Hävittäjä

By Konrad Lehtimäki

The Project Gutenberg eBook of Hävittäjä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Hävittäjä


Author: Konrad Lehtimäki

Release date: August 24, 2023 [eBook #71474]

Language: Finnish

Original publication: Kuopio: Savon Kansan Kirjapaino, 1921

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄVITTÄJÄ ***





HÅVITTÅJÄ

Kirj.

Konrad Lehtimäki





Kuopiossa,
Savon Kansan Kirjapaino Oy,
1921.



SISÄLTÖ:

Hullun päiväkirja
Turvapaikka
Vvallankumouksellinen
Hävittäjä




HULLUN PÄIVÄKIRJA


Vanha harmaapartainen mies istui yksin hienossa ruokasalissa, ja
silmäili väsyneesti aamulehteään. Vanha palvelija kaatoi hänelle
kahvia, kumarsi äänettömästi ja siirtyi seisomaan hänen tuolinsa taakse.

Hän pani sokeripalan kuppiin, hämmenteli sitä hitaasti ja sitten hörppi
hitaasti puolisen kuppia, jättäen lopun siihen.

Vanha palvelija rykäsi ja huomautti arasti ja huolestuneesti:

— Herra tohtori... suvaitkaa ottaa hiukan leipää... se on tuoreita...

— Onko posti tullut?

— Ei vielä, herra tohtori, — vastasi palvelija alakuloisesti.

Vanha mies nousi ja asteli heikoin askelin toiseen huoneeseen. Istui
pehmeään nojatuoliin ja sytytti sikaarin.

Hetken kuluttua hän nousi uudestaan, asteli ikkunan ääreen ja hänen
ryppyisissä kasvoissaan kuvastui tuskallinen, levoton odotus.

Hän hätkähti kuullessaan jostain kaukaa ovikellon äänen ja heti sen
jälkeen toi palvelija tarjottimella kirjeen ja paketin...

Hän sieppasi kirjeen, repi auki kuoren — vieras käsiala: »Arvoisa
herra». Hän heitti pois kirjeen.

Pienestä paketista tuli ensimmäisenä esiin silkkipaperikäärö; hän kääri
sen auki vapisevin sormin — ja sodassa olevan _poikansa kello_ tikitti
hänen kourassaan... Toisesta kääröstä ilmestyi valokuva, jossa _hän_
oli yhdessä morsiamensa kanssa... sitten sormus.

Hän hätkähtää; totuus työntyy tylsänä, jääkylmänä nuolena sydämeen...

Sikaari unohtui sammuneena hänen käteensä: hän muisti samanlaisen
syyspäivän kaksi vuotta sitten, jolloin hänen nuorin poikansa oli
tullut sisään ja hiukan arasti kysynyt, lähteekö sotaan vapaaehtoisena,
vai ei. Kun kaksi veljeä oli jo kaatunut, niin isä jäisi aivan yksin,
jos... Sentähden hänestä on väärin jättää isä yksin ja saa isä
ratkaista...

Vanha mies muistaa vieläkin äänensä valheellisen juhlallisuuden,
vastatessaan hitaasti:

— Mene poikani! Minun tähteni ei isänmaa saa kärsiä. Minulla ei saa
olla mitään, joka olisi isänmaata kalliimpi!

Poika punastui, katsahti häntä omituisesti ja lausui lyhyesti: Hyvä.
Kääntyi ja poistui hitain askelin.

Oo — hän olisi tahtonut silloin peruuttaa sanansa, pyytää, rukoilla,
ettei poika lähtisi — eikä kuitenkaan tehnyt sitä.

Ja seuraavana päivänä poika lähti.

Katumus se ei ole mitään sen kauhean tunteen rinnalla, jota hän
on siitä lähtien povessaan kantanut kuni myrkyllistä käärmettä, —
käärmettä, joka aina vähän ajan kuluttua puree paljasta ihoa eikä sen
myrkystä kuole, kituu vain...

Vanha mies oli kuin jähmettynyt, tunsi vain, miten kylmä hiki pusertui
suurina karpaloina hänen otsalleen ja päässä pyöri kaikki kohisevana
kaaoksena. Hämärästi käsitti hän jotain hirmuista tapahtuneen — mutta
mitä?

Kuin unessa katseli hän, miten ryppyiset, vapisevat sormet pitelivät
sormusta, jossa oli punainen kivi — ja alkoi taas muistaa... Tuo
kivi muistutti suurta veripisaraa — hänen vertansa. Ja hänelle tuli
tuskallinen mielikuva: _se värisee_... Niin, se eli vielä, se itki,
valitti, se toi hänen viimeisen tervehdyksensä... Se on hänen nuorta,
punaista vertansa...

— Miksi, _miksi_ minä silloin... kaksi vuotta sitten? — kuiskasi
hän äänettömästi ja tarttui tukkaansa. Sitten kuuli hän raskaan,
haavoitetun voihketta muistuttavan huokauksen — ja huomasikin
huokaisseensa itse; kaikki on niin epäselvää ja ahdistavaa kuin
tuskallisessa painajaisunessa.

— Mutta se suuri ja kiduttava ei ole unta — nuo esineet ovat
todellisia, eivätkä katoa... Hän rukoilee, että se olisi unta, mutta
ei, ei... Hän kuulee kadulta huutoja, vaunujen jyrinää... Joku huutelee
nauraen toiselle, kuuluu joku kirous... heleätä naurua... Ei... Onko se
siis totta? Onko hän...?

Ja aivankuin vastaukseksi itselleen kuiskaavat hänen vapisevat huulensa:

— Jumalani... jumalani ainoa poikani on kuollut... _kuollut_.

Mutta silloin on hän kuulevinaan jonkun vieraan, ilkkuvan äänen
kähisevän korvassaan:

— Entäs kaksi vuotta sitten...?

Vanha mies katsahtaa ympärilleen kuin mieletön. Silloin hän huomaa
käärössä poikansa muistikirjan — ja tarttuu siihen niinkuin hukkuva
hädässään... Hänen poikansa oli joka päivä kirjoittanut tärkeimmät
kokemuksensa ja tunnelmansa muistiin ja lähettänyt hänelle joka
sunnuntaiksi — jotta hän sai päivä päivältä seurata poikansa elämää.
Puolet kirjan lehdistä oli jo irroitettu: ne olivat täällä hänen
pöytälaatikossaan ja jatko oli nyt hänen vapisevissa käsissään,
kirjoitettuna _hänen_ kauniilla käsialallaan... Vanha isä tunsi
aivankuin epämääräistä toivoa alkaessaan lukea:


_Maanantaina 10 p:nä heinäk._

Rakas isä:

Olen vieläkin kenraalin kirjurin apulaisena ja olen niin iloinen, ettei
minun tarvitse mennä juoksuhautoihin — tänään minä vasta ensikerran sen
oikein tunsin.

Taistelu on jatkunut täällä jo kolme päivää yhtämittaa. Äsken kun
minun piti viedä eräs paperi kenraalin allekirjoitettavaksi ja olin
aukaisemaisillani sen maalaistuvan oven, jossa kenraali asuu, kuulin
kummallisen voihkauksen. Pysähdyin jännittyneenä ja kuulin hänen
vieraan, käheän kuiskauksensa:

— Poikani... poikani... Jumala, _miksi_ sen teit?

Kuului taas tuo voihkaisu ja se sattui sydämeeni kuni kylmä pistimen
kärki: kenraalin molemmat pojat olivat kaatuneet tänä aamuna — ja
minä muistin sinut, isä... Sentähden tuntuu niin hyvältä, että olen
täällä... Miten sinä kärsisitkään, jos jäisin sinne silvottuna,
muodottomana... Sinähän olet muutenkin niin yksin, rakas isä...
Luonnollisesti en itsekään tahtoisi kuolla, olenhan nuori, elämäni
kaikki vielä edessä... Ja kun _hän_ vielä — niin, kyllähän te
ymmärrätte, isä...


_Tiistaina 11 p:nä_.

Taistelu on päättynyt. Hyökkäys lopullisesti torjuttu. Suuri
vihollisjoukko tuli eristetyksi pääjoukosta ja sen täytyi antautua.
Ja minä olin äsken asemalla kun viimeisiä heistä sullottiin
rautatievaunuihin.

Pölyisellä ratapihalla oli kauhea helle. Pitkän tavaravaunurivin
ympärillä pyörivät ja häärivät hikiset, likaiset olennot
kuumeentapaiselia kiireellä ja savuisessa ilmassa risteili käheitä
käskyjä, haukkumasanoja, kirouksia...

Kenraali karautti roturatsuaan sinne tänne, jotta vaahto putoili sen
mustilta kyljiltä... Sitten seisautti sihteerinsä kohdalle ja kysyi
kolealla, aivankuin pidätetyllä voitonriemulla:

— Ovatko kaikki vaunuissa, herra kapteeni?

Kapteeni, jonka apulainen olen, läheni kiireesti ja vastasi kunniaa
tehden:

— Ovat, herra kenraali!

— Montako?

Kapteeni katsahti muistikirjaansa ja vastasi taas kunnioittavasti:

— Kaikkiaan 867, teidän ylhäisyytenne! Niistä on 105 vaarallisesti ja
264 lievemmin haavoittunutta; loput terveitä.

— Hyvä, — virkkoi kenraali hitaasti ja jotain epämääräistä,
pahanenteistä välähti taas hänen katseessaan. — Vihollisten lentokoneet
ovat särkeneet sillan — vankijunaa ei siis toistaiseksi voida lähettää.
Hankkikaa lujat lukot ja sulkekaa heti kaikki ovet.

Kapteeni katsahti neuvottomasti ympärilleen ja sitten sanoi arasti,
miltei kuiskaten:

— Teidän ylhäisyytenne... vaikeasti haavoittuneet...

Hän vaikeni, sillä kenraalin kasvot muuttuivat peloittavan näköisiksi.
Tuijottaen kapteenia silmiin, sinkautti hän pidätetystä raivosta
sähisevällä äänellä:

— _Lukot oviin!_

Kapteeni kalpeni ja hänen katseensa vaipui; kunniaa tehden sopersi hän
vapisevin äänin:

— Ymmärrän, herra kenraali...

Minä kuulin ja näin kaikki, sillä seisoin aivan vieressä ja minua
pelottaa — mieleeni tahtoo väkisin tunkeutua kamala aavistus...
Kenraalin pojat kaatuivat eilen... Ei — se ei ole mahdollista — se on
mahdotonta...


_Keskiviikkona_.

Istun vaunun alla ja kirjoitan tätä muistikirjaani. Auringon paahteessa
on mahdoton olla, helle on vielä hirveämpi kuin eilen. Ei ainoatakaan
tuulenhenkäystä, ei pilvenhattaraa taivaalla, hehkuva ilma vain
värisee, aivankuin avaruus olisi täynnä tulisena kiehuvaa lasimassaa.
Ratakiskot ovat tulikuumat. Hiekka polttaa jalkoja kenkien lävitse.
Kaikki näyttävät loppuun nääntyneiltä ja monet tuijottavat tylsin
verestävin silmin eteensä — aivankuin olisivat olleet pari viikkoa
yhtämittaa humalassa.

Eikä ole vettä.

Me olemme sentään ulkoilmassa — mutta vangit...? Ovia ei ole kertaakaan
aukaistu ja siellä he ovat kaikki, haavoittuneet, kuolevat, ja... Ei,
en uskalla ajatella... Sieltä kuuluu niin kamala meteli: jyskettä,
valituksia, rukouksia, korinaa... Ei, ei...

Ja kummallakin puolella on kasakkaosasto kuularuiskujen kanssa... Ei
voi mitään...


_Torstaina_.

Minä en tällä hetkellä käsitä paljo muuta kuin sen, että suuta
kirvelee ja kurkkua polttaa, ikäänkuin sieltä nousisi hiljainen tuuli.
Pitkällisen kuivuuden vaikutuksesta ei koko paikkakunnalla ole vettä;
eräässä suossa vielä löytyy sakeata, hyönteisistä kihisevää moskaa,
josta selittämällä on saatu vähän harmahtavaa nestettä — mutta eihän
siitä joukot saa. Ja helle tuntuu kiihtymistään kiihtyvän — nyt on
kovin vaikea hengittää. Ja kaiken lisäksi on vankivaunuista alkanut
kuulua sellaista, jota ihmiset eivät voi kauan kestää. Tänään jo
ryntäsi parikymmentä sotilasta aivankuin mielettöminä vaunuja kohden;
mutta kuularuiskut alkoivat heti säristä — ja heidät kannettiin kaikki
paareilla pois: hautaan...

Ooh — äsken menin vaunujen toiselle puolelle tuulen alle — ja olin
vähällä tukehtua, pyörtyä; sieltä tuli niin pöyristyttävä löyhkä.
Siellä tukehuttavassa kuumuudessa he kaikki viruvat yhteensullottuna:
kuolleet, haavoittuneet, kuolevat ja mielipuolet... Oh... Tuo korina
tunkeutui suoraan sydämeeni hyytävän kylmänä, värisyttävänä.


_Myöhemmin_.

Äsken tapahtui jotain odottamatonta ja kauhistuttavaa: vaunuista kuului
_naurua_ — ja se on lisääntynyt yhtämittaa. Tuo nauru on tuhat kertaa
kauheampaa kuin vihlovinkaan voihke ja tuskanhuudot — ja se yltyy, yhä,
yltyy...

Olen ollut täällä ratapihalla jo pitkän ajan mutta en voi poistua.
Minun _täytyy kuunnella_. Vaunuista kuuluu yhtenä kammottavana kuorona
matalaa, käheätä hörkötystä ja hohotusta, nääntynyttä uikutusta
ja pitkäveteistä, kimeätä ulvontaa ja vihlovia kiljahduksia. — Ne
tunkeutuvat ruumiin lävitse aivankuin jääkylmät, pitkät pistimet...

Herra jumalat Mitä, mitä tämä on...? Minä tunnen kauhean halun _yhtyä
tuohon nauruun... Herra auta, auta minua!_


_Perjantaina_.

Rakas isä!

Suo minulle anteeksi, minä olen muutaman kerran nauranut. Toverit
pelästyivät ja minä pelkään, että saan siitä jonkun rangaistuksen — en
voinut sille mitään! Nyt ovat toverinikin alkaneet nauraa; mutta minä
en enää — en naura enää!


_Lauantaina_.

Isä!

Minun täytyy kirjoittaa muutama rivi ja lähettää sinulle, vaikka
minulla on kuumeentapainen kiire. Sillä minulle on tapahtunut
yliluonnollinen onni — minulle on annettu elämän avain.

Minä taistelin kauan vastaan, vaikka vaunuista yhtämittaa kuului
iloinen nauru. Lopulta ilmestyi enkeli taivaasta ja sanoi: Sinä olet
valittu. _Naura!_ Minä täytin hänen käskynsä ja yhtäkkiä tunsin, miten
sydämeeni syöksähti ihana valo, nälkä, jano ja väsymys katosi kuin
pyyhkäistynä ja sanoin kuvaamaton riemu täytti koko vapisevan ruumiini.
Nyt ymmärsin, että se oli Saatana, joka oli estänyt minua totuudesta!

Oi, iloitse isä! Iloitse, että sinulla on sellainen poika! Ajattele:
vuosituhansia ovat ihmiskunnan suurimmat nerot uhranneet koko elämänsä
tuolle kysymykselle ja sen olen nyt minä ratkaissut! Minä olen keksinyt
elämän loimen salaisuuden.

Ja se on tämä: ihmiskunnan, kaikkien ihmisyksilöjen täytyy kehittyä
niin pitkälle kuin minä olen kehittynyt — että voi nauraa kaikelle;
tietää kaikki ja tuntea samaa, ääretöntä riemua kaikesta olevaisesta,
niinkuin minä ja muutamat valitut minun seurassani..

Tiedätkö, minä näin äsken taivaan — ja sen suunnaton, pyörryttävä
ilo oli tukehduttaa minut. Näetkös isä, se on niin kauhean suurta,
että se tuntui ensin mahdottomalta kestää, minä luulin kuolevani,
tukehtuvani. Mutta pian siihen totuin ja sitten vasta ymmärsin, että
olen kuolematon, suurin elävistä...

Niin, isä ja äiti, teitä palvellaan pian tuhansissa kirkoissa,
miljoonat kunnioittavat ja ylistävät teitä siitä, että olette minut
kasvattanut — että olette kasvattaneet Jumalan!

Jospa tietäisitte, miten äärettömän paljon onnea minun nauruni on
tuottanut! Samalla hetkellä haihtui kaikkien sotilasten jano ja nälkä,
haavoitetut paranivat ja noiden onnettomien tuska tuolla vaunuissa
muuttui sanomattomaksi riemuksi. He saivat palkan kärsimyksistään
— mutta vain _minun tähteni_. Ellen olisi nauranut, kituisivat he
vieläkin kauheissa kärsimyksissä!

Eikä siinä kyllin! Minä olen pelastanut koko _maailman_ kärsivät —
janoiset ja nälkäiset ovat vihdoinkin kylläisiä, viattomasti vangitut
vapaita ja kaikki, jotka tuskissa kiemurtelivat ja vaikeroivat,
murheessa itkivät — he tanssivat nyt riemusta ja nauravat, nauravat...

Tänään koettivat monet toverit taas mennä vaunuihin, yhteiseen
riemujuhlaan, mutta Saatanan valta oli vielä liian suuri — hänen
nuolensa kaatoivat heidät... Mutta se oli viimeinen kerta — pian hänen
valtansa loppuu! Ja minä tulen armotta rankaisemaan sen kauhistavat
rikokset!


_Sunnuntaina_.

Nyt on kaikki lopussa: tämä on hyvästijättöni.

En aavistanut sitä näin kamalaksi. Saatana tahtoi saattaa minut
häpeään, minä taistelin epätoivoisesti. Mutta se ponnisti viimeisetkin
voimansa — ja minä _jouduin tappiolle_.

Eilen olin suurin elävistä olennoista, lähin jumalasta — tänään
onnettomin kuolevaisista...

Ja se suunnaton onni, minkä olin kärsivälle maailmalle toimittanut —
sen pyyhkäisi Saatana paikalla pois tappioni jälkeen...

Kerron lyhyesti maailmalle miten se tapahtui.

Taivaallinen riemu vaunuissa kiihtyi niin valtavaksi, ettemme voineet
enää odottaa: tahdoimme yhtyä samaan iloon.

Käskin veljieni aukaista ovet ja sitten tulla ottamaan minut
riemukulussa. — Olin niin iloinen, etten voinut kävellä. Riemukkaasti
syöksyivät veljeni oville, mutta...

Niin, Saatanan nuolet vinkuivat ilmassa, veljiäni kaatui, kaatui...
Ja minulle tuli kamala aavistus, että viholliseni oli keksinyt jonkun
kavalan keinon. Kehoitin tovereita...

Mutta ei — emme päässeet... kaikki näytti olevan hukassa...

