Vilhelm valloittaja : Kertomuksia Intiasta

By Rudyard Kipling

The Project Gutenberg eBook of Vilhelm valloittaja
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Vilhelm valloittaja
        Kertomuksia Intiasta

Author: Rudyard Kipling

Translator: Eino Kaltimo

Release date: June 3, 2025 [eBook #76218]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Oy Kansanvalta, 1925

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VILHELM VALLOITTAJA ***

language: Finnish




VILHELM VALLOITTAJA

Kertomuksia Intiasta


Kirj.

RUDYARD KIPLING


Suomentanut

Eino Kaltimo





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1925.




SISÄLLYS:

Hänen kantaisänsä hauta.
Viidakkopojan avioliitto.
Vilhelm Valloittaja.




HÄNEN KANTAISÄNSÄ HAUTA.


On henkilöitä, jotka väittävät, että jos Intiassa olisi vain yksi
leipä, niin se jaettaisiin tasan Plowdenien, Trevorien, Beadonien ja
Rivett-Carnacien kesken. Tuo sananparsi viittaa siihen tosiasiaan, että
muutamat suvut palvelevat Intiassa polvesta polveen, niinkuin delfiinit
vaeltavat peräkkäin aukean meren yli.

Ottakaamme pieni huomaamatta jäänyt esimerkki. Keski-Intiassa tai sen
lähistöillä on aina ollut joku Devonshiren Chinneistä Bombay European
Regimentissä palvelleesta ilotulittelijaluutnantti Humphrey Chinnistä
alkaen, joka oli mukana Seringapatamin väkirynnäkössä vuonna 1799.
Alfred Ellis Chinn, Humphreyn nuorempi veli, oli Bombayssa erään
krenatöörirykmentin päällikkönä vuodesta 1804 vuoteen 1813 ja otti
sinä aikana osaa moniin taisteluihin. Ja vuonna 1813 tuli saman suvun
jäsen John Chinn — voimme nimittää häntä John Chinn ensimmäiseksi
— loistamaan ankarina aikoina sangen keskinkertaisena virkamiehenä
paikkakunnalla, jota sanottiin Mundesuriksi. Hän kuoli nuorena, mutta
jätti jälkensä uuteen maahan, ja Kunnianarvoisan Itä-Intian Komppanian
Kunnianarvoisa Johtokunta ikuisti hänen hyveensä suurenmoisessa
päätöslauselmassa ja kustansi hänelle haudan Satpuran vuorille.
Häntä seurasi hänen poikansa Lionel Chinn, joka oli jättänyt vanhan
vaatimattoman Devonshire-kotinsa parahiksi haavoittuakseen vaikeasti
kapinataisteluissa. Hän vietti toimeliaan elämänsä vajaan sadan
viidenkymmenen mailin päässä John Chinnin haudasta ja kohosi pienistä
villeistä vuorelaisista muodostetun rykmentin päälliköksi; useimmat
noista sotureista olivat tunteneet hänen isänsä. Hänen poikansa
John syntyi pienessä olkikattoisessa ja saviseinäisessä majassa,
joka vielä tänä päivänä sijaitsee kahdeksankymmenen mailin päässä
lähimmästä rautatiestä, kuihtuneen, tiikerintäpläisen seudun sydämessä.
Eversti Lionel Chinn palveli kolmekymmentä vuotta ja siirtyi sitten
lepäämään. Kanaalissa hänen laivansa sivuutti sen ulkomaille menevän
sotilas-aluksen, joka vei hänen poikaansa itään täyttämään suvun
perintätavoista johtuvia velvollisuuksia. Chinnit ovat onnellisempia
kuin useimmat muut ihmiset, sillä he tietävät tarkalleen, mitä heistä
tulee. Lahjakas Chinn hakee Bombayn Siviilidepartementtiin ja on pian
matkalla Keski-Intiaan, jossa kaikki ottavat hänet ihastuen vastaan.
Vähälahjaisempi Chinn astuu Poliisi- tai Metsädepartementtiin, ja
ennemmin tai myöhemmin hänkin ilmaantuu Keski-Intiaan, ja juuri tästä
seikasta johtuu sananlasku: "Keski-Intiassa asuu bhilejä, maireja ja
Chinnejä, jotka kaikki ovat kuin marjat toistensa näköisiä." Rotu on
lyhytsääristä, tummaa ja harvapuheista, ja sen vähimmän lahjakkaat
edustajat ovat erinomaisia ampujia. John Chinn toinen oli pikemmin
lahjakas kuin tyhmä, mutta ollen vanhin poika hän Chinnien perintätavan
mukaisesti astui armeijaan. Hänen velvollisuutensa oli jäädä isänsä
rykmenttiin ikipäiviksi, vaikka tuo joukko-osasto oli sellainen, että
useimmat miehet olisivat maksaneet paljon päästäkseen siitä. Sen
sotilaat olivat epäilyttäviä, pienikasvuisia ja tummapintaisia ihmisiä,
joilla oli haaleanvihreä univormu ja mustasta nahasta valmistetut
olkaimet ja hihanreunukset. Ystävät nimittivät niitä wuddareiksi,
mikä merkitsee alhaisrotuisia ihmisiä, jotka syövät maasta kaivettuja
rottia. Mutta wuddarit eivät siitä loukkaantuneet. He olivat ainoat
oikeat wuddarit, ja heidän ylpeytensä pohjautui seuraaviin syihin:

Ensiksikin heillä oli vähemmän englantilaisia upseereja kuin millään
muulla rykmentillä. Toiseksi eivät heidän nuoremmat upseerinsa
katselmuksessa ratsastaneet, niinkuin yleensä oli tapana, vaan
kävivät jalan miestensä etunenässä. Miehellä, joka saattoi säilyttää
tahdin reippaasti marssivien wuddarien kanssa, täytyi olla mainiot
keuhkot ja sääret. Kolmanneksi he olivat koko Intian parhaita pukka
shikarrieja (täysiverisiä metsästäjiä). Neljänneksi he olivat
yhdeksältäkymmeneltäyhdeksältä prosentilta wuddareja, — ennen he olivat
olleet Chinns Irregular Bhil Levies, mutta nyt, aina ja ikuisesti
wuddareja.

Kukaan englantilainen ei tullut heidän messiinsä kuin erikoisesta
halusta tai sukunsa perintätapojen nojalla. Upseerit puhuivat
sotilastensa kanssa kieltä, jonka ymmärtäjiä Intian valkoisten
joukossa ei ollut kahtasataakaan, ja sotilaat olivat heidän lapsiansa;
he polveutuivat kaikki bhileistä, jotka kenties ovat eriskummaisin
kaikista Intian eriskummaisista roduista. He olivat ja ovat sielultaan
ja sydämeltään puolivillejä, varovaisia, epäluuloisia ja täpötäynnä
kaikenlaista taikauskoa. Ne rodut, joita me nimitämme intialaisiksi,
kohtasivat bhilit maan omistajina, kun he tuhansia vuosia sitten
hyökkäsivät Intiaan. Kronikat nimittävät niitä preareiksi,
alkuasukkaiksi, dravidalaisiksi j.m.s. Kun rajput-päällikkö, jonka
sukutaulua hänen laulajansa voivat seurata kaksikymmentä vuosisataa
ajassa taaksepäin, nousee valtaistuimelleen, ei häntä pidetä virkaansa
nimitettynä, ennenkuin hänen otsaansa on sivelty bhilin suonista
saadulla verellä. Rajputit tosin väittävät, ettei tuolla toimituksella
ole mitään merkitystä, mutta bhili tietää, että se on viimeinen varjo
hänen oikeuksistaan maan vanhimpana omistajana.

Vuosisatainen sorto ja vaino teki bhileistä julmia ja puolihulluja
rosvoja ja karjavarkaita, ja kun englantilaiset tulivat, tuntuivat
bhilit miltei yhtä taipuvaisilta sivistykseen kuin tiikerit heidän
viidakoissaan. Mutta John Chinn I, Lionelin isä, meidän Johnimme
isoisä, asettui heidän joukkoonsa, asui ja eli siellä, opetteli heidän
kielensä, ampui kauriit, jotka ryöstivät heidän laihan satonsa, ja
voitti heidän luottamuksensa, niin että osa bhileistä oppi kyntämään ja
kylvämään, osa taas houkuteltiin Komppanian palvelukseen mestaroimaan
ystäviään.

Kun he olivat päässeet selville siitä, että rivipaikat eivät tietäneet
pikaista mestausta, ottivat he pestin vaivalloisena, mutta hauskana
urheiluna ja saivat palavan innon pitää villejä bhilejä kurissa. John
Chinn I antoi heille kirjallisen lupauksen, että hallitus antaisi
anteeksi heidän aikaisemmat laiminlyöntinsä, jos he käyttäytyisivät
hyvin määräpäivästä lähtien, ja kun John Chinn oli tunnettu siitä,
ettei koskaan syönyt sanaansa — hän lupasi kerran hirttää erään bhilin,
jota kotiseudullaan pidettiin loukkaamattomana, ja hirtti hänet myöskin
heimon nenän edessä — tuli bhileistä vakaantunut kansa sellaisella
vauhdilla, etteivät he itsekään tietäneet, kuinka se oli tapahtunut.
Se oli tuollaista hiljaista ja huomaamatonta työtä, jota nyt tehdään
kautta koko Intian, ja vaikka John Chinnin ainoa palkinto oli, niinkuin
juuri mainitsin, hallituksen kustantama hauta, ei pieni vuorikansa
häntä milloinkaan unohtanut.

Eversti Lionel Chinn tunsi ja rakasti hänkin bhilejä, ja ennenkuin
hänen palveluksensa oli päättynyt, olivat he hankkineet itselleen
oikein soman sivistyksen. Useita heistä saattoi tuskin erottaa
alhaissyntyisistä hindulaisista talonpojista; mutta etelässä, jonne
John Chinn I oli haudattu, kuljeksivat villeimmät heistä Satpuran
vuorijonoilla vaalien tarua, että Jan Chinn, kuten he häntä nimittivät,
eräänä kauniina päivänä palaisi kansansa luo. Sillävälin he epäilivät
valkoista miestä ja hänen teitään. Vähäisinkin ärsytys sai heidät
ryöstämään ja murhaamaan umpimähkään, mutta jos heitä kohdeltiin
sävyisästi, katuivat he kuin lapset ja lupasivat, etteivät koskaan enää
tekisi sellaista.

Rykmentti-bhilit — univormupukuiset miehet — olivat monessa suhteessa
erinomaisia, mutta heitä täytyi virkistää ja pitää hyvällä tuulella.
He ikävystyivät, elleivät silloin tällöin saaneet lähteä tiikereitä
nuijimaan, ja heidän kylmäverinen uskaliaisuutensa — kaikki wuddarit
ahdistavat tiikereitä jalan, se on heidän rotuominaisuutensa —
hämmästytti upseerejakin. Heillä oli tapana ajaa haavoittunutta
tiikeriä takaa yhtä huolettomasti, kuin jos se olisi ollut siipirikko
varpunen, ja tämä tapahtui maassa, joka on täynnä luolia ja kuiluja,
joissa peto saattaa pitää aisoissa kymmenkuntaa miestä niin kauan
kuin sitä haluttaa. Silloin tällöin sattui, että joku onneton vietiin
parakeille pää murskana ja kylkiluut katkottuina; mutta hänen toverinsa
eivät koskaan oppineet varovaisuutta, he tyytyivät vain tekemään lopun
tiikeristä.

Nuori John Chinn kömpi alas kaksipyöräisten rattaiden takaistuimelta
wuddarien ainoan messipaviljongin kuistin edessä, ja hänen
kiväärilaatikkonsa satoivat maahan hänen ympärilleen. Tuo pieni,
solakka, koukkunenäinen poika seisoi siinä ymmällään kuin eksynyt
vuohi ja pudisteli valkeata tomua polvistaan, sillä välin kuin rattaat
tärisivät pois liidunvalkoista tietä pitkin. Mutta sisimmässään hän
oli tyytyväinen. Tämähän oli se paikka, jossa hän oli syntynyt, ja se
oli pysynyt suunnilleen samanlaisena kuin silloin, kun hänet lapsena,
viisitoista vuotta sitten, lähetettiin Englantiin.

Pari uutta rakennusta oli ilmestynyt, mutta ilma ja haju ja
auringonpaiste olivat ennallaan; ja pienet vihreät miehet, jotka
kulkivat harjoituskentän poikki, näyttivät hyvin tutuilta. Kolme
viikkoa sitten olisi John Chinn vakuuttanut, ettei hän muistanut
sanaakaan bhili-kieltä, mutta messin ovella hän huomasi huuliensa
muodostavan lauseita, joita hän ei ymmärtänyt — katkelmia vanhoista
kehtolauluista ja viimeisiä sanoja niistä komennuksista, joita hänen
isänsä oli huutanut sotilaille.

Eversti tarkkasi häntä hänen noustessaan portaita ja nauroi.

"Katso!" sanoi hän majurille. "Tuon pennun sukujuurta ei tarvitse
kysyä. Hän on pukka-Chinn. Tuollaiselta kai isänsäkin näytti
viisikymmenluvulla."

"Toivottavasti hän ampuu yhtä tarkkaan", sanoi majuri. "Ainakin hänellä
on kokonainen asevarasto mukanaan."

"Ei olisi Chinn, ellei ampuisi. Katsohan, kuinka hän haistelee
nenällään. Oikea Chinnien nokka. Heilauttaa nenäliinaa aivan kuin
isänsä. Tämä on toinen painos — rivi riviltä."

"Hyvä Jumala, tämähän on melkein noituutta!" virkkoi majuri,
tirkistellessään ulos kaihtimen säleiden lomitse. "Jos hän on laillinen
perillinen, niin hän... Vanha Chinnhän ei koskaan voinut mennä tuon
verhon ohi hypistelemättä sitä, ja niin tekee myöskin..."

"Hänen poikansa!" huudahti eversti hypähtäen pystyyn.

"Se on noituutta", toisti majuri. Pojan silmään oli osunut risainen
ruokokaihdin, joka riippui kuistinpylväiden välissä, ja hän oli
koneellisesti nykäissyt sitä saadakseen sen suoraksi. Vanha Chinn oli
monta vuotta sitten kironnut tuota verhoa kolme kertaa päivässä; hän ei
koskaan saanut sitä riippumaan niin kuin tahtoi.

Hänen poikansa astui etuhuoneeseen viisinkertaisen äänettömyyden
vallitessa. He lausuivat hänet tervetulleeksi hänen isänsä vuoksi ja
tuijottivat häneen hänen itsensä vuoksi. Hän oli ihan naurettavasti
everstin seinällä riippuvan muotokuvan näköinen, ja kun hän oli
huuhtonut hiukan tomua kurkustaan, lähti hän asuntoonsa tuon vanhan
miehen lyhyin, äänettömin viidakkoaskelin.

"Kelpolailla perinnöllisyyttä", sanoi majuri. "Se tulee niistä kolmesta
sukupolvesta, jotka ovat eläneet bhilien keskuudessa."

"Ja miehet tietävät sen", virkkoi eräs upseereista. "Ne ovat seisoneet
ja odottaneet tuota nuorukaista, niin että kieli on suusta roikkunut.
Olen varma siitä, että ellei hän kerrassaan loukkaa niitä, niin ne
lankeavat komppanioittain polvilleen ja palvovat häntä."

"Ei mikään ole niin hyvä, kuin että on ollut isä edeltäjänä", sanoi
majuri. "Minä olen miesteni silmissä nousukas. Olen ollut rykmentissä
vain kaksikymmentä vuotta, ja kunnioitettu isäni oli vain esquire.
Mutta mitä nyt? Miksi ryntää niiden kantajien esimies, jotka nuorella
Chinnillä oli mukanaan, tuolla tavoin tiehensä kääröineen?" Hän
meni kuistille ja huusi miestä pysähtymään — tämä oli tyypillinen
vastatullut upseerinpalvelija, joka puhuu englantia ja varastaa aina
kun sopii.

"Mitä on tekeillä?" huusi majuri.

"Paljon huonoa väkeä täällä. Minä menen tieheni, sir", oli vastaus.
"Ovat ottaneet Sahibin avaimet ja sanovat, että ampuvat."

"Hyvin nerokasta — hyvin valistavaa. Mitä kaikkea nuo ylämaan
rosvot saavatkaan aikaan! Joku on varmaankin säikähdyttänyt miehen
perinpohjin." Ja majuri vaelsi verkkaisesti kotiin asuntoonsa
pukeutuakseen aterialle.

Nuori Chinn, joka harhaili kuin unessa, oli luovannut koko leirin
ympäri, ennenkuin meni pieneen vaatimattomaan majaansa. Hän viivähti
hetken kapteenin asunnon edessä, jossa hän oli syntynyt; sitten hän
pysähtyi vähäksi aikaa leirin kaivolle, jossa oli tavannut istua
iltaisin imettäjänsä kanssa, ja pienen garnisonikirkon kohdalla, jonne
upseerit menivät jumalanpalvelukseen, jos jotakin virallista uskontoa
edustava pappi sattui matkustamaan sen seudun kautta. Se näytti kovin
vaatimattomalta niihin jättiläismäisiin rakennuksiin verraten, joita
hän oli tottunut näkemään, mutta se oli kuitenkin sama kirkko kuin
ennenkin.

Vähän väliä hän sivuutti joukon äänettömiä sotilaita, jotka tekivät
kunniaa. Ne saattoivat varsin hyvin olla samoja miehiä, jotka olivat
kantaneet häntä selässään, kun hän kulutti ensimmäistä kolttuaan. Hänen
huoneestaan kajasti heikko valo, ja kun hän astui sisään, tunsi hän
jalkojansa syleiltävän ja kuuli äänen mutisevan lattialta.

"Kuka siinä?" kysyi nuori Chinn, tietämättään käyttäen blihi-kieltä.

"Minä kannoin teitä käsissäni, Sahib, kun minä olin voimakas mies
ja te pieni piltti, joka vain huusi, huusi, huusi. Minä olen teidän
palvelijanne, niinkuin aikaisemmin olin teidän isänne palvelija. Me
olemme kaikki teidän palvelijoitanne."

Nuori Chinn ei saanut sanaakaan suustaan, ja ääni jatkoi:

"Minä olen ottanut teidän avaimenne siltä paksulta muukalaiselta ja
lähetin hänet tiehensä; ja olen pannut napit paitaan, joka teillä
pitää olla messissä. Kukapa siitä pitäisi huolta, ellen minä? Ja poika
on kasvanut isoksi mieheksi ja on unohtanut hoitajansa; mutta minun
veljenpojastani tulee hyvä palvelija, taikka minä peittoan hänet kaksi
kertaa päivässä."

Ja sitten kohosi maasta suoraksi kuin nuoli pieni harmaahapsinen,
ryppyinen, apinankaltainen mies, jonka takissa oli mitaleja ja
ritarimerkkejä, ja tervehti änkyttäen ja vavisten. Hänen takanaan otti
muudan univormupukuinen nuori ja jäntevä bhili parhaillaan lestejä
Chinnin messikengistä.

Chinnin silmät täyttyivät kyynelillä. Vanhus ojensi hänelle avaimet.

"Muukalaiset ovat roskaväkeä. Se mies ei enää milloinkaan palaa. Me
olemme kaikki teidän isänne pojan palvelijoita. Onko Sahib unohtanut,
kuka vei hänet katsomaan vangittua tiikeriä kylään joen toiselle
puolelle, kun hänen äitinsä oli niin säikähtynyt ja hän itse niin
terhakka?"

Chinn näki tapahtuman edessään selvästi kuin taikalyhty-kuvan.

"Bukta", huudahti hän ja lisäsi samassa hengenvedossa: "Sinä lupasit,
ettei minulle tapahtuisi mitään pahaa. Oletko sinä todellakin Bukta?"

Mies makasi toistamiseen hänen jalkainsa juuressa.

"Hän ei ole unohtanut. Hän muistaa kansansa, niinkuin isänsäkin sen
muisti. Nyt minä voin kuolla. Mutta ensin tahdon kuitenkin elää
näyttääkseni Sahibille, kuinka tiikereitä surmataan. Tuo tuossa on
minun veljenpoikani. Ellei hän käyttäydy kunnolla, niin lähettäkää
hänet minun luokseni, ja totisesti minä tapan hänet, sillä nyt on Sahib
oman kansansa luona. Ah Jan baba — Jan baba! Minun oma Jan babanil Minä
jään tänne katsomaan, että tuo tekee tehtävänsä kelvollisesti. Ota
saappaat pois, pässinpää! Istuutukaa vuoteelle, Sahib, ja antakaa minun
katsella teitä. Niin, te olette Jan baba!"

Hän ojensi nuorukaiselle miekankahvansa alamaisuuden merkiksi,
kunnianosoitus, joka muuten suodaan vain varakuninkaille,
kuvernööreille, kenraaleille ja pienille lapsille, joita rakastetaan
kovasti, ja Chinn kosketti kahvaa koneellisesti kolmella sormella
mutisten jotakin, hän ei itsekään tietänyt mitä. Se sattui olemaan sama
vastaus, jota hän käytti lapsuudessaan, kun Bukta leikillään nimitti
häntä pikku kenraali Sahibiksi.

Majurin asunto oli vastapäätä Chinnin majaa, ja kun hän kuuli
palvelijansa huudahtavan hämmästyksestä, katsoi hän ulos. Sitten majuri
nousi telttasänkyynsä ja vihelsi, sillä näkemänsä näky — alkuasukasten
vanhin, jolla rykmentissä oli upseerin arvo, "puhdasverinen" bhili,
joka oli Brittiläisen Intian ritarikunnan ritari ja joka oman kansansa
keskuudessa oli korkeammassa asemassa kuin monet Bengalin prinssit,
palvelemassa vastaleivottua nuorempaa upseeria — se oli hieman liikaa
hänen hermoilleen.

Käheä metsästystorvi puhalsi messisignaalin, joka on pitkä juttu. Ensin
muutamia kimeitä ääniä, jotka muistuttavat etäisten ajomiesten huutoja,
ja sitten voimakkaasti, täyteläisesti ja paukkuvasti erään hurjan
laulun loppukerto: "Hohoi, hohoi, Mundoren vihreät kentät — kentät!"

"Kaikki pienet lapset olivat nukkumassa, kun Sahib viimeksi kuuli tuon
merkin", sanoi Bukta ja ojensi Chinnille puhtaan nenäliinan. Signaali
herätti jälkimmäisen mielessä muiston hänen moskiittiverhon peittämästä
riippumatostaan, hänen äitinsä suudelmasta ja askelten äänestä, joka
kävi sitä heikommaksi, kuta syvemmin hän vaipui uneen. Sitten hän
napitti messitakkinsa mustan kauluksen ja lähti päivälliselle kuin
prinssi, joka vast'ikään on perinyt isänsä kruunun.

Vanha Bukta poistui pöyhkeillen ja viiksiään väännellen. Hän tunsi oman
arvonsa, eikä mikään maailman mahti olisi saanut häntä panemaan nappeja
nuorten upseerien paitoihin tai antamaan heille puhtaita nenäliinoja.
Mutta kun hän sinä iltana otti univormun yltään ja kokosi miehensä
ympärilleen vetääkseen rauhassa muutaman haiun piipustaan, kertoi hän
heille, mitä oli tehnyt, ja he sanoivat, että hän oli toiminut aivan
oikein. Minkä jälkeen Bukta esitti teorian, joka valkoisesta miehestä
olisi ollut sulaa hulluutta; mutta kuiskuttelevat soturit tutkistelivat
sitä joka puolelta ja havaitsivat, että monet seikat tukivat sitä.

Messin öljylamppujen alla liikkui keskustelu, niinkuin tavallista,
aiheessa, joka ei milloinkaan kulu, shikarissa — kaikenlaatuisessa
isojen eläinten metsästyksessä. Chinnin silmät suurenivat, sillä hän
käsitti, että kukin hänen tovereistaan oli ampunut erinäisiä tiikereitä
wuddarien tavalla — toisin sanoen maasta [ei ampumalavalta eikä kesyn
norsun selästä. Suomentajan huom.] — eikä tehnyt siitä suurempaa
numeroa, kuin jos peto olisi ollut koira.

"Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä", sanoi majuri, "ei tiikeri ole
juuri piikkisikaa vaarallisempi. Mutta kymmenennellä kerralla pääsee
kotiin jalat edellä."

Nyt tuli keskusteluun eloa, ja jo kauan ennen keskiyötä olivat
Chinnin aivot täpötäynnä juttuja tiikereistä — ihmissyöjistä ja
karjantappajista, joista kukin harjoitti erikoisammattiaan yhtä
johdonmukaisesti kuin konttoristi, ja vanhoista rauhallisista,
tavattoman viekkaista otuksista, jotka messissä tunnettiin lempinimillä
sellaisilla kuin "Puggy", joka oli laiska ja jolla oli valtavat
käpälät, ja "Mrs Malapropos", joka sukelsi esiin, kun sitä vähimmin
odotettiin, ja pani toimeen oikean akkainrähinän. Sitten puhuttiin
bhilien taikauskosta — se oli laaja ja viehättävä aihe —, kunnes nuori
Chinn epäili, että hänelle syötettiin pajunköyttä.

"Ei, totisesti, sitä emme tee", virkkoi upseeri, joka istui hänen
oikealla puolellaan. "Me tiedämme kaiken, mikä koskee teitä. Te olette
Chinn, ja teillä on täällä jonkinlainen peritty oikeus. Mutta ellette
usko meidän puheitamme, mitä sitten aiotte tehdä, kun vanha Bukta
aloittaa juttunsa? Hän tietää koko joukon asioita kummitushetkistä
ja tiikereistä, jotka joutuivat omaan helvettiinsä, ja tiikereistä,
jotka kulkevat takajaloillaan, ja kaiken lisäksi teidän isoisänne
ratsutiikeristä. Merkillistä, ettei hän vielä ole puhunut teille
kaikesta tuosta."

"Te tiedätte kai, että muudan teidän kantaisänne on haudattuna Satpuran
seuduille, vai kuinka?" sanoi majuri, kun Chinn hymyili neuvottomasti.

"Luonnollisesti sen tiedän", vastasi Chinn, joka osasi Chinnien
sukukronikan kuin viisi sormeaan. Kirja oli hänen Devonshire-kodissaan
vanhoissa kuluneissa kansissa pianon takana sijaitsevalla kiinalaisella
pöydällä, ja lapset saivat sunnuntaisin tutkia sitä.

"Hyvä, en ollut siitä ihan varma. Teidän arvoisalla kantaisällänne,
poikani, on, jos bhilien tietoihin voi luottaa, oma tiikerinsä —
satuloitu tiikerinsä, jolla hän ratsastelee kautta maan, kun tulee
sille päälle. Minun mielestäni se nyt ei oikein sovi entiselle
veronkantajalle, mutta eteläiset bhilit uskovat siihen. Eivätkä
meidänkään miehemme, joita kuitenkin pidetään jotenkin kylmäverisinä,
uskaltaisi lähteä metsästämään, jos saisivat kuulla, että Jan Chinn on
liikkeellä ja hölköttää metsissä tiikerinsä selässä. Sanotaan, että
eläin on täplikäs eikä juovikas ja että se muistuttaa kilpikonnan
tapaista koiraskissaa. Se on hirveä peto ja varma merkki, että on
tulossa sota tai rutto tai — tai jotakin muuta. Se on ihastuttava
sukutaru."

"Kuinka luulette tuon jutun syntyneen?" kysyi Chinn.

"Kysykää Satpuran bhileiltä. Vanha Jan Chinn oli suuri metsästäjä
meidän Herramme edessä. Kenties se on tiikerin kosto, tai ehkä hän
metsästää niitä vieläkin. Teidän tulee mahdollisimman pian lähteä hänen
haudalleen hankkimaan tietoja asiasta. Bukta kyllä auttaa teitä. Hän
kysyi minulta ennen teidän tuloanne, olitteko jo sattumalta tappanut
tiikerin. Ellette ole, ottaa hän teidät varmasti siipiensä suojaan.
Tietenkin on erittäin tärkeätä, että saatte surmatuksi tiikerin. Ja
Buktan seurassa se käy mainiosti."

Majuri oli aivan oikeassa. Harjoitusten aikana Bukta piti Chinniä
levottomasti silmällä, ja saattoi huomata, kuinka koko linja
liikahti, kun nuori upseeri avasi suunsa lausuakseen ensimmäisen
komentosanansa. Everstikin säpsähti, sillä olisi voinut vannoa, että
siinä oli eversti Lionel Chinn, joka oli tullut takaisin Devonshirestä
aloittaakseen uuden elämän. Bukta oli uskottujensa parissa kehittänyt
erikoisteoriaansa edelleen, ja kaikki rivimiehet hyväksyivät sen
jonkinlaiseksi uskonkappaleeksi, sillä nuoren Chinnin jokainen sana ja
jokainen liike näytti vahvistavan sen.

Vanhus ryhtyi heti toimenpiteisiin pestäkseen suosikkinsa siitä
häpeästä, ettei ollut ampunut tiikeriä; mutta hän ei ollut taipuvainen
tyytymään mihin otuksiin hyvänsä, joita sattui tulemaan lähistölle.
Omissa kylissään hän edusti alioikeutta, hovioikeutta ja korkeinta
oikeutta, ja kun hänen väkensä, joka oli valveutunutta ja toimeliasta,
toi tiedon, että tiikerin jäljet oli tavattu, käski hän lähettää miehiä
väijyksiin ajo- ja juottopaikoille saadakseen varmuuden siitä, että
peto oli sellaisen miehen arvoinen.

Kolme neljä kertaa miehet palasivat ja kertoivat totuudenmukaisesti,
että eläin oli syyhyinen tai keskikokoa pienempi — imettämisestä
laihtunut naarastiikeri tai vanha hampaaton koiras, ja Bukta koetti
hillitä nuoren Chinnin kärsimättömyyttä.

Vihdoin päästiin jalon eläimen jäljille — se oli kymmenen jalan
mittainen karjantappaja, kiiltäväkarvainen, poimuniskainen, viiksikäs,
vilkas ja pirteä ja nuori. Se oli surmannut erään miehen vain huvin
vuoksi, sanoivat vaanijat.

"Syöttäkää sitä!" julisti Bukta, ja kylänmiehet toimittivat
kuuliaisesti nautakarjaa tiikerin hauskuudeksi saadakseen sen pysymään
lähistössä.

Prinssit ja mahtimiehet ovat vuokranneet Intiaan meneviä laivoja ja
tuhlanneet suuria rahamääriä vain nähdäkseen vilahdukselta otuksia,
jotka eivät ole olleet puoleksikaan niin komeita kuin Buktan tiikeri.

"Ei käy päinsä", sanoi hän everstille pyytäessään metsästyslomaa, "että
minun everstini poika, joka varmasti on... että minun everstini poika
tuhlaisi neitsytlaukauksensa vähäpätöiseen viidakkoeläimeen. Sellainen
saa tulla myöhemmin. Minä olen odottanut kauan oikeata tiikeriä. Se on
nyt tullut mairien maasta. Viikon kuluttua sen nahka on täällä."

Messi puri hampaitaan kateudesta. Jos olisi tahtonut, olisi Bukta
voinut kutsua heidät kaikki mukaan, ja he olisivat lähteneet
mielellään. Mutta hän lähti matkaan vain Chinn kerallaan; kaksi
päivää he ajoivat metsästysrattailla, ja päivän he taivalsivat jalan,
kunnes tulivat kallioiseen, päivänpaisteiseen laaksoon, jossa oli
kirkasvesinen lampi. Oli paahtavan kuuma päivä, ja poika riisui
tietysti heti vaatteet yltään ja meni uimaan, Buktan jäädessä rannalle.
Valkea nahka loistaa ruskeassa viidakossa kauas, ja se, mitä Bukta
näki Chinnin selässä ja oikeassa olkapäässä, sai hänet astumaan askel
askeleelta lähemmäksi, silmät pyöreinä ihmetyksestä.

"Taisinpa unohtaa, ettei ole sopivaa riisuutua ilkialastomaksi hänen
asemassaan olevan miehen nähden", ajatteli Chinn pulikoidessaan
vedessä. "Kas, kuinka se pikku peijakas tuijottaa. — Mitä nyt, Bukta?"

"Merkki", oli kuiskaava vastaus.

"Ei se ole mitään. Sinähän tiedät, että se on meidän suvussamme."

Chinniä vähän harmitti. Hän ei ollut muistanut olkapäässään olevaa
tummanpunaista syntymämerkkiä, muuten hän ei olisi kylpenyt. Sen
sanottiin esiintyvän joka toisessa polvessa, mutta ihmeellistä kyllä
vasta kahdeksan, yhdeksän vuoden kuluttua syntymästä, eikä sitä millään
muotoa voinut pitää koristuksena, ellei nyt oteta huomioon, että se oli
osa Chinnien perintöä. Hän kiiruhti maalle ja pukeutui nopeasti; sitten
he jatkoivat matkaansa, kunnes kohtasivat pari bhiliä, jotka heti
heittäytyivät maahan.

"Minun väkeäni", mutisi Bukta, joka ei näyttänyt kiinnittävän heihin
pienintäkään huomiota, "ja siis myöskin teidän väkeänne, Sahib.
Kun minä olin nuori, oli meitä vähemmän, mutta me emme olleet niin
heikkoja. Nyt meitä on paljon, mutta me olemme heikko heimo. Ja
se on muistettava. Miten haluatte ampua sen, Sahib? Puusta vai
suojalaitteelta, jonka minun väkeni voi rakentaa? Päivänvalossa vai
yöllä?"

"Maasta ja keskellä päivää", sanoi nuori Chinn.

"Se on aina teidän tapanne, olen kuullut", virkkoi Bukta ikäänkuin
itsekseen. "Minä lähden täbystelemään sitä. Sitten me kaksi käymme sen
kimppuun. Minä otan kiväärin. Teillä on omanne. Useampia ei tarvita.
Mikäpä tiikeri voisi vastustaa teitä!"

