Eläinten olympialaiset : Satuja

By Kaarlo Hänninen

The Project Gutenberg eBook of Eläinten olympialaiset
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Eläinten olympialaiset
        Satuja

Author: Kaarlo Hänninen

Release date: June 3, 2025 [eBook #76217]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Osakeyhtiö Valistus, 1929

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄINTEN OLYMPIALAISET ***

language: Finnish




ELÄINTEN OLYMPIALAISET JA MUITA SATUJA

Kirj.

Kaarlo Hänninen





Helsingissä,
Osakeyhtiö Valistus,
1929.




SISÄLLYS:

Eläinten olympialaiset.
  Eläinten olympialaiset.
  Olympialaistoimikunta.
  Norsut raivaustöissä. Ajan ja matkan mittarit hankitaan.
  Mitä teitä ja miten eläimet matkustivat kilpailuihin.
  Vastaanotto.
  Kilpajuoksu.
  Hitauskilpailu.
  Toinen kilpailupäivä.
  Kirpun urotyö.
  Korkeuslento.
  Pituuslento.
  Pökkäyskilpailut.
  Puskusilla.
  Juhlat Tapiolassa.
  Uintikilpailut Petsamon vuonossa.
  Kun Suomen karhu voitti painimestaruuden.
Kaksi jättiläistä.
Lahorin prinssi.
Koivu ja kuhankeittäjä.





ELÄINTEN OLYMPIALAISET.




Eläinten olympialaiset.


Tasalakinen tunturi metsäisen kiveliön keskellä, jota kesäinen
aamupäiväaurinko valaisi. Taustalla näkyi korkeita Petsamon tuntureita
lumilaikkurinteineen, sivuilla matalampia, köyryselkäisiä vaaroja,
metsäisiä kankaita, soita ja järviä.

Tunturilla oli vilkasta liikettä ja hyörinää, sillä karhu,
kiveliönkuningas, oli kutsunut Suomen eläimet tärkeään neuvotteluun.
Karhuja, susia, ilveksiä, ahmoja ja kettuja parveili siellä hyvässä
sovussa sonnien, lampaiden, hirvien ja jänisten kanssa; oravat
kurahtelivat, kärpät puikkelehtivat ja mehiläiset, kärpäset ja paarmat
surisivat; taivaalla leijaili lintuja, niitä istui myöskin maassa,
missä vain tilaa oli. Korvia särkevä kirkuna, ammonta, määkinä, mörinä
ja murina kuului eläinjoukosta.

Karhu nousi korkeimman kiven päälle, röyhisti rintaansa, kakisti
kurkkuaan ja virkkoi:

— Kuuluttajat, julistakaa kokous alkaneeksi.

Viisi kurkea kohotti kaulansa suoraksi ja huusi:

— Kru'uu, kruu'uu, kruu'uu!

Senjälkeen karhu nousi kahdelle jalalle, röyhisti uudelleen rintaansa,
kakisti kurkkuansa ja luki tuohilevystä:

— Minä kiveliönkuningas, ikuisten metsien majesteetti, susien, ahmojen
ja ilvesten suuriruhtinas, kaikkien eläinten hallitsija y.m., y.m. teen
tiettäväksi:

Ihminen, meidän kaikkien yhteinen vihollisemme, tulee päivä päivältä
yhä vaarallisemmaksi. Hän harjoittelee lakkaamatta ruumistaan
tullakseen voimassa, nopeudessa ja kestävyydessä meidän vertaiseksemme
(— — Oikein puhuttu, mylvivät eläimet). Joka neljäs vuosi ihmiset
viettävät olympialaisia kisoja nähdäkseen, ketkä ihmisistä ovat
vahvimmat, nopeimmat, kestävimmät ja taitavimmat. Näihin tilaisuuksiin
tulee osanottajia kaikista maista. Vuosien kuluessa ihminen on tullut
niin nopeaksi juoksemaan, että hän ottaa kilpajuoksussa suden kiinni (—
— Uuuu, uuuu, ulvoivat sudet kauhistuneina); kohta hän painissa kaataa
itsensä metsänkuninkaan (karhut vihelsivät ihmeissään), eikä kauan
kulune, ennenkuin hän kiipeilee ja hyppii puissa yhtä keveästi kuin
orava (— — Kurr, kurr, kurrrrrr, kurisivat oravat) ja ui vedessä kuin
hylje.

Kun karhu vähän keskeytti puheensa, kuului eläinten joukosta:

— Ihminen meidät kohta surmaa sukupuuttoon! Korvia vihlova murina,
marmatus, haukunta, ammuminen, vihellys ja piipitys kuului
eläinryhmistä. Kaikki näyttivät olevan raivoissaan ihmiselle; karhu
yksin säilytti mielenmalttinsa. Kiveliönkuningas jatkoi:

— Minä, metsien majesteetti ja kaikkien eläinten kuningas olen
neuvotellut suurvisiirini suden ja salaneuvos ketun kanssa asioista
ja olen päättänyt pitää eläinten olympialaiset kisat osittain tällä
tunturilla, osittain Pummankivuonon rannalla Petsamossa; ne olkoot
kuudentena päivänä tuohikuuta ensi vuonna. Lähettilääni vieköön tästä
sanan kaikkiin maanosiin ja kaikille eläinluokille ja tärkeimmille
lahkoille, että ne puolestaan lähettäisivät tänne edustajiaan. Muut
alamaiseni menkööt kotiseuduilleen harjoittelemaan. Vain neuvonantajani
ja lähettilääni jääkööt olympialaiskomiteaksi järjestelemään kisoja.

— Hyvä, hyvä, mylvivät eläimet. — Me vietämme täällä sellaiset juhlat,
ettei milloinkaan ennen ole ollut kiveliössä. Ja ennen sitä me
harjoittelemme niin, ettei ihminen enää milloinkaan meistä kostu!

— Kuuluttajani ilmoittakoot kokouksen loppuneeksi, lisäsi karhu.

Kurjet asettuivat taas riviin metsänkuninkaan eteen ja huusivat:
Kruu'u, kruu'u...

Eläimet alkoivat sulassa sovinnossa laskeutua tunturilta hajaantuen eri
suunnille.




Olympialaistoimikunta.


Kun tunturi oli tyhjentynyt, alkoi toimikunta työnsä. Siihen kuului
paitsi puheenjohtajaa, kuningas karhua: susi, kettu, ilves, hirvi,
jänis, orava, pässi ja sonni; sitäpaitsi kotka ja lähettiläslinnut:
pääskynen, tervapääskynen, nuolihaukka, muutamia lokkilintuja ja
kurkia; selkärangattomia edustivat heinäsirkka, kirppu ja etana.

— Meidän on nyt laadittava kilpailuohjelma. Se ei ole niinkään helppo
tehtävä, sillä eläinkunnassakin on monta urheilunalaa ja monenlaisia
taitureita. Omasta puolestani ehdotan painia tärkeimmäksi numeroksi.
Paini on miesten urheilua. Olen synnynnäinen painimestari. Poikasena
en paljon muuta tehnytkään kuin kellistelin nurin kasvinkumppaneitani,
pikkuotsoja ja vieläpä aikamiehenäkin olen joskus käynyt käsirysyyn
vertaisteni kanssa. Minulla on yhdeksän miehen voima. Muurahaiset,
putkenjuuret ja metsämarjat, jotka ovat pääravintonani, kehittävät
lihaksiini pelottavan voiman. Toisinaan käyn ihmisen karjaan, otan
suurinta sonnia tai lehmää niskasta kiinni ja nujautan kuin tallukan
maahan, puhui karhu.

— Muistat väärin, herra kuningas, toisinaan sonni lävistää sinut
sarvillaan, huomautti kettu.

— Ei mitään keskeytyksiä! kivahti karhu. — Näillä töppösillä kellautan
kumoon vaikka jalopeuran, joka siellä Afrikassa kerskailee voimistaan
ja sanoo olevansa eläinten kuningas.

— Herra kuningas, tirskui pääskynen. — Minä näin viime talvena
Sudanissa jalopeuran hyppäävän korkean aidan yli lehmänhieho suussa.
Jalopeuralla on hirmuiset voimat. Mutta vielä väkevämpi on gorilla,
jonka näin Kongojoen varsilla. Hänestä saa Teidän Majesteettinne
oivallisen vastustajan varsinkin vapaassa painissa.

— Tulkoot vain gorillat, jalopeurat ja tiikerit kanssani rehelliseen
suomalaiseen sylipainiin, sittenpä nähdään, kuka on oikea eläinten
kuningas, murisi karhu. — Sittenpä nähdään!

— Minä ehdottaisin, että juoksu otettaisiin toiseksi numeroksi,
sanoi susi. — Minä olen arojen ja aavojen tuntureiden juoksumestari.
Näettehän sen jo pitkistä jaloistani, solakasta ruumiistani ja keveästä
käynnistäni. Ruokanani on vain liha, jota hankin usein yhteistoimintaa
käyttäen. Näkisittepäs, kuinka me pyydystämme poroja Lapin tuntureilla
sekä lampaita ja hevosia Siperian aroilla; me asetumme ensin ketjuun ja
ajamme laumaa niin kauan, että useimmat siitä joutuvat paistiksemme.
Se on ainakin rehellistä ajojahtia eikä salakavalaa väijymistä,
niinkuin kissojen ja ilvesten tapana on pyydystää. Toisinaan ajaa minua
metsästäjä hiihtäen, mutta harvoin hän saa minun kalliin turkkini.
Ihminen on minulle vihainen siitäkin, kun minä syön toisinaan pieniä
lapsia, jotka ovat yksinään menneet metsään. Tahtoisin siis koetella,
kuka on eläinkunnan nopein juoksija.

— Erehdytpä susi, jos luulet, että olet maailman nopein juoksija, sanoi
kurki. — Viime syysmuuton aikana näin, kuinka kaksi kasakkaa Venäjän
aroilla sutta metsästi. He seurasivat sitä nopeilla ratsuhevosillaan;
heidän vinttikoiransa kiisivät suden perässä sellaista vauhtia, että
saivat sen kiinni korvista ja pitelivät sitä, kunnes miehet ennättivät
paikalle. Ja onpa Aasian ja Afrikankin aroilla hyviä juoksijoita:
antilooppeja, kirahveja, kamelikurkia. Juoksusta tulee sentähden
jännittävä kilpailu.

— Otetaan vain juoksu yhdeksi numeroksi, myönsi karhu.

— Pituushyppy on varmaankin eläinten hyödyllisin urheilu, sanoi orava
kapsahtaen istumaan karhun eteen ja nostaen tuuhean häntänsä ylös.
Pitkällä pituushypyllä olen minä usein pelastanut itseni varmasta
kuolemasta. Olen oikea hyppymestari. Sinä, herra kuningas, olet monta
kertaa huviksesi katsellut, kun minä puusta puuhun loikkailen ja
hyppelen oksalta oksalle. Minä syön puiden silmuja ja siemeniä, siksi
ovat lihakseni voimakkaat. Minä olen ensiluokkainen voimistelija,
mutta kyllä minä harjoittelenkin ahkeraan aamusta iltaan. Toisinaan
joudun ainaisen viholliseni mäntynäädän kanssa hirvittävään kilpailuun
hyppimistaidossa. Silloin on henki kysymyksessä, sillä jos näätä tapaa
minut, syö se minut kohta suuhunsa.

— Herra kuningas, sanoi jänis, kapsahtaen takajaloilleen ja heilutellen
etukäpäliään kuin rumpupalikoita.

— Sukulaiseni orava kehuu itseään metsien parhaaksi hyppymestariksi.
Minä olen lumihankien hyppelijä. Katsokaa minun käyriä takajalkojani,
nehän ovat aivan kuin jouset. Luoja on luonut minut laukkoen kulkemaan.
Helposti hyppään korkean aidan yli varsinkin silloin, kun ajokoira on
kintereilläni. Kun talviaamuna palaan ruislaiholta tai heinäsuovalta
syönnökseltä, hyppään polulta syrjään niin kauas, ettei ihminenkään
huomaa, minkä kuusen juurelle olen loikannut. Toisinaan tiheässä
katajikossa, kun en muuten saa selville, mitä on minun ympärilläni,
loikkaan pystysuoraan ylös. Minä syön lehtiä, ruohoa ja jyrsin haavan
kuorta, siksi jäseneni ovat voimakkaat. Salaneuvos kettu ja suurvisiiri
susi kyllä todistavat, että olen ensiluokan vauhditon hyppääjä.

Karhu murisi hyvillä mielin:

— Mum, mum... minäkin olen huomannut, että te molemmat, orava ja
jänis, olette hyppytaitureita. Otava edustakoon Suomea ja Eurooppaa
pituushypyssä, jänis korkeushypyssä.

— Herra otso, sirisi heinäsirkka — minä luulen myös olevani
hyppytaitoinen.

— Ja minä myös, ehätti kirppu.

— Viisainta on jättää kehumiset siksi, kun olette koetelleet ensin
voimianne Austraalian kenkurujen, Afrikan antilooppien ja Alppien
kemsien kanssa, puhui kurki.

— Kirppu ja heinäsirkka kilpailkoot omassa sarjassaan, julisti karhu.

Yhtäkkiä jänis ja orava tulivat hyvin hätäisiksi. Jänis työnsi päänsä
pensaaseen, orava laukkasi sonnin vatsan alle, ja kurjetkin katselivat
levottomina ylös.

— Mikä nyt tuli? kysyi karhu.

— Kotka tulee, kotka tulee, puputti jänis. — Sen edessä ei ehdi mikään
pakoon.

— Tänä päivänä ja olympialaisjuhlien aikana ei mikään eläin saa tehdä
pahaa toiselleen. Johan minä olen sen kuuluttanut.

Kotka laskeutui arvokkaasti liidellen karhun eteen ja sanoi sille:

— Sinä olet metsien majesteetti, minä ilmojen. Oikeastaan minun ei
tarvitseisi totella maassa maleksijaa, mutta yhteisen asian tähden
alistun noudattamaan käskyjäsi eläinten olympialaisissa. Minä lintujen
ja kaikkien siivekkäiden puolesta tahtoisin, että olympialaisissa
kilpaillaan myös lentonopeudessa ja korkeuslennossa. Me linnut olemme
luodut lentämään. Sentähden on pukunamme höyhenpeite, sentähden
ovat eturaajamme muuttuneet siiviksi, sentähden on ruumiimme käämin
muotoinen. Ilma, vapaa ilma on meidän kulkutienämme.

— Salaneuvos, merkitse, lento ja korkeuslento, sanoi karhu.

Sillävälin oli etana kömpinyt varvulle metsän kuninkaan eteen.

— Herra tirehtööri, minäkin tahtoisin kilpailla.

— Hö, hö, höö... vai sinäkin! Mihin urheiluun muka sinäkin ottaisit
osaa? kysyi karhu.

— En suinkaan kilpajuoksuun nopeudessa, vaan — hitaudessa. Kuka
kauimmin viipyy määrätyllä matkalla, saakoon kultamitalin. "Ei ole
hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi." Kun Jumala loi maailman, ei Hän
puhunut kiireestä mitään, eikä Hän sitä ajatellut minua luodessaan.
Minä olen maailman hitaimpia eläimiä, mutta silti en ole mistään
myöhästynyt. Minulla on vain yksi jalka, jonka avulla luistan eteenpäin
kuin suksella sitä mukaa, kuin ehdin rasvata tieni. Minunkin ruokanani
ovat lehdet, joihin pitkällä kielelläni sahailen pyöreitä reikiä.

— Saakoon etanakin mieluisensa kilpailun, myönsi karhu. Totta on, että
eräissä tapauksissa hitaus on parempi avu kuin nopeus. Eläintenkin
pitäisi olla nopeat hyvällä, mutta hitaat kuin etana pahalla tiellä.

— Herra kuningas, sanoi pässi, minua ei ole luotu painikilpailuja enkä
kilpajuoksuakaan varten, mutta minä olen ensiluokan kaksintaistelija.
Katseleppas minun käyriä sarviani ja koettele lujaa otsaluutani. Minä
kilpailisin mieluimmin pökkäämisessä.

— Ja minä puskemisessa, ehätti sonni.

— Jos minulla olisi sarvet, ottaisin osaa pökkäys- ja
puskukilpailuihin, sanoi karhu.

— Ehdotetaanko vielä muita kilpailuja? lisäsi karhu.

— Eihän täällä ole vielä mitään mainittu merieläinten urheilusta,
sanoi harmaa hylje, joka suurin ponnistuksin ja paljon aikaa kuluttaen
oli tunturille kavunnut. Uinti, pituusuinti on meidän kilpailujamme.
Näettehän kohta, etten ole kilpajuoksijaksi luotu. Raajani ovat lyhyet
ja evämäiset, ruumiini sukkulan muotoinen, ettei se vastustaisi pahasti
vedessä liikkumista, karvani on lyhyt, ettei sekään pidättäisi, ja koko
olemukseni on suunniteltu vesielämää varten. Väärin tehtäisiin, jos ei
meille hylkeille ja kaloille järjestettäisi mitään kilpailuja.

— Salaneuvos, merkitse ohjelmaan vielä lisäksi uintikilpailut. Ne
pidetään Pummankivuonon rannalla, käski karhu jatkaen hetkisen
vaitiolon jälkeen:

— Merkillisen monimuotoinen on eläinkunta! Toiset eläimet on luotu
yksinomaan maalla liikkumaan, toiset vedessä elämään, ja paljon
on niitä, jotka ovat ilmassakin kuin kotonaan. Mutta juuri siitä
syystä tulevat eläinten olympialaiset olemaan hyvin monipuoliset.
Meidän kaikkien on puolustettava Suomen värejä ja Euroopan mainetta.
Puolustakoot aasialaiset, afrikkalaiset, austraalialaiset ja pohjois-
ja eteläamerikkalaiset eläimet omia maanosiaan!

— Suomi ja Eurooppa voittoon! huusivat kaikki eläimet kuorossa. Ja
kaiku vastasi ylt'ympäri tuntureista:

— Voittoon!

— Ja nyt, lisäsi kuningas, pääskyset, tervapääskyset, kotkat ja lokit
viekööt tiedon tämän kokouksen päätöksistä kaikkiin maanosiin.

— Herra kuningas, sanoi kettu, minulla on vielä eräs asia. Ketkä
raivaavat ja tasoittavat kilpailuradat? Kun minä viime kesänä kävin
kaupungin laidassa, näin ihmisten juoksevan kilpaa vartavasten tehtyjä
teitä pitkin.

— Afrikassa on hyviä tiemestareita, ehätti kurki. Viime syksynä näin,
kuinka norsut raivasivat itselleen tietä aarniometsissä. Siitä oli
leikki kaukana. — Amerikassa ja Aasiassa on myöskin raivaajaeläimiä,
nimittäin majavia, joita myös voitaisiin käyttää apuna.

— Lähettilääni, käskekää tulemaan sata norsua ja viisikymmentä majavaa
raivaus- ja tietöihin noin kaksi viikkoa ennen kilpailujen alkua. Minä
voin myös heitä autella, sillä ei minullakaan ole peukalo keskellä
kämmentä, varsinkin maankaivutöissä. — Menkää!

Karhu viittasi etukäpälällään linnuille.

Kaikki muut komitean jäsenet lähtivät tunturilta; ainoastaan
suurvisiiri ja salaneuvos jäivät kuninkaan neuvonantajiksi.




Norsut raivaustöissä. Ajan ja matkan mittarit hankitaan.


Lähettiläät lensivät valtakunnasta valtakuntaan ja maanosasta toiseen
kuuluttaen eläinten olympialaisten alkamisesta Petsamossa. Innostus
oli kaikkialla suuri. Vain Saharan leijona ja Bengalin tiikeri
vastustelivat, mutta päättivät hekin lähteä kilpasille kukistamaan
uutta nousukasta, kiveliön karhua, joka niin julkeasti kehtasi
julistautua eläinten kuninkaaksi.

— Minä pehmitän sen kanankaaliksi! marisi jalopeura.

— Minä syön sen uuden kuninkaan suuhuni, uhkasi tiikeri.

Mutta kuultuaan, että siellä kaikki eläimet sulassa sovinnossa
harjoittelivat voimiaan voidakseen menestyksellä taistella ihmistä
vastaan, rauhoittuivat vanhat eläinten kuninkaat jonkun verran.

Norsutkin estelivät ensin, että kuka sinne rengin töihin lähtee toiseen
maanosaan. Myöntyivätpä nekin viimein, koska lopullisena tarkoituksena
olivat toimenpiteet ihmistä vastaan.

Täsmälleen kaksi viikkoa ennen kilpailujen alkua, kun kiveliönkuningas
neuvonantajineen käveli Jauritunturilla huolestuneena ja odotellen,
kuului vuorenrinteeltä ryskettä ja jalkojen töminää. Karhu ensin
kauhistui nähdessään noin sata suurta eläintä kärsät pystyssä juosta
porhaltavan rinnettä ylös ja aikoi kiireen vilkkaa kiivetä honkaan,
mutta huomasi sitten, ettei kuninkaan sovi alamaisiaan pelätä. Karhu
rohkaisi luontonsa ja meni tulijoita vastaan. Kettu ja susi pitivät
viisaimpana pysyä syrjemmällä ja tarkastelivat uteliaina norsuja.

— Tervetuloa, rakennusmestarini, sanoi karhu, odotimme teitä jo
ikävöiden, kun meidän maanosassamme ei ole eläinten keskuudessa
tiemestareita.

Norsut asettuivat piiriin karhun ympärille. Johtajanorsu nosti yksin
kärsänsä ilmaan sanoen:

— Olemme käytettävissänne, Teidän Majesteettinne. Mutta ensin
kaipaisimme lepoa, sillä matka Afrikasta tänne. Palestinan, Syyrian,
Mesopotamian ja Armenian kautta, Kaukason yli ja Venäjän maan halki, ei
ollut leikintekoa.

— Olkaa niinkuin kotonanne. Kun olette levänneet, alatte tehdä tietä
tältä tunturilta tuolle toiselle. Kaikki puut, juuret ja kivet on
tarkoin kannettava pois; muun tasoitustyön tehkööt majavat.

Karhusta oli mieluistakin päästä joksikin aikaa erilleen noista
suurista eläimistä, joiden voimaa hän ei tuntenut. Hän ihmetteli, miten
leijona saa tottelemaan tuollaisetkin jättiläiset.

— Taitaa sittenkin leijona olla vahva eläin, arveli karhu itsekseen.
Mutta neuvoksilleen ei siitä mitään virkkanut, ei virkkanut, etteivät
luulisi esimiestään pelkuriksi.

Norsut asettuivat ympyrään tunturin laelle ja nukkuivat seisaallaan
päät vähän nuokuksissa. Kaukaa katsoen olisi niitä luullut kallioiksi.
Yksi vain makasi kyljellään sammalikossa.

Kettu, joka on useimmiten lapsellisen utelias, päätti käyttää
tilaisuutta hyväkseen tutkiakseen tarkemmin noita outoja eläimiä.
Se tulla sipsutteli aivan norsujen luo ihmettelemään niiden vahvoja
töppöjalkoja, vahvaa löntterömäistä ruumista, vasikannahkan kokoisia
korvia, suuria syöksyhampaita ja ennen kaikkea vahvaa, pehmeätä kärsää,
joka riippui päästä kuin vahva makkara. Sen päässä oli pienempi
lisäke ikäänkuin sormi tai nakkimakkara. Hyvin uteliaana tarkasteli
kettu kyljellään makaavaa eläintä, joka ei vähääkään liikahtanut.
— Onkohan se kuollut? tuumi repolainen itsekseen. Ja kun kettu on
toisinaan herkkusuu, heräsi siinä halu maistaa norsun kärsälihaa. Tämän
kettumaisen halunsa se heti tyydytti puraisten palasen sormimaisesta
lisäkkeestä ja luikki sen kanssa tiehensä, kun huomasi pahasti
erehtyneensä.

Norsu murahti vihaisesti ja löi sivujaan verisellä kärsällään. Siihen
toisetkin heräsivät ja raivostuivat nähdessään toverinsa verissään.
Vähällä oli koko lauma lähteä takaisin, mutta pitkien neuvottelujen
jälkeen jäi, kun karhu lupasi ankarasti rangaista sitä, joka oli
puraissut norsun kärsää. — Kukaan ei tiennyt, että se oli kettu.

Seuraavana päivänä norsut alkoivat työnsä. Ryskyen katkeilivat
ja juurineen kaatuivat isoimmatkin männyt, kun yksikin norsu
kietoi kärsänsä niiden ympäri ja kiskoi syrjään. Toiset työnsivät
syöksyhampaansa kivien ja juurien alle ja vääntelivät niitä pois tieltä
kuin vivuilla. Muutamat kantoivat kaadettuja puita kärsällään syrjään.
Karhunkin täytyi tunnustaa, että norsut ovat oivia tientekijöitä.

Viikossa saivat norsut tien raivatuksi tunturien välille, vieläpä
peratuksi suuren kentän hyppyharjoituksia ja painia varten. Majavat
sitten niitä tasoittelivat toisen viikon taputellen leveillä hännillään
ja nakertaen pois pienehköjä juuria, joita kaikkia norsut eivät olleet
viitsineet poistaa. Ja hyvä siitä tulikin. Kun kiveliönkuningas
suurvisiirinsä suden ja sihteerinsä, salaneuvos ketun kanssa tietä
ja kenttää vähää ennen kilpailuja tarkasteli, kiitti hän norsuja ja
majavia hyvästä työn suorituksesta.

Lisäksi karhu antoi rakentaa vielä kuusista kunniaportin tien toiseen
päähän ja hongan juurista kunniaistuimen itselleen maaliviivan
läheisyyteen.

— Kaikki on valmista, lausui karhu kämmeniään yhteen hieroskellen.

— Ei vielä, Herra Majesteetti. Eihän meillä ole vielä mitattu
matkaakaan eikä ole kelloa, jolla mittaisimme aikaa niinkuin ihmiset.
Jollemme saa niitä, niin emme voi merkitä ennätyksiä.

— Mistä saamme mitan ja kellon?

— Ei hätää, sanoi kettu, et ole turhan tähden minua salaneuvokseksesi
ottanut. Minä hankin ne. Me emme välitä ihmisten mitoista ja kelloista,
vaan teemme oman järjestelmämme. Matkoja mitatkoon kukko; sillä on
aivan yhtä pitkät askeleet, kun se vapaudessaan marssii, vaikka se
kyllä osaa harpatakin, varsinkin nähdessään minut kanatarhassa.
Aikaa mitatkoon käki kukkumisellaan. Matkan pituuden mittana olkoon
kukonaskel, ajan mittana käen kukahdusväli eli "kukkuu".

— Olkoon niin, sanoi karhu.




Mitä teitä ja miten eläimet matkustivat kilpailuihin.


Siitä alkaen kun lähettiläät olivat eri maissa julistaneet
kiveliönkuninkaan kuulutuksen, vallitsi eläinkunnassa oikea
olympialaiskuume. Missä kaksi tai kolme eläintä sattui yhteen,
puhuttiin tulevista suurkilpailuista; niitä varten järjestettiin eri
maanosissa ja eri eläinten kesken karsintakilpailuja, sillä vain
parhaat kyvyt pääsivät koettelemaan. Eri maanosien mahdollisuuksista
väiteltiin ja lyötiin vetoja. Muuttolinnut eivät aluksi olleet selvillä
siitä, minkä maanosan värejä puolustaisivat: senkö, jossa talvet asuvat
tai senkö, jossa olivat syntyneet. Viimein selvisi, että syntymämaan
kunniaa on puolustettava. Kussakin maanosassa valittiin ylikomentaja,
jonka huolena oli maanosan eläinjoukon johto ja ylin valvonta.
Afrikassa oli leijona itseoikeutettu johtaja, Aasiassa tiikeri,
Pohjois-Amerikassa harmaakarhu, Etelä-Amerikassa puuma, ja Austraalian
eläimet valitsivat paremman puutteessa dingokoiran.

Valtamerien pinnalla näkyi myös liikehtimistä, kun valaat, hylkeet ja
hait pitivät karsintakilpailujaan uinnissa.

Eläinten olympialaiset tulivat erittäin jännittäviksi senkin tähden,
että oli päätetty painissa ratkaista, kuka on oikea eläinten kuningas.

Eläinkunnassa kyllä tapahtuu säännöllisiäkin joukkovaelluksia.
Matkustaja-antioloopit tekevät tuhatlukuisiksi laumoiksi keräytyneinä
pitkiä vaelluksia Kalaharissa, samoin peurat Pohjois-Amerikan
arktisilla seuduilla, sopulit Europan pohjoisosissa ja heinäsirkat
aroseuduilla; muuttolintujen syksyin keväin suorittamat matkat ovat
myös joukkovaelluksia. Mutta ei milloinkaan ennen oltu Lapissa nähty
eläinten vaeltavan sellaisessa kiihkossa ja sekaisin kuin näiden
kilpailujen edellä. Se muistutti eläinten pakoa takana räiskyvän ja
kintereillä kiitävän aronpalon edessä.

Austraalian eläimet olivat ensin kerääntyneet Austraalian mantereen
pohjoisimpaan kohtaan, mutta siinä näytti nousevan tie pystyyn, kun
meri tuli vastaan. Dingo käski albatrossien lentää Tyynelle merelle
hakemaan salmen yli saattajia. Albatrossit toivatkin sieltä kymmenen
pottivalasta, samanverran vasaravalaita ja lauman haikaloja laivoiksi.
Kun puuha oli eläinkunnalle yhteinen, ei kenenkään sopinut kieltäytyä.
Arafurameren rannalla kengurut, dingot, Austraalian strutsit ja
pussihukat istuivat valaiden selkään — ja niin sitä mentiin salmen
yli Timorsaareen, joka kuuluu Pieniin Sundasaariin. Monia eri saaria
pitkin ja monen salmen yli äsken kerrotulla tavalla kuljettuaan seurue
saapui Jaavalle; sieltä edelleen Sunda-salmen yli Sumatralle, josta
Malakan salmen yli Malakan niemimaalle. Sen rannalla erosivat valaat
ja haikalat maaeläimistä ja lähtivät uida porhaltamaan aikoen ehtiä
meritietä Etelä-Kiinanmeren, Ison valtameren, Beringin salmen ja
Pohjoisen jäämeren kautta Petsamoon yhtäaikaa edellisten kanssa.