Silloin maailman lapset kuulivat hätämme, heidän silmänsä aukenivat
ja he hyökkäsivät kaikki avuksemme riemusta huutaen: vihdoin lukot
murrettiin, ovet aukaistiin...!

Tiesin _näkeväni taivaan_, jumalallinen voima täytti olentoni väkevänä,
huumaavana, se kohotti minut maasta: menin ensimmäiselle ovelle,
toiselle...

Voi, voi minua! — Voi Saatanan suurinta hirmutyötä! Luulin näkeväni
taivaan ja näinkin syvimmän helvetin... Samaan aikaan kun sotilaani
taistelivat, oli Saatana hirmuisella, pöyristyttävällä tavalla
surmannut enimmät puolet valituista. Voi, sitä näkyä — ei, en kerro...
Te kuolisitte isä, jos tietäisitte sen. Kamala löyhkä, mädäntyneet
jäsenet, mustuneet, matoiset ruumiit, korina, ulina, nauru, kaikki
tuntui tulvahtavan koskena vastaan... Ei — en voi elää! Hyvästi, isä!


_Myöhemmin_.

Oi isä, minun täytyy sittenkin kirjoittaa sinulle tappiostani, joka
äsken unohtui — sillä se on suurin mitä iankaikkisuuden alusta lähtien
on tapahtunut. Eihän Luciferin tappio ollut mitään minun tappioni
rinnalla: minähän olen _Saatanan voittama_! — Ooh, nyt se _pilkkaa
minua_!

Heti määräsi se vaunuihin laumoittain nauravia piruja. Ja tehdäkseen
tuskani tuhatkertaiseksi, koettavat he inhoittavalla määkinällään
matkia valittujen ihanaa ilonaurua — ja aina välillä viiltää ilmaa
ikäänkuin jonkun jättiläisorhin hirveä hirnunta: _Saatanan pilkkanauru_.

Nyt alkavat tappioni seuraukset näkyä: ilma on jo jähmettynyt ikäänkuin
kirkkaaksi hyytelöksi, sotilaat ovat tukehtua sitä hengittäessään...
Niin, nyt tiedän: Saatana _aikoo tukehduttaa koko ihmiskunnan_....
Nythän sillä on kaikki valta, kun se kerran minut voitti... Taivas
pimenee, aurinko näyttää punertuvan verenkarvaiseksi.

Oi jumala: jos sinä vielä kerran auttaisit, niin ehkä me _yhdessä_
voittaisimme Saatanan. Älä anna minun joutua häpeään — sinähän itse
minut korotit!

Ei — hänkin on minut hyljännyt: minun täytyy vain voimattomana
katsella, kun ihmiset vähitellen tukehtuvat, kiemurtelevat...

Aurinko on jo mustansinisten länttien peitossa — aivankuin
jättiläissuuri, verintahrattu, mädäntynyt maksa; kuu muistuttaa
karvasäkkiä... tähdet sammuvat taivaalla, putoilevat... Nyt juuri
putosi eräs Saharan kohdalle, puhkasi pinnan, syöksyen suoraan maan
sisuksiin ja koko Pohjois-Afrika on nyt äärettömän tulivuoren aukkona
— tänne asti kuuluu tulen kohina... Tähden iskusta luiskahti maa pois
radaltaan, kiitää nyt avaruudessa yhä kiihtyvällä vauhdilla... Ohi
tuhansien tähtien, halki tuntemattomien aurinkokuntien. Ja pyörii,
pyörii...

Jumala — minä kiitän sinua, että annoit minun järkeni vielä kerran
leimahtaa, keksiä nerokkaan suunnitelman, jottei minun tarvitse
tukehtua: ammun kuulan sydämeeni! Hyvästi isä!

Kauhea kiire: täytyy saada tämä postiin ennenkuin maailma häviää...
Ooh... Nyt ei ole enää muita eläviä olentoja kuin minä... Musta aurinko
putoo alaspäin suoraan minua kohden ja sen jälessä kymmenittäin sinisiä
tähtiä... Ne suurenevat kammottavan nopeasti... pusertaen ilman
kivikovaksi... En voi enää... lähden...»

 »K. H.

 Poikanne ystävänä ja yliopistotoverina lähetän teille tämän
 muistikirjan, jonka hän itse on sulkenut. Liitän samaan yhteyteen
 myöskin hänen kellonsa, sormuksensa ja medaljongin valokuvineen.

 Nämä rakkaat muistot tuovat teille sanoittakin surusanoman. Mutta te
 kyllä kestätte ja kannatte sen pystypäisenä, sillä teillä on niin
 paljon, josta voitte olla ylpeä.

 Ensiksi siitä, että teillä on tuollainen poika; toiseksi, että olette
 uhrannut hänet isänmaalle, antanut rakkaimman, mitä teillä oli: ainoan
 jälelläolevan poikanne. Kolmanneksi saatte ylpeillä siitä, että hän
 on saavuttanut ihanimman kuoleman, mikä ihmisen osaksi saattaa tulla:
 sankarikuoleman taistelussa vihollista vastaan — _isänmaan puolesta_.

 Hänet oli löydetty kentältä jalo sydämensä lävistettynä... Toisin ei
 hän saattanutkaan kuolla. Sen urhoollisempaa soturia, parempaa toveria
 ei voi löytää. Hänen nimensä tulee toisten sankarinimien mukana
 säilymään isänmaan ylpeytenä, kunniana ja...»

Kirje putoaa vanhan miehen kädestä lattialle. Hän istuu siinä kuin
jähmettyneenä, aivankuin jokin salaperäinen kylmyys olisi jäädyttänyt
koko ruumiin...

Silloin tuntuu hänen sydämensä taas vavahtavan: hän on taas kuulevinaan
ilkeän, sähisevän kuiskauksen:

— Mutta... entäs kaksi vuotta sitten...?

— Vaikene... _vaikene_! — änkyttää vanhus vaalein, vapisevin huulin.

Vanha mies istuu kauan pehmeässä nojatuolissa liikkumattomana samassa
asennossa, sama sammunut sikaari suussa ja pitkä elämä kiitää nopeana
kuvasarjana hänen sielunsa silmien editse. Hän on menettänyt elämässä
niin paljon: vaimonsa, kuusi poikaansa, yhden toisensa jälkeen —
mutta hän ei koskaan ollut tuntenut sellaista tuskaa, kuin nyt, ei
milloinkaan kärsinyt niin kovin... Sillä tämä oli _viimeinen — hänellä
ei ole enää ketään_... Hän ei itke, ei valita, eikä repele tukkaansa
— harmaa pää vain on vaipunut rinnalle hervottomana. Nuo ryppyiset,
kumartuneet kasvot himmeine, tuijottavine silmineen, näyttävät
jähmettyneen sanomattomaan suruun ja epätoivoon, — niinkuin kuolleen
kasvoille joskus jää erityinen ilme, muistuttamaan vainajan viime
ajatuksesta.

Ja noissa vanhoissa kasvoissa kuvastuu vain yksi ajatus, yksi tunne
— yhtä tuskallisena ja jähmettyneenä kuin kuoleman hyisen kouran
painamana. Sillä se on hänelle surullisempi ja tuskallisempi kuolemaa,
pelottavampi kuin iankaikkisuus. Se kaikuu hänen korvissaan taukoamatta
kuni hautakellojen kumina:

— _Yksin, yksin_.

— _Kaksi vuotta!_ — kuuluu jostakin saatanallinen sähähdys.

Vanha mies vavahtaa kuin kuolettavan kuulan sattuessa. Horjuen astelee
hän toiseen huoneeseen ja palaa hetken kuluttua pistooli kädessään.

Hän katsahtaa arasti ympärilleen ja istuutuu uudestaan. Hänen
vapiseva kätensä kohoaa hitaasti, hän pidättää henkeään kuin odottaen
jotakin — ja kauhea, kiduttava jännitys kuvastuu hänen vanhoilla,
kuolemankalpeilla kasvoillaan...




TURVAPAIKKA


Niinkuin hyväntahtoisen jättiläisen suojaan sulloutunut
kääpiöparvi ympäröi pikkukaupunki harmaine rakennuksineen mahtavaa
goottilaiskirkkoa. Ja aivankuin voittamattoman suojelijan turvissa oli
se seissyt vuosisatoja yhtä pienenä ja harmaana, säästyen yhtähyvin
sodilta kuin uusilta, maailmaa mullistavilta aatteiltakin, itse
tulikin näytti sitä välttävän ja milloin joku yksityinen talo paloi,
siihen rakennettiin heti toinen samanlainen — mutta ei myöskään
muualle. Tuntui siltä kuin olisi se määrätty seisomaan samanlaisena
tuomiopäivään asti.

Mutta nyt näytti tuho uhkaavan kaupunkia kauheana ja armottomana kuin
kuolema; sillä taukoamatta, säännöllisten väliaikojen jälkeen kuuluu
kaukaa pohjoisesta peloittava ääni, lähenee, kasvaa kammottavaksi
ulvahdukseksi, sitten sokaiseva leimahdus, maata järisyttävä räjähdys
ja kaikki syöksähtää suunnattomana mustana massana ilmaan, ikäänkuin
puhkeavan tulivuoren kraaterista. Ja siinä missä äsken oli vanha, sievä
talo kukkivien hedelmäpuiden keskellä, siinä savuaa suunnaton, palavien
raunioiden reunustama, musta kuoppa. Ikäänkuin arvokkainta vastustajaa
etsien putoilevat nuo hirveät hävittäjät yhä lähempänä kirkkoa, jonka
jättiläistornit vavahtivat joka kerta kuin kuolemantuskassa. Mutta
mihin se putosikin, siinä kaikki räjähti raunioiksi.

Eikä kukaan enää näyttänyt luottavan jättiläisen suojaan. Asukkaat
pakenivat pelottavan sekasorron ja kauhun vallassa kaikkiin
suuntiin — aivankuin hyönteiset joiden pesää hävitetään. Rikkaat
kiirehtivät pois omilla autoillaan, vaunuillaan ja vuokra-ajureilla;
köyhemmät kuljettivat kuormarattailla ja käsikärryillä lapsiaan
ja välttämättömimpiä tarpeitaan. Mutta paljon näkyi sodassa
olevien työläisten vaimoja ja leskiä, jotka eivät olleet saaneet
käsirattaitakaan, vaan pakenivat paljaine pienokaisineen niinkuin
lintuemo väijyvää metsästäjää. Pienimpiä kantaen, toisia taluttaen
laahustivat he nääntyneesti huohottaen eteenpäin ja joka kerta
kun tuo hirvittävä räjähdys sattui lähelle, lysähtivät he maahan
sydäntäsärkevästi kirkaisten — ja taas ylös ja eteenpäin kauhusta
vapisevin jaloin.

Kaikki kaupungin asukkaat pyrkivät poispäin, mutta haavoitettuja
sotavankeja kuljetettiin kuumeisella kiireellä keskikaupunkia kohden.
Niitä vietiin sairasautoilla, yksityisautoilia ja hevosilla, vieläpä
kuorma-autoillakin. Kirkon edustalle ne kaikki pysähtyivät, ja sinne
raahattiin haavoittuneet hurjalla kiireellä kuin elottomat tavaramytyt,
välittämättä heidän valituksistaan ja tuskallisista pyynnöistään.
Kaikki koettivat vain selviytyä mahdollisimman pian pois kirkon
lähistöltä.

Kirkon läheisyydessä sijaitsevasta sairaalasta kannettiin parhaillaan
haavoittuneita ulos pihalle; paareilla makasi jo parikymmentä ja
vierellä seisoivat sotilaat, odottaen lähtökäskyä. He kyyristyivät
kauhusta kalpeina ja vapisevina joka kerta kun jättiläispommin
pelottava ulvonta läheni ja haavoittuneet peittivät kasvonsa
käärityillä kädentyngillään; mutta kädettömät ja ne jotka eivät enää
jaksaneet liikkua, sulkivat vain väsyneesti silmänsä eikä heidän
kelmeissä kasvoissaan kuvastunut muuta kuin kärsimys, toivottomuus ja
kuolemanväsymys. Mutta muutamat eivät näyttäneet tuntevan tuskaa eikä
pelkoa, heidän silmänsä välähtivät joka kerta kuin salatusta riemusta
ja kostonhimosta.

Odottavien sotilaiden joukosta kuului eräitä katkeria ja pelokkaita
huomautuksia:

— Ovatko ne perkeleet päässeet taas lähemmäksi?

— Ei — mutta niillä kuuluu olevan uusi tykkimalli. Jospa minä kerran
saisin...

Hänen puheensa keskeytti taas tuo pelottava vongahdus; se tuntui
lähenevän suoraan sairaalaa kohden. Muutamat sotilaat heittäytyivät
maahan, toiset kyyristyivät kuin iskua odottaen. Sitten tuntui kaikki
lentävän sirpaleiksi leimahtavasta iskusta, se paiskasi seisovat
sotilaat maahan, iskeytyi heidän korviinsa terävänä rautanaulana. Ja
kun he pökertyneinä kömpivät jaloilleen, näkivät he vain 100 m päässä
erään rakennuksen kadonneen ja viereisen talon murskaantuneena palavan.

Sotilaat tuijottivat kauhusta tyrmistyneinä toisiinsa, voimatta sanoa
sanaakaan. Mutta vihdoin kuului joitakin raivosta ja kauhusta käheitä
ääniä:

— Oi nuo... nuo perkeleet...

— Ensikerralla voi pudota tähän.

— Tässä täytyy vielä noiden tähden...

— Älähän nyt... Kyllä minä mielelläni teen tämän palveluksen heille.

— Ja minä...

— Kun nyt vaan saataisiin lähteä.

Samassa vyöryi sairaalan ohitse kokonainen jono kuorma-autoja, joissa
haavoitetut tärisivät kauheasti ja moottorien jyrinästä eroitti
epäselvästi voihketta ja valituksia.

Eräs sairaalan pihalla odottavista haavoittuneista kysyi vieressä
seisovalta sotilaalta:

— Mihin meidät nyt viedään?

Kaikki lähellä olevat sotilaat katsahtivat kysyjää pahaenteisesti
välähtävin silmin ja eräs vastasi harvakseen, hillityllä vahingonilolla
ja uhkalla:

— Teidät viedään turvapaikkaan.

— Turvapaikkaan? Saanko kysyä minne?

— Parhaaseen, turvallisimpaan paikkaan mitä meillä on — kirkkoon.

Hänen sanojaan säesti pari toveria pilkallisella myhähdyksellä.

Haavoitettu oli pysynyt aivan tyynenä äskeisen pommiräjähdyksen aikana,
mutta nyt hän hätkähti, katsoi kuoppiinsa vajonneilla, kärsineillä
silmillään viimeistä puhujaa ja lausui raskaasti syyttäen:

— Se olisi epäinhimillinen rikos! Kun sen tornissa kauan on ollut
ilmatykkipatteri — ja vielä tähystysasema jotka aina saa hävittää
tykkitulella.

— Sinä lörpöttelet...

— Vielä kiellätte! — keskeytti haavoittunut kiihtyen ja juuri eilen
sieltä lentokonetykeillä pudotettiin kaksi meidän tähystysretkellä
ollutta lentokonettamme. Onhan mahdotonta...

— Pian näette onko se mahdotonta...

— Te olette siis niin kurjia raukkoja, ettette saa haavoittuneistakaan
henkeä — vaan _varastatte_ apua meidän tykistöltä...

— Vaiti koira! Taikka minä näytän, kuka saa sinusta hengen...

— Et sinä ainakaan! Eiväthän sakaalit itse uskalla tappaa — ilkkui
haavoittunut murhaavalla ivalla. — Mutta kyllä jalka ja paksupohjainen
kenkä sentään olisivat toisinaan tarpeen — eräs kuono kaipaisi nytkin
potkua...

Muutamat haavoittuneet naurahtivat katkerasti ja sotilaat ärähtivät
raivosta — niinkuin parvi nälkäisiä koiria, joille heitetään
yksi lihapala. He olisivat mahdollisesti ryhtyneet joihinkin
rankaisutoimiin, mutta taaskin putosi pommi huumaavasti räjähtäen ja
sotilaat vaikenivat — jääden jähmettyneinä ja pelokkaina paikoilleen.

Kaikki haavoittuneet oli kannettu pihalle ja suurikokoinen aliupseeri
tuli ulos, aikoen sanoa jotain. Mutta hänen sanansa katkesi kuin
tukehtuen, sillä samassa kuului taas tuo kamala ääni lähenevän —
aivankuin mielettömän paholaisen mylvähdys. Aliupseeri vilkasi kauhusta
kalveten ympärilleen ja heittäytyi maahan, ryömien naurettavan nopeasti
erään haavoittuneen paarien alle. Pommi putosikin kauas sairaalasta ja
haavoittuneiden seasta kuului pilkallista naurua ja muutamia ivallisia
huomautuksia:

— Siinä nyt näette vihdoinkin oikean sankarin!

— Koettakaa tekin pyrkiä hänen rinnalleen.

— Onko ihme, jos täytyy kerjätä koko maailmalta apua...

Aliupseeri hypähti kuin käärmeen pistämänä paarien alta. Hänen kasvonsa
olivat tummanpunaiset raivosta ja häpeästä; hän vilkasi hätäisesti
taakseen aivankuin aikoen juosta tiehensä, sitten sinkahutti villin
katseen haavoittuneiden yli ja tarttui pistooliinsa. Mutta samassa
kuului vihlovan pilkallinen kehoitus:

— Niin! Ammu! Nyt ne eivät pääse pakoon, eivätkä liiku...

Hänet keskeytti käheä karjahdus. Aliupseeri oli hellittänyt
pistoolista, niinkuin se olisi polttanut hänen sormissaan; hän hypähti
tasajaloin maasta ja syöksyi pilkkaajaa kohden, huitoen hurjistuneena
nyrkeillään ilmaa, ärjähdellen ja ähkyen kuin tukehtumaisillaan
kiukusta:

— Suu kiinni! Kurjat koirat! Siat... Minä opetan pian... Sotilaat!
Viekää ne pian pois... Mars! Juoskaa! Kyllä te pian... odottakaa...

Hänen sanansa hukkuivat lähenevän jättiläispommin vongahdukseen,
mutta nyt hän ei edes kumartunut, vaikka se putosi niin lähelle, että
räjähdyksen voima heitti hänet rajusti taaksepäin, temmaten lakin hänen
päästään. Hän sieppasi lakkinsa ja jatkoi masentumattomalla raivolla:

— Kuulitteko, minä sanoin: Liikkeelle, mars! Juoksuun! Kyllä minä
opetan...

