Mikaeli Kohlhas : Saksalainen tapakomedia Lutheruksen ajoilta

By Kleist

The Project Gutenberg eBook of Mikaeli Kohlhas
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Mikaeli Kohlhas
        Saksalainen tapakomedia Lutheruksen ajoilta

Author: Heinrich von Kleist

Release date: April 10, 2024 [eBook #73372]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: Jyväskylän kirjapaino, 1884

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIKAELI KOHLHAS ***





MIKAELI KOHLHAS

Saksalainen tapakuvaelma Lutheruksen ajoilta


Kirj.

HEINRICH VON KLEIST



Suomennos





Jyväskylässä,
Jyväskylän kirjapaino,
1884.






Mikaeli Kohlhas.


Haweljoen rannoilla Saksan maakunnasta Brandenburg'issa eli
kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla muuan hevoskauppias, nimeltä
Mikaeli Kohlhas, erään koulunopettajan poika, sekä samalla kertaa
aikansa hurskasmielisimpiä ja hirveimpiä ihmisiä. Tätä verratonta
miestä olisi hänen kolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka voinut
pitää hyvän kansalaisen esikuvana. Eräässä kylässä, jolla vieläkin
on hänen nimensä, oli hänellä talo, jossa hän rauhallisesti eli
ammatistaan, hevosten kasvattamisesta ja myymisestä. Lapset, jotta
vaimonsa hänelle lahjoitti, kasvatti hän Jumalan pelvossa ahkeruuteen
ja rehellisyyteen; ei ollut ketään hänen naapureistansa, jota ei
hänen hyväntekeväisyytensä ja oikeudentuntonsa olisi hyödyttänyt,
sanalla sanoen: kaikki, jotka olivat olleet jossakin yhteydessä
hänen kanssansa, olisivat siunanneet hänen muistoansa, ellei eräs
seikka olisi saattanut häntä harhateille; hänen väkevä tunteensa
siitä, mikä on oikeata, yhteydessä itsepäisyyden kanssa, joka jo meni
uppiniskaisuuteen saakka, teki, näet, hänestä sekä kapinoitsijan että
murhamiehen.

Kerran kuljetti hän ratsahin muutamia nuoria hevosia, jotka kaikki
olivat hyvin ruokitut ja kiiltokarvaiset, ja jotka hän aikoi viedä
ulkomaille. [Jo ennen tätä aikaa oli Saksan valtakunta melkein
kokonaan hajoutunut monenlaisiin pienempiin ja suurempiin valtioihin,
jotka olivat niin itsenäisiä, että niitä hyvin kyllä voi sanoa
"ulkomaiksi" toistensa suhteen. Todisteena valtioitten yhteydestä
oli pääasiallisesti ainoastaan yhteinen keisari, joka silloin asui
Wien'issä ja tuomioistuin, joka oli perustettu tuomitsemaan rikoksia
maanrauhaa vastaan.] Hän teki juuri laskuja, mitenkä hän käyttäisi sen
voiton, jonka hän toivoi näistä markkinoista saavansa — osittain, kuten
hyvät talouden hoitajat tavallisesti, saadaksensa sillä uutta voittoa,
osittain hyödyksi ja huviksi heti paikalla — kun hän saapui Elbejoelle
ja saksilaisella alueella muhkean ritarilinnan edustalla huomasi
puomin, jota hän ei ennen tällä tiellä ollut nähnyt. Hän pysyi alallaan
hevosineen hetkisen, vaikka juuri ankarasti myrskysi ja satoi, sekä
huusi puomin vartiata, joka heti kurkistikin akkunasta, jörömäisenä
kasvoiltansa. Hevoiskauppias pyysi, että puomi nostettaisiin.

— Mitä uusia laitoksia nämät ovat? kysyi hän, kun vartia hyvän ajan
kuluttua tuli huoneesta ulos.

— Maaherran myöntämä etuoikeus junkkeri Wenzel von Tronkalle, vastasi
tämä, aukaisten samassa puomin.

— Vai niin! sanoi Kohlhas. Onko junkkerin nimi Wenzel? ja hän
tarkasteli linnaa, joka loistavine salkoineen kohosi korkealle yli
seudun. — Onko vanha herra kuollut?

— Hän kuoli halvauksesta, vastasi vartia: nostaen samassa puomin ylös.

— Hm, sepä oli vahinko, jatkoi Kohlhas; hän oli kunnioitusta ansaitseva
vanha herra, joka iloitsi siitä, että ihmiset kulkivat; hän edisti
kauppaa ja liikettä, missä vaan voi, ja teetti kerran kivilaskoksen sen
vuoksi, että eräs minun tammoistani loukkasi jalkansa siinä, missä tie
menee kylään. No, mitä minun sitten tulee maksaa? kysyi hän, ottaen
vastenmielisesti tuulessa liehuvan viittansa alta rahat, joita vartia
häneltä vaati. — Kyllä, kyllä, vanhus! lisäsi hän kun vartia sopisi:
kiireesti, kiireesti! Kohlhas valitti pahaa säätä ja lausui, että
heille kummallekin olisi ollut parempi, jos tuo salpapuu olisi saanut
jäädä metsään kasvamaan. Samassa antoi hän vartialle rahat ja aikoi
ratsastaa eteenpäin, mutta oli tuskin ehtinyt salpapuun alle, kun hän
kuuli toisen äänen tornista huutavan: Seis siellä, sinä hevoshuijari!
samassa näki hän linnanvoudin sulkevan akkunan ja kiirehtivän hänen
luoksensa tielle.

— No mikähän nyt taas mahtaa olla asiana? kysyi Kohlhas itseltänsä ja
pysähtyi hevosineen. Linnanvouti tuli, napiten vielä yhden päällysnutun
suuren vatsansa suojaksi, ja kysyi, kääntyen selin tuuleen päin,
olisiko Kohlhasilla passia?

— Passia? sanoi Kohlhas jotenkin hämmästyksissään.

Linnanvouti katseli häntä syrjästä ja sanoi, että ilman maaherran
luvatta ei kukaan hevoskauppias saanut hevosineen mennä rajan ylitse.

Hevoskauppias vakuutti, että hän oli kokonaista seitsemäntoista kertaa
kulkenut rajan ylitse ilman tuollaista lupakirjaa ja että hän tarkoin
tunsi hänen ammattiansa koskevat määräykset; tämä mahtoi olla jokin
erehdys, ja hän pyysi senvuoksi voudin asiaa ajattelemaan ja ettei
häntä hänen vahingoksensa viivytettäisi, sillä hänellä oli pitkä päivän
matka.

Vouti vastasi, ettei hän enään kahdeksattatoista kertaa pääsisi
rajan ylitse. Säädös oli hiljakkoin julaistu ja Kohlhas'in täytyisi
joko lunastaa passi tahi palata jälleen sinne, mistä oli tullutkin.
Hevoskauppias, jota jo alkoi suututtaa nämät laittomat kiskomiset,
astui vähän mietittyänsä alas hevosensa selästä, jätti sen
palvelijansa huostaan ja sanoi aikovansa itse puhua asiasta junkkeri
von Tronkan kanssa. Hän astui ylös linnaan voudin seuraamana, joka
höpisi jotakin likaisista rahankiskojista ja miten hyödyllistä
olisi niitä nytistää, ja molemmat astuivat saliin toinen toistansa
äkäisesti silmäillen. Sattui juuri niin, että junkkeri istui pikarin
ääressä muutamain iloisten ystäväin parissa hauskojen pilapuheiden
aikaansaaman hillitsemättömän naurun kaikuessa, kun Kohlhas lähestyi
häntä valitustansa esittääksensä. Junkkeri kysyi, mitä hän tahtoi,
ja ritarit vaikenivat nähdessään vieraan miehen. Mutta tuskin oli
Kohlhas ehtinyt hevosiansa koskevaa pyyntöä esittääkään, ennenkuin koko
joukko, huutaen: hevosia! missä ne ovat? riensi akkunaan saadaksensa
niitä nähdä; ja huomattuansa tuon loistavan parven, kiinihtivat he
junkkerin ehdotuksesta alas pihalle. Sade oli tau'onnut; linnanvouti,
linnanhoitaja ja rengit kokoontuivat herrojen ympärille, ja kaikki
tarkastelivat eläimiä. Toinen kiitti piirtopäätä rautiota, toinen
kastanjan ruskeata, joku taputteli mustankeltais-täplikästä kimoa, ja
kaikkein mielestä hevoset olivat kuin hirviä, ja he sanoivat, ettei
parempia hevosia maassa ole kasvatettu.

Kohlhas vastasi iloisesti, että hevoset eivät olleet parempia kuin ne
ritaritkaan, jotka niillä tulisivat ratsastamaan, ja kehoitti heitä
niitä ostamaan. Junkkeri, joka mielistyi suuresti väkevään rautiaasen,
kysyi sen hintaa, ja linnanhoitaja kehoitti häntä ostamaan parin
mustia, nyt kun he juuri olivat työhevosten tarpeessa. Kun Kohlhas oli
hinnan ilmoittanut, katsoivat ritarit sen kuitenkin liian kalliiksi,
ja junkkeri sanoi, että hevoskauppiaan täytyisi ratsastaa ympyriäisen
pöydän ritarien luokse ja etsiä kuningas Arthur [tarkoittaa Keskiajalla
paljon luettua ritaritarinaa kuningas Arthurista ja ympyriäisen
pöydän ritareista] käsille, ennenkuin hän saisi niin korkean hinnan.
Kohlhas, nähtyänsä linnanvoudin ja hoitajan kuiskuttelevan keskenänsä
ja heittämän samassa selkeitä silmäyksiä hevosiin, teki himmeästä
aavistuksesta, mitä voi, saadaksensa luovutetuksi hevosensa.

Hän sanoi junkkerille: herra, minä olen ostanut hevoset kuusi kuukautta
sitten 25 guldenista; antakaat minulle 30, niin saatte hevoset!

Kaksi ritareista, jotka seisoivat junkkerin vieressä, huomautti
kylläkin selvästi, että hevoset olivat sen arvoisia, mutta
junkkeri sanoi, että rautiaasta hän kyllä jotakin antaisi, mutta
ei työhevosista, ja oli juuri tiehensä menemäisillään, kun Kohlhas
arveli, että he ehkä tekisivät kaupan, kun hän toiste tulisi sinne
hevoseen, sanoi jäähyväiset ja tarttui hevosensa ohjaksiin eteenpäin
ratsastaaksensa.

Samassa astui linnanvouti joukosta esiin ja sanoi Kohlhas'in jo kerta
kuulleen, ettei passitta kenkään saanut matkustaa. Kohlhas kääntyi
junkkeriin ja kysyi olisiko asian laita todellakin niin, josta hänen
ammattinsa tulisi paljon haittaa kärsimään. .

Junkkeri vastasi, hämmästynein muodoin poistuessaan: Niin Kohlhas,
passi sinun on lunastettava. Puhu linnanvoudin kanssa ja ratsasta
sitten tiehesi.

Kohlhas vakuutti hänelle, ettei hän ensinkään tahtonut kiertää niitä
vaatimuksia, jotka hevosten maastaviennin suhteen olivat olemassa,
lupasi lunastaa passin mennessään Dresdenin kaupungin läpitse ja
pyysi päästä ainoastaan tämän kerran, hän kun ei ollut tiennyt tästä
velvollisuudesta mitään.

— No, sanoi junkkeri, kun vettä taas alkoi sataa ja myrsky vinkuen
puhalsi hänen tuimien jäsentensä läpitse, antaa sen veijarin mennä!
Tulkaa, sanoi hän ritareille, kääntyi pois ja aikoi nousta linnaan.

Mutta linnanvouti arveli, kääntyen junkkeriin, että Kohlhas'in
kuitenkin täytyisi jättää joku pantti vakuudeksi passin lunastuksesta.
Junkkeri seisahtui taas linnan portille. Kohlhas kysyi, minkälainen
pantti hänen olisi annettava, rahassako vai tavarassa? Linnanhoitaja
mutisi partaansa, että hän voisi jättää itse hevoset.

— Niin, mietti linnanvouti, sepä onkin parasta; kun passi on
lunastettu, voi hän noutaa hevoset milloin vaan haluaa.

Hämmästyneenä noin hävyttömästä vaatimuksesta, sanoi Kohlhas
junkkerille, joka seisoi viluissaan pitäen nuttunsa lievettä vatsansa
edessä, että hän juuri hevosiensa myymisen takia oli matkalla, mutta
kun samassa tuulen vihuri heitti joukon rakeita ja vesipisaroita
portista pihalle, huusi junkkeri, tehdäksensä lopun tästä jupakasta:

— Jollei hän tahdo jättää hevosiansa, niin ajakaat hänet takaisin
puomin ylitse! Sen sanottuaan poistui hän.

Kohlhas, hyvin älyten, että hänen tässä täytyi peräytyä ylivoiman
edestä, päätti täyttää vaatimuksen, koska asia ei muuten päinsä käynyt,
irroitti hevoiset ja vei ne erääsen talliin, jonka linnanvouti hänelle
osoitti. Hän jätti yhden rengeistään niitä hoitamaan, antoi hänelle
rahaa ruokaan ja rehuihin, kehoitti häntä pitämään hevosista hyvän
huolen, siksi kun hän palaisi takaisin, ja jatkoi, vieden muassaan
jälellä olevan hevosjoukon, matkaansa Saksiin £eipzig'in kaupungin
juuritte markkinoille kahdella päällä siitä, olisiko todellakin
tuollaista veroitusta säädetty Saksin maalle, vahingoksi vasta
vaurastuvalle hevoshoidolle.

Kohlhas päästyänsä Dresden'in kaupunkiin, missä hänellä oli talo ynnä
muutamia tallia eräässä esikaupungissa, hän kun sieltä tavallisesti
kävi kauppaa pienemmillä markkinoilla, meni hän kanseliin; siellä
sai hän neuvosherroilta, joista hän muutamia tunsi, tietää, mitä hän
itsekin heti oli arvellut, että tuo passijuttu olikin aivan perätön.
Kohlhas, joka pyynnöstä sai näiltä tyytymättömiltä neuvosherroilta
kirjallisen selityksen sen valheellisuudesta, ihmetteli junkkerin
häpeämättömyyttä, vaikk'ei hän oikein vielä arvannut, mitä junkkerilla
oli mielessä; ja kun se hevosjoukko, minkä hän oli muassaan tuonut,
oli muutaman viikon kuluttua myyty, palasi hän mielihyvillään kaupasta
Tronkenburg'iin, tuntematta muita katkeria tunteita, kuin maailman
yleisistä puutteista.

Linnanvouti, jolle hän näytti selityksen, ei siihen mitään sanonut;
ja Kohlhas'in kysymykseen, voisiko hän nyt saada hevosensa takaisin,
vastattiin, että hän saisi mennä ne itse noutamaan. Mutta jo mennessään
pihan poikki sai Kohlhas kiusaksensa tietää, että hänen renkinsä
oli lyöty pahanpäiväiseksi ja karkoitettu tiehensä muutamia päiviä
senjälkeen kun hän oli Tronkenburg'iin jätetty, kuten sanottiin,
sopimattoman käytöksensä vuoksi. Hän kysyi mieheltä, jolta hän tämän
tiedon sai, mitä renki oli tehnyt, ja kuka sillä välin oli hevosia
hoitanut, johon tämä vastasi, ettei hän sitä tiennyt; sitten meni
hän talliin, missä hevoset olivat, ja hänen sydämensä alkoi jo käydä
levottomaksi pelottavista aavistuksista. Mutta miten suuresti hän
hämmästyi, kun hän kahden kauniin ja hyvin hoidetun hevosensa sijassa
näki parin laihtuneita ja kuivia hevosluuskia, korkealla luusolmut,
joita näyttiin voitavan ripustaa likeisempään koukkuun, harja ja karva
takussa, ilman ruokkoa ja hoitoa; eläimellisen kurjuuden todellisia
kuvia!

Kohlhas, jolle hevoset heikosti hirnuivat, kysyi, hirveästi
suutuksissaan, mikä niihin oli tullut? Vieressä oleva mies vastasi,
ettei mikään onnettomuus ollut niitä kohdannut, ne olivat kyllä saaneet
hyvän ruo'an, mutta kun juuri oli ollut elonleikkuun aika ja oli puute
vetojuhdista, oli niitä hiukkasen käytetty ulkotöissä. Kohlhas murisi
tästä häpeällisestä ja ilkeästä väkivaltaisuudesta, mutta tuntiessaan
voimattomuutensa, vaikeni hän ja varustautui jo hevosineen jättämään
tämän ryöväriluolan, sillä muutahan ei ollut tehtävänä; mutta samassa
tulikin linnanvouti, joka oli kuullut sanakiistan, ja kysyi mitä oli
asiana?

— Mitäkö on asiana! vastasi Kohlhas; ken on antanut junkkeri von
Tronkalle ja hänen väellensä oikeuden käyttää minun hevosiani
peltotöihin? Onko tuo ihmisellistä? kysyi hän vielä, kun koetti
ratsuruoskalla kerran lyöden saada eloa noihin uuvutettuihin eläimiin,
jotka eivät siitä liikahtaneetkaan.

Linnanvouti katsoi hetken uhkaavasti Kohlhas'iin ja sanoi sitten:

— Mikä rötkäle! Ikäänkuin ei teidän tulisi kiittää jumalaa, että
vielä vähän on henkeä teidän eläimissänne? Kukapa niitä olisi täällä
hoitanut, kun teidän renkinne on pötkinyt tiehensä? Eikö sitäpaitsi
ollut kohtuullista, että hevoset peltotöistä ansaitsivat sen ravinnon,
mikä niille annettiin? Lopuksi lisäsi hän, ettei Kohlhas'in pitänyt
melua pitää, muuten hän kutsuisi koirat esiin, ja niiden avulla hän
kyllä saisi rauhaa kartanolla.

Kohlhas'in sydän sykki kiivaasti hänen nuttunsa alla, hän tunsi jo
halun heittää tuon möhömahaisen solvaajan ovesta ulos, mutta hänen
oikeuden tuntonsa, joka oli kultakappaleen tapainen, horjui vielä;
hän ei vielä ollut sydämensä tuomioistuimen edessä varma siitä, että
hänen vastustajansa tässä oli syyllinen; vihaansa tukehuttaen meni
hän hevosten luokse, joitten harjoja hän suoritteli, samassa kun hän
äänettä mietiskeli asian suhteita ja kysyi, ääntänsä hilliten, mistä
hairahduksesta renki oli linnasta karkoitettu?

Linnanvouti vastasi:

Senvuoksi, että se heittiö niskoitteli täällä kartanolla; senvuoksi,
että hän kieltäytyi vaihtamasta tallia, vaikka se oli välttämätöntä,
ja vaati, että kahden junkkerin, jotka tulivat Tronkenburg'iin, olisi
pitänyt antaa hevostensa seisoa koko yön maantiellä hänen juhtiensa
tähden.

Kohlhas olisi mielellään antanut hevosten täyden hinnan, jos nyt
olisi saanut rengin käsille, voidaksensa verrata hänen lausuntonsa
linnanvoudin puheesen. Hän seisoi siinä vielä, suoritellen hevostensa
takkuuntuneita harjasuortuvia ja tuumien mitä tehtävänä olisi asiain
tällä kannalla ollessa, kun kaikki äkkiä muuttui siitä, että junkkeri
Wenzel von Tronka samassa tuli kotiin eräästä jänisajosta ja ratsasti
laukkaa linnan pihaan, perässään joukko ritaria, palvelijoita ja
koiria. Kun hän kysyi, mitä oli tapahtunut, otti linnanvouti heti
suunvuoron, ja koirien haukkuessa vieraan nähtyänsä, ja ritarien
koettaessa hillitä niitä, kertoi hän junkkerille, asiaa ilkeimmällä
tavalla vääristellen, mitä melua tämä hevoshuijari oli nostanut siitä,
että hänen hevosiansa oli hiukan käytetty, ja lisäsi, että Kohlhas ei
tahtonut tunnustaa hevosia omiksensa.

Kohlhas huudahti:

— Ne eivät ole minun hevosiani, herra; ne eivät ole niitä hevosia,
jotka olivat 30 guldenin arvoisia! Minä tahdon hyvin hoidetut, karskit
hevoseni takaisin.

Junkkeri astui hevosen selästä, jolloin pilaan haihtuva kalpeus lensi
hänen kasvoillensa, ja sanoi:

— Jollei tuo houkka tahdo ottaa hevosiansa takaisin, olkoon ottamatta!
Tule, Günther! huusi hän lyöden tomua housuiltansa, tule, Hannu!
Viiniä! huusi hän sitten, kun oli ovella ritariensa seurassa, ja astui
huoneesen.

Kohlhas sanoi, että hän ennemmin hankkisi nylkyrin ja antaisi nylkeä
hevoset, kuin veisi ne talliinsa Kohlhasenbrück'iin, semmoisina
kuin ne nyt olivat. Huolimatta sen enempää niistä, jätti hän ne
siihen seisomaan, heittäytyi ruskonsa selkään, vakuuttaen kylläkin
ymmärtävänsä hankkia itsellensä oikeutta tässä asiassa, ja ratsasti
tiehensä.

Hän oli jo täydessä vauhdissa paluumatkalla Dresden'in kaupunkiin, kun
hän, ajatellessaan renkiänsä ja sitä valitusta, joka linnassa oli tätä
vastaan tehty, rupesi ratsastamaan käyden; ja ennenkuin hän oli ehtinyt
tuhannen jalkaa eteenpäin, kääntyikin hän takaisin Kohlhasenbrück'iin,
kuullaksensa ensin renkinsä selityksen asiasta, johon häntä kehoitti
sekä viisaus että varovaisuus. Sillä joku lempeämpi tunne ja se,
mitä hän jo oli kokenut maailman vaillinaisuuksista, taivutti häntä
myöntämään, että hän oikeudella oli kadottanut hevosensa, jos vaan,
kuten linnanvouti oli väitlänyt, rengillä tässä oli jonninlaista syytä.
Toinen tunne sitävastoin — ja tämä juurtui häneen yhä syvemmälle, kuta
edemmäksi hän matkusti, sillä kaikkialla, mihin hän poikkesi, kuuli
hän puhuttavan oikeuden loukkauksista, joita Tronkenburg'issa joka
päivä harjoitettiin matkustavaisia vastaan — toinen ja yhtä jalo tunne
sanoi hänelle, että, jos kaikki tämä — ja siltä todella näyttikin
— oli paljasta kekseliäisyyttä, niin olisi hänen velvollisuutensa
hankkia kaikin voimin itsellensä kärsimien solvauksiensa hyvitystä ja
kansalaisillensa tulevaisuuden turvallisuutta.

Niin pian kuin hän oli päässyt kotiansa Kohlhasenbrück'iin, syleillyt
uskollista puolisoansa Lisbeth'iä ja suudellut lapsiansa, jotka
riemuitsivat hänen ympärillänsä, kysyi hän heiltä heti Herseä,
ensimäistä tallirenkiänsä, ja olivatko he mitään hänestä kuulleet.

— Kyllä, rakas Mikaeli, vastasi Lisbeth. Herse, ajattelepas! noin
14 päivää sitten tuli tuo miesparka julkeasti pieksettynä tänne,
niin lyötynä, että hän tuskin voi hengittääkään. Me asetimme hänet
vuoteelle, mihin hän jäi makaamaan verta sylkien, ja monen kysymyksen
perästä saimme kuulla kertomuksen, jota ei kukaan voinut oikein
ymmärtää: että sinä olisit jättänyt hänet Tronkenburg'iin muutamien
hevosten hoitajaksi, joita ei tahdottu laskea menemään, ja että häntä
olisi julmimmilla rääkkäyksillä pakoitettu linnasta lähtemään, sekä
että hänen oli ollut mahdoton saada hevosia mukaansa.

— Vai niin, sanoi Kohlhas, ottaen viitan yltänsä; onko hän sitten jo
parantunut jälleen?

— Jotensakin, vastasi vaimo, mutta hän sylkee verta vielä. Minä aijoin
heti lähettää miehen Tronkenburg'iin hevosia hoitamaan, siksi kun sinä
tulisit; sillä kun Herse on aina näyttänyt puhuneen totta ja olleen
uskollinen meitä kohtaan, miten ei kukaan toinen, en minä saattanut
ollenkaan epäillä hänen sanojansa, joiden totuutta niin moni seikka
vahvisti, enkä uskoa, että hän olisi hevoset jollakin muulla tavalla
kadottanut; mutta hän pyysi sydämellisesti, etten minä lähettäisi
ketään tähän ryövärien luolaan, ja että mieluisemmin luopuisin
eläimistä, kuin uhraisin ihmisen niiden vuoksi.

— Vieläkö Herse makaa vuoteen omana? kysyi Kohlhas, riisuen liinan
kaulastaan.

— Hän on jo muutamia päiviä sitten alkanut käyskellä kartanolla. Sinä
saat kyllä nähdä, miten hänen laitansa on, ja että tämä tapaus on
yksi noista hävyttömyyksistä, joita matkustavia vastaan harjoitetaan
Tronkenburg'issa.

— Se on minun kuitenkin ensin selville saatava. Kutsu hänet minun
luokseni, jos hän on jalkeilla! Näin sanoen istui Kohlhas nojatuoliin,
ja hänen vaimonsa, joka hänen tyyneydestänsä oli sangen iloissaan, meni
miestä noutamaan.

— Mitenkä olet sinä käyttänyt itsesi Tronkenburg'issa? kysyi Kohlhas,
kun Herse Lisbethin kanssa astui huoneesen; en ole sinuun juuri
suuresti tyytyväinen.

Mies, jonka vaaleilla kasvoilla näkyi pari punaista pilkkua, oli
hetkisen äänettä ja sanoi sitten:

— Siinä teillä on oikeus, isäntä, sillä erään sytytyslangan
kappaleen, joka minulla sattumalta oli muassani, ja jolla aijoin
pistää tuleen tuon ryövärien pesän, josta minut karkoitettiin, heitin
minä Elbejokeen, kun kuulin lapsen huoneessa parkuvan ja tuumailin:
polttakoon linnan tuhaksi jumalan tuli, minä en sitä tahdo tehdä.

Hämmästyneenä sanoi Kohlhas:

— Mutta mitä sinä teit, että sinut ajettiin pois Tronkenburg'ista?

— Erään huonon kepposen vaan, isäntä, vastasi Herse pyyhkien hikeä
otsaltansa; mutta tehtyä tekoa emme voi peruuttaa. Minä en tahtonut
sallia, että hevosia peltotöissä kovin rasitettiin, sanoin, että
ne olivat liian nuoria ja että ne eivät vielä milloinkaan olleet
jyväkuormia vetäneet.

Koettaen hämillä-oloansa salata, arveli Kohlhas, ettei Herse tässä
ollut selvää totuutta puhunut, sillä jo keväällä olivat hevoset olleet
joitakuita kertoja kuorman edessä.

— Olisithan helposti saattanut linnassa, jatkoi hän, jossa kuitenkin
olit jonkinlaisena vieraana, käyttäytyä vähän sävyisämmin, kun oli
tärkeätä saada elot pian korjuun.

— Niinhän minä teinkin, hyvä isäntä, sanoi Herse; minä ajattelin, kun
he osoittivat tyytymättömyyttä, ettei siitä juuri taitaisi hevosille
vahinkoa olla; kolmantena aamupäivänä valjastin minä ne ja ajoin kolme
viljakuormaa niillä latoon.

Kohlhas loi hämmästyneenä katseensa maahan sanoen: Siitä eivät minulle
ole mitään virkanneet, Herse!

Herse vannoi, että asia niin oli. Minun niskoittelemiseni oli siinä,
sanoi hän, ett'en minä tahtonut valjastaa hevosiani uudestaan puolen
päivän aikana, kun ne tuskin olivat ehtineet mitään syödä, sekä siinä,
että minä vastasin linnanvoudille ja hoitajalle, kun he ehdottelivat
tahtovansa antaa minulle rehuja ilmaiseksi, jotta minä voisin pistää
teidän antamanne rahat omaan taskuuni, kaikessa muussa palvelevani
heitä, mutta en tässä, ja kääntäen heille selkäni menin matkaani.

— Mutta ei suinkaan sinua senvuoksi Tronkenburg'ista kartoitettu?