He tapasivat tiikerin erään solan päässä pienen vesilammikon
rannalla; se oli kylläinen ja torkkui toukokuun auringonpaisteessa.
Muudan peltopyy herätti sen, ja se kääntyi taistelemaan. Bukta ei
yrittänytkään nostaa kivääriään, vaan katsoi koko ajan Chinniä, joka
vastasi pedon hirveään hyökkäyskarjaisuun yhdellä ainoalla laukauksella
— Buktan mielestä hän tähtäsi tuntikausia — ja kuula lävisti kurkun ja
mursi selkärangan niskan takaa, lapaluiden välistä. Eläin lyyhistyi,
nytkähti ja kaatui, ja ennenkuin Chinn oikein ehti käsittää, mitä oli
tapahtunut, pyysi Bukta häntä seisomaan paikoillaan, sillä aikaa kuin
hän mittasi ampujan jalkain ja otuksen nytkähtelevien käpälien välisen
etäisyyden.

"Viisitoista", sanoi Bukta, "pieniä askelia. Toista laukausta ei
tarvita, Sahib. Se kuolee tuossa kauniisti verenvuotoon, eikä kannata
pilata nahkaa. Minä sanoin kyllä, ettei noita tarvittaisi, mutta ne
tulivat kuitenkin — ollakseen saapuvilla."

Solan kummallakin puolen vilisi äkkiä alkuasukkaita — parvi, joka
olisi voinut ampua pedon jokaisen kylkiluun, jos Chinn olisi ampunut
harhaan. Mutta he pitivät pyssyjään piilossa ja olivat olevinaan vain
innostuneita ajomiehiä. Viisi, kuusi odotti käskyä nylkeä saalis. Bukta
näki elämän sammuvan pedon kesyttömissä silmissä; sitten hän kohotti
toisen kätensä ja kääntyi.

"Meillä ei ole mitään syytä kiinnittää huomiota tuohon", sanoi hän.
"Tästä lähtien voimme tappaa mitä haluamme. Ojentakaa kätenne, Sahib!"

Chinn totteli. Käsi ei vavissut vähääkään, ja Bukta nyökkäsi:

"Sekin oli teidän tapanne. Mieheni nylkevät nopeasti. He kantavat
taljan leiriin. Tahtooko Sahib seurata minua köyhään kylääni ja unohtaa
täksi yöksi, että minä olen hänen esimiehensä?"

"Entä nämä miehet — ajomiehet. He ovat tehneet lujasti työtä ja
kenties..."

"Jos he nylkevät huonosti, niin minä nyljen heidät. He ovat minun
kansaani. Täällä minä olen toinen kuin rykmentissä."

Se oli totta. Kun Bukta veti univormun yltään ja pukeutui oman kansansa
vajavaiseen asuun, unohti hän oppimansa sivistyksenkin. Keskusteltuaan
hetkisen alamaistensa kanssa hän järjesti seuraavaksi yöksi orgiat, ja
bhilien orgiat ovat sellaisia, että niitä tuskin voi kuvata. Ylpeänä
triumfistaan Chinn otti halusta osaa ymmärtämättä kuitenkaan juhlan
mysteerioita. Villejä ihmisiä tunkeili hänen ympärillään uhreja
toimittaen. Hän antoi kenttäpullonsa kylän vanhimmille. He tulivat
kaunopuheisiksi ja peittivät hänet kukkiin. Lahjoja ja lainoja, jotka
eivät olleet erikoisen sopivia, tyrkytettiin hänelle, ja helvetillinen
musiikki pauhasi punaisten tulien ympärillä laulajien laulaessa
ikivanhoja lauluja ja tanssiessa kummallisia tansseja. Isiltäperityt
juomat olivat hyvin väkeviä, ja Chinnin oli usein pakko maistaa niitä,
mutta juomassa oli varmaankin ollut joku erikoinen lisä, sillä miksi
hän muuten olisi äkkiä vaipunut uneen ja herännyt vasta seuraavana
aamuna — puolen päivämarssin päässä kylästä?

"Sahib oli hyvin väsynyt. Juuri ennen päivänkoittoa hän nukahti",
selitti Bukta. "Väkeni kantoi hänet tänne, ja nyt meidän on aika palata
leiriin."

Kuullessaan Buktan rauhallisen ja kunnioittavan äänensävyn ja
nähdessään hänen varman ja vakavan käyntinsä oli vaikea uskoa, että
sama mies vain muutamia tunteja aikaisemmin oli räyhännyt ja heilunut
viidakon alastomien villiparkojen parissa.

"Minun kansani oli hyvin ihastunut, kun sai nähdä Sahibin. He eivät
koskaan unohda sitä. Kun Sahib ensi kerran lähtee pestaamaan sotamiehiä,
tulee hänen mennä minun kansani luo, ja hän saa niin monta kuin haluaa."

Chinn säilytti salaisuutensa tiikerin ampumista lukuunottamatta, ja
Bukta koristeli tapahtumaa julkean uskaliaasti. Talja oli todellakin
kauneimpia, mitä messiin oli ripustettu, ja muhkein koko joukosta. Kun
Bukta ei voinut seurata "poikaansa" metsälle, jätti hän hänet toisiin
hyviin käsiin, ja keskustellessaan villien bhilien kanssa hämärissä ja
tien vieressä olevilla kaivoilla Chinn marsseillaan ja lomahetkillään
oppi tuntemaan heidän ajatustapansa ja toivomuksensa paremmin kuin joku
toinen koko elämänsä aikana.

Ennen pitkää hänen rykmenttimiehensä jo rohkenivat puhua hänen kanssaan
sukulaisistaan — useimmat heistä olivat joutuneet joihinkin ikävyyksiin
— ja jättivät riitansa hänen ratkaistavikseen. Heillä oli tapana tulla
hämärissä hänen kuistilleen kertomaan wuddarien tuttavalliseen tapaan
teeskentelemättömästi siitä ja siitä nuoresta miehestä ja siitä ja
siitä vaimosta jostakin kaukaisesta kylästä. No niin, montako lehmää
karkurin Sahibin mielestä tuli maksaa? Erään toisen kerran oli muudan
bhili saanut hallitukselta kirjallisen määräyksen lähteä erääseen
linnoitettuun kaupunkiin tasangolle ollakseen todistajana jossakin
oikeusjutussa, ja hän tahtoi tietää, oliko viisasta olla tottelematta
käskyä. Mutta jos hän uhkarohkeasti tottelisi, niin olisiko hänellä
toiveita päästä hengissä takaisin?

"Mutta mitä tekemistä minulla on kaiken tämän kanssa?" kysyi Chinn
kärsimättömänä Buktalta. "Minä olen sotilas. Minä en ymmärrä lakia."

"Pyh! Laki on hulluja ja valkoisia miehiä varten. Anna bhileille selvä
ja suora käsky, ja he noudattavat sitä. Sinä olet heidän lakinsa!"

"Mutta miksi?"

Buktan kasvot kävivät aivan ilmeettömiksi. Tuo ajatus ei seivästi
kertaakaan ollut pälkähtänyt hänen päähänsä. "Kenties se johtuu
nimestä. Bhili ei pidä mistään vieraasta. Anna heille käskyjä, Sahib
— kaksi, kolme, neljä sanaa kerrallaan, niin että ne mahtuvat heidän
päähänsä. Se riittää."

Chinn jakeli silloin reippaasti määräyksiään aavistamatta, että
sana, joka ohimennen oli livahtanut hänen huuliltaan messissä ennen
päivällistä, tuli sumuisten kukkuloiden toisella puolella olevissa
kylissä laiksi, josta ei voinut vedota mihinkään korkeampaan. Sillä
jokaista hänen sanaansa pidettiin Jan Chinn I:n säätämänä lakina;
tämä oli näet — niin kuiskaili taru — tullut takaisin maan päälle
valvoakseen pojanpoikansa lihassa ja veressä bhilien kolmatta
sukupolvea.

Asiasta ei voinut olla pienintäkään epäilystä. Kaikki bhilit tiesivät,
että uudestisyntynyt Jan Chinn surmattuaan ensimmäisen tiikerinsä tässä
myöhemmässä olomuodossaan oli kunnioittanut läsnäolollaan Buktan kylää
ja että hän oli syönyt ja juonut kansan parissa, niinkuin hänellä
ennenkin oli ollut tapana. Hänen selässään ja oikeassa olkapäässään
— Bukta oli varmaankin pannut kelpolailla tippoja Chinnin juomaan —
olivat kaikki nähneet saman tulipunaisen merkin, jonka korkeat jumalat
olivat painaneet Jan Chinn I:n ruumiiseen, kun hän ensi-kerran tuli
bhilien keskuuteen. Noille typerille, lyhytnäköisille valkoisille
ihmisille, joilla ei ollut silmiä, hän oli vain wuddar-rykmentissä
palveleva solakka ja nuori upseeri, mutta hänen oma kansansa tiesi,
että hän oli Jan Chinn, mies, joka teki bhileistä miehiä; ja siinä
uskossa he riensivät tiedoittamaan hänen sanojaan kaikkialle ja
varoivat tarkasti muuttamasta niitä matkalla.

Mutta samoinkuin lapsi, joka leikkii yksikseen, pelkää villikin enemmän
kuin mitään muuta, sitä, että heille nauretaan tai heidät saadaan
ilmaisemaan salaisuutensa, ja siksi tuo pieni kansa piti vakaumuksensa
omana tietonaan, eikä eversti, joka luuli tuntevansa rykmenttinsä,
arvannut, että jokainen noista kuudestasadasta nopeajalkaisesta,
pyöreäsilmäisestä rivimiehestä, jotka seisoivat kivääreineen jäykässä
huomioasennossa, uskoi vakaasti ja järkkymättä, että vasemman sivustan
nuorempi upseeri oli puolijumala, joka oli syntynyt kaksi kertaa —
heidän maansa ja heidän kansansa suojelusjumala. Itse maan jumalat
olivat painaneet leimansa hänen uuteen lihaansa, ja kukapa rohkeni
epäillä maan jumalien työtä?

Chinn, jolla oli käytännöllisiä taipumuksia, näki, että hänellä niin
sotaväessä kuin muuallakin oli paljon hyötyä sukunimestään. Hänen
miehensä eivät koskaan aiheuttaneet mitään ikävyyksiä — kuria ei
rikota, kun sitä valvoo jumala — ja hän tiesi tarvitessaan saavansa
seudun parhaat ajomiehet. He luulivat, että Jan Chinn I suojeli heitä,
ja siinä uskossa he osoittivat pelottomuutta, joka saattoi varjoon
kaiken sen rohkeuden, mikä innostuneissa bhileissä aikaisemmin oli
ilmennyt.

Hänen huoneensa alkoi näyttää harrastelijan luonnonhistorialliselta
museolta, siitä huolimatta, että hän lähetti joukoittain kalloja
ja sarvia kotiinsa Devonshireen. Väestö oppi pian, mikä olikin
hyvin inhimillistä, tuntemaan jumalansa heikot puolet. Hän
oli tosin lahjomaton, mutta perhoset, kovakuoriaiset ja ennen
kaikkea harvinaisemmat isot eläimet miellyttivät häntä suuresti.
Muissakin suhteissa hän noudatti Chinnien perintätapoja. Hän oli
"kuumekova". Kokonaisen yön viettäminen liekaan pantua vuohta
vartioiden kosteassa laaksossa olisi aiheuttanut majurille kuukauden
malarian, mutta Chinniin sillä ei ollut pienintäkään vaikutusta. Hän
oli, niinkuin he sanoivat, "suolattu ennen syntymäänsä".

Syksyllä hänen toisena palvelusvuotenaan ryömi maasta esiin
levottomuutta herättävä huhu ja levisi nopeasti bhilien
keskuudessa. Chinn ei kuullut siitä mitään, ennenkuin muudan hänen
upseeritovereistaan eräänä päivänä lausui messissä päivällispöydän yli:

"Sinun kunnioitettu kantaisäsi on liikkeellä ja riehuu Satpura-maassa.
Sinun pitäisi tosiaankin koettaa saada hänet käsiisi."

"En tahtoisi osoittaa puuttuvaa kunnioitusta, mutta alanpa totisesti
kyllästyä arvoisaan kantaisääni. Bukta ei puhu mistään muusta. Mitä se
vanha veikko nyt hommaa?"

"Ratsastelee kuutamossa kautta maan kuuluisan tiikerinsä selässä. Niin
kerrotaan. Suunnilleen kaksituhatta bhiliä on nähnyt hänen laukkaavan
Satpuran huipuilla ja säikäyttävän ihmisiä kuoliaaksi. Ne uskovat
siihen sokeasti, ja satpuralaiset harjoittavat hartauttaan hänen
alttarillaan — haudallaan, tarkoitan. Mahtaa tuntua somalta, kun näkee
omaa isoisäänsä kohdeltavan jumalana."

"Mitä syitä sinulla on uskoa, ettei juttu ole pötyä alusta loppuun?"

"Näetkö, miehet eivät ole tietävinään siitä mitään. Ne väittävät,
etteivät ole milloinkaan kuulleet puhuttavan Chinnin tiikeristä. Mutta
se on selvä vale, sillä jok'ainoa bhili on kuullut siitä."

"Erään seikan vain olemme unohtaneet", sanoi eversti miettivästi. "Kun
paikallisjumala näyttäytyy maan päällä, ennustaa se aina joitakin
ikävyyksiä, ja nuo Satpuran bhilit ovat kutakuinkin yhtä villejä kuin
isoisänne kuollessa, poikani. Se merkitsee jotakin."

"Aikovatkohan ne nousta sotajalalle?" aprikoi Chinn.

"En voi sanoa — en vielä. Mutta ei se minua erikoisesti hämmästyttäisi."

"Enpä ole kuullut koko jutusta halaistua sanaa."

"Sekin todistaa samaa. Ne salaavat jotakin."

"Buktahan tapaa kertoa minulle poikkeuksetta kaikki. Miksei hän ole
puhunut tästä?"

Tämän kysymyksen Chinn samana iltana teki vanhukselle itselleen, ja
vastaus täytti ukon ihmetyksellä.

"Miksi minä kertoisin sinulle sellaista, minkä sinä jo hyvin tiedät.
Niin, täplikäs tiikeri liikuskelee Satpuramaassa."

"Mitä luulevat villit bhilit sen merkitsevän?

"He eivät tiedä sitä. He odottavat. Sahib, mitä tulee tapahtumaan? Sano
vain yksi ainoa pieni sana, ja me olemme tyytyväisiä."

"Me? Mitä tekemistä sivistyneillä bhileillä on etelästä,
viidakko-bhilien keskuudesta tulleiden juttujen kanssa?"

"Kun Jan Chinn herää, täytyy jokaisen bhilin olla valmiina."

"Mutta hän ei ole herännyt, Bukta."

"Sahib", sanoi vanhus, ja hänen silmänsä olivat täynnä lempeätä
nuhdetta, "miksi hän ratsastelee kirkkaassa kuutamossa, ellei hän
halua tulla nähdyksi? Me tiedämme, että hän on herännyt, mutta me
emme tiedä, mitä hän tahtoo. Onko se merkki kaikille bhileille vai
ainoastaan niille, jotka asuvat Satpuramaassa? Sano vain yksi ainoa
pieni sana, Sahib, ja minä vien sen rivimiehille ja lähetän sen meidän
kyliimme. Miksi Jan Chinn ratsastelee kautta maan? Kuka on tehnyt
väärin? Merkitseekö se ruttoa? Tai pernatautia? Kuolevatko meidän
lapsemme? Merkitseekö se miekkaa ja taistelua? Muista, Sahib, että me
olemme sinun kansaasi ja sinun palvelijoitasi ja että minä sinun tässä
elämässäsi olen kantanut sinua käsilläni — aavistamatta mitään."

"Bukta on nähtävästi kurkistanut liiaksi lasin pohjaan tänä iltana",
ajatteli Chinn, "mutta jos voin, täytyy minun tehdä jotakin saadakseni
vanhan veikon rauhoitetuksi. Tämähän muistuttaa pienennetyssä
mittakaavassa suuren kapinan huhuja."

Hän heittäytyi syvään keinutuoliin, johon oli levitetty hänen
ensimäinen tiikerinnahkansa, ja hänen painostaan valahtivat kynnelliset
käpälät hänen olkapäilleen. Hän tarttui puhuessaan koneellisesti niihin
ja kietoi juovikkaan taljan viitan tavoin ympärilleen.

"Nyt tahdon ilmoittaa sinulle totuuden, Bukta", sanoi hän ja kumartui
eteenpäin tiikerin iso kallo olkapäällään; hän mietti, millaisen
valheen nyt keittäisi.

"Minä näen, että sinä aiot sanoa totuuden", vastasi toinen väräjävällä
äänellä.

"Jan Chinn ratsastelee täplikkäällä tiikerillään Satpuran kukkuloilla,
sanotte te. Olkoon niin. Siinä tapauksessa merkki tarkoittaa ainoastaan
Satpuran kansaa eikä niitä bhilejä, jotka kyntävät ja kylvävät idässä
ja pohjoisessa, Kandeshin bhilejä ja muita, vaan yksinomaan Satpuran
bhilejä, jotka, niinkuin olen kuullut, ovat villejä ja tietämättömiä."

"Se on siis merkki heille. Hyvä vai huono?"

"Epäilemättä hyvä. Sillä miksi tahtoisi Jan Chinn pahaa niille, joista
hän on tehnyt miehiä? Yöt ovat siellä kuumia; on vaivalloista nukkua
sängyssä voimatta kääntyä, ja Jan Chinn haluaa sitäpaitsi katsoa, miten
hänen kansansa menestyy. Sentähden hän nousee ylös, viheltää täplikkään
tiikerinsä ja ratsastaa hengittämään raitista ilmaa. Jos Satpuran kansa
pysyisi kylissään eikä hiiviskelisi metsissä pimeän tultua, pääsisi se
näkemästä häntä. Totisesti, Bukta, koko juttu on yksinkertaisesti se,
että hän haluaa jälleen nähdä oman maansa. Lähetä nämä uutiset etelään
ja kerro terveisinä, että se on minun oma sanani."

Bukta kumarsi lattiaan saakka.

"Hyvä Jumala!" ajatteli Chinn, "tuo viirusilmäinen epäjumalanpalvoja on
ensiluokkainen upseeri ja rehellinen kuin leimattu raha. On parasta,
että selitän asian perin pohjin." Ja hän jatkoi:

"Jos Satpuran bhilit kysyvät, mitä tämä merkki tarkoittaa, niin vastaa
heille, että Jan Chinn tahtoo nähdä, kuinka he pitävät lupauksensa
elää kunniallisesti. Kenties he ovat rosvonneet; kenties he aikovat
niskoitella hallituksen määräyksiä vastaan; kenties makaa viidakossa
kuollut mies; ja siitä syystä Jan Chinn on tullut katsomaan omin
silmin."

"Onko hän vihainen?"

"Pyh! Olenko minä koskaan vihainen bhileilleni? Minä lausun kiivaita
sanoja ja puhkean moniin uhkauksiin. Sinä tiedät parhaiten, ettei se
ole kovin vaarallista, Bukta. Minä olen nähnyt sinun hymyilevän kätesi
takana. Minä tiedän, että sinä ymmärrät minut. Bhilit ovat minun
lapsiani. Sen olen sanonut monta kertaa."

"Ah niin, me olemme sinun lapsiasi", sanoi Bukta.

"Ja ihan sama on isäni isän Jan Chinnin laita. Hän tahtoo vielä kerran
nähdä kansansa ja maan, jota hän rakasti. Se on hyvä henki, Bukta.
Minä sanon sen. Mene nyt ja kerro se heille. Ja minä toivon sydämeni
pohjasta", lisäsi hän, "että minun terveiseni rauhoittavat heidät".

Hän heitti tiikerinnahan yltään ja haukotteli pitkään ja huolettomasti,
jolloin hänen hyvinhoidetut hampaansa tulivat näkyviin.

Bukta riensi ulos ja sai sotilailta vastaansa kokonaisen kuuron
innokkaita kysymyksiä.

"Se on totta", sanoi Bukta. "Hän kietoutui taljaan ja puhui sen
sisästä. Hän haluaa nähdä oman maansa. Merkki ei ole tarkoitettu
meille, ja sitäpaitsihan hän on nuori mies. Ei kai hän voi nukkua
hievahtamatta öitä läpeensä? Hän sanoo, että vuode on liian hiostava
ja ilma liian ummehtunut. Hän tekee silloin tällöin huvikseen öisiä
ratsastusretkiä. Hän on sanonut sen."

Harmaapartaisia kuulijoita puistatti.

"Hän sanoo, että bhilit ovat hänen lapsiaan. Te tiedätte, ettei hän
milloinkaan valehtele. Hän on sanonut sen minulle."

"Entä Satpuran bhilit? Mitä merkki heille tietää?"

"Ei mitään. Se on vain huviratsastusta, niinkuin sanoin. Hän ratsastaa
sinne nähdäkseen, tottelevatko he hallitusta, niinkuin hän teroitti
heidän mieliinsä ensimmäisenä elinaikanaan."

"Ja elleivät he tottele?"

"Sitä hän ei sanonut."

Nyt sammui valo Chinnin huoneesta.

"Näettekö", sanoi Bukta. "Nyt hän menee ulos. Siitä huolimatta hän on
hyvä henki, niinkuin hän itse sanoi. Miksi me pelkäisimme Jan Chinniä,
joka teki bhileistä miehiä? Me olemme hänen varjeluksessaan, ja tehän
tiedätte, ettei Jan Chinn koskaan jättänyt oman onnensa nojaan ketään,
jota oli luvannut suojella. Kun hän on tullut vanhemmaksi ja saanut
vaimon, pysyy hän kyllä vuoteessaan aamuun saakka."

Rykmentinpäällikkö huomaa tavallisesti ennen muita joukkonsa
vähäisetkin mielialanmuutokset. Siinä syy, miksi eversti muutamia
päiviä myöhemmin selitti, että joku juurrutti par'aikaa wuddareihin
jumalanpelkoa. Kun hän oli ainoa, jolla oli virallista valtaa, tuotti
niin yksimielisen hyveen näkeminen hänelle tuskaa.

"Se on miltei liian hyvää kestääkseen kauan", sanoi hän. "Kunpa vain
voisin arvata, mitä noilla pikku juuttailla on mielessään."

Kuunvaihteessa hän luuli saaneensa selityksen, kun hänelle tuli
määräys olla valmiina "kukistamaan Satpuran bhilien keskuudessa
mahdollisesti syntyvät levottomuudet"; nämä olivat näet lievimmin
sanoen tyytymättömiä, koska isällinen hallitus oli lähettänyt
heille ammattitaitoisen rokottajan lansetteineen, lymfoineen ja
virallisesti rekisteröityine vasikkoineen. Virkakieltä käyttääksemme
he olivat "ilmaisseet suurta vastahakoisuutta kaikkiin profylaktisiin
toimenpiteisiin", olivat "väkivalloin pidättäneet rokottajan" ja
"olivat aikeissa laiminlyödä alamaisten velvollisuudet".

"Se merkitsee toisin sanoen, että ne ovat oikean pöksypelon vallassa —
aivan niinkuin väenlaskun aikana", sanoi eversti, "ja jos me peloitamme
ne vuorille, emme ensiksikään saa niitä koskaan käsiimme, ja toiseksi
ne lähtevät ryöstöretkille, kunnes saamme lähempiä määräyksiä.
Haluaisinpa tietää, kuka Herran hylkäämä idiootti se yrittää
rokottaa bhilejä. Arvasinhan jo, että oli tulossa ikävyyksiä. Onni
onnettomuudessa on, että tullaan käyttämään vain alkuasukasjoukkoja ja
että me siis voimme panna toimeksi jonkinnäköisen sotaretken ja antaa
niiden päästä vähällä. On siinäkin järkeä hävittää parhaat ajomiehemme
vain sen vuoksi, etteivät ne tahdo tulla rokotetuiksi! Ne ovat vain
hulluja pelosta."

"Voisitteko ehkä, sir", sanoi Chinn seuraavana aamuna, "antaa minulle
neljäntoista päivän metsästysloman?"

"Peijakas, aiotteko lähteä karkuun juuri kun vihollinen uhkaa!" —
eversti nauroi. — "Se käy kyllä päinsä, mutta siinä tapauksessa minun
täytyy merkitä lomalippuun aikaisempi päivämäärä, sillä me olemme
saaneet käskyn olla lähtövalmiina, ymmärrättekö. Mutta voimmehan
olettaa, että te olette jättänyt hakemuksenne kolme päivää sitten ja
olette nyt matkalla etelään."

"Ottaisin myös mielelläni Buktan mukaani."

"Tietysti. Luulen, että siitä tulee hyvä. Teillä on eräänlaista
perittyä vaikutusvaltaa noihin pikkumiehiin, ja ne tulevat kuulemaan
teitä, kun ne taas nähdessään vilaukseltakin meidän univormumme
syöksyisivät hurjaan pakoon. Tehän ette ole vielä koskaan ollut siinä
maankolkassa, vai kuinka? Pitäkää varanne, etteivät ne lähetä teitä
perhehautaanne nuorena ja viattomana. Luulen kuitenkin, että kaikki käy
hyvin, jos vain saatte ne kuuntelemaan teitä."

"Niin minäkin luulen, sir, mutta jos — jos ne käyttäytyisivät tyhmästi
— ja jotain tapahtuisi — tehän ymmärrätte — niin toivon teidän
esittävän asian sillä tavoin, kuin ne olisivat vain säikähdyksissään.
En antaisi itselleni anteeksi, jos joku — joku, jolla on minun nimeni,
toimittaisi niille huolia."

Eversti nyökkäsi, mutta ei vastannut mitään.

Chinn ja Bukta lähtivät heti matkaan. Bukta ei ollut maininnut
sanallakaan siitä, että sen jälkeen kuin kiihoittuneet bhilit olivat
raahanneet virallisen rokottajan kukkuloille, oli sanansaattaja
toisensa jälkeen hiipinyt hänen luokseen rukoilemaan otsa maassa
kiihkeästi, että Jan Chinn tulisi selittämään sen tuntemattoman
kauheuden, joka uhkasi hänen kansaansa.

Täplikkään tiikerin ennusmerkki oli nyt ihan selvä. Lohduttakoon
Jan Chinn omiaan, sillä kuolevaisten apu oli voimaton. Bukta
yksinkertaistutti tämän rukouksen pelkäksi pyynnöksi, että Jan Chinn
lähtisi sinne. Mikään ei soturivanhukselle olisi ollut mieluisampaa
kuin virkistävä sotaretki Satpuran bhilejä vastaan, joita hän
"puhdasverisenä" bhilinä halveksi; mutta Jan Chinnin edustajana hänellä
oli velvollisuuksia koko kansaa kohtaan, ja hän oli lujasti vakuutettu
siitä, että neljäkymmentä vaivaa kohtaisi hänen kyläänsä, jos hän
pettäisi bhilien luottamuksen, Ja tiesihän sitäpaitsi Jan Chinnkin
kaikki, ja hän ratsasti täplikkäällä tiikerillä.

He taivalsivat kolmekymmentä mailia jalan ja hevosella ja lähestyivät
nopeasti Satpuran vuorten muurinkaltaista sinistä jonoa. Bukta oli
hyvin vaitelias.

Heti puolenpäivän jälkeen he aloittivat vaivalloisen kapuamisen,
mutta aurinko oli jo laskussa, kun he saapuivat rosoisen, viidakkoa
kasvavan kukkulan viereiselle ylängölle, jonne Jan Chinn I oli
haudattu, jotta hän, niinkuin itse oli toivonut, voisi sieltä ylhäältä
pitää kansaansa silmällä. Kaikkialla Intiassa on unohdettuja hautoja
kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolelta saakka — siellä on mullan
kätkössä everstejä ja kauan sitten hajoitettujen armeijaosastojen
päällikköjä, Intian-kävijöitä, jotka lähtivät metsästysretkille
eivätkä koskaan palanneet, kunnianarvoisan Itä-Intian Komppanian
komissionäärejä, agentteja, kirjureita ja osastopäällikköjä sadoin,
tuhansin ja kymmenintuhansin. Englannin kansa unohtaa pian, mutta
alkuasukkailla on uskollinen muisti, ja jos joku on tehnyt hyvää
elämänsä aikana, muistavat he sen hänen kuolemansa jälkeen. Jan Chinnin
rappeutunut neliskulmainen hauta oli peitetty villeillä kukilla ja
pähkinöillä, vaha- ja hunajakääröillä, kotimaisia juomia sisältävillä
pulloilla ja iljettävillä sikareilla, puhvelinsarvilla ja kuivilla
ruohokimpuilla. Toisessa päässä oli kömpelö savesta tehty kuva, se
esitti valkoista miestä, jolla oli vanhanaikainen suippohattu ja
joka ratsasti tiikerillä. Heidän lähestyessään hautaa Bukta tervehti
heittäytymällä maahan. Chinn paljasti päänsä ja alkoi tutkia kiven
kulunutta kirjoitusta. Sikäli kuin hän saattoi tavata sitä sana sanalta
ja kirjain kirjaimelta kuului se seuraavasti:

    Tässä lepää JOHN CHIN, Esq.
       Veronkantaja.........
    ... verenvuodatuksetta ja Viranomaisten
                    pelotta
    Virkani.... sor........ Luottamuksen
           ...... Kiintymyksen ....
    sai lopullisesti...... alistumaan....
          ...... lalnkuuliaaksl Kansaksi
        ........en heidät......  . ntn Hai-.
                 lituksen.......
                          Ikuisen..........
                                  Hållits..........
    ....... Kenraalikuvernööri ja Johtok....
     ovat käskeneet pystyttää..........
    .... kuoli Elok. 19 p. 184..........
                    ikäisenä.

Haudan toisella puolella oli joitakin säkeitä, joista ei enää saanut
selkoa.

Chinn seisoi hetken hautakiveen nojaten, ajatukset vainajassa, joka oli
ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa, ja Devonshire-kodissa. Sitten
hänen katseensa siirtyi alhaalla leviäviin lakeuksiin, ja hän nyökkäsi:

"Niin, se on jättiläistyö... kaikkien... minunkin vähäiseltä osalta.
Hän oli varmaan sittenkin mies, joka kannatti tuntea... Bukta, missä on
minun kansani?"

"Ei täällä, Sahib. Kukaan ei uskalla tulla tänne muuta kuin suuren
joukon mukana. He odottavat tuolla ylhäällä. Kiivetkäämme sinne!"

Mutta Chinn muisti itämaisen diplomatian lakipykälän ja vastasi
välinpitämättömän näköisenä:

"Minä olen kulkenut tämän pitkän tien vain sen vuoksi, että Satpuran
miehet ovat tyhmiä eivätkä tohdi käydä meidän leirissämme. Nyt he
saavat tulla tänne minua tapaamaan. Minä en ole bhilien palvelija, vaan
heidän herransa."

"Minä menen — minä menen", ähkyi vanhus. Yö lankesi, ja missä
silmänräpäyksessä hyvänsä saattoi Jan Chinn viheltää hirveän hevosensa
tummuvasta viidakosta.

Ensi kerran koko pitkän elämänsä aikana Bukta uhmasi virallista käskyä
ja petti esimiehensä; hän ei näet palannut, vaan kiiruhti kummun
tasoitetulle huipulle ja huudahti hiljaa. Miehiä vilisi esiin joka
puolelta — jousilla ja nuolilla varustettuja pieniä vapisevia miehiä,
jotka olivat odottaneet noita kahta puolestapäivästä asti.

"Missä hän on?" kysyi eräs.

"Omalla haudallaan. Hän käskee teidän tulla sinne", sanoi Bukta.

"Nyt heti?"

"Niin."

"Usuttakoon ennemmin täplikkään tiikerinsä meidän kimppuumme. Me emme
uskalla mennä sinne."

"En minäkään, vaikka olen kantanut häntä käsissäni, kun hän oli pieni
lapsi tässä elämässään. Odottakaa täällä, kunnes tulee päivä."

"Mutta hän varmaankin suuttuu?"

"Hän suuttuu kovasti, sillä hänellä ei ole yhtään syötävää. Mutta hän
on monta kertaa vakuuttanut minulle, että bhilit ovat hänen lapsiaan.
Päivänvalossa minä sen uskon, mutta — kuunvalossa en ole aivan varma.
Mitä tyhmyyksiä te Satpuran siat olette keksineet, kun vaivaatte häntä?"

"Meidän luoksemme tuli hallituksen nimessä mies, jolla oli pitkiä
taikaveitsiä ja noiduttu vasikka, noituakseen meidät kaikki karjaksi
leikkaamalla meitä käsivarsiin. Me säikähdimme hirveästi, mutta
emme tappaneet miestä. Hän on täällä, sidottuna — musta mies, ja
me luulemme, että hän on tullut lännestä. Hän sanoo, että hänellä
oli määräys leikata meitä kaikkia veitsillä — varsinkin naisia ja
lapsia. Me emme uskoneet, että se oli määräys, ja me pelästyimme ja
kätkeydyimme vuorillemme. Muutamat meidän miehistämme ovat ottaneet
hevosia ja mullikoita tasangoilta ja toiset patoja ja vaatteita ja
korvarenkaita."

"Oletteko surmannut ketään?"

"Meidän miehemmekö? Ei, ei vielä. Mutta monet huhut, jotka juoksevat
kuin liekit rinnettä ylös, ovat kiihdyttäneet nuoria miehiä. Minä
lähetin miehen tiedustelemaan Jan Chinniltä, oliko vielä pahempaa
odotettavissa. Juuri tätä kauhua hän ennusti näyttäytyessään täplikkään
tiikerinsä selässä."

"Hän sanoo itse toisin", virkkoi Bukta, ja hän kertoi sopivin lisäyksin
kaikki, mitä nuori Chinn oli sanonut hänelle istuessaan tiikerintaljaan
kietoutuneena keinutuolissaan.

"Luuletko sinä", kysyi joku lopulta, "että hallitus tulee käyttämään
väkivaltaa meitä vastaan?"