Sotilaiden silmät välähtivät vahingonilosta ja julmasta
tyytyväisyydestä, ja he noudattivat käskyä säälimättömällä innolla.
Jok'ainoa pommi lisäsi heidän raivoaan, he pitivät niiden tuottamaa
tuhoa ja kuolemaa noiden raajarikoiksi rääkättyjen miesparkojen
syynä, koska he kuuluivat samaan kansaan. Ja nämä olivat vielä
kiihdyttäneet voittajain vihaa katkerilla sanoillaan, tietäessään
joutuvansa avuttomina vihollisen julman ja rikollisen kostotyön
uhreiksi. Suonenvedontapaisesti koettivat he tarrautua katkottuine
jäsenineen paareihin, silmät tuijottivat jäykästi eteenpäin ja hiki
helmeili heidän kuolemankalpeilla, kuihtuneilla kasvoillaan; kuului
käheätä voihketta, joku rukoili katkonaisin sanoin, etteivät kantajat
hytkyttäisi — hänen jalkansa oli juuri tänään katkaistu ja kädessä oli
verenmyrkytys. Mutta kantajat eivät olleet kuulevinaan, vaan jatkoivat
samaa hölkkäjuoksua.

Silloin välähtivät raajarikon silmät ja hänen kasvoillaan kuvastui
epätoivoinen uhma ja raivo ja hänen äänensä oli kokonaan muuttunut:

— Raukat! Ettekö nyt saa minua putoamaan — eihän minulla ole kuin yksi
käsi ja jalka. Yrittäkää uudelleen!

Hammasten narskahdus — ja nyt paarit hypähtivät niin ankarasti, että
haavoitettu oli putoamaisillaan; hänen huulensa sinertyivät, silmät
sulkeutuivat niinkuin olisi pyörtynyt. —

Mutta hänen luinen kelmeä kätensä näytti puristuneen paarin reunaan
kuin yhteen jäykistynyt kuolleen koura.

Taas räjähti ja kantajat lähtivät juoksemaan kuin ruoskaniskujen
ajamina... Pitkin paaririviä kuului käheätä, tukehtunutta voihketta,
valitusta ja hammasten kiristystä.

Mutta kädetön ja jalaton raajarikko ei enää valita, hänen huulensa ovat
lujasti yhteen puristetut ja tuskanhiki vierii suurina pisaroina hänen
kuolemankalpeata otsaansa myöten.

Jättiläiskirkon kylmä kivilattia oli ladottu täyteen haavoittuneita
— vain kaikkein heikommat oli jätetty paareille. Kaikkialla näkyi
laihtuneita, kalpeita kasvoja, tuskasta vääntyneitä suita ja
suonenvedontapaisesti kouristelevia käsiä. Kaikkialta tuijottivat
kuumeesta hehkuvat silmät... kuului hammasten kiristystä, nääntynyttä
valitusta, vaikerrusta ja voihketta — se kiirii edestakaisin
kumajavissa holveissa salaperäisenä, loppumattomana huokauksena, jossa
väräjää tuhansien tuskat ja kärsimykset.

Kun lattialla ei enää ollut tilaa, tuli kirkkoon nuoren luutnantin ja
muutaman sotilaan seuraamana pieni tummaihoinen eversti, jonka rintaa
koristi kunniamerkit. Hän silmäsi arvostelevasti onnettomien joukkoa ja
sitten kajahti voihkeen ja puheensorinan yli komentava, korskea ääni:

— Vangit! Teidät on nyt tuotu tänne turvaan. Mutta minä varotan:
pienimmänkin pakoyrityksen sattuessa käytetään aseita ilman
varoitusta...

Hänet keskeytti ankara räjähdys ja sitten kuului katkeria ja
voimattomasta vihasta vapisevia huutoja:

— Voi raukat! Te siis sulette meidät tänne kuin teurastushuoneeseen!

— Kurja murhaaja!

— Iskekää se kuoliaaksi!

— Kuristakaa se konna!

— Kuolema murhaajalle!

— Teurastaja!

Meteli kiihtyi huumaavaksi, sanattomaksi ulvonnaksi ja muutamat
haavoittuneet alkoivat lähetä everstiä! Silloin hän viittasi
vartijasotilaat viereensä kiväärit valmiina, kohotti kätensä ja huusi
julmalla, uhkaavalla äänellä:

— Vaiti! Jos yksikin liikahtaa, ammutan minä jok'ainoan!

Mitä — kuka uskaltaa solvata minua? Mistä löydätte varmemman
turvapaikan? Vaikka vihollisemme menettelevätkin barbaarien tavoin,
niin en minä vielä usko heidän ryhtyvän niin kauhistavaan rikokseen,
kuin herran huoneen häpäiseminen ja hävittäminen olisi... Se
osoittaisi...

Taas ojentuivat sadat sidotut kädet häntä kohden ja kirkossa kajahti
niin uhkaava ärjähdys, että everstin täytyi lopettaa...

Joukon huuto hukkui taas vuorostaan pommin räjähdyksen pauhuun...

Räjähdystä seurasi lyhyt äänettömyys ja haavoittuneet näkivät, miten
nuori luutnantti lähestyi everstiä, kohotti kätensä lakin reunaan;
hänen kauniilla kalvenneilla kasvoillaan ja vapisevassa äänessään
kuvastui ankara mielenliikutus ja harmi:

— Herra eversti! He ovat haavoitettuja... vaikeasti haavoitettuja,
jotka eivät voi liikahtaa... Minä en tahdo olla osallisena siihen,
että... Ennen annan miekkani.

Ja hän tempasi miekkansa huotrasta, ojentaen sen kahva edellä
everstille...

Tämä katsahti kiukusta kiiluvin silmin ympärilleen, sieppasi sapelin
luutnantilta ja karjasi raivosta käheällä äänellä:

— Aliupseeri, tarttukaa häneen, sitokaa, viekää päävahtiin! Heti! Mars!

Sitten hän käännähti taas onnettomia kohden silmät julmasta riemusta
kiiltäen ja lausui teennäisen vakavasti:

— Minä siis toivon, ettei teillä ole mitään valittamista. Kirkot ovat
kansainvälisillä sopimuksilla suojatut kaikenlaisilta hyökkäyksiltä ja
pommitukselta...

Ja kun taas jyrähti kauempana, livahti eversti nopeasti ulos ovesta ja
välskäri seurasi häntä sotilaineen.

Vasta seuraavan jyrähdyksen jälkeen huomattiin, että _kaikki_
hoitosotilaat olivat poistuneet. Eräs haavoittunut asteli ontuen
ovelle, aikoen työntää sen auki — ei auennut. Hän uudisti kokeensa
monta kertaa, viittasi erään toverinkin avukseen; turhaa — ovi oli
kiinni.

He käännähtivät kauhusta kalpeina kuolemaantuomittuja tovereitaan
kohden ja heidän värisevät huulensa liikkuivat äänettömästi, niinkuin
he olisivat menettäneet puhekykynsä — mutta tuo mykkä epätoivo selitti
enemmän kuin sadat sanat.

Seuraava pommi putosi pelottavan lähelle kirkkoa. Seinät tuntuivat
horjahtavan ja etelänpuoleiset, monivärisillä lasimaalauksilla
koristetut ikkunat sinkahtivat kirjavana sirpalesateena yli kirkon;
huumaavan jyrähdyksen jatkona kuului ylhäältä tornista kymmenien
erisuuruisten kellojen kumea, väräjävä ääni, ikäänkuin hukkuvien
yhteinen hätähuuto — ja taas katsahtivat onnettomat toisiinsa tylsästi,
äänettömästi, niinkuin kauhu ja epätoivo olisi lamauttanut heidän
viimeisetkin voimansa.

Mutta pommeja putoilee saatanallisella säännöllisyydellä, ja ikäänkuin
nekin tahtoisivat lisätä noiden kidutettujen tuskaa ja kauhua,
lähenevät ne hitaasti kuin hiipivä vihollinen varmaa saalistaan. Ja
nuo sodan raatelemat miehet lävistettyine rintoineen, puhkottuine
vatsoineen odottavat niitä kuin pyövelin iskua. — Sillä jokainoa
räjähdys sattuu heihin kuoliniskua kiduttavampana. Heidän sielunsa
ja ruumiinsa värisevät kuin inkvisiittorin kidutuspenkissä; jotkut
alkavat sanattomasti huutaa, muutamat menettävät järkensä... Alkaa
kuulua hohottavaa, pitkäveteistä naurua, itkua ja laulua; eräs
jättiläiskokoinen nuori mies linkuttaa horjuen ja välillä kaatuillen
miehestä toiseen ja selittää käheällä äänellä, että on juuri noussut
kuolleista; hänen palloksi kääritty päänsä muistuttaa todella pääkalloa
syvine suu- ja silmäaukkoineen ja niiden pohjasta tuijottavat
liikkumattomat silmät niin kamalasti, että kuulijoita puistattaa...
Mutta mielipuoli jatkaa matkaansa, hokien salaperäisesti, uhkaavasti:

— Mitä? Epäiletkö sinä? Ja siitä on vasta puoli tuntia, kun makasin
syvällä, syvällä. — Katsos — multaa! Ooh — se on jo varissut.

Hänen sanansa hukkuvat räjähdyksen pauhuun ja luhistuvan rakennuksen
jyminään; kuuluu viiltäviä kirkaisuja ja hätähuutoja. Eräs kädetön
heittäytyy polvilleen toisten eteen, rukoillen sydäntäsärkevällä
äänellä armoa, hänen luiset kellertävät kasvonsa ovat kuvaamattoman
hädän ja epätoivon vääristämät ja kun ei kukaan vastaa, alkaa hän
mielettömällä kiireellä riisua risaisia vaatteitaan, tarjoten niitä
henkensä hinnaksi. Se vaikuttaa järisyttävästi toisiin — yhä useammat
hukkuvat hulluuden harmaaseen hämäryyteen. Kaikki jotka kykenevät
liikkumaan, alkavat ontuen, laahustaen, ryömien kierrellä ympäri
holvista holviin kuni pyydykseen ahdistetut villieläimet; toiset
yrittävät nousta kerran toisensa jälkeen, lysähtäen uudelleen ja
uudelleen lattialle kunnes eivät enään jaksa.

Silloin tuntui haavoittuneista kuin koko kirkko olisi tulilieskana
lentänyt raunioiksi heidän ympärillään, kaikki jylisi, ryskyi ja
murskaantui, särkyneet kipsikoristeet ja kivilohkareet sinkoilivat
sinne tänne hurjalla voimalla murskaten joukottain lattialla viruvia
ja tukehuttava soransekainen savupilvi peitti kaikki sisäänsä kuin
jättiläissuuri harmaa hämähäkinverkko.

Mutta kun se hiljalleen hälveni kattoa kohden ja he alkoivat tointua
puhtaan ilman vaikutuksesta, huomasivat he pommin tulleen ikkunasta
sisään ja räjähtäneen vastakkaisella seinällä repäisten siihen
ammottavan aukon.

— Ulos!

Tuossa yksinäisessä huudahduksessa kuvastui yhtaikaa hämmästystä,
epämääräistä riemua ja toivoa. Ja sitä säestivät sadat liikutuksesta
vapisevat äänet. Heti kohosi kaikkialta kuihtuneita, kalmankalpeita
kasvoja, sadat sammuneet silmät kirkastuivat ja tuo moniääninen
huuto kasvoi, kajahtaen holvista holviin ikäänkuin yhdestä ainoasta,
nääntyneestä jättiläisrinnasta puhjennut helpotuksen huokaus. Sitten
näytti koko lattia heräävän eloon. Miltei kaikki liikahtivat ja suuri
joukko alkoi lisääntynein voimin, kävellen, ryömien ja madellen pyrkiä
aukkoa kohden.

Kauhea räjähdys keskeytti heidän matkansa: sadat voimattomuudesta
vapisevat, horjuvat olennot paiskautuivat yhtaikaa lattiaan —
aivankuin näkymätön jättiläinen olisi yhdellä ainoalla leimahtavalla
sivalluksella pyyhkäissyt heidät maahan.

Suuri joukko jäi paikalleen, mutta useimmat nousivat uudelleen,
lähtivät uudelleen aukkoa kohden. Ja taas kuului liikutuksesta
vapisevia ääniä:

— Ulos! Ulos! Pois!

Etumaiset olivat jo perillä kun ulkopuolelta kajahti kylmä, ankara ääni:

— Seis! Vai aiotte paeta? Takaisin — mars!

— Emme pakene! — selitti eräs voimakas ääni: — Asetumme yhteen joukkoon
tuohon puistoon — ja te saatte vartioida.

— Vaiti! Jokainen ken ei paikalla peräydy, ammutaan! Takaisin!

Kuului matalaa murinaa ja sen ylitse taas sama ääni:

— Sotilaat! Tehän kuulitte, ettemme pakene! Ettehän tahdo, että meidät
näin rikollisesti tapetaan.

— Vaiti! Takaisin! — karjui aliupseeri raivosta punaisena. — Pois
aukolta! Mars!

— Kurjat murhaajat!

— Ajatelkaa, sotilaat!

— Mitä te aiotte...?

— Murhaajat! Pelkurit!

— Kurjat...

Melun yli kajahti aliupseerin komennushuuto, kiväärit kohosivat
onnettomia kohden.

Sitten kaikki sekaantui hurjaan epätoivon ja raivon huutoon — joka
hukkui yhtäkkiä rätisevään yhteislaukaukseen.

Laukaukset räiskyivät taukoamatta ja niiden seasta kuului tuskallisia
parahduksia, kirkaisuja ja sitten huusi haavoittuneiden johtaja
läpitunkevasi:

— Eteenpäin — veljet! Nopeasti! Aseet pois murhaajilta! Tulkaa vel...

Hänen äänensä tukehtui korahtaen; hän kaatui, nousi uudelleen ja yritti
huutaa, mutta veri purskahti hänen suustaan kuin ruiskusta; hän lysähti
maahan, aukoen suutaan kuni kuivalle heitetty kala. Hänen tuskallinen
korinansa hukkui huutojen pauhinaan ja hänen ruumiinsa tallattiin
muodottomaksi.

Aukon kohdalla oli maa suurten kivilohkareiden peitossa ja
haavoittuneet pääsivät vain vaivaloisesti eteenpäin; sotilaat ampuivat
heitä joukottain — yksikään ei päässyt ohi, koska miesjoukko työntyi
aukosta tiheänä, mustana tulvana... He kaatuivat, laahautuivat
nelinryömin, nousivat. Mutta jokaisen kasvoilla kuvastui kuoleman
epätoivo ja päättäväisyys — ja lopulta heitä pääsi parikymmentä
sotilaiden kimppuun. He tarraantuivat kuin kuolevat petoeläimet näiden
jalkoihin, vetivät heidät maahan, iskivät, kuristivat. Ja vihdoin
kuulivat sisällä olevat laukausten taukoavan; heidän jännityksensä
kiihtyi yhä — sitten kuului taas muutamia...

Yhä tulvasi aukosta haavoittuneita, kömpivät kuolevien toveriensa yli —
heillä oli vain yksi ajatus: _kostaa_...

Oli pöyristyttävää nähdä nuo vapisevat, loppuun nääntyneet raajarikot
raivosta mielettömine, vääntyneine kasvoineen taistelussa terveiden,
voimakkaiden miesten kanssa. Muutamat näistä nousivat kerran toisensa
jälkeen, iskivät haavoittuneita joukottain maahan ja yrittivät
lähteä... Mutta kaikkialta ojentui lukemattomia luisevia kouria, sormet
koukistuneina kuin hyökkäävän petolinnun kynnet, repien, iskien,
kuristaen... Uudet ja vanhat haavat vuotivat pelottavasti ja monet
vaipuivat kuin vastustamattoman unen valtaamina maahan, vavahtaen
vain muutaman kerran — mutta toiset tarrautuivat kuollessaankin
suonenvedontapaisesti vihollisiinsa... Heidän otteensa ja iskunsa
olivat voimattomia, mutta niitä jatkui loppumattomasti — ja vihdoin
viimeinenkin sotilas oli liikkumaton.

Mutta haavoittuneet eivät tietäneet, että aliupseeri oli heti pyytänyt
apua ja nyt kuului lähenevien moottorien jyrinää ja pienen matkan
päähän pysähtyi kaksi panssariautoa. Alkoi kuularuiskujen kamala soitto
ja pian oli kaikki valmista — yksikään ei enää ollut jaloillaan kirkon
ulkopuolella.

Mutta sisäpuolella näytti vielä kauheammalta. Leveästä aukosta oli koko
ajan satanut kuulia, jotka sinkoilivat kirkon kiviseinistä kaikkialle
läpitunkevasti ulvoen ja suristen — aivankuin kamalat, tuntemattomat
hyönteiset... Kaukaisemmissa loukoissakin olivat ne lävistäneet
makaavia miesparkoja...

Säännöllisesti olivat jättiläispommit nytkin putoilleet kirkon
lähistölle ja sentähden panssariautot alkoivatkin kiireesti kääntyä,
lähteäkseen pois.

Mutta viime hetkellä putosi niiden eteen pommi — ja kun savu hälveni
olivat panssariautot miehistöineen kadonneet...

Kirkossa olevat raahustivat aukolle ja eräs kohotti kätensä huutaen
huumaantuneesti mielettömällä riemulla:

— Oi veljeni — veljeni! Ampukaa, ampukaa! Nopeammin, nopeammin! Amp...

Häntä säestivät sadat mielettömällä vimmalla — kunnes kuolema katkaisi
heidän huutonsa. Sillä aivankuin heidän pyyntöänsä noudattaen putosi
pommi keskelle kirkkoa, ulospyrkijäin tiheimpään parveen — ja laajalta
alalta katosivat kaikki mustanpunaiseen, räiskähtävään tuleen ja
savuun. Ja kauempana olevat tunsivat hämärästi, että heidän päälleen
putoili jotain kuumaa, kosteanniljakasta ja iöyhkävää...

Se oli ainoa mitä heidän tovereistaan oli jälellä.

Se oli liikaa — onnettomat eivät enää kestäneet. Viimeisetkin näyttivät
menettävän järkensä; jotkut heittäytyivät lattialle peittäen kasvonsa,
toiset yrittivät nousta ja heikoimmat kohottivat silvotut kasvonsa tai
muodottomat kädentynkänsä taivasta kohden kuin rukoillen; kuolevien
voihke ja hätähuudot, uikuttava nauru ja ulvonta täytti kirkon
pöyristyttävänä parkaisuna — ikäänkuin itse hulluus ja kauhu olisi
kajahuttanut riemuhuutonsa. —

Nuori haavoittunut, joka pari tuntia sitten väitteli sairaalan pihalla
kantajansa kanssa, makaa paareillaan vavahdellen ja aukoo välillä
suutaan kuni pyydystetty kala.

Hän aukaisee silmänsä, mutta ei näe mitään, ei kuule mitään, hän ei
tunne muuta kuin tuskaa — se kuristaa kurkkua, repelee rintaa, koko
ruumista terävin pedonkynsin... Ja kaikki on niin käsittämätöntä ja
kauheata kuin painajais-unsssa.

Sitten huomaa hän olevansa tukehtumaisillaan johonkin kauheaan ja
salaperäiseen, joka ympäröi hänet paksuna ja tukehuttavana kuni
suunnattoman suuri musta käärinliina...