Saaristosta oli seurueeseen liittynyt useita eläinlajeja:
Uudesta Guineasta loistovärisiä paratiisilintuja ottaakseen osaa
kauneuskilpailuihin, Borneosta oli tullut oranki eli metsäihminen
aikoen painikilpailuihin muiden ihmisenmuotoisten apinain kanssa,
Uudelta Guinealta oli tullut myös emu juoksukilpailuja varten ja
monta eri lintulajia oli joukkoon yhtynyt siinä tarkoituksessa, että
ottaisivat osaa nopeuslentoon. Joukossa nähtiin myös salangaaneja,
joiden pesiä kiinalaiset syövät herkkunaan.

Brahmaputrajoen mutkaan oli tiikeri kerännyt kaikki kilpailuihin
osaaottavat Aasian maanosan eläimet. Apinoita, villihevosia, aaseja,
kameeleja, vuohia ja lampaita oli joukottain. Osa niistä oli kuitenkin
eväsvaroiksi tarkoitettu, sillä tiikeri ei vielä tietänyt, että
eläinkunnassa kilpailujen aikana oli täydellinen rauha, eikä toinen
eläinlaji saanut silloin toisensa kimppuun hyökätä.

Tiikeri otti komentonsa alaiseksi myöskin Austraalian eläimet
väittäen, että Austraalia on kerran ollut maayhteydessä Aasian kanssa
ja silloin oli eläinkuntakin yhteinen. Dingo ei uskaltanut vastustella
röyhkeää petoa, vaan totteli nöyrästi, kun tiikeri hänelle kiljahteli
milloin mitäkin määräyksiä.

Kun oli mahdotonta päästä sellaisen seurueen kanssa maailman korkeimman
lumi- ja jääpeitteisen vuoriston, Himalajan yli, oli tiikeri valinnut
juuri Brahmaputran laakson kulkutieksi; sitä seuraten pääsivät eläimet
korkealle Tibetin ylängölle, mutta kaljun ja korkean Kuenlunin yli oli
kavuttava. Paljon helpommin sujui matka Gobin erämaassa ja Kirgiisien
aroilla, joilla kuivien seutujen eläimet olivat kuin kotonaan. Mutta
Venäjällä oli tämän vaeltavan lauman kuljettava suurien jokien yli. Kun
eivät suuret merinisäkkäät enää olleet auttamassa, täytyi kenkurujen,
antilooppien ja lampaidenkin koetella uimataitoaan. Huonosti olisi
käynyt useille eläimille, elleivät toiset olisi auttaneet niitä.

Monta kertaa tiikeriä nauratti makeasti, kun venäläiset pakokauhun
valtaamina pakenivat lauman edestä. Sammen kalastajat Volgan rantamilla
jättivät veneensä ja pyydyksensä veteen ja juoksivat tiehensä
nähdessään oudon kulkueen. Kun lauma sattui kylään, piilottautuivat
asukkaat majoihinsa päätellen, että maailmanloppu on käsissä. Ja
tiikeri lisäsi heidän pelkoaan kiljaisten talojen kohdalla.

Afrikan eläimet vaelsivat kuningas leijonan opastamina melkein
samaa tietä, jota norsut olivat käyttäneet. Se joukkue oli vielä
kirjavampi kuin edellinen. Jalopeurojen, leopardien, gorillain,
simpanssien ja marakattien seassa nähtiin seebroja, kvaggoja ja useita
antilooppilajeja. Omana joukkueenaan kulkivat kamelikurjet, jotka
uskoivat saavansa ensi palkinnon juoksukilpailuissa.

Etelä- ja Pohjois-Amerikan eläimet olivat kulkeneet omia maanosiaan
pitkin ja kerääntyneet Alaskaan miettimään miten pääsisivät Beringin
salmen yli Vanhan mantereen puolelle. Edellisestä maanosasta oli puuma,
joka oli sen maanosan eläinten johtaja, tuonut mölyapinoita, joita
aiottiin käyttää ammattihuutajina kiihoittamaan urheilijoita, lisäksi
laamaeläimiä, jäniksiä, kamelikurkia, kondoorikotkia ja koreahöyhenisiä
kolibreja; viimemainitut tulivat kauneuskilpailuja varten.
Mielipahakseen oli puuma huomannut jo kilpailijoita koetellessaan, että
hänen maanosassaan on vähän kykyjä. Eihän esimerkiksi laiskiaisista,
kilpikonnista ja käärmeistä ollut kilpailijoiksi missään ottelulajissa.
— Pohjois-Amerikan joukkue oli jo monipuolisempi ja hyvin harjoitettu.
Mustia ja harmaita karhuja, susia, piisonihärkiä, hirviä, peuroja
ja antilooppeja oli lähtenyt maataan edustamaan, lisäksi useita
lintulajeja.

Beringin salmen rannalla eläimet tapasivat ajelehtivan jäävuoren,
jonka päälle ne asettuivat ja joka tuulen ja merivirtain kannattamana
kulkeutui Aasian rannalle. Vaivalloinen oli amerikkalaisten eläinten
matka Aasian tundroillakin, kun niiden piti uida kaikkien Jäämereen
laskevien jokien yli.

Kun Lappiin oli tulossa myös Intianmeren ja Atlantin eläimiä sekä
napaseutujen edustajia meriteitse, voimme jossain määrin kuvitella
sitä eläinten paljoutta ja niitä valtavia laumoja, jotka silloin eri
puolilta lähestyivät Petsamoa.




Vastaanotto.


Eipä liene ihmistenkään olympialaisissa monesti valmistettu vieraiden
maiden edustajille juhlallisempaa vastaanottoa kuin oli Jauritunturilla
kilpailupäivän aamuna. Kiveliönkuningas tahtoi näyttää, että osataan
sitä Lapissakin komeilla. Hän laittoi havuportin eteen valtavan
kunniakujan asettaen tien molemmille sivustoille riveihin norsut,
hirvet, peurat, jääkarhut, sudet ja ketut; hän käski vieraiden
saapuessa kotkien, haukkojen, kurkien ja joutsenten leijailla
ilmalaivueina tunturin yläpuolella, ja ketun neuvosta hän oli pitänyt
myös musiikkipuolesta huolta.

Etujoukkojen ilmaantuessa tielle nousi kiveliönkuningas
kunniaistuimelleen ja viittasi käpälällään. Norsut nostivat
kärsänsä, sonnit ja hirvet turpansa ja petoeläimet kuononsa ylös ja
tervehdyssoiton sijasta mörisi, ammui tai ulvoi kukin voimiensa mukaan.
Tulijat vastasivat samalla tavoin, niin että kaiku vastasi seitsemästä
tunturista. Kotkat ja haukat kirkuivat, joutsenet joikuivat ja hanhet
tatattivat korkeudessa. Pienempien lintujen ääntä ei erottanut, ei
kukonkaan, jonka kettu oli vartavasten hankkinut matkojen mittaajaksi,
ei käenkään, joka koetti ylläpitää edes jonkinlaista tahtia.

Etujoukkona tulivat amerikkalaiset eläimet pää pystyssä ja koppavin
elein. — Johtaja, harmaakarhu tuskin huomattavasti nyökäytti päätään
tervehdykseksi marssiessaan kiveliönkuninkaan sivu, sillä omahyväiset
amerikkalaiset pitävät kaikkien muiden maanosien asukkaita alempina
luontokappaleina.

Karhusta se oli paha merkki, ja hänessä syntyi jo pahoja aavistuksia.

Toisena ryhmänä tulivat Afrikan edustajat, leijona etunenässä.
Harjaansa puistellen ja hännällään vihaisesti kylkeään pieksäen,
samalla syrjäsilmin kyräten karhua, asteli se ohitse ylevin askelin
osoittaen jo käytöksellään halveksimista korvenkuningasta kohtaan.

— Mikähän tästä tulee, jupisi karhu itsekseen paha-enteisenä.

— Näetkö, kuinka jalopeura on kiukkuinen; se kynii sinut vielä,
kuiskasi kettu.

Kolmantena joukkueena tulivat aasialiset eläimet, joiden kärjessä
tiikeri kulki joustavin askelin ja itsekseen maristen suomatta
katsettakaan karhulle tervehdykseksi.

Neljäntenä saapuivat etelä-amerikkalaiset ja viidentenä
austraalialaiset. Niiden johtajat puuma ja dingo nyökäyttivät sentään
päätään karhulle.

Kun kaikki eläinryhmät olivat asettuneet niille osoitetuille paikoille,
ja kurjet huutaneet tavanmukaisen tervehdyshuutonsa, suoristtautui
karhu juhlalliseen asentoon pitäen seuraavan puheen:

— Minä kiveliön kuningas, metsien majesteetti, kaikkien eläinten
kuningas (— — Valehtelet! ärjäsivät leijona ja tiikeri), minä olen
kutsunut teidät kaikkien maiden etevimmät eläimet jaloon kilpailuun,
suuriin olympialaiskisoihin näyttämään kuntoanne. Näinä päivinä täällä
ratkaistaan, mikä on paras urheilumaa maailmassa. Meidän eläinten
pitäisi kehittyä nopeammiksi, voimakkaammiksi ja taitavimmaksi kuin
ihminen, joka myös pitää tällaisia kisoja.

(— — Hyvä, hyvä! huusivat eläimet.) Julistan nämä ensimmäiset eläinten
olympialaiset kisat avatuiksi ja kehoitan kunkin maanosan edustajia
valitsemaan palkintotuomarinsa.

— Johtajat palkintotuomareiksi! huusivat eläimet kuin yhdestä suusta.

Kettu pyysi kohteliaasti palkintotuomareita paikoillensa kuninkaan
istuimen sivulle, mutta jalopeura, tiikeri ja harmaakarhu nousivat
kunniaistuimelle kiveliönkuninkaan viereen eikä viimemainittu
uskaltanut estellä. Puuma ja dingo jäivät alas, sillä lavalle ei
enempää mahtunut.

Vaikka ketun kirjoittamassa ohjelmassa paini oli ensimmäisenä,
päätettiin se yhteisestä sopimuksesta jättää viimeiseksi, koska siinä
etupäässä kilpailtiin siitä, kuka on oikea eläinten kuningas, ja sen
kilpailun ratkaisu olisi jo alussa tehnyt kilpailijat riitaisiksi.




Kilpajuoksu.


— Juoksijat esille, huusi karhu, kun oli päästy ohjelmasta selville.

Tielle ryntäsi paljon eläimiä eri ryhmistä. Kettu ja susi asettivat ne
riveihin, viisi rinnakkain mitaten rivien väliksi kaksikymmentä kukon
askelta. Kukin maanosa sai asettaa viisi edustajaa eli yhden rivin, ja
rivit seurasivat aakkosjärjestyksessä. Ensimmäiseksi tulivat Aasian
edustajat: villihevonen, peura, maralhirvi, saiga-antilooppi ja kulaani
eli aroaasi.

— Huomio, huomio! huusi tiikeri niin käskevästi, että hälinä eläinten
parissa lakkasi kuin suulle lyödyillä. — Aasian suunnattomat erämaat
ja aroaavikot ovat eläinkunnalle kasvattaneet hyviä juoksijoita.
Niistä näette tässä muutamia edustajia. Ensimmäisenä on tarpaani
eli villihevonen, aito juoksijan esikuva. Katselkaa sen siroja,
yksikavioisia jalkoja, jotka ovat vain juoksemista varten kehittyneet,
sen solakkaa pyöreätä vartaloa, kaarevaa kaulaa ja pientä päätä. Toiset
väittävät, että tarpaani olisi kaikkien ihmisten kesyttämien hevosten
esi-isä.

Toinen edustajamme, aroaasi eli kulaani, on ruumiinrakenteeltaan
edellisen kaltainen. Molemmat ovat kotoisin Keski-Aasian aroseuduilta.

Tuo haarasarvinen, harmaa eläin on villipeura, kotoisin
tundra-alueelta. Hyvä juoksija sekin, vaikka sillä on joka jalassa
neljä kaviota.

Neljäs on edellisen sukulainen, maral-hirvi, kotoisin Keski-Aasian
vuoristoista.

Viides on saiga-antilooppi, kotoisin Länsi-Aasiasta.

— Eläköön Aasian eläimet! huusivat kaikki eläimet.

— -köön, — — - köön! vastasi kaiku tuntureista.

— Afrikan juoksijat esiin! huusi kettu. Riviin tuli viisi eläintä.

— Hei, hei! huusi leijona niin kimakasti, että selkäpiitä karmi. —
Afrikan juoksijoilla on kyllä vanhastaan hyvä maine, mutta tämän päivän
kilpailu saa varmaan näyttää kaikille eläimille, minkälaisia menijöitä
Saharan erämaa sekä Sudanin ja Kalaharin lakeudet kasvattavat.

Kirahvi, lähes kuuden metrin korkuinen, pitkäkaulainen eläin puolustaa
Sudania ja Itä-Afrikkaa. Se on hyvä juoksija, vaikka se painaakin lähes
viisisataa kiloa.

Nuo juovikkaat eläimet, seepra ja kvagga, ovat hevosen sukulaisia ja
kotoisin samoilta seuduilta.

Neljäs edustaja, matkustaja-antilooppi on kotoisin Kalaharin
reuna-alueilta. Nimikin osoittaa, että se on hyvä juoksija.

Viides edustajamme on kamelikurki.

— Kurki! ihmettelivät oikeat kurjet ääneen.

— Me panemme vastalauseemme sen johdosta, että lintuja käytetään
edustajina juoksussa, huomautti harmaakarhu.

— Eihän sillä ole kelvon siipiä, vaikka kuuluukin lintuihin. Se kulkee
aina juosten tai kävellen. Kamelikurki, joka on laajalle levinnyt
maamme aavikoille, on aina mukana suurissa juoksukilpailuissa seeprain,
kvaggain ja antilooppien kanssa.

— Kilpailkoon vain kamelikurki, myönsi karhu.

— Eläköön Afrikan edustajat!

— Eurooppalaiset esiin! huusi taas kettu.

Riviin astuivat hevonen, hirvi, saksanhirvi, susi ja vinttikoira.

— Saanen luvan esitellä Euroopan edustajat, sanoi karhu.

— Hevonen on oikeastaan edelläesitetyn tarpaanin jälkeläinen niinkuin
ruumiinrakenteestakin näkyy, mutta ihmisen kouluuttamana on siitä
tullut mainio juoksija. Varokoon henkeään sekä hirvi että susi silloin,
kun ihminen hevosellaan ratsastaen käy niitä ahdistamaan.

Hirvi on vanhastaan juoksijan maineessa, samoinkuin saksanhirvikin.
Minä luulen, että suurvisiirini susi on ollut niiden harjoitusmestarina
kautta aikojen. Monta kertaa olen jännityksellä seurannut hirven tai
saksanhirven vimmattua pakoa susilauman edessä. Mutta olenpa nähnyt
susienkin hengenhädässä, kieli pitkällä karkaavan vinttikoiran edessä.
Nyt saatte näyttää, kuka on nopein. Puoltakaa kunnialla Eurooppaa.
Täältä Suomesta ovat ihmistenkin parhaat juoksijat kotoisin.

— Pohjois-Amerikan juoksijat esiin, ilmoitti salaneuvos.

Vapiti, virginianhirvi, hanka-antilooppi, harmaasusi ja piisonihärkä
astuivat esiin.

— Täällä on taidettu unhoittaa, että Amerikan urheilijamme ovat aina
antaneet päihin muiden maanosien edustajille, mörisi harmaakarhu.
Luulenpa niin käyvän näissäkin kilpailuissa. Siitä tulette melkein
vakuutetuiksi katsellessanne joukkuettamme, jonka tässä esittelen:

Vapiti, komeasarvinen ja sirojalkainen Kanadan hirvi on maankuulu
nopeudestaan. Usein olen saanut vatsaani pidellen nauraa intiaanille,
joka on sen jäljessä lumikengillä varustettuna turhaan juossut.

Virginianhirvi, tuo sirojalkainen sarvipää on myös mainio menijä.

Hanka-antiloopista olette kai kuulleet, kun on ollut puhe preerioiden
nopeimmista juoksijoista.

Tämä harmaasusi kyllä kokemuksestaan tietää, että vauhtia on liikaakin,
kun se parhaansa panee.

Piisonista luulisi, että se on kömpelö eläin, mutta kaukana siitä. Se
on kyllä tullut tänne etupäässä pusku-urheilua varten, mutta ottakoon
nyt osaa juoksuun.

— Eläköön Pohjois-Amerikan urheilijat! esitti kettu.

— Eläköön, eläköön, eläköön! mylvivät eläimet.

— Seuraa Etelä-Amerikka! kuulutti kettu.

Laama, huanakko, vikunja ja Etelä-Amerikan kamelikurki astuivat tielle.

Puuma nosti kuonoaan ja puhui:

— Meidän maanosamme on myös kasvattanut hyviä kilpajuoksijoita, vaikka
meillä ei olekaan niin suuria erämaita eikä heinäaroja kuin Aasiassa ja
Afrikassa; meillä on enimmäkseen aarniometsiä ja korkeita vuoristoja.
Aarniometsissä ei käy juokseminen, siellä lyö heti päänsä puuhun tai
tarttuu liaaniverkkoon. Maanosamme mainetta puoltavat nyt laama,
huanakko ja vikunja, nuo pientä kamelia muistuttavat eläimet, jotka
kaikki ovat toisilleen läheisiä sukulaisia. Niiden jäljessä tarkenee
ratsuhevonenkin, kun intiaanit ratsastaen niitä ajavat. Lisäksi on
meillä tuo siivetön lintu, kamelikurki; sekin mainio juoksija.

— Eläköön Etelä-Amerikka!

— Austraalian edustajat esiin!

Tielle hypähti vain yksi ihmeellinen eläin. Se hyppi takajaloillaan,
etujalat ilmassa ja nojaten maahan tullessaan vahvaan ja pitkään
häntäänsä. Eläin muistutti jänistä, mutta oli kymmeniä kertoja sitä
suurempi.

Dingo nosti nyt kuononsa ylös huutaen:

— Kenkuru edustaa yksin Austraaliaa. Tuleva kilpailu näyttäköön, mihin
se pystyy.

— Eläköön Austraalia! huusivat eläimet.

Tämän esittelyn jälkeen ne eläimet, jotka eivät ottaneet osaa
kilpailuun, hajaantuivat pitkin tien vartta kunniakujan jatkoksi.
Suuret eläimet asettuivat maahan, pienemmät kapusivat puihin paremmin
nähdäkseen. Mölyapinat olivat valinneet suuret hongat jokseenkin
puolimatkassa tähystysasemakseen ja hännästään riippuen seurasivat
kilpailua.

Kiveliönkuningas korotti äänensä:

— Koska nyt on kaikki valmiina, kilpailijat paikoillaan, käki
aikaa kukkumassa kunniaportin päällä ja salaneuvokseni ennätyksiä
merkitsemässä, niin juoksijat lähtekööt silloin, kun minä sanon kolme,
käykööt tietä myöten toisen tunturin laelle ja palatkoot tänne. Kuka
ensin ennättää, sille kakku leivotaan.

— Yyks, kaaks, kolm!

Juoksijat rynnistivät matkalle ja kavioiden läiskeen seasta kuului käen
kukunta, kun se kunniaportin päällä aikaa mittasi, ja kettu tuohilevy
käpälissä luki kukahduksia. Kaulat suorina johtajat kunniaistuimellaan
katselivat tielle, jossa myllertäen ja tomupilviä nostattaen juoksijain
sekava parvi eteni joutuen tien käänteessä metsän suojaan. Henkeään
pidättäen katselivat tien varrelle joutuneet eläimet sitä menoa,
sellaista hurjaa vauhtia, eivätkä huomanneet omilleenkaan huutaa
menomatkalla.

Lähettiläät seurasivat lentäen kilpailijoita ja toivat tietoja
kilpailun kulusta. Puolimatkasta toi haarapääskynen seuraavat tiedot:

— Kamelikurki, vinttikoira ja kenkuru sivuuttivat puolivälimerkin
ja lähtivät paluumatkalle, niitä seuraa lähinnä juoksijahevonen,
hanka-antilooppi ja hirvi. Toiset tulevat jäljempänä. Piisoni, laama ja
sudet keskeyttäneet. Kamelikurki johtaa...

Jalopeura kiljaisi ihastuksesta. Saapui toinen lähetti, tervapääskynen
tuoden tiedon:

— Kolmen ensimmäisen välillä syntynyt hirmukilpailu, mutta vinttikoira
on hiukan edellä.

Siitä tiedosta iloitsi kiveliönkuningas.

Hetken perästä kuuluu kujanteelta huudon pauhina. Sen alkavat
mölyapinat, mutta siihen yhtyvät sadat muut eläimet: härät, norsut,
gorillat, hirvet, kurjet, varikset, harakat ja räkättirastaat. Se
paisuu ja lähenee, se tekee eläinten kuninkaat levottomiksi.

Jo erottaa sanoja: "Hei, hei, hei!... Suomi, Suomi, Suomi!" Toisinaan
taas: "Amerikka voittoon..." "Afrikka, Afrikkaa..."

— Jo tulevat! huudahtaa kettu ja unohtaa ajan lukemisen.

— Kolme rinnakkain, huudahtaa käki unohtaen kukkumisen.

— Kenkuru on edellä! riemuitsee dingo.

Vihaista murinaa kuuluu kunniaistuimelta.

— Kiri, kiri, kamelikurki, kiri, kiri! huutavat norsut.

— Hei, hei, hei! huutaa karhu nähdessään vinttikoiran hurjassa
vauhdissa sivuuttavan kamelikurjen ja saavuttavan kenkurun.

Näiden viimemainittujen välillä syntyy hurja loppukiri: Eurooppako vai
Austraalia ensimmäiseksi?

Jo nousevat tunturin rinnettä ylös yhä rinnakkain. Minkä kenkuru
voittaa hyppyjen pituudessa, sen vinttikoira laukkojen luvussa. Kieli
on molemmilla suusta ulkona, ja vaahto tippuu vatsan alta.

Palkintotuomarit seuraavat jännityksestä mykistyneinä äärimmilleen
kiristynyttä kamppailua.

Mutta ihan maaliviivan edessä painautuu vinttikoira puolen pituuttaan
kenkurun edelle. Kolmantena tulee kamelikurki, neljäntenä hevonen,
viidentenä hanka-antilooppi j.n.e.

— Eläköön, eläköön! karjuivat eurooppalaiset, ja karhukin tuli
niin innostuneeksi, että loikkasi istuimeltaan alas tervehtimään
vinttikoiraa.

Kaikki eläimet kerääntyivät aukion ympärille. Äänen melu oli niin
kova, että karhu tuskin sai äänensä kuuluviin julistaessaan seuraavaa
voittajien luetteloa:

  1. Vinttikoira, Eurooppa.
  2. Kenkuru, Austraalia.
  3. Kamelikurki, Afrikka.
  4. Hevonen, Eurooppa.
  5. Hanka-antilooppi, Pohjois-Amerikka.

— Mitkä ovat ajat? kysyi jalopeura kuivasti ja terävästi.

— Niin, mitkä ovat ajat? ärähti harmaakarhu.

— Tässä tuohilevyssä ei olekaan aikoja merkitty.

— Miten ovat ne jääneet pois? kysyi karhu ketulta.

Ketun täytyi selittää, että koko ajanottopuuha meni lopussa myttyyn,
kun sekä käki että hän itse olivat innoissaan sen unohtaneet. Siitä
syntyi hirmuinen riita.

— Sellaista on se kehuttu eurooppalainen järjestys! kiljui harmaakarhu
kiukkuisena.




Hitauskilpailu.


Tyynnyttääkseen liiaksi kiihtynyttä mielialaa järjesti karhu vielä
samana iltana hitauskilpailun. Kaikki osanottajat olivat hyvin pieniä
eläimiä: etanoita, simpukoita, matoja, punkkeja ja satajalkaisia.
Kilpailupaikaksi valittiin sileä kallio, jonka päälle eläimet
asettuivat suoraan riviin toisella kivellä piirretylle suoralle
viivalle; toinen viiva vedettiin noin kahden desimetrin etäisyydelle
edellisestä.

— Se on kilpailun voittaja, kuka viimeksi saapuu maaliin, huusi karhu.

— Mutta kukaan ei saa välillä pysähtyä, lisäsi kettu.

Palkintotuomarit asettuivat kiven ympärille silmät kiinnitettyinä
pienten eläinten ryhmään, joka ei suinkaan hehkunut kilpailuhalusta,
vaan laiskana ja välinpitämättömän näköisenä odotti lähtökäskyä.

— Yyks', kaaks', kolm'.

Kilpailurivissä huomasi pienen pientä liikettä tuskin suurempaa kuin
seinäkellon tuntiviisarissa. Onkimato ja jalaton, valkea kärpäsentoukka
olivat muihin kilpailijoihin verraten melkoisen nopeita, vaikka ei
niidenkään liikkeestä paljon saanut selvää.

— Etanahan seisoo paikoillaan, huomautti jalopeura.

'- Kyllä se kulkee, etkö näe märkää juovaa sen takana kivessä; se on
voidetta, jota se erittää ruumiistaan luistaakseen nopeammin. Mutta
minkä sille mahtaa kun se on hitaaksi luotu, väitti kettu.

Palkintotuomareilla ei ollut kelloa, jos olisi ollut, niin olisivat
kahden tunnin tarkkaamisen perästä voineet huomata, että ensimmäiset
lähenivät maaliviivaa, mutta etana ja punkki olivat vasta puolivälissä,
edellinen viimeisenä.

Tämä kilpailu ei ollut jännittävä, mutta se oli hermoja tyynnyttävä.
Viimein karhukin kyllästyi yhteenkohti tuijottamiseen ja ilmoitti:

— Kilpailu lopetetaan, sillä tulokset ovat jo näkyvissä. Ensimmäisen
palkinnon hitaudessa saakoon etana, toisen punkki, kolmannen
kärpäsentoukka, neljännen täi.

— Eläkööt maailman hitaimmat eläimet, huusivat kilpikonnat ja
laiskiaiset.




Toinen kilpailupäivä.

Kirpun urotyö.


Seuraava kilpailupäivä oli yhtä kirkas ja aurinkoinen kuin ensimmäinen.
Suuri kiveliö loisti keskikesän vihannin värein synnyttäen osaltaan
juhlamieltä. Tunturileivoset livertelivät aamuvarhaisella, käet
kukkuivat, sinirintasatakieliset lauloivat koivuvyöhykkeessä ja niihin
yhtyivät yörastaat alhaalla havumetsässä.

Tapion linnassa tunturin juurella ei nukuttu, sillä ukko Tapio
oli huolissaan kilpailujen johdosta, huolissaan siitä, että
selviytyvätköhän eläimet ilman riitoja näistä kisoista. Hän käski
Mielikin, metsän emännän koristella metsän parhaimpaan juhla-asuun,
lähetti sinipiiat, metsän keveät keijukaiset, soittelemaan
simapilliään, ja itse hän Nyyrikin ja Tellervon kanssa kaunisteli
Tapion linnaa.

Suuret eläimet nukkuivat aamulla pitkään tunturin päivänpuoleisella
rinteellä, kun olivat valvoneet myöhään keskiyön aurinkoa katsellen.
Herätessään hienon soitannon säveliin tunsivat kuninkaatkin edellisen
päivän erimielisyyden lientyneen.

Karhu nousi ensin, kutsui luokseen olympialaistoimikunnan ja viittasi
käpälällään kurjille, jotka heti kuuluttivat:

— Kruu'u, kruu'u, kruu'u!

Se oli merkki juhlien alkamisesta. Pian alkoivat kilpailijat ja muut
juhlavieraat kokoontua aukean kentän ympärille. Tiikeri, leijona,
gorilla ja oranki värisivät vilusta, koska aamuyö oli ollut koleahko.
Sellaiseen eivät päiväntasaajan eläimet olleet tottuneet.

Kuninkaat nousivat kunniaistuimelleen, ja karhu piti seuraavan
alkajaispuheen:

— Eläinkunnan olympialaisten kisain toisena päivänä ovat pituushyppy,
korkeus- ja pituuslento, sekä pökkäys- ja puskukilpailut. Nämä molemmat
urheilut ovat yhtä vanhat kuin eläinkuntakin. Pituushypyt kuuluvat
monen eläimen jokapäiväiseen elämään. Muutamat eläimet ovat siinä
taidossa pitkälle kehittyneet, pitemmälle kuin ihminen. Rohkeat, pitkät
hyppäykset pelastavat usein eläimen, kun ihminen hätyyttää. Näyttäkää,
kuka on paras hyppääjä ja mikä maanosa on hänen kotimaansa.

— Hyppääjät esiin! kuulutti kettu.

Viivalle tuli vain muutamia eläimiä, joilla kaikilla oli hyvin
kehittyneet takaraajat. Joukossa nähtiin kenkuru, jänis, hyppyrotta,
orava, näätä, heinäsirkka ja kirppu.

— Eläimillä on sellaiset hyppysäännöt, että mittana on käytettävä
hyppääjän ruumiin pituutta. Kuka useimmat ruumiinsa pituudet hyppää, se
on voittaja.

— Se on oikea kilpailutapa, myönsivät eläimet.

— Valmiit, varoitti kettu.

Karhu:

— Yyks, kaaks, kolm!

Hyppääjät ponnahtavat ilmaan, tekevät loivan kaaren ja putoavat maahan
jääden istumaan siihen, mihin putosivat.

Kettu ja susi mittasivat matkat, ja karhu kuulutti tulokset pisteissä:

  Kirppu      250 ruumiinsa pituutta.   ?
  Heinäsirkka 150     "       "       Aasia.
  Orava        20     "       "       Eurooppa.
  Hyppyrotta   20     "       "       Eurooppa.

Jänis ja orava olivat ihmeissään, sillä he olivat luulleet olevansa
maailman parhaimpia pituushyppääjiä. Pettyneinä olivat katselijatkin,
kun voiton vei eläin jota etäämpää ei nähnytkään.

— Sinä olet pieni, mutta pippuri; sinä näytät, että maastahan
se pienikin ponnistaa ja ponnistaa, että paukkuu, muhoili
kiveliönkuningas. — Sanohan toki, mistä olet kotoisin, kun ei näy
kirjoissa.