"Ei", vastasi Bukta. "Jan Chinn tulee laatimaan käskyn, ja te
tottelette. Kaikki muu jää hallituksen ja Jan Chinnin väliseksi
asiaksi. Minulla on itselläni hiukan tietoa noista taikaveitsistä ja
pistämisestä. Se on taikakeino isoarokkoa vastaan. Mutta millä tavoin,
sitä en tiedä. Eikä se teihin kuulukaan."

"Jos hän auttaa meitä ja suojelee meitä hallituksen vihalta, tottelemme
me kaikessa Jan Chinniä, mutta — mutta haudalle emme tänä yönä uskalla."

He kuulivat, kuinka nuori Chinn alhaalla huuteli Buktaa, mutta he
piiloutuivat ja istuivat vaiti, odottaen täplikästä tiikeriä. Hauta
oli lähes puoli vuosisataa ollut pyhä paikka. Jos Jan Chinn nukkui
mieluummin siellä, niin kenellä oli siihen suurempi oikeus kuin
hänellä? Mutta he eivät tahtoneet tulla hänen näköpiiriinsä, ennenkuin
päivä oli valjennut.

Aluksi Chinn suuttui silmittömästi, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi,
että Buktalla todennäköisesti oli täysi syy viipymiseensä (ja hänellä
todellakin oli) ja että hänen oma arvokkuutensa varmaan kärsi siitä,
että hän huhuili sillä tavoin saamatta vastausta. Hän nojautui
sentähden hautapatsaan jalustaa vasten ja vietti lämpimän yön milloin
torkkuen, milloin tupakoiden, mielissään siitä, että oli laillinen,
kuumekova ehta Chinn.

Hän laati sotasuunnitelmansa, niinkuin hänen isoisänsäkin olisi tehnyt;
ja kun Bukta tuli aamulla kokonainen varasto elintarpeita mukanaan,
ei Chinn maininnut sanallakaan ukon yöllisestä paosta. Bukta olisi
tuntenut olonsa rauhallisemmaksi, jos toinen olisi purkanut kiukkuaan;
mutta Chinn söi hyvällä ruokahalulla, ennenkuin puhui mitään.

"He ovat kovasti peloissaan", sanoi Bukta, joka itse ei ollut erikoisen
reippaalla tuulella. "Heille on vain annettava käsky. He selittävät
tottelevansa sinua, jos sinä tahdot suojella heitä hallitukselta."

"Sen tiedän", vastasi Chinn noustessaan hitaasti huippua kohti.
Muutamia vanhahkoja miehiä seisoi siellä puoliympyrässä; mutta suurin
osa kansaa — naiset ja lapset — oli piilossa pensaikossa. Niillä ei
ollut pienintäkään halua olla kuulemassa Jan Chinn I:n vihaa.

Chinn istuutui rosoiselle kivilohkareelle ja poltti sikarinsa loppuun
miesten hengittäessä raskaasti hänen ympärillään. Sitten hän karjaisi
niin odottamatta, että he hyppäsivät korkealle:

"Tuokaa tänne se mies, joka oli vangittuna!"

Tunkeiltiin ja huudahdeltiin, ja sitten tuli tuo hindulainen rokottaja,
pelosta vapisevana ja kädet ja jalat sidottuina samalla tavoin kuin
muinaiset bhilit sitoivat ihmisuhrinsa. Hänet työnnettiin varovasti
Chinnin eteen, mutta tämä ei katsonut häneen.

"Minä sanoin — mies, joka oli sidottuna. Onko olevinaan leikkiä,
että tuotte eteeni miehen, joka on köytetty kuin puhveli? Mistä asti
bhileillä on ollut valta ja oikeus sitoa huvikseen ihmisiä? Leikatkaa!"

Puolikymmentä veistä katkaisi kiireesti köydet, ja mies ryömi Chinnin
jalkain juureen; tämä noukki hänen lansettinsa ja lymfaputkensa. Sitten
hän viittasi etusormellaan puoliympyrään ja sanoi painokkaasti ja
lujalla äänellä: "Siat!"

"Ah", kuiskasi Bukta. "Nyt hän puhuu. Voi teitä typerää kansaa!"

"Minä olen tullut jalan talostani" (seurakuntaa puistatti) "tehdäkseni
teille selväksi asian, jonka jok'ainoa ihminen Satpuran bhilejä
lukuunottamatta olisi jo kaukaa nähnyt. Te tunnette isonrokon, joka
kaivaa reikiä ja arpia teidän lapsiinne, niin että ne näyttävät
ampiaispesiltä. Hallitus on määrännyt, että jokainen, jota pistetään
käteen näillä pienillä veitsillä, joita pidän tässä kädessäni, on oleva
turvassa tuolta taudilta. Kaikki Sahibit on suojattu sillä tavoin ja
myöskin suuri osa hinduista. Tässä on suojamerkki. Katsokaa!"

Hän veti hihansa kainaloon ja näytti pieniä valkeita rokotusmerkkejä
valkeassa nahassaan:

"Tulkaa tänne kaikki ja katsokaa!"

Muutamat uskalikot tulivat hänen luokseen ja nyökkäsivät
rikkiviisaasti. Siinä näkyi todellakin merkki, ja he tiesivät, että
muita hirveitä merkkejä oli kätkössä paidan alla. Armelias oli
todellakin Jan Chinn, joka ei näyttänyt niitä ja siten todistanut
jumaluuttaan.

"Eikö mies, jonka olette sitoneet, ole sanonut teille kaikkea tätä?"

"Minä sanoin — satoja kertoja, mutta ne vastasivat lyönneillä",
vaikeroi rokottaja käsiään väännellen.

"Mutta te olette sikoja ettekä uskoneet; ja sentähden tulen minä
tänne pelastamaan teitä, ensiksi isostarokosta, sitten mielettömästä
pelostanne ja lopuksi kenties vankilasta ja köydestä. Minä en voita
tässä asiassa mitään, eikä siitä ole minulle minkäänlaista huvia, mutta
hänen tähtensä, joka lepää tuolla ja joka on tehnyt bhileistä miehiä"
— hän viittasi kädellään haudalle päin — "tulen minä, joka olen hänen
lihaansa ja vertansa, hänen poikansa poika, auttamaan teitä. Ja minä
puhun totta, niinkuin Jan Chinn."

Väkijoukko mutisi kunnioittavasti, ja piiloutuneet miehet hiipivät
toinen toisensa jälkeen viidakosta liittyäkseen muihin. Heidän
jumalansa kasvoissa ei näkynyt merkkiäkään vihasta.

"Minun määräykseni ovat nämä (Jumala suokoon, että ne seuraisivat
niitä, mutta luulenpa, että tähän asti olen tehnyt niihin hyvän
vaikutuksen). Minä jään teidän luoksenne siksi aikaa kuin tämä
hallituksen lähettämä mies piirtelee teidän käsiänne veitsillään.
Kolmen tai kenties viiden tai seitsemän päivän kuluttua teidän
käsivartenne paisuvat, ja niitä alkaa pistellä ja kutittaa. Isonrokon
henki se silloin teidän kurjassa veressänne taistelee hallituksen
määräyksiä vastaan. Minä jään sentähden tänne, kunnes näen, että
isorokko on voitettu, enkä lähde pois, ennenkuin miehet ja naiset ja
pienet lapset näyttävät minulle käsivarsissaan sellaisia merkkejä kuin
juuri näytin teille. Minulla on muassani kaksi hyvää kivääriä ja mies,
jonka nimi on tunnettu eläinten ja ihmisten keskuudessa. Me metsästämme
yhdessä, hän ja minä, ja teidän nuoret miehenne ja te kaikki saatte
syödä ja maata rauhassa. Se on minun käskyni."

Syntyi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä vaaka heilahteli. Muudan
vanha valkohapsinen syntinen, joka pysytteli pystyssä raihnaisten
jalkojensa varassa, vikisi lopulta:

"On joitakin hevosia ja pari mullikkaa ja muita pikkuseikkoja, joiden
vuoksi me tarvitsisimme _kowlin_ (turvakirjan). Ne eivät ole tulleet
tänne oston eikä vaihdon kautta."

Taistelu oli päättynyt, ja Jan Chinn huokasi helpotuksesta. Nuoret
bhilit olivat olleet ryöstöretkellä, mutta jos toimittaisiin kyllin
nopeasti, voitaisiin kaikki saattaa entiselleen.

"Minä kirjoitan teille _kowlin_ niin pian kuin hevoset, mullikat ja
muut tavarat on laskettu, tässä minun edessäni ja lähetetty takaisin
sinne, mistä ne ovat tulleet. Mutta ensin me panemme hallituksen merkin
kaikkiin niihin, jotka eivät vielä ole sairastaneet isoarokkoa."

Sitten hän kuiskasi rokottajalle: "Jos sinä osoitat vähänkään pelkoa,
et varmaan milloinkaan enää saa nähdä Poonaa, ystäväiseni!"

"Vaksiinia ei ole riittämiin näille kaikille", vastasi mies. "Ne ovat
tappaneet vasikan."

"Eivät ne huomaa mitään eroa. Pistele niitä vuorotellen ja anna minulle
kaksi lansettia. Minä käsittelen vanhimpia."

Se iäkäs diplomaatti, joka oli pyytänyt turvakirjaa, joutui
ensimmäiseksi uhriksi. Hän tuli Chinnin osalle eikä uskaltanut
hiiskahtaakaan. Heti kun pääsi vapaaksi, hän raahasi paikalle erään
toverinsa ja piti häntä kiinni, ja lopulta muodostui koko homma
lapselliseksi leikiksi. Rokotetut vetivät rokottamattomia Chinnin
eteen selittäen, että koko heimon täytyi kärsiä samoja tuskia. Naiset
kirkuivat, ja lapset juoksivat ulvoen tiehensä; mutta Chinn vain nauroi
ja heilautteli terävää lansettiaan.

"Tämä on suuri kunnia", huusi hän. "Sano heille, Bukta, millainen
kunnia heidän osakseen tulee, kun minä omassa korkeassa persoonassani
merkitsen heidät. Ei, ei, minä en voi merkitä kaikkia. Hindullakin
täytyy olla jotain työtä, mutta minä kosketan hänen tekemiään merkkejä,
niin että kaikille tulee yhtäläinen kunnia. Tällä lailla rajputit
pistävät sikojaan. Hei, sinä silmäpuoli veli! Otappa tuo tyttö kiinni
ja tuo hänet tänne. Hänen ei tarvitse luikkia tiehensä, sillä hän
ei vielä ole naimisissa enkä minä aio kosia. Eikö hän tahdo tulla?
Silloin hän saa hävetä pikkuveljeään — tanakka poika, aimo poika.
Hän pitää kättänsä ojennettuna kuin sotilas. Katsokaapa vain. Hän ei
hätkähdä pientä veripisaraa. Jonakin kauniina päivänä hän kirjoittautuu
minun rykmenttiini. Ja nyt, monien äiti, kajoamme hellävaroin sinuun,
sillä isorokko on ollut täällä ennen meitä. On ihan totta, että tämä
taikakeino murtaa Matan voiman. Tämän jälkeen ei Satpuran bhilien
keskuudessa tule olemaan rokonarpisia kasvoja, ja silloin te voitte
pyytää monta lehmää jokaisesta tytöstä, joka naitetaan."

Ja niin hän rupatteli ja laski leikkiä sekoittaen puheeseensa
bhilikieltä ja kaskuja, joissa oli heidän karkearakeisen
huumorinsa leima, kunnes lansetit tylstyivät ja rokottajat olivat
menehtymäisillään uupumuksesta.

Mutta ihmisluonto on kaikkialla samanlainen, ja rokottamattomat tulivat
kateellisiksi tovereilleen; vähältä piti, etteivät he vimmoissaan
ryhtyneet tappeluun. Silloin Chinn siirtyi lääkäristä tuomariksi ja
aloitti muodollisen kuulustelun viimeksi tapahtuneista ryöstöistä.

"Me olemme Mahadeon varkaita", vastasivat bhilit yksinkertaisesti. "Se
on meidän kohtalomme, ja me pelkäsimme niin kovasti. Me varastamme
aina, kun olemme peloissamme."

He kävivät sitten suoraan asiaan ja avoimesti kuin lapset selostivat
ryöstön. Kaikki oli vielä jäljellä lukuunottamatta kahta mullikkaa
ja spriitilkkasta, joka oli mennyt hukkaan (ne Chinn lupasi korvata
omasta lompakostaan), ja kymmenen päämiestä lähetettiin alamaahan
mukanaan merkillinen asiapaperi, joka oli kirjoitettu muistikirjan
lehdelle ja osoitettu piirin poliisipäällikölle. Jan Chinn teki
edeltäkäsin tiettäväksi, että kirjoitus valmistaisi tuojilleen lämpimän
vastaanoton, mutta se oli kuitenkin parempaa kuin vapauden menettäminen.

Tällä turvakirjalla varustettuina katuvaiset rosvot lähtivät
alankoseuduille. Heillä ei ollut mitään erikoista halua tavata
poliisilaitoksen mr Dundas Fawnea, kahdenkolmatta ikäistä iloista
ja leikkisää nuorukaista, eikä nähdä uudelleen ryöstöjensä
tapahtumapaikkaa. Yrittäessään pysytellä keskivälillä he tapasivat
ainoan sotapapin, jonka hallitus oli varannut kaikille säännöttömille
joukoille viidentoistatuhannen neliömailin alueella, ja seisoivat
pian hänen edessään tomupilvessä. Hän oli jonkinlainen pappi, sen
he tiesivät, ja mikä merkitsi enemmän, hyvä metsästäjä, joka oli
vieraanvarainen ajomiehilleen.

Luettuaan Chinnin kirjeen hän nauroi, ja he pitivät sitä hyvänä
enteenä, kunnes hän kutsutti poliisikonstaapeleja, jotka sulkivat
hevoset ja mullikat aitaukseen ja laskivat sitten raskaan kätensä
kolmen Mahadeon leveästi irvistelevään varasjoukkioon kuuluvan
miehen päälle. Kappalainen itse kestitsi heitä viran puolesta
ratsupiiskallaan. Se teki kipeätä, mutta senhän Jan Chinn oli jo
etukäteen sanonut. He hymyilivät sentähden alistuvasti, mutta eivät
tahtoneet luovuttaa turvakirjaa, pelosta että siinä tapauksessa
joutuisivat vankilaan. Kotimatkalla he tapasivat mr D. Fawnen itsensä,
joka oli kuullut ryöstöistä eikä ollut erikoisen armollinen.

"Totta kyllä", virkkoi joukon vanhin, kun kohtaus numero kaksi
oli onnellisesti saatettu loppuun, "totta kyllä, että Jan Chinnin
turvakirja on pelastanut meille vapautemme, mutta tuntuu kuitenkin
siltä, kuin tuo paperilippu sisältäisi kovin monta piiskansivallusta.
Heittäkää se pois!"

Eräs heistä kiipesi puuhun ja pisti paperin oksaan neljäkymmentä
jalkaa maanpinnan yläpuolelle, missä se ei voinut herättää kenenkään
vihastusta. Lämpiminä ja kolhittuina, mutta onnellisina palasivat nuo
kymmenen seuraavana päivänä Jan Chinnin luo; tämä istui pelokkaiden
bhilien keskellä, jotka kaikki katselivat käsivarsiaan uskaltamatta
hangata niitä — he näet pelkäsivät jumalansa siitä pahastuvan.

"Se oli hyvä _kowl_", sanoi johtaja. "Ensin otti kappalainen, joka
nauroi, meidän saaliimme ja pieksi kolme meistä, niinkuin luvassa oli.
Sitten me tapasimme Fawne Sahibin, joka rypisti kulmakarvojaan ja kysyi
saalista. Me sanoimme niin kuin totuus oli, ja sitten hän pieksi meidät
kaikki, toisen toisensa jälkeen, ja käytti meistä pahoja nimiä. Sitten
hän antoi meille nämä kääröt", he ojensivat Chinnille pullon whiskyä
ja laatikon sikareja, "ja me jatkoimme matkaamme. _Kowlin_ me jätimme
erääseen puuhun, sillä sen mahti oli sellainen, että niin pian kuin
näytimme sen jollekin Sahibille, saimme selkäämme."

"Mutta ellei teillä olisi ollut sitä _kowlia_", lausui Jan Chinn
juhlallisesti, "olisitte te kaikki saaneet marssia vankilaan poliisi
kummallakin puolellanne. Te tulette juuri parahiksi ruvetaksenne minun
ajomiehikseni. Nämä ihmiset ovat onnettomia, ja me metsästämme, kunnes
he ovat tulleet paremmiksi. Ensi yönä me vietämme juhlan."

Satpuran bhilien kronikkoihin on paljon muun ohella, mikä ei oikein
sovi painettavaksi, kirjoitettu, että viisi seuraavaa päivää siitä
päivästä lukien, jolloin oli pannut merkkinsä heihin, Jan Chinn I
metsästi kansansa laskuun ja että heimo viidentenä yönä kunniakkaasti
ja perinpohjaisesti juopui. Jan Chinn osti kotimaisia, hirvittävän
voimakkaita väkijuomia ja ampui lukemattoman määrän villisikoja ja
hirvieläimiä, niin että jos joku tunsi pahoinvointia, oli hänellä
totisesti kaksinkertainen syy siihen.

Tämän pään- ja mahasäryn kestäessä he eivät saaneet yhtään aikaa
ajatella käsivarsiaan, vaan seurasivat Jan Chinniä uskollisesti läpi
viidakkojen, ja luottamuksen päivä päivältä kasvaessa alkoi miehiä,
naisia ja lapsia salaa siirtyä kyliinsä, kun niiden ohi satuttiin
kulkemaan. He levittivät niissä uutisia, että oli hyvä antaa pistää
itseään taikaveitsillä, että Jan Chinn todellakin oli herännyt henkiin
jumalana, joka tuhlasi ruokaa ja juomaa, ja että Satpuran bhilit
olisivat kaikista kansoista eniten hänen suosiossaan, kunhan vain
eivät syyhyttäisi itseään. Siitä lähtien he mielikuvituksessaan aina
asettivat tämän ystävällisen puolijumalan mässäilevien pitojen ja
hallituksen vaksiinin ja lansettien yhteyteen.

"Niin, huomenna minä lähden takaisin kotiini", sanoi Jan Chinn
uskolliselle seurueelleen, jota viina, mässäys ja paisuneet rauhaset
eivät olleet lannistaneet. Lasten ja villien on kotitekoisessa
uskonnossaan vaikea lakkaamatta pitää epäjumaliaan tarpeellisessa
kunniassa, ja he olivat eläneet hiliittömästi Jan Chinnin kanssa. Mutta
kun hän mainitsi kotinsa, lankesi synkkä varjo hänen kansansa yli.

"Sahib ei enää tule takaisin?" kysyi se, joka ensimmäiseksi oli
rokotettu.

"Saa nähdä", vastasi Chinn vältellen.

"Tule silloin valkoisena miehenä — tule nuorena miehenä, jonka me
tunnemme ja jota me rakastamme, sillä sinä kyllä tiedät, että me olemme
heikkoa kansaa. Jos me taas näkisimme sinun — sinun hevosesi..." He
koettivat rohkaista mieltään.

"Minulla ei ole mitään hevosta. Minä tulin jalan — tuon Buktan kanssa.
Mitä te tarkoitatte?"

"Sinä tiedät kyllä — tuota otusta, jonka sinä olet valinnut
yöhevoseksesi." Pikku-miehet vapisivat pelosta.

"Yöhevosekseni? Bukta, mitä lapsenlorua tämä on?"

Bukta oli Chinnin seurassa ollut hyvin vaitelias siitä yöstä asti,
jolloin karkasi, ja oli kiitollinen tästä satunnaisesta kysymyksestä.

"He tietävät sen, Sahib", hän kuiskasi. "He tarkoittavat täplikästä
tiikeriä. Se tulee paikasta, jossa sinulla kerran oli tapana nukkua. Se
on sinun hevosesi niinkuin se on ollut kolmen polven aikana."

"Minun hevoseni? Nyt ovat bhilit nähneet unta."

"Se ei ole unta. Jättävätkö unet maahan suunnattomien käpälien jälkiä?
Miksi näyttää kaksia kasvoja kansalleen? He tuntevat sinun yölliset
ratsastusretkesi, ja he — ja he..."

"Pelkäävät ja näkisivät mielellään niiden katoavan?"

Bukta nyökkäsi. "Ellet sinä tarvitse sitä. Sehän on sinun hevosesi."

"Vai niin, se kapine jättää jälkiä", sanoi Chinn.

"Me olemme nähneet ne. Ne muodostavat jonkinlaisen kyläntien haudan
ympärille."

"Voitko löytää ne ja seurata niitä minua varten?"

"Päivänvalossa — jos eräs seuraa mukana ja ennen kaikkea pysyttelee
läheisyydessä."

"Minä kuljen aivan sinun vieressäsi, ja saammepa nähdä, ettei Jan Chinn
enää ratsastele!"

Viime sanat kuullessaan bhilit kohottivat raikuvia riemuhuutoja.

Chinnille tämä taivallus oli vain tavallinen metsästysretki —
kukkuloita alas, rosoisten kivilohkareitten ohi, vaarallinen
kenties, elleivät ajatukset olleet koossa, mutta ei sen pahempi kuin
parikymmentä muuta, joilla hän oli ollut. Mutta hänen bhilinsä, ne
kieltäytyivät jyrkästi hoitamasta ajoa ja tahtoivat ainoastaan seurata
jälkiä, hien valuessa heidän kasvoiltaan. He osoittivat valtavan
suurien käpälien jälkiä, jotka veivät rinnettä alas, kunnes viisisataa
jalkaa Jan Chinnin haudan alapuolella katosivat kapeaan onkaloon. Se
oli häpeämättömän avoin tie, kotitekoinen maantie, joka oli poljettu
lainkaan aikomatta pitää sitä salassa.

"Se lurjus taitaa kantaa veroa", mutisi Chinn itsekseen, ennenkuin
kysyi ääneen, ihmisetkö vai naudat olivat hänen ystävänsä makuun.

"Naudat", oli vastaus. "Kaksi hiehoa viikossa. Me ajamme ne sen luokse
kukkulan juurelle. Se on tullut sille tavaksi. Ellemme niin tekisi,
kävisi se meidän kimppuumme."

"Kiristystä ja ryöväystä", sanoi Chinn. "En tahdo väittää, että minua
haluttaisi mennä luolaan sen perässä. Mitä meidän pitäisi tehdä?"

Bhilit vetäytyivät syrjään, mutta Chinn asettui kivääri valmiina
asemaan erään kallion taakse. Hän tiesi, että tiikerit olivat yleensä
arkoja eläimiä, mutta sellainen, joka pitkät ajat oli suorastaan
mässännyt karjalla, oli varmasti käynyt hieman ylimieliseksi.

"Se puhuu", kuiskasi joku kauimpana olevista. "Se tietää kaikki."

"No, sepä oli häpeämättömyyden huippu!" sanoi Chinn. Luolasta kuului
vihaista ulvontaa — suoranainen taisteluhaaste!

"Tule ulos sitten!" huusi Chinn. "Tule ulos, junkkari! Näyttäydy
meille!"

Eläin tiesi varsin hyvin, että ruskeiden, alastomien bhilien ja sen
viikkoveron välillä oli jotakin yhteyttä; mutta auringonvalossa
loistava valkea kypärä ärsytti sitä, eikä se myöskään pitänyt äänestä,
joka häiritsi sen lepoa. Verkalleen kuin kylläinen käärme se ryömi
luolastaan ja jäi seisomaan haukotellen ja silmiään räpytellen aukon
kohdalle.

Päivänsäteet lankesivat sen oikeaan lapaan, ja Chinn hämmästyi.
Milloinkaan hän ei ollut nähnyt sellaista tiikeriä. Päätä
lukuunottamatta, joka oli selvästi viirukas, se oli täplikäs — ei
juovikas, vaan täplikäs kuin lapsen keinuhevonen — mustia täpliä
punaisella kultapohjalla. Se osa niskaa ja kaulaa, jonka olisi pitänyt
olla valkea, oli oranssinkeltainen, ja häntä ja käpälät olivat mustat.

Se räpytteli unisesti silmiään noin kymmenen sekuntia, sitten se
taivutti miettivästi päänsä alas, leuat puristuivat yhteen, ja
eläin tuijotti itsepintaisesti edessään olevaan mieheen. Asennon
tarkoituksena oli saattaa selvästi näkyviin pyöreä päälaki, jossa kulki
ristikkäin kaksi leveätä juovaa. Seisoessaan siinä pää painuksissa
se jollakin tavoin muistutti pirullisen uhkaavaa pantomiiminaamiota.
Siinä oli eräänlaista magnetismia, jolla se usein oli lamaannuttanut
uhrinsa, ja vaikka Chinn oli kaikkea muuta kuin pelästynyt hieho,
seisoi hän hetken hievahtamatta, hyökkäyksen omituisuuden yllättämänä.
Pedon pää — ruumis tuntui kadonneen sen takaa — sen villi, kuolleen
kallon kaltainen pää hiipi lähemmäksi, ja vihainen häntä ruoski nurmea.
Oikealle ja vasemmalle olivat bhilit kokoontuneet nähdäkseen, miten Jan
Chinn kurittaisi omaa hevostaan.

"Kunniani kautta!" ajatteli Chinn, "sehän koettaa pelästyttää minut!"
Ja sitten hän rojautti laukauksen teevadin kaltaiseen silmien väliin ja
hypähti samassa silmänräpäyksessä syrjään.

Suunnaton, läähättävä möhkäle, joka löyhkäsi verelle, suhisi
hänen ohitseen rinnettä ylös, ja hän seurasi varovasti perässä.
Tiikeri ei yrittänytkään kääntyä viidakossa; se ryntäsi eteenpäin
etsimään valoa ja ilmaa — turpa koholla, kita ammollaan, ryöpyttäen
kuolemankouristuksissa hiekkaa valtavilla etukäpälillään.

"Se on saanut tarpeekseen", sanoi Jan Chinn katsoen sen jälkeen. "Jos
se olisi peltopyy, niin se lähtisi lentoon. Keuhkot ovat varmasti
täynnä verta."

Eläin oli heittäytynyt erään kallionlohkareen yli ja kadonnut
näkyvistä sen toiselle puolelle. Jan Chinn tarkasti, että toinen
piippu oli reilassa. Mutta punainen jälki vei suoraan kuin nuoli hänen
isoisänsä haudalle, ja siellä, rikottujen viinapullojen ja savikuvien
sirpaleitten keskellä, tiikeri puuskuttaen heitti henkensä.

"Jos minun arvoisa kantaisäni voisi nähdä tämän", sanoi Jan Chinn,
"olisi hän ylpeä minusta. Silmät, alaleuka ja keuhkot. Kerrassaan hieno
laukaus."

Asettaessaan mittanauhansa jäykistyvälle ruumiille hän vihelsi Buktaa.

"Kuusi, kahdeksan, kymmenen, ai vietävä! Se on lähes yksitoista —
sanokaamme yksitoista. Etujalka kaksikymmentäneljä — viisi — seitsemän
ja puoli. Liian lyhyt häntä, kolme jalkaa. Mutta peijakas, millainen
nahka! Halloo, Bukta! Bukta! Pian veitset tänne!"

"Onko se todella ihan kuollut?" kuului säikähtynyt ääni kallion takaa.

"En minä tällä tavoin surmannut ensimmäistä tiikeriäni", sanoi Chinn.
"En olisi ikinä uskonut, että Bukta luikkisi tiehensä. Minulla ei ollut
varakivääriä."

"Se — se on täplikäs tiikeri", sanoi Bukta kiinnittämättä huomiota
piikkiin. "Se on kuollut."

Olivatko kaikki Satpuran bhilit, rokotetut ja rokottamattomat, olleet
lähettyvillä katsomassa ajoa, sitä Chinn ei voinut sanoa; mutta koko
rinne vilisi nyt yht'äkkiä pieniä miehiä, jotka huusivat, lauloivat
ja tömistivät. Mutta kukaan ei uskaltanut tarttua veitseen, ennenkuin
hän- itse oli tehnyt ensimmäisen viillon komeaan nahkaan. Ja kun varjot
alkoivat langeta, juoksivat ne pois veren punaamalta haudalta, eivätkä
mitkään suostuttelut saaneet niitä palaamaan, ennenkuin päivä koitti.
Senvuoksi Chinnin täytyi viettää vielä yö taivasalla, vartioiden raatoa
shakaaleilta ja ajatellen kantaisäänsä.

Hän palasi alamaahan kolmensadan miehen vahvuisen laulavan armeijan
saattamana; hindulainen rokottaja kulki hänen rinnallaan ja tiikerin
valtavaa taljaa kannettiin voitonmerkkinä hänen edessään. Kun armeija
katosi äkkiä ja äänettömästi kuin viiriäiset korkeaan viljapeltoon,
käsitti Chinn lähestyvänsä sivistystä, ja muudan tienmutka vei
hänet leiripaikalle. Hän jätti taljan eräille rattaille kaikkien
katseltavaksi ja ilmoittautui everstille.

"Niiden suhteen on nyt kaikki selvänä", sanoi hän vakavasti. "Niissä
ei ole unssiakaan ilkeyttä. Ne olivat vain säikähdyksissään. Minä olen
rokottanut koko joukon, ja ne ovat hirveän ihastuneita siihen. Mutta
miten — miten täällä on laita, sir?"

"Siitähän minä tässä juuri koetan päästä perille", sanoi eversti.
"Minä en ole vielä ihan selvillä siitä, onko meidän pidettävä itseämme
prikaatiosastona vai poliisivoimana. Kuitenkin luulen, että voimme
käyttää jälkimmäistä nimitystä. Kuinka saitte bhilit rokotetuiksi?"

"Niin, sir", vastasi Chinn, "olen ajatellut asiaa, ja nähdäkseni
minulla on eräänlaista perittyä vaikutusvaltaa niihin."

"Sen tiesin, sillä muuten en tosiaankaan olisi päästänyt teitä
menemään; mutta missä se nyt oikeastaan piilee?"

"Se on hieman kummallista. Ymmärtääkseni näyttää siltä, kuin minä
olisin oma uudestisyntynyt isoisäni ja kuin olisin häirinnyt maan
rauhaa ratsastelemalla öisin tiikerin selässä. Ellen olisi sitä tehnyt,
eivät ne luullakseni olisi antaneet rokottaa itseään, mutta meitä
molempia ne eivät voineet vastustaa. Ja nyt, sir, olen rokottanut ne
ja ampunut tiikerihevoseni jonkinlaiseksi suosionosoitukseksi. Ette
milloinkaan ole nähnyt sellaista taljaa."

Eversti pureksi miettivästi viiksiään.

"Kuinka hiidessä", sanoi hän, "voin saada tämän raporttiini?"

Itse asiassa ei virallinen kertomus bhilien rokotuskauhusta sisältänyt
sanaakaan luutnantti Jan Chinnistä, heidän jumalastaan. Mutta Bukta
tuntee asian ja osasto tuntee sen, ja jok'ainoa Satpuran bhili tuntee
sen.

Ja nyt toivoo Bukta hartaasti, että Jan Chinn pian menee naimisiin
ja jättää valtansa perinnöksi pojalleen; sillä jos Chinnien
perimysjärjestys katkeaa ja pikku bhilit jäävät omien kuvitelmiensa
varaan, tietää se vain uusia koettelemuksia Satpuran väestölle.




VIIDAKKOPOJAN AVIOLIITTO.


Niistä virastopyöristä, jotka pyörivät Intian hallituksen alla, ei
ainoakaan ole tärkeämpi kuin Metsädepartementti. Kaikki Intian metsät
ja uudisistutukset ovat sen hoidettavina tai tulevat olemaan, kun
hallitus saa riittävästi varoja siihen. Sen palvelijat taistelevat
vaeltavia hietavirtoja ja siirtyviä dyynejä vastaan: he rakentavat
niiden sivuille ja eteen patoja ja sitovat niitä karhealla ruoholla ja
kuusamamännyillä Nancyn järjestelmän mukaan.

He ovat vastuunalaisia kaikista Himalajalla olevien valtiometsien
hirsistä, niinkuin myös paljaaksihakatuista rinteistä, joihin
monsuunituulet lakaisevat halkeamia ja syviä kuruja; jokaisesta
sellaisesta tulee kita, joka huutaa maailmalle, mitä huolimattomuus
voi saada aikaan.

He kokeilevat kokonaisilla pataljoonilla vierasmaisia puita ja hellivät
sinistä kumipuuta saadakseen sen juurtumaan ja kenties kuivattamaan
"kanavakuumeen".

Tasangoilla heidän tehtävänsä on pääasiassa pitää huolta siitä, että
varametsien palohakkaukset ovat kunnossa, niin että kun kuivuus tulee
ja karjaa kuolee, he heti voivat avata nämä alueet kylänmiesten
karjalaumoille ja antaa ihmisten koota sieltä puita.

He kaatavat ja olisivat puita pitkin ratavalleja, jotta veturien
ei tarvitse kärsiä polttoaineen puutetta; he laskevat hoitamiensa
tiluksien tulot jopa viiden desimaalin tarkkuudella; he toimivat
Ylä-Birman valtavien teak-metsien, itäisten viidakoiden kautsukin ja
etelän väriomenapuiden lääkäreinä ja kätilöinä; ja heidän yrityksiään
haittaa miltei aina varojen puute.

Kun metsävirkamiehen työ vie hänet kauas raivatuista teistä ja
yleisistä liikenneväylistä, perehtyy hän paljoon muuhunkin kuin vain
metsänhoitoon: hän oppii tuntemaan viidakon asukkaat ja tavat; hän
kohtaa tiikereitä, karhuja, leopardeja, villikoiria ja kaikenlaisia
hirvieläimiä, eikä vain kerran tai pari metsästysretkellä, vaan tavan
takaa päivittäisissä toimissaan. Hän viettää suuren osan ajastaan
satulassa tai teltassa — sillä hän on vastaistutettujen puiden,
merkillisten metsänvartijain ja takkuisten vainukoirain ystävä — kunnes
metsä, jota hän hoitaa, vuorostaan painaa leimansa häneen, ja hän
lakkaa laulamasta Nancyssä oppimiaan tyhmiä ranskalaisia lauluja ja
tulee yhtä vaiteliaaksi kuin viidakon äänettömät olennot.