— Ei, se tapahtui toisen hairauksen vuoksi; illalla, näetten, vietiin
kahden Tronkenburg'iin tulleen ritarin hevoset talliin ja minun
hevoseni sidottiin tallin oven pieleen; ja kun minä otin hevoset
linnanvoudilta, joka ne siihen oli asettanut, ja kysyin, mihin eläimet
nyt sijoitettaisiin, osoitti hän minulle, ruoteista ja laudoista tehdyn
sikoläätin linnan muurin vieressä.

— Aattelit varmaankin paikan olleen niin huonon hevosille, että se oli
enemmän sikoläätin, kuin tallin kaltainen?

— Se oli sikoläätti, isäntä hyvä, totta tosiaan, oikea sikoläätti,
jossa siat juoksivat edes takaisin ja jossa minä en voinut suorana
seisoa.

— Ehkäpä ei ollut muuta suojaa hevosille, ja ritarien hevosilla oli
ehkä tavallansa etuoikeus?

— Tila oli kyllä ahdas, sanoi Herse matalammalla äänellä, ja linnassa
oli seitsemän ritaria. Jos te olisitte ollut siellä, olisitte ehkä
saaneet asetetuksi hevoset vähän tiuhempaan. Minä tahdoin kuulustella
tallia kylästä, mutta linnanvouti vastasi, että hänen täytyi pitää
hevoset näkyvissänsä ja ett'en minä saisi viedä niitä linnasta pois.

— Hm! Mitä sinä sitten teit?

— Kun linnanhoitaja sanoi, että nuot kaksi vierasta viipyisivät
ainoastaan yön siellä ja aamulla heti lähtisivät ratsastamaan
eteenpäin, vein minä hevoset läättiin. Mutta seuraava päivä meni, eikä
mitään muutosta tullut, ja kolmantena päivänä kuulin, että herrat
jäisivät linnaan muutamaksi viikoksi.

— Mutta ei suinkaan sikoläätissä ollutkaan niin huono oltava, kuin
ensin arvelit?

— Ei, totta se! Kun minä olin paikan puhdistanut, kävi kyllä päinsä
siellä olo. Minä maksoin piialle vähän, että hän muuttaisi siat pois,
ja toimitin niin, että hevoset voivat esteettömästi seisoa päivällä;
minä otin, näetten, aamuisin laudat ruoteilta ja asetin ne jälleen
illalla paikalleen, hevoset kurkistelivat nyt katon aukosta, kuten
hanhet, ja katselivat Kohlhasenbrück'iin tahi muihin paikkoihin päin,
missä olisi ollut parempi olla.

— No, mutta minkä kumman tähden he sinut sitten sieltä pois ajoivat?

— Niin, isäntä, senvuoksi, että tahtoivat päästä minusta eroon, sillä
he eivät saaneet kiusata hevosia, niinkauan kuin minä olin siellä.
Jokapaikassa, kartanolla ja linnanpihassa, osoittivat he minulle
äkäistä muotoa ja olivat aina ilkeäpintaiset minua vastaan, ja kun minä
ajattelin: olkaa, miten olettekin, minä en siitä välitä mitään, niin
käyttivät he ensi tilaisuutta hyväksensä ja ajoivat minut pois.

— Mutta minkä johdosta? Tottahan heillä jotakin syytä siihen täytyi
olla?

— Se on tietty, isäntä, ja hyvin pätevä syy heillä olikin! Illalla
toisena päivänä, jonka olin sikoläätissä viettänyt, irroitin minä
hevoset, jotka siellä olivat likaantuneet, ja aikomukseni oli niitä
uittaa; mutta juuri kun minä pääsen linnanportille, kuulen minä
linnanvoudin ja -hoitajan ryntäävän ulos linnantuvasta minun perääni
palvelijoineen, koirineen, karikot kädessä, ja huutavan ikäänkuin
mielipuolina: Ottakaa kiinni tuo jankuttaja! Portinvartia asettuu
tielle minun eteeni, ja kun minä kysyn häneltä, mitä tuo raivoisa
joukko, joka juoksee minua kohden, tahtoo ja mitä sillä on mielessä,
vastaa linnanvouti: mitäkö me tahdomme! ja tarttuu molempain hevosten
ohjaksiin. Mihin sinä viet hevoset? kysyy linnanvouti ja käy minua
rinnuksiin. Minä vastaan: aioin mennä uittamaan niitä; luuletteko te
herra, että minä.... Uittamaan! kiljuu linnanvouti, kyllä minä opetan
sinut uimaan, karkuri, ja samassa tempaa hän ja linnanhoitaja, joka
oli käynyt kiinni jalkaani, minut alas hevosen selästä, niin että minä
putoan pitkää pituuttani rapaan. Karkuri! mitenkä te voitte semmoista
luulla, huudan minä; onhan tallissa vielä jälellä minun omaa tavaraani:
hevosloimi, silat ja palttinapakka! Mutta samassa kun linnanhoitaja
kulettaa pois hevoset, syöksyvät vouti ja palvelijat minun kimppuuni
potkien ja suomien minua ruoskilla ja sauvoilla, niin että minä näännyn
puolikuolleena maahan linnanportin taakse! Ja kun minä kysyn: Mihinkä
te hevoset viette? ja koetan nousta pystyyn, kiljuu linnanvouti:
Ulos sinä linnanpihalta! ja huudetaan, ot' kiin', Musti! ot' kiin',
Tuuna! ot' kiin', Pilkki! ja enemmän kuin tusina koiria karkaa minun
kimppuuni. Silloin sain minä aseen käteeni, ja kolme koiraa käpertyi
kuolleena minun viereeni; kuitenkin, kun minun surkeasti raadeltuna
täytyi väistyä, kuuluu pillin ääni: Koirat kartanolle, portti kiinni ja
salpa eteen! Ja tunnottomana vaivuin minä tielle.

Vaaleana, mutta teeskennellyllä hymyllä, sanoi Kohlhas: Eikö kuitenkin
tarkoituksenasi ollut jättää linna, Herse? ja kun mies katsoi maahan,
kasvoillaan tumma puna, jatkoi hän: Tunnusta se, sinä et pitänyt
sikoläätistä ja tuumailit, että hevoset toki viihtyisivät paljoa
paremmin Kohlhasenbrück'in tallissa!

— Oi, jätinhän minä sinne hevosloimen ja silat, niinikään
palttinapakan. Jos minun tarkoitukseni olisi ollut karata linnasta,
olisin kait pistänyt taskuuni ne kolme guldenia, jotka käärittynä
punaiseen silkkihuiviin olivat seimen takana. Voi, kun te noin puhutte,
kadun minä, ett'en sytyttänyt tulikivilankaa, jonka heitin menemään!

— No, no! En minä mitään pahaa tarkoittanut; minä uskon jok'ainoan
sanan, minkä olet puhunut, ja jos niin tarvitaan, olen minä valmis
ottamaan ehtoollisen sen vakuudeksi. Mieltäni pahoittaa, ettei sinun
ole paremmin käynyt minun palveluksessani. Rauhoitu kuitenkin; oikeus
on sinulle tuleva.

Sitten nousi Kohlhas istuimeltaan ja kirjoitti luettelon niistä
tavaroista, jotka rengiltä olivat jääneet sikoläättiin, ilmoitti
niiden arvon, kunkin kappaleen erikseen, kysyi kuinka suuriksi Herse
arveli kustannukset sairashoidosta ja ruo'asta ja antoi hänen lähteä,
tarjottuansa hänelle kättä.

Sitten kertoi hän vaimolleen koko jutun laadun ja alkuperusteet,
selitti olevansa valmiin vaatimaan julkista tutkintoa asiassa, sekä
olevansa iloissaan, kun vaimo oli yhtä mieltä. Vaimo, näet, sanoi,
että moni muu linnaan saapunut matkustavainen olisi ollut vähemmän
kärsivällinen kuin hänen miehensä, ja arveli hyväksikin työksi,
että saataisiin tuollainen väkivaltaisuus estetyksi. Kohlhas kehui
häntä oivalliseksi vaimoksi, iloitsi tämän ja huomisen päivän hänen
ja lastensa kanssa ja lähti, niinpian kuin toimensa sen myönsivät,
Dresden'in kaupunkiin, jättääksensä valituksensa oikeuden huostaan.

Päästyänsä mainittuun kaupunkiin, laati hän erään tuntemansa lakimiehen
avulla valituskirjan, jossa hän, juurta jaksain kerrottuansa ne
vääryydet, joita junkkeri Wenzel von Tronka oli harjoittanut sekä häntä
itseänsä että hänen renkiänsä Herseä ivastaan, pyysi, että junkkeri
lain mukaan rangaistaisiin, tuomittaisiin laittamaan hevoset samaan
hyvään tilaan, missä ne ennen olivat, ja palkitsemaan sen vahingon,
minkä hän ja hänen renkinsä olivat kärsineet. Asia oli todella
selvä. Se seikka, että hevoset olivat laittomasti linnaan pidätetyt,
loi ratkaisevan valon kaikkiin muihinkin kohtiin ja vieläpä, jos
otaksutaankin, että hevoset ainoastaan sattumalta olivat sairastuneet,
oli kuitenkin hevoskauppiaan vaatimus saada ne terveinä takaisin,
täydellisesti oikeutettu. Häneltä ei myöskään puuttunut ystäviä
kaupungissa, ja nämät lupasivat tukea hänen oikeata asiaansa; hänen
laaja hevoskauppansa ja se rehellisyys, millä hän sitä harjoitti, oli
saattanut hänet tunnetuksi ympäri maata ja varsin monen mielisuosioon.
Muutamia kertoja oli hän kutsuttu päivällisille asianajajansa luokse,
ja tämä, joka oli hyvin arvossa pidetty mies, lainasi hänelle rahaa
oikeudenkäyntikulunkien suorittamiseksi. Jonkun viikon kuluttua palasi
Kohlhas vaimonsa Lisbeth'in luokse Kohlhasenbrück'iin täydellisesti
rauhoittuneena oikeudenkäynnin päätöksen suhteen.

Kului kuitenkin muutamia kuukausia, ja vuosi oli jo melkein mennyt
umpeen, ennenkuin hän sai pienintäkään ilmoitusta Dresden'istä,
mitenkä asiat olivat, vielä myöhemmän sai hän tietää, että juttu jo
oli ratkaistu. Käännyttyänsä monta kertaa turhaan tuomio-istuimen
puoleen, kysyi hän vihdoinkin asianajajaltaan erityisessä kirjeessä
syytä tähän äänettömyyteen ja sai silloin tietää, että hänen asiansa
oli korkeamman oikeuston käskystä kokonaan myttyyn pantu Dresdenin
oikeudessa. Kun hevoskauppias hämmästyneenä tästä kirjoitti takaisin
ja kysyi, kuinka se oli mahdollista, annettiin hänelle tieto, että
junkkeri Wenzel von Tronka oli sukua junkkerille Hintz ja Kuntz
von Tronkalle, joista edellinen oli vaaliruhtinaan juomanlaskija,
jälkimäinen hänen kamarijunkkarinsa. Asianajaja neuvoi häntä vielä
sitäpaitsi, ett'ei hän enään nostaisi mitään kysymystä tästä seikasta
oikeuden kautta, vaan ainoastaan koettaisi saada hevoset takaisin,
jotka olivat Tronkenburg'issa, sekä ilmoitti hänelle vielä, että
junkkeri, joka juuri oleskeli pääkaupungista, oli antanut käskyn jättää
hevoset hänelle. Kirje päättyi pyynnöllä, että Kohlhas, jollei hän
ollut tyytyväinen tähän asian päätökseen, siinä tapauksessa kääntyisi
toiseen asianajajaan.

Kohlhas oli juuri tähän aikaan Brandenburg'in kaupungissa, mihin
maaherra Henrik von Gensau, jonka hallitusalalla Kohlhasenbrück'in oli,
aikoi melkoisella rahasummalla, mikä oli kaupungin osaksi langennut,
perustaa hyväntekeväisyydenlaitoksia sairaita ja köyhiä varten.
Erittäinkin puuhaili maaherra innokkaasti erään terveydenvesilähteen
laittamisessa, joka oli muutamassa kylässä niillä seuduilla ja jonka
terveellisestä vaikutuksesta taudinlyömiin ihmisiin luultiin paljoa
parempaa, kuin mitä tulevaisuus osoitti; ja kun hän siihen aikaan,
jolloin hän oleskeli hovissa, oli tullut tuntemaan Kohlhas'in ja oli
ollut paljon asioissa hänen kanssansa, antoi hän Hersen, joka aina
tuosta surullisen muistettavasta päivästä saakka Tronkenburg'issa oli
hengittäessänsä tuntenut tuskallista pistosta rinnassaan, koetella
tuon pienen lähteen vaikutusta. Tapahtui niin, että Henrik von Gensau
juuri oli saapuvilla tekemässä muutamia määräyksiä kylpylaitoksensa
suhteen, johon Kohlhas oli Hersen johdattanut, kun Kohlhas eräältä
lähettliläältä, jonka hänen vaimonsa oli hänen luoksensa lähettänyt,
sai tuon masentavan kirjeen asianajajaltansa Dresden'istä. Maaherra,
joka huomasi puhuessaan lääkärin kanssa, että kyynel Kohlhas'in
silmästä putosi tuolle avonaiselle kirjeelle, lähestyi häntä
ystävällisesti ja kysyi, mikä häntä murhetutti? Hevoskauppias ojensi
hänelle mitään vastaamatta kirjeen, ja tuo jalo mies, joka ymmärsi
sen ilkeän vääryyden, jota Tronkenburg'issa oli Kohlhas'ille tehty,
ja jonka seurauksista Herse vielä makasi sairaana, löi Kohlhas'ia
olalle, kehoittaen häntä pitämään mielensä lujana; maaherra lupasi itse
koettaa hankkia hänelle hyvitystä asiassa. Illalla, kun hevoskauppias
maaherran pyynnöstä oli tullut hänen luoksensa, sanoi tämä hänelle,
että hänen tulisi kirjoittaa anomus Brandenburg'in vaaliruhtinaalle,
ynnä lyhyt selitys asiasta, liittää siihen asianajajan kirje, sekä
pyytää hänen turvaansa sitä väkivaltaa vastaan, jota hänelle oli
harjoitettu saksilaisella alueella. Sitäpaitsi lupasi maaherra itse
saattaa kirjeen vaaliruhtinaan käteen, muitten kirjeiden keralla,
jotka jo olivat valmiina; Brandenburg'in vaaliruhtinas silloin
epäilemättä kääntyisi asiasta Saksin vaaliruhtinaan puoleen, ja tätä
enempää Kohlhas luultavasti ei tarvitsisi oikeutensa hankkimiseen
Dresden'in tuomioistuimessa, vaikka junkkeri ja hänen sukulaisensa
juonittelisivatkin. Sydämellisellä ilolla kiitti Kohlhas maaherraa
tästä hänen hyväntahtoisuutensa osoituksesta; siitä hän ainoastaan
oli pahoillaan, sanoi hän, ett'ei hän heti ollut pannut asiaa alkuun
Berlin'issä Brandenburg'in vaaliruhtinaskunnan pääkaupungissa,
vaan oli ensin asiaa ajanut Dresden'issä. Sittenkun Kohlhas oli
laatinut valituskirjansa ja jättänyt sen maaherralle, palasi
hän Kohlhhasenbrück'iin, enemmän kuin milloinkaan varmana asian
onnellisesta päättymisestä. Hän sai kuitenkin jo muutaman viikon
kuluttua eräältä neuvosherralta, kun tämä oli matkalla Potsdam'iin
maaherran asioilla, sen surullisen ilmoituksen, että vaaliruhtinas oli
jättänyt asian kanslerillensa, kreivi Kallheim'ille, ja ett'ei tämä,
miten parasta tässä olisi ollut menetellä, kääntynytkään Dresden'in
hoviin, eikä pyytänyt laillista tutkintoa tehdystä väkivallasta, vaan
oli vaatinut tarkempia tietoja junkkeri von Tronkalta. Neuvosherra,
jonka vaunut seisoivat Kohlhas'in huoneen edustalla, ja jolle oli
annettu toimeksi ilmoittaa hevoskauppiaalle, miten hänen asiansa oli
käynyt, ei voinut antaa tyydyttäviä vastauksia hänen kysymyksiinsä,
miksikä vaaliruhtinas oli siten menetellyt. Hän lisäsi ainoastaan, että
maaherra oli käskenyt lausua Kohlhas'ille terveisiä, ja toivonut, että
hän olisi kärsivällinen tässä asiassa. Neuvosherralla näytti olleen
kova kiire matkustamaan eteenpäin, ja vasta tämän lyhyen keskustelun
lopulla sai hevoskauppias tietää, että kreivi Kallheim oli junkkeri von
Tronkan lanko, seikka, joka teki vielä epätietoisemmaksi, pääsisikö tuo
alhainen hevoskauppias milloinkaan oikeutensa perille, kun hänellä oli
niin mahtavia vastustajia.

Kohlhas, jolla ei enään ollut mitään iloa ei hevoskaupastansa eikä
talostansa eikä kartanostansa; tuskin vaimostaan ja lapsistaankaan,
odotti koko seuraavan kuukauden kamaloissa aavistuksissa. Aivan
täsmälleen tämän ajan kuluttua tuli, kuten oli arveltukin, Herse,
jonka tautia kylpy oli vähän helpottanut, Brandenburg'ista takaisin,
tuoden muassaan vaaliruhtinaalta suuren kirjeen, jota seurasi kirjoitus
maaherraltakin, missä luettiin, että hän oli hyvin pahoillaan siitä,
ett'ei voinut tehdä mitään Kohlhas'in asian eduksi; hän lähetti hänelle
valtiokanslian lausunnon, ja neuvoi häntä noutamaan hevoset, mitkä oli
Tronkenburg'iin jättänyt, ja muuten olemaan äänettä asiasta. Lausunto
sisälsi: "että sen kertomuksen mukaan, joka oli jätetty Dresden'in
oikeuteen, on Kohlhas nostanut riidan turhan päiten; junkkeri, jonka
luoksi hän hevoset oli jättänyt, ei ollut millään muotoa häneltä niitä
kieltänyt; hänen tarvitsisi ainoastaan lähettää joku linnaan niitä
noutamaan, tahi antaa junkkerille tieto, mihin tämä ne voisi lähettää,
mutta kaikessa tapauksessa pitäisi hänen säästää valtiokansliaa
tuollaisista koirankurista ja riidanjankutuksista."

Kohlhas, joka ei juuri suuresti pitänyt väliä hevosista eikä niiden
arvosta, vaan enemmän siitä, että oikeutta kiellettiin häneltä ynnä
hänen palvelijaltansa, kun he kerran olivat vääryyttä kärsineet, kuohui
vihasta, kun hän sai tämän kirjeen. Joka kerta, kun jotakin hälinää
kuului ulkoa, silmäili hän harmillisimmalla tunteella, mitä milloinkaan
oli hänen rinnassaan riehunut, portille päin, nähdäksensä, olisiko
siellä mahdollisesti ehkä junkkerin väkeä, jotka jollakin kaunistelulla
toisivat hänelle hevoset takaisin, nälkääntyneinä ja kiusaantuneina.

Päivä päivältä, viikko viikolta kului aikaa kuitenkin ilman mitään
kuulumatta. Viimein sai hän tietää eräältä tuttavalta, joka kävi
häntä tervehtimässä, että hänen hevosiaan, nyt niinkuin ennenkin,
käytettiin töissä, samoin kuin junkkerin omiakin. Hän pyysi nyt
luoksensa naapurinsa, erään tilanomistajan, joka jo kauan oli
tuumaillut laajentaa kartanonsa alaa, ostamalla ne maaosat, jotka
siihen sattuivat, ja tiedusteli häneltä, kun hän oli tullut, mitä
hän kaikkiaan tahtoisi antaa hänen maistansa sekä Brandenburg'in
että Saksin alueilla, taloineen ja rakennuksineen, irtaimen ja
kiinteän kanssa. Lisbeth, hänen vaimonsa vaaleni kuultuansa nämät
sanat; hän kääntyi pois sekä kumartui pienimmän lapsensa puoleen,
joka leikitsi lattialla, ja silmäykset, joissa kuolema kuvastui,
lensivät pojan punaisten poskien ohitse — hän istui, leikiten äitinsä
kaulaliinalla — Kohlhas'iin ja siihen paperiin, mikä tällä oli
kädessä. Tilanomistaja katseli ihmeissään Kohlhas'ia ja kysyi, mikä
hänet oli saattanut noin kummallisiin tuumiin, johon hevoskauppias
vastasi niin suurella huolimattomuudella, kun hän teeskennellä
voi, että ajatus Hawelin rannalla olevan maatilansa myymisestä ei
ollutkaan aivan hiljakkoin syntynyt; olihan siitä seikasta jo usein
ollut puhetta; hänen talonsa Dresden'issä oli verraten tähän tilaan
ainoastaan rasituksena, jota ei juuri voinut puheesenkaan ottaa, ja
sanalla sanoen: jos naapuri tahtoisi myöntyä hänen tuumaansa ja ostaa
molemmat talot, niin olisi hän heti valmis tekemään kauppakirjan siitä
hänen kanssansa. Hän lisäsi väkinäisellä pilanteolla, että eihän
koko maailma ollut Kohlhasenbrück'issä, voisihan löytyä seikkoja,
joiden suhteen tämä asia, katsoen siihen, miten kunnollinen perheen
isä hoitaa talouttansa, oli jotenkin ala-arvoista ja vähäpätöistä;
suoraan sanoen: hänen mielensä oli kääntynyt, sen hän tahtoi hänelle
ilmoittaa, suuriin yrityksiin, joista ehkä piankin saataisiin kuulla
puhuttavan. Rauhoittuneena näistä sanoista, sanoi tilanomistaja
vaimolle, joka tavan takaa suuteli lastansa, että ei suinkaan mies
kuitenkaan heti vaatisi maksua, sekä asetti keppinsä ja hattunsa,
jotka hän oli pitänyt polviensa välissä, pöydälle, ottaen lukeaksensa
sen paperiarkin, joka oli hevoskauppiaan kädessä. Kohlhas selitti
hänelle, siirtyen lähemmäksi, että se oli kauppakontrahti, jonka hän
oli kirjoittanut, ja jossa, jos he kaupasta sopisivat, maksu oli
määrätty suoritettavaksi 4 viikon kuluttua; hän näytti hänelle, että
kontrahdista puuttui ainoastaan allekirjoitukset ja summat, niinhyvin
ostosumma kuin se vahingonkorvaus, johon hän lupaa suostua, jos hän 4
viikon kuluessa tahtoisi kaupan purkaa, ja hän kehoitti häntä vieläkin
kerran ilmoittamaan mielensä, vakuuttaen ettei hän itse suintaan
olisi kohtuuton, eikä tahtoisi tehdä liikoja mutkia. Vaimo käveli
edestakaisin huoneessa, hänen rintansa kohoili niin, että kaulavaate,
jolla poika leikitteli, oli pudota hänen olkapäiltänsä. Talonomistaja
sanoi, että eihän hän ollenkaan voinut päättää, minkä arvoinen talo
Dresdenissä oli, jonka vuoksi Kohlhas otti esiin muutamia kirjeitä,
joita oli kirjoitettu silloin kun se ostettiin, ja vastasi, että hän
luopuisi siitä sadasta gulden'ista, vaikka kirjeistä nähtiin, että
se oli hänelle itselleen maksanut sataviisikymmentä. Tilanomistaja,
joka vielä kerran luki kauppaehdot ja myöskin huomasi niissä olevan
kaupanrikkomis-oikeuden, sanoi, jo puolittain suostuneena ostoon, että
niitä hevosia, jotka olivat tallissa, hän ei tarvinnut; mutta kun
Kohlhas vastasi, että ei hänkään ollut halukas niitä myymään, sekä
että hän sitäpaitsi tahtoisi itsellään pitää muutamat aseet, jotka
olivat erinäisen huoneen seinällä, viivytteli tilanomistaja hetkisen
ja uudisti vihdoin tarjoumuksensa, jonka hän jo kerran oli tehnyt
edestakaisin kävellessään laattialla, puoleksi todella, puoleksi
pilkoillaan, ja joka oli aivan turha tilan arvoon katsoen. Kohlhas
työnsi paperin ja mustetta tilanomistajan eteen, ja sittenkun tämä,
joka ei tahtonut uskoa omia silmiänsä, vielä kerran uteli häneltä,
oliko tässä pelkkä tosi kysymyksessä, ja hevoskauppias siitä hieman
suutuksissaan kysyi, luuliko hän hänelle pilkkaa tehtävän, niin otti
hän yhtäkaikki ajattelevin muodoin kynän käteensä ja kirjoitti;
kuitenkin pyyhki hän pois sen kohdan, missä puhuttiin vahingon
korvauksesta, jos myyjä katuisi kauppaansa. Hän sitoutui antamaan
sadan guldenin lainan Dresden'issä olevaa taloa vastaan, jota hän
ei millään ehdolla tahtonut oston kautta itsellensä saattaa, ja
antoi hänelle täyden vapauden purkaa kaupan kahden kuukauden ajalla.
Hevoskauppias heltyi tästä hänen menettelystänsä ja puristi lämpimällä
sydämellisyydellä hänen kättänsä. Ja kun he lopuksi olivat suostuneet
siitä, mikä olikin pääehtona, että neljäs osa ostosummasta olisi heti
ilman lyhennystä maksettava ja loppu kolmen kuukauden kuluttua Hampurin
pankkiin, pyysi Kohlhas viiniä pöytään iloitaksensa niin tärkeän
asian onnellisesta päättymisestä. Hän sanoi palvelustytölle, joka
pullot toi, että tämä käskisi renki Sternbald'in satuloimaan rautikon
hänelle; hän aikoi ratsastaa pääkaupunkiin, jossa, kuten hän sanoi,
hänellä oli toimituksia, ja lupasi heti palattuansa suoraan ilmoittaa
sen, mitä hänen nyt täytyi salassa pitää. Sitten ryhtyi hän lasia
täyttäessään kyselemään yhtä ja toista Puolalaisista ja Ruotsilaisista,
jotka silloin juuri olivat sodassa keskenänsä, kietoi tilanomistajan
monenlaisin valtioasiallisiin arveluihin siitä, joi vielä kerran hänen
kanssansa hyvän kaupan vuoksi ja otti häneltä vihdoin jäähyväiset.

Tilanomistajan mentyä, heittäytyi Lisbeth miehensä rinnalle.

— Jos minulla ja niillä lapsilla, jotka minä olen sinulle synnyttänyt,
on jotakin sijaa sinun sydämessäsi, huudahti hän, ja joll'et sinä vielä
ole meitä hylännyt, en tiedä, minkä vuoksi, niin sano minulle, mitä
nämät kaikki sinun hirveät puuhasi merkitsevät?

— Rakas eukkoni, en tahtonut tehdä sinua levottomaksi, kun asiat vielä
ovat alallansa, vastasi Kohlhas. Minä olen saanut oikeuden lausunnon,
jossa minulle kerrotaan, että minun valitukseni junkkeri Wenzel von
Tronkaa vastaan on turhaa riitaa, ja kun tässä kohdassa ei saa olla
mitään väärinkäsitystä, niin olen minä päättänyt vielä kerran ja
omakätisesti jättää osiani maaherralle.

— Miksikä sitten tahdot myydä talosi? huusi vaimo, nousten istuimeltaan
hurjan näköisenä.

Hevoskauppias vastasi, sulkien hänet hellästi rintaansa vasten:

— Sen vuoksi, rakas Lisbeth, että minulla ei ole halua jäädä maahan,
jossa ei tahdota suojella minun oikeuksiani. Ennen olisin koirana, kuin
ihmisenä, jos minun pitää olla jaloin poljettavana! Olen varma siitä,
että minun vainioni tässä tapauksessa ajattelee aivan samoin.

— Mistä tiedät, kysyi vaimo lempeästi, ett'ei sinun oikeuksiasi tahdota
suojella? Jos sinä lähestyt ruhtinasta sävyisästi rukouskirjallasi,
kuten sinun tulee, mitenkä sinä sitten tiedät, että se sysätään
syrjään, tahi ett'ei kukaan tahdo sinua kuulla?

