Valkoinen hirvi : Romaani

By Kaarle Halme

The Project Gutenberg eBook of Valkoinen hirvi
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Valkoinen hirvi
        Romaani

Author: Kaarle Halme

Release date: December 14, 2025 [eBook #77459]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1914

Credits: Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää, and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOINEN HIRVI ***
language: Finnish




VALKOINEN HIRVI

Romaani


Kirj.

KAARLE HALME





Hämeenlinnassa, 
Arvi A. Karisto, 1914.




I


Syyskuun pikkukesä oli kaunis ja lämmin.

Maalta kotiutuneet helsinkiläiset kuljeskelivat tungoksessa Espiksellä,
nauttien sähkövalojen kimmellyksestä, kävelijäin runsaudesta, ja
musiikista.

Monen mielestä tuntui suloisen turvalliselta liikuskella kotikaupungin
kaduilla. Elokuun pimeät ja sateiset illat olivatkin jo alkaneet
vaikuttaa yksitoikkoisen kaameilta yksinäisissä maaseudun
kesäasunnoissa.

Täällä oli riemua — täällä uhkui elämää, odottaen taistelua ja työtä,
odottaen uusia tapahtumia ja vaiheita alkavan työvuoden varrella.

Useille oli maalle siirtyminen kesäksi kuin välttämätön elinehto — kuin
jonkinlainen sairalloinen perintö entisiltä ajoilta.

Tuskin missään suurkaupungissa elämä niin kokonaan tyrehtyy pitkäksi
neljännesvuodeksi kuin Helsingissä.

Tuntuu aivan kuin pulssi lakkaisi lyömästä — kuin juhla loppuisi, ja
vieraat matkustaisivat kotiansa — palatakseen taas uusiin juhliin
syyskauden alussa.

Toimittaja Valle Valtiala kuului niihin harvoihin, jotka sydämensä
pohjasta inhosivat kaikenlaisia muuttoja ja matkustuksia. Viimeksi hän
oli ollut maalla kesää viettämässä ensimäisenä ylioppilasvuotenaan. Ja
siitähän oli jo kulunut viisitoista vuotta!

Ei häntä edes huvittanut käydä omassa, perimässään Valtialan kartanossa.

Kaksi kertaa hän oli siellä käynyt viidentoista vuoden aikana. Ensi
kerran äitipuolensa, ja toisen kerran isävainajansa hautajaisissa.

Valle oli oikea, piintynyt helsinkiläinen. Hän viihtyi kaupungissaan.
Hän rakasti sitä. Sen kadut ja puistot olivat hänen mielestään perin
ihanat. Niillä oli aina uudet ja erilaiset viehätyksensä, jokaisena eri
vuoden aikana — melkein jokaisena viikkona ja viikon päivänä.

Entä ihmiset sitten! Ja asiat — tapahtumat!

— Suurinkaan tapahtuma ulkomaailmassa ei ollut tarpeeksi
mielenkiintoinen, ellei se saanut helsinkiläistä väritystä — ellei
sitä kertonut joku helsinkiläinen ihminen tai julistanut julki jokin
helsinkiläinen lehti. Tämän hän oli kokenut.

Hän oli kulkenut yhtäällä ja toisaalla Europassa. Mutta se oli ollut
ikävää, kuolettavaa. Hän palasikin matkaltaan kotia sangen suurella
riemulla. Eikä hän sen jälkeen enään poistunut kaupunkinsa rajojen
ulkopuolelle.

Ne toverit ja tuttavat, jotka kesäksi poistuivat — ja puhuivat maalle
menostaan, olivat hänen mielestään jotakin toista ihmis-ainesta, ja
hän kohteli heitä jonkinlaisella ylemmällä säälin hymyllä. Ne eivät
oikeastaan kuuluneet hänen varmoihin, vakinaisiin tuttaviinsa. Heissä
oli hänen mielestään kehitys keskeneräistä tai olivat he joutuneet
toimimaan väärässä paikassa — heille vieraassa yhteiskunnassa.




II


Espiksen varrella, korkean kivitalon ylimmässä kerroksessa sijaitsi
Valle Valtialan komea nuorenmiehen huoneusto.

Syys-illan lämpöä tulvi sisään avonaisista akkunoista.

Auto-torvet törähtelivät, hevoskaviot kapsahtelivat kivikatuun.
Tuhansien jalankulkijain askeleet suhisivat kuin vieno tuuli puitten
oksissa, ja epäselväksi huminaksi sekaantunut puhelu kuului kuin
kaukainen merenkäynti. Ylinnä kajahteli soitto kahdeltakin taholta,
kummastakin Espiksen päästä. Hissi surisi melkein myötäänsä, ja joskus
kuului ääniä rappukäytävästä.

Koristeellisten sähkölamppujen valaisemassa, upeassa työhuoneessaan
istui Valle pöytänsä ääressä.

Kynä oli juuri lakannut liukumasta paperilla. Nyt se lepäsi
toimettomana kädessä. Ajatukset työskentelivät, ja katse harhaili
epämääräisenä. Oli saatava kirjoituksen loppuponnelle määrätty
kauneusmuoto.

Valle oli sanomalehdistön loisteliaimpia kyniä. Hänen maineensa ja
arvonsa olivat kasvaneet vuosi vuodelta. Hän harkitsi tarkoin jokaisen
ajatuksen, muovaili huolella jokaisen muodon — päästämättä milloinkaan
kynästään puolikypsää ajatusta tai hutiloimalla kyhättyä muotoa.

Vallella oli toisenlainen tilaisuus täysikypsään työskentelytapaan kuin
muilla virkaveljillään. Hän oli varakas, riippumattomassa asemassa
oleva mies.

Hän oli perinyt isänsä jälkeen suuren Valtialan maatilan.

Isä oli ollut perehtynyt ja toimelias maanviljelijä, jonka
työkyky ei päässyt täysiin oikeuksiinsa tavallisessa hämäläisessä
talonpoikaistalossa. Myytyään siitä metsän tukki-yhtiölle, ja maat
palstoina pikkueläjille, osti hän suuren Valtialan.

Velkaa kyllä jäi jonkun verran, mutta uutteruus ja hyvä taloudenhoito
olivat senkin kuitanneet ennen pitkää. Kuollessaan oli vanha Valtiala
velaton mies — ja tämä suuri omaisuus jäi Vallelle.

Perinnöstä olisi kentiesi mennyt osa Vallen velipuolelle Martille,
jos isä olisi ehtinyt tehdä testamentin. Mutta ukko kuoli äkilliseen
halvaukseen, ja perintö jäi laillisten muotojen varaan. Eikä Martilla
minkäänlaisia sukusiteellisiä oikeuksia ollutkaan. Hänen äitinsä oli
leski mennessään vanhan Valtialan kanssa naimisiin — ja Martti oli
syntynyt jo edellisessä avioliitossa.

Näitten olosuhteitten vallitessa oli Valle aivan erikoisessa,
poikkeuksellisessa asemassa, ei ainoastaan sanomalehtimiesten
keskuudessa, vaan koko siinä kirjailijain, taiteilijain ja nuorempien
tiedemiesten piirissä, missä hän liikkui.

Tätä merkki-asemaa ei ollut kuitenkaan muodostanut hänen
varallisuutensa yksinään, sillä siitä ei ollut hänen piirillään
suurtakaan etua. Sitoumuksiin hän ei mennyt, paitsi aivan erikoisissa,
välttämättömissä tapauksissa. Taskulainoja hän taas antoi vain yhden
kerran itsekullekin pyytäjälle. Kun laina sitten, kuten tavallista, jäi
maksamatta, pääsi hän rauhaan useammista vaivaamisista.

Joskus hän kyllä antoi lähimmille tuttavilleen arvokkaita päivällisiä
ja hienoja illallisia, mutta kaikki tämä oli vain hänen maineensa
loistoa, eikä itse mainetta. Maine oli sittenkin hänen oivallisen
kynänsä ansiota. Hän kirjoitti lehteensä aina suurella arvostuksella,
perustellusti ja viimeistellysti. Hänellä oli veres ja omintakainen
tapa katsella asioita, ja hän käsitteli niitä joustavalla ja
lennokkaalla valmiudella. Hänen tyylinsä oli kuin kevyttä,
hyppelehtivää leikkiä iloisessa äänilajissa tai kuin välähtelevää
väreilyä tumman ja voimakkaan virran pinnalla.

Valle Valtialaa ihailtiin kaukaa, kadehdittiin puolitiestä ja
imarreltiin läheltä.

Ihailijoita hän piti imelän tympäisevinä, kadehtijat häntä huvittivat,
ja imartelijoita hän halveksi. Sen enempää arvoa ei hän antanut
itsensä eikä työnsä arvostajille. Eikä hän heitä varten kirjoittanut.
Hän kirjoitti omaksi huvikseen, ja itse kirjoittamisen salaperäisen
nautinnon vuoksi.

Hänellä oli pöytälaatikot täynnä kirjoituksia, joita hän ei koskaan
ollut aikonutkaan julkaista. Eikä niissä kuitenkaan ollut ainoatakaan
viimeistelemätöntä ajatusta, eikä lopullisesti muovailematonta muotoa.

Miksi hän sitten ei ollut ruvennut oikeaksi kirjailijaksi?

Hän ei uskaltanut.

Jos hän olisi nuorempana alkanut! Jos hän olisi arvostelun
kiirastulessa kasvanut, ja kilpailussa karaistunut! Ehkä sitten.

Mutta nyt oli hänellä varma maine. Hän tunsi olevansa alallaan
ensimäinen. Hän oli tullut niin araksi arvostaan, ettei siinä suhteessa
ollut mitään epävarmaa yritettävä.

Arvostelu tällä alalla ei pystynyt edes naarmua hänen ihoonsa
piirtämään. Mutta vieraalla, koettelemattomalla alalla olisi hän ollut
vereslihalla jokaisen nalkuttajan kynsissä.

Ei! Hän ei uskaltanut.

Kun tästä joskus toveripiirissä mainittiin, hymyili hän
väliäpitämättömänä, ja se ymmärrettiin heti tarkotuksen mukaisesti.
Eihän hänen tarvinnut! Turhaa touhuahan sellainen olisi ollut! Miksi
ruveta kilpailijaksi niille, joille se oli elämisen ehto, eikä
ainoastaan taidenautinto, kuten Vallelle.

Valle pysyi alalla, jonka hän tunsi omakseen, eikä ruvennut
tavoittelemaan kirjailijan epävarmaa kunniaa.

Harkiten ja punniten istui hän nytkin pöytänsä ääressä.

Ei hän kuullut melua ulkoa, ei ääniä käytävästä, ei soittoa
kummaltakaan soittolavalta.

Hänellä oli hyvin harjotettu kohdistamiskyky. Hän voi kuulla milloin
halusi — ja lakkasi kuulemasta heti, kun aivot alkoivat tärkeän
toimintansa.

Nopealla liikkeellä piirsi hän tunnetun allekirjoituksensa, ja heitti
kynän pöydälle. Kirjoitus oli valmis.

Tyytyväisyyden tunteella jätti hän työpöytänsä täksi päiväksi. Oikasi
vartaloaan ja lähestyi intohimoisesti tupakkapöytää. Heittäytyi
pehmeään nahkatuoliin, ja leikkasi itselleen sikaarin.

Kylläpä nyt kuului ulkoa pauhaava melu! Nyt se kuului. Akkuna-aukkojen
täydeltä se tulvehti sisälle.

Valle kuunteli joskus aivan suoranaisella nautinnolla tuota elämän
valtimon tykintää.

Nyt se häntä häiritsi jonkun verran. Hän oli vähän rauhaton. Ehkä
pikkuisen hermostunutkin.

Suljettuaan akkunat, jäi hän seisomaan ja katselemaan ihmisvilinää ja
lamppujen kimmellystä.

Mutta kaikki katosi vähitellen, haihtui hänen huomaamattaan. Hän
katseli, mutta ei nähnyt mitään.

Oikeastaan hänen pitäisi olla aivan toisaalla tällä hetkellä. Jo monena
vuotena peräkkäin oli hän ollut Reginan päivillä arkkitehti Helomaan
perheessä.

Regina-rouvan tuttavuuteen hän oli tullut jo siihen aikaan kun
hän kirjoitteli ensimäisiä taidearvostelujaan, ja Regina, tyttönä
ollessaan, kokeili ensi kertaa taidenäyttelyssä. Arkkitehdin
tuttavuuteen hän oli tullut Reginan välityksellä. He olivat
seurustelleet sangen paljon, ja sangen tuttavallisesti. Heillä oli
ollut mitä hauskimpia illatsuja lukemattomia kertoja, sekä kotona että
ulkosalla, milloin laajemmassa, milloin suljetummassa piirissä.

Eikä Vallella juuri useampia naistuttavia ollutkaan. Ei ainakaan
niin läheisiä. Eikä hän naisseurasta oikein pitänytkään. He olivat,
hänen mielestään, liian puheliaita ja liian aiheettomia kaikissa
käänteissään. Ja myötäänsä luuli hän huomaavansa heissä jos
jonkinlaisia ulkonaisiakin virheitä, jotka olivat hänen taiteelliselle
aistilleen ihan mahdottomia.

Itselleen myönsi hän kyllä, että tämä vastenmielisyys ei useastikaan
ollut aivan oikeutettua. Eikä hän sitä koskaan kenellekään ilmaissut.
Ja naisseurassa häntä pidettiin kaupungin kohteliaimpana miehenä.

Ulospäin oli hän tässä suhteessa täydellinen gentlemanni.
Persoonalliset mielipiteensä piti hän kätkössä, ja kartteli seurapiirin
naisia vain sikäli kuin sopivaisuus ja huomiota herättämätön tapa
sallivat.

Reginan suhteen oli vähän toisin. Hänen seurassaan viihtyi Valle
erinomaisesti. Regina oli hänen mielestään selväpiirteisempi ja
suhteellisempi kaikessa olemuksessaan kuin nuo toiset. Hänellä oli
tasaisempi mielentila ja aiheellisemmat mielenilmaukset. Hän oli
sopusuhtainen olento, jota katseli ja kuunteli nautinnolla.

Vallen ei tarvinnut Reginan suhteen käyttää kriitillistä silmää, eikä
kärsiä nolostuttavista pettymyksistä. Seurusteleminen hänen kanssaan
antoi eräänlaisen varmuuden ja turvan tunteen. Ja tällaisen tunteen
syntyminen oli välttämätön ehto Vallen menestymiselle seurapiirissä.
Odottamattomuuksia ja äkkiarvaamattomia mauttomuuksia hän ei voinut
sietää. Reginan puolelta ei hänen tarvinnut mitään sellaista koskaan
peljätä. Sentähden Regina, kauneutensa ja vilkkautensa ohella,
miellytti erityisesti Vallea.

Ja nyt?

Miksi viipyi Valle vielä kotona — Reginanpäivän iltana?

Nimipäiväkutsu oli saapunut hyvissä ajoissa, ja yhtä ystävällisenä kuin
aina ennenkin. Mutta kotitakkiin pukeutuneena seisoi Valle akkunassaan,
katsellen ihmisvilinää kadulla.

Katseliko hän?

Ei! Hänellä oli silmät siristettyinä puoliumpeen, ja katse kääntyneenä
sisäänpäin — kokonaan toisaalle, toisiin tapahtumiin.

Mitä oli sitten tapahtunut?

Äskettäin olivat Helomaat muuttaneet talvitiloilleen kesähuvilastaan.
Muutama päivä sitten olivat he soitelleet Vallea Seurahuoneelle
päivälliselle. Kotona ei vielä kaikki ollut tarpeellisessa kunnossa.
Valle oli tietysti mennyt tapaamaan tuttaviaan, pitkästä aikaa.

Näillä päivällisillä, jotka muodostuivat pitojen tapaisiksi, oli
oikeastaan perusteellisempi syy kuin tuo tekaistu kyökki-juttu.
Arkkitehti Helomaa oli saanut ensimäisen palkinnon eräässä
piirustuskilpailussa, joka juuri oli ratkaistu. Tämän johdosta kokosi
hän muutamia tuttavia ympärilleen iloitsemaan.

Juhla oli mitä rattoisin, heti alusta alkaen. Jälleennäkemisen ilo
nostatti tunnelman korkeimmilleen.

Tanakka, leveäharteinen arkkitehti oli jo kahviin jouduttaessa aivan
poikamaisella tuulella. Hän tahtoi aivan välttämättä istua erään
säveltäjän rouvan vieressä, väittäen tämän kautta tulevansa niin
musikaaliseksi, että kyllä pystyy piirustamaan musiikkipalatsin — ja
saamaan siitä ensimäisen palkinnon.

Tämä aukasi vallattoman leikinlaskun vuolaat virrat.

Ohjattomasti antautui Vallekin yleiseen mielentilaan. Hän oli aina
valmis kiihottamaan, väistämään ja hyökkäämään. Hän leikitteli
ajatuksilla kuin taitava jonglööri lasipalloilla. Heitteli niitä ilmaan
toisten tavoiteltaviksi, mutta kokosikin ne nopeasti taas huostaansa
tai ampui ne pirstaleiksi ennenkuin kukaan ehti niihin koskea.
Pöytäseura nauroi ja riemuitsi kuin iloiset lapset tavotellessaan
saippuakuplia.

Reginakin oli tavallisuudestaan poikkeavassa mielentilassa. Hänen
poskensa hehkuivat ja silmät loistivat entistään kirkkaampina, joskus
oudosti hämärtyen. Hän lausui rohkeampia ajatuksia, teki nopeampia
hypähdyksiä, ja arvaamattomampia leikkauksia kuin milloinkaan ennen.

Niin Vallesta tuntui.

He istuivat pöydässä vastapäätä toisiaan. He kiihottivat toisiaan,
lisäsivät toistensa vauhtia, huvittivat seuraansa, ja nauttivat itse
vilpittömästä riemun tunteesta.

Mutta joskus, laukaistuaan jonkun hassunkurisesti punotun
ajatusyhtymän, mille kaikki nauroivat, kohtasi Vallea Reginan omituinen
katse. Se niin oudosti hämärtyi. Ja se vaikutti selittämättömästi hänen
hermostoonsa. Hänen mielestään selittämättömästi, sillä ei hänellä
ollut aikaa pysähtyä sitä selvittelemään.

Näin jatkui tiima tiimalta.

Leikin pyörä kiersi milloin nopeampaa, milloin hitaampaa vauhtia,
milloin ylä- milloin alamäkeä. Jokainen koetti sitä parhaansa mukaan
pitää alituisessa liikkeessä.

Yhä useammin kohtasi Valle Reginan hämärtyvän katseen. Se vaikutti
häneen omituisuudellaan. Mutta se ei enään ollut selittämätöntä,
epämääräistä tunnetta. Se lämmitti nyt. Se hiveli hennosti ja
miellyttävästi, värisyttäen hänen kiihtynyttä hermostoaan.

Äkkiä, silmänräpäyksen hiljaisuuden sattuessa, kohotti Regina lasinsa
ja koski sillä melkein äänettömästi Vallen koholla olevaa lasia.

— Arkkitehdin malja! sanoi Regina, katsoen, pää hieman kumartuneena,
syvälle Vallen silmiin.

Valle joutui vähän hämilleen, tästä vähemmän sopivasta esittämistavasta
hänelle, juodakseen kolmannen henkilön maljan.

— Tietysti arkkitehdin malja! sanoi Valle, kääntyen Helomaan puoleen.

— Ei! keskeytti Regina, hymyillen viekottelevaa, väreilevää,
hekumallista hymyä. Aku on jo saanut maljansa. Nyt juomme tunnelmain,
tunneyhtymäin, ajatusten, mielijohteiden ja salaperäisen sanarakenteen
suuren arkkitehdin maljan. — Valle Valtialan malja!

Esitys otettiin vastaan yleisellä myötätunnolla. Kaikki tahtoivat
kilistellä tämän ihmeellisen arkkitehdin kanssa.

Keskustelu sai toisessa päässä pöytää uuden käänteen ja entistä
vilkkaamman muodon.

Regina piti lasiaan yhä vielä koholla. Vielä kerran täytyi Vallen juoda
oma maljansa Reginan kanssa.

Omituisesti hämärtyi taas Reginan katse, kun hän hitaasti kohotti lasin
huulilleen. Yhä syvemmälle iskivät nuo tenhoavat silmät, ja tekivät yhä
voimakkaamman vaikutuksen Vallen hermostoon. Hän melkein herpaantui
salaperäisen tunteen voimasta. Hän hyökkäsi keskusteluun käsiksi kuin
hukkuvan epätoivolla.

Nyt alkoi entistään hurjempi sanaleikki ja ajatuksen temmellys.

Taiteet, tieteet ja kirjallisuus löivät kuperkeikkaa keskenään.
Vanha kirkko ja viisaat kirkkoisät, valtiot ja ihmiskunnan tuhmuus
kierivät häränpyllyä kaikessa ystävyydessä. Mikään ei jäänyt rauhaan.
Ylösalaisin käännettiin kaikki. Nurin narin nujerrettiin kansat ja
yhteiskunnat. Ja koko romu viskattiin kelvottomana takaisin viljelyksen
ohdake-pellolle.

Valle oli melkein hengästynyt. Ja pöytäkunta alkoi, paljosta
nauramisesta, osottaa väsymyksen merkkejä.

Tarjoilija tuli kutsumaan Vallea telefooniin.

Tuli kuin pelastuksen enkeli.

Valle pyysi anteeksi, ja poistui tarjoilijan osottamaa tietä.

Joku maalaistuttava oli tullut kaupunkiin. Hänellä oli tärkeätä asiaa.

Vallella ei ollut mitään vastaan pistäytyä hänen hotellissaan. Olikin
jo aika lopettaa tämä leikki tähän.

Valle kiirehti sisälle ilmottamaan asiaansa. Mutta se ei käynyt niin
helposti kuin hän otaksui.

Vakava lupaus täytyi antaa palaamisesta, varsinkin kun Reginakin oli
tilapäisesti poissa pöydästä.

Valle lähti eteiseen, ja pukeutui nopeasti. Raitis ilma mahtoi olla
suloista kaiken tämän jälkeen.

Mutta kääntyessään lähtemään, näki hän Reginan edessään.

— Minne sinä menet?

— Pistäyn vähän ulkona.

— Missä?

Regina työntäytyi hyvin lähelle. Posket hohtivat, täyteläiset huulet
hymyilivät, ja silmät loistivat täynnä hämärtyvää salaperäisyyttä.

Ja tuossa edessä hän seisoi. Niin lähellä, että hengitys kasvoja
hipaisi.

Vallen kurkkua tuntui kuivaavan. Hänen piti pari kertaa rykäistä.
Sitten hän yritti saada ääneensä niin paljon ilmeettömyyttä kuin
suinkin.

— Käyn tapaamassa erästä tuttavaa Kämpissä.

— Minä tulen mukaan, sanoi Regina, ja kiepsahti sulavasti
vaatenaulakoitten luo.

Valle meni vastahakoisesti perässä. Reginan pukiessa vaippaa
hartioilleen sai hän kuiskatuksi:

— Entä ne toiset?

— Toimita autto! sanoi Regina hätäisesti, vastaamatta kysymykseen.

Palveluskunnan aikana ei Valle voinut tämän enempää. Hän poistui
ovenvartijan luo puhumaan auttosta. Sellainen oli saatavissa oven
edustalla.

Samassa tuli Regina, ja tarttui Vallen käsivarteen.

— Aku ei enään muista, että minä olen ollenkaan mukanakaan, kuiskasi
hän.

Avonaisesta ovesta soluivat he nopeasti kadulle, ja yhtä nopeasti
umpinaiseen auttoon.

Autto pörisi, teki tempauksen, ja viiletti jo eteenpäin.

Valle ei ollut ehtinyt ajatella ainoatakaan kokonaista ajatusta.

— Entä osote, kysyi hän äkkiä.

Regina hiipi naureskellen aivan lähelle. Hänen äänessään soi hurja ilo,
joka oli olevinaan vallatonta leikinlaskua Vallen huomaamattomuudesta.

— Minähän jo sanoin autturille. Etkö sitä huomannut?

Vallen mielestä kaikui Reginan äänessä pilkallinen sointu, joka
epäilemättä oli tarkotettu hänelle. Hän istui vaunun kolkassa kuin
aseeton vanki. — Hän koetti saada kiini vakavan ajatuksen päästä —
mutta se oli mahdotonta. Ne pakenivat — häipyivät hukkaan. Hän kääntyi
puolittain, ja katsoi Reginaa.

Puolihämärässä näki hän kiihottavan hymyn, joka hänen mielestään
väreili pilkallista ihmettelyä.

Siinä sitä nyt oltiin!

Regina tietysti halveksi häntä _miehenä_.

Ivasi hänen miehuuttomuuttaan.

Näin hänestä tuntui.

Eihän mikään mies sellaista voinut sietää.

_Miehen_ kunnia oli pelastettava.

Jotakin täytyi tehdä. Siihen oli pakko.

Hänen täytyi ryhtyä hyökkääjäksi!

Tilanne alkoi lähennellä sietämättömyyden rajoja.

Ja tuo kehottava, viekotteleva, kiihottava ja ivallinen hymy yhä läheni
häntä!

Ei hän tietänyt jos se läheni, mutta hänestä tuntui, että se yhä läheni.

Sama hurjuus, joka yllätti hänet äsken pöydässä, valtasi hänet äkkiä.
Hän kumartui Reginan puoleen, kietoi hänet syliinsä ja suuteli, suuteli —

Kaikki katosi hänen tietoisuudestaan.

Kaupunki, lyhdyt valoineen, autto, ihmiset — kaikki katosivat.

Hänen suonissaan oli tulta. Hän tunsi miten se poltti.

Hän tunsi hermostovärinän — lämpimän ja suloisen kuin autuus.

Miten lämmin, pehmeä ja joustava — miten ihana olikaan Regina!

Regina!

Kuka olikaan hänen sylissään!

Vallen aivoissa välähti salamantapainen leimu. Hänen yksilöllisyytensä
alkoi kokoontua. Äskeinen haihtumismuoto alkoi kiteytyä.

Vielä muutama silmänräpäys — ja intohimon sokaisema mies alkoi ajatella
— tehdä huomioita.

Yhtäkkiä hän näki kaikki.

He olivat karanneet! Jättäneet seuransa!

Jättäneet Reginan miehen!

Epämääräinen, selittämätön ja epämiellyttävä tunne valtasi hänet.

Hän tuli rauhattomaksi, ja yritti katsoa vaunun akkunasta ulos.

Missä ihmeessä he ajoivatkaan!

— Minne sinä käskit ajamaan?

— Eteenpäin, hymyili Regina.

— Tämähän on Eläintarhaa, huudahti Valle, ja ryhtyi pikaisiin toimiin
auton suuntaamiseksi aiottua päämäärää kohti.

Perille tultuaan tunsivat he tarvitsevansa jotakin viihdykettä
hermoilleen.

He asettuivat isoon saliin, ja Valle tilasi puolikkaan samppanjaa ja
jäätä.

Onneksi ei hänen tuttavansa ollutkaan tavattavissa. He saivat rauhassa
tehdä suunnitelmiaan, selitykseksi viipymiselleen.

Näitä tehdessä aleni Vallen mieliala alenemistaan. Kiusoittavan
epämiellyttävä, hävynsekainen tunne vaivasi häntä yhä enemmän.

Toisinaan hän tunsi kuin maininkina äskeistä suloa olennossaan, mutta
se katosi pian, ja ahdistus, tuskallinen ahdistus tunkeutui sijalle.

Hän oli tehnyt jotakin vähemmän sopivaa, epäkaunista, epähienoa — —

       *       *       *       *       *

Näin oli tapahtunut Valle Valtialalle muutama päivä sitten.

Tätä tapahtumaa mietti hän, seisoessaan akkunansa ääressä,
työhuoneessaan.

Sama epämiellyttävä tunne kuin silloin Kämpissä, ahdisti häntä taas.

Tuntui kuin olisi hävettänyt.

Toinen silmäluomi painui ihan umpeen, ja toinen silmä siristyi hienolle
raolle.

Hän oli jäänyt pois kutsuista. Ei hän mitenkään voinut sinne mennä.
Komean kimpun ruusuja hän oli lähettänyt Reginalle.

Täytyi keksiä jokin syy poisjäämiseen. Mikä tahansa!

— Tämä ilta nyt ehkä vielä menee ilman selityksiä. Mutta huomisen
varalta pitää jotakin keksiä, ajatteli hän.

Sitten pyyhki hän äkkiä otsaansa, karkottaakseen tuon epämieluisan
muiston, kääntyi ympäri ja asettui pöytänsä ääreen.

Vasta valmistunut kirjoitus suuntasi, onneksi, ajatuksia vähän
toisaalle.

Pitäisi soittaa toimitukseen ja kutsua juoksupoika sieltä hakemaan sitä?

Tai menisikö hän itse.

Hän tunsi tarvitsevansa vähän seuraa. Ehkä siellä olisi joku joutilas —

Mutta ei sentään!

Hän ei juuri milloinkaan seurustellut aputoimittajien kanssa.

Hänellä oli oma, erikoinen asemansa lehdessä. Vakinaisesti ei hän
kuulunut toimitukseen, mutta silti oli hänellä siellä merkkiasema. Hän
oli toimitusneuvoston jäsen, ja kirjoitteli vapaasti kirjoituksiaan,
ilman tavallisia, ahtaita velvollisuuksia. Siitä syystä toimituskunnan
eri jäsenten ja hänen välilleen ei ollut muodostunut lähempää
toverillisuutta.

Ei! Kyllä hän kutsuisi noutajan.

Samassa soi eteisen ovikello.

Hän melkein säpsähti. — Kukahan se mahtoi olla?

Tulisikohan Helomaalta joku hakemaan tai muistuttamaan?

Eipä tietystikään! Onhan olemassa telefooni.

— No! Miksi ei Kaisa mene avaamaan, ihmetteli hän.

Heti muisti hän kuitenkin ostaneensa vanhalle emännöitsijälleen ja
palvelustytölle teatteripiletit. He olivat poissa.

Kuka ihme siellä sitten olisi? Tietäväthän kaikki hänen tuttavansa,
että on tulosta sovittava telefoonissa, muuten ei oteta vastaan.

Ovikello soi taas. Tällä kertaa rohkeasti ja vaativasti.

— Olisikohan sittenkin —

Valle siveli hermostuneesti lyhyitä, hyvinhoidettuja viiksiään, ja
katsoi jo akkunalautaan kiinnitettyjä sähkönappuloita.

Näkyyhän työhuoneesta valoa vierashuoneeseen, ja siitä eteiseen!

Hän väänsi nopeasti kahta nappulaa. Nyt oli valoa niissä molemmissa
huoneissa. Nyt ei voinut olla avaamatta.

Valle nousi hitaasti ja meni eteiseen.

Eihän se ainakaan muuta voi olla kuin suullinen muistutus tai
korkeintaan kirje Akulta tai Reginalta.

Hän avasi päättäväisesti.

Sähkösanoman tuoja seisoi hänen edessään.

Mitähän nyt sitten? —

Olisikohan hänen velipuolensa Martti taas rahapulassa Dresdenissä?

Mutta vastikään hän sinne lähetti.

Kyllä sekin eläinlääkäritutkinto maksaa!

No! Ei se nyt sentään niin erinomaisia! Eihän Martti muuta perintöä
saanutkaan. Ja kuka tietää miten olisi käynyt, jos isä ei olisi kuollut
niin äkkiä.

Hän kuittasi, pisti lantin tuojan käteen, ja sulki oven hänen jälkeensä.

Ehdittyään pöytänsä ääreen, avasi hän nopeasti sanoman.

— Kartanonhoitajalta! Mitä nyt sitten?

Sanamuoto oli lyhyt: läsnäolonne välttämätön. Alustalaiset uhkaavat
lakolla.

Mitä ihmettä!

Valle luki sähkösanoman useampaan kertaan.

Lakko! Mitä se merkitsee? Maatyöläisten lakko syyskuussa! Mitä järkeä
siinä on?

Mutta kartanonhoitaja on vakava ja luotettava mies. Ei hän turhan
tautta sähköttele.

Mutta miksi ei telefoonerata!

Hän katsoi kelloa. Se ei ollut vielä juuri 9. Hän soitti nopeasti ja
pyysi Valtialan tilalle.

Johto oli rikki!

Siinä se oli.

Valle alkoi hermostua. Jos alustalaiset ovat niin oikeamielisiä,
että uhkaavat lakolla vuoden työttömimpänä aikana, niin ovat heidän
vaatimuksensakin oikeutettuja.

— Miksi sitten kutsua minua kesken kaiken, ajatteli Valle. Olisihan
tämän nyt voinut kirjeelläkin selvittää!

Asia oli Vallen mielestä vallan ikävä ja epämiellyttävä. Lähteä nyt
maalle syyspimeillä, kun hän ei siellä kesilläkään käynyt!

Tämähän oli suoranaista hämäystä, tämä tämmöinen.

Ja telefoonikin kieltää palveluksensa!

Tietysti aina silloin kun sitä todella tarvittaisiin!

Valle heitti vihaisen syrjäsilmäyksen kiiltävään koneeseen.

Mikähän, tässä nyt sitten neuvoksi?

Onko nyt sitten suoraa päätä lähdettävä maalle?

Maalle!

Tuskastuneen tarmolla nousi Valle tuolistaan ja rupesi kävelemään.

— Minä myyn tuon harmin kapineen! Myyn kartanon heti ensimäiselle
ostajalle, mutisi hän itsekseen.

Tyynyttyään ajatteli hän vähän levollisemmin, ettei siitä tilasta
juuri harmiakaan ollut hänellä. Ei oikeastaan muuta vaivaa kuin nostaa
kartanon tulot. Hoitaja oli tehnyt kaikki. Se oli hoitajan hallussa
melkein kuin arennilla. Ja jos nyt joskus, kerran parissa vuodessa
tuolla pistäytyisikin, niin eihän sitä nyt sentään voi harmiksi mainita.

Valle pysähtyi äskeisen akkunan eteen katselemaan ja ajattelemaan.

Mutta kauvan ei hän ajatellut kartanoa ja alustalaisten lakkoa.
Huomaamatta hiipivät ajatukset toisaalle.

Pian huomasi hän ajatuksensa työskentelevän Reginassa ja Reginan
kutsuissa.

Vaistomaisesti poistui hän nopeasti akkunan luota. Hän teki omituisen
havainnon.

Viime päivinä oli hän usein tavannut itsensä tuossa akkunan edessä —
ajattelemassa Reginaa.

Nytkin siirtyivät ajatukset heti sille taholle, asetuttuaan tuon
akkunan eteen.

Hän oli nähtävästi sillä paikalla ajatellut viime päivinä paljon tuota
auttoretkeä ja silloisia tapahtumia.

Tuolla paikalla oli nähtävästi totutun tavan salattu voima häneen.

Mutta sittenkin! Regina!

— Tämä matkahan on erinomainen syy minun poisjäämiseeni. Ei herätä
huomiota, ja on täysin perusteltu puolustus, ajatteli hän.

Niinpä tosiaankin! Erinomainen asia!

Valle tuli vilkkaammaksi ja eloisammaksi. Eikä maalle lähteminen enään
ollut niin kauhean vastenmielistä hänen mielestään.

Hän rupesi toimimaan nopeasti. Soitti toimitukseensa, kirjoitti kirjeen
emännöitsijälle, pyytäen järjestämään pienen käsilaukun, parin päivän
matkaa varten, ja herättämään hänet aamulla junalle.

Kaiken tämän hän teki hämmästyttävällä mielihalulla. Oikein hän itsekin
ihmetteli. Häntä melkein hymyilytti oma intonsa. Oli jonkinlainen
pakenemisen leima tässä kaikessa.

Kun kaikki oli kunnossa, vaihtoi hän kotitakin yltään ja lähti
kaupungille tapaamaan joitakin tuttavia.

Hän tunsi olevansa seuran tarpeessa.




III


Kaduilla ja Espiksellä oli melkein tungos. Väkeä kaikenkarvaista
virtasi joka suunnalle ja joka suunnalta.

Tämä oli Vallen mielestä sekä hauskaa että ylpeiltävää. Täydellinen
suurkaupungin leima!