Kirppu hypähti aivan karhun eteen ja vikisi:

— Me kirput asumme kaikissa maan osissa niinkuin ihminenkin, jonka
vannoutuneita verivihollisia me olemme; me olemme hänen verensä
imijöitä, lämmittelemme hänen povellaan ja makaamme hänen vuoteessaan.
Ihmisen ja meidän välillä on aina sota. Jos hän saa kiinni kirpun,
tappaa hän sen armotta, mutta me häntä vain kiusaamme ja syömme
vähitellen. Kun hän on makeimmassa unessa, alamme me verityömme. Siitä
huolimatta on ihminen meitä kuljettanut mukanaan kaikkiin maihin.

— Eläköön kirppu, eläköön ihmisen vihollinen! huusivat eläimet
innostuneina.

Mutta kesken kaiken kettu alkoi purra natustella selkäkarvojaan, sillä
sen turkissa liikkui ihmisen kirpun läheinen sukulainen.




Korkeuslento.


Kiveliönkuningas jatkoi:

— Kuinka kaunis onkaan maailma korkeudesta katsottuna. Kuta
korkeammalle nousemme, sitä laajempi on näköala ja sitä
viehättävimmältä näyttävät maisemat. Minäkin olen suurten näköalojen
ihailija. Usein nousen tunturin laelle katselemaan maailmaa. Silloin
usein ajattelen: "Oi, jospa olisi minulla siivet, niin silloin minä
lentäisin aina pilviin saakka."

Mutta yhtä hyvä näinkin. Luoja on jaellut antimiaan siten, että eri
eläimet ovat tulleet erilaisista taidoista ja kyvyistä osallisiksi.
Toiset Hän on luonut maassa liikkumaan, toiset vedessä ja eräät
ilmassa. Emme siis kadehdi lintuja, vaikka niillä onkin lentotaito,
vaikka ne eivät olekaan yhtä kiinteästi sidotut tähän maan kamaraan
kuin me. Ihailkaamme tänään niiden taitoa, joilla ilma on kulkutienä.

Karhu viittasi ketulle käpälällään.

— Korkeuslentäjät esiin, kuulutti kettu.

Ensi kutsunnalla ei ilmaantunut ketään muuta kuin ystävämme
peltoleivonen, jonka niin monesti kesäaamuina olemme nähneet kiirivän
taivaalla ja katoavan taivaan sineen. Leivonen istahti lähtöviivalle.

— Eivätkö muut uskallakaan lähteä yläilmoihin? kyselivät eläimet
toisiltaan.

Silloin puuma nousi kunniaistuimelle ja kiljui:

— Harpyia, harpyia!

Ilmasta kuului kohinaa kuin tuulispään kiitäessä. Huanakot tulivat
rauhattomiksi; mölyapinat, jotka muiden puiden puutteessa olivat
hännästään kiikkumassa kunniaportin kaaressa, vetäytyivät portin pielen
suojaan; jänis ja orava piilottautuivat suurempien eläinten alle.

Lampaan kokoinen, valkeavatsainen ja tummarintainen lintu laskeutui
loivin kaarroksin leivosen viereen. Sillä oli kankeat, kaarevat kynnet,
koukkuinen kotkan nenä ja töyhtö päässä.

— Harpyia, maailman julmin petolintu on kotoisin Etelä-Amerikasta.
Se on lainannut nimensä kreikkalaisten kuoleman haltijattarilta,
harpyioilta, sillä mihin eläimeen tämä lintu iskee, se on kuoleman oma.
Minä olen nähnyt harpyian kantavan kynsissään ihmisen lasta, selitti
puuma.

— Hyvä on, ettei tiikerillä ja leijonalla ole siipiä, puhelivat
antiloopit.

— Kondori, kondori! huusi taas puuma.

Ilmassa liiti kohisten mahtava petolintu, niinkuin satujen vaakalintu,
laskeutuen majesteetillisin kääntein edellisen viereen. Se oli
paljaskaulainen, väriltään sinertävän musta, ja sen kurkkua ja otsaa
koristivat veripunaiset heltat.

Puuma esitteli:

— Etelä-Amerikkaa edustaa täällä toinenkin korkeuslentäjä,
kondorikotka, kotoisin Aconcagualta. Kondori syö kuolleitten
eläinten lihaa, mutta nälissään iskee eläväänkin. Harpyia ja kondori
puolustakoot maanosamme mainetta.

— Missä ovat Euroopan kotkat? huusi karhu.

— Ja Aasian? lisäsi tiikeri.

— Ja Pohjois-Amerikan? ärähti harmaakarhu.

— On niitä Austraaliassakin korkeuslentäjiä, väitti dingo.

Harpyian ja kondorin viereen lensi joukottain kotkia, korppikotkia ja
haukkoja, sillä pitihän koetella, kun johtajat vaativat. Joukossa oli
meidän maakotkammekin.

Karhu oli juuri antamaisillaan lähtömerkin, kun kettu hätääntyneenä
huomautti:

— Miten voimme mitata, kuka käypi korkeimmalla?

— Aivan oikein, siihen meillä ei ole mittoja eikä mittaajia.
Korkeuksissa kuuluvat ihmistenkin mitat käyvän mitättömiksi, myönsi
karhu, eikä meistä nelijalkaisista voi kukaan seurata mukanakaan, että
edes silmämääräisesti erottaisimme voittajan.

Mutta kettu pelasti taas eläimet pälkähästä. Hän kutsui lapintiaisen
luokseen, asetti sen kondorin harteille ja varoitti:

— Pidä nyt lujasti kiinni höyhenistä, ja kun nousette yläilmoihin, niin
katsele silloin tarkasti, ketkä näistä linnuista käyvät korkeimmalla.

— Uskaltaisinkohan? epäili lapintiainen.

— Pienuutesi sinua suojelee ja sitäpaitsi nyt on rauha eläinkunnassa.

— Olkoon menneeksi, vaikka tämä "ratsu" ei näytäkään oikein
hyväntahtoiselta. Näenpähän minäkin kerran oikein laajalti maailmaa.

Karhu antoi lähtömerkin. Leivonen hypähti keveästi ilmaan ja alkoi
tapansa mukaan laulaen kohota korkeutta kohti. Kotkat läiskäyttelivät
siipiään harvakseen, ja kondorin täytyi ensin hyppiä maassa saadakseen
kylliksi ilmaa siipiensä alle. Mutta päästyään vähän ylemmäksi harpyia,
kondori ja kotkat nousivat nopeammin kuin leivonen. Hetken kuluttua ne
näkyivät vain tummina pisteinä poutapilven reunaa vastaan. Viimein ne
kaikki katosivat silmistä taivaan sineen.

Niinä hetkinä tähysteli lukemattomia silmäpareja Jauritunturilla
taivaan korkeuksiin odottaen alastulijoita. Kirahvien kaulat olivat
kuin puhelinpylväitä, ja karhu oli noussut innoissaan takajaloilleen.

Hetket olivat jännittäviä.

— Sinneköhän ne jäivät? kaipaili karhu hetken kuluttua.

— Yläilmoissa on kylmä; parta kuurassa ne sieltä tulevat. Minä luulen,
että sillä kondorilla kaula paleltuu, jos kovin korkealle nousee,
pakisi kettu.

Silloin alkoi näkyä taas taivaalla kuin mustia alas kiitäviä palloja.
Siivillään pidätellen pudottautuivat korkeuslentäjät tunturille.
Ensin tuli leivonen, sitten kokonainen rykelmä korppikotkia, kotkia
ja viimeisenä kondori, jonka höyhenet olivat vieläkin kuurassa.
Lapintiainen oli niin kohmettunut, että ei kyennyt aluksi karhulle
selvittämään tuloksia. Huimaavasta alastulosta oli se myöskin
pökerryksissä, mutta kun kettu vei sen karhun korvan juureen, sai se
ilmoitetuksi parhaimmat tulokset.

Karhu:

— Maailman mestari: kondori, Etelä-Amerikka, toinen harpyia,
Etelä-Amerikka, kolmas maakotka, Eurooppa.

— Eläköön... köön... köön!

Karhu:

— Lisäksi saanen kertoa, että lapintiainen, jolla oli kunnia olla
mukana ennätyslennossa, sanoi olleen ylhäällä niin vähän ilmaa, että
veri tihkui sieraimista ja silmistä ja ilma oli niin kylmää, että sylki
jäätyi hetkessä kovaksi jääksi.

Puuma oli mielissään, sillä Etelä-Amerikan voitto oli loistava, ja
mölyapinat huusivat niin vimmatusti, ja samalla niin rumasti, että
karhun täytyi lopuksi niitä kieltää.

Etelä-Amerikka oli voittanut.




Pituuslento.


Karhu jatkoi hetken kuluttua:

— Niinkuin olemme nähneet, on eläinkunnassa mainioita nelijalkaisiakin
menijöitä, jotka "lentävät jaloillaan", jos on hitaitakin, Nyt
näyttäkööt siivelliset lentonopeuttaan. Lentäkööt kilpailijat täältä
Heinäsaarelle, ottakoot sieltä kukin nokkaansa höyhenen ja tuokoot
tänne. Kuka ensin ennättää tänne, se on maailman paras lentäjä.

— Heinäsaaret niinkuin koko Petsamokin liitettiin äsken Suomeen.
— Tuolla pohjoisessa siintää Jäämeri lahtineen; näemme selvästi
Petsamovuonon ja Pummankivuonon, ja sen lähellä häämöittävät myöskin
Heinäsaaret tuolla suunnalla (kettu viittasi sinne käpälällään). Siellä
asuu niin paljon lintuja, että maa on valkeanaan höyheniä. Ei siis
tarvitse höyhentä etsiä. Tulkoot kaikki kilpailijat esiin, huusi kettu.

Hoikkaruumiisia ja hyvin pitkäsiipisiä lintuja laskeutui lähtöviivalle.

— Koska kilpailijoista näkyy olevan suurin osa Euroopasta, niin saanen
niistä muutamia esitellä, puhui karhu, saksipyrstöinen lintu, jonka
sinertävänmusta selkä ja valkea vatsa niin jyrkästi toisistaan eroavat.
Kesäilloin istuu se mielellään jonkun kelopuun nenässä lörpötellen:
"Neitsytmaaria, Neitsytmaaria sanoi minun varastaneen sakset ja
silkkikerän lammasnavetan laudalta, mutta kyllä Herra Jeesus tietää."

— Se on meidän Suomen linnuista nopeimpia lentäjiä, esitteli karhu.

— Valehtelet taaskin, murjaani, kiljasi jalopeura. Haarapääskynen
on afrikkalainen lintu. Viime talvena näin saman saksiniekan Niilin
keskijuoksun varsilla.

— Taaskin suuri erehdys! Pääskyset käyvät teillä vain talvella
lämmittelemässä, mutta heti kun maa sulaa, palaavat ne tänne.
Haarapääskynenkin on syntynyt tuolla kylässä, navetan kattovuolen
päälle rakennetussa pesässä. — Salaneuvos merkitse kirjoihin, että
pääskynen on suomalainen lintu.

— Niin on, vakuuttivat kaikki muut Suomen eläimet.

— Tämä musta, pitkäsiipinen lintu on tervapääskynen, kotoisin Suomesta.
Se on syntynyt jossain linnan muurin halkeamassa tai jyrkällä kallion
riutalla, se syöpi hyönteisiä samoinkuin haarapääskynen, ja sillä on
niin heikot jalat, että se pääsee vain ryömimällä maassa kulkemaan,
mutta lentäjä se on maan mainio, selitti karhu.

— Albatrossi! kiljasi leijona käskevästi.

Ilmassa kuului humaus, kun valkea, vasikankokoinen lintu, jolla oli
vain siipisulat mustat ja siipien kärkien väliä noin neljä metriä,
laskeutui lähtöviivalle.

— Tämä on meidän Afrikkamme lintuja, sanoi jalopeura ylpeästi päätään
nostaen.

— Meidänhän se on, väitti dingo.

— Yhtä hyvin se on Etelä-Amerikan, sanoi puuma.

— Minä olen merien asukas, syntynyt Eteläisen jäämeren saarella,
selittu jättiläislintu.

— Salangaani esiin! kiljui tiikeri. — Minä näytän, että Aasiakin on
kasvattanut hyviä lentäjiä. Tämä pääskystä muistuttava lintu elää
Itä-Intian saarilla. Sen pesiä syövät kiinalaiset parhaana herkkuna,
mutta sepä ei teekään pesäänsä mullasta ja savesta niinkuin teidän
räystäspääskysenne, vaan syljestään, joka ilmassa kovettuu.

— Muuttohaukka viivalle! huusi karhu vuorostaan.

Harmaanruskean ja vaaleankirjava, keltajalkainen petolintu kiiti
viivalle niin vinhaa vauhtia, että ilma viuhui. Karhu ei voinut olla
edeltäpäin kehumatta nopealiikkeistä haukkaa, jonka saaliiksi oli
joutunut monta sataa riekkoa ja teertä.

— Siinä se on lentäjä! kehui kontio. — Kun minä eräänä kesäiltana
istuin Karilompolon rannalla, niin kuulin ilmasta kuin ukkosen nuolen
suhahduksen. Katsahtaessani ylös näin sorsan ojossa kauloin ja siivet
kuperina syöksyvän ilmasta lampea kohti, ja perässä tulla vihelsi
muuttohaukka. Sorsa paiskautui lampeen niin, että vesi posahti, mutta
samassa syöksyi siihen myöskin tämä haukka kouristaen sorsan selkään
koukkuiset kyntensä. — Pidäppä nyt, muuttohaukka, sinäkin Euroopan
puolta!

Vielä lensi lähtöpaikalle erilaisia lokkilintuja, haukkoja ja
pääskysiä. Kaikkia ei tarvinnut kutsuakaan, niin suuri oli innostus.
Viimeisenä lentää laahusteli varis lähtijäin riviin sanoen:

— Minäkin palan halusta saada kerran kilpailla toisten lintujen kanssa.
Kun toisinaan laskettelen myötätuuleen, varsinkin hämärissä, niin
tuntuupa, ettei maailmassa ole ainoatakaan parempaa lentäjätä.

— Krakk, krak, krak, krak — — —, nauroivat harakat.

— Vai sinäkin muka olympialaiseksi! Pysy vain ihmisten tunkioilla,
kujilla ja pelloilla matosia tonkimassa, oraita syömässä ja paljaita
linnunpoikasia ja sammakoita popsimassa. Harmaat liivisi ja housusi
sekä musta frakkisi eivät oikein sovi kilpailupuvuksi, ivaili karhu.

— Kruu'uu, kruu'uu, huusivat kurjet varoitukseksi, että kaikki olisivat
valmiit.

— Yyks', kaaks' kolm!

Ja lentoon pelmahtivat kohta linnut kuin pulmusparvi, johon haukka
iskee. Vain hetkisen kuului siipien vihinä ja havina, kun lentäjät
ilmaa halkoen kiisivät pohjoista kohti kadoten tunturien taa.

Eläimet järjestäytyivät riviin pohjoiseen päin ja taivaalle
tirkistellen. Jänö ja kenkuru istuivat vierekkäin etukäpälät ilmassa;
orava oli puiden puutteen tähden kapsahtanut hirven sarviin, kärppä ja
ahma norsujen selkään, sillä mölyapinat ja marakatit olivat vallanneet
kunniaportin tähystyspaikakseen.

Jäykistyttävä, sydäntä kouristava olympialainen odotustunnelma kahlehti
monimuotoisen eläinkunnan.

— Jo tulevat, jo tulevat! huudahti kondorikotka, jolla on erittäin
kauas kantavat silmät.

Hetkisen kuluttua näkivät sen muutkin eläimet, näkivät melkein mustan
linnun kiitävän ilmassa kuin raketin.

— Terve, tervapääsky! Terve! Hei, hei, hei, Suomi voiton vei!

— Eläköön, eläköön! huusivat kaikki Euroopan eläimet.

Tervapääskynen toi karhulle haahkan untuvan, jonka se oli napannut
Heinäsaarelta haahkan pesästä.

— Mutta mikä kummitus sieltä nyt tulee! huudahti kettu.

Katsojat terästivät silmiään. Kauan ei tarvinnut arvella, sillä
jättiläislintu albatrossihan sieltä porhalsi ja päästyään karhun luo
päästi se suustaan elävän lapintiiran. Ei ollut kerinnyt hakemaan
yksinäistä höyhentä, vaan oli napannut hautovan tiiran siivestä
nokkaansa ja tuonut sen vapaalla kyydillä Jauritunturille. Tiira oli
kyllä toisella siivellä vastaan räpistellyt ja tehnyt lentäjälle kiusaa.

Päästyään pintehestä lapintiira kirkasi kiukuissaan, hypähti lentoon
pudottaen samalla valkean läjän karhun naamalle.

Eläimet eivät oikein tienneet hurratako albatrossille tai nauraa
lapintiiran kujeelle.

Kolmantena tuli perille salangani, neljäntenä nuolihaukka ja sitten
palasi niitä rykelmissä, jonka tähden ei saatu selvää niiden
saapumisjärjestyksestä. Karhu jakoi jalomielisesti muuttolinnuista
tulevan kunnian jalopeuran kanssa.

— Eläköön Eurooppa ja Afrikka! mylvivät norsut.




Pökkäyskilpailut.


Pituuslennon jälkeen eläimet kerääntyivät tasoitetun aukean ympärille
pökkäyskilpailuja katsomaan. Niihin kisoihin ilmoittautui vain lampaan-
ja vuohensukuisia eläimiä, sellaisia lujakalloisia, joiden haarattomat,
ontot sarvet ovat taapäin kääntyneet. Kettu järjesti kilpailijat
kahteen riviin, vastakkain ja noin neljän metrin päähän toisistaan.
Joukossa nähtiin meidän kaikkien hyvä tuttu jäärämme, jonka sarvista
joskus saa aikamoisen muksauksen; siellä oli myös hoikkasarvinen
vuohipukki, vahvasarvinen vuorivuohi, aasialainen Marco-Polon lammas
ja useita muita pökkäysmestareita. Kaksi aina kerrallaan sai koetella
voimiaan. Ensimmäisenä parina olivat lammas ja vuohi.

Kilpailujen ylituomarit kiipesivät kunniaistuimelleen. Karhu antoi
merkin. Kuului kova lasaus aivan kuin kahta lautaa olisi yhteen lyöty,
ja sen jälkeen kuului kuin tahdissa jymäys toisensa perästä, kun jäärä
ja vuohi vuoroin perääntyivät, vuoroin iskivät otsaluunsa ja sarvensa
vastakkain, niin että molempien silmissä taivaan tähdet leiskahtelivat,
mutta kumpikaan ei antanut perään.

— Hei, hei, hei! huusivat eläimet innoissaan.

Jäärä kokosi kaikki voimansa viimeiseen iskuun — — —.

Yhä vimmatummin puskivat eläimet. Katselijoista näytti siltä, että
molemmat alkoivat tyrmistyä ja vuohen toinen silmä muurautui melkein
kiinni. Silloin tuli ratkaisu. Jäärä kokosi kaikki voimansa viimeiseen
iskuun ja antoi vastustajalleen sellaisen täräyksen, että vuohen toinen
sarvi muljahti irti ja sen alta paljastui verinen tolho eli verisarvi.
Vuohiparka lysähti aivan pyörtyneenä kentälle.

— Jäärä voitti, ilmoitti karhu.

— Vuohi on, kuten amerikkalainen sanoo, "knock out", lisäsi harmaakarhu.

Vuohi kannettiin syrjään. Jonkun ajan perästä se virkosi
pyörtymyksestään ja kysyi ketulta:

— Voitinko minä?

Salaneuvos kettu painoi päänsä alas, kohteliaasti tekeytyi pää
kallellaan osaaottavan näköiseksi siinä määrin kuin naamansa salli ja
sitten pudisti päätänsä.

Häpeissään meni vuohi eläinlaumaan varoen arkaa verisarveaan
kolahduksilta.

Toisena parina vuorivuohi ja Marco Polon lammas alkoivat koettaa
kallojaan. Viimemainittu, Keski-Aasian vuorimaiden kasvatti, oli
hirvittävän suurisarvinen ja antoi vastustajalleen heti ensi iskulla
sellaisen täräyksen, että vuorivuohi päätään ravistellen poistui
näyttämöltä.

— Aasia voitti! kiljui tiikeri silmät säihkyen ja niin vimmatusti, että
vuoret kaikuivat.

Kun muut kilpailijat katsoivat parhaaksi poistua näyttämöltä peläten
tuon aasialaisen oinaan hirmuisia iskuja, asetti kettu molemmat
voittajat vastakkain. Jäärä ja Marco Polon lammas katselivat toisiaan
kyräten, sillä he tiesivät ratkaisevan hetken lähenevän, jolloin Aasian
ja Euroopan maine on kysymyksessä.

— Muista, jäärä, että olet Euroopassa kasvanut! huusi karhu.

Karhu vihelsi merkiksi, että saavat alkaa koetuksen. Kuului loksahdus,
toinen, kolmas... säännöllisin väliajoin. Kumpikaan ei antanut perään.
Silmä kovana, sarvet tanassa ja vihankiukussa maailman parhaat
pökkääjät iskivät siinä yhteen, kunnes jäärä sai niin kovan iskun
silmäänsä, että pyörtyi kentälle.

— "Knock out!" huusi harmaakarhu.

— Aasia voitti! totesi karhu.

Mutta tiikeri ja muut Aasian eläimet nostivat vuorostaan niin kovan
metelin, että pauhina kuului monen peninkulman päähän; sellaista
ei kuulla edes ihmisolympialaisissakaan. Se häiritsi tulosten
kuuluuttamista, ja sentähden salaneuvos järjesti kiireen vilkkaa
seuraavan kilpailun.




Puskusilla.


Lampaiden ja vuohien voimannäytteet olivat kuitenkin lasten leikkiä
siihen verrattuna, mitä ohjelmassa seurasi. Sen jälkeen kävivät
nimittäin piisonihärät, visentit, Kapinpuhvelit, sonnit ja hirvet
koettelemaan niskalihaksiensa jäykkyyttä ja sarviensa terävyyttä.

Tuskin olivat pökkääjät päässeet sivulle siirtymään, kun ketun
kehoituksesta karhu jo kuulutti:

— Puskijat heti kentälle!

Mainitut suuret sarvipäänisäkkäät astuivat piirin keskelle asettuen
vastakkain seuraavassa järjestyksessä: piisoni — visentti ja sonni —
Kapinpuhveli. Hirvi jäi odottamaan, koska peura ja muutkaan hirvet
eivät uskaltaneet tulla sen kanssa puskusille.

Harmaakarhu esitteli:

— Piisoni, rannattomien preerioiden valtias, ei ole ennen puskusilla
löytänyt vertaistaan, lukuunottamatta junan veturia, jonka kanssa
se myös on koetellut voimiaan. Huonosti on käynyt sonnille, joka on
uskaltanut käydä sen kanssa kamppailuun, huonosti myös metsästäjälle,
jonka luoti ei ole piisonia heti tappanut. Katselkaa sen vahvaa
eturuumista, jäykkää niskaa, teräviä ja koukkuisia sarvia. Kuka
uskaltaa käydä sen kanssa puskusille?

— Visentti uskaltaa, huusi karhu. — Eurooppa on myös kasvattanut
lujaniskaisia eläimiä. Visentti eli ennen Liettuan metsissä ja
Kaukasian vuoristoissa, mutta nyt sitä on vain vähän jäljellä.

Karhu löi etukäpälänsä yhteen ilmoittaen siten, että ensimmäinen pari
saa yrittää.

Mutta härät eivät hätäilleet. Luontoaan kiihdyttääkseen mörisivät ne
paikoillaan, nuuhkivat maata ja kuopivat jaloillaan sammalia, niin
että ne tuiskuna pölisivät eläinten ympärillä. Silmät muljahtelivat
ilkeästi, ja valkea vaahto pursusi suusta, kun ne hitaasti ja kyräten
lähenivät toisiaan ja sopivan matkan päähän päästyään sarvet tanassa
iskivät yhteen. Sarvet ristissä ja otsakamarat vastakkain seisoivat
molemmat eläimet työntäen toisiaan taapäin, niin että jokainen lihas
oli jännittyneenä kuin kanteleen kieli, vaikka eivät suinkaan kaikki
huomanneet, minkälaiset voimapanokset tuolloin olivat pelissä. Visentin
pää muljahti sivulle; sitä tilannetta käytti piisoni hyväkseen iskien
sarvensa vastustajansa rintapäähän. Vaikka visentti painaa puolisen
tonnia, nosti piisoni vastustajansa puoleksi ilmaan ja hieroi käyriä
sarviaan yhä taaemma sen rinnuksiin. Samalla täytyi visentin perääntyä
voittoisan hyökkääjän edessä. Hyvää onneaan se sai kiittää, että
äkillisellä hyppäyksellä pääsi vapaaksi ja että kerkisi laukata
syrjään, kun piisoni uudisti rajun hyökkäyksensä.

Eläimet olivat jännittyneinä seuranneet ottelua, mutta sen päätyttyä ne
huusivat, vihelsivät ja luikkasivat kuin hullut. Harmaankarhun riemulla
ei ollut rajoja. Se tanssi kahdella jalalla ja huusi:

— Pohjois-Amerikka voitti, voitti, voitti — — —

Kun korvia särkevä melu oli vähän heikennyt, antoi karhu merkin uudelle
parille. Härkä ja Kapinpuhveli kävivät silloin kilpasille.

— Seis! kiljasi leijona. Täällä on ollut tapana esitellä kilpailijat
arvoisalle yleisölle; ei kai tämänkään parin suhteen poiketa
käytännöstä.

— Esittele omasi, minä omani, sanoi karhu.

— Kapinpuhveli elää Etelä-Afrikan ruohosavanneilla ja metsiköissä
suurina laumoina. Se on pahasisuinen ja vahva eläin. Moni mustaihoinen
neekeri ja valkoinenkin metsästäjä on sen sarvissa saanut heittää
henkensä. Ja tunnustaa täytyy, että me leijonatkin kernaammin kierrämme
sitä kuin käymme sen kanssa kamppailuun.

— Tämä sonni, vaikka onkin kasvanut ihmisen navetassa, ei ole kooltaan
ja voimiltaan maatiaismullikoiden kaltainen, niiden, joiden lihalla
minä välistä herkuttelen, sanoi karhu. — Tämä on oikea ayrshiresonni,
joka on vasikkana tuotu Suomeen Skotlannista. Aika jukuripää se on ja
teräväsarvinen. Koetelkoon nyt voimiaan villin puhvelin kanssa.

Karhu viittasi käpälällään.

Sonni alkoi möristä ja kuopia maata, mutta rajupäinen Kapinpuhveli ei
välittänyt mitään niistä valmisteluista, vaan syöksyi koko voimallaan
vastustajaansa kohti iskien sarvensa sonnin lapaan. Tämä sydämystyi
moisesta menettelystä ja sysäsi sivuiskulla sarvensa puhvelin
lapaan. Kumpikin koetti sarvillaan viiltää toisen lapalihaksia ja
niitä tavoitellen joutuivat taistelijat paikallaan pyörimään kuin
pyörremyrsky. Se oli töminää, jota satojen eläinten huudot säestivät.

— Afrikka vai Eurooppa? kuului susi ulvovan väliin.

Kapinpuhveli oli voimakkaampi ja rajumpi. Se iski sonnin kylkeen niin
syviä haavoja, että verenvuodon heikentämänä sen täytyi keskeyttää ja
antaa voitto puhvelille.

Silloin leijona kiljui äänensä käheäksi, ja norsut äänekkäin
toitotuksin kehuivat Kapinpuhvelin urotyötä.

Hirvi huomasi vasta viimehetkessä, että sen sarvet olivat vielä pehmeät
ja keskenkasvuiset, eivätkä vielä sopineet taisteluun. Sen tähden oli
hirven luovuttava koko yrityksestä.

Mutta kahden voittajan välillä oli vielä ratkaistava, kumpi on
väkevämpi, piisoniko vai Kapinpuhveli. Kun karhu käski niiden ratkaista
välinsä, kävi humaus eläinten parvessa ja arveluita kuului puoleen
ja toiseen. Harmaakarhu ja leijona olivat niin hermostuneina, että
hyppäsivät alas kunniaistuimeltaan muiden eläinten sekaan ollakseen
lähellä kilpailijoita.

Kapinpuhveli oli pitkän elämänsä aikana oppinut sen, että usein on
parempi itse hyökätä vihollista vastaan kuin odottaa sen hyökkäystä.
Sitä tapaa se nytkin käytti. Häntä suorana ja sarvet ojona se laukkasi
piisonia kohti aikoen sen lävistää terävillä aseillaan. Mutta
ensikerran eläessään lienee puhveli niin perinpohjin pettynyt. Heti
ensi hyökkäyksellä tarttuivat sen sarvet käyriin piisonin sarviin niin
lujasti, etteivät mitenkään päässeet irti. Pahinta oli, että piisoni,
joka oli vahvempi, alkoi tanssittaa puhvelia aivan armottomasti; se
vuoroon peräytti takaperin, vuoroon veti eteenpäin, välistä väänsi
oikealle, välistä vasemmalle, toisinaan se nosti päätä ylös, toisinaan
painoi maata kohti, miten milloinkin halusi.

Möyryten ja häntäänsä leiskuttaen koetti Kapinpuhveli seisauttaa sitä
hoijakkaa, mutta turhaan; preerioiden valtias tanssitti sitä mielensä
mukaan.

Harmaakarhu nauroi sille makeasti, mutta jalopeura huitoi vihaisesti
häntäänsä.

Viimein Kapinpuhveli väsyi peräti ja lysähti maahan. Sen kiukku oli
talttunut ja puhkuttaen, kieli ulkona se makasi voittajansa edessä,
joka ei myöskään voinut voitostaan iloita, sillä sarvet olivat
tarttuneet lujaan. Aina viisas salaneuvos kettu, mielevä Mikko
Repolainen pelasti neuvokkuudellaan tämänkin tilanteen. Se kutsui
avuksi kaksi norsua, jotka syöksyhampaillaan väänsivät sarvia yksi
yhtäälle toinen toisaalle. Ja pian puhvelin sarvet nuljahtivat erilleen
piisonin sarvista.

Silloin vasta amerikkalaiset nostivat aito intiaanikarjunnan,
säestäjinään mölyapinat, jotka sanoivat olevansa voittajan kanssa saman
mantereen asukkaita.

Piisoni oli päivänsankari ja amerikkalaisten ylpeys.




Juhlat Tapiolassa.