Yhtäkkiä hän vavahtaa, hänen hampaansa alkavat kalista: tuosta
mustanharmaasta hornasta häämöttää harmaat, vääristyneet kasvot,
hiukan taampana luinen, ahnaasti koukistunut koura... Ja sitten alkaa
humiseva hiljaisuus häipyä ja joka puolella kuuluu yhä äänekkäämpänä
käheätä tuskanvoihketta, epäinhimillistä ulinaa ja uikutusta ja vihdoin
eroittaa sen seasta joitakin katkonaisia, sekavia sanoja:

— Missä olen...?

— Vettä — kurkkuuni...

— Olemme petetyt — helvetissä...

— Se lupasi taivaaseen...

— Sotavankeja ei saa sulkea helvettiin — sopimuksetta.

— Sopimukset — olemme täällä...

— Oi oi, en voi... valitan...

— Mistä tiedät — helvetissä?

— Etkö näe savua — helvetin huurua...

— Älä valehtele! Varokaa...

— Armoa, armoa...

Taas hukkuvat sanat kiihtyvään meteliin kuni myrskyn pauhuun — eikä
mitään näy... Ja yhtäkkiä hänestä tuntuu, että tuo hirveä harmaus
on todella helvetin huurua... Ja vieläkin eroittaa hän joitakin
nääntyneitä ääniä:

— Auttakaa... päästäkää!

— Armoa... olen sotavanki.

— Miksi meidät helvettiin — haavoittuneet?

— En voi... ijankaikkisesti...

— Armoa... apua...

Ennen tuntematon kylmä kauhu kiitää hyytävänä hänen lävitseen. Noissa
tukehtuneissa äänissä kuvastuu niin hirvittävä hätä ja epätoivo,
ettei sellaista _voi olla_ muualla kuin yhdessä paikassa — hänet oli
siis heitetty helvetin syvimpään onkaloon, missä kadotetut kituvat ja
vaikeroivat nauravien pirujen kynsissä.— Ooh — sitä kestää aina...
ijäisesti...

Hän jännittää viimeiset voimansa ja hänen kurkustaan kuuluu korisevana,
rukoilevana:

— Pelastakaa... en voi... Auta — rakas kuolema! Etkö sinäkään...? Rakas
kuole...

Silloin tuntui aivankuin kauhea tulinen kita olisi maata järisyttävällä
karjaisulla auennut, puuskaisten polttavan liekkimeren onnettomien yli,
ja jokin jättiläissuuri syöksyi mustana, muodottomana, murskaten kaikki
alleen ja hotkaisi heidät ahnaasti kamalaan kitaansa.

Ympärillä on äänetön pimeys.




VALLANKUMOUKSELLINEN


Mitä?

Sashka vavahti kuin näkymättömän ruoskan iskusta, kohoutui käsiensä
varaan ja alkoi jännittyneenä, hengitystään pidättäen kuunnella.
Hänestä tuntui niinkuin kopissa olisi joku huokaissut...

— Ei mitään... olen vain hermostunut — kuiskasi hän äänettömästi. Mutta
siitä huolimatta alkoi hän taas levottomasti kuunnella ja tuijotti
eteenpäin näkemättä mitään. Sillä koppi oli pimeä kuin hauta ja
hänen sydämensä kiihkeä sykintä oli ainoa mikä häiritsi haudansyvää
hiljaisuutta... Koneellisesti kosketti hän otsaansa — se oli kostea
kylmästä hiestä...

— Minä olen vain hermostunut — toisteli hän ajatuksissaan
rauhoittaakseen itseänsä.

— Jospa vain voisi nukkua, — kuiskasi hän taas äänettömin huulin. Mutta
hän ei voinut; sillä ajatukset, nuo vankilan hirmuisimmat kiusanhenget,
joita on mahdoton paeta, ahdistivat ja kalvoivat taukoamatta — kuin
suuret nälkäiset rotat...

Taas hän hätkähti, alkaen tuijottaa pimeyteen. Ja muistaessaan
viimeisten öitten hirmunäyt, alkoi hän vavista — jospa ne nyt eivät
tulisi...

Sashka muisti taas täällä kuluneet kauheat viikot ja hänen ruumiinsa
alkoi vavista yhä ankarammin. — Yhtämittaa oli kuulusteltu. Pakotettiin
tunnustamaan — eikä hän tiennyt mitään. Vuorotellen oli tehty lupauksia
ja uhattu kidutuksilla, kiusattu nälällä ja janolla, niin että hän
monasti oli luullut kuolevansa...

Näinä viikkoina oli Sashka laihtunut miltei luurangoksi, hänen
kasvonsa muuttuneet tuntemattomiksi, teräviksi... Hän ei enää voinut
nukkua, vavahti heti hereille jostakin hirmunäystä... Ja nyt hän
ensikerran hämärästi käsitti, että nuo harhanäyt johtuivat vankilan
kärsimyksistä... Hän alkoi taas vavista muistaessaan edellisen yön
kauhut. Muisti niin kamalan selvästi sen salaperäisen kahinan, joka
ensin kuului — ja miten hän äkkiä tiesi, että lattialla mateli häntä
kohden suuri käärme...

— Ei — ei! Minä en tahdo ajatella sellaisia — en! Tulevat uudestaan...
Jotain muuta, muuta...

Ja onneksi hän unohtikin viimeöisen: hänen ajatuksensa lennähti
kotiin...

Sashka muisti katuen, miten hän monasti oli ollut tyytymätön,
kun kotona oli puutteellista, ahdasta ja ikävää; kun pikkusiskot
sairastivat ja itkivät — ja isä vielä joi. Kaksi kertaa oli isä ajanut
kaikki ulos kapakasta tullessaan — ja Sashka oli pitkän aikaa tuntenut
katkeruutta ja vihaa isää kohtaan...

Kyllä hän nyt oli katunut, oppinut ymmärtämään kodin arvoa! Nyt hän
muisti senkin, miten katkerasti isä oli itkenyt äitiä lyötyään: miten
hän päihtyneenäkin oli usein ollut synkkä ja surullinen. Hän alkoi
ymmärtää, ettei isäkään tahallaan juonut...

Entäs äiti. Tuo hyvä, aina lempeä ja kärsivällinen äiti... Kuinka
paljon oli äitiparka kärsinytkään taistellessaan pienokaisten puolesta,
köyhyyttä ja sairautta vastaan...

Mutta toisinaan oli hauskaakin. Sashka muisti viime pääsiäisjuhlan
vähän ennen kuin hänet vangittiin — he olivat silloin niin onnellisia
ja iloisia... Isä oli hiukan humalassa, mutta hän oli niin lempeä ja
iloinen — leikki heidän kanssaan, lauloikin... Ja myöhemmin kun isä oli
ulkona, kutsui äiti hänet kamariin, puhui kyyneleet silmissä jotain
kaunista, jota Sashka ei enää tarkkaan muistanut. Sitten kietoi kätensä
Sashkan kaulaan, suuteli häntä ja he itkivät molemmat...

Tuo ilta tuntui ihanalta unelta, niin kaukaiselta kuin ei sitä olisi
ollutkaan... Ja kun Sashka taas muisti, että siitä on vain viisi
viikkoa, tunsi hän oudon epätoivon sielussaan; se onkin epätodellinen
unelma tulevaisuuteen nähden: hän ei koskaan pääse kotiin, ei enää
milloinkaan näe äitiä — hän katoaa kuin lakastunut lehti syysmyrskyyn...

Ja äitiparka — hän tulee itkemään niin katkerasti... kauan, kauan...

Sashka tunsi niin polttavan kaipuun, ettei koskaan ennen; niinkuin
jokin terävä raatelisi rintaa ja täytyisi huutaa tuskasta... Hän olisi
tahtonut pyytää äidiltä anteeksi, ettei ole ymmärtänyt, ei rakastanut
tarpeeksi... Jospa saisi sanoa edes yhden sanan, näkisi hänen
katseensa...

Hänen kaipauksensa muuttui kummallisen haikeaksi, surulliseksi — sillä
hän oli vielä niin nuori... Hän koetti taistella kyyneleitä vastaan,
mutta lopulta ne kuitenkin täyttivät hänen silmänsä... Ja aivan kuin
syleilläkseen tuota kaivattua, ojensi hän huomaamattaan kätensä kopin
pimeyteen ja kuiskasi hiljaa:

— Äiti...

Tuossa särkyneessä äänessä särähti sellainen suru, kaipaus ja epätoivo,
jota eivät sanat saata ilmaista — niinkuin raa'an käden pirstoma
soitin olisi viimeisen kerran särkyessään särähtänyt... Sashka käänsi
kasvonsa kovaan, likaiseen tyynyyn ja alkoi katkerasti itkeä. Hän tunsi
olevansa niin avuton ja hyljätty kuin pieni puolikuollut koe-eläin,
joka raadeltuna värisee vivikseettorin kynsissä... Ja hänen itkunsa oli
niin haikeata ja toivotonta kuin olisi jossakin kauheassa, mustassa
syvyydessä valittanut yksinäinen, ijäksi unhotettu olento...

Sashka ei ollut monena yönä nukkunut kuin jonkun hetken ja nyt kun
itku tuntui jotenkin helpoittaneen, vaipui hän heti jonkunlaiseen
unenhorrokseen.

Sashka heräsi hätkähtäen. Hän tunsi jonkun uhkaavan vaaran, ja kylmä
hiki peitti silmänräpäyksessä hänen ruumiinsa...

Hän alkaa kuunnella henkeä pidättäen ja on kuulevinaan voimakasta,
hillittyä hengitystä — ja muutamia raskaita, varovaisia askeleita,
sitten välkähtää jokin... Mikä se on? Hänen kauhunsa kasvaa
kymmenkertaiseksi epätietoisuudesta... Onko pyöveli jo tullut häntä
hakemaan — olikohan se pyövelin lyhty...

Taas kuuluu omituista ääntä. Sashka käsittää mikä se on: Tiikeri.

Äsken se hiipi, nyt se istuu nurkassa ja odottaa kunnes Sashka
nukkuisi... Se alkaa jo pitkästyä, koska hännällään pieksää
kärsimättömästi kylkiään.

Sashka luulee sydämensä pysähtyvän: tiikeri lähenee hiljaa, hiljaa...
pysähtyy; ehkä huomaa, ettei Sashka vielä nuku...

Mutta se jää siihen lähelle — siitä on vuoteelle vain lyhyt hyppy...
Sashkasta tuntuu siltä, kuin täytyisi hänen heti kuolla: hänen
ruumiinsa on jähmettynyt kauhusta kankeaksi...

Käytävältä kuului lähenevien askelten kolketta, ne pysähtyivät ja avain
työnnettiin lukkoon. Sashkan rinnasta tunkeutui huokaus, voihkaus,
aivankuin hänen päältään olisi vieritetty musertava kivilohkare.
Avain kirskui lukossa ja hän näki eellimäisenä jättiläiskokoisen
vartijan astuvan sisään. Sashka hypähti vuoteelta, kaikki musteni
silmissä, mutta horjuvana ja vapisevana juoksi hän ovelle ja aivankuin
ilosta mieletönnä syleili hän jättiläiskokoista vartijaa ja sopersi
nyyhkyttäen:

— Minä kiitän teitä rakas ystäväni — pelastajani... Kiitän teitä
kaikkia — se olisi aivan heti syönyt minut...

— Syönyt? Mikä? Kuka? — kajahtivat kylmät kysymykset ja vartija sysäsi
Sashkan luotaan.

— Tiikeri...

— Tiikeri! — toisti eräs katsahtaen tovereitaan hölmistyneesti ja
sitten päävartija ärähti, röyhkeästi ja pilkallisesti:

— Poika on yhtäkkiä innostunut näytelmätaiteeseen! Mutia ei täällä
semmoiset konstit auta! Pue heti päällesi.

Sashka hätkähti katsahtaen tuskallisen hämmästyneenä ympärilleen ja
sammalsi tolkuttomasti:

— Mitä — se on totta... Minä näin... niinkuin se olisi... odottanut...

Päävartija astui askeleen lähemmäksi ja ärjäsi pahanenteisesti:

— No, etkö kuullut mitä sanoin? Vai tiikereitä... Kyllä minä ajan
tiikerit nahastasi...

Miehet naurahtivat ivallisesti ja Sashkan ruumis alkoi vavista: hän
aavisti, että jotain kauheata on tulossa... Mutta hän käsitti myös,
ettei sitä voi välttää ja alkoi pukeutua niin tyynesti kuin suinkin voi.

Sashka napitti vapisevin sormin takkiaan, kun päävartija rykäsi
äänekkäästi, ja sanoi miltei ilakoiden:

— Nyt lähdetään!

Kuin sekavassa unessa asteli Sashka vartijoiden keskellä jotain pitkää
käytävää, jossa askelten kolke kajahteli pelottavan räikeänä; sitten
kiviportaita alas syvälle kellarikerrokseen, josta leyhähti vastaan
ummehtunut, haudankylmä ilma — ikäänkuin itse kuoleman hengähdys.
Sitten kuului lukon kirskahdus, raskas rautaovi aukeni valittavasti
kitisten ja Sashka työnnettiin sisään.

Sashka huomasi olevansa haudantapaisessa huoneessa, jota savuinen
öljylamppu niukasti valaisi; peräseinä peittyi pimeään mutta
sivuseinällä häämötti outoja esineitä: pihtejä, ruoskia ja hänen
edessään matalalla lavitsalla näkyi tumma hyytynyt veriläiskä. Sashka
katsahti sivulleen ja vavahti kauhusta.

Pöydän ääressä istui vankilanpäällikkö ja tuossa himmeässä valossa
näytti hänen leveä, laskoksien reunustama naamansa entistä
harmaammalta, kammottavalta; leveä suu ulkonevine huulineen liikkui
hiljaa ja hän tuijotti Sashkaa himmein, ilmeettömin silmin, ikäänkuin
jokin tuntematon petokala... Sashka katsahtaa ympärilleen kuin
piiritetty eläin, hän oli vähällä huutaa apua, mutta takana seisovat
vartijat — ja yhä tuijottaa tuo kaamea katse. Vihdoin alkoi hän
kolealla, katkonaisella äänellä:

— Sinä et ole vieläkään tunnustanut rikostasi — etkä ilmoittanut
ketkä toverisi ovat terroristeja, ketkä toivat tehtaalle pommeja...
murhatakseen santarmipäällikön... Nyt sinun täytyy.

Kauhu ja hätä kuvastui Sashkan kuolemankalpeilla kasvoilla ja hän
änkytti värisevin huulin: Mutta enhän minä tiedä. Minä en ole ollut
koskaan...

Hän vaikeni kuin tukehtuneena ja hänen hätääntynyt katseensa liiteli
läsnäolijasta toiseen kuin apua rukoillen. Mutta joka puolelta
tuijottivat tunnottomina ja kylminä vihamieliset silmät kuin
ojennettujen pistoolien suut...

— Vai niin, vai niin, käykää toimeen — kuului taas tuo tunteeton ääni,
ja päävartija astui jo muutaman askeleen seinällä riippuvia ruoskia
kohden. Mutta samassa päällikkö viittasi odottamaan, lisäsi entistä
hitaammin.

— Vai tahdotko tunnustaa — saat vielä...

Sashka tunsi kaiken pyörivän päässään ja tuo kamala katse kidutti,
ahdisti hänen rintaansa, kuristi kurkkua kuni näkymätön, armoton koura.
Hän tahtoi puhua, selittää vielä kerran, mutta ei voinut — hänen
kurkustaan kuului vaan käheätä änkytystä:

— Minä en tiedä... en tiedä... Olen viaton... viaton...

— Riisukaa hänet, — keskeytti päällikkö kylmästi.

Kuin sekavan painajaisen vallassa tunsi Sashka kun vaatteet revittiin
hänen yltään niin että napit sinkoilivat. Hänellä oli vain paita
jälellä kun hän havahtui, käsitti mitä hänelle aiotaan tehdä. Se
syöksyi hänen kidutettuun sieluunsa kauhistuttavalla voimalla.
Tietämättä mitä teki, vaipui hän vavisten polvilleen päällikön eteen ja
rukoili hätäisesti ja tuskallisesti itkien:

— Teidän ylhäisyytenne... Odottakaa... Uskokaa... Säälikää minua — olen
viaton, viaton... äitini kuolisi... Teidän ylhäisyytenne... armoa,
armahtakaa... en tiedä... Kristuksen tähden...

Ilkeältä ivalta kuului Kristuksen nimi, sillä sitä säesti rätisevä ääni
kun Sashkan paita takaapäin repäistiin yltä kahtena kappaleena.

— No etkö sinä vieläkään tiedä? — ilkkui päällikkö pilkallisesti. — Vai
oletko vieläkin viaton?

Nuo julmat sanat ja viiltävän kylmä ääni tuntui aivankuin pitkänä
jääpuikkona tunkeutuvan Sashkan sydämeen, hän ymmärsi, ettei hänellä
ole pienintäkään toivoa, hänet tapetaan armotta... Niin, täällä
serkkukin rääkättiin kuoliaaksi — ja hän oli kuollut ääntä päästämättä.
Äkkiä Sashkan mieleen lennähti Mucius, josta koulussa oli luettu. Oo
— hän miltei näki nuoren roomalaisen, joka pelottomana ja sorjana
seisoo vihollistensa edessä. Häntä uhataan kidutuksella ellei puhuisi,
mutta silloin hän itse laskee kätensä tuleen, antaa sen hiiltyä
muodottomaksi... Sashka oli pitänyt häntä korkeimpana mies-ihanteenaan
— ja nyt hän _rukoilee_... pyöveleitään! Hän nousi niinkuin lattia
olisi tulisena polttanut polvia...

— Niin, minä olen viaton.

Päällikön paksu kaula ojentui, suunnaton suu leveni niinkuin olisi
aikonut nielaista rikollisen, mutta sieltä kuuluikin kähisevä naurahdus
ja sitten ilkkuva huomautus:

— Vai viaton sinä oletkin? Vai niin...

Sashkan ruumis vapisi kuin vilutaudissa ja hänet valtasi mieletön halu
huutaa, huutaa apua, apua — tuossa himmeän kalseassa kalankatseessa
kuvastui jotain puistattavan pahanenteistä... Mutta silloin päällikön
apulainen naurahti pilkallisesti. Se sytytti Sashkan mielessä uhman ja
vihan, hänen päänsä kohosi ja hän toisti päättävästi:

— Minä olen viaton.

— Käykää toimeen, — kuului päällikön komennus. — Sashka seisoi
raskaasti huohottaen kivilattialla ja hänen alaston ruumiinsa oli
niin kalpea kuin jokin hirveä jättiläisvampyyri olisi imenyt hänestä
viimeisenkin veritipan. Sen vampyyrin nimi oli _vankila_, ja se oli
kalunnut ruumiista lihankin viime hiveneen. Luut vain törröttivät
korkeina ja terävinä; hän näytti niin surkean avuttomalta ja hennolta
kuin lapsi joka on maannut kauan kuolemansairaana... Ainoa joka hänessä
kuvasti voimaa, oli profiili: kaareva nenä ja lujapiirteinen leuka
puristettuine huulineen...