Edustettuna oli kotoinen aines sadoissa eri vivahduksissaan. Ehkä
eniten kansan tumma pohjavirta, jonka äänekäs, räikeäsanainen
keskustelu muistutti meidän lyhyt-aikaista pintakulttuuriamme.

Mutta joukossa liikkui myöskin paljon ulkomaalaisia, jotka olivat
jätteitä kesäisestä turistivirrasta tai jotka kenties olivat silloin
olleet estettyinä mukaanpääsemästä, ja nyt uteliaina, kiikarit
olkahihnassa ja matka-oppaat taskussa, tähystelivät ympärilleen
vierasta, puoliksi kansanjuhlan-tapaista katuelämää.

Kansanjuhlan tapaista oli tämä katuliike siinä merkityksessä, että väki
kulki pyhäpukimissaan hitaasti ja toimettomana.

Vierasmaalaiset pysyttelivät enimmäkseen katukäytävillä, sekaantumatta
keskipuiston vilinään.

Vieraskielisten enemmistönä olivat tietysti lähimmät naapurit. Mutta
joukosta kuului myöskin paljon europalaisia kieliä.

Tuttaviakin tuli vastaan. Niitä Vallella oli paljon — tuollaisia
hyvänpäivän tuttavia. Tervehti jos sattui huomaamaan tai jätti sen
tekemättä ellei huomannut. Se oli melkein yhdentekevää.

Mutta läheisempiäkin tuttavia hän tapasi silloin tällöin.

Tuollakin tuli häntä vastaan muuan musiikkimies. Sama, joka oli myös
mukana Helomaan päivällisillä.

Valle ei ollut huomaavinaan häntä, vaan poikkesi nopeasti lähikulmasta
sivukadulle.

Miksi hän niin teki?

Siitä hän ei ollut oikein selvillä. Olipahan jonkinlainen vaistomainen
toimenpide. Olisihan tuota voinut tavatakin.

Tuolla tuli taas muuan läheinen tuttava! Nyt ei voinut poiketa
kulmasta, mutta yli kadun lähti hän kuitenkin, ja tervehti ikäänkuin
sivumennen ja katkaisevan lyhyesti.

Kuitenkin luuli Valle ehtineensä tehdä sen huomion, että tuo tuttava
katsoi häntä hyvin ihmettelevänä.

Mahtoikohan hän ihmetellä sitä kadun ylimenoa?

Yhtäkkiä heräsi hänessä ajatus, joka jo äsken oli nähtävästi kytemässä
ollut, ja vaiston muodossa esiintynyt.

— Kyllä kai hän ihmetteli, etten ole mennyt Reginan päiville, ajatteli
Valle.

Kyllä kai ne peijakkaat sen Reginan päivän muistavat!

Tästähän voi syntyä minkälaisia arveluita tahansa!

No, ehkei sentään! Kaikkia vielä!

Tuolla tulee taas yksi! No, eiköhän tuo olekin Helomaan perhelääkäri?
Onpa tietenkin! Lempoko nyt senkin! Ja miksi ei hän itse ole Reginan
päivillä! Mitä varten hän täällä kuljeskelee? Hänen täytyy tietysti
liikkua virkatoimillaan. Onhan se ymmärrettävää. Mutta sitten hän,
tilaisuuden saatuaan menee heti Helomaalle ja kertoo tavanneensa Vallen.

Valle kiirehti vähän käyntiään ja tervehti niin hätäisesti kuin
soveliaisuus salli.

— Ihan varmaan ne kaikki sitä ihmettelevät, ajatteli Valle,
sivuuttaessaan lääkärin. Paras on painua jonnekin suojaan.

Varottuaan, ettei tuttavia pääsisi äkkiarvaamatta töksähtämään hänen
tielleen, lähti Valle nopein askelin kulkemaan muuatta tuttavaa ja
suosittua kahvilaa kohti.

Paras oli asettua neljän seinän turviin, eikä kulkea koko kaupungin
katseltavana!

       *       *       *       *       *

Kahvilassa oli vielä valittavana mielinmäärin pöytäpaikkoja. Yleisö
alkoi tulvia vasta vähän myöhemmällä.

Eihän tämäkään nyt ollut juuri erittäin hauskaa, mutta mitäpä siellä
kotonakaan! Eikä kaduillakaan voinut kuljeskella.

Valle tilasi itselleen kevyen illallisen ja sanomalehden.

Täällä hän oli istunut ilta illan perästä vuosikausien aikana.
Täällä hän aina tapasi läheisimmät ystävänsä — ja täällä hän oli
synnyttänyt parhaat ideansa. Tämä paikka oli hänelle kuin toinen koti,
kuin oma klubi, johon aina voi pistäytyä mieluisalla tunteella, ja
jossa tuli hyvin ja kotoisesti kohdeltua. Ainoa, mikä häntä joskus
häiritsi, oli tuo onneton soittokunta, joka esiintyi räikeällä
melunpitämistarkotuksella.

Nyt se häntä ei häirinnyt. Päinvastoin! Tuntui aivan kuin se olisi
huumallaan peittänyt jotakin, ryöpyttänyt umpeen eräitä tarpeettomia
jälkiä luvattomalla polulla. Hän koetti ohjata ajatuksiaan niin kauaksi
Reginasta kuin mahdollista — pitää ne kokonaan irti hänestä.

Valle pysytteli ajatuksiaan vain Valtialan tapahtumissa ja
huomenaamuisessa matkassaan.

Mutta se ei ollut mikään miellyttävä ajatuksen aihe — tuo matka. Hän ei
voinut olla huomaamatta asian koomillista puolta. Mitä hänen ystävänsä
sanovat siitä? Ikuisen ilon aiheen he siitä saavat. Tuttavapiirin
vahvimpana puolena olivat aina tällaisten, persoonallisuudesta ja
tavoista poikkeavien juttujen unohtumaton reposteleminen. Heidän
mestarillisuutensa tällä alalla oli ihan suunnaton. Valle tiesi sen —
ja tiesi, että paljon hänelle oli kostettavaa tässä suhteessa.

Hän, ikuinen helsinkiläinen, joka ei koskaan käynyt maaseudulla, lähtee
saloille samoilemaan silloin, kun kaikki muut ovat sieltä palanneet.

He väittävät Vallen kerran sanoneen, että maaseudulla kesehtivillä
on maun puute ja alkeellinen sivistystaso. Tällaista ei hän kyllä
itse muista sanoneensa, mutta mitä se auttoi. Ei yhtään mitään! Hänen
sanoinaan kulki lause suusta suuhun, eikä sille mitään mahtanut.

Jos ei puhuisi kenellekään mitään koko matkasta? Jos katoisi vaan vähin
äänin muutamaksi päiväksi?

Mitenkähän se olisi?

Valle antoi lehden vaipua pöydälle, ja rupesi miettiväisenä katselemaan
viereistä akkunaa.

Mutta mikä silloin olisi syynä, ettei hän mennyt Reginan päiville?

Tämähän oli ainoa puolustus ainakin Akulle ja Reginalle.

— Mitähän Regina nyt ajattelee, kun häntä ei ole vielä näkynyt? Kyllä
kai he jo ovat soitelleet.

Mutta jos hyvinkin se oli vain hetken huumausta Reginan puolelta.
Viinin kiihoittama tunnehaira — harha-askel, joka nyt tuntuu
kiusoittavalta ja ilkeältä, ja jota hän sekä häpee että katuu kaikesta
sielustaan.

Regina ehkä nyt inhoo häntä, ja halveksii sentähden, ettei hän miehenä
osannut itseään paremmin hillitä.

Nimipäiville kutsu oli ehkä vain muoto-asia, jota ei voinut välttää.
Mutta Regina on ehkä ollut hyvin levoton monta päivää, ja pelännyt
Vallen noudattavan tätä tarkotuksetonta kutsua.

Nyt hän ehkä iloitsee sydämestään, kun Vallea ei ole näkynyt. Onhan
sellainenkin mahdollista! Naisluonne on niin arvaamaton.

Valle liikahti tuolillaan hermostuneesti. Hänellä oli kovin epämukava
istua. Tai mikä mahtoi tuottaa yhtäkkiä niin epämieluisan olotilan?

Ehkä Regina ei koskaan enään tahtoisi nähdäkään häntä! Pyyhkii hänet
pois mielestään ja tuttavuudestaan kuin tomuhiutaleen hansikkaaltaan.

Ja hän, Valle, joka aina ja kaikessa on pyrkinyt selväpiirteisyyttä
kohti, on nyt käyttäytynyt matalasti, aikaisesti ja ala-arvoisesti kuin
joku likainen, saastainen, puolisivistynyt elostelija.

Miksi täällä on niin hirveän kuumakin, vaikka tuo akkunakin on
selkoseljällään!

Valle pyyhki hikeä otsaltaan ja joi sitruunavettä hermostuneella
liikkeellä.

Kyllähän oikeastaan pitäisi tavata Regina, ja päästä perille
tilanteesta. Eihän tätä mitenkään tällaiseksi voinut jättää.

Näin ollen hän on yksin syyllinen. Koko kuorma on hänen hartioillaan.
Sillä tavalla kuin hän ensin oli asiaa arvellut, jakautui syy ja
seuraukset kahtia, ja sehän olisi aivan toista, se. Tähän verrattuna,
tuo tapaus olisi sentään koko lailla siedettävämpi. Sen voisi ajan
pitkään, hyvällä tahdolla ja sopivalla tavalla parantaa, pyyhkiä
unohdukseen — mutta muuten — muuten se olisi ilmeetön, hengetön, karkea
tapaus, joka jäisi hankaamaan ja jäytämään ikipäiviksi.

Ei tätä mitenkään voinut tähän jättää! Selvyys tästä oli saatava!
Hänen oli tavalla tai toisella saatava tietoonsa Reginan suhtautuminen
tapahtumaan. Ennen matkaa se ei käynyt päinsä. Mutta matkalta palattua
oli hänen tavattava Regina — vaikka vaan yhden kerran.

Oikeastaan tämä matka oli erinomainen lääke. Se aivan kuin työnsi
tuon tapahtuman kauas, kauas etäisyyteen. Hänestä tuntui, että matkan
jälkeen he voisivat verrattain levollisesti tavata toisensa. Siinähän
on silloin jo niin paljon vieraita asioita välissä. Silloin ei olla
enään vereslihalla.

— Terve, terve, kuului yhtäkkiä hänen sivultaan.

Vähän hätkähtäen käänsi Valle katseensa akkunasta tervehtimään.

Musiikki-mies, jonka hän oli äsken tavannut ulkona, seisoi hänen
edessään.

— Piipahdin sisään ajan kuluksi, sanoi tulija. Saako istua pöytään?

Eihän tämä ollut mikään hauska yllätys Vallelle. Säveltäjä Urpola oli
ollut noilla onnettomilla päivällisillä, ja aavisti ehkä jotakin, tai
oli ehkä tehnyt jonkinlaisia huomioita. Mutta eihän siinä auttanut.
Olihan hänelle paikka annettava — tuttavalle miehelle.

— No, veli ei ole Reginan päivillä? tokaisi Urpola istuessaan.

Siinä se nyt tuli!

Onneksi tuli viinuri samaan satoon, ja Urpola rupesi tekemään
tilaustaan, odottamatta vastausta. Jäi edes hengähtämisen aikaa sen
verran, että voi ruveta keskustelemaan levollisessa äänilajissa.

Valle tiesi, että kysymys kyllä tulee uudestaan. Urpola oli
perusteellinen mies, eikä jättänyt mitään puolitiehen.

Tilauskeskustelun aikana rupesi Valle katsomaan akkunaa, valmistaakseen
jonkinlaisen sopivan vastauksen. Mutta siitä ei tullut mitään. Hänen
ajatuksensa alkoivat pyöriä Reginan ympärillä kuin äsken, aivan kuin
kotona akkunan ääressä. Mitähän yhteyttä tuolla akkunalla —

— No? kuului Urpolan ääni. Miksi et ole Helomaalla?

Valle hymyili ja otti sikaarin.

— Entä veli itse, kysyi Valle kartellen.

— Sillä jutulla ovat omat syynsä, nauroi Urpola.

Sitten hän kuvaili laajalla tavalla millaista oli viimekesäisillä
laulujuhlilla, ja miten hänen juhlatamineensa olivat senkinlaisessa
kunnossa juhlien jälkeen. Eikä niitä ehditty saada siistityiksi. Siksi
oli hän jäänyt pois. Mutta rouvansa kyllä oli mennyt.

— Mutta sinä, ikuinen helsinkiläinen, mikä sinua esti, päätti hän
selityksensä. Sinullahan on aina kaikki kunnossa!

— Minä itse en ole kunnossa, hymähti Valle.

Urpola hymyili.

— Jouduitko epävireeseen silloin päivällisillä, kysyi hän
syrjäkatseella.

Tässä aikoi Valle syrjäyttää keskustelun Valtialan tapahtumiin. Mutta
onneksi sitä ei tarvittu. Pari uutta miestä tuli pöytään.

Toinen tulijoista oli kirjailija Kajasvuo. Häntä oli varottava. Ei
ilkeytensä tähden, sillä hän oli maailman hyvätuulisimpia miehiä. Mutta
hän oli suuri pilamestari. Jatkoi aina siitä, mihin toiset lopettivat,
eikä hellittänyt ennenkuin asianomainen oli täysin höyhennetty.
Varsinkin naisasioista otti hän kovin perusteellisen pohdin. Ne olivat
hänelle erityisesti mielenkiintoisia, ehkä siksi, että hän itse oli jo
ehtinyt eroamaan avioliitostaan.

Kajasvuota oli varottava myös senkin vuoksi, että hänkin oli ollut
mukana Seurahuoneen päivällisillä.

Toinen tulleista tuttavista oli toimittaja Lempiö. Nimestäkin jo voi
päättää ettei mies juuri ollut erityinen kynttilä. Mutta oli hänellä
sentään joitakin harrastuksia. Voimakkaimpana niistä ilmeni halu
seurusteluun kirjallistaiteellisissa piireissä. Jonkinlaisia oikeuksia
hänellä myöskin oli tällaiseen kanssakäymiseen, sillä hänellä oli
pieni aikakauslehti, joka tuotti hyvänlaisesti, joten hänen ei koskaan
tarvinnut tehdä taskulainoja, eikä jäädä maksamatta. Hänen pahimpana
onnettomuutenaan oli se, että hän oli vasta hiljattain siirtynyt pois
liikealalta — aivan kuin äkkiä tipahtanut vieraaseen ympäristöön, jossa
hän kulki aina pikkuisen jäljessä. Mukana kyllä, mutta ei koskaan
oikealla tasolla. Mutta siksi hän olikin useimmiten sangen mieluinen
pöytätoveri. Hänen ympyriäiset silmänsä, jotka tavallisesti ilmaisivat,
ettei niiden omistaja ollenkaan voinut seurata keskustelua, olivat
joskus erinomaisena ilonaiheena.

Kajasvuon seurassa hän useimmiten liikkui. Kirjailija lohkoi hänestä,
nähtävästi, jotakin käyttö-ainesta kirjallisiin töihinsä.

Näitten herrojen tulo tuntui Vallesta suoranaiselta pelastukselta.
Hän ottikin heidät pöytäänsä erittäin ystävällisesti, ja koetti heti
alunpitäen antaa keskustelulle sellaisia aiheita ja muotoja, ettei
niistä mitenkään päästäisi poikkeamaan arkaluontoisille aloille.

Jonkun aikaa kävikin kaikki erinomaisesti. Hilpeä keskustelu tuntui
vaikuttavan Vallen hermoihin erittäin viihdyttävästi. Tätä hän oli
toivonutkin.

Mutta tuo pahanilman lintu — tuo Urpola oli johdonmukaisuudessaan ja
itsepäisyydessään erehtymätön. Hän ei koskaan ollut voinut sulattaa
toimittaja Lempiötä — ja kaikkein vähimmän hänen puolivillaisesti
silitettyä nimeään.

— No, kesken kaiken, mitä lemmen-mailmaan kuuluu, tokaisi Urpola, ja
katsoi kiusoittelevasti Lempiötä.

Lempiön silmät katsoivat avuttomina Kajasvuohon päin, toivoen sieltä
apua. Mutta kirjailijalla oli omat hommansa tai ei välittänyt tulla
avuksi.

— Ainahan siinä mailmassa sattuu uutuuksia, koetti Lempiö puhua
välinpitämättömällä, kevyellä tavalla. Nykyäänhän on rouvien
hakkaileminen kovin muodissa.

Valle katsoi terävästi Lempiötä. Puhuiko hän tarkotuksella tai oliko se
tavallista Lempiön kerskailemista?

Hän kuunteli jännityksellä Urpolan kyselyjä ja Lempiön vastauksia.

Ei! Lempiö ei tarkottanut mitään erityistä. Herralle kiitos! Hän
lörpötteli vain omista pikku asioistaan, herättääkseen mielenkiintoa.

Mutta kuitenkin! Nyt oli johduttu liikkumaan kovin liukkailla poluilla.

Ja Kajasvuokin ryhtyi keskusteluun! Hän antoi sille, tapansa mukaan,
hyvin läheisen muodon. Se hipaisi milloin tämän, milloin tuon
kyynärpäitä.

Nopealla liikkeellä sivuutettuaan Urpolan, joka Kajasvuon mielestä
oli aivan mielenkiinnoton arkipäiväisessä avioliitossaan, hyökkäsi
kirjailija täydellä rintamalla Lempiö-raukkaa hätyyttämään.

Vai niin! Tämä oli alkua, tämä. Kyllä Valle tunsi ystävänsä otteet.
Valleen päin nämä sotaliikkeet tähtäisivät. Se tuntui jo ilmassa.

Damokleen miekka heilui hänen päänsä päällä.

Eiköhän se vaan sittenkin ollut etuvartijahälyytys tuo Lempiön
rouva-juttu! Lempiö oli ehkä Kajasvuon kanssa keskustellut Reginasta
ja Vallesta hiljattain — ehkä juuri tänne tullessaan. Ja maininkina se
sitten vyöryi esille Lempiön aivojen kautta.

Vallella oli kovin kuuma. Hän tilasi lisää jäätä.

Mutta se vasta oli varomaton temppu.

Hiiriparan pieninkin liike herättää heti ahdistajansa huomion.

Kajasvuo kohotti lasinsa ja katsoi Vallea ilakoivasti.

Valle kääntyi sivuuttavasti Urpolan puoleen, ja aikoi sanoa jotakin
hänelle, mutta ei ehtinyt.

— Ei lemmentulta jäähdyttää voi jää. Sen tehdä voi vain järjen kylmä
pää, deklameerasi Kajasvuo huomiota herättävällä tavalla, kuten aina
omia tilapäistekeleitään, katsoen yhä ilakoivasti Vallea, ja pitäen
lasiaan koholla.

Nyt ei ollut enään epäilystäkään, ettei tarkotus olisi selvä. Paljon
vähemmilläkin keinoilla Valle ja Kajasvuo olivat tottuneet toisiaan
ymmärtämään.

Mutta Valle ei tehnyt minkäänlaista elettä, ei katsonutkaan Kajasvuohon
päin. Kohotti vain lasinsa Lempiötä kohti, pidättääkseen huomion yhä
edelleen siellä päin.

Mutta Kajasvuo yhä vaan hymyili Vallelle, ja tirkisteli merkitsevästi.

— Terve Valle! Minä kirjoitan sinusta romaanin, sanoi Kajasvuo, ja
kohotti lasin huulilleen.

— Siitä tulee kuiva kirja, sanoi Valle mahdollisimman kuivasti,
rypistäen kulmiaan. Eiköhän veli onnistu paremmin, käyttämällä
ainoastaan kotoisia aiheitaan.

Tämä väistö oli ratkaiseva.

Toiset riemuitsivat ja nauroivat äänekkäästi, tarttuessaan käsiksi
tarjottuun aiheeseen.

Keskustelun salamat sivuuttivat nyt Vallen ja yllättivät Kajasvuon
kokonaan. Hänen avioeroistaan puhuttiin jo monikossa, eikä niitä oltu
pitkiin aikoihin pohdittukaan.

Saatuaan näin äkkiarvaamattoman yliotteen, piti Valle parhaimpana
työntää tuleen polttoainetta uunin täydeltä. Ja sen hän teki
parhaimpansa mukaan. Mutta ei hän silti unohtanut itseään. Hän tiesi,
että pieninkin varomattomuus kääntäisi leikin kärjen häneen takaisin.

Eihän tämä ollut ensi kerta, kun he sanaleikin tuottamasta hekumasta
nauttivat.

Mutta eihän tätäkään voinut kovin kauan jatkua. Täytyihän sen pian
loppua. Paras oli ottaa tilanne haltuunsa niin pian kuin suinkin. Hän
lopetti tulensa, katkaisi sanaheittonsa.

Hiljalleen keskustelu alkoi raueta.

Nyt oli kohta oikea aika käsillä. Kajasvuo oli jo pari kertaa
vilkaissut Valleen merkitsevällä silmäyksellä. Kohta siellä laukeaisi.

— Tiedättekö mitä, sanoi Valle äkkiä. Minä matkustan huomenna maalle.

Tämä yllätys tehosi. Sen Valle tiesi.

Iloinen hämmästys kuvastui kaikkien kasvoilla.

— Kyllä nyt korvat kuumennetaan, ajatteli Valle. Mutta samapa se! Tällä
vältetään suurempi vaara.

— Ei suinkaan veli yksin matkusta, myhäili Kajasvuo sikaarinsa takaa.

Nyt oli parasta tehdä koko käänne.

Valle kertoi Valtialasta ja lakosta, saaden säilymään vakavan tuulen
jonkun aikaa.

Mutta sitten puhkesi raju-ilma!

Valle Valtiala maalle!

Ikuinen helsinkiläinen säkkipimeille karjakujille!

Oi, oi, sitä ryöppyä!

Mutta Valle hymyili tyytyväisenä kaikelle, säesti kaikkea, keksi vielä
sutkauksiakin, ja nauroi makeasti omalla kustannuksellaan.

Tämähän oli hyvä juttu!

Tällä alalla ei ollut mitään salakareja peljättävinä, eikä mitään
mahdollisuuksia edes hipaistakaan Seurahuoneen päivällisiä.

Ja tätä iloa kesti onnellisesti poislähtöön asti.

Hilpeällä mielellä ja tyytyväisinä hyvän toveruuden tuottamista
nautinnoista, lähti seurue kotiinsa.

Kadulla erotessa myhäili Kajasvuo omituisesti Vallelle.

— Romaanin minä veljestä kirjoitan, sanoi hän lähteissään.

Valle hymähti vastaamatta, ja lähti kotiinsa.




IV


Seuraavana aamuna oli Valle jo pukeutunut, emännöitsijän tullessa
herättämään.

Vanha Kaisa, joka aikoinaan oli Valtialasta muuttanut isäntänsä
kanssa, ja tarkoilleen tunsi tämän tavat, oli aivan ihmeissään tästä
äkillisestä matkasta.

Valle ei voinut auttaa sitä, että hän herätessään, jo ani varhain
aamulla, oli tuntenut itsensä vähän koomilliseksi.

Eihän tällaista ollut sattunut vuosikausiin! Ei hän tavallisuudessa
koskaan ennen puolta päivää hievahtanut makuuhuoneestaan. Ja nyt!

Kaisan ihmettelyt häntä suorastaan harmittivat. Mitä ihmettelemistä
tässä nyt olisi! Samassa hän kuitenkin malttoi mieltänsä. Olihan tämä
nyt sentään hyvin harvinaista.

Ja eiköhän tuo matka ollut itse asiassa aivan tarpeetonkin.

Mitä jos kysyisi? Nythän ehkä pääsi telefoonilla Valtialaan. Ehkei
tarvitsisikaan lähteä.

Hän soitti, ja pääsi perille melkein heti.

Ei! Kartanonhoitaja ei ollut tavattavissa. Hän oli mennyt
kaurariihelle. Eikä mitään muuta sopinut kysyäkään. Puhelimessa oli
joku nainen. Sen verran hän sai toimeksi, että käski lähettämään
ajopelin Valtialan pysäkille, junan tulo-ajaksi.

Valle jäi mietteissään seisomaan pöydän ääreen. Olihan se oikeastaan
hyvä, ettei hän tavannut kartanonhoitajaa. Matka olisi tosiaan voinut
olla tarpeeton, ja hänestä tuntui nyt, että se oli ihan välttämätön
Reginan tähden. Pois hänen piti päästä vähäksi aikaa.

Kun voittaa aikaa, voittaa kaikkea. Kuka tietää mikä muutos tai asiain
käänne olosuhteissa voi tällä ajalla tapahtua!

Ei! Kyllä näin oli hyvä! Eikä hän ystäviensä silmissä enään tämän
koomillisemmaksi voinut tulla. Pahin oli tapahtunut jo eilen illalla.

Leikinlaskun aihe oli annettu, ja kulovalkean tavoin levisi se jo
tänään hänen tuttava-piirissään. Pahemmaksi se vain muodostuisi, ellei
hän lähtisi.

Hän kyseli Kaisalta nopeasti mitä kaikkea oli käsilaukussa, hörppäsi
kahvinsa ja lähti.

Heittäydyttyään palvelustytön hankkimaan ajuriin, tuntui hänestä aika
rattoisaltakin tämä vaihtelu.

Ja minkälainen olikaan tuo puisto näin aamuauringon valaisemana! Oliko
yöllä satanut vai kasteleminenko oli noin kiillottanut kasvullisuuden!
Raikas, puhdas tuuli toi mereltä virkistävää aamuilmaa ja miellyttävää
tuoksua.

Olipa todellakin vahinko, että helsinkiläiset niin harvoin näkivät
kauniin kaupunkinsa aamuihanuutta!

Valle tunsi mielessään paremman ihmisen hivelevää ylpeyden tunnetta,
säälitellessään rakkaita helsinkiläisiään.

Tämän aamu-tunnelman hän tulisi vielä maalaamaan heidän eteensä
ilmielävästi, värittäen sen loistavaksi, kuten kukkapengermä tuolla
patsaan ympärillä.

Vallea hymyilytti. Hän tuli ajatelleeksi miten moniaat hänen
ystävistään ottaisivat sitten jälkeenpäin kohtia tästä kuvauksesta. He
valvoisivat jossakin tupakansavuisessa huoneessa koko yön. Määrättynä
aikana lähtisivät he ulos ”katsomaan Valtialan aamutunnelmaa”. Mutta
silloin tietysti sataisi taivaan täydeltä.

Ja siinä olisi kuolematon pila-juttu taas valmiina.

Sellaisia olivat hänen rakkaat helsinkiläisensä — ja erittäinkin hänen
ystävänsä.

Valle tunsi heidät.

Pilan aiheista ei mikään hinta ollut liian kallis, kun satuttiin sille
tuulelle.

"Valtakunta hevosesta".




V


Parhaimmalla tuulellaan oli Valle aloittanut matkansa. Ei häntä edes
huvittanut silmäillä ostamiaan päivälehtiä.

Sehän kuului siihen kotoiseen arkipäiväisyyteen, se sellainen!

Hänellä oli juhlatunnelma. Hän oli omituisen kevyt ja pirteä mieleltään.

Mistähän se johtui?

Ei hän ajatellut Helsinkiä, eikä ihmisiä siellä. Kaikki oli jäänyt,
irtautunut hänestä. Kaikki oli unohtunut.

Tämähän oli erikoisen miellyttävää.

Ja maisema vaihtui alituisesti, ilman minkäänlaista vaivaa. Eikä sitä
tarvinnut katsoa, ellei tahtonut. Tuokin akkunaverho tuossa heilui
sangen hauskasti edestakaisin.

Tällaista rauhoittavaa olemassa-olon tunnetta ei hän muista ennen
tunteneensa. Ehkä sentään! Jonkinlaisia heikkoja viestejä hyvin
kaukaisesta menneisyydestä kajasteli hänen tietoisuudessaan. Mutta
ne olivat kovin himmeitä ja epäselviä. Eivätkä ne häirinneet. Ne
oikeastaan vain lisäsivät tunnelmaa.

Olikohan tähän mielentilaan luottamista? Eiköhän vaan kömpelö
arkipäiväisyys repäisisi yhtäkkiä verhoa auki!

Mitähän jos uskaltaisi kokeilla! Sitten tuntuisi turvallisemmalta,
luotettavammalta.

Valle ponnisti itsensä yhtäkkiä ajattelemaan vastaista suhdettaan
Akuun, jota hän ei vielä oikeastaan ollut ollenkaan uskaltanut ajatella.

       *       *       *       *       *

Ihmeellisen siistityn ja hauskan näköisiä olivat nuo syystoukopellot!
Suorat, sileät ojat ja vastapuhjennut hentoinen oras suorissa riveissä
saran vaoissa. Se oli sangen kaunista!

Ja tuossa oli karjakin vielä ulkona orelmamaassa!

Niin — mitä hän yritäkään ajatella?

Mitä lie ollut — tarpeetonta!

Kuinka oikeassa Gogol olikaan!

Matkustaessa saavat aivot levähtää.

Junailijakin saapui pilettejä tarkastelemaan. Hauskan näköinen ukkeli,
halkonaisella kenraaliparralla, rillit nokalla. Leikkasi merkin, antoi
piletin kohteliaasti takaisin ja meni.

Kenenkähän luo se nyt meni?

Valle katseli vaunu-osastoansa. Täällähän ei ollut muita kuin hän ja
muuan neiti tuolla toisella puolella, vinottain vastapäätä.

Junailija oli nyt juuri edessä. Ei oikein voinut nähdä. — Nyt hän
kääntyi, jatkaakseen matkaansa. Mutta sitä ennen katsoi hän vielä
Vallea. Hänen silmissään oli hauskasti hymyilevä ilme. Mitähän varten?

Ehk'ei se ollut Vallelle tarkotettu. Ehkä hän oli sanonut neitoselle
jonkun ystävällisen sanan.

Kukahan hänen matkatoverinsa mahtoi olla? Onpa huvittavaa sopivalla
tavalla tarkastella häntä. Onkin hyvä tilaisuus, koska hän näkyy
kiintyneen kirjaansa.

Yleissilmäys teki kovin edullisen vaikutuksen.

Valle oli herkuttelija kaikessa, niin taiteessa kuin muussakin,
mikä hänen tielleen sattui. Hän otti sellaisen asennon, että voi
häiritsemättä tehdä havainnoltaan. Hänen mielenkiintonsa oli jo
kokonaan herännyt.

Harvinaisen miellyttävä olento!

Neitosella oli paksu, komea tukka, väriltään pronssin-ruskea ja vivahti
voimakkaasti kullalle, auringon säteitten sitä kosketellessa. Kauniisti
kaartuvat, tummat kulmakarvat, pitkät silmäripset, jotka varjostivat
aliluomille asti tuossa lukema-asennossa. Silmiä hän ei voinut nähdä.
Kasvojen hipiä oli hienosti ruskehtava, rusolle vivahtava ja tuoreen
pehmeä. Korva näkyi melkein kokonaan. Se on pieni ja säännöllinen,
ruusuisine lehtineen.

Useimmilla ihmisillä on rumat korvat. Tuollaisia tapasi harvoin.

Neitonen nosti yhtäkkiä silmänsä kirjasta, ja katsoi suoraan Vallea
silmiin. Valle ei mitenkään ehtinyt niin nopeasti siirtää katsettaan
toisaalle.

Ensin neitosen katseessa ilmeni pieni hämmästys. Sitten siihen tuli
naurava ilme. Ja Vallesta tuntui, että suupielissäkin liikehti hymyä
ennustava väre.

Mikä ihana suu! Täyteläiset ja mehukkaat, ilmehikkäät huulet. — Ja
syvät, tumman ruskeat, sielukkaat silmät! Mutta miksi niihin tuli tuo
naurava ilme häneen katsoessa. Tätä Valle ei ymmärtänyt. Kun hän tapasi
vieraan tarkastelun, olisi niihin pikemmin pitänyt ilmestyä tyytymätön
sävy.

Neitonen liikahti vähän, purasi hennosti alihuultaan, kuin estääkseen
huuliansa kantelemasta hänen mielialaansa, katsahti akkunasta katoavaa
maisemaa, ja jatkoi taasen lukemistaan.

Mitähän hän mahtoi lukea?

Kun hän kääntää kirjan lehteä, niin ehkä kansilehti vähän vilahtaa.
Pitääpä varoa.

Nyt hänen sormensa jo hapuilivat oikeanpuolista kirjankulmaa.
Kaunismuotoiset kädet! Hienot, suippopäiset sormet tarttuivat jo
lehteen. Kirja kääntyi tarpeeksi. Valle näki, että se oli jokin
Kajasvuon romaaneista.

Siis suomalainen neitonen!

Tarkastelu tuli yhä mieluisammaksi.

Olkamuodot olivat pehmeät ja rinta näytti kauniisti kohoavalta.
Lanteitten piirteet näyttivät aavistuksellisilta, tuolla pehmeällä
sohvalla. Polven kaari pisti elävästi esille ohuen leningin alla.
Hoikka nilkka ja pieni jalka näkyivät kokonaan.

Vallen tarkastus oli päättynyt. Ja se päättyi neitoselle kovin
edullisesti.

Tyytyväisenä siveli Valle vasta ajeltua leukaansa. Oliko hän koskaan
nähnyt noin sopusuhtaista naista?

No, eihän sitä vielä tiedä. Pitäähän ensin nähdä hänen seisovan ja
liikkuvan. Kuka tietää vaikka hänellä olisi etukumara ryhti, ja astuisi
jalat sisäänpäin. Eihän koskaan voi olla varma mistään. Ja olisipa
vallan ihme, jos ei jokin epäsuhtaisuus pilaisi tuota mallineitosta.

Ilmenneitten merkkien mukaan oli hän Vallen mielestä kaunotar.
Täydellinen yllätys. Siitä vilauksesta, minkä hän äsken näki koko
kasvoista, olivat ne erittäin herttaiset. Ne olivat tarpeeksi
säännöttömät tehdäkseen pirteän vaikutuksen. Niissä ei ollut tuota
kuollutta, kalseata säännöllisyyttä, mikä teki muutamat kauniit naiset
melkein mielenkiinnottomiksi.

Entä sitten yleisvaikutus vielä kerran!

Valle syventyi huomaamattaan tarkastelemaan kuin kaunista taulua,
kiinteästi ja arvostelevasti, unohtaen kokonaan ympäristön ja
sopivaisuuden.

Taas nosti neitonen päätään ja katsoi häneen.

Nyt hän näytti hämmästyksen sijasta vähän hämmentyvän. Punehtuikin ehkä
jonkun verran.

Vallesta tuntui, että hän itsekin vähän punastui ja nolostui. Eihän
ollut soveliasta noin tuijotella.

Hämmentymisen jälkeen ilmaantui neitosen silmiin ja huulille taas sama
naurava ilme. Tällä kertaa paljon voimakkaampi kuin äsken. Näkyi, että
hän ainoastaan erityisellä ponnistuksella sai naurun pidätetyksi.

Mikä ihme häntä nauratti?

— Onkohan minun asussani jotain naurettavaa, ajatteli Valle
tuskastuneena.

Heti, kun neitonen asettui taas lukemaan, ja kun hän Vallen
mielestä oli tarpeeksi syventynyt, hiipi Valle toiseen vaunun-osaan
tarkastelemaan itseään. Mutta ei hän itsessään mitään erikoista
löytänyt. Moitteettomasti puettu hän oli aina, eikä hänen kasvojensa
muoto koskaan ennen ollut mitään hilpeyttä herättänyt. Päin vastoin!
Häntä pidettiin miehekkään kauniina joka suhteessa.

Jotakin muuta se mahtoi olla! Mille lie hymyillyt — omille asioilleen —
tai ehkä romaaninsa tapahtumille.

Olipa nyt mitä olikin!

Valle meni paikalleen istumaan, mutta päätti, ettei hän enään niin
tökeröllä tavalla jatkaisi ihailuaan. Hän rupesi katselemaan akkunasta
ihania syyskesän maisemia.

Mutta jonkun ajan kuluttua siirtyi hänen katseensa taas heilahtelevaan
akkunaverhoon.

— Heilahteleekohan tuo akkunaverho tuolla vastapäisellä seinällä
samalla tavalla, ajatteli Valle, ja katsoi äkkiä neitosen puolelle.

Silloin kohtasi hän neitosen silmät suoraan itseensä tähdättyinä.