Iltapäivällä ei enää kilpailtu, sillä Mielikki metsän emäntä ja ukko
Tapio olivat kutsuneet eläimet yhteiseen illanviettoon Tapion linnaan,
jonka monitorninen harja näkyi Jauritunturille. Kun puskemiskilpailu
oli päättynyt, kuului tunturilla niin sorea soitto, että kaikki
eläimet, itse kuninkaatkin heristelivät korviaan ja katselivat
ympärilleen saadakseen selville, mistä se kuului. Kukaan ei osannut
aavistaakaan, että Tapiolan ihanat immet, metsän kautokenkäiset
keijukaiset olivat kätkeytyneet kivien taa ja siellä simapilliään
soittelivat herättääkseen huomiota. Silloin kuin kaikki oli pelkkänä
korvana, nousi Nyyrikki, Tapion poika, suuren kiven päälle puhumaan
näin:

— Tapio, minun isäni ja Mielikki, minun äitini, ovat monta päivää
valmistaneet juhlia teitä varten. He tahtoisivat kerran nähdä kaikkien
maanosien eläimiä luonaan ja kestitä vierainaan. Tulkaa siis heidän
luokseen täksi illaksi.

— Me tulemme kaikin, huusivat eläimet kuorossa.

Ei näet kukaan tahtonut olla pahoissa väleissä metsänhaltiain kanssa,
joilla oli suuri vaikutusvalta eläinten kohtaloihin, vaikka niillä
olikin oma kuninkaansa. Oli myöskin paras aika yhteisten juhlien
pitämiseksi, koska vielä oli ratkaisematta, kuka oli eläinten kuningas;
sehän aiottiin ratkaista painimalla vasta seuraavana päivänä.

Suurena olympialaiskulkueena vaelsivat eläimet kuninkaiden johtamina
Tapion linnalle, ei juhlallisen hiljaisena hautajaissaattueena,
vaan iloisesti keskustellen, nauraen ja laulaen. Sini- ja
punarintasatakielet, laulurastaat, leivoset, peipposet ja uunilinnut
livertelivät parhaan taitonsa mukaan; käet kukkuivat ja väliin kurjet
luikauttelivat. Mutta harakat, varikset, korpit ja räkättirastaat
saivat pitää koreasti suunsa kiinni. Sellaista kulkuetta ei sinä
ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana oltu Lapin tuntureilla nähty.

Entäpä itse linna? Kuinka juhlallinen se oli sinä iltana! Kultaisena
katto loisti, hopeaisena ikkuna hohti, ja ilta-auringon purppurapuna
loi hohdettaan syvimpäänkin soppeen. Siitä näki, että metsänhaltiat
olivat mielissään ja vieraat tervetulleita.

Tapio emäntänsä Mielikin ja tyttärensä Tellervon kanssa tuli portaille
vieraita tervehtimään. Mielikin kasvot loistivat paljaana hymynä, ja
Tapio nauraa hörähteli vanhanmiehen naurua kuninkaita tervehtiessään
virkkaen:

— Olipa se meille suuri kunnia, että jalopeura, tiikeri, puuma,
harmaakarhu ja muut vieraiden maiden kuuluisat eläimet ilahduttavat
meitä läsnäolollaan. Olkaa niinkuin kotonanne: syökää, juokaa ja
levätkää.

Tervehtiminen kesti kauan, niinkuin ainakin suurissa kutsuissa.
Ja taisipa Mielikin kämmen heltyä kättelemisestä, Tellervon jalat
kipeytyivät niijaamisesta, sillä kuka vain voi, se kättä käpsähytti;
eivät kuitenkaan norsut, jotka vain kärsällään kättä koettelivat,
eivätkä hevoset ja puhvelit, joilla on kovat kaviokynnet; viimemainitut
vain päätään nyökäyttivät ja häntäänsä heilauttivat. Kun gorilla
paiskasi leveän kämmenensä Tapion käteen ja sitä lämpimästi puristi,
pääsi ukolta huuto:

— Elähän kuomaseni niin kovasti purista!

Kun oli ensin katseltu ja ihaeltu linnan eri huoneita ja komeroita,
ja kun sinipiiat salaisesta kätköpaikastaan olivat soittaneet
taikapillejään, joiden vaikutuksesta eläimet joutuivat hyvälle mielelle
unohtaen kaikki riitansa, käski Nyyrikki vieraat aterialle.

Kullekin eläinlajille oli hankittu mieleistään ruokaa: petoeläimille
saavittain lihaa, ruohoa syöville oli varattu makeita ruohoja,
oraville kuusen ja männyn käpyjä, jäniksille haavan kuorta ja
apinoille astioittain metsämarjoja mesimarjoista alkaen. Kirkkaissa
puroissa porisi raikasta vettä, ja ammeittain oli simaa kannettu
sammalpeitteiselle pihalle janoisten juotavaksi.

Eikä eläimiä tarvinnut kehoittaa syömään ja juomaan, sillä usealla
oli näköä haittaava ja suolia kurniva nälkä, koska ne olivat saaneet
melkein syömättä rehkiä.

— Mistä olet saanut näin makeata lihaa? kysyi leijona Tapiolta
syödessään.

— Enhän minä itse tapa mitään eläintä, mutta taitamattomat metsästäjät
haavoittavat niitä, sellaiset raanaeläimet kätken minä itselleni.
Turhaan niitä metsästäjät hakevat; ne korjaan minä, kun ne kuolevat.

— Käypikö ihminen usein täällä kiveliössä?

— Ei hyvin usein, eikä hän täältä mitään saa silloin, kun Mielikki
kerää metsän eläimet suojiinsa. Me tapionväki olemme eläinten
suojelijoita.

Syönnin jälkeen eläimet lepäsivät Tapiolan linnan tarjoamilla
sammalvuoteilla. Käki kukkui, sadat laululinnut visertelivät linnan
harjalla ja puissa merkiksi siitä, että eläinkunnassa ja Tapiolassa oli
suloinen rauha ja sovinto.

Pieni välikohtaus keskeytti kuitenkin eläinten unen. Gorilla oli
ahminut liiaksi Lapin lakkoja, mustikoita ja mesimarjoja, ja sen
vatsa alkoi arveluttavasti turpua. Ähkien ja ruumistaan käännellen se
makasi sammalikossa hampaitaan kiristellen, kun poltot vatsassa yhä
lisääntyivät, eikä se oudossa ympäristössä tuntenut yhtään lääkekasvia.
Mutta kun hätä on suurimmallaan, on useinkin apu lähinnä. Kun gorillan
vatsa oli paisunut tynnyrin kokoiseksi, tekeytyi kettu lääkäriksi.

— Onko talossa nuoraa? kysyi kettu Nyyrikiltä.

Olihan linnassa juurista tehtyä köyttä. Sitä kettu kiersi gorillan
vatsan ympärille ainakin kaksikymmentä kierrosta, asetti sitten
puukalikan yhden kierroksen alle köyden mutkaan ja alkoi kalikkaa
kiertäen kiristää gorillan vatsaa kuin vannehdittavaa astiaa. Se
auttoi; illansuussa oli sairas jo jokseenkin terve.

Eläimet viettivät seuraavan yönkin Tapion linnassa kooten voimia
seuraavan päivän kilpailuihin.




Uintikilpailut Petsamonvuonossa.


Seuraavana aamuna eläimet nousivat virkeinä ja iloisina pehmeiltä
sammal- ja naavavuoteiltaan. Aamu oli säteilevän kirkas, tuskin
poutapilven hattaraakaan taivaalla. Ilma oli lämpimämpi kuin
edellisenä päivänä. Laululinnut tekivät parastaan huvittaakseen
kaukaisia vieraita. Leivoset ja tunturileivoset kiirivät korkealla
taivaan autereessa, josta ei niitä näkynyt, ääni vain kuului;
sinirintasatakielet kilpailivat niiden kanssa metsikössä, laulurastaat
ja uunilinnut Tapion linnan harjalla.

— Oi, jospa aina olisi luonnossa ja eläinkunnassa näin suloinen sopu
ja rauha! huokasi peipponen. — Katsokaa, miten tuolla kotka istuu
kyyhkysen ja leijona lampaan vieressä. Minä luulen, ettei tämä rauha
enää kauan kestä.

— Nyt olisi katkottava haukoilta kynnet ja koukkuinen nokka, etteivät
ne enää koskaan voisi tehdä meille pahaa, sanoi uunilintu.

— Ja ilveksiltä ja näädiltä olisi leikattava kynnet ja hampaat, lisäsi
orava, joka oli kapsahtanut linnan katolle tanssimaan sukulaisensa
lento-oravan kanssa.

Puheen keskeyttivät kurjet, jotka karhun käskystä kajauttivat ilmoille
raikkaan aamutervehdyksensä kiveliön asukkaille, ja sen jälkeen
mölyapinat nostivat niin kamalan karjunnan, että selkäpiitä karmi.
Hännästään honganoksissa kiikkuen ja johtajansa viittauksia totellen
parkuivat ne kuorossa, niin että Tapion linnan seinät tärisivät.

Mölyapinat olivat ainoat tyytymättömät, koska Lapin marjat huonosti
sopivat heidän ravinnokseen, ja he muistelivat alinomaa herkkupöytiään
Brasilian metsissä.

Karhu, harmaakarhu, jalopeura, puuma ja tiikeri tulivat Tapiolan
takakamarista ulos, haukottelivat, venyttelivät jalkojaan ja
köyristivät unen pois selkärangastaan. Sitten keräsi kukin johtaja
karjansa ympärilleen. Kun karhu oli lyhyesti kiittänyt Tapion väkeä
ystävällisestä kestityksestä, esitti leijona eläköönhuudon.

— Eläköön metsänhaltia Tapio perheineen!

Ei milloinkaan ennen oltu kiveliössä kuultu sellaista äänen
pauhinaa, kun sadat eri eläimet yhtäaikaa kiristivät äänijänteitään.
Kolttalappalainen, joka oli noin penikulman päässä järvellä
kalastamassa, jätti pyydyksensä kokematta ja kiirehti kotiaan luullen
maailmanlopun tulevan.

Sitten eläinten monimuotoiset laumat lähtivät liikkeelle ja suuntasivat
kulkunsa Petsamonvuonoa kohti, sillä yhteisen päätöksen mukaan oli
kilpailtava aamupäivällä pituusuinnissa ja iltapäivällä Jauritunturilla
painissa.

Jääkarhu toimi oppaana, sillä kenelläkään muulla eläimellä eivät
meriasiat eivätkä merenrantamaisemat olleet niin selvillä. Ei
Nyyrikkikään, tuo tieto- ja taitoniekka Tapion poika viitsinyt lähteä
alastomille tuntureille eikä viileään Jäämeren henkeen; Tellervo,
Tapion tytär jäi niin ikään kotitanhuilleen kiveliöön.

Kun oli viisi tuntia kuljettu aukeita tuntureita tai koivikkoisia
laaksokuruja, välkkyi edessä suuri meri, Pohjoinen jäämeri, jylhän
alastoman kalliorannan alla. Peilikirkas, auringonkilon kirjailema
ulappa levisi silmänkantamattomiin, taivaanrantaan sulautuen. Etäämpänä
meren selällä ei näkynyt mitään elämää, mutta rannan lähellä,
Petsamovuonon suulla, valaat suihkuttelivat korkeita höyrypatsaita;
siellä leijaili myös merilintuja lukemattomin laumoin, ja kaikenlaisia
hylkeensukuisia eläimiä loikoili ja kieriskeli rantakallioilla.

Merieläimet odottivat jännittyneinä uintikilpailua, josta valaat olivat
kertoneet. Lähetit olivat meren eläimiäkin koolle kutsuneet, ja siksipä
vuonossa oli semmoisiakin eläimiä, joita ei kukaan Jäämeren asukas
ollut ennen nähnyt.

Kun maaeläimet olivat saapuneet rannalle, päästivät merieläimet
ilmoille tervehdyshuutonsa: valaat mölisivät, mursut mylvivät kuin sata
vihaista härkää ja hylkeet luikkasivat kurkun täydeltä.

Maaeläimet vastasivat samalla mitalla.

Jääkarhu komensi merieläimet riviin rannan lähelle; ja kun
maaeläimetkin olivat asettuneet aivan rantaäyräälle, piti jääkarhu
seuraavan puheen.

— Minä jääkenttien kuningas ja Jäämeren valtias olen kutsunut kansani
koolle jaloon kilpailuun, nimittäin näyttämään näille maaeläimille
miten meressä liikutaan ja näyttämään ihmisellekin, että vain
merieläimet ovat oikeita uimareita. Näissä olympialaisuintikilpailuissa
saatte näyttää nopeuttanne. Se on kilpailun voittaja, kuka ensin
käypi täältä Heinäsaarella.. Kotkat ja kalasääsket seuratkoot ilmassa
ja katsokoot, että jokainen kilpailuun ilmoittautunut käypi matkan
perillä. Asettukoot siis kaikki kilpailijat tänne toiseen riviin.

Merenpintaan syntyi melkoinen aallokko, kun suuret vesieläimet
heilauttelivat väkeviä pyrstöjään. Vain viisi kilpailijaa asettui
jääkarhun eteen, nimittäin Grönlanninvalas, pottivalas, sinivalas,
mursu ja sinihai.

Uteliaina katselivat maaeläimet näitä merien jättiläisiä, varsinkin
valaita. Kaikilla niillä ruumiinmuoto ja raajat paljon poikkesivat
maaeläinten vastaavista muodoista. Sukkulan muotoinen ruumis, lyhyet
raajat, paljas tai hyvin lyhytkarvainen iho olivat niille kaikille
ominaisia.

— Saanen luvan esitellä kilpailijat, virkkoi jääkarhu.

— Grönlanninvalas on suurin sekä maan että meren eläimistä; se vastaisi
painossa kahtatuhatta ihmistä tai kahtasataa härkää; pituutta sillä on
kaksikymmentäneljä metriä. Grönlanninvalas on mainio uimari. Senhän
näkee jo ruumiinmuodostakin.

— Taitaa puhua loruja, tuo valkea jääkarhu; eihän sillä ole edes
takaraajoja, epäili tiikeri.

— Eihän ihmisenkään laivoissa ole airoja, ainoastaan potkuri, mutta
kovasti ne silti menevät. Onhan valaalla eviksi muuttuneet eturaajat,
joilla se ohjaa kulkuaan ja viisi metriä leveä pyrstö, jolla se potkii
eteenpäin nopeammin kuin ehkä mikään muu merieläin.

— Toinen kilpailijoista on pottivalas, kotoisin Tyynenmeren ja
Atlannin ulapoilta. Se siis paremmin kuuluisi Austraalian, Afrikan ja
Etelä-Amerikan eläinten kuninkaiden alamaisiin, mutta minä olen saanut
tehtäväkseni esitellä kaikki merieläimet, sillä maaeläimillä on yleensä
hyvin vähän tekemistä merieläinten kanssa.

— Pottivalas on lähes Grönlanninvalaan kokoinen, ainakin kaksikymmentä
metriä pitkä. Se on hyvä uimari ja sukeltaja. Ihminen vainoaa sitä
alinomaa kuten Grönlanninvalastakin, saadakseen kuoria sen nahkan
alta vahvan ihrakerroksen ja ammentaa sen suurista pääonteloista
kallista öljyä. Mutta pottivalas ei läheskään aina anna henkeään ilman
taistelua. Toisinaan siinä ihminenkin häviää.

— Kuningas jääkarhu, saanko luvan kertoa erään kohtauksen pottivalaan
ja ihmisen välisestä taistelusta? kysyi albatrossi.

— Kerro! kehoitti jääkarhu.

— Seurailin kerran norjalaista valaanpyyntilaivaa. Laivan kapteeni
näki kaukoputkellaan, kuinka pottivalasperhe sukelteli suoraan edessä.
Laiva alkoi niitä seurata ja kun se pääsi lähelle, ammuttiin laivasta
omituisella kanuunalla köyteen sidottu väkäkeihäs eli harppuuni
valasemon selkään.. Silloin valaat sukelsivat syvyyteen, mutta laivasta
juokseva nuora merkitsi sitä, että keihäs oli lujasti kiinni valaan
selässä. Jonkun ajan perästä täytyi valaiden nousta hengittämään meren
pinnalle. Sitä odotellessa laivasta laskettiin vene mereen, ja kaksi
miestä oli siinä keihäät ojossa valmiina antamaan valaalle surmaniskun.
Mutta kuinkas kävi? Kiukustunut ja haavoittunut eläin puraisi veneen
mäsäksi, ja miehet hukkuivat. Harppuunista valas ei kuitenkaan päässyt
irti, vaikka toinen valas auttaakseen toveriaan puski turvallaan laivan
kylkeen niin kovasti, että siihen tuli paha vuoto. Hetkistä myöhemmin,
kun lentelin laivan ympärillä, näin kuinka muutamat laivamiehet
tappoivat väsyneen valaan ja kuinka he kappaleiksi silvottuna nostivat
sen laivaansa.

— Ihminen on pahin pedoista! huudahti hirvi.

— Niin on, todistivat toiset eläimet.

— Kolmas kilpailija on sinivalas. Se on täällä Jäämerellä kotonaan,
sillä täällä se on syntynyt ja kasvanut. Se on nykyisin maailman, pisin
eläin, noin kolmenkymmenen metrin mittainen, mutta painossa se ei voita
Grönlanninvalasta. Suiposta, sukkulamaisesta muodosta päättäen pitäisi
sinivalaan tulla uinnissa maailmanmestariksi. Saa nähdä, miten käy?

— Neljäs on — — —

Nyt vasta jääkarhu huomasi, että kilpailijain riviin oli tullut
kömpelöruumiinen ja hidas eläin, mursu, sentähden lause keskeytyi.

— Mitä sinä, mursu, ajattelet, kun tulet muka kilpailemaan
nopeusuinnissa. Sinähän olet kuokkamies, merenpohjan tonkija, etkä
ennätysmies. Kilpauinti on toista kuin jäälautoilla auringonpaisteessa
makaileminen.

— Mies on hävinnytkin, sanoi mursu. — Minä edustan hylkeitä.

Jääkarhu ei viitsinyt kinastella, vaan antoi kilpailla tuon
tuhatviisisataa kiloa painavan köntyksen, jolla on kaksi suurta
torahammasta yläleuassa, eikä ole siis ulkomuodoltaankaan pikauimarin
näköinen.

— Viides ja viimeinen on sinihai, kotoisin lämpimistä meristä. Sitä
sanotaan myös ihmishaiksi, koska se mielellään parvissa seuraa laivoja
ja haukkaa suuhunsa ihmisiäkin, jos he sattuvat mereen putoamaan tai
menevät uhkarohkeasti uimaan liian kauas rannasta. Suikea muoto ja
joustava, vahva pyrstö osoittavat, että se on vesieläimistä nopeimpia.

— Anna jo lähtömerkki niille "kaloillesi", kiljui tiikeri, jota kylmä
Jäämeren ilma oli alkanut värisyttää.

— Etkö, hölmö, vielä tiedä, että ainoastaan sinihai on kala, valaat
ja mursu ovat lämminverisiä, eläviä poikasia synnyttäviä nisäkkäitä,
oikaisi jääkarhu.

Kun kaikki kilpailijat olivat rivissä valmiina, löi jääkarhu kämmeniään
yhteen lähtömerkiksi, ja samassa porhalsivat uimarit matkaan. Kuin
sotalaivojen suikeat torpeedot ne lähtivät halkomaan merta: ensin
pintaa pitkin, niin että vesi edessä vaahtosi, ja valtavat sivuaallot
levisivät kunkin kyljistä saattaen tyynen merenpinnan karehtimaan,
etäämpänä painuen syvemmälle näkymättömiin. Pitkien väliaikojen
perästä nousivat valaat ja mursu huokaisemaan ilmaa, ja silloin vahva
vesihöyrysuihku kohosi ilmaan.

Rannalla maaeläinten keskuudessa syntyi levotonta liikehtimistä,
sillä karhu muisti, että eihän siellä Heinäsaarilla ole ketään, kuka
panisi merkille, käyvätkö kaikki perillä. Jääkarhukin hätääntyi
sitä kuullessaan, mutta Mikko Repolaisen taas pelasti tottumattoman
kilpailunjärjestäjän pahasta pälkähästä.

— Lokit lentäkööt heti Heinäsaarille, istukoot rantakalliolla niin
kauan, että kaikki viisi kilpailijaa käyvät näyttäytymässä saaren
rannalla ja tulkoot sitten suoraan tänne.

— Menkää, menkää, lokit! kiirehti jääkarhu.

Kirkuen lähtivät lokit, tiirat ja raiskat lentää lekuttelemaan
albatrossin johdolla samaan suuntaan kuin uimarit olivat menneet.
Mutta rannalla ja vuonon perällä meressä odottavat eläimet ihmetellen
katselivat toisiaan. Merieläimet ihmettelivät maaeläinten rumaa ja
lyhyen löntterömäistä ruumista, pitkiä raajoja ja karvapeitettä.
Enimmän oli ihmettelemistä valkealaikkuisella Grönlanninhylkeellä,
joka oli syntynyt pohjoisnavan yli leviävän jääkentän reunalla. Kukapa
siellä olisi nähnyt maaeläimiä, jossa oli vain jäätä ja merta.

Toiset merien asukkaat näyttelivät "maanmoukille" konstejaan ja
voimistelutemppujaan ajankuluksi. Mustan- ja valkeankirjavat, noin
viiden metrin pituiset miekkavalaat kimmahtelivat ilmaan kuin salakat
kuturannalla, ja silloin maiskahti vesi kuin laudalla olisi sitä
lyöty. Mutta mahtavimman aallon nosti kuitenkin suuri uurteisvalas,
posauttaessaan vettä leveällä pyrstöllään.

Kalaa kaikennäköistä parveili rantavesillä rauhallisesti uiden
ja hopeisia kylkiään välkähytellen. Siinä merilohen venkaleita,
turskia, sillejä, suurisilmäisiä meriahvenia, vihaisia merikissoja,
latteamuotoisia paltaita sekä maariankaloja, villakuoreita ja — minkä
nimellisiä lienevät oudommat olleetkaan.

Vesilinnut olivat kerääntyneet tiheiksi parviksi. Oli haahkoja,
merimetsoja, meriteeriä, koisoja, hanhia ja joutsenia; oli alleja,
jotka vuoronperään hokivat "a, a, aalli, a, a, aalli", oli myöskin
kyömynokkaisia lunneja ja piikkinokkaisia kiisloja eri parvina.

— Katsopa veliseni, mikä on tuo valkea pilvi, tuolla vuonon suulla?
sanoi maakarhu jääkarhulle — se väliin nousee ja väliin laskee lähelle
merenpintaa, toisinaan se laajenee, toisinaan kapenee ja minä olen
kuulevinani siitä melua.

— Jo tulevat! huudahti jääkarhu, jolla on kauas kantavat silmät. —
Lokkiparvi seuraa ilmassa etumaisen kohdalla.

Eikä kauan tarvinnut katselijain odottaa, ennenkuin sinivalas tulla
porhalsi maaliin nostattaen jälkeensä korkeat aallot. Aivan sen
vanavedessä tuli Grönlanninvalas ja hiukan jäljempänä pottivalas ja
sinihai, mutta mursua ei vielä näkynyt eikä kuulunut.

Eläköönhuudot, valtavammat Imatran pauhinaa tärisyttivät ilmaa. Äänen
pauhina ja meteli oli niin voimakas, että pienemmiltä eläimiltä korvat
menivät lukkoon. Ja ken olisi innostukseltaan voinut panna merkille,
hän olisi kyllä huomannut, että merieläimet eivät paljoa äänen
voimassa jääneet jälkeen maaeläimistä. Suuriäänisimmät niistä olivat
mursut, nuo "jäämeren mölyapinat", jotka mylvivät vallan kamalasti,
kun heidän kotiseutujensa kasvatit veivät voiton. Karhu alkoi juuri
pitämään kiitospuhetta nopeille meren jättiläisille, kun eläimet
yllätti ihmeellinen näky. Vuonon keskelle nousi merenpohjasta suuri
punakattoinen, lasista tehty linna, suurempi kuin Olavin linna, ja
muodoiltaan vielä kauniimpi. Sen ympärillä sateenkaaren värit loistivat
utuisessa ilmassa. Ja linnan portaille astui vedenhaltija, itse Ahti
puolisonsa Vellamon keralla. Tulivatpa linnasta myöskin vaaleapukuiset
vedenneitoset ja istuivat alimmille portaille sitomaan seppeleitä
vihreistä merilevistä. Kun ne olivat valmiit, otti Ahti taikakanteleen
poikkipuolin polvilleen ja soitteli niin ihanasti, että kaikki eläimet
henkeään pidättäen kuuntelivat.

Kun hän lopetti soittonsa, kutsui hän kaikkia meren eläimiä luokseen
linnansa edustalle katsomaan, kuinka voittajat seppelöidään. Heti
tyhjenikin vuonon perä, kun kaikki vesieläimet kilvan riensivät
kristallilinnalle asettuen siellä kauniiseen kaareen. Jääkarhukin ui
sinne muiden mukana ja asettui Ahdin jalkojen juureen kuin uskollinen
koira.

Rannalle ei näkynyt, miten voittajat seppelöitiin, sillä heti
merieläinten lähdettyä sakea sumu täytti vuonon perän. Se pakotti
maaeläimet heti paluumatkalle; ja kiirekin alkoi jo olla, koska vielä
viimeinen ja tärkein ohjelmannumero, paini, oli suorittamatta.




Kun Suomen karhu voitti painimestaruuden ja tuli eläintenkuninkaaksi.


Jauritunturille palattuaan eläimet lepäsivät hetkisen
auringonpuoleisilla rinteillä aivastellen sieraimistaan pois Jäämeren
kylmänkostean ilman vaikutuksia. Pahin nuha oli tullut orangille,
tuolle Borneossa, päiväntasaajan kohdalla kasvaneelle metsäeläimelle,
joka oli hartaasti odottanut painia antaakseen Afrikan gorillalle
"päihin". Sen täytyi nyt kuumeen tähden luopua kilpailusta. Ei ollut
leijonakaan aivan terve, mutta sillä kova sisu voitti sairauden.

Eläimet olivat hiukan levottomia tulevasta ratkaisusta. Salavihkaa
kuiskailtiin ja ennusteltiin, kuka tuli suoriutumaan painissa
Voittajana. Orava oli varma siitä, että karhu voittaa mutta jänis
epäillen pudisteli pitkiä korviaan. Norsut olivat niin varmoja
leijonansa voitosta, että olisivat lyöneet sen puolesta kuinka
suuren vedon hyvänsä. Piisoni taas oli harmaankarhun voitosta varsin
vakuutettu. Mutta kukaan ei uskaltanut lujasti, kaikkien kuullen lausua
arvostelujaan.

Mikko Repolainen nykäsi karhua karvoista pyytäen tulemaan vähän
syrjemmälle.

— Kuulehan, kuomaseni, kun nyt lähestyy ratkaiseva hetki, jolloin
Euroopan ja Suomen maine on kysymyksessä, niin nämä loppukilpailut
olisivat viisaasti järjestettävät, puheli kettu. — Kun sinä olet näiden
kilpailujen järjestäjänä, niin anna muiden maanosien kuninkaiden ensin
keskenään kilpailla ja väsyttää toisensa ja käy sitten sinä viimeisen
voittajan kanssa kamppailemaan.

— Se on viisas neuvo, minä seuraan sitä tarkalleen, sanoi karhu ketulle
silmää iskien.

Kun kurjet olivat huutaa helähyttäneet tavanmukaisen alkajaishuutonsa,
nousi karhu kahdella jalalla kivelle lausuen:

— Arvoisat olympialaiskisojen osanottajat! Viimeinen kilpailu on
käsissä. Nyt käyvät kuninkaat keskenään kilpailemaan painissa,
suomalaisessa sylipainissa. Kuka siinä voittaa, hän olkoon kaikkien
maanosien eläintenkuningas.

— Hän olkoon kaikkien maiden eläintenkuningas, kertasi eläinten kuoro.

Karhu kuulutti edelleen:

— Kilpailujärjestys on seuraava: Ensin painivat parina leijona ja
gorilla, joka välttämättömästi haluaa olla voimamiesten joukossa,
toisena parina harmaakarhu ja tiikeri; näiden kilpailujen voittajat
ratkaisevat sitten välinsä, sekä voittaja käy viimein minun kanssani
otteluun voiton seppeleestä. — Hyväksytäänkö ehdotus?

— Hyväksytään, hyväksytään! huusivat eläimet.

Katsojat kerääntyivät raivatun kentän ympärille, suuremmat lähemmäksi,
pienemmät taakse, mutta osa pikkueläimistä kapusi isompien selkään
ikäänkuin olisivat olleet ratsumiehiä. Niinpä ahma istui kaikessa
rauhassa hirven selässä, orava ilveksen, kärppä karhun ja apinat
norsujen "lautasilla".

— Ensimmäinen pari esiin! huusi karhu.

Gorilla ja leijona lähestyivät toisiaan varovin, hitain askelin,
kumpikin vastustajaansa epäluuloisesti kyräten. Gorilla käveli
kahdella jalalla melkein suorana lyöden silloin tällöin hirmuisilla
nyrkeillään rintaansa ikäänkuin se olisi ollut rumpu; leijona hiipi
matalana ja pitkänä kuin kissa vaaniessaan. Sen silmät iskivät tulta,
mutta jonkunmoista epävarmuutta oli kuitenkin liikkeissä, mikä lienee
johtunut siitä, että leijona ja gorilla kotimaassaan karttavat
toisiaan. Lähelle päästyään leijona kapsahti takajaloilleen ja kiersi
käpälänsä gorillan lanteiden ympäri; samoin gorilla kiersi pitkät
eturaajansa leijonan ympäri.

Leijona on luonteeltaan tulinen, silloin kuin tosi on edessä. Vallan
vimmatusti se reuhtoi gorillaa puoleen ja toiseen kiljaisten välistä
sen korvaan. Taisipa painin tuoksinassa sen kynnetkin painautua liian
syvälle vastustajan selkälihaksiin, koska gorilla irvisti pahasti,
murahti vihaisesti ja puristi sitten petoa niin kovasti, että leijonan
silmät pullistuivat ja hengitys oli salpautua.

— Kas niin, gorilla! Näytä sille ryövärille, että et ole linnunluista
ja sammakon kudusta kokoonpantu, huusi leopardi, jolla oli leijonalle
vanhaa kaunaa.

Gorilla koetti keikauttaa leijonaa taapäin, mutta ei saanut kumoon.
Päinvastoin ote siinä löyhtyi ja leijona sai paremman asennon.
Seuraavassa tuokiossa leijona tanssitti vastustajaa niin armottomasti
ja pitkään, että apinan jalat väsyivät ja se keikahti kumoon aivan
selälleen leijonan alle.