Hänet paiskattiin rajusti veriselle lavitsalle, kädet ja jalat
sidottiin ruuvilaitteeseen — ja hänen laihaa ruumistaan venytettiin
niin että hän voihkasi tuskasta...

Kun ruoskijat ottivat käteensä hirveät, lyijynuppiset kidutusaseet
ummisti Sashka silmänsä, niinkuin korkeudesta putoava ihminen
odottaessaan murskaantumistaan, loppua... Ja sitten viuhahti...

Hänen ruumiinsa vavahti kuin sähköiskusta, yrittäen koukistua
suonenvedontapaisella voimalla, kauhistuneet silmät avautuivat ja
kurkusta tunki tuskanhuuto... Mutta sitten hän kiristi hampaansa
yhteen, sulki silmänsä ja hänen verettömien huuliensa välistä kuului
vain raskas huohotus, jota säesti ruoskien vinkuna...

Ruoskan jäljet kohoavat heti korkeina, sinertävinä Sashkan laihaan
lapsenselkään. Mutta pian repeytyy nahka ja suuret veriläiskät
purskahtavat esiin, loistaen valkealla iholla kuin tuntemattomat,
tulipunaiset kukat...

Sashkan heikontunut ruumis värisee ja vavahtelee, rinta kohoilee
rajusti ja koristen.

Hän tuntee hämärästi, että selkään kaadetaan kylmää vettä ja samassa
alkaa puistattaa kauheasti. Mutta uudestaan aletaan... Selkää
polttaa yhä ankarammin. Ooh, ne iskevätkin teräsruoskilla — jotka on
kuumennettu tulipunaisiksi... Ei, nyt ne alkavat pistellä tulisilla
rautapiikeillä... terävät kärjet työntyvät syvälle selkään...

Sashkasta tuntuu kuin kidutus olisi kestänyt jo tuntikausia, hän
rukoilee apua, kuolemaa — mutta ei mitään... Kaikki on niin hirmuista,
hän kärsii niin kovin — eikä se lopu milloinkaan...

Vihdoin on Sashka tuntevinaan, että Petrovitsh tarttuu hänen
kurkkuunsa, raahaa meren rannalle ja sitten alkaa hitaasti painaa
päätä veden alle... Hän tahtoisi huutaa, mutta huomaa: siten loppuu
vihdoinkin. Mutta yhtäkkiä hänen selkäänsä kaadetaan kiehuvaa vettä;
taas hän virkoaa ja jostakin korkealta kuuluu matala ääni:

— Sata!

Senjälkeen tuntee Sashka päällikön kammottavan äänen:

— Oletko vieläkin viaton?

Aivankuin kloroformiunessa kuulee Sashka kaikki, mutta ei voi
vastata... Taas valellaan hänen selkäänsä, hän muistaa kaikki ja on
menehtymäisillään tuskasta. Ja taas kuuluu päällikön voitonriemuinen
ääni:

— Ahaa — Siis vaikenet — tunnustat, ettet ole viaton. Minähän sanoin! —

Sashka muisti sen taukoamattoman kidutuksen, jonka oli täällä
viattomasti kärsinyt, tunsi, että nyt hänet murhataan näin hirmuisella
tavalla ja jokin ennen tuntematon kuohahti hänessä, täytti sielun ja
ruumiin polttavana, pakahduttavan suurena, karkoittaen uupumuksen,
tuskan ja pelon. Hän riuhtasi kahleitaan uskomattomalla voimalla, hänen
silmistään näytti pursuavan tulinen viha, uhka ja uhma ja hänen äänensä
kajahti läpitunkevan terävänä kuin pistoolinlaukaus:

— Minä olen viaton! Viaton!

Pyövelit hätkähtivät kuin nyrkiniskusta ja päällikkö vetäytyi
taaksepäin, niinkuin tuon sidotun uhriraukan katse olisi todella
polttanut. Mutta sitten kuului matala, petomainen murahdus, jota toiset
säestivät kuin sopimuksesta — ja Petrovitsch sieppasi kiireesti ruoskan
käteensä.

Kahta raivokkaammin alkavat siimat vinkua, Sashkan selkä oli
riekaleina ja veri... valuu punaisina viiruina alas kylkiä. Mutta yhä
paukahtelevat lyijynupit hentoja, teräviä kylkiluita vastaan joissa ei
näy lihan hiventä.

Mutta Sashka ei enää tiedä että häntä ruoskitaan... Hän luulee
makaavansa taas vsnkikopissa ja nyt se tiikeri on syöksynyt hänen
päälleen raadellen hänen selkäänsä terävillä kynsillään. Mutta hän ei
voi huutaakaan, se on niin painava, että hän on tukehtumaisillaan sen
alle...

Mutta lopulta Sashka huomaa, ettei olekaan kopissa, vaan vihreällä
kedolla ja ympärillä on paljon katsojia. Äiti, Ljuba ja Mitjakin
ovat siinä, mutta he eivät tunne, he vaan nauravat... Tiikeri alkaa
syödä häntä, pureskelee, pureskelee... kaivaa kuononsa syvälle hänen
selkäänsä ja imee verta... Eikä kukaan auta. Mitjakin osoittaa
häntä pienellä, valkealla sormellaan - ja taas rähähtää nauru...
Epätoivoisena ja kauhuissaan koettaa hän huutaa, ilmoittaa itsensä,
rukoilla äidiltä apua, pelastusta — mutta hänen kurkustaan ei tule enää
ääntä... Hän tahtoisi kuolla, hän rukoilee kuolemaa, mutta kuolemakaan
ei tule... Ja yhä raatelevat tiikerin hirvittävät hampaat, sen
tulikuuma hengitys polttaa hänen niskaansa — välillä se verenhimoisesti
muristen maiskuttelee hirmuista kitaansa...

Petrovitsh koetti toinnuttaa Sashkaa, mutta tämä pysyi velttona ja
elottomana kuin kuollut.

Silloin oli hän huomaavinaan että Sashka raotti silmiään — ja hän
miltei jähmettyi raivosta. Se uskalsi!

— Aukaise silmäsi! — sähisi hän läpitunkevasti. — Koira! Kuuletko!

Mutta Sashka ei liikahtanut. Petrovitsh alkoi vavista, hänen hampaansa
narskuivat kuin epätasaiset hammasrattaat, kun hän kiiluvin silmin
tuijotti tuota surkeata olentoa. Sitten hän yktäkkiä mörähti kuin peto
ja potkasi kaikin voimin Sashkan veristä kylkeä, kuului vaan omituinen
rouskahdus kun raudoitettu saappaan kärki upposi syvälle, katkaisten
kylkiluut.

Päällikkö rypisti ääneti kulmiaan, mutta kun Petrovitsh aikoi potkaista
uudestaan, komensi hän kolealla äänellä:

— Seis — pöllö! Ettekö ymmärrä, että hän voi kuolla — ennen... Vettä.

Petrovitsh näytti säpsähtävän tuollaisen vahingon mahdollisuudesta
ja alkoi hermostuneella kiireellä valella vedellä Sashkan päätä ja
päällikkö kysyi hitaasti:

— Vieläkö olet viaton?

Sashkan raadeltu ruumis kouristautui ja suu aukeni niinkuin hän olisi
alkanut oksentamaan. Sillä hän on olevinaan Intiassa — tiikerijahdissa,
niinkuin oli monasti kuvitellut. Mutta suuri tiikeri oli saanut
hänet kynsiinsä jo aamulla ja kiduttanut koko päivän... Se imi ensin
vähitellen veren, sitten se alkoi syödä pala palalta — mutta ei tapa,
ei tapa...! Ooh, hän kuulee huutoja, toverit tulevat apuun, mutta
tiikeri murahtaa, sieppaa Sashkan suuhunsa — ja taas hurjaa vauhtia
läpi tiheän viidakon... Pitkät piikit repelevät hänen ruumiinsa
riekaleiksi... Ooh — vihdoinkin! Ehkä hän jo kuolee: kaikki sekaantuu
niin kummallisesti, viidakko pimenee. Vai tuleeko yö...?

Sashkan ruumis alkoi taas suonenvedontapaisesti vavahdella, Petrovitsh
ravisti häntä olkapäästä ja kähisi katkonaisesti:

— Kuuletko! Uskallatko sinä teeskennellä! Sinä...

Hän vaikeni — Sashkan suusta purskahti punanen verivirta, ikäänkuin
vastaukseksi...

Päällikön himmeät kalansilmät tuijottivat uhria yhtä kylmästi kuin
ennenkin; mutta Petrovitshin kasvoissa kuvastuu voimaton viha, epätoivo
ja epämääräinen kauhu kun hän hiljaa, tolkuttomasti toistelee: —
Mitä... mitä... mitä...? Mutta Sashka on vaiti.. — Tiikeri on laskenut
hänet maahan, tarttunut kurkkuun... hän tukehtuu... Se on hyvä että
vihdoinkin loppuu kaikki... Nyt se puree yhteen hirmuiset hampaansa...
pimenee...




HÄVITTÄJÄ


I.

Syvällä suuren kivirakennuksen alapuolella olevassa maanalaisessa
huoneessa istui kaksikymmentä terroristia pitkän pöydän ympärillä
kokousta pitäen. Huoneessa oli kylmänkosteaa ja ummehtunutta
kuin haudassa ja suurta hautaholvia se kahden vahakynttilän
keltaisenhimmeässä valossa muistuttikin — ja istujain muodottomiksi
suurentuneet mustat varjot värähtelivät ja hyppivät harmailla,
kosteankiiltävillä sementtiseinillä, kuin riitelevien jättiläisten
haamut.

Eräs nuori hienopiirteinen mies puhui parhaillaan jostakin
käskykirjeestä, jonka byrokraattihallitus oli eilen julaissut. Puhuja
oli liikutuksesta kalpea ja hänen äänensä värisi katkeruudesta,
lopettaessaan seuraavasti:

— Tehän tiedätte jokainen, miten mielivalta ja sorto on nykyisen
sotatilan aikana painanut kansaa niinkuin raskaat kahleet, tehnyt
elämän sietämättömäksi. Mutta tuon uuden ukaasin nojalla voidaan koko
maa muuttaa helvetiksi. Me olemme kaiken kärsineet, kaiken kestäneet,
mutta tämä on liikaa! Nyt emme enää kärsi — emme _voi_ kärsiä! Nyt
täytyy tehdä jotakin! Parempi on heti kuolla kuin elää sellaista elämää.

— Niin, meidän täytyy tehdä jotakin! — huusi käsiään huitoen eräs
toinen, miltei nuorukainen, jolla oli pitkä, vaalea tukka ja suuret
siniset silmät. Minä en tahdo puhua paljon, ilmoitan vaan olevani
sitä mieltä, että ministeri M., viimeisen hirmujulistuksen isä, on
poistettava. Ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen...

— Mitä se hyödyttäisi, huomautti eräs rauhallisella äänellä.

— Hyödyttäisi, — hyödyttäisi - kiivastui nuorukainen. — Ainakin olisi
yksi kaikkein pahimpia sortajia poissa, se pelottaisi toisia ja
lamauttaisi niiden sortohalua... Toiseksi se olisi vastalause meidän
puoleltamme. Tahi pitääkö meidän hyväksyä se äänettömyydellä...?

Ei, ei, ei! — huusivat monet kiihkeästi.

— Kyllä minun täytyy toistaa vieläkin kysymykseni, — kuului
äskeisen kysyjän rauhallinen ääni. — Minusta pitäisi meidän joka
asiassa ensimäiseksi kysyä: Mitä se hyödyttäisi — olisiko siitä
hyötyä sorretulle kansalle? Me emme saa tehdä mitään hyödytöntä. Ja
yksityismurhat ovat sellaisia. Tai voitteko mainita, missä jokin korkea
virkapaikka on jäänyt täyttämättä kun edellinen on tapettu? Tai onko
joku sortoherra jättänyt virkaansa edes murhayrityksen tähden? Mitä se
silloin toisiin vaikuttaisi?

— Hyvä! hyvä!

— Oikein puhuttu?

— Kyllä se vaikuttaa toisiin! — lisäsi toinen ja nousi seisomaan. — Se
ärsyttää — ei muuta! Mutta minulla on tehokkaampi keino.

— Anna kuulua!

— Selitä!

— Kuten tiedätte, on meillä noin 20 miljoonaa varoja toveri Karjagin'in
testamentin johdosta. Jos nyt ostaisimme ministeri M:n palatsin
läheisyydestä talon, kaivaisimme sieltä uusimpien koneiden avulla
pienen tunnelin ministerin palatsiin asti ja juoksuttaisimme sen
alle putkea myöten esimerkiksi 500 kiloa pyroniiltia... Kun sitten
palatsissa parhaillaan on joku loistava juhla, kun koko taantumusvalta
on koolla — silloin me sähkönappulan avulla sytytämme... Ja kaikki
lentää atoomeiksi.

Eräs lihava lempeännäköinen mies keskeytti tämänkin puheen.

— Mutta sinä et ehdi pitkälle tunnelinesi, ennenkuin sinut siepataan
sieltä kuin myyrä kolostaan ja viedään kidutuspenkin kautta
hirsipuuhun! Ei niin suuria valmistuksia voi keskellä kaupunkia
suorittaa... Sitäpaitsi hukkuisi tuollaisessa paljon naisia, ehkä
lapsiakin — emmekä me saa surmata viattomia. Sitäpaitsi...

Silloin kuului äkkiä matala, katkera ivanauru.

Kaikki katseet suuntautuivat nurkkaa kohden, ja sitten kuului
suuttuneita, kysyviä ääniä:

— Mitä sinä naurat?

— Mitä tämä on?

— Mitä, Maksim? Pilkkaatko sinä meitä?

— Selitä...

Pitkä, kalpeakasvoinen mies, jonka sysimusta tukka oli ohimoilla
muuttunut sinisen harmaaksi, koputti pitkällä sormellaan pöytää. Hänen
mustat, kuopalla olevat silmänsä hehkuivat ja kolean hillityssä äänessä
kuvastui katkeruus ja harmi:

— Voiko teitä pilkata enempää kuin itse pilkkaatte itseänne?

— Minä en salli! — huudahti joku syöksähtäen seisaalleen. Ja
sinisilmäisen nuorukaisen kasvot kalpenivat, hän sieppasi pistoolin
taskustaan sammaltaen käheästi:

— Mitä tämä on...? Hän taitaa olla provokaattori...

Tuo sana iski joukkoon salaman tavoin. Useat hypähtivät neuvottomina
istumiltaan ja katsahtivat toisiinsa kalpeina, kauhistuneina, mutta
Maksim hymyili yhä, kylmästi ja ylimielisesti.

— Pistooli pois!

Maksim sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, multa kun hän samalla
kohdisti pistävän katseensa nuorukaiseen, totteli tämä aivankuin
hypnotisoituna.

— Mitä sinä nauroit...? Mitä sinä tarkoitat..? — kysyi tukehtuneella
äänellä lihava mies.

— Te tiedätte, etten ole paljon puhunut enkä myöskään moittinut
ketään. Olen vain kuunnellut kun Aleksei on esitellyt pieniä
murhayritys-suunnitelmiaan ja kun toiset ovat säälin ja oikeuden
nimessä rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista — mutta
nyt on liian vakava aika tuollaiseen. — Sitten hän lyhyesti osoitti
esitettyjen suunnitelmien kehnouden ja kysyi lopuksi, miksi he olivat
ehdotuksensa tehneet.

— Miksi? Tietysti siksi, että siten voittaisimme. Kun tapahtuisi
yhä useammin tuollaisia uljaita tekoja, lamauttaisi se lopulta
vallassaolijat, diktaattorit joutuisivat sellaisen kauhun valtaan,
etteivät enää uskaltaisi jatkaa sortotoimiaan. Esimerkit vaikuttaisivat
yhä useampiin ja...

Hän vaikeni hämmentyneenä huomatessaan Maksimin tutkivan katseen.
Hetken äänettömyyden jälkeen lausui tämä harvakseen karmivalla ivalla:

— On väitetty, ettei enää olisi uskovaisia, mutta näyttää maailmassa
olevan yksi! Ken vielä nykyaikana uskoo yksityisillä murhilla ja
pikkuräjähdyksillä lamauttavansa diktaattorit, hän on uskovaisiakin
uskovaisempi — marttyyrinkin usko kukistuu näkymättömäksi varjoksi tuon
suurenmoisen, tunturinlujan uskon rinnalla.

Kuului hermostunutta, pilkallista naurua: se näytti koskevan ehdotuksen
tekijään kuin sarja vinkuvia piiskaniskuja, herättäen hänessä uudelleen
uhman ja hänen katseessaan välähti voimaton viha ja pilkka.

— Eipä taida olla sinullakaan.

— Ei Maksim ole koskaan kerskunutkaan — rohkeista teoista», — huomautti
eräs ivallisesti. — Kyllä se on eräs _toinen_, joka on niistä aina
_puhunut_!

— No, ei siis ole kenelläkään mitään _varmaa_...

— Kyllä minulla on, — lausui Maksim tyynesti ja katsoi omituisella,
tutkivalla katseellaan viimeiseen puhujaan.

Tämä näytti aivankuin pökertyneeltä, mutta nähdessään ivallisia
silmäyksiä, tunsi hän taas epämääräistä, voimatonta raivoa ja lausui
purevasti:

— Sepä hauskaa... että edes yhdellä on! Kai se keino ainakin
_varma_ on — et kai sinä suunnitelmissakaan tyydy jonkun palatsin
hajoittamiseen...?

— En!

Tuo yksinäinen sana singahti sydämiin terävänä nuolena. Ja kun
hän kalveten nousi koko pituuteensa ja katsahti säihkyvin silmin
tovereitaan, näytti hän ikäänkuin yliluonnolliselta; sitten hän lisäsi:

— En! Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa
hävittää tämän kaupungin maan tasalle.

Kukaan ei lausunut sanaakaan. Hänen äänessään ja mustissa silmissään
oli jotakin salaperäistä, kauhistuttavaa, joka lumosi heidät, niinkuin
leijonan katseen sanotaan lumoavan...

— Miten, onko se totta, mahdollista? — kysyi vihdoin joku kuiskaten.

— On — minulla on siihen keino... Toistakymmentä vuotta olen sentähden
taukoamatta tehnyt työtä, mutta nyt se on vihdoinkin valmis...

Hän otti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi — ja siinä
samettitäytteen syvennyksessä näkyi pitkulainen, kellertävä pallo. Hän
otti sen varovasti pitkien sormiensa väliin, ja, hymyillen salaperäistä
hymyä, jatkoi entistä hillitymmin:

— Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen tuohon
sementtilattiaan — ei meitä muutaman sekunnin kuluttua enää ole, ei
tätä kuusikerroksista rakennusta — eikä lähitaloja...