— Hyvä, vastasi Kohlhas, jos minun pelkoni tässä suhteessa on turha,
niin ei talonikaan ole silloin myyty. Ruhtinas itse, sen tiehän, on
oikeutta rakastava; ja jos minun ainoastaan onnistuu päästä hänen
puheillensa niiden välitse, jotka häntä ympäröivät, niin en epäilekään,
että minä silloin tyytyväisenä ja iloisena palaan sinun luoksesi ja
töihini jo ennen viikon loputtua. Ja mahdan minä siten, lisäsi hän
vaimoansa suudellen, saada olla sinun luonasi, siksi kunnes päiväni
päättyvät!

— Viisainta kuitenkin on, jatkoi hän, että minä varustan itseäni
kaikkeen, ja mielelläni tahtoisin senvuoksi, että sinä poistuisit
joksikin aikaa, kun se on helposti tehtävissä, ja matkustaisit
lapsinemme tätisi luo Schwerin'iin, jota matkaa sinä jo muutenkin olet
kauan tuuminut.

— Mitä! huudahti hänen vaimonsa, minunko pitää matkustaa rajan ylitse
lapsineni tädin luokse Schwerin'iin! ja tuska ahdisti hänen rintaansa.

— Niin, vastasi Kohlhas, ja heti paikalla, jos vaan mahdollista on,
niin ett'en minä miltäkään taholta tule häirityksi niissä tuumistani,
joita asiassani ja sen puolesta ai'on toimeen panna.

— Oi, minä ymmärrän sinut! huokasi Lisbeth. Sinä et nyt tarvitse muuta
kuin hevosia ja aseita, kaikki muut saa se ottaa, joka haluaa. Sen
sanottuansa heittäytyi hän tuolille ja rupesi itkemään.

Kohlhas sanoi heltyneenä:

— Rakas Lisbeth, mitä nyt aatteletkaan? Jumala on siunannut minut
vaimolla, lapsilla ja omaisuudella; pitääkö minun tänä päivänä ensi
kerran toivoman, että asian laita ei niin olisi?

Hän istahti ystävällisesti vaimonsa viereen, joka hänen näin puhuessaan
oli uudestaan heittäytynyt hänen kaulaansa.

— Sano minulle, sanoi Kohlhas, sivellen syrjään kutria vaimonsa
otsalta, mitä minun on tehtävä? Pitääkö minun heittää sikseen asiani?
Menenkö Tronkenburg'iin ja pyyhän ritarin antamaan hevoset minulle
takaisin, nousen niiden selkään ja ajan tänne kotiin sinun luoksesi?

Lisbeth ei uskaltanut vastata myöntämällä, kuten hän kuitenkin
mielellään olisi tahtonut. Hän pudisti itkien päätänsä ja peitti
miehensä posket kuumilla suuteloilla.

— No hyvä, huudahti Kohlhas, kun sinä itsessäsi tunnet, että minun
pitää päästä oikeuteni perille, jos minä voin vastedeskin työskennellä
ammatissani, niin suo sinä myöskin se vapaus minulle, jota minä sen
hankkimiseksi tarvitsen.

Sitten nousi hän istuimeltaan ja sanoi rengille, joka hänelle ilmoitti
rautikon jo satuloiduksi, että seuraavana päivänä oli ruskea pari
valjastettava kyyditsemään hänen vaimoansa Schwerin'iin. Lisbeth
lausui, että jotakin hänen mieleensä juolahti; hän nousi ja pyyhkien
kyyneleet silmistänsä tiedusteli mieheltänsä, joka oli istunut
kirjoituspöydän ääreen, eikö tämä sen sijaan, että itse menisi,
tahtoisi jättää hänelle rukouskirjaa ja antaa hänen mennä Berlin'iin
viemään sitä maaherralle.

Kohlhas tuntien itsensä useastakin syystä heltyneeksi tämän
tarjoumuksen vuoksi, veti vaimonsa polvellensa istumaan ja sanoi:

— Rakas vaimoni, eipä liene tuo varsin mahdollista; vaaliruhtinasta
ympäröitsee lukuisa ihmisjoukko, ja sitä, joka yrittää hänen
puheilleen, kohtaa monet vaikeudet.

Lisbeth vastasi, että naisen oli tuhat kertaa helpompi päästä hänen
luoksensa, kuin miehen.

— Anna minulle vaan rukouskirja, jatkoi hän, ja jos sinä ainoastaan
toivot, että se olisi hänen käsissään, niin menen minä takuusen siitä,
että hän sen saa.

Kohlhas, joka oli nähnyt monta todistetta vaimonsa rohkeudesta ja
viisaudesta, kysyi, mitenkä hän aikoi menetellä tässä. Lisbeth vastasi,
että hän, asuessaan Schwerin'issä, usein oli tavannut vaaliruhtinaan
linnanhoitajan, ja että he niinmuodoin olivat tuttavat keskenänsä,
sanalla sanoen, Kohlhas'in tulisi vaan antaa hänen käyttää hyödyksensä
tätä, ynnä muita seikkoja, joista olisi turhaa ruveta laveammalta
selvää tekemään.

Kohlhas suuteli häntä sydämellisimmällä ilolla, sanoi suostuvansa hänen
ehdoitukseensa, ja että hänen tarvitsisi ehkä ainoastaan linnanhoitajan
emäntää puhutella, päästäksensä maaherran pakinoille linnaan; sitten
antoi hän hänelle rukouskirjan, valjastutti ruskot ja lähetti hänet
hyvin varustettuna matkalle, uskollisen palvelijansa, Sternbald'in,
seurassa.

Mutta tämä matka oli kaikista niistä toimista, mihin hän asiansa vuoksi
oli ryhtynyt, kaikkein onnettomin. Jo muutamain päiväin perästä palasi
Sternbald takaisin, ajaen jalka jalalta kartanolle, ja vaunuissa
makasi Kohlhas'in vaimo pitkänään, rinta pahoin loukattuna. Kohlhas,
joka kalpeana lähestyi vaunuja, ei voinut saada selkoa, mikä tämän
onnettomuuden oli matkaan saattanut. Linnanhoitaja ei ollut, kuten
renki kertoi, ollut kotona; heidän oli niinmuodoin täytynyt ottaa
asunto eräässä majatalossa lähellä linnaa. Tästä majatalosta oli
Lisbeth lähtenyt seuraavana aamuna, käskettyänsä rengin jäämään hevosia
hoitamaan, ja vasta illalla oli hän palannut tässä tilassa. Näytti
siltä, että hän olisi liian uskaliaasti tunkeutunut maaherran luokse
ja ilman hänen tietämättänsä, sekä häntä ympäröiväin vartiain raa'asta
intoilusta saanut tölmäyksen rintaansa keihään varresta. Niin kertoivat
kumminkin ne henkilöt, jotka illan puoleen olivat hänet tainnoksissa
majataloon saattaneet. Itse ei hän voinut tuskin mitään sanoa, sillä
veri tulvasi suusta. Rukouskirjan oli sitten muuan ritari häneltä
ottanut. Sternbald sanoi tahtoneensa heti nousta hevosen selkään ja
tuoda ilmoituksen tästä onnettomasta tapauksesta, mutta vaimo oli,
vastoin kaikkien avuksi hankittujen lääkärien esitystä, pysynyt
päätöksessään, että hänet piti vietämän Kohlhasenbrück'iin ilman sanan
saattoa hänen miehellensä.

Kohlhas vei nyt vaimonsa, matkasta riutuneena kun tämä oli, vuoteelle,
ja niin eli hän vielä muutamia päiviä, saaden ainoastaan suurella
vaikeudella hengitetyksi. Turhaan koetettiin saada häntä tointumaan,
jotta päästäisiin selville siitä, mitä oli tapahtunut; hän makasi
tuossa, silmät ummessa ja liikkumattomina, mitään vastaamatta. Vasta
vähää ennen kuolemaansa tuli hän vielä kerran selvälle järjellensä.
Sillä kun muuan Lutherinuskoinen pappi (vaimo oli, näet, miehensä
esimerkkiä noudattaen mennyt tähän uskontoon, jota siihen aikaan oli
leviämässä) seisoi hänen vuoteensa ääressä ja selvällä, juhlallisella
äänellä luki kappaleen raamatusta, katsahti hän äkisti tähän,
silmissään synkkä mielenilmaus, otti raamatun hänen kädestään,
ikäänkuin olisi tahtonut, ett'ei hänelle mitään luettaisi, käänteli sen
lehtiä sinne tänne ja näytti jotakin paikkaa hakevan. Vihdoin osoitti
hän Kohlhas'ille, joka istui vuoteen ääressä, sormellansa tätä värssyä:
"Rakastakaat vihollisianne ja tehkäät niille hyvää, jotka teitä
vihaavat". Sitten puristi hän miehensä kättä, loi häneen toivottoman
tunteellisen katseen ja kuoli.

Kohlhas suuteli kyynelten valuessa hänen poskiansa myöten, kuollutta
vaimoansa; sitten ummisti hän hänen silmänsä ja meni huoneesta ulos.
Tuolla sadalla guldenilla, jonka tilanomistaja jo oli hänelle antanut
hänen talostansa Dresdenissä, toimitti hän hautajaiset, joita olisi
pikemmin luullut ai'otuiksi jollekin ruhtinattarelle, kuin noin
alhaiselle vaimolle: hän tilasi, näet, tammi-arkun, joka oli metallilla
heloitettu, sisällä silkkiset päänalukset, hopea- ja kulta-ripsuilla
koristetut, kaivatutti 8 kyynärää syvän haudan, sisältä kalkilla ja
kivillä muuratun. Hän seisoi itse, nuorin lapsi käsivarrellaan haudan
ääressä ja tarkasteli työn menoa. Kun hautauspäivä tuli, asetettiin
ruumis, joka oli aivan lumiivalkea, nähtäväksi saliin, jonka seinät hän
oli verhonnut mustalla veralla. Pappi oli juuri lopettanut liikuttavan
puheensa kuolleen paarien ääressä, kun Kohlhas sai kirjoituksen
vaaliruhtinaalta, sen valituskirjan johdosta, jonka vainaja oli
asianomaisille jättänyt. Siinä sanottiin, että Kohlhas'in tulisi noutaa
hevoset Tronkenburg'ista, ja ettei hän enään vankeusrangaistuksen
uhalla saisi ryhtyä tuohon asiaansa. Kohlhas pisti kirjoituksen
taskuunsa ja antoi nostaa arkun ruumisvaunuihin. Niinpian kuin hauta
oli peitetty ja siihen risti pystytetty, sekä vieraat, jotka olivat
ruumista seuranneet, ottaneet jäähyväiset, laski Kohlhas vielä kerran
polvilleen kuolleen vuoteen viereen, joka nyt oli tyhjänä, ja rukoili.

Rukous ei kuitenkaan mahtanut olla sitä laatua, kuin olisi pitänyt,
sillä sen sijaan, että hän olisi tuntenut itsensä vahvistuneeksi
kestävyydellä kärsimään sitä vääryyttä, mitä hänelle oli tehty, kun
hän ei laillista tietä saanut asiallensa oikeutta, vakaantui hänessä
sen kautta vaan vielä enemmän tuo päätös, jonka hän ennen jo oli
itsessään melkein päättänyt, nimittäin: _hän vaati millä hinnalla
hyvänsä itsellensä oikeutta_. Hänen syntyperäinen itsepäisyytensä
muuttui uppiniskaisuudeksi niiden vastoinkäymisten kautta, jotka
häntä kohtasivat; ja vaimonsa kuolema, jonka hän, murheen ja vihan
sokaisemana, myöskin liitti junkkeri von Tronkan syyksi, sai hänen
kärsimyksensä pikarin kuohumaan yli ääriensä voimalla, jota hänen
siveellinen tarmonsa ei voinut hillitä.

Hän istuutui pöytänsä ääreen ja laati kirjoituksen, jossa hän
asiansa oikeuden perusteella vaati junkkeri Wenzel von Tronkan
kolmen päivän kuluessa, siitä kun hän oli kirjeen saanut, tuomaan
takaisin ne hevoset, jotka hän oli anastanut ja työssä tärvellyt,
Kohlhasenbrück'iin ja tallissa siellä, joko itse tahi toisten kautta
omalla kustannuksellaan, ruokkimaan niitä kunnes ne tulisivat entiseen,
hyvään karvaansa jälleen. Tätä vaatimusta lähetti hän miehen ratsain
viemään, ja käski hänen palata Kohlhasenbrück'iin heti kun oli paperin
perille jättänyt. Kun nuot kolme päivää olivat kuluneet, eikä hevosista
mitään kuulunut, kutsui hän Hersen huoneesensa; tälle kertoi hän, mitä
hän oli junkkerilta vaatinut, nim. hevosten kotiin kulettamista, ja
kysyi häneltä, tahtoisiko hän ratsastaa hänen ja muiden renkien muassa
Tronkenburg'iin niitä noutamaan. Niinpian kuin Herse oli ymmärtänyt
hänen ajatuksensa, alkoi hän riemulla huutaa: Niin, jospa sinä päivänä
olisi niin, kuin tänään, isäntä! ja heitti lakkinsa ilosta ilmaan.
Kohlhas valmisteli nyt itseänsä, antoi viedä lapset vaunuilla rajan
ylitse, kutsui sitten yön tultua toiset rengit kokoon, seitseniän
lu'ultansa, kaikki vakaita kuin tammi, antoi heille aseita ja hevoset,
sekä lähti nyt liikkeelle Tronkenburg'iin päin.

Tällä pienellä joukolla tunki hän jo kolmannen päivän hämärissä
linnaan; puomi- ja portti-vartia, jotka lörpöttelivät keskenänsä
portilla, ratsastettiin kumoon, ja kun kaikki ulkohuoneukset, jotka
Kohlhas ja hänen väkensä oli tuleen pistänyt, ratisivat ja räiskyivät
ilmitulessa, juoksi Kohlhas kiertoportaita ylös torniin, karkasi,
lyöden ja iskien, voudin ja linnanhoitajan kimppuun, jotka puoliksi
alastomina istuivat korttia lyömässä; sen jälkeen hän ryntäsi itse
linnaan hakemaan junkkeri Wenzel'iä käsiinsä. Junkkeri, joka juuri
äsken suurella ivanteolla oli lukenut hevoskauppiaan hänelle lähettämän
kirjallisen vaatimuksen ystävillensä, jotka olivat hänen luonansa, oli
tuskin kuullut Kohlhas'in äänen ukkosena kaikuvan linnan pihalta, kun
hän äkkiä ja kuolon kalpeana huusi herroille: Ystävät, pelastakaat
itsenne! ja kiiruhti tiehensä. Astuessaan saliin, sai Kohlhas käsiinsä
junkkeri Hannu von Tronkan (Wenzel'in veljen), joka tuli häntä vastaan,
tarttui tämän rinnuksiin ja heitti hänet salin nurkkaan; ja sill'aikaa
kun toiset ritarit, jotka olivat ryhtyneet aseisin, olivat joutuneet
renkien valtaan, urkki hän, missä junkkeri Wenzel von Tronka oli.
Kun tuo heitosta tointunut ritari ei voinut siihen vastata, potkasi
Kohlhas kahden huoneen ovet säpäleiksi, joten hän pääsi linnan
sivurakennuksiin, ja hän haki ristiin rastiin nämät. Kun hän ei
ketään tavannut, meni hän linnanpihalle, asettaaksensa väkeä vahtiin
uloskäytäville. Sillä välin oli tuli jo levinnyt ulkohuoneuksista
itse linnaan, ja kaikkiin sivurakennuksin, joista sakea savu nousi
taivasta kohden ja silloin heitettiin raivostuneen Hersen riemuhuutojen
kaikuessa linnanvoudin ja -vartian ruumiit voutihuoneen avonaisesta
akkunasta pihalle. Kun Kohlhas astui alas linnanportaita, heittäytyi
vanha luulevainen emännöitsijä rukoillen hänen jalkoihinsa. Kohlhas
seisahtui portaille ja kysyi tältä, missä junkkeri Wenzel von Tronka
oli, ja kun tämä heikolla, vapisevalla äänellä vastasi, että hän luuli
hänen paenneeksi kappeliin, kutsui Kohlhas luoksensa kaksi renkiänsä,
joilla oli soihdut kädessä, antoi heidän, kun avaimia ei ollut, murtaa
kirveillä ja kangilla kappelin ovet auki, mullisti ylösalaisin alttarit
ja penkit, mutt'ei kuitenkaan kiusakseen löytänyt junkkeria. Tapahtui,
että muuan nuori mies, joka oli palveluksessa Tronkenburg'issa,
kiirehti esiin juuri samassa kun Kohlhas tuli takaisin kappelista, ja
hänellä oli tarkoituksena saada junkkerin ratsuhevonen ulos suuresta
tallista, jota liekit uhkasivat. Samassa huomasi Kohlhas omat kaksi
hevostansa, jotka olivat eräässä olkikattoisessa vajassa; hän kyseli
rengiltä, miksikä tämä ei pelastanut niitä, ja kun renki vastasi,
pistäessään avainta mainitun tallin oveen, että johan vaja on aivan
tulen vallassa, tempasi Kohlhas avaimen hänen kädestään, heitti sen
linnanmuurin ylitse ja ajoi rengin, lyöden häntä selkään, tiuhaan kuni
rakeet, miekan lappeella, palavaan vajaan ja pakoitti hänen, ympärillä
olevain nauraa virnistellessä, pelastamaan hevoset. Kun renki, pelosta
vaaleana, hetkistä ennemmin kuin vaja hänen takanaan syöksyi maahan,
oli tullut sieltä ulos, kulettaen hevosia ohjista, ei hän enään
nähnytkään Kohlhas'ia. Hän tapasi linnanpihalta hänen; ja kun hän
siellä kyseli hevoskauppiaalta, joka monesti käänsi hänelle selkänsä,
mitä hän näillä hevosilla aikoi tehdä, nosti Kohlhas äkkiä miekkansa,
kasvot hirveän näköisinä, mutta hillitsi itsensä kuitenkin, heittäytyi
mitään vastaamatta hevosensa selkään, ratsasti linnan portille ja
odotti siellä hiljaisuudessa aamun koittoa.

Kun aamu tuli, oli koko linna poroksi palanut, paitsi muuria, jotka
vielä seisoa törröttivät, eikä siellä ollut ketään muita, kuin
Kohlhas ja hänen seitsemän renkiänsä. Hän hyppäsi hevosensa selästä
ja urkkieli vielä auringon kirkkaassa valossa kertaalleen koko
alueen, jossa ei enään yhtään pimeätä solaa eikä sopukkaa löytynyt.
Kuinka katkeralta se tuntuikin hänen silloiselle mielialallensa,
joka karkoitti kaikki paremmat tunteet, täytyi hänen varmasti
uskoa, että kostoretki oli niin huonosti onnistunut, jotta junkkeri
Wenzel oli päässyt pakoon. Hän lähetti sentähden Hersen muutamien
toisten renkien keralla hakemaan tietoja, mihin päin junkkeri oli
paennut. Erittäinkin oli hän levoton erään rikkaan, Erlabrunn nimisen
nunnaluostarin tähden, joka oli Mulda-joen rannalla, ja jonka abbedissa
(päänunna), Antonia von Tronka, oli seuduilla tunnettu hurskaaksi,
avuliaaksi ja jumaliseksi naiseksi; sillä liian selvänä piti tuo
onneton Kohlhas sen, että junkkeri, niin tyysten tarkoin kuin häneltä
kaikki tarpeellisimmatkin oli ryöstetty, oli ottanut pakonsa tähän
luostariin, varsinkin kun sen päänunna oli hänen oikea tätinsä, joka
oli kasvattanut häntä hänen ensimäisessä nuoruudessaan. Saatuansa tätä
seikkaa koskevia ilmoituksia, nousi hän vouti-torniin, jossa vielä
oli huone asuttavassa kunnossa, ja kirjoitti siellä tuon niin sanotun
"Kohlhas'in kuulutuksen", jossa hän kielsi kaikkia maan asukkaita
millään tavalla auttamasta junkkeri Wenzel von Tronkaa, jonka kanssa
hän kävi laillista sotaa ja sen ohessa velvoitti hän kaikkia yleiseen,
siitä vapauttamatta junkkerin ystäviä ja sukulaisiakaan, jättämään
junkkerin hänen käsiinsä; jolleivät niin tekisi, rankaisisi hän heidät
kuolemalla, ja kaikki, mitä heillä omaa olisi, poltettaisiin tuhaksi.
Tätä kuulutusta antoi hän vieraitten ja matkustavaisten levitellä
seudulle, antoipa hän vielä rengillensäkin, Waldmann'ille, kopian
siitä, käskien hänen viemään sen neiti Antonialle Erlabrunn'iin. Sitten
puhutteli hän muutamia nuoria miehiä, Tronkenburg-perheen alustalaisia,
jotka olivat tyytymättömät junkkeriin ja jotka saaliin himosta
lupasivat astua hänen palvelukseensa. Hän varusti ne jalkaväeksi,
miekoilla, keihäillä ja tikareilla, sekä asetti ne istumaan
ratsasmiesten taakse. Kun hän sitten oli muuttanut kaikki, mitä hänen
väkensä oli muassaan tuonut, rahaksi ja jakanut summan heidän keskensä,
lepäsi hän muutaman tunnin linnan portilla surullisen työnsä jälkeen.

Noin puolen päivän aikaan tuli Herse ja vakuutti Kohlhas'ille sen,
mitä hän jo oli aavistanutkin, — hän joka aina aavisti pahinta, ja
pahaltahan tuo mahtoikin tuntua hänen nykyiseen mielentilaansa — että
junkkeri oleskeli Erlabrunn'in luostarissa, tätinsä, vanhan neiti
Antonia von Tronkan, luona. Arvattavasti oli hän pelastanut itsensä
linnan taanpuolisen oven kautta ja laskeunut alas pieniä, katolla
peitettyjä portaita myöden, jotka veivät muutamien veneiden luoksi
Elbejoelle. Kuitenkin Herse kertoi, että junkkeri sydänyön-aikana oli
veneellä tullut muutamaan joen varrella olevaan kylään, ilman airoja ja
peräsintä, suureksi kummastukseksi niille, jotka olivat kokoontuneet
Tronkenburg'in paloa katselemaan; ja sitten oli hän matkustanut
ajopelillä kylästä Erlabrunn'iin. Kohlhas huokasi syvään, kun hän sai
tämän tiedon; hän kysyi, olivatko hevoset satuloidut, ja kun siihen oli
myöntävä vastaus annettu, käski hän pienen joukkonsa nousta hevosten
selkään ja saapui jo kolme tuntia sen jälkeen Erlabrunn'in edustalle.
Kaukaisen ukkosen jyminä kuului etäältä taivaan rannalta, kun hän
väkinensä ratsasti luostarin kartanolle, joka miehellä tulisoihtu
kädessä. Waldmann-renki tuli häntä vastaan ja ilmoitti, että kuulutus
oli säntilleen perille jätetty, kun samassa päänunna ja luostarin
vouti ilmestyivät holvikaarroksen alle vilkkaassa sanan vaihdossa.
Kun luostarinvouti, pieni, vanha, valkotukkanen mies, loi ankaria
silmäyksiä Kohlhas'iin, ja pukeutui haarniskaansa, sekä huusi uljaalla
äänellä niille miehille, jotka häntä ympäröivät, että he rupeaisivat
hätäkelloa soittamaan, astui abbedissa, hopeainen ristiinnaulitun kuva
kädessään, vaaleana kuin palttina, portaita alas ja heittäytyi ynnä
kaikkine nunninensa polvilleen Kohlhas'in hevosen eteen. Herse ja
Sternbald kävivät käsiksi luostarinvoutiin, joka oli aseeton, ja veivät
hänen vankinaan hevostensa väliin. Sillä välin tiedusteli Kohlhas
abbedissalta, missä junkkeri Wenzel von Tronka oli, johon abbedissa
vastasi, irroittaen samassa suuren avain-kimpun vyöltänsä:

— Hän on Wittenberg'issä.

Kun hän vielä vapisevalla äänellä lisäsi: pelkää Jumalaa, äläkä
harjoita mitään vääryyttä! käänsi Kohlhas, jonka nämät sanat jälleen
heittivät tyydyttämättömään kostonhimonsa helvettiin, hevosensa ja oli
juuri sanomaisillaan: Pistäkäät luostari tuleen! kun kirkas salama löi
aivan hänen viereensä. Kääntäessään hevosensa abbedissaan päin, kysyi
hän tältä, oliko hän saanut hänen kuulutuksensa.

Tuskin kuuluvalla äänellä vastasi abbedissa: Juuri nyt.

— Milloin?

— Niin totta Jumala minua auttakoon, sain minä sen kaksi tuntia
senjälkeen kun veljeni poika oli täältä lähtenyt.

Waldmann, johon Kohlhas käänsi synkät silmäyksensä, vakuutti sopertaen
tämän seikan totuuden ja sanoi, että Mulda-joki, joka oli sateesta
paisunut, oli estänyt häntä perille pääsemästä, ennenkuin vasta
äskettäin. Kohlhas rauhoittui, ja äkkinäinen, hirveä kuurosade, joka
sammutti soihdut ja lotisten putosi pihan kivilaskokselle, helpotti
tuskaa hänen onnettomasta sydämessään; hän käänsi hevosensa, nosti
pikaisesti hattuansa abbedissalle ja sanoen: Seuratkaat minua,
kumppanit! junkkeri on Wittenberg'issä! kannusti hän hevostansa ja
ratsasti ulos luostarin pihasta.