— Eläköön leijona! huusivat eläimet.

Harjaansa pudistellen ja mahtavin askelin käveli voittaja
kunniaistuimelle.

— Toinen pari esiin, kuulutti karhu.

Tiikeri ja harmaakarhu astuivat ympyrään. Vaikka tiikeri Intian
viidakoissa ja harmaakarhu Pohjois-Amerikan metsissä ovat
kruunaamattomia itsevaltiaita ja tekevät mitä tahtovat, tuntui niistä
kummastakin oudolta käydä otteluun, kun ei tuntenut vastustajan
voimia. Varovasti nekin lähestyivät toisiaan, mutta tiikerin raju
luonto heräsi, kun se näki vastustajansa kiukkuisen katseen. Pitkällä
loikkauksella se hyppäsi harmaankarhun eteen, kiersi käpälänsä sen
vahvan ruumiin ympäri ja koetti kaikin voimin keikauttaa otson kumoon,
mutta pahaksi onneksi luiskahti jalka kiveltä, ja tiikeri lankesi omaan
heittoonsa. Harmaankarhun voitto oli näin ollen liian helppo.

Pohjois-Amerikan eläimet huusivat äänensä sorruksiin.

Karhu ei antanut aikaa levähdykseen, vaan komensi heti voittajat
matolle. Silloin leijona ja harmaakarhu kävivät käsirysyyn. Leijona
koetti aluksi vanhaa temppuaan, nimittäin vastustajansa väsyttämistä.
Se väänsi vuoroon sivulle, vuoroon koetti nostaa ilmaan, mutta
harmaakarhu oli kuin maahan iskeytynyt tervasjuurikka.

— Näytä sille amerikkalaiselle, että olet Afrikasta kotoisin, mylvi
Kapinpuhveli; — näytä, että yksin sinä olet oikea eläinten kuningas.

Mutta toisin kävi. Harmaakarhu sai vastustajastaan hyvän otteen ja löi
leijonan maahan, niin että tanner tömähti.

Eläimet eivät uskaltaneet iloita entisen eläintenkuninkaan häviölle.
Amerikan eläimet vain jonkunverran hurrasivat.

Vihaisesti häntäänsä punoen ja häpeissään meni leijona norsulaumaan
katsahtamatta ympärilleen.

— Meidän välimme on vielä ratkaisematta, huusi karhu voittajalle.

Suomatta hengähdysaikaa tarttui otso samassa harrnaankarhun vyötäisille
ja hyökkäsi rajusti eteenpäin; sitä ei harmaakarhu voinut kestää, vaan
kellahti kumoon muutamassa sekunnissa.

Euroopan eläimet nostivat hirveän intiaanikarjunnan.

— Eläköön karhu, eläinten kuningas! kuului joka taholta.

Mutta tiikeri, leijona, harmaakarhu, puuma ja dingo eivät tahtoneet
kauan olla pörrökarvaisen pohjolan karhun hallittavina, vaan kokosivat
laumansa ja lähtivät paluumatkalle tyytymättöminä koko olympialaisiin
kisoihin ja varsinkin karhun edesottamisiin.

Eikä sen koommin ole pidetty eläinten olympialaisia. Vain ihmiset niitä
viettävät.





KAKSI JÄTTILÄISTÄ


Vaari, kerroppa minulle jännittävä satu!

Tämän pyynnön tein taas eräänä tuiskuisena talvi-iltana, kun olin jo
läksyni lukenut enkä tiennyt, miten saisin ajan nopeimmin kulumaan.
Saman pyynnön olin hänelle tehnyt satoja kertoja ennen milloin
paremmalla, milloin huonommalla tuloksella. Ja minä olin vähitellen
kehittynyt huomaamaan, koska ukko oli kertomatuulella, koska hän
herkimmin aukaisi satulippaansa, josta loppumattomat tarujen langat
juoksivat?- ainakin meidän lasten mielestä loppumattomat, sillä meillä
oli se käsitys, että vaari olisi voinut hyvin päästä sadunkertojaksi
itse Harun-ar-Rashidin hoviin, jos siihen aikaan olisi elänyt.

Vaari oli juuri nuottaa kutomassa takkavalkean loisteessa. Hän
kiinnitti kävyn kudokseensa, otti lankavyyhdin verkkopöydän laatikosta
ja virkahti hymyillen:

— Jos tulet vyyhteä pitämään, niin olkoon menneeksi. Istahdamme vain
satuvenhoon ja viilettelemme ensin vaikkapa Hiipinätunturille; sieltä
nyt alkavat tarujen langat juosta kilvan tämän kerittävän rihman kanssa.

— Missä on Hiipinä?

— Kuollan niemimaalla, Imandra-järven itäpuolella. Se on kohtalaisen
salamyhkäinen satujen vuori, jota he kunnioittavat ja kammoavat.
Poropaimen ei mielellään jää yksin sen liepeille ja sivuuttaessaan tuon
mahtavan, kesälläkin lumilakisen tunturin, tekee hän ristinmerkin.
Ja Imandraa porolla ajellessaan, varsinkin pimeällä, katsahtelee hän
huolestuneena aavemaista tunturia ikäänkuin odottaen sieltä jonkun
tulevan.

— Miksikä he sitä pelkäävät?

— Syynä lienee eräs tarina vanhoilta ajoilta, joka on siellä kulkenut
polvesta polveen ja kodasta kotaan. Kerron sen tässä illan kuluksi: —
Hiipinässä oli muinoin suuri, moniosainen luola, jonka käytävä johti
erääseen syvään rotkoon; mutta muutamina syysöinä aukeni sen kattoon
myös leveä rako aina tunturin laelle saakka. Sen reunalta näkyi
silloin kaikki luolan osat kummallisine asukkaineen ja satumaisine
rikkauksineen, mutta aamun ensimmäisten valonsäteiden langetessa
tunturille sulkeutui railo, ja suuret kivilohkareet siirtyivät kuin
näkymättömien käsien kuljettamina luolan suulle, niin että kulkija ei
siinä nähnyt vuoren rinnettä kummempaa.

Mutta kerran, kerran saatiin kuitenkin luolan salaisuus selville aivan
sattumalta.

Nuori poropaimen Uula Kero oli kerran Mikkelin päivän aattona
vanhempiensa varoituksista huolimatta vienyt laumansa Hiipinälle.
Pimeän tultua oli hän tehnyt pienen nuotiotulen koivunrisuista,
kääriytynyt peskiinsä ja asettunut nukkumaan nuotion loisteeseen. Vielä
kerran oli hän kohottanut päänsä kuulostamaan, mutta kun hän kuuli vain
liekkien lipajamista, tunturituulen hiljaista huminaa varvikossa ja
poron kellon kalkahtelua, niin kohta

    paimen nukkui makehinta unta,
    vaikk' ol' alla jätin valtakunta.
    Heräs' yöllä jylinään ja pauhuun,
    mutt' ei tullut siitä pakokauhuun,
    vaan hän kohta nousi kuulostamaan,
    onko ehkä susi tullut laumaan...?

    Porot polki jäkälien kukkaa,
    näkynyt ei ilvestä, ei hukkaa.
    Hiljentyi taas kaikki; tähdet paloi
    kirkkahasti, revontulet valoi
    tunturille ihmevaloansa,
    kuunkin sirppi siinti radaltansa.
    Vaiti istui loukussansa haukka...
    Uula: — Unta lienen nähnyt, houkka.

Hän painautui uudestaan sammalvuoteelleen, mutta hetken kuluttua nousi
hän taas istualleen kuiskaten:

    — Mitä tunnen? Täriseekö vuori,
    halkeileeko kallioiden kuori?
    Tunturissa jylisee ja jyskää.
    Suu nyt poikki, henget täällä ryskää.
    Kohinalla ukkosmyrsky tuulen
    pajan palkeet lietsovan ma kuulen.

Ihmeissään Uula istui ja kuuli edelleen, kuinka vuoreen halkesi rako
aivankuin pakkasella heikkoon jääkuoreen. Siten auenneesta railosta
heijastui taivaalle kirkas valo kuin palavasta pätsistä. Silmiänsä
hieroen Uula nousi ja aikoi ottaa selon siitä, mistä valo loisti.
Hiljaa, tuskin kuuluvin askelin konttasi hän kuilun reunalle, jonne
päästyään puheli itsekseen:

    — Vaiti suu ja sydän! Hiiden kuilun
    reunamalta katson alas, hullu!
    Mitä kuulen, mitä näen, siitä sanan
    takertavat kieleen kauhut manan.
    Näin hän kuiski, äyrähältä kurkki;
    jättiläisten mailta tiedot urkki.

Jättiläisen Lumi-Lokan luola loisti kaikessa komeudessaan. Minne vain
silmänsä loi, näki kullan ja hopean hohdetta, timanttien tuiketta ja
selittämättömän koreita värivivahduksia. Luolan keskiosa oli' laajin
ja komein; siinä oli pajan sisustus: ahjo, jossa hirmuiset palkeet
hehkuttivat hiiliä puhaltaen niihin myrskyn voimalla; lattialla
oli suuri rautainen alasin ja sen vieressä hirmuisen suuri vasara,
lisäksi oli siellä valtavan iso valinkauha täynnä sulaa kultaa, jota
jättiläinen juuri kaateli rautaisiin muotteihin. Kilisten valuivat
muotista kultarahat kuin loppumattomana virtana alasimen juurelle,
josta ne kannettiin sivuluolien varastoholveihin.

Mutta jos työkalut olivat suuret, niin suuri oli käyttäjäkin.
Jättiläinen oli ainakin keskikokoisen kirkontornin korkuinen. Hänellä
oli kaksi saavinpohjan suuruista silmää, paria metriä pitkä nenä ja
suu niin avara, että siitä varmaan lehmän hieho olisi luiskahtanut
alas kuin muikku ihmisen kurkusta. Ja samassa mittasuhteessa olivat
hänellä muutkin ruumiinosat kehittyneet. Jalkateräkin oli niin suuri,
että tavallisen kokoinen mies olisi voinut jättiläisen kenkää käyttää
sänkynään.

Uula ihmetteli, että jättiläinen ei ollut nokinen niinkuin sepät ja
metallin valajat tavallisesti, vaan hänellä oli hohtavan valkoinen iho.
Päässään kantoi hän kultaista, jalokivin koristettua kruunua, saman
värinen oli haarniskakin, mutta säärystimet olivat hopeanhohtoiset.
Sanalla sanoen, uljas oli Lumi-Lokka kuninkaallisissa varustuksissaan.

Hänen ympärillään hääri laumoittain punaviittaisia ja punahilkkaisia
tonttuja, jotka pienillä koreilla kantoivat valmiit kultarahat
varastoihin sekä valkoviittaisia maahisia, jotka yhtenään juoksuttivat
raakaa malmia ulkoa ahjon viereen. Mutta palkeen vipuvarressa
ponnisteli kuusi kalvakkaa prinssin pukuun puettua miestä. He raatoivat
yhtenään kuin kaleeriorjat; hiki valui virtanaan heidän hiuksistaan
ja syvälle kuoppiinsa painuneista silmistä hehkui voimaton viha, kun
he välistä katsahtivat alasimen ääressä työskentelevää kiduttajaansa.
Uulakin huomasi, että he eivät olleet alkuaan maanalaista väkeä, mutta
miten olivat nuo prinssiparat luolaan joutuneet, siitä hänellä ei ollut
aavistustakaan.

Kun Lumi-Lokka oli kaatanut kaiken sulatetun metallin muotteihin,
täytti hän kohta kauhansa uudestaan malmilohkareilla ja alkoi taas
ahjossa sulattaa. Silloin Uula tarkasteli muita luolan osia.

Uula ei ollut aluksi huomannut, että keskiluolaa valaisivat paitsi
hehkuva ahjo, myös seinustalla kultapatsaiden päihin kiinnitetyistä
kupeista nousevat tulisoihdut, joita eräs pitkäpartainen, nokinaamainen
tonttu hoiteli, kiipeillen milloin minkin kupin reunalle rautapuikolla
hämmentämään palavaa ainetta.

Keskiosaan johti pitkä holvikäytävä, jonka kohdalla ei ollut katossa
rakoa vuoren päälle. Holvi oli paljon hämärämpi kuin keski-osa, sillä
sitä valaisivat vain tuhannet kiiltomadot, jotka pieninä tähtinä
loistivat lattialla ja seinissä.

Uulan niitä ihmetellessä saapui käytävää pitkin toinen jättiläinen
ajaen edellään raskaita taakkoja kantavia maahisia. Vaikka hän
näytti lyhyemmältä kuin Lumi-Lokka, täytyi hänen kulkea kumarassa
holvikäytävän kohdalla. Hänellä oli kädessään pitkä piiska, jolla hän
huitoi nääntyneitä maahisia. Kun saattue tuli keskiluolaan kajahuttivat
tontut kuorossa:

— Kinkanokka tulee, terve Kinkanokka!

Samassa lakkasivat kaikki muut työnsä paitsi lietsovat orjaprinssit.
Lumi-Lokkakin jätti valinkauhansa hiillokselle ja suoriutui hetkeksi.

— Tervetuloa eukkoseni, sanoi hän jylisevin äänin. — Oletko saanut
metallia kerätyksi?

— Etkö näe ukkoseni, etten tyhjänä tule, mutta enemmän ja enemmän
pitäisi kuitenkin saada; se on ikuinen intohimoni. Vähän on meillä
vielä kultaa kasassa.

Kinkanokka oli laiha, tihrusilmäinen, terävänenäinen akankääkkänä,
joka isosti muistutti noita-akkaa. Hänellä oli kuivan luisevat sormet
kuin petolinnulla ja niissä oli pitkät ja käyrät kynnet. Hänen pukunsa
oli kuin kerjäläisen vaatetus: risainen, likainen, paikkailtu ja
monivärinen. Tuskin tiesi minkälaista vaatetta se alkujaan oli ollut.
Päässä oli hänellä poronkoivista tehty lakki ja jaloissa kallokkaat.
— Hänen äänensä oli kuiva kuin ruisrääkän ja ruikuttava kuin itaran
ihmisen, eikä hän näyttänyt ollenkaan pitävän hiljaisuudesta.

— Minusta näyttää, että täällä tuhlataan ja laiskotellaan! Mihin tämä
mässäys johtaa? Tuolla prinssit, entiset kuninkaan kakarat ovat muka
lietsovinaan, vaikka palkeista ei tule ilmaa enempää kuin kääpiön
keuhkoista, mutta kyllä minä saan työnhalun teille, te laiskimukset.

Hän kohotti ilmaan pitkän piiskansa ja sivalteli sillä kalvakoita
prinssejä, joiden kädet olivat palkeen tankoon kiinni sidotut. Ruoska
vingahteli ilmassa niin ilkeästi, että Uulankin selkäpiitä karmi.
Sitten kääntyi eukko tonttujen puoleen ja uhkaili:

— Samallaiset sivaukset saatte tekin, tontut, laiskuudestanne. Täällä
on vielä varastoon kantamattomia kolikoita kasoittain, täällä on
sulattamattomia malmimurusia lattia luokonaan. Mitä luulette tästä
tulevan? Entäpä täällä — kynnen kokoinen leivän murunen ajelulla.
Mikä tuhlaus ja mässäys! Minä näen, että te minun poissaollessani
näpistelette ruokaakin. Ettekö muista, että varastoihin ei saa koskea,
ennenkuin minä tulen jakamaan. Tästä saatte senkin itikat.

Hän nosti hirmuisen piiskansa ilmaan, mutta samalla lankesivat kääpiöt
maahan kasvoilleen kuin yhtenä miehenä ruikuttaen:

— Armoa Kinkanokka, armoa!

— Älä lyö noita pikku raukkoja! kielsi Lumi-Lokka. He kyllä ovat
parhaansa koettaneet. Eivät he itse ole ruokavaroissa käyneet, vaan
minä annoin heille ja muillekin vähän ravintoa, kun viivyit niin kauvan
eukkoseni. Me söimme täällä välipalan. Minäkin nielaisin kokonaisen
poron, mutten muistanut, että sillä on sarvet. Tuntuvat pistelevän
vatsassani.

— Olikohan se minun porojani, kuiskasi Uula kuilun reunalla.

Sillävälin purkivat maahiset kantamuksiaan lattialle ahjon viereen ja
siihen kasaantui aikamoinen röykkiö kiiltävää malmia.

— Vai syöneet! jahkaili Kinkanokka laskien piiskansa maahan. — Ja me
saamme vain nälkäisinä juosta pitkin Lapin tuntureita etsimässä vuorien
aarteita. Nämäkin tuomiseni kaivoin Ivalojoen hiekkatörmistä; siellä
on vieläkin kultaa. — Mutta onko kummempaa, luolan katto on taas auki
(Kinkanokka killisteli railoa kohti) ja samalla vetäisi Uulakin päänsä
pois kuilun reunalta, ettei noita näkisi häntä.

— Täytyyhän joskus luolaa tuuleuttaa ja laskea savun haiku pois. Minä
tahdon elää terveenä.

— Ja tuhlata lämpöä taivaalle, lisäsi eukko yhä tirkistellen ylös ja
sieraimet levällään nuuskien ilmaa. — Sieltä tuntuu tulevan ihmisen
hajua, sanoi hän hetkisen kuluttua.

— Enpä tiedä Hiipinällä ihmisen käyneen moneen aikaan. Nenäsi
valehtelee, vaikka onkin terävä.

Uulaa alkoi jo pelottaa, vaikka hän oli jo näkymättömissä kiven takana.
Hän supatteli itsekseen:

    — Mitä teen mä? Poisko hiljaa hiivin
    porokarjaan; sieltä tuulen siivin
    kiidän kotiin, pyydän taaton mukaan,
    näytän hälle mit' ei ennen kukaan
    nähnyt ole niemimaalla Kuolan,
    näytän hälle jättiläisen luolan.

Mutta Uulan uteliaisuus voitti hänen pelkonsa. Kaikki se, mitä
hän oli nähnyt ja kuullut, veti häntä vastustamattomalla voimalla
kuten kynttilän liekki kärpästä puoleensa. Ja hänen täytyi vaarasta
välittämättä taas pistää päänsä kallion reunan yli kurkistelemaan.

Luolassa oli sillä välin tilanne muuttunut: tontut olivat nousseet
maasta ja ryhmissä seisoen odottivat he jotakin; Lumi-Lokka ja
Kinkanokka näyttivät hiljaa keskustelevan, mutta orjat lietsoivat vihan
vimmassa, niin että hiilet ahjosta lentelivät ympäristöön.

Onnettomuudeksi irtautui Uulan kyynärpään alta kiven mukula ja putosi
aivan jättiläisten eteen. Koko luolan väki kääntyi katsomaan ylös,
että mikä sen kiven pudotti ja nähtyään vilaukselta ihmisen kasvot,
Lumi-Lokka huusi, niin että luola tärisi:

— Ihminen, ihminen!

— Ihminen, kristitty ihminen, kertasi tonttujen joukko kuorossa.

Lumi-Lokka nenäänsä nyrpistellen:

    — Nenässäni tuntuu tuore liha,
    rinnassani raivo, ihmisviha.
    Kinkanokka, kynnelläsi koukkaa
    tänne alas poikahoukka.

Kinkanokka:

    — Sanoinhan mä äsken neuvon, kuoma,
    suljettava oisi luolan uoma.
    Joku kurkki äyrähällä koron,
    karhun haju ollut ei, ei poron.
    Sieraimeni äskettäin jo haisti,
    että siell' on oiva ihmispaisti.

Silloin Uula nousi ja alkoi pimeässä juosta, mutta jalat eivät
tuntuneet kannattavan; polvet vapisivat, ja niistä tuntui tarmo
vuotaneen pois. Hän lankeili sileällä tunturilla ja hänestä tuntui
kuin luola olisi vetänyt häntä niinkuin magneetti rautaa puoleensa.
Hän oli jo kuitenkin pääsemäisillään omalle nuotiolleen, kun kuuli
suhinata ilmasta ja samalla tunsi hän koukkukynsien tarttuvan peskin
kaulukseen. Ja kauhukseen hän näki takanaan Kinkanokan kipenöivät
silmät. Läähättäen sanoi noita hänelle:

    — Ken sä oot, mi äyrähältä kurkit?
    Mitä näit sä, sano, mitä urkit?
    Manalaanko ennen kuolemaasi
    halus on, sä pölkkypää ja aasi.
    Aarteheni näitkö? Koura niskaan,
    kuiluhun sun kohta täältä viskaan.

Ja niin lensi noita kuin suuri haukka varpunen kynsissään, ja ennenkuin
Uula ennätti mitään ajatellakaan, seisoi hän jo luolan pohjalla
jättiläisten edessä tonttujen ja maahisten ympäröimänä.

    — Ken sa oot? karjui Lumi-Lokka.

    — Paimen olen pienen porotokan,
    tiennyt en ma ennen luolaa Lokan.

— Kuinka uskallat tulla urkkimaan meidän luolaväen asioita? kysyi
Kinkanokka.

    — Korkeimman suojeluksess' olen
    siksi pelkäämättä vuorta polen.
    Armoa en sulta ano, noita musta;
    kirousta kylvät, etkä lohdutusta.

Lumi-Lokka nyrkkiään heristellen:

    — Mikä röyhkeys ja mikä uhma?
    Etkö tiedä kuka oon, sa tuhma?

Uula urhoolliseksi tekeytyneenä seisoi suorana kuin tikku jättiläisen
edessä ja silmiin katsoen sanoi:

— Vaikka oletkin jättiläinen, voimasi ovat heikot väkevän rinnalla.
Päästä minut porokarjaani, muuten peittoan selkäsi ja toimitan, että
tämä koko luolasi häviää tomuksi. Valtaa sull' ei, ken ei itse anna,
ken ei sua suosi, uhrit kanna.

Kinkanokka kynsiään heristellen kähisi Uulalle:

    — Voimihisko luotat, miehen muru?
    Tässä aukee sulle kuolan kuru.

Uulan rohkeus kasvoi hetki hetkeltä. Hän tiesi, että hätätilassa
pelko vain pahentaa tilannetta ja että parempi on silloin tekeytyä
urhoolliseksi. Hän karjui Kinkanokalle minkä kurkusta läksi:

    — Tuki suusi, taikka pilkka
    sattuu kohta omaan nilkkaan.

Siinä silmänräpäyksessä Lumi-Lokka tarrasi Uulan takinkaulukseen ja
kantoi hänet erääseen luolan sivukomeroon, jossa oli ristikoilla
varustettu ovi.

— Et ikinä pääse näiden seinien sisältä, sanoi jättiläinen. — Voisin
sinut nyt syödä illallisekseni, mutta lietsojat alkavat jo väsyä
ja tarvitsen uutta työvoimaa; siksi saat elää. — Ja onhan sinulla
porokarja; siitä saan useamman illallisen, huomautti hän lopuksi.

— Porokarja on isäni, siihen ei saa koskea, ja minua syytöntä
suojelevat korkeammat voimat.

Jättiläinen palasi ahjonsa luo. Uula käveli ensin levottomana häkissään
miettien pelastuskeinoja, mutta kun niitä ei näyttänyt ilmaantuvan,
alistui hän hetkeksi kohtaloonsa ja tarkasteli, mitä luolassa tapahtui.
Siihen olikin hyvä tilaisuus, kun ristikkojen läpi näki selvästi luolan
keskiosaan.

Tämän välikohtauksen jälkeen jatkui ahjon luona työ tulisella
vauhdilla. Kauha toisensa perään sulatettiin ja valettiin. Ja
Kinkanokka oli kaikkialla kiirehtimässä, milloin ruoskalla, milloin
uhkauksilla. Mutta puoliyön tienoilla Lumi-Lokka heitti valinkauhansa
ahjolle ja samalla muutkin lakkasivat työstään.

— Nyt juhlitaan tämä loppuyö, sanoi Lumi-Lokka käskevästi.

Vastahakoisesti näytti Kinkanokka siihen esitykseen taipuvan, mutta
antoi kuitenkin käskyn tontuille ja maahisille alkaa juhlavalmistukset.
Lattialta kannettiin pois valamaton malmi ja rahat, työkalut
siirrettiin erityiseen komeroon, ahjo sammutettiin ja sen sijalle
asetettiin soihtuja; orjaprinssit vapautettiin raskaasta työstään ja
saivat mennä koppeihinsa levähtämään. Näiden valmistusten aikana pääsi
Uula keskusteluun erään orjaprinssin kanssa, jonka asunto oli aivan
hänen komeronsa vieressä.

Tervehdittyään valitti prinssi Uulan kovaa kohtaloa. Hänen mielestään
ei Uula milloinkaan pääsisi ihmisten ilmoille, vaan häntä odottaisi
ainainen orjan työ jättiläisten varastojen kartuttamiseksi. Mutta
kuultuaan, että Uula oli vain uteliaisuutensa tähden luolaan joutunut,
peruutti hän ennustuksensa ja sanoi Uulalla olevan eräissä tapauksissa
karkaamisen mahdollisuuksia.

— Jos olisit tullut tänne ahneutesi tähden niinkuin me kuusi
kuninkaallista prinssiä, niin ei olisi enää paljon toiveita. Et taida
tietääkään, että jättiläisillä on toinenkin nimi: Kinkanokka on
oikeastaan Ahneus ja Lumi-Lokka Mammona. Eivät he ole aina täällä,
vaan vaeltelevat vuoron perään ympäri maailmaa. Varsinkin heidän
lähettiläänsä ovat aina matkoilla etsimässä uusia uhreja. Näitä
jättiläisiä jumaloidaan siellä maan päällä, mutta me tunnemme heidät
tarkemmin.

— Ettekö voi neuvoa minulle mitään pelastuskeinoa? kysyi Uula.

— Tiedän ainakin yhden, mutta me emme ole saaneet välineitä siihen.
Niinkuin näet, ulottuu luolan katossa oleva rako meidän koppimme
kohdalle, sen läpi näkyy vähän vapaata taivasta, jota emme ole,
kolmeenkymmeneen vuoteen nähneet kuin muutamia kertoja tuon saman raon
kautta. Näethän sieltä tähden vilkuttavan meille. Jos olisi pitkä
nuora, niin voisit heittää sen silmukan kuten lasson kiinni äyrämän
reunaan ja kiivetä sen avulla ulos tästä rotanluolasta. Ja sitten
voisit vetää meidätkin yksitellen ylös.

— Poromiehellä on aina suopunki eli lasso mukana, sanoi Uula vetäen
sileän ja pitkän suopunkivyyhden peskinsä alta.

Orjaprinssi ei ollut uskoa silmiään nähdessään nuoran, jota monta
kymmentä vuotta oli toivonut.

— Pane piiloon, pane piiloon, vielä ei ole sopiva aika.

Ja Uula kätki nuoransa uudestaan peskinsä laskoksiin.

Luolassa alkoi juhla. Lumi-Lokka ja Kinkanokka asettuivat
keskilattialle seisomaan ja tontut maahisten kera pyörivät piirissä
heidän ympärillään laulaen. Säestyksestä huolehti käytävää pitkin
humiseva tuuli, joka varsinkin kultapylväikössä valittavasti, mutta
hiljakseen ulvahteli. Uula kuuli tonttujen kuoron laulavan:

    Hei nyt, tontut, laulakaamme
    vuoren alla;
    juhlatanssit tanhutkaamme
    lattialla!
    Pyöri, pyöri piiri nopsa,
    kenkä kopsa!
    Riemun aik' ei riitä;
    nauttikaamme siitä.
    Kilvan Lumi-Lokkaa kiittäkäämme.

    Tontut kultalankaa kerii
    vuoren alla;
    ihmiskunnan hukka perii
    kaikkialla;
    tuskaa kiertyy kultakankaan
    joka lankaan.
    Siispä riemuitkaamme,
    huomenna jo saamme
    alkaa taaskin työn
    jälkeen juhlayön.
    Riemumme on murhe ihmiselle.

Jättiläiset kertasivat kaksi viimeistä säettä käsiään hykerrellen:

    — Ilomme on murhe ihmiselle.

Uula kuiskaili:

    Laulu tuo on julma — eikö totta?
    Jättää sit' en voi ma huomiotta.
    Ihmisvihollisten luola, tämä,
    pahojen on voimain synnyttämä.
    Hengen kahlehia Lokka takoo
    ihmiselle. — Tässä paimen vakoo...

— Hiljaa, nuori mies! Jättiläisten juhlaa ei saa häiritä, muuten meille
tulee siitä ikävyyttä. Et ole vielä tainnut maistaa Kinkanokan ruoskaa,
jolla hän välistä kurittaa koko maailmaa. Minun selkääni kirvelevät
vielä piiskan jäljet, puhui orjaprinssi ristikon läpi. — Meidän pitää
hiljaa seurata tapahtumia suuriin syöminkeihin saakka, sitte saat
koettaa onneasi. Nyt seuraa ohjelmassa aarteiden kirkastaminen. Muistan
nämä seremoniat jo ulkoa, kun olen jo kolmenakymmenenä vuonna joka
mikkelinyö niitä seurannut.

Tanssi taukosi. Kinkanokka viittasi kädellään nurkkaan päin, ja kohta
kiiti sinne joukko tonttuja, jotka kantoivat sieltä suuren padan
keskilattialle asettaen sen matalien patsaiden päälle. Muudan maahinen
kaatoi siihen öljyä ja sytytti sen palamaan. Kohta kohosi padasta
sinisenvihreä liekki niinkuin viinavalkea, jolloin luolan väki asettui
piiriin padan ympärille. Lumi-Lokka viittasi kädellään varastoihin
päin, ja sieltä tontut kohta kantoivat korillisen vanhoja vaski-,
kulta- ja hopearahoja ja -kappaleita.

— Aarnitulet puhdistakoot pois kuonan ja ruosteen aarteistani, sanoi
Lumi-Lokka heitellen lantteja milloin yksitellen, milloin kahmaloittain
pataan.

Joukossa oli myös paljon muistorahoja ja -esineitä, joita jättiläinen
hypisteli hetkisen käsissään selittäen niiden menneisyyttä.

— Tässä ovat ne hopeapenningit, joilla Juudas Iskariot möi mestarinsa
— ja mies poloinen meni sitten ja hirtti itsensä, sanoi jättiläinen
hymyillen.