Tuli painostava hiljaisuus — niinkuin huoneeseen olisi tuotu kuollut
ihminen... Kuului vain lyhyttä hengitystä, joku pyyhkäisi otsaansa ja
äskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui epämääräinen tuska ja häpeä.

Taas kuului käheä, liikutuksesta värisevä ääni:

— Onko se todellakin mahdollista...? Tuo pallo...

— Niin, tuo pallo on ollut tavallaan elämäni päämäärä, sentähden
menetin kätenikin. Mutta minä olen myöskin varma, että
räjähdysainekysymys on siinä kehittynyt huippuunsa. Tämän pallon,
sanokaamme murskaava voima on suunnilleen sama kuin 46 cm mörssärin
pommilla.

Maksimin kasvoissa välähti jotakin kovaa ja armotonta, kun hän hiljaa
lisäsi:

— Mutta sen tehokkaisuus, vaikutus on moninkertainen sentähden, että se
räjähtää tulena, suunnattomana liekkipatsaana, joka samalla sytyttää
kaiken ympärillään.

Sama painostava äänettömyys.

— Minkälainen on suunnitelmasi? — kuului vihdoin omituisen kiihkeä,
soinnuton ääni.

— Tahtovatko kaikki sen kuulla?

— Tahdomme! Tahdomme!

— Onko se tarpeen...? — kysyi joku epäröiden.

— Niin, ensin tahdon sanoa, etten epäile ketään teistä
provokaattoriksi. Minä _tiedän_, ettei kenestäkään teistä koskaan tule
petturia... Te ihmettelette ehkä sanojani, sentähden selitän mistä sen
tiedän...

Maksim vaikeni hetkeksi ja kaikki tuijottivat häntä hämmästyksestä
mykkinä niinkuin näkisivät hänet ensikerran.

— Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi eroittamattomasti
sitoa ihmiset. Lukemattomat narrit ovat huutaneet, että se olisi
rakkaus — suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää vain kaksi ihmistä —
epävarmasti. Sillä eräänä päivänä sammuu rakkaus, ja silloin on
vierellä vihamielinen petturi... Mutta viha, samasta syystä syntynyt
viha — se yksin yhdistää kuolemaan asti. Ja minä tunnen teidät
jokaisen, kaikesta olen ottanut selvän...

— Mitä sinä sillä tarkoitat? — kuului pöydän alapäästä kysyvä,
tukehtunut ääni.

Maksim siirsi katseensa miehestä toiseen ja osoittaen kutakin
sormellaan lausui hitaasti ja... läpitunkevasti muutamia sanoja, jotka
näyttivät sattuvan asianomaiseen kuin näkymättömät piiskaniskut:

— Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö niin?
Ja sinun veljesi, Nikolai? Kai vielä muistat, että hänet hirtettiin.
Entä sinä Andrei, joka niin lämpimästi puolustit ministerien rouvia ja
tyttäriä, oletko unohtanut nuoren siskosi, joka paleltui kuoliaaksi
kaukaisessa karkoituspaikassa? Ja sinä pikku Sasha, joka minulle äsken
näytit revolveria — voitko löytää äitisi haudan...?

Hän vaikeni katsoen erästä nuorukaista omituisen surullisesti ja
sitten lausui entistä hitaammin: — Volodja, muisteletko vielä usein
Katariinaa, joka vankilassa...

Viimeksimainittu syöksyi seisoalleen, tarttui käheästi voihkaisten
päähänsä ja hänen kasvonsa muuttuivat kuolemankalpeiksi; toisten
silmissä välähti uhkaavasti, kaikki muistivat mitä tuon nuorukaisen
morsiamelle oli tehty. Ja se, jota oli Sashaksi sanottu, kumartui
käsiensä varaan ja alkoi rajusti nyyhkyttää.

Mutta Maksim jatkoi yhä, ja keneen noiden mustien silmien läpitunkeva
katse osui, hän hätkähti kuin terävän puukonkären sattuessa; sillä
nuo muutamat sanat loihtivat hänen eteensä jonkun hirvittävän näyn,
jonka hän satoja kertoja oli nähnyt, kokonaisen tuskallisen historian.
Toiset tuijottivat puhujaan kauhistuneina — niinkuin näkisivät
jumalan tai perkeleen, joka tietää kaikki, jonka kädessä on kaikki...
Kädet puristuivat nyrkkiin, kuului raskasta hengitystä, ja muutamat
kiristivät hampaitaan kuin haavoittuneet tuskallisen leikkauksen
aikana. Sillä nuo muistot viilsivät ja raatelivat niin tuskallisesti
kuin olisi suuret, puoliparantuneet haavat raa'asti revitty auki.
Pitkän äänettömyyden jälkeen jatkoi Maksim matalalla, sointuvalla
äänellä:

— Niin toverit. Tässä komiteassa ei ole ainoatakaan, ken ei olisi
saanut jotain parantumatonta haavaa noilta... Samoin alakomiteoissa.
Ymmärrättekö nyt? Kuka teistä voisi pettää minut tai jonkun toisen
meistä tuon hirmuvallan hyväksi, joka on teiltä kaikki ryöstänyt?
Kukaan meistä ei kykene tekemään tovereilleen tuhatta osaa siitä
pahasta. Te ette voi vihata ketään enempää, ettekä siis myöskään pettää
— varsinkaan onnettomuustovereitanne, jotka tahtovat yhdessä kostaa
yhteiselle vihollisellemme. Mitä se siis merkitsee vaikka välillä
riitelemmekin? Sinäkin Aleksei loukkasit viime kokouksessa minua
ja useita muita sangen rumasti, — syytit pelkuriksi. Mutta et sinä
sentään koskaan petä minua tai toisia tovereitasi? Enkö puhunut totta,
Aleksei...?

Viime sanat lausui Maksim hiljaisella, miltei hellällä äänellä — ja
sitten tapahtui jotain tavatonta...

Aleksei tuli nopeasti Maksimin luokse, tarttui hänen käteensä ja
sammalsi vapisevin äänin:

— Anna minulle anteeksi... Vaikka minä olen niin pahoin tehnyt...

Hän ei voinut sanoa enempää, hänen äänensä muuttui niin käheäksi ja
tukehtuneeksi kuin olisi näkymätön käsi kuristanut hänen kurkkuaan.

Maksim hymyili omituisesti, puristaen hänen kättään ja hänen äänensä
värähti lämpimänä ja veljellisenä:

— Veljeni. Minä olen jo kaikki unohtanut. Sinä olit silloin kiihtynyt —
ja sinähän olet onneton.

Sinisilmäinen nuorukainen kumartui pöytää vasten, peittäen kasvonsa, ja
kuiskasi katkonaisesti:

— Kuinka minäkään enää voin... silmiäni näyttää... kun olen ollut
niin...

— Veliparka, — värähti vastaan Maksimin ääni. Minulla oli samanlainen
veli, mutta hän menehtyi juuri sinun iälläsi pyövelien kynsiin...
Sasha, tästälähtien olet sinä minun veljeni — minun kadonnut veljeni,
jonka jälleen olen löytänyt...

Nuorukainen nousi, poistui paikaltaan ja istahti kaukaisimpaan nurkkaan
kumartuen käsiinsä niinkuin pieni orpopoika, joka vieraassa paikassa
poistuu yksinäisyyteen itkemään äskettäin kadotettua äitiään...

— Veljeni! Minä lupaan kaikessa tehdä niinkuin sinä tahdot! — huudahti
Aleksei tulisesti. Ja kaikkialta kuului innokkaita, vakuuttavia ääniä.

— Veljet! Jokainen teemme niinkuin yhdessä päätämme! Ja nyt kerron
miten minä olen ajatellut...

Kaikki katseet kääntyivät Maksimiin ja hän jatkoi hetken äänettömyyden
jälkeen:

— Te tiedätte, että sadat aivot työskentelevät kuumeentapaisesti,
keksiäkseen tehokkaan aseen lentokoneita vastaan, jotka nyt ovat
ilmassa täysin varmoja ja voivat ottaa mukaansa verrattain paljo
räjähdysaineita. Mutta vielä se on keksimättä — ja tätä murroskautta
voimme me käyttää hyväksemme.

— Miten? — kuului käheä kuiskaus.

— Minä olen ajatellut ja suunnitellut tätä vuosikausia; minun
toimestani on eräs toverimme naapurimaassa lentokone-tehtaan johtajana.
Hän on järjestänyt, niin että voimme ostaa tuon tehtaan koska vain
tahdomme — ja samalla kolmekymmentä kaikkein suurinta ja nopeinta
lentokonetta, jotka ovat vain kokoonpanoa vailla. Kun meillä on nämä
pommit, niin me olemme toistaiseksi miltei vastustamattomia.

Kuului joitakin hillittyjä, hämmästyneitä ääniä ja sitten Aleksei äkkiä
huudahti kuin pelästyen:

— Mutta meillähän on se uusi lentokonetykki! Yksi sen tuhannesta
räjähdyskuulasta, jotka sen pommista singahtavat, riittää
räjähdyttämään koko tuon kauhean voiman ja...

Hän vaikeni niinkuin ei uskaltaisi ilmaista kauheaa ajatusta, ja
maanalaisessa huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Maksim yksin
näytti rauhalliselta ja vastasi varmasti:

— Eivät ne osaa ampua.

Kaikkialta kuului kiihkeitä kysyviä huudahtuksia:

— Eivät osaa...

— Selitä, millä sen estää...

— Onko se totta?

— Ensiksikin nousevat nuo uudet lentokoneet korkeammalle kuin mitkään
nykyiset, ne ovat nopeampia kuin mitkään entisistä malleista ja kun
ottaa huomioon pimeyden, sumun y.m. on osumismahdollisuus jo sinänsä
pieni. Mutta sen lisäksi on tuo lentokoneen johtajana toimiva toveri
tehnyt keksinnön, jolla lentokoneen saa pimeässä näkymättömäksi — heti
hämärän tultua.

Hän vaikeni hetkiseksi, selosti muutamin sanoin miten näkymättömyys
saadaan aikaan ja ilmoitti, että ne uudet koneet ovat juuri sellaisia.
Lopuksi selitti hän lyhyesti ja seikkaperäisesti hävityssuunnitelmansa
pääkohdat.

— Mutta mistä saadaan ilmailijoita? — kuului taas levoton ääni.

Maksim vastasi tyyrfesti:

— Samassa maassa on kouluutettu... kaksikymmentä nuorta ilmailijaa,
jotka minä olen toimittanut sinne. He eivät kylläkään tiedä tästä
suunnitelmasta, mutta heitä yhdistää tuo sama side — he ovat valmiit
kaikkeen.

Kaikki tuijottivat häntä kuin kauhistuneina. Pitkän äänettömyyden
jälkeen kysyi Andrei käheästi:

— Mutta... onko se mahdollista? — Tuleeko se todella tapahtumaan...?

— Jos te vain tahdotte?

Maksim lausui sen niin kylmällä, salaperäisellä varmuudella, ettei sitä
voinut epäillä — se oli siis totta.

Nämä miehet olivat tottuneet vaaroihin, yllätyksiin, pelanneet
uhkapeliä elämästä ja kuolemasta — mutta useammille tämä yö oli heidän
elämänsä omituisin. Ensin oli kaikki näyttänyt olevan hukassa ja sitten
muuttuu kaikki: suuremmoisia keksintöjä, mullistavia suunnitelmia ja
yhtäkkiä tietoisuus, että heidän hallussaan on noin suunnaton voima.
Se tuntui unelta, se täytti heidän mielensä ennen tuntemattomalla
innostuksella ja voimalla — se liikutti ja huumasi kuin väkevä viini...

Ja Maksim — oliko Maksim todella toimittanut noin äärettömän paljon?
— kuvastui toverien katseissa? — Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa:
kärsinyt, vähäpuheinen Maksim? Vai onko hän kuollut ja lähettänyt
Manalasta jonkun salaperäisen olennon, joka tietää kaikki, jolle ei
mikään ole mahdotonta...? Mutta kaikki tunsivat sokeata luottamusta,
ihailua; jokainen käsitti, ettei enää tarvitse turhaan taistella — ja
se on hänen ansionsa...

Silloin kuului Andrein arka, pidätetystä kauhusta väräjävä ääni:

— Mutta Maksim, oletko ajatellut miten paljon viattomia sellaisessa
hukkuisi... naisia, lapsia, vanhuksia. Kyllä se sentään olisi
kamalaa... Meidän täytyy ajatella kaikkea myöskin inhimilliseltä
kannalta, sääliä viattomia, sillä sääli on sittenkin eräs
inhimillisyyden tunnusmerkki.

Andrei vaikeni nähdessään Maksimin pistävän pilkallisen katseen ja
hänen sanansa näyttivät koskevan Andreihin kuin kirvelevät ruoskaniskut.

— Kyllähän meidän ohjeeksemme, tunnusmerkiksemme tietysti parhaiten
sopisi juuri sääli! Minähän juuri viittasin miten rajattomasti
hirmuhallitus on meitä ja omaisiamme säälinyt... Sinunkin nuori
siskosi säälittiin kuoliaaksi — ennenkuin hän ehtisi turmeltua!
Ja säälin valtaamana on hallitus ammuttanut kaduille joukottain
nälkäisiä vanhuksia, naisia ja lapsia — jotta niiden ei tarvitsisi
kitua ja kuolla nälkään... Ja muistathan miten viimesyksynä pikkupojat
putoilivat ammuttuina alas puiston puista, niinkuin pienet linnut...

— Vaiti, vaikene... mitä sinä...? Minä vain... minun on vain kamala
ajatella, että työläisetkin, joiden asiaa me olemme myös koettaneet
ajaa... että hekin...

— Veljet — keskeytti Maksim hillityllä kiihkolla. — Meidän täytyy heti
päättää, harjoitammeko sääliä, vai pelotammeko? Molempia emme voi.
Mitä tulee työläisiin, niin heille voidaan ilmoittaa vähää ennen,
että he jättävät kaupungin ja lisäksi voidaan säästää esikaupungit...
Mutta uskokaa, veljet: jos he tietäisivät tämän suunnitelman, olisivat
tuhannet valmiit hautautumaan raunioihin vaimoineen ja lapsineen niin
suuri on siellä kurjuus ja epätoivo. Ja sitäpaitsi heidätkin yhdistää
meihin sama side.

Hän jatkoi edelleen:

— Te tiedätte, että meidänkin hirmuhallituksemme korkein pyrkimys on
saada tuleva sota mahdollisimman veriseksi ja kauheaksi: sitä varten
on armotta ryöstetty kansan varat ja voimat. Heidän ihanteensa on
siis: hävitys, kurjuus ja kuolema ja toimintaohjeena: kidutus, kauhu
ja kuolema. Menettelytapa on siis täysin sopusointuinen ihanteelle...
Kun me näitä vastaan alkaisimme suuremmoisen taistelun puhtaan
säälin aseilla, niin saavuttaisimme tosin sangen pian kirkkaan
marttyyrikruunun, mutta älkäämme silloin sekottako siihen väkivaltaa.

Jos taas otamme vallassaolijain ihanteen, niin älkäämme sekottako
siihen sääliä. Toinen tai toinen. Ja minä ehdotan, että valitsemme
saman kuin sortajatkin. Kohottakaamme kuolema kunniaan, kuolema
valtaistuimelle. Sitähän he juuri tahtovat.

Tuo kolea, pilkasta ja vihasta värisevä ääni valtasi jokaisen, tempasi
mukaansa kuin lumivyöry. Kaikkialta näkyi raivosta säihkyviä silmiä,
puristettuja nyrkkejä, kuului hammasten kiristystä...

— Minä hyväksyn kaikki! — huudahti Aleksei — mitä siitä, vaikka
hukkuisikin viattomia, sillä meidän iskustamme kukistuu vanha,
väärä yhteiskuntajärjestys ja tilalle nousee uusi, onnellisempi,
inhimillisempi...

— Ei! — keskeytti Maksim jyrkästi. — Ei tällä tavalla mitään
yhteiskuntaa muuteta. Yhden asian me saavutamme: me kostamme tuhansien
viattoman veren — ja me _pelotamme_. Ja jos seuraavana päivänä ilmestyy
lyhyt julistus, jossa _käsketään_ päästää kaikki valtiolliset vangit
vapaiksi — niin he tottelevat. Sillä koko maailman hirmuvaltiaat
tulevat vapisemaan kauhusta.

— Toverit! Veljet! — huudahti aivankuin huumautuneena eräs
synkännäköinen sotilaslääkäri. — Maksim on antanut meille koston. Mutta
hän on antanut vielä jotain muuta, jolla ei ole varsinaista nimeä —
mutta se on kalliimpi kuin elämä. Tehän tiedätte, ettei helvetissäkään
voi olla niin hirmuisia tuskia kuin meillä, kun on täytynyt
voimattomana katsella omaisten ja tuhansien viattomien teurastusta
kaduilla ja vankiluolissa. Kyllä minäkin kärsin, kun vanha isäraukkani
virui lumisella kadulla toisten joukossa, ruumis tuskallisesti
koukistuneena, kuulien lävistämänä — ja minä olen kuitenkin mies! Mitä
tuntevat vanhukset — lesket ja orvot...? Ja nyt tuollainen voidaan
estää Maksimin keksinnön avulla! Se on niin suunnaton asia, ettei voi
sitä heti käsittää! Kymmenettuhannet, jotka tälläkin hetkellä viruvat
pimeissä komeroissa, kuiskaisivat sinun nimesi — jos tietäisivät...
Ja jos olisi mahdollista, niin lukemattomat teloitetut, kuoliaaksi
kidutetut marttyyrit kurottaisivat kiittäen kätensä sinua kohden
tuntemattomista haudoistaan...

— Ei veli - älä minua kiitä! — keskeytti Maksim värähtävin äänin. Mutta
nähdessään toverien liikutetut kasvot, tulvahti ennen tuntematon,
salaperäinen onni ja riemu hänen sydämeensä — hän tunsi, että tämä oli
hänen elämänsä _suurin hetki_, jota varten hän oli elänyt. Kuin unessa
kuuli hän oman muuttuneen äänensä.

— Niin, älä minua kiitä. Itseäni minä vain alussa ajattelin... Nähkääs,
jokin poltti rinnassani kuin sammumaton tuli — en olisi voinut elää,
ellen olisi ajatellut ja suunnitellut kostoa. Vähitellen huomasin
tuhansien kärsivän samoja tuskia, aloin ajatella heitäkin ja lopulta
huomasin, että voin kostaa perinpohjaisemmin yhdessä kaikkien vääryyttä
kärsivien kanssa. Nyt olen esittänyt yhteisen kostomme, meidän
onnettomien koston... Eikä minua enää säälitä — se tuli on kauan sitten
polttanut poroksi sellaiset tunteet... Ja se polttaa _vieläkin_.

Viimeinen kuiskaus kuului niin tukehtuneelta kuin olisi voimakas
koura tarttunut hänen kurkkuunsa; kaukaiset muistot syöksyivät hänen
kimppuunsa kuin nälkäinen susilauma...