Kun yö saavutti hänet, otti hän majansa erääsen ravintolaan tien
vieressä, missä hänen täytyi pysyä alallansa yhden päivän, syystä
että hevoset olivat kovin uupuneet; ja kun hän hyvin älysi, ettei
hän voisi uhata sellaista paikkaa, kuin Wittenberg oli, joukolla,
jossa oli vaan kymmenen miestä — sillä niin lukuisa se nyt oli — niin
laittoi hän toisen kuulutuksen, jossa hän, lyhyesti kerrottuaan,
mitä oli tapahtunut, kehoitti jokaista "hyvää kristittyä", kuten
hän lausui, "palkasta ja muista sodan eduista rupeamaan hänen
puolellensa junkkeri von Tronkaa, kaikkein kristittyjen yhteistä
vihollista vastaan." Eräässä toisessa kuulutuksessa mainitsi hän
itseänsä "vapaaksi, itsenäiseksi, ainoastaan Jumalaa tottelevaksi
herraksi" — sairasmielistä ja hurjaa haaveksimista, joka kuitenkin
yhteydessä hänen rahamaineensa ja saaliinhimon kanssa saattoi hänelle
yltäkyllin sitä sotilas-roistoväkeä, joka kuningaskunnan ja Puolan
välisen rauhan kautta oli joutunut leivättömäksi, niin että hänellä
oli vähän yli kolmenkymmenen miehen, kun hän vetäytyi Elben oikean
puolista rantaa, Wittenberg'iä tuhaksi polttamaan. Hän majoittui
hevosineen ja miehineen vanhaan, rappeutuneesen tiilimajaan siinä
synkässä metsässä, joka siihen aikaan ympäröitsi tätä kaupunkia, ja
hän oli tuskin saanut tietoa Sternbald'ilta, jonka hän valepu'ussa
oli lähettänyt kaupunkiin kuulutusta viemään, että se siellä oli
julistettu, kun hän joukkoinensa lähti liikkeelle Helluntain-aattona
ja pisti kaupungin useasta kohden tuleen, asukkaiden maatessa sikeintä
untansa. Sen ohessa naulasi hän, väkensä etukaupunkia ryöstäessä, erään
kirkon ovipieleen kuulutuksen, missä luettiin: "että hän, Kohlhas, oli
kaupungin palamaan sytyttänyt, ja että hän, jollei junkkeria hänelle
jätettäisi, niin perinpohjin hävittäisi sen, ett'ei hänen, kuten sanoi,
tarvitsisi junkkeria minkään seinän takaa hakea." Asukkaitten kauhu
tästä hirmuisesta teosta oli sanomaton, ja niinpian kuin liekit, jotka
tänä kaikeksi onneksi tyynenä kesä-yönä saivat valtaansa ainoastaan
yhdeksäntoista rakennusta, niiden joukossa kuitenkin yhden kirkon, oli
aamukoittoon saatu jotenkin tukeutetuiksi, lähetti vanha maanvouti
Otto von Gorgas yhden kolmenkymmenen-miehisen joukon ottamaan vangiksi
tuota hirmuista, raivoavaa miestä. Päällikkö, joka joukkoa johdatti
ja jonka nimi oli Gerstenberg, menetteli kuitenkin niin typerästi,
että koko yritys, sensijaan että olisi kukistanut Kohlhas'in, antoi
tälle sangen vaarallisen, sotaisen voittopuolen; sillä kun sotilas
jakoi väkensä moneen osastoon, saadaksensa siten, kuten hän luuli,
piiritetyksi ja voitetuksi Kohlhas'in, hyökkäsi tämä hänen kimppuunsa
ensin toiselta, sitten toiselta suunnalta, pitäen väkensä koossa, ja
Gerstenberg sai niin perinpohjaisen tappion, että seuraavan päivän
illalla ei enään seisonut Kohlhas'ia vastassa yhtään miestä siitä
joukosta, jossa oli kaupunkilaisten pelastuksen toivo. Hevoskauppias,
joka tässä taistelussa oli kadottanut muutamia miehiä, pisti seuraavana
aamuna kaupungin uudestaan tuleen, ja hänen murhapoltto-toimensa olivat
niin hyvin edeltäpäin tuumitut, että hän taaskin sai poltetuksi joukon
rakennuksia ja melkein kaikki varastohuoneet etukaupungissa. Sitten hän
taas naulasi äskenmainitun kuulutuksen, tällä kertaa itse Raatihuoneen
oveen, liittäen siihen kertomuksen päällikkö Gerstenberg'in kohtalosta,
sen, jonka maavouti oli häntä vastaan lähettänyt ja hän voittanut.
Maanvouti, joka tästä röyhkeydestä hirveästi suuttui, asettui muutamien
ritarien kanssa sadanviidenkymmenen miehen etunenään. Hän antoi
junkkeri Wenzel'ille vartian, joka suojelisi häntä kansan väkivaltaa
vastaan, tämä kun tahtoi häntä kaupungista ulos; ja sittenkun
hän oli asettanut vartiat kaikkiin seudun kyliin sekä kaupungin
ympärys-muurille, estääksensä äkkikarkausta, lähti hän itse matkaan,
vangitsemaan, kuten hän sanoi, sen lohikäärmeen, joka maata hävitti.
Hevoskauppias oli kuitenkin kyllin varovainen väistämään vihollistansa,
ja kun hän kiireellä kululla oli vietellyt maanvoudin viisi penikulmaa
kaupungista, ja niiden erilaisten toimien kautta, joihin hän ryhtyi,
saanut tämän siihen uskoon, että hän, Kohlhas, ylivoimaa väistäen,
tahtoi tunkea Brandenburg'in alueelle, kääntyi hän kolmannen yön tultua
äkkiä takaisin, ratsasti tuimaa vauhtia Wittenberg'iin ja sytytti
kaupungin kolmannen kerran tuleen. Herse oli se, joka valepu'ussa
hiipi sinne ja pani toimeen tämän hirmuisen uhkayrityksen. Puhalsi
tuima pohjatuuli ja tulipalo matkaan saattoi senvuoksi niin suuren
hävityksen ja yltyi niin pian, että kolmea tuntia ei kulunut, kun
neljäkymmentäkaksi huonetta, kaksi kirkkoa, useita luostareja ja
kouluja sekä itse maanvoudin virkahuone olivat raunioina ja tuhkana.

Maanvouti, joka päivän tultua luuli, että hänen vastustajansa on
Brandenburg'in maalla, hämmästyi suuresti, saatuansa kuulla, mitä
tapahtunut oli. Pikakulussa palasi hän takaisin, ja näki kaupungin
ilmikapinassa. Ihmisiä oli tuhansittain kokoontunut junkkerin asunnon
edustalle, joka oli parruilla ja paakuilla sulettu, ja he raivoissaan
kirkuen vaativat, että hänet piti vietämän pois kaupungista. Kaksi
pormestaria, nimellä Reuters ja Otto, jotka virkapu'ussaan olivat
paikalla koko maistraatin etunenässä, koettivat turhaan selittää, että
olisi odotettava sen sanankiidättäjän palaamista, joka oli lähetetty
valtiokanslian puheenjohtajalle pyytämään lupaa siihen, että saataisiin
viedä junkkeri Dresden'iin, jonne hän monesta syystä halusi päästä.
Hillitsemätön, keihäillä ja korennoilla varustettu rahvas ei pitänyt
lukua näistä puheista, ja aikomus oli juuri käydä erään neuvosherran
kimppuun, joka kehoitti ryhtymään ankariin puolustustoimiin, ja tehdä
rynnäkkö huoneesen, missä junkkeri oli, sekä hajottaa se maan tasalle,
kun maavouti Otto von Gorgas ilmestyi kaupunkiin ratsumiesjoukkonsa
etunenässä. Tämän arvokkaan miehen, joka oli pelkällä läsnäolollaan
tottunut vaatimaan kansalta sekä kunnioitusta että tottelevaisuutta,
oli onnistunut, ikäänkuin korvaukseksi tuosta onnistumattomasta
yrityksestä, josta hän palasi, saada vangiksi kolme miestä, jotka
olivat joutuneet erilleen murhapolttaja-joukosta kaupungin muurien
edustalla; ja kun hän, samassa kun nämät miehet kansan silmäin edessä
lyötiin rautoihin, vakuutti maistraatille järkevässä puheessa, että
hän pian aikoi kulettaa itse Kohlhas'inkin vangittuna takaisin ja
että hän jo oli hänen jälillänsä, niin onnistui hänen kaikkein
näiden rauhoittavaisten asianhaarojen kautta saada kokoontuneen
kansan tuskan hälvennetyksi ja sen suostumaan junkkerin kaupungissa
viipymiseen, siksi kun sanankiidättäjä oli ennättänyt Dresden'istä
takaisin. Hän hyppäsi hevosensa selästä ja meni muutamien ritarien
seuraamana, sittenkun paalut ja muut piirityslaitokset ensin oli
poistettu, huoneesen, missä hän tapasi tavantakaa pyörtyvän junkkerin
kahden lääkärin käsivarsilla, jotka koettivat saada häntä virkoamaan
lääkkeillä ja kiihoittavilla aineilla. Kun herra Otto von Gorgas
hyvin tiesi, että nyt ei ollut otollinen aika ruveta sananvaihtoon
hänen kanssansa siitä sopimattomasta käytöksestä, mihin hän oli
ollut syypää, sanoi hän ainoastaan, heittäen junkkeriin halveksivan
silmäyksen, että hän pukisi yllensä ja oman turvallisuutensa vuoksi
seuraisi häntä ritari-vankilan huoneesen. Kun junkkeri haarniskaan ja
kypärään puettuna näyttäytyi kadulla maavoudin ja lankonsa, kreivi
von Gerschaun keralla, kohosi taivasta kohden Jumalaa pilkkaavia ja
hirmuisia kirouksia häntä vastaan. Kansa, jota maasoturit tuskin
voivat hillitä, kutsui häntä verenimijäksi, kurjaksi maan ja ihmisten
kiusaajaksi, Wittenberg'in kaupungin kiroukseksi ja Saksin turmioksi;
ja surullisen matkan perästä läpi tuon hävitetyn kaupungin, jolla
ajalla hän monasti huomaamattansa pudotti kypärinsä, jonka yksi
ritareista jälleen takaapäin asetti hänen päähänsä, saapuivat he
vihdoin vankilaan, missä Wenzel katosi erääsen torniin vahvan vartion
suojassa. Silloin taas tuotti sanankiidättäjän palaaminen, muassansa
vaaliruhtinaallinen lausunto, uutta murhetta kaupungille. Sillä maan
hallitus, jonka puoleen Dresden'in porvaristo nöyrällä pyynnöllä tähän
suuntaan oli välittömästi kääntynyt, ei tahtonut tietääkään junkkerin
pääkaupungista olosta, ennenkuin murhapolttaja oli saatu kukistetuksi,
vieläpä hallitus vaati maavoudin suojelemaan junkkeria siellä, missä
tämä nyt oleskeli, kaikella sillä voimalla, mitä hänen käytettävänänsä
oli, jotavastoin Wittenberg'in kaupungin rauhoittamiseksi kuulutti,
että viidensadan miehen suuruinen sota-joukko Meissenin prinssin
Fredrikin johdolla jo lähestyi suojelemaan asukkaita Kohlhas'in
vastaisista hyökkäyksistä. Maanvouti ymmärsi hyvin, ett'ei tuollainen
lausunto mitenkään voisi rauhoittaa kansaa; sillä useat pienet
etuisuudet, joita hevoskauppias oli itsellensä voittojensa kautta
hankkinut, muutamissa kohdin ulkopuolelta kaupunkia panivat liikkeelle
varsin levottomia huhuja siitä voimasta, mihin hänen joukkonsa oli
kasvanut, ja se sota, mitä hän kävi yön pimeydessä valepukuun puetulla
roistoväellä, pi'ellä, oljilla ja tulikivellä, olisi, niin sanomatonta
ja tavatonta kuin se olikin, voinut tehdä tehottomaksi suuremmankin
sotavoiman, kuin se, millä Meissenin prinssi samoili eteenpäin. Lyhyen
miettimisen jälkeen päätti maanvouti senvuoksi olla mitään virkkaamatta
siitä kirjoituksesta, jonka hän oli saanut. Hän naulasi ainoastaan
kadunkulmiin kirjeen, missä Meissenin prinssi ilmoitti tulonsa.
Umpinaiset vaunut, jotka päivän koittaessa ajoivat ulos ritarivankilan
pihasta, kääntyivät aseellisten ratsumiesten seuratessa Leipzig'iin
menevälle tielle, jonka ohessa ratsumiehet sanoillansa viittailivat,
että he aikoivat Meissenburg'iin. Kun kansa täten oli rauhoittunut tuon
onnettomuutta matkaansaattavan junkkerin suhteen, jonka perässä tuli
ja miekka kulkivat, lähti maanvouti itse liikkeelle kolmensadan miehen
suuruisella joukolla, yhtyäksensä Meissen'in prinssin kanssa.

Sillä välin oli Kohlhas'in voima tuossa erinomaisessa asemassa,
mikä hänellä mailmassa oli, kasvanut sataan yhdeksään mieheen;
ja kun hän vielä Jessen'issä oli saanut aseita, joilla hän mitä
täydellisimmin varusti joukkonsa, niin teki hän, saatuansa ilmoituksen
siitä kahdenkertaisesta vaarasta, joka oli häntä kohtaamaisillaan,
päätöksen vastustaa sitä myrskyn nopeudella, ennenkuin se hänen
tavoittaisi. Jo seuraavana päivänä teki hän yöllisen päällekarkauksen
Meissen'in prinssin kimppuun, jossa kahakassa hän tosin suureksi
suruksensa kadotti Hersen, joka kaatui hänen viereensä ensimmäisten
luotien lävistämänä. Harmistuneena tästä tappiosta löylytti
hän kolmetuntisessa ottelussa prinssiä, joka ei kyennyt pitämään
väkeänsä koossa, niin, että tämän täytyi päivän koitossa useitten
tappelusta saatujen haavojensa ja miehistön epäjärjestyksen vuoksi
peräytyä takaisin Dresden'iin. Kohlhas, joka tästä menestyksestä tuki
uhkarohkeaksi, kääntyi taas maanvoutia vastaan, ennenkuin tämä vielä
oli prinssin onnettomuudesta tietoa saanut, karkasi hänen kimppuunsa
keskellä päivää julkisessa tappelusta Damerow'in kylän luona ja
taisteli hänen kanssansa aina yöhön saakka, kärsien suuren mieshukan,
mutta saaden yhtä suuren voiton. Olisipa hän epäilemättäkin vielä
seuraavana päivänä tehnyt hyökkäyksen maanvoutia vastaan, joka oli
vetäytynyt Damerow'in kirkkotarhaan jälellä olevan miehistönsä kanssa,
jollei tämä vakoojien kautta olisi saanut tietoa prinssin tappiosta
Mühlberg'in luona ja sen vuoksi katsonut paraammaksi marssia takaisin
Wittenberg'iin odottamaan sopivampaa aikaa. Viisi päivää sen jälkeen
kuin nämät joukot olivat hajallensa lyödyt, oli Kohlhas Leipzig'in
edustalla, jonka hän pisti tuleen kolmesta kohden. Siinä kuulutuksessa,
jota hän tässä tilaisuudessa levitteli, sanoi hän itseänsä "arkkienkeli
Mikaelin linnanhaltijaksi", joka oli tullut tulella ja miekalla
rankaisemaan sitä pahuutta, mihin koko mailma oli vaipunut, niissä,
jotka tässä sodassa pitivät junkkerin puolta. Sen ohessa antoi hän
Lützen'in linnasta, jonka hän äkki-karkauksella oli haltuunsa ottanut,
käydä kansaan huudon, joka kehoitti sitä liittymään häneen, joten
se saisi kaikki asiansa parempaan järjestykseen, ja tämä kuulutus
oli jonkinlaisella mielettömyydellä allekirjoitettu: "Annettu meidän
vastaiselta maailmanhallitus-istuimeltamme, Lützen'in arkkilinnasta".

Hyväksi onneksi Leipzig'in asujamille esti kestävä sade tulen
leviämistä, niin että ainoastaan muutamia rihkamapuotia Meissenburg'in
seuduilla joutui liekkien uhriksi, ja varsinkin kun palosammutusaseet
saatiin hyvin pian paikalle. Kuitenkin oli kauhistus kaupungissa tuon
raivoisan murhapolttajan saapuvilla-olon vuoksi ja sentähden, että
junkkeri oli siellä, sanomattoman suuri ja tuskallinen. Kun eräs 180
miehinen joukko, joka oli kaupungista Kohlhas'ia vastaan lähetetty,
tuli lyötynä takaisin, ei kaupungin hallituksella ollut muuta
tehtävissä, kun se ei tahtonut panna alttiiksi kaupungin rikkauksia,
kuin sulkea tyystin tarkoin portit ja antaa väestön vartioida yöt
päivät muurien edustalla. Turhaan naulautti maistraatti kuulutuksia
ympäristön kyliin vakuuttaen niissä varmasti, että junkkeri ei ollut
Meissenburg'issa. Hevoskauppias taas samallaisilla julistuksilla
väitti, että junkkeri oli siellä, ja selitti, että jos hän ei siellä
olisikaan, tulisi hän yhtäkaikki menettelemän samaten kuin jos hän
siellä olisi, kunnes se paikka oli ilmoitettu, missä hän oleskeli.
Vaaliruhtinas, jolle sanankiidättäjän kautta oli ilmoitettu vaara,
joka uhkasi Leipzig'in kaupunkia, antoi vastaukseksi, että hän jo
paraillaan kokoeli neljäntuhannen miehen suuruista sotajouktoa,
jonka johdattajaksi hän itse rupeaisi ja lähtisi ottamaan Kohlhas'in
vangiksi. Hän antoi Otto von Gorgas'ille ankarat nuhteet siitä
umpimielisestä ja ajattelemattomasta viekkaudesta, jota hän oli
käyttänyt pelastaaksensa Wittenberg'iä murhapolttajasta; ja kertoa ei
voi sitä hämmennystä, joka syntyi koko Saksissa ja erittäinkin sen
pääkaupungista, kun siellä saatiin tietää, että kyliin Leipzig'in
ympäristöllä oli levitetty Kohlhas'ille kuulutus, ei tietty, kenenkä
toimesta, että junkkeri oleskeli sukulaistensa Hintz'in ja Kuntz'in
luona Dresden'issä.

Asiain tällä kannalla ollessa otti tohtori Martti Lutherus,
rauhaarakentavan sanan voimalla ja sen arvollisuuden tukemana, minkä
hänen asemansa mailmassa hänelle antoi, toimekseen koettaa palauttaa
Kohlhas'in takaisin inhimilliseen järjestykseen, perustaen yrityksensä
siihen hyveen määrään, joka ennen kuitenkin oli löytynyt murhapolttajan
rinnassa, kirjotti hän julkisen ilmoituksen hänelle ja asetti sen
nähtäville kaikkiin kaupunkeihin ja asuttuihin paikkoihin Saksin
vaaliruhtinaskunnassa.

Sen sisältö oli seuraava:

 "Kohlhas, sinä joka sanot kantavasi vanhurskauden miekkaa, miten
 uskallat sinä hurja sitä tehdä, umpisokean intohimosi raivossa,
 sinä, joka itse olet täynnä jumalattomuutta pää-laesta kantapäihin
 saakka? Sentähden että maanvoudin, jonka alamainen sinä olet, sanotaan
 kieltäneen sinulta oikeutta muutamain vähäpätöisten tavarain riidassa,
 nouset sinä, onneton, tuli ja miekka kädessä, ja karkaat niinkuin
 erämaan susi rauhalliseen yhteiskuntaan, jota hän suojelee. Sinä,
 joka viettelet ihmisiä tekosyillä, täynnä vääryyttä ja pahuutta,
 luuletko sinä, syntinen, siten pääseväsi vapaaksi Jumalan edessä sinä
 päivänä, jona kaikki sydämen salaisuudet valkeuteen tulevat? Mitenkä
 sinä voit sanoa, että oikeutesi sinulta on kielletty, sinä, jonka
 kurjan sydämen itsekoston yllytys on kiihoittanut ja joka, sittenkuin
 ensimäiset veltot yrityksesi ovat menneet turhaan, ehkä olet heittänyt
 sikseen kaikki puuhat oikeutesi saavuttamiseksi? Onko kourallinen
 oikeuden vahtimestareita ja kaupungin palvelijoita, jotka unohtavat
 perille viedä jonkun tulleen kirjeen, tahi jättävät huostaansa jonkun
 päätöksen, jonka heidän olisi pitänyt toimittaa asianomaisen käsiin,
 sinun esivaltasi? Ja sen minä sinulle sanon, sinä Jumalan pilkkaaja,
 että sinun esivaltasi ei tiedä mitään sinun asiastasi — mitä minä
 sanon! — että maaherra, jota vastaan sinä olet noussut, ei edes
 tunne sinun nimeäsikään, niin että kun sinä kerran astut Jumalan
 tuomioistuimen eteen häntä syyttämään, voi hän vapaalla katsannolla
 sanoa: Herra, minä en tehnyt mitään vääryyttä tätä miestä vastaan,
 sillä hänen olemuksensa oli minun sielulleni tuntematon. Tiedä, että
 se miekka, jota sinä kannat, on ryövärin ja murhanhimoisen miekka;
 kapinoitsija sinä olet, etkä oikean Jumalan sotilas; sinun loppusi
 maanpäällä on mestauslava ja teilaus; toisessa elämässä kirous, joka
 on pahojen töiden ja jumalattomuuden viimeinen palkka.

                                           Martti Lutherus."

Kohlhas tuumaili juuri karvastelevin mielin uutta suunnitelmaa
Leipzig'in tuhaksi polttamiseen, sillä siitä julistuksesta, joka sen
ympäristön kyliin oli nähtäväksi lyöty, niin, että junkkeri Wenzel
oli Dresden'issä, ei hän pitänyt mitään lukua, kun ei siinä ollut
mitään allekirjoitusta, vielä vähemmän maistraatin, jota hän oli
pyytänyt. Sternbald ja Waldmann taasen, jotka suureksi hämmästyksekseen
huomasivat julistuksen, joka yön aikana oli naulattu linnan porttiin,
odottivat monta päivää turhaan, että Kohlhas näkisi sen; sillä he eivät
mielellään tahtoneet hänelle puhua tästä asiasta. Sialla hän tosin
näyttäytyikin, synkkänä ja mietiskelevänä, mutta ainoastaan antaaksensa
lyhyitä käskyjänsä; hän ei nähnyt julistusta. Vihdoin päättävät he
sen vuoksi eräänä aamuna, kun hän aikoi hirtättää kaksi miestä, jotka
olivat vasten hänen tahtoansa käyneet seuduilla ryöstämässä, huomauttaa
häntä siitä. Hän tuli juuri aiotulta hlrtto-paikalta, tuli samalla
naurettavalla komeudella, jota hän oli osoittanut sitten tuon viimeisen
kuulutuksensa. Kansan arasti väistyessä hänen tieltänsä, kannettiin
näet suurta kherubin-miekkaa hänen edessänsä punaisilla kulta-tupsuilla
varustetulla nahka-tyynyllä, ja kaksitoista miestä seurasi häntä
palavat tulisoihdut kädessä. Silloin kulkivat äsken mainitut Sternbald
ja Waldmann edestakaisin sen pilarin ympärillä, jossa julistus oli,
tavalla, joka herättäisi huomiota. Kun Kohlhas syvissä mietteissä,
kädet selän takana, tuli portille, katsahti hän ylöspäin ja säpsähti;
ja kun miehet hänet nähtyänsä kunnioituksella astuivat syrjään, meni
hän hajamielisesti heitä silmäillen pilarin luokse. Mutta kuka voi
sanoa, mitä hän nyt sielussansa tunsi, kun näki tuon paperin, jonka
sisältö syytti häntä jumalattomuudesta, ja jonka alla oli kaikkein
kallein ja arvokkain nimi, minkä hän tunsi, Martti Lutheruksen nimi!
Tumma puna lensi hänen kasvoillensa; ottaen kypärin päästänsä hän luki
paperin, kahteen kertaan alusta loppuun, kääntyi sitten epävakavin
silmäyksin miehiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin, mulla hän
ei mitään sanonut; hän otti paperin pois pilarista, luki sen vieläkin
kerran läpitse ja huusi:

— Waldmann, anna satuloida minun hevoseni! Sitten sanoi hän:

— Sternbald, seuraa minua linnaan! Ja hän lähti.

Enempää, kuin nuot paperille kirjoitetut muutamat sanat, ei tarvittu
masentamaan häntä koko hänen hirmuisuudessansakin. Hän puki itsensä
thürinkiläiseksi arentimieheksi sanoi Sternbald'ille, että eräs
sangen tärkeä toimitus vaati häntä lähtemään Wittenberg'iin, jätti
hänelle muutamien luotettavampain miesten läsnä ollessa sen joukon
päällikkyyden, joka jäi Lützen'iin, ja lähti matkalle Wittenberg'iin
päin, vakuuttaen kolmen päivän kuluttua ehtivänsä takaisin, jolla
ajalla ei mitään hyökkäystä ollut pelättävänä.

Vieraalla nimellä majoittui Kohlhas erääsen majataloon, ja niinpian
hiin yö oli tullut, lähti hän vaippaansa kietoutuneena Lutheruksen
luokse tämän asuntoon. Lutherus, joka istui kirjoitus-pöydässänsä
kirjojen ja paperien keskellä ja näki tämän merkillisen miehen
aukaisevan oven ja sisälle päästyänsä lykkäävän salvan eteen,
kysyi hänellä, ken hän oli ja mitä hän tahtoi. Tuskin oli mies,
joka kunnioituksella piti hattua kädessään, aralla tunteella siitä
pelästyksestä, minkä hänen sanansa vaikuttaisivat, vastannut, että hän
oli Mikaeli Kohlhas, hevoskauppias, ennenkuin Lutherus huusi:

— Mene pois minun luotani!

Hän lisäsi sitten kirjoituspöydästänsä nousten ja lähestyessään kellon
vedintä:

— Sinun henkesi on rutto ja sinun läsnä-olosi kadotus!

Paikaltansa liikahtamatta veti Kohlhas pistolin taskustansa ja sanoi:

— Korkeasti kunnioitettava herra, jos te koskettekaan kellon
vetimeen, ojentaa tämä pistoli minut hengetönnä teidän jalkainne eteen;
istukaa ja kuulkaa minua; paremmassa turvassa ette ole niiden enkelien
seurassa, joiden kiitoslauluja te kirjoitatte, kuin minun luonani.

— Mitä sinä tahdot? kysyi Lutherus, istuen tuolillensa.

— Kumota sen teidän ajatuksenne minusta, että minä muka olisin perin
jumalaton mies. Avonaisessa kirjeessänne olette sanoneet minulle, että
minun esivaltani ei tiedä minun asiastani mitään. Hyvä, hankkikaa
sitten minulle suojeluskirje, niin minä matkustan Dresden'iin ja
esittelen asian esivallalle.

— Onneton, hirmuinen mies! sanoi Lutherus, samalla kertaa hämmästyneenä
ja rauhoittuneena Kohlhas'in sanoista, kuka antoi sinulle oikeuden
hyökätä junkkeri von Tronkan kimppuun omavaltaista tuomiotasi
täyttääksesi, — kun et häntä hänen linnassaan käsiisi saanut, miekalla
ja tulella rangaista koko sitä yhteiskuntaa, joka häntä suojelee?

— Korkeasti kunnioitettava herra, vastasi Kohlhas, oikeuden lausunto,
jonka sain Dresden'istä, on saattanut minun siten menettelemään, kuin
menetellyt oikein. Sota, jota minä käyn yhteiskuntaa vastaan, johtuu
siitä, että minä olen tästä yhteiskunnasta hyljätty.

— Hyljätty! huudahti Lutherus, katsoen tuimasti Kohlhas'iin; mikä
mielettömyys villitsee sinun ajatuksiasi? Kuka tahtoisi hyljätä
sinua siitä yhteiskunnasta, jossa sinä olet elänyt; missäpä onkaan
tapahtunut, niinkauan kuin valtiolaitos on olemassa ollut, että joku
henkilö, olkoonpahan sitten ken hyvänsä, olisi jostakin yhteiskunnasta
hyljätty, jos hän itse on tahtonut siihen huilua!

— Hyljätyksi, sanoi Kohlhas, nyrkkiänsä puristaen, katson minä sen,
jolta kielletään lakien suojelusta; sillä niiden suojelusta tarvitsen
minä, harjoittaakseni rauhallista tointani, senpätähden minäkin
ansaittuine omaisuuksineni liityn semmoiseen yhteiskuntaan, ja se, joka
kieltää minulta lain suojelevaa kättä ja karkoittaa minut erämaan
villien joukkoon, hän antaa itse minulle — voitteko kieltää sen? —
aseen käteen puolustaakseni itseäni.

— Kuka on kieltänyt sinulta lakien suojelusta? huudahti Lutherus.
Enkö minä kirjoittanut sinulle, että ne valitukset, joita sinä olet
tehnyt, ovat maaherralle aivan tuntemattomia. Jos valtion palvelijat
hänen selkänsä takana panevat riitoja myttyyn, tahi jollakin muulla
tavalla hänen tietämättänsä häpäisevät hänen korkeata nimeänsä, ketä
muuta paitsi Jumalaa uskallat sinä silloin vaatia tuomitsemaan häntä
tuollaisten palvelijain valitsemisesta, ja oletko sinä, pahantapainen
ja hurja ihminen, valtuutettu senvuoksi hänelle tuomiota langettamaan?

— No hyvä, vastasi Kohlhas, koska maaherra ei hylkää minua, palaan
minä myös takaisin hänen suojelemaansa yhteiskuntaan, hankkikaa
minulle, pyydän vieläkin, suojeluskirja Dresden'iin, niin annan minä
sen joukon, jonka olen Lützen'in linnan luokse koonnut, hajautua, ja
esitän vieläkin kerran ne valitukset, joita tähän saakka ei ole korviin
otettu, maan tuomioistuimelle.

Lutherus heitti paperinsa ylösalaisin pöydälle, eikä puhunut
mitään. Uhkaava asema, joka tällä ihmisellä valtiossa oli, saattoi
hänet tyytymättömäksi, ja miettien sitä vaatimusta, jonka Kohlhas
Kohlhasenbrück'istä oli junkkerille tehnyt, kysyi Lutherus häneltä,
mitä hän nyt voisi odottaa Dresden'in tuomioistuimelta.

— Junkkerin rankaisemista lakien mukaan, vastasi Kohlhas, hevoset
saatettakoon entiseen kuntoonsa, ja korvausta annettakoon siitä
vahingosta, jota sekä minä että Mühlberg'in luona kaatunut renkini,
Herse, olemme saaneet kärsiä meille tehdyn väkivaltaisuuden vuoksi.

— Vahingon korvausta! huudahti Lutherus. Suuria summia olet sinä
ottanut sekä juutalaisilta että kristityiltä vekseliä ja pantteja
vastaan, voidaksesi siten tyydyttää hurjaa kostonhimoasi; otatko nekin
lukuun, kun niistä kysymys tulee?

