Suuret haaveilijat : Heidän oppinsa ja kokeilunsa

By Kaapo Murros

The Project Gutenberg eBook of Suuret haaveilijat
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Suuret haaveilijat
        Heidän oppinsa ja kokeilunsa

Author: Kaapo Murros

Release date: February 12, 2025 [eBook #75354]

Language: Finnish

Original publication: Tampere: M. V. Vuolukka, 1906

Credits: Jari Koivisto


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURET HAAVEILIJAT ***

language: Finnish




SUURET HAAVEILIJAT

Heidän oppinsa ja kokeilunsa


Kirj.

KAAPO MURROS





Tampereella,
M. V. Vuolukan kustannuksella,
1906.




SISÄLLYS:

Alkulause.
Yhteiskuntafilosofia viime vuosisadalla.
Saint Simon.
Charles Fourier.
  Fourierin järjestelmä käytännössä.
Robert Owen.
  Owenin kokeilut Amerikassa.
Muita kommunistisia kokeiluja.
  Icarialainen liike.
Havaintoja ja mietelmiä.




Alkulause.


Se aine, jota tämä kirjanen käsittelee, on anteeksi antamattoman
outoa suomalaisessa kirjallisuudessa ja suurelle osalle yleisöäkin.
Suomalaisissa oppikouluissa käydään tämä tärkeä opintoala läpitse
mahdollisimman hätäisesti, vain kirkkohistorian valossa, ja opetuksen
päätarkoituksena on suojella niin sanoakseni kirkollistaloudellista
puhdasoppisuutta nykyajan valtavaa taloudellista vallankumousaatetta
vastaan. Saint Simon, Fourier ja Owen ovat sentakia monelle
suomalaiselle ylioppilaallekin vain uskonnollisia kerettiläisiä, joiden
nimet tulee unohtaa niin pian kuin mahdollista.

Olen koettanut käsitellä mahdollisimman lyhyesti, vain yleiskuvauksen
luomalla, näitä aikansa suurmiehiä, joita vapaan kilpailun tuottamassa
jättiläiskehityksen huumauksessa maailma on väkisinkin koettanut
unholaan painaa. Alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluivat myös
uskonnolliset yhteiskuntaparannelmat, mutta jäivät ne kuitenkin tästä
pois tulevaisuudessa eri teoksena esitettäviksi.

Lähteistä mainittakoon: American Communities, by W. A. Hinds 1902. —
Social Destiny of Man, by Albert Brisbane 1840. — History of Socialism
in the United States, by Morris Hillquit 1903. — Geschichte der
Deutschen Socialdemokratie, von Franz Mehring, erster Band, 1903.

Hancock, Mich., syyskuulla 1905.

_Kaapo Murros_.




Yhteiskuntafilosofia viime vuosisadalla.


Ranskan vallankumous 1789 on niitä historian tapahtumia, jotka
muodostavat käännekohdan eri ajanjaksojen välillä. Se on lähtökohtana
uudemman ajan kehitykselle niin historiallisessa kuin valtiollisessa
suhteessa, yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa, filosofisessa ja
luonnontieteellisessä sekä uskonnollisessa suhteessa, ja siitä lähtien
eri alojen kehitykset kulkevat yhä lähemmäksi toisiaan, aivan kuin
vastustamaton voima niitä vetäisi johonkin nielukohtaan yhtyäkseen
sopusoinnussa johonkin yhteiseen suurkäsitteeseen. Saksalaisessa
filosofiassa ne jo tapaavat yhteisen kulkuväylän dialektisessa
ajattelumuodossa ja soluvat sitä myöten vihdoin materialistiseen
historiakäsitykseen kulkeakseen sitten käsikädessä tuloksiaan
toteuttamaan käytännöllisessä yhteiskunnan uudistustyössä.

Ranskan vallankumouksen suurajattelijat olivat ehdottoman
vallankumouksen miehiä. He eivät tunnustaneet minkäänlaista
ylivaltaa, arvostelivat kaikkia ja repostelivat joka sopen
olevaisessa elämässä ylösalasin, saadakseen sen järjen vaakalaudalle
punnittavaksi ja tuomittavaksi. Uskonto, otaksumat luonnosta, valtio,
yhteiskuntarakenne, kaikki vedettiin kirkkaaseen päivän valoon, niitä
katseltiin epäluulolla, ja missä vähänkin oli peruste ennakkoluulolle
vivahtavaa, se heitettiin romukasaan ja uutta ehdottoman "järjellistä"
pystytettiin tilalle. Vuosituhanten ennakkoluulot oli tarkoitus
masentaa ikipäiviksi, hävittää niiden mukana kaikki vääryys, sorto,
paha ja laskea ikitotuus, ikioikeus, luonnon yhdenvertaisuus ja ihmisen
ihmisoikeudet korkeimmiksi ja ainoiksi hallitusmiehiksi. Maailma seisoi
päällään, sanoo kaksimielisesti Hegel tästä aikakaudesta. Järki oli
jumala, ja järjen hallintokauden oli määrä alkaa kirkkaassa päivän
valossa.

Se oli ihannemuoto siitä porvarillisesta yhteiskunnasta jota tätä
nykyä eletään. Aatteita toteutettaessa olivat vastakkain feodaalinen
aatelisluokka ja aateliton "kolmas sääty", järjestymätön köyhälistö
kintereillä. Yhdenvertaisuus tarkoitti yhdenvertaisuutta "lain edessä"
ja vapaus tarkoitti aateliston etuoikeuksien kumoamista; veljeyshuuto
kulki vierellä kolmantena antamassa tyydytystä pelkkänä lupauksena
kurjuuteen vajonneelle köyhälistölle.

Mutta jo tämän suuren keskiluokan liikkeen rinnalla oli syntynyt
käsitys toisenlaisestakin luokkajaosta, sorretun ja sortajan välisestä;
aavistettiin että yhdenvertaisuus "lain edessä" ei ollut täydellinen,
vaan että siitä puuttui yhteiskunnallisten ja taloudellisten
olosuhteitten yhdenvertaisuus; että vapaus ei voinut rajoittua
luokkaetuoikeuksiin yksinomaan, vaan että luokkaerotus sellaisenaan oli
vapautta ehkäisevä. Näihin silloisiin sivuseikkoihin iskeytyivät kiinni
suuret utopistiset ajattelijat Saint Simon, Fourier ja Owen, jotka
vapautuneina yleisen kehitysaskeleen riemusta jaksoivat katsella uutta
porvarillista yhteiskuntaa puutteineen.

Nämä kolme ajattelijaa eivät olleet mitään köyhälistön edustajia,
enemmän kuin Ranskan filosofitkaan. He sulkivat teorioihinsa koko
maailman parannuksen, ajattelematta minkään erikoisen luokan
kohottamista yksinomaan. Mutta samalla he järjen palvelijoista erosivat
sangen suuresti ja pitivät heidän ajattelunsa tuloksia yhtä väärinä
kuin oli porvarillinen yhteiskuntakin. Heillä ei liioin vielä ollut
käsitystä kehityksen johdonmukaisuudesta. Järki ja oikeus olivat
heidän mielestään aina tähän asti olleet piilossa ihmiselämässä, ei
ollut niiden keksijätä vielä ennen syntynyt. Nyt olivat ne löydetyt ja
luonnollisesti heti ne myös laskettaisiin oikealle tilallensa. Ja se
löytö oli tapahtunut sattumalta, riippumatta mistään kehitysasteesta;
sama keksintö olisi yhtä hyvin voitu tehdä jo tuhat vuotta ennen ja
sovittaa elämään yhtä erinomaisella menestyksellä.

Tämä käsitys se heidän kommunistisille kokeilleen antoi sitkeyttä ja
itsepäisyyttä huolimatta pettymyksistä.

       *       *       *       *       *

Ranskan filosofien ajatelmain luoma järjen valtio saavutti
yhdenvertaisuutta tavoitellessaan nykyisen porvarillisen
yhdenvertaisuuden. Järjelle perustetut laitokset osottautuivat jo heti
alussa järjettömiksi, mahdottomiksi, ja koko järjen valtio romahti
kokoon. Sen entiset ylpistelijät, jotka Rousseau’n "yhteiskunnallista
sopimusta" (Contrat social) tavoitellessaan olivat luoneet hirmuvallan,
pakenivat mitättömyytensä tunnustaen ensimäisen suurmiehen, Napoleonin,
itsevaltiutta matelemaan ja tyytyivät ikuisen rauhan ihanuudesta
muuttamaan sortavan valloitussodan melskeisiin. Itsevaltius oli
ensimmäisenä tuloksena. Mutta kumous oli hävittänyt teollisuudesta
perheellisen ammattiyhteyden, nouseva suurteollisuus lisäsi kurjuutta
työväestölle. Uusi luokkajako kävi yhä selvemmäksi, rikkauden
joutilaisuus erottautui köyhyyden raadannasta sitä jyrkemmin, mitä
enemmän "käteinen raha muuttui ainoaksi yhteiskunnalliseksi siteeksi",
kuten Carlyle sanoo. Feodaalisen aateliston röyhkeät väkivallan paheet
väistyivät, mutta tilalle astui laillinen nylkemis- ja petospahe joka
ennen oli vain salassa kytenyt juutalaisten koronkiskurien hökkeleissä.
Koko liike muuttui laillistetuksi petokseksi, väkivallan tilalle astui
lahjominen ja miekka sai rahassa vertaisensa perillisen. Avioliittokin
tuli kaupan teoksi, haureuslaitos laajentui tavattomasti, samoin
kapakkaliike, ja yleensä vallankumouksessa tapahtunut "järjen voitto"
kehitti inhoittavimpia puolia yhteiskunnasta yhtä korkealle kuin
varsinaista kehitystäkin.

Utopistien iskiessä ajatuksensa yhteiskuntaan, he huomasivat siinä
näitä kierouksia. Syvimmälle asian ytimeen pääsi Saint Simon, joka
viime vuosisadan taittuessa havaitsi totuudeksi ja välttämättömyydeksi
sen seikan että kaikkien ihmisten tulee tehdä työtä. Jo aikaisin
hän myös havaitsi että politiikka on vain tuotantotiedettä ja että
talouskysymys tulee ehdottomasti ennen pitkää politiikan nielemään.
Toisin sanoen hän ensimmäisenä, joskin hämärästi, lausui ajatuksen
että valtion hallituksen, sen sijaan että se ihmisiä hallitsee, tulee
hallita asioita ja johtaa tuotantotoimintaa. Fourier taas imeytyi
sangen purevalla ivalla kiinni yhteiskunnan paheisiin, säälimättä
paljastaen sen huonoja puolia ja vertaillen niitä alkuperäiseen
ihannekuvaan. Nousevaa voiton himoa ja keinottelua hän kohtelee
kuolettavalla halveksumisella, ja pelottavalla varmuudella väitti että
sivistyskausi muuttaa kaikki raakalaiskauden yksinkertaiset paheet
monimutkaisiksi, hämäriksi ja ulkokullatuiksi paheiksi ja että sivistys
liikkuu paheiden ilmakehässä, vastakkaisuuksissa, joita se alituisesti
synnyttää kykenemättä niitä poistamaan. Sivistys siis aiheuttaa
välttämättä omien tarkoitustensa vastakohtia. Tällä tavoin, hän
väittää, jokaisella historiallisella kehitysasteella on samalla aikaa
suuntansa sekä ylöspäin että alaspäin, ja siinä on siemen ihmissuvun
tulevaiseen häviöön.