Kylläpä olivat ilmehikkäät silmät! Niistä olisi lukenut kuin
avonaisesta kirjasta, jos olisi ollut siihen aikaa. Mutta neitonen
punastui korviaan myöten, painoi silmänsä alas, heitti kirjansa
hyllylle ja poistui osastosta.

No, nyt hän ei toki hymyillyt!

Valle oli tyytyväinen.

Samassa tuli junailija ilmottamaan aamiaisaseman lähestymisestä.

Valle valmistautui lähtemään ulos. Mutta hän meni vastakkaiselle
puolelle kuin matkatoverinsa, ja päätti odottaa siellä vaunusillalla,
nähdäkseen tuon tuntemattomansa kulkevan ohi.

Kohta pysähtyikin juna, mutta Valle ei hievahtanut paikaltaan.

Tuossa meni hänen neitosensa nopeilla, joustavilla askeleilla,
suoravartaloisena ja sulavilla liikkeillä. Hoikka vartalo notkui
somasti. Pään asema oli ylevä ja kaula kaunis. Entä astunta? Se oli
virheetön. Jalat muodostivat noin kymmenen asteen kulman.

Valle oli erittäin tyytyväinen. Kevyellä liikkeellä oikasi hän liivinsä
suoraksi, ja lähti nopeasti perässä.

Ruokasalissa oli jo yleisö täydessä touhussa.

Muutamat minuutit vierivät nopeasti. Asemakelloa soitettiin. Aika oli
kiirehtiä junaan.

Se oli Vallelle mieluista.

Mutta tultuaan vaunu-osastoonsa, näki hän, kuvaamattomaksi harmikseen,
jonkun kauppamatkustajan loikovan matka-toverinsa vastaistujana, jalat
neitosen sohvalla. Mikä röyhkeä hävyttömyys!

Neitonen tuli, ja hämmästyi myöskin ilmeisesti. Mutta kuka ei
hämmästynyt — se oli kauppamatkustaja. Tosin hän, vieraan neidin pitkän
silmäyksen johdosta, nosti jalkansa laiskasti lattialle, mutta siinä
kaikki.

Neitonen otti kirjansa hyllyltä, ja poistui toiselle penkille —
vinottain Valleen — mutta selin.

Auta armias tuota typerää kauppamatkustajaa! Sellainen aasi!

Pitihän nyt nähdä, että hyllyillä oli tavaroita, ja että toinen puoli
vaunua oli tyhjä. — Mutta hän tekikin kai sen tahallaan, kun älysi
siinä naisen istuvan. Kymmenkertainen aasi! Barbaari! Oi, oi! Miten
Valle tuota kauppasaksaa vihasi.

Hän koetti katsoa miestä mitä ivallisimmalla hymyllään, sellaisella,
jota toveripiirissä kovin peljättiin. Mutta eikös mitä! Se ei tehnyt
kauppasaksaan minkäänlaista vaikutusta.

Kiltisti nojautui Valle sohvansa kolkkaan, niin lähelle sivuseinää kuin
suinkin, nähdäkseen mahdollisimman paljon kauniista seuralaisestaan.

Vähään hänen nyt täytyi tyytyä — vinottain takaapäin ihailemiseen,
mutta parempi näinkin kuin vallan ilman.

Vasemman korvan muodon tutki hän nyt niin tarkkaan, että olisi vaikka
voinut sen piirustaa — ulkomuististaan. Vasen käsi liikkui myöskin
joskus, varovasti tunnustellen, niskatukassa. Se oli erittäin hauska
tapaus, se. — Jospa sieltä joskus putoaisi jokin neula lattialle, että
hän saisi mennä ottamaan sen, ja antaa omistajalleen.

Mutta ei sellaista ihmettä tapahtunut.

Vähitellen Vallen silmissä kaikki alkoi huomaamattomasti himmetä.
Korva ja niskakihara lähenivät häntä joskus — ja taas etääntyivät
etääntymistään. Lopulta ne katosivat tumman pilven taakse kokonaan.

Vallen silmäluomet painuivat raskaina kiinni. Hän tahtoi
ulkomuistissaan kuvailla neitosen muotoja ja piirteitä. Hämäriä,
epämääräisiä kuvia syntyi silloin tällöin — kunnes ne kaikki katosivat.

Äkkiä selvisi hänelle, että hän oli matkalla Lappiin. Tuossa olivatkin
jo nuo mahdottoman valtavat tunturit. Nyt oli kuljettava eteenpäin
poron pulkassa. Sellaisessa hän ei ollut ikinä istunut. Mutta nyt oli
yritettävä. Poro teutaroi villisti, eikä tahtonut pysyä paikoillaan.
Vihdoin pääsi hän pulkkaan. Nyt sitä lähdettiin porhaltamaan. Mäet
nousivat ja laskivat kamalalla vauhdilla. Yksi ainoa nuora oli hänellä
kädessä ohjaamista varten. Eikä hän sitä osannut käyttääkään. Eräällä
korkealla, kivikkoisella ja lumettomalla harjanteella irtaantui
vetohihna pulkasta. Poro kiiti suoraan ilman kautta tasaisesti
eteenpäin ja hävisi vaaleisiin pilviin. Mutta hänen pulkkansa
lähti luisumaan huimaavaa vauhtia kivikkoista mäkeä alas rotkoon.
Kiveltä kivelle kolhiutui pulkka hirmuisella kolinalla, hypitellen
ja retuuttaen häntä vallan pelottavasti. Yhtäkkiä rusahti pulkka
kallioseinää vastaan murskaksi, ja pysähtyi siihen.

Valle heräsi.

Vaunuun oli nyt tullut uusia matkustajia joltakin asemalta, ja neitonen
istui entisellä paikallaan kauppamatkustajaa vastapäätä.

Vähän säikähtäneenä katseli Valle ympärilleen. Neitonenkin vilkaisi
häneen — taas hymyilevä ilme silmissään.

Vallea vähän hävetti. Oliko hän mahtanut kuorsata! Sepä oli
harmillista! Miksi hän menikin ulos istumaan eilen illalla!

Hän etsi sanomalehtensä, ja koetti upota niihin.

Vaivalla se lukeminen kävi. Eikä hän mistään päässyt perille, vaikka
miten yritti. Aina hetken kuluttua tapasi hän itsensä katselemassa
vaunun vastaiselle puolelle.

Näin oli Vallella erinomainen ajanviete. Aika kului nopeasti, ja matka
samoin. Oltiin jo sivuutettu päivällisasema, ja matka läheni loppuaan.

Junailija tuli virkakierrolleen, ja otti hänen pilettinsä. Mutta ei hän
tullut panneeksi merkille, antoiko kukaan toisista matkustajista pois
pilettinsä.

Minnekähän tuo neitonen matkusti?

On sekin aivan lempoa, että meillä ollaan niin piintyneitä muotojen
orjia, ettei voi alkaa keskustelua oudon ihmisen kanssa. Toista on
monessa muussa maassa! Hätäkö siellä!

Nyt tuo suloinen tyttö voi häipyä ijäksi päiviksi hänen näköpiiristään.
Jumala tiesi minne matkustaa!

— Minäpä otan selvän junailijalta ensi asemalla, päätteli Valle.

Mutta ensi asemalla tuli vaunuun joku puolituttava maalaisherrasmies,
ja sekotti sen homman.

Kaikki tässä tulevatkin juttelemaan ja häiritsemään matkustajan rauhaa!
— Hm! Äsken hän kyllä oli ajatellut ihan päinvastoin. Mutta sehän
olikin vallan eri asia, se.

Neitonen istui hattu päässä, eikä enään lukenut. Oli nähtävästi väsynyt.

Veturi vihelsi kimakasti ja pitkään, ilmottaen Valtialan aseman
läheisyyden.

Valle kokosi nopeasti tavaransa, ja ajatteli, että hän kyllä tapaa
junailijan asemalla.

Junan pysähtyessä hän olisi vielä mielellään ottanut pienen katseen
neitoselta, mutta sitä hän ei saanut.

Neitonen haeskeli jotakin hyllyltä, selkä häneen päin, ja hänen täytyi
poistua ulos, toisten matkustajain työntäessä häntä edellään, niin,
että ihan suututti.

Kylläpä niillä nyt oli olevinaan kiire!

Tuossa tuoksahduksessa hän oli kuin heitetty asemasillalle — väen
täyteiselle asemasillalle.

Kylläpä olikin joukkoa! Entisestä, pienestä asemasta oli paisunut
oikein liikepaikka. Valle ihan ihmetteli.

Mistä hän tässä vilinässä nyt löytäisi sen junailijan. Hän koetti
katsella vaunun akkunaan, jos näkisi sieltä hymyilevät silmät. Mutta
vieläkös!

Kauppamatkustajan inhoittava naama sieltä loisti vastaan. Valle kääntyi
tyytymättömänä ympäri.

No, niin!

Siinä seisoi ihan edessä eräs tuttava rusthollari, entinen koulutoveri,
pikkupoika-ajoilta. Tämäkös vasta öläkän nosti, tavatessaan niin
harvinaisen naapurin. Valle oli ihan pääsemättömissä. Piti vastata
monenlaisiin kysymyksiin, eikä jäänyt tarpeeksi aikaa kurkistella
junailijaa.

Missä sekin piilottelee, kenraali-partoineen! Seisoisi tuossa
keskisillalla, että asialliset näkisivät!

Puoliksi riistäytyen rusthollarin kynsistä, lähti Valle etsimään
junailija-vaunua, veturilta päin. Mutta ehdittyään jonkun matkaa,
kuului heikko pillin vihellys vastakkaisesta junan päästä. Veturi
kiljasi, ja juna lähti liikkeelle.

Valle pysähtyi paikalleen. Myöhäistä!

Hän etääntyi jonkun askeleen junasta, nähdäkseen edes vilaukselta tuon
ilakoivan katseen, joka oli tehnyt häneen niin valloittavan vaikutuksen.

Mikä vaunu se nyt olikaan! Siitä hän ei enään ollut selvillä. Ahaa!
Tuossa näkyi kauppamatkustaja vaunusillalla. Mutta etsimäänsä ei
näkynyt akkunoissa. Vieraita kasvoja kaikki.

Pettymyksen ja harmin tuntein jäi hän katsomaan kiitävän junan jälkeen.

Vähitellen hiipi hänen mieleensä jonkinlainen komiikkaan vivahtava
sävy. Hän näki itsensä aika naurettavassa valossa.

Miksi hän seisoi tässä, katselemassa kaihon tunteilla junaa, jossa
matkusti ainoastaan tuntemattomia ihmisiä?

Tämähän vasta hassua oli! Aivan ensiluokkainen juttu helsinkiläisille
ilvehtijöille!

Hän ei enään tuntenut itseään. Kylläpä maalaisilmalla ja
matkustamisella oli ihmeellinen voima tehdä ihminen naiviksi, käden
käänteessä!

Happamana ja tyytymättömänä lähti hän etsimään noutajaansa.




VI


Valtialan asema oli joen rannalla. Vastapäätä, toisella rannalla,
loisti puiden latvojen ylitse ja lomitse Valtialan kartanon
päärakennuksen punainen tiilikatto.

Ajotie kulki jonkun matkaa virran rantaa alaspäin valtamaantielle,
jonka virran yli vievä silta sitten johti toiselle rannalle.

Noin kilometrin matkan päässä vasemmalla poikkesi lähes kilometriä
pitkä puistotie Valtialaan.

Tämä puistokuja oli suorassa viivassa Valtialan päärakennuksen ja
aseman kanssa, jotka viimemainitut ainoastaan joki erotti. Valtamaantie
siltaan asti, ja sillan korvasta poikkeava asemantie muodostivat täten
kolmion toiset sivut.

Maanteitse oli Valtialaan asemalta noin neljännestunnin hevosmatka,
jota vastoin suora tie, joen poikki vievää käymäsiltaa myöten, kesti
käyden tuskin viittä minuuttia.

       *       *       *       *       *

Vallea oltiin vastassa nelipyöräisillä, englantilaisilla ajopeleillä,
ja kaksivaljakolla. Kuskina oli joku nuorempi mies, jota Valle ei
tuntenut.

Kartanonhoitaja oli myöskin ollut asemalla vastassa, mutta sanonut
menevänsä jalkaisin oikotietä.

Kun valta-tietä käännyttiin sillan yli, avartuivat eteen mahtavat
Valtialan viljelysmaat.

Puistotien suoraviivaiset istutukset keskellä peltoja, ja sivulta
nähtyinä muodostivat silmälle mieluisan kiinnekohdan, ja tekivät
arvokkaan vaikutuksen.

Keskellä vanhaa tammi- ja lehmuspuistoa kohosi ylpeänä ja seutua
hallitsevana uhkea, vanha, kolmikerroksinen päärakennus. Se seisoi
kuin itsetietoinen muinaisjäännös entisaikaisesta, ylväästä
aatelisloistosta, uhmaten kuluttavaa aikaa ja ajan mullistuksia.

Valle melkein hätkähti tuota mahtavuuden ja loiston leimaamaa näkyä.

Hän ei ollut pitkiin aikoihin käynyt Valtialassa. Häneltä oli
nähtävästi paljon unohtunut. Tai tekikö ehkä tuo valaistus niin
tenhoisan vaikutuksen?

Koivujen keltaiset lehdet kimmeltivät kullalle tummanvihreitten
tammilehtien lomassa. Ja katto näkyi liekehtivän laskevan auringon
heijastuksessa, puhtaan, valkoisen rappauksen pilkistellessä esiin
sieltä, täältä.

Maalari tänne pitäisi saada! Välttämättä maalari!

Kuva olisi tehtävä tästä — juuri tästä, ja tässä valaistuksessa.

Jos vain ilmapuntari osottaisi vielä kaunista säätä, niin hän heti
soittaisi Helilälle, tuttavalleen maalarille, ja kutsuisi hänet tänne.

Tuollainen näky maksaa vaivan uhrata muutamia tuhansia!

Nyt poikettiin puistokäytävälle. Kuski meni porttia avaamaan, ja Vallen
piti siksi aikaa ottaa ohjat käsiinsä.

Häntä pelotti valtavasti. Miten hän osaisi ohjata nuo villit hevoset
noin kapeasta portista? Nyt varmaankin tapahtuu onnettomuus. Valle ihan
tuskastui.

Kuski vain hymyili portilla.

Herralle kiitos! Jo oltiin ohi, ja kuski hyppäsi vaunuihin.

Vallea itseäkin jo nauratti. Oli hänkin kartanon herra, joka ei edes
ajaa osannut.

Olihan hän ennen poikasena ollut oikein taitavakin hevosmies, mutta
siitä oli niin pitkä aika.

Mikä nyt!?

Hevoset hypähtivät äkkiä, ja lähtivät täyttä laukkaa eteenpäin.

Valle piteli kiinni vaunujen laidoista.

— Mitä nyt? kysyi hän henki kurkussa.

Kuski hillitsi hevoset taitavalla kädellä ja naureskeli.

— Mikä lie ollut jänösen poika tien poskessa.

— Kun vaan päästäisiin perille, ajatteli Valle, katsellen varovaisesti
ympärilleen.

— Takaisin hän ehdottomasti kävelee oikosillan poikki, päätteli hän
varmana.

Vihdoinkin ajettiin hiekoitetulle ja kauniiksi haravoidulle pihamaalle.

Kartanonhoitaja oli vastassa ulkona, ja ohjasi isännän sisälle.




VII


Valtialan valtavan, palatsimaisen päärakennuksen alikerta oli peräisin
neljänneltätoista vuosisadalta, jättiläismäisen paksuine seinineen,
holvattuine kattoineen, ja tukevine kannatuspilareineen avaran
eteishallin keskessä.

Tätä hallia oli entisaikoina nähtävästi käytetty aatelisperheen
arkitupana. Molemmilla sivuilla oli suuret pystyvalkea-uunit, joihin
halkoja voi helposti, pienentämättöminä, asettaa takkavalkeana
roihuamaan. Nyt olivat uunikomerot vaaleiksi kalkittuina. Niitä
ei ammoisiin aikoihin oltu käytetty alkuperäiseen tarkotukseensa.
Huonekaluston muodostivat ainoastaan pari lujatekoista, valkeaksi
maalattua puusohvaa.

Vielä oli alakerrassa, lukuunottamatta kallion sisään hakattuja
kellareita, kartanon konttori eteisineen, kyökki, ruokasali ja
tarpeelliset palvelusväen huoneet, sekä taloustavarain varastohuone,
josta johti pieni ovi salaportaaseen.

Myöhemmillä vuosisadoilla, renesanssi-aikaan oli rakennukseen tehty
kaksi kerrosta lisää.

Leveät marmori-portaat johtivat toiseen kerrokseen. Näiden askellevyt
olivat aivan epämukavan leveiksi tehdyt, nähtävästi sentähden, että
pitkäkannuksisilla ratsusaappailla oli niille hyvä astua.

Toisesta kerroksesta jatkuivat sitten puiset, mutta yhtä leveät
portaat ylimpään kerrokseen. Jokaisessa kerroksessa oli portaan ali-
ja yläpäässä tukevat ja korkeat tammiset ovet. Toisen kerroksen porras
päättyi eteiseen, jonka permanto oli laskettu samanlaisista, puoli
metriä leveistä vaaleakivi-laatoista kuin suuren hallinkin lattia.
Eteisen nurkassa oli pystyvalkeatakka, vaikka sirompi ja pienempi kuin
alhaalla.

Kolmannen kerroksen eteisessä oli puinen lattia ja uudempiaikainen uuni.

Kartanonhoitajan asunto oli sijoitettu muutamaan huoneeseen toisessa
kerroksessa. Suurin osa tämän kerroksen huoneista oli käyttämättä, ja
muutamat niistä olivat vain osaksi kalustettuja.

Koko kolmannen kerroksen toisen pään muodosti avara, seinä- ja
kattomaalauksilla koristettu kirkkosali, johon patronaatti-herrat
aikoinaan antoivat alustalaistensa kokoontua yhteisille
jumalanpalveluksille, kunnes joku heistä rakensi kirkon erikseen, parin
kilometrin päähän kartanosta.

Tähän kirkkosaliin johti erityinen, kapeampi porraskäytävä, joka sai
alkunsa rakennuksen päätypuolelta.

Kirkon peräseinällä, puistonpuoleisessa kulmassa oli paneelissa tuskin
huomattava, kapea ovi, joka johti pienehköön n.k. pirunkammioon.

Pirunkammio oli saanut nimensä siitä, että seinät ja katto olivat
täyteen maalatut pirunkuvia ja helvetti-maisemia.

Se rohkeamielinen aatelisherra, joka silloisena kartanonisäntänä oli
antanut koristaa kirkon viereisen huoneen tällaiseen asuun, ja itse
käytti sitä makuuhuoneenaan, on vielä nykyisellekin ihmispolvelle
ihmetystä herättävä ilmiö.

Mitä onkaan tällaisesta miehestä sanottava?

Hänen henkinen tasonsa, hänen ennakkoluulottomuutensa tavoittelevat
nykyajan korkeimpia kehityksiä tai tähtäävät niiden yli.

Pimeinä ja myrskyisinä syysöinä, kun puiston satavuotiset tammet
tuskasta vapisivat, ja kun tuuli ulvoi nurkissa ja räystäslaudoissa,
kierrellen hurjana tätä erämaan yksinäisyyteen rakennettua taloa,
ei ole mahtanut olla kaameutta vailla tuon rohkean lääniherran
makuukammio, piruineen ja helvetin tulineen, juuri kirkon vieressä.

Kuinka moni nyky-ajan valistuneimmista ja ennakkoluulottomimmistakaan
miehistä nauttisi hurskaan lepoa tuollaisessa makuusuojassa!

Ja miksi tämä peloton aatelismies oli näin järjestänyt?

Kuriositeetin vuoksiko?

Tuskin vaan.

Mutta jos hän oli ankara herra, ja oikeutetusti epäili kostonhalun
jostakin syystä syntyneen ympäristössään, niin epäilemättä, huomioon
ottaen rahvaan silloisen taikauskoisuuden, hän nukkui kaikkein
turvallisimmassa paikassa kirkon seinän vieressä, pirujen ympäröimänä.
Sinne ei rohkeinkaan yltiöpää olisi henkensäkään hinnasta hiipinyt.
Varma turvapaikka oli nerokkaasti suunniteltu.

Ja vielä seinien ulkopuolellekin ulottui tämä suunnitelma.

Rahvaan taika-uskoisiin mieliin ei oltu juurrutettu ainoastaan
tietoisuutta pirunkammiosta vaan oli myöskin terotettu, että yksi
näistä pikkupiruista aina saattoi isäntäänsä hänen matkoillaan.

Ratsastaessa istui pikku-piru hevosen hännällä, ja reellä ajaessa
aisalla. Olivatpa jotkut nähneetkin muka sellaisen omituisen, karvaisen
olennon hyppäävän aisalle pihasta lähdettäissä.

Parempia suojelusvahteja ei sen aikainen valtaherra tarvinnutkaan.

Pirunkammiosta johtivat kapeat salaportaat alakertaan, nykyiseen
varastohuoneeseen, ja pieni tapetti-ovi isoon vieras-saliin.

Nyttemmin olivat sekä kirkko että pirunkammio kokonaan käyttämättöminä,
ja vierashuoneen puolelle oli tapetti-oven päälle pantu iso ryijy,
koristamaan seinää ja peittämään ovea.

Ilman tätä hauskasti kalustettua salia, oli tässä kerroksessa vielä
useampia huoneita, joista yksi sisälsi suuren kirjaston, ja muut
huoneet olivat Vallen ja hänen velipuolensa Martin käytettävinä silloin
kun he kartanossa vierailivat.

Martti kyllä oli viettänyt kaikki opiskeluaikansa lomat Valtialassa,
mutta Valle oli melkein kuin ventovieras tässä komeassa maa-hovissa,
joka kuitenkin oli hänen omansa.

Tuntui kieltämättä jotenkin omituiselta, että puhtaasti talonpoikainen
aines oli saanut jalansijan tällaisessa, vuosisataisen aateliskultuurin
leimaamassa kartanossa.

Uusi, mullistava ajanjakso oli alkanut ja tehnyt sen mahdolliseksi.

Sosialismin laine oli yllättävänä vyörynyt työtätekevän kansanluokan
keskuuteen.

Tämä laine oli herättänyt maa-työläisetkin itsetietoiseen toimintaan
olojensa parantamiseksi. Työvoima kallistui ja työaikaa ruvettiin
rajoittamaan. Maatalouden tuottavaisuus aleni alenemistaan.

Samoihin aikoihin kokoontui myöskin uhkaavia pilviä valtiollisellekin
taivaalle. Ja niistä pilvistä iski jo yhteen aikaan tuhoavia
salamoitakin.

Useat rintamassa seisoneet miehet saivat käskyn poistua maasta.

Ne aateliset kartanonomistajat, joita tällainen maanpako kohtasi,
ja joilla ei sanottavasti ollut muita rikkauksia, olivat pakotetut
luopumaan tiloistaan ilman arveluja.

Vaikeaksi oli muuttunut aika maatyöläisten vaikutuksesta myöskin
sellaisille suurtilojen isännille, joilla ei ollut suuripalkkaisia
virkapaikkoja, ja joitten elämiskustannukset pysyivät entisten "hyvien"
aikojen korkeudessa.

Nämä suurtilat eivät enään kannattaneet sellaista loisteliasta elämää.
Niiden oli pakko siirtyä toisiin, säästävämpiin ja työteliäimpiin
käsiin, jotka samalla ryhtyivät repäsevällä tarmolla toteuttamaan ajan
vaatimia parannuksia takapajulle joutuneessa maanviljelyksessä ja
kaikissa siihen kuuluvissa eri asteissa.

Tällaisten olojen vallitessa oli Vallen tarmokas isävainaja
heittänyt koko omaisuutensa yhdelle kortille, ja ostanut Valtialan,
kalustoineen, karjoineen, sisustuksineen päivineen — sellaisenaan
kuin kartano silloin sattui olemaan. Laaja kirjasto, josta ainoastaan
kallisarvoisimmat teokset pidätettiin myyjälle, ja täydelliset,
kymmenien huoneiden kalustot jäivät paikoilleen.

Menestyksellisiksi ja onnellisiksi muodostuivat uudelle isännälle nämä,
aluksi hyvinkin vieraat olot.

Varsinkin tämä historiallinen palatsi oli kokonaan ylellinen laitos
yksinkertaisille ihmisille syvällä maansydämessä.

Mutta minkäpä sille! Kun se oli olemassa, niin asuttava siinä oli.

Talonpoikaisperhe alkoi vähitellen kotiutua loistavassa ympäristössään.

Ellei ukko-vainajalla olisi ollut muuatta surun syytä, niin kaikki
olisi käynyt erinomaisesti.

Ja tämä syy oli Valle! Hänen ainoa poikansa ja perillisensä.

Ukko näki selvästi, että Vallella ei ollut vähimpiäkään taipumuksia
eikä halua maanviljelykseen. Hänestä ei Valtialan tila koskaan saisi
kunnollista asujaa. Sen ukko tiesi, ja se oli hänen suuri murheensa.
Hän mietti jo vakavasti mennäkseen kolmansiin naimisiin, saadakseen
mieleisensä sukunsa jatkajan ja mahtavan maatilansa perijän, joka
asuisi taloa isänsä tavalla ja nousevan polvikunnan hyväksi. Mutta
kaikki ukon mietiskelyt katkaisi äkillinen halvaus.

Ja Valle, tämä intelligentti kultuuri-ihminen, jonka harrastuksiin ei
ensinkään sopinut maanviljelys ja karjanhoito, peri tämän ikivanhan
aatelisen loistokartanon.

— Niin nurinkurisesti tässä maailmassa voi käydä, sanoi Valle itsekin
joskus puhuessaan Valtialan tilasta.

Mikä ihme hänet olikin niin vieroittanut synnynnäisestä ja
perinnäisestä maaperästään.

Syy oli kai siinä, että hänen kirjalliset ja taiteelliset taipumuksensa
olivat saaneet jo varttumisijällä, koulukaupungissa, tarpeellisen
määrän virikettä ja ravintoa.

Hän oli käynyt koulunsa Helsingissä, ja asunut koko ajan eräässä
taiteilija-perheessä, jonka tuttavuudessa isä oli rouvan entisenä
kotipitäjäläisenä. Tässä ympäristössä joutui Valle paljon
seurustelemaan sellaisissa piireissä, joitten koko elämä eristi hänet
isän tarkotuksista ja antoi aineksia hänen omien taipumuksiensa
valveutumiselle.

Tätä asiain tilaa on pidettävä yhtenä tekijänä Vallen kehityksessä.

Ilman haluttomuuttaan maanviljelykseen, piti Valle itse ratkaisevana
sen toimeliaisuuden puutteen, minkä hän oli pannut merkille
luonteessaan.

Hän voi pöydän ääressä istua ja miettiä kaiken maailman asioita, ja
panna niitä paperille. Hän voi kynällään tai puheellaan kiihottaa
ihmisiä tuleen ja tappuroihin. Hän voi kirjoitella uria aukasevia
kirjoitelmia taiteesta ja taiteellisista kysymyksistä, sanoa avartavan
mielipiteen useista ajatussuunnista politiikan ja yhteiskunnallisen
elämän aloilla, mutta siihen, mihin yhteiskunta perustuu — maata
viljelevään toimeen — siihen hän ei pystynyt, eikä halunnut yrittääkään.

Valle ei ollut käytännöllisen toiminnan mies.




VIII


Valle pyysi kartanonhoitajaa osottamaan hänet heti huoneeseensa,
saadakseen vähän peseytyä.

Kolmannen kerroksen puistonpuoleinen ja vierassalin viereinen kamari
oli aina ollut hänen hallussaan niinä kertoina kun hän oli Valtialassa
käynyt.

Hänen huoneensa vieressä oli kirjasto ja sen takana, pihan puolella,
Martin käytettävänä ollut huone.

Kartanonhoitaja seurasi Vallea iloisena ja tyytyväisenä kamarin ovelle
asti. Siinä hän pysähtyi ja pyysi Vallea sitten alas konttoriin,
antaakseen selostuksen asiain tilasta kartanossa.

Valle kyseli yhtä ja toista mitä hänen mieleensä juolahti, ja päästi
sitten hoitajan poistumaan.

Vasta nyt, yksin jäätyään, tunsi Valle vähän kokoontuvansa tästä menon
ja tapahtumain vauhdista.

Hän katseli ympärilleen.

Yhtä ja toista hän muisti tästä huoneesta. Samallainen oli kuin
ennenkin. Avara ja vähän kolkon näköinen hänen mielestään.

Oli tämäkin nyt sattuma, joka hänet yhtäkkiä tänne heitti!

Sitten muisti hän suloisen matkatoverinsa, joka siten pääsi livahtamaan
tipotiehensä.

Häntä harmitti kovasti.

On aivan suotta noudattaa tuollaisia typeriä soveliaisuustapoja.
Mihinkä ne vievät? Mihinkäpä typeryys muuhun kuin typeryyteen!

Salista kuului raskaita askeleita.

No, onpa se nyt kiireinen! Joko nyt tulee hakemaan!

Ovi aukeni hiljaa ja arkaillen, mutta sen sijaan kyllä koko
leveydeltään, ja sentään sen täytti tulijan iso, leveäharteinen vartalo.

Valle rypisti ensin kulmiaan, mutta kohta hänen ilmeensä kirkastuivat.
Iloisesti hän huusi hyvän päivän vanhalle tuttavalle, joka hitaasti,
kömpelösti ja arkaillen taivalsi yli kynnyksen, sivellen nolona pitkää
harmahtavaa tukkaa, lakittomassa päässään.

— No, eipä nyt — vai Rontus-Kalle! Päivää, päivää! Teitpä hyvin
kun tulit tervehtimään näin heti, sanoi Valle, tervehtien Kallea
ystävällisesti.

Rontus-Kalle oli ikänsä ollut Vallen isän palveluksessa ja siirtynyt
kuten muukin perhe Valtialaan.

Kalle ei ollut mikään vikkelä-ajatuksinen viiripää. Ajatteleminen
yleensä ei ollut hänen vahvimpia puoliaan. Se työ kävi kovin hitaasti,
eikä siitä sittenkään tahtonut sen valmiimpaa tulla. Jotkut pitivät
häntä vähän pehmeämielisenäkin. Mutta hän oli hyväsydäminen ja rehti
kuin kulta.

Lapsista oli Kalle aina pitänyt kovin paljon, mutta erikoisesti oli
hän aina ollut ihastunut Valleen. Jo siitä asti kun Valle taapertamaan
pääsi, oli hän kulkenut, Kallea kädestä pitäen, uskollisena Kallen
seuralaisena ympäri taloa. Ja aina pahan paikan sattuessa oli Kalle
siepannut poikasen roteville käsivarsilleen. Kymmeniä kertoja oli Valle
soutanut Rontus-Kallen jaloilla iltapuhteilla ja muina loma-aikoina,
Kallen maatessa selällään pirtin lattialla tai sängyssä.

Heidän välilleen oli muodostunut erikoinen, läheinen ja lämmin suhde.
Jos isä ja äiti mihin menivät, niin Rontus-Kallen huostaan jätettiin
poikanen. Ja silloin oli hän turvassa. Rontus-Kalle suojeli poikasta
kuin silmäteräänsä.

Silloin, kun poika lähetettiin kouluun, tuli Kallelle ikävä. Hän meni
yksinäisyyteen tallin parvelle ja itki. Sieltä hänet Vallen isä vihdoin
löysi ja toi sisälle.

Sittemminkin oli kova kohtalo uudestaan ja uudestaan erottanut nämä
ystävykset. Viime aikoina melkein kokonaan.

Harvoin Valle enään muistikaan entistä karhumaista leikkitoveriaan.
Niin oli elämän pyörre hänet vieroittanut.

Rontus-Kalle puolestaan ei koskaan unohtanut pikku suosikkiaan,
jommoinen Valle hänen mielestään yhä vieläkin oli.

Mutta Rontus-Kallelle se olikin helpompaa. Hänellä oli niin tuiki
harvoja muistettavia.

Valle ohjasi vanhan ystävänsä, ystävällisesti kädestä pitämällä,
istumaan ja alkoi hänen kanssaan kotoisen, entistapaisen juttuamisensa.

Kallen silmistä loisti ilo.

Kysyttyään miksi ei Kalle ollut pihamaalla vastassa, sai hän vaivalla
puserretuksi ilmoille Kallen mielipiteen.

Hän ei ollut tahtonut tavata toisten joukossa. Hän tahtoi tavata nyt
ensikerran yksin — ainoastaan he molemmat, kahdenkesken —

Vallelle tuli jotakin sumeata silmäkuoppaan.

Ajatella — sellaista lapsellisen viatonta kiintymystä, melkein
äidillistä hellyyttä!

Ja hän, Valle! Mitä hän oli tehnyt? Oli melkein unohtanut. Ei muistanut
edes sen vertaa, että olisi tuonut vanhalle leikkitoverilleen pienen
lahjan. Minkä tahansa!

Kuinka sellainen olisi ihastuttanutkaan tuota herttaista ihmistä!

Valle nousi hitaasti, ja meni akkunan luo katselemaan puistokäytäville.

Mutta hän voisi vielä korjata asian. Hän voisi konttorista soitella
kaupunkiin ja tilata jotakin. Rahaa ei Kallelle voinut antaa.
Sellaisella välineellä ei ollut Kallelle mitään merkitystä, sen hän
tiesi ennestään.

Kalle istui ja hypisteli saamattomana kuluneitten saappaittensa varsia,
tietämättä pitäisikö lähteä tai istua alallaan.

Tästä sai Valle äkillisen päähänpiston. Hän tilaisi Kallelle oikein
komeat juhlasaappaat. Tukevat ja pitkävartiset. Sen hän tekisi.

Samalla hän soittaisi myöskin maalarille, koska kartanonhoitaja oli
arvellut, että sää pysyisi muuttumattomana vielä jonkun aikaa.

Helilä oli ehkä myös ollut Reginan-päivillä, ja voisi ehkä kertoa
sieltä jotakin. Kyllä kai Regina, ainakin muodon vuoksi, oli jotakin
sanonut hänestä! Tai oliko ehkä kokonaan vaiennut?

Rontus-Kalle yskäsi vähän, herättääkseen huomiota.

Valle katsoi nopeasti kelloaan, kuin peittääkseen jotakin, jota ei
olisi saanut huomata. Sitten pyyhkäsi hän kevyesti otsaansa, ikäänkuin
ajatuksen jäljet olisivat, kentiesi, siinäkin näkyneet.

Vai niin! Hän seisoi taas akkunassa ja ajatteli Reginaa. Omituista!

Mikähän se tuolla käytävällä, puitten lomitse vilahteli?

Aurinko heitti vinosti viimeisiä säteitään puiston nurmikoille ja
teille.

Siellä vilahteli vaalea leninki, nopeasti hypähdellen sinne tänne.
Oikein! Nyt hän näki. Solakka, pehmeäpiirteinen ja sulavaliikkeinen
nainen kirmasi siellä vallattomasti talon Vahtikoiran kanssa.

Aukinainen, viljava tukka hehkui tummalle kullalle auringon säteitten
kimmellyksessä, ja hulmuavat helmat kietoutuivat toisinaan kiinteästi
ihoon asti, antaen miellyttävän aavistuksen pehmeitten ja joustavien
muotojen ääriviivoista.

Valle tunsi ihastuksensa ja mielenkiintonsa kohoavan nopeasti.

— Kuka tuo on? kysyi hän intoilevalla äänellä, irrottamatta silmiään
hyppelehtivästä naisesta.

Rontus-Kalle nousi tavallista nopeammin katsomaan, mielissään, että tuo
tuskallinen äänettömyys vihdoinkin loppui.

— Tuoko valkoinen hirvi, vai — kysyi hän, leveästi hymyillen.

— Mikä? kysyi Valle tiukasti, vilkaisten Kallea.

— Hirvihän se, tuo — yritti Kalle hitaasti ja arasti.

Samassa katosi nainen pensaitten taakse.

Valle vilkaisi vielä Kallea, selvä epäilyksen ilme katseessaan. Hänen
ystävänsä oli nähtävästi tullut yhä yksinkertaisemmaksi vuosien
kuluessa.