— Jumala varjelkoon minua, vastasi Kohlhas; taloani ja tilaani ja sitä
hyvää toimeentuloani, joka minulla on ollut, en minä takaisin pyydä,
yhtä vähän kuin kustannuksia vaimoni hautajaisista. Hersen vanha äiti
saa tehdä laskun kustannuksista poikansa hoidosta ja ylläpidosta ja
luettelon siitä, mitä häneltä Tronkenburg'issa katosi, ja sen vahingon
suuruuden, jonka minä sain kärsiä, kun en saanut hevosiani myydyksi,
antakoon hallitus jonkun asiantuntevan arvostella.

— Hurja, käsittämätön ihminen! sanoi Lutherus, katsoen häntä tuimasti
silmiin, sittenkun sinun miekkasi on julmemmin, kuin ajatella voi,
junkkerille kostanut, mikäpä pakoittaa sinua niin itsepintaisesti
vaatimaan oikeuden päätöstä häntä vastaan, joka, kun se vihdoinkin
lankee, niin perin vähässä määrässä häneen koskee?

Kohlhas vastasi, kyyneleen vieriessä hänen poskeansa myöden alas:

— Korkea-arvoinen herra, tämä asia on maksanut minulle minun
vaimoni; Kohlhas tahtoo näyttää maailmalle, ettei hän väärää asiaa
puolustaessaan ole perikatoon joutunut. Suostukaa näissä suhteissa
minun tahtooni ja antakaa oikeuden ratkaista; kaikessa muussa, mistä
voi riitaa syntyä, myönnyn minä teidän tahtoonne.

— Kuule siis, sanoi Lutherus, se, mitä sinä nyt vaadit, on oikeuden
mukaista, jos muuten asian laita niin on, kuin yleensä luullaan;
ja jos sinä, ennen kuin ryhdyit omakätiseen kostonpuuhaasi, olisit
ymmärtänyt toimittaa asiasi maaherran ratkaistavaksi, niin en yhtään
epäile, että sinun vaatimustasi olisi tyystin tarkoin noudatettu. Mutta
etköhän kuitenkin, jos kaikkia mietimme, olisi siinä tehnyt paremmin,
jos Vapahtajasi tähden olisit antanut junkkerille anteeksi, ottanut
hevoset, noussut niiden selkään, vaikka laihtuneitakin olivat, ja
syöttänyt ne jälleen lihaviksi tallissasi Kohlhasenbrück'issä?

— Kentiesi, vastasi Kohlhas astuen akkunan luokse, kentiesi ei. Jos
minä olisin tietänyt, että ainoastaan uhraamalla rakkaan vaimoni hengen
tulisin saamaan hevoseni entisiin voimiinsa, ehkäpä siinä tapauksessa
olisin menetellyt, niinkuin te sanotte, korkea-arvoinen herra, enkä
olisi välittänyt vakallisesta kauroja, josko niitä sitten olisi mennyt
enemmän tahi vähemmän; mutta kun asia nyt on minulle tullut niin
kalliiksi, saa se, minun mielestäni, mennä menoansa loppuun saakka.
Langetkoon tuomio sellainen kuin minä odotan, ja hoitakoon junkkeri
minun hevoseni entisilleen.

Lutherus sanoi, samassa kun hän, ajatustensa lentäessä eri suunnille,
jälleen otti Kohlhas'in paperin käteensä, että hän tahtoi ruveta
keskusteluun vaaliruhtinaan kanssa Kohlhas'in puolesta; sillä välin
pitäisi tämän pysyä alallansa Lützen'in linnassa; milloin ruhtinas
myöntäisi hänelle täyden turvallisuuden, siitä antaisi Lutherus
julkisella kuulutuksella tiedon. — Tosin en tiedä, lisäsi hän,
kun Kohlhas kumartui alas hänen kättänsä suudellaksensa, antaako
vaaliruhtinas armon käydä oikeudesta, sillä, kuten olen kuullut, on hän
koonnut sotajoukon ja aikoo ottaa sinut vangiksi Lützen'in linnassa;
minä kuitenkaan, niinkuin jo sinulle sanoin, en ole voimiani säästävä,
saadakseni kaikki hyvin onnistumaan.

Näin sanoen nousi hän istuimeltaan ja aikoi antaa Kohlhas'in mennä.
Tämä arveli, että Lutheruksen puhuminen hänen puolestansa tulisi
olemaan täytenä vakuutena asian luonnistumisesta; Lutherus tarjosi
hänelle kätensä hyvästi jätöksi, mutta silloin laskeutui Kohlhas äkisti
polvilleen hänen eteensä ja sanoi, että hänellä oli vielä toinenkin
rukous sydämellänsä. Helluntain aikana, jolloin hän tavallisesti
oli käynyt Herran pöytään, oli hän laimin lyönyt kirkossa käyntinsä
sotapuuhiensa vuoksi, ja nyt pyysi hän Lutheruksen tekemään hänelle
sen palveluksen, että ilman erinäisiä valmistuksia ripittäisi hänet ja
senjälkeen antaisi hänelle pyhän sakramentin.

Lutherus tuumaili hetkisen ja sanoi, tuimasti häneen katsoen:

— Kyllä, Kohlhas, sen tahdon tehdä. Mutta Herra, jonka ruumista sinä
anot, antoi anteeksi vihollisillensa. Tahdotko sinä, lisäsi hän, kun
Kohlhas hämmästyneenä katsoi häntä, samaten antaa anteeksi junkkerille,
joka on tehnyt vääryyttä sinua vastaan, mennä Tronkenburg'iin noutamaan
hevosesi ja ratsastaa niillä Kohlhasenbrück'iin, siellä ne voimiinsa
syöttämään?

— Korkea-arvoinen herra, sanoi Kohlhas hämillänsä, tarttuen samassa
Lutheruksen käteen, eihän Herrakaan antanut anteeksi kaikille
vihollisillensa. Suokaa minun antaa anteeksi vaaliruhtinaalle,
maaherralle, linnanvoudille ja -hoitajalle, herroille Hintz ja Kuntz ja
niille, jotka muuten ovat minua tässä asiassa loukanneet, mutta suokaa
minun, jos niin tapahtua voi, saada pakoittaa junkkeria ruokkimaan
hevoseni entiseen kuntoonsa.

Hänen näin puhuessaan käänsi Lutherus hänelle selkänsä tyytymättömällä
silmäyksellä ja nykäsi samassa kellon vetimestä; muuan palvelija
kynttilä kädessä ilmestyi etehiseen. Kohlhas nousi ällistyneenä
jaloilleen, silmiänsä pyyhkien, ja kun palvelija turhaan koetti saada
ovea auki, se kun oli salvassa, ja kun Lutherus taas istui paperiensa
ääreen, aukaisi Kohlhas itse miehelle.

Pikaisesti silmäiltyään vierastaan, sanoi Lutherus palvelijallensa:

— Näytä valkeata tämän miehen alas mennä!

Palvelija, ollen jotenkin hämillään tästä vierailusta, otti portin
avaimen seinästä, ja odottaen vierasta lähtemään, meni hän takaisin
huoneen puolittain avonaiselle ovelle. Kohlhas hypisteli liikutettuna
hattuansa, sanoen:

— Niinmuodoin en minä voi, korkea-arvoinen herra, päästä osalliseksi
siitä hyvästä työstä, jota teiltä pyysin: saada rikokseni sovitetuiksi?

— Vapahtajasi kanssa? — et! vastasi Lutherus. Mitä maanherraan tulee,
tahdon parastani koettaa, kuten sinulle lupasin.

Ja silloin osotti hän palvelijalle, että hän enempää viivyttelemällä
tekisi, mitä oli määrätty. Kohlhas puristi tuskallisella huokauksella
kädet rintaansa vasten, seurasi miestä, joka vei häntä portaita alas,
ja katosi.

Seuraavana aamuna lähetti Lutherus Saksin vaaliruhtinaalle kirjeen,
missä hän — annettuansa ankaran sivu-iskun herroille Hintz ja Kuntz
von Tronkalle, jotka, edellinen kamarijunkkarina, jälkimäinen
juomanlaskijana kuuluivat ruhtinaan likeisimpään seurueesen ja jotka,
kuten yleiseen tiettiin, olivat estäneet Kohlhas'in valituskirjan
perille tulemasta — ilmoitti hänelle sillä vapaamielisyydellä, joka
oli Luthruksella omituista, että asiain ollessa näin ikävällä kannalla
ei ollut mitään muuta tehtävissä, kuin hyväksyä hevoskauppiaan
ehdoitus, ja katsoen siihen, mitä jo on tapahtunut, myöntää hänelle
täysi vapaus, että hän uudestaan voisi alkaa oikeudenkäyntiänsä.
Yleinen mieli, huomautti Lutherus, on varsin epäiltävässä määrässä
Kohlhas'in puolella, niin että itse Wittenberg'issä, jonka hän kolmasti
oli polttanut, kuului ääniä hänen puolustukseksensa; ja kun Kohlhas
epäilemättä, tuomioistuimen hylkäämänä, antaisi asiansa katkerilla
muistutuksilla tulla kansan tiedoksi, voisi kansa joutua niin suuressa
määrässä harhaan, että valtion vallalla ei olisi enään mitään
tehtävänä. Hän lausui, että tässä tilaisuudessa olisi parasta jättää
kaikki epäilykset siitä, olisiko soveliasta ryhtyä keskusteluihin
aseisin tarttuneen valtion jäsenen kanssa; tämä oli todella, sen mukaan
kuin häntä kohtaan oli menetelty, jätetty, jos niin saattaa sanoa,
ulkopuolelle valtion suojelua, ja, sanalla sanoen, pitäisi häntä nyt,
Lutheruksen tuuman mukaan, että saataisiin asia päättymään, paremmin
pitää jonakin vieraana valtana, joka oli maahan hyökännyt (ja voisihan
tämä olla jossakin määrin oikeakin, kun hän oli ulkomaalainen), kuin
hallitusta vastaan nousseena kapinoitsijana.

Vaaliruhtinas otti vastaan tämän kirjeen juuri kun Meissen'in
prinssi Kristian, valtakunnan yli-sotapäällikkö ja Mühlberg'in luona
lyödyn ja haavojansa vielä sairastavan Meissen'in prinssin Fredrikin
setä, oli saapuvilla linnassa, samoin kuin suurkansleri kreivi
Wrede, valtiokanslian presidentti kreivi Kallheim, juomanlaskija ja
kamarijunkkari Hintz ja Kuntz von Tronka, jotka olivat ruhtinaan
nuoruuden ystäviä ja uskottuja. Kammarijunkkari, herra Kuntz, joka
salakirjurina piti huolta herransa salaisesta kirje-vaihdosta, ollen
oikeutettu käyttämää» hänen nimeänsä ja sinettiänsä, otti ensiksi
puhuaksensa ja koetti leveästi ja laveasti selittää, ettei hän
milloinkaan olisi tukehuttanut niitä valituksia, joita hevoskauppias
oli hänen sukulaisestansa, junkkerista, oikeusistuimelle tehnyt,
ellei hän väärien ilmoitusten kautta olisi ruvennut pitämään niitä
aivan perättöminä ja joutavanpäiväisinä riidan-hankkeina; ja sitten
käänsi hän puheensa asiain nykyiseen tilaan. Hän huomautti, että
hevoskauppiaalla ei Jumalan eikä ihmisten lain mukaan ollut oikeutta
tämmöisen hairahduksen tähden ryhtyä niin hirmuiseen omankäden-kostoon,
jota hän oli harjoittanut; hän kuvaili sitä kunnian loistetta,
joka lankeisi tämmöisen uppiniskaisen päähän, jos hänen kanssansa
ryhdyttäisiin keskusteluihin, ikäänkuin jonkun laillista sotaa
käyvän vallan kanssa; se häpeä, johon vaaliruhtinaan korkea henkilö
tästä joutuisi, tuntui hänestä niin mahdottomalta kärsiä, että hän
kaunopuheliaisuutensa innossa mieluummin, kuten hän sanoi, tahtoisi
kokea mitä muuta hyvänsä, kuin nähdä tuon hurjan kapinoitsijan
yrityksien johtavan tarkoitettuun päämäärään, mieluummin nähdä
junkkeria väki-vallalla vietävän Kohlhasenbrück'iin tahi johonkin
muualle hevosia syöttämään, kuin kuulla, että Lutheruksen ehdotus
tässä tapauksessa olisi hyväksytty. Oikeuden suurkansleri kreivi
Wrede lausui, puolittain Kuntz'iin kääntyneenä, surkuttelemisensa
siitä, ettei ennemmin ollut ilmaantunut noin hienotunteista
huolenpitoa ruhtinaan kunniasta, kun asiaa ensiksi esiteltiin; hän
selitti vaaliruhtinaalle, mitenkä vaarallista oli käyttää valtion
voimaa ilmeisesti väärän asian puolustukseksi ja huomautti, katsoen
siihen mies-lukuun, joka hevoskauppiaalla vielä maassa oli, että
väkivaltaisuuksien verkko tällä tavoin voisi kohoutua äärettömyyteen
saakka, sekä lausui suoraan, että oikeus aivan yksinkertaisesti, jos se
heti paikalla ja ilman henkilöön katsomatta korvaisi sen hairauksen,
mihin oltiin vikapääksi tultu, voisi repiä rikki tämän verkon ja
onnellisesti pelastaa hallituksen noin rumasta asiasta. Ruhtinaan
kysymykseen, mitä Meissen'in prinssi Kristian asiasta arveli, vastasi
tämä, samassa kunnioituksella kääntyen suurkansleriin, että sellainen
ajatustapa, jota viimeinen puhuja oli osoittanut, tosin synnytti
hänessä mitä suurinta kunnioitusta, mutta kun kansleri tahtoi puolustaa
Kohlhas'ia hänen oikeuksiinsa, kosketti hän samalla Wittenberg'in,
Leipzig'in ja koko häviötä kärsineen alan vahingonpalkkion tahi
kuitenkin rangaistuksen vaatimuksia. Valtion järjestys oli tähän
mieheen katsoen niin hämmentynyt, että sitä tuskin enään voitaisiin
entiselleen palauttaa oikeustieteellisellä perusohjeella. Sen vuoksi
oli hän kammarijunkkarin kanssa yhtä mieltä siinä, että tässä piti
turvattaman siihen voimaan, joka juuri tällaisia tapauksia varten on
olemassakin, nimittäin tarpeeksi suureen sotajoukkoon, joka ottaisi
vangiksi tahi karkoittaisi hevoskauppiaan, joka oleskeli Lützen'issä.

Kammarijunkkari lausui, noutaen samassa istuimia vaaliruhtinaalle ja
prinssille sekä nöyrästi asettaen ne esille huoneesen, että häntä
ihastutti, jotta mies prinssin oikeuden tunnolla ja nerolla oli samaa
mieltä kuin hän itsekin kysymyksessä olevassa arveluttavassa asiassa.
Mutta prinssi, käyden käsiksi tuoliin, siihen kuitenkaan istumatta,
ja kiivaasti katsoen kammarijunkkaria silmiin, vakuutti hänelle,
ettei hänellä ollut yhtään syytä iloita tästä yhdenmukaisuudesta,
kun ensimäisenä toimena luonnollisesti tulisi olemaan juuri hänen
vangitsemisensa ja syyttämisensä maaherran nimen väärin käyttämisestä.
Sillä jos tarve vaatisikin, että oikeuden valtikan edessä annettaisiin
unheesen jäädä koko joukko pahoja tekoja, jotka sisältyivät tässä
asiassa itsessään sekä sen kautta olivat alkunsa saaneet, ja jotka
olivat liian laajat oikeuden tutkinnon alle vedettäviksi, niin
ei tämä kuitenkaan tulisi koskemaan ensimäistä menettelyä, joka
oli näihin aihetta antanut, sillä ainoastaan kammarijunkkarin
hengiltä-tuomitsemisen kysymys voisi antaa valtiolle oikeuden
hevoskauppiaan kukistamiseen, "jolle itse olemme antaneet käteen sen
miekan, mitä hän käyttää, ja jonka asia, kuten tietty, on aivan oikea".

Vaaliruhtinas, johon näistä sanoista hölmistynyt junkkeri loi
silmäyksensä, kääntyi pois, koko kasvoiltaan punastuen, ja meni
akkunan luokse. Kun kaikki olivat seisoneet hetkisen neuvottomassa
äänettömyydessä, sanoi kreivi Kallheim, että tällä tavoin ei suinkaan
päästäisi siitä loihtupiiristä, mihin oli kietouduttu. Samalla
oikeudella voitaisiin nostaa kannetta prinssin omaa veljenpoikaa,
prinssi Fredrik'iä vastaan: kummallisella matkallaan Kohlhas'ia
vastaan oli hänkin monella tavalla väärinkäyttänyt hänelle annettuja
määräyksiä, ja hän oli luettava niiden joukkoon, jotka olivat valtaan
saattaneet sen häiriötilan, missä nyt oltiin. Kun vaaliruhtinas,
harhailevin silmäyksin ympärilleen katsellen, astui erään pöydän
ääreen, otti juomanlaskija herra Hintz von Tronka puhuaksensa ja sanoi,
että hän ei voinut käsittää, mitenkä päätös, joka tässä oli tehtävänä,
voisi jäädä huomaamatta niin viisailta miehiltä, kuin ne, jotka tässä
läsnä olivat. Hevoskauppias oli, senmukaan kuin puhuja tiesi, luvannut
antaa joukkonsa, jolla hän oli maahan hyökännyt, käydä hajalle, jos hän
saisi täyden turvallisuuden matkustaa Dresden'iin ja asiansa uudestaan
tutkittavaksi; mutta eihän siitä seurannut, että hänelle annettaisiin
hänen rikoksellinen omankäden-kostonsa anteeksi; nämät ovat kaksi
eri oikeuden käsitettä, jotka tohtori Lutherus näkyy toisiinsa
sekoittaneen, niinkuin valtioneuvostokin.

— Kun hevosia koskeva tuomio on langennut Dresden'in oikeudessa,
jatkoi hän, nostaen sormensa nenälleen, tulkoonpa se sitten millainen
hyvänsä, niin eihän meitä mikään estä vangitsemasta Kohlhas'ia hänen
murhapoltoistaan ja ryöväyksistään. Se on valtioviisas kiekaus,
johon yhtyy sekä valtiomiesten että maailman mielipiteiden edut ynnä
jälkimaailman mieltymys.

Kun sekä prinssi että suurkansleri ainoastaan halveksivalla
silmäyksellä vastasivat näihin sanoihin ja keskustelu näkyi niinmuodoin
loppuneen, sanoi vaaliruhtinas tahtovansa ensi valtioneuvoston
kokoukseen saakka miettiä niitä eri mieliä, joita oli ilmi tuotu.

Näytti siltä, kuin olisi toimi, jonka prinssi oli määrännyt
ensimäiseksi askeleeksi vaaliruhtinaan lemmikkiä vastaan, poistanut
vaaliruhtinaalta kaiken halun ryhtymään Kohlhas'in kanssa taisteluun,
johon jo kaikki oli valmistettu. Kuitenkin antoi hän suurkanslerin,
kreivi Wreden, jonka mielipide näkyi hänestä olevan kaikkein viisain,
jäädä hänen luoksensa, ja kun tämä näytti hänelle kirjeen, mistä
kävi selväksi, että hevoskauppiaan voima oli todellakin kasvanut
neljäänsataan mieheen, vieläpä että hän, sen yleisen tyytymättömyyden
vuoksi, joka maassa vallitsi kammarijunkkarin laittomuuksien tähden,
voisi saada sen aivan pian kaksin- vieläpä kolminkin kertaiseksi, niin
päätti vaaliruhtinas enempää viivyttelemättä seurata niitä neuvoja,
jotka Lutherus oli hänelle antanut. Hän jätti senvuoksi koko Kohlhas'in
asian johdonpidon kreivi Wreden haltuun, ja muutamia päiviä sen jälkeen
julistettiin kuulutus, jonka pääasiallinen sisältö oli seuraava:

— Me y.m., y.m. Saksin vaaliruhtinas, myönnämme, ottaen erittäinkin
tohtori Martti Lutheruksen puolustuspuheen armolliseen huomioomme,
Mikael Kohlhas'ille, hevoskauppiaalle Brandenburg'in maakunnasta,
täyden suojeluksen hänen matkatakseen Dresden'iin, saadaksensa jättää
asiansa tutkittavaksi, ehdoilla että hän kolmen päivän perästä,
tästä tiedon saatuansa, peittää aseensa pois; tullen hän kuitenkin,
siinä tapauksessa että hän, mikä luultavaa ei ole, saisi hevosia
koskevan asiansa Dresden'in oikeudessa hyljätyksi, omavaltaisten
oikeudenhankkimisen yritystensä tähden, lain koko ankaruudella
rangaistavaksi. Muussa tapauksessa annetaan hänelle ja hänen
miehistöllensä armoa oikeuden asemesta ja täydellinen anteeksi antamus
Saksissa tehdyistä väkivaltaisuuksista.

Heti kohta kun Kohlhas oli saanut Lutherukselta yhden kappaleen näitä
kuulutuksia, joita naulattiin näkyviin maan kaikille torille, hajotti
hän, niin ehdollisia kuin kuulutuksen eri kohdat olivatkin, väkensä
ja jakeli heille jokaiselle lahjoja, kiitteli heitä ja antoi heille
sopivia neuvoja. Kaikki, mitä hän saaliiksensa oli saanut: rahat, aseet
y.m. jätti hän vaaliruhtinaan omaisuutena Dresden'in oikeuden istuimen
haltuun, ja sitten kun hän oli lähettänyt Waldmaun'in kirjettä viemään
tilanomistajalle Kohlhasenbrück'iin, saadaksensa, jos mahdollista oli,
talonsa takaisin, ja toimittanut Sternbald'in Schwerin'iin noutamaan
hänen lapsensa, joita hän taas halusi nähdä luonansa, jätti hän
Lützen'in linnan ja lähti, tiellään ilmoittamatta kenellekään, kuka hän
oli, ja kantaen taskussaan omaisuutensa lopun arvopapereissa, matkalle
Dresden'iin.

Päivä alkoi koittaa, mutta koko kaupunki oli vielä uneen vaipuneena,
kun hän koputti Pirnan esikaupungissa olevan pienen talonsa oveen,
jonka talon hän oli tilanomistajan oikeuden tunnosta saanut pitää, ja
sanoi Tuomaalle, vanhalle portinvartijalle, joka taloa silmällä piti ja
pelästyneenä ja hämmästyneenä aukaisi oven hänelle, jotta hän menisi
kansliaan ilmoittamaan Meissen'in prinssille, että Kohlhas oli saapunut
kaupunkiin. Meissen'in prinssi, joka tämän tiedon saatuansa katsoi
parhaaksi ottaa heti selville, missä suhteessa tähän mieheen oltiin,
tapasi jo, kun hän vähää senjälkeen näyttäytyi muutamien ritarien ja
kuorma-renkien seurassa, äärettömän ihmis-paljouden kokoontuneena
niille kaduille, jotka veivät Kohlhas'in asunnolle. Tieto siitä, että
murhanenkeli, joksi Kohlhas'ia nyt sanottiin, oli tullut — hän, joka
vainosi kansan rasittajia tulella ja miekalla — oli saattanut koko
Dresden'in kaupungin ja etukaupungin liikkeelle. Oli pakko sulkea
ovi uteliaalta rahvaalta, joka ankarasti tunki esiin, poikien taas
kiivetessä akkunoihin, saadaksensa lähemmin tarkastaa murhapolttajaa,
joka huoneessaan nautti suurustansa. Niinpian kuin prinssi vartioiden
avulla, jotka tekivät tilaa hänelle, oli tullut huoneesen ja astunut
Kohlhas'in kammioon, kysyi hän tältä, joka puoli-pukeissaan seisoi
erään pöydän ääressä, oliko hän hevoskauppias Kohlhas. Tämä otti
vyöltään kirje-laukun, mikä sisälsi papereita, jotka selvittivät
hänen olo-suhteensa, ojensi sen kohteliaasti prinssille ja vastasi
kysymykseen: olen; hän lisäsi, että hän, hajoitettuansa joukkonsa
maaherran hänelle antaman suojelus-kirjan johdosta, oli tullut
Dresden'iin hevosia koskevaa asiaansa oikeudessa ajamaan junkkeri
Wenzel von Tronkaa vastaan. Hät'hätää vilaistuansa Kohlhas'iin,
jolloin kuitenkin jo ehti tarkastamaan hänet päästä kantapäähän
saakka, silmäili prinssi papereita, jotka olivat kirje-laukussa, pyysi
tietää Lützen'in tuomioistuimen antamain todistusten tarkoitusta,
mitkä koskivat niitä tavaroita, jotka Kohlhas oli sen haltuun
jättänyt vaaliruhtinaan rahastohuoneen hyväksi, ja tehtyänsä sitten
useita kysymyksiä Kohlhas'in lapsista, hänen varallisuudestansa ja
siitä, mitenkä hän vast'edes aikoi elää, sekä huomattuansa kaikista
miehen mielialan olevan sellaisen, että hänen suhteensa voitiin olla
varsin tyynenä, antoi hän hänelle kirjeet takaisin sanoen, ett'ei
hänen oikeudenkäyntiänsä vastaan mitään estettä ollut, ja että hänen
ainoastaan tuli suorastaan kääntyä tuomioistuimen suurkanslerin, kreivi
Wreden, puoleen. Vielä lisäsi prinssi, lyhyen vaitiolon jälkeen, mennen
akkunan luoksi ja ihmettelevin silmin katsellen sitä väen paljoutta,
joka oli kokoontunut huoneen edustalle:

— Sinun on ehkä paras ottaa ensipäiviksi itsellesi vartia, joka
suojelee sinua huoneessasi, samoin kuin ulkonakin liikkuessasi.

Hämmästyneenä katsoi Kohlhas eteensä sanaakaan virkkaamatta.

— Niin, niin, sanoi prinssi, astuen taas ikkunan ääreen, syytä itseäsi
seurauksista, jos kiellät.

Ja sitten kääntyi hän oveen päin, aikoen mennä.

— Armollinen herra, sanoi Kohlhas, asiaa harkittuansa, tehkää miten
tahdotte. Antakaa minulle sananne siihen, että vartia poistetaan,
milloin vaan haluan, niin minulla ei ole mitään väittämistä sitä
ivastaan.

Prinssi vastasi, senhän seuraavan itsestään, ja ilmoitettuansa niille
kolmelle maasoturille, jotka saapuville tulivat, että mies, jonka luona
he tulisivat olemaan, oli vapaa, ja että heidän tulisi ainoastaan
suojelusvartijoina häntä seurata, silloin kun hän liikkui ulkona, jätti
hän hevoskauppiaan hyvästi, tehden kädellään suosiollisen liikkeen, ja
poistui.

Oli noin puolen päivän aika, kun Kohlhas kolmen maasoturinsa ja
äärettömän väkijoukon seuraamana, joka ei yrittänytkään hänelle mitään
pahaa tekemään, varsinkin kun rahvasta oli poliisi varoittanut,
meni suurkanslerin, kreivi Wreden luoksi. Suurkansleri otti hänet
lempeydellä ja ystävyydellä vastaan etehisessään ja keskusteli hänen
kanssansa kokonaista kaksi tuntia. Annettuansa Kohlhas'in kertoa
asian juoksun alusta loppuun saakka, osoitti hän hänet kaupungin
erään mainion asianajajan luokse, jotta saisi heti haaston laadituksi
ja oikeuteen jätetyksi. Kohlhas lähti viivyttelemättä asianajajan
asuntoon; haasto tehtiin aivan yhtäpitäväiseksi ensimäisen kanssa,
joka oli hylätty, ja siinä vaadittiin, että junkkeri oli lain mukaan
rangaistava, että hänen oli saattaminen hevoset entiseen kuntoon ja
korvaaminen vahingot, mitkä Kohlhas sekä hänen Mühlberg'in luona
kaatunut renkinsä, Herse, olivat kärsineet, — jälkimmäisen vahinko
Hersen vanhan äidin hyväksi; sitten palasi hän kotiinsa väkijoukon
seuraamana, joka yhä vielä tungeksi hänen ympärillään, päättäen olla
lähtemättä ulos kaupungille muulloin kuin tärkeiden toimien vaatiessa.