Owenin lähtökohta utopistisessa ajattelussa oli käytännöllisempää
laatua. Hän arveli että ihmisen luonne oli tulos hänen sisäisten
ominaisuuksiensa ja häntä ympäröivän olosuhteiden yhteistoiminnasta.
Suurteollisuudessa hän, päinvastoin kuin aikalaisensa, ei nähnyt vain
suunnattomia edellytyksiä itsekkäälle yksilölliselle toiminnalle, vaan
keinon millä järjestykselleen työ voidaan alottaa ihmisen onnellisuuden
luomiseksi. Hän huomasi että uusissa olosuhteissa 2,500 työntekijää
tuotti saman tuloksen kuin 600,000 oli tuottanut 50 vuotta ennen.
Mihin sitten joutui erotus näiden 2,500 kuluttaman omaisuuden ja sen
välillä, mikä olisi tarvittu noiden 600,000 kulutukseksi? Vastaus oli
selvä. Viisi prosenttia meni pääomanomistajille korkoon ja sitäpaitsi
300,000 puntaa suoranaiseksi voitoksi. Ja kun se yksinomaan syntyi
työväestön ponnistuksista, täytyi sen myös oikeuden mukaan heille
kuulua. Tarvittiin vain toteuttaa tämä ajatus käytännössä ja se
totuutena voittaisi koko maailman. Sille perusti Owen kommunistiset
tarkoituksensa, joista myöhemmin pitemmältä.

Ennenkuin käymme näiden haaveilijain ajatuskantaa pitemmälle
seuraamaan, esitämme heidän jälkeisensä ajan ajattelun tulokset.

Ranskan valistusfilosoofien jälkeen ajattelemistieteen pääväylä siirtyi
Saksaan ja sai siellä keskipisteensä Hegelissä. Ja hänestä lähtee uusi
suunta, uusi systeemi, niin sanottu dialektinen ajattelumuoto, joka ei
enää tyytynyt katselemaan ympäristöään erikoisina reposteltuina osina,
palasina, vaan etsi ja löysi näiden palasien välisen yhteyden ja tottui
katselemaan kaikkeutta suurena elimellisenä yhteytenä.

Entinen systeemi, metafyysillinen ajattelemismuoto, oli kaikkeuden eri
osien tutkimista sellaisenaan, luonnollinen seuraus luonnon tieteistä,
jotka elämästä etsivät juuri yksityiskohtien erikoisominaisuuksia.
Metafyysillinen filosofia katselee kaikkeuden osia liikkumattomina,
pysyväisinä, kuolleina asioina. Metafyysikon silmään sattuu yksi
kohta, hän tempasee sen erillensä, tarkastelee sitä, tutkii ja asettaa
sen jälleen paikallensa. Hän näkee kanan, näkee munan ja kananpojan,
tutkii ne kunkin erikseen, välittämättä siitä että ne yhteen kuuluvat.
Hän näkee elämän, tutkii sitä, erottaa sen ehdottomasti kuolemasta,
ollenkaan etsimättä näiden yhtymäkohtaa ja mahdollista siltaa niiden
välillä. Elämä on elämää, kuolema kuolemaa, ne ovat toistensa
vastakohtia ja sillä hyvä. Kaikkeudessa on vain: on, on tai ei, ei, ja
mitä siihen lisätään, se ei kuulu asiaan.

Ja kuitenkin on kaikkeudessa ehkä tärkeintä juuri se lisäys,
yksityiskohtien suhde toisiinsa. Me näemme sen kaikkeuden olevan
alituisessa liikkeessä, näemme siinä tapahtuvan alituista syntymistä ja
kuolemista, yhtymistä ja eroamista, olemista ja ei olemista. Elämä ja
kuolema ovat niin läheisessä yhteydessä että tavallisesti on mahdotonta
sanoa, missä toinen loppuu ja missä toinen alkaa. Ahvenen sydän elää
vielä kauan sen jälkeen, kun ruumis on pikku palasina, kuollut. Kuolema
ei olekaan mikään yhtäkkinen "hetki", vaan vitkallisesti tapahtuva
prosessi. Samalla tavalla jokainen kaikkeuden ilmiö alituisesti
vaihtuu, nyt se on tämä, mutta samalla myös jo toinen. Syy ja seuraus
ovat vissillä hetkellä tarkastettuina selvästi toisistaan erillään,
jouduttuaan toisellaiseen asemaan, ne jo sulautuvat yhdeksi ja samaksi
tai vaihtavat kokonaan paikkojaan. Se mitä metafyysikko silmänräpäystä
ennen syynä ja aiheena tarkasteli, oli seuraavana hetkenä hänellä
seurauksena tutkittavana. Ja silloin se oli hänestä vastakohta omalle
itselleen.

Darwin, kirkon piirissä pelätty ja monasti kirottu nimi, oikeastaan
kukisti metafyysillisen filosofian todistamalla että koko orgaaninen
luonto ihmisineen, eläimineen, kaikkineen oli luonnollinen tulos
vuosimiljoonain kehityksestä. Ja saman periaatteen mukaisesti uusi
saksalainen filosofia, Hegel keskipisteenä, läksi päinvastoin kuin
metafyysikot tarkastamaan kaikkeutta liikkuvana, muuttuvana ja
kehittyvänä. Dialektinen tutkimisjärjestelmä — siksi tätä sanottiin
— samalla kuin se tämän kaikkeuden ominaisuuden piti tärkeimpänä,
läksi myös etsiskelemään niitä syitä ja lakeja, jotka kaikkeuden
liikunnon ja kehityksen vaikuttivat. Historiakaan ei tämän jälkeen enää
ollut hurjaa, järjetöntä ja tarkoituksetonta seikkailusekamelskaa,
vaan asteettaista kehitystä, säännöllisesti vaikuttavain voimain
johdonmukaista työtä, ja niiden voimain selville saaminen kävi nyt ajan
tärkeimmäksi tutkimuspykäläksi.

Todellakin kaikkeutta tässä valossa tarkastellessamme me huomaamme
olevamme tekemisissä paljon suuremmoisempain asiain kanssa kuin ikinä
ovat olleet ne luonnon voimat, sähköt, höyryt y.m. joita esi-isämme
muinaisuudessa ovat jumalina palvelleet. Siinä me jälleen olemme
tekemisissä jumalan kanssa, johon meidän täytyy uskoa, koska näemme
vaikutukset. Mutta samalla me myöskin tiedämme että aivan samoin
kuin sähköjumala on astunut hämärän loistoiselta valtaistuimeltaan
ihmiskunnan nöyräksi palvelijaksi, samoin astuu tämäkin kaikkeuden
yhteisvoiman jumala kerran luoksemme sanoen ihmiskunnalle kuten
Aladdinin taikalampun haltija: käske ja minä tottelen! Se "Tuhannen
ja Yksi Yötä" on yhtä varma aavistus maailman kaikkeuden voimien
ominaisuuksista kuin muinaisten suomalaisten luottamus loitsujen
mahtavuuteen. Kun voiman syntysanat tunnet, on se käytettävissäsi.
Se on nykyaikaisella kielellä: minkä enemmän kykenet tunkeutumaan
kaikkivaltiaan olemukseen, sitä enemmän hän antaa mahtinsa sinun
käytettäväksesi. Se on kaiken tieteen tarkoitus ja ydin ja sitä
vähemmän me uskoa tähän kaikkeuden jumaluuteen tarvitsemme, mitä
enemmän me siitä todellisuudessa tiedämme.

Ja kuitenkin, kuinka vähän me itse asiassa vielä tiedämme ja kuinka
paljon meidän täytyy uskoa! Me näemme joka hetki ympärillämme
tuloksia, seurauksia, joiden syihin emme ole vielä voineet tutustua.
Me emme niitä tiedä, mutta uskoa meidän täytyy, uskoa hämärästi,
aavistellen, vaistomaisesti. Meidän oma olemuksemme nousee ehdottomasti
kapinaan sitä useitten filosoofien rohkeata väitettä vastaan että
ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, vaan että hänen toimintansa, hänen
jokainen liikkeensä ja koko elämänsä juoksu on yksityisseikkoineen
ennakolta määrätty. Sitovilla syillä me emme voi vastakohtaa
todistaa, päinvastoin nähdessämme, miten suuret seuraukset aiheutuvat
vähäpätöisistä syistä, miten käden käänne tai sormen koukistus voi
matkaan saattaa tavattomuuksia — ne kaikki vahvistavat ehdottoman
ennakolta määrätyn kohtalon oppia. Mutta me emme sittenkään hyväksy
sitä, vaan meidän täytyy uskoa vastakohtaan, kunnes jompi kumpi on
todistettu.

Hegelin dialektiikka ei liioin kyennyt ratkaisemaan sitä kysymystä
minkä se esitetyksi sai. Se vain osotti ongelman minkä ratkaiseminen
on välttämätön kaikkeuden ymmärtämiselle. Se osotti että ihmiskunnan
historia on kehitysprosessi ja että siis ehdotonta totuutta,
jossa jokin käsitys olisi huipussaan, ei voi olla olemassa tämän
historian yhä jatkuessa. Siitä huolimatta se väitti oman idealistisen
käsityksensä, että kaikki ja kaiken kehitys yleensä oli vain
aineellinen muoto eräästä "ideasta" joka oli olemassa ennen mitään
muuta, olevan ehdotonta totuutta ja totuuden olemusta. Dialektisen
ajattelumuodon oma olemus jo nousi tätä vastaan ja ilmeni tämän
idealistisen luonnon käsityksen vastakohtana, materialistisena
käsityksenä luonnosta. Nojautuen luonnon tutkimuksen uusimpiin
tuloksiin se väitti että luonnon tieteelläkin on historiansa, että
kaikki luonnon kappaleetkin ovat alituisesti muuttuvia, alituisesti
syntyviä ja alituiseen hukkuvia.

Ja tällä välillä erinäiset historialliset tapahtumat olivat ruvenneet
horjuttamaan idealisista historian käsitystä. Europan teollisuusmaissa
alkoi suurteollisuuden erikoisluokaksi jakama köyhälistö nousta, käydä
levottomaksi ja järjestyä. Luokkataistelu joutui yhteiskunnallisista
tapauksista eturintaan ja toisella puolella teollisuutta vallitseva
kapitalistiluokka alkoi käyttää hallitusmahtia omain voittoetujensa
kohottamiseksi. Englannin chartistinen liike sekä ensimmäinen työväen
kapina Lyonissa järkäyttivät idealistista sopusoinnun käsitystä; yhä
selvemmäksi paljastui se taloustieteellinen valhe että kapitaalin
ja työn edut ovat sopusointuisia, että vapaan kilpailun tulos olisi
yleinen yhteiskunnallinen sopusointu ja hyvinvointi. Idealistinen
käsitys ei kuitenkaan luopunut omasta olemuksestaan, se ei tunnustanut
mitään luokkataistelua, ei edes luokkajakoa eikä halunnut antaa
tuotannolle, taloudellisille olosuhteille eikä materialistisille
tarpeille muuta tunnustusta kuin että ne kaikki olivat toisarvoisia
asioita kehityksen historiassa.