Hän lupasi käydä vielä illalla Kallea tervehtimässä väen puolella. Nyt
hänellä oli asioita kartanonhoitajan kanssa, ja oli mentävä konttoriin.

Kalle loisti tyytyväisyydestä ja onnesta kun he yhdessä astelivat
leveitä portaita alas alikertaan.

Valle oli kokolailla tyytymätön itseensä.

Hän teki sen johtopäätöksen, että Seurahuoneen päivällisten jälkeen
naiset ylipäänsä olivat alkaneet olla vallan liiallisella tavalla hänen
huomionsa esineinä.

Tuntui kuin Regina olisi loihtinut häneen salaista taikaa.




IX


Vallen astuessa sisään oli konttorissa asioitsemassa muuan mies, joka
kumarsi hänelle ystävällisesti.

Kartanonhoitaja kiirehti selittämään, että tämä oli aluskunnan puolesta
ilmottamassa alustalaisten kokoontumisesta nyt kohdakkoin väenpirttiin
neuvottelemaan.

— Vai niin, vai niin, sanoi Valle ja meni kättelemään miestä.

Miehen vakava ilme näytti sulavan puristaessaan känsäisellä kourallaan
isäntänsä kättä.

No, mutta — Mäkirannan Kustihan se on, sanoi Valle iloisena. Minun
entinen pallo-toverini! En aikonut tunteakaan.

Kusti hymyili hyväntahtoisesti.

— Olenhan minä — sanoi hän pehmeästi.

Valle tarkasteli Kustia lähemmin.

He olivat jotenkin saman ikäiset, mutta kovin oli Kusti, ennen niin
reipas ja roteva, kutistunut ja vanhentunut.

— Noinkohan se raskas työ nopeasti kuluttaa, ajatteli Valle, mutta ei
kohteliaisuudesta tahtonut ihmettelyään ilmaista.

Kusti oli hänen synnyinkotinsa naapurista, pienestä talosta, josta
nuorimmat veljet — Kusti niiden mukana — saivat lähteä maailmalle
onneansa hakemaan. Jo useampia vuosia oli Kusti kuulunut Valtialan
alustalaisiin.

Vielä Vallen ensimäisenä ylioppilasvuotena oli Kusti pitäjänsä komein
poika, reipas ja notkea. Ja nyt!

Kyseltyään yhtä ja toista sai Valle tietää, että Kusti oli ollut
naimisissa jo kymmenen vuotta, ja että heillä oli viisi lasta. Nuorin,
joka oli tyttö, viedään huomenna ristille.

Valle ei tietänyt minkälaista ilmettä hän näyttäisi, iloistako vai
surullista.

Hän koetti tutkia Kustin kasvojen eleitä, mutta niissä oli taas yhtä
kovat piirteet kuin äsken, tullessaan. Eihän niistä päässyt perille.

Hän kääntyi konttoripöydän luo.

— Mikä tyttösen nimeksi pannaan? koetti hän kysyä iloisella äänellä.

— Laila, kuului kuivasti oven suusta.

Valle otti nopeasti kirjeenkuoren pöydältä, kirjoitti siihen
ristityttösen nimen, ja alireunaan: kumminlahja Valle Valtialalta.
Sitten otti hän lompakostaan sileimmän satamarkkasen ja pani sen
kuoreen.

— Kusti antaa nyt merkitä minutkin kummiksi, sanoi hän sulkiessaan
kuorta. En minä luultavastikaan ehdi olemaan läsnä, mutta sama kai tuo
on.

Valle nousi ja kääntyi Kustiin.

— Tämän minä pyytäisin jättää kummityttärelleni, sanoi hän ojentaen
kuoren Kustille.

Epäröiden ja vastahakoisesti tarttui Kusti kirjekuoreen. Tuntui, ettei
hän halua tätä lahjaa. Huulet vähän liikahtivat, mutta ei hän mitään
sanonut.

— Jos Kusti tallettaa sen pankkiin, niin siitä kasvaa sievonen
morsiusapu parissakymmenessä vuodessa, sanoi Valle niin iloisesti kuin
suinkin.

Kustin pää nyökähti vähän ja huulet taas liikkuivat, mutta ei hän
sanonut mitään. Katseli vain koteloa kädessään.

Mitä mahtoi hän miettiä?

— Niin, heti auringon laskun jälkeen me sitten kokoonnumme, sanoi Kusti
yksikantaisesti ja valmistautui lähtemään.

— Näkemiin sitten vaan, sanoi Valle tuttavallisesti. Siellä tavataan.

Mies painoi lakin päähänsä ja lähti.

Kysyvänä kääntyi Valle kartanonhoitajaan ja istui häntä vastapäätä
pöydän ääreen.

Kartanonhoitajalta sai Valle kuulla, että Kusti oli alustalaisten
muodostaman yhdistyksen puheenjohtaja ja sielu.

— Tämä selitti Kustin vastahakoisuuden lahjan suhteen. Se voisi asettaa
hänet epäilyksenalaiseksi toverien keskuudessa. Hän menettäisi ehkä
luottamuksensa ja joutuisi omissakin silmissään ikäänkuin rintaman
ulkopuolelle, ajatteli Valle.

— Hän on muuten pahimpia kiihottajia väestön keskuudessa, sanoi
kartanonhoitaja.

Valle luuli kuulevansa kuin moitteen vivahduksen kartanonhoitajan
äänessä antamansa lahjan johdosta.

— Jokainen taistelee etujensa puolesta, sanoi hän lyhyesti.

Kartanonhoitaja aikoi ruveta selittelemään kokouksen syitä ja asian
nykyisiä vaiheita, mutta Valle keskeytti hänet siitä, pyytäen ensin
kuulla kartanonhoitajan mielipiteen Rontus-Kallen jalan suuruudesta.

Hämmästyneenä selitti hoitaja, että Kalle aina käyttää hänen
hylkäämiään kenkiä, vaikka vähän ahtaita ne tuppasivat Kallelle olemaan.

Tästä selviytyi Valle pian. Hän tilaisi pari numeroa isommat, varmuuden
vuoksi.

Valle tilasi kaksi puhelua peräkkäin. Toisen suutarilleen, ja toisen
maalarille.

Nyt hän oli valmis kuuntelemaan kartanonhoitajan selostusta.

Kartanonhoitaja oli tunnon-tarkka mies. Ennen kaikkea katsoi hän aina
kartanon etua. Sen Valle tiesi. Täydellä luottamuksella kuunteli hän
täsmällistä ja asiallista esitystä.

Hän sai tietää, että verotus ja päivätyöt olivat mahdollisimman
tiukalle kohotetut, joten aluskunta tunsi jonkinlaista rasitusta,
jolle eivät tarkat välikirja-muodot kuitenkaan antaneet mitään
lievitysmahdollisuuksia.

Toisin oli Valtialan maantie-osuuden laita. Sen kunnossapito kuului
aluskunnalle, mutta välikirjain sanamuodosta voi tulla siihenkin
johtopäätökseen, että tämä työ ei kuulu itse verotukseen, vaan olisi
korvattava aluskunnalle.

Tarkastettuaan kyseenalaista kohtaa huomasi Vallekin siinä jonkinlaista
paikallista epäselvyyttä, mutta itse välikirjan kokonaislaadintaan ja
sen henkeen nähden ei alustalaisilla ollut hänen mielestään oikeutta
puolellaan.

Samaa mieltä sanoi kartanonhoitaja juristien olevan.

Mitä olisi tehtävä?

Valle mietti. Jos alustalaiset kerran ovat saaneet sen päähänsä, että
heillä on liikarasitusta, niin ajavat he mielipidettään eteenpäin
tavalla tai toisella, joko lakolla tai käräjöimisellä. Siitä taas
syntyy haitallista hankausta ja välien rikkomusta, joista voi olla
enemmän haittaa kuin koko tiejutusta.

— Asia oli kiireellinen sentähden, että syyssyynit ovat jo ilmotetut,
sanoi kartanonhoitaja.

— No, tahtooko aluskunta päästä velvollisuudesta, tehdä korjaus- ja
kunnossapitotyöt? kysyi Valle.

Sitä eivät he tahtoneet. He tekisivät kyllä työt, välikirjoissa
määrättyjä vaihtoehtoisia päivätyöpalkkoja vastaan.

Vallen mielestä alustalaisten vaatimuksiin oli suostuttava, mutta
kartanonhoitaja oli eri mieltä.

Keskustelu sai tavallaan väittelevän muodon, mutta pysyi sentään
jotenkin tasapuolisena kun Valle ei kertaakaan erehtynyt esiintymään
valta-asemansa puolustajana. Silloinhan olisi keskustelun jatkaminen
ollut mahdotonta.

— Kun antaa paholaiselle pikkusormen, niin se vie koko käden, väitti
kartanonhoitaja.

— Mutta suurella kartanolla on velvollisuuksiakin lääniänsä kohtaan,
sanoi Valle vakavasti.

Tehtiin laskelmia. Kartano oli tuottanut tänäkin vuonna verrattain
hyvin. Siihen kyllä vaikutti suurimmalta osaltaan metsä, jonka
isävainaja oli taitavasti järjestänyt vuotuiseen lohkomyyntiin.

Sitten laskettiin maantie-työt rahassa. Siitä tuli kyllä koko nätti
summa, mutta Valle pysyi sittenkin mielipiteessään. Eihän hän
saisi päivääkään rauhaa jos hän tietäisi, että hänen maatilallaan
rettelöidään ja riidellään. Siitä tulisi kirjoituksia lehtiin, ja hänen
olisi pakko myydä koko harmin kapine.

Kartanonhoitaja pysyi myöskin mielipiteessään. Hän sanoi, että hänen
kantansa tunnettiin aluskunnassa, eikä siitä siis voinut perääntyä
isännän väliintulon tähden.

Tämähän oli paha paikka. Tästähän voi muodostua kabinetti-kysymys.

Valle oli ollut pääkaupungin yhteiskunta-elämässä monessa pulmallisessa
vyyhden-selvittelyssä, mutta eiväthän ne näin pahalta olleet tuntuneet.

Ne asiat siellä olivat sentään kauempana. Tämä teki oikein
rinnus-otteen vaikutuksen.

Samassa soi telefooni.

Valle tilasi suutariltaan kaikkein parhaimmat pitkävarsisaappaat,
punaisilla sahvianinahka-suilla. Kaksi miestä piti panna
heti ylityöhön, ja jalkineet olivat lähetettävät viimeistään
ylihuomen-aamulla.

Sitten soitti hän Helilälle.

Tämä ainainen ylvästelijä määräsi hinnaksi kymmenentuhatta kuuden
neliömetrin kankaasta, mutta Valle tunsi miehen tavat ja lateli ehdot.
Viisisataa markkaa neliömetriltä eikä penniäkään enempää. Ja huomen
aamujunalla on lähdettävä, muuten tilaus on peruutettu.

Kartanonhoitaja katseli masentunein mielin tuota selväpiirteistä ja
lyhytsanaista miestä, joka noin kevyellä tarmolla ajoi tahtonsa perille.

Hän ajatteli kai omaa kohtaansa; miten hänen kävisi, ja mitenkä hän
muodostaisi menettelynsä?

Valle nousi telefoonista ja katseli sisäisellä levottomuudella
kartanonhoitajan vakavia kasvoja ja miettivää katsetta.

Sukeutuisikohan tästä nyt tosiaankin oikein vakava juttu. Hän jo katui
sydämestään, että oli tänne tullutkaan.

— Minun asemani käy sitten mahdottomaksi, mutisi kartanonhoitaja.

— Ja minun, ajatteli Valle.

Hän rupesi kävelemään ja miettimään.

Näkihän sen ihan selvästi, ettei tästä pulmasta päässyt ilman
jommankumman perääntymistä. Ellei ehkä voisi keksiä jonkinlaista
välimuotoa. Mutta mikä se sellainen voisi olla? Se täytyisi sitten olla
jokin temppu. Ei asiallinen, vaan muodollinen.

Hän pysähtyi akkunan luo katselemaan ulos hämärtyvää piha-maata. Hm!
Täällä hän nyt oli. Syksyllä maalla. Näin äärettömän hiljaista ja
rauhallista! Aivan toista kuin Helsingissä.

Nyt kai Heliläkin jo hommasi lähtöään.

Ja Regina!

Eihän hän muistanutkaan kysyä mitään Helomaan kesteistä!

Kiivaalla liikkeellä kääntyi Valle akkunasta. Taas akkuna ja Regina!

Hän otti hermostuneesti sikaarin kotelostaan ja rupesi sitä
sytyttelemään.

Tuossa istui vaiteliaana ja mietteissään tuo harmaantunut, taitava
maanviljelijä, joka uskollisesti oli hoitanut hänen tilaansa ja vuosi
vuodelta lisännyt hänen tulojaan. Eihän häntä voinut päästää sortumaan
mokoman pikkujutun takia. Olihan se ihan mahdotonta!

Ovatko hänen aivonsa sitten niin kömpelöt, ettei tähän voi keksiä
mitään pelastusta?

Miksi sitten ratsastella sanaleikeillä Helsingin seurapiireissä ja
vaatia itselleen intelligentin miehen mainetta, ellei tätä pulaa pysty
selvittämään.

Valle oli oikein vakavasti vihainen itselleen, pysähtyi hajasäärin
keskilattialle ja päätti, ettei hän siitä hievahda ennenkuin keksii
pelastuksen.

Kartanonhoitajan hyvä suhde työväkeen on ensikädessä pelastettava. Sen
hän älysi selvästi.

Entä hänen oma suhteensa!

No, mitäpä sellainen merkitsi hänelle, joka ei oleskellut edes samalla
paikkakunnallakaan.

Näistä ajatusyhtymistä ehkä syntyy jotakin.

Yhtäkkiä hänen mielensä kirkastui.

— Lähdetään kokoukseen, sanoi hän iloisella äänellä. Minä järjestän
niin, että me kaikki tulemme olemaan tyytyväisiä.

Kartanonhoitaja katsoi epäillen isäntäänsä, nousi hitaasti ja lähti
vastenmielisesti Vallen perässä konttorista.




X


Huolimatta sähkövalaistuksesta oli avara väenpirtti puolihämärä
paljosta tupakansavusta.

Penkit ja kaikki mahdolliset istumapaikat olivat täynnä vilkkaasti
keskustelevia miehiä.

Kiivaimmat seisoivat keskilattialla, puhuen ja huitoen käsillään.

Maantie-asia oli nyt lopullisesti ratkaistava. Päätöksen tulosta
kuulemaan olivat tulleet myöskin kartanon kaikki vapaina olevat
palvelijat, joille maantie-asia ei yhtään kuulunut, mutta joita se
jännitti kovasti.

Lavanalustan puolella, uunin nurkassa supattelivat kartanon
parikymmentä palvelustyttöä, tietämättä mistä oikeastaan oli kysymys,
mutta kaikki tuntien voimakkaasti, että tappio tai voitto koski koko
työtätekevää luokkaa.

Nuoremmat ja syrjäisemmät unohtivat asianmukaisen vakavuuden, ja
laskettelivat sanasutkauksia silloin tällöin, ja naiset hihittivät
tukahutettua naurua nurkassaan.

Puolipeitettyjä arvosteluja isännästä kuului sieltä täältä
penkkirivistä.

Mitä hän oikeastaan mahtaa tehdä siellä Helsingissä? On kouluja käynyt
mies, eikä ole minkäänlaista virkaa.

Kirjoittelee vaan sanomalehtiin! Näin suuren kartanon isäntä! On sekin.

Tulisi asumaan taloaan, eikä antaisi tuon kartanonhoitajan täällä
komennella!

Puhelu muodostui vähitellen aivan kova-ääniseksi ja sukkeluudet yhä
rohkeammiksi.

Joku ehdotti, että lähtisivät kotia ja antaisivat maantien hoitaa itse
itsensä.

Joku nuorukaisista ehdotti, että hankitaan hanuri ja ruvetaan
tanssimaan.

Mistään ehdotuksista ei kuitenkaan tullut mitään. Ne vain synnyttivät
uusia ja ilo alkoi nuorison parvessa kohota yhä korkeammalle.

Pää käsiin nojautuneena, kyynärpäät polvilla, istui Kusti, ottamatta
osaa minkäänlaiseen keskusteluun. Hän istui omissa mietteissään, ja
odotti mitä tuleman piti.

Kustin muistissa oli Vallella ollut aina paras sija hänen lapsuutensa
leikkitovereista. Häntä suretti kovin, että hän, olojen pakosta
noustuaan kartanoa vastaan, oli joutunut seisomaan silmä silmää vastaan
entisen, parhaan leikkitoverinsa eteen.

Häntä suretti jos Valle ehkä ei tahtonut ymmärtää, että Kusti
kävi luokka-etujen taistelua itse järjestelmää vastaan, eikä
mieskohtaisesti, satunnaista kartanonomistajaa vastaan.

Häntä suretti myöskin, jos hänen täytyisi, asiansa eduksi ja toveriensa
tähden, luopua tuosta hyvästä sydämestä annetusta kummilahjasta. Se
tulisi varmaankin loukkaamaan Vallea. Hän tunsi sen. Siksi kapinoivat
hänessä ristiriitaiset tunteet maailman nurjuutta vastaan.

Nämä ristiriitaiset kamppailut vallitsivat Kustin niin kokonaan, ettei
hän mitään havainnut pirtin melusta.

Hän heräsi kuitenkin äkkiä sangen voimakkaaseen nyhjäykseen, joka oli
työntää hänet suinpäin lattiaan.

Hän katsoi ympärilleen.

Tiukkaan ahdatulta penkiltä, hänen vierestään, oli Rontus-Kalle noussut
rajusti seisomaan. Kallen valtavan ruumiin liike oli hipaissut hänen
kylkeään ja olkaansa.

Keskilattialla seisoi nuori mies hajasäärin, kädet taskussa, ja kertoi
suurella äänellä jotakin pilkallista, jolle naurettiin.

Se oli kartanon hiljattain pestattu kuski. Sama mies, joka oli
kyydinnyt Vallen asemalta.

Kuski kertoi tästä, hänen mielestään puolipöhköstä kartanon herrasta,
kaikellaisia huomioitaan omituisella velmuavalla tavallaan, miten
tämä hieno herra oli pidellyt vaunujen laidoista kiinni ja pelännyt
putoavansa, ja miten hän oli säikähtänyt pientä peltohiirtä, luullen
sitä jänikseksi.

Tällöin oli Rontus-Kalle noussut.

— Ja kun minä menin porttia avaamaan piti herran ottaa ohjakset
hansikkaisiin käsiinsä, jatkoi kuski kertomustaan. Mutta hän ei
osannutkaan ajaa. Hän veti vuorotellen ohjista, tällä tavalla näin.

Tässä näytti kuski sahaavaa liikettä, vuorotellen kumpaisellakin
kädellä. Ja kuuntelijat nauroivat.

— No, saikos porttipoika juomarahaa? kysyi joku joukosta.

— Kyllä kai hän itsekin rahansa juo, ei hän apulaisia kaipaa,
virnisteli kuski. Jos mulla olisi ollut homehtunut viisipenninen,
niin olisin pudottanut sen maahan, ottanut ylös ja ojentanut herralle
ja sanonut, että herralta kai vahingossa putosi tämä jostakin taskun
pohjalta.

— Älähän siinä soita suutasi, ehti Kusti sanomaan.

Mutta hänen äänensä hukkui voimakkaampien joukkoon.

— Miten sitten herra ajoi portista? uteli joku naisääni.

— Tällä tavalla, velmusi kuski, ja osotteli hoipertelevaa, vaappuilevaa
seisomista. Vähällä piti, ettei suistunut päistikkaa maantien ojaan
meidän hieno isäntämme.

Samassa syöksähti Rontus-Kallen jättiläisvartalo kuskin eteen.

Pirtissä tuli kuoleman hiljaisuus.

Kallen silmät pyörivät pelottavasti ja sieramet levisivät ahnaasti kuin
ilman puutteessa.

Hän koppasi kuskia toisella kädellään vyötäröstä ja toisella
rinnuksista, nostaen miehen kohoksi ilmaan.

Naiset parkasivat ja miehet liikahtivat, mutta kukaan ei uskaltanut
mennä estämään. Kallen suunnattomat ruumiin voimat olivat kaikille
tunnetut. Siinä olisi voinut sivullinenkin ruhjoutua.

Onneksi astuivat samassa silmänräpäyksessä pirttiin Valle ja
kartanonhoitaja, pehtorin ja molempien voutien seuraamana.

Valle älysi heti tilanteen hirmuisuuden ja arvasi ystävänsä aikeen
paiskata mies rentonaan pirtin lattiaan.

Nopeasti syöksyi hän Kallen käsivarteen ja puheli viihdyttävällä
äänellä Kallen korvaan, kuten ennen lapsena, mainiten häntä useampia
kertoja nimeltä.

Vähitellen, hitaasti ja vastahakoisesti laskeutuivat jättiläisen
käsivarret alas taakkoineen.

Hirvittävä oli tämä voima, joka piteli ilmassa heiluvaa, kalpeata
miestä.

Mutta yhä alemmas laskeutuivat käsivarret — yhä alemmas.

Kuskin jalat olivat jo lattiassa, siihen hän olisi jäänyt seisomaan.
Mutta yhä painuivat käsivarret.

Rontus-Kalle kumartui hitaasti, kuin voimistelija rautapainoja
käsitellessä ja painoi kuskin lattiaan läjään.

Mutta vielä oli hätä yhtä suuri.

Valle pelkäsi, että Kalle ruhjoo miesparan murskaksi kauhealla
voimallaan ja suurella ruumiinpainollaan.

Hän kumartui taas puhelemaan Rontus-Kallen korvaan omalla,
entisaikaisella tavallaan, jota ainoastaan he molemmat ymmärsivät.

Rontus-Kalle vilkaisi sivulleen ja kohtasi. Vallen pyytävän,
kauhistuneen katseen.

Hurjistuneen jätin silmät lakkasivat pyörimästä ja saivat järkevämmän
eleen.

Vilkaisemattakaan enään kuskiin irrotti Kalle kätensä ja nousi
raskaasti seisaalleen.

Henkihieverissä paljaasta pelästyksestä, hoiperteli kuski istumaan
lähimmälle tuolille.

Valle sukelsi kätensä Rontus-Kallen leveään kouraan, ja talutti kuin
ison lapsen peräpenkille istumaan.

— Istu nyt tässä siksi kun minä saan täällä toimeni tehtyä, puheli
Valle ystävällisesti. Lähdemme sitten yhdessä. Minähän lupasin tulla
sinun luoksesi nyt illalla.

— Mutta ei hän voi meillä palvella, sanoi Kalle, nyökäyttäen päällään
kuskiin päin, katsomatta häneen.

— Ole aivan rauhallinen! Minä kyllä hoidan sen asian, sanoi Valle
hiljaisella, hyvittelevällä äänellä.

— Mitä on tapahtunut? kysyi kartanonhoitaja tiukasti.

Kukaan ei vastannut mitään.

— Millä olet Rontus-Kallen vihoittanut, jatkoi kartanonhoitaja
kysymystään kuskille.

Kuski istui sanattomana. Tuskin hän vielä pelästykseltään olisi
voinutkaan puhua, mutta ei hän myöskään voinut esiintuoda syytä, joka
oli kokonaan hänen.

Valle kääntyi ympäri, estääkseen tämän kuulustelun, joka kentiesi
kaivaisi suuttumuksen aiheen uudestaan esille ja saisi aikaan uuden
rettelön. Mutta ei hän ehtinyt mitään sanoa, sillä Kusti oli jo valmis
selittämään.

Keskustelun aikana oli Kusti syyttänyt ajatuksissaan itseään
tapahtumasta, kun hän ei ollut sitä jo alussaan ehkäissyt. Ainakin
oli hänen velvollisuutensa, alustalaisten kokouksen esimiehenä, tehdä
asiallinen selko temmellyksestä, joka sattui heidän kokouspaikassaan.
Ja hän olisi velvollinen tekemään sen oikeudenmukaisesti kyllä, mutta
niin lievässä muodossa kuin mahdollista, ettei tuo kuskin ajattelematon
lörpötys vaikuttaisi pahasti heidän asialleen.

Näin miettien pyysi Kusti saada väen puolesta selittää kohtauksen kulun.

Kusti kertoi, että kuski oli, kenenkään siihen osaa-ottamatta, laskenut
leikkiä kartanon herran tottumattomasta hevosajosta, mutta oli sen
tehnyt niin harkitsemattoman vallattomasti, että Rontus-Kalle siitä
suuttui.

Tämän pitemmälle Kusti ei päässyt, vaikka hän oli aikonut sovittavalla
puheella pestä kaikki puhtaiksi ja rakentaa rauhan ennalleen.

— Koska asia koskee ensi sijassa ainoastaan minun persoonaani, niin
en salli siitä puhuttavan sen enempää, ja siihen asia saa raueta,
keskeytti Valle.

— Minä voisin, jatkoi hän leikillisellä sävyllä, huomauttaa ainoastaan
tälle nuorelle miehelle, ettei kukaan tässä maailmassa osaa kaikkia
ammatteja. Minä myönnän mielelläni, että tämä kuski on verrattomasti
parempi hevosmies kuin minä. Mutta toisilla aloilla minä taas ehkä
osaan jotakin sellaista, johon kuski kentiesi ei pystyisikään. Ja näin
me molemmat olemme mahdollisesti käyttökelpoisia työmiehiä omilla
aloillamme. Eikä tästä erilaisuudesta jäisi minkäänlaista harkkaa
meidän välillemme, ei ainakaan minun puoleltani. Siihen asia saisi
raueta.

Vallen kevyt äänilaji, loistava puhetapa ja hauska rinnastaminen
itsensä ja kuskin välillä ei jäänyt tekemättä vaikutusta.

Iloisia katseita alkoi välkkyä siellä täällä ja jotkut vilkaisivat
pilkallisesti kuskiin.

— Mutta koska tämä nuorukainen, jatkoi Valle vakavasti, on menetellyt
niin ajattelemattomasti, että hän on kiihottanut vihaan peräti
rauhallisen, vanhemman miehen, minun vanhan ystäväni Rontus-Kallen,
niin sellaista ei ole sallittava. Ja koska ei minun tietääkseni
ole olemassa minkäänlaisia takeita siitä, etteikö tällaista joskus
voisi uudistua, niin on näiden kahden asema äskeisen johdosta tullut
mahdottomaksi, siksi läheisissä tehtävissä kuin kartanonmiehen ja
tallimiehen tehtävät ovat toisiinsa. Toisen näistä on heti erottava.

Sitten kehotti Valle kartanonhoitajaa vielä tänä iltana maksamaan
kuskille hänen palkkansa vuoden loppuun ja antamaan hänelle
päästökirjan tältä päivältä.

Häpeissään luikki kuski pirtistä, eikä kukaan enään puhunut siitä
asiasta mitään.

Sitten käytiin käsiksi kokouksen aiheeseen.

Kusti toi esille vaatimukset, joita Valle kuunteli keskeyttämättä ja
rauhallisesti. Tunsihan hän ne jo ennakolta.

Kustin lopetettua valittiin kokoukselle puheenjohtaja ja sihteeri.

Valle selitti sitten, miten hän oli toista mieltä vaatimukseen nähden.
Ja niin oli kartanonhoitajakin ollut ensin. Eivätkä he kumpikaan olleet
tästä vakaumuksestaan, tällaisenaan, luopuneet. Mutta he olivat tulleet
ajatelleeksi säädöksen puolittain epäselvää muotoa, joka juuri oli
johtanut alustalaiset väittämään heitä vastaan.

Koska siten ristiriidan aihe oli epämääräinen ja antoi eri
tulkitsemisille tilaa, niin jäi jälelle kysymys kumman oli luovuttava
väitteistään, jos haluttiin sovintoa ilman käräjän-käyntejä ja
rettelöimistä.

Kenen puolelta olivat välikirjat tehdyt?

Tietysti kartanon puolelta.

Syyllinen alkuteko oli siis aikoinaan ollut kartanon edustajissa, eikä
alustalaisissa.

Vaikka tarkotus olisikin ollut se miksi Valle sen otaksui, niin miksi
eivät olleet paremmin valvoneet etujaan.

Nyt, kun asiasta on tullut riidan aihe, ei siis hyvä tahto ja yhteinen
ymmärtämys, jota kartanon etupäässä tulee valvoa aluskunnassaan, voi
sallia, että vähemmän syylliset joutuvat kärsimään.

Valle katseli koko ajan puhuessaan ympärilleen, alustalaisiaan silmiin.

Hän oli erittäin huvitettu puheensa vaikutuksesta.

Ensin alkupuolella näki hän tyytymättömiä kasvoja ja altakulmain
välähteleviä katseita. Mutta nyt näki hän yleisen hämmästyksen
kuvastuvan kaikkialla.

Ei kukaan oikein ymmärtänyt Vallea. Hänhän puhui itseään vastaan!

Hän puhui kauniisti ja sulavasti, mutta mikähän siitä lopuksi tulee.

Mitä hän oikein mahtoi tarkottaa?

Valle katsoi myöskin kartanonhoitajaan, joka liikkumattomana tuijotti
lattiaan.

Valle jatkoi taas.

Hän kuvaili laajasti maanviljelyksen merkitystä sekä taloudessa että
sivistyksessä. Hän kuvaili maanomistuksen vaiheita ja erittäin myös
Valtialan kohtaloa. Hän toi esille sen sovun ja työteliäisyyden, mikä
Valtialassa oli vallinnut, ja joka oli rauhallisen kehityksen ainoa
ehto.

Sitten hän johtui puheessaan siihen erinomaiseen huolenpitoon, jota
kartano sekä sen alustalaiset olivat saaneet osakseen kartanonhoitajan
puolelta, ja siihen hyvään tahtoon, joka aina oli ollut ilmeinen
alustalaisten kaikessa toiminnassa.

Nyt oli sattunut hankaus.

Mutta koska hän oli kaikesta huomannut, että kartanonhoitajan syvimpänä
vakaumuksena ja toivona on tämän hankauksen rauhallinen ratkaisu,
vaikkakaan hoitaja ei ole voinut muuttaa mieltään välikirjojen
laillisesta oikeudesta kartanon asialle, niin on Valle puolestaan
velvollinen täyttämään tämän kartanonhoitajan toiveen, jota hoitaja ei
luonnollisestikaan ole ilman hänen suostumustaan voinut toteuttaa.

Kartano puolestaan siis suostuu tehtyihin vaatimuksiin.

Hämmästys oli yleinen. Tällaista ei kukaan odottanut. Että se näin
helposti kävisi! He luulivat, että hoitaja olisi kovasti vastaan. Ja
miksi kartanonherra piti näin pitkän puheen?

Vaikka olihan siinä paljon opittavaa ja kaunista se oli kuunnella.

Kaikellaisia mietteitä pyöri miesten päässä.

Mutta ne haihtuivat pian yleiseen iloon ja tyytyväisyyteen.

Kusti hypähti paikaltaan kiittämään isäntää sopivin sanoin.

Kartanonhoitaja meni liikutettuna kiittämään Vallea kädestä. Kaikki
ymmärsivät, että kartanonhoitajan harras toivo oli nyt toteutunut.

Kokous päättyi ja pöytäkirja luvattiin huomenna allekirjoittaa.

Vallen toivomuksesta lähetti kartanonhoitaja hakemaan soittajaa, ja
kaski palvelustytöt keittämään kahvia.

— Pieni juhla on sopiva päätös hyvälle asialle, sanoi Valle,
pudistaessaan kartanonhoitajan kättä.

Nyt tuli Kustikin, reippaana ja iloisena, kiittämään Vallea
kumminlahjasta.

Ei mikään periaatteellinen syy estänyt häntä nyt esiintymästä
tunteittensa mukaisesti.

Rontus-Kallekin oli jonkun verran vapautunut tavallisesta
saamattomuudestaan. Hänestä tuntui niin lämpimältä, että entisyys
valtasi hänet kokonaan.

Iloisesti hymyillen meni Rontus-Kalle Vallen luo, otti tätä kädestä,
kuten ennen pikku poikana, ja lähti taluttamaan ovea kohti.

— Nyt mennään minun luokseni, sanoi Kalle isällisesti.

Kaikki hymyilivät iloisesti kun nämä ystävykset poistuivat pirtistä.




XI


Molemmat yksikerroksiset kylkirakennukset olivat sen verran erillään
itse päärakennuksesta, että kummassakin pihan peräkolkassa oli
rautaisella portilla suljettu tie puistoon.

Toiseen näistä rakennuksista oli pihanpuolelle järjestetty asunto
kartanonmiehelle.

Valle meni mielellään katsomaan Rontus-Kallen asuntoa, joka hänen
määräyksestään oli keväällä uudestaan paperoittu ja maalattu.

Huone oli avara ja aurinkoinen, sen hän tiesi entuudestaan, ja iloisen
vaikutuksen teki se nytkin sähkövalossa.

Miellyttävä siisteys vallitsi huoneessa. Mahdottoman leveistä hongan
puolikkaista ammoin sitten kyhätty permanto loisti maalaamatonta
puhtauttaan.

Huonekaluja oli niukasti, mutta kuitenkin varsin riittävästi, ja kaikki
hyvässä järjestyksessä.

Tuoreet haon-oksat kynnyksien edessä ja uunin ympärillä huokuivat
miellyttävää tuoksuaan.

Tästä kaikesta saikin Kalle vieraaltaan parhaimman tunnustuksen, mikä
saikin kirkastavan hymyn leviämään Kallen kasvoille.

Jokaista esinettä oli Vallen katsottava erikseen ja sanottava siitä
mielipiteensä.

Hänen oli istuttava Kallen leveässä, vanhanaikaisessa keinutuolissa, ja
katseltava kaikkea, arvosteltava kaikkea.

Sitten istuivat he ja tarinoivat.

Ensin kävi keskustelu kovin kankeasti, mutta kun Valle vaatimalla
vaati, että Kallen piti puhutella häntä vain Valleksi, kuten
entiseenkin aikaan, alkoi kankeus vähitellen sulaa.

Näin kului aika hauskoissa, lapsellisissa muistoissa, joista Kalle
puolestaan ei ollut unohtanut ainoatakaan.

Valle sanoi, että hänen pitäisi kai jo lähteä illalliselle. Ehkä
kartanonhoitaja jo odotti häntä.

— Minäpä ensin näytän, sanoi Kalle kiirehtien. Tuskin Valle enään
muistaakaan.

— Mitä sitten?

Mutta Kalle oli jo mennyt isolle kaapille. Otti sieltä, ylähyllyltä,
esille ihmeellisiä kapineita, ja toi ne pöydälle.

Valle katseli oudoksuen.

Siinä oli puisia hevosia ja karhuja, lehmiä ja lampaita.

Sahuri-äijä sahoineen oli niin kunnossa, että Kalle asetti sen pöydän
reunalle sahailemaan.

— Tunteeko Valle, hymyili Rontus-Kalle. Nämä ovat pikku-Vallen
tavaroita.

Valle myönsi muistavansa. Ja jotakin hän muistikin. Kaukaisia,
nukkuneita mielikuvia elpyi hänen sielussaan.

Tämähän oli liikuttavaa.

Rontus-Kalle oli nämä kaikki hänelle ennen muinoin veistellyt ja
sittemmin, kun Valle niistä enään ei välittänyt, tallettanut ne, kuten
kalliit muistot ainakin.

Lapsellisella ilolla ojensi Rontus-Kalle jokaisen esineen erikseen
katseltavaksi ja koeteltavaksi.

Valle arveli, että hänen pitäisi nyt jotakin sanoa, mutta kurkussa
tuntui niin omituinen kuivuus, ettei hän uskaltanut yrittää. Hän vain
silitti ison karhun laineikasta selkää, ja asetti sen pöydälle.

— Samaten Valle sitä pikkupoikana silitteli, sanoi Kalle, ja hyväili
karhua samalla tavalla selkää silittämällä.

Näin liikuttavaa, tunteita pehmentävää tapausta ei Vallelle ollut
koskaan ennen sattunut.

Minkälainen kultainen sydän sykkikään tuon karun, kömpelön jättiläisen
rinnassa! Ja kuinka naivilla hellyydellä hän Vallea rakasti!

Mitkä näkymättömät, hienon hienot, mutta sitkeät siteet yhdistivätkään
hänet tähän unohdettuun ja aikojen vieraannuttamaan maaperään!