— Tässä on se kultapuikko, joka kerran valettiin erään itämaisen
kuninkaan kurkkuun. Oli nähty, että tämä kuningas halusi koota kultaa
ja jotta hän kuollessaan saisi sitä tarpeeksi, sulattivat viholliset
tämän metallimöhkäleen ja kaasivat valinkauhasta avattuun kitaan, jossa
se varmaan kihisi ja puhisi ennenkuin se jähtyi tämmöiseksi. Pahaksi
onneksi kuningas ei tietänyt, että Kuollan niemimaalla on Lumi-Lokan
valtakunta, jossa on maailman suurin aarreaitta. Jos hän sen olisi
tiennyt, niin olisi hän tehnyt sotaretken tänne ja nyt kauniisti
istuisi tuolla rautahäkissä ja päivät lietsoisi palkeitani niinkuin
prinssit, jotka ahneus myös ajoi tänne.

— Tässä taas on mitättömän näköinen hopearaha, mutta tämänkin tähden on
mies lyönyt toverinsa kuoliaaksi. Tämäkin on veren hinta.

— Entäpä tämä, sanoi hän ottaen korista pienen jalokivillä varustetun
sormuksen. Kadulla käyvää nuorukaista kiihoitti tämän kiilto kultasepän
akkunasta niin, että hän seuraavana päivänä teki varkauden ja sai
rautaiset renkaat kalvosimiinsa. Ihminen näet pyrkii kaikin voimin
kantamaan kultakahleita, mutta saa usein rautaiset niiden sijaan,
vaikka edelliset voivat usein olla yhtä tuskalliset.

Hetken aikaa esiteltyään ja kerrottuaan vanhoja muistoja kaatoi Lokka
koko korin sisällyksen pataan. Siitä hulmahti silloin korkealle luolan
kattoon yltävä vihreä liekki. Vähän perästä näki hän taas tonttujen
kauhalla ammentavan padasta kirkkaita rahoja ja kantavan takaisin
varastoihin.

— Nyt alkakoon ateria. Tuolla vuoren rinteellä on lappalaisen porokarja
ja sen paimen on tuolla kopissa. Tontut ajakoot sisälle kymmenen
parasta porohärkää, vähempi ei riitä, ja maahiset valmistakoot niistä
aterian.

— Minä menen mukaan, sanoi Kinkanokka ottaen seinustalta piiskansa.

Sill'aikaa kun porojen noutajat olivat ulkona, siivottiin lattia, ja
pata siirrettiin pois. Hetken perästä kuului luolan suulta melua ja
poronkavioiden raksutusta. Läähättäen laukkasi käytävää pitkin kymmenen
lihavaa porohärkää tonttujen juostessa kintereillä ja Kinkanokan
huitoessa ilmaa hirmupiiskallaan. Kauhistuneena näki Uula, että hänen
lempiajokkaansa Päevi tuli edellä aivan jättiläisen eteen. Uula ei
malttanut vaieten sitä katsella.

— Päevi, Päevi, sanoi hän kuuluvasti.

Kuultuaan äänen Päevi ryntäsi Uulan häkin luo ja hetken ajan
kerkisivät ystävykset katsella toisiaan oven rautaristikkojen läpi
ihmetellen kumpikin, että olivat joutuneet sellaiseen paikkaan.
Kyyneleet kihosivat Uulan silmiin nähdessään lumivalkean ja viisaan
lemmikkinsä vapisevan pelosta ja tietäessään. että se hetken kuluttua
joutuu jättiläisten herkkupaloiksi. Mutta tässä suuressa hädässä
selkeni hänelle salaman nopeudella eräs keino, mitä hän heti koetteli
pelastaakseen lempiajokkaansa; hän sivalsi kaulastaan kultaisen ristin,
pujotti sen Päevin sarveen huudahtaen:

— Kotiin, kotiin... haree, haree...!

Samassa ajokas syöksyi huimin laukoin jättiläisten välistä ja ennen
kuin ne mitään kerkisivät tehdä, kiiti se käytävää pitkin luolan suulle
kaataen mennessään puolitusinaa tonttuja ja maahisen, joka koetti sitä
pidättää. Eivätkä tontut ulkonakaan saaneet vangituksi raisua poroa,
joka suoraa päätä nelisti isäntänsä kotiin.

Luolassa syntyi semmoinen melu ja hälinä, että korvat oli mennä
lukkoon. Jättiläiset syyttelivät ensin toisiaan ja sitten tonttuja
moisesta varomattomuudesta, ja Kinkanokka tuli viimein Uulan kopin
ovelle ja huusi:

— Senkin heittiö, sinä se ajoit poron täältä, mutta odotahan, kyllä
tulet saamaan siitä rangaistuksen. Täältä ei ole ennen yksikään elävä
päässyt pakoon.

Vähitellen meteli tyyntyi. Maahiset teurastivat porot ja keittivät
lihaa suuressa padassa. Kun keitos oli kypsynyt, alkoi ateria,
jonka aikana tuotiin lientä prinsseillekin pienillä kupeilla, mutta
Uulalle ei annettu mitään. Juuri kun jättiläiset nieleskelivät suuria
liharaajoja, viittasi viereisessä kopissa majaileva orjaprinssi Uulalle
merkin ja Uula kohta käsitti, että nyt oli koetettava pelastautua.

Uula viihtesi nopeasti suopunkinsa aivan kuin aikoessaan heittää sen
poron sarviin ja singautti nuoran sellaisella vauhdilla ylöspäin luolan
katossa olevan raon kautta, että silmukka lensi halkeaman äyrään yli
vuoren rinteelle ja tarttui siellä kiven särmään. Prinssit seurasivat
heittoa vapisevin jäsenin, koska hekin toivoivat Uulan kautta
pelastuvansa.

— Kiipeä heti, heti! kiirehtivät he kuiskaten.

Uula koetti kiivetä, mutta nuora oli liian ohut ja Sileä; se luisti
kourissa, ja luolan seinämässä ei ollut kylliksi ulkonemia, joista
olisi voinut ponnistaa jaloin. Kymmeniä kertoja turhaan yritettyään
väsyi Uula viimein ja jäi hengästyneenä istumaan luolan lattialle
nuoran jäädessä riippumaan raon reunalta aina luolan pohjalle saakka.

Ei kerinnyt Uula uudestaan koettaa, sillä aamun sarastus oli heittänyt
ensimmäiset valon säteet Hiipinän huipulle ja sieltä lienee jokunen
heijastanut alas Lumi-Lokan luolaankin, koska luolan katossa oleva
rako äkkiä sulkeutui; luolan väki korjasi kiireesti aterian tähteet
varastokomeroihin ja sammutti kaikki soihtuvalot. Jokunen kiiltomato
vain siellä täällä tuikehti ja niiden heikossa valossa asettautuivat
luolan asukkaat levolle suoristautuen kylmälle kivialustalle.
Kinkanokka oli viimeiseksi jalkeilla ja hänen silmänsä hehkuivat
kuin kissan silmät, kun hän komero komerolta tarkasteli vankejansa
katsahtaen sivumennen Uulaakin. Hetkistä myöhemmin nukkuivat
kaikki muut paitsi Uula, jonka aivot olivat liiaksi kiihtyneet yön
elämyksistä, ja orjaprinssit, jotka toivoivat hänen avullaan pääsevänsä
vapaiksi.

Aivan haudanhiljaisuutta ei luolaan kuitenkaan tullut, sillä sivulta
kuului maanalaisen puron solina ja jättiläisten kumea kuorsaus.

Kovasti säikähtivät Uulan vanhemmat Mikkelin päivän aamuna nähdessään
porokarjansa ilman paimenta ja Päevi etunenässä laukkaavan vuorelta
alas ja ahtautuvan tiheäksi rykelmäksi kodan ympärille. Mutta vielä
suuremmaksi tuli heidän hämmästyksensä, kun Keron ukko löysi ajokkaan
sarvista Uulan kultaristin.

— Voi poloista poikaa, vaikeroi hän — varmaankin on hänelle tullut joku
onnettomuus.

— Niinpähän kävi kuin ennustin, lisäsi muori. — Miksikä hän vei porot
Hiipinälle, vaikka kielsin.

Mutta vaikeroiminen ei auttanut; sen tiesivät Keron vanhukset
entisistä kokemuksistaan. Erämaa on armoton; se vie miehen, jolla ei
ole pelastajaa ja vielä armottomampi on Hiipinän väki, jonka uhreiksi
perintätietojen mukaan oli joutunut useita ihmisiä, vielä enemmän
poroja. Siksipä ukko otti pyssyn olalleen sekä suopungin olkaukseen ja
lähti tunturille poikaansa etsimään uskollinen ja viisas koiransa Killi
kumppaninaan.

Hyvin tiesi ukko Hiipinän jäkälämaat; suoraan meni porojen yöllisille
olinpaikoille ja tarkkanenäinen Killi vainusi heti suopungin silmukan,
joka oli kiinni tuskin sormen levyisen halkeaman reunassa.

— Tämä on Uulan suopunki, mutta missä on mies. Suopunki ja mies
kuuluvat yhteen. Mutta mitä ihmettä, suopunki on kuin pujottautunut
vuoren halkeamaan.

Lappalainen koetti sitä vetää, mutta se ei tullut, se oli kuin kiinni
naulattu.

Ukko teki ristinmerkin, kumartui maahan, asetti suunsa nuoran lähelle
ja puhui puoliääneen:

— Uula, Uula, missä sinä olet?

— Täällä vuoren halkeamassa, täällä jättiläisen luolassa, kuului
heikkoääninen vastaus. — Pelasta minut, isä, minä olen uteliaisuuteni
tähden tänne joutunut.

— Mistä sinne pääsen?

— Et mistään päivällä. Mene kiireesti kotiin ja tule ensi yönä, silloin
tämä railo on auki. Tule varovasti ja vedä minut täältä.

Isä palasi kotiin surren poikaansa ja miettien hänen pelastustaan.
Uula mietti samaa asiaa koko päivän neuvotellen väliin orjaprinssien
kanssa pilkkopimeässä, sillä luolaan ei yksikään päivänsäde ulottunut.
On sanomattakin selvää, että Uula ei milloinkaan ollut viettänyt niin
ikävää sunnuntaita. Iltapuoleen kasvoi jännitys, sillä jättiläiset
herättelivät jo väkeään öiseen työhönsä.

Tuskin oli luolan katto jälleen auennut ja Lumi-Lokka alkanut työnsä
ahjon ääressä, kun Uula tunsi nuoran värähtävän. Kun hän katsahti ylös,
näki hän käden ylhäällä kuilun reunalla antavan merkkejä. Uula sitaisi
köyden vyötäisilleen ja antoi vastamerkin, ja isä alkoi nopeasti
vetää poikaansa ylös kuilusta. Ja tuossa tuokiossa Uula tunsi taas
hengittävänsä raikasta ilmaa vapaan taivaan alla.

Ei kerinnyt Uula kiittämäänkään isäänsä pelastuksesta, sillä kiireesti
lähtivät he juoksemaan tunturilta kotiaan kohti. He olivat jo kerinneet
lähelle kotiaan, kun vuoresta alkoi kuulua kova jyrinä aivankuin
ukkosilmalla.

— Jättiläiset siellä metelöivät, kun meni hukkaan hyvä lietsoja.

    Lappalainen virkkoi: — Kumma juttu,
    vaikka vanhastaan on taru tuttu:
    Hiipinästä hiiden valtakuntaan
    tie on suorin kautta kultaluolan.

Usein sarastaissa syksyaamun näkyy Hiipinällä valkohaamu. Monesti
on minun muiston aikaan poropaimen kadonnut kuin hautaan; luun ei
murenetta koommin nähty. Maako nieli, taikka suohon lietty?

    Viel' on ennustettu, että Herran
    voima hävittää sen luolan kerran.





LAHORLN PRINSSI.


Eräänä leppoisana talvi-iltana vähän sen jälkeen, kun olimme kuulleet
sadun ihmeluolasta, istui vaari taas takkatulen loisteessa verkkoa
paikkaamassa. Me, nuoriväki, kehimme hänet kohta keskellemme ja
pyysimme:

"Vaari, kerro taas meille satu."

"Mistäpä minä aina uusia muistaisin. Luuletteko niitä olevan
kuin lankaa kerällä, josta voi milloin hyvänsä keriä ja keriä,
loppumattomiin. Ei, lapset; satujen lähteetkin kuivuvat."

"Kerro niistä jättiläisistä lisää. Miten kävi Lumi-Lokalle ja
Kinkanokalle, miten kävi sille komealle ihmeluolalle?"

Vaari kohenteli ensin tervaksisella säröksellä takkatulta ja heitti sen
sitten liekkeihin, jotka ahnaasti alkoivat nuoleskella siitä tihkuvaa
pihkaa.

— Tulkaa tänne lähemmäksi, niin koetan muistella. — Tämän sadun
jatko vie meidät ensin kauas pakkasen mailta lämpimän ja rikkaan
Intian maille; se johtaa meidät kelmeän kuutamon lumilta helteiseen
etelän hehkuun ja kuurakukkasien maasta ikivihantiin lehtoihin,
mutta kuljettaa meidät sitten sieltä takaisin. Kerron teille tarinan
Lahorin prinssistä ja Revontulten prinssessasta; se kuuluu läheisesti
edelliseen.

Näin se kuuluu:

Lahorin kaupungissa, rikkaassa Intiassa, eli kerran rohkea ja rikas
prinssi, nimeltä Halmaheera. Hän oli sisarensa prinsessa Padnan
kanssa perinyt isältään niin suuren omaisuuden, että hän olisi ollut
maailman rikkain mies, jollei Haiderabadin maharadja olisi ollut vielä
rikkaampi, juuri siinä seikassa piili hänen onnettomuutensa, ja se oli
syynä hänen kansansa kärsimyksiin. Hän olisi hinnalla millä hyvänsä
tahtonut tulla maailman rikkaimmaksi. Mutta minkä hän sille voi, että
maharadja oli perinyt isältään enemmän: viisikymmentä arkullista
jalokiviä — hän itse vain kolmekymmentä — kaksikymmentä elehvantin
kantamusta kultaa — hän itse vain viisitoista. Ei hän sillekään mitään
mahtanut, että Haiderabadin maharadjalla oli suurempi valtakunta ja
enemmän alamaisia, jotka maksoivat sille enemmän veroja kuin mitä hän
sai köyhiltä alamaisiltaan.

Halmaheera oli kuvankaunis mies: tummatukkainen, tummasilmäinen,
solakka ja notkea kuin vuorikauris eikä liene lähimailla ollut häntä
urhoollisempaa soturia. Hänen mieliurheilunaan oli tiikerien metsästys.
Valkoisen norsun selässä ajaen ja alkuasukkaiden avulla hän ajoi pedot
rautaverkkoaitauksiin ja pisti ne kuoliaaksi keihäällään. Huimaan
metsästykseen tahtoi hän hukuttaa sielunsa kalvavan tuskan ja himon
tulla maailman rikkaimmaksi, mutta mikään ei voinut antaa rauhaa.
Hänellä oli loistava, marmorikivestä tehty linna, upean puutarhan
ympäröimänä, ja sen pihalla solisivat suihkukaivot. Hän piti siellä
usein suuria juhlia, joihin kutsui muita rikkaita ruhtinaita ja
prinssejä. Mutta niistä ei ollut hänelle itselleen iloa. Päinvastoin
kuuli hän usein vieraidensa kertovan kuin kiusaa tehden maharadjan
satumaisista aarteista, kuuli mainittavan hänen vielä upeammasta
linnastaan ja suuremmista verotuloistaan. Silloin kateus hänen
sydäntään kipeästi kouristi. Ja juhlien jälkeen hän istui aina synkkänä
suihkukaivollaan miettien, miten hän voisi tulla maailman rikkaimmaksi
ja mahtavimmaksi hallitsijaksi. Usein hän sellaisten juhlien jälkeen
kutsui kokoon neuvonantajansa, valtakunnan viisaimmat miehet ja kysyi
heiltä neuvoa. Toiset kehoittivat häntä suurempaan säästäväisyyteen,
mutta useimmat neuvoivat häntä korottamaan alamaistensa veroja
kaksin-kolminkertaisiksi. Ja sen hän aina huomasi viisaimmaksi. Hän
käski voutiensa kiskoa kansalta yhä suurempia veroja. Aluksi hän
sai tosin enemmän kuin ennen, mutta sitä mukaa kuin kansa köyhtyi,
vähenivät tulot vielä entisestään. Alamaiset tuskastuivat hänen
hirmuhallitukseensa ja nousivat eri tahoilla kapinoimaan. Viimein hänen
aikansa kului kapinain kukistamiseen.

Prinsessa Padna oli monessa suhteessa hänen vastakohtansa. Hän
oli myöskin kaunis, niinkuin Intian prinsessat usein ovat, mutta
luonteeltaan lempeä, uskonnollinen ja oikeamielinen. Kun prinssi
Halmaheera kerran tapansa mukaan istui synkissä mietteissään, tuli
Padna hänen luokseen, laski keveästi siron kätensä hänen olkapäälleen
ja sanoi:

— Veljeni, sinua vaivaa salainen suru, jonka aiheen minä kyllä tiedän,
mutta minulla on keino, jonka avulla sinä siitä pääset.

— Mikä se on? kysyi prinssi.

— Vähennä kansalta verotaakkaa, jaa köyhille, joita valtakunnassamme on
jo liian paljon, osa aarteistasi ja tee työtä kohottaaksesi alamaistesi
hyvinvointia; niin tulet itsekin onnelliseksi.

— Keneltä sinä olet saanut noita hullun ohjeita?

— Nasarolta, pylväspyhimykseltä, joka on käynyt kovan
itsensäkieltämisen koulun. Kahdeksantoista vuotta on hän seisonut
korkean kivipatsaan päässä sateessa ja helteessä nauttien vain niitä
armopaloja, joita ohikulkevat ovat joskus hälle kurottaneet. Hän on
kuin elävä luuranko, mutta hänen hengenlahjansa ovat hyvät.

— Ha, haa, nauroi prinssi katkerasti — vai Nasarolta, tuolta
kristityltä itsensäkiduttajalta. On sinullakin neuvonantajat!

Prinssi Halmaheera ei siitä parantunut, mutta sen sijaan prinsessa
alkoi lievittää alamaistensa kärsimyksiä. Hän auttoi köyhiä ja
kastijaosta huolimatta kävi sairaiden luona jakamassa lääkkeitä ja
paransi elinkeinoja. Mutta kaiken tämän johdosta joutui hän veljensä
epäsuosioon. Prinssi tuli siitä entistäkin ahneemmaksi.

Kun hän kerran istui yksin puutarhassaan, tuotiin hänen luokseen
lähettilään pukuun puettu mies. Ja voitteko arvata, mistä hän oli
kotoisin? Hän oli Lumi-Lokan lähettiläs, joka korppina oli lentänyt
Intiaan asti viekottelemaan prinssi Halmaheeraa hulluun yritykseen.

— Armollinen prinssi, sanoi hän astuessaan esiin. — Minä olen kuullut
valtakuntasi viisailta, että haluaisitte tulla maailman rikkaimmaksi,
mutta että kukaan ei ole voinut Teitä oikein opastaa. Minä tietäisin
keinon.

— Olette tervetullut linnaani, jos sen tiedätte, sanoi prinssi
hätäisesti tervehtien. — Mikä on se keino?

Prinssi viittasi vartioille, että saavat poistua.

— Te luulette täällä, että Haiderabadin maharadja on rikkain mies,
mutta se on suuri erehdys. Jättiläinen Lumi-Lokka Kuollan niemimaalla
on monin kerroin häntä varakkaampi. Ja mikä ilo, hänen aarteensa
voitaisiin valloittaa neuvojeni mukaan. Minä tiedän, että olette rohkea
soturi. Te voisitte valloittaa aarteet ja sitten tietysti luovutatte
osan minulle.

— Pelkuruus on minusta kaukana, kehui prinssi.

Sitten kuvaili vieras Lumi-Lokan luolan aarteita ja sen ihmeellisiä
asukkaita, jotka meille ovat jo tuttuja Uulan näkemyksen kautta. Hän
ei kuitenkaan kertonut mitään jättiläisten aarteiden todellisesta
tarkoituksesta eikä niistä tuhansista ihmisistä, jotka hän oli
viekotellut luolaan ja jotka viruivat siellä vankeina maanalaisissa
komeroissa tai olivat muuten joutuneet ahneutensa tähden tuhon omiksi.
Vieras neuvoi hyvin tarkkaan mitä tietä on Lappiin mentävä ja miten
siellä luolassa taisteltava Lumi-Lokkaa ja hänen joukkojansa vastaan.
Lopuksi hän virkkoi:

— Voittehan ottaa mukaanne seurueen, muutamia hoviherroja ja
parikymmentä ratsastavaa sotilasta suojaksi, kun kuljette laajan
Aasian maanosan poikki. Mutta muistakaa, valloitus on tehtävä yksin,
ainoastaan nämä apunanne.

Muukalainen otti taskustaan kourallisen mustia höyheniä ja tarjosi ne
prinssille.

— Mitä minä niillä teen? kysyi prinssi nauraen ja alkoi epäillä, että
mies on hullu.

— Katsotaan...

Samassa hän nosti höyhentukon suunsa eteen ja puhalsi sen ilmaan.
Voi ihmettä! Jokaisesta höyhenestä kasvoi silmänräpäyksessä korppi,
oikea musta korppi. Ilma oli niitä aivan sakeanaan heidän ympärillään.
Ronkkuen ja raakkuen lentelivät ne sinne tänne ja kohta niitä istui
linnan katto ja puutarhan puut mustanaan.

— Vie pois lintusi, huusi prinssi peräytyen pari askelta.

— Luulin Teidän ylhäisyyttänne rohkeaksi mieheksi, sanoi vieras
nauraen. Samalla hän läiskäytti kämmenellään polveensa ja siinä
silmänräpäyksessä muuttuivat linnut jälleen höyheniksi kerääntyen
vieraan käteen.

— Säilyttäkää näitä huolellisesti. Kun päästätte ne lentoon
aarreluolalla, taistelevat ne puolestanne. Jos lyötte nämä höyhenet
maata vasten, muuttuvat ne sotamiehiksi, jotka Teitä puolustavat,
mutta eivät muualla kuin luolalla. Ja jos Teillä on vihamiehiä, niin
antakaa hänelle osa näistä höyhenistä ja neuvokaa, miten ne muutetaan
linnuiksi, mutta ei sitä, miten ne saadaan jälleen höyheniksi, niin
saatte nähdä kuin hänelle käy; hänestä tulee pian rutiköyhä.

— Ah, saanko minä ne höyhenet, huokasi prinssi.

Vapisevin käsin otti prinssi Halmaheera höyhenet ja kätki ne
norsunluusta tehtyyn lippaaseen.

— Minä tulen ensi vuonna osaani perimään, sanoi vieras ja jätti
hyvästit.

Sen jälkeen prinssi valmisteli Lapinmatkaansa tulisella kiireellä.
Hän valitsi seuralaisikseen viisaimmat hoviherrat ja urhoollisimmat
sotilaansa. Hoviherrat pudistelivat epäillen päätään kuullessaan, että
matkan päämäärä oli Kuollan Lappi. Kartoistaan näkivät he sen olevan
kaukana Jäämeren äärillä. Mutta heidän täytyi totella. Sotamiehet
eivät aavistaneetkaan kuinka hirvittävän kaukana se oli. Hän ei
kenellekään muille kuin sisarelleen prinsessa Padnalle selittänyt
matkansa todellista tarkoitusta. Jotkut arvelivat olevan kyseessä
tavallista suuremman metsästysretken, toiset taas jonkunmoisen
pyhiinvaellusmatkan. Mutta alamaiset olivat iloissaan päästessään
joksikin aikaa vapaaksi ahneesta hallitsijastaan, varsinkin kun
kuulivat, että prinsessa Padna jäi hoitamaan hallitusta siksi aikaa.
Prinssiin eivät vaikuttaneet mitään sisarensa kiellot eivätkä
varoitukset. Hän oli kuin tulisilla hiileillä toivoen vihdoinkin
tulevansa maailman rikkaimmaksi ruhtinaaksi.

Prinssi pukeutui loistaviin, hopealla ja kullalla kirjailtuihin
vaatteisiinsa, varusti suuren karavaanin ja otti mukaansa
neuvonantajiaan ja aseistettuja sotilaita, joiden piti paluumatkalla
suojella kallista aarretta, minkä hän aikoi valloittaa. Kuormakamelit
kantoivat monta suurta kääröä tyhjiä säkkejä, joihin hän aikoi pakata
Lumi-Lokan kalleudet. Sisarensa prinsessa Padna saatteli seuruetta
lähimpään kaupunkiin ja varoitteli hyvästiä sanoessaan veljeään,
ettei antautuisi liian suuriin seikkailuihin ja vaaroihin maallisen
rikkauden tähden. Hoviherrat olisivat mielellään palanneet prinsessan
kanssa kotikaupunkiinsa, mutta kukaan ei uskaltanut nousta vastustamaan
prinssin tahtoa.

Mutta kohtalo tuli heille avuksi. Afganistanin rajoilla tapasivat he
emiirin sotaväen osaston. Sen päällikkö pysäytti karavaanin ja vaati
kiivaasti prinssiä palaamaan takaisin omalle maalleen.

— Te olette vakoojia, ärjyi hän. — Te olette tulleet tutkimaan, mistä
sotajoukkonne voisi tunkeutua meidän maahamme. Vakoojille on lyhyt
tuomio.

Suurilla lunnailla sai prinssi viimein ostetuksi miehensä vapaiksi
ja sillä ehdolla, että heti kääntyvät rajalta takaisin. Prinssiä
tämä kovin harmitti, sillä hän ei tavallisesti pyörtänyt takaisin
suunnittelemaltaan retkeltä. Eikä hän itse nytkään palannut. Hän
lähetti pääjoukkonsa kotiin, mutta itse hän aseenkantajansa seuraamana
ja venäläiseksi kauppiaaksi pukeutuneena jatkoi matkaansa kiertoteitä.
Hän otti matkaansa vain kolme kamelia, joista yksi kantoi tyhjiä
säkkejä.

Matka sujui nyt onnellisemmin. He kiipeilivät korkeiden vuorijonojen
poikki matalampia solapaikkoja etsiskellen, he vaelsivat laajojen
ruohoarojen yli, ja kun tuli joki vastaan, etsivät he aina matalamman
koskipaikan, minkä yli kamelit kahlasivat. He yöpyivät usein
alkuasukkaiden huopatelttoihin tai kivi- majoihin ostaen näiltä
paimentolaisilta maitoa ja lihaa, kun kotieväät loppuivat, mutta usein
he saivat viettää yönsä omassa teltassaan nälkäisinä ja janoisina. Näin
kulkivat he aina "Kysylkumin" eli punaisen hiekan erämaan keskelle,
jossa heitä kohtasi suuri onnettomuus.

Vaellettuaan monta päivää polttavan kuumia heinäaroja ja
hiekkakinosmaisemia, joissa ei hakemallakaan löytänyt vedentippaa
kuivan kielen kostukkeeksi, vielä vähemmän juotavaksi ja joissa
ei näkynyt ihmisestä jälkeäkään, tulivat he viimein eräänä iltana
kosteampaan notkoon, jossa oli keitaan tapainen.

— Vihdoinkin saamme itse ja kamelimme juoda, huudahti prinssi.

— Tästä näkyy kulkevan oikea karavaanitie, lisäsi aseenkantaja. —
Kenties saamme täällä ampua jonkun saiga-antiloopinkin eväittemme
lisäksi.

Tuskin olivat he riisuneet kamelinsa syömään keitaan lähistön
suolayrttejä ja piikkisiä pensaita ja tuskin olivat he saaneet
telttansa pystytetyksi, kun taivaan rannalla näkyi hurjaa vauhtia
lähestyvä ratsastajajoukkue, jonka jäljiltä nousi tomupilvi kuin savu
ilmaan. Prinssi luki ainakin kaksikymmentä ratsumiestä, jotka nopeilla
hevosillaan ajoivat heitä kohti. Kun joukko tuli lähemmäksi, näytti
se olevan hampaisiin saakka aseistettu. Turkkilakit päässä, punainen
viitta yllä, miekka hampaissa ja ratsupistooli kädessä läheni heitä
julman näköinen joukko kuin taisteluun hyökäten.

Prinssi antoi merkin, että he olivat rauhallisia ihmisiä, mutta siitä
ei ollut mitään apua. Ratsastajat saartoivat heidät ja vaativat
antautumaan. Prinssi tunsi heidät turkkomanilaisiksi karavaanien
ryöväreiksi ja tiesi, että heillä ei ole armoa. Sentähden komensi
hän aseenkantajansakin hiekkakummun suojaan, josta he avasivat
tulen hyökkääjiä kohti. Vimmatusti puolusti retkeilijämme itseään,
ja kolme ryöväriä suistui taistelun tuoksinassa haavoittuneena
ratsuiltaan. Mutta aseenkantajakin sai kuulan niskaansa eikä sen
jälkeen liikauttanut jäsentäkään, ja prinssi itsekin sai miekaniskun
olkapäähänsä; hänen oli siis ylivoiman edessä lannistuttava.
Verenvuodosta pyörtyneenä joutui hän vihollisten vangiksi.

Kun hän tuli jälleen tajuihinsa, makasi hän suullaan hiekassa kädet
selän taakse sidottuina. Haavoitettua olkapäätä särki hirveästi, kun
hän koetti kääntyä katsomaan, mitä viholliset puuhasivat. Nähdessään
vankinsa liikahtavan karjasi joukkueen päällikkö, hyvin mustaihoinen ja
rokonarpinen mies:

— Tule heittiö näyttämään, miten tämä rasia avataan.

Miehet olivat jakaneet tasan koko prinssin omaisuuden, ja päällikkö
piti juuri kädessään sitä norsunluista lipasta, jossa olivat
taikahöyhenet. Taistelun tuoksinassa oli prinssi unhottanut koko
taikakalun.

— Jos saan käteni irti, niin mielelläni siinä teitä autan, sanoi hän,
ja vahingonilo hytkäytti hänen sydänalaansa.