Kukaan ei ollut kuullut Maksimin puhuvan mitään itsestään ja
kärsimyksistään ja siksi hänen sanansa vaikuttivat tovereihin
tärisyttävästi. He näkivät hänen harmahtavan päänsä painuvan
voimattomasti rinnalle aivankuin raskaan väsymyksen valtaamana.

Kukaan ei puhu mitään. Nuo nuoret raudanlujat miehet ovat äkkiä
muuttuneet niin synkiksi ja alakuloisiksi. Muutamat tuijottavat
jonnekin kauas, huomaamatta tovereitaan, näkemättä hämärää,
haudantapaista huonetta, niinkuin näkisivät jonkun kauhean, surullisen
näyn. Eräät ovat peittäneet kasvonsa, aivankuin päästäkseen näkemästä...

Maksim tuijottaa sysimustaan, pimeätä aukkoa muistuttavaan nurkkaan,
hän unohtaa missä on, hän ei huomaa tovereitaan. Hän on taas näkevinään
tutun, kiduttavan näyn: hän on kyyristynyt pensaan taakse ja tuijottaa
erään aukean toiselle puolelle. Siellä riippuu jotakin tummaa heiluen
vienossa kesätuulessa... Vaatteitako? Ei, vaan hänen nuorempi
veljensä... Ja yläpuolella, puhtaalla, sinikirkkaalla kesätaivaalla
leijailee laiskasti muutamia kylläisiä korppeja.


II.

Syysaamun kuolemanharmaa hämärä peitti maan, kun Maksim laitakaupungin
lävitse asteli asuntoansa kohden. Suuret rautatehtaat sijaitsivat siinä
kaupunginosassa — ja se virkosi parhaillaan eloon salaperäisellä,
miltei kauhealla lavalla.

Ensin kuului tyynessä aamuilmassa yhden tehtaan herätyspuhallus
ja hetken kuluttua tuntui siltä kuin olisi kokonainen parvi
jättiläishirviöitä nälkäisesti ja raivokkaasti ulvoen vaatinut
tavalliset, jokapäiväiset uhrinsa. Ikäänkuin niiden ahnasta ulvontaa
totellen työnsivät pienet, likaiset talot porteistaan viluisia,
rääsyisiä ihmisiä — ja pimeässä he todella näyttivät uhriraukoilta,
jotka vapisevina lähtevät kohtaloansa kohden.

Yhä useamman tehtaan torvet yhtyivät ulvontaan, hämärä hälveni
vähitellen ja miesjoukot lisääntyivät yhä lukuisammiksi. Maksim
tarkasteli mielenkiinnolla vastaantulijoita ja hänen mielensä
virkistyi: Hän huomasi ensikerran, että noissa laihoissa, katkerissa
kasvoissa, tuon mustan marssivan joukon yrmeässä äänettömyydessä oli
uhmaa ja _voimaa_. Heitä tuli tuhansittain, mutta Maksim ei kuullut
ainoatakaan sanaa — kuului vain lukemattomien raudoitettujen saappaiden
pauke niin kovana ja kumeana kuni kaukainen konetykkien jyrinä ja
jäätynyt maa tuntui tärisevän heidän allaan... Keskikadulla marssi
suuria sotilaspatrulleja, kiväärit täysissä panoksissa, mutta miehet
vilkuilivat epäluuloisesti ja pelokkaasti äänettömiin, jotka eivät
suoneet silmäystäkään heille — ja heidän tylsät, pälyilevät katseensa
muistuttivat lähenevää vaaraa vainuavan eläimen katsetta.

Kun Maksim saapui asuntoonsa, oli hän kummallisessa mielentilassa.
Koneellisesti, mitään ajattelematta laski hän rullauutimet alas,
vaikka ulkona oli jo päivä, sytytti tulen ja pyysi asuntonsa emännän
keittämään teetä.

Sitten aukaisi hän erään laatikon ja otti sieltä käärön valokuvia,
joita hän ei ollut kolmeen vuoteen katsonut. Päällimmäisessä oli kaksi
nuorta ylioppilasta, hän ja hänen nuorempi veljensä. Toisessa oli
hänen isänsä ja äitinsä yhteinen kuva. Isä oli karkoitettu Siperiaan
poikiensa lähden... hänen kerrottiin nääntyneen siellä nälkään, ja äiti
oli kuollut surusta...

Maksim asetti ne takaisin laatikkoon. Vain yhden kabinettikortin asetti
hän eteensä kirjoituspöydälle.

Kuva esitti nuorta erikoisen kaunista tyttöä. Vartalo oli hento, kasvot
kapeat ja hienopiirteiset, tukka tuuhea ja sysimusta — ja mustain
silmäin kuvassakin surullinen katse seurasi Maksimia niin omituisen
elävänä, niinkuin muinoin...

Hänen asuntonsa emäntä, erään vallankumouksellisen työmiehen vaimo,
näytti ensin hämmästyvän, nähdessään valot sytytettyinä. Mutta hän oli
tottunut vuokralaisensa omituisuuksiin eikä puhunut mitään; huomattuaan
valokuvat, arveli hän, että Maksimilla oli joku muistopäivä.

Ja muistopäivä se olikin...

Hän kaatoi teetä lasiin, maisteli sitä hitaasti. Koko ajan katseli hän
vaieten kuvaa — ja muisteli... Nykyisyys haihtui epämääräisenä sumuna
entisyyden kirkkauden tieltä. Hän aivankuin eli uudelleen tuon illan,
jolloin ensikerran tapasi hänet — eikö siitä ollut iankaikkisuus?

Se oli hienossa perhejuhlassa. Hän oli saapunut hiukan myöhemmin ja
istui yksin katsellen toisten ilonpitoa. Silloin hänen huomionsa
kiintyi siihen, että emäntä talutti erään nuoren kauniin tytön
flyygelin ääreen.

Hän hämmästyi tavattomasti kuullessaan alkuakordit, se oli jotain
tavatonta, kapinallista. — Chopinin surumarssi, iloisessa perhejuhlassa!

Maksim oli monasti kuullut tuon kappaleen, mutta sillä tavalla kuin
tuo omituinen tyttö sen soitti, ei hän ollut koskaan kuullut; siinä
kuvastui selittämättömän suuri suru — niinkuin sadattuhannet ihmiset
olisivat seisseet äänettöminä, liikkumattomina, jokaisen kasvoilla
jähmettynyt tuska ja suru...

Maksim seurasi soittoa koko olemuksellaan, aivankuin lumottuna. Ei
tämä keikaillut kuten konsertin antajat, sivulla istuessaan näki
Maksim kyyneleen vierivän hienoa, kalvennutta poskea myöten. Ja kun
hän lopetti olivat kaikki tavattoman ihastuneita hänen soittoonsa — ei
kukaan enää muistanut, minkä sopimattoman teon hän oli tehnyt.

Eräältä tuttavalta sai Maksim tietää, että tyttö oli erään
kenraalin tytär, joka oli karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten
mielipiteittensä tähden. Tuttava esitti hänet tytölle — ja he
keskustelivat koko illan.

Maksim ei muistanut miten silloin tuli kotiin, sen hän vain muisti,
että rakasti — ettei hän koskaan voisi unohtaa noita silmiä...

Oi, se oli tuskallista ja riemukasta aikaa. Hän oli jo aikoja
sitten luopunut onnen ja rakkauden haaveista, kovettanut sydämensä
kivikovaksi. Ja kuinka hän, kädetön, vainottu vallankumouksellinen
olisi voinut toivoakaan tuon nuoren kaunottaren vastarakkautta.

Ja kuitenkin hän toivoi.

Niin eli hän tuskassa, toivossa ja kiduttavassa epätietoisuudessa
useita kuukausia. Toisinaan hän luuli toiveittensa täyttyneen — ja taas
hän epäili...

Mutta eräänä iltana ei hän voinut pidättää itseään, hän ei voinut enää
kestää epätietoisuutta. He olivat kahden — ja äkkiä hän kuuli oman
äänensä, kuuli sopertelevansa jotain sellaisesta röyhkeydestä kun hän,
tällainen raajarikko, rohkeni toivoa...

Mutta tyttö keskeytti hänet, tarttuen juuri siihen katkenneeseen
käteen, painoi sen lujasti neitseellistä poveansa vastaan ja hänen
silmissään oli ihmeellinen loiste, kun hän hiljaa kuiskasi:

— Minä tiedän, missä sinä olet sen menettänyt — ja minä rakastan
sinua...

Sekavan, epämääräisen riemun ja liikutuksen valtaamana puristi hän
tyttöä rintaansa vastaan ja suuteli häntä kuin huumaantuneena. Se oli
heidän ensimäinen suutelonsa.

— Minä olen jo kauan sinua rakastanut — kuiskasi taas tyttö.

Maksim oli liian onnellinen puhuakseen... Oi miten onnellisia he
olivatkaan sinä iltana.

Mutta se olikin viimeinen ilta — viimeinen onnellinen ilta hänen
elämässään. Marie tuli saattamaan häntä kadulle asti. Ja siinä
katulyhdyn kalpeassa valossa hän suuteli vielä kerran rakastettuaan. Se
oli heidän viimeinen suutelonsa...

Hän ei enää milloinkaan nähnyt rakastettuansa. Sillä tämä vangittiin
seuraavana yönä.

Miten tuskallisen pitkiä olivatkaan ne päivät ja yöt vankilassa, kun
hän ei uskaltanut antaa tietoa itsestään, peläten, että myöskin Marie
vangittaisiin.

Siellä virui hän monta kuukautta. Ja sitten hänet karkoitettiin
Siperiaan pakkotyöhön.

Ja vasta sieltä karattuaan, kahden loppumattoman pitkän vuoden kuluttua
sai hän tietää, mitä Marielle oli tapahtunut...

Maksim syöksyi kalman kalpeana seisaalleen ja alkoi kävellä kiivaasti
edestakaisin — sillä kauheat muistot ja mielikuvat syöksyivät hänen
kimppuunsa kuni suuret, kiukkuiset käärmeet. Hän tahtoisi upottaa
ne hornan syvyyteen — mutta ei voi. Aivankuin jonkun tuntemattoman
käärmeen myrkkynä valuvat ne hänen aivoihinsa kirvellen ja polttaen.
Armottomalla järkähtämättömyydellä tulevat nuo satoja kertoja nähdyt
näyt taas hänen silmiensä eteen.

       *       *       *       *       *

Marie viruu yksinäisessä kopissa vankilassa...

On yö. Koppi on pimeä kuin hauta... Ja kammottavan hiljaista — joskus
vain kuuluu yksinäinen kahleiden kalahdus, ja kerran on jostakin kaukaa
kuuluvinaan tukehtunut itku...

Hän näkee niin kiduttavan selvästi, aivankuin inhottavana
kinematografin rikosdraamana niin pöyristyttävän paljon, paljon...
Hän näkee rakastettunsa, kuulee hänen pyöveliensä uhkaukset, ellei
hän tunnusta... Näkee, miten häntä kidutetaan loppumattoman pitkällä
kuulustelulla... Näkee, miten eräs roisto hiipii keskiyöllä hänen
rakastettunsa koppiin, mutta tulee viime hetkellä häirityksi
inhottavassa aikeessaan...

Oi, mitä mahtoikaan Marie kärsiä... ajatellessaan tulevaa yötä...
Päivällä hän pyytää tavata johtajaa, kertoo väkivallasta, rukoilee
apua — turhaan... Johtaja ei ole edes ymmärtävinään, mutta kuulustelun
jälkeen raahataan hänet armotta maanalaiseen, pimeään koppiin, josta ei
kuulu vihlovinkaan hätähuuto... ei mikään...

Tulee iltapäivä, — tulee ilta, — tulee yö.

Ja hänen hento, hienosieluinen rakastettunsa odottaa yksin,
hiilimustassa kolkossa kopissa. Hän kuuntelee, hän itkee, hänen
ruumiinsa värisee ja vavahtelee, hän huutaa apua — turhaan... Sokean
lailla käsillään hapuillen hän välillä astelee hätäisin askelin
ovelle, satuttaa kätensä sen kylmään rautapäällykseen, hän huokaa
raskaasti, kääntyy... avuton kuin vangittu lintu häkissä... Ja taas hän
istuu vuoteellaan, tuijottaen pimeyteen ja kuuntelee välillä henkeä
pidättäen... Ja tuollaista kestää niin kauan, kauan...

Maksim ei muista missä on. Suuret hikikarpalot pusertuvat hänen
otsaltaan ja ruumis värisee kuin vilutautisen. Hän näkee suurikokoisen
miehen hiipivän koppiin... kuulee oven narinan, hiipivät askeleet...
ja rakastettunsa läähättävän hengityksen. Paljastuu salalyhty ja sen
valossa näkyy lumivalkeat kasvonsa, kauhusta mielettömät silmät...
Hän kirkaisee — ja niinkuin inhottava hämähäkki hyökkää verkkoon
takertuneen perhosen kimppuun, samoin hypähtää tuo huohottava hirviö
Marien kimppuun... ja paksut, partaiset huulet tukehuttavat värisevän
hätähuudon...

       *       *       *       *       *

Maksim hypähtää seisaalleen karjaisten kuni kuolettavasti haavoitettu
villipeto. Hän tuntee kauhean tuskan raatelevan sieluaan. Armottomana
kuin kuolema kulettaa mielikuvitus häntä yhä kauemmaksi pimeyteen.
Aivankuin näkymättömät, kauheat peikot syöksyvät hänen kimppuunsa
muinaiset muistot, jokainoa iskee häntä sydämeen jollain kylmällä,
terävällä... Maksim kärsii kaikki kadotuksen kauhut, hän voihkii
käheästi, hän koettaa ajatella muuta — turhaan. Hirvittävän elävänä
näkee hän inhoittavan näytelmän pimeässä kopissa, näkee hänen hennon
värisevän vartalonsa vääntelehtivän tuon ihmispedon kynsissä; hänen
ajatuksensa kiitää sinne tänne hätääntyneenä, kuni huoneeseen eksynyt
lintu ja kidutettu mielikuvitus löytää yhä uusia, entistä kauheampia
yksityisseikkoja, jotka ovat hyytää veren suonissa...

Hän näkee jumaloimansa olennon istuvan värisevänä vuoteellaan ja
odottavan kauhu sydämessä iltaa ja tuleeko tuo hirviö taas. Hän näkee
rakastettunsa kiemurtelevan lattialla tuskissaan, kun huomaa saaneensa
kauhean taudin... Hän toivoo, rukoilee itkien kuolemaa — turhaan... Ja
illalla hän taas tuijottaa pimeyteen... ja odottaa...

Mitä kauhukuvia hän näkikään tuossa pimeydessä ennenkuin menetti
järkensä... Miltä hän näytti viruessaan hullujenhuoneen vuoteella
pakkopaita päällä... Muistiko hän enää entisestä elämästä mitään...
heidän onnestaan...

Se olisi ollut hirmuista... parempi, että hänen muistonsa olisi
kokonaan sammunut...

Ja taas muisti Maksim tuon ajatuksen, joka lukemattomia kertoja oli
häntä kiduttanut: palasiko hänen järkensä kuolinhetkellä? Niinhän
useasti tapahtuu... Ehkä hänkin...

Mitä hän mahtoi ajatella viimeiseksi — ennenkuin sammui iäksi hänen
silmäinsä loiste... Mitä kuiskasivat viimeiseksi hänen jäykät,
kylmenevät huulensa — nuo huulet, joita hän muinoin oli suudellut.

Marie... — luulee Maksim kuiskaavansa, mutta mitään sanoja ei kuulu —
vain käheä tuskallinen voihkaisu, niinkuin hän tukehtuisi... Ja sitä
säestää viiltävän terävä hammasten kiristys... Hän kumartuu painaen
kasvot käsiinsä ja kärsii... kärsii...

Ulkona on kirkas auringonpaiste, mutta hän ei sitä huomaa, hänen
huoneessaan ovat sähkövalot sytytetyt ja ikkunat peitetyt kuin yöllä —
sillä hänen sielunsa on kylmä ja pimeä kuin yö... Hän oli katsahtanut
entisyyteen ja nähnyt liian paljon...

Tuntuu niin hirvittävän tyhjältä... Nyt hänen suunnitelmansa toteutuu,
hän voi vihdoinkin kostaa — mutta Marie on poissa, hän ei palaja.
Maksim muistaa vieläkin hänen viime katseensa — tuon loistavan
katseen... joka lupasi niin paljon...

Mutta nuo mustat silmät ovat kauan sitten sammuneet ainiaaksi...

Äkkiä hän säpsähtää kuin salamurhaajan laukauksesta: ulkopuolella
kuului leikkivien lasten heleätä naurua... Lasten naurua... Hän tarttuu
rintaansa niinkuin häneen todella olisi sattunut kuula... Hän tuijottaa
hetken kuin jähmettynyt... Sitten tukkii korvansa, painuu kumaraan kuin
iskua odottaen. — Hän tahtoisi itkeä...

Mutta hän ei voi itkeä — ei koskaan.

Hän kohottaa pelokkaana päätään. Kuuntelee — huoahtaa helpotuksesta: he
ovat poistuneet...

Ulkona on taas hiljaista, hänen huoneessaan on hiljaista kuin yöllä —
ja hänen sielussaan on yö...


III.

Suuren miljoonakaupungin yllä lepää yö...

Mutta se ei ole hiljainen, rauhan ja levon hetki, jolloin pimeys
peittää kaiken ja ihmiset nukkuvat.

Ei.

Se on suurkaupungin kuumeinen, hehkuva yö... huvien, hekkuman ja
hurjuuksien hetki... Loistava ilotulitus erään juhlapäivän johdosta
on juuri päättynyt, mutta koko keskikaupunki loistaa vielä yhtenä
valomerenä... Ravintolat, varieteet, bordellit — kaikki huvi- ja
juhlapaikat ovat täynnä väkeä. Kaikkialla virtaa viini, huudot ja
lasien kilinä kaikuu yhtenä loppumattomana pauhuna — ja senkin ylitse
kuuluu silloin tällöin naisten kimakka nauru...

Mutta he eivät tiedä...

Sivukaupungeissa vain on hiljaista. Sadattuhannet työläiset nukkuvat
siellä kuolemankaltaisessa unessaan, kunnes tehtaantorvien ulvovain
äänten pitäisi heidät herättää...

Hekään eivät tiedä...

Pääministerin juhla voittaa kaikki muut juhlat. Suuri sali
peiliseinineen on valaistu lukemattomilla erivärisillä sähkölampuilla
— se muistuttaa satumaista valomerta. Utuisena, epämääräisenä pilvenä
leviää yli salin naisten valkeat harsopuvut, alastomat olkapäät ja
käsivarret; valkorinnoilla ja kauloilla säkenöivät hohtokivet kuin
lukemattomat salaperäiset tulet — ja kaiken ylitse leviää hajuvesien ja
kukkien tuoksu...