Uusi historian tutkimussuunta oli tästä seurauksena, ja
materialistinen historiakäsitys syntyi. Sen perusteena oli huomio
että kaikkien aikojen historia, ihmisen ensimmäisiä viileyden aikoja
lukuunottamatta, on ollut luokkataistelun historiaa. Ihmiskunnassa
on aina vallinnut taistelu ja taistelevat luokat ovat olleet
elintarpeiden tuotannon ja niiden jakamisen tuloksia, aikansa
taloudellisten olosuhteitten synnyttämiä. Ja tästä on seurauksena että
koko yhteiskuntarakennuksen pohjana ja perustuksena on aineellinen
toimeentulo, että taloudelliset syyt ovat johtavina tekijöinä niin
hyvin lainlaadinnan kuin politiikankin alalla ja ne myös muodostavat
uskonnolliset ja filosofiset sekä kaikki muut aatteet kunakin
aikakautena. Luonnontieteestä oli idealistinen käsitys saanut jo ennen
paeta materialistisen todellisuuden tieltä, nyt sen oli lähteminen
historiastakin, viimeisestä ja lujimmasta varustuksestaan. Ihmisen koko
olemus, tietoisuus ja toiminta sai täten luonnollisen selityksensä itse
hänen olemassa olostansa.

Ja kun tämä kerran oli päivän valoon vedetty, oli samalla myös
päästy siitä maailman parantajain hurskaasta uskosta ettei tarvinnut
muuta kuin teoreettisesti muodostaa paperille malliyhteiskunta,
sovittaa se käytännölliseen elämään — ja maallinen paratiisi olisi
valmis. Mikään "kekseliäs nero" ei enää voinut syntyä maailmaan
yhteiskunnan uudestamuodostajaksi, vaan koko prosessi oli oleva
luokkataistelun, köyhälistön ja kapitalistien välisen taistelun tulos.
Sen jälkeen oli turhaa yritystä lähteä enää keksimään mahdollisimman
parasta yhteiskuntajärjestelmää, vaan ponnistukset tuli kohdistaa
niiden syiden selville saamiseksi, jotka olivat luokkataistelun
kaikkine vastakkaisuuksineen aiheuttaneet, ja sen taloudellisen
aseman ymmärtämiseksi jonka taistelu oli muodostanut. Utopististen
kommunistien ajatukset, jotka olivat häilyneet kaikkeudesta irrallaan,
vedettiin täten sen kaikkeuden yhteyteen kehitettäviksi tieteellisten
totuuksien ja itse kehitysvoimain kanssa sopusoinnussa. Kommunistiset
ajattelijat olivat nähneet vain seuraukset kapitalistisesta
tuotantojärjestelmästä, olivat nähneet sen perustuvan köyhälistön
riistämiseen. Mutta varsinainen tämän riistämisen selitys jäi heiltä
keksimättä, jäi nyt vasta syntyvän tieteellisen sosialismin tehtäväksi.

Sen tuli siis osottaa kapitalistisen tuotantojärjestelmän toimintatapa
historiallisen kehityksen valossa sekä sen välttämättömyys yhtenä
tämän kehityksen osana, jonka siis oli yhtä varmasti kuoleminen kuin
sen kerran oli ollut pakko syntyäkin. Ja samalla oli tieteellisen
sosialismin päästävä kapitalismin riistämisominaisuuden luonteen
perille, josta ei vielä tunnettu muuta kuin sen vaikutus. Tämä selvisi,
kun oli selville saatu tuotannon niin sanottu yliarvo, joka merkitsi
että kapitalistisen tuotantojärjestelmän peruste oli maksamaton,
korvausta vaille jäänyt työn tulos. Se samalla oli sen riistämisen
ydin jonka saman järjestelmän tiedettiin sisältävän. Yliarvo syntyy
siten että kapitalisti, vaikka hän ostaakin työntekijän työvoiman
käyvästä markkinahinnasta, maksaa kuitenkin vain pienen osan sen voiman
todellisesta arvosta; hänelle jää niin muodoin suurin osa työvoimasta
ja sen tuloksista ilmaiseksi, omaisuudeksi jonka hankkimiseksi hän
ei ole mitään uhrannut eikä mitään tehnyt. Se yliarvo yhä kasvattaa
kapitaalia omistavien luokkien käsiin. Kapitalistisen tuotannon sekä
kapitaalin tuottamisen salaisuus oli täten selvitetty, ja seuraava
kehitysaste samalla oli ilmielävänä nähtävänä, ei minään keksittynä
ehdotuksena, vaan syntymis- ja kuolemislain välttämättömänä tuloksena.




Saint Simon.


Kaikessa lyhykäisyydessään olemme edellisessä käyneet läpi viime
vuosisadan yhteiskuntafilosofian kehitysvaiheet. Siitä "utopistiset
sosialistit", joiksi tavallisesti sanotaan näitä haaveilijoita,
poikkesivat syrjään ja läksivät totuutta hapuilemaan umpikuljuun
johtavilta poluilta. Heidän erehdyksensä yksinkertaisesti johtui siitä
etteivät tunteneet tai tunnustaneet dialektisen ajattelujärjestelmän
paremmuutta metafyysillisen rinnalla, vaan pitivät "maailman
parantamista" itsenäisenä, kehityksen tuloksista riippumattomana
tehtävänä, joka voidaan suorittaa millä hetkellä tahansa vissillä
tavalla, ja se parannus sitten on lopullinen tulos, onnellisuuden
ylläpitäjä, ijankaikkisen sopusoinnun turva. Se vissi tapa, se oikea
elämänjärjestelmä tarvitsee vain "keksiä", sovittaa se käytäntöön ja
maallinen paratiisi on valmis. Koko ihmiskunta on avosylin rientävä
omaksumaan uuden käytännöllisen evankeliumin, eikä meillä sen jälkeen
ole muuta tekemistä kuin onnellisuuden ja veljeyden sopusoinnussa
askaroida huvia tuottavassa työssä.

Tämä käsityskanta on kaikille utopisteille yhteinen, ja ajatus
malliyhteiskuntain perustamisesta väitteiden oikeuden todistamiseksi on
sentakia ensimmäinen käytännöllinen aikomus heidän asiansa ajamisessa.
Nykyaikana jo tiedetään että kapitalistinen tuotantojärjestelmä
ei suvaitse hyvinvoipia torppareita tiluksillaan, vaan nielee ne
ehdottomasti, ja siksi tuntuukin tämä puoli suurten haaveilijain
toiminnassa lapselliselta kamarifilosofialta, joka ei jaksa
tosiolojen perusteella laskea ihmisen luontoperäistä itsekkyyttä
miksikään voimaksi. Sama utopistien käsitys vaikuttaa myös sen, että
he vähäväkisten valtiollista yhteistoimintaa vastustavat. Rauha,
oikeus ja yhdenvertaisuus on sellaisessa toiminnassa jo poljettu
lokaan, ja ivaillessaan niitä vastakohtia, jotka ilmenevät ennen
vallankumousta saarnattujen ihannejulistusten ja vallankumouksen
jälkeisen todellisuuden välillä, he tuomitsevat koko vallankumouksen
hyödyn. Entisiin ihanteisiin he halusivat uudelleen tarttua, nostaa ne
porvarillisen väkivallan loasta ja todella sovittaa ne käytännölliseen
elämään. Mutta keinot olivat aivan yksilöllistä laatua. Saint Simon
vetosi ruhtinaaseen ja hänen mahtivaltaansa. Fourier ilmoitti olevansa
joka päivä visseinä tunteina kotona sitä miljonääriä odottamassa,
joka hänelle varat laittaisi yhteiskunnan uudestaan luomiseen
ja Owen jo käytännöllisempänä muovaili ympäristöä ja nuorisoa
uutta ihanneyhteiskuntaa varten. Luontoperäinen itsekkyys, joka
enemmistömahdin kokoaa aivan samoinkuin vähemmistön väkivaltamahdin,
oli yhteiskuntavoimana heille tuntematon.

Näistä kolmesta utopistista oli Saint Simon epäilemättä hengeltänsä
suurin ja kaukonäköisin. Aikansa elämään hän oli syventynyt
sangen tarkoin. Hän syntyi 1760 Ranskan kreivillisestä suvusta,
sai sotilaallista kasvatusta luonnollisesti, läksi Yhdysvaltain
vapautussotaan vapauden puolesta taistelemaan ja käytti sitten aikansa
matkustelemiseen. Kuollessaan oli hän 65 vuotias.

Saint Simonin opin pääytimenä oli vapaus, elämisen, olemisen ja
kehittymisen vapaus. Jokaiselle yksilölle tuli tämä täysi vapaus taata
ja orjuus oli kaikissa muodoissaan perinpohjin hävitettävä. Tähän asti
oli ihmisten kesken ollut vallitsemassa riistämisjärjestelmä, ihmiset
olivat lähimmäisiänsä ryöstäneet ja nylkeneet, veli oli veljeänsä
orjana pitänyt, ensin henkiorjana, sitten maaorjana. Kun niistä
muodoista oli päästy oli luotu uusi orjuusmuoto; palkkaorja joutunut
nyljettäväksi, jäänyt vaille inhimillisen vapauden edellytyksiä. Ja
kuitenkin oli ihmisille varsinaisesti riistettäväksi annettu luonto
kaikkine rikkauksineen, elantolähteineen. Luontoa yksinomaan tuli
ihmisen pitää vallintansa alaisena, siitä oli itsekunkin toimeentulonsa
otettava, ei siten että toinen ihminen pakotetaan raatamaan toisen
puolesta jonkilaisessa orjuusmuodossa, vaan siten että ihmisten
yhteyden voimalla pakotetaan luonto antiansa luovuttamaan koko
ihmissuvun yhtäläisellä oikeudella nautittavaksi. Siinä yhteistyössä
jokaisen yksilön tulee suorittaa osansa, ei ketään toista orjuuttaa,
sillä työnteko on jokaisen ihmisen syntyperäinen velvollisuus.
Rikkauden etuoikeudet ovat perinjuurin hävitettä, varsinkin
perintöoikeus joka tyhmyristäkin tekee mahtavan. Jokaisen vainajan
perut hallintovalta ottakoon huostaansa ja kaikki ihmiset kukin kykynsä
mukaan niistä tulkoot osallisiksi.

Ja samalla tavalla kuin luonnonriistämisen kaikkialla tulee
astua ihmisriistämisen tilalle, täytyy hallituksenkin perusteet
kokonaan muuttaa. Hallituskin on tähän asti ollut ihmisten vapautta
rajoittamassa, harjoittanut orjuuttamisvaltaa ihmisten yli; siitä on
tehtävä loppu ja hallituksen tulee hallita vain asioita, mutta jättää
ihmiset rauhaan. Tuotanto kaikkine syrjähaaroineen kuuluu hallituksen
johtopiiriin, muu ei. Sotajoukko ei saa olla minään herrauden
perusteena, teollisuus ja tiede ovat sen määrääjinä, kyky ja nero
oikeita valtiaita.

Ja yhtä vähän kuin sotajoukko, saapi uskokaan olla minään tekijänä
yhteiskunnassa. Kristillisen uskonnon tulee suuntautua kurjuutta
poistamaan ja kurjalistoa kohottamaan sekä aineellisesti että
henkisesti. Uskonnon päätarkoituksena tulee olla hengen ja lihan
yhdistäminen sopusointuun, niiden keskinäisen vastakkaisuuden
hävittäminen. Sen sopusoinnun on kristinusko hävittänyt, ja siksi
täytyy uskonnon se uudelleen rakentaakin ja tavoittaa ihmiskunnalle
onnea jo täällä maan päällä.