Gisborne oli palvellut Metsädepartementissä neljä vuotta. Aluksi
hän rakasti työtään yli kaiken, koska se vei hänet hevosen selässä
suuriin metsiin ja antoi hänelle valtaa ja arvokkuutta. Sitten hän
vihasi tointaan kiihkeästi ja olisi mielellään antanut vuoden palkan
kuukaudesta sellaista seuraelämää kuin Intia saattaa tarjota. Kun
kriisi oli ohi, ottivat metsät hänet jälleen, ja hän oli iloinen
saadessaan jälleen palvella niitä, syventää palohakkauksia,
suojella sitä vehreyttä, jonka hän itse oli istuttanut, vanhemmalta
lehvästöltä, ruopata ruohottuneita virtoja ja vahvistaa metsää sen
viimeisessä taistelussa, kun se pitkän kierumataran ahdistamana
kitui ja kuoli. Tuulettomana päivänä saattoi tuon ruohon polttaa,
ja sadat eläimet, jotka olivat asustaneet siinä, pakenivat täydessä
päivänvalossa kalpeita liekkejä. Sitten kömpi metsä esiin mustasta
maasta säntillisinä taimiriveinä, ja Gisborne, joka seurasi kasvua, oli
tyytyväinen.

Hänen bangalonsa, olkikattoinen, valkeaksi rapattu mökki, jossa
oli kaksi huonetta, oli suuren _rukhin_ toisessa päässä. Hän ei
yrittänytkään pitää puutarhaa, sillä _rukh_ luikersi hänen kynnykseensä
asti kiertäen sen bambutiheiköllä, ja hän ratsasti kuistiltaan sen
sydämeen tarvitsematta lainkaan rattaita.

Abdul Gafur, hänen paksu muhamettilainen palvelijansa, piti hänestä
huolta, kun hän oli kotona, ja vietti muun ajan puhelemalla
alkuasukaspalvelijoitten kanssa, joiden majat olivat bangalon takana.
Niitä ei ollut monta: kaksi tallirenkiä, kokki, vedenkantaja ja
renki — siinä kaikki. Gisborne puhdisti itse kiväärinsä eikä pitänyt
koiraa. Koirat säikyttivät metsänriistan karkuun, ja häntä huvitti
itse päätellä, missä hänen kuningaskuntansa alamaiset tapasivat juoda
kuun noustessa, syödä ennen aamunkoittoa ja nukkua päivän helteessä.
Metsänvartijat asuivat pienissä majoissa kaukana _rukhista_ ja
tulivat paikalle vain silloin, kun kaatuva puu oli loukannut tai peto
haavoittanut jotakin heistä. Muuten oli Gisborne yksin.

Keväällä puhkesi _rukhiin_ joitakin uusia lehtiä, mutta sitten se
pysyi tyhjänä kokematta vuoden käden kosketusta, sadetta odottaen.
Kuitenkin kuului nyt tyyninä öinä pimeydestä enemmän melua ja ulvontaa:
kuningastiikerien taistelun hälinää, korskean koirakauriin mylvintää
tai tahdintarkkaa puunhakkausta, kun vanha metsäkarju teroitti
torahampaitaan runkoon.

Siiloin pani Gisborne vähän käytetyt kiväärinsä syrjään, sillä hänen
mielestään oli surmaaminen rikos.

Kesällä, päihtyneen toukokuun kuumuudessa _rukh_ käpristyi autereen
alla, ja Gisborne tähysteli ensimmäistä merkkiä kiertävästä savusta,
joka varoittaisi metsäpalosta.

Sitten tuli ryskyen sadekausi, ja _rukh_ katosi pala palalta lämpimään
usvaan, ja leveät lehdet rummuttivat kaiket yöt suurten pisarain
putoillessa; kuului virtaavan veden ja mehevän vihreän ääniä, vihreän,
joka läjähteli, kun tuuli reuhtoi siinä, ja salamat kutoivat malleja
lehvästön tiheiden uudinten takana, kunnes aurinko jälleen tuli
esille, ja kuumasta _rukhista_ nousi höyryä vastapestylle taivaalle.
Sitten helle ja kuiva yökylmä uudelleen laimensivat kaikki värit
tiikerinkeltaiseksi.

Niin Gisborne oppi tuntemaan _rukhinsa_. ja oli hyvin onnellinen. Hänen
palkkansa tuli kuukausi kuukaudelta, mutta hän tarvitsi kovin vähän
rahaa. Setelit joutuivat siihen piironkiin, jossa hän säilytti kotoa
saamiaan kirjeitä. Jos hän joskus kajosi niihin, oli tarkoituksena
ostaa jotakin Kalkuttan kasvitieteellisistä puutarhoista tai antaa
jollekin metsänvartijan eskelle rahasumma, jollaista Intian hallitus
ei milloinkaan olisi myöntänyt avustukseksi miehen kuollessa.

Palkitseminen on miellyttävää, mutta kostaminen on yhtä välttämätöntä,
ja päästessään kostamaan Gisborne kosti. Eräänä kauniina yönä tuli
muudan mies juosten ja kertoi läähättäen, että eräs metsänvartija lojui
kuolleena Kanye-virralla, pää muserrettuna kuin munankuori.

Gisborne lähti aamun sarastaessa etsiskelemään murhaajaa. Vain
matkailijat ja toisinaan nuoret sotilaat tiedoittavat maailmalle,
millaisia suuria metsästäjiä he ovat. Metsävirkamiehet pitävät
_shikariaan_ osana päivätyöstään, eikä kukaan ole kuullut heidän
metsästysseikkailuistaan. Gisborne kulki jalan sille paikalle, missä
murha oli tapahtunut: leski itki kumartuneena sänkyyn asetetun ruumiin
ääressä, ja pari miestä tutki pehmeässä maassa näkyviä jälkiä.

"Se on Punainen", sanoi toinen heistä. "Minä tiesin, että se vielä
kerran kävisi ihmisten kimppuun, mutta muutenhan täällä on runsaasti
riistaa sillekin. Tämän se on varmasti tehnyt pelkästä pirullisuudesta."

"Punainen loikoilee kalliolla _sal_-puiden tuolla puolen", sanoi
Gisborne. Hän tunsi tiikerin nimeltä.

"Ei nyt, Sahib, ei nyt. Se raivoaa nyt ja juoksentelee sinne tänne.
Muista, että ensimmäisestä taposta koituu aina kolme. Meidän veremme
saattaa ne mielettömiksi. Kenties se on meidän takanamme juuri
puhuessamme."

"Kyllä se on lähtenyt seuraavalle majalle", sanoi muudan toinen. "Sinne
on vain neljä _kossia_. Kuka kumma tuo on?"

Gisborne kääntyi toisten mukana katsomaan. Muudan mies tuli kävellen
pitkin kuivunutta virranuomaa; vyötäisille kiedottua riepua
lukuunottamatta hän oli aivan alaston. Mutta päälaellaan hänellä oli
vaikean köynnöksen kukista sidottu seppele. Niin äänettömästi hän
liikkui pienillä piikivillä, että Gisborhekin, joka oli tottunut
jälkienseuraajain pehmeisiin askeliin, hämmästyi.

"Tiikeri, joka on tappanut", aloitti vieras tervehtimättä, "on mennyt
juomaan ja nukkuu nyt kalliolohkareen alla tuon kukkulan takana."

Hänen äänensä oli sointuva ja puhdas kuin kellon, aivan toisenlainen
kuin alkuasukkaiden tavallinen vingunta, ja kun hän taivutti kasvonsa
auringonvaloon, loistivat ne kuin olisi enkeli kulkenut metsässä. Leski
keskeytti valituksensa ja katsoi vieraaseen silmät suurina, sitten hän
palasi kaksinkertaisella voimalla velvollisuuteensa. "Näytänkö tien
Sahibille?" sanoi mies yksinkertaisesti.

"Jos olet varma...", aloitti Gisborne.

"Ihan varma. Minä näin sen vajaa tunti sitten — sen koiran. Sen aika
ei ole vielä syödä ihmislihaa. Sillähän on vielä kymmenkunta tervettä
hammasta kurjassa päässään."

Miehet, jotka olivat olleet polvillaan jälkien ääressä, hiipivät
nopeasti tiehensä, pelosta että Gisborne vaatisi heitä lähtemään
mukaan, ja nuorukainen nauroi itsekseen.

"Tule, Sahib", huusi hän, kääntyi ja meni edeltä.

"Ei niin nopeasti. Minä en voi pitää sitä vauhtia", sanoi valkoinen
mies. "Seis! Sinun kasvosi ovat minulle uudet."

"Hyvin mahdollista. Minä olen tullut tähän metsään aivan äskettäin."

"Mistä kylästä?"

"Minulla ei ole milloinkaan ollut kylää. Minä tulen tuolta." Hän ojensi
kätensä pohjoista kohti.

"Mustalainen siis?"

"Ei, Sahib. Minulla ei ole kastia eikä siis myöskään isää."

"Mikä sinun nimesi on?"

"Mowgli, Sahib. Entä mikä on Sahibin nimi?"

"Minä olen tämän _rukhln_ metsäpäällikkö — Gisborne on nimeni."

"Mitä? Lasketaanko täällä puut ja ruohonkorret?"

"Juuri niin, jotteivät sinunlaisesi mustalaiset pistä niitä tuleen."

"Minunlaiseni? Minä en mistään hinnasta vahingoittaisi viidakkoa. Se on
minun kotini."

Hän kääntyi Gisbornen puoleen vastustamattomasti hymyillen ja piti
kättänsä varoittavasti koholla.

"Nyt, Sahib, meidän täytyy kulkea hiukan varovasti. Ei kannata herättää
sitä koiraa, vaikka se nukkuukin raskaasti. Eikö olisi parasta, että
minä menisin edeltä ja ajaisin sen vastatuuleen Sahibin luo?"

"Allah! Milloin ovat alastomat miehet alkaneet ajaa tiikereitä sinne
tänne kuin karjaa?" vastasi Gisborne hämmästyneenä miehen rohkeudesta.

Tämä nauroi hiljaa:

"No, seuraa sitten minua ja ammu se niin kuin olet tottunut tuolla
raskaalla englantilaisella pyssylläsi."

Gisborne seurasi oppaansa jälkiä, luikerteli, ryömi, ähki, pysähteli ja
huohotti kaikissa viidakkovaelluksen vaivoissa ja vastuksissa. Hän oli
purppuranpunainen ja ylt'yleensä hiessä, kun Mowgli vihdoin kehoitti
häntä nostamaan päätään ja tirkistämään sinertävän, päivänpaisteisen
kalliolohkareen yli lähellä olevalle lammikolle päin. Aivan tämän
rannalla loikoi tiikeri mukavassa levossa nuoleskellen laiskasti isoa
lapaansa ja neljää käpäläänsä. Se oli vanha, keltahampainen ja hiukan
syyhyinen, mutta tuossa asennossa ja auringonpaisteessa se silti teki
mahtavan vaikutuksen.

Gisbornella ei ollut liiallisia käsityksiä urheilusta, kun
ihmisentappaja oli kyseessä. Tuo otus oli vahingollinen eläin, ja
se oli surmattava mahdollisimman nopeasti. Hän odotti hetkisen
saadakseen huoahtaa, sitten hän tuki kiväärinsä kallioon ja vihelsi.
Pedon pää kääntyi hitaasti vajaan kahdenkymmenen jalan etäisyydessä
pyssynpiipusta, ja Gisborne istutti panoksensa ammattimaisesti, toisen
olan taakse ja toisen aivan silmän alle. Sillä ampumamatkalla eivät
paksut luut suojanneet vähääkään räjähtäviltä kuulilta.

"Hyvä, nahkahan ei missään tapauksessa ollut säilyttämisen arvoinen",
sanoi hän, kun savu oli haihtunut ja eläin sätkähteli ja läähätti
viimeisissä kuolemantuskissa.

"Koiran kuolema koiralle", sanoi Mowgli tyynesti. "Tuossa raadossa ei
tosiaankaan ole mitään, mitä kannattaisi ottaa mukaansa."

"Entä kuonokarvat? Etkö aio ottaa kuonokarvoja?" kysyi Gisborne, joka
tiesi, millaisessa arvossa metsienkiertäjät niitä pitivät.

"Minäkö? Olenko minä sitten kurja viidakko-_shikarri_, joka komeilee
tiikerin kuonolla? Tuolla sen ystävät jo tulevat."

Muudan alaskiitävä haarahaukka vihelsi kimakasti heidän päänsä päällä,
ja Gisborne otti ulos tyhjät patruunahylsyt ja pyyhki hien kasvoiltaan.

"Ellet sinä ole _shikarri_, mistä sitten olet saanut nuo tiedot
tiikereistä?" sanoi hän. "Yksikään jälkienseuraaja ei olisi voinut
tehdä tehtäväänsä paremmin."

"Minä vihaan kaikkia tiikereitä", vastasi Mowgli lyhyesti. "Anna minun
kantaa Sahibin kivääriä! Arré, se on hyvin hieno kapine, tämä näin.
Minne Sahib nyt menee?"

"Kotiini."

"Saanko minä tulla mukaan? Minä en vielä koskaan ole ollut valkoisen
miehen talossa."

Gisborne suuntasi kulkunsa bangaloonsa; Mowgli asteli äänettömästi
hänen edellään, ja hänen ruskea nahkansa välkkyi auringossa.

Hän tarkasteli uteliaasti kuistia ja kahta tuolia, jotka sinne oli
asetettu, hypisteli epäluuloisesti halkaistuista bamburuo'oista tehtyjä
sälekaihtimia ja astui lopulta sisään, yhä katsellen taakseen. Gisborne
laski yhden kaihtimista alas estääkseen päivänpaisteen pääsemästä
kuistille, mutta melkein ennenkuin se oli koskettanut lattiaan, oli
Mowgli ottanut askeleen taaksepäin ja seisoi rinta koholla ulkona.

"Onko se ansa?" kysyi hän nopeasti.

Gisborne nauroi:

"Valkoiset miehet eivät pyydystä ihmisiä ansoihin. Sinä olet totisesti
oikea viidakon asujain."

"Minä näen", sanoi Mowgli, "ettei se ole vanginnut eikä pudonnut. Minä
— minä en ole milloinkaan ennen nähnyt sellaista."

Hän tuli varpaisillaan sisään ja katseli silmät suurina molempien
huoneiden sisustusta. Abdul Gafur, joka parhaillaan kattoi lunchia
pöytään, tarkasteli vierasta syvästi halveksien.

"Niin paljon vaivaa syömistä varten, ja niin paljon vaivaa
nukkumista varten ruo'an jälkeen", sanoi Mowgli irvistäen. "Kyllä
meillä on viidakossa parempi. Se on hyvin omituista. Täällä
on paljon kallisarvoisia esineitä. Eikö Sahib pelkää, että
häneltä varastettaisiin? Minä en ole koskaan nähnyt niin paljon
ihmeellisiä esineitä." Hän tuijotti tomuiseen Benaresista tuotuun
messinkitarjottimeen, joka lepäsi vaappuvalla jalustalla.

"Vain viidakosta tullut varas tahtoisi varastaa täältä", sanoi Abdul
Gafur ja rämäytti lautasen pöytään. Mowgiin silmät suurenivat, ja hän
katsoi valkopartaiseen muhamettilaiseen.

"Kun minun maassani vuohet alkavat määkiä liian äänekkäästi, leikkaamme
me niiltä kurkun poikki", vastasi hän iloisesti. "Mutta älä pelkää.
Minä menen tieheni."

Hän kääntyi ja katosi _rukhiin_. Gisborne katsoi nauraen hänen
jälkeensä, mutta huokasi sitten. Säännöllisen työn ulkopuolella ei
ollut paljoakaan sellaista, mikä olisi kiinnittänyt metsävirkamiesten
mieltä, ja tuo metsän poika, joka näytti tuntevan tiikerit yhtä hyvin
kuin muut ihmiset tuntevat koirat, olisi tuottanut hänelle hiukan
vaihtelua.

"Sepä oli merkillinen olento", ajatteli Gisborne. "Hän muistutti
'Klassillisen Perhekirjan' kuvia. Olisin mielelläni ottanut hänet
palvelukseeni. Hänestä olisi tullut erinomainen jälkienseuraaja.
Haluaisinpa tietää, minne hän meni."

Samana iltana Gisborne istui kuistillaan tähtitaivaan alla ja poltti
kuten tavallista. Piipun pesästä tuprusi savupilvi. Kun se haihtui,
näki hän Mowglin, joka istui kuistin kaidepuulla käsivarret ristissä
rinnalla. Henkiolento ei olisi voinut ilmestyä äänettömämmin. Gisborne
töllisteli ja pudotti piippunsa.

"Tuolla _rukhissa_ ei ole ketään ihmistä, kenen kanssa puhua", sanoi
Mowgli. "Sentähden minä tulin tänne." Hän nosti piipun ja ojensi sen
Gisbornelle.

"Ohoo", sanoi Gisborne. "Mitä uutta _rukhista_? Oletko taas tavannut
tiikerin?"

"_Nilghait_ [eräs antilooppilaji — Suomentaja] vaihtavat tapansa
mukaan laitumia nyt uudenkuun aikana. Villisiat oleilevat Kanye-virran
läheisyydessä, sillä ne eivät tahdo syödä samassa paikassa kuin
nilghait, ja leopardi on tappanut yhden emäsioista vedenrajassa
kasvavaan pitkään ruohikkoon. Muuta minä en tiedä."

"Kuinka olet saanut selville kaiken tuon?" kysyi Gisborne ja kumartui
eteenpäin katsoen silmiin, jotka loistivat tähtivalossa.

"Kuinka en sellaista saisi selville? _Nilghailla_ on omat tapansa, ja
lapsikin tietää, että villisiat eivät syö siellä, missä se on."

"Minä en tiedä sitä", sanoi Gisborne.

"Vai niin. Ja sinun tehtävänäsi on — niin ovat majojen miehet minulle
sanoneet — hoitaa koko tätä _rukhia_." Hän nauroi itsekseen.

"On helppo puhua ja kertoa lastensatuja", vastasi Gisborne terävästi,
sillä nauru loukkasi häntä. "Sanoa, että _rukhissa_ tapahtuu sitä ja
sitä. Kukaan ei voi kietoa sinua sanoihisi."

"Mitä imisänraatoon tulee, voin huomenna näyttää sinulle sen luut",
vastasi Mowgli tyynesti. "Ja jos Sahib viitsii istua täällä, voin minä
ajaa yhden nilghain tänne, ja kuuntelemalla tarkasti ääniä voi Sahib
helposti päätellä, mistä se tulee."

"Mowgli, viidakko on tehnyt sinut hulluksi", sanoi Gisborne. "Kukapa
voisi ajaa _niighaita_?"

"Hiljaa — istu hiljaa! Minä menen."

"Piru vieköön, mies on kummitus", virkkoi Gisborne, sillä Mowgli oli
häipynyt pimeyteen eikä askelten ääniä kuulunut. _Rukh_ levisi suurina
samettikaistaleina tähtitaivaalta lankeavassa epämääräisessä välkkeessä
— niin äänettömänä ja hiljaisena, että vähäisimmätkin tuulenliikkeet
puiden latvoissa kuuluivat selvinä kuin rauhallisesti nukkuvan lapsen
henkäykset. Abdul Gafur läjäytteli keittiössä lautasia.

"Hiljaa siellä!" huusi Gisborne ja alkoi kuunnella, niinkuin
voi kuunnella mies, joka on tottunut _rukhin_ äänettömyyteen.
Säilyttääkseen yksinäisyydessä itsekunnioituksensa hän tapasi joka ilta
vaihtaa pukua päivälliselle, ja paidan kankea, valkea laskos kahisi
hänen hengittäessään, kunnes hän veti sen hiukan syrjään. Sitten alkoi
tupakka hänen hieman ihvisessä piipussaan surista, ja hän heitti piipun
pois. Nyt häiritsi haudanhiljaisuutta vain _rukhin_ yöhengitys.

Epämääräisestä etäisyydestä tuli mittaamattoman pimeyden halki
laahustaen sudenulvonnan heikon heikko kaiku. Sitten äänettömyys
palasi, ja sitä tuntui kestävän monta tuntia. Vihdoin, kun jalkansa
olivat jo polvia myöten käyneet aivan tunnottomiksi, Gisborne kuuli
kaukaa tiheiköstä jonkinlaisen rasahduksen. Hän epäröi, kunnes jälleen
kuuli sellaisen ja sitten taas.

"Se on lännestä", mutisi hän, "jokin liikkuu siellä".

Ääni kävi voimakkaammaksi — rasahdus rasahdukselta, loikkaus
loikkaukselta — ja siihen liittyi ankarasti ahdistetun nilghain
läähätys, nilghain, joka pakeni silmittömän säikähdyksen vallassa
suunnasta piittaamatta.

Puunrunkojen lomitse vilahti varjo, se teki kaarroksen, palasi taas
huohottaen ja kavahti pystyyn, niin että maa ryskyi, miltei hänen
kätensä ulottuvilla. Se oli nilghai-härkä, kasteesta likomärkänä —
sen sä'ällä riippui pitkä irtaantunut köynnöskiemura, ja sen silmät
loistivat talosta tulevassa valossa. Eläin säikähti nähdessään miehen
ja pakeni _rukhin_ reunaa pitkin, kunnes pimeys nieli sen. Gisbornen
hämmentyneiden aivojen ensimmäinen ajatus oli, että oli sopimatonta
ajaa sillä tavoin katseltavaksi _rukhin_ suuri sininen härkä.

Kun hän paraikaa seisoi ja töllisteli siinä, kuuli hän pehmeän äänen
sanovan:

"Se tuli vedeltä, missä se johti laumaa. Lännestä se tuli. Uskooko
Sahib nyt, vai pitääkö minun tuoda tänne koko lauma laskettavaksi?
Sahibhan hoitaa tätä _rukhia_."

Mowgli istui jälleen kuistinkaiteella hengittäen hiukan tavallista
nopeammin. Gisborne tuijotti häneen suu auki.

"Miten se oli mahdollista?" sanoi hän.

"Sahib näki itse. Härkää ajettiin — — ajettiin kuin puhvelia. Hah, hah!
Se tulee latelemaan soman jutun palatessaan laumaan."

"Tämä oli minulle aivan uutta. Voitko sinä sitten juosta yhtä nopeasti
kuin nilghai?"

"Sahib näki itse. Jos Sahib joskus toiste haluaa tietää enemmän
eläinten teistä, olen minä, Mowgli, täällä. Tämä on hyvä _rukh_, ja
minä aion jäädä tänne."

"Jää vain, ja jos sinä joskus tarvitset aterian, antavat minun
palvelijani sinulle."

"Niin, minä pidän todellakin keitetystä ruo'asta", vastasi Mowgli
nopeasti. "Kukaan ihminen ei voi väittää muuta, kuin että minä syön
keitettyä ja paistettua yhtä paljon kuin kuka tahansa. Minä painan
mieleeni nuo ateriat. Omasta puolestani minä lupaan, että Sahib saa
nukkua yönsä kotonaan täydessä turvassa ja ettei kukaan varas pääse
murtautumaan hänen taloonsa kantamaan pois hänen runsaita aarteitaan."

Keskustelu loppui itsestään, sillä Mowgli oli äkkiä kadonnut. Gisborne
istui kauan tupakoiden, ja hänen mietiskelynsä tuloksena oli, että
hän oli Mowglissa löytänyt ihanteeilisimman jälkienseuraajan ja
metsänvartijan, minkä hän ja departementti milloinkaan saattoivat
löytää.

"Minun täytyy jollakin tavoin saada hänet hallituksen palvelukseen.
Mies, joka pystyy ajamaan nilghaita, tietäisi _rukhista_ enemmän kuin
viisikymmentä muuta. Hän on ihme — _lusus naturae_, luonnon oikku —
mutta metsänvartija hänestä pitää tulla, jos hän vain haluaa asettua
tänne vakinaisesti", sanoi Gisborne.

Abdul Gafurin mielipide oli vähemmän suosiollinen. Hän uskoi
Gisbornelle maatapanon aikana, että Herraties mistä tulleet
muukalaiset olivat ammattivarkaita ja että hän puolestaan ei sietänyt
alastomia irtolaisia, jotka eivät edes osanneet käyttäytyä puhuessaan
valkoisille. Gisborne nauroi ja pyysi häntä pitämään huolta omista
toimistaan, ja Abdul Gafur poistui mumisten. Myöhemmin yöllä hän sai
aihetta nousta piiskaamaan kolmetoista-vuotiasta tytärtään. Kukaan ei
tietänyt syytä, mutta Gisborne kuuli parun.

Seuraavina päivinä Mowgli tuli ja meni kuin varjo. Hän oli sijoittanut
alkeellisen taloutensa lähelle bangaloa, mutta _rukhin_ laitaan, missä
Gisborne tullessaan kuistille hengittämään raitista ilmaa usein näki
hänen istuvan otsa polvia vasten tai makaavan pitkällään puunoksalla
painautuneena siihen kuin jokin yöeläin. Silloin Mowgli saattoi huutaa
hänelle tervehdyksen tai toivottaa hyvää unta, mikäli hän ei tullut
Gisbornen luo kertomaan kummallisia tarinoitaan _rukhin_ eläinten
tavoista. Kerran hän meni talliin ja tarkasteli siellä innokkaasti
hevosia.

"Tuo", sanoi Abdul Gafur painokkaasti, "todistaa selvästi, että hän
eräänä kauniina päivänä varastaa hevosen. Miksei hän ota kunniallista
tointa, jos hän nyt aikoo asua täällä lähistöllä? Mutta ei, hänen
täytyy kuljeksia sinne tänne kuin irtipäässeen kamelin, pannen pyörälle
mielettömiä päitä ja narraten ihmisiä tekemään tyhmyyksiä."

Kun he tapasivat, käski Abdul Gafur aina karskisti Mowglia noutamaan
vettä tai kynimään lintuja, ja Mowgli totteli aina huolettomasti
nauraen.

"Hänellä ei ole kastia", sanoi Abdul Gafur. "Hän tulee tekemään
jotakin. Pidä häntä silmällä, Sahib! Käärme on käärme ja
metsämustalainen on varas niin kauan kuin elää."

"Suu kiinni!" sanoi Gisborne. "Saat vapaasti kurittaa omaa perhettäsi,
kunhan se vain ei herätä liiaksi melua, sillä minä tunnen sinun tapasi.
Mutta älä sekaannu minun asioihini. Minä tunnen hänet paremmin kuin
sinä. Hän on vain hiukan hassahtava."

"Päin vastoin, hyvin hassahtava", sanoi Abdul Gafur. "Mutta saammepa
nähdä, miten tämä päättyy."

Muutamia päiviä sen jälkeen piti Gisbornen lähteä kolmipäiväiselle
virkamatkalle _rukhiin_. Abdul Gafur oli vanha ja lihava ja jätettiin
kotiin. Häntä ei haluttanut maata metsänvartijain majoissa, ja hänellä
oli heikkoutena vaatia herransa nimessä verona viljaa ja öljyä ja
maitoa metsänvartijoilta, joiden oli vaikea pitää arvossa sellaista
ystävällisyyttä.

Gisborne lähti ratsastamaan aikaisin aamulla, hieman harmissaan siitä,
ettei hänen metsäihmisensä ollut saapunut kuistille opastaakseen
häntä. Gisborne piti hänestä — häntä miellytti Mowglin väkevyys,
hänen nopeutensa, hänen hiljainen käyntinsä ja hänen alati iloinen,
avoin hymynsä; hänen tietämättömyytensä kaikista sopivaisuuden ja
kohteliaisuuden vaatimuksista ja ne lapselliset jutut _rukhin_ eläinten
toimista, joita hän kertoi (ja joihin Gisborne nyt alkoi uskoa).
Ratsastettuaan tunnin vehreydessä hän kuuli takaa rasahduksen, ja
Mowgli hiipi hänen jalustimensa viereen.

"Meillä on edessämme kolmen päivän työ uudisistutuksilla", sanoi
Gisborne.

"Hyvä", sanoi Mowgli, "on aina hauska hoitaa nuoria puita. Ne kasvavat
nopeasti, jos vain eläimet jättävät ne rauhaan. Meidän täytyy uudelleen
ajaa villisiat pois."

"Uudelleen?" virkkoi Gisborne hymyillen.

"Niin, ne tonkivat ja myllersivät viime yönä nuoressa _salissa_, ja
minä ajoin ne pois. Juuri siitä syystä minä en tullut kuistille tänä
aamuna. Sikoja ei oikeastaan saisi ollenkaan pitää _rukhin_ tällä
puolella. Meidän täytyy saada ne pysymään Kanye-virran alajuoksun
varrella."

"Yhtä hyvin voisimme paimentaa pilviä. Mutta, Mowgli, jos asianlaita on
niin kuin sinä sanot, niin sinähän toimit _rukhissa_ paimenena saamatta
mitään palkkaa..."

"Eikö tämä ole Sahibin _rukh_?" sanoi Mowgli kohottaen nopeasti
katseensa. Gisborne nyökkäsi kiitollisena ja jatkoi:

"Eikö olisi parempi saada työstään hallitukselta maksu? Pitkän
palvelusajan jälkeen saa eläkkeen."

"Minä olen ajatellut sitä", sanoi Mowgli, "mutta metsänvartijat asuvat
majoissa, joissa on suljetut ovet, ja kaikki sellainen tuntuu minusta
ansalta. Mutta minä mietin vielä.. ."

"Mieti nyt oikein tarkasti ja ilmoita minulle sitten, millaiseen
päätökseen olet tullut. Tässä me levähdämme ja syömme aamiaista."

Gisborne laskeutui hevosen selästä ja kaivoi aamuateriansa esille
kotitekoisesta satularepusta. Hän näki päivän nousevan kuumana
_rukhiin_. Mowgli loikoi ruohikossa hänen vieressään ja tuijotti
taivaalle.

Äkkiä hän kuiskasi veltosti: "Sahib, annoitko bangalossa määräyksen,
että niiden tänään pitäisi ottaa valkoinen tamma ulos?"

"En, se on lihava ja vanha ja päälle päätteeksi ontuu hiukan. Miten
niin?"

"Sillä ratsastetaan par'aikaa eikä suinkaan hitaasti sitä tietä, joka
vie rautatielinjalle."

"Pyb, sinne on kaksi kossia. Se on tikka."

Mowgli kohotti kätensä varjostaakseen silmiään auringolta.

"Tie tekee suuren kaarroksen bangalosta. Sinne on linnuntietä
korkeintaan yksi koss; ja ääni lentää, niinkuin linnutkin. Katsommeko?"

"Mitä tyhmyyksiä? Juosta koss tällaisessa helteessä vain katsomaan,
mistä jokin ääni tulee."

"Ei, hevonen on Sahibin. Tarkoitan vain, että houkuttelisimme sen
tänne. Ellei se ole Sahibin hevonen, niin mitä siitä. Jos se on Sahibin
tamma, voi Sahib tehdä, mitä haluaa. Sillä ratsastetaan totisesti
lujaan."

"Entä kuinka luulet saavasi sen tänne, hupakko?"

"Onko Sahib unohtanut? Samalla tavoin kuin nilghain, ei mitenkään
toisin."

"Nouse sitten ja juokse, jos sinua niin kovasti haluttaa."

"Oh, ei minun tarvitse juosta."

Hän ojensi kätensä ikäänkuin äänettömyyteen kehoittaen ja kajautti, yhä
selällään ruohikossa, kolme kertaa syvän, lutkuttavan äänen, joka oli
Gisbornelle aivan uutta.

"Se tulee kyllä", sanoi Mowgli sitten. "Odottakaamme varjossa."

Pitkät silmäripset painuivat ihmeellisille silmille, ja hän näytti
vaipuvan uneen aamutyvenessä. Gisborne odotti kärsivällisesti; Mowgli
oli todellakin hassahtava, mutta muuten juuri sellainen hupainen
toveri, jollaista yksinäinen metsävirkamies saattoi toivoa.

"Hoh! Hoh!" sanoi Mowgli unisesti, silmät yhä edelleen suljettuina.
"Se on heittänyt ratsastajan selästään. Hyvä, ensin tulee tamma ja
sitten mies." Sitten hän haukotteli, niin että Gisbornen ori hirnui.
Kolme minuuttia myöhemmin karkasi valkoinen tamma satuloituna ja
suitsitettuna, mutta ilman ratsastajaa aukeamalle, jossa he istuivat,
ja liittyi toveriinsa.

"Se ei ole erikoisen kuuma", sanoi Mowgli, "mutta tässä helteessä
nousee hiki hitaasti. Pian me saamme nähdä ratsastajan, sillä ihminen
kulkee hitaammin kuin hevonen — varsinkin jos hän sattuu olemaan vanha,
lihava mies."

"Allah! Se on paholaisen työtä", huusi Gisborne hypähtäen pystyyn,
sillä hän kuuli viidakosta huudon.

"Älä välitä siitä, Sahib. Hän ei ole vahingoittunut. Hänkin tulee kyllä
sanomaan, että se on paholaisen työtä. Oh, kuule! Kuka siellä?"

Abdul Gafurin ääni se äärimmäisessä pelossa rukoili huutaen
tuntemattomia valtoja armahtamaan häntä ja hänen harmaata tukkaansa.

"Ei, minä en jaksa enää", kiljui hän. "Minä olen vanha mies ja olen
kadottanut turbaanini. Arré! Arré! Mutta minä koetan! Minä riennän!
Minä juoksen! Oi te pimeyden henget! Minä olen muhamettilainen!"

Tiheikkö jakautui, ja näkyviin tuli Abdul Gafur, turbaanittomana ja
kengättömänä, vyö liehuen, mutaa ja ruohoa nyrkkiin puristetuissa
käsissään ja kasvot tummanpunaisina. Hän huomasi Gisbornen, kiljahti
uudelleen, syöksyi hänen eteensä ja heittäytyi uupuneena ja vavisten
hänen jalkainsa juureen. Mowgli katsoi häneen tarkoituksellisen
säälivästi.