Sillä välin oli junkkerikin laskettu vankeudestaan Wittenberg'issä;
ja sittenkun hän oli parantunut vaarallisesta taudista, joka oli
rasittanut hänen jalkaansa, sai hän Dresden'in oikeuden-istuimelta
haaston saapua sinne vastaamaan hevoskauppias Kohlhas'in häntä
vastaan nostamaan kanteesen, että hän olisi Kohlhas'ilta ottanut
parin hevosia ja turmellut ne. Tronka veljekset, kammarijunkkari ja
juomanlaskija, hänen sukulaisensa, joiden huoneilla hän majautui,
kohtelivat häntä suurimmalla nyrpeydellä ja halveksimisella; he
nimittivät häntä kurjaksi raukaksi, joka saattoi häpeätä heidän koko
perheelleen, ja selittivät hänelle, että hän välttämättömästi tulisi
hävittämään asiansa, sekä vaativat häntä heti ryhtymään toimiin,
saadaksensa selkoa hevosista, jotka hänen oli kaikkein ihmisten
pilkaksi ja ivaksi jälleen voimiinsa syöttäminen. Heikolla, vapisevalla
äänellä sanoi junkkeri, että hän oli kurjin ihminen maan päällä; hän
vannoi, ettei hän tietänyt juuri mitään koko tuosta riidasta, joka
oli syössyt hänet onnettomuuteen, ja että linnanvouti ja -hoitaja
olivat syypäät kaikkiin, he kun hänen tietämättänsä olivat hevosia
syksyllä käyttäneet, niitä liiallisesti rasittaneet ja osittain
omilla pelloillaan turmelleet. Tämän sanottuansa istui hän tuolille
ja pyysi sukulaisiansa, etteivät he loukkauksillaan ja solvauksillaan
saattaisi häntä samaan tautiin, josta hän vast'ikään oli päässyt.
Seuraavana päivänä kirjoittivat herrat Hintz ja Kuntz, joilla itsellä
oli maatiloja lähellä maahan palanutta Tronkenburg'ia, junkkerin
puolesta, kun ei mitään muuta ollut tehtävänä, niiden siellä oleville
hoitajille ja arenti»miehille, että ne hankkisivat tietoja hevosista,
jotka katosivat tuona onnettomuuden päivänä, jona linna paloi, ja
joista ei sen jälkeen kukaan ollut mitään kuullut. Wutta kun linna
oli hävitetty ja kaikki asujamet paenneet tahi surmatut, eivät herrat
saaneet mitään muuta tietää, kuin että muuan mies, jota murhapolttaja
oli ajanut eteenpäin, miekan lappeella hosuen, oli pelastanut hevoset
palavasta majasta, missä ne seisoivat, ja että mies, kysyttyänsä mitä
hän niillä tekisi ja mihinkä hän ne veisi, ei ollut saanut mitään
vastausta hurjistuneelta murhapolttajalta. Junkkerin vanha, luulevainen
emännöitsijä, joka oli paennut Meissen'iin, antoi kirjalliseen
kysymykseen sen vastauksen, että mies aamulla tuon hirmuisen yön
jälkeen oli lähtenyt kulkemaan Brandenburg'in rajalle päin, kulettaen
hevoset muassaan. Mutta kaikki tiedustelut, joita siellä päin tehtiin,
olivat turhat, ja näytti siltä, kuin olisi joku hairaus ollut syynä
tähän ilmoitukseen, koska junkkerilla ei ollut yhtään renkiä, joka
olisi ollut Brandenburg'in alueelta, tahi joltakin sinne vievän tien
varrella olemalta seudulta. Eräät dresdeniläiset, jotka muutamia
päiviä Tronkenburg'in palon jälkeen olivat olleet Wilsdrus'issa,
sanoivat, että siihen aikaan oli sinne tullut eräs mies, muassaan kaksi
hevosta, joita hän talutti riimuista; ja kun elukat olivat sangen
viheliäisessä tilassa, eivätkä jaksaneet kulkea edemmäksi, oli hän ne
sijoittanut muutamaan läävään erään lammaspaimenen luona, joka oli
ottanut ne jälleen voimiin saattaaksensa. Monesta eri syystä näkyi
todenmukaiselta, että nuot olisivat puheena olevat hevoset; mutta
paimen Wilsdrus'issa oli, sen mukaan mitä sieltäpäin tulevat ihmiset
tiesivät kertoa, jo kauan sitten myynyt hevoset — kelle, siitä ei
tietty mitään.

Kolmas huhu, jonka liikkeelle panijasta ei saatu mitään tietoa,
tiesi, että hevoset olivat kuolleet ja kuopatut nylkyrin hautaan
Wilsdrus'issa. Herrat Hintz ja Kuntz, joille tämä asian käännös tuntui
mitä hauskimmalta, joka helposti voidaan ymmärtää, he kun siten
olisivat päässeet hevosia tallissaan syöttämästä, johon he muuten
olisivat olleet pakotetut, kun junkkerilla itsellään ei ollut tallia,
halusivat kuitenkin, päästäksensä täyteen varmuuteen, saada tälle
ilmoitukselle parempaa tukea. Herra Wenzel von Tronka lähetti sentähden
perinnöllisenä lääni- ja valtaherrana Wilsdrus'in oikeuden istuimelle
kirjoituksen, jossa hän, tehtyänsä lavean selityksen hevosista, mitkä,
kuten hän sanoi, olivat hänen huostaansa uskotut ja satunnaisen
tapauksen kautta kadonneet, pyysi oikeudenistuinta parhaimmalla tavalla
tiedustelemaan niiden olopaikkaa ja pakoittamalla vaatimaan sitä,
jonka hallussa ne olivat, olkoonpa hän sitten kuka hyvänsä, runsasta
palkintoa vastaan kaikista kulungeista, tuomaan ne kammarijunkkari
Kuntz'in talliin Dresden'iin. Tästä seurasi, että todella muutamia
päiviä myöhemmin tulikin se mies, jolle paimen Wilsdrus'issa oli
hevoset myönyt, tuoden ne perin uupuneina ja horjuvina, kärryjensä
perään sidottuina kaupungin torille. Mutta herra Wenzel'in ja vielä
enemmän Kohlhas'in paha onni tahtoi, että tuoja oli pyöveli, eli,
niinkuin häntä myös joskus mainittiin, Döppeln'in "nylkyri".

Heti kun herra Wenzel kammarijunkkarin läsnä ollessa oli kuullut
mainittavan, että muuan mies oli tuonut kaupunkiin kaksi mustaa
hevosta, jotka olivat Tronkenburg'in palosta pelastuneet, lähtivät
nämät kumpikin, ottaen mukaansa muutamia renkiä, linnantorille, missä
nylkyri oli, ottamaan hevoset haltuunsa ja kulettamaan ne kotiinsa,
jos ne, näetsen, olivat samat, jotka olivat olleet Kohlhas'in omia.
Mutta mitenkä harmittavasti hämmästyivätkään ritarit, kun näkivät
aina yhä lisääntyvän ihmisjoukon kokoontuvan noiden kaksipyöräisten
rattaitten ympärille, joihin hevoset olivat sidotut, tätä näkyä
katsomaan ja suurimmalla ivanteolla huutamaan toisillensa, että
hevoset, joiden tähden valtakunnan perustukset horjuivat, jo nyt
olivat joutuneet nylkyrin käsiin. Junkkeri, käyskennellen rattaitten
ympärillä ja katsellen noita kurjia eläimiä, jotka näkyivät olevan
nääntymäisillään, sanoi hämillään, että ne eivät olleetkaan ne
hevoset, jotka hän Kohlhas'ilta oli ottanut; mutta herra Kuntz loi
musertavan, mielikarvautta täynnä olevan silmäyksen veljensä poikaan,
ja heittäen viittansa taaksepäin, niin että hänen kunniamerkkinsä ja
ritarinvitjansa tulivat näkyviin, meni hän nylkyrin ääreen ja kysyi
häneltä, olivatko nuot mustat hevoset samat, jotka Wilsdrus'in paimen
oli huostaansa ottanut ja junkkeri Wenzel von Tronka, jonka omat ne nyt
olivat, oli pyytänyt sikäläisen oikeuden istuimen hänelle toimittamaan.

— Nuot mustatko? sysäsi nylkyri, joka, pitäen vesisankoa kädessään,
juuri juotti suurta, hyvin hoidettua hevosta, mikä hänen rattaitansa
veti. Laskettuansa sangon kädestänsä, otti hän kuolaimet hevosensa
suusta, sanoen, että ne hevoset, jotka olivat kärryihin sidottuina,
oli hän ostanut Hainicher'in sikopaimenelta; mistä tämä ne oli saanut
tahi olivatko tulleet Wilsdrus'in paimenen hoteilta, siitä ei hänellä
ollut vähintäkään tietoa.

— Wilsdrus'in oikeuden asiamies, sanoi hän, ottaen taas sangon
käteensä ja asettaen sen rattaitten viereen, oli sanonut, että hänen
tulisi viedä hevoset Dresden'iin Tronka herrojen luokse, mutta
se junkkereista, jonka luokse häntä etupäässä oli osoitettu, oli
Kuntz. Tämän sanottuansa kääntyi hän pois, kaataen sen veden, jonka
hevonen oli sankoon jättänyt, kivilaskokselle. Kamarijunkkari, joka
ilkkuvan väkijoukon häntä silmäillessä ei voinut saada nylkyriä,
mikä tunnottomassa innossaan työtään toimitteli, katsomaan häneen,
sanoi olevansa kamarijunkkari Kuntz von Tronkan, ja että nuot kaksi
hevosta, jotka miehen piti hänen luoksensa tuoman, oikeastaan olivat
erään hänen sukulaisensa omat, että eräs mies, joka oli Ironkenburg'in
palosta päässyt tiehensä, oli vienyt ne Wilsdrus'in paimenelle, mutta
alkuperäisesti olivat ne hevoskauppias Kohlhas'in hevosia. Hän kyseli
mieheltä, joka hajasäärin seisoi hänen edessään pukuansa järjestellen,
eikö hän tästä mitään tiennyt, ja eikö Hainichen'in sikopaimen, —
siitä se kaikki riippui — ollut ostanut hevosia Wilsdrus'in paimenelta
tahi joltakin kolmannelta mieheltä, joka taas puolestaan olisi saanut
ne mainitulta paimenelta. Nylkyri sanoi saaneensa käskyn tuoda nämät
hevoset Dresden'iin, nostaaksensa Tronka herrojen kotoa rahat niistä;
kaikesta tästä lorupuheesta ei hän ymmärtänyt mitään. Olivatko hevoset
olleet Pekalla tahi Hannulla tahi Wilsdrus'in paimenella, ennenkuin
Mainichen'in sikopaimenen käsiin joutuivat, se oli hänestä aivan
yhdentekevä, kunhan ne vaan eivät olleet varastetut.

Tämän sanottuansa meni hän, ruoska leveässä selässään riippuen, erään
ruokakojun luokse torin varrella, saadaksensa, nälkä kun hänen oli,
suurusta itsellensä. Kammarijunkkari, joka ei tiennyt, mitä oli tehtävä
näiden hevosten suhteen, jotka Hainichen'in sikopaimen oli myynyt
Döppeln'in nylkyrille, jos ne eivät olleetkaan Kohlhas'in hevosia,
kehoitti junkkerin sanomaan jotakin; ja kun tämä vaalein, vapisevin
huulin vastasi, että parasta olisi ostaa hevoset huolimatta siitä
olivatko Kohlhas'in tahi ei, poistui kamarijunkkari väkijoukosta,
käärien viittansa ympärilleen, kokonaan epätietoisena, mitä hänen tuli
tehdä ja sanoa. Hän kutsui luoksensa vapaaherra von Wenk'in, erään
tuttavansa, joka ratsasti katua eteenpäin, ja uhalla päätettyänsä,
ettei paikalta lähtisi juuri sentähden että väkijoukko, katsellen
ivallisesti häntä ja pitäen niistinliinoja suunsa edessä, vaan näkyi
odottavan hänen pois lähtöänsä, puhjetaksensa yleiseen nauruun, pyysi
hän vapaaherran ratsastamaan suurkansleri kreivi Wreden luoksi ja
koettamaan hänen välityksensä kautta saada Kohlhas'in sinne hevosia
katsomaan.

Sattuipa juuri niin, että Kohlhas oli erään oikeudenpalvelijan kautta
kutsuttu suurkanslerin luokse, antaaksensa muutamia tarpeellisia
selityksiä niistä tavaroista, mitkä hän oli jättänyt Lützen'in
tuomioistuimen haltuun, ja hän seisoi salissa kanslerin edessä, kun
vapaaherra vastamainitulla asialla astui huoneesen. Kun suurkansleri
äkäisin muodoin nousi istuimeltaan ja antoi hevoskauppiaan, jota
vastatullut ei tuntenut, seisoa alallaan paperinensa, mitkä hänellä oli
kädessä, kertoeli vapaaherra hänelle pulan, mihinkä herrat von Tronka
olivat joutuneet: Döppeln'in nylkyri oli Wilsdrus'in tuomioistuinten
tekemän epäselvän vaatimuksen johdosta tuonut kaupunkiin kaksi hevosta,
joiden tila oli niin kurja, että junkkeri Wenzel'inkin oli täytynyt
epäillä, voisiko niitä tunnustaa Kohlhas'in omiksi, jonka tähden,
jos kuitenkin tahdottaisiin ostaa niitä nylkyriltä ja koetettaisiin
saada niitä junkkerin tallissa jälleen jaloillensa, olisi aivan
välttämätöntä, jotta Kohlhas ensin niitä tarkastaisi, ett'ei mitään
epäilystä asian suhteen olisi.

— Olkaa niinmuodoin hyvä, lopetti hän, ja toimittakaa vartiain kautta
hevoskauppias kotoaan torille, missä hevoset ovat.

Suurkansleri vastasi, ottaen silmälasit nenältänsä, että vapaaherra
erehtyi suuresti, jos hän luuli, että hänellä, kanslerilla, oli oikeus
antaa kulettaa Kohlhas'ia minne vaan junkkeri tahtoi. Sitten esitti hän
hänelle hevoskauppiaan, joka seisoi hänen takanansa, ja pyysi, asettaen
jälleen lasit nenällensä, vapaaherran tässä asiassa kääntymään itse
Kohlhas'in puoleen. Tämä, joka ei yhdelläkään kasvojensa väräyksellä
osoittanut, mitkä mietteet hänen sielussansa liikkuivat, sanoi
suostuvansa lähtemään torille tarkastamaan hevosia, jotka nylkyri oli
kaupunkiin tuonut. Kun vapaaherra hämillänsä kääntyi Kohlhas'iin päin,
astui tämä taas esiin suurkanslerin pöydän ääreen, ja annettuansa
hänelle papereistansa, jotka hän kirjelaukussaan piti säilössä, vielä
muutamia selityksiä Lützen'issä tekemien lahjoitustensa suhteen,
heitti hän hyvästi. Vapaaherra, joka kasvoiltansa tulipunaisena oli
mennyt akkunan eteen, teki myöskin hyvästijättönsä, ja molemmat
lähtivät niiden kolmen maasoturin seuraamina, jotka Meissen'in prinssi
oli Kohlhas'ille vartiaksi antanut, linnantorille, perässänsä suuri
ihmis-joukko. Kammarijunkkari herra Kuntz, joka huolimatta monen
ystävänsä nuhteista, oli koko ajan pysynyt paikallaan väkijoukon
keskellä aivan Döppeln'in nylkyrin takana, astui heti kun vapaaherra
tuli Kohlhas'in kanssa hevoskauppiaan eteen ja kysyi häneltä, pitäen
komeudella ja arvokkaisuudella miekkaa kainalossaan, oliko ne hevoset,
jotka seisoivat rattaitten vieressä, hänen. Hevoskauppias, kohteliaasti
käännyttyänsä ja otettuansa lakin päästään sen herran edessä, joka
hänelle tämän kysymyksen oli tehnyt ja jota hän ei tuntenut, meni
mitään vastaamatta kaikkien ritarien seuraamana nylkyrin rattaitten
luokse. Pysähdyttyänsä kolmentoista askeleen päähän kärryistä ja siitä
hätämältään tarkastettuansa hevosia, jotka horjuvin jaloin seisoivat,
pää riipuksissa, syömättä niitä heiniä, jotka nylkyri oli niiden eteen
heittänyt, kääntyi hän taas kammarijunkkariin päin sanoen:

— Armollinen herra, nylkyri on aivan oikeassa; nuot hevoset, jotka
tuossa ovat rattaisin sidottuina, ovat minun.

Sitten katsahti hän siihen herrajoukkoon, joka häntä ympäröitsi, otti
vielä kerran hatun päästänsä ja lähti vartiainsa seuraamana taas
torilta pois. Kohlhas'in ilmoituksen johdosta astui kammarijunkkari
heti ja reippaasti, niin että hänen kypäritöyhtönsä huojui, nylkyrin
luokse ja heitti hänelle rahakukkaron; ja sillaikaa kun nylkyri kukkaro
kädessä rahoja tarkasteli ja lyijykammalla hiuksia otsaltansa suki,
käski kammarijunkkari erään renkinsä irroittaa hevoset ja viedä ne
kotiin. Renki, joka isäntänsä häntä huutaessa oli eronnut ystäviensä
ja sukulaistensa seurasta, menikin todella suorastaan hevosten luoksi
suuren lammikon ylitse, joka oli niiden jalkoihin syntynyt. Mutta
tuskin oli hän ottanut riimut käsiinsä päästääksensä hevoset irti,
kun mestari Himboldt tarttui hänen käsivarteensa ja lennätti hänet
rattaitten luota pois, ärjyen:

— Älä koske noihin rakkariluuskiin!

Miehen astuessa takaisin lammikon ylitse, sanoi hän kammarijunkkarille,
joka seisoi paikallaan tuosta kohtauksesta mitään virkkaamatta,
että hänen tuollaiseen toimeen pitäisi hakea joku nylkyrin renki.
Kammarijunkkari, vihasta vaaleana hetkisen katseltuansa mestari
Himboldt'ia, kääntyi häneen selin ja huusi, ojentaen päätänsä
ympärillä olevien ritarien ylitse, vahtia; ja kun sitten muuan upsieri
vapaaherra von Welk'in toimesta oli tullut linnasta, muassansa muutamia
vaaliruhtinaan henkivartioita, vaati kammarijunkkari häntä, tehtyänsä
lyhyen selityksen niistä riidan yllytyksistä, joihin kaupungin porvarit
olivat ryhtyneet, ottamaan niiden alkuunpanijan, mestari Himboldt'in
säilöön. Hän tarttui tätä jälkimäistä rinnukssiin ja syytti häntä
siitä, että hän oli sysännyt hänen renkinsä rattaitten luota ja häntä
pahoin kohdellut, kun tämä isäntänsä käskystä aikoi päästää irti
hevoset. Mestari Hiniboldt pääsi ketterällä kiekauksella silmille päin
pujahtamaan kammarijunkkarin käsistä.

— Armollinen herra, sanoi hän, jos 20-vuotiselle neuvotaan, mitä hänen
tulee tehdä, se ei ole mitään kiihoittamista eikä yllyttämistä. Kysykää
häneltä tahtooko hän vastoin tavallisuutta ja kohtuutta puuttua noihin
hevosiin, jotka ovat rattaisin sidottuina; jos hän sen tehdä haluaa,
sittekin kun minä olen hänelle tämän kaiken sanonut, niin tehköön aivan
kernaasti minun puolestani; minä en nosta mitään kysymystä, vaikka hän
vielä ne tappaisi ja nylkisin.

Himboldt'in vaiettua kääntyi kammarijunkkari renkiin ja kysyi häneltä,
oliko hänestä jossakin suhteessa arveluttavaa täyttää käskyä, irroittaa
hevoset ja kulettaa ne kotiin; ja kun renki tunkeutuen porvarien
joukkoon peloissaan vastasi, että hevoset olisivat ensin tehtävät
kunniallisiksi, ennenkuin häneltä voitaisiin semmoista vaatia, niin
juoksi kammarijunkkari hänen taaksensa, repäisi perheen vaakunamerkillä
varusketun hatun hänen päästänsä, polki sen jalkojensa alle, karkoitti
vihan vimmassa rengin miekan iskuilla torilta ja käski hänen heti
paikalla jättää renginpaikkansa.

— Lyökää tuo verikoira maahan! huusi mestari Himboldt; ja kun porvarit
tästä tapauksesta kiivastuneina kokoontuivat yhteen ja tunkivat vahdin
syrjään, heitti mestari kammarijunkkarin kumoon, vimmastunut kun
oli ja senvuoksi myöskin ajattelematon, riisti viitan, kauluksen ja
kypärin häneltä, tempasi miekan hänen kädestään ja sinkautti sen hurjan
voimalla kauas torille. Turhaan huusi junkkeri Wenzel, päästyänsä
pois kansantungoksesta, ritareille, että kiiruhtaisivat hänen setänsä
apuun; ennenkuin ritarit olivat askeltakaan tässä tarkoituksessa
ottaneet, oli jo esiin tunkeva ihmisjoukko hajoittanut ne sinne ja
tänne, niin että kammarijunkkari, joka kaatuessaan oli saanut haavan
päähänsä, oli alttiina koko joukon raivolle, joka ei enään voinut
itseänsä laisinkaan hillitä eikä ohjata. Ainoastaan pieni joukko
ratsastavia maasotureita, joka sattumalta kulki torin poikki ja jonka
vaaliruhtinaan henkivartioitten päällikkö apuun kutsui, voi pelastaa
hänet. Karkoitettuansa rahvaan tiehensä, otti päällikkö kiinni tuon
vimmastuneen mestari Himboldt'in, ja kun muutamat ratsumiehet lähtivät
viemään häntä vankeuteen, nosti kaksi ystävää tuon pahoin pidellyn,
verissään viruvan kammarijunkkarin maasta ja vei hänet kotiin. Niin
onnettomasti päättyi tämä rehellinen ja hyväätarkoittava yritys hankkia
hyvitystä hevoskauppiaalle siitä vääryydestä, mitä hänelle oli tehty; ja
ainoastaan sentähden, että ennakkoluuloja ja yksinkertaisuutta, joka
piti hevoset nylkyrin käsissä saastuneina, oli asiaan sekaantunut.

Väkijoukon hajotessa sitoi Döppeln'in nylkyri, joka oli tehnyt
tehtävänsä, hevoset muutamaan lyhty-paaluun, kun hän ei enään viitsinyt
vartoa niiden korjuusen viejää; ja siihen ne jäivät, kenenkään
pitämättä niistä minkäänlaista huolta, koko päiväksi seisomaan, pilkan
ja ivan esineiksi katupojille ja tyhjäntoimittajille, niin että, kun
eläimillä ei ollut mitään ruokkoa eikä hoitoa, poliisiviraston oli
pakko ottaa ne korjuusen ja yön tullessa käskeä Dresden'in nylkyrin
viemään ne kaupungin ulkopuolella olevaan nylkyrihuoneesen, kunnes
ehdittäisiin ryhtyä toisiin toimiin.

Vaikka hevoskauppias itse asiassa oli syytön tähän tapaukseen, synnytti
se kuitenkin kaupungin vieläpä paremmissa ja oikeudentuntoisemmissakin
apean mielialan, joka oli hyvinkin haitallinen hänen oikeudenkäyntinsä
menestymiselle. Hänen kaltaistansa pidettiin aivan mahdottomana
maakunnassa kärsiä. Yksityisissä kodissa samoinkuin julkisissa
paikoissa moitti voittamistaan alaa mielipide, että ilmeinen vääryys
ja asian sikseen jättäminen olisi parempi kuin antaminen oikeutta
miehelle, joka noin mitättömästä seikasta ja ainoastaan hurjan
itsepintaisuutensa tyydytykseksi uhkasi koko maakuntaa. Kohlhas
paran onnettomuudeksi täytyi itse suurkanslerinkin, joka oikeutensa
tunnossa inhosi Tronka-perhettä, vahvistaa ja levittää tätä mielialaa.
Oli, näetsen, miltei mahdotonta enää saattaa Dresden'in nylkyrin
huostassa olevia luuskia siihen kuntoon, missä hevoset olivat olleet
Kohlhasenbrück'in tallista lähteissään; ja joskin se olisi ollut
mahdollista, jos luuskista vielä olisikin huolella ja tarkalla hoidolla
aikaa voittaen voitu saada kunnollisia hevosia, niin oli häpeä, johon
junkkerin suku kaikesta tästä olisi joutuva, niin suuri, ett'ei
suvun valtiollisen tärkeyden tähden, se kun oli maakunnan ensimäisiä
ja jaloimpia, ei mikään näyttänyt sopivammalta ja tarkoituksen
mukaisemmalta, kuin rahaan turvaaminen. Muutamia päiviä vasta kerrotun
tapauksen jälkeen tekikin presidentti kreivi Kallheim kirjallisesti,
vammojansa sairastavan kammarijunkkarin nimessä, tällaisen ehdotuksen
suurkanslerille. Tämä kirjoitti Kohlhas'ille kirjeen, jossa hän
kehoitti häntä rahaan tyytymään, jos hänelle semmoisia tarjottaisiin;
mutta hän pyysi myöskin, ettei presidentti häntä yksityisillä kirjeillä
tässä asiassa vaivaisi, ja neuvoi kammarijunkkaria kääntymään
suorastaan itse hevoskauppiaan puoleen, jota hän kuvaili sangen
sopuisaksi ja sävyisäksi mieheksi. Hevoskauppias, jonka tahdonvoima
todellakin oli murtunut sen johdosta, mitä torilla oli tapahtunut,
mukautui sen tähden suurkanslerin antamaan neuvoon, eikä odottanut
muuta kuin tilaisuutta saadaksensa suostua junkkerin tahi hänen
sukulaistensa tekemään tarjoumukseen. Mutta juuri tälläistä ensimäistä
askelta ujostelivat nuot kopeat ritarit, joita kanslerin vastaus oli
siihen lisäksi suuresti loukannut. He näyttivät seuraavana aamuna
hänen kirjeensä vaaliruhtinaalle, kun tämä kävi haavojansa potevaa
kammarijunkkaria katsomassa; ja heikolla, surullisella äänellä kysyi
sairas, pitikö hänen, joka jo oli pannut henkensäkin alttiiksi,
saadaksensa asian sovituksi vaaliruhtinaan mielen mukaan, nyt vielä
uhrata kunniansa maailman moitteille ja ruveta rukoilemaan sovintoa
ja anteeksi antoa mieheltä, joka oli saattanut hänelle ja hänen
perheellensä kaikkea häpeää, mitä ajatella voi. Luettuansa kirjeen
kysyi vaaliruhtinas hämillään kreivi Kallheim'ltä, eikö tuomioistuin
voinut ottaa päätöksensä perusteeksi sitä seikkaa, että hevosia oli
mahdoton enää entiseen kuntoon saattaa, ja tämän johdosta määrätä
junkkerin maksamaan rahapalkinnon, yhtä suuren kuin hevosista, jos ne
olisivat kuolleet?

— Armollinen herra, vastasi kreivi, ne ovat kuolleet, kuolleet
valtio-oikeuden kannalta katsoen, kun niillä ei enää ole mitään arvoa,
ja ne ovat varmaankin jo ruumiillisestikin kuolleet, ennenkuin ne
saadaan nylkyrin luota ritarien talliin.

Vaaliruhtinas pisti kirjeen taskuunsa, sanoen aikovansa itse
keskustella asiasta suurkaslerin kanssa; sitten lohdutti hän
kammarijunkkaria, joka kiitollisena kohousi vuoteeltansa, ja läksi,
kehoitettuansa häntä pitämään terveydestään tarkkaa huolta.