Saint Simon oli toisia utopisteja siis koko joukon edellä
siinä suhteessa että hän ymmärsi kuitenkin eri historiallisten
kehitysasteitten oikeutuksen, ymmärsi keskiajan välttämättömyyden,
ymmärsi maaorjuuden olevan henkiorjuutta edellä ja jälleen
palkkaorjuuden ylempänä maaorjuutta. Entisyyden hän käsitti olevan
pohjana tulevaisuudelle, ja nykyisyyden voitot olivat ehdottomasti
säilytettävät, ne vain vaativat uutta järjestystä ollakseen
siunauksellisia. Ja se uusi järjestys oli aikaansaatava yhteiskunnassa,
hän ei tavoitellut korpimaita koekentäkseen. Itse asiassa hän oli
vallankumouksen miehiä, vetosi kuninkuuden velvollisuudentuntoon
asiassansa, naivisti kyllä edellyttäen että valtaistuimellakin voisi
asustaa itsekkyydestä vapaa oikeus. Siinä uskossansa, mutta näkemättä
mitään käytännöllistä tulosta, hän kuoli 1825 pienen oppilasparven
ihailemana.

Saint Simonin oppisuunta ei ollut pitkäikäinen. Luonnollisesti ei
kehittymätön köyhälistö, joka vasta silloin vuosituhansia torkuksissa
oltuaan tietämättömyyden yössä alkoi osottaa heräämisoireita, hänen
oppejansa omaksunut, eipä niitä tuntenutkaan. Porvariston valistunein
osa häntä kannatti. Hänen oppilaistaan on etupäässä mainittava
Bazard. Hän se järjesti ja kehitti Sain Simonin opit yhtenäisiksi,
vaati jo että valtion on tuotantokeinot otettava haltuunsa ja johti
mestarin luoman järjestelmän poliittisen puoluetaistelun häläkkään.
Tarkoituksena hänellä oli luoda vankka puolue yhteiskunnassa joka
sitten pakottaisi hallituksen ottamaan käytäntöön uuden järjestelmän.
Se homma ei kuitenkaan menestynyt, sillä koko oppisuunta pirstausi
pian kahtia. Enfantin, muuan toinen Saint Simonin oppilas, läksi
nimittäin mestarin mielipiteitä kehittämään toiseen suuntaan. Hän
otti lähtökohdakseen Saint Simonin mielipiteet lihan ja hengen
sopusoinnusta ja muodosti niiden pohjalle jonkinlaisen uskonnollisen
lahkokunnan, joka saarnasi lihan eli aistillisuuden vapaata tyydytystä,
jonkinlaista "vapaata rakkautta" ja tuomitsi avioliiton hyljättäväksi.
Tämä aistillisuuden uskonto, jota joskus näkee selitettävän Saint
Simonin koulukunnan varsinaiseksi perusteeksi — tietysti aivan väärin,
koska sen ei saata sanoa siihen varsinaisesti kuuluvankaan — yhdessä
Enfantinin mukaansa tempaavan olennon keralla, lienee vaikuttanut
hetkellistä hurmausta koulukunnassa. Enfantin oli kiihkoilija,
mutta järkiperäinen laskumies, osasi ennakolta arvata liikkeittensä
seuraukset. Bazard jäi valtiollisille uudistushommineen tappiolle
koulukunnassa ja sortui kohta sen jälkeen kuolemaan pettymystensä
uhrina.

Enfantinin voitto merkitsi kuitenkin kuoleman iskua koko
suunnalle. Järkevimmät ja uskonnollisista kiihkoiluista vapaat
vetäytyivät liikkeestä pois, ja koko liike suistui perikatoon, kun
hallitus hiukan alkoi sitä ahdistaa. Toiset jäsenistä alentuivat
pörssikeinottelijoiksi, mammonan palvelijoiksi, vakaumukseltaan
vankimmat yhtyivät Fourieriin.

Oppisuunnan apostoleista on vielä mainittava Buchez, Bazardin
asetoveri. Enfantinin voiton jälkeen hän varsinaisesta koulukunnasta
erosi ja alkoi yhteiskunnallisella alalla toimia työväen yhteyksien
hyväksi. Työväestön tuli muodostaa tuotantoveljeskuntia, ei siinä
mielessä että työväestön jäsenistä tulisi isäntiä, vaan siinä että
työväestö kokonaan pääsisi palkkaorjuudesta. Näiden veljeskuntain
voitosta vissi osa tuli luovuttaa "jakamattomaan pääomaan", jonka
ympärille siten vähitellen koko työväestö kertyisi itsenäisiksi
tuottajiksi. Hänen oppiinsa sisältyi sen ohessa ihmisen kehittyminen
siveellisesti täydelliseksi, joka tapahtuisi siten että ehdottomasti
noudatetaan kristillisyyden siveysvaatimuksia sellaisina kuin ne
katoolilaisessa kirkossa esiintyvät. Buchezin oppisuunnalla on kyllä
merkityksensä juuri näiden tuotantoveljeskuntain takia, koska ne ovat
Ranskan työväestössä herättäneet voimakasta yhteenkuuluvaisuustunnetta.

Saint Simonin oppisuunnalla ei käytännössä ollut siis hetikään niin
suurta merkitystä kuin toisilla haaveilijoilla. Mestarin kuoltua koko
aate lamautui. Mutta yhteiskunnalliseen ajattelemiseen ovat hänen
mielipiteensä sangen suuresti vaikuttaneet, ja jo se seikka, että
hän kapitalistisen tuotantojärjestelmän syntyessä oli niin paljon
yläpuolella aikalaisiaan että näki sen suuret varjopuolet, on omiansa
kohottamaan Saint Simonin viime vuosisadan suurmiesten joukkoon. Se
kiroleima, minkä kirkollisporvarillinen yhteiskunta-aines on häneen
painanut, poistuu väkisinkin heti kun yhteiskunnan muuttumattomuuden
valheoppi ennakkoluulona hyljätään. Ja nyt se jo alkaa olla
hylkytavaraa — 100 vuotta Saint Simonin kuoleman jälkeen.




Charles Fourier.


Saint Simon oli syvämietteinen ajattelija, Fourier repivä arvostelija,
mutta myös haaveilija tämän sanan täydellisimmässä merkityksessä.

Charles Fourier syntyi 1772. Hän oli kauppiaan poika ja itsekin
kauppias, vaikka ei koskaan liene pitkälle kehittynyt tässä
"jalossa valehtelemistaiteessa", kuten hän ammattiansa varsin
vähän kunnioittaen sitä nimitti. Sitä innokkaammin hän harrasti
maantiedettä, tähtitiedettä, kemiaa ja fysiikkaa ja kiinnitti
kaupparetkillänsä paljon enemmän huomiota yhteiskunnallisiin
olosuhteisiin kuin "valehtelemiseen". Vuonna 1820 hän kokonaan
antausi yhteiskunnallisten ja filosoofisten ongelmain tutkimiseen,
kehitti omituista maailmankatsomustaan, rakenteli tuulen tupia ja
uskoi niihin ehdottomasti. Ja tässä uskossa vähääkään horjumatta hän
vuonna 1837 kuoli yhtä köyhänä kuin Saint Simon ja tuhannet muut,
joille yhteiskunta vain tylyä puoltaan kääntää, kun eivät sen mieliksi
ajatella tahdo.

Pitkä kokemus kauppaliikkeessä oli perehdyttänyt Fourierin
liike-elämän salaisuuksiin ja hän selvästi sai kokea sen pohjattoman
ristiriitaisuuden mikä oli olemassa todellisuuden ja sen
ihanteellisuuden välillä jota uusien olosuhteitten tuloksena oli
saarnattu. Hän näki ja koki, miten valtiomiesten kaikki valtioviisaus
kehittyi yksinomaan porvarillisten tuotantoa edistämään, miten suuret
kaappaukset, mannermaan sulkemiset [Napoleonin toimenpide. Tarkoitti
kaikkien Europan valtojen yhtymistä liittoon joka pitäisi Europan
mantereen suljettuna Englannin tuotteilta. Yritys meni myttyyn.]
sodat ja armeijain varustamiset tapahtuivat vain valtaan päässeitten
kapitaalin omistajain hyödyksi, vaikka niille koreasti annettiin kansan
hyödyttämisen leima. Terävämmin hänen arvostelunsa sen takia iski
olosuhteisiin joihin oli suuren vallankumouksen kautta päästy. Hän
repäsi pirstoiksi koko sen valheverhon, joka oli todellisuuden eteen
pingotettu ja jonka takana kansa yhä odotti niitä ihanteellisia onnen
oloja mitä sille oli lupailtu ja ennusteltu.

Reposteltuaan rikki kapitalistisen yhteiskunnan ihanteellisuuden,
Fourier ryhtyi luomaan uutta. Mielikuvituksensa koko voimalla hän
antausi tulevaisuuden unelmoihin, rakensi uuden yhteiskunnan
pienimpiäkin yksityiskohtiaan myöten, teoreettisesti nerokkaan,
matemaattisesti tarkan. Mikään ei unohtunut, ja koko maailman
tulevaisuus oli hänellä yhtä varmana, yhtä ehdottomana kuin
puutarhurille on se hedelmä minkä hänen istuttamansa taimi
tulevaisuudessa kantaa. Varmempanakin, sillä Fourier ei tyytynyt
ainoastaan hedelmään, hän määräsi ennakolta puunsa joka haaran, oksan
ja joka lehdenkin.

Fourierin lähtökohtana ei ole omaisuuden epätasaisuus — sen edellyttää
hänen järjestelmänsäkin — eikä yleinen köyhäin kurjuus, kuten
utopisteillä tavallisesti, vaan hän teroittaa pääasiallisesti tuotannon
mahdotonta suuruutta ja siinä vallitsevaa anarkiaa, sekamelskaa, joka
vaikuttaa että koko toivottu ihannemaailma on pirstoiksi särkynyt ja
työn asema tuotannossa on kokonaan väärässä suhteessa. Ei hän liioin
vetoa ihmisten tunteisiin, ei sääliväisyyteen eikä armeliaisuuden
harjoittamiseen. Ihmisen omat aineelliset edut hän vetää esille, vaatii
järjestystä yhteiskunnassa ja tuotannossa sopusointua, ei sentakia
että siveellinen ja jumalallinen oikeus olisi sitä pyytämässä, vaan
siksi että järjestys kaikille ihmisille tuottaa sen mitä nyt ei ole
kellään ja että tämä oikeus on järjestyksen välttämätön seuraus.
Jumala on maailman kaikkeuden luonut sopusointuiseksi, hän opettaa, ja
tämän kaikkeuden eri yksityiskohtien välillä täytyy sentakia vallita
sopusointuinen suhde; elävä ja kuollut (liikkumaton) luonto, ihminen,
Jumala, maailma ja yleensä kaikkeus, universumi, on sopusoinnussa
keskenään. Ja sama on laita ihmisten halujen ja taipumusten, niitäkään
ei ole tukahuttamista varten luotu, vaan päinvastoin vapaata järkevätä
käyttöä varten. Ihmisen intohimot, halut ja taipumukset eivät siis
millään tavoin ole paheina yhteiskunnassa, kun vain yhteiskunnan olot
ovat oikein järjestetyt. Ja yhteiskunnan tulee ensi kädessä taata
jäsenilleen näiden intohimojen, halujen ja taipumusten vapaa tyydytys.

Mitkä sitten ovat ihmisen intohimot?