"Tästä on leikki kaukana", sanoi Gisborne vakavasti. "Mieshän on
kuolemaisillaan, Mowgli."

"Oh, ei hän kuole. Hän vain pelkää."

Abdul Gafur vaikerteli ja nousi pystyyn, vavisten kaikilta jäseniltään.

"Se oli noituutta — noituutta ja paholaisen peliä", nyyhkytti hän
haparoiden käsillään poveaan. "Syntieni tähden ovat paholaiset
piiskanneet minut halki metsän. Nyt se on lopussa. Minä kadun. Ota ne,
Sahib!" Ja hän ojensi isännälleen tukun likaisia papereita.

"Mitä tämä tarkoittaa, Abdul Gafur?" kysyi Gisborne, joka jo aavisti,
mitä tuleman piti.

"Heitä minut vankilaan — kaikki setelit ovat tässä — mutta auta minua,
etteivät paholaiset aja minua takaa. Minä olen rikkonut Sahibia ja
hänen suolaansa vastaan, jota minä olen syönyt; mutta ellei noita
metsänhenkiä olisi ollut, olisin minä ostanut maata kaukana täältä ja
elänyt koko elinaikani levossa ja rauhassa."

Hän löi päänsä maahan epätoivon ja pelon vallassa. Gisborne selaili
setelitukkua. Siinä olivat hänen säästetyt kuukauspalkkansa yhdeksältä
viime kuulta — se setelipinkka, joka oli maannut hänen piirongissaan
kotoa saatujen kirjeiden joukossa.

Mowgli katsoi Abdul Gafuriin ja naureskeli itsekseen.

"Minä en enää tahdo nousta hevosen selkään. Minä tahdon mennä kotiin
Sahibin kanssa, ja sitten hän saa lähettää minut vartioituna vankilaan.
Hallitus antaa monta vuotta tällaisesta rikoksesta", sanoi ukko
synkästi.

_Rukhin_ yksinäisyys aiheuttaa kummallisia ajatuksia ja koko joukon
tekoja. Gisborne katsoi Abdui Gafuriin ja palautti mieleensä, että
tämä oli ollut hyvä palvelija ja että kysyi vaivaa perehdyttää uusi
hovimestari talon tapoihin ja että hän parhaassa tapauksessa saisi vain
uudet kasvot ja uuden kielen.

"Kuulehan, Abdul Gafur", sanoi hän. "Sinä olet tehnyt hyvin väärin ja
kokonaan menettänyt _izzatisi_ ja maineesi. Mutta minä otaksun, että
tämä pälkähti päähäsi yht'äkkiä?"

"Allah! Minä en milloinkaan ennen ole ajatellut seteleitä. Paha tarttui
kurkkuuni, kun katselin niitä."

"Sitä aavistinkin. Palaa siis talooni, ja kun tulen kotiin, toimitan
rahat pikalähetin mukana pankkiin, ja sitten on asia unohdettu. Sinä
olet liian vanha vankilaan. Ja sitäpaitsi sinun perheesi on syytön."

Vastauksen asemasta Abdul Gafur purskahti itkuun ja painoi päänsä
Gisbornen härännahkaisten ratsastussaappaiden väliin.

"Minua ei siis eroteta?" sammalsi hän nyyhkytysten lomassa.

"Sen saamme nähdä. Kaikki riippuu siitä, miten sinä käyttäydyt, kun
minä tulen takaisin. Nouse tamman selkään ja ratsasta rauhassa kotiin."

"Mutta paholaiset? _Rukh_ on täynnä paholaisia."

"Älä pelkää, ukkoseni. Eivät ne tee sinulle mitään, jos vain tottelet
Sahibin määräyksiä", sanoi Mowgli. "Ja muussakin tapauksessa ne
ajaisivat sinut takaisin kotiin — nilghain tietä."

Abdul Gafur sitoi parhaillaan vyötään; hänen leukansa longahti alas, ja
hän tuijotti Mowgliin.

"Ovatko ne hänen paholaisiaan? Hänen paholaisiaan! Ja minä olin aikonut
palata ja heittää syyn tuon noidan niskoille."

"Se oli hyvä suunnitelma, mutta ennenkuin asettaa ansan, on ensin
katsottava, kuinka iso vangittava otus on. Nyt minä en enää ajattele
sitä, että joku on ottanut yhden Sahibin hevosista. Minä en muista,
että joku on aikonut tehdä minut varkaaksi Sahibin silmissä ja että
paholaiseni ovat; raahanneet tänne jonkun jaloista. Mutta eikö meidän
jo ole aika lähteä?"

Mowgli katsoi kysyvästi Gisborneen. Mutta Abdul Gafur meni nopeasti
valkean tamman luo, kömpi sen selkään ja pakeni. Metsäpolku ryskyi ja
kajahteli hänen jäljessään.

"Hyvä on", sanoi Mowgli. "Mutta hänet heitetään vielä kerran maahan,
ellei hän pidä harjasta kiinni."

"Nyt sinun on jo aika sanoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee", sanoi
Gisborne sangen vakavasti. "Mitä tuo lörpötys sinun paholaisistasi
merkitsee? Kuinka voidaan ihmisiä ajaa _rukhissa_ sinne tänne kuin
karjaa? Vastaa!"

"Onko Sahib vihainen siitä, että minä pelastin rahat hänelle?"

"En, mutta tuon takana piilee jotakin, josta minä en pidä."

"Hyvä on. Jos minä nyt nousen ja astun kolme askelta _rukhiin_, ei
kukaan, ei edes Sahib löydä minua, ennenkuin itse tahdon. Minä en sitä
mielelläni tee, mutta minä en myöskään halua kertoa. Ole kärsivällinen
jonkin aikaa, Sahib, niin eräänä kauniina päivänä näytän sinulle
kaikki, sillä jonakin päivänä me, jos sinä suvaitset, ajamme yhdessä
kaurista. Tässä ei ole ollenkaan mitään paholaisen peliä. Mutta... minä
tunnen _rukhin_ yhtä hyvin kuin joku toinen keittiönsä."

Mowgli puhui kuin olisi puhunut malttamattomalle lapselle. Gisborne
oli hämillään, pettynyt ja hiukan harmissaan eikä vastannut mitään,
tuijotti vain maahan ja mietti. Kun hän kohotti katseensa, oli
metsäihminen kadonnut.

"Ei ole hyvä olla", sanoi tyyni ääni tiheiköstä, "kun ystävät ovat
pahoja. Odota iltaan, Sahib, jolloin ilma viilenee."

Jäätyään sitten yksin keskelle _rukhia_ Gisborne aluksi kirosi,
mutta nauroi sitten, nousi hevosen selkään ja jatkoi ratsastusta.
Hän kävi erään metsänvartijan majassa, tarkasti pari uudisistutusta,
antoi määräyksen polttaa polku kuivaan ruohikkoon ja lähti sitten
leiripaikalle, jonka hän itse oli valinnut — joukko kivilohkareita,
joiden päälle oli oksista ja lehdistä rakennettu alkeellinen katto;
se sijaitsi lähellä Kanye-virran rantoja. Oli jo hämärä, kun hän
sai sen paikan näköpiiriinsä, ja _rukh_ oli heräämässä äänettömään,
saaliinhimolla kyllästettyyn yöelämäänsä.

Eräällä kallionharjalla lepatteli leirituli, ja tuuli kantoi hyvin
maukkaan päivällisen tuoksua.

"Hm!" sanoi Gisborne. "Se on parempaa kuin kylmä ruoka. Ainoa, joka
voi olla täällä, on Müller, ja virallisesti hänen pitäisi par'aikaa
tarkastaa Changamangan _rukhia_. Haluaisinpa tietää, mitä hän tekee
täällä minun alueellani."

Tuolla kookkaalla saksalaisella, joka oli koko Intian metsien
päällikkö, ylijahtimestari Birmasta Bombayhin, oli tapana liidellä
yölepakon tavoin paikasta paikkaan ilmoittamatta edeltäkäsin tulostaan
ja sukeltaa esiin juuri siellä, minne häntä vähimmin odotettiin.
Hänen teoriansa mukaan odottamattomat tarkastukset, puutteiden
havaitseminen ja ojennukset "paikan päällä" olivat äärettömän paljon
parempia kuin hidas kirjeenvaihto, joka päättyi kirjoitettuun ja
viralliseen muistutukseen, joka vuosia myöhemmin saatettiin vetää
esiin metsävirkamiestä vastaan. Eli niinkuin hän sen selitti: "Jos
minä vain juttelen pojilleni saksalaisena setänä, niin he sanovat:
'Senkin kirottu vanha Müller', — ja tekevät sitten paremmin seuraavalla
kerralla. Mutta jos minun paksukalloinen virastopäällikköni kirjoittaa
ja sanoo, että Müller, päätarkastaja, on hyvin tyytymätön, ei se
ensinkään auta yhtään, kun minä en ole paikalla, ja toiseksi voi
se tyhmyri, joka tulee minun jälkeeni, sanoa parhaille pojilleni:
Katsokaa, te olette saanut ojennuksen edeltäjältäni.' Sen minä sanon,
että leveät ja laveat kirjoitukset eivät saa puita kasvamaan." Müllerin
syvä ääni kaikui pimeydestä leiritulen takaa; hän seisoi siinä käsi
suosikkikokkinsa olalla.

"Ei niin paljon kastiketta, sinä Belielin poika! Worcester-kastike,
se ei olekaan pelkkää vettä. Kas, Gisborne! Te tulette hyvin huonolle
päivälliselle. Missä teidän leirinne on?" — ja hän astui kättelemään.

"Minä olen leirissäni, sir", sanoi Gisborne. "En aavistanut, että te
olitte täällä."

Müller katseli nuoren miehen sopusuhtaista vartaloa.

"Hyvä! Oikein hyvä! Hevonen ja vähän kylmää syötävää. Kun olin nuori,
tein minäkin leirini sillä tavoin. Nyt teidän tulee syödä päivällistä
minun kanssani. Minä menin päämajaan laatimaan raporttiani viime
kuukaudelta. Kirjoitin puolet — hoh-hoh! — ja loput annoin kirjurilleni
ja lähdin taas ulos. Se hallitus on hullaantunut noihin raportteihin."

Gisborne nauroi, sillä hän muisti ne monet jutut, joita kerrottiin
Müllerin ja hallituksen välisistä rettelöistä. Rohkeapuheisimpana
kaikista virkamiehistä tämä oli erikoisasemassa, sillä metsänhoidon
tuntijana hän oli vertaansa vailla.

"Jos minä tapaan teidät, Gisborne, istumassa bangalossanne ja
raapustamassa minulle raportteja istutuksistanne, sen sijaan että
ratsastaisitte niillä istutuksilla, siirrän minä teidät keskelle
Bekaneerin erämaata istuttamaan sinne. Minä olen sairas kaikista
raporteista ja tyhmistä papereista... meidänhän pitää tehdä työtä."

"Oh, ei vaaraa, että minä tuhlaisin aikaani sellaiseen. Minä vihaan
kirjoitustöitä yhtä paljon kuin te, sir."

Keskustelu siirtyi nyt ammattiasioihin. Müllerin oli tehtävä paljon
kysymyksiä ja Gisbornen vastaanotettava paljon määräyksiä ja
viittauksia, kunnes päivällinen oli valmis. Se oli hienoin ateria, mitä
Gisborne kuukausiin oli syönyt. Vaikka muonavarastot olisivat olleet
kuinka kaukana hyvänsä, ei se saanut vaikuttaa siihen tehtävään, joka
oli uskottu Müllerin kokille; ja ruokalista alkoi siellä erämaassa
makeanveden-kalan selkälihasta ja päättyi kahviin ja konjakkiin.

"Ah", sanoi Müller vihdoin ja huokasi mielihyvästä sytyttäessään
sikarin ja vajotessaan kuluneeseen leirituoliinsa. "Kun aherran kokoon
raporttejani, olen minä vapaa-ajattelija ja ateisti, mutta täällä
_rukhissa_ minä olen enemmän kuin kristitty. Minä olen myöskin pakana."

Hän pyöritteli hyvillä mielin sikarinimuketta kielellään, antoi
käsiensä vaipua polvelle ja tuijotti eteensä iltausvista sankkaan
_rukhiin_, joka oli täynnä hiipiviä ääniä: oksien ritinää, joka
muistutti tulen ritinää hänen takanaan; kuumuudesta taipuneen ja nyt
kylmässä yössä ojentuvan oksan rapinaa; Kanye-virran lakkaamatonta
solinaa ja kukkuloiden aallonharjan takana piileviltä ylämaan
ruohokentiltä kantautuvaa suhinaa. Hän puhalsi paksun savupilven ja
alkoi laususkella Heineä itsekseen.

"Niin, kaikki on oikein hyvin. Oikein hyvin. Niin, minä teen ihmeitä,
Herra nähköön, ja ne onnistuvat myöskin. Muistan sen ajan, jolloin
täällä ei ollut teidän kämmenenne kokoista _rukhia_ tästä peltoihin ja
karja kuivana aikana sai syödä kuolleen karjan luita. Nyt puut ovat
palanneet. Ne oli istuttanut vapaa-ajattelija, hän kun tiesi juuri
sen syyn, joka ne synnyttää! Mutta puut palvelivat vanhoja jumaliaan
— ja kristittyjen jumalat valittivat kovasti. Ne eivät voineet elää
_rukhissa_, Gisborne."

Eräällä ratsastuspolulla liikkui varjo — se liikkui ja läheni
tähtivalossa.

"Minä olen puhunut totta. Tst! Tuossa on Faun, joka tulee tervehtimään
päätarkastajaa. Taivas, se on se jumala. Katso!"

Mowgli siinä tuli valkea seppeleensä päässään ja kädessään puoliksi
kuorittu oksa — hän lähestyi tulta epäluuloisena, valmiina pakenemaan
pienimmästäkin syystä takaisin lehvästöön.

"Se on eräs ystävistäni", sanoi Gisborne. "Hän etsii minua. Halloo,
Mowgli!"

MûlIer ehti tuskin räpäyttää silmäänsä, kun mies jo oli Gisbornen
vieressä ja huudahti:

"Minä tein väärin, kun lähdin. Minä tein äärin, mutta minä en tietänyt,
että sen naaras, joka surmattiin virralla, oli liikkeellä ja etsi
sinua. Muuten en olisi mennyt. Se on seurannut sinun jälkiäsi, Sahib."

"Hän on hiukan hassahtava", sanoi Gisborne, "ja hän puhuu näiden
seutujen eläimistä, kuin olisivat ne hänen ystäviään."

"Tietysti — tietysti. Kukapa ne tuntisi, ellei Faun?" sanoi Müller
vakavasti. "Mitä hän sanoo tiikereistä — tuo jumala, joka tuntee teidät
niin hyvin?"

Gisborne sytytti uuden sikarin, ja ennenkuin hän oli lopettanut
kertomuksensa Mowglista ja hänen teoistaan, oli se muuttunut pätkäksi,
joka melkein kärvensi viiksiä. Müller kuunteli keskeyttämättä.

"Se ei ole hulluutta", sanoi hän vihdoin, kun Gisborne oli kuvaillut
Abdul Gafurin hurjan ajon. "Se ei suinkaan ole hulluutta."

"Mitä se sitten on? Hän poistui aamulla luotani hieman nyreissään, kun
olin pyytänyt häntä kertomaan, miten oli menetellyt. Minusta hän on
tavalla tai toisella hiukan konstikas."

"Ei, hän ei ole lainkaan konstikas, mutta hyvin ihmeellistä tämä on.
Tavallisesti ne kuolevat nuorina — sellaiset ihmiset. Ja te sanotte,
ettei tuo palvelija tietänyt, mikä hevosta ajoi, ja tietenkään se
nilghai ei osannut puhua."

"Ei, piru vieköön, siellä ei ollut mitään. Minä kuuntelin, ja minulla
on tarkka kuulo. Härkä ja mies tulivat päistikkaa — järjettöminä
pelosta."

Müller ei vastannut, vaan tarkasteli sensijaan Mowglia kiireestä
kantapäähän ja viittasi häntä sitten tulemaan lähemmäksi. Mowgli astui
hänen luokseen varovasti kuin kauris epäilyttäviä jälkiä.

"Ei vaaraa", sanoi Müller alkuasukasten kielellä. "Ojenna kätesi!"

Hän siirsi kättänsä pitkin toisen käsivartta ja nyökkäsi.

"Niinkuin arvelinkin. Anna nyt polvesi tänne!" Hän koetteli
polvenlumpiota ja polvikuoppaa ja hymyili. Pari valkoista arpea herätti
hänen huomiotaan.

"Nuo sinä sait, kun olit hyvin nuori?" sanoi hän.

"Niin", vastasi Mowgli hymyillen. "Eräiden pienokaisten hyväilyistä."
Ja hän jatkoi olan yli Gisbornelle: "Tämä Sahib tietää paljon. Kuka hän
on?"

"Sen saat kuulla sitten, ystäväni. No, missä ne asustavat?"

Mowgli kuvasi kädellään ympyrän.

"Vai niin. Ja sinä pystyt ajamaan nilghaita. Katsohan tuonne!
Siellä seisoo tammani paalunsa ääressä. Voitko saada sen tänne
säikähdyttämättä sitä?"

"Voinko saada tamman Sahibin luo säikähdyttämättä sitä?" toisti Mowgli
hiukan tavallista korkeammalla äänellä. "Ei mikään ole helpompaa, jos
vain riimu irroitetaan."

"Irroita riimu!" huusi Müller ratsaspalvelijalle. Tuskin oli tämä
noudattanut käskyä, kun voimakas austraalialainen tamma kohotti päätään
ja suipisti korviansa.

"Varovasti! En tahdo, että se ajetaan _rukhiin_", sanoi Müller.

Mowgli seisoi yhä tulen edessä — ulkomuodoltaan ja vartaloltaan aivan
kreikkalaisten metsänjumalan kaltaisena, sellaisena kuin se monissa
kirjoissa on kuvattu. Tamma nosti takajalkaansa ja huomasi, ettei ollut
sidottu, sitten se kulki nopeasti herransa luokse ja painoi päänsä
päristäen hänen rintaansa vasten.

"Se tuli itsestään. Niin minunkin hevoseni tekisivät", virkkoi Gisborne'

"Koeta, hikoileeko se", sanoi Mowgli.

Gisborne pani kätensä tamman höyryäville lautasille.

"Riittää", sanoi Müller.

"Riittää", toisti Mowgli, ja kaiku vastasi jostakin kalliosta hänen
selkänsä takaa.

"Inhoittavaa, eikö totta", sanoi Gisborne.

"Ei, vain ihmeellistä — hyvin ihmeellistä. Ettekö vielä ymmärrä,
Gisborne?"

"Myönnän, etten ymmärrä lainkaan."

"Hyvä, siinä tapauksessa minä en sano mitään. Hän sanoo jonakin päivänä
näyttävänsä, mitä se on. Olisi väärin, jos minä puhuisin. Minä en vain
voi käsittää, kuinka hän ei jo kauan sitten ole kuollut. Kuulehan nyt,
sinä." Hän nyökkäsi Mowglille ja palasi alkuasukasten kieleen:

"Minä olen kaikkien _rukhien_ päällikkö koko Intiassa ja Mustan
Veden ympärillä. En tiedä, montako miestä minun alaisinani on — ehkä
viisituhatta, ehkä kymmenen. Sinun tulee — ei kuljeksia _rukhissa_ ja
ajaa eläimiä huvin vuoksi, vaan palvella minua, joka olen hallitus, kun
metsät ovat kyseessä, ja elää tässä _rukhissa_ metsänvartijana; ajaa
pois kylänmiesten vuohet, kun ei ole annettu määräystä, että ne saavat
käydä laitumella _rukhissa_; pitää niistä huolta, kun sellainen määräys
on tullut, ilmoittaa Gisborne Sahibille, onko _rukhissa_ tiikereitä ja
missä ne oleskelevat ja mitä eläimiä metsissä on; ja pitää tarkasti
silmällä kaikkia tulia _rukhissa_, sillä sinä voit varoittaa nopeammin
kuin kukaan toinen. Tästä työstä sinulle annetaan joka kuukausi maksu
hopearahoissa, ja lopuksi, kun sinulla on vaimo ja karjaa ja kenties
lapsiakin, sinä saat eläkkeen. Mitä siihen sanot?"

"Sitähän minä juuri...", aloitti Gisborne.

"Minun Sahibini puhui tänä aamuna sellaisesta toimesta. Minä olen
kuljeksinut koko päivän ja miettinyt sitä, ja minun vastaukseni on nyt
valmis. Minä palvelen, jos saan palvella tässä _rukhissa_ eikä missään
muussa, Gisborne Sahibia eikä ketään muuta."

"Olkoon niin. Viikon kuluttua tulee kirjallinen määräys, joka antaa
hallituksen kunnian pantiksi eläkkeestä. Sinä saat rakentaa majasi
sille paikalle, minkä Gisborne Sahib sinulle osoittaa."

"Aioin juuri ehdottaa teille tätä", sanoi Gisborne.

"Se ei ollut tarpeen, kun vain sain nähdä miehen. Hänen veroistaan
metsänvartijaa ei tule koskaan olemaan. Hän on ihme. Sanonpa teille,
Gisborne, että huomaatte itsekin sen eräänä päivänä. Nähkääs, hän on
_rukhin_ jokaisen eläimen kasvattiveli."

"Mieleni olisi keveämpi, jos käsittäisin seikan."

"Se tulee, se tulee. Sanonpa teille, että vain kerran aikaisemmin —
ja siitä on kolmekymmentä vuotta — olen tavannut pojan, joka alkoi
niinkuin tämä mies on alkanut. Ja se kuoli. Joskus voitte kuulla niistä
väenlaskuraporttien yhteydessä, mutta ne kuolevat kaikki. Tämä mies
on saanut elää, ja hän on anakronismi, sillä hän on vanhempi kuin
rautakausi ja kivikausi. Hän on ihmisen historian alku — paratiisin
Aatami, ja nyt tarvitsisimme vielä Eevan. Ei, hän on vanhempi kuin tuo
satu, yhtä varmasti kuin _rukh_ on jumalia vanhempi. Gisborne, minä
olen nyt kerta kaikkiaan pakana."

Koko pitkän illan Müller sitten istui ja tupakoi tupakoimistaan ja
tuijotti tuijottamistaan pimeyteen, ja hänen huulensa liikkuivat, ja
hänen kasvonsa loistivat ihmeellisesti. Hän meni telttaansa, mutta
tuli pian takaisin majesteetillisessa ruusunpunaisessa yönutussaan,
ja viimeiset sanat, jotka Gisborne kuuli hänen lausuvan _rukhille_
keskiyön syvässä hiljaisuudessa, olivat seuraavat, jotka hän deklamoi
suurella paatoksella:

    Meiss' on luonnottomuuden piina.
    Kevätvoima sun suonissas on.
    Isäs Priapos on, Libitina
    on äitisi kuolematon.

"Nyt sen tiedän. Olinpa pakana tai kristitty, _rukhin_ sisimpiä
salaisuuksia en saa koskaan tietää."

       *       *       *       *       *

Keskiyöllä viikkoa myöhemmin seisoi Abdul Gafur tuhkanharmaana raivosta
Gisbornen sängyn ääressä ja pyysi häntä kuiskaten heräämään.

"Nouse, Sahib", hän änkytti. "Nouse ja ota kiväärisi. Minulta on
riistetty kunniani. Nouse ja ammu, ennenkuin kukaan on nähnyt sitä."

Vanhuksen kasvot olivat niin muuttuneet, että Gisborne säikähti.

"Sentähden siis tuo viidakkoirtolainen auttoi minua kattamaan Sahibin
pöytää ja noutamaan vettä ja kynimään lintuja. He ovat menneet yhdessä
tietänsä kaikista selkäsaunoistani huolimatta, ja nyt tuo mies istuu
paholaistensa keskellä ja houkuttelee tytön sielua hornaan. Nouse,
Sahib, ja tule mukaani."

Hän pisti kiväärin unenpöpperöisen Gisbornen käteen ja melkein veti
hänet kuistille.

"He istuvat tuolla _rukhissa_ vajaan pyssynkantaman päässä talosta.
Seuraa minua hiljaa."

"Mitä tämä on? Mitä on tekeillä, Abdul?"

"Mowgli ja hänen paholaisensa. Ja myöskin minun oma tyttäreni", sanoi
Abdul Gafur. Gisborne vihelsi ja seurasi häntä. Nyt hän ymmärsi,
miksi Abdul Gafur öisin piiskasi tytärtään ja miksi Mowgli auttoi
taloustoimissa miestä, jonka hänen oma voimansa — olipa se sitten
mikä hyvänsä — oli todistanut syylliseksi varkauteen. Metsän asukkaan
kosinta on pian tehty.

Metsästä kuului huilunsäveliä, ikäänkuin joku vaeltava metsänjumala
olisi istunut siellä soitellen, ja kun he tulivat lähemmäksi, kuulivat
he ihmisäänien supatusta. Polku päättyi pieneen puoliympyrän muotoiseen
aukeamaan, jota reunusti korkea ruohikko ja osaksi puutkin. Keskellä
istui kaatuneella puunrungolla Mowgii selkä katsojiin päin, päässään
tuore seppel ja käsi kiedottuna Abdul Gafurin tyttären kaulalle;
hän puhalsi alkeellista bambuhuilua, ja neljä isoa sutta tanssi
juhlallisesti takajaloillaan musiikin tahdissa.

"Siinä hänen paholaisensa ovat", kuiskasi Abdul Gafur. "Hänellä oli
kimppu panoksia kädessään. Huilusta kuului venytelty, väräjävä ääni;
eläimet lopettivat silloin tanssinsa ja paneutuivat pitkäkseen maahan
katsellen tyttöä tarkkaavaisin, vihrein silmin.

"Näetkö nyt", sanoi Mowgli. "Ei kai tässä ole mitään vaarallista?
Minä sanoin sinulle, pikku uljassydän, ettei se ollut vaarallista, ja
sinä uskoit minua. Sinun isäsi väitti — oi jospa olisit voinut nähdä
isäsi, kun häntä ajettiin nilghai-tietä — sinun isäsi väitti, että ne
olivat paholaisia; ja Allahin nimessä, joka on sinun jumalasi, minä en
ihmettele, että hän luuli niin."

Tyttö nauroi pientä helmeilevää naurua, ja Gisborne kuuli Abdulin
kiristelevän harvoja jäljelläolevia hampaitaan. Se ei ollut sama
tyttö, jonka Gisborne oli nähnyt hiiviskelevän talossa hunnutettuna ja
äänettömänä, vaan kokonaan toinen — nainen, joka oli puhjennut täyteen
kukoistukseen yhdessä yössä, niinkuin orvokit, jotka kukkivat yhden
tunnin polttavassa kuumuudessa.

"Ne ovat minun leikkitovereitani ja veljiäni, sen äidin lapsia, joka
imetti minua, niinkuin kerroin sinulle keittiön takana", jatkoi Mowgli.
"Sen isän lapsia, joka asettui minun ja kylmän väliin luolan aukolle,
kun minä olin pieni alaston lapsi. Katsohan vain" — eräs susista
kohotti harmaan kuononsa ja nuoli Mowglin polvea — "minun veljeni
tuntevat, että minä puhun niistä. Niin, kun minä olin pieni lapsi, oli
tuo pentu, joka pyöriskeli kanssani maassa."

"Mutta sinä olet sanonut, että sinä olet syntynyt ihmisestä", kuhersi
tyttö ja painautui lähemmäksi hänen olkapäätään. "Olethan sinä syntynyt
ihmisestä?'"'

"Sanoinko? Niin, minä tiedän, että olen syntynyt ihmisestä, koska
sydämeni on sinun vallassasi, sinä pieni."

Tytön pää liukui Mowglin leuan alle. Gisborne kohotti kätensä
varoittaakseen Abdul Gafuria, jota tuo eriskummallinen näky ei lainkaan
liikuttanut.

"Mutta kuitenkin minä olin susi susien joukossa, kunnes se hetki tuli,
jolloin ne, jotka elivät viidakossa, kehoittivat minua menemään, koska
minä olin ihminen."

"Kutka kehoittivat sinua menemään? Tuohan ei muistuta ollenkaan oikean
ihmisen puhetta."

"Eläimet, käsitätkö? Sinä pieni, sinä et ikinä uskoisi sitä, mutta
niin se kuitenkin oli. Viidakon eläimet kehoittivat minua menemään,
mutta nämä neljä seurasivat minua, sillä minä olin niiden veli. Sitten
minä jouduin karjanpaimeneksi ihmisten pariin ja opin heidän kielensä.
Ho-hoo! Laumat maksoivat tullia minun veljilleni, kunnes muudan nainen,
muudan vanha nainen, rakkaani, näki minun eräänä yönä leikkivän
veljieni kanssa niitetyllä kentällä. Silloin ne sanoivat, että minussa
oli paholaisia, ja minut ajettiin kylästä kepiniskuilla ja kivillä,
jo nuo neljä tulivat minun mukaani salaa eikä muiden nähden. Tämä
tapahtui sen jälkeen kuin minä olin oppinut syömään keitettyä ruokaa
ja puhumaan rohkeasti. Kylästä kylään minä kuljin, oi minun sydämeni
sydän, milloin karjanpaimenena, milloin puhvelinajajana, milloin
jälkienseuraajana, mutta koskaan ei ollut miestä, joka olisi uskaltanut
kahta kertaa kohottaa sormeaan minua vastaan." Hän kumartui taputtamaan
muuatta sudenpäätä. "Etkö sinäkin pidä niistä? Niissä ei ole mitään
pahaa eikä mitään noituutta. Katso, ne tuntevat sinut jo."

"Metsät ovat täynnä kaikenlaisia pahoja henkiä", sanoi tyttö väristen.

"Se on vale. Lapsen vale", vastasi Mowgli hyvin vakavasti. "Minä olen
maannut kasteessa tähtien alla ja pitkiä, pimeitä öitä, ja minä kai
tiedän sen. Viidakko on minun kotini. Pitäisikö miehen pelätä omia
kattoparrujaan ja vaimon miehensä liettä? Kumarru ja hyväile niitä!"

"Ne ovat koiria ja likaisia", mutisi tyttö ja kumartui kasvot poispäin
käännettyinä.

"Syötyämme hedelmää me muistamme lain", sanoi Abdul Gafur katkerasti.

"Mitä hyödyttää odottaa enää, Sahib? Ammu!"

"Vaiti sinä! Kuulkaamme, mitä on tapahtunut", sanoi Gisborne.

"Se oli hyvin tehty", sanoi Mowgli ja kietoi taas kätensä tytön
ympärille. "Koiria tai ei, ne ovat kuitenkin seuranneet minua tuhannen
kylän läpi."

"Ah, entä missä sinun sydämesi silloin oli? Tuhannen kylän läpi! Sinä
olet tavannut tuhat tyttöä. Olenko minä — olenko minä ainoa tyttö, joka
on saanut sinun sydämesi?"

"Minkä nimeen minun on vannottava? Allahinko, josta sinä puhut?"

"Ei, sinun oman elämäsi nimeen, joka on sinussa, ja minä olen
tyytyväinen. Missä sinun sydämesi oli noina päivinä?"

Mowgli nauroi:

"Vatsassani, sillä minä olin nuori ja aina nälkäinen. Sentähden minä
opettelin metsästämään ja seuraamaan jälkiä antaen veljilleni käskyjä
kuin kuningas armeijoilleen. Niiden avulla minä ajoin nilghain hupsun
nuoren Sahibin luokse ja paksun lihavan tamman paksun lihavan Sahibin
luokse, kun he kysyivät minun mahtiani. Olisi ollut yhtä helppo ajaa ne
itse. Nytkin", hän koroitti jonkin verran ääntään, "nytkin minä tiedän,
että minun takanani seisovat sinun isäsi ja Gisborne Sahib. Ei, älä
juokse, sillä vaikka heitä olisi kymmenen miestä, eivät he uskaltaisi
astua askeltakaan eteenpäin. Muista, että jos sinun isäsi vielä kerran
lyö sinua, lausun minä sanan ja ajan häntä jälleen ympäri _rukhia_."

Yksi susista nousi ja paljasti hampaansa.

Gisborne tunsi, kuinka Abdul Gafur vapisi hänen vieressään. Seuraavassa
hetkessä oli paikka tyhjä, ja lihava mies kiiti tiehensä.

"Nyt on ainoastaan Gisborne Sahib jäljellä", sanoi Mowgli, yhä
kääntymättä, "mutta minä olen syönyt Gisborne Sahibin leipää, ja pian
minä olen hänen palveluksessaan, ja minun veljeni rupeavat palvelemaan
häntä ajamalla riistaa ja tuomalla tietoja. Kätkeydy ruohikkoon!"

Tyttö pakeni, ja korkea ruohikko sulkeutui hänen ja sen suden jälkeen,
joka seurasi häntä vartijana. Nyt Mowgli kääntyi ja seisoi kolmen
jäljelläolevan suden kanssa kasvot Gisborneen päin, kun tämä tuli hänen
luokseen.

"Tässä koko noituus on", sanoi Mowgli osoittaen niitä kolmea.
"Lihava Sahib tiesi, että me, jotka olemme kasvaneet susien parissa,
ryömimme ensimmäisenä vuotena kyynärpäittemme ja polviemme varassa.
Koettelemalla minun käsivarsiani ja polviani hän arvasi sen totuuden,
jota sinä et käsittänyt. Onko se niin ihmeellistä, Sahib?"

"Minusta se on paljon ihmeellisempää kuin noituus. Nämä siis ajoivat
nilghaita?"

"Niin, niinkuin ne voisivat ajaa Sahibia, jos minä käskisin. Ne ovat
minun silmäni ja minun jalkani."

"Katso sitten, ettei Sahibilla ole kaksipiippuista pyssyä mukanaan.
Niiden on vielä opittava yhtä ja toista, sillä ne seisovat peräkkäin
toinen toisensa takana, niin että kaksi laukausta riittäisi surmaamaan
kaikki kolme."