Tällä kannalla olivat asiat Dresden'issä, kun Lützenn'istä päin nousi
toinen, vielä kovempi rajuilma, jonka salamat nuot häjyt ritarit
kylläkin vikkelästi osasivat johtaa hevoskauppiaasen, joka, vaikka hän
tosin oli menetellyt ajattelemattomasti itseänsä ja muita vastaan,
kuitenkaan ei ollut syypää kaikkiin sattuviin rettelöihin. Juhana
Nagelschwidt, eräs niistä henkilöistä, joita Kohlhas oli koonnut
ja jälleen, sittenkun vaaliruhtinaan suojeluskirje oli julistettu,
hajottanut, oli, näetsen, muutamien viikkojen kuluttua nähnyt hyväksi
uudestaan koota kaikenlaisiin väkivaltaisuuksiin taipuvaa roistoväkeä
Böhmin rajalle ja omatekoisesti jatkaa sitä ammattia, mihin Kohlhas
oli hänet johdattanut. Osaksi saattaaksensa takaa-ajavan poliisin
pelkoon, osaksi saattaaksensa maan väestön vanhaan tapaan ottamaan
osaa hänen konnantöihinsä, kutsui tämä heittiö itseänsä Kohlhas'in
sijaiseksi. Viisaudella, jota hän oli oppinut entiseltä isännältään,
pani hän liikkeelle huhun, että vaaliruhtinaan julkinen suojeluskirje
ei koskenutkaan kaikkia niitä Kohlhas'in miehiä, jotka rauhallisesti
olivat kotiinsa palanneet; Kohlhas oli muka itse Dresden'iin päästyänsä
julmalla viekkaudella heitetty vankeuteen ja asetettu vartiain
alaiseksi. Ilmoituksessa, joka oli aivan samankaltainen kuin ne, joita
Kohlhas oli julistellut, esiintyivät niinmuodoin Nagelschwidt'in
murhapolttajat tavallisena, sotaa käyvänä joukkona, joka oli
pukeutunut aseisin ainoastaan Jumalan kunniaksi, valvoaksensa tehtyjen
väkivaltaisuuksien anteeksi antoa, jonka vaaliruhtinas oli Kohlhas'ille
luvannut. Mutta — kuten mainittu on — vähät huoli Nagelschwidt
Jumalasta ja Kohlhas'ista, kunhan vaan sai tekosyynsä nojalla vapaasti
polttaa ja ryöstää!

Niinpian kuin ritarit Dresden'issä saivat tiedon tästä tapauksesta,
eivät he voineet hillitä iloansa, sillä se antoi asialle aivan toisen
muodon. He huomauttivat kavalilla ja tyytymättömyyttä osoittavilla
muistutuksilla, mikä harhateko oli tehty, kun, huolimatta heidän
monista ja vakaista varoituksistaan, oli myönnetty Kohlhas'ille
julkinen suojelus-kirje, ikäänkuin olisi siten ollut tarkoituksena
antaa viittaus kaikellaisille pahantekijöille seuraamaan hänen
esimerkkiänsä; eivätkä he tyytyneet ainoastaan siihen, että olivat
täysin luottavinaan Nagelschwidt'in selityksiin ja uskovinaan
hänen yksinomaisesti sen vuoksi aseisin tarttuneen, jotta saisi
vääryyttä kärsineen isäntänsä turvallisuuden suojatuksi, vaan
lausuivatpa vielä julki sen mielipiteen, että Nagelschwidt'in
murhapolttajana-esiintyminen oli ainoastaan paljaita vehkeitä,
mihin Kohlhas oli häntä yllyttänyt hallitusta peloittaaksensa ja
pakoittaaksensa sen tekemään asiasta semmoisen päätöksen, jota nipusta
nappiin olisi yhtäpitäväinen hänen mielettömän itsepintaisuutensa
vaatimusten kanssa. Menipä juomanlaskija, herra Hintz, niinkin
pitkälle, että hän muutamille ystävillensä ja hovimiehille, jotka
olivat kokoontuneet hänen ympärilleen vaaliruhtinaan etehisessä,
sanoi Lützen'issä olevan ryövärijoukon hajoittamisen turhaksi
tuulenpieksämiseksi; ja kerrottuaan paljon hauskaa suurkanslerin
oikeudentunnosta, huomautti hän monella älykkäästi keksityllä
mutkittelullansa, että murhapolttaja-joukko nyt, niinkuin ennenkin,
asusteli vaaliruhtinaskunnan metsissä ja odotti ainoastaan
hevoskauppiaan viittausta lähteäksensä uudestaan liikkeelle tulella ja
miekalla tuhoja tekemään.

Meissenin prinssi Kristian, joka oli suuresti paljoillaan tästä
asiain käänteestä, lähti paikalla linnaan vaaliruhtinaan puheille, ja
huomatessaan selvästi ritarien aikovan, jos vaan suinkin mahdollista
oli, kukistaa Kohlhas'in uusien rikosten nojalla, pyysi hän lupaa
saadakseen viipymättä kuulustella hevoskauppiasta tästä asiasta.

Jotenkin hämmästyneenä siitä, että oli kaupunginpalvelijan seuraamana
käsketty kansliaan tulemaan, meni Kohlhas sinne, käsivarrellaan
molemmat pienet poikansa, Henrik ja Leopold. Sternbald, renki, oli,
näet, edellisenä päivänä saapunut ja tuonut muassaan viisi hänen
lastansa Mecklenburg'in maakunnasta, jossa ne olivat oleskelleet. Monet
monituiset ajatukset, joista tulisi liian laveaksi kertoa, kehoittivat
Kohlhas'in ottamaan nämät kaksi lastansa mukaansa tutkintoon, kun
ne, nähdessänsä häntä pois vietävän, katkerin kyynelin sitä häneltä
pyysivät. Katseltuansa mielihyvällä lapsia, jotka Kohlhas oli laskenut
maahan kummallekin puolellensa, ja ystävällisesti kysyttyänsä heidän
ikäänsä ja nimiänsä, kertoi prinssi, mihin ilkiivaltaisuuden tekoihin
hevoskauppiaan entinen apumies Nagelschwidt oli ryhtynyt Erz-vuoriston
laaksoissa, ja antaen Kohlhas'ille yhden tämän niin sanotuista
kuulutuksista, vaati hän hänen esiintuomaan, mitä hänellä ehkä olisi
syyttömyytensä toteennäyttämiseksi sanottavaa. Kuinka suuresti
hevoskauppias kauhistuikin häpeällisistä ja petollisista vehkeistä,
oli hänelle kuitenkin — niin oikeatuntoisen miehen edessä kuin prinssi
oli — jotenkin helppo tyydyttävällä tavalla todistaa perättömiksi
syytökset, jotka olivat häntä ivastaan tähdätyt. Hän huomautti, että
asiain tällä kannalla ollessa, kolmannen miehen välitys ei ollenkaan
ollut tarpeen hänen riitajutussansa, joka nyt näytti sangen hyvin
menestyvän; hän näytti sen ohessa muutamista kirjeistä, jotka hänellä
oli muassaan ja joita hän prinssin nähtäviksi pani, kuinka peräti
valheellista oli, että Nagelschwidt olisi taipuisa tekemään hänelle
minkäänlaista avun tarjousta, Kohlhas kun vähää ennen joukkonsa
hajoittamista Lützen'issä oli aikonut muutamista väkivaltaisuuksista
ja muista konnantöistä, joita Nagelschwidt oli tehnyt, hirtättää hänet
— josta rangaistuksesta ainoastaan vaaliruhtinaan suojeluskirjeen
julistaminen oli hänet pelastanut; hän ja Nagelschwidt olivat päin
vastoin veri-vihollisia. Prinssin suostumuksella istui Kohlhas heti
pöydän ääreen ja kirjoitti kirjeen Nagelschwidt'ille, missä näytti
julkeaksi valheeksi tekosyyn, johon nojautuen entinen toverinsa
uudestaan oli noussut kapinaan — sen tekosyyn, näet, että muka saisi
toimeen Kohlhas'ia ja hänen joukkoansa kohtaan täyttämättä jääneen ja
suojeluskirjeessä luvatun anteeksi-antamuksen; ilmoitti hänelle, ettei
hän, Kohlhas, Dresden'issä ollutkaan vankeudessa eikä vartiain alainen,
ja että päinvastoin hänen oikeudenkäyntinsäkin oli menestymäisillään.
Lopuksi jätti hän Nagelschwidt'in niistä väkivallan-harjoituksista,
joita tämä suojeluskirjeen julkaisemisen perästä oli Erz-vuoristossa
tehnyt, lain koko ankaruuden rangaistavaksi, varoitukseksi koko
sille joukolle, joka kapinoitsijan ympäri oli kerääntynyt. Tähän
kirjeesen liitettiin myös muutamia kohtia siitä rikostutkinnosta,
jota hevoskauppias oli Nagelschwidt'in suhteen Lützen'in linnassa
pitänyt, ja joka koski noita vastamainituita roistontöitä — kaikki
tämä, jotta kansa näkisi, minkälainen heittiö Nagelschwidt oli, ja
että hän jo kerta oli ollut hirsipuuhun tuomittu ja siitä ainoastaan
vaaliruhtinaan suojeluskirjeen kautta pelastunut. Kun kirje oli
kirjoitettu, rauhoitti prinssi Kohlhas'ia ja sanoi, että epäluulo,
johon hevoskauppias, seikkojen tällä kannalla ollessa, oli tässä
tutkinnossa joutunut, kokonaan oli poistettu; vakuutti hänelle, että,
niinkauan kun hän Dresden'issä viipyi, myöskin pysyisi voimassaan
hänelle myönnetty suojeluskirje; ojensi vieläkin kerran kätensä
Kohlhas'in pojille ja antoi heille muutamia hedelmiä pöydältä; sitten
jätti hän Kohlhas'in hyvästi ja antoi hänen lähteä.

Suurkansleri, joka aivan hyvin huomasi, mikä suuri vaara uhkasi
Kohlhas'ia, teki kaikkia, mitä voi, saadaksensa hänen oikeudenkäyntinsä
päättymään, ennenkuin se kietoutuisi ja sekaantuisi muihin tapauksiin.
Mutta tällainen kietoutuminen, sepä olikin juuri noiden valtioviisaiden
ritarien toivo ja tarkoitus, ja sensijaan että he vaitiolollaan
ikäänkuin olisivat myöntäneet viallisuutensa ja koettaneet vaikuttaa
helpon tuomion langettamiseen, alkoivat he nyt kavaloilla ja
viisastelevilla mutkillaan aivan kokonaan kieltää kaiken syyllisyyden
omalta puoleltaan. Milloin sanoivat he, että Kohlhas'in hevoset
ainoastaan linnanvoudin ja -hoitajan omavaltaisesta menettelystä,
josta junkkeri muka ei laisinkaan tiennyt, olivat otetut takavarikkoon
Tronkenburg'issa, milloin vakuuttivat he taas, että hevoset jo sinne
tullessansa olisivat olleet kovassa ja vaarallisessa yskässä, ja
vetosivat tässä kohden todistajiin, joita lupasivat hankkia; mutta
kun he kuitenkaan laveilla tutkimuksillaan ja selityksillään eivät
pitkälle päässeet, ottivat he lopulta pakonsa erääsen vaaliruhtinaan
määräykseen, jossa hevosten vientiä Brandenburg'ista Saksin alueelle
todellakin oli kielletty silloin raivoavan eläintaudin johdosta — ja
tämähän päivän selvään muka todisti, ettei junkkeri ollut ainoastaan
oikeutettu, vaan vieläpä velvollinenkin ottamaan korjuusen hevoset,
jotka Kohlhas oli rajan ylitse tuonut.

Kohlhas, joka sillä välin vähäisestä vahingonpalkkiosta oli saanut
takaisin ostaa maatalonsa tuolta rehelliseltä tilanomistajalta
Kohlhasenbrück'issä, halusi saada tämän kauppansa laillisesti
vahvistetuksi ja päästä ainakin muutamiksi päiviksi matkustamaan
kotiinsa, joko sitten syyskylvön vuoksi tahi paremmin, niinkuin sopii
ajatella, saadaksensa selville, minkälainen hänen todellinen asemansa
Dresden'issä oli, asianhaarain näin merkillisellä ja arveluttavalla
kannalla ollessa. Jättäen kotiin vartiansa, joka hänelle oli
suojeliaksi annettu, meni hän sen vuoksi suurkanslerin luokse ja sanoi
hänelle, tilanomistajan kirje kädessään, että hän aikoi, jollei hänen
tarvitsisi olla oikeudessa läsnä, lähteä kaupungista ja matkustaa
Brandenburg'iin sekä viipyä siellä noin 14 päivää, jonka ajan kuluttua
hän lupasi palata kaupunkiin takaisin. Suurkansleri vastasi, katsoen
häneen miettivillä ja epäselvillä silmillä, että Kohlhas'in läsnä-olo
nyt juuri oli erinomaisen tärkeä, erittäinkin siitä syystä että oikeus
vastapuolueen viekkaitten väitösten ja lainkiertelemisten tähden
tarvitsi häneltä tietoja ja selityksiä tuhansiin ennen aavistamattomiin
kohtiin. Kun Kohlhas neuvoi hänet kääntymään asian-ajajan puoleen,
joka hyvin tunsi kaikki seikat, ja sävyisästi, mutta hartaasti
pysyi pyynnöstään, luvaten supistaa poissa olonsa 8 päiväksi,
sanoi suurkansleri, hetkisen vaiti oltuansa, hänestä erotessaan,
toivovansa, että Kohlhas siinä tapauksessa pyytäisi matkapassin
Meissen'in prinssiltä Kristianelta. Kohlhas, joka suurkanslerin
kasvojen piirteistä sangen hyvin ymmärsi päättää asian todellisen
laadun, vakaantui tämän kautta vielä enemmän päätöksessään ja istui
heti kirjoittamaan kanslian esimiehelle, Meissen'in prinssille,
kirjeen, missä, mitään syytä ilmoittamatta, pyysi matkapassin
Kohlhasenbrück'iin 8 päiväksi. Vastaukseksi tähän pyyntöönsä sai
hän erään linnanpäällikön, vapaaherra von Wenk'in allekirjoittaman
kanslia-kirjoituksen, jossa hänelle ilmoitettiin, "että hänen pyyntönsä
näytettäisiin hänen korkeudellensa vaaliruhtinaalle, ja niinpian
kuin hänen kaikkein korkein suostumuksensa oli saatu, lähetettäisiin
passi Kohlhas'ille." Kun Kohlhas asiamieheltänsä kuulusteli, mistä
syystä kirjoitus oli vapaaherra Sigfrid von Wenk'in allekirjoittama
eikä Meissen'in prinssin, jonka puoleen hän oli kääntynyt, sai hän
vastaukseksi, että prinssi kolme päivää sitten oli matkustanut
maatiloilleen, ja että kansliatoimet hänen poissa ollessansa olivat
uskotut linnanpäällikön, vapaaherra Sigfrid von Wenk'in huostaan, joka
oli äsken mainitun samannimisen herran setä.

Kohlhas, jonka sydän kaikkein näiden seikkain vuoksi alkoi levottomasti
sykkiä, odotti useampia päiviä vastausta tehtyyn pyyntökirjaansa,
joka vielä asian ilmeisen pitkittämisen tähden oli näytettävä itse
vaaliruhtinaalle. Vieri kokonainen viikko ja vielä enemmänkin, mutta
mitään vastausta ei kuulunut, vielä vähemmin mitään oikeuden-käynnin
päätöstä. Kohlhas tuskastui. Odotettuansa turhaan kaksitoista päivää,
päätti hän vakavasti koettaa saada hallituksen osoittamaan todellisen
mielialansa hänen suhteensa — oli se minkälainen tahansa — ja ryhtyi
tekemään kansliassa hartaita muistutuksia pyydetyn passin johdosta.
Mutta kuinka hämmästyikään hän, kun hän seuraavana päivänä, joka
myöskin jo oli kulunut tuota odotettua vastausta kuulumatta, illan
tullessa, syvältä miettien nykyistä asemaansa ja erittäinkin tuota
suojeluskirjettä, jonka tohtori Lutherus oli hänelle toimittanut, astui
takimmaisen huoneen akkunan eteen, eikä siellä nähnyt partioita, jotka
Meissen'in prinssi oli hänelle hänen kaupunkiin tultuansa antanut, ja
joille hän oli määrännyt olopaikaksi pienen sivurakennuksen kartanolla!
Tuomaalta, tuolta vanhalta talonmieheltä, jonka hän luoksensa kutsui,
kysyi hän, mitä tämä tiesi.

— Isäntä, vastasi Tuomaa huo'aten, kaikki ei ole, niinkuin oleman
pitäisi; maasoturit, joita tänään on useampia kuin ennen, ovat illan
kuluessa jakautuneet ympäri koko huoneen; niitä seisoo kaksi, kilpi ja
keihäs kädessä, kadulla ulko-oven edessä, kaksi puutarhassa taka-ovella
ja kaksi vielä makaa porstuassa olkilyhteellä.

Kohlhas vaaleni, mutta kääntyi palvelijaan, sanoen yhdentekeväksi,
kunhan vaan olivat saapuvilla; sitten käski hän Tuomaan mennä etehiseen
ja sytyttää kynttilöitä sotureille, jotta heidän ei tarvitsisi olla
pimeässä. Kun hän lisäksi oli aukaissut kadun puoleisen akkunan ja
tullut vakuutetuksi ukon ilmiantojen todellisuudesta — sillä vartioita
vaihdettiin juuri paraikaa kaikessa hiljaisuudessa — laskeutui hän
levolle, vaikka ajattelemattakaan nukkua. Tuomispäivää varten oli hänen
päätöksensä tehty; hän ei tahtonut myöntää hallitukselle oikeuden
haahmoakaan, se kun itse selvästi rikkoi sitä sopimusta vastaan, jonka
se hänen kanssansa oli tehnyt. Jos hän todellakin oli vanki, jota hän
ei enään epäillytkään, tahtoi hän myöskin pakoittaa hallitusta selvään
ja julkisesti näyttämään, että niin oli.

Heti kun seuraavan päivän aamu rupesi valkenemaan, käski hän renkinsä
Sternbald'in valjastaa hevoset vaunujen eteen ja ajaa esille; hän
ilmoitti sen ohessa lähtevänsä Lodewitz'in tilanhoitajan luokse, joka
oli hänen vanha tuttavansa, ja jota hän muutamia päiviä takaperin
oli käsketty lapsinensa käydä tervehtimässä. Maasoturit kun tämän
kuulivat, panivat kaiken viisautensa yhteen, pitivät silmällä sitä
liikettä, minkä tämä päätös talossa synnytti, ja lähettivät salavihkaa
erään joukostansa kaupungille. Ei aikaakaan, niin saapui poliisimies,
muassansa useita kaupunginpalvelijoita, paikalle, mutta poikkesi
vastapäätä olevaan huoneesen, ikäänkuin hänellä siellä olisi ollut
asioita toimitettavina. Kohlhas, joka paraillaan puetti poikiansa,
huomasi nämät hankkeet; hän antoi tahallansa vaunujen seista pitemmän
ajan huoneen edustalla, kuin mitä tarpeellista oli; ja kun hän arvasi,
että poliisi oli valmiina varustuksissaan, lähti hän huoneestansa,
lapset muassaan. Sivumennen sanoi hän sotamiehille, jotka seisoivat
ovella, ett'ei heidän tarvitsisi häntä seurata, nosti sitten pojat
vaunuihin, suuteli ja lohdutti pieniä tyttäriänsä, jotka määrän mukaan
tulisivat kotiin jäämään vanhan talonhoitajan tyttären luokse. Mutta
tuskin oli hän itse päässyt vaunuihin, kun jo poliisimies, perässään
kaupunginpalvelijajoukko, astui esiin vastapäätä olevasta huoneesta ja
kysyi, mihin hänellä oli aikomus lähteä. Kohlhas'in vastaukseen, että
hän aikoi matkustaa maalle, ystävänsä Lodewitz'in tilanhoitajan luokse,
sanoi poliisipalvelija, että hänen siinä tapauksessa tulisi hiukkasen
odottaa, koska Meissen'in prinssin käskystä muutamia ratsastavia
maasotureita pantaisiin häntä seuraamaan. Kun Kohlhas naurusuin kysyi,
luuliko poliisipalvelija, ett'ei hän vartiamiehittäkin säilyisi
ystävänsä kodissa, joka oli häntä vieraaksi luoksensa kutsunut, vastasi
poliisipalvelija sävyisästi ja miellyttävällä äänellä, ettei vaara
tosin ollut aivan suuri, mutta etteivät sotamiehetkään tulisi millään
tavoin hänelle rasitukseksi olemaan. Kohlhas muistutti tähän vakavasti,
että Meissen'in prinssi oli antanut hänelle, hänen Dresden'iin
tullessansa, vapauden käyttää vartioita tahi olla niitä käyttämättä.
Kun poliisipalvelija ihmetteli tätä ja varovilla lauseilla muistutti,
että Kohlhas koko ajan kaupungissa ollessaan oli käyttänyt vartioita,
niin kertoi Kohlhas hänelle, mistä syystä vartioita ensi aluksi
oli hänelle annettu. Poliisipalvelija puolestaan vakuutti hänelle,
että poliisin tilapäinen esimies, linnanpäällikkö ja vapaaherra von
Wenk, luuli velvollisuudeksensa alituisen huolenpidon Kohlhas'in
turvallisuudesta, ja pyysi hänen itsensä, jollei hän tähän tahtonut
tyytyä, menemään kansliaan, saadaksensa erhetyksen, joka kentiesi oli
perusteena vapaaherran nykyisille toimille, korjatuksi. Kohlhas kun
tämän esityksen kuuli, päätti sitä noudattaa. Käyköön syteen tahi
saveen, asemansa oli vihdoinkin selville tuleva. Sykkivin sydämin astui
hän vaunuista, antoi talonhoitajan kantaa lapset porstuaan ja riensi,
poliisipalvelija ja vartiat muassansa, kansliaan, rengin jäädessä
vaunuinensa huoneen edustalle häntä odottamaan.

Tapahtuipa niin, että linnanpäällikkö, vapaaherra von Wenk, juuri
paraillaan, kun hevoskauppias astui seuransa kanssa saliin, monen
ritarin läsnä ollessa tutki muutamia Nagelschwidt'in joukkoon kuuluvia
miehiä, jotka edellisenä iltana oli otettu vangiksi Leipzig'in
seuduilla. Nähtyänsä Kohlhas'in, astui vapaaherra heti hänen eteensä
ja kysyi, mitä hän tahtoi. Kun hevoskauppias kohteliaasti kertoi
aikovansa mennä päivällis-vieraaksi Lodewitz'in tilanhoitajan luokse
ja haluavansa saada jättää sotamiehet, joita hän ei tarvinnut, kotiin,
vastasi vapaaherra, jonka kasvojen väri vaihteli ja jolla näkyi
olevan kielellään sanoja, joita hän ei kuitenkaan julki puhunut,
että Kohlhas tekisi viisaasti, jos jäisi rauhallisesti kotiinsa ja
tällä kertaa jättäisi tykkönään Lodewitz'in matkansa. Tähän lopetti
hän keskustelunsa ja sanoi, kääntyen poliisipalvelijaan, että käsky,
mikä Kohlhas'in suhteen oli annettu, oli tarkasti noudatettava, ja
ettei hevoskauppias saisi kaupungista mihinkään lähteä, jollei häntä
vartiajoukko seuraisi. Kun Kohlhas tämän johdosta kysyi, oliko hän
vanki ja oliko hänen uskominen, että suojeluskirja, joka hänelle koko
maailman edessä oli juhlallisesti turvattu, oli ihan mitätön, niin
kääntyi vapaaherra kiivaasti häneen, kasvoiltansa tulipunaisena,
astui aivan hänen nenänsä eteen ja hoki, katsoen häntä terävästi
silmiin: niin, niin, niin! kääntyi häneen sitten selin ja meni
jälleen Nagelschwidt'in miesten luoksi. Kohlhas oli saanut tietää,
minkä hän halusi. Hän läksi ulos salista hyvin älyten, että ainoa
pelastuskeinonsa, mitä hänelle enään oli mahdollinen, nimittäin
pako, tämän kansliassa käynnin kautta oli tullut hänelle entistään
vielä vaikeammaksi, mutta hän ei kuitenkaan ollut mielipahoissaan
käynnistänsä, sillä hän näki nyt, että hän oli vapaa velvollisuudestaan
suojeluskirjeen ehtojen täyttämiseen nähden. Kotiin päästyänsä riisutti
hän hevoset valjaista ja astui suuresti surullisena ja alakuloisena
huoneesensa. Kaupunginpalvelijat lukitsivat kaikki käytävät,
jotka veivät kartanoon, joll'aikaa poliisipalvelijat, mielinkielin
loruellen, että kaikki tämä mahtoi olla jotakin väärinkäsitystä,
vakuuttivat Kohlhas'ille, että pääovi nyt, kuten ennenkin, oli hänen
käytettävänänsä.

Maasoturien ja kaupunginpalvelijain ahdistamana oli Nagelschwidt tällä
välin joutunut niin kaikinpuoliseen ja pahaan pulaan, että hän, kun
häneltä puuttui apukeinoja hankkeittensa toimeenpanemiseen, ryhtyi
viettelemään Kohlhas'ia juoniinsa. Kun hän eräältä matkustajalta oli
saanut jotenkin tarkkoja tietoja hevoskauppiaan oikeudenkäynnistä,
uskoi hän, huolimatta siitä ilmi-vihollisuudesta, joka hänen
ja Kohlhas'in välillä vallitsi, voivansa saattaa tämän uuteen
liittolaisuuteen kanssansa. Siinä tarkoituksessa lähetti hän hänelle
kirjeen, joka oli kirjoitettu tuskin ymmärrettävällä kielellä, ja jossa
ehdotettiin: että jos Kohlhas tahtoisi jälleen tulla Alttenburg'in
alalle ja ottaa huostaansa sen joukon, joka entisen joukon jäännöksistä
oli sinne kokoontunut, niin ottaisi Nagelschwidt auttaaksensa häntä
pakoon vankeudesta Dresden'istä ja tuodakseen hänelle avuksi hevosia,
väkeä ja rahaa, jota paitsi hän, Nagelschwidt, vast'edes lupasi
olla tottelevaisempi ja kaikin puolin säädyllisempi ja parempi kuin
ennen; uskollisuutensa ja ystävyytensä todistukseksi suostui hän itse
lähtemään Dresden'iin Kohlhas'ia vankeudesta vapauttamaan.