Tarkasti luokittelee Fourier ne, löytää ihmisestä kaksitoista eri
intohimoa, jotka kolmeen eri osastoon jaettuina lajitellaan seuraavasti
(Brisbane: Social Destiny of Man.):

Viisi tunneintohimoa:

Näkö Kuulo Haju Maku Tunto

Neljä mieltymysintohimoa:

Ystävyys Rakkaus Kunnianhimo Isällisyys

Kolme johtavaa intohimoa:

Kilpailu Vaihtelu Yhdistely

Ensimmäinen intohimojen osasto, jos niitä oikein käytetään, saavat
aikaan ihmiskunnassa hienoutta, taideaistia, terveyttä, iloa ja
elämänhalua. Toinen joukko jälleen jalostaa ihmisten keskinäisiä
suhteita, luo sopusointua, tasapainoa rakentaa. Kolmas intohimojen
osasto, Fourierin itsensä keksimä, on vaikuttavana tekijänä
tuotannossa. Eri tuotantokuntain välinen kilpailu vaikuttaa oikein
käytettynä mitä paraimpain tuotteiden syntymiseen, kiihoittaa
parannuksien toimeenpanemiseen tuotannossa ja on keksimiskyvyn
alituinen vaikutin ja ehtymätön lähde. Vaihtelu jälleen hävittää
yksitoikkoisuuden joka nykyisessä työjärjestyksessä vallitsee ja
tekee työn huvittavaksi, viehättäväksi, sellaiseksi jota kaipaa ja
joka tuottaa tyydytystä. Yhdistelyn intohimo vihdoin täydentää työstä
lähtevän nautinnon. Se merkitsee useammanlaisen halun tyydyttämistä
yhdellä kertaa, esimerkiksi mieluisan toverin seurassa ihanan musiikin
kuulemista ja ehkä vielä taiteen katselemista. Tuotantoon sovitettuna
se on mieluisan työn suorittamista toverien seurassa joihin on
sydämmellään kiintynyt.

Kun näiden intohimojen vapaa tyydytys taataan varmaksi, on tuloksena
"Ryhmien" ja "Sarjojen" muodostuminen. Ryhmä on Brisbanen määritelmän
mukaan "kolmen, seitsemän, kahdeksantoista tai useamman henkilön
yhteys, jotka vapaasti ja omasta tahdostaan ovat liittyneet yhteen
toteuttamaan jotakin tarkoitusta, joko ammatillista tai huvittavaa.
Mutta tarkoin teoreettisesti määritellen me ymmärrämme Ryhmällä joukkoa
joka on liittynyt yhteen maun yhtäläisyyden takia harjoittamaan jotakin
teollisuuden, tieteen tai taiteen haaraa".

Täydelliseen Ryhmään kuuluu vähintäin seitsemän henkilöä, nämä
jälleen muodostavat kolme alaryhmää, kolme henkeä keskustassa, kaksi
kummallakin siivellä. Kunkin Ryhmän kaksi siipeä edustaa kahta
vastakkaista äärimmäisyyttä makujen ja taipumusten suhteen, keskusta
taas on tasapainon ylläpitäjänä näiden äärimmäisyyksien välillä.

Sarja muodostuu eri ryhmistä, joita pitää vähintäin olla viisi, samalla
tavalla kuin Ryhmä yksilöistä. Esimerkiksi Sarja, joka kasvattaa
karjaa, jakaantuu niin moneen Ryhmään kuin sillä on karjalajeja,
ja kukin Ryhmä jälleen jakaantuu niin moneen alaryhmään kuin sen
kalalajissa on vaihtelevaisuuksia.

Lisäksi on vielä huomattava että Sarjoja ja Ryhmiä ei mikään johtaja
eikä päällysmies muodosta, vaan jäsenet vapaasti valiten, eivätkä ne
liioin ole mitään tarkoin rajoitettuja yhteyksiä, vaan itsekullakin
yksilöllä on valta mielensä mukaan vaihtaa Ryhmiä ja Sarjoja.

Ennenkuin tätä yhteiskuntamuotoa voidaan toteuttaa käytännössä,
täytyy vähintäin olla tiedossa noin 2,000 jäsentä liitossa. Tätä
liittoa kutsutaan nimellä Falanksi, ja se on Fourierin järjestelmän
varsinainen yhteiskunta. Pienempiin yksityiskohtiin asti kuvaa Fourier
Falanksin toiminnan. Sen toimintapiiriin kuuluu noin kolmen neliömailin
suuruinen maa-ala ja sen päärakennuksena on Palatsi. Tähän kuuluu
kaksirivinen rakennus, noin 2,200 jalkaa pitkä ja kolmikerroksinen,
ja Sarjain ja Ryhmäin tapaan on siinäkin niinikään keskus ja kaksi
siipeä. Keskustassa harjoitetaan rauhallisia toimia, siellä on ruoka
ja keskusteluhuoneet, kirjasto j.n.e. Toisessa siipirakennuksessa ovat
ääntä pitävät työpajat ja toisessa hotelli kaikkine mukavuuksineen
vieraita varten. Palatsia vastapäätä ovat varastohuoneet ja
säilytysaitat y.m. ja välinen tori on paraadeja ja juhlallisuuksia
varten. Palatsin sisällä kulkee komea käytävä josta portaat johtavat
jokaiseen rakennuksen osaan. Palatsin asukkaat voivat pakkasta, pyryä
tai muuta ulkoilman viheliäisyyttä tuntematta olla tämän käytävän
kautta yhteydessä työpajojen, varastohuoneitten y.m. kanssa.

Palatsin takana ovat puutarhat ja pellot, järjestetyt kauneuden
vaatimusten ja maaperän luonnon mukaan.

Mitään loiseläviä ei Falanksissa ole, ei palvelijoita, ei sotilaita,
ei poliiseja, ei joutilaita. Naisten ei tarvitse alituisesti olla
yksitoikkoisissa taloustoimissa, vaan toimivat eri aloilla jotka
heille erityisesti sopivat. Työ tapahtuu osuustoiminnan perusteella
ja Falanksien rikkaus ja hyvinvointi on sentakia tavaton. Otaksutaan
että Falanksiin kuuluu 400 perhettä. Jos kukin perhe erikseen eläisi,
vaatisi kukin itselleen eri kyökin ja keittoastiat, jokaisen 400
perheen emännän aika kuluisi tarkoin talousaskareissa ja tulokset
kuitenkin olisivat huonot. Falanksissa keittäminen tapahtuu yhdessä
suuressa keittiössä, ja kymmenen taitavata kokkia voi valmistaa
paremman ruuan kunkin perheen maun mukaan. Samoin on kaikissa muissa
toimissa laita; mitä paraimmat koneet ja muut apuneuvot kun ovat
käytettävänä, tulee koko tuotanto olemaan pelkkää keveätä ja hauskaa
ajan vietettä.

Lasten kasvatus on Falanksissa tärkeimmän huolenpidon keskuksena.
Kaikki lapset saavat samallaisen kasvatuksen yhteisissä kouluissa
ja kasvatuslaitoksissa. Ja kun kaikki ihmisen taipumukset ja halut
katsotaan hyödyllisiksi, on opettajain päätehtävänä saada selville
lapsissa nämä taipumukset, kehittää niitä ja johtaa ne oikealle tielle.
Lasten luokittelu alkaa heti syntymisen jälkeen. Rintalapset ovat
jaetut kolmeen luokkaan: rauhalliset eli hyvänluontoiset, levottomat
eli äänekkäät ja hurjat eli hillitsemättömät. Kullekin näille luokille
varataan eri huoneet. Lapsia hoitavat erityiset naiset joille on siihen
taipumusta ja halua, mutta äidit saavat itse imettää lapsensa, jos
haluavat.

Ijän mukaan lapset ovat jaetut seitsemään eri kuntaan ja kunkin kunnan
kasvatus on sovitettu niiden taipumusten mukaan joita lapset eri
ikäkausinaan osottavat. Kolmen vuotiaana jo lapsille annetaan keveitä
ja mielyttäviä tehtäviä ja siten lasten taipumus leikkeihin jo aikaisin
yhdistetään hyötyyn ja herätetään heissä halua teollisuuteen. Ja sitä
mukaa kuin lapset henkisesti ja ruumiillisesti kehittyvät laajennetaan
heidän toimintapiiriänsä. Tässä suhteessa ovat huomattavat pikku lasten
ryhmät, joihin kuuluu 10—12 vuotiaita lapsia ja jotka toimittavat
kaikellaisia likaisia töitä, kuten lian ja lannan korjaamista ja
siivousta j.n.e. Tämä toimi on heille annettu siksi että sen ikäisillä
lapsilla, kuten Fourier selittää, on merkittävä taipumus kaikkea likaa
ja saastaa käsittelemään.

Falanksin jäsenistöstä on seitsemän kahdeksatta osaa maanviljelijöitä
ja teollisuustyön tekijöitä; loput ovat kapitalisteja, tiedemiehiä
ja taiteilijoita. Falanksi nimittäin ei itse asiassa ole puhtaasti
kommunistinen, vaan sen omaisuus on osakeyhtiön, vaikka jokaisella
yhtiön jäsenellä ei tarvitse olla osaketta eikä jokaisen osakkeen
omistajan tarvitse jäsenenä olla. Falanksin tileissä on kullakin
jäsenellä konttonsa ja hänen palkkansa määrää neuvoskunta itsekunkin
kyvyn ja työn luonteen mukaan. Kunkin vuoden lopussa kirjat päätetään
ja voitto jaetaan seuraavasti:

Työlle viisi kahtatoista osaa. Kapitaalille neljä kahtatoista osaa.
Nerolle ja kyvylle kolme kahtatoista osaa.

Tällainen voiton jako ei kuitenkaan synnytä mitään ristiriitaa;
kullakin jäsenellä voi olla yksi tai useampia osia Falanksissa, hän
voi tehdä työtä yhdessä tai useammassa Ryhmässä, kehittää erikoista
taitoa yhdessä tai useammassa teollisuushaarassa ja siten saada osansa
kustakin voiton jakoluokasta. Kapitalisti voi joko tyytyä pelkkään
osinkoon taikka lisäksi tehdä työtä ja köyhä taas ansaitsee enemmän
tai vähemmän aina ahkeruuden ja taidon mukaan. Kullakin on tilaisuus
elää loisteliaasti tai ylellisesti, sillä kumpikin on Falanksissa
edustettuna.

Tällainen on pääkohdissaan Fourierin rakentama ihanneyhteiskunta. Työn
vapaaehtoinen valinta toiminnan vaihtelu tavan takaa, työtoverien
valinta keskinäisen kiintymyksen mukaan, työn jako ja kilpailu eri
Ryhmien ja Sarjojen välillä. — Siinä ne pylväät joille Fourier laski
koko yhteiskunnallisen järjestyksen ja joista itsestään oli onni
ja hyvinvointi seuraava. Niiden yhteydessä vielä oli teollisuus
sellaisenaan saatava ulkopuolisesti niin loistokkaaksi ja komeaksi kuin
mahdollista, ja keinotekoisina houkutuskeinoina hän vielä tärkeinä
pitää kunnianimiä, ritarimerkkiä, virkapukuja j.n.e.

Fourierin luottamus tähän loistavaan mielikuvitusrakennukseen oli
järkähtämätön. Elämänsä loppuun asti hän odotti miljoonamiestä hänelle
rahoja tuomaan joilla toteuttaa aikeet. Hän oli varma siitä että tämä
järjestelmä oli asteettain maailman voittava ja hävittävä nykyisen
anarkian. Kun vain kerran yksi Falanksi oli perustettu, seuraisi toisia
nopeasti, kunnes koko maailma olisi niitä täynnä. Matemaattisella
tarkkuudella laski Fourier Falankseja maailmassa lopulta olevan
ummelleen kaksi miljoonaa. Koko maailma oli muuttuva veljesliitoksi,
jossa sivistys ja kieli oli oleva yhteistä. Konstantinopeli oli tuleva
maailman pääkaupungiksi sekä _omniarkin_, maailman toimeenpanevan
päämiehen, asuinsijaksi. Maailman hallituksessa tulisi paitsi omniarkia
olemaan kolme augustusta, 12 caesarinaa, 48 keisarinnaa, 144 kaliifia,
576 sulttaania j.n.e.