Aarteitahan täällä voisi löytyä, jos niitä rupeaisi kaivamaan.

Mitenkä hän olikaan niin voinut unohtaa tämän herttaisen miehen,
entisen leikki-ystävänsä ja suojelijansa, ettei edes tuonut hänelle
pientä muistolahjaa tullessaan?

Valle häpesi itseään oikein toden teolla.

Hän oli loppukohtauksen aikana yhtä harvasanainen kuin Kallekin.

Seuraavaa päivää varten teki Valle pieniä suunnitelmia. Hän kävelisi
vähän ympäristössä vanhan ystävänsä kanssa, ollakseen hänelle niin
paljon mieliksi kuin mahdollista.

Kalle selitti mielissään, ettei näin lämpimänä vuoden-aikana työt
estäneet. Ei ollut puita kannettava, eikä teitä luotava.

— Tule jo aamulla varhain minua herättämään, sanoi Valle lähtiessään.

— Kuinka varhain? Joko kuudelta?

Vallea nauratti.

— Ei — siinä kymmenen korvilla.

Molemmat hymyilivät herttaisesti hyvästiä sanoessaan.




XII


Perheen ruokasaliin toisessa kerroksessa oli laitettu maukas
illallinen, kaikenlaisista mahdollisista maalaisherkuista.

Levottomana käveli kartanonhoitaja salissaan, ja odotteli isäntäänsä,
johon hänellä oli tänään erityinen syy olla tyytyväinen.

Kuinka hienosti olikaan asia kääntynyt kaikille mieluisaan suuntaan. Ja
kuinka arkatuntoisella tavalla Valle oli selittänyt kartanonhoitajan
vastustavan suhtautumisen siihen.

Itse hän ei mitenkään olisi voinut tällaista pelastavaa mutkaa keksiä.

Koko juttu muodostui hänen ansiokseen.

Ja kun hän nyt tarkemmin ajatteli asiain tilaa, niin oli hänen
mielestään päivän selvää, että tämä myöntyminen tuottaisi vain
kartanolle etuja hyvien suhteitten säilymisellä.

Vuoden pitkässä työssä ja toiminnassa tulisi aluskunnan mieluinen
velvollisuuksien täyttäminen korvaamaan kaikki.

Kylläpä oli aika viisas mies tuo Valle-herra! Väärässä ei ollut hänen
maineensa, mikä oli tännekin asti ehtinyt.

Nyt siellä portaissa kulki joku!

Vielä äskeisen tunnelmansa vallassa nousi Valle hitaasti ja
mietteissään portaita toiseen kerrokseen.

Viidentoista pitkän vuoden aikana, pääkaupungin pingotetussa
pyörinässä, ei hän ollut saanut tuntea niin paljoa myötätuntoa kuin
täällä tänä yhtenä päivänä.

Kaikista alustalaisista tunsi hän virranneen erityisiä lämpösäteitä
itseensä.

Kustin sydän oli vuolahtanut huulille ja koko olentoon.

Rontus-Kalle oli ihan sulattanut hänet yksinkertaisella ja hartaalla
kiintymyksellään.

Ja kartanonhoitajan rehellisistä silmistä oli hän lukenut vilpitöntä
tyytyväisyyttä.

Kuinka vähään tyytyväisiä ja vähästä kiitollisia olivatkaan täällä
ihmiset!

Tämä oli aivan toinen maailma, kuin se ympäristö, missä hän elämänsä
päiviä kulutti.

Olisikohan hän sittenkin valinnut itselleen huonomman näistä kahdesta
eri maailmasta?

No, kuka sen tietää!

Kyllä kai täälläkin pitemmältä alkaisi ilmestyä omia ikävyyksiään,
kuten äskenkin tuo kuskin rettelö.

Ja tämä hiljainen yksitoikkoisuus sitten!

Vielä hän siitä ei ollut ehtinyt kärsiä. Mutta jo hän sen oli huomannut
pihan yli kulkiessaan.

— Oikeinpa arvasin, kun kuulin askeleita, kuului kartanonhoitajan
iloinen ääni portaan yläpäästä.

Maalaisen teeskentelemättömällä mielihyvällä ohjasi kartanonhoitaja
Vallen ensin saliin.

— Illallinen kai jo odottaa, mutta on kai ensin istuttava siunaamaksi
hetkeksi, puheli kartanonhoitaja.

Kehoitettuaan vierastaan istumaan, meni kartanonhoitaja ruokasalin
ovelle.

— Laila! Kartanonherra tuli jo, huusi hän ovesta. Tule tervehtimään!

Laila!

Valle ihmetteli tuota nimeä. Missä olikaan hän sen ihan äskettäin
kuullut?

Enempää hän ei ehtinyt etsiskelemään, sillä kartanonhoitajaa seurasi
muuan solakka naisolento.

Mitä ihmettä!

Valle tuijotti hämmästyneenä naista, joka hymyillen lähestyi häntä.

Hän ei voinut uskoa silmiään.

— Tämä on minun sisareni tytär, Laila Hirvi, esitteli kartanonhoitaja.

Valle tunsi ensin hämmästyvänsä liikaa, ja nyt taas ihastuvansa liikaa.

Mutta ei sille mitään mahtanut.

Seisoihan tuossa ilmi elävänä hänen edessään äskeinen, kadonnut
matkatoveri, ja hymyili niin sanomattoman herttaisesti.

— Tämäpä sattuma, sanoi Valle. Mehän taisimme matkustaa äsken yhdessä.

— Niin taisimme tehdä.

— Mutta ettekö te jatkanut matkaanne eteenpäin?

— En. Minä tulin jalan kartanoon.

— Ja minä kun —

Valle keskeytti äkkiä.

Hän aikoi sanoa, että hän etsi häntä. Mutta huomattuaan sen
sopimattomaksi, keksi hän uuden jatkon:

— Luulin teidän jääneen junaan.

Mutta tämä jatko ei ollenkaan sopinut yhteen alun iloiseen sävyyn.

Neitosta rupesi ankarasti naurattamaan, ja kartanonhoitajakin hymyili.

Tavallinen, uusien tuttavuuksien ahdinkotila laukesi itsestään, ja
iloisesti jutellen siirtyivät he illallispöytään.

Pöytä oli katettu mitä siroimmalla ja miellyttävimmällä tavalla, ja
Laila-neiti tarjoili suloisin liikkein herkkuja, joita kaupunkilaiset
tuskin saavat nähdäkään.

Valle oli mieltynyt kaikkeen, mutta etupäässä tietysti kauniiseen
emäntään.

Hänen kriitillinen mielensä oli kovin tyytyväinen Lailan kielenkäyttöön
ja äkkihämmästyttäviin ajatussiirtoihin.

Valle unohti kokonaan olevansa kymmenien penikulmien päässä siitä
paikasta, missä ainoassa hän luuli menestyvänsä tai mielentyyneydellä
voivansa syödä illallistaan.

Eikä mitään puuttunut pöydästä. Viineihin asti oli tarpeet varattuina.

Valle tunsi kohoavansa ihan helsinkiläiseen tunnelmaan. Niin kevyesti
ja vapaasti kävi kaikki.

— Oliko jokivesi kylmää? Oliko niin kylmää kuin tämä viini, kysyi hän,
Lailan nostaessa viinilasia huulilleen.

— Enoltako sitä kysytte?

— En — vaan teiltä.

— Minkätähden?

— Että tietäisin.

— Tiedänkö minä sitten?

— Tiedätte, kun kävitte uimassa.

— Ai, ai! Mistä te sen tiedätte?

— En sano.

— Missä te silloin olitte?

— Kävikö vanha Vahtikin?

Laila rupesi nauramaan makeasti.

— Nyt minä tiedän, missä te olitte!

— No?

— Akkunassa — tuolla ylhäällä.

— Näittekö te?

— En. Mutta Vahdin tapasin vasta uimasta tullessani puistossa. Siitä
sen arvaan.

— Siellä olinkin. Ja Rontus-Kalle oli mukana. Hän näki teidät ja —

— Ja nimitti minua valkoiseksi hirveksi, nauroi Laila rattoisana.

— Laila käyttää usein täällä maalla vaaleata pukua, ryhtyi
kartanonhoitajakin puheeseen. Ja Kalle on antanut Lailalle oman
nimityksensä.

Kun kerran tuli Kalle puheeksi, niin siirtyi keskustelu häneen ja
äskeisiin tapahtumiin.

Laila oli jo saanut ne kuulla.

— Mistä se johtuu, herra Valtiala, että Kalle on niin kiintynyt teihin,
kysyi Laila. Hänhän oli hilliintynyt heti teidän väliintulostanne.

Valle kertoi lapsuudestaan ja siitä suhteesta mikä Kallen ja hänen
välillä oli aina vallinnut.

— Erinomainen mies tehtävissään, sanoi kartanonhoitaja kootessaan
ruokaliinaansa renkaaseen.

Rattoisa illallinen oli loppunut, ja seurue nousi pöydästä.

Vallen täytyi välttämättä kiittää emäntää kädestä, tunteakseen miten
pehmeä käsi hänellä oli.

Tervehtiessä ei hän sitä hämmästykseltään, ollut oikein huomannut.

Pehmeä oli, ja miellyttävän taipuisa!

Vahinko vaan, että siitä piti niin pian luopua!

Isäntä hommaili jo salin puolella kahvipöydän ääressä.

Valle ja Lailakin siirtyivät sinne, yhä jatkaen keskusteluaan.

Laila oli Rontus-Kallesta kovin intresseerattu. Vallen piti kertoa
hänestä enemmän jahka päästäisiin mukavasti pöydän ääreen.

Hyvä kahvi tuoksui hurmaavasti, ja keltasisältöiset kristallikarahvit
kimaltelivat viekoittelevasti.

Valle ei ollut koko päivänä tupakoinut. Intohimoisella kiireellä otti
hän esille hyvät sikaarinsa, joita pyysi isännänkin maistamaan.

Kun Laila sai kahvin kaadettua ja jokaiselle lasin, haluamaansa juomaa,
istui hänkin, ottaen taas osaa keskusteluun.

Valle lupasi kertoa elämästään erikoisen tapauksen, jossa Kalle
näytteli päähenkilön vaarallista osaa.

Laila oli kovin jännitetty.

Valle kertoi miten hän usein kuljeskeli Kallen kanssa talon
ympäristöllä.

Näin he kerran olivat joutuneet talontakaiselle pienelle niitylle, ja
kulkivat ojan piennarta käsi kädessä, kuten heidän tapansa oli.

Äkkiä kuulivat he takanaan hirmuista mylvinää.

Naapurin vihainen sonni oli jotenkin päässyt kytkyeestään karkaamaan.

Rontus-Kalle heilautti Vallen käsivarrelleen ja alkoi juosta.

— Kuinka vanha te silloin olitte, kysyi Laila.

— Neljän tai viiden vuotias, sanoi Valle ja jatkoi kertomustaan.

Kalle ei ollut mikään erityisen huono juoksemaan, kun hän kerran pääsi
vauhtiin, mutta läheisimmän aidan luo oli liian pitkä matka, ja sonni
tuli villittyä vauhtia.

Eläin oli nähtävästi erityisesti kiihtynyt senkin tähden, että sen
perässä melusivat sen kiinniottajat, joukko miehiä, varustettuina
köysillä ja kangilla.

Kalle pysähtyi ojan reunalla kasvavan, jotenkin vankan koivun luo, ja
nosti poikasen mahdollisimman korkealle, tukevalle oksalle.

— Pidä lujasti kiinni rungosta, läähätti hän Vallelle. Äläkä hellitä,
vaikka mitä tapahtuisi.

Samassa riuhtaisi hän takin yltään, heitti sen Vallen harteille, ja
sitaisi hiat tukevaan solmuun rungon ympärille.

Valle ei olisi päässyt turvapaikastaan putoamaan, vaikka olisi
tahtonutkin.

Itse asettui Kalle koivun taakse, kietaisten vyönsä tiukemmalle,
uumansa ympärille.

Näin varustettuna jäi Kalle levollisena odottamaan sonnin tuloa.

Eläin oli pysähtynyt parinkymmenen askeleen päähän, puhaltaen
sieramistaan höyryävää ilmaa, ja piesten rajusti kupeitaan hännällään.

Muutaman kerran heilautti se päätään sivulle päin, niin, että
silmävalkuaiset villeinä välähtelivät, ja möyrysi kauheasti.

Hieman sisäänpäin käyristyvät sarvensa työnsi sonni sitten läheiseen
mättääseen, kynti sen maasta irti, ja heitti pöllyävänä ilmaan,
mylvähtäen uhkaavasti.

Nyt painoi se päänsä alas, mylvähti, ja hyökkäsi suoraan koivua vastaan.

Koivu heilahti valtavasti, mutta kesti hirmuisen tönäyksen.

Ilman sitomista Valle epäilemättä olisi tipahtanut oksaltaan sonnin
jalkoihin. Siksi valtava oli tönäys.

Sonni vetäytyi vähän taaksepäin ja pudisti päätään. Isku oli kai siksi
tuntuva sen otsaluuhun.

Se käänsi nyt itseään vähän ulommaksi ojan reunalta, ja hyökkäsi
uudelleen, samallaisella seurauksella.

Kallen katseet olivat kuin naulatut sonnin liikkeisiin, valmiina aina
väistämään, jos hyökkäys osuisi ohi puun.

Jokaisen hyökkäyksen jälkeen muutti sonni aina asemaansa, tullen täten
kiertäneeksi puun.

Nyt oli se taas ojan reunalla, mutta vastakkaisella puolella kuin äsken.

Yhä raivokkaimmiksi olivat käyneet sekä hyökkäykset että möyryäminen.

Koko kylän väki jo oli liikkeessä, vaikkeivät hädässä olijat sitä
nähneet.

Joukko naisia oli kiivennyt eräälle isolle maakivelle. Miehet olivat
ulkohuoneiden takaa kesäteloiltaan ottaneet tukevista lankuista
tehdyn lumiauran, jonka kolmion kärkeen he olivat kiinnittäneet erään
tulipunaisen röijyn.

Tätä lumiauraa kantoi sisäpuolelta parisenkymmentä miestä, läheten
mahdollisimman nopeasti.

Mutta ei kukaan näistä kolmesta asianomaisesta tätä vielä huomannut.

Sonni hyökkäsi nyt ojanreunan suuntaisesti.

Mutta tällä kerralla sattui hyökkäys koivun ohi, ojan puolelta.

Odottamaton vastuksen puuteko hämmennytti hyökkääjän tai takertuiko
ehkä etujalka koivun juuriin, on vaikea sanoa, mutta sonni kompastui,
ja ojan puoleinen takajalka luiskahti ojaan.

Samassa hyökkäsi Kalle esiin koivun takaa.

Hän tarttui levollisella ja varmalla otteella sonnin sarviin.
Riuhtaisevalla ja tavatonta voimaa osottavalla liikkeellä teki hän
jättiläisen tempauksen, kääntäen sonnin kuonon ilmaan, koivua kohti.

Valtavalla keikahduksella kellistyi sonni ojan reunalle, ja putosi
raskaasti selälleen ojaan.

Tyynenä katsoi Kalle voittamaansa hirviötä, irrotti takkinsa, otti
pojan käsivarrelleen ja lähti myhäillen kotoa kohden.

— Entä sonni? kysyi Laila henkeään pidättäen.

— Miehillä oli ollut puolenpäivän urakka ennenkuin saivat sen ylös,
hymyili Valle.

— No, mitä tuumi Rontus-Kalle jälkeenpäin? uteli kartanonhoitaja.

— Siitä asiasta ei hän ole sen koommin puhunut mitään, selitti Valle.
Mutta minä muistan vielä, miten hänen käsivartensa nytkähtelivät
omituisesti koko tien istuessani hänen sylissään. Eikä hän minua sillä
matkalla laskenut maahan, ennenkuin kodin rappusilla.

— Se olikin sentään aikamoinen voiman ponnistus, sanoi kartanonhoitaja.

— Ja jännitys sitten, lisäsi Laila.

— Minä luulen, että pahimmin häneen oli vaikuttanut pelko, sanoi Valle
miettien.

— Pelko?

— Ei pelko sonnista. Mutta pelko minun turvallisuudestani. Se kai
pakotti hänet hyökkäykseen sopivassa tilaisuudessa.

Laila kohotti lasinsa kehottavasti hymyillen.

— On teillä ollut aikamoinen karhu leikkitoverina! Olipa hänen kanssaan
pikkumiehen turvallinen tallustella. Hänen onnekseen!

— Mielelläni, sanoi Valle ja kohotti lasinsa.

Kun hän kilisti Lailan kanssa, sai Valle mielestään lämpimän ja
suloisen katseen.

Se livahti kuin ohimennen, ujosti ja arasti, lämmittäen ja virkistäen.
Siinä ei ollut sellaista rohkeata ja vaativaa hekuman värettä kuin
Reginan silmäyksissä, jotka sytyttivät kiihkoa ja hurjuutta.

Valle ei muistanut milloin hän olisi istunut näin mieluisassa
pöytäseurassa. Hän tunsi nuortuvansa ja elpyvänsä. Tämä ei ollut sitä
tavallista helsinkiläistä hermokiihotusta.

Keskustelu luisui vapaasti ja pakottomasti milloin minnekin.

Valle sai tietää, että Laila oli ollut Helsingissä asuntoa hakemassa.
Eno tahtoi Lailan keitto- ja käsityökursseille, vaikkei Lailalla
itsellään ollut sellaisiin minkäänlaista halua. Mutta oli kai mentävä
kun tuo hyvä eno oli niin paha. Eikä ollut enään isää eikä äitiä. Ne
olivat kuolleet jo aikoja sitten.

Valle ihmetteli yhä vieläkin missä ihmeessä hän tänään, jo aikaisemmin,
oli kuullut Lailan nimen.

— Sehän tulee myöskin Kustin nuorimman tyttären nimeksi, selitti
kartanonhoitaja.

— Aivan oikein! Kustihan siitä mainitsi!

— Ja minä menen kummiksi, sanoi Laila.

— Aivan kuin ei tässä muut olisi kummeja, nauroi kartanonhoitaja.

— Niin — eno! Mutta enollahan ei ole aikaa.

— Herra Valtiala myöskin. Hän on jo antanut kumminlahjankin.

Laila sai suuret silmät.

— Mitä ihmettä?

— Sellainen se meidän isäntä on! Kaikki käy kuin tanssi, ylpeili
kartanonhoitaja.

— Ihanko totta? uteli Laila.

— Kyllähän minä pyysin kirjoituttamaan nimeni, mutta en minä sinne
aikonut mennä, selitti Valle.

— No, mutta miksi ei?

Laila vallan innostui.

— Eihän siihen aikomattomuuteen mitään syytä ollut.

— Voi kai sen siis muuttaa?

— Voisihan senkin tehdä.

— Menemme sitten yhdessä?

— Hm!

— Eikö niin?

— Voisi kai tuonne mennäkin.

Valle oikeastaan iloitsi tästä satunnaisuudesta, vaikka hän yritti
näytellä välinpitämättömän osaa.

— Ja samalla on tilaisuus katsella vähän kartanon maita ja
alustalaisten asuntoja, kehotti kartanonhoitaja. Tässä tapauksessa
minäkin voisin ottaa aikaa itselleni.

Se ei ollenkaan ollut tarpeellista Vallen mielestä, vaikka hän ei sitä
sanonut.

— Osaanhan minä antaa kaikki tarpeelliset selitykset, sanoi Laila.

— Ja minä tyydyn niihin aivan erinomaisesti, kiirehti Valle sanomaan.

Hän taisi hätäillä vähän liiaksikin, koska Lailan silmät taas
hymyilivät niin nauravina. Aivan kuin junassa päivällä.

— Mihin aikaan? kysyi Valle niin ilmeettömästi kuin suinkin voi,
sotkeakseen tuon äskeisen.

— Kello 12 pitäisi olla paikalla.

— Hyvä on. Siis päätetty, sanoi Valle:

Sitten selitti hän tilanneensa Rontus-Kallen herättämään itseään jo
kymmeneltä.

— Jo?

Laila naureskeli ilakoiden.

— Sitten saatte Lailan kanssa kahteen pekkaan syödä aamiaista, sanoi
kartanonhoitaja. Minä olen silloin jo ratsastanut tipo tieheni.

Se oli Vallelle kovin mieluista. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan,
vaikka ei hän sitä tietysti sanonut.

Ja ettei vaan mitään muutoksia enään tapahtuisi ohjelmassa, nousi
hän kiittämään lähteäkseen levolle, ja päästääkseen maalaistapoihin
tottuneen isäntä-väkensä rauhaan.

Kiittäessään Lailaa sanoi hän vielä jonkun asiaankuulumattoman sanan
huomisesta matkasta, saadakseen pari silmänräpäystä enemmän pitää
Lailan lämpöistä kättä omassaan.

Valle oli sanomattomasti mielistynyt ja innostunut.

Kartanonhoitaja tahtoi seurata häntä huoneeseensa, mutta hän esti sen.

Ovella hän vielä sai Lailalta yhden katseen.

Kevyesti juoksi hän yläkertaan.

Valaistuaan huoneensa sähkövalolla, havaitsi hän kauniin kukkakimpun
yöpöydällänsä.

Laila varmaankin oli tuonut.

Hän haisteli kauan suloista tuoksua ja mietti.

Hän kulki ajatuksissaan päivän tapahtumat uudelleen. Tai oikeastaan
vain ne tapahtumat, joissa Laila oli mukana.

Muut seikat eivät olleet niin mielenkiintoisia.

Hän muisteli ja hymyili.

Tämä oli ollut hänen mielestään erittäin ihmeellinen päivä.

Harvinaisen tyytyväisellä ja kevyellä mielellä laskeutui hän levolle.

Vielä sängystään katseli hän huonettaan.

Sehän oli iloinen ja herttainen, eikä ollenkaan niin autio, kuin miltä
se ensi silmäyksellä näytti.

Ja huominen päivä tuotti erikoista tyydytystä jo mielikuvituksessakin.

Mitä sitten todellisuudessa!

Maalarin tilaaminen oli kyllä tarpeeton teko!

Ei häntä nyt täällä olisi tarvittu. Mutta kaipa hänestä jotenkin
selviää.

Valle sammutti yölamppunsa.




XIII


Seuraavana aamuna heräsi Valle äkkiä auringon paistaessa täydellä
terällään häntä suoraan silmiin.

— Tuopa on kovin inhoittavaa, ajatteli hän vielä puoli-unisena.

Samassa hänelle selvisi olinpaikkansa — ja auringon paiste muuttui
aivan suloiseksi.

Eihän hänen tarvinnut muuta kuin siirtyä vähän lattialle päin, niin
karttoi hän auringon.

Mitähän kello mahtoi olla?

Jo vähän yli 10.

Eipäs vaan se Kalle ole tullutkaan!

Hän rupesi kiskottelemaan ja ojentelemaan jäseniään meluavalla
tavallaan.

Samassa aukeni ovi hiljaa ja varovasti, ja Valle näki Rontus-Kallen
kuiskailevan oven raosta.

— Tule sisään, poikanen!

Rontus-Kallen vartalo työntäytyi hitaasti oviaukosta.

— Hyvää huomenta! Jopas vihdoinkin!

— Huomenta vaan! Mutta ethän tullutkaan herättämään!

— Kävin jo äsken, mutta Valle nukkui niin suloisesti, etten raaskinut.

— No, istu nyt tuohon tuolille minua vastapäätä, niin soitan meille
kahvia.

— Minä jo sanoin tytölle tuossa salissa. Me odottelimme siinä. Hän
lensi jo hakemaan.

— Te olette liian herttaisia täällä maalla.

— Liian?

— Niin. Te pilaatte minut.

Kalle katseli kysyvänä. Hän ei tietänyt miten pitäisi tuo ymmärtää.

Vallea rupesi naurattamaan.

— Te olette liian hyviä.

Jo Kallekin ymmärsi ja hymyili.

— Silloin harvoin kun me näemme isäntämme, sanoi hän vakavasti.

Palvelustyttö tuli sisälle siistinä ja puhtaana, kuin pitoihin
laitettuna.

Tarjottimella oli kahvia, valkosen leivän ja vasta kirnutun voin
kanssa, kahdelle.

Leivästä tuntui voimakas tuoreuden tuoksu.

— Milloinka tuota on leivottu? kysyi Valle, ystävällisesti hymyilevältä
tytöltä.

— Tänä aamuna.

— Milloin te sitten nousitte?

— Neljältä.

— Ja milloin panitte nukkumaan?

— Johan me siinä puoliyön aikaan —

— Nousiko neitikin?

— Neiti nousi viideltä.

— Kuulkaas te, pojat, sanoi Valle koomillisen varottavalla äänellä.
Illalla kello 7 nukkumaan!

Tyttö päästi välittömän, helakan naurun, ja Kallekin hörähti ilostuen.

— Vie nyt neidille kiitokset ja sano, että puolessa tunnissa minä olen
valmis.

Tyttö niiasi ja lähti niin tyytyväisenä, että oli ovipieleen lentää.
Mutta samassa kääntyi hän, anteeksi-pyytävä ilme kasvoillaan, otti
Vallen kengät ja hävisi ovesta.

— Kas, kun en minäkään noita huomannut, ihmetteli Kalle, korvallistaan
raapien.

Valle kaatoi heille molemmille kahvia, sekotti kermat ja sokerit sekä
laittoi voileivät.

Ja sitten he joivat.

Kallelle oli tämä niin mieluista, ei kahvin tähden, mutta itse
tapauksen vuoksi, ettei hän edes muistanut estellä eikä ujostella.

Puolimatkassa hän sen vasta oivalsi, ja rupesi heti miettimään mitä nyt
olisi tehtävä.

— No, mitä mietit?

— Kun minä tässä näin —

— Eipäs! Sinä olet siinä niin — ja minä olen tässä näin.

Kallea nauratti niin tavattomasti. Posket jo ihan liikahtelivat.

Kun tuo Valle olikin, ihan kuin ennen pikkupoikana!

— Kuuluuko mitään uutta?

Paljon kuului uutta.

Kalle kertoi, että hän tulisi kuskaamaan ajelulla. Ja oikeat vaunut
otettaisiin —

— Jahah! Ettei niistä putoa, nauroi Valle.

Ja pehtori oli käynyt Kallen luona vielä illalla juttuamassa kuskin
asiasta. Kuski oli pyytänyt, ja tahtoi pyytää anteeksi. Ja kuski
itsekin oli sitten tullut ja ollut kovin pahoillaan.

— Entä sitten?

No, ei Kalle sen enempää siihen osannut sanoa.

— Tahtooko Kalle, että kuski jäisi kartanoon?

— Onhan hän hyvin hyvä hevosille.

— Mutta jos Kalle ei pidä hänestä?

— Ehk'ei hän enään velmua.

— Mutta jos?

— Pannaan sitten pois.

— Mutta jos hän taas suututtaisi Kallen?

— En minä enään.

— No, tahtooko Kalle sitten, että hän saisi jäädä kartanoon? Niinkö?

— Niin.

— Hm! Pitääpä ajatella.

— Mutta minä kuskaan aina Vallea.

— Se on oikein! Siitä minä pidänkin enemmän.

Tyttö toi Vallen kengät.

— Neiti pyysi sanomaan, että uimahuoneella ovat lakanat ja pyyheliinat
kunnossa, jos kartanonherra menisi uimaan.

— Uimaanko?!

— Niin — hymyili tyttö ja lähti.

— Kuulehan, Kalle! Mennäänkö me uimaan?

— Uimaanko?

— Kalle melkein peljästyi.

— En minä ole käynyt sitten kuin — ennen Vallen kanssa.

— Onkohan vesi kovin kylmää?

— Lämmintähän se tuossa uimahuoneen poukamassa —

— Mennäänpäs!

Valle hypähti sängystä niin vikkelänä, että häntä itseäänkin nauratti.

Miten pian se helsinkiläisyys katoo ruumiista näissä ihanissa oloissa!

Täytyihän hänen mennä uimaan, kun kerran Laila oli ehdottanut.

Mikä mies hän muuten olisi?

— Mukana tulen, rannalle seuraksi, puheli Kalle karttelevasti,
lähtöhommissa.

— Ja veteen molemmat kuten ennenkin, hymyili Valle.

Entiset uimatoverit lähtivät kiireesti rantaan.

— Jos olisi vielä Kustikin mukana, sanoi Valle, kun kulkivat ihania,
aurinkoisia puistokäytäviä joen rantaa kohti.

Valle oli joutunut kokonaan entisaikaiseen, poikamaiseen mielentilaan.

— Ei Kustikaan enään ui, puheli Kalle hengästyneenä.

— Eikö? Meistähän on tullut sitten aikamoisia laiskiaisia.

Tuossahan oli jo uimahuone.

Valle tahtoi näyttää Kallelle, että hän oli aivan kuin ennenkin — joka
suhteessa.

Nopeasti riisuttuaan aikoi hän syöksyä suin päin jokeen.

Mitä jos sentään koettaisi ensin vettä!

Hyvä isä, miten se oli kylmää.

— Arvasin minä sen, tuumi Kalle ja koetteli myöskin vettä.

Vallea kovin epäilytti.

Eipä olisi pitänyt tulla.

Nyt hänelle naurettaisiin, ja ihanhan Laila pitäisi pilkkanaan.

Tämähän vasta oli poikamainen päähänpisto, tämä!

Eihän sitä nyt olisi pitänyt näin kevytmielisesti antaa entisyyden
viekotella.

— Ilmassa tulee vilu, pitäisi pukeutua, sanoi Kalle huolehtien.

— Minä menen, jos sinäkin tulet, sanoi Valle.

— Jahah!

Kalle rupesi heti riisumaan.

Samassa Valle katui, mitä oli sanonut. Tietysti Kalle tulisi. Pitihän
hänen se tietää. Olihan Kalle pahemmassakin ollut hänen tähtensä.
Ja mitä lämpimän apua hänellä Kallesta olisi. Se oli vain sellainen
entisaikainen tapa, sekin. Kahden muka paremmin uskaltaisi.

— Ei, ei! Sanoin vain leikillä.

Valle painoi silmänsä kiinni, ja hyppäsi pää edellä veteen.

Täytyihän hänen.

Hengitys taukosi hetkeksi ja ruumista kirveli vähän, mutta sitten
tuntui kovin suloiselta.

— Tulenko? kysyi Kalle.

— Älä! Tämä on ehkä liian kylmää sinulle.

Nähtävällä mielihyvällä alkoi Kalle pukeutua uudelleen.

Punaihoisena ja reippaana nousi Valle joesta.

Oli se sentään ihmeellisen virkistävää, — eikä nyt voitu hänelle
naureskellakaan.




XIV


Valle söi aamiaista yhdessä Lailan kanssa, ja se oli hänen mielestään
aivan erikoisesti huvittava tilaisuus.

Sen jälkeen oli heidän heti lähdettävä.

Vaunut olivat jo portaiden edessä, ja Kalle kierteli vielä hevosia,
silmäilläkseen oliko kaikki niin kuin olla pitää.

Joku palvelustytöistä kantoi vaunuihin ison kopallisen Lailan
valmistamia leivoksia, tuliaisiksi Kustin vaimolle.

Tasaista puistokäytävää pitkin vyöryivät vaunut hiljaisesti ja
tuudittavasi keinahdellen.

Vallella oli niin hivelevän miellyttävää tässä Lailan rinnalla, että
häntä väkisinkin hymyilytti.

Oli se omituinen tuo alustalaisten lakkohomma, joka oli kutsunut hänet
tänne maaseudulle, kesken kaiken.

Omituiselta tuntui myöskin hänen tapaamisensa Lailan kanssa,
rautatievaunussa.

Ihmeellinen sattuma, että Laila juuri silloin tuli kotia! Ettei juuri
nyt sattunut olemaan Helsingissä!

Olisikohan näillä sattumilla jokin syvempi tarkotus? Tai huvikseenko
vain kohtalo heitteli tapahtumia ihmiselämän suurelle leikkikentälle?

Ehkä olikin taivaltajan kulku vain sokeitten ja tarkotuksettomien
sattumien tienraivausta! Ehkä!

Mutta minne tämä tie sitten johtaisi?

Jonnekin — myöskin tarkotuksettomaan päämäärään!

He istuivat niin lähekkäin, että Valle selvästi tunsi lämpövirran
hehkun Lailasta. Lämpöä säteilevä aalto ylläty hänet, kosketuksesta.

Päämäärä!

Mikä päämäärä tässä sitten olisi?

Hän katsoi hymyillen Lailaan.

Laila irrotti juuri erästä kukkaa rinnallaan olevasta kukkakimpusta.

— Tahdotteko? kysyi hän, kääntyen Valleen päin.

— Tietysti, kun te annatte.

Laila asetti hänelle kukan napinläpeen, vetäytyen sen jälkeen vähän
taaksepäin, kauempaa katsoakseen.

Valle näki taas tuon puhuvan, hymyilevän katseen, saman kuin eilen
junassa.

— Miksi te hymyilitte minulle eilen junassa?

— Hymyilinkö minä?

— Hymyilitte. Aivan kuten nyt.

— Millekä asialle se olisi ollut?

— Sehän minua huvittaisi tietää.

— Mitä silloin muuta tapahtui?

— Ei minun tietääkseni mitään muuta. Te hymyilitte heti kun minut
näitte.

— Ai, niin!

Laila nauroi helakasti.

Valle tuli hämilleen ja epävarmaksi. Olisikohan se ollut joku
koomillinen juttu sittenkin!

Mutta eihän asiaa tähän voinut jättää, kun se kerran oli tullut esille.

— No?

— Minua huvitti niin sanomattomasti kun minä tiesin, että me molemmat
matkustimme samaan kartanoon. Minä tunsin teidät, mutta te ette
tuntenut minua.

— Sekö teitä huvitti?

— Se oli mielestäni niin — niin vitsikästä, kuten koulussa sanottiin.
Vaivasiko se teitä?

— Ei! Se huvitti. Te huvititte minua sanomattomasti, koko matkan.

— Koko matkanko?

— Niin.

Laila nauroi vallattomasi!

— Ilmanko te sitten nukuittekin!

Vallekin rupesi ääneensä nauramaan.

Keskustelu muuttui yhä hilpeämmäksi ja vapaammaksi.

Kalle käänsi vähän päätään olkansa yli.

— Kuski on portilla, sanoi hän puoli-ääneen.

Tosiaankin! Siellä on kuski porttia avaamassa. Tämähän oli kaunis
piirre miehessä. Oli vapaaehtoisesti tullut kilometrin matkan avaamaan
porttia, ettei Kallen tarvitsisi vaivautua, eikä ajopelien seisahtua.

Nuorukainen oli nähtävästi toisellainen, kuin millaisena hän eilen
esiintyi.

Häpeissään ja anteeksipyytävä katse silmissään kohotti kuski
kohteliaasti lakkiaan, vaunujen ajaessa maantielle.

Valle ja Laila tervehtivät ystävällisesti, ja Kallekin näkyi nyökkäävän
päällään.

Laila kertoi sitten kuulleensa kuskin selittäneen, ettei hän
tarkottanut mitään pahaa ilveilevällä esiintymisellään, mutta että
kuulijain huvittaminen oli kiihottanut häntä tyhmyyteen.

— Nähtävästi me saamme pojasta vielä kiltin miehen, sanoi Kalle olkansa
yli, kiristäen ohjaksia ja päästäen hevoset sitten vinhaan vauhtiin.

Vallen mielestä ajettiin liian lujaa. Hevosien tähden hän ei siitä
välittänyt. Tiesihän Kalle paremmin kuin hän, mikä tässä asiassa oli
varteenotettava. Mutta matka loppuisi liian pian. Tämä ihana matka!

— Miksi niin lujaa? kysyi hän.

— Jos kummit ajavat vinhasti, niin tytöstä tulee topakka ihminen,
selitti Kalle.

Laila hymyili, eikä puhunut mitään.

Mikäpä siinä sitten auttoi!

Laila selitteli taloista ja asumuksista, joitten ohi kiidettiin, yhtä
ja toista.

Valle kuunteli mielellään. Ei niin paljon selostuksien asiallista
puolta kuin itse selostusta.

Laila kertoi vilkkaasti ja elävästi.