Juhlassa on vain valittuja vieraita. Ylhäisiä, jalosukuisia.
Loistavapukuiset upseerit hymyilevät kohteliaasti, ja sirosti
kumartaessaan helähtävät heidän rinnoillaan kirkkaat kunniamerkit;
frakkipukuisilla välkähtelee vain pari kolme kaikkein arvokkainta
ritarimerkkiä. Ruusunvärisessä valossa näyttävät naiset ihanilta kuni
keijukaiset... Samppanjan vaikutuksesta hohtavat heidän poskensa —
kaikkialla näkyy kiehtovia, arkoja ja tulisia katseita, jotka sanovat
enemmän kuin sadat sanat. Valitun jouhiorkesterin sävelten seasta
kuuluu silloin tällöin heidän heläjävä naurunsa... He iloitsevat...

Sillä he eivät tiedä.

Mutta pimeydestä, joka sysimustana seinänä ympäröi kaupunkia,
ilmestyy kaupungin kohdalle kokonainen jono lentokoneita — ja osa
siirtyy läheisen linnoituksen yläpuolelle... Aivankuin kauheat
petolinnut, jotka tietävät, ettei uhri enää voi paeta, järjestyvät
ne suunnattomaan, pyörivään ympyrään kaupungin ympärille. Jossakin
kääntelee laiskasti valonheittäjä, mutta kukaan ei huomaa, ei näe
mitään — sillä lentokoneet ovat kolmen kilometrin korkeudella.

Jos oikein tarkkaan kuuntelisi, saattaisi ehkä kuulla omituisen, tuskin
kuuluvan surinan — mutta kelläpä olisi aikaa kuunnella sellaisia.

Kaupunki iloitsee...

Pääministerin palatsissa on orkesteri juuri virittänyt ensimmäisen
valssin ja nuoret luutnantit nousevat lähteäkseen naisten luokse...

Mutta äkkiä tapahtuu jotain uskomatonta, yliluonnollista: salin
täyttää kammottava, sokaisevan sinikirkas leimahdus himmentäen sadat
sähkölamput näkymättömiin, hirvittävä räjähdys vavahduttaa palatsia
perustuksia myöten — ja sivu-ikkunat singahtavat siruina sisään.

Joka taholta alkaa kuulua samanlaisia räjähdyksiä ja sanomaton
kauhu valtaa ihmiset; he eivät tiedä mistä nuo räjähdykset syntyvät
— tuntuu kuin joka puolelta aukeaisi maa... Juopuneet selviävät
humalastaan, bordellien asukkaat ja vieraat lemmenhuumastaan, alastomat
tanssijattaret taukoavat tanssista ja jäävät kalpeina paikoilleen...
Sitten sammuvat äkkiä koko kaupungin sähkövalot — sähkölaitos on
räjähtänyt ilmaan... Jossakin, luultavasti linnoituksesta kajahtaa
muutamia tykinjyrähdyksiä, mutta ne tukehtuvat heti räjähdysten pauhuun.

Pääministerin juhlasali näyttää kamalalta ammottavine akkunoineen,
lasisirujen ja pirstojen peittämänä, mutta vielä surkeammilta näyttävät
ihmiset. Välähdysten sokaisemina, kauhusta jäykistynein kasvoin
koettavat he hapuillen etsiä tukea jostakin. Mutta kaikki horjuu,
häviää, yhtämittaa leiskahtelee, taukoamatta iskevät räjähdykset kuin
näkymättömät nyrkit... Ja aivankuin raivostuneen rääkkääjän edessä,
ovat useimmat kyyristyneet lattialle koettaen peittää päätään; naiset
tarrautuvat miehiinsä ja rakastajiinsa hukkuvien suonenvedontapaisella
voimalla; monet ovat pyörtyneet, toiset vapisevat kauhusta, piilottaen
päänsä toistensa vaatteihin niinkuin jäniksenpojat vaaran uhatessa...
Ja eräs hieno nainen jonka puku säihkyy jalokivistä ryömii pöydän alle
kuni loistavahöyheninen, haavoitettu lintu, joka viimeisin voimin
tunkeutuu pensastoon kuolemaan...

Kaupunki heidän ympärillään näyttää olevan yhtenä tulimerenä — ja
tuli lähenee lähenemistään, pusertuu kokoon joka puolelta hirveänä
kuolemanrenkaana. Uljaat palatsit lennähtävät yksi toisensa jälkeen
sekavana, tulisena massana ylös korkeuteen ja toisinaan räjähdysten
lomassa kuuluu tulen ahnas kohina ja vihlova moniääninen kauhunhuuto —
ikäänkuin kadotettujen hätähuuto helvetin syvimmästä onkalosta... Ja
taas, taas leimahtaa... yhä lähempänä... lähempänä...

Vielä oli kaupungin suurkirkko säilynyt — punertavankeltaista tulimerta
vastaan sen mahtava kupooli kuroittautui vielä ylpeänä taivasta
kohden... Silloin järähtää maa, kauhixtavalla leimahduksella lennähtää
korkeuteen jotakin muodotonta, mustanpunaista... Ja kun se hetken
kuluttua hälvenee, ei kirkkoa enää ole olemassa... Sen sijalla suitsuaa
savuava tulivuori...

Sattuu jonkun sekunnin väliaika 'ja salissa kajahtaa kammottavana
kuorona itku, rukoukset ja hätähuudot — ylinnä yksinäinen kaamea nauru,
joka keskeytyy kauhealla tavalla...

Jokin terävän-sininen sokaisee heidän silmänsä, palatsi vavahtaa,
seinät horjuvat ja ikkunoista syöksähtää sisään jotain muodotonta,
paiskaten heidät kumoon; he ovat tukehtua tuliseen katkuun, tomuun...
Kaikki tuntuu sekaantuvan, särkyvän, eikä kuulu mitään — vain muutamat
sekavasti käsittävät, että vastapäätä oleva yöravintola on räjähtänyt..
Taas vavahtaa lattia, seinät huojuvat kuin maanjäristyksessä ja savun
seasta häämöttää hulluuden, kauhun ja tuskan jäykistämiä kasvoja — ja
lattialla tiilenpätkien ja soran seassa viruu vavahteleva, alaston
naisruumis...

Mutta sitten tapahtuu sellaista, jota ei kukaan enää käsitä eikä tunne:
kaikki loppuu. Ihmiset silpoutuvat kappaleiksi ja raajat, kukat,
viinipullot, tuolit, kaikki katoaa silmänräpäyksessä sinertävään
liekkiin — joka lennättää kauhistavalla voimalla kaikki taivasta
kohden...

Mutta ylhäällä, huimaavan korkealla kaupungin yläpuolella kiitävät
koneissaan tuon hävityksen toimeenpanijat. Monet olivat huudahtaneet
hurjasta kostonriemusta, nähdessään ensimmäiset hirveät leimahdukset,
mutta se oli kauan sitten kadonnut. He olivat kummallisessa
huumaustilassa, kaikki tuntui kauhealta painajaiselta, jotkut luulivat
menettäneensä järkensä — luulivat katselevansa hullun harhanäkyä.

Sillä siinä missä äsken oli komea, remuava ja huoleton miljoonakaupunki
— siinä riehui nyt ääretön savu- ja tulimeri... Ja minkälainen
tulimeri! Rooman palo mahtoi olla lapsenleikkiä tuohon leimuavaan,
aaltoilevaan ja hyppivään helvettiin verraten... Ja vieläkin siellä
räjähtelee — vieläkin leiskuvat jättiläissalamat ja joka kerta kalpenee
tulimerikin kaameansinertäväksi massaksi.

Vihdoin räjähti heidän yläpuolellaan kirkas tulipunainen raketti. Monet
hätkähtivät kuin unesta herätessä ja sulkivat pudotuslaitteen.

Leimahdukset taukosivat alhaalta ja lentokoneet lähtivät kiitämään
kuin paeten pimeätä merta kohden. Kuin varovaiset linnut liitelivät
ne hetken erään punaisen merkkivalon kohdalla ja laskeutuivat lopulta
jäälle.

Siellä odotti joukko miehiä, jotka ottivat haltuunsa lentokoneet.
Ilmailijat astuivat jäänreunalla odottaviin veneisiin.

Kun ilmailijat vihdoin saapuivat laivan kannelle, näyttivät he loppuun
menehtyneiltä... Laivan laitaan nojautuen alkoivat he äänettöminä
tuijottaa tulimerta...

Tuosta äärettömästä tulimerestä kohoilevat liekit kuin myrskyisen
meren aallot; niiden matala kohina ja ulvahdukset ja sortuvien
kivirakennusten ukkosentapainen jylinä — kaikki sekaantuu kaameaksi
pauhuksi, joka muistuttaa kaukaisen valtameren myrskyn pauhua.
Miljoonat kipinät sinkoilevat avaruudessa suunnattomina, säihkyvinä
pilvinä, koko toinen puoli maailmaa näyttää palavan ja taivas on
hehkuvan, veripunaisen kajastuksen peitossa. He unhottavat kaiken, he
vaan tuijottavat... tuijottavat...

Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskaa joku matalalla, käheällä äänellä:

— Missä viipyy Maksim?

Ja toinen toistaa kuin kaiku:

— Niin, missä viipyy Maksim?

       *       *       *       *       *

Niinkuin mahtava, jättiläissuuri kotka kiertelee tuleen hukkuvan
kaupungin kohdalla yksinäinen lentokone. Sinne ei enää kuulu ainoakaan
ihmisääni, ei tulen kohina eikä ampumatarvevarastojen räjähdykset —
siellä on vain jääkylmä, äänetön ja ääretön avaruus, jonka kelmeätä
hämäryyttä ei tulimerikään kykene valaisemaan.

Maksim oli kauan ollut kokonaan yhden pyrkimyksen vallassa: Ylöspäin.
Nyt hänen mittariin tuijottava katseensa havaitsi, ettei viisari
enää noussut vähääkään ja että hän oli paljon korkeammalla kuin
koskaan ennen. Se herätti hänet kuin unesta ja nyt vasta hän tunsi,
että ruumiinsa oli ihan jäykistynyt kylmyydestä. Äärimmäisellä
ponnistuksella taivutti hän ruumistaan nähdäkseen alas.

Kylmä värähdys syöksyi hänen ruumiinsa lävitse: näky oli niin
kammottavan suuremmoinen.

Hiukan alempana liiteli muutamia pilven lonkareita jotka tulen
kajastuksessa muistuttivat jättiläissuuria, vereen tahrautuneita
ilmalaivoja ja niiden alapuolella hehkui hirvittävässä syvyydessä
palava kaupunki kuin jättiläissuuri tulivuorenaukko. Siitä nouseva
mustanpunainen savu peitti koko eteläpuolen suunnattoman hehkuvan
laavavirran lailla vähitellen himmeten, tummeten ja vihdoin häipyen
mustana kaukaiseen pimeyteen. Mutta pohjoispuolella oli niin valoisaa
kuin päivällä, sieltä korkeudesta näyttivät naapurikaupungit
olevan uskomattoman lähellä, niiden takana olevat vuoret hehkuivat
heleän punaisina ja niiden rinteillä loistivat lumiset metsät
vaaleanpunertavina kuni kukkivat ruusukentät.

Maksim on kylmästä miltei jäykistynyt ja aivoissa pyörii kaikki
kuumeisen sekavana.

Koneellisesti muuttaa hän uuden happisäiliön, mutta ei auta. Hämärästi
hän vihdoin käsittää mitä on tapahtunut: hän on siis murhannut
miljoonia — hän on siis maailman suurin _murhaaja_. Käheä voihkaus
tunkeutuu hänen kurkustaan ja hän tuijottaa sinne alas kuin mieletön.

Äkkiä vääristyvät hänen kasvonsa kauhusta — hän kumartuu, kuuntelee
henkeä pidättäen...

— Mitä, mitä? Ne huutavat...

Sieltä palavasta syvyydestä kuuluu huuto, ikäänkuin lukemattomien
hukkuvien huuto. Se kasvaa, kiihtyy, muuttuu uhkaavaksi. Maksim
vavahtaa kuin työnnettäisiin pistin hänen ruumiinsa lävitse: hän on
kuulevinaan miten hennot lastenäänet vaikeroivat sydäntäsärkevästi...

— Äiti, äiti, äiti...

Maksim tarttuu suonenvedontapaisesti ohjauspyörään, kiihdyttää vauhdin
äärimmilleen ja ohjaa ylöspäin — ei nouse vähääkään. Hän hätkähtää,
kuuntelee, katsoo alas ja taas hän jäykistyy liikkumattomaksi, tuntee
veren hyytyvän suonissaan. Tuo suunnaton tulipätsi kohoaa ylöspäin,
sen vauhti kiihtyy kiihtymistään — eikä kone nouse enää vähääkään. Hän
ei voi paeta minnekään, hän on tukehtumaisillaan, tuo hirvittävä huuto
lähenee lähenemistään, hän parahtaa kuin kuolettavasti haavoitettu
eläin. Tulimeri lähenee hirmumyrskyn pauhinalla, suureten peloittavan
nopeasti, ja sen lävistävä kirkkaus sokaisee hänet. Hän sulkee
silmänsä, mutta näkee sittenkin, miten häntä kohden kuroittautuu
lukemattomia käsiä, äitien tuskasta ja vihasta vääntyneitä kasvoja,
satojen tuhansien pienokaisten kyyneleisiä syyttäviä silmiä. Hän
peittää kasvonsa, mutta samassa värähtää koko maailman avaruus;
miljoonista kurkuista kajahtaa kammottava, pitkäveteinen huuto:

— Murhaaja! Murhaaja!

Se ei taukoa, se kiihtyy yhä kauheammaksi... Ja Maksimin aivoissa
pyörii kaikki sekavana kaaoksena, pimenee sysimustaksi. Kamalan hädän
valtaamana etsii hän jotain hapuilevin sormin kuni sokea. Löytäessään
vihdoin istuimensa vierestä sytytysnastan, alkaa hänen rintansa
omituisesti hytkiä ja kurkusta kuuluu omituista ääntä — hän ei tiedä
onko se itkua vai naurua... Hän tuntee vain heittäytyvänsä taaksepäin
ja kuulee kummallisen käheän hohotuksen — se muistuttaa taivaanvuohen
kaameata hörkötystä pimeänä syysyönä...

       *       *       *       *       *

Kuolemankalpeina seisovat terroristit laivan kannella ja tuijottavat
tulimerta... Sitten kuuluu hermostunut, tuskallinen kuiskaus:

— Missä se Maksim nyt viipyy?

Äänettömyys.

Äkkiä tuntui kuin olisi taivas auennut — koko avaruus leiskahtanut
tuleen yhtenä suunnattomana jättiläissalamana... Avara näköpiiri,
luminen merenjää, kaukaiset rannat, koko maailma näytti muuttuvan
aavemaisen, sinisen kirkkaaksi — tulimerikin kalpeni. Ja pitkän
tuskallisen hiljaisuuden jälkeen tapahtui vihdoin räjähdys...

Laiva heilahti kuni suuren projektiilin sattumasta, musta vesi värähti
niinkuin merenpohja olisi järkähtänyt — ja laivan kannella odottavat
miehet olivat kaatumaisillaan kaukaisen räjähdyksen iskusta...

Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskasi joku oudolla, tukehtuneella
äänellä:

— Siellä hän oli...

Ja toinen lisäsi hiljaa:

— Nyt minä tiedän, mitä se suuri alumiinilaatikko hänen koneessaan
sisälsi.

Ja pienen ajan kuluttua hiljaisia, värähteleviä kuiskauksia:

— Näin hän siis kuoli...?

— Mutta ajatelkaa, veljet, sehän oli kummallinen kuolema. Yksikään
ihminen ei ole koskaan näin kuollut.

Hetken äänettömyyden jälkeen eräs nuori ilmailija katsahti arasti
ympärilleen ja änkytti käheällä, vapisevalla äänellä:

— Sehän on kammottavaa... Oliko hän ihminen?

— Mitä sinä sanot! — huudahti Aleksei kiivaasti. Hän oli suurempi
ihminen kuin kukaan meistä ja hän oli mies — _suuri mies!_ Mutta häntä
kohdeltiin kuin orjaa — ja sentähden tuli hänestä kostaja. Hänen
kostonsa oli suurin maailmassa ja samoin hänen kuolemansa — hän oli
suuri loppuun asti.

Kukaan ei puhunut sanaakaan, he eivät kyenneet ajattelemaankaan
— kaikki oli niin sekavaa ja kauheata. Taas luuli moni näkevänsä
mieletöntä unta.

Mutta he eivät heränneet, näky ei poistunut — se näytti entistä
kauheammalta...

Silloin välähti Sashan aivoissa tuskallinen totuus: nyt häviää heidän
kotikaupunkinsa —.

— Onko se mahdollista...? Koti, koulu, yliopisto, bulevardit...?
Häviääkö todella kaikki...? sopersi hän hiljaa huomaamattaan ja hänen
nuorilla kalmankalpeilla kasvoillaan kuvastui kauhea hätä ja epätoivo.
Hänestä tuntui siltä kuin olisi itse iskenyt kuolettavan haavan
viimeisen omaisensa rintaan ja nyt katselisi miten veri valuu hänen
kylmenevästä ruumiistaan. Hän ojensi kätensä kuin rukoillen, mutta
samassa tunsi, ettei enää voi mitään. Hänen hartiansa lysähtivät,
painuivat kuin musertavan taakan alla ja hänen äänessään värähti
epätoivo, masentava murhe ja kaipaus:

— Ei meillä enää mitään ole... kaikki, kaikki...

Hänen äänensä katkesi rajuun nyyhkytykseen ja hän vaipui laivan
kaidepuita vastaan kuin loppuun nääntyneenä.

Kukaan ei puhunut mitään, mutta jokainen tunsi saman tunteen niin
tuskallisen selvänä. Heitä ei ole hellitty tuossa kaupungissa: siellä
olivat heidän omaisensa kituneet ruoskijain kynsissä, menehtyneet
kuoliaaksi vankiluolissa ja kaatuneet kuulien lävistäminä — siellä
olivat he itse kärsineet rääkkäystä, vainoa, nälkää... Mutta sitä
he eivät nyt muistaneet. He muistivat vain lapsuudenkodin, koulun
urheilukenttineen, leikkeineen; siellä oli moni heistä elämänsä elänyt,
kuoleman uhallakin sen asian puolesta toiminut, jota olivat pitäneet
oikeana — siellä olivat useat löytäneet elämänsä ensimmäisen ja ainoan
lemmityn, siellä sen kadottaneet. Siellä olivat heidän kalleimmat
muistonsa, kaikki, kaikki... Ja nyt katoo kaikki. Kyyneleet sumentavat
heidän silmänsä ja jokin karvas ja tukehuttava nousee kurkkuun; he
eivät häpeä, että he itkevät.

Mereltä oli alkanut puhaltaa jääkylmä tuuli saattaen heidät vapisemaan.
Mutta sitä he eivät huomaa — he tuijottavat vain palavaa kotikaupunkia
— jota he eivät enää koskaan näe.






        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄVITTÄJÄ ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.