"Niin, mutta ne tietävät, että niistä tulee sinun palvelijoitasi niin
pian kuin minusta on tullut metsänvartija."

"Oletpa metsänvartija tai ei, Mowgli, joka tapauksessa olet tuottanut
häpeää Abdul Gafurille. Sinä olet häpäissyt hänen talonsa ja
synkistänyt hänen kasvonsa."

"Hänen kasvonsa synkistyivät silloin, kun hän otti sinun rahasi, ja
ne kävivät vielä mustemmiksi, kun hän äsken kuiskasi sinun korvaasi,
että surmaisit alastoman miehen. Minä puhun itse Abdui Gafurin kanssa,
sillä minä olen valtion virkamies, joka tulee saamaan eläkkeen. Hän saa
pitää häät minkä uskonnon mukaan haluaa, mikäli häntä ei huvita juosta
vielä kerran. Minä puhun hänen kanssaan aamunkoitteessa. Sitäpaitsi —
Sahibilla on oma talonsa, ja tämä on minun. On aika mennä uudelleen
nukkumaan, Sahib."

Mowgli kääntyi ja katosi ruohikkoon jättäen Gisbornen yksin.
Metsänjumalan viittausta ei voinut käsittää väärin, ja Gisborne palasi
bangaloon; kuistilla hän tapasi vihan ja pelon raateleman Abdul
Gafurin, joka vastasi hänen sanoihinsa hourepuheilla.

"Rauhoitu, rauhoitu!" sanoi Gisborne pudistellen häntä, sillä hän
näytti olevan saamaisillaan uuden kohtauksen. "Müller Sahib on tehnyt
hänestä metsänvartijan, ja niinkuin tiedät saa hän myöhemmin eläkkeen
ja on hallituksen palveluksessa."

"Hän on irtolainen — _mlech_ — koira koirien joukossa, raadonsyöjä. Ei
kai eläke voi poistaa sitä?"

"Allah tietäköön! Sinähän olet sitäpaitsi itse nähnyt, että
onnettomuus on tapahtunut. Tahdotko toitottaa sen kaikkien palvelijain
tietoon? Järjestä nopeasti _shadi_, ja tyttö tulee tekemään hänestä
oikeauskoisen muhamettilaisen. Mies on hyvin miellyttävä. Ihmetteletkö
sitä, että tyttö kaikkien niiden selkäsaunojen jälkeen, mitkä sinulta
oli saanut, pakeni hänen turviinsa?"

"Eikö hän sanonut ajavansa minua villipedoillaan?"

"Niin olin ainakin kuulevinani. Jos hän on taikuri, on hän kaikkein
taitavimpia."

Abdul Gafur mietti pitkään. Sitten hän lysähti kokoon ja parkui,
tykkänään unohtaen, että oli muhamettilainen:

"Sinä olet bramiini. Minä olen sinun lehmäsi. Järjestä sinä asiat ja
pelasta kunniani, jos se on pelastettavissa."

Toistamiseen Gisborne meni _rukhiin_ ja huusi Mowglia. Vastaus tuli
ylhäältä eikä ollut erikoisen nöyräsävyinen.

"Puhu kauniisti!" sanoi Gisborne ja katsoi ylös. "Tarkoitus ei suinkaan
ole riistää sinulta paikkaa ja häätää sinua susinesi täältä. Mutta
tytön on tänä yönä palattava isänsä kotiin. Huomenna vietämme shadin
muhamettilaisten lain mukaan, ja sitten saat vapaasti ottaa hänet
mukaasi. Vie hänet nyt takaisin Abdul Gafurille!"

"Minä kuulen." Kaksi ääntä supatti, ikäänkuin neuvotellen, lehtien
seassa. Ja sitten tuli vastaus:

"Me tottelemme — viimeisen kerran."

       *       *       *       *       *

Vuotta myöhemmin ratsastivat Müller ja Gisborne _rukhissa_ keskustellen
virka-asioista. He saapuivat Kanye-virran lähellä oleville kallioille.
Müller ratsasti hiukan edellä. Erään orjantappuratiheikön varjossa
sätkytteli kaunis ruskea poika, ja aivan hänen yläpuolellaan pisti
tiheiköstä esiin harmaan suden pää. Gisborne ehti nipin napin iskeä
Müllerin kivääriin, ja kuula lensi vinkuen puunoksien lomitse.

"Oletteko järjiltänne?" karjui Müller. "Ettekö näe?"

"Näen kyllä", vastasi Gisborne tyynesti. "Äiti on jossakin lähistöllä.
Te olette varmasti herättänyt koko joukon, piru vieköön!"

Pensaat jakautuivat, ja hunnuton nainen tempasi lapsen syliinsä.

"Kuka ampui, Sahib?" huusi hän Gisbornelle.

"Tämä Sahib. Hän ei muistanut miehesi ystäviä."

"Ei muistanut? No niin, sehän saattaa helposti sattua, sillä me, jotka
elämme niiden seurassa, unohdamme, että niissä on mitään merkillistä.
Mowgli on virralla kalastamassa. Tahtooko Sahib tavata häntä? Tulkaa
ulos, te epäkohteliaat nahjukset! Tulkaa ulos pensaista ja tervehtikää
kauniisti Sahibia!"

Müllerin silmät suurenivat suurenemistaan. Hän astui maahan säihkyvän
tammansa selästä, ja samassa avautui viidakko neljän suden tieltä,
jotka alkoivat hyppiä Gisbornen ympärillä. Nainen seisoi lastaan
imettäen ja työnsi ne luotaan, kun ne tunkeutuivat liian lähelle hänen
paljaita jalkojaan.

"Te olitte aivan oikeassa Mowglin suhteen", sanoi Gisborne. "Olisin
kertonut siitä teille, mutta olen näiden kahdentoista kuukauden
aikana niin tottunut näihin vintiöihin, että se oli kokonaan häipynyt
muististani."

"Oh, ei mitään anteeksipyyntöjä", sanoi Müller. "Mitäpä siitä. Hyvä
Jumala! 'Ja minä teen ihmeitä — ja ne käyvät myöskin toteen!'"




"VILHELM VALLOITTAJA".


I.

    Jos olet kerran perille
    sa voinut suurtyön viedä,
    sen suuruus vielä suurentuu,
    jos siit' ei kenkään tiedä.

"Onko siitä jo tullut virallista julistusta?"

"Niin pitkälle ovat jo menneet, että siellä täällä myönnetään olevan
viljanpuutetta ja parissa piirikunnassa on ryhdytty avustustoimiin,
mikäli sanomalehdet kertovat."

"Merkitsee siis, että virallinen julistus tulee heti, kun ollaan varmat
miehistä ja liikkuvasta kalustosta. Enpä ihmettelisi, vaikka tulisi
yhtä kovat olot kuin suuren nälänhädän aikoina."

"Mahdotonta", vastasi Scott käännähtäen hiukan pitkässä
ruokotuolissaan. "Pohjoisosissa on saatu hyvä sato, ja Bombaysta ja
Bengalista tulee tietoja, että he ovat saaneet enemmän kuin voivat itse
käyttää. Se voidaan varmasti pysähdyttää, ennenkuin se ennättää levitä."

Martyn otti sanomalehden pöydältä, luki vielä kerran sähkösanoman ja
heitti jalkansa tuolin käsinojalle. Oli kuuma, hämärä, tukahduttava,
vastakostutetun puistokäytävän höyryjen painostama ilta. Klubipuutarhan
kukat nuokkuivat kuolleina ja mustina, pieni lootuslammikko oli aivan
kuivunut, ja tamariskipuut olivat aivan valkoisina pölystä. Useimmat
herrat olivat kokoontuneet Puiston musiikkipaviljonkiin — klubin
kuistilla soitti kotimainen sotilasorkesteri, puhallellen kuluneita
valsseja — tai poolokentälle tahi korkeiden muurien ympäröimälle
pihalle, missä oli kuumempi kuin saunassa. Puolikymmentä tallirenkiä
piteli herrainsa hevosia odottaen heidän paluutansa. Välistä sai nähdä
ratsastajan tulevan klubin aidattuun pihaan ja lähtevän hitaasti
valkoiseksi rapattuihin parakkeihin, jotka olivat päärakennuksen
vieressä. Miehet asuivat niissä, ja joka ilta aterialla he saivat nähdä
samat kasvot vastapäätään; siksi he viivyttelivät virkahuoneissaan
mahdollisimman kauan päästäkseen tuosta ikävästä seurasta.

"Mihin sinä aiot ryhtyä?" kysyi Martyn. "Ottakaamme kylpy ennen
päivällistä."

"Vesi on kuin keitettyä", sanoi Scott. "Olen kylpenyt jo tänään."

"Otetaan sitten peli biljardia."

"Biljardisali on jo täynnä. Istu vain rauhassa äläkä ole niin
epämiellyttävän tarmokas."

Pärskähtelevä kameli pysähtyi portin ulkopuolelle, ja sen ajaja pisti
kätensä nahkalaukkuunsa.

"Kubber-kargas-ki-yektraa", vikisi mies heittäen alas lisälehden,
lappusen, jonka toinen puoli vain oli painettu ja joka oli aivan märkä
painomusteesta. "Se naulattiin vihreälle taululle keskelle myytäviä
hevosia ja kadonneita koiria koskevia ilmoituksia."

Martyn nousi uneliaasti ja meni taulun luo. Luettuaan lisälehden hän
päästi ilmoille pienen vihellyksen.

"Nyt se on julistettu", huudahti hän. "Yksi, kaksi, kolme — kahdeksan
piirikunnan on julistettu kärsivän nälänhätää. Jimmy Hawkins on
määrätty johtamaan avustustyötä."

"Hyvä valinta!" sanoi Scott osoittaen ensimmäisen kerran mielenkiintoa.
"Jos olet epävarma, niin ota joku Punjabista — se on hyvä ohje. Minä
olin Jimmyn alaisena, kun aluksi tulin tänne, ja silloin hän kuului
Punjabin piirikuntaan. Hänessä on enemmän pontta kuin useimmissa
muissa."

"Jimmy on nyt vastaleivottu aatelismies", sanoi Martyn, "Ja oikea
kunnian poika, vaikkakin piintynyt sivilisti."

Kiesit pysähtyivät kuistin eteen, ja niistä nousi mies, joka pyyhki
hikeä otsaltaan. Hän oli maakunnan (jossa oli kaksikymmentäviisi
miljoonaa värillistä ja viisisataa valkoista asukasta) pääkaupungin
ainoan lehden toimittajana, koska lehden henkilökunta rajoittui häneen
ja hänen apulaiseensa, niin hänen työaikansa vaihteli kymmenestä
kahteenkymmeneen tuntiin vuorokaudessa.

"Kuulkaahan, Raines", sanoi Martyn pysähdyttäen hänet, "te, joka
tiedätte kaiken, voitte kai sanoa, millaiseksi Madrasin nälänhätä
muodostuu".

"Ei sitä kukaan voi sanoa vielä. Puhelimitse on tullut sylenpituinen
tiedoitus, ja minä olen juuri matkalla klubiin panemaan sitä kokoon.
Madras on tunnustanut, ettei se voi hoitaa yksin asioitaan, ja Jimmy
tuntuu saavan vapaat kädet avustajiensa valinnassa. Arbuthnot on saanut
vihjauksen pysytellä valmiina."

"Peshawarin Arbuthnot?"

"Sama mies. Ja Ellis ja Clay ovat komennetut luoteisesta piirikunnasta
ja ovat ottaneet Bomhaysta mukaansa puolikymmentä apulaista. Näyttää
tosiaankin siitä, kuin oikea nälänhätä olisi tulossa."

"He ovat lähempänä tapahtumapaikkoja kuin me. Mutta jos on
välttämätöntä jo niin aikaisin hakea apua Punjabista, niin kai jo
jotakin vakavampaa on tulossa, kuin miltä näin aluksi näyttää", sanoi
Martyn.

"Tänään täällä, huomenna tuolla. Mutta eihän voi odottaa iankaikkisesti
saavansa pysyä samalla paikalla", virkkoi Scott nousten pystyyn ja
heittäen kädestään erään Marryatin romaanin. "Martyn, sisaresi odottaa
sinua."

Harmaa hevonen kuopi lähellä kuistia, jonka öljylamppu heitti himmeän
valaistuksen neitosen ruskeaan ratsastuspukuun ja kalpeisiin, kasvoihin
valkoisen huopahatun alla.

"Tulen heti", sanoi, Martyn. "Etkö voi lähteä meille päivälliselle,
Scott? William, onko kotona ruokaa?"

"Ratsastan katsomaan", vastasi tyttö. "Sinä voit tulla hänen kanssaan
kahdeksan ajoissa."

Scott lähti huoneeseensa muuttamaan vaatteita ja otti ylleen
vuodenaikaan sopivan seurustelupuvun, joka oli valkoista palttinaa
kiireestä kantapäähän; vyötäisillä vain oli leveä silkkivyö. Martynien
päivällinen oli huomattavasti parannettu painos klubin aterioista,
mitkä tavallisesti olivat vuohenpaistia, sitkeätä kanaa ja säilykkeitä.
Mutta oli vahinko kerrassaan, ettei Martynilla ollut varaa lähettää
sisartaan vuorille kuumaksi vuodenajaksi. Poliisitarkastajana Martyn
sai suurenmoisen palkan, kuusisataa hopearupiaa huonoa valuuttaa,
ja se näkyi selvästi hänen pienestä asunnostaan, joka käsitti neljä
huonetta. Kuoppaista lattiaa peittivät tavallisesti valko- ja
siniraitaiset matot, valkeaksi siveltyjä seiniä koristivat tavalliset
lasihelmillä reunustetut _phulkarisit_, ruokasalissa näkyi tavallinen
kokoelma tuoleja, jotka kaikki olivat erilaisia ja ostetut jonkun
toverin kuoleman jälkeen pidetystä huutokaupasta, ja seinissä oli
tavallisia rasvatahroja sillä paikalla, missä _punka_-nauha riippui.
Näytti siltä kuin kaikki olisi eilisiltana purettu ja järjestetty ja
pakattaisiin huomenna jälleen. Talossa ei ollut ainoatakaan ovea, joka
olisi kunnolla riippunut saranoillaan. Pienet ikkunat, jotka olivat
viisitoista jalkaa korkealla lattiasta, olivat täynnä ampiaispesiä,
ja sisiliskot ajelivat kärpäsiä kattoparrujen välissä. Mutta kaikki
tämä muodosti osan Scottinkin elämää, ja hän oli niin tottunut
siihen, ettei kiinnittänyt huomiota tuollaisiin pikkuseikkoihin.
Sillä tavoin asuivat kaikki, joilla oli samat tulot, ja maassa, jossa
jokaisen miehen tulot, ikä ja yhteiskunta-asema ovat painetut jokaisen
luettavissa olevaan kirjaan, ei juuri maksa vaivaa sanoin eikä teoin
yrittää uskotella toisille asemaansa paremmaksi kuin se on. Scott
oli kahdeksan vuotta ollut kasteludepartementin palveluksessa ja
sai kahdeksansadan rupian kuukausipalkan; hänellä oli mahdollisuus
palveltuaan nuhteettomasti vielä kaksikymmentäkaksi vuotta vetäytyä
lepoon turvanaan neljänsadan rupian kuukautinen eläke. Palvelusaikansa
hän oli enimmäkseen asunut teltoissa tai tilapäisissä parakeissa, missä
juuri ja juuri saattoi nukkua, syödä ja kirjoittaa kirjeitä, ja hänen
työnsä oli ollut uusien kanavien avaamista ja hoitamista, muutamia
tuhansia eriuskoisia alkuasukkaita käsittävän työläislauman johtamista
ja suurten hopearahamäärien maksamista. Hän oli samana keväänä — eikä
aivan ilman kunniaa — lopettanut viimeisen osan suurta Mosuhl-kanavaa
ja oli sitten vasten tahtoaan, sillä hän inhosi virastotöitä, lähetetty
kuumaksi vuodenajaksi maakunnan pääkaupunkiin hoitamaan ainoana miehenä
departementin lasku- ja varasto-osastoa helteisessä virkahuoneessa.
Martyn tiesi sen, William, hänen sisarensa, tiesi sen, ja jokainen
ihminen tiesi sen.

Scott, niinkuin koko muukin maailma, tiesi, että neiti Martyn oli
tullut Intiaan neljä vuotta sitten pitämään taloutta veljelleen,
joka, senkin jok'ainoa tiesi, oli lainannut rahat hänen tulomatkansa
maksamiseksi, ja että tytön kaikkien ihmisten väitteen mukaan olisi
pitänyt mennä naimisiin kauan aikaa sitten. Mutta sensijaan hän oli
antanut rukkaset puolellekymmenelle upseerille, eräälle virkamiehelle,
joka oli häntä kaksikymmentä vuotta vanhempi, ja eräälle lääkärille.
Tämäkin oli yleisesti tunnettua. Hän oli jäänyt kaupunkiin kolmeksi
kuumaksi vuodenajaksi, koska hänen veljensä oli velkaantunut eikä
voinut kustantaa sisarelle edes halvimpiakaan paikkoja vuorilla.
Hänen kasvonsa olivat kuunvalkoiset, ja keskellä hänen otsaansa näkyi
noin shillingin suuruinen arpi, Delhi-haavan merkki, sellainen, joka
syntyy huonosta juomavedestä ja syöpyy lihaan, kunnes kypsyy hapoilla
poltettavaksi.

Mutta huolimatta tästä William oli huvitellut paljon näiden
neljän vuoden aikana. Kaksi kertaa hän oli ollut vähällä hukkua
kahluuttaessaan hevostaan yli joen, kerran kameli oli vienyt hänet
mukanaan, kerran hän oli ollut todistamassa rosvojen yöllistä
hyökkäystä veljensä leiriin, oli nähnyt oikeutta jaettavan pitkillä
vavoilla ulkona luonnossa, osasi puhua urdua samoinkuin raakaa
Punjabin murretta niin sujuvasti, että herätti kateutta niissä, jotka
olivat olleet maassa paljon kauemmin kuin hän; sitäpaitsi hän oli
kokonaan päässyt tavasta kirjoittaa tädeilleen Englantiin ja poimia
leikkeleitä englantilaisista aikakauskirjoista, oli ollut mukana
eräänä sangen vaikeana koleeravuotena, jolloin oli nähnyt asioita,
joita ei voi kuvailla, ja kaikkien hänen kokemustensa kukkana oli
tyfoidikuume, joka oli kestänyt kuusi viikkoa ja jonka jälkeen hänen
oli ollut pakko ajaa hiuksensa. Ja kaikki tämä, vaikka hän ei vielä
ollut täyttänyt kahtakymmentäkolmea vuotta! On sangen luultavaa, että
hänen tätinsä eivät olisi hyväksyneet tyttöä, joka ei milloinkaan
laskenut jalkaansa maahan, jos vain oli hevonen ratsastettavaksi, joka
ratsasti tanssiaisiin shaaliin kääriytyneenä, joka piti tukkaansa
lyhyeksileikattuna ja käheränä, josta oli yhdentekevää, sanottiinko
häntä Williamiksi vai Billiksi, jonka puhe oli koristettu maan
murteiden kielikukkasilla, joka saattoi esiintyä amatöörinäytöksissä,
soittaa banjoa, pitää huolta kahdeksasta palvelijasta ja kahdesta
hevosesta, palvelijain palkoista ja sairauksista, ja katsella miehiä
tyynesti suoraan silmiin — niin, senkin jälkeen, kun he olivat kosineet
ja saaneet rukkaset.

"Minä pidän miehistä, jotka tekevät jotakin kunnollista", oli hän
sanonut opettajalle, joka opasti kangaskauppiaan poikia runouden
ymmärtämiseen, ja kun mies tuli hentomieliseksi ja runolliseksi, niin
William selitti, "ettei hän ymmärtänyt runoutta viiden pennyn edestä
ja että hänen päätään aina rupesi särkemään värssyjä lukiessa". Tämän
jälkeen taas eräs murskattu sydän pakeni Klubiin. Mutta vika oli
todellakin Williamin, koska hänestä oli hauskaa kuunnella miesten
puhuvan työstään, ja sehän on varmin keino saada mies vaipumaan naisen
jalkojen juureen.

Scott oli tuntenut hänet kolme vuotta ja melkein aina tavannut hänet
silloin, kun hänen ja Martynin leirit olivat sattuneet toistensa
viereen Intian aavikon äärillä. Hän oli sitäpaitsi tanssinut tytön
kanssa monta kertaa suurissa joulujuhlissa, joihin saattoi kokoontua
jopa viitisensataa valkoihoista, ja hän oli aina tuntenut suurta
kunnioitusta tytön keittiökykyjä ja hyviä päivällisiä kohtaan.

William muistutti tavallista enemmän poikaa istuessaan päivällisen
jälkeen nahkapäällysteisessä sohvassa toinen jalka allaan ja mustien
kiharoiden peittämä matala otsa syvissä rypyissä. Hän pyöritteli
paperosseja veljelleen ja työnsi pyöreän leukansa eteenpäin
saatuaan vihdoinkin tupakan tasaisesti pakatuksi, ja melkein yhtä
huolimattomasti kuin koulupoika heittää kiven hän viskasi valmiit
paperossit huoneen poikki veljelleen, joka sieppasi ne toisella
kädellään, jatkaen keskusteluaan Scottin kanssa. Heidän keskustelunsa
koski yksinomaan ammattiasioita, kanavia ja kanavien hoitamista,
syntisiä kyläläisiä, jotka ottivat enemmän vettä, kuin mistä
olivat maksaneet, vielä parantumattomampia alkuasukaspoliiseja,
jotka ummistivat silmänsä näiltä varkauksilta, kylien siirtämistä
vastakostutetuille alueille ja sotaa eteläisiä aavikonasukkaita
vastaan, joka syttyisi, kun hallitus myöntäisi varoja suunnitellun
Luni-kanavaverkon rakentamiseen. Scott puheli avoimesti hartaasta
halustaan päästä osalliseksi tähän työhön, missä hän tuntisi sekä maan
että asukkaat, ja Martyn huokasi itselleen pilettiä Himalajan juurelle
ja kertoi ajatuksiaan esimiehistään; koko ajan William pyöritteli
paperosseja sanomatta sanaakaan, mutta hymyillen ystävällisesti
veljelleen, kun tämä kuumeni.

Kello kymmeneltä tuotiin Scottin hevonen portille, ja ilta oli lopussa.

Valoa vilkkui molemmista mataloista bangaloista, missä päivälehti
painettiin, ja koska oli liian aikaista ajatella makuullemenoa, meni
Scott vaihtamaan pari sanaa toimittajan kanssa. Vyötäisiin asti
alastomana kuin merimies, joka seisoo tykin ääressä, makasi Raines
lepotuoiissa odotellen yösähkösanomaa. Hän oli sitä mieltä, että
ellei ollut työssään koko päivää ja suurinta osaa yöstä, niin joutui
alttiiksi kuumeelle. Senvuoksi hän söi ja nukkui lehtipakkojensa
keskellä.

"Voitteko ruveta siihen?" kysyi hän unisesti. "En tarkoittanut, että
vaivautuisitte tänne."

"Kuinka? Olen ollut päivällisellä Martynien luona."

"Tarkoitan tietysti nälänhätää. Martyn on myöskin määrätty
lähetettäväksi apua tarvitseville paikoille. Ne ottavat apulaisia
mistä saavat. Lähetin juuri teille klubiin lapun, jossa kysyin,
voisitteko ottaa kirjoittaaksenne meille kirjeen viikossa sieltä
etelästä, sanotaan yhdestä kahteen palstaan. Ei tietenkään
mitään hälyytysjuttuja, vaan pelkkiä yksinkertaisia tosiasioita
toimenpiteistä, joihin on ryhdytty, ja niin edespäin. Tavallinen
palkkio on kymmenen rupiaa palstalta."

"Valitan, että täytyy kieltäytyä, mutta sellainen ei sovellu minulle",
sanoi Scott hajamielisellä äänellä ja katseli seinällä riippuvaa Intian
karttaa. "Ikävä juttu Martynille, totisesti ikävä. Ihmettelenpä, mitä
hän tekee sisarelleen. Ja mitä hittoa ne tekevät minulla? Ei minulla
ole kokemuksia nälänhädästä. En ole milloinkaan ollut sellaisessa
mukana. Onko minut todellakin määrätty?"

"Kyllä, tässä on sähkösanoma. Ovat asettaneet teidät avustustyöhön
ja antaneet teille joukon alkuasukkaita, joita kuolee kuin kärpäsiä.
Kymmentä tuhatta asukasta kohden on yksi hindulainen lääkäri ja pullo
koleeramikstuuraa. Määräys johtuu siitä, että sattumalta olette
vapaa. Jokainen, joka ei tee kahden miehen työtä, tuntuu kutsutun
palvelukseen. Tuntuu tulevan yhtä pahaa kuin mistään nälänhädästä
kymmenen vuoden aikana."

"Ikävä kyllä se kuuluu meidän työhömme. Saan kai virallisen määräyksen
huomenna. Olipa hyvä, että sattumalta kurkistin tänne. On parasta
ruveta heti pakkaamaan. Tiedättekö sattumalta, kuka tulee hoitamaan
minun paikkaani?"

Raines selaili sähkösanomia.

"Murreen Mc Evan", vastasi hän.

Scott naurahti.

"Ja hän kun ajatteli pitää viileätä koko kesän! Se uutinen ei totisesti
häntä ilahduta. Mutta ei maksa vaivaa puhua. Hyvää yötä!"

Kaksi tuntia myöhemmin Scott saattoi hyvällä omallatunnolla paneutua
levolle tyhjässä huoneessaan. Kaksi kulunutta nahkalaukkua, nahkainen
vesipullo, tinainen jäälaatikko ja hänen mielisatulansa olivat läjässä
ovella, ja maksu Klubiin viime kuukauden täysihoidosta oli tyynyn alla.
Seuraavana päivänä hän sai virallisen määräyksen ja samalla kertaa
yksityisen sähkösanoman sir James Hawkinsilta, joka ei milloinkaan
unohtanut kykeneviä miehiä ja pyysi nyt häntä, koska nälänhätä oli kova
ja valkoisista miehistä suuri puute, mahdollisimman pian saapumaan
eräälle paikalle, jolla oli mutkikas nimi.

Lihava, punaposkinen nuorukainen saapui keskipäivän tienoissa
valittaen kohtaloa ja nälänhätää, jotka eivät milloinkaan voi suoda
ihmiselle kolmen kuukauden lomaa. Hän oli Scottin seuraaja, eräs
toinen ratas siinä koneistossa, jota oli pitänyt liikkeessä hänen
toverinsa, jonka palvelukset nyt, niinkuin virallisessa kirjelmässä
sanottiin, "asetettiin Madrasin hallituksen käytettäväksi nälänhädän
auttamiseen, kunnes toisin määrätään". Scott luovutti kassan, osoitti
työhuoneen viileimmän kolkan, varoitti ylenmääräisestä työinnosta
ja lähti uskollisen palvelijansa Faiz Ullahin seuraamana hämärissä
vuokravaunuilla linnoitetulle asemalle ennättääkseen ajoissa etelän
pikajunaan. Kuumuus oli tukahduttava, ja melkein kauhistuen hän
ajatteli, että edessä oli vähintään neljän päivän ja viiden yön
matka. Faiz Ullah, joka oli tottunut pistämään nenänsä joka paikkaan,
heittäytyi pelottomasti asemalaiturin ihmisjoukkoon, sillä aikaa
kuin Scott mustaa sikaria vedellen odotteli vaununsa kiinnittämistä.
Kymmenkunta alkuasukaspoliisia pyssyineen ja myttyineen raivasi
tiensä halki Punjabin talonpoikien, Sikhin käsityöläisten ja Afreeden
rasvakiharaisten kulkukauppiaiden joukon ja suojeli mahtavasti Martynin
matkalaukkua, jäälaatikkoa, vesipulloja ja kantohihnoja. He näkivät
Faiz Ullahin kohotetun käden ja ohjasivat kulkunsa sitä kohden.

"Minun Sahibini ja sinun Sahibisi matkustavat yhdessä", sanoi Faiz
Ullah Martynin palvelijalle. "Ja senvuoksi myöskin sinun ja minun,
oi veli, on hankittava paikat heidän lähelleen, ja meidän isäntäimme
aseman vuoksi ei kukaan uskalla häiritä meitä."

Kun Faiz Ullah tiedoitti, että kaikki oli kunnossa, nousi Scott
vaunuihin ja sijoittui leveälle nahkapäällysteiselle sohvalle
riisuttuaan ensin takkinsa ja kenkänsä. Viimeisellä hetkellä hyökkäsi
Martyn sisään kuumana ja hikisenä.

"Älä nyt kiroile", sanoi Scott raukeasti, "on myöhäistä muuttaa vaunua,
ja me ja'amme minun jääni."

"Mitä sinä täällä teet?" kysyi Martyn.

"Minut lähetetään lainaksi Madrasin hallitukselle aivan kuin sinutkin.
Hiton kuuma ilta. Otatko sinä miehiä mukaasi?"

"Kyllä, tusinan. Saan kai tehtäväkseni valvoa viljan jakelua. En
aavistanutkaan, että sinäkin olit saanut määräyksen."

"En saanut siitä tietää, ennenkuin tulin teiltä eilen illalla. Raines
sen ensiksi sanoi. Virallinen määräys tuli aamulla, Mc Evan vapautti
minut kello neljä, ja minä lähdin heti. Enpä ihmettelisi, vaikka tästä
nälänhädästä olisi suurta hyötyä — tietenkin mikäli pääsemme siitä
elävinä."

"Jimmyn pitäisi ainakin antaa meidän työskennellä yhdessä", sanoi
Martyn ja virkkoi sitten hetken vaiettuaan: "Sisareni on mukana."

"Hyvä asia", sanoi Scott. "Hän kai nousee junasta Uneballissa ja jatkaa
sieltä Simlaan. Kenen luo hän menee asumaan?"

"Ei, siinäpä onnettomuus onkin. Hän aikoo tulla minun mukaani."

Scott nousi äkkiä pystyyn ja tuijotti toveriinsa.

"Mitä ihmettä? Et kai tarkoita, ettei sinulla olisi varoja ..."

"En, olisin kai jollakin tavalla voinut haalia rahat kokoon."

"Olisit ensimmäiseksi voinut tulla minun luokseni", virkkoi Scott
jäykästi, "emme kai niin vieraita ole toisillemme."

"Kas niin, ei sinun maksa vaivaa näyttää loukkaantuneelta. Olisin
voinut tehdä sen, mutta sinä et tunne sisartani. En ole koko päivänä
tehnyt muuta kuin selittänyt, pyytänyt ja käskenyt — menetin hyvän
tuuleni kello seitsemän aamulla enkä vieläkään ole saanut sitä takaisin
— mutta hän ei tahtonut kuulla mistään sovitteluista. Vaimolla on
oikeus seurata mukana, jos häntä haluttaa, ja William väittää, että
hänellä on sama oikeus. Näetkös, mehän olemme olleet yhdessä melkein
koko ikämme, aina siitä lähtien kun vanhemmat kuolivat. Hän ei tunnu
vain tavalliselta sisarelta."

"Kaikki sisaret, joista minä olen kuullut puhuttavan, olisivat
mieluummin pysyneet siellä, missä heidän on hyvä olla."

"Hän on yhtä pystyvä kuin mies", jatkoi Martyn. "Hän järjesti kaikki
bangalossa, sillä aikaa kuin minä väittelin hänen kanssaan, ja kolmessa
tunnissa hän pani kuntoon koko meidän _subchizimme_ (matkatavaramme)
— palvelijat, hevoset ja kaikki. Minä sain määräykseni vasta kello
kymmenen."

"Jimmy Hawkins ei juuri ole hyvillään. Nälänhädän alainen piirikunta ei
-ole sopiva naisen oleskelupaikka."

"Mrs Jim — tarkoitan lady Jim on miehensä luona leirissä. Hän on joka
tapauksessa suostunut ottamaan luokseen sisareni. William sähkötti
hänelle omalla vastuullaan, saisiko hän seurata mukana, ja teki lopun
kaikista väitteistäni näyttämällä hänen vastauksensa."

Scott purskahti sydämelliseen nauruun.

"Jos hän saattoi tehdä sen, niin hän myöskin voi pitää huolta
itsestään, eikä mrs Jim anna hänen kärsiä vahinkoa. Ei totisesti ole
kovin monta naista, ei vaimoa eikä sisarta, jotka vapaaehtoisesti
lähtisivät nälänhädän uhkaamaan piirikuntaan. Eikä se johdu
tietämättömyydestä. Hän oli mukana koleerassa viime vuonna."

Juna pysähtyi Amritsarissa, ja Scott meni naistenvaunuun, joka oli heti
heidän vaununsa takana. William nyökkäsi ystävällisesti istuessaan
siellä matkahattu vallattomilla kiharoillaan.

"Tulkaa juomaan kupillinen teetä", kehoitti hän. "Se on maailman paras
lääke hellettä vastaan."

"Näytänkö minä siis siltä, kuin olisin saamaisillani halvauksen
kuumuudesta?"

"Ei sitä voi koskaan tietää", vastasi William rikkiviisaasti. "Parasta
olla aina varuillaan."

Tapa, millä hän oli olonsa järjestänyt, todisti tottunutta matkustajaa.
Huopaan kiedottu vesipullo riippui ikkunaverhojen nauhasta, posliininen
teeastiasto, joka oli ollut pumpuleihin pakattuna korissa, oli
järjestetty sohvalle, ja matka-spriikeittiö oli kiinnitetty hyllyyn.
William tarjosi heille anteliaasti suuria kupillisia teetä, mikä estää
niskasuonia liiaksi paisumasta kuuman yön aikana. Luonteenomaista
tytölle oli, että kun hänen päätöksensä kerran oli tehty, ei hän enää
puhellut siitä asiasta. Oleskelu miesten parissa, joilla oli paljon
tekemistä ja sangen vähän aikaa siihen, oli opettanut hänet vetäytymään
varjoon ja auttamaan itse itseään. Hän ei viittaillut sanoin eikä
teoin, että hän saattoi olla heille kummallekin retken aikana
hyödyllinen ja rohkaisuksi, vaan hoiteli hiljaa tehtäviään, pakkasi
teeastiaston, kun tee oli juotu, ja pyöritti senjälkeen paperosseja
vierailleen..