Vielä on Fourierin järjestelmästä mainittava osa joka on rohkeimpia
hänen mielikuvituksensa luomista. Hän selittää että samoinkuin
ihmisellä on kullakin taivaankappaleellakin lapsuuden, kehityksen,
surkastumisen ja kuoleman aikakausi. Taivaan kappaleen keskimääräinen
ikä on 80,000 vuotta. Sen ajan kuluessa ihmissuku kulkee läpi 32
kehitysjakson. Nykyaikana on viides jakso, sivistyksen aikakausi,
menossa. Kahdeksas jakso on oleva yleisen sopusoinnun ja onnen aika.
Tämän jälkeen seuraa maapallolla aikakausi jolloin ilmanala kaikkialla
muuttuu samallaiseksi; pedot häviävät ja uusia ihmisille hyödyllisiä
eläimiä sikiytyy; valtamerien vedet saavat suloisen mehujuoman maun ja
maailma on oleva täydellinen paratiisi.

Koko tämän yksityiskohtaisen järjestelmänsä Fourier piti ehdottomasti
oikeana ja ainoana mahdollisena elämänsä loppuun asti. Kymmeniä
rahapohatoita hän puhutteli, selvitteli heille järjestelmäänsä, mutta
uskostaan hän ei vähääkään järkähtänyt, vaikka toivottu miljoonamies
aina vain pysyi piilossa. Hän oli vakuutettu siitä että oli keksinyt
"yhteiskunnan painovoiman", samoinkuin Newton oli keksinyt fysikaalisen
painovoiman, ja hän piti keksintöänsä aivan yhtä hyvin tieteellisenä
tuloksena kuin Newtonin keksintökin oli. Mutta unelmiensa toteutumista
hän ei nähnyt, sillä vasta hänen kuolemansa jälkeen hänen mietelmänsä
etupäässä Amerikassa saivat alulle liikkeen joka kykeni kokeiluihin
antautumaan.



Fourierin järjestelmä käytännössä.


Fourierin innokkain ja tarmokkain opetuslapsi, Albert Brisbane, oli
amerikalainen. Hän syntyi Bostonissa, N.Y. 1809.

Brisbane oli yläluokan lapsia, varakkaan maanomistajan ainoa poika. Hän
sai hyvän kasvatuksen ja vartuttuaan läksi laajentamaan tietopiiriänsä
Europaan, oleskellen varsinkin Berliinissä pitkät ajat, opiskellen ajan
filosofisia virtauksia Hegelin koulukunnassa. Humaaniset harrastukset
tempasivat hänetkin mukaansa, ja ennen pitkää hän oli Saint Simonin
hartaita oppilaita ja apostoleita. Bazardin ja Enfantinin välisen
kiistan aikana hän kuitenkin sen suunnan jätti, ja melkein samaan
aikaan hän tutustui Fourierin mietelmiin. Ne saivat hänet aivan
haltioihinsa. Hän löysi sen johtolangan jota oli kauan etsinyt.
Inhimillinen työ, tähän asti jumalallisena rangaistuksena pidetty,
olikin kunniata tuottavaa, ylevätä, jaloa! Sen kohottaminen oikeaan
arvoonsa — siinä hänen elämänsä tehtävä jota turhaan oli pimeästä
hapuillut!

Hän muutti Pariisiin jossa perin pohjin alkoi tutkia uuden mestarinsa
oppia, mieltyen ja kiintyen siihen yhä enemmän. Pari vuotta ennen
Fourierin kuolemaa hän palasi kotimaahansa ja alkoi uutta evankeliumia
levittämään aluksi vain toveripiirissä, sitten laajemmalle ja vihdoin
julkaisi pääteoksensa "ihmisen yhteiskunnallinen tarkoitus" (Social
Destiny of Man) jonka teoksen julkaisemisesta fourieristinen liike,
täynnä intoa, hehkua, uskoa ja varmuutta, sai alkunsa Yhdysvalloissa.
Teos oli selitys Fourierin mietelmistä sekä niiden sovittamisesta
käytäntöön Amerikassa.

Brisbane julkaisi teoksensa 1840, ja se sytytti fourieristisen
profeettahengen toiseen, ehkä vaikuttavimmin toimineeseen apostoliin,
nimellä Horace Greeley. Yhdessä nämä molemmat alkoivat julkaista
viikkolehteä joka kuitenkin jo kahden kuukauden kuluttua kuoli.
Mutta parin vuoden päästä, kun Greeley oli perustanut Tribune
nimisen päivälehden ja saanut sen leviämään noin 20,000 painoksena,
ryhdyttiin siinä säännöllisesti levittämään Fourierin oppeja. Joka
numerossa oli siinä yksi palsta fourierismia, jota tällöin tunnettiin
Association liikkeen nimellä. Noin vuoden ajan oli tämä Tribune
fourierismin asianajajana. Sitten perustettiin liikkeelle kokonaan oma
äänenkannattaja, "Phalanx" niminen, jota 1845 seurasi "Harbinger";
se painettiin jo kuuluisalla Brook Farmilla, josta oli muodostettu
fouristinen falanksi.

Koko liike alkoi sangen otolliseen aikaan. Vuonna 1837 oli
Amerikassakin teollisuuspula mitä vaikeinta laatua, työt olivat
seisauksissa, kurjuus ylimmillään. Koko talous ja teollisuusjärjestelmä
näytti olevan kukistumaisillaan, valtion ja yksityisten
armeliaisuushommat eivät suuria aikaan saaneet ja ihmisissä,
ajattelevissa ihmisissä vakaantui arvelu että yhteiskunnallisen
talousjärjestelmän koneisto oli kihnaantunut rikki ja uutta tarvittiin.
Tämä selittää puolestaan fourierismin, samoinkuin muidenkin
radikaalisten uudistusliikkeiden menestyksen tänä aikana.

Fourierismin apostolit olivat aikansa innokkaimmat. Mestarin luja
luottamus ihanteeseen oli vallannut opetuslapsetkin; innostuttavat
ponnistukset, jotka eivät saaneet "levätä eikä peräytyä", tulivat
luonteen omaisiksi näille apostoleille, voiton varmuus oli
ihmeen vankka ja sekä henkiset että aineelliset uhraukset olivat
tavattomat. Kolmikertainen lunastuslause — "ihmisten yhteys oikeassa
yhteiskunnassa, ihmisten ja Jumalan yhteys oikeassa uskonnossa,
ihmisten ja luonnon yhteys luovassa taiteessa ja teollisuudessa" — se
levisi kautta koko maan ja satoja tuhansia ihmisiä liittyi liikkeen
innostuneisiin riveihin. Vuonna 1844 näiden "Associationistein"
yhteinen edustajakokous pidettiin New Yorkissa. Siellä perustettiin
varsinainen fourieristinen liitto, "National Confederation of
Associations", jonka äänenkannattajaksi hyväksyttiin "Phalanx" lehti
ja 18-henkinen toimeenpaneva komitea valittiin liiton asioita ajamaan.
Samalla siellä julistettiin Fourierin Falanksit yhteiskunnallisten
epäkohtien yleisrohdoksi ja niiden perustamista pidettiin liiton
tärkeimpänä tehtävänä.

Fourier itse ei luottanut Falanksiensa menestymiseen pienoiskoossa.
Hänen matemaattisesti tarkkojen laskujensa mukaan piti jäseniä
olla vähintäin 1,500 — 2,000 ja pääomaa noin miljoona frangia, ja
kaikista pikkuyrityksistä hän vakavasti varotti opetuslapsiaan.
Brisbane kuitenkin oli liiaksi malttamaton odotellakseen näin suuria
edellytyksiä ja siksi hän tinki mestarin vaatimuksista suuren osan
pois, päätellen että 400 henkeä riitti falanksin muodostamiseen.

"Helpoimmin saattaa Associationin muodostaa siten", hän opetti, "että
kehoitetaan 400 henkeä liittymään yhteen ja kukin ottaa 1,000 doll.
arvosta osakkeita, mikä muodostaa 400,000 doll. pääoman. Osakkeen
omistajat saavat neljänneksen Associationin koko tuotannosta eli
voitosta; jos he haluavat, voivat he saada varman 8 prosentin koron.
Tuhannen dollarin sijoitus tuottaa 80 doll. vuotuista korkoa. Tällä
summalla Associationin tulee taata henkilölle asunto ja elanto; ja
se voidaan tehdä. Rakennus voidaan pystyttää 150,000 dollarilla ja
korko siitä 10 prosentin mukaan on 15,000 doll. Kun tämä summa jaetaan
400 joka on henkilöitten luku, saadaan 37,50 doll. vuodessa kutakin
henkilöä kohti vuokraa. Muutamiin asuntoihin kuuluisi useampia huoneita
ja ne vuokrattaisiin 100 doll. tai vähemmällä, joten noin puolet
huoneista voitaisiin vuokrata 20 doll. vuodessa. Henkilölle, joka
haluaisi elää mitä halvimmilla menoilla, jäisi vuokran suorituksen
jälkeen vielä 60 doll. Kun 'Association' itse viljelisi hedelmänsä,
jyvänsä, kasviksensa, karjansa j.n.e. ja kun se säästäisi tavattomasti
polttoaineissa, keittäjäin lukumäärässä ja kaikessa muussa, voisi
se halvinta täysihoitoa antaa 60 doll. vuodessa. Siten 1,000 doll.
sijoittanut henkilö saisi varmasti käytettäväkseen mukavan huoneen ja
täysihoidon korollansa, ja säästäen eläisi ja saisi lisäksi kaiken
mitä ikinä voi tuottaa työllään. Hän saisi elää sitäpaitsi komeassa
kauniiden peltojen ja puutarhojen ympäröivässä rakennuksessa".

Tämän kaavan mukaan innostuttiin Amerikassa fourierismia toteuttamaan.
Aate oli kiihkoisalla voimalla levinnyt huonon ajan kiusaamiin kansan
joukkoihin, jotka pääasiana pitivät päästä niin pian kuin mahdollista
vapaan kilpailun taistelusta pois Falanksien yhteiselantoon. Tämä
halu se voitti kaikki edellytysten ja mahdollisuuksien järjellisen
punnitsemisen, ja Brisbanenkin tingityt vaatimukset tuntuivat jo liian
suurilta. Missä vain fourieristinen aate oli muutamiakin kokoon tuonut,
siellä jo Falanksi suunniteltiin ja toteuttamiseen käsiksi käytiin.
Useimmissa tapauksissa pääoma oli sangen pieni, toisissa sitä ei ollut
ollenkaan, mutta falankseja syntyi kaikkialle aivan kuin lehtiä puuhun
lämpimän kevätsateen jälkeen.