Päällikkö selvitteli nuoran hänen käsistään, potkasi häntä komentaen
avaamaan lippaan. Prinssi vihastui moisesta loukkaavasta käytöksestä,
mutta nousi hammasta purren ylös, kaivoi taskustansa avaimen ja avasi
lippaan. Päällikkö kourasi vihaisena lippaan sisältöä ja heitti
höyhenet ilmaan. Hän nähtävästi toivoi lippaan sisältävän paljon
arvokkaampaa tavaraa. Ryöväripäällikkö vallan kauhistui nähdessään
joka höyhenestä kehittyvän korpin. Pian ronkkui niitä ilma mustanaan:
tuhansin, kymmenin tuhansin parveili niitä ilmassa ja pian laskeutui
niitä maahankin niin, ettei näkynyt paljon muuta kuin korppien päitä
ja selkiä. Mutta enimmän kiehui niitä ryövärien ja heidän hevostensa
ympärillä. Terävin nokin kuin keihäin iskivät ne ilmasta kuin haukat
heidän päitään kohti. Toiset tähtäilivät iskunsa silmiin. Mutta
prinssin ne jättivät rauhaan. Häntä jo melkein nauratti vihollistensa
hätä, kun ne huutaen ja miekoillaan huitoen koettivat päältään
karkoittaa raivoisia lintulaumoja. Monelta korpilta siinä katkesi siipi
tai jalka, moni putosi maahan kuoliaana, monelta putosivat höyhenet,
mutta joka höyhenestä syntyi aina uusi korppi. Ja lauma kasvoi täten
kuin synti. Toinen suuri rykelmä kiehui hevosten ympärillä. Korskuen
ja silmät kauhusta pyöreinä hyppivät ratsut pystyyn kiusanhenkien
kynsissä. Taistelu kesti monta tuntia, mutta sitten väsyivät sekä
hevoset että miehet ja joutuivat nälkäisten korppien saaliiksi. Kun
ryöväreistä ja heidän ratsuistaan oli vain paljaat luurangot jäljellä,
löi prinssi Halmaheera kämmenellään polveensa ja katso: samalla
hetkellä muuttuivat haaskalinnut taas höyheniksi, jotka palasivat
jälleen siihen norsunluiseen lippaaseen.

— Ahneus teidät petti, murisi prinssi noustessaan hiekasta, johon
taistelun aikana oli kaivautunut. Mutta samalla hän huomasi, että
itsekin ahneutensa tähden oli lähtenyt matkalle. Ihmeekseen huomasi
hän, että hänen kamelinsa olivat aivan terveinä. Vaikka häntä vähän
kauhistutti jäädä yöksi kammottavien luurankojen keskelle, ei hän
voinut jatkaa matkaansakaan haavoitetun olkapäänsä tähden. Sitäpaitsi
tahtoi hän kunnialla haudata aseenkantajansa, jonka ruumiiseen korpit
eivät olleet koskeneet.

Prinssiä ei yöllä nukuttanut, sillä hän mietti, mitä oli hänen tehtävä:
palatako kotiin vai jatkaa yksin matkaa. Toisinaan oli hän sillä
päällä, että hän aamulla kääntää kamelinsa kotia kohti, tyytyy siihen,
mitä hänellä on ja hallitsee valtakuntaansa. Mutta lopuksi tuli hän
kuitenkin siihen päätökseen, että hänen täytyi päästä päämäärään. Ja
tähän päätökseen vaikuttivat lippaaseen suletut taikahöyhenet, jotka
olivat jo näyttäneet mahtinsa. Nyt hän ei enää aikonut jättää lipasta
muiden tavarain joukkoon, vaan aikoi pitää sen aina lähettyvillä.

— Mikä salaperäinen voima piileekään tuossa höyhentukossa! Lippaaseen
suljettuna se on vaaraton kuin synti, jota hillitään. Mutta vapaaksi
päästessä se synnyttää lisää ja lisää leviten ja hävittäen kaiken,
minkä kanssa joutuu kosketukseen. Minä voisin näillä höyhenillä
valloittaa koko Venäjän valtakunnan, mietti prinssi.

Haudattuaan kelpo aseenkantajansa erämaan hiekkaan, lähti prinssi
aamunkoitossa jatkamaan matkaansa pohjoiseen. Mutta hän ei ehtinyt
kauas, kun näki taas edessään ratsujoukon, paljon suuremman kuin
hävitetty ryövärijoukko oli. Aamuauringon kilossa välkähtelivät keihäät
ja miekat, ja sen jäljeltä nousi pöly ilmaan, kun se ratsasti tulisilla
hevosillaan. Prinssi huomasi, että oli turhaa muuten aikoakaan niitä
vastustaa, jos ne ovat ryöväreitä kuin taikahöyhentensä avulla. Hän
vei kamelinsa syrjään hiekkakinoksen suojaan ja otti lippaan käteensä.
Kun ratsumiehet olivat tulleet lähemmäksi, tunsi hän ne venäläisiksi
kasakoiksi, ja kun prinssi taisi jonkun verran venäjänkieltä, antautui
hän puheisiin.

— Kauppias! huusi kasakkapäällikkö, oletko nähnyt matkallasi
turkkomanilaista ryövärijoukkoa, se on tällä karavaanitiellä tehnyt
paljon pahaa. Me olemme tulleet sitä takaa-ajamaan.

Halmaheera selitti yksin tuhonneensa koko joukon. Kasakat nauroivat
luullen, että mies oli sekapäinen. He jatkoivat matkaansa, samoin
prinssi. Mutta hän ei ehtinyt kauas, kun kasakat palasivat takaisin.

— Laskeudu alas kamelisi selästä, ärjyi kasakka uhaten aseellaan,
me vangitsemme sinut, sillä sinä olet ryöväreiden päämies, sinun
muukalainen muotosi ja puheesi sen ilmoittaa ja sitäpaitsi sinulla
on heidän aseensa. Olet joutunut häviölle taistelussa meidän toisen
joukkomme kanssa ja nyt aiot paeta.

Selitykset eivät auttaneet.

Puolikymmentä pitkätukkaista ja villinnäköistä kasakkaa hyppäsi alas
ratsuiltaan ja hyökkäsi poloisen prinssin luo aikoen hänet kytkeä
nuoriin. Silloin prinssi avasi norsunluisen lippaan, kourasi osan
höyheniä käteensä ja puhalsi ilmaan. Tuulenpyörre hajoitti niitä lisää,
mutta voi surkeutta, höyhenet eivät muuttuneetkaan korpeiksi, vaan
hajosivat ja katosivat kuin tuhka tuuleen.

Prinssi olisi heittänyt ilmaan loputkin höyhenistä, mutta ei ehtinyt.

— Mitä sinä siinä taiot, huudahti kasakka lyödä sivauttaen häntä
ratsupiiskallaan.

Prinssi ei ollut ikänään saanut sellaista kohtelua. Hän raivostui ja
tempasi miekkansa terveeseen käteensä aikoen sillä puolustautua, mutta
samalla singahti takaapäin nuora, jolla toiset kasakat vetäsivät hänet
alas. Haavoittuneeseen olkapäähän koski kipeästi, mutta prinssi ei
valittanut, kun kasakat sitoivat hänet kamelin selkään.

— Minä olen prinssi Halmaheera Lahorista, sanoi hän päällikölle
loukatun ylimyksen äänin.

— Ha, haa, kuuletteko... Hän on prinssi, jolla on venäläisen kauppiaan
puku ja kaupan turkkomanien aseita. Taidat olla matkalla itsensä
tsaarin luo?

Sen jälkeen prinssi ei puhunut heille sanaakaan matkalla. Hammasta
purren hän kärsi ruumiilliset tuskat, mutta enemmän rasitti häntä
se tieto, että hänellä oli vain osa taikahöyheniä ja että hän ehkä
tavallisin asein saa valloittaa Lumi-Lokan luolan, jos hänessä
on siihen miestä. Matkan varrella kuuli hän kasakkain iloisina
neuvottelevan, miten he tulisivat vangin kanssa menettelemään. He
aikoivat viedä hänet suoraan Pietariin ja aikoivat ottaa urotyöstään
palkinnon itseltään tsaarilta. Kasakkain puheen mukaan oli
ryöväripäälliköstä luvattu viisisataa ruplaa.

Ratsastusmatkalla Kaspianmeren rannalle, jonne kasakat hänet veivät,
katui prinssi ensi kerran, että oli lähtenyt turhanpäin kauniista
valtakunnastaan. Hän valitteli tilansa surkeutta:

— Ah, siellä kotona minä olin maani ensimmäinen, täällä olen vain
maantierosvo ihmisten mielestä.

Eikä hän ollut epätietoinen siitäkään, mikä häntä Venäjän
pääkaupungissa odottaa. Ei mikään muu kuin hirsipuu, koska häntä
luultiin ryöväripäälliköksi.

— Oi jospa pääsisin karkaamaan, oi jos Allah olisi minulle niin
armollinen, rukoili Halmaheera. Hän oli nimittäin muhamettilainen.

Viimein saapuivat he Kaspianmeren rannikolle pieneen satamakaupunkiin.
Pian levisi kaupungilla tieto, että kuuluisa ryöväripäällikkö Ifraim
oli vangittuna ja haavoitettuna tuotu kaupunkiin. Kohta tungetteli koko
kaupungin väki onnettoman Halmaheeran ympärillä, joka oli ketjuilla
sidottu seinään kiinni. Vanhat eukot sormellaan osoittelivat ilkkuen:

— Parahiksi sinulle petomainen ryöväri. Kohta sinä kiikut hirsipuussa.
Venäjällä aina julkiset rosvot hirtetään.

Miehet huiskuttelivat miekkojaan hänen kasvojensa edessä juuri kuin
olisivat tahtoneet karsia prinssin korvat pois päästä. Mutta muutamat
nuoret neitoset ihmettelivät hänen hienoja kasvonpiirteitään, hänen
henkeviä silmiään ja hänen siroja käsiään.

— Ovatko kaikki ryövärit näin kauniita? kysyi eräs heistä äidiltään.

— Eivät ole; hänhän onkin kuuluisa Ifraim.

Enin osa kasakoita jäi kaupunkiin. Vain päällikkö ja kaksi sotilasta
lähti seuraavana aamuna viemään vangittua prinssiä Kaspianmeren yli
Astrakanin kaupunkiin. Laivassa oli matkalla Venäjälle eräs intialainen
kauppias. Prinssi sai tilaisuuden hänelle puhua muutaman sanan omalla
kielellään ja kertoa kohtalostaan, mutta kauppias ei häntä uskonut. Sen
verran auttoi hän kuitenkin maanmiestään, että pisti hänen käteensä
linkkuveitsen, jota prinssi häneltä hartaasti pyysi. Kaupunkia
lähestyessä sai hän veitsellä nuorat poikki ja hyppäsi laidan yli
suoraan jokeen. Kasakat huomasivat heti karkaamisen ja nostivat kovan
melun, mutta ennenkuin laiva saatiin pysähtymään, oli prinssi, joka
oli erinomainen uimari, myötävirtaan sukeltanut pitkälle, ja hämärän
verhoamalle rannalle ryömittyään hän pääsi rantapensaikon suojassa
pakenemaan.



Prinssi Halmaheera henkipattona.


Prinssi tiesi, että seuraavana päivänä kasakat hälyyttävät koko
kaupungin väen häntä etsimään. Hän hyvin tiesi, että kaupungin kasakka-
ja poliisijoukoille oli hänen takaa-ajonsa mieluista ja vaihtelevaa
urheilua, aivan kuin hänelle itselleen oli aikoinaan ollut tiikerin
metsästys, sillä Astrakanissakin oli Ifraim kuuluisa mies. Yöllä,
pimeän aikana piti hänen saada mahdollisimman suuri välimatka. Siksi
hän juoksi pohjoista kohti minkä jaksoi päästäkseen pois meren ja joen
lähistöltä, jossa oli tiheämpi asutus ja jossa aina oli suurempi vaara
tarjolla joutua uudestaan kasakkain käsiin. Henkipattona juoksi hän
auringon kuivattamaa heinä-aroa arviolta penikulman, kun kuuli pimeässä
kavionkapsetta takanaan. Paremman piilopaikan puutteessa kätkeytyi
hän vanhaan kuivuneeseen puron uomaan peittäen itsensä kuivalla
aromullalla. Hetkistä myöhemmin ajaa karahutti siitä sivu kaksi
kasakkaa keihäät valmiina, mutta he eivät pimeässä nähneet pakolaista.
Vähän ajan perästä ratsastajat palasivat takaisin sivuuttaen hänet
kauempaa. Ratsumiehet huusivat, ja kauempaa kuului vastaus. Halmaheera
kuuli ainakin neljältä suunnalta ihmisääniä. Sen tähden päätti hän
pysyä piilossaan koko yön ja seuraavan päivän.

Yö ei ollut aivan pimeä, sillä tähdet paloivat kirkkaina selkeällä
taivaalla. Prinssiä ei nukuttanut omituisessa maavuoteessa, jossa hän
oli kuin elävänä haudattuna. Silloin tällöin nosti hän aina päätään ja
kuunteli. Arolla tuntui vallitsevan rauha. Mutta puoliyön tienoilla
vaipui hän unenhorroksiin, josta hän heräsi sentähden, että joku
kiskasi takin helmasta. Ja kun hän nosti päätään, näki hän ensin kaksi
palavaa silmää ja sitten suden, joka kiskoi häntä takista. Halmaheera
karjasi, mitä keuhkoista, lähti, ja löi petoa nyrkillään korvalle niin
kovasti, että se puolipyörryksissä juoksi tiehensä eikä enää palannut.

Vasta seuraavana iltana lähti hän edelleen kulkemaan perin janoisena
ja nälkäisenä. Monta päivää hän sitten kulki melkein autioita aroja.
Hänen parhaana ravintonaan olivat sipulikasvien mukulat, joita arolla
oli paljon, heinäsirkat ja maito, jota hänen täytyi joskus pyytää
yksinäiseltä paimenelta janonsa sammuttamiseksi.

Pohjoisempana tuli hän metsäisemmille seuduille. Siellä oli enemmän
marjoja, siellä uskalsi hän jo viettää yönsä talonpoikain majoissa,
siellä sai hän myös jälleen ihmisten ravintoa. Mutta ihmisten epäluulo
seurasi häntä kaikkialla.

— Mikä on tuo muukalainen, tuo ryysyinen mies? kyseltiin usein.

— Taitaa olla joku karkuri, ei hän osaa kunnolleen maan kieltäkään, oli
useimmilla selitys valmiina.

Eräässä keskisen Volgan kylässä vaati kylänvanhin häneltä passia ja kun
hänellä ei sitä ollut, piirittivät talonpojat hänet muutamaan mökkiin,
jossa hän oli ollut yötä. Viime tingassa pääsi hän ikkunan kautta
pakenemaan väistellen seipäillä varustettujen talonpoikien iskuja.

Näin joutui hän yhä pohjoisemmaksi. Halmaheera ei millään ehdolla
halunnut palata kotiinsa samaa tietä, vaan mieluimmin meritse
Euroopan ympäri, jos vain elävänä pääsee Vienanmeren rantaan. Matkan
alkuperäinen tarkoitus: jättiläisen kultaluolan valtaaminen oli matkan
vaivojen tähden jo melkein unohtunut. Prinssi olisi ollut valmis
maksamaan suuren summan siitä, että olisi päässyt takaisin kotimailleen.

Eräänä kylmähkönä aamuna elokuun loppupuolella istui Rulkuriprinssi
Vienajoen rannalla pienen kaupungin satamassa ja katseli, kuinka miehet
lastasivat jauhosäkkejä matalapohjaisiin jokiproomuihin. Hänellä oli
kylmä ja nälkä. Ja kun miehet alkoivat aterialle, täytyi hänen taas
kerjätä leipää ja kalaa henkensä pitimeksi. Silloin hän ajatteli samaan
tapaan kuin tuhlaajapoika ennen ja lausui hiljaa:

— Eikö minun alamaisillani ole kylläksi leipää, ja minä, maailman
toiseksi rikkain mies, kerjään armopaloja.

— Miksi ette tee työtä? kysyi lastauksen johtaja.

Kulkuriprinssi ei voinut siihen mitään vastata.

— Tule tänne lastaamaan, niin elät omalla työlläsi, lisäsi mies.

Halmaheera mietti asiaa ja teki pieniä vertailuja:

— Minulla on kaksi tervettä kättä ja jalkaa, minulla on jo terve
ruumis, terveet aistimet ja varmasti ainakin yhtä hyvät hengenlahjat
kuin noilla toisilla. Minäkö siis eläisin heidän almuistaan? Minä
näytän, että elän työlläni.

Ja kun miehet olivat syöneet ja alkaneet työnsä, tuli prinssi mukaan
vyöryttelemään jauhokuleja proomuun. Eikä työ tuntunutkaan hullummalta.
Kun prinssi oli urheiluilla voimistanut ja karaissut ruumistaan,
heilahtelivat tavarakääröt keveästi hänen käsissään, vielä keveämmin
kuin toisilla. Hän teki työtä uutterasti, niin uutterasti, että
lastausta johtava viljakauppias antoi siitä kiitosmaininnan:

— Näen, että olet ennenkin tarttunut työhön. Mutta kyllä olikin
prinssi illalla väsynyt ja yltä päältä jauhoissa kuin myllymies.
Hän söi illalliseksi mustaa ruisleipää, suolattua Jäämeren turskaa
ja joi Vienajoen vettä päälle. Häntä eivät odottaneet nyt koreat
silkkivuoteet kuten Intiassa ennen, vaan hän laskeutui levolle toisten
lastaajien viereen koivun lehdeksistä valmistetulle aluselle, joka oli
valmistettu laudoista kyhätyn hataran parakin lattialle. Kylmän tähden
miehet sulloutuivat lähemmäksi tosiaan, että olisivat toinen toistaan
lämmittäneet.

Prinssi oli harvapuheinen työtovereilleen ja näytti itseensä
sulkeutuneelta, sillä hänen ajatuksensa lensivät kotiin; hänen
mielestään ei milloinkaan Lahorin linna ollut niin rakas kuin nyt
muistellessa sitä kaukaisella maalla kurjissa oloissa.

Työ kesti kolme päivää. Silloin olivat proomut täynnä pulleita
jauhomattoja, ja ne olivat valmiit lähtemään virran mukana Arkangeliin.
Prinssi sai myös palkkansa: kolmekymmentä kopeekkaa päivältä. Ja
hän oli siihen tyytyväinen, sillä ne olivat hänellä ensimmäiset
ruumiillisella työllä hankitut rahat. Kun hän laski kuinka kauan
häneltä menisi aikaa sellaisen omaisuuden ansaitsemiseen, kuin hänellä
oli kotonaan, tuli hän sellaiseen tulokseen, että siihen menisi
miljoonia vuosia.

Viljakauppias pyysi prinssiä mukaan jauhoproomuja laskemaan Vienajokea
alas. Mielellään hän siihen suostui, koska hänen matkansa oli sinne
päin. Lotjat lähtivät kuulumattomasti liukumaan tyyntä joen kalvoa
päämääränään Vienanmeri. Viimeisellä niistä kulki Lahorin prinssi
satamatyöläisenä lauhduttamassa liian suurta rikkauden himoaan.

Prinssi Halmaheeran matka Kuollan niemimaalle jatkui suuremmitta
seikkailuitta. Se oli samanlainen kuin minkä kulkurin tahansa, joka
rahatta joutuu vaeltamaan pitkiä matkoja.

Jätettyään hyvästit ystävälliselle viljakauppiaalle Arkangelissa ja
saatuaan häneltä muutaman hopearuplan palkakseen, sai hän väliaikaisen
lämmittäjän apulaisen paikan eräässä suuressa rahtilaivassa, joka oli
matkalla Kantalahteen, Kuollan niemimaan tyvelle. Työ oli hikistä ja
nokista. Hänen täytyi vuorollaan ajaa lapiolla pöliseviä kivihiiliä
höyrypannun tulipesään. Kun hän jauhoja lastatessaan oli valkea kuin
kalkittu, oli hän nyt musta kuin nokikolari. Ei varmaankaan prinsessa
Padnakaan olisi häntä tuntenut siinä asussa, niin muuttaa ulkoasu
ihmisen. Mutta täten hän sai ilmaisen matkan, vieläpä palkkaakin.

Kantalahdessa jäi hän pois laivasta, sillä hän oli kuullut, että
Hiipinän tunturi on siitä jokseenkin pohjoiseen. Ja hankittuaan
kauppalasta itselleen paremman vaatetuksen, lähti hän erään lappalaisen
opastamana jalkaisin matkustamaan vuoren lähellä sijaitsevaan
kolttakylään.



Halmaheera ihmeluolalla.


Oli Mikkelinpäivän aattoilta. Lahorin prinssi oli kohta matkansa
päässä. Hänen takanaan lahden poukamassa nukkui sumun kätköön
verhoutuva lappalaiskylä viheliäisine turve- ja puuhökkeleineen,
mutta edessä kohosi jylhä Hiipinän tunturi, jonka harteille syksy jo
oli heittänyt ensimmäisen, keveän lumivaipan, mutta alemmat rinteet,
joita Halmaheera kapusi yhä ylemmäksi ja ylemmäksi, loistivat milloin
kellertävin, milloin punertavin värivivahtein. Lapin maisema, joka
siinä levisi hänen ympärillään, oli suuremmoinen, mutta hänellä ei
ollut aikaa sitä ihailla.

Kun hän istuutui kallion äyräälle levähtämään, sykki hänen sydämensä
rajusti, sillä korkeimman huipun sivulla näkyi jo selvästi lähettilään
kuvaama rotko, josta aukenee käytävä ihmeluolaan. Siinä' istuessaan
kertaili hän muistissaan kummallisen lähettilään neuvoa:

— Kun päivän viimeinen kajastus sammuu tunturien huipuilla Mikonpäivän
aattona ja kun kuulet maan alta hiljaista jylinää, astu silloin
rohkeasti luolan aukosta sisään ja kulje syvemmälle ja syvemmälle
kultaisia käytäviä pitkin. Luola näyttää ensin autiolta, mutta kyllä
siellä myöhemmin kuulet elämätä ja taitaa joku tulla puolustamaankin
luolan aarteita, mutta tässä ovat sinun puolustajasi, oli lähettiläs
sanonut antaessaan hänelle höyhentukon.

Puolet näistä höyhenistä ja niitä suojaavan lippaan oli hän saanut
pelastetuksi. Lipas oli hänen povellaan, mutta hän oli epätietoinen
siitä, oliko höyhenissä enää taikavoimaa.

Halmaheera istui kuin tulisilla hiilillä. Siinä hän vielä viimeisen
kerran tarkasteli norsunluista lipastaan ja latasi pistoolinsa. Ja kun
hetkistä myöhemmin tuli täydellinen pimeys, kuuli hän ylempää jyrinää
aivankuin maanjäristyksessä. Silloin alkoi hän kiirein askelin nousta
rotkoon.

Jyrkässä kalliorinteessä näki hän särmikkään luolan suun, mustan
ja suuren kuin hirviön avatun kidan. Siihen hän astui, mutta vähän
matkan päässä seisahti nähdessään edessään heikkoa valoa. Mitä se oli?
Kallion seinämissä oli ensin harvakseen, mutta kauempana yhä tiheämmin
valopisteinä kimmelteleviä kiiltomatoja, joiden valoa tuhannet
jalokivet ja käytävän kullatut seinät heijastelivat.

— Ah mikä loisto, mikä ihana näky! kuiskasi hän ihmeissään.

Toisessa kädessään taikahöyhenet, toisessa ladattu pistooli hiipi
hän yhä syvemmälle. Mitä kauemmaksi hän ehti, sitä valoisammaksi ja
loistavammaksi kävi luola. Hän näki kultaisia pylväskäytäviä, huoneita
rivittäin ja päällekkäin, jotka olivat täynnä kalliita jalokiviä
ja metalleja. Hän näki suuren työpajan ahjoineen, alasimineen ja
valinkauhoineen, mutta ei yhtään ihmistä eikä haltijaa. Kaikesta
näkemästään tuli hän liikutetuksi ja lausui:

— Allahille olkoon kiitos, että hän on kuullut rukoukseni ja tehnyt
minusta maailman rikkaimman miehen, minusta, joka olin jo köyhä.

Ja hän alkoi jo miettiä, miten saattaisi ne kalleudet Intiaan, mihin ne
siellä omassa linnassaan asettaisi ja miten hän sitten kutsuisi kaikki
Intian ruhtinaat, rajahit ja maharadjat niitä katsomaan. Eikä kukaan,
ei edes Haiderabadin maharadja epäilisi enää, kuka on rikkain mies.
Hänen maineensa kiirisi sitten yli koko maailman.

Mutta paljon kärsinyt, tulevasta onnestaan ennakolta iloitseva prinssi
oli jo melkein unohtanut, että aarteilla voi olla omistaja, kun valot
äkkiä sammuivat ja hän ei nähnyt metriäkään eteensä.

— Mitä tämä on? Minne katosi loisto ja rikkaus? Olenko elävänä haudattu?

Halmaheera kavahti pystyyn ja kun ei silmin nähnyt, aisteli hän
ympäristöään heristetyin korvin. — Käytävän suulta päin kuului
hiljaisia askeleita, sitten hän kuuli käheän äänen sanovan:

— Ken lienet ihminen, askeleesi ei milloinkaan johda tästä luolasta
takaisin.

Halmaheera perääntyi pari askelta takaisin ja asettui seinää vasten
selin. Samassa hän kuuli ääniä toisaalta, luolan peräholvista päin.
Ensin kuului kuin tuhansien mehiläisten surinaa, sitten huilujen ja
torvien soittoa ja marssin tahdissa lähestyviä askeleita. Soitto
läheni ja samalla paisui yhä valtavammaksi. Halmaheera kuuli samalla
kuinka hänen sivuitsensa marssi kuin pieniä sotajoukkoja saaden
ilman virtailemaan luolan seiniä pitkin. Lopuksi kuuli hän raskaiden
askeleiden jymistävän luolan kivilattiata.

— Puhaltaisinko höyhenet ilmaan, mietti prinssi, vai ampuisinko
pimeyteen. Käsi käski, toinen kielsi. Ja prinssi Halmaheera totteli
jälkimmäistä. Samassa syttyi kiiltomato loistamaan, syttyi toinen,
kolmas... ja hetken perästä loisti luola entistä kirkkaammin.

Halmaheeran edessä seisoi sadoittain tonttuja piireihin järjestyneinä
ja punahilkkojaan ilmassa heilutellen; heidän takanaan valkeaviittaiset
maahiaiset, ja ahjon luona itse Lumi-Lokka valkeassa kulta- ja
hopeakoristeisessa puvussaan ja kruunu päässä kuten kuninkaalla.
Kinkanokka seisoi luolan suupuolella risaisissa vaatteissa kuten Uulan
aikana.

— Ihminenkö täällä? huusi Lumi-Lokka, niin että korvat oli mennä
lukkoon.

— Ihminen, ahneutensa tähden tänne joutunut, kähisi hänen puolisonsa.

— Viekää hänet vankeuteen, jylisi Lumi-Lokka.

Kaikki käänsivät nyt katseensa kalpeaan prinssiin, joka nyt ryhtyi
viimeiseen taisteluun. Hän puhalsi höyhenet ilmaan — mutta voi
surkeutta — niistä ei syntynyt yhtään korppia, vaan ne hajosivat
ja hävisivät kuin tuhka tuuleen. Samassa kurottautui tonttujen yli
Kinkanokan kuiva käsi, tarttui prinssin niskaan ja nosti hänet
luolan perälle. Siellä noita-akka avasi rautaristikolla varustetun
vankikomeron ja paiskasi onnettoman sinne.

— Ahneus pettää viisaankin, nauroi noita ilkeästi — lisäten hetkistä
myöhemmin:

— Nyt sinulla ei ole enää linnaakaan, vieraat siellä isännöivät. Tämä
on nyt sinun linnasi.

Halmaheera raivostui moisesta kohtelusta ja ampui laukauksen ilkeää
noitaa vastaan, mutta voimatonna putosi luoti noita-akan vaatteista
tekemättä naarmuakaan hänen ihoonsa. Hetkistä myöhemmin kaatui prinssi
pyörtyneenä luolan kivilattialle, ja juhlat jatkuivat Lumi-Lokan
luolassa samaan tapaan kuin silloin, kun Uula oli niitä katsomassa.



Prinsessa Padnan matka.


Huolestuneena veljensä viipymisestä meni prinsessa Padna tiedustelemaan
pylväspyhimys Nasarolta veljensä kohtalosta.

— Lahorin prinsessa, huusi pyhimys hänelle kaukaa, — älä lähesty tätä
kärsimysten pylvästä, sillä liian loistava on vaatetuksesi, liian
paljon helmikoristeita on kaulallasi, liian ylpeä on käytöksesi.

Prinsessa Padna palasi kotiinsa, pukeutui paimentytöksi ja meni
uudestaan pyhimyksen puheille. Nasaro, joka oli kaukonäkijä, kertoi
hänelle prinssin seikkailuista samoin, kuin me olemme niistä kuulleet.
Silloin oli Halmaheera Vienanmerellä höyrypannun lämmittäjänä.

— Voi veljeäni! valitteli sisar.

Viikkoa myöhemmin meni prinsessa Padna uudestaan pyhimykseltä
tiedustelemaan veljensä kohtalosta.

— Huonosti on käynyt veljellesi. Mammonan ja ahneuden haltijahenget
ovat hänet vanginneet eikä hän heidän luolastaan milloinkaan pääse
vapaaksi omin voimin.

Prinsessa vaipui maahan. Hän itki kauan veljensä surullista kohtaloa ja
kuivasi kyyneleensä hiuksillaan.

— Sinä ehkä voisit hänet pelastaa raamatun ja ristin avulla, joita
nämä jättiläiset pelkäävät. Lappalaisukko Uula Kero voi sinut opastaa
jättiläisten luolalle.

— Minä tahdon pelastaa veljeni, rakkaan veljeni jättiläisten kynsistä!

Pyhimys antoi sitten prinsessalle mustan, rautaisen ristin ja ohjeita,
miten oli hänen matkustettava Kuollanniemimaalle ja miten siellä on
koetettava masentaa jättiläiset. Prinsessa Padna kiitti ja meni kotiaan
valmistuakseen matkalle.

Hän kutsui kokoon hoviherrat ja valtakunnan viisaat neuvonantajat
ja käski heidän hallita maata sill'aikaa, kun hän pelastaa prinssi
Halmaheeran kaukaiselta maalta. Kaikki lupasivat kunnialla täyttää
tehtävänsä toimittaen prinsessan pitkälle matkalle.