Vallen mielestä olisi hassua, että tuollainen tyttö menisi
soppakouluun. Teatteriin hänen pitäisi mennä.

Hän sanoikin jotakin siihen suuntaan.

— Niin teidän veljennekin sanoi, myhäili Laila.

— Marttiko?

— Niin.

— Milloin?

— Kesällä.

— Tapasitteko hänet?

— Hänhän oli täällä koko heinäkuun. Ettekö sitä tiedä?

Vallen otsa vetäytyi kurttuun.

Tiesihän hän sen, mutta ei ollut tullut ajatelleeksi.

Hän sai painostavan, ärsyttävän tunteen.

Mistä se johtui? Ei hän siitä oikein ollut selvillä. Mutta hänen kirkas
mieli-alansa oli sumentunut.

Valle oli kuitenkin kuuntelevinaan, mutta tuskin kuuli mitään.

Hän jäi tuohon sumentuneeseen ilmakehään. Aurinko ei enään paistanut
yhtä helakasti.

Eräässä pikku ylämäessä, missä Kalle antoi hevosten käydä, tuntui matka
jo liian pitkältä Vallen mielestä.

— Tällä tavallahan siitä tytöstä tulee aika nahjus, huusi hän Kallelle.

— Niinkö, sanoi Kalle, päästäen hevoset täyteen vauhtiin.

Näin oli parempi.

Ei tarvinnut aina vastailla Lailalle. Kysymykset unohti hän kokonaan
tekemättä.

Häneen oli takertunut sekaisia ajatuksia, jotka eivät hevillä jättäneet.

Tietysti Martti oli vanha tuttava Lailan kanssa.

Olivat useasti istuneet kolmisin, kuten eilen illalla ja useasti kahden
kesken Lailan kanssa aamiaisella, kuten hän tänään.

Palvelustyttö oli ilmottanut uimalakanoista ja leipomisista, kuten
hänellekin. Ja silloinkin Laila oli noussut jo viideltä.

Kukkia myöskin oli Martti tietysti saanut, ja ajellut Lailan kanssa
vaunuissa tätä samaa tietä.

Tuntui ihan pistelevältä istua tässä Lailan vieressä.

Hän näki itsensä koomillisessa valossa, mikä häntä omissa silmissään
alensi kiusoittavasti.

Hän oli käyttäytynyt narrimaisesti koko ajan. Oli ollut ihastunut kuin
koulupoika. Tietysti oli Laila sen huomannut. Tietysti! Naisilla on
niin hyvä vaisto.

Laila oli kaiketi mielessään koko ajan naureskellut hänen narrimaiselle
ihastukselleen, joka oli useasti mennyt paljon yli kohteliaisuuden
vaatimusten.

Mutta ei tietysti ollut huomaavinaan. Pitihän suvaita kartanonherralta
pientä mielistelyäkin, näinä parina päivänä.

Eivätkä naiset ole niin tarkkoja tällaisissa asioissa, vaikka olisivat
suhteissakin johonkin toiseen.

Kuka tietää mikä suhde tässäkin on olemassa!

Täällä sen Martinkin on tarvinnut vetelehtiä kesillä! Eihän tämä ole
hänen kotinsa, enemmän kuin joku muukaan talo. Olisi mennyt äitinsä
kotitaloon, missä on syntynytkin.

Aivan liian auliisti hän on taskurahojakin saanut yli vakinaisten
kuukausimenojensa. Aina vaan milloin on kirjoittanut.

Valle tunsi istuvansa sangen epämukavasi, ja siirsi itseään.

Laila katsoi vähän, mutta ei puhunut mitään.

Valle huomasi, ettei Laila ollut puhunut pitkään aikaan mitään.

Oliko hän mahtanut tuntua säädyttömältä? Sellaisesta pitäisi toki
itsensä varoa. Eihän Laila tähän ole syypää. Itsehän hän on ollut sokea
ja tyhmä. Lyönyt päänsä seinään.

— Mikä talo tuo on? kysyi hän, jotakin sanoakseen.

— Se on ristiäistalo, sanoi Laila, valmiina enemmille selityksille.

Mutta Valle ei enempää kysynyt.

Vaunut ajoivat punaiseksi maalatun talon pihaan.

Valle hyppäsi alas, auttaakseen Lailaa.

Mutta Laila oli jo, kevyenä ja terhakkana, ottamassa koria Kallen
istuimelta, yrittäen mahdollisimpansa mukaan tulla yksin toimeen.

Valle huomasi, ettei hänen murjottamisensa pitemmälle käynyt.
Ulkonaisia muotoja täytyi toki noudattaa. Ken leikkiin ryhtyy, se
leikin kestäköön!

Näennäisesti mielenkiintoisena keskusteli Valle talonväen ja vieraiden
kanssa kaikellaisista asioista, jättäen heihin herttaisen muiston
käynnistään.

Mahdollisimman pian toimituksen jälkeen lähtivät he kotimatkalle.

Syyttäen äskeistä hajamielisyyttään koetti Valle nyt koko tien pitää
yllä keskustelua.

Mutta hän varoi tarkoin, että se pysyi äskeisestä sävystä niin loitolla
kuin mahdollista, kosketellen etupäässä alustalaisten oloja ja
tienviereisiä huomioita.

Kuski oli taas aukomassa puistokäytävän porttia.

Nähtävästi kunnon luonne, kaikesta huolimatta. Ei pitänyt
veräjäpojantointa kuski-arvoansa loukkaavana kun kerran olosuhteet
olivat näin nurjiksi kääntyneet.

Jotakin tämän tapaista ajattelivat kaikki vaunuissa istujat ohi
ajaessaan.

Laila lausui arkailevan ajatuksensa kuskin puolesta, ja siitä
mahdollisuudesta, että hän edelleen saisi jäädä kartanoon.

— Jääköön, sanoi Valle.

Olihan hänestä yhdentekevää mokoma asia.

Valle katsoi sattumalta napinreikää, jossa Lailan kukka oli.

Se oli taittunut ja putosi varrestaan.

Valle heitti varren tielle.

— Tahdotteko uuden? kysyi Laila herttaisesti.

— Se taittuisi kuitenkin, sanoi Valle.

Omituisen vihlaiseva tunne kulki salamana hänen sydämensä läpi.

Hän koetti hymyillä, etteivät hänen sanansa vaan mitenkään saisi
katkeraa tai kaihomielistä väritystä.

Mutta suupielissä kävi suonenvedontapainen väräys, ja se pakotti hymyn
haihtumaan huulilta.

Vaunut pysähtyivät portaiden eteen.




XV


Maalari Helilä tuli määrätyllä junalla ja istui jo vainion aitovierussa
työskentelemässä.

Valle oli käynyt häntä vastassa ja piti hänelle nyt seuraa — jotakin
tehdäkseen.

Hän istui aidalla ja katseli kartanoa välinpitämättömillä, melkeinpä
vastenmielisillä silmäyksillä.

Olihan aivan joutavaa tämä maalauttaminen. Kerrassaan tarkistamaton
päähänpisto! Eihän sellaista voinut edes puolustaakaan.

Ainoa hyvä puoli oli siinä, että hän nyt tuli Helilältä jotakin
tilanneeksi, kun hän ei ollut koskaan voinut sulattaa Helilän
henkilökuvauksia, joissa tämä taiteilija hahmoitteli kaikki enemmän tai
vähemmän alkuihmisten näköisiksi, muistuttaen etupäässä mestarin omaa
ulko-asua.

Hauska nähdä millä tavalla hän painaa leimansa tähän sivistettyyn ja
siistittyyn luontoon.

— Sinun pitäisi, kartanon isäntänä, olla tuossa pellolla, käsi auran
kurjessa. Se olisi jotakin, puheli maalari.

— Ja hirmuisen laiha hevoskaakki auran edessä, sanoi Valle hymyillen.
Sellainen, jommoisia veli tavallisesti maalaa.

— Ei se tähän sovi. Kyntäjää luultaisiin torppariksi, ja taulu saisi
sosialistisen vivahduksen, nauroi maalari leveästi. Mutta kyllä sinun
pitäisi olla taulussa. Mitä ajattelet kylväjästä, vakka olkahihnassa?
Kartanohan on kuollut, ellei ole isäntää. Maalataanko isäntäkin?

— Mutta eihän veli ole tämän kartanon isäntä, naureskeli Valle.

— Ei, ei! Sinä tietysti! Ymmärrätkö?

— Mutta siitähän tulisi sinun näköisesi!

Maalari katsoi ensin karsaasti, mutta kohdatessaan Vallen leikillisen
silmäyksen, rupesi hän makeasti nauramaan.

— Vaikka sinä olet yleisesti tunnustettu taide-arvostelija, jonka
sana on a ja o — niin minä sinulle nyt kuitenkin selitän tämän ilmiön
salaisuuden, lörpötteli maalari toimessaan.

Valle oli jo sata kertaa ennen kuullut Helilän sielumaalaus-teoriian,
antaen hänen senvuoksi paasata omia aikojaan.

Valle tiesi, että se kestäisi niin kauan kuin hän tässä istuisi
kuuntelemassa. Ja häntä halutti pysyä poissa kartanosta niin kauan kuin
mahdollista.

Hämärän tultua lopetti maalari työnsä, ja he lähtivät kartanoon.

Valle vetäytyi huoneeseensa ja maalari lähti katselemaan talon
rakennuksia.

— Nythän on jo hämärä, sanoi Valle.

— Ei se mitään! Hämärä antaa kaikelle ominaiset, fantastiset muotonsa.
Se panee mielikuvituksen liikkeelle.

       *       *       *       *       *

Sytyttämättä valoa heittäytyi Valle pahatuulisena ja tyytymättömänä
loikomaan leposohvalle.

Hän tahtoi jotakin miettiä, mutta ajatukset eivät pysähtyneet sen
vertaa, että olisi päässyt perille mitä hänen piti miettiä.

Ne kiitivät aivan ohjattomasti, ajaen toinen toisiaan, ja hävisivät
sitten jäljettömiin.

Tätä vallattomuutta kesti kunnes häntä rupesi raukaisemaan.

Nyt hän vasta huomasi, että huoneeseen oli pysähtynyt päivän paahtama,
raskas ilma.

Akkuna pitäisi avata.

Tätä hän mietti miettimästä päästyään, mutta nousemisesta ei tullut
mitään.

Useat muutkin kiitävät ajatukset takertuivat tähän ja jäivät pyörimään
sen ympärillä.

Lopulta hän ei ajatellut muuta kuin suljettua akkunaa, joka pitäisi
avata.

Ovi vastakkaisella seinällä muuttui akkunaksi. Hän näki sen aivan
selvästi, vaikka painoi silmänsäkin kiinni.

Silmälautojen lävitse näki hän edessään suljetun akkunan.

Nyt siihen tuli eteen jokin varjo, joka pimensi huoneen.

Hän yritti katsoa mikä ihme siihen nyt tuli, ja hän näki, että muuan
vaaleaan pukuun puettu nainen avasi akkunan äkkiä ja astui sisään.

Nainen oli kovin kaunis, ja liikkui varjomaisella keveydellä. Mutta
naisella oli Vallen mielestä ihmeellinen pääkoriste.

Mikähän se mahtoi olla?

Nainen lähestyi häntä hitaasti ja leijaillen — ja Valle näki, että
naisen päässä oli oikeat hirvensarvet. Pienet ja sirot kyllä, mutta
ihan oikeat monihaaraiset sarvet.

Nainen seisoi jo hänen vieressään, ja antoi hänelle ruusun, joka
hehkui, aivan kuin se olisi ollut kiiltomadoilla koristettu.

Valle aikoi kiittää naista kädelle suutelemalla, mutta samassa astui
naisen seläntakaa Martti esille, ja nainen haihtui niin nopeasti, ettei
Valle ehtinyt näkemään minne hän joutui.

Martti nauroi ivallisesti ja poistui nopeasti akkunan kautta.

Valle katsoi kukkaa, joka oli jäänyt hänen käteensä.

Se oli käpristynyt ja ruskea.

Hitaasti putoilivat sen kuolleet lehdet lattialle» ihmeellisesti
rasahdellen.

Siihen Valle heräsi.

Huone oli valaistu ja kartanonhoitaja seisoi ovella.

— Anteeksi! Minä taisin tulla häiritsemään.

— Ei mitään!

Valle nousi.

— Se sopimus olisi nyt siellä konttorissa, allekirjoitettavana.

— Vai niin! Mennään sitten vaan!

Valle katsoi akkunaan ja aikoi avata sen, mutta häntä palellutti, eikä
tehnytkään sitä.

Konttorista menivät he kartanonhoitajan puolelle.

Saatuaan lasin kuumaa teetä ja vähän konjakkia, tahtoi Valle vetäytyä
nukkumaan, syyttäen pahoinvointiaan ja aikaista nousemista, sillä hän
matkustaisi huomen aamulla.

Valle oli lukevinaan pettyneen ja surunvoittoisen ilmeen Lailan
katseessa, sanoessaan hyvästi.

— Tapaammehan vielä huomen aamulla, sanoi Laila arka iloisuus äänessä.

— Tokkohan! Minähän lähden niin aikaisin.

Kartanonhoitaja nauroi.

— Tiedämme kai me velvollisuutemme, sanoi hän.

— On aivan suotta, kiinnittää tähän mitään huomiota, puolusteli Valle
kohteliaasti. Joku tytöistä vie minun käsilaukkuni ja minä kävelen
oikotietä.

— Eikö sitten hevosia?

— Ei!

— Entä kuskin asia? — kysyi kartanonhoitaja alakuloisesti.

— Minun puolestani hän saa jäädä.

— Kiitettyään vieraanvaraisuudesta ja toivotettuaan hyvää yötä, lähti
Valle ylös jättäen toiset illalliselle.

Hänen mielensä oli raskas ja hermosto epäkunnossa.

Kurkkuun tuntui itsepintaisesti asettuneen jonkinlainen ahdistava
tunne, jota ei voinut niellä alas.

Lailan pehmeätä kättä ei hän ollut halunnut pitää omassaan enempää kuin
minkä välttämättömyys vaati.

Mutta vielä ovella oli hän tahtomattaankin kääntynyt katsomaan Lailaa.

Hän kohtasi Lailan mielipahaa ilmaisevan, surunvoittoisen katseen.

Silloin asettui tuo ahdistava tunne kurkkuun eikä lähtenyt sieltä.

Hitaasti nousi hän portaita ylös.

Kaikesta huolimatta, vaikka hän oli äärimmilleen hermostunut ja
ylimmilleen ärtynyt, tunsi hän jonkinlaista salaista tyydytystä,
ihmeellistä iloa.

Mitä se oli?

Oliko se itsekiduttajan salaperäistä, käsittämätöntä nautintoa?

Tai oliko se koston iloa? Kostoa kenelle? Lailalleko?

Jaksamatta sen pitemmälle pohtia, riisuutui hän veltosti ja heittäytyi
vuoteelleen.

Kuinka toisellainen oli tämä ilta eiliseen verrattuna!




XVI


Ensiluokan vaununosastossa loikoili Valle puolihorroksissa.

Hänen päänsä oli raskas, ohimoita poltti ja jyskytti.

Hän tunsi, että hänellä oli kuumetta.

Vähäpuheisena, mutta niin kohteliaana kuin mahdollista, oli hän
jättänyt Valtialan.

Laila ja kartanonhoitaja olivat saattaneet häntä asemalle, ja Kalle
tahtoi välttämättä kantaa hänen pientä käsilaukkuaan.

Olivathan he olleet kovin ystävällisiä.

Enemmän kuin ystävällisiä. He olivat herttaisia, lämminsydämisiä
ihmisiä, jotka rakastivat häntä.

Häntäkö?

Ehkä ne toiset, mutta ei tietysti Laila.

Miksi Laila häneen olisi rakastunut, ja heti ensi silmäyksellä?

Sehän olisi ollut hassunkurista!

Marttiin luonnollisesti hän oli kiintynyt!

Ja mitä ihmettä siinä sitten oli? Marttihan oli paljon asuskellut
Valtialassa, ja seurustellut Lailan kanssa.

Eikä Martti tietysti sokea ollut. Oli hänen täytynyt huomata Lailan
erinomainen kauneus. Luonnollisesti hän oli tehnyt kaikkensa
voittaakseen Lailan rakkauden.

Tämähän oli maailman yksinkertaisin asia.

Ihme olisi, ellei niin olisi tapahtunut!

Se oli siis selvä!

Hyvä vaan Vallelle, että sai ajoissa tiedon kaikesta, ettei ehtinyt
tämän enempää tehdä tyhmyyksiä.

Tähän suuntaan risteilivät Vallen ajatukset junan kiitäessä eteenpäin,
takaisin Helsinkiin, hänen oikeaan olinpaikkaansa.

Yhä kauemmas, yhä kauemmas Valtialasta.




XVII


Valle oli saanut maksaa kalliisti poikamaisen päähänpistonsa.

Menemällä uimaan Valtialassa, oli Valle pelastanut urheilijakunniansa,
mutta saanut palkakseen vilustumisen ja siitä johtuneen kuumeen, joka
oli pitänyt hänet vuoteessa parisen viikkoa.

Tänä aikana olivat hänen ystävänsä käyneet useasti häntä katsomassa.
Akukin oli käynyt.

Uskollisin kaikista oli Regina.

Hän oli käynyt joka päivä, tuoden aina tuoreen ruusukimpun tullessaan.
Nämä käynnit olivat tavallaan hyvin lohduttavia.

Regina ei häntä halveksinut, eikä vihannut. Ja Aku tuntui entistä
ystävällisemmältä.

Sen enempää ei Valle tätä nykyä tahtonut tietääkään.

Nyt oli hän jo viikon päivät ollut liikkeellä, ja ottanut vähitellen
entiset työ- ja elämäntapansa.

Jätettyään sängyn, oli Reginakin lopettanut säännölliset käyntinsä,
soitellen vain silloin tällöin, tiedustellakseen parantumisen
edistymistä.

Oltiin lokakuun alussa.

Ilmat olivat muuttuneet. Pikkukesä oli loppunut, ja syksy teki tuloaan.

Paksu usva verhosi puut ja rakennukset harmaaseen harsoon.

Valle sytytti pöytälamppunsa työskentelyä varten, vaikka oli vasta
kolmen aika iltapäivällä.

Entisellä pirteydellä ja huolellisuudella valmisteli hän taas
kirjoituksiaan.

Jotakin oli hänessä kuitenkin muuttunut, sen hän tunsi itsekin — ja
näki omista kirjoituksistaankin.

Hän oli tullut satiirisemmaksi. Melkein pisteliääksi.

Oliko se katkeruutta?

Ylimielisyys ja pieni hurjapäisyys, joita piirteitä ei hänen
luonteessaan ollut ennen ollut, pistäytyivät myöskin esille silloin
tällöin.

Valle oli pannut merkille tällaisia muutoksia mielentilassaan, ja
painui joskus, kynän levätessä, miettimään syitä siihen.

Olikohan hänen sairautensa sen tehnyt?

Mitä vielä!

Sehän oli parantanut hänet kiusoittavasta penikkamaisuudesta, joka
uhkasi tehdä hänet naurunalaiseksi Valtialassa.

Mennäpä nyt ja kohottaa joku nainen alttaritauluksi sielunsa pyhäkköön,
kuten hän oli aikeissa tehdä Lailalle!

Valle hymähti ylenkatseellisesti.

Missä oli ollut hänen terve ymmärryksensä?

Olihan tuollainen nulikkamaisuus ilmeistä organismin sairaaloisuutta.

Puuttui ainoastaan kiinteälle taistelukannalle asettuminen Lailan
omistamisesta. Alituinen tulen vireilläpitäminen tuossa tyttösessä, ja
alituiset hyökkäykset Marttia vastaan.

Ei mitään tekemistä enään kummankaan kanssa!

Martille hän oli osottanut pankin kautta maksettavaksi isomman summan,
kerta kaikkiaan. Toinen puoli nyt heti, ja toinen puoli kesällä,
jolloin hän pääsee Dresdenin opistosta.

Nämä rahat saa Martti nostaa omintakeisesti, ilman hänen välitystään.

Siihen saa loppua heidän väliensä suhde, joka oli ollutkin enemmän
vieraan, kuin omaisen.

Hankalaa ja epämukavaa oli ollutkin tuo alituinen kuukausittain
hoiteleminen.

Nyt se oli loppu, ja hän oli pannut pisteen sen asian jälkeen.

Entä Laila?

Lailasta ei hän ollut kuullut mitään. Mahtaa olla täällä soppakoulussa,
ja asua jossakin.

Valle ei tietänyt.

Rontus-Kallen puolesta oli joku naiskäsi kirjoittanut kiitoskirjeen
saappaista, jotka olivat erinomaiset.

Oliko käsiala Lailan — sitä ei Valle tietysti tietänyt, eikä halunnut
sitä sen enempää tutkistellakaan.

Helilä oli ollut Lailaan kovin ihastunut, ja oli väeltä väkisin
tahtonut maalata hänet, mutta Laila ei ollut suostunut. Olikin
matkustanut piakkoin Vallen jälkeen Helsinkiin, jättäen maalarin vielä
töihinsä Valtialaan.

— Näin on hyvä, tuumi Valle, heittäen kynänsä välinpitämättömästi
pöydälle.

Oliko hyvin — näin?

Samalla tunkeutui ilmoille pieni huokaus.

Valle huomasi sen, ja katkeruudelle vivahtava ivanpiirre ilmaantui
suupieleen.

Hän taittoi kirjoittamansa paperit kokoon, pisti ne taskuunsa ja nousi
pöytänsä äärestä.

Hän liikkui ulkona mahdollisimman paljon. Hän ei enään ollenkaan
viihtynyt kotona, kuten ennen. Mutta siihen oli tietysti syynä lääkärin
ohjeet, eikä mikään sisäinen pakko.

Ei hän nytkään haluaisi lähteä tuollaiseen ilmaan, mutta kun lääkäri
oli arvellut, että tarpeellinen liikunto antaisi pian takaisin entiset
voimat, niin olihan sitä noudatettava.

Omasta mielestään hän tunsi kyllä itsensä pirteämmäksi kuin ennen
sairauttaan.

Olikohan se sentähden, että hän oli saanut kunnollisesti levätä? Ehkä.

Päästyään ulos pysähtyi Valle tuumimaan.

Mitä jos kutsuisi Akun ja Reginan jonnekin päivälliselle, ja ehkä vielä
seuraksi jonkun muunkin?

Ajatus innostutti häntä.

Hän palasi takaisin kotia ryhtyäkseen telefooni-keskusteluihin.

Asia tuli selväksi käden käänteessä. Reginalla oli vallan hirmuinen
halu. Eikä Akukaan ollut vastenmielinen.

Päätettiin kokoontua Börsiin.

Annettuaan päivällisperuutuksen emännöitsijälleen lähti Valle uudestaan
ulos.




XVIII


Syksyn hommat kulkivat tavallista kulkuaan hyörinässä ja pyörinässä.

Valle oli yhä enemmän ja enemmän ruvennut seurustelemaan Reginan kanssa.

Näytti kuin Valle olisi tahallisella ylimielisyydellä kohdellut useita,
entisaikaan mielestään niin peräti välttämättömiä sopivaisuustapoja.

Toverit katselivat häntä ihmetyksellä, mutta olivat samalla
tyytyväisiä, että hänen entinen vakavuutensa, kuten he sanoivat, oli
vähän miedontunut.

Usein nähtiin Valle ja Aku kahdenkesken milloin missäkin ravintolassa
pitämässä sangen lystiä.

Se oli ihme.

Sellaista suhdetta ei kukaan ymmärtänyt, kun kerran oli tunnettua,
että Valle esiintyi Reginan ihailijana ja uskollisena seuralaisena
kaikkialla.

Ainoastaan Aku ja Valle tiesivät miten se oli mahdollista.

Valle oli kerran yllättänyt arkkitehdin naisen seurassa eräässä
ravintolassa.

Valle oli kutsuttu pöytään, ja he viettivät rattoisan illan.

Avosydämiseen tapaansa oli Aku silloin pyytänyt Vallea vähän
seurustelemaan Reginan kanssa. Hänellä itsellään kun ei siihen ollut
aikaa.

— Mutta jos Regina rakastuu minuun, — oli Valle silloin huomauttanut
leikillisesti.

— Ei hän sen enempää enään voi rakastua, myhäili Aku, silmää iskien,
ja kilistäen lasiaan sekä Vallen että naisensa kanssa kuin yhteisen
ymmärtämyksen merkiksi.

— Mutta jos minä rakastuisin? koetti Valle väitellä.

Mutta silloin oli Aku saanut naurukohtauksen, joka ei mitenkään
tahtonut hilliintyä.

— Sehän olisi onni, sai Aku vihdoin sanotuksi. Silloin olisi pelastunut
naisille yksi mahdollisuus, joka ihastuttaisi koko sukupuolta.

— Entä moniaita miehiä? oli neitonen heittänyt väliin.

— Moniaita se kyllä voisi suututtaa, mutta minä en kuulu niihin,
selitti Aku yhtä hyvätuulisesti.

Sen enempää ei asiasta oltu koskaan puhuttu. Mutta Akun leveä leikki
oli ikäänkuin ärsyttänyt Vallea.

Ensin alkusyksyllä olivat Vallen ja Reginan tapaamiset ja seurustelut
olleet avonaisia ja julkisia, mutta vähitellen saivat ne yhä enemmän ja
enemmän yksityisluonteisen ja salaisen leiman.

Ennenkuin oltiin joulussa olivat Valle ja Regina jo useasti istuneet
kahdenkesken, syrjäisissä ravintolakomeroissa ihastelemassa.

Joskus vielä sentään Akukin sattumalta nähtiin vilaukselta heidän
seurassaan.

Mutta huvikauden ensimäisten naamiohuvien jälkeen alkoivat Valle ja
Regina yhä varovaisemmin piiloitella itseään.

Yhä harvinaisemmin sai toveripiiri ilon nähdä Vallea seurassaan.

Varsinkin Helilä oli myrtynyt.

Kaikki tiesivät, että hän oli käynyt maalaamassa Vallen kartanon, ja
että maalaus oli valmis.

Valle oli myöskin luvannut pitää kekkerit taulun vernissaus-juhlassa.
Mutta tätä juhlaa ei tullut. Eikä kukaan saanut nähdä Helilän
mestariteosta, joksi maalari itse työtään nimitti.

Valle oli lähettänyt maalauksen samassa käärössä, missä se oli hänelle
tuotu, suoraa päätä vinnille.

Ja siellä se nyt lojui. Valle ei ollut edes tirkistänytkään taulua.

Tätä ei maalarin sisu mitenkään voinut sulattaa.

Eikä Valle luovuttanut taulua edes näyttelyynkään!

— Semmoista se on kun on rikas, oli maalari usein sanonut. Maksaa
lystikseen muutamia tuhansia nolatakseen toista. Ja mokomaan minä
sitten sieluni aarteita tuhlasin!

Vallella oli omat syynsä.

Hän ei tahtonut mitään muistaa Valtialasta.

Hänessä oli jokin arka kohta, joka ei sietänyt kosketusta.

Jokin muisto nähtävästi vielä eli, eikä hän halunnut sen elvyttelemistä.

Jokin vaarallinen kipinä vielä kyti hänen sielussaan, eikä hän
rohjennut päästää sitä leimahtamaan.




XIX


Oltiin tammikuun loppupuolella.

Vinha pohjatuuli lakaisi paljaita, alastomia katuja.

Lämpimässä ja hyvinvalaistussa työhuoneessaan käveli Valle
edestakaisin, pysähtyen silloin tällöin katselemaan akkunasta harvoja
katukulkijoita.

Valle oli jo puolisen tuntia odotellut telefoonisoittoa.

Reginan pitäisi soittaa.

Tyytymättömänä heittäytyi hän kirjoitustuoliin, ja siirsi kärtyisällä
liikkeellä muutamia viattomia papereita syrjemmäksi.

Oliko hän hermostunut odottaessaan Reginan soittoa?

Oliko hän mennyt liian pitkälle?

Hm!

Valle hipaisi otsaansa vaivautuneena. Olihan hän, joku aika sitten,
iloinnut tapausten, kulusta.

Mikä syy nyt sitten olisi tyytymättömyyteen?

Muistihan hän vielä elävästi sen raisumaisen ilon, joka yllätti hänet
kuultuaan, että Helomaat eroaisivat.

Joulun jälkeen ei Valle ollut tavannut Reginaa eikä Akua useampaan
päivään.

Eräänä iltana sai hän yllätyksenä kuulla tuttaviltaan Reginan ja Akun
erosta, joka kertomuksien mukaan, oli tapahtunut kaikessa rauhassa ja
sovussa.

Regina oli jo muuttanut erilleen asumaankin.

Tällöin, kun Valle tämän oli kuullut, oli hänet vallannut raisu ilon
tunne, joka ei ollut jättänyt häntä useampiin päiviin.

Huumautuneena ja harkitsemattomana oli hän sittemmin, noudattaen
Reginan kietovia pyyntöjä, käynyt muutamia kertoja Reginan uudessa
asunnossa.

Tätä muistaessaan hieraisi Valle taas otsaansa ja rypisti kulmiaan.

Eiköhän hän ollut mennyt liian pitkälle?

Nyt enään ei tietysti ollut kysymys Akusta, eikä kenestäkään muustakaan
syrjäisestä — mutta sittenkin!

Mihin tämä veisi?

Mitä tästä johtuisi?

Oli sattunut vielä niin naurettavan hassunkurinen juttu, että
kirjailija Kajasvuo oli matkustanut Helomaan uuden ystävättären kanssa
ulkomaille.

Nyt kuljeskeli Aku allapäin ja myrryksissään rauhattomana, viihtymättä
missään.

Muutamat häntä säälivät, mutta useimmat hänelle nauroivat.

Valleakin tämä juttu joskus nauratti. Eihän sille mitään voinut. Mutta
useimmiten häntä harmitti ärtyisyyteen asti.

Ellei nyt olisi olemassa hänen harkitsematonta menettelyänsä, niin
voisivat nuo eronneet ehkä uudelleen yhtyä.

Tämä ajatus kiusasi Vallea. Eikö hän sitten rakastanut Reginaa?

Sitä hän epäili. Miksi hän muuten kyselisi tuskallisella mielellä
itseltään: mitä seuraa tästä kaikesta?

Regina oli huumannut hänet, herättänyt hänessä voimakkaan aistillisen
tunteen, joka valtaan päästessään teki hänet ajattelemattomaksi ja
sokeaksi.

Ja Regina käytti Vallen mielestä, vaikutustaan herkeämättömästi ja
taitavasti.

Hm! Entä hän itse?

Hän oli puolestaan mielellään antautunut tuon vaikutuksen alaiseksi, ja
ehkä itsekin heittänyt polttoainetta palavaan uuniin.

Miksi syyttää Reginaa?

Sehän oli ala-arvoista!

Samassa soi telefooni.

Epäröimättä ja kiirehtimällä tarttui Valle kuulotorveen. Hänellä oli
ikäänkuin tarve antaa hyvitystä äskeisistä ajatuksistaan.

Regina soitteli lähi-asemalta, minne oli pistäytynyt tuttaviinsa.
Nyt hän sieltä lähtisi, että Valle tietäisi tulla vastaan, kuten oli
sovittu.

Valle katsoi kelloaan. Se osotti 9.

Aikaa olisi niin paljon, että kiirehtimättä ehti vastaan.

Valle pukeutui ja lähti epämääräisessä tunnelmassa.

Hän ei tietänyt menikö hän mielellään tai vastenmielisesti, mutta sen
hän tunsi selvästi, että mentävä oli.




XX


Kaivokadulla tapasi Valle Reginan.

He kävelivät hitaasti katua ylöspäin.

Regina puheli vilkkaasti, kertoen matkastaan ja tuttavistaan.

Valle tunsi hiipivää epämukavuuden tunnetta, ja kuunteli vaieten.

Regina oli katsonut häneen kiihkoisalla, uneksivalla katseella. Oli
hiipinyt lähelle häntä, hellittämättä hänen kättään.

Ehtiäkseen ennen Reginaa aikoi Valle juuri tehdä ehdotuksen
illastamisesta, kun Regina yllätti hänet.

— Tuletko saattamaan, kysyi Regina, pusertaen Vallen kättä kuumeisesti.

Tätä kysymystä tahtoi Valle karttaa.

Tietysti hänen olisi pitänyt suostua siihen innostuksella. Ja
sitävartenhan hän kai oli vastaankin tullut. Miksi oikeastaan muuten?

Niinhän se oli!

Mutta Valle oli rikkinäisessä mielentilassa. Hänen aivoissaan risteili
kapinoivia ajatuksia.

— Minä ajattelin, että olisimme poikenneet tähän Seurahuoneelle
illalliselle, sanoi Valle hätäisyydellä, joka herätti hymyn Reginan
huulille.

— Kyllä minun täytyy käydä kotona.

— Miksi?

— Miksi sitten Seurahuoneelle?

— No, muualle sitten!

— Miksi ollenkaan ravintolaan?

— Illastaisimme ja juttelisimme —

— Ja sen jälkeen sinä lähettäisit minut autolla kotia. Niinkö?

Regina hymyili, vetäytyi yhä lähemmäs, ja katsoi veitikkamaisesti
Vallea.

— Minä pääsin vasta illallisajatukseen asti, sanoi Valle karttelevasti
ja pysähtyi.

— Annanhan minäkin illallista.

— Täällä olisi, taas pitkästä kotvasta, rattoisempaa. Olisi musiikkia —

— Kapakka-musiikkia, jota sinä niin rakastat, nauroi Regina.

— Käyhän se sentään joskus, puolusteli Valle.

— Kyllä minun kuitenkin täytyy käydä kotona.

— Mitä varten?

Vastaamatta Vallelle alkoi Regina hitaasti astua eteenpäin, pitäen yhä
Vallen kättä omassaan.

Vallen täytyi seurata.

— Kun olet saattanut minut ylös, ja minä olen muuttanut pukua, niin
katsotaan sitten miten on. Voimmehan palata, jos haluttaa.

— Hm!

— Mörökölli!

Mitä tähän oli enään sanottavaa!

Kulmassa istuivat he ajuriin.

Ajuriin astuessaan sattui Valle vilkaisemaan taakseen.

— Anna mennä nopeasti, sanoi Valle kiihkeästi ajurille.

Piiska heilahti ja he kiitivät Heikinkatua.

— Mikä nyt? uteli Regina.

— Siellä seisoi joku.

— Missä?

— Seurahuoneen edustalla.

— Kuka?

— En tiedä. Hän lähti jälestämme.

Valle kääntyi katsomaan.

— Arvasin sen. Nyt ajaa toinen ajuri perässä.

— No, mitä se tekee?

— Eipä tietysti. Mutta onhan se epämieluista.

— Kulkeehan niitä kadulla. Anna ajaa!

— Katsotaanpa!

Valle käski ajurin kääntämään eteläiselle Espikselle, ja lisäämään
vauhtia.

Päästyään jonkun matkaa, katsoi Valle taakseen.

— Seuraako?

— Kääntyi myös tänne.

Regina nauroi. Käskipä nyt huolehtia kaikellaisista kulkijoista!

Mutta Valle oli kiihtynyt. Hän antoi ohjeita ajurille ja lupasi
erikoisen palkkion nopeasta ajosta.

Nyt kääntyivät he Kasarmikadulle, tulisella vauhdilla.

— Jos hän vieläkin seuraa, niin silloin tarkottaa hän meitä, sanoi
Valle.

Reginasta alkoi tuntua mielenkiintoiselta.

— Tunsitko hänet, kysyi hän.

— Näytti Akulta.

— Oh! Mitäpä hänestä! Pysäytetään!

— Ei, ei! Tämä on aivan epämieluista. Minä en tahdo.

Valle puhui kiihkeästi ja katsoi taas taakseen.

— Kääntyi myös kulmasta. Näyttää olevan parempi hevonen kuin meillä.

Regina aivan innostui ja kääntyi myöskin katsomaan.

— Meillä on raskaampi kuorma ja hänellä on parempi hevonen. Hän
saavuttaa, sanoi Valle.

— Käännytään oikealle! Tuota ahdetta ei jaksa, sanoi ajuri, joka jo oli
päässyt tarkotuksesta selville.

— Käännytään!