Luonnollisesti ei ensimmäisiäkään Fourierin tarkoituksia tällä neuvoin
voitu toteuttaa. Falanksit sijoitettiin useimmissa tapauksissa
perkaamattomiin erämaihin, maa kiinnitettiin mahdollisimman korkeasta
ja jäsenet, joilla ei aavistustakaan ollut uutisviljelyksestä,
antausivat maata perkaamaan, kyntämään ja kylvämään. Teollisuustuotanto
jäi hurskaaksi toivomukseksi tulevaisuuden varalle. Innostusta riitti
tavallisesti niin kauan kuin kiinnitysvelan ensimmäiset sitoumukset
lankesivat maksettaviksi. Silloin Falanksi melkein säännöllisesti
luovutti omaisuuden alkunsa kapitalististen velkojainsa huostaan.

Kaikille ei kuitenkaan käynyt yhtä huonosti. Muutamain onnistui
toteuttaa fouristiset aatteet laajemmallekin.

Ensimmäisenä fourieristisista yritelmistä on mainittava
Pohjois-Amerikan Falanksi, joka eli kokonaista 12 vuotta.

Se perustettiin syyskuussa 1843 jolloin Falanksia varten valitulle
alueelle New Jerseyn valtiossa muutti muutamia perheitä New Yorkista ja
Albanysta. Seuraavana vuonna oli vakituisia asukkaita jo satakunta.

Alkuperäistä pääomaa oli tällä Falanksilla 8,000 doll. Sillä lähdettiin
alkuun. Aluksi rakennettiin väliaikainen asuinrakennus, mutta se
sangen pian vaihdettiin kolmikerroksiseen Palatsiin, jossa oli
keskus ja toinen siipi, kumpikin 150 jalan pituiset. Monenlaisiin
teollisuushommiin käytiin käsiksi heti alusta pitäen, muun muassa
pienen puron varteen rakennettiin mylly, mutta pääelinkeinona oli
kuitenkin maaviljelys. Noin 70 eekkeriä käsittävä kaksinainen
hedelmätarha oli erinomaisessa kunnossa ja yleensä muutkin pellot ja
niityt kelpasivat esimerkiksi naapureille. Falanksin omaisuuden arvo
kasvoikin sentakia vuosi vuodelta. Jo 1844 se arvioitiin 28,000 doll.
ja 1852 oli se noin 80,000 doll.

Falanksin asukkaiden enemmistö oli sivistynyttä hienostoa, mutta
siitä huolimatta luistivat työt hyvin, varsinkin alkuaikoina. Ne
järjestettiin melkein heti Ryhmä- ja Sarjajaon perusteelle ja palkka
määrättiin työn mukaan. Raskaasta ja vastenmielisestä työstä maksettiin
korkein palkka, hauskasta ja kevyestä alin. Tiilen tekijät esimerkiksi
saivat 10 senttiä tunnilta, maatyön tekijät 8 senttiä, lääkäri sai vain
6 ¼ senttiä tunnilta. Paitsi noita säännöllisiä palkkoja maksettiin
vielä ylimääräisesti erikoiskyvyistä sekä Falanksin asian johtamisesta.
Niinpä esim. rakennusryhmän päällikkö, jonka tuli määrätä, suunnitella
ja johtaa työt omalla työalallaan, sai tavallisen palkkansa lisäksi 5
senttiä tunnilta korvaukseksi johtokyvystään.

Jäsenillä oli täysi oikeus itse valita työnsä ja määrätä oma
työaikansa. Heidän työnsä merkittiin heidän tililleen ja kerran
kuukaudessa oli yleinen maksupäivä. Kunkin vuoden lopussa jaettiin
sitten varsinaiset voitto-osingot. Työn osuus nousi tällöin noin 13
doll. ja kapitaalin noin 5% sijoitetusta kapitaalista.

Suuria eivät yhteiskunnan jäsenten tulot näinmuodoin olleet,
mutta elantokin oli jotenkin helppoa. Palatsissa maksoi kaikilla
mukavuuksilla varustettu huone vain 12 doll. Vuodessa. Ruokaa sai
tilauksen mukaan. Kahvi maksoi ½ senttiä kuppi, voi ½ senttiä, liha 2
senttiä j.n.e. Kunkin jäsenen tuli maksaa tämän lisäksi 36 ½ senttiä
viikossa ruokailuhuoneen käyttämisestä. Kukin jäsen piti mukanaan
kirjan johon ruuan tarjoojat merkitsivät kunkin ruoka-annoksen, ja
kuukausitilissä ne tasattiin.

Elämä Falanksissa oli siellä kävijäin kertomusten mukaan erittäin
hauskaa. Kun päivän työt olivat suoritetut, vietettiin iltaa lukemalla,
soitolla ja tanssilla. Asukkaat olivat kaikki "maailmallista" väkeä,
itsensä kiduttamista varten ei sitä oltu perustettu, ja kaikin neuvoin
koetettiin elämä muodostaa niin onnelliseksi kuin mahdollista. Kaikesta
huolimatta oli onni ja hauskuus kuitenkin vain pintapuolista laatua.
Se tarvitsi voimassa pysyäkseen koko joukon ulkopuolista osanottoa ja
kannatusta. Ensi vuosina sitä olikin paljon tarjolla, kun fourierismin
ystäviä tavan takaa kävi Falanksissa vierailulla ja mukanaan toi sitä
innostuttavaa tuulahdusta mitä liike ulkomaailmassa silloin vielä
nautti. Mutta fourieristiset kokeilut muualla kukistuivat vähitellen,
innostus ja usko liikkeen parantavaan voimaan laimentui yhä enemmän,
ja kun Pohjois-Amerikan Falanksikaan ei kyennyt aineellisia etuja
parantamaan erityisemmässä määrässä, alkoi jäsenistössä vähitellen itää
kaipaus takaisin vapaan kilpailun taisteluun ja niihin aineellisiin
mahdollisuuksiin mitä vapaa kilpailu kullekin yksilölle antoi,
joskin vain harvoille onnistumiseen asti. Tämä kaipaus alkoi ensiksi
synnyttää hallintoriitoja, sitten jo napinaa liian vähäisten ansioitten
johdosta, ja joskaan ei yleisesti puhuttu Falanksin hajoittamisesta,
kyti se ajatus kuitenkin jo enemmistön mielissä. Syyskuussa 1854
paloi Falanksin mylly joka oli tullut maksamaan noin 12,000, doll.
ja se tapaus vihdoin tuotti ilmoille nämä ajatukset. Vaikka uuden
myllyn rakennusrahat auliisti tarjottiin Falanksin ulkopuolelta
lainaksi, esitti joku kuitenkin että myllyä ei rakennettaisi, vaan
hajoitettaisiin koko yhteys. Esitys tehtiin aivan äkkiä; sittenkään
se ei herättänyt mitään hämmästystä, vaan ryhdyttiin esityksestä
äänestämään. Ja ulkopuolisten suureksi ällistykseksi taukosi
Pohjois-Amerikan Falanksi täten toiminnastaan. Sen omaisuus myytiin
pakkohuutokaupalla ja osakkeen omistajat saivat 66 senttiä dollarista.

Fourieristisista kokeiluista kuuluisin oli Brook Farm niminen noin
200 eekkeriä sisältävä maatila Bostonin lähistöllä. Alkuperäisesti
se ei ollut mikään fourieristinen Falanksi, vaan erään joukkokunnan
koti, joka joukkokunta tunnettiin nimellä "Transcendental Club",
se on "Yläilmalaisten Yhdistys". Tähän yhdistykseen kuului joukko
innottelevia haaveilijoita jotka tavan takaa kokoontuivat toistensa
koteihin pohtimaan "kaikkia mahdollisia ja mahdottomia probleemeja
filosofian, politiikan ja uskonnon aloilta", kuten Hillquit
sanoo. Haaveilujensa takia heitä pilkallisesti ruvettiin sanomaan
"yläilmalaisiksi", ja he sen omaksuivat kunnianimenä, sillä he
uskoivat, "oikeuden järjestykseen joka on ulkonaisten aistimien
ulottuvaisuuspiirin yläpuolella". Yhdistys julkaisi "The Dial"
nimistä aikakauslehteäkin, jossa terävästi kirjoiteltuja artikkeleita
ilmestyi ihmisolemuksen ja elämän tarkoituksesta ja suhteesta maailman
kaikkeuteen.

Tämä piiri pysyi kauan aikaa omien mietelmäinsä ja ajatelmainsa
kehyksissä pyrkimättäkään varsinaisesti fourieristisen liikkeen
yhteyteen. Vuonna 1840 George Ripley, yhdistyksen varsinainen sielu,
rupesi puuhaamaan erinäistä siirtolaa "yläilmalaisille". Keväällä
1841 valittiin ylläoleva maatila sellaiseksi siirtolaksi ja sen
nimeksi pantiin "Brook Farm, maanviljelys ja kasvatuslaitos", ja sen
tarkoitusta selitettiin perustuslakien johdannossa seuraavaan tapaan:

"Voimakkaammin edistää inhimillisen sivistyksen suuria
tarkoituksia, muodostaa elämän ulkonaiset olosuhteet viisauden ja
puhtauden perusteella, istuttaa oikeuden ja rakkauden periaatteet
yhteiskuntajärjestöömme jumalallisen sallimuksen lakien kanssa
sopusoinnussa, perustaa veljellisen yhteistoiminnan järjestelmä
itsekkään kilpailujärjestelmän tilalle" j.n.e.

Itse peruslaissa määrättiin että siirtolan omaisuus oli oleva
osakeyhtiöllä jonka osakkeitten nimellisarvo oli 100 doll. Kullekin
jäsenelle taattiin työtä kunkin kykyjen ja halun mukaan. Kaikesta
työstä oli oleva yhtäläinen korvaus, kapitaalille myönnettiin 5 %
korko, työpäivä korkeintaan 10-tuntinen, alle kymmenen ja yli 70
ikävuoden oleville vapaa toimeentulo, samoinkuin kaikille sairaille
ja työhön kykenemättömille. Kasvatus, lääkärinapu ja kirjasten ja
kylpylaitosten käyttö taattiin jokaiselle vapaaksi.

Siirtolan hallinto oli oleva neljän kolmihenkisen komitean
käsissä, jotka edustivat yleistä hallintoa, maanviljelyshallintoa,
kasvatushallintoa ja raha-asiain hallintoa.

Koululaitos oli siirtolasta tärkein. Se oli neliosastoinen: pikkulasten
koulu alle kuusivuotiaille, alkeiskoulu 6-vuotiaille, valmistava
koulu korkeampia tutkimusaloja tavoitteleville ja 6-vuotinen kurssi
yliopistoon aikoville.

Brook Farm oli siis vakaasti taipuvainen fourierismiin, vaikka sen
perustajat eivät pitäneetkään itseänsä fourieristeina. Ajan henkisten
rientojen sieluna kaikkialla oli Brisbanen loihtima yhteiskunnallinen
uudistusliike eivätkä "yläilmalaisetkaan" voineet sen vaikutuksista
päästä. Siirtolan jäsenistö, vaikka olikin harvalukuinen taisteli
monenlaisia vaikeuksia vastaan sangen urhoollisesti. He osasivat
säilyttää pitkän aikaa ihanteellisen innostuksensa asiansa
suuruuteen ja oikeuteen ja heillä oli ulkopuolella runsaasti ystäviä.
Kristillinen uskonto oli korkeassa arvossa, mutta mitään ahdasta
lahkolaisuutta ei ilmennyt heidän joukossaan. Itse Ripley oli
pappismies, ja hänkin käsitti kristillisyyden käytännöllisesti,
yhteisteollisuus oli keskinäistä auttamista kuorman kantamisessa.
Fourieristinen liike oli kuitenkin siksi voimakas että kaikki
yhteiskunnalliset parannusyritelmät kohdistuivat siihen liikkeeseen,
eikä "yläilmallisten" onnistunut mainittavassa määrässä kartuttaa
jäsenistönsä lukua. Kolmen vuoden kuluttua oli Brook Farmin
asukasluku vielä sadan alapuolella. Tämä seikka se pääasiassa lienee
vaikuttanut että "kaikki havainnot olivat osottaneet totuudeksi
Fourierin käytännöllisen järjestelmän" ja että Brook Farmin johtajat
1844 julistivat siirtolansa fourieristiseksi Falanksiksi. Fourierin
järjestelmä otettiin käytäntöön, hallinto muodostettiin uudelleen
ja Ryhmät ja Sarjat alkoivat työskennellä makujen ja keskinäisen
myötätuntoisuuden perusteella.