Prinsessa Padna pyhimyksen neuvoa seuraten ja paimentytöksi
puettuna läksi läheisimmästä satamasta laivalla aikoen meritse
Kuollanniemimaalle. Hän pani kallisarvoiseen lippaaseen raamatun ja
rautaisen ristin — prinsessa näet oli kristitty — mutta varoiksi täytti
hän toisen matka-arkkunsa kullalla ja jalokivillä.

Monta kuukautta kesti matka Intianmerta, Punaista merta, Välimerta,
Atlanninmerta ja Pohjoista Jäämerta pitkin Kuollan kaupunkiin.
Sill'aikaa oli jo kerinnyt tulla talvi pohjoisiin maihin ja Kuollaankin.

— Tämä on kuoleman maata, jossa laaksotkin ovat verhoutuneet valkoisiin
käärinliinoihin, huokasi prinsessa Padna astuessaan maihin.

Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt lunta. Häntä paleli hirveästi,
vaikka hänellä oli paljon vaatetta yllään, sillä hänen maassaan on
talvellakin kaksikymmentä astetta lämpöä. Hänen täytyi ostaa itselleen
lappalainen puku: pehmeä poronnahkainen peski, poronkoipikengät ja
lämmin poron vasikan nahkoista neulottu päähine. Niihin pukeuduttuaan
oli hän kuin lappalaistyttö, mutta hienopiirteisempi, hennompi ja
sielukkaampi. Hän oli kuin oikea Lapin prinsessa. Pahinta oli, että
hän ei osannut maan kieltä. Hän kävi melkein joka talossa kyselemässä,
kuka taitaisi puhua englantia tai ranskaa, joita eurooppalaisia kieliä
prinsessa hyvin taisi, mutta ei löytänyt ketään sellaista. Viimein tuli
hän takaisin laivarantaan ja kohtasi siellä vanhan kolttaukon, joka
nuorena miehenä ollessaan oli ollut englantilaisen palveluksessa, ja
hän lähti prinsessan tulkiksi ja oppaaksi.

Prinsessa Padna tuli kovin iloiseksi kuullessaan, että ukko oli monta
kertaa eläissään käynyt Imandrajärvellä ja nähnyt satujen vuoren,
korkean Hiipinän.

— Oletteko kuullut Hiipinän ihmeluolasta? kysyi prinsessa.

Oli ukko kuullut paljonkin. Uulan kertomus oli kaikille tunnettu. Ukko
tiesi myöskin monta ylhäistä miestä uhmaten sinne menneen, mutta kukaan
ei ollut sieltä palannut.

Ei kukaan Kuollankaupungissa voinut aavistaakaan, että ulkomaalainen
lappalaisen pukuun puettu "nieda" (neiti) oli rikas prinsessa, kun hän
kaupungin reunalla oppaansa kanssa osteli ajoporoja Imandran matkaa
varten. Kukaan ei tiennyt, että hänen toisessa matka-arkussaan oli niin
paljon kultaa ja jalokiviä, että hän olisi voinut ostaa koko kaupungin.
Porokauppiaat vain ihmettelivät sitä, miksi hän aikoi matkustaa
Hiipinän juurelle ja miksi hän kaikki ostoksensa maksoi puhtaassa
kullassa.

Kolttaukko valjasti seuraavana aamuna kolme valkoista poroa
syrjääniläisen saanikelkan eteen, istutti prinsessa Padnan taakseen
ja itse istui eteen poroja ohjaamaan. Prinsessa ihmetteli, kuinka
villin näköiset haarasarviset eläimet niin nöyrästi tottelivat ukon
viittauksia, vaikka hänellä ei ollut hihnaa eikä suitsia; pitkällä
kirjavaksi maalatulla vavalla ohjaili hän ajokkaitaan, miten tahtoi.
Jos hän tahtoi eläimet laukkaamaan, nosti hän vavan pystyyn ja huusi:
"haree, haree". Silloin nelistivät eläimet ja lumi pölisi pilvenä
heidän ympärillään; jos hän tahtoi porot seisattumaan, heitti hän
vavan lumelle. Ja kohta pysähtyivät ajokkaat; jos hän halusi kääntää
kulkusuuntaa, viittasi hän vavalla siihen haluttuun suuntaan ja porot
poikkesivat sinne.

Niin he matkustivat monta päivää, oikeastaan monta vuorokautta, sillä
joulun aikana ei Kuollassa ole päivää ollenkaan. Vain muutamiksi
tunneiksi he pysähtyivät lappalaisten turve- tai puumajoihin
levähtämään ja syöttämään porojaan.

Tämä matka olisi toisissa olosuhteissa huvittanut etelän prinsessaa,
mutta silloin vaivasi häntä suru veljensä kohtalosta ja epätietoisuus
siitä, miten hän, heikko naishenkilö tulisi suoriutumaan tässä
pelastustyössä.

Luonto oli suuremmoinen. Valkeita tunturien köyryisiä selkiä kohosi
kaikkialla minne silmänsä vain loi; niiden välissä koivumetsän
verhoamia laaksoja, järviä ja jänkiä, joiden yli levisi salaperäinen
keskitalven hämärä, joka rajoitti näköpiiriä. Taivaalla tuikkivat
valjut tähdet, joiden valoa liekehtivät ja hulmahtelevat revontulet
himmensivät. Niitä katseli prinsessa ihmeissään, samoin hienonhienoja
kuurakukkasia peskinsä kauluksella, kun pohjan pakkanen oli hänelle
antanut lisäkoristeita. Vihdoin tulivat he suurelle järvelle.

— Tämä on Imantero eli Imandra, Kuollanniemimaan suurin järvi, ja
tuolla jo häämöittää Hiipinäkin, tuumi ukko.

— Siellä, siellä on veljeni, kuiskasi prinsessa tuskin kuuluvasti. —
Tiedätköhän, että sisaresi tulee pelastamaan?

Vähitellen suurenivat ja selvenivät jättiläisten vuoren jylhät
piirteet. Mutta kauan kesti ajaa, ennenkuin he saapuivat siihen kylään,
jossa Uula asui.

Siitä oli jo kulunut monta kymmentä vuotta, kun Uula oli nähnyt
ihmeluolan. Silloinen paimenpoika oli kasvanut täysimittaiseksi ja
osittain jo vanhentunutkin. Pienenä mustapartaisena Lapin ukkona
tervehti hän vieraita, kun prinsessa oppaineen hänen majansa eteen ajoi.

Ystävällisesti otti Uula vieraat vastaan, istutti prinsessan poron
taljalle takkavalkean loisteeseen, keitätti teen ja poronlihaa sekä
kestitsi parhaansa mukaan. Uula kertoi hänelle auliisti näkemiään
ihmeluolalla ja mitä hän muilta oli kuullut. Hän tiesi, että Lokan
luola on auki vain kaksi kertaa vuodessa, mikkelin ja pääsiäisen
aikoina. Muulloin oli sinne turha yrittääkään.

Prinsessa Padna ei sitä uskonut, vaan jo seuraavana päivänä teki matkan
tunturille löytämättä kuitenkaan mitään aukkoa vuoren rinteistä. Ei
siis auttanut muu kuin jäädä odottamaan pääsiäistä.

Vaikea oli etelän rikkaan prinsessan asua niin vaatimattomassa
asunnossa, kuin lappalaisen turvemaja on, mutta rakkaus antoi hänelle
voimaa. Usein istui hän ulkona lumihangessa katselemassa jylhää vuorta
ja talviyön taivasta. Joskus hän kuuli susilauman pitkän ulvonnan
häiritsevän hiljaisuutta, välistä näki porolaumojen laukkaavan niiden
edessä. Kun joulun jälkeen päivä alkoi sarastaa, teki hän poroillaan
retkiä lähikyliin jaellen köyhille napaseutujen asukkaille tuomiaan
aarteita. Hän paransi myös lääkkeillään monta sairasta. Kaiken tämän
johdosta lappalaiset häntä rakastivat. He nimittivät hänet Revontulten
prinsessaksi, koska hän aina öisin ihaili kauniita revontulia, joita ei
etelässä nähdä.

Tulipa vihdoin pääsiäisen aatto, jolloin on jo hiukan kevättä
ilmassa Kuollan Lapissakin. Kun Revontulten prinsessa valjasti
poro-ajokkaitaan, tuli Uula häntä auttamaan ja sanoi:

— Nyt on aika hävittää Lumi-Lokan luola, sillä nyt se on auki
samoinkuin muutkin luolat. Tänä iltana lähtevät kaikki noidat
uuniluudilla ratsastaen etelään, sinne lähtee myös Kinkanokka apuriensa
maahiaisten ja koirankuonolaisten kanssa. Vain jättiläinen tonttujen
kanssa jää luolaan. Lähtisin mukaan, jollen tietäisi, että valloitus on
yksin suoritettava.

Kun päivä oli mennyt mailleen, lähti prinsessa tunturille. Hän
seisautti poronsa vähän alemmaksi ja kapusi hiihtäen sille paikalle,
jossa luolan suu oli ollut. Kovin hän ihastui nähdessään edessään
avonaisen luolan suun, mutta samalla kylmät väreet kulkivat hänen
selkäänsä. Raamattu toisessa ja pyhimyksen lahjoittama risti
toisessa kädessä astui hän aukosta sisään. Hän näki edessään saman
kiiltomadoilla valaistun käytävän kuin veljensäkin, näki aarrekammiot
ja itsensä Lumi-Lokan, joka huusi:

— Pakene, ihminen, tai olet kuoleman oma!

Mutta prinsessa ei paennut, vaan lähestyi rohkeasti ristiä kohottaen.
Ja sitä mukaa kuin hän eteni, himmeni kulta ja hopea hänen ympärillään
muuttuen mustaksi rautamalmiksi. Parkuen pakenivat tontut luolan
syvimpiin sokkeloihin, ja itse Lumi-Lokka jäykistyi kuolleeksi
kivipatsaaksi, mutta kiiltomadot tuikkivat vielä niin kauan kuin
prinsessa oli luolassa.

— Missä on veljeni, prinssi Halmaheera, huudahti hän kauhuissaan.

Luolan perältä kuului heikko ääni:

— Täällä minä olen, sisareni.

Luolan peränurkkauksessa makasi luurangoksi laihtunut mies ryysyisissä
vaatteissa. Vaivoin tunsi prinsessa hänet veljekseen.

— Allah sinua siunatkoon, sanoi prinssi syleillessään sisartaan.

— Älä puhu Allahista. Kristittyjen Jumala on sinut pelastanut minun
käteni kautta. — Missä ovat muut vangitut?

— Kuolleet ovat kaikki tässä inhoittavassa pesässä, kun eivät ole
saaneet ruokaa kun kerran viikossa.

Sisareensa nojaten jaksoi prinssi Halmaheera hädin tuskin astua ulos
luolasta. Sitä mukaa kuin he etenivät luolan suuta kohti, sammui
kiiltomatojen valo ja luolan seinät lähenivät toisiaan. Ja kun he
astuivat sieltä ulos, oli vuori jo siltä kohdalta taas jälleen eheä.

Päästyään tunturin rinteelle, vapaan taivaan alle kohottivat he
kumpikin kätensä korkeutta kohti kiittäen taivaan Herraa pelastuksesta.
Juuri silloin loistivat revontulet kirkkaimmillaan kaareutuen sädekehän
tavoin heidän ylitsensä ja heittäen tunturille punakellertävää hohdetta.

Kesti kokonaisen kuukauden, ennenkuin prinssi Halmaheera oli sikäli
toipunut, että kykeni sisarensa kanssa matkustamaan kotimaahan Intiaan.

Kun Kinkanokka palasi matkaltaan, oli luolan suu visusti kiinni eikä
auennut, vaikka hän kuinka olisi tuhlannut taikasanojaan ja huudellut
ukkoaan Lumi-Lokkaa. Kylään kuului koko yön hiljaista surinaa, kun hän
levottomana lenteli luolan luona kuin sijaton sielu vaikertaen:

    Hoi Lumi-Lokka, huu-huu,
    jo aukasemaan tuu, tuu.

Mutta Lumi-Lokka ei tullut eivätkä tontutkaan, sillä heidän korvansa
olivat jo kivettyneet. Yksinäiseltä sudelta, joka tunturin rinteellä
nuuski poron jälkiä, kuuli noita, että luola oli hävitetty. Ja
kun lumelle luolan eteen oli jäänyt prinssin kahleen kappale ja
raamatun lehti, jossa oli prinsessan nimi, arvasi Kinkanokka, kuka on
käynyt hänen pesänsä hävittämässä. Kaikkien manan voimain, kaikkien
raatelevien petojen ja myrkyllisten käärmeitten kautta vannoi hän
kostavansa prinssille ja prinsessalle. Sen tähden hän läksi vihaisena
lentämään Intiaan päin.



Lahorin linnassa.


Mutta nyt on meidän hiukan seurattava elämää Lahorin linnassa.

Prinsessa Padnan lähdön jälkeen alkoivat hoviherrat hävittää linnan
aarteita ja kiistellä keskenään, kuka heistä on suurin. He varmasti
luulivat, että Halmaheera ja Padna eivät milloinkaan palaa matkaltaan
Lahorin linnaan. Ja kun Kinkanokka oli Persian lähettilääksi
muuttuneena heille valehdellut, että linnanhaltijat ovat kuolleet
kaukaisella maalla, uskoivat hoviherrat sen todeksi ja tulivat entistä
ahneemmiksi. He jakoivat kaikki linnan kullan, jalokivet, huonekalut ja
kaiken muunkin omaisuuden keskenään ja lopuksi riitelivät siitä, kuka
tulee maan hallitsijaksi.

Tätä yleistä sekasortoa hyväkseen käyttäen valloitti eräs naapurimaan
rajah Lahorin maan, ja hoviherrat kaatuivat taistellessaan häntä
vastaan. Rajah siirsi kalleudet omaan linnaansa.

Kun prinsessa Padna ja prinssi Halmaheera pitkän merimatkan jälkeen
saapuivat valtakuntaansa, oli se vieraan hallitsijan käsissä ja linna
ryöstetty. Mutta kun rajah oli kohdellut huonosti valloittamansa maan
alamaisia, nousivat he heti kapinaan nähdessään prinsessa Padnan.
Prinssi Halmaheera asettui päälliköksi ja urhoollinen soturi kun
oli, ajoi hän vihollisen maastaan, mutta kaatui itse viimeisessä
ratkaisevassa taistelussa maansa puolesta.

Prinsessa Padna hautautti veljensä Lahorin linnan puutarhaan
lootuskukkasia kasvavan lammikon reunaan ja pystytti hänelle marmorisen
patsaan, johon hän kaiverrutti kultakirjaimin:

  Tässä lepää Lahorin prinssi Halmaheera, joka uskoi ihmisonnen
  olevan rikkaudessa, mutta joka ennen kuolemaansa huomasi
  elämänsä suuren erheen ja katui turhaan kulutettua elämäänsä.

Sen jälkeen prinsessa Padna hallitsi valtakuntaansa viisaasti
alamaistensa rakastamana. Ikuinen nuoruus ja kauneus näytti pysähtyneen
hänen kasvoillensa, sillä hänen silmistänsä heijasti revontulten
hehkua, ja Pohjolan kesäyön unelmainen punerrus hohti hänen
kasvoiltaan. Sentähden se prinssi, joka hänet näki, ei voinut häntä
unhoittaa. Mutta kaikille kosijoilleen antoi hän rukkaset, sillä ei
löytynyt ketään niin puhdassydämistä kuin hän. Kun hän viimein kuoli ja
haudattiin veljensä viereen, muuttui hänen ruumiinsa lootuskukkaseksi.





KOIVU JA KUHANKEITTÄJÄ


Nuori koivu kasvoi kerran järvenrannikon rehevässä lehdossa. Sillä oli
sametinhieno, valkea tuohi kuin neitosen hipiä, puhtaanvihreät lehdet,
jotka etelätuulessa niin iloisesti lepattivat ja tuuhea lehvistö, joka
tarjosi vilpoisan varjon sen juurella istuvalle. Ken sen näki, lausui
ääneen ihastuksensa, että ihanampaa koivua ei ole koko metsässä, tuskin
koko maassa. Ja koivu tiesi itsekin kauneutensa, sillä se oli usein
kuvajastaan kurkistellut järven peilikirkkaasta pinnasta ja tullut
siitä ylpeäksi ja hiukan tyytymättömäksi kohtaloonsa.

Minkä tähden lienee Luoja minua rankaissut, kun täytyy ikänsä seisoa
tässä samassa paikassa, syrjäisen sydänmaan järven rannalla. Ei
minua moni täällä kohtaa eikä näe kauneuttani, en tänne saa monesti
tietojakaan muusta maailmasta. Vain muuttolinnut mulle joskus
tarinoivat, ja etelätuuli haastelee lemmen salaisuuksiaan. Miksi
ei Luoja luonut minua edes linnuksi! Olisi ihanaa liidellä taivaan
korkeuksissa, nähdä laajalti maailmaa ja oppia tuntemaan paljon toisia
puita sekä muita kasveja ja eläimiä. Toista se olisi kuin tämä ikuinen
paikallaan seisominen. Mutta minkäpä sille teen, kun Luoja on minut
ankkuroinut maahan, valitteli se kerran syksyllä.

Tuli sitten kevät, ja koivu oli juuri saanut lehtensä hiirenkorvalle.
Uteliaana se katseli muuttolintujen paluuta, kun ne parvi parven
perästä riensivät pohjoista kohti. Toiset laskeutuivat levähtämäänkin
järven rantapuihin ja silloinkos oli riemua koivumme ympärillä. Silloin
unohti koivukin hetkiseksi kalvavan ikävänsä.

Eräänä aamuna laskeutui ilmasta kaksi koreata lintua nuoren koivun
oksille. Toinen oli melkein kullankeltainen, siivet vain olivat mustat,
toinen enemmän yksivärinen. Ne hyppivät oksalta oksalle, kierrellen
ympäri ja näyttivät jotain etsivän. Viimein ne pysähtyivät erään oksan
latvaan, ja se koreampi lintu kuului sanovan:

— Tähän rakennamme kotimme, armaani.

— Ihanampaa seutua ja komeampaa pesäpuuta tuskin löydämme. Kannatti
lentää tänne saakka, sanoi toinen.

Linnut olivat kuhankeittäjiä. Ja se koreampi alkoi niin suloisesti
vihellellä ja kujerrella, että koivu ihan värisi ihastuksesta, ja se
toinenkin lintu liikutettuna kallisti päätään väristellen siipiään ja
pyrstösulkiaan.

Sitten ryhtyivät linnut ahkeraan työhön. Ne kantoivat nokassaan
naavoja, juuria ja jouhia, joista kutoivat koivunoksan haaraan sievän,
padan muotoisen pesän. Ja koivu seurasi mielenkiinnolla niiden työtä,
kun ne nokallaan neuloivat pesää, sovittelivat sen sisälle pehmikkeitä
ja taputtelivat niitä jaloillaan. Koivu melkein unohti itsensä
katsellessaan tämän lintuparin puuhia, ja se oli itsemielessään varma
siitä, että onnellisempaa lintuparia ei ole maailmassa. Kun pesä oli
valmis, lepäsi toinen lintu siinä yönsä, mutta toinen istui ylemmällä
oksalla ja varsinkin illoin ja aamuin päästi se ilmoille sellaisen
säveltulvan, että koivukin lumottuna sitä kuunteli. Se lauloi oman
kodin ylistystä. Sen laulu lienee liikuttanut kalastajankin hellempiä
tunteita, koskapa hän laskettuaan verkkonsa koivun kohdalle käänsi
airot veneeseen ja istui kauan liikkumatta.

Koivu oli koko ajan tekeytynyt mykäksi, mutta nyt se ei enää voinut
vaieta.

— Minä olen nähnyt, että te olette linnuista onnellisimmat. Mielelläni
suon teille suojaa lehvistöni varjossa. Mutta yhtä teiltä pyytäisin.
Tahtoisin tietää, että elättekö aina yhtä iloista elämää ja onko teillä
koskaan huolia?

— Paljonkin, vastasi kuhankeittäjä. — Saat tänä kesänä itse nähdä, että
elämämme ei ole aina ruusujen ja kukkaisten päällä käymistä, niinkuin
laulustani voisi päätellä.

Ja koivu seurasi sitten tarkasti lintuparin elämää edelleen.

Eräänä aamuna, kun naaraslintu lensi pois pesästä ravintoa etsimään,
näki koivu pesän pohjalla kirjavan munan, toisena aamuna kaksi,
kolmantena kolme ja niin edelleen, kunnes pesässä oli niitä kuusi.
Silloin asettui naaras niiden päälle levitetyin siivin ja makasi siinä
täsmälleen kolme viikkoa; ainoastaan kerran päivässä se käväsi vettä
noukkimassa. Toinen lauloi usein ylemmällä oksalla ja näytti siltä
kuin lintupari olisi jotain odottanut. Ja kun lintuemo eräänä aamuna
nousi pesänsä reunalle, olivat munat muuttuneet untuvapeitteisiksi
poikasiksi. Tyhjät munankuoret nakkeli emo pois pesästä. Poikaset
piipittivät ja aukoivat keltaisia suitaan. Ne tahtoivat ruokaa. Silloin
molemmat linnut läksivät ruoanhakuun ja kun ne palasivat, oli niillä
nokassa matoja ja hyönteisiä, joita ne pistelivät poikasten avattuihin
suihin. Koivu huomasi, että sen jälkeen ei enää uroslintukaan joutanut
laulamaan. Aika meni ravinnon haussa nälkäisille poikasille.

— Miksi ette enää laula? kysyi kerran koivu kuhankeittäjältä.

— Emme kerkiä. Näethän, että meillä on kiire, meillä on perhehuolia.
Emme jouda itse syömäänkään.

Eikä siinä kyllin, että lintuvanhempien piti ruokkia lapsiaan, niitä
täytyi myös suojella vihollisilta.

Kerran eräänä heinäkuun iltana, kun oli jo vähän hämärä, istui
koivun latvaan suurisilmäinen lintu, pöllö, joka ahnaasti katseli
ympärilleen keksiäkseen saalista. Emo makasi hiljaa pesässä poikasiaan
lämmittämässä oman ruumiinsa lämmöllä, kun huomasi vaaran ja hypähti
aivan pöllön eteen. Se suurisilmäinen kummitus alkoi emoa tavoitella
terävin kynsin mutta emo väisti iskut ja vietteli vihollisen perässään
kauas poikasien lähettyviltä. Henkeä pidättäen seurasi koivu
kuhankeittäjäemon notkeita väistöjä ja vihollisen harhaan osuneita
iskuja. Tuntui oikein hyvältä, kun emo jonkun ajan perästä tuli
vahingoittumattomana takaisin.

Toisen kerran nuolihaukka koetti tavoitella koreahöyhenistä
koiraslintua, mutta sekin hyökkäys meni hukkaan. Kovin hengästyneenä ja
peloissaan palasi se pesäänsä.

— Minä en haluaisi olla lintu, tunnusti silloin koivu kuhankeittäjälle.

— Ei tämä vielä mitään ole niihin vaaroihin verraten, joita meillä on
muuttomatkoilla. Harva meistä sieltä takaisin tulee.

— Mutta miksi te lähdette muuttomatkoille?

— Etkö sitä tiedä? Nälkä ja kylmä ajavat meidät pois, kun täällä ei
ole talvella toukkia syödäksemme. Jos eläisimme siemenistä kuin nuo
käpylinnut, niin tänne jäisimme talveksikin, sillä ei ole meistä
kauniimpaa maata kuin tämä Suomi on eikä kauniimpaa pesäpuuta kuin
sinä, koivuista sorein. Älä tule itserakkaaksi jos sanon, että niin
valkokuorista puuta kuin sinä olet, en nähnyt matkoillani.

Alkoi tulla syksypuoli. Kuhankeittäjän pojat olivat saaneet kasvaa
rauhassa pesässään, kun koivun tuuheat lehvät suojelivat niitä
vihollisen silmältä. Niistä oli tullut iloisia vekkuleita. Jo
uskalsivat ne nousta pesän reunalle istumaan siipiään räpyttelemään ja
tarkastelemaan ympäristöä. Koivunkin täytyi niitä lehvillään hosua,
kun vanhemmat olivat ruokaa hakemassa ja varoittaa, että pysykäähän
vielä kotona. Ja poikaset tottelivat vielä vähän aikaa, vaikka niitä
kovasti halutti maailmalle. Mutta eräänä aamuna ne kaikki pyrähtelivät
emonsa perässä lentoon. Puusta puuhun ne ensin lentelivät, mutta sitten
uskalsivat nousta ylemmäksikin, ja koivu kuuli niiden haastelevan
ylhäältä.

— Ah, kuinka suuri ja ihana onkaan tämä maailma, ah, kuinka tuntuu
hauskalta päästä itse liikkumaan ja näkemään ja tuntemaan.

Nämä iloiset pikku kuhankeittäjät eivät olleet ennen aavistaneetkaan,
että maailma on niin monipuolinen.

Ja koivulle tuli taas ikävä, kun ei päässyt sinne korkeuksiin. Mutta
sen ei tarvinnut kauan istua, kun ilmasta kuului suhinata, aivankuin
pieni tuulispää olisi lähestynyt.

— Herra varjele, mitä nyt on kuhankeittäjille tapahtunut, kerkisi koivu
sanoa kun samassa syöksyi koko kuhankeittäjän poikue sen lehvistöön
turvaa hakemaan, Samassa syöksyi ilmasta se suurisilmäinen pöllö ja
nappasi kynsiinsä pienimmän, joka ei kyllin nopeasti kerinnyt lehvien
varjoon. Se kerkisi vain pari kertaa piipittää, kun pedon terävät,
koukkuiset kynnet puristivat sen kuoliaaksi.

Kuhankeittäjän perhe oli pakahtua surusta, ja koivustakin tuntui niin
pahalta semmoinen petomaisuus.

Kun koivun lehdet jo olivat kellastuneet, jättivät kuhankeittäjät
hyvästit ystävälliselle pesäpuulleen ja liittyivät suureen
muuttoparveen, jonka koivu näki katoavan eteläisen taivaanrannan taakse.

Seuraavana päivänä puhkesi rankkasade ja rajuilma, joka puisteli
koivusta kaikki lehdet. Koivu ihan värisi kylmästä kun pohjoisviima
piiskasi ilmaa sen hienoilla virvoilla. Vain muutamia kuivia ja
kellastuneita lehtiä jäi sen latvaan. Kun järvi sen jälkeen tyyntyi,
tuo solakka solkikoivu ei tahtonut tuntea kuvajastaan omakseen, niin
paljon se oli muuttunut. Koivu ei kehdannut sitä kauan katsoakaan.

— Oletpa sinä nyt kaunis! ilkkui sille teeri syysaamuna makeasti
nauraen, mutta sen pulleat, nuoret urvut kelpasivat sille aamiaiseksi.

— Ilkeä lintu, ajatteli koivu. — Kostaisin mielelläni tuolle
lyyräpyrstölle, jos voisin.

Ja koivun mieli kävi entistä apeammaksi. Sen oksista hikoili öisin
kirkkaita kyyneleitä, jotka aamuisin putosivat maahan.

Talvi oli sentään vähän onnellisempaa aikaa, sillä pakkanen hyysi
mahlan sen suoniin, jäykistytti oksat tunnottomiksi ja koristeli ne
kuurakukkasin. Eikä sitä tuulikaan monesti muokannut, eivät myöskään
eläimet sen oksia ravistelleet. Vain kerran kävi valkea metsäkana
sen urpuja maistelemassa ja joskus pakkastiainen heikolla nokallaan
hakkasi kuorta. Mutta lauhalla ilmalla aavisteli se jo kevättä ja alkoi
odotella kuhankeittäjien paluuta.

Vihdoin taittui talvi ja vaihtui kevääksi. Mahla alkoi virrata koivun
suonissa notkeana kuin nuori veri, etelätuuli toi sille terveisiä
lämpimämmiltä mailta tanssittaen sen notkeita ritvoja kevään iloisissa
karkeissa, ja katso, kohta alkoivat urvut aueta niissä hiirenkorvalle.

Usein katsoi koivu taivaalle, että eivätkö ne jo tule.

— Ovatkohan ne menneet toisiin metsiin, tehneet pesänsä toisiin puihin
ja pettäneet lupauksensa? — — Niin käy usein maailmassa.

— Eivät, eivät, huudahti koivu hetken perästä vastaten omaan
kysymykseensä.

Sillä ilmasta laskeutui koivun lehville kolme koreata lintua, kolme
kuhankeittäjää. Sitä iloa, sitä jälleennäkemisen riemua on vaikea
kuvailla. Linnut toivat terveisiä kaukaisilta mailta, ja koivu taas
kertoi kokemuksiaan ja omia elämyksiään. Ja linnut virittivät sitten
hymnin Suomen keväälle ja valkotuohiselle koivulle, jonka vertaista
ne turhaan olivat etsineet etelän aarniometsistä. Väleen siinä kului
kirkas keväinen ilta ja yökin laulaessa.

Kalastaja-ukko laski taas ruuhensa koivun alle, istui purtensa perälle
ja alkoi onkia. Mutta ahvenet saivat iltikseen vedellä hänen kohojaan,
sillä mies istui syvissä mietteissään muistellen omaa nuoruuttaan ja
kuunnellen kuhankeittäjän sulosäveleitä.

— Minne ovat joutuneet sinun toiset poikasesi, kun vain yksi palasi
muuttomatkalta, kysyi koivu kuhankeittäjältä seuraavana päivänä.

— Se on surullinen tarina, älä muistuta minua koskaan siitä enää, mutta
nyt voin tässä kertoa sydämeni suuren surun:

— Toiset poikaseni kuolivat, lausui lintuemo huokaisten. —
Ensimmäisen tappoi haukka menomatkalla Liivinmaalla, toinen lensi
metsästäjän verkkoon Italiassa ja minun piti katsoa kuinka julmuri
käänsi lapseltani niskat nurin, kolmannen nieli myrkyllinen käärme
Atlasvuorilla ja neljäs lensi sumussa sähkölankoihin paluumatkalla.

— Onhan siinä surua yhden vuoden osalle.

— Minä en tahtoisi olla lintu, sanoi koivu ottaen osaa lintuemon
suruun. — Mieluimmin olen koivu ja tyydyn kohtalooni.

Sen jälkeen ei koivu koskaan valittanut kohtalonsa kovuutta. Sen ja
kuhankeittäjäin välit tulivat entistä lämpimämmiksi.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄINTEN OLYMPIALAISET ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.