He kiitivät lyhyttä poikkikatua Korkeavuorenkadulle, ja ehtivät jo
kirkon ohi, ahteen päälle, ennenkuin perässätulija kääntyi kulmasta.

Nyt ei enään ollut epäilemistäkään, ettei heitä seurattaisi.

Regina oli aivan haltioissaan. Tämähän oli seikkailua!

Ahteen alla käski Valle ajamaan oikealle.

Kääntyessä näkivät he selvästi takaa-ajajan hevosen pään kohoavan
horisontissa.

Samassa porhalsi tyhjä, avonainen autto katuristeyksen yli, heidän
jälkeensä.

Vallen mieli oli ylenmäärin kiihdyksissä. Tämähän oli oikea ensiluokan
skandaali-juttu, jota ilkamoitaisiin ja pureskeltaisiin suurella
mielihyvällä kaduilla ja kujilla, kodeissa ja ravintoloissa.

Kylläpä hän oli somaan ansaan itsensä pistänyt.

Tällaisia epämieluisia ajatuksia oli koko tien risteillyt salamoina
hänen ajatuksissaan.

— Jos voisi siirtyä tuohon auttoon, iski häneen yhtäkkiä!

Nopeasti teki hän selvää ajurille aiheestaan, työntäen setelin ajurin
kouraan.

— Autturi, huusi hän auton kulettajalle. Aja niin lähelle meitä kuin
voit, ja sitten samaa vauhtia! Me hyppäämme sinne!

— Hurjako sinä olet, huudahti Regina.

— Se käy mainiosti, sanoi Valle innoissaan, nousten seisomaan ajurissa.

Autto ajoi jo kärryjen vieressä.

— Pidä sama vauhti, huusi autturi ajurille.

— Kyllä.

Molemmat ajopelit kiitivät kuin yhteensidotut tasaista katua.

Valle hyppäsi auttoon.

Entä Regina?

Valle nousi istuimelle seisomaan, nojaten toisella jalallaan auton
laitaan.

— Tartu käteeni ja nouse istuimelle, huusi hän Reginalle.

Regina olisi innostuksen rohkaisemana, ollut valmis tekemään
pelottavammankin ilmahypyn.

Epäröimättä nousi hän seisomaan, tarttui Vallen käteen, antoi jalallaan
vauhtia, kohoamalla puoliksi istuimelle, ja hyppäsi auttoon.

Muutto oli tapahtunut hämmästyttävän nopeasti.

Nyt istuivat he turvassa hurjasti kiitävässä autossa.

— Aja ensimäiseen pihaan hetkeksi, huusi Valle äskeiselle ajurilleen.

— Tässä asunkin, myhäili ajuri ja kääntyi portista.

Vallea ja Reginaa nauratti. Jännitys oli lauennut. He iloitsivat
kepposestaan kuin lapset.

Samaan aikaan kääntyivät he katsomaan taakseen, mutta kadun kulmaus oli
jo kaukana.

Siitä viiletti tyhjälle kadulle yksinäinen ajuri — ja näkyi pysähtyvän.

Takaa-ajettavat olivat kadonneet kuin noituuden avulla.

— Me emme nyt voi mennä sinun luoksesi, sanoi Valle.

— Miksi emme?

— Tuo ihminen voisi tulla sinne!

— Mutta minun puvun-muuttoni?

— Oh! Sinä olet aina kyllin hieno. — Oopperakellariin, lisäsi Valle
päättäväisesti autturille.

Regina ei ollut tyytyväinen tähän asiankäänteeseen.

Valle huomasi sen, mutta näin oli hän järkähtämättömästi päättänyt.

Hän oli nähtävästi mennyt liian pitkälle. Jokaisella askeleella vaani
yllätys ja skandaali.

Täysi syy oli pysähtyä tähän, ja sitten ruveta hyvässä järjestyksessä
perääntymään.

Kuinka olikin hän näin poikamaiseksi villiintynyt? Hän ei enään
tuntenut itseään.

Lämmin käsi tarttui hänen käteensä. Valle katsoi Reginaa, joka
hymyilevänä nojautui hänen puoleensa.

— Ajatteles, jos meistä olisi otettu eläviä kuvia, naureskeli Regina.

Ajatus oli siksi hassu, ja jännitys äsken siksi suuri, että ne molemmat
saivat Vallen ääneensä nauramaan.

Iloisina ja seikkailumielisinä astuivat he huikeasti valaistuun saliin.

He saivat salin sivulta rauhaisan sohvapöydän ja tilasivat illallisen.

— Mutta nopeus on pää-asia, sanoi Valle viinurille. Kolminkertainen
juomaraha, jos kolmen minuutin kuluttua näytämme jo tunnin
illastaneilta!

— Miksi niin, kysyi Regina.

— Jos kuka tulee, niin täällä olemme jo istuneet puoli yhdeksästä,
hymyili Valle, ja nyökkäsi merkitsevästi.

— Jo puolta tuntia aikaisemmin kuin minä kaupunkiin saavuin?

— Niin. Me istuimme jo täällä silloin, kun sinä vielä junassa jyryytit.

— Minä käyn sitten vähän katsomassa ulkoasuani, koska minä en ole
matkalla ollutkaan.

— Käy vaan!

Valle katseli ympärilleen.

Ei ollut onneksi ainoatakaan tuttavaa salissa.

Hyvin suoriuduttu!

Pari viinuria kiirehti pöydänkattamista, ja Valle antoi määräykset
kahviin asti.

Jos kuka tahansa tulisi, niin ei tarvitsisi enään tilailla. Sekin
todistaisi heidän jo kauvemmin istuneen.

Pöytä oli kunnossa kun Regina tuli.

Nyt ei ollut hätää. He jo söivät.

Turhaan he eivät olleetkaan kiirehtineet, sillä tuolla juuri tuli
saliin Aku ja musiikkimies rouvineen.

Nähtyään Vallen ja Reginan, hyökkäsivät he heti samaan pöytään, johon
tehtiin tarpeellista tilaa, ja Regina sai naistoverin sohvalleen.

— No, mistä matka? kysyi Valle jotain sanoakseen.

— Tapasimme tuon Akun eräässä kadunkulmassa värjöttämässä, selitti
musiikkimies.

— Minä olen sitten ollut peikkojen pelissä, minä, murisi Aku.

— No?

— Ajoin aaveita takaa.

— Oh!

Regina vilkasi Vallea.

Valle jatkoi syöntiään levollisesti.

— Aku luuli nähneensä teidät, selitti rouva Reginalle.

— Missä?

— Kerro nyt Aku! Se on hauska juttu.

Aku kertoi omalla, leveänhauskalla tavallaan, miten hän oli harhaillut
seuran puutteessa, ja luullut Seurahuoneen kulmassa tunteneensa Reginan
ja Vallen, jotka lähtivät ajamaan.

Hän lähti perässä.

Ajoivat sitten vähän jokaista katua. Mutta Aku ei hellittänyt. Hän
ajatteli, että kyllä kerran pysähtyvät.

— No, pysähtyivätkö?

— Ei! He nousivat eräällä kadulla suoraa tietä taivaaseen.

— Mekö?

— Tekö! Tehän istutte täällä. Ketä lie olleet Arkkitehti tarttui
lasiinsa ja joi ahnaasti.

— Varjoja ne olivat. Aaveita tai kummituksia. Veivät vielä issikankin
mukanaan taivaaseen!

Arkkitehdin hyvätuulisuus antoi heti vauhtia iloisuudelle ja lähensi
pöytäseuran toisiinsa.

Illemmällä liittyi seuraan vielä muuan herra ja pari naista, joista
toinen oli jonkun verran nimeä saavuttanut kirjailijatar, neiti Rusola.

Tämän neidin valloitti Aku heti itselleen, yksinomaisena oikeutenaan.

Seuran vallaton leikki kietoi vähitellen Vallen kokonaan valtoihinsa.

Hän olikin mielestään viettänyt viime aikoina ihan erakko-elämää. Hän
tahtoi taas kerran pulputa.

Hän heitteli sanakompia ja sukkeluuksia sinne tänne, ratkaisi
hassunkurisesti vakavia ongelmia, yhdisteli erinäisiä ajatuksia
toisiinsa, noukki ne sitten oman mielensä mukaan uudelleen irti, ja sai
aikaan odottamattoman hullunkurisia tuloksia.

Kaikki nauroivat ja yrittivät jatkaa samaan tapaan. Jota enemmän he
kompastelivat, sitä enemmän niille naurettiin.

Valle oli niin innostunut, että hän, poislähdön aikana, ehdotti
siirtymistä hänen luokseen.

Tämä herätti valtavan riemun.

Vallella oli ehdotuksellaan myöskin erikoiset tarkotuksensa.

Hän ajatteli, että tässä yleisessä pyörteessä hän ehkä vähän pääsisi
irtautumaan Reginasta. Ehkä jotakin satunnaista tulisi heidän väliinsä.
Ja ellei tulisikaan, niin Regina tietysti lähtisi yhteisessä seurassa
kotia, ilman hänen saattamistaan.

Aniharvoin sattui sellainen ihme, että Valle kuljetti näin myöhään
tuttavia luokseen. Hänen olikin täytynyt luvata emännöitsijälleen, joka
piti tarkasti yllä kodin arvoa, että aina ilmettäisi hänelle tulosta,
vaikka keskellä yötä.

Emännöitsijä tahtoi, että kaikki olisi täydessä kunnossa. Hänellähän ei
ollut muutenkaan liikoja tehtäviä.

Valle oli soitellutkin jo tuntia aikasemmin.

Sentähden oli vieraiden hämmästys ilmeinen, kun astuivat täysin
valaistuun, komeaan huoneustoon, ja saivat istua valmiiksi katettuun
kahvipöytään, jolta ei puuttunut erilaisia viinejä eikä hedelmiä.

Pöydällä olevista kukista laittoi musiikkimies kukka-kimpun, ja
tahtoi sen ihan välttämättä antaa emännöitsijälle. Itse hän vei sen
tarjoiluhuoneeseen, ja piti siellä emännöitsijälle valtavan puheen.

Emännöitsijä itki ja vieraat nauroivat, huutaen eläköötä.

Jonkun aikaa rupateltuaan nousivat vieraat lähteäkseen.

— Nyt se nähdään, ajatteli Valle.

— Kuka minut saattaa kotia? kysyi Regina, katsomatta Valleen.

— Me kaikki, vastasi yhteinen kuoro.

Valle oli onnistunut tarkotuksessaan.




XXI


Seuraavina päivinä mietti Valle usein tuota takaa-ajotapausta. Se oli
tehnyt häneen hyvin epämiellyttävän vaikutuksen.

Niin viattomaksi kuin se sittemmin huomattiinkin, piti Valle sitä kuin
edelläkäypänä varotuksena.

Paljon pahempi yllätys oli nähtävästi odotettavissa, ellei hän ajoissa
muuttaisi uhmamielistä seurustelutapaansa Reginan kanssa.

Hän oli ollut huomaavinaan Akun käytöksessä salattua nurjuutta itseänsä
kohtaan.

Tai oliko se ehkä mielikuvitusta?

Kuka sen tietää, vaikka Aku sittenkin olisi hänelle mustasukkainen.

Ehkä hän kääntyisi takaisin Reginan luo nyt kun hänen ystävättärensä
oli karannut ja tehnyt hänet naurunalaiseksi.

Jos Akulla tosiaankin olisi tämän suuntaisia taipumuksia, niin olisi
hän, Valle, loukkauskivenä ystävänsä tiellä.

Tilanne oli muodostunut Vallelle kiusallisen häiritseväksi.

Hän, jota oli pidetty selväpiirteisimpänä ja tahdillisimpana koko
ystäväpiirissä, oli joutunut aiheeksi avioliittoselkkauksille.

Niin juuri — aiheeksi!

Onhan mahdollista, että Aku oli tuntenut palavan käryä jo
Seurahuoneen juhlassa, ja kentiesi juuri se oli antanut aiheen heidän
avioerohommalleen.

Valle ei ollut koskaan kysynyt heiltä kummaltakaan. Hän ei tahtonut
kajota niin arkaluontoisiin asioihin.

Ja mikä syy hänellä olisi ollutkaan tunkeutua toisten salaisuuksiin,
eihän hänellä ollut niissä mitään intressejä valvottavana.

Tyhmä sattuma oli sijoittanut hänet kuin shakki-nappulan laudalle, ja
siirrellyt ruudulta ruudulle.

Ilman hänen omaa tahtoaanko?

Valle myönsi, että tyhmä sattuma oli alussa sokaissut hänet. Ja
sattuman liittolaisena oli epäilemättä ollut Reginan vaikutus.

Mutta Valle oli pitkin matkaa tehnyt erinäisiä omiakin alotteitaan,
eikä vain ollut tahdottomana shakki-nappulana.

Syytä hänessä oli paljonkin.

Kuinkahan kävisi, jos oikein tarkka mittaus tehtäisiin?

Siinä voisi ilmetä sellaisia ratkaisukohtia, että Regina kokonaan
vapautuisi alkusyyllisyydestä.

Mahdotonta on enään, tarkimmankaan erittelemisen avulla, saada selville
kumpi heistä on ensimäisen siemenen kylvänyt.

Miksi ei hän yhtä hyvin kuin Regina?

Ainakin hänen on lähdettävä siitä, että syy on hänen, eikä kenenkään
muun.

Entä sitten?

Silloin on hänen velvollisuutensa myös ensin pysähtyä.

Niin hän oli yrittänytkin tehdä. Hän ei ollut tehnyt enään pariin
viikkoon omasta alotteestaan mitään. Hän oli kyllä puolestaan antanut
perääntymisen merkin.

Riittikö se?

Ei! Se ei ollut riittänyt.

Kuuluvana samaan seurapiiriin, oli Vallen mahdoton karttaa Reginaa.

He tapasivat teattereissa, konserteissa, näyttelyissä, kutsuilla ja
ravintoloissa.

He olivat alituisesti tilaisuudessa tapaamaan toisiaan.

Niin tänäänkin!

Hm!

       *       *       *       *       *

Näissä mietteissä ajoi Valle yksityisiin naamiaisiin Seurahuoneelle.

Hän ei huomannut ihanaa talvea, joka oli saman päivän tulos.

Kärryt olivat saaneet väistyä rekien tieltä.

Talven suloinen rauha oli yhtäkkiä peittänyt suurkaupungin ärryttävän
melun valkoisella taikavaipallaan.

Äänettöminä liukuivat reet. Ainoastaan kulkuset kilisivät, muistuttaen
niin ihmeellisesti maaseudun joulu-aamua.

Iloa ja vilinää oli kaikkialla. Syksyn painostamat mielet olivat
virkistyneet uuteen eloisuuteen.

Tätä ei Valle huomannut. Hänen mielensä ei ollut virkistynyt. Se oli
syksyn-raskas.

Hän heräsi mietelmistään vasta määräpaikkaan pysähdyttäissä.




XXII


Huikaisevasti valaistussa parveke-salissa kiitivät fantasia-pukuiset
tanssijat iloisessa karkelossa.

Väriloisto ja puku-koristeiden kimmellys sivuutti katsojan silmän
alituisella vilinällään.

Tummapukuiset herrat ja mustat dominot olivat juhlan painostavia
ilmiöitä, muistuttaen elämän oikeata, vakavaa pohjasävyä.

Vaaleat ja tummat kaunottaret kilvoittelivat hivelevällä tavalla
erilaisten sulojensa kainossa esilletuomisessa.

Tarkotuksellisen rohkeita pukuleikkauksia ja räikeyttä ei näkynyt
missään.

Julkeuden sijasta nähtiin pikanttia salaperäisyyttä tai naivisti
verhottua ujoutta.

Näkyi, että nämä olivat rajoitetun piirin yksityis-huvit.

Ken halusi, voi naamioista päätellä kunkin asianomaisen makua. Aivan
eri tavoilla olivat useimmat peittäneet ilon ja tanssin lämmöstä
hehkuvat kasvonsa.

Pienet kasvimajat pöytineen, ja koristellut sivuhuoneet olivat täynnä
istujia.

Hajamielisenä oli Valle aluksi katsellut tätä rattoisaa hyörinää.

Hän aikoi pysytellä syrjäisenä tähystäjänä, sillä hänen mielentilansa
ei ollut karnevaali-ilolle suotuisa.

Piiloisesta paikastaan löydettiin hänet kuitenkin pian, eikä hän
vastahakoisesti liittynytkään tuttavien piiriin, sillä hän oli saanut
niellä ohikulkevilta monenlaisia kömpelyyksiä, joitten mauttomasti ja
älyttömästi peitetty tarkotus ärsytti häntä.

Hän oli huomaavinaan melkein kaikkien naamioiden letkauksissa saman
ytimen.

Se koski Reginaa ja häntä.

Niin hän ne puolinaiset lauseet käsitti.

Mitä se heille kuului!

Mitä näillä naamioiduilla oli tekemistä hänen asioissaan!

Tulkootpa sanomaan kaikkea tätä naamioimattomina!

Valle liittyi iloiseen seuraan, ohjattomana ja antautuneena.

Jo illallista syödessä istui Regina hänen vieressään ja iloitsi Vallen
pirteästä mielialasta.

Valle huomasi, että hänessä oli aika korkea hermojännitys. Siirtyessään
köynnöksien ja laakeripuiden varjostamalle sohvalle, tunsi hän
vastustamattoman halun antaa takaisin jokaisen piston, jonka äsken oli
saanut.

Naamioiden ja pukujen takaa tunsi hän ne tuttavansa, jotka eivät
olleet voineet hillitä iloansa, käyttää ivan pistintä aseetonta
miestä vastaan, jommoiseksi naamioimaton henkilö aina tuntee itsensä
naamioiden keskellä. Tuntee itsensä alastomaksi puettujen joukossa.

Jokainen näistä uskalikoista, joka uudelleen lähestyi heidän pöytäänsä,
sai täydellisen nuolisateen niskaansa. Ja jokaisen nuolenkärjen
kätki Valle pehmeään pumpuliin. Se putosi asianomaiseen näennäisesti
vaarattomana, mutta pisti salaa ja syvälle, varmasti ja säälimättä.

Toista kertaa ei tullut kukaan.

Tuntemattomilla ei ollut haluakaan heitä häiritä, ja tuttavat jättivät
heidät rauhaan.

Heidän pöytäkumppaninsa olivat myöskin häipyneet, mikä tanssimaan ja
mikä minnekin.

Regina ja Valle istuivat kahden.

— Sinä olet ihana, sanoi Regina.

— Pyh!

— Kaadatko samppanjaa? Tahdon juoda maljasi.

Regina kohotti täysinäisen lasinsa, ja käänsi naamioidut kasvonsa
Valleen.

— Älyn malja, sanoi hän.

Valle näki Reginan hämmästyvän katseen silmikossa. Huulet hymyilivät
vapaina ja peittämättöminä.

Vallen mielestä värähteli tässä hymyssä pelottava määrä intohimoa.

Noin yksinään esiintyvinä, kun muut kasvojen osat eivät häirinneet
vaikutusta, olivat nämä huulet Vallen mielestä täynnä uhkuvaa hekumaa.
Mehevät ja kirsikanpunaiset! Sen verran raollaan, että valkoisten
hampaitten muodostama juova näkyi.

— Hurmaavien huulien malja! sanoi Valle, yhä tähystäen Reginan huuliin.

Regina painoi päänsä lähemmäksi ja maistoi lasistaan.

Kiihkeä hurma valtasi Vallen.

Hän pani lasinsa pöydälle, tarttui molemmin käsin Reginan päähän ja
suuteli intohimoisesti, juoden rypälemehun Reginan huulilta.

Samassa astui laakeripuun takaa esille musta naamio.

Hämillään päästi Valle Reginan pään kiihkeästä puserruksestaan.

Naamio otti Vallen lasin ja tyhjensi sen jääsäiliöön niin kiivaasti,
että vettä loiskahti pöydälle, ja heitti sitten lasin laakeripuun
juurelle.

Valle hypähti ylös tulistuneena.

— Herra!

Tämähän oli tahallinen loukkaus. Teko oli niin julkea, ettei laajinkaan
naamio-vapaus voinut sellaista sietää.

Naamio pani sanattomana paperiin käärityn esineen pöydälle, osotti sitä
sormellaan ja katosi väkijoukkoon.

Valle aikoi syöksyä perästä, mutta Regina esti häntä.

— Karta huomiota, kuiskasi Regina ja veti Vallen istumaan.

— Sepä julkeata, mutisi Valle kiihtyneenä.

Regina oli ottanut paperikäärön.

He lukivat kääröstä: Kilpa-ajot eivät ratkaise. Palkinnon saa paras
ampuja.

Mitä tämä oli?

Ei kumpikaan ymmärtänyt yhtään sanaa.

Regina avasi käärön nopeasti.

Siellä oli revolveri, uusi ja kiiltävä.

He katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

— Törkeätä pilaa, sanoi Valle ja nousi.

Regina nousi myöskin, kietaisten aseen paperiin.

Kuin yhteisestä suostumuksesta lähtivät he samaan suuntaan minne naamio
oli kadonnut.

He tarkastelivat jokaista mustaa dominoa tutkien, ja tähystelivät
vaanien jokaiseen seurueeseen.

Eräästä pienestä huoneesta löysivät he yksityisen seuran naisia ja
herroja.

Näiden joukossa istui Aku juhlapuvussa, ilman naamiota.

Regina ja Valle katsoivat toisiinsa.

Näytti kuin he molemmat olisivat ajatelleet Akua.

Mutta Aku istui keskellä seuraa rentona ja iloisena, aivan kuin olisi
siinä koko illan istunut.

Valle otti nopeasti käärön Reginan kädestä, ja aikoi sisään.

— Älä, sanoi Regina tiukasti ja veti Vallen nopeasti ovelta mukaansa.

He palasivat paikoilleen.

Valle oli äärimmilleen kiihtynyt.

— Miksi estit minua? Tietysti minun täytyy antaa tämä hänelle takaisin,
sähisi Valle pistäen käärön takkinsa taskuun, aikomuksella heti palata.

— Jos se ei ollutkaan hän.

— Kuka muu sitten?

Valle istui vastahakoisesti.

— Tai jos Aku ajatteli, että sinä teet skandaalin viemällä sen hänelle.
Kaikki lukevat kirjoituksen, saavat tietää tapauksen ja skandaali on
valmis.

Valle mietti.

Reginalla oli oikein.

Keksintö oli erinomainen, jos oli tarkotus saattaa hänet satimeen.

Mutta teko oli siksi julkea, että se vaatisi selitystä. Eihän sitä
tähän voinut jättää.

Ja miksi Aku olisi käyttäytynyt näin häikäilemättömän hävyttömästi
naamion piilossa? Eihän se ollut hänen tapaistaan.

— Oliko hän humalassa?

— Nähtävästi.

— Näitkö sitten?

— En — mutta kun tuollaisia lähettelee.

— Siitä pitää ottaa selvä!

Valle nousi ja lähti niin nopeasti, ettei Regina ehtinyt estämään.

Tultuaan Akun huoneeseen aikoi hän suoraa päätä hyökätä hänen luokseen,
mutta huone oli tyhjä. Seurue oli hajonnut.

Kääntyessään takaisin, näki hän pari tuttavaansa käytävässä, pukemassa
muuatta kolmatta, joka ei itse voinut hoitaa itseään.

Valle jäi ihmetyksestä seisomaan.

Se oli Aku.

Alakuloisena palasi Valle Reginan luo.

Aku oli siis tehnyt tekonsa päihtyneenä.

Asia muutti sen verran muotoaan, ettei siihen tietysti voinut vakavasti
tarttua.

Mutta yhtä vastenmielinen oli tapaus siitä huolimatta.

Valle tunsi itsensä täysin syypääksi siihen, että tuo kunnon mies oli
saattanut itsensä noin ala-arvoiseen tilaan.

Nähtävästi olivat sekä teko että humaltuminen mustasukkaisuuden
aiheuttamat.

Ja mustasukkaisuuden syynä oli Valle.

Tämä oli kaikin puolin sanomattoman ikävää ja epämiellyttävää.

— Hän rakastaa sinua, sanoi Valle Reginalle.

— Lörpön, lörpön!

— Minä tiedän sen.

— Mistä?

— Hän teki tekonsa mustasukkaisuudesta, ja samasta syystä hän oli
humalluttanut itsensä.

— Se on kateutta, mutta ei rakkautta. Kun hän näkee, että muutkin
minusta välittävät, suututtaa se häntä.

— Minä sovitan teidät uudelleen.

— Regina katsoi hämmästyneenä Vallea, riuhtaisi naamion kasvoiltaan ja
heitti sen lattialle.

— Noinko pian sinut humalainen mies pelotti?

Reginan hymyä ja katsetta oli mahdoton sietää.

Valle nielaisi lasillisen sampanjaa, pakotti syrjään äskeiset tunteensa
ja istui.

Tätä asiaa miettisi hän huomenna. Nyt ei ollut siihen tilaisuutta, eikä
hän myöskään pitänyt sopivana pilata Reginan iltaa.

Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön!




XXXIII


Seuraava päivä oli sunnuntai.

Valle oli nukkunut huonosti lopunyötä ja nousi pahatuulisena
vuoteeltaan.

Häntä miellytti joskus aamuisin oleilla pukemattomana, suunnitella
päivän työnsä ja käännellä muutamia elämän tilikirjan lehtiä, kuten
häntä huvitti sanoa.

Mutta nyt pukeutui hän vihapäisellä kiireellä, kuin kostaakseen
itselleen jotakin.

Yhdeksältä hän oli jo täysin valmis pysähtyessään akkunastaan
katselemaan ulko-ilmaa.

Ulkona oli häikäisevän kirkasta, ja aamuaurinko heloitti täydellä
terällään.

Mitä hän nyt tekisi? Mistä alkaisi?

Hän oli ajautunut ahtaaseen kulmion kolkkaan, mistä ei päässyt yli eikä
ympäri.

Tuska oli vellonut hänen ajatuksiaan koko aamun. Hän tunsi hätäisen
kiireen ahdistavan itseään.

Jotakin oli tehtävä — ja tehtävä pian!

Mutta mitä?

Mistä pitäisi alkaa?

Oli Regina erikseen, oli Aku erikseen — ja sitten olivat molemmat
yhdessä.

Eteisen kello soi.

Valle sävähti vähän, multa ei liikahtanut paikaltaan.

Varmaankin se on jotakin, joka koskee eilisiltaa!

— Kuka se oli? kysyi hän hätiköivästi, kun palvelustyttö tuli
työhuoneeseen.

— Kaupunginlähetti toi tämän kirjeen.

Kiihkeästi otti hän kirjeen, ja istui pöytänsä ääreen.

Akulta!

No, vihdoinkin jotakin, josta voi alkaa!

Kuumeisella kiireellä ahmi hän kirjeen sisällön.

Aku pyysi anteeksi eilisiltaista käytöstänsä ja selitti, että hän
oli, ollen liian kiihottuneessa tilassa, saanut äkillisen päähän
piston, nähtyään eräällä tuttavallaan asekauppiaalla tuon revolverin.
Keksintönsä oli hänen mielestään sillä hetkellä niin suuremmoisesti
nerokas naamio-temppu, ettei sitä mitenkään voinut jättää tekemättä.

Mitä sitten tuli sampanjalasin kaatamiseen, niin oli se Akun mielestä
ihan suunnittelematon teko — hetken vaikuttama yllätys hänelle
itselleenkin — kokonaan poikamainen ja ala-arvoinen.

Näitä molempia menettelyjään pahoitteli hän sydämestään, valmistuen
antamaan, sellaisen hyvityksen kuin vanhojen toverien kesken voi tulla
kysymykseen, palattuaan matkaltaan Pietarista, missä hän asiatoimien
tähden viipyisi muutamia viikkoja.

Mitä taas lopuksi tulisi itse pääasiaan, Reginaan, niin olihan hän
harkitulla aikomuksella tehnyt Reginan kanssa välinsä selväksi, joten
se asia ei aiheuta sen enempään.

Luettuaan kirjeen hengähti Valle syvään.

Yksi kulmien sivu oli auennut itsestään.

Tyytyväisenä hypähti Valle ylös. Hänen täytyi päästä ulos raikkaaseen
talvi-ilmaan.

Kepeä ja kirkas talvinen aamu tuntui niin viekoittelevan virkistävältä,
että Valle päätti tehdä pitkän kävelyretken.

Hän suuntasi kulkunsa Töölön tielle, aikoen kiertää Eläintarhan kautta
takaisin kaupunkiin.

Vasta Seurahuoneen kulmassa johtui hänen mieleensä eilisilta, joka oli
antanut aikamoisen iskun hänen hermostolleen.

Eikä se ollut yksistään Akun ajattelematon menettely, joka oli iskun
antanut. Kaikki ärsyttävät pikkutapaukset siellä olivat myöskin tehneet
tehtävänsä.

Onneksi oli Aku poistanut kaikkein ikävimmän ja harmillisimman
asianhaaran, tehden sen erittäin hienolla tavalla — miestä kohtaan,
jota sentään itse asiassa, Akun kannalta katsottuna, oli pidettävä
syyllisenä.

Vallen oli, mielestään, ehdottomasti ei ainoastaan annettava anteeksi
loukkaukset, vaan myöskin puolestaan tehtävä mitä hienotunteisuus
häneltä vaati.

Mitä se sitten vaatisi?

Hän oli liian aikaiseen ruvennut sotkemaan selvittämätöntä vyyhteä.

Reginan ja Akun suhde ei ollut nähtävästi vielä täysin ratkennut, tai
oli se vielä jossakin kohdassaan niin arka, ettei se sietänyt vieraan
kosketusta.

Epähienosti kyllä oli Valle sotkenut itsensä mukaan.

Siitä leikistä oli nyt peräännyttävä hyvässä järjestyksessä.

Mutta mikä olisi tämä hyvä järjestys?

Irtautuminen Reginasta!

Mutta millä tavalla?

Valle oli jo kauan yrittänyt kartella seurustelua, ja lopettanut kaikki
alotteitten tekemiset.

Eikä se ollut auttanut mitään.

Useitten päivien ponnistusten jälkeen sattuu sitten yksi ainoinen
tapaus, kuten suuteleminen eilen illalla, joka pyyhkii heti tyhjäksi
kaikki entiset ponnistelut.

Ja taas on suhde ennallaan!

Regina on liian tarmokas, ja Valle ei voi käyttäytyä epähienosti tai
raa'asti.

Se on mahdotonta!

Näyttää siltä, ettei mies voi irtaantua naisesta ilman toisen naisen
avustusta.

Tätä hän oli monasti miettinyt.

Valle hymähti avuttomasti. Mistä se toinen nyt tulisi apua tuomaan?
Ja olisiko taas ryhdyttävä uusiin selkkauksiin? Tästähän voi syntyä
sellainen ketju, josta ei ikinä pääse irti.

Oikea surmarengas!

Valle oli poikennut Eläintarhan tielle. Hän astui reippaana ja kevyenä,
lumen narskahdellessa anturain alla.

Tuolla tuli vastaan seurue hiihtäjiä.

Valle katseli heidän punaisia poskiaan, ja ajatteli, että
terveydellisistä syistä tuokin käy. Miehille on aivan omiaankin, mutta
hiihtäviä naisia hän ei ihaillut. Ruumis mauttomasti etukumarassa, ja
jalat suksien suunnassa, toisinaan vielä sisäänpäinkin suppeutuneina.

Muuten olivat kyllä hauskan näköisiä valkoisissa villapukimissaan.

Tuolla laski muuan solakka naisvartalo, hohtavalumista rinnettä tielle
päin.

Naisen vartalo notkahteli somasti ja ryhti oli moitteeton.

Näkyvät ne muutamat naiset sopivan suksillekin.

Hiihtäjätär pysähtyi tielle, heitti kevyesti sukset olalleen, ja lähti
kulkemaan Vallea vastaan.

Ihme miten hänen tukkansa kimalteli kullalle! Ja miten kevyenä hän
astui!

Laila!

Valle pysähtyi tahtomattaan.

Tosiaankin! Se oli Laila! Valkoinen hirvi Valtialasta.

Vallen sydän löi rajusti, ja poskipäitä alkoi kuumottaa.

Hän ihastui sanomattomasti. Hänestä tuntui kuin kuukausien ikävöimä,
yötä päivää hartaasti odotettu tapaus nyt juuri olisi sattunut hänelle.

Hän ei edes tullut ajatelleeksi mistä se johtui tai mikä tämä tällainen
tunne mahtoi olla. Niin kokonaan se hänet valtasi.

Se yllätti kuin hyökylaine, ja upotti hänet lämpöiseen syliinsä,
keskellä helmikuun kirkasta aamupakkasta!

— No, kerrankin tapaan teidät! huusi hän jo melkein sopimattoman kaukaa.

Hiihtäjätär pysähtyi, ja katsoi säikähtyen. Näytti kuin veri olisi
paennut hänen ruusuisilta poskiltaan.

Valle riensi vastaan hillitymmästi, ja mahdollisimman kohteliaana.

— Tämäpä herttainen yllätys!

Veret syöksähtivät takaisin Lailan poskille, punaten ne
kahdenkertaisesti.

— Hyvää huomenta, herra Valtiala, sanoi hän hiljaisesti.

Valle ei päässyt selville, oliko Laila ihastunut tai tyytymätön tästä
kohtaamisesta.

Eikä hän paljon sitä ehtinyt ajattelemaankaan. Hänellä oli täysi työ
poikamaisen riemunsa hillitsemisessä.

Joko hän nyt taas oli valmis lyömään päänsä seinään, kuten hänellä oli
viime aikoina ollut tapana?

Mutta, ei hän sitäkään tietä ehtinyt sen pitemmälle. Tapauksen vaikutus
oli voimakkaampi kaikkia muita tunteita.

Vallella oli vaistomainen aavistus näkymättömän virran rajusta
voimasta, joka hellittämättä tempaisi hänet mukaansa. Ja hän antautui
virran vietäväksi.

Hän kyseli ja puheli, vastaili itse, ja kyseli taas.

Laila hymyili hämmennyksen ilme silmissä.

Oliko Lailakin ilman aamiaista? Oli tietysti! Nyt he söisivät yhdessä,
Alppilassa. Hänen täytyi saada palkita Lailan emäntähuolet Valtialassa
— silloin viime syksynä.

Hän otti Lailan sukset ja sauvat kainaloonsa, ihmetellen, ettei
Lailalla ollut enemmän kannettavia.

Lailaa nauratti.

Vallekin nauroi. Nauroi ja lörpötteli.

Ja heillähän olikin ihan loppumaton määrä puhumista.

Oikeastaan heillä kahdellahan vain olikin yhteistä, Vallen mielestä.
Kaikki helsinkiläiset olivat ihan vieraita ihmisiä.

Hehän tunsivat Valtialan, ja kaikki ihmiset siellä. He tunsivat
Rontus-Kallet, kartanonhoitajat, kuskit, vaunuhevoset ja kaikki.

Laila ei vielä oikein ollut mukana tässä kaikessa, mutta ei Valle
sitä huomannut. Ei hän nähnyt Alppilan kumartelevia viinureita, ei
tuttaviaan yleisön joukossa, ei ketään.

Pieneen, auringonpuoleiseen huoneeseen tilasi Valle parhaan aamiaisen,
minkä ravintola voi tarjota.

Istuessaan herkullisessa pöydässä vastapäätä Lailaa, ja katsellessaan
Lailan puhuvaa katsetta, tuntui Vallesta kuin olisi hän juuri herännyt
pitkästä, pahasta unesta.

Nuo ihanat silmäthän olivat olleet hänen sielunsa kaiho, jota hän oli
turhaan koettanut tukahuttaa.

Mutta miksi Laila katsoi toisinaan noin arasti ja epäillen?

Tämä katse oli toinen kuin silloin Valtialassa. Tästä oli poissa se
avonainen, herttainen hymy, joka silloin siinä sädehti.

Valle kaipasi sitä, mutta se ei tullut takaisin.

Hän kyseli oliko Lailalla ikävä, ja koetti udella kaikilla
mahdollisilla tavoilla.

Ei mitään niistä.

Yhtäkkiä Vallelle vaikeni. Tai se oli oikeastaan sangen musta täplä,
joka yritti pimittää Vallen aurinkoa.

Tämä täplä oli Martti.

Ehkä oli Lailalla sittenkin ikävä Marttia.