"Eilen tähän aikaan emme tällaista odottaneet", virkkoi Scott.

"Olen oppinut odottamaan mitä hyvänsä", sanoi William. "Meidän
olemassaolomme riippuu niin sanoakseni lennätinlangan päässä. Mutta
tästä voi tulla hyötyä meille kaikille — ylennyksiä, jos me pääsemme
hengissä."

"Niin, jutun loputtua me pääsemme omille paikoillemme", vastasi Scott
yhtä vakavasti. "Toivon omalta osaltani saavani Luni-kanavan työt,
mutta ei ole helppo sanoa, miten kauan nälänhätää kestää."

"Tuskin kauemmin kuin lokakuuhun", virkkoi Martyn. "Kyllä se silloin
tavalla tai toisella loppuu."

"Ja meillä on melkein viikon matka edessämme", sanoi William.
"Ajatelkaahan, miten tomuisia me olemme, ennenkuin pääsemme perille!"

Vuorokauden he matkustivat läpi tuttujen seutujen, ja kun he seuraavan
vuorokauden aikana ajoivat pitkin Intian suuren aavikon reunaa,
muistelivat he kokemuksiaan ensimmäisiltä oppivuosilta, jolloin he
olivat matkustaneet sitä tietä Bombaysta. Mutta pian sen jälkeen
muuttui kieli, jolla asemien nimet oli kirjoitettu, ja he saapuivat
etelän vieraaseen maahan, jossa ilman täyttävät tuoksutkin olivat
uusia. Monta pitkää viljalla kuormitettua junaa oli heidän edessään,
ja he saattoivat jo näin etäisyydestä havaita Jimin järjestävän käden.
He odottivat tilapäisesti laitetuilla kaksoiskiskoilla päästääkseen
ohitseen pitkiä tyhjiä vaunujonoja, jotka olivat paluumatkalla
pohjoiseen; sitten heidät kytkettiin hitaasti matelevaan junaan,
ja he saivat keskiyöllä laskeutua vaunuista jonnekin, taivas tiesi
minne, mutta hirvittävän kuuma siellä oli, ja siellä he saivat kauan
kuljeskella edestakaisin viljasäkkien välissä.

Sitten he tulivat Intiaan, joka oli vielä tuntemattomampi heille kuin
monelle englantilaiselle, joka ei ollut milloinkaan matkustellut —
tasaiseen, punaiseen Intiaan, jossa on palmuja, Palmyra-palmuja, ja
riisiä, kuvakirjojen Intiaan — ja he tapasivat sen helteen tappamana ja
kuivettamana. He olivat jättäneet pohjoisen ja lännen keskeytymättömän
matkustajaliikenteen kauas taakseen. Täällä ihmisiä käveli pitkin junan
sivuja kantaen lapsia käsivarsillaan, ja välistä irroitettiin joku
viljavaunu, jonka luo miehet ja naiset kokoontuivat kuin muurahaiset
hunajan ympärille. Kerran he näkivät tomuisella tasangolla pienen
joukon ruskeita sotilaita, joista jokainen kantoi ihmisruumista
olkapäällään, ja kun juna pysähtyi vielä kerran jättämään vaunun,
huomasivat he, etteivät miesten kantamukset olleet vainajia, vaan
nälistyneitä ihmisiä, joita epäsäännölliset sotilasjoukot olivat
keränneet kuolleiden härkien vierestä. Vähän myöhemmin he tapasivat
siellä täällä eräitä valkoisia miehiä, joiden teltat oli pystytetty
lähelle rautatiepengertä ja jotka tulivat kirjallisine määräyksineen
irroittamaan vaunuja. Heillä oli liiaksi puuhaa ennättääkseen muuta
kuin nyökätä Scottille ja Martynille ja luoda kummastuneen silmäyksen
Williamiin, jolla ei ollut muuta tehtävää kuin laittaa tee kuntoon ja
katsella, miten herrat yrittivät hillitä tungeskelevia ja valittavia
luurankoja, omin käsin irroittaessaan merkityt vaunut ja ottaessaan
kuitin kuoppasilmäisiltä valkoisilta miehiltä, jotka puhuivat toista
murretta kuin he.

He kärsivät jään, soodaveden ja teen puutetta, sillä he olivat olleet
matkalla kuusi päivää ja seitsemän yötä, ja tämä aika tuntui heistä
seitsemän kertaa seitsemältä vuodelta.

Vihdoinkin he saapuivat kuivana, kuumana aamuna määräpaikkaansa, jossa
heidät otti vastaan Jim Hawkins, nälänhätäkomissionin päällikkö,
pesemättömänä, leuka sänkisenä, mutta reippaana ja täydelleen tilanteen
herrana.

Hän selitti heti, että Martyn saisi palvella junissa, kunnes saisi
lisämääräyksiä; hänen piti palata tyhjien vaunujen mukana ja koota
nälkiintymeitä ihmisiä, mistä vain saisi käsiinsä, ja viedä heidät
nälkäleiriin kahdeksan hätää kärsivän piirikunnan rajalle. Sitten
hänen piti hakea uusia viljavarastoja ja palata niiden kera, ja hänen
konstaapelinsa saisivat vartioida viljavaunuja ja koota nälkiintyneitä
ihmisiä ja jättää heidät leiriin, joka sijaitsi sata mailia etelämpänä.
Scottin — Hawkinsia ilahdutti tavata hänet jälleen — piti heti lähteä
härkävaunujonon päällikkönä etelään erääseen nälkäleiriin, joka
sijaitsi kaukana rautatiestä ja jonne hänen piti jättää nälistyneet
ihmisensä — sillä niitä ei totisesti puuttuisi hänen tieltään — ja
odottaa senjälkeen uusia määräyksiä. Muuten Scott saisi kaikissa
yksityiskohdissa toimia parhaan harkintansa mukaan.

William puri alahuultaan. Koko maailmassa ei ollut ketään, jota saattoi
verrata hänen ainoaan veljeensä, mutta ne määräykset, jotka Martyn oli
saanut, eivät jättäneet mitään hänen oman harkintansa varaan. Tomun
peittämänä kiireestä kantapäähän ja otsassa syvä ryppy, joka oli tullut
paljosta ajattelemisesta kuluneen viikon aikana, mutta tavalliseen
tapaansa rauhallisena ja hillittynä hän astui vaunusta. Mrs Jim — jonka
olisi pitänyt olla lady Jim, mutta kukaan ei muistanut antaa hänelle
oikeata arvonimeä — otti hänet heti takavarikkoon.

"Oi, miten minua ilahduttaa nähdä teidät", huudahti hän heti nyyhkytys
äänessään. "Teidän ei tietenkään olisi pitänyt tulla, mutta... mutta
täällä ei ole ainoatakaan naista, ja meidän on autettava toisiamme,
ymmärrättekö. Ja sitten meidän on autettava kaikkia noita ihmisraukkoja
ja pikkulapsia, joita ne myyvät."

"Olen nähnyt niitä muutamia tien varrella", sanoi William.

"Eikö se ole hirveätä? Olen ostanut kaksikymmentä kappaletta... ne
ovat leirissä. Mutta ettekö tahdo ensin jotakin syödäksenne? Meillä
on täällä työtä useammalle kuin kymmenelle henkilölle, ja minä olen
hankkinut hevosen teille. Ah, miten iloinen olen teidän tulostanne!
Tekin olette Punjabista, tietäkää se."

"Rauhoituhan, Lizzie", virkkoi Hawkins. "Me kyllä pidämme huolen
teistä, neiti Martyn. Olen pahoillani, etten voi tarjota teille
aamiaista, Martyn, mutta teidän on pakko hankkia itsellenne hiukan
ruokaa mennessänne. Jättäkää kaksi miehistänne Scottin avuksi.
Nämä kurjat penteleet eivät osaa hoitaa kuormavaunuja. Saunders" —
tämä oli veturinkuljettajalle, joka istui torkkuen hiilivaunussa —
"peräyttäkää konetta ja viekää pois nuo tyhjät vaunut. Rata on selvänä
Anundrapillayhin, ja sieltä saatte uusia määräyksiä, ja te, Scott,
saatte lastata vaununne näistä tavaravaunuista ja lähteä matkaan
mahdollisimman pian. Tuo punapaitainen alkuasukas on tulkki ja ohjaaja.
Hän on yrittänyt karata; pitäkää siis silmällä häntä. Lizzie, sinä saat
ajaa neiti Martynin leiriin ja sanoa, että lähettävät minulle raudikon."

Scott vei jo Faiz Ullahin ja parin poliisin avulla kuormavaunujaan
tavaravaunujen luo ja veti työntöovia syrjään, sillä aikaa kuin toiset
täyttivät säkkejä durralla ja vehnällä. Hawkins seisoi katsellen, miten
he kuormittivat ensimmäistä vaunua.

"Mainio mies", mietti hän. "Jos kaikki käy hyvin, niin annanpa hänen
ponnistella lujasti." Se oli Hawkinsin käsityksen mukaan suurin
kohteliaisuus, minkä ihminen saattoi toiselle osoittaa.

Tuntia myöhemmin Scott oli matkalla. Hindulainen lääkäri oli uhannut
häntä lain rangaistuksella, koska hänet, Intian lääkintähallituksen
jäsen, oli vastoin kaikkia säädöksiä alamaisen henkilökohtaisesta
vapaudesta pakotettu seuraamaan mukana. Tulkki oli pyytänyt lomaa
mennäkseen tapaamaan äitiään, joka sattumalta makasi kuoleman kielissä
kolmen mailin päässä. "Vain pieni, hyvin pieni aika, ja sitten minä
heti tulen takaisin, Sahib." Mutta molempien oli täytynyt seurata.
Kaksi sauvoilla asestettua poliisia muodosti jälkijoukon, ja viimeisenä
tuli Faiz Ullah, joka muhamettilaisen halveksunnalla — se näkyi hänen
jokaisesta kasvonpiirteestään — kaikkia hinduja ja vieraita kohtaan
selitteli ajajille, että vaikka Scott Sahib oli mies, jota pelättiin
kaikilla ilmansuunnilla, niin kuitenkin hänellä, Faiz Ullahilla, oli
korkein valta.

Kulkue matkasi ohi Hawkinsin leirin, jonka muodosti kolme viirullista
telttaa kuivuneiden puiden alla ja niiden takana nälkäparakit, missä
onnettomien joukot kokoontuivat patojen ympärille.

"Toivoisin hartaasti, ettei William olisi tullut tänne", mutisi Scott
silmäiltyään ympärilleen. "Kun sade tulee, niin saammepa totisesti
koleeran niskaamme."

William tuntui jo perehtyneen nälänhätämääräyksiin, jotka, kun
nälänhätä on julistettu, korvaavat kaikki tavalliset lait. Scott
näki hänet keskellä itkevien naisten ryhmää puettuna ruskeaan
ratsastuspukuunsa ja sinisenharmaaseen huopahattuun.

"Voitteko lainata minulle viisikymmentä rupiaa?" kysyi William.
"Unohdin pyytää Jackilta rahoja, ennenkuin hän lähti. Ostan niillä
kondensoitua maitoa lapsille."

Scott veti rahat vyöstään ja ojensi ne tytölle sanomatta sanaakaan.

"Jumalan nimessä, olkaa varovainen", virkkoi hän.

"Oh, minulla ei ole mitään vaaraa. Me saamme maidon kai kahden päivän
perästä. Tosiaankin, minun piti sanoa, että saatte käytettäväksenne
yhden sir Jimin hevosista. Täällä on harmaa kabylilainen, joka tuntui
sopivan teille, ja senvuoksi sanoin, että te ottaisitte sen. Oliko
hyvä?"

"Mahdottoman hyvin tehty. Mutta pelkäänpä, että kukaan meistä ei nyt
saa ajatella mikä sopii, mikä ei."

Scott oli puettu sangen kuluneeseen metsästystakkiin, jonka neuleet
olivat jo valkoiset ja hihansuut resuiset. William tarkasti häntä
miettiväisesti kypärästä aina rasvattuihin saappaisiin saakka.

"Te näytätte minusta sangen siistiltä. Oletteko varma, että teillä
on mukananne kaikki mitä tarvitsette, kiniiniä, klorodiinia ja niin
edespäin?"

"Kyllä, luulisin", vastasi Scott kopeloiden kiireesti taskujaan.
Samassa tuotiin hänen hevosensa, ja hän hypähti satulaan ratsastaen
pois.

"Hyvästi", huusi hän.

"Hyvästi ja onnellista matkaa", vastasi William. "Olen hyvin
kiitollinen lainasta." Sitten hän kääntyi korollaan ja katosi telttaan.
Vaunut vierivät hitaasti pitkin pölyävää tietä etelän helteiseen
Gehennaan.




II.


    Ei rakkauttamme tietää saa
    maailma — vain me kaksi!
    Jos muut sen tuntee — raukeaa
    sen kauneus kalpeemmaksi.

Työ oli rasittavaa, vaikka hän matkustikin öisin ja piti päivät leiriä.
Mutta niin pitkälle kuin silmä kantoi, ei ollut ketään, jota Scottin
olisi täytynyt sanoa herrakseen. Hän oli yhtä vapaa kuin Jimmy Hawkins,
vielä vapaampikin, sillä hallitus piti tätä sidottuna lennätinlangalla,
ja jos Jimmy olisi kiinnittänyt mitään vakavaa huomiota sähkösanomiin,
olisi tämän nälänhän kuolevaisuusprosentti noussut paljon suuremmaksi.

Matkattuaan muutamia päiviä etanan vauhtia Scott sai aavistuksen sen
Intian suuruudesta, jota hän palveli, ja se hämmästytti häntä. Hänen
vaununsa olivat, niinkuin tiedämme, kuormatut vehnällä, durralla ja
kauralla, mitkä ovat mainiota ravintoainetta, kun ne vain jauhetaan.
Mutta rahvas, jolle hän toi tätä elämää antavaa ravintoa, oli
riisinsyöjiä. He osasivat survoa riisinjyviä huhmareissaan, mutta he
eivät olleet perillä raskaammista kivistä, joita käytetään pohjoisessa,
ja vielä vähemmän siitä aineesta, jota valkoinen mies niin suurella
vaivalla laahasi heille. He pyysivät riisiä, johon olivat tottuneet,
ja kun eivät sitä löytäneet, niin he poistuivat itkien vaunujen luota.
Mitä he tekivät näillä kummallisilla kovilla jyvillä, jotka tarttuivat
heidän kurkkuunsa? He sanoivat tahtovansa kuolla, ja moni pitikin
sanansa. Toiset ottivat osansa vastaan ja vaihtoivat niin paljon
vehnää, että ihminen olisi sillä elänyt koko viikon, kouralliseen
mädäntynyttä riisiä, jota joku saituri oli säästänyt. Muutamat panivat
jyvänsä riisihuhmareihin, survoivat minkä jaksoivat ja sekoittivat
sitten ne likaiseen veteen, mutta sellaisten luku oli suhteellisen
vähäinen. Scottilla oli ollut hämärä aavistus, että eteläisen
Intian rahvas eli riisillä, mutta hän oli koko palvelusaikansa
oleskellut vehnäalueilla ja nähnyt harvoin riisiä eikä ollut voinut
kuvitellakaan, että ihmiset nälänhädän aikana mieluummin kuolisivat
nälkään vehnäsäkkien eteen kuin maistaisivat ravintoainetta, jota eivät
tunteneet. Turhaan tulkki koetti selittää heille, miten asian laita
oli, turhaan molemmat poliisit osoittivat innokkaasti viittoillen,
miten heidän tuli menetellä. Nälkää näkevät palasivat takaisin
puunkuorensa ja savensa, yrttiensä ja lehtiensä pariin ja jättivät
avatut säkit koskemattomiksi. Mutta välistä tuli naisia, jotka laskivat
luurankomaiset lapsensa Scottin jalkoihin, ennenkuin itse hoipertelivat
pois.

Faiz Ullah puolusteli sitä mielipidettä, että näiden muukalaisten
kuoleminen oli Jumalan tahto ja että siksi olisi vain määrättävä
kuolleet poltettaviksi. Mutta eihän siinä ollut syytä Sahibin luopua
kaikista mukavuuksista, ja tottuneena matkustajana Faiz Uilah oli
matkan varrelta ottanut talteen muutamia laihoja vuohia ja antanut
niiden seurata vaunujonoa. Jotta niistä lähtisi maitoa aamiaiseksi,
syötti hän niitä viljalla, jota tyhmät alkuasukkaat halveksivat.

"Niin, ellei Sahibilla ole mitään vastaan", sanoi Faiz Uilah, "voimme
antaa lapsille hiukan maitoa". Mutta niinkuin Sahib tiesi, lapset
olivat sangen halpoja, ja Faiz Uilah arveli omasta puolestaan, ettei
hallitus ollut antanut niitä varten määräyksiä. Scott käytti nyt
sangen voimakasta kieltä Faiz Ullahia ja molempia poliiseja kohtaan ja
käski heidän ottaa kiinni mahdollisimman monta vuohta. Tätä käskyä he
noudattivat ihastuneina, ja monta isännätöntä vuohta otettiin talteen.
Kun elukkaparat olivat kerran saaneet ravintoa, niin ne olivat ylen
halukkaita seuraamaan vaunuja, ja annettuaan niille muutamia päiviä
runsaasti ruokaa — minkä puutteessa ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä —
saattoi taas menestyksellisesti lypsää.

"Mutta enhän minä ole mikään vuohipaimen", sanoi Faiz Uilah. "Se ei
sovi minun _izzatilleni_ (arvolleni)."

"Kun tulemme Bias-virran toiselle puolen, niin voimme jälleen puhua
_izzatista_", vastasi vastasi Scott. "Mutta sitä ennen on sinun ja
molempien poliisien vaikka lakaistava leiri, jos minä käsken."

"No hyvä, näin se käy", mutisi Faiz Uilah, "jos Sahib nyt välttämättä
tahtoo" — ja hän näytti, miten vuohi oli lypsettävä.

"Nyt me alamme ruokkia niitä", sanoi Scott, "kolme kertaa päivässä
tulemme antamaan niille ruokaa" — ja hän kumartui suorittaakseen lypsyn
ja sai hirveän kouristuksen.

Jos joskus olette koettanut ylläpitää jatkuvaa yhteyttä levottoman
vuohiemon ja pikkulapsen välillä, joka on kuolemaisillaan nälkään,
tiedätte itse, kuinka se rasittaa hermostoa. Mutta Scottin pienokaiset
ruokittiin. Aamulla, keskipäivällä ja illalla hän aina nosti ne
juhlallisesti säkkikangas-pusseista, jotka kävivät kätkyistä ja
riippuivat vaununkatosta. Siellä oli monta, jotka tuskin pystyivät
muuhun kuin hengittämään, ja maito täytyi tiputtaa niiden suuhun pisara
pisaralta, huolellisin keskeytyksin, jotta ne eivät tukehtuisi.

Joka aamu piti myöskin vuohien saada ravintonsa, ja kun ne ilman
paimenta helposti saattoivat hajaantua eikä alkuasukkaisiin
ollut luottamista, oli Scottin pakko luopua ratsastuksesta ja
sensijaan astuskella hitaasti vuohilaumansa etunenässä, sovittaen
käyntinopeutensa sen mukaan. Kaikki tämähän oli aivan järjetöntä, ja
hän tunsi, miten naurettavaa se oli, mutta hänen onnistui ainakin
pelastaa ihmishenkiä, ja kun naiset näkivät, etteivät heidän
lapsensa kuolleet, yrittivät hekin syödä tuota omituista ravintoa ja
laahautuivat vaunujen jäljessä siunaten vuohien herraa.

"Antakaa naisille jotakin, minkä puolesta elää", sanoi Scott itsekseen,
samalla aivastaen tomusta, jota sadat pienet jalat tupruttivat ilmaan,
"ja he elää kituuttavat tavalla tai toisella. Mutta tämä on kuitenkin
vankempaa kuin Williamin kondensoitu maito. Pilantekoa tästä kuitenkin
riittää tovereilleni koko elämäni ajaksi."

Vihdoin viimein hän pääsi määräpaikkaansa, missä sai tietää, että
Birmasta oli saapunut riisillä lastattu laiva ja että riisivarastoja
sai käyttää. Hän löysi myöskin työn kuluttaman englantilaisen paikan
päällikkönä, sai vaununsa kuormatuiksi ja palasi samaa tietä kuin oli
tullut. Osan lapsista ja puolet vuohista hän jätti nälkäleiriin. Siitä
toimesta hän ei saanut kiitosta englantilaiselta, sillä tällä oli jo
yllin kyllin pikkulapsia eikä mies tietänyt, mitä niille tehdä.

Scottin selkä oli nyt tottunut kumartumaan, ja virkatehtäviensä lisäksi
hän matkalla jakeli riisiä. Yhä enemmän lapsia ja vuohia liittyi
häneen, mutta nyt oli monella pienokaisella rääsyjä yllään ja nauhoja
sekä renkaita kaulassa ja nilkoissa.

"Tuo", sanoi tulkki luullen, ettei Scott ymmärtänyt sitä, "merkitsee,
että äidit toivovat vielä kerran kenties voivansa vaatia ne takaisin
viranomaisilta."

"Kuta pikemmin, sen parempi", virkkoi Scott. Mutta samalla hän
eräänlaisella ylpeydellä pani merkille, että nuo pienet _ramasawmayt_
lihoivat kuin _bantam_-kananpojat.

Kun kuormavaunut oli tyhjennetty, lähti hän Hawkinsin leirille ja
sovitti tulonsa päivällisaikaan, sillä hän ei ollut moniin aikoihin
syönyt katetussa pöydässä. Hän ei ollut suunnitellut saapumistaan
dramaattiseksi, mutta auringonlasku sattui niin, että kun hän otti
kypärän päästään antaakseen iltatuulen vilvoittaa otsaansa, paistoi
aurinko taivaanrannalta suoraan hänen silmiinsä, niin ettei hän voinut
nähdä eteensä. Mutta eräs, joka istui odottaen teltan ovella, näki
uusin silmin nuoren miehen, kauniin kuin Paris, jumalan, jolla oli
kultainen sädekehä, astelevan hitaasti laumansa etunenässä pienten
cupidojen juoksennellessa hänen jaloissaan.

Katselija nauroi — William hallavansinisessä puserossaan nauroi
hillittömästi Scottille, joka koetti näyttää mahdollisimman
ujostelemattomalta, pysähdytti armeijansa ja pyysi Williamia ihailemaan
hänen lastentarhaansa. Näky oli sopimaton, mutta sovinnaisuuden he
olivat jättäneet jälkeensä jo aikoja sitten Amritsarin asemalle,
viisitoistatuhatta mailia pohjoisempana.

"Ne tulevat kerrassaan hyvään aikaan", sanoi William. "Meillä on täällä
tällä erää vain kaksikymmentäviisi. Naiset ovat jo alkaneet hakea niitä
takaisin."

"Tekö hoidatte lapsia?"

"Niin — mrs Jim ja minä. Vuohia emme milloinkaan tulleet ajatelleiksi.
Me olemme yrittäneet kondensoidulla maidolla ja vedellä."

"Kuolemantapauksia?"

"Enemmän kuin tahtoisin ajatellakaan", sanoi William värähtäen. "Entä
teillä?"

Scott ei vastannut mitään. Monet pienet hautajaiset oli toimitettu
hänen tiellään — monet äidit olivat itkeneet, kun eivät enää olleet
löytäneet lapsiaan, jotka he olivat jättäneet hallituksen hoitoon.

Nyt tuli Hawkins ulos kädessään partaveitsi, johon Scott loi himokkaita
silmäyksiä, sillä hänellä oli parta, joka kiusasi häntä kovasti. Ja kun
he asettuivat telttaan päivällispöydän ääreen, kertoi hän matkastaan
muutamin sanoin, kuin jos olisi ollut kyseessä virallinen ilmoitus.
Mrs Jim nyyhkytti silloin tällöin, ja Jim nyökkäili hyväksyvästi;
mutta Williamin harmaat silmät katsoivat herkeämättä vasta-ajeltuihin
kasvoihin, sillä Scott tuntui kertovan vain hänelle.

"Miten hyvää köyhälle maakunnalle", sanoi William nojaten päätään
käteensä. Hänen poskensa olivat menneet kuopalle, ja arpi hänen
otsassaan oli käynyt entistä selvemmäksi, mutta kaunis, täyteläinen
kaula kohosi kuin pilari sen puseron röyhyksestä, jonka hän oli
valinnut seurustelupuvuksi leirissä.

"Se oli välistä mahdottoman naurettavaa", sanoi Scott. "Käsitättehän,
etten minä aluksi tietänyt suuria sen paremmin lypsämisestä kuin
sylilapsista. Toverit tulevat tekemään minusta kelpo lailla pilaa, kun
juttu saapuu pohjoiseen."

"Antaa niiden pilkata", sanoi William ylimielisesti. "Me olemme
jokainen tehneet vähän kaikkea tänne-tulomme jälkeen. Tiedän, että Jack
on tehnyt." Tämä oli tarkoitettu Hawkinsille, ja tuo suuri mies hymyili
ystävällisesti.

"Teidän veljenne on hyvin ansiokas virkamies, William", sanoi hän,
"ja minä olen kunnioittanut häntä kohtelemalla häntä ansioittensa
mukaisesti. Muistakaa, että minä kirjoitan salaiset raportit."

"Sinun pitää myöskin mainita, että William vastaa painoaan kullassa",
virkkoi mrs Jim. "En tiedä, kuinka olisimme voineet tulla toimeen
ilman häntä. Hän on ollut meidän kaikki kaikessa." Hän painoi kätensä
Williamin ohjasten-pidosta känsäiseen käteen, ja William vastasi
lämpimällä puristuksella.

Jim loisti tyytyväisyydestä. Kaikki kävi erinomaisesti hänen
maailmassaan. Kolme hänen tyhmimmistä, laiskimmista ja kelvottomimmista
miehistään oli kuollut, ja heidän paikkansa oli täytetty paljon
paremmilla. Päivä päivältä läheni sadekausi. Nälänhätä oli tukahdutettu
viidessä piirikunnassa kahdeksasta, ja kuolinprosentti ei loppujen
lopuksi ollut tullut levottomuutta herättävän suureksi — olosuhteisiin
katsoen. Hän tarkasteli Scottia huolellisesti kuin ihmissyöjä uhriaan
ja iloitsi hänen lihaksistaan ja raudanlujasta ruumiinrakenteestaan.

"Hän on kohta rakastunut korviaan myöten", sanoi Jim itsekseen,
"mutta vielä hän voi suorittaa kahden miehen työn". Sitten hän
huomasi, että mrs Jim sähkötti hänelle, ja sähkösanoma merkitsi heidän
lyhennysjärjestelmänsä mukaan: "Selvä tapaus. Katso heitä!"

Hän katsoi ja kuunteli. William sanoi vain:

"Mitä voitte odottaa maasta, jossa _bhisteetä_ (vedenkantajaa) sanotaan
_tunnicutchiksi_?" — eikä Scott vastannut muuta kuin:

"On varmasti kovin hauskaa päästä takaisin Klubiin. Varatkaa minulle
yksi tanssi joulujuhlassa; tahdotteko?"

"Täältä on pitkä matka Lawrencesaliin", sanoi Jim. "Parasta, että
menette aikaisin makuulle, Scott. Huomenna tulee tyhjiä vaunuja, ja te
saatte alkaa kuormata kello viisi."

"Etkö aio suoda mr Scottille yhdenkään päivän lepoa?"

"Soisin mielelläni, Lizzie. Olen pahoillani, etten voi. Niin kauan kuin
hän pysyy pystyssä, täytyy meidän käyttää häntä."

"Hyvä, olen ainakin saanut yhden eurooppalaisen illan... Peijakas, olin
jo vähällä unohtaa! Mitä minun on tehtävä lapsukaisilleni?"

"Jättäkää ne tänne", sanoi William. "Me pidämme kyllä huolen kaikesta
sellaisesta, ja antakaa meille niin monta vuohta kuin suinkin voitte.
Minun täytyy heti oppia lypsämään."

"Jos vaivaudutte nousemaan kyllin aikaisin huomenaamulla, näytän
teille, kuinka se käy. Minun täytyy näet lypsää, ymmärrättekö. Vielä
eräs seikka: toisella puolella lapsista on renkaita ja muuta sellaista
kaulassa. Teidän on varottava ottamasta niitä... jos näet äidit
sattuisivat tulemaan."

"Te näytte unohtaneen, että minulla on hiukan kokemusta siinä asiassa."

"Toivon hartaasti, ettette vain rasita itseänne liikaa." Scottin
äänessä väreili huonosti kätketty levottomuus.

"Minä pidän hänestä huolta", sanoi mrs Jim, joka parhaillaan naputti
sadan sanan sähkösanomaa. Ja sitten hän poistui Williamin kanssa
huoneesta, kun taas Jim jäi antamaan Scottille määräyksiä seuraavaa
sotaretkeä varten. Oli jo hyvin myöhäistä — melkein yhdeksän.

"Jim, sinä olet hirviö", sanoi hänen vaimonsa samana iltana, ja
nälänhädän päällikkö nauroi.

"En toki, en vähääkään, rakkaani. Muistan, että perustin ensimmäisen
siirtokunnan Jandialaan pelkästä rakkaudesta erästä krinoliiniin
puettua tyttöä kohtaan, ja hän oli solakampi kuin sinä nyt olet,
Lizzie. En ole milloinkaan suorittanut niin mainiota työtä kuin
silloin. Hän tulee tekemään työtä kuin riivattu."

"Mutta olisithan voinut antaa hänelle edes yhden päivän."

"Ja antaa heidän päästä ratkaisuun nyt? Ei, ystäväni, tämä on heidän
onnellisin aikansa."

"En luule, että kumpikaan noista rakkaista lapsista huomaa, miten
heidän laitaansa on. Eikö se ole kaunista? Eikö se ole viehättävää?"

"Nousta kello kolmelta oppiakseen lypsämään. Jumala siunatkoon hänen
sydäntään! Oi jumalat, miksi meidän pitää tulla vanhoiksi ja lihaviksi?"

"Hän on ihastuttava. Hän on toimittanut enemmän minun alaisenani..."

"Sinun alaisenasi! Oltuaan täällä päivän hän oli ottanut komennon, ja
sinä olit hänen alaisensa, ja siinä asemassa me vieläkin olemme. Hän
hallitsee sinua melkein yhtä hyvin kuin sinä hallitset minua."

— "Hän ei hallitse minua, ja juuri siitä syystä minä pidän hänestä. Hän
on suorasukainen kuin mies — kuin veljensä."

"Hänen veljensä on heikompi kuin hän. Martyn kääntyy aina minun
puoleeni saadakseen määräyksiä, mutta hän on rehellinen eikä pelkää
työtä. Tunnustan kuitenkin, että pidän enemmän Williamista, ja jos
minulla olisi tytär..."

Keskustelu loppui tähän. Kaukana Derajatissa oli yli kaksikymmentä
vuotta vanha hauta, eikä siitä kumpikaan nyt enää puhunut.

"Samantekevää, sinulla on vastuu", lisäsi Jim oltuaan jonkin aikaa
vaiti.

"Jumala siunatkoon heitä!" sanoi hänen vaimonsa puolinukuksissa.

Ennenkuin tähdet olivat vaalenneet, heräsi Scott, joka nukkui tyhjässä
vaunussa, ja meni hiljaa työhönsä. Hänestä oli tarpeetonta herättää
Faiz Ullahia ja tulkkia. Kun hän lypsäessään istui pää lähellä maata,
ei hän kuullut Williamin tuloa, ennenkuin tämä seisoi hänen vieressään
vanhassa haalistuneessa ratsastuspuvussaan, silmät vielä raskaina
unesta, kädessä kuppi teetä ja kimpale paahdettua leipää. Maassa lojui
sylilapsi, joka sätkytteli rievuissaan, ja muudan kuusivuotias kurkisti
Scottin olan takaa.

"Kas niin, pikku veitikka", sanoi Scott, "miten penteleellä sinä luulet
voivasi saada osasi, ellet pysy hiljaa?"

Viileä, valkoinen käsi piti lasta kiinni, sillä aikaa kuin maito tippui
sen suuhun.

"Hyvää huomenta", sanoi lypsäjä. "Ette voi kuvitella, kuinka nämä pikku
veitikat saattavat sätkytellä."

"Voin toki." William kuiskasi, sillä kaikkihan nukkuivat. "Mutta
minä käytän tavallisesti lusikkaa tai tuttia. Teidän lapsenne ovat
lihavampia kuin minun... Ja tätä te olette tehnyt alituisesti, kaksi
kertaa päivässä?" Hänen äänensä oli miltei tukahtunut.

"Niin, eikö se ole naurettavaa? Nyt saatte te koettaa", sanoi Scott ja
jätti paikkansa tytölle. "Olkaa varuillanne! Vuohi ei ole mikään lehmä."

Vuohi pani vastalauseensa tottumatonta kättä vastaan, ja Scottin täytyi
nopeasti temmata lapsi syrjään. Sitten oli alettava alusta, ja William
nauroi hiljaa ja huvitettuna. Hänen onnistui kuitenkin ruokkia kaksi
lasta ja sitten vielä kolmas.

"Eivätkö nuo pikku raukat käyttäydykin hyvin?" kysyi Scott. "Minä olen
opettanut niitä."

He puuhailivat innokkaasti, ja katso! Oli kirkas päivä, ja ennenkuin
he arvasivatkaan, oli leiri herännyt, ja he olivat polvillaan vuohien
joukossa päivän yllättäminä ja ohimoihin saakka punastuvina. Mutta koko
se laaja maailma, joka vyöryi esiin pimeydestä, olisi varsin hyvin
voinut kuulla, mitä heidän välillään oli tapahtunut.