Pahaksi onneksi sairasti mies, jonka huostaan Nagelschwidt oli uskonut
Kohlhas'ille menevän kirjeen, jo nuoruudestansa lankeavaa tautia, ja
eräässä kylässä lähellä Dresden'iä joutui hän taasen tämän ankaran
taudin valtaan. Hänen hervotonna maatessaan havaitsivat muutamat hänen
avuksensa rientäneet henkilöt kirjeen, joka nenäliinaan käärittynä
oli hänen povessansa. Hän vangittiin sentähden heti, kun hän jälleen
oli tointunut, ja vietiin vartiain alaisena Dresden'in kansliaan,
äärettömän ihmisjoukon seuratessa. Linnanpäällikkö von Wenk lähti, heti
kun oli lukenut kirjeen, viipymättä vaaliruhtinaan luokse linnaan,
missä hän, paitsi valtiokanslian presidenttiä kreivi Kallheim'ia,
tapasi myöskin junkkerit Hintz ja Kuntz von Tronka, joka viimeksi
mainittu nyt jo oli parantunut. Junkkerit olivat siitä mielipiteestä,
että Kohlhas oli nyt ilman enempää tutkimista syylliseksi julistettava
ja tuomittava salaisesta yhteydestä Nagelschwidt'in kanssa; he
lausuivat mielipiteensä tueksi sen, ett'ei tuollaista kirjettä
olisi voitu kirjoittaa, joll'ei hevoskauppiaskin puolestaan olisi
ennen samallaisia lähetellyt, ja joll'ei ylipäänsä rikoksellinen ja
vaarallinen yhteys olisi olemassa näitten henkilöitten välillä.
Vaaliruhtinas kieltäytyi jyrkästi ainoastaan tämän kirjeen perusteella
rikkomasta sitä vapaata suojeluslupaa, jonka hän oli Kohlhas'ille
antanut; hänellä oli vastoin toisten ajatuksia se mielipide, että
Nagelschwidt'in kirjeestä jonkinlaisella todenmukaisuudella voitiin
päättää, ett'eivät nämät miehet olleet olleet missään aikaisemmassa
yhteydessä keskenänsä. Presidentin ehdotuksesta hän viimein, kauan
arveltuansa, suostui siihen, että annettaisiin Nagelschwidt'in
lähettämän miehen viedä kirjeensä Kohlhas'ille, ikäänkuin mies olisi
ollut yhtä vapaa kuin ennenkin; täten saataisiin muka urkituksi,
tahtoisiko Kohlhas siihen vastata — ja mitä. Mies, joka oli heitetty
vankeuteen, vietiin siis seuraavana aamuna kansliaan, missä
linnanpäällikkö antoi hänelle kirjeen takaisin ja lupauksen, että hän
pääsisi vapaaksi ja saisi rangaistuksensa anteeksi, jos hän tahtoisi
viedä kirjeen hevoskauppiaalle, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Tähän katalaan petokseen antoikin mies paikalla vietellä itsensä,
ja salavihkaa hiipi hän Kohlhas'in luoksi, asiaksensa sanoen, että
hänellä oli krapuja kaupan, joita eräs poliisipalvelija olisin hänen
kessuunsa torilla pannut. Lastensa katsellessa krapuja luki Kohlhas
kirjeen. Jos asiat olisivat olleet toisella kannalla, olisi hän varmaan
paikalla käynyt tuota miesheittiötä niskaan ja työntänyt hänet oven
takana olevien sotamiesten käsiin; mutta nyt, kun hän päinvastoin oli
aivan vakuutettu siitä, ett'ei minkään lain mukainen temppu maailmassa
voinut pelastaa häntä siitä vaarasta, mihin hän oli kietoutunut, loi
hän surullisen silmäyksen mieheen, jonka hän tunsi, ja kysyi, missä hän
asui, sekä käski hänen jälleen tulla muutaman tunnin päästä, jolloin
hän lausuisi päätöksensä hänen isäntänsä lähettämän kirjeen suhteen.
Hän antoi Sternbald'in, joka sattumalta tuli huoneesen, ostaa muutamia
krapuja mieheltä, ja kun tämä oli tehty ja molemmat lähteneet ulos,
istui hän onnettomuudeksensa kirjoittamaan Nagelschwidt'ille kirjeen,
joka pää-asiallisesti oli seuraavaa sisältöä:

Ensiksi hän suostui Nagelschwidt'in ehdotukseen, että tämä lähettäisi
hänelle Neustadt'iin Dresden'in edustalle vaunut, jotka vapauttaisi
hänet siitä valmistelevasta vankeudesta, missä häntä ja hänen
lapsiansa pidettiin. Päästäksensä nopeammasti kulkemaan, tarvitsisi
hän kaksi hevosta Wittenberg'iin matkallansa. Maasoturit, jotka häntä
vartioitsivat, luuli hän kyllä lahjomisella puolelleen voittavansa;
mutta siinä tapauksessa, että olisi tarvis käyttää väkivaltaa, olisi
paras toimittaa pari uskaliasta, karskia ja hyvissä aseissa olevaa
miestä Neustadt'iin Dresden'in luokse. Kaikkein niiden kustannuksien
korvaamiseksi, joita nämät toimet matkaan saattaisivat, lähettäisi hän
miehen muassa käärön, joka sisältäisi noin kolmekymmentä kultarahaa, ja
jonka käyttämisestä mies sitten tekisi tilin Nagelschwidt'ille. Lopuksi
hylkäsi hän ehdotuksen, että Nagelschwidt itse tulisi Dresden'iin
häntä vapauttamaan; päinvastoin antoi hän hänelle vakavan käskyn jäädä
paikoilleen Altenburg'in alalle johdattamaan väkeä, joka ei voinut
päämiehettä toimeen tulla.

Kun mies jälleen illan puoleen palasi, jätti Kohlhas hänelle kirjeen
ja kultakäärön, muistutti häntä pitämään siitä tarkan vaarin ja antoi
hänelle samassa hänen omalle osallensa runsaanlaisen lahjan.

Tuskin oli mies saanut viedyksi saamansa kirjeen linnanpäällikölle,
ennenkuin suurkansleri, joka, kuten tiedämme, innokkaasti harrasti
sitä, että Kohlhas laillista tietä saisi asiansa ajetuksi, eroitettiin
virastansa, ja presidentti, kreivi Kallheim nimitettiin hänen sijaansa
tuomioistuimen esimieheksi. Kohlhas vangittiin samassa touhussa
vaaliruhtinaan käskystä ja vietiin, raskaisin rautakahleisin pantuna,
kaupungin vankitorniin. Häntä syytettiin nyt hänen kirjeensä nojalla,
joka jäljennöksinä naulattiin kaupungin kaikkien katujen kulmiin.
Ja kun hän tuomarin pöydän edessä vastasi myöntämällä kysymykseen,
tunnustiko hän omaksensa käsikirjoituksen, joka hänelle näytettiin,
niin tuomittiin hän pyövelin renkien nipisteltäväksi tulikuumilla
pihdeillä, sekä kappaleiksi hakattavaksi ja poltettavaksi hirsipuun ja
mestauspyörän välillä.

Tällä kannalla olivat nyt asiat Dresden'issä, kun Brandenburg'in
vaaliruhtinas ryhtyi toimiin pelastaaksensa Kohlhas'in ylivallan
ja mielivaltaisuuden käsistä, Eräässä hallituksen kirjeessä, joka
laitettiin Saksin vaaliruhtinaskunnan valtiokansliaan, pyydettiin,
että Kohlhas Brandenburg'in alamaisena Brandenburg'in hallitukselle
luovutettaisiin. Rehellinen kaupunginpäällikkö Henrik von Gensau
oli, näet, eräällä kävely-retkellä Spree-joen rannoilla kertonut
Brandenburg'in vaaliruhtinaalle tämän merkillisen miehen elämänvaiheet,
sekä hämmästyneen ruhtinaan kysymysten johdosta maininnut erhetyksen,
johon itse vaaliruhtinas oli joutunut syypääksi, ensimäisen
kanslerinsa, kreivi Sigfrid von Kallheim'in leväperäisten toimien
tähden. Kiivaasti suuttuneena tästä vaati vaaliruhtinas ensimäiseltä
kanslerilta selitystä asiassa, ja kun hän huomasi, että kreivin ja
Tronka-perheen sukulaisuus oli syynä Kohlhas'ille tehtyyn vääryyteen,
eroitti hän paikalla kanslerin virasta ja osoitti hänelle muutenkin
epäsuosiotaan sekä määräsi herra Henrit von Gensau'n ensimäiseksi
kanslerikseen.

Sattuipa niin, että juuri tähän aikaan Puolan kuningaskunta, joka
oli riidassa Saksin maaliruhtinaan kanssa, teki Brandenburg'in
vaaliruhtinaalle yhtämittaa hartaita esityksiä, saadaksensa hänen
ryhtymään puolellensa Saksia vastaan. Herra Gensau, joka ei
tuollaisissa asioissa tavallisesti hämilleen joutunut, toivoi sen
vuoksi kylläkin voivansa täyttää vaaliruhtinaan käskyn Kohlhas'in
asiaan nähden ja hankkia vääryyttä kärsineelle oikeutta, panematta
kumminkaan yleistä turvallisuutta alttiiksi vaaralle arveluttavammassa
määrässä, kuin mitä yksityisen asiaan katsoen kohtuullista on. Sen
vuoksi ei hän ainoastaan vaatinut, että Kohlhas, sen täydellisesti
mielivaltaisen, Jumalaa ja ihmisiä häpäisevän menettelyn tähden,
jolla häntä oli kohdeltu, ehdottomasti ja viipymättä luovutettaisiin
Brandenburg'in hallitukselle, jotta häntä, jos hän oli syyllinen,
voitaisiin tuomita Brandenburg'in lakien mukaan myöskin niistä
rikoksista, joita Dresden'in hovi ehkä esiin toisi asianvalvojansa
kautta Berlin'issä; vaan hän pyysi sitäpaitsi passia asianajajalle,
jonka Brandenburg'in vaaliruhtinas katsoi tarpeelliseksi lähettää
Dresden'iin valvomaan Kohlhas'in oikeutta junkkeri Wenzel von Tronkaa
vastaan. Kammarijunkkari herra Kuntz von Tronka, joka Saksin valtion
virkamiesten muutoksessa oli nimitetty valtiokanslian presidentiksi,
ja joka siinä kiusauksessa, missä hän oli, monestakin syystä ei
olisi tahtonut mitenkään puolustaa Berlin'in hovia, vastasi herransa
nimessä, joka itse oli hyvin alakuloisena tuon hänelle lähetetyn
vaaliruhtinaallisen kirjoituksen tähden, "että suuresti ihmeteltiin
tylyyttä ja kohtuuttomuutta joka Dresden'in hovilta kielsi oikeuden
lakiensa mukaan tuomita Kohlhas'ia niistä pahoista teoista, joita
hän oli Saksin maassa harjoitellut, kun kuitenkin oli varsin hyvin
tunnettu, että hänellä oli melkoinen kiinteä omaisuus Saksin
pääkaupungista, sekä ett'ei hän ensinkään kieltäytynyt tunnustamasta
itseään Saksin alamaiseksi." Mutta kun Puola jo kokosi viidentuhannen
miehen suuruisen sotajoukon Saksin rajalle, ja pääkansleri, herra
Henrik von Gensau selitti, "että Kohlhasenbrück, — se paikka, josta
hevoskauppiaalla oli nimensä — oli Brandenburg'in alueella, ja että
Kohlhas'in kuolemantuomion täyttäminen olisi katsottava kansainoikeuden
loukkaukseksi", niin kutsui vaaliruhtinas, kammarijunkkarin herra
Kuntain omasta kehoituksesta, tämä kun tahtoi vetäytyä syrjään
koko tästä asiasta, Meissen'in prinssin Kristianen takaisin hänen
maatiloiltansa ja päätti, kuultuansa muutaman sanan tältä ymmärtävältä
mieheltä, täyttää Brandenburg'in vaaliruhtinaan vaatimuksen ja
jättää Kohlhas'in Berliin'in hovin huostaan, kuten vaadittu oli.
Vaikka prinssiä suuresti harmitti koko Kohlhas'in asia, täytyi hänen
kuitenkin, alakuloisen herransa tahdon mukaan, ottaa sen ajaminen
haltuunsa, ja hän kysyi senvuoksi ruhtinaalta, mistä rikoksista tämä
tahtoi hevoskauppiasta syytettäväksi Berlin'in kammari-oikeudessa.
Kun tuota kova-onnista kirjettä, minkä Kohlhas oli Nagelschwidt'ille
kirjoittanut, ei voitu pitää minään ratkaisevana todistuksena, siitä
syystä, että se oli laadittu syytetyn ollessa varsin arveluttavissa
olosuhteissa, eikä myöskään Kohlhas'ille annetun vapautuskirjeen
vuoksi, missä tälle oli luvattu anteeksi antamusta, uskallettu mainita
hänen varhaisempia ryöstelemisiään ja murhapolttajaan, niin päätti
vaaliruhtinas antaa Wien'iin hänen majesteetillensa keisarille,
joka silloin oli koko Saksan valtakunnan pää, kertomuksen niistä
hyökkäyksistä, joita Kohlhas oli Saksiin tehnyt, ja valittaa tästä,
keisarin säätämää yleistä maanrauhaa ivastaan tehdystä rikoksesta, sekä
samalla pyytää, että keisari, joka ei ollut mihinkään suojeluskirjaan
sidottu, yleisen syyttäjän kautta vetäisi Kohlhas'in vastuunalaiseksi
Berliin'in hovioikeuteen.

Kahdeksan päivää sen jälkeen vei ritari Fredrik von Malzahn, jonka
Brandenburg'in vaaliruhtinas oli Dresden'iin lähettänyt Kohlhas'ia
noutamaan, kahleisin isketyn hevoskauppiaan ynnä hänen viisi lastansa,
jotka hänen rukouksistansa oli haettu löytölasten huoneista ja
laitoksista turvattomia varten, Berlin'iin.

Tällä aikaa oli vaaliruhtinas oleskellut valtakunnan rajalla ja ottanut
osaa erään maakreivin toimittamaan metsästykseen. Heti Dresden'iin
palattuansa kutsutti hän luoksensa Meissen'in prinssin Kristianen ja
kysyi häneltä, joko hän oli Wien'iin lähettänyt lakimiehen, jonka oli
määrä keisarille valittaa Kohlhas'in maanrauhan rikkomisesta. Kun
prinssi vastasi, ett'ei vaaliruhtinaallinen syyttäjä ainoastaan ollut
jo aikoja sitten matkustanut Wiein'iin, vaan myöskin, sieltä tulleen
ilmoituksen mukaan, jättänyt valituksensa sikäläiseen valtiokansliaan,
tuli vaaliruhtinas sangen levottomaksi ajattelemattomasta kiireestään;
hän oli muka käskenyt, ettei valituksia edeltäkäsin puolustettaisi.
Mutta prinssi selitti, että syyttäjä oli menetellyt hallituksen
määräysten mukaan; viivytteleminen olisi ollut tässä varsin
haitallinen, kun brandenburgilainen asianajaja varsin suhteettomasti
ajoi asiaansa junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan ja oli jo vaatinut
oikeudelta, että hevoset heti paikalla otettaisiin nylkyrin huostasta
hyvään karvaan ruokittaviksi, sekä, huolimatta vastapuolen väitöksistä,
jo saanutkin vaatimuksensa toimeen. Silminnähtävästi liikutettuna
katkaisi vaaliruhtinas keskustelun. Hänellä oli muuan erityinen asia,
josta hän olisi tahtonut Kohlhas'ilta selvitystä: erään mustalaisakan
ennustuksesta, näet, joka jollakin tavalla oli Kohlhas'in kanssa
yhteydessä. Taikauskoinen kun vaaliruhtinas oli, kuten sangen useat
siihen aikaan, puuttui hän tähän lorupuheesen, eikä sen vuoksi
tahtonut Kohlhas'ia kuolemaan tuomittavaksi. Hän kirjoitti sen tähden
sydämellisen ja hartaan kirjeen keisarille, missä hän pyysi, syistä,
jotka hän vastaisuudessa tulisi ilmoittamaan, peruutetuksi valituksensa
Kohlhas'ia vastaan. Keisari vastasi hänelle valtiokanslian kautta "että
tämä mielenmuutos häntä suuresti kummastutti; että hän juuri Saksin
hovin tekemien valitusten johdosta jo oli valtakunnan ylihallitsijana
määrännyt erään keisarillisista asessoreista Berlin'iin vetämään
Kohlhas'ia syytöksen alaiseksi rikoksesta maanrauhaa vastaan, ja
että asian nyt täytyi mennä menoansa". Tämä kirje masensi kokonaan
vaaliruhtinaan, häntä kun kaiketi myöskin omatuntonsa vaivasi siitä
vääryydestä, millä Kohlhas'ia oli kohdeltu, jos kohtakin tämä oli
rikoksia tehnyt; ja kun hänen suruksensa vähän aikaa sen jälkeen
Berlin'istä tuli yksityisiä kirjeitä, joissa mainittiin, että asiaa
käytettiin kammarioikeudessa, ja että Kohlhas epäilemättä, huolimatta
hänen asianajajansa kaikista ponnistuksista, tulisi saamaan loppunsa
mestauspölkyllä, niin päätti vaaliruhtinas vielä kerran koettaa
pelastaa hänen Brandenburg'in vaaliruhtinaan kautta ja pyysi sentähden
tältä yksityisessä kirjeessä, että hevoskauppiaan henki säästettäisiin.
Hän vetosi siihen, että suojeluskirjan perustuksella selvän järjen
mukaan ei voitu sallia hänen kuolemantuomionsa toimeenpanemista; hän
vakuutti, että, katsomatta siihen näennäiseen ankaruuteenkin, mitä
Kohlhas'ia vastaan oli käytetty, hän ei milloinkaan ollut tarkoittanut
KohIhas'in kuolemaa — ja tämä vaaliruhtinaan vakuutus oli epäilemättä
todellisuuden kanssa yhtäpitävää; hän kertoi kuinka rauhattomaksi
hän olisi joutuma, jos se suojelus, jota oli uskoteltu, että Kohlhas
saisi Berlin'issä nauttia, lopullisesti syöksisi tämän suurempaan
vaaraan, kuin jos hän olisi Dresden'iin jäänyt ja siellä saanut
tuomionsa Saksin lakien mukaan. Brandenburg'in vaaliruhtinas, joka oli
havaitsevinansa tässä esityksessä paljon arveluttavaa ja epäselvää,
vastasi, että järtähtämättömyys, jolla keisarin asianvalvojat tässä
jutussa menettelivät, ei millään muotoa sallinut Saksin vaaliruhtinaan
toivon toteuttamista, eikä myös mitään poikkeusta näin ankarista
määräyksistä; hän selitti, mitenkä perin tarpeellista olisi näyttää
joku kauhistnttava esimerkki, olletikin kun Nagelschwidt yhä vaan
jatkoi julmuuksiansa ja jo Sanomattomalla rohkeudella ulotutti ne
Brandenburg'inkin alueelle; hän ilmoitti, että, jollei vaaliruhtinas
tahtoisi kaikkea tätä huomioonsa ottaa, hänen olisi kääntyminen
keisarin puoleen, sillä jos Kohlhas'in pelastukseksi jotakin mahtisanaa
lausua tahdottaisiin, voisi se tulla ainoastaan sieltäpäin.

Sillä välin oli Kohlhas, kuten kerrottu on, saapunut Berlin'iin ja
vaaliruhtinaan erityisestä käskystä viety ritarilliseen vankilaan,
missä häntä ja hänen viittä lastansa kohdeltiin kaikin puolin
niin suopeasti kuin vaan mahdollista oli. Heti kun keisarin
asianvalvojat olivat Wien'istä Berlin'iin saapuneet, saatettiin
Kohlhas kammarioikeuden edessä syytökseen yleisen maanrauhan
rikkomisesta. Onneton hevoskauppias väitti turhaan, ettei häntä
tällaisesta rikoksesta eikä myöskään hänen Saksissa harjoittamistansa
väkivaltaisuuksista voitu syyttää, sillä näistähän hän oli käynyt
sopimukseen Saksin vaaliruhtinaan kanssa; hänen täytyi kauhistuksekseen
kuulla, ett'eivät valtuutetut, jotka keisaria edistivät, voineet tätä
hänen puolustustaan mihinkään huomioon ottaa. Hän rauhoittui kumminkin,
kun hänelle ilmoitettiin että hän Dresden'issä asiassaan junkkeri
Wenzel von Tronkaa vastaan tulisi saamaan täyden tyydytyksen.

Kohta sen jälkeen — sattumalta juuri samana päivänä, jona
kammarijunkkari saapui Berlin'iin — päättyi Kohlhas'in asia
kammari-oikeudessa, hevoskauppias tuomittiin miekalla mestattavaksi.
Vaikka tätä rangaistustapaa pidettiin kunniallisena — sen alaiseksi,
näetsen, eivät joutuneet muut kuin rikokselliset aatelismiehet ja
jalosukuiset — ei kukaan kumminkaan uskonut, että se todenteolla
Kohlhas'ia kohtaisi. Kuultiin ja toivottiin, näet, että vaaliruhtinas,
joka oli osottanut suurta mielisuosiota Kohlhas'ia kohtaan, muuttaisi
tuomion vankeudeksi, jos kohtakin pitkälliseksi ja kovaksi. Mutta niin
ei tapahtunut. Vaaliruhtinas allekirjoitti, sittenkun hän suurella
tarkkuudella oli tutkinut kaikki asiakirjat, Kohlhas'in kuolemantuomion
ja määräsi mestauspäiväksi palmusunnuntain jälkeisen maanantain.

Heti kun vaaliruhtinas oli allekirjoittanut tuomion, luettiin se hänen
käskystänsä Kohlhas'ille. Tämä vapautettiin kahleistansa, ja paperit,
jotka koskivat hänen omaisuuttansa ja jotka häneltä Dresden'issä oli
takavarikkoon otettu, annettiin hänelle takaisin. Kun eräs virkamies,
jonka oikeudenistuin oli hänen luoksensa lähettänyt, kysyi häneltä,
mitä määräyksiä hän tahtoi tehdä omistamainsa tavarain suhteen, laati
hän erään oikeuden asiamiehen avulla testamenttinsa, jossa antoi
kaiken omaisuutensa lapsillensa ja määräsi rehellisen ystävänsä,
Kohlhasenbrück'in tilanomistajan heidän holhojaksensa. Siitä hetkestä
saakka ei ole mitään verrattava levollisuuteen ja tyytyväisyyteen,
mitä hänessä hänen viimeisinä päivinään vallitsi. Vaaliruhtinaan
nimenomaisesta käskystä oli hänen vankihuoneensakin avattu, ja
kaikilla hänen ystävillänsä, — ja paljo hänellä näitä kaupungissa
olisin, — oli yöt päivät vapaa pääsy hänen luoksensa. Niinpä sai hän
vielä mielihyväksensä nähdä kirkkoherra Jakob Freifing'inkin astuvan
hänen vankihuoneesensa ja tohtori Martti Lutheruksen lähettiläänä
antavan hänelle tältä omakätisen, epäilemättä sangen merkillisen
kirjeen, joka sittemmin on hävinnyt. Freifing'in kädestä sai Kohlhas
kahden brandenburgilaisen papin läsnä ollessa vastaan ottaa Herran
pyhän ehtoollisen.

Kaupunkilaisten ollessa yleisessä mielen jännityksessä — sillä he
luulivat yhä vieläkin, että keisarin valtasana pelastaisi Kohlhas'in
kuolemasta — koitti palmusunnuntain perästä tuon kamalan maanantain
aamu, jolloin Kohlhas oli sovittava rikoksensa ja huimat omanoikeuden
hankkeensa. Vahvan vartia-joukon seuraamana astui hän, käsivarrellaan
molemmat poikansa — sillä tämän armonosoituksen oli hän erityisesti
itsellensä pyytänyt — ja Jakob Freifing'in taluttamana vankihuoneensa
portin edustalle, ja sieltä vietiin hän sitten kuolemaan.

Mestauspaikalle ehdittyänsä huomasi hän sinne jo ennakolta saapuneen
Brandenburg'in vaaliruhtinaan, joka istui hevosensa selässä äärettömän
ihmisjoukon keskellä, ympärillänsä seurue, jossa myöskin arkkikansleri
Henrik von Gensau nähtiin. Vaaliruhtinaan oikealla puolella oli
keisarillinen asianvalvoja Frans Müller, kuolemantuomion kopia
kädessään, vasemmalla taasen Kohlhas'in oma asianajaja, lakiviisas
Anton Zänner, Dresden'in hovioikeuden tuomio kourassansa. Keskellä
puoleksi avonaista, väkijoukon muodostamaa piiriä näkyi vihdoin airut,
joka, mytty kainalossaan, hillitsi kahta lihavuudesta kiiltävää ja
maata jaloillaan kuopivaa hevosta. Arkkikansleri herra von Gensau
oli, näet, tyysten tarkoin ja ilman pienintäkään supistusta pannut
täytäntöön tuomion, mikä junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan oli
langetettu Dresden'issä. Nylkyrin käsistä saatuina olivat — tuomion
määräyksen mukaan — Kohlhas'in kuuluisat hevoset ensinnä tehdyt
kunniallisiksi, joka aikakauden käsityksen mukaan oli tapahtunut
sillä taivalla, että lippua oli heilutettu niiden ylitse; sitten
olivat ne jälleen entisiin voimiinsa ruokitut ja viimein, asiaa
varten erityisesti valitun lautakunnan kautta, annetut Kohlhas'in
asianajajalle Dresden'in torilla. Mestauspaikalla luovutettiin ne nyt
julkisesti hänelle itselleen.

Kun Kohlhas vartiainsa seuraamana astui vaaliruhtinaan eteen, sanoi
tämä:

— Tänäpäivänä, Kohlhas, on hetki tullut, jona sinulle oikeutesi
julistetaan. Katso, tässä annan minä sinulle takaisin kaikki, mitä
sinulta väkivallalla Tronkenburg'issa otettiin ja mitä minun oli
velvollisuus maanherranasi takaisin hankkia: hevoset, kaulaliinan,
rahat ja liinavaatteet, ynnä Mühlberg'in luona kaatuneen renkisi Hersen
sairashoito- ja holhouskustannukset. Oletko tyytyväinen?

Lukiessaan kiiluvin silmin tuomiota, joka arkkikanslerin viittauksesta
hänen käteensä annettiin, laski Kohlhas molemmat lapsensa, jotka hän
käsivarrellaan kantoi, viereensä maahan; sitten, huomattuansa tuomiossa
vielä erään kohdan, jonka nojalla junkkeri Wenzel väkivaltaisuudestaan
oli tuomittu 2-vuotiseen rangaistus-vankeuteen, heittäytyi hän aivan
tunteittensa valtaamana polvilleen vaaliruhtinaan eteen ja ilmoitti
että hänen suurin toiveensa, oikeutensa perille pääseminen, nyt oli
toteutunut. Sen lausuttuansa meni hän hevosten luokse, taputteli niiden
turpeita kauloja, tarkasti niitä, ja huudahti iloisella äänellä: minä
lahjoitan ne pojilleni Henrik'ille ja Leopold'ille! Kansleri, herra
Henrik von Gensau kumartui hevosensa selästä lempeästi häneen päin, löi
häntä olkapäälle, lupasi hänelle vaaliruhtinaan nimessä, että hänen
viimeinen tahtonsa pyhänä pidettäisiin, ja kehoitti hänen määräämään
noiden toistenkin tavarain suhteen, mitä hän paraaksi katsoi. Silloin
huusi Kohlhas luoksensa Herseu ivanhan äidin, jonka hän sattumalta oli
huomannut väkijoukosta, ja sanoi tälle, osottaen kädellään tavaroita:

— Kas tässä, nämät ovat teidän!

Rahat, mitkä hänelle itsellensä olivat vahingon palkkioksi
määrätyt, antoi hän niinikään Hersen äidille tämän vanhojen päivien
toimeentuloksi ja hauskuudeksi.

— Nyt Kohlhas, hevoskauppias, kuului tämän laupeudentyön jälkeen
vaaliruhtinaan vakava ääni; sinä, joka täten olet saanut hyvityksen,
valmista sinäkin nyt itsesi antamaan hyvitys hänen keisarilliselle
majesteetillensa, jonka säätämän maanrauhan sinä rikkonut olet! Kohlhas
kun tämän kehoituksen kuuli, otti heti hatun päästänsä, heitti sen
maahan ja sanoi olevansa siihen valmis. Sitten nosti hän vielä kerran
lapsensa syliinsä, pusersi niitä kauan rintaansa vasten, laski ne
hiljaa jälleen maahan ja jätti ne Kohlhasenbrück'in tilanhoitajalle,
joka kuumia kyyneliä vuodattaen vei ne pois mestauspaikalta.

Kohlhas seurasi orvoksi jääviä lemmittyjänsä silmillänsä, kunnes ne
olivat näkyvistä kadonneet; sitten nousi hän vakavasti mestauslavalle
ja asetti itse pölkylle päänsä, jonka pyövelin kirves yhdellä iskulla
katkasi.

Tähän loppuu kertomus hevoskauppias Kohlhas'ista, joka sielultaan
ja mieleltään oli perinpohjin oikeatuntoinen mies, mutta joka antoi
taipumattoman itsepintaisuutensa hairahduttaa itsensä tarttumaan sekä
omaksi että muiden turmioksi aseisin, hankkiaksensa itse itsellensä
oikeutta, kun hänen olisi ollut jättäminen kosto Jumalan käteen,
silloisten seikkain estäessä häntä pääsemästä oikeutensa perille.

Läsnäolijain surkutellessa Kohlhas'in surullista loppua pantiin
hänen ruumiinsa arkkuun ja vietiin etukaupungin kirkkotarhaan, missä
se kunniallisesti haudattiin. Sillaikaa kun tämä tapahtui kutsutti
vaaliruhtinas vainajan pojat luoksensa ja ilmoitti heille, että he
vaaliruhtinaan kustannuksella kasvatettaisiin aatelislasten koulussa.
Saksin vaaliruhtinas, joka niinikään oli ollut läsnä mestauksessa,
palasi sangen pian takaisin Dresden'iin ruumiiltaan ja sielultaan
murtuneena. Mitenkä hänen sittemmin kävi, se saadaan tietää
historiasta. — Vielä viime vuosisadalla eli Mecklenburg'in maakunnassa
Kohlhas'in jälkeläisiä, voimallisia ja kunniallisia.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIKAELI KOHLHAS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.