Tästä piti saada heti selvä, eikä upota ajatelmiin ja päätelmiin, kuten
Valtialassa, ristiäismatkalla.

Valle johdatti keskustelun Valtialan henkilöihin, ja päätti tehdä
äkkihyökkäyksen.

— Onko Martti hiljattain kirjoittanut? kysyi hän niin hyvätuulisesti
kuin suinkin osasi, ettei peljättäisi Lailaa.

Lailan katse pysähtyi hämmästyneenä.

— Minulleko?

— Niin.

— Ei Martti ole ikinä minulle kirjoittanut.

— Eikö?

Vallen kysymyksessä ja ulkomuodossa ilmeni niin tavaton määrä
hämmästystä, ihmettelyä ja iloa, että Laila ehdottomasti purskahti
nauramaan.

— Joku muu sulhanen sitten, koetti Valle jatkaa, ikäänkuin leikkinä.

— Ei ole!

— Etteikö olisi?

— Ei!

— Sulhasta — nimittäin?

Valle ei huomannut peittää viimeistä kysymystään, eikä ilmettään.

Laila nähtävästi luki hänen sisimpänsä.

— Eikä ole, sanoi Laila, ja Valle näki entisen hymyn vilahtavan Lailan
katseessa ja naurun leikkivän suupielissä.

Nyt Valle oli onnellinen.

Ei hän välittänyt, vaikka Laila luki hänen sydämensä kirjaa.

Niin hän tahtoikin.

Aivan kuin saduissa oli hänen toivomuksensa mukaan ilmestynyt
vapauttava nainen hänen tielleen.

Ainoastaanko vapauttava?

Ainoastaan välikappaleko hänen käteensä?

Ei!

Valle pani merkille, että hän oli syvästi rakastunut tähän valkoiseen
hirveensä.




XXIV


Koko sunnuntai-päivän viettivät Valle ja Laila
toistensa-löytämis-juhlaa.

Valtialassa olivat tunteet heränneet, ja nyt ne olivat puhjenneet
kukkaan, huolimatta syksystä ja talven lumesta, ja huolimatta kaikesta
siitä pölystä, jota Valle oli näinä kuukausina ripotellut hennoille
tunteittensa taimille.

Valle oli saanut tietää, mitä merkitsi Lailan epäilevä ja hämmentynyt
katse.

Laila oli pelännyt joutuneensa taas uudelleen saman harhakuvan
pauloihin, joka jo kerran ennen oli hänet vanginnut, ja sitten
heittänyt säälimättä ja aiheettomasti syrjään.

Mutta olihan Vallella ollut syytä mustasukkaisuuteen?

Syytäkö?

Miksi ei myöskin Lailalla? Ehkä vielä enemmän! Luultavasti paljonkin
enemmän!

Vai tahtoiko Valle tehdä itsensä naiviksi ja käydä pyhimyksestä?

Näin laskivat Valle ja Laila onnellisten ihmisten kevyttä leikkiä,
lähellä vakavuuden rajapyykkejä.

Ajatukset eivät tähän leikkiin kiintyneet, eivätkä tunteet pysähtyneet.

Iloisina ajelivat he kaupungilla, erosivat hetkeksi pukeutuakseen
päivälliselle Fenniaan, ja lopettivat iltansa teatterissa.

Laila ei sitten enään jaksanut illalliselle, ja Vallekin halusi
yksinäisyyteen, uuden onnensa kanssa kahden kesken.

Saatettuaan Lailan kotia, Töölön uuteen, kauniiseen kaupunginosaan,
ajoi Valle kotia.

Saattomatkalla oli Valle saanut vastustamattoman halun suudella Lailaa.

Laila oli katsonut pitkään, ihmetellen ja oudoksuen.

Sitten oli katse sulanut pehmeäksi ja hehkuvaksi, vihlaisten Vallen
sydäntä aavistamattomalla sulolla.

Silloin oli Valle tulisesti suudellut Lailaa.

Kotimatkallaan loikoi Valle mukavassa reessä, tietämättä olemuksestaan
muuta kuin huumaavan värinän, joka sytytti sielun sisimmät kielet
ihaniin sointuihin.

Hän ei ajatellut mitään. Hän muisti vain Lailan sylissään, ja hurma
vapisutti hänen hermostoaan ja kiehutti vieläkin hänen vertaan.

Onnesta juopuneena saapui hän huoneustoonsa, hiipi makuukamariinsa ja
heittäytyi mahdollisimman pian vuoteelleen.

Tämä oli ensimäinen, pilvettömästi onnellinen päivä hänen elämässään.

Ja kuinka se oli alkanut!

Mitenkä lähellä toisiaan hiipivätkään vastakohdat ihmisen elämässä!




XXV


Näiden tapahtumain jälkeen eli Valle kuin uutta elämää, ja uudella
tavalla oli hän järjestellyt osanottonsa seuraelämään.

Iltamatilaisuuksissa liikkui hän yksinomaan Lailan seurassa.

Hän piti Lailaa kuin kilpenään, suojellakseen itseään kaikilta
mahdollisilta yllätyksiltä.

Yksinään liikkui hän ulkona ainoastaan tarkasti rajoitetussa
miesseurassa, visusti karttaen niitä tovereita, joilla oli taipumuksia
kuletella naisia mukanaan.

Tämä menettely oli pakottanut Reginan yhä etääntymään Vallesta.

Kotona Valle oli antanut muuttaa telefoonin eteiseen, eikä enään
koskaan mennyt vastaamaan ennenkuin palvelija oli ilmoittanut, kuka
halusi häntä puhutella.

Tämä oli katkaissut Reginalta viimeisenkin tien.

Parin kirjeen lähettäminen oli jäänyt myöskin ihan tehottomaksi.

Aku oli tästä kaikesta paljon enemmän mielissään kuin mitä hän edes
itselleenkään tunnusti, ja mitä Vallekaan oli voinut edellyttää.

Nyt Regina ja Aku seurustelivat vallan huomattavalla tavalla keskenään,
ja Valle oli saanut Akusta entistään paremman ystävän.

Valle oli pakotettu pitämään ”ikuisena ystävyyden muistona”, kuten Aku
sanoi, tuon onnettoman revolverin.

Aku tahtoi niin, ja niin se piti olla.

Nyt koristi myöskin Vallen salin seinää komea maalaus Valtialasta.

Sen vernissaus oli toimitettu juhlallisesti, mutta — ilman naisia.

Valle ei ollut tahtonut viedä yhteen Lailaa ja Reginaa, eikä kumpaakaan
yksikseen voinut jättää pois.

Näihin elämänsä uudestaan järjestämisiin oli Vallella vielä muitakin
syitä.

Valle oli mielestään jo mennyt liian pitkälle, ja herättänyt liian
paljon huomiota.

Sitten oli Laila siirtynyt soppakoulusta opiskelemaan näyttämötaidetta,
yksityisen opettajan johdolla.

Aikomus oli, että Lailan julkinen ensi-esiintyminen tapahtuisi
seuraavan huvikauden alussa. Ja Valle piti välttämättömänä, ettei
Lailasta pääsisi liikkeelle mitään pahoja juoruja, mitkä voisivat
vahingoittaa hänen esiintymistään.

Tämänkin tähden oli Valle vetänyt tarkasti harkitut viivat omalleen ja
Lailan elämälle.

Jokainen teko ja jokainen askel oli edeltäpäin suunniteltu ja
arvosteltu.

Heidän ensimäisen tapaamisensa juhlapäivä oli jäänyt myöskin
viimeiseksi riemupäiväksi heidän yhdessäolossaan.

Kaikki oli sen jälkeen kaavamaista ja muotoihin upotettua.

Palkintona tästä kovuudesta oli kyllä Lailan nopea edistyminen ja
virheettömän maineen säilyminen, jotka molemmat olivat Vallelle
sanomattoman tärkeitä asioita, sillä hän tahtoi säilyttää Lailan
pilkuttomana, hänen astuessaan uudelle uralleen.

Tähän asti tunsi Laila Vallen suunnitelmat.

Mutta entä sitten?

Valle kyllä oli jo täysin vakiintunut siihen ajatukseen, että Laila
ja hän sittemmin yhdistyisivät, mutta ei hän tästä ollut Lailalle
koskaan puhunut mitään, arvellen, että ensin on tuo koe-esiintyminen
sivuutettava.

Sitä ei saisi häiritä millään ulkoapäin tulevilla sivu-vaikutelmilla.
Siksi oli heidän elämänsä muodostettu, Vallen tahdosta, näin karuksi.
Ja Valle iloitsi saavutetuista tuloksista.

Mutta tästä ohjelmasta koitui muitakin tuloksia. Ja ne ilmenivät
laskelman ulkopuolella.

Lailan silmiin oli taas ilmaantunut tuo aristeleva, hämmennystä ja
pettymystä ilmaiseva katse.

Sama katse, jonka Valle oli nähnyt Eläintarhan tiellä.

Mutta ei Valle sitä huomannut.

Hän oli niin innostunut asiaansa ja suunnitelmiinsa, ettei hän sitä
nähnyt.

Ei hän nähnyt sitäkään, että Laila yhä vieraantui hänestä, ja että
heidän tapaamisensa oli saanut jonkinlaisen virallisen kankeuden, jossa
oli ainoastaan kaukaisia kajastuksia entisistä rakkauden ilmauksista.

Syynä ei suinkaan ollut Vallen kylmeneminen. Päinvastoin!

Laila oli hänen ainaisena ajatustensa esineenä. Mutta hän olisi
tuominnut luonteensa itsekkääksi, ja menettelynsä arvottomaksi, jos hän
nyt, tänä lyhyenä aikana, josta niin paljon riippui, olisi sotkenut
Lailan tielle omia pyyteitään, harrastuksiaan ja mielihalujaan. Niille
jäisi kyllä tarpeeksi aikaa myöhemminkin.

Asia oli Vallen mielestä niin selvä, ettei pieninkään ajatus
milloinkaan eksynyt sitä horjuttamaan.

Sentähden hän tulkitsi väärin Lailan kummastelevan ja kysyvän katseen.
Hän näki Lailan vain oman luonteensa heijastuksessa, eikä nähnyt itse
Lailaa — ei nähnyt rakastunutta naista.

Mitään käännettätekevää ei heidän suhteessaan ollut tapahtunut vielä
silloinkaan, kun Laila, laivakulun auettua, matkusti opettajansa kanssa
ulkomaille näyttämötaidetta tutkimaan.

Valle oli tämän keksinyt ja kustansi matkat.

Vasta laivarannassa, hyvästijättäessä, oli Vallen huomio kiintynyt
Lailan pitkään ja tutkivaan silmäykseen.

Silloin Valle kyllä luki siinä soimauksen, joka häntä hämmästytti.

Se hämmästytti häntä, sillä ei hän sitä ymmärtänyt.

Kaihomielisenä ja suunnattomasti ikävissään palasi Valle rannalta.

Mutta hän karaisi itsensä, sillä näinhän täytyi olla, hänen mielestään.

Hän ei tietänyt, että laivahytissä vuoti nuoren naisen sydämen tuska
kyyneltulvana pakahtuneesta rinnasta.

Katkerasti itki Laila uutta pettymystään.

Jokainen kyynel katkoi hienon, sydämiä yhdistävän, kultaisen säikeen.




XXVI


Ensimäisen ikävän tuskan haihduttua ihmetteli Valle sitä vapauden
tunnetta, mikä valtasi hänet Lailan matkan jälkeen.

Oli kuin hän olisi päässyt jostakin painostavasta, raskaasta tehtävästä.

Hän oli taas kuin ennen. Mitkään velvollisuudet eivät sitoneet häntä.

Hän ikävöitsi kyllä Lailaa. Mutta siitä huolimatta tuntui elämä
kevyemmältä. Mutta tätä keveyttä ei kestänyt kauan. Vapauden tunne
katosi, mutta ikävyys jäi jälelle.

Se kasvoi päivä päivältä.

Vallen täytyi ruveta etsimään toveriseuraa, silla hän tunsi painostavan
yksinäisyyden rasittavan häntä aivan toisella tavalla kuin Lailan
ollessa kaupungissa.

Silloin hän nautti kaikista kieltäymyksistä. Niillähän oli silloin
oma tarkotusperänsä. Nyt ei ollut mitään syytä jatkaa sellaista
erakkoelämää.

Vähitellen hän rupesi ottamaan osaa kaikkeen, missä muutkin olivat
mukana. Eihän hänellä enään ollut syytä niin tarkasti rajoittaa
seurapiiriänsä, mutta täysi syy oli mahdollisimman mukaan lyhentää
ikävää odotusaikaansa.

Loppupuolella kesää palaisi Laila kotimaahan. Sitä ennen sijoittaisi
opettaja Lailan johonkin sopivaan paikkaan muutamaksi viikoksi kieltä
oppimaan, sen jälkeen kun teatterit olisivat sulkeneet ovensa.

Lailan palattua viettäisivät he jonkun viikon Valtialassa.

Tällainen oli suunnitelma.

Aikaa tappaakseen oli Valle tehnyt toisten seurassa erään huvimatkankin
Tallinnaan.

Hän ei ollut koskaan käynyt tuossa vanhassa, historiallisessa
kaupungissa, eikä tuossa maassa, missä eli läheinen sukulaiskansa
ainoastaan kapean meren erottamana.

Reginakin oli tällä matkalla mukana.

Hänen suhteensa esiintyi Valle karttelevasti ja suljetusti, mutta
Regina käyttäytyi aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Joskus luuli Valle tavottaneensa Reginan katseessa leimahtavan salaman,
mutta heti se sammui salaperäiseen hymyyn.

Akun tähden ei Valle halunnut lähempää yhteyttä, ja turvautui sentähden
melkein kokonaan neiti Rusolan seuraan, jota seuraa Regina näkyi
karttavan.

Näin hän teki matkan jälkeenkin, Helsingissä, milloin he sattuivat
yhteen.

Useita kertoja ei se tapahtunutkaan, sillä taas oli alkanut tuo
Vallelle vastenmielinen Helsingin tyhjentyminen.

Valle jäi yhä enemmän yksin.

Ensi kerran elämässään tuntui keski-kesäinen Helsinki Vallen mielestä
ikävältä ja kuivalta.

Mutta tästä syytti hän sitä seikkaa, että Lailan matkasuunnitelma oli
tilapäisesti venähtänyt.

Oltiin jo heinäkuun lopussa, ja vielä oli Laila Pariisissa.

Kärsimättömänä odotti Valle joka päivä kirjettä tai opettajan
palaamista, mikä merkitsisi Lailan pysähtymistä johonkin määrättyyn
paikkaan.

Vallen kärsimättömyys johtui siitä salaisesta mielihalusta, joka oli
vähitellen alkanut kyteä hänen mielessään, että hänkin pistäytyisi
tuolla Lailan levähdyspaikassa.

Valle tuli yhä levottomammaksi, ja hermostuneemmaksi. Pariin viikkoon
hän ei ollut saanut mitään tietoja Lailasta.

Oltiin jo elokuun alussa.

Eikä vieläkään tietoja!

Valle vietti tuskallisia päiviä, ja vielä tuskallisempia öitä.

Hän oli läpikäynyt tuhannet syyt tähän vaiteliaisuuteen. Eikä hän uusia
mahdollisuuksia enään voinut mitenkään keksiä.

Eräänä sateisena aamuna tuli vihdoinkin opettaja hänen luokseen.

Missä Laila oli?

Tämä ystävällinen rouva alkoi selostella heidän matkojaan, mutta Valle
keskeytti hänet kiihkeästi.

— Missä Laila on?

— Saksin Sveitsissä. "Valkoisessa Hirvessä". Tässä on osote.

— Dresdenin läheisyydessä?

— Niin.

— Valle oli melkein parkaissut kysymyksensä. Vanha rouva ihan peljästyi.

Kiihkeästi sieppasi Valle osotteen, ja tuijotti siihen.

Tätä ei Lailan opettaja ollenkaan ymmärtänyt.

Vallekin älysi pian, että opettaja oli tehnyt tehtävänsä ja oli
syytön asiaan, mikä oli hänelle vallan tuntematon. Mutta ei Valle
myöskään halunnut kuulla enempiä selityksiä, vaan kirjoitti nopeasti
maksu-osotuksen sovitulle palkkiolle, ja saattoi rouvan ovelle.

Valle oli saanut kuin iskun takaraivolleen.

Hän lyyhistyi sanattomana kirjoituspöytänsä ääreen.

Hän näki kuin heijastajan valossa käyttäytymisensä Lailaa kohtaan, näki
Lailan kainot lähestymisyritykset, ja näki Lailan kysyvät katseet.

Nyt hän näki kaikki, ja kaikki hän ymmärsi.

Oliko hän ollut sokea tai mieletön?

Hän oli typerästi myrkyttänyt, hitaasti kuolettanut oman onnensa ja
jäätänyt Lailan tunteet!

Nyt oli Laila Martin läheisyydessä — "Valkoisessa Hirvessä!" Ja
tietysti Martti oli vielä Dresdenissä! Tietysti!

Mielipuolen tavoin hypähti Valle tuoliltaan.

Mikä päivä, ja milloin lähtee laiva?

Hän pusersi päätään molemmin käsin. Täytyihän hänen kylmästi ajatella.

Laiva lähtisi tänään!

Mikä onni!

Ja kello oli vasta 10.

Kuumeisena soitteli hän laivakonttooriin ja passitoimistoon, antoi
nopeita määräyksiä emännöitsijälle ja syöksyi ovelle pankkiin
mennäkseen.

— Täällä on matkalaukussa revolveri. Annetaanko se olla siellä? kysyi
emännöitsijä kiirehtivältä isännältään.

— Annetaan, huusi Valle, ymmärtämättä kysymystä.




XXVII


Swinemünden satamasta suoraa päätä junaan!

Jumalan kiitos, ettei tarvinnut mennä hitaalla laivalla Stettiniin asti!

Sitten yhtä ajoa läpi humisevan ja kuohuvan Berliinin, kohti Dresdeniä.

Autolla huimaa vauhtia vuoristoradalle, jolla noustiin "Valkoisen
Hirven" harjanteelle.

Jo näin lähellä!

Minuttiakaan hukkaamatta, hetkeäkään levähtämättä, oli Valle
taivaltanut.

Mutta hirmuisen hidasta oli kaikkien kulkuneuvojen vauhti. Jo tuhannen
kertaa oli Vallen ajatus käynyt määränpäässä.

Tuhansia eri mahdollisuuksia oli hän kuvitellut tapahtuneen, ja
tuhannella eri tavalla oli hän soimannut itseään menettelystään Lailaa
kohtaan.

Hänen syynsä oli yhä kasvanut, saaden pilvien jättiläismuodon ja
vuorien raskauden.

Kuinka voikin mies, jolla on edes senkinlaiset aivot ja senkinlainen
elämänkokemus kuin hänellä, menetellä näin kömpelösti, näin
tahdittomasti, näin epämiehekkäästi naista kohtaan, jota hän rakastaa!

Aivan kuin hän olisi ollut isä tai veli tai holhooja!

Hänhän ei ollut mitään niistä. Hän ei ollut muuta kuin mies, joka oli
silmittömästi rakastunut nuoreen, herttaiseen, ihanaan naiseen. Ja tämä
mies oli käyttäytynyt kuin vanha täti tai tekopyhä mailmanparantaja!

Hyi!

Miten sellainen oli mahdollistakaan? Ja mistä sellainen oli voinut
ollenkaan johtuakaan?

Tietysti hänen kirotusta tahdistaan, hillitystä elämänkatsomuksestaan,
tyhmistä sopivaisuuskäsitteistään ja valhe-siveydestään.

Vielä kerran — hyi!

Oliko hän mikään siveellisyyden apostoli!

Kyllä — muka!

Siveellisyyttäkö se oli ollut tuokin Reginan juttu!

Ja mitä hän tällä barbaarisuudellaan on voittanut?

Voittanutko?

Hän on voinut menettää kaikki.

Hän on voinut pelata valtit käsistään, tuntematta korttien arvoa.

Olisi vain oikein hänelle, oikein ja kohtuullista, että Laila olisi
lahjoittanut sydämensä ja itsensä jollekin toiselle.

Kenelle toiselle?

Tietysti Martille.

Kohtalo on asettanut sen miehen hänen tielleen ikuiseksi kiusaksi!

Hän on aina siellä, missä häntä ei tarvita.

Laila on syytön kaikkeen. Hän on viaton, vaikka mitä olisi tapahtunut.

Eihän sellainen ruusu ole syntynyt kuivettumista varten!

Ja kenen tähden?

Sellaisen mahdottoman ihmisen tähden kuin hän.

Oliko hän edes normaali-ihminen?

Ei mikään hänen toimistaan tässä asiassa voi sitä todistaa.

Ainoa oikea toimenpide on se, että hän nyt istuu tässä
vuoristorata-vaunussa, matkalla korjaamaan tyhmyyksiänsä.

Hän tulee myöskin tekemään kaikki, mitä tehtävissä on.

Ei hän tule syyttäjänä esiintymään, vaan nöyränä anteeksianojana.

Vuoristoratavaunu pysähtyi ylängön reunalla, ja Valle kiirehti auttoon,
sanoen osotteen.

Yhä rajummin jyskytti hänen sydämensä.

Nythän hän oli kohta määränsä päässä.




XXVIII


Saksilainen rouva kutsui ystävällisesti Vallen vierashuoneeseensa,
toivoen hänestä saavansa uuden asukkaan täysihoitolaansa.

Valle pysähtyi ovipieleen ja kysyi kiireisenä neiti Hirveä.

— Oletteko hänen kotimaastaan?

— Olen. Hän asuu siis täällä?

— Hän ei asu enään.

— Ei?

— Hän on matkustanut.

— Matkustanut? Minne?

— Kotimaahansa. Toissapäivänä.

Muukalainen herra ovensuussa oli tullut aivan kalpeaksi.

Rouva kiirehti uudestaan tarjoamaan hänelle istuinta.

Vallea väsytti niin, että häntä horjutti. Pyyhkien kylmää hikeä
otsaltaan, lysähti hän rouvan osottamalle istuimelle.

Rouva kertoi, että Laila oli asunut täällä toista viikkoa, ensin
erään rouvasihmisen seurassa ja sittemmin yksinään. Koko ajan oli hän
seurustellut erään herrasmiehen kanssa, joka kielestä päättäen, oli
hänen maalaisiaan ja asui nähtävästi Dresdenissä.

Toispäivän aamuna oli sitten tuo samainen herrasmies tullut
tavalliselle käynnilleen, ja samaan aikaan oli saapunut jokin
sähkösanoma neidille.

Heti sen jälkeen pyysi neiti laskunsa, ja ilmotti, että hänen oli heti
lähdettävä kotimaahan. Kiivaan keskustelun jälkeen olivatkin he sitten
kiireesti lähteneet samalla autolla.

— Mistä he kiistelivät?

— Mahdotonta tietää. He puhuivat omaa kieltään.

Valle tuijotti sanattomana lattiaan.

— Oletteko neidin omaisia? kysyi rouva tutkien.

— Olen. Tulin häntä noutamaan kotia. Mitähän siinä sähkösanomassa
mahtoi olla?

Rouva rupesi toimekkaasti etsimään pöytälaatikosta jotakin.

— Neidiltä oli pudonnut pöydän alle pari kirjettä. Antaisinkohan ne
teille, puheli rouva etsiessään laatikosta.

— Tuossa kirjekuoressa, luulisin. Oikein! Täällä on yksi sähkösanomakin.

Rouva ojensi paperit Vallen kurkottavaan käteen.

Sähkösanoma oli Lailan opettajalta: Valtiala tyytymätön olinpaikkaanne.
Kehoitan lähtemään.

Kirjeitä ei Valle aikonut lukea, mutta hänen silmänsä sattui omaan
nimeensä ja pariin epäilystä herättävään sanaan.

Tarkottamatta mitään, ajattelematta mitään istui Valle saamattomana,
tuijottaen kirjeisiin.

Toinen oli nimetön ja täynnä salaperäisiä viittauksia Vallen
rakkaussuhteista Helsingissä.

Ensin Valle ei sitä ollenkaan älynnyt, mutta lopulta hänelle selvisi,
että joku ilkeämielinen henkilö oli tahtonut irrottaa Lailan mielen
hänestä.

Käsiala muistutti Reginan käsialaa.

Valle vilkasi nopeasti toista kirjettä. Sen oli allekirjoittanut
Martti, ja oli se nähtävästi rakkauskirje.

Lukematta sitä, pisti Valle paperit taskuunsa.

— Teidän luvallanne?

— Olkaa hyvä!

Vallea pyörrytti, ja kurkussa tuntui polttava jano. Muistaen
saksalaisten täysihoitolain tavat, pyysi hän saada lasin viiniä.

Emäntä kiirehti hakemaan.

Hitaasti kulki Vallen ajatus. Se pysähteli muutamiin epäselviin
mielikuviin.

Missä hän olikaan?

Miksi täällä tuntui niin ummehtuneelta ja ahtaalta?

Tämähän tuntui aivan hautakammion tapaiselta. Niin yksinäiseltä, niin
aution yksinäiseltä ja kolkolta!

Hänen hautakammionsahan tämä oli!

Hän oli tullut "Valkoiseen Hirveen" kuolemaan.

Tässä oli mennyt pirstaleiksi hänen purtensa.

Yhtäkkiä hän muisti unensa rautatievaunussa, ensikertaa matkustaessaan
Lailan kanssa. Hän oli istunut poron pulkassa — tai liekö ollut hirvi —
ja pulkka oli murskaantunut kallioseinämään.

Niin juuri oli käynyt.

Tälle saksilaiselle ylängölle oli hän haaksirikkoutunut lennossaan.

Martin kirje poltti hänen ihoaan povitaskussa. Hänen täytyi siirtää se
päällystakin ulkotaskuun. Siellä tuntui olevan jotakin kovaa.

Mitähän se mahtoi olla?

Valle katsoi arkaillen ja epäillen, arvellen, että hänellä oli vieras
päällystakki. Mutta hän tunsi Akun antaman revolverin.

Milloin ihmeessä hän sen oli taskuunsa pannut?

Sitä hän ei jaksanut muistaa.

"Paras ampuja saa palkinnon".

Hm!

Valle hymähti katkerasti ja pisti aseen taskuunsa.

Emäntä toi hänelle tarjottimella pullon viiniä ja ison lasin.

Valle joi ahnaasti, kuin henkensä edestä useita laseja, pyysi jättää
pienen setelin emännän ystävällisestä vaivasta ja lähti.




XXIX


Sairalloisella kiihkolla ja hermosto ylimmilleen jännitettynä oli Valle
taivaltanut tämän pitkän matkan kotimaastaan tänne "Valkoiseen Hirveen".

Tullessa oli mieli läikehtinyt toivosta toivottomuuteen, ja
toivottomuudesta toivoon.

Nyt palasi Valle samaa tietä ja samalla kiireellä, mutta suloiset
toiveet eivät enään läikehdittäneet eri mieli-aloja, eivätkä
viihdytelleet myrskyisiä tunteita.

Synkkänä ja kuoleentuneena lepäsi hänen sielunsa pinta, eikä ajatus
jaksanut puhaltaa siihen eloisuuden väreilyä.

Tulinen kiire oli ainoa tarmokkuuden piirre.

Yksi tunne oli ainoa elämän merkki — vaikka se piili syvällä, niin
syvällä.

Hän rakasti Lailaa tuskallisella, kiihkoisalla, tragillisella
tunteella, joka poltti kuin liekehtivä tuli hänen rintaansa.

Yksi ajatus oli ainoa vauhtipyörä koneistossa.

Hän tahtoi heti, niin pian kuin suinkin, aivan heti tavata Lailan,
saadakseen vastauksen yhteen ainoaan kysymykseen.

Rakastiko Laila häntä?

Kaikki muu oli toisarvoista.

Tätä kysymystä takoivat junan jyske ja laivan kone.




XXX


Pimeänä ja sumuisena elokuun iltana ajoi ylimääräinen juna puuskuten ja
höyryten Valtialan asemalle.

Junan ainoasta vaunusta, jo ennenkuin juna oli pysähtynytkään, hyppäsi
eräs herrasmies asemasillalle ja kiirehti sivulleen katsomatta
Valtialaan vievälle oikotielle.

Se oli Valle.

Näin lähellä siis!

Kosken sillalla hengähti hän syvään ja katsoi kartanoa.

Ylikerran vierashuoneen akkunoista loisti tuli puiston vanhojen tammien
ja lehmuksien oksille.

Toinen kerros näytti pimeältä. Ainoastaan muutamat alikerran akkunoista
olivat valaistut.

Päämäärän läheisyys ja koskesta pärskyvä huura antoivat eloa
väsyneeseen mieheen.

Valle hengähti vielä syvään, rauhoittaakseen tärisevää hermostoaan, ja
lähti sitten epävakailla askeleilla kartanoa kohti.

Pihamaalla ei ollut ketään.

Tyhjä oli myöskin suuri eteinen.

Valle juoksi henkeään pidättäen yläkerran eteiseen.

Siinä hänen täytyi pysähtyä hengähtämään ja hillitsemään sydämensä
tykytystä.

Hän kuuli ääniä isosta salista, ja heristi kuuloaan.

Ne olivat Lailan ja Martin äänet.

— Miksi sinä kiusaat minua? sanoi Laila.

— Kiusaanko minä, kuului Martin ääni.

— Kiusaat. Sinä seurasit vastoin minun tahtoani "Valkoisesta Hirvestä".
Ja Helsingistä seurasit jälkiäni tänne, ajaen kuin metsän otusta.

— Minä olen ajanut hirveäni.

— Mutta minä en siedä sitä!

— Olethan ennen sietänyt?

— Se on kyllä ikävää, mutta minä en siedä sitä enään.

— Tiedäthän, että minä rakastan sinua.

— Ole vaiti!

— Ja sinä olet ennen sallinut ja sietänyt minun rakkauttani.

Puhe oli ollut kova-äänistä, mutta nyt muuttui Martin puhelu pehmeäksi
ja lämpimäksi.

Valle ei erottanut sanoja.

Samassa kuului jotakin kolinaa.

— Anna minun olla, tai sinä saatat minut inhoamaan itseäsi! kuului
Lailan ääni kovemmin.

Valle riuhtasi oven auki ja astui sisään.

Martti oli ahdistanut Lailan sohvan kolkkaan, pöydän taakse, ja tahtoi
väkisin ja intohimoisesti suudella Lailaa.

Valle aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut ääntä kurkustaan, eikä sitä
tarvittukaan, sillä huomio oli kiintynyt häneen jo muutenkin.

Martti hypähti sohvalta ja jäi jähmettyneenä seisomaan paikalleen.

Valle tempasi pöydän etäämmäksi sohvasta, jolla Laila istui silmät
suurina ja tuijottavina.

Ensimäinen vaisto painoi Lailan päätä väkisin alas Vallen pelottavan
katseen edessä. Mutta Valle oli vain vilkaissut häneen ja terästänyt
senjälkeen hurjistuneet silmänsä Marttiin.

Nopeasti kuin loukusta vapautunut lintu pyrähti Laila ulos huoneesta,
ja kiiti samaa vauhtia rappusia alas alikertaan, jättäen nuo molemmat
miehet tuijottamaan vastakkain.

Vasta eteishallin ulko-ovella pysähtyi Laila.

Vasta siinä hän ymmärsi mitä oli tapahtunut ja hän katui, että oli
jättänyt veljekset kahden kesken.

Jumala tietää mitä siellä nyt voi tapahtua!

Eikä hän uskalla ketään sinne lähettää. Eihän tämä asia sopinut
sivullisten korville.

Kyllä hänen täytyi palata!

Laila oli jo portaan juurella, mutta siihen hän pysähtyi äkkiä.

Ei! Ei hän uskaltanut.

Samassa muisti hän salaportaat pirunkammioon.

Salamana kiirehti hän varastohuoneeseen, avasi tomua pöllähtävän oven
salaportaille ja alkoi kiivetä ylös.

Ummehtunut ilma oli tukehduttaa hänet, mutta ei hän sitä huomannut. Hän
vain nousi yhä ylemmäs.

Vihdoin loppuivat portaat suljettuun oveen. Hän työnsi sitä rajusti,
ja kuuli lukon irtaantuvan ruostuneista nauloistaan. Onneksi se ei
pudonnut.

Laila oli päässyt pirunkammioon.

Hän kuunteli.

Ei kuulunut mitään.

Ovi saliin oli avattava. Ja Laila ryhtyi työhön mahdollisimman hiljaa.

Ovi aukeni, ja nyt erotti hänet ainoastaan seinä-ryijy salissa olevista.

Hän kuuli Vallen äänen, mutta se oli vain kähisevää korinaa.

Valle olisi tahtonut huutaa tuolle miehelle kuin tuomiotorvella, miten
hän oli tullut Vallen ja Lailan väliin ja turmellut heidän elämänsä,
mutta kieli totteli huonosti aivojen käskyjä, eikä kurkusta tullut
oikeata ääntä.

En minä ole tullut väliin, kuului Martti sanovan. Laila oli minun
ennenkuin hän sinua tunsikaan.

— Mutta sitten hän oli minun, ja minä vaadin sinut tilille.

— Suotta on nostaa tällaista melua tuollaisen tytön tähden, sanoi
Martti.

— Minkälaisen?

— Joka myötäänsä jakaa rakkauttaan eri miehille.

Verhon takaa kuului tukahutettu äännähdys.

Valle ei sitä kuullut, mutta Martti vetäytyi verhoa kohden.

— Ei askeltakaan paikalta, sähisi Valle, temmaten taskustaan revolverin.

— Älä! huudahti Martti.

Valle katsoi revolveria vapisevassa kädessään.

Välähdykseltä, aivan kuin salama olisi iskenyt hänen aivoissaan, näki
Valle itsensä hyvin koomillisessa tilanteessa.

Hän oli uhkaamassa revolverilla naisensa viettelijää, samoin kuin häntä
oli aikoinaan uhattu.

Ja asekin vielä oli sama.

Tämähän oli tuiki naurettavaa!

Eihän hän ampua voinut! Sehän oli mahdotonta!

Mutta samassa sammui tämän salaman valo, ja Valle käsitteli uhkaavasti
revolveria vapisevilla, hermostuneilla sormilla.

Seisten lähellä verhoa kohotti Martti kätensä, suojellakseen itseään.

— Älä ammu! Hulluhan sinä olet!

Samassa pamahti laukaus.

Valle säikähti kovin ja pudotti aseen kädestään.

Heikko parkaisu kuului verhon takaa ja verho liikahti samalla.

Raskaasti kuului jotakin putoavan lattialle pirunkammiossa.

Valle hyökkäsi ryijyn luo ja kiskaisi sen yhdellä riuhtaisulla
lattialle.

Hän seisoi avatun oven edessä ja näki verissään makaavan Lailan
pirunkammion lattialla.

Hurjan kauhun valtaamana syöksähti Valle polvilleen Lailan viereen ja
nosti Lailan yläruumiin syliinsä.

— Jumalan nimessä! Laila! Rakas, oma Lailani!

Raukeata ihmettelyä ja hämmennystä näkyi Lailan katseessa.

Tämän katseen Valle tunsi.

Se pisti häntä sydämeen, ja sieltä päänpohjaan kuin nuoli.

— Sinuako ammuin?

Lailan silmät himmenivät yhä.

— Ammuit valkoisen hirvesi! kuului katkonainen kuiske Lailan huulilta.

Pää hervahti pahasti Vallen käsivarrelle. Valle parkaisi kuin olisi
tikarilla sydämeen pistetty, ja aivot hämärtyivät, peittyivät usvaan.
Maailma pimeni.

       *       *       *       *       *

Pirunkamarin lattialla istui liikahtamattomana murtunut mies ja piti
veristä naisruumista sylissään.

Olikohan tälle lattialle koskaan ennen taittunut nuori elämä tai
veriinsä vaipunut suloisen, nuoren naisen ruumis?

Kuka tietää!

Kaunis ruusu oli nyt katkennut ja sen elinmehu valui punaisena virtana
kylmälle lattialle.

Sanattoman kauhun tyrehdyttämänä tuijotti Valle Lailan kalpenevia
kasvoja.

Vallen ajatus, ennen niin nopea ja joustava, oli pysähtynyt.

Loppu.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOINEN HIRVI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.