"Oh", sanoi William epävarmasti, ottaessaan teekupin ja leivän maasta.
"Minä olin valmistanut tämän teille. Nyt se on jääkylmää. Luulin,
ettette ehkä ollut voinut keittää mitään näin aikaisin. Nyt on paras
jättää se juomatta. Se on — se on jääkylmää."

"Teitte hirveän kiltisti. Se on oikein hyvää. Todellakin hirveän
kiltisti. Minä jätän lapseni ja vuoheni teille ja mrs Jimille, ja
tietysti täällä leirissä on joku, joka voi näyttää teille, miten on
lypsettävä."

"Tietysti", sanoi William ja kävi yhä punaisemmaksi ja yhä jäykemmäksi;
mennessään takaisin telttaansa hän löyhytteli kasvojaan innokkaasti
teevadilla.

Nyt tuli leiriin itkua ja parkua, kun vanhemmat lapset näkivät,
että heidän hoitajansa valmistautui lähtemään ilman heitä. Faiz
Ullah alentui laskemaan leikkiä poliisien kanssa, ja Scott karahti
tulipunaiseksi häpeästä, sillä Hawkins, joka jo istui satulassa,
hohotti minkä jaksoi.

Muudan lapsista riistäytyi irti mrs Jimistä ja juoksi vikkelästi kuin
kaniini Scottin luo ja tarttui hänen jalkaansa; William seurasi pitkin,
kevein askelin.

"Minä en tahdo — minä en tahdo", kirkui lapsi riippuen Scottissa. "Ne
tappavat vain minut. Minä en tunne niitä."

"Minä sanon", lausui Scott tamil-murteella, "minä sanon, ettei hän
tahdo sinulle mitään pahaa. Seuraa häntä, niin saat ruokaa."

"Tule", sanoi William läähättäen ja loi harmistuneen katseen avuttomaan
Scottiin.

"Menkää takaisin", sanoi viimeksimainittu vihdoin Williamille.
"Minuutin sisällä lähetän tämän pikku vintiön teille."

Mahdikas äänensävy vaikutti, mutta ei sillä tavoin, kuin Scott oli
tarkoittanut. Poika hellitti otteensa ja sanoi arvokkaasti: "En
tietänyt, että tämä nainen oli sinun. Minä lähden hänen kanssaan."
Sitten hän huusi tovereilleen, jotka odottivat, miten hänen
seikkailunsa päättyisi, ennenkuin hekin lähtisivät pakoon: "Menkää
takaisin syömään! Se on meidän miehemme vaimo. Vaimo tottelee hänen
käskyjään."

Jim oli pakahtumaisillaan naurusta. Faiz Ullah ja molemmat
poliisikonstaapelit virnistelivät, ja Scottin käskyt ajajille
paukahtelivat kuin rakeet.

"Se on Sahibien tapa, kun puhutaan totuus heidän läsnäollessaan",
sanoi Faiz Ullah. "Pian tulee aika, jolloin minun on haettava toinen
palveluspaikka. Nuoret vaimot, varsinkin sellaiset, jotka puhuvat
meidän kieltämme, ovat sietämättömiä kunniallisia palvelijoita kohtaan,
kun viikkolaskut tulevat käsiteltäviksi."

William oli ajattelevinaan muita asioita. Kymmenen päivää myöhemmin
tuli hänen veljensä leiriin hakemaan määräyksiä ja sai kuulla
puhuttavan Scottin vuohi-aatteesta. Hän virkkoi silloin nauraen:

"Mainiota, nyt se on selvä kuin päivä. Hän tulee koko elämänsä ajan
olemaan Bakri-Scott." — Bakri merkitsee pohjoismurteessa vuohta. —
"Mikä jumalainen näky! Antaisin mielelläni puolen kuukauden palkan
saadakseni nähdä hänen imettävän nälkälapsiaan. Minä olen ruokkinut
muutamia _conjeella_ (riisivedellä), mutta siinähän ei ole mitään
omituista."

"Se on häpeällistä", sanoi hänen sisarensa silmät leimuten. "Jos mies
tekee jotakin — jotakin tällaista, niin te toiset miehet mietitte
hänelle vain hullunkurista lisänimeä, ja sitten te nauratte ja olette
olevinanne hirveän sukkelia."

"Juuri niin", sanoi mrs Jim hyväksyvästi.

"Hyvä, sen sanot sinä, William. Kuka risti viime talvena miss Dembyn
peltokanaksi, ellet sinä? Intia on kerta kaikkiaan lisänimien maa."

"Se oli toista", vastasi William. "Hän on vain tyttö, ja hän kävelee
ihan kuin peltokana, se on varma. Mutta ei ole oikein tehdä pilaa
miehestä."

"Ei Scott siitä välitä", sanoi Martyn. "On mahdotonta suututtaa vanhaa
Scottia. Olen yrittänyt kahdeksan vuotta, ja sinä olet tuntenut hänet
vain kolme. Millaiselta hän muuten näyttää?"

"Hän näyttää hyvin kauniilta", vastasi William ja meni tiehensä posket
hehkuen. "Bakri-Scott, mukamas!" Mutta sitten hän nauroi, sillä hän
tunsi sen maan, missä asui. "Mutta Bakri siitä tulee joka tapauksessa"
— ja hän toisti sitä hiljaa kerran toisensa jälkeen, niin että se
lopulta kuulosti oikein kauniilta.

Palattuaan palvelukseensa rautatielle Martyn levitti nimeä toveriensa
keskuuteen, niin että Scott kohtasi sen, kun tuli takaisin tyhjine
vaunuineen. Alkuasukkaat luulivat, että se oli jokin eurooppalainen
arvonimi, ja ajajat käyttivät sitä kaikessa viattomuudessa, kunnes Faiz
Ullah, joka ei sietänyt mitään uusia keksintöjä, antoi heille kelpo
selkäsaunan.

Nyt ei lypsyyn ollut liikoja aikaa muualla kuin suurissa leireissä,
joissa Jim oli ottanut varteen Scottin aatteen ja elätti suuria
vuohilaumoja pohjoisesta tulleella viljalla, jota kukaan ei halunnut.

Noihin kahdeksaan piirikuntaan oli nyt saapunut niin paljon
riisiä, että se riitti pelastamaan väestön, jos se vain jaettiin
nopeasti. Tähän tehtävään ei kukaan sopinut niin hyvin kuin voimakas
kanavanrakentaja, joka ei koskaan menettänyt malttiaan, ei koskaan
antanut tarpeetonta käskyä eikä koskaan kysellyt, kun oli saanut
määräyksen. Scott sai ponnistella ankarasti hoitaessaan hellästi
härkiään, pestessään joka päivä niiden hankautuneet niskat, jotta ei
menettäisi aikaa, jättäessään riisiä pienemmille nälkäleireille ja
palatessaan nopein yömarssein suuriin keskusleireihin, jossa aina
odotti Hawkinsin yksitoikkoinen sähkösanoma: "Tehkää se uudelleen."

Ja hän teki sen uudelleen ja taas uudelleen, sillä välin kuin Jim
Hawkins viidenkymmenen mailin päässä merkitsi isolle kartalle hänen
koetellun maan halki rämisevien vaunujensa uran. Toiset tekivät
tehtävänsä hyvin — Hawkins tiedoitti, kun kaikki oli ohi, että
jok'ainoa oli toiminut moitteettomasti — mutta Scott oli paras heistä,
sillä hän piti aina mukanaan kiliseviä rupioita ja maksoi paikalla omat
vaunukorjauksensa ja kaikki odottamattomat lisämenot, luottaen siihen,
että se hänelle ajan tullen korvattaisiin. Teoriassa olisi hallituksen
pitänyt maksaa jokaisesta kengästä ja jokaisesta pyöränsokasta; mutta
hallitus maksaa hyvin hitaasti, ja terävä-älyiset ja huolelliset
virkamiehet kirjoittivat hirveän pitkiä lausuntoja vastustaen
valtuuttamattomia kahdeksan pennyn menoja. Se mies, joka tahtoo tehdä
tuloksellista työtä, saa luottaa omaan pankkitiliinsä tai hankkia rahaa
muulla tavoin.

"Sanoinhan sinulle, että hän saisi tehdä työtä", virkkoi Jim
vaimolleen, kun kuusi viikkoa oli mennyt. "Hän on kokonaisen vuoden
valvonut yksinään paria tuhatta miestä Mohsul-kanavalla, ja hänestä
on vähemmän vaivaa kuin nuoresta Martynista ja hänen kymmenestä
konstaapelistaan. Minä olen moraalisesti vakuutettu — hallitus vain ei
tunnusta moraalisia velkoja — että hän on käyttänyt puolet palkkaansa
pyörärasvaan. Katsohan tästä, Lizzie, yhden ainoan viikon työtä.
Neljäkymmentä mailia kahdessa päivässä kahdellakymmenellä vaunulla;
kahden päivän pysähdys nälkäparakin rakentamiseksi nuorelle Rogersille
(Rogersin, sen idiootin, olisi pitänyt rakentaa se itse!). Sitten
takaisin neljäkymmentä mailia, matkalla kuormattu kuusi vaunua.
Samana iltana hän kirjoittaa minulle kahdenkymmenen sivun pituisen
puolivirallisen raportin, jossa ilmoittaa, että niiden seutujen väestöä
'voitaisiin edullisesti käyttää hätäaputöihin, ja ehdottaa, että hän
saisi panna ne korjaamaan erästä vanhaa puutteellista vesisäiliötä,
jonka hän on löytänyt ja josta pitäisi olla paljon hyötyä sadekautena.
Hän luulee voivansa saada lammen selväksi neljässätoista päivässä.
Katsohan hänen marginaalipiirroksiaan — eivätkö ne ole selviä ja
mainioita? Tiesin, että hän oli _pukka_, mutta en tietänyt hänen olevan
niin hirveän _pukka_."

"Tämä minun täytyy näyttää Williamille", sanoi mrs Jim. "Se lapsi
raataa itsensä ihan loppuun pienokaisten parissa."

"Ei enempää kuin sinä, rakkaani. No niin, kahden kuukauden kuluttua
olemme jälleen kuivalla maalla. Olen pahoillani, etten voi ehdottaa
sinulle Viktorian ristiä."

William istui teltassaan myöhään yöhön ja luki sivu sivulta Scottin
voimakasta käsialaa, tarkastellen hellästi säiliön korjausta varten
tehtyjä piirroksia ja rypisti kulmakarvojaan numeroriveille siinä
kohden, missä oli vedensaanti-laskelmia.

"Hän sitten ehtii vaikka mitä", huudahti tyttö itsekseen, "ja... hyvä,
minäkin olen tehnyt tehtäväni. Olen pelastanut pari lapsukaista."

Hän näki kahdennenkymmenennen kerran unta jumalasta, jolla oli
kultainen sädekehä, ja heräsi reippaana ja virkeänä ruokkimaan kymmeniä
likaisia lapsia, kodittomia pienokaisraukkoja, jotka oli poimittu tien
varrelta täynnä vammoja ja niin laihoina, että luut miltei pistivät
nahasta esiin.

Scott ei päässyt kuljetustoimestaan, mutta hänen kirjeensä lähetettiin
aikanaan hallitukselle ja hän sai — mikä Intiassa on sangen tavallista,
lohduttautua sillä, että toinen korjasi, minkä hän oli kylvänyt.
Sellainen on sielulle hyvin opettavaista ja ylentävää.

"Hän on liian hyvä tuhlaamaan aikaansa kanaviin", sanoi Jimmy. "Kuka
tahansa voi pitää silmällä kuleja. Älkää huoliko loukkaantua, William;
hän pystyy mihin haluaa, mutta minä tarvitsen helmeni johtamaan
häränajajia ja olen siirtänyt hänet Khandan piirikuntaan, missä hän voi
aloittaa uudestaan. Hän lienee jo matkalla."

"Hän ei ole mikään kuli", sanoi William loukkaantuneena. "Hänen pitäisi
saada toimia vesirakennustöissään."

"Hän on paras alallaan, ja se merkitsee paljon; mutta jos minun
täytyy käyttää partaveitsiä kovasinten halkomiseen, otan mieluimmin
terävimmän."

"Emmekö pian taas saa tavata häntä?" kysyi mrs Jim. "Olen varma siitä,
ettei poikaparka ole kokonaiseen kuukauteen saanut kunnollista ateriaa.
Hän istuu varmasti vankkureissaan ja syö sormineen sardiineja."

"Kaikella on aikansa, rakkaani. Velvollisuus ennen mukavuutta — mr
Chucks se kai niin sanoi."

"Ei, vaan perämies Pirteä", hymähti William. "Välistä minä mietin,
miltä mahtaa tuntua taas kerran tanssia ja kuunnella soittokuntaa ja
istua katon alla. Voisin varsin hyvin kuvitella, etten ole käyttänyt
tanssiaispukua."

"Malttakaahan", sanoi mrs Jim, joka oli istunut ajatuksiinsa
vaipuneena. "Jos hän lähtee Khandaan, sivuuttaa hän meidät viiden
mailin päässä. Tietysti hän poikkeaa silloin tänne."

"Ei toki, ei hän tänne tule", sanoi William.

"Miten sen voit tietää, rakkaani?"

"Se veisi aikaa hänen työltään, eikä hänellä mielestään ole aikaa."

"Hän tulee varmasti", sanoi mrs Jim iskien silmää.

"Riippuu kokonaan hänestä. Ei ole vähäisintäkään syytä, minkä vuoksi
hän ei tulisi, jos häntä haluttaa", virkkoi Jim.

"Häntä ei haluta", vastasi William tyynesti. "Se ei olisi hänen
tapaistaan."

"Tällaisina aikoina oppii totisesti tuntemaan ihmiset", sanoi Jim
kuivasti. Mutta Williamin kasvot olivat yhtä rauhalliset kuin aina,
nytkin, kun hän väitti, ettei Scott tulisi.

Vihdoin tuli sadekausi, myöhään, mutta sitä runsaampana. Kuiva,
halkeillut maa muuttui punaiseksi liejuksi, ja palvelijat tappoivat
käärmeitä leirissä, missä kaikkien noin neljäntoista päivän aikana
täytyi pysyä sisällä — kaikkien paitsi Hawkinsin, joka käytti hevosia
ja pulikoi tyytyväisenä märässä.

Nyt oli hallitus antanut määräyksen, että väestölle oli jaettava
siemenviljaa ja lainattava rahaa härkien ostoon; ja valkoiset miehet
saivat tehdä työtä kaksinverroin ankarammin suorittaakseen tämän uuden
tehtävän; William taas sai hypellä tiiliskiveltä tiiliskivelle — niitä
oli asetettu poljettuun liejuun — antamaan suojateilleen lämmintä
lääkettä, joka sai ne hieromaan pyöreitä vatsojaan. Lypsyvuohet
herkuttelivat korkeassa ruohikossa.

Scott, joka nyt oli Khandan piirikunnassa, kaukana kaakossa,
ei antanut merkkiäkään itsestään lukuunottamatta tavanmukaisia
sähkösanomaraportteja Hawkinsille. Kurjat maantiet olivat kadonneet;
ajomiehet olivat puoliksi kapinassa; yksi Martynilta lainatuista
poliisikonstaapeleista oli kuollut koleraan; ja Scott oli nauttinut
kolmekymmentä grammaa kiniiniä tukahduttaakseen kuumeen, joka tuli
kovasta työstä ankarassa sateessa. Mutta siitä hänen raporteissaan ei
sanallakaan mainittu.

Hän toimi jälleen eräästä rautatien varrella sijaitsevasta varastosta
käsin, ja viisitoista mailia siitä kaikkiin suuntiin oli hänen
työmaataan. Kun täysiä kuormia ei enää voinut käyttää, otti Scott
neljänneskuormia ja kiihdytti siitä syystä työntekoa, jotta se
kävisi neljä kertaa nopeammin. Hän ei näet tahtonut antaa jalansijaa
kulkutaudille, joka olisi saanut arvaamattoman vauhdin, jos olisi
koottu alkuasukkaita tuhansittain hätäapuparakeille. Tuli halvemmaksi
käyttää hallituksen härkiä, panna ne ponnistelemaan, kunnes kuolivat,
ja jättää sitten tienvierille varisten saaliiksi.

Scott eli nyt aikaa, jolloin kahdeksan vuoden järkevä elintapa ja kova
työ kantoi hedelmää, vaikkakin hänen päässään soi ja maa tanssi hänen
jalkojensa alla, kun hän seisoi, ja hänen sänkynsä alla, kun hän nukkui.

Hawkins oli pitänyt parhaana tehdä hänestä häränajaja, no niin, se oli
Hawkinsin asia, ajatteli Scott. Siellä pohjoisessa oli miehiä, jotka
saisivat tietää, mitä hän oli saanut aikaan, kolmekymmentä vuotta
hänen departementissaan palvelleita miehiä, jotka sanoisivat, että se
"ei ollut hullumpaa", ja ylimpänä, korkealla kaikkien kaikenarvoisten
miesten yläpuolella, siellä oli William, joka hyväksyisi hänen
toimensa, koska ymmärsi sellaisia asioita.

Hän oli harjaannuttanut aivonsa niin, että ne saattoivat suorittaa
päivän mekaanisen työn, vaikka oma äänensä kaikui vieraana hänen
korvissaan ja hänen kätensä kävivät kirjoituspöydällä suuriksi kuin
päänaluset tai pieniksi kuin herneet. Tuo sitkeys vei hänen ruumiinsa
rautatieasemalle ja saneli sähkösanoman Hawkinsille, jossa hän
ilmoitti, että Khandan piirikunta nyt hänen nähdäkseen oli pelastettu
ja että hän odotti lisämääräyksiä.

Sähköttäjä, joka oli alkuasukas, ei varmaankaan ollut kovin mielissään,
kun iso, laiha mies kaatui pyörtyneenä hänen päällensä; hänen
mielipahansa lienee kuitenkin johtunut vähemmässä määrin kaatuneen
painosta kuin niistä haukkumasanoista ja lyönneistä, joilla Faiz Ullah
kestitsi häntä astuttuaan sisään ja löydettyään isäntänsä erään penkin
alta. Sitten Faiz Ullah sai käsiinsä vilttejä ja peittoja ja shaaleja
ja kietoi Scottin niihin yltä ja alta ja sitoi hänen kätensä vahvoilla
telttanuorilla ja kaatoi häneen jotakin hirveätä yrttisoppaa ja pani
erään konstaapelin tappelemaan hänen kanssaan, kun hän tahtoi päästä
pois peittojensa hirveästä kuumuudesta, ja sulki sähkösanomatoimiston
kahdeksi yöksi ja yhdeksi päiväksi, pitääkseen uteliaat poissa. Ja kun
raiteille ilmestyi veturinlyhty, ja Hawkins kurkisti ovesta sisään,
tervehti Scott esimiestä, heikolla mutta luonnollisella äänellä, ja
hänen takanaan seisoi Faiz Ullah ja otti itselleen kaikesta kunnian.

"Oi taivas, kaksi yötä hän oli _pagal_", sanoi Faiz Ullah. "Katsokaa
minun nenääni ja katsokaa poliisikonstaapelin silmää. Hän iski meitä
nyrkeillään; mutta me istuuduimme hänen päälleen, ja vaikka hänen
sanansa olivat _tezejä_, annoimme me hänen hikoilla. Hän on nyt
heikompi kuin lapsi, mutta kuume on karkoitettu hänestä, kiitetty
olkoon Jumala. Ainoat muistot siitä ovat minun nenäni ja konstaapelin
silmä. Sahib, onko minun pyydettävä eroa, koska Sahib on lyönyt minua?"

Ja Faiz Ullah laski pitkän, hoikan kätensä varovasti Scottin rinnalle
tullakseen vakuutetuksi siitä, että kuume oli ohi, ennenkuin lähti
ulos avaamaan lihakeittoa sisältävää säilykerasiaa ja antamaan selkään
jokaiselle, joka nauroi hänen turvonnutta nenäänsä.

"Piirikunnassa on kaikki niinkuin pitää", kuiskasi Scott. "Tämä ei
merkitse mitään. Saitteko sähkösanomani? Olen kunnossa taas viikon
kuluttua. En käsitä, miten se kävi. Olen kunnossa muutaman päivän
päästä."

"Teidän on seurattava meitä leiriin", sanoi Hawkins.

"Mutta — mutta..."

"Melkein kaikki on nyt ohi. Me emme enää tarvitse teitä punjabilaisia.
Kunniani kautta, emme tarvitse teitä. Martyn lähtee takaisin parin
viikon kuluttua. Arbuthnot on jo matkustanut, ja Clay ja Ellis
viimeistelevät muuatta uutta kanavaa, jonka hallitus on rakennuttanut
hätäaputyönä. Mortens on kuollut — mutta hän oli Bengalista, ettekä
te tuntenut häntä. Totisesti, te ja Will — miss Martyn — näytte
selviytyvän tästä paremmin kuin kukaan toinen."

"Oh, kuinka hän voi?" Nuoren miehen ääni kohosi ja aleni hänen
puhuessaan.

"Hän voi mainiosti, kun lähdin sieltä. Roomalaiskatoliset
lähetyssaarnaajat ovat ottaneet hoiviinsa ne lapset, joita ei haettu
pois, kasvattaakseen niistä pikku pappeja; Basilin lähetys ottaa
joitakin ja äidit loput. Kuulisittepa, kuinka ne pikku raukat ulisevat,
kun ne viedään pois Williamin luota. Hän on hiukan riutunut, mutta
niinhän me kaikki olemme. No, milloin luulette voivanne lähteä täältä?"

"Minä en voi tulla leiriin tällaisena. Enkä tahdo", vastasi Scott
ärtyisästi.

"No niin, ettehän te erikoisen hauskalta näytä, mutta mikäli olen
huomannut, tuntuu teidän tulonne herättävän iloa, olittepa missä
tilassa hyvänsä. Minä tarkastan työtänne täällä pari päivää, jos
sallitte, ja te voitte sillävälin koota voimia Faiz Ullahin hoidossa."

Kun Hawkinsin tarkastus oli päättynyt, pysyi Scott jo pystyssä,
ja hän kävi hehkuvan punaiseksi, kun Jim sanoi, että hänen työnsä
piirikunnassa "ei ollut hullumpaa", ja lisäsi, että hän oli pitänyt
Scottia koko nälänhädän aikana oikeana kätenään ja katsoisi
velvollisuudekseen korostaa sitä virallisesti.

He palasivat rautateitse vanhaan leiriin; mutta nyt siellä ei enää
tungeksinut väkijoukkoja, nuotiot olivat sammuneina ja mustina ja
nälkäparakit kutakuinkin tyhjinä.

"Näettekö?" sanoi Jim. "Meillä ei ole paljon tehtävää. Parasta
ratsastaa tervehtimään vaimoani. Teille on pystytetty teltta.
Päivällinen on kello seitsemän. Tapaamme silloin."

Hitaasti ratsastaen Scott saapui Williamin luo, joka istui
vanhassa ratsastuspuvussaan ruokasali-teltan oviaukolla, kädet
sylissään, valkeana kuin tuhka, heikkona ja lopen laihtuneena, tukka
kiillottomana. Mrs Jimistä ei ollut vilaustakaan näkyvissä, eikä
William saanut sanotuksi muuta kuin:

"Hyvä Jumala, kuinka te näytätte huonolta."

"Minulla on ollut kuumeenalkua. Tekään ette näytä erikoisen terveeltä."

"Oh, minuun ei kuolema pysty. Mutta nyt olemme saaneet sen pysymään
aisoissa. Otaksun, että te tiedätte sen."

Scott nyökkäsi: "Me lähdemme takaisin parin viikon kuluttua. Hawkins on
sanonut sen minulle."

"Joulun edellä, sanoo mrs Jim. Eikö ole hauskaa päästä takaisin.
Minä melkein jo tunnen joulutakan tuoksun", virkkoi William vetäen
ilmaa keuhkoihinsa. "Me tulemme perille hyvissä ajoin, niin että
ennätämme panna kaikki kuntoon jouluksi. Toivon, ettei Punjabin
piirikunta menettele niin alhaisesti, että siirtäisi Jackin muualle
uudeksivuodeksi."

"Tuntuu kuin Punjab ja kaikki tuo olisi ollut sata vuotta sitten, eikö
totta? Kadutteko, että tulitte tänne?"

"En, nyt kun kaikki on ohi. Mutta täällä on ollut hirveätä.
Ymmärrättehän, meidän täytyi istua hiljaa emmekä saaneet toimittaa
mitään, ja sir Jim oli niin paljon poissa."

"Ette saaneet tehdä mitään! Kuinka lypsy sittemmin luisti?"

"Sangen hyvin — sen jälkeen kuin te opetitte minua."

Keskustelu katkesi, ja seurasi miltei kuuluva äänettömyys. Vieläkään ei
mrs Jimiä näkynyt.

"Siitäpä johtuu mieleeni, että olen velkaa teille nuo viisikymmentä
rupiaa, joilla ostin kondensoitua maitoa. Arvelin, että te kenties
kävisitte täällä, kun teidät siirrettiin Khandan piirikuntaan, ja että
minä silloin saisin tilaisuuden maksaa velkani. Mutta te ette tullut."

"Tieni kulki viiden mailin päässä leiristä. Olimme par'aikaa
liikkeellä, nähkääs, ja vaunujen täytyi pysähtyä joka viides minuutti,
enkä voinut päästä perille ennen kuin kello kymmenen illalla. Mutta
kovasti minun teki mieleni. Te tiesitte sen, eikö totta?"

"Minä — luulen — että — tiesin", vastasi William ja katsoi toista
suoraan silmiin. Nyt hän ei enää ollut valkea.

"Ymmärsittekö?"

"Miksi te ette ratsastanut tänne? Ymmärsin, luonnollisesti,"

"Minkä tähden siis?"

"Tietysti siksi, ettette voinut. Tiesin sen."

"Olisitteko välittänyt siitä?"

"Jos te olisitte tullut — mutta minähän tiesin, ettette te tulisi
— mutta jos te olisitte tullut, olisin välittänyt siitä paljonkin.
Tiedätte kyllä itse, että olisin välittänyt."

"Kiitän Jumalaa, etten tullut. Mutta ah, miten minun teki mieleni. En
uskaltanut ratsastaa vaunujen edellä, pelosta että olisin johdattanut
ne tänne. Uskotteko sen?"

"Minä tiesin, ettette voinut", sanoi William vaatimattomasti. "Tässä
ovat teidän viisikymmentä rupiaanne."

Scott kumartui ja suuteli kättä, joka piteli likaisia seteleitä. Toinen
käsi taputti häntä kömpelösti, mutta hellästi päälaelle.

"Ja te tiesitte myöskin, eikö totta?" sanoi William muuttuneella
äänellä.

"En, kautta kunniani, en tietänyt. Minulla ei ollut — ei ollut
rohkeutta toivoa, mutta... Sanokaa, olitteko ratsastamassa sinä
päivänä, jolloin minä kuljin tästä ohi matkalla Khandaan?"

William nyökkäsi ja hymyili kuin enkeli, joka on yllätetty hyvänteossa.

"Näinkin siis vilaukselta juuri teidän pukunne..."

"Palmulehdossa eteläisen ajotien varrella. Näin teidän kypäränne,
kun tulitte _mullahista_ temppelin kohdalla — parahiksi saadakseni
varmuuden siitä, että te voitte hyvin. Ilahduttaako se teitä?"

Tällä kertaa Scott ei suudellut hänen kättään, sillä he olivat nyt
sisällä ruokasali-teltan hämärässä, ja Williamin jalat pettivät, niin
että hänen täytyi istuutua lähimmälle tuolille, missä itki kauan ja
onnellisena pää käsiin painettuna. Ja kun Scott arveli, että hänen oli
koetettava rauhoittaa tyttöä, ei tämä näkynyt tarvitsevan sellaista
lohdutusta, sillä hän kiiruhti tiehensä omaan telttaansa. Ja Scott meni
ulos ja hymyili leveästi ja idioottimaisesti. Mutta kun Faiz Ullah
ojensi hänelle juotavaa, havaitsi hän välttämättömäksi tukea toisella
kädellä toista, siliä muuten olisi hyvä whisky ja soodavesi mennyt
hukkaan. On monenlaista kuumetta.

Siitä ja paljosta muusta sanoi William:

"Kihloissa oleminen on jotakin hirveätä, kun ei ole virallisessa
asemassa. Saamme kiittää onneamme siitä, että meillä on niin paljon
työtä."

"Työtä?" sanoi Jim, kun Williamin sanat oli kerrottu hänelle.
"Kumpikaan heistä ei enää kelpaa mihinkään. Minä en saa Scottista irti
edes viiden tunnin päivätyötä. Puolet ajasta hän liitelee pilvissä."

"Niin, mutta he ovat niin kauniit nähdä, Jimmy. Sydämeni murtuu, kun he
lähtevät täältä. Etkö voi tehdä jotakin Scottin hyväksi?"

"Olen saanut hallituksen sellaiseen käsitykseen — tai ainakin toivon
saaneeni — että juuri hän selvitti koko nälänhätätyön. Mutta hän ei
pyydä muuta kuin saada ryhtyä rakentamaan Luni-kanavaa, ja William on
yhtä mieletön. Oletko kuullut heidän puhuvan luukuista, suluista ja
hukkavedestä. Se on heidän tapansa haaveilla, luullakseni."

Mrs Jim hymyili valoisaa hymyä:

"Oh, sellaisista he puhuvat vain väliajoin. Jumala heitä siunatkoon!"

Ja niin kävi, että Rakkaus sai rankaisematta juoksennella leirissä,
sillä välin kuin miehet korjasivat nälänhädän jätteet noista
kahdeksasta piirikunnasta.

Pikajunan ajaessa Sutlejin mailin pituisen sillan yli koitti aamu
tuoden mukanaan joulukuun läpitunkevan kylmyyden, tamariskien
himmeänsiniset ääriviivat, rappeutuneiden hautojen kupolit ja
Pohjois-Intian valkeiden kenttien kaikki tuoksut. Kietoutuneena
_poskteeniin_ — silkillä kirjattuun ja astrakaanilla reunustettuun
lampaannahkanuttuun -William katseli silmät kosteina ja sieraimet
avoimina tuttua ja rakasta maisemaa. Etelä pagodeineen ja palmuineen,
liikakansoitettu Hinduetelä, oli heidän takanaan. Tässä oli se maa,
jota hän rakasti, ja hänen edessään hyvä elämä ihmisten parissa, jotka
kuuluivat hänen kastiinsa ja olivat hänen mielensä mukaisia.

Matkustajia tuli melkein joka asemalta — miehiä ja naisia,
jotka lähtivät viettämään jouluviikkoa tennisraketteineen,
poolokeppi-kimppuineen, kuluneine mailoineen, foxterriereineen ja
satuloineen. Useimmilla heistä oli turkistakit, niinkuin Williamilla,
sillä pohjoisessa on pakkasen kanssa yhtä vähän leikkimistä kuin
etelässä kuumuuden. Ja William seisoi heidän keskellään kädet syvällä
taskuissa, kaulus korvilla, tömistäen jalkojaan asemasiltaan ja kulkien
edestakaisin pysyäkseen lämpimänä; välillä hän pistäytyi eri vaunuissa,
missä kaikki onnittelivat.

Scott oli nuortenmiesten joukossa junan toisessa päässä, ja siellä
tehtiin ahkerasti pilaa hänestä ja imevistä lapsista ja lypsyvuohista,
mutta silloin tällöin hän vaelsi Williamin ikkunan alle ja kysyi:
"Hauskaa, eikö totta?" — ja William vastasi mielihyvästä huokaisten:
"Oikein, oikein hauskaa."

Tuntui niin hyvältä kuulla kotoisten kaupunkien suuria nimiä.
Umballa, Ludianah, Phillour, Jullundur — ne soivat hänen korvissaan
kuin hääkellot, ja William tunsi syvää ja vilpitöntä sääliä kaikkia
muukalaisia kohtaan — kävijöitä, turisteja ja niitä, jotka olivat
vast'ikään saapuneet astuakseen maan palvelukseen.

Se oli loistava kotiintulo, ja kun nuoret miehet pitivät
joulutanssiaiset, oli William tavallaan virallisesti arvokkain
kunniavieras. Hän ja Scott tanssivat miltei yksinomaan toistensa
kanssa ja istuivat väliajoilla suuressa hämärässä galleriassa, josta
heillä oli erinomainen näköala kauniille teak-puiselle lattialle,
missä univormut välkkyivät ja kannukset kilisivät ja uudet iltapuvut
ja neljäsataa tanssijaa pyörivät, niin että pilareja koristavat liput
liehuivat.

Keskiyön aikaan tuli Klubista puolikymmentä herraa, jotka eivät olleet
välittäneet tanssista, leikkimään "Tervehdyskäyntiä", ja — se oli
yllätys, jonka marsalkat olivat järjestäneet — äkkiarvaamatta lakkasi
musiikki ja kätketyt laulajat virittivät "Hyvä kuningas Wenceslaun", ja
William lauloi galleriassa mukana ja polki tahtia jalallaan:

    Jälkiäni astu, poika!
    Pelko pois sa häädä!
    Rohkeutt' on tarvis, ettei
    talvi verta jäädä.

"Oi, kunpa he laulaisivat vielä jotakin! Eikö ole ihanaa, kun sävelet
tulevat näin pimeästä? Näetkö, tuolla pyyhkii mrs Gregory silmiään."

"On kuin kotona", sanoi Scott. "Muistan..."

"Hiljaa! Kuule, rakas!" Ja laulu alkoi uudestaan:

    Enkeli taivaan lausui näin...

"Ah!" sanoi William ja painautui lähemmäksi Scottia.

    Miks hämmästyitte säikähtäin?
    Mä suuren ilon ilmoitan
    maan kansoille nyt tulevan.
    Herramme Kristus teille nyt
    on tänään tänne syntynyt,
    ja tää on teille merkiksi:
    seimessä lapsi makaapi.

Tällä kertaa pyyhki William — Vilhelm Valloittaja — silmiään.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VILHELM VALLOITTAJA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.