Tämä askel saattoi Brook Farmin koko fourieristisen liikkeen
keskukseksi. Liikkeen äänenkannattaja "Harbinger" muutettiin siirtolaan
ja sieltä käsin alettiin varsinainen lähetystyö ulkopuolelle.
Ja siirtolan aineelliset asiat näyttivät varmoin askelin yhä
paranevan; väkiluku lisääntyi, alinomaa tuli uusia jäsenhakemuksia,
teollisuusyrityksiä laajennettiin ja ruvettiin rakentamaan suurta
palatsia. Fourieristinen liike näytti Brook Farmissa jo todistavan
maailmalle mestarin erehtymättömän laskutaidon sekä niiden epäilysten
tehottomuuden jotka väittivät että korkeakirjallinen sivistys ei pysty
ylläpitämään raakaa työtä vaativaa siirtolaa. Toivo asui ja eli Brook
Farmilla.

Mutta sittenkin se oli pintapuolista, hiekalle rakennettua.

Myrskyssä se ei kestänyt.

Komea rakenteilla oleva Palatsi syttyi eräänä kevätiltana 1846
tuleen ja siinä paloi myös 7,000 dollarin arvon mukana Brook Farmin
valheellisesti vakava perus. Myötäkäymisen päivinä oli into laimennut,
kapitalismin vapaa kilpailu houkutteli alituisesti yksilöllisillä
pettävillä mahdollisuuksillaan. Hiukan toista vuotta koettivat
innokkaimmat vielä ponnistella, mutta turhaan. Vastoinkäymiset olivat
vieneet uskon yhteisonnen mahdollisuuteen ja seuraavan vuoden syksynä
riutunut Falanksi menetti kaiken merkityksensä Kirkollinen orpokoti
on nyt paikalla opettamassa kaiken maallisen turhuutta pienokaisten
maallista tietoa janooville sieluille.

Fourieristisista kokeiluista on kolmannella sijalla vielä mainittava
Cerescon siirtola eli Wisconsinin Falanksi. Se ansaitsee mainitsemista
etupäässä sentakia että siellä käytännöllisyys otettiin pääasiaksi ja
jätettiin filosofiset mietiskelyt sikseen.

Wisconsinin Falanksi perustettiin 1844 Fond du Lac kauntissa. Parisen
kymmentä Fourierin aatteisiin innostunutta miestä läksi sanotun vuoden
keväällä Wisconsinin sydänmaille jossa he ostivat ison maapalasen
käteisellä rahalla ja perustivat Ceresco nimisen siirtolan. He laativat
itsellensä tarkat säännöt ja laillistivat Wisconsinin Falanksin
nimisenä yhdyskuntana. Kun koko paikkakunnalla ei paljon muita ollut
kuin fourieristeja, saivat he käytettäväkseen paikkakunnan valtiolliset
ja kunnalliset oikeudet joita he myös ymmärsivät hyväksensä käyttää.
Kolme vanhinta jäsentään he valitsivat rauhantuomareiksi, kolme
jäsentään he lähettivät valtion senaattiin ja yksi heikäläisistä
kerran pyrki valtion kuvernööriksikin silloisen "Free Soil" puolueen
vaalilistalla, mutta joutui tappiolle.

Työssään he olivat uutteria ja kohottivat siirtolansa omaisuutta siten
melkoisesti. Sarja- ja Ryhmäjärjestelmää he eivät noudattaneet, mutta
pysyivät muuten tuotannon tulosten jaossa niin lähellä kuin suinkin
Fourierin ajatuksia. Keskimääräinen palkka oli 6 — 7 senttiä tunnilta
ja asunto ja ruoka y.m. tarpeet maksoivat 60—70 senttiä viikolta.
Jäseniä yhdyskuntaansa valitessaan he pitivät silmällä hakijan
varallisuutta ja ruumiillista kykeneväisyyttä. Aineellinen menestys
Falanksilla sentakia olikin koko hyvä, mutta henkinen ei kehumista
kestä. Kirjastoa ei heillä ollut eikä mitään muutakaan henkisten
tarpeitten tyydyttämistä varteen otettu.

Keskinäiset riidat ja innostuksen puute Wisconsinin Falanksinkin
lopulta sortivat. Yhdyskuntaan muodostui kaksi puoluetta; toinen,
hiukan vanhempi, vaati yhteiselantoa, toinen taas yksityistä.
Yhteiselannon kannattajat olivat kaiken aikaa voitolla, mutta
yksityiselannon puoltajat eivät enemmistön tahtoon taipuneet.
Lopulta sitten päätettiin palata takaisin maailmaan, ja jonkinlaista
tyytyväisyyttä lie kokeilijoille tuottanut se seikka että kun
yhdyskunnan omaisuus myytiin huomattiin että osakkeen omistajat saivat
takaisin pääomansa ja vielä kahdeksan prosentin koronkin. Wisconsinin
Falanksi yksin fourierististen kokeilujen joukossa osottaa aineellista
voittoa.

Muista fourieristisista kokeiluista ei ole suuria sanomisia.
Pennsylvanian karuilla vuorimailla tapahtui useita kokeita, samoin
New Yorkissa ja Ohiossa. Mainittava on myös Michiganin Alphadelphia
Falanksi, joka toista vuotta kuolemata pakoili ja jonka onnistui
jäsenlukunsa kohottaa aina 1,200 asti. Kaikkien pääpiirteet olivat
samat: tavaton innostus perustettaessa jota kesti niin kauan kuin oli
huomattu että ponnistukset olivat liian raskaita ja tulokset liian
pieniä. Ihmisillä on erinomainen taipumus syyttää toisiaan yhteisistä
vastoinkäymisistä, ja niin olivat vastoinkäymiset alituisten riitojen
lähteinä. Fourieristisia Falankseja lasketaan kaikkiaan olleen puolisen
sataa Amerikassa ja jokaisella niistä oli samallainen loppunsa.
Suuret taloudelliset häviöt, jotka asian uurastajat saivat kärsiä,
koituivat voitoiksi vapaan kilpailun yritteliäille keinottelijoille,
jotka osasivat hedelmät niittää fourieristien vaivalloisista
kylvöistä. He niistä yritelmistä hyötyivät, kommunistiset haaveilijat
hävisivät. Ja aineellinen häviö oli pientä henkiseen verraten. Sillä
tappioitten katkeruudet johtivat joko epätoivoon tai itsekkäiseen
välinpitämättömyyteen. Myöhempinä aikoina tapaamme fourieristisen
liikkeen, inhimillisen vapauden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien liikkeen
eturivin miehiä itse sydämmettömässä nylkemis- ja riistämistoimissa,
näemme heidän julkisuuden miehinä taistelevan vanhoillisuuden ja
kapitalismin pääleireissä yhä nousevan köyhälistön vapautusliikettä
vastaan, jonka hyväksi he nuoruutensa tanakimman tarmon ja intohimoisen
innostuksensa ovat uhranneet. Ja me näemme itse jäntevyyden, itse
tarmokkuuden, Fourierin suurimman opetuslapsen Brisbanen katselevan
alati epäillen, joskin myötätuntoisena valtavata työväenliikettä,
joka kuitenkin alati saavuttaa voittoja hänen saarnaamiensa
tarkoitusperiensä toteuttamiseksi.

Epätoivon ja pohjattoman itsekkyyden lähteinä me usein löytäisimme koko
kasan pettyneitä ihanteita ja toiveita.

Fourierin puolustukseksi on kuitenkin sanottava että hänen
Falanksejansa ei milloinkaan ole koetettukaan toteuttaa sillä
tavalla kuin hän itse tarkoitti. Käytäntö ei siis oikeastaan ole
suoranaisesti todistanut hänen Falanksiensa mahdottomuutta. Mutta se
mahdottomuus on kuitenkin todistettu, sillä käytäntö on todistanut
sen että ihmisriistäminen ei ennen lopu kuin se riistämisen kautta
saavutettavissa oleva yksilön hyöty on tehty mahdottomaksi.




Robert Owen.


Suurista haaveilijoista oli Robert Owen epäilemättä lähimpänä niin
sanoaksemme käytännöllistä yhteiskunnallista totuutta. Häntä useat
pitävät nykyaikaisen sosialismin varsinaisena isänä, ja varmaa onkin
että tieteellisen sosialismin järjestäjät Marx ja Engels häneltä saivat
paljon vaikutelmia.

Robert Owen syntyi 1771 Newtownin kylässä Skotlannissa köyhistä
vanhemmista. Hänen opillinen kasvatuksensa rajoittui sangen vähään,
sillä jo 11 vuotiaana hänen oli lähteminen kauppapalvelukseen
Lontooseen. Hänen luontaisia ominaisuuksiansa jo tällöin olivat
tavaton järjestämiskyky, uupumaton uutteruus, erinomainen huomiokyky
varsinkin ihmisluonteisiin nähden ja syvä myötätuntoisuus kaikkia
kovaosaisia kohtaan. Nämä ominaisuudet täydensivät hänen puutteellisia
alkeistietojaan ja loivat hänelle loistavia mahdollisuuksia
liike-elämässä.

Jo poikasena hän alkoi tekemään havaintoja elämästä ja yhteiskunnasta,
ja jo nuorena hänellä oli niissä asioissa vakaumus, jolle hän
uskollisena pysyi koko elämänsä ajan. "Ihmisestä tulee kurja, julma
raakalainen, ihmissyöjä tai korkeasti sivistynyt ja hyvä olento
riippuen niistä olosuhteista joiden alaiseksi hän syntyessään joutuu".
Se oli hänen elämänkäsityksensä juuri. Rohkeasti hän teki väitöksensä.
"Ihmisluonne on alkuperältään hyvä ja sitä voidaan harjoittaa,
kasvattaa ja muodostaa syntymästä alkaen sillä tavoin että kaikkien
lopulta on tultava sopusointuisiksi, hyviksi, viisaiksi, terveiksi
ja onnellisiksi. — — — Ihmisluonteen muodostavat häntä ympäröivät
olosuhteet, eikä hän siis ole sovelias enemmän ylistykselle kuin
moitteellekaan, ja jokainen yleisluonne voidaan maailmalle lähettää
joko hyvänä tai pahana käyttäen keinoja jotka suureksi osaksi ovat
inhimillisten hallitusten käytettävissä".

Jo tällöin siis Owen viittaa hallituksella olevan velvollisuuksia joita
ei vielä oltu velvollisuuksiksi tunnustettu. Yhteiskunnan oma syy oli
että sen jäsenissä oli huonoja luonteita, yhteiskunnan itsensä oli
parannettava olosuhteet, jotka ihmisistä loivat huonoja luonteita.
Mutta hän ei pysähtynyt vielä tähän. Owen käsitti että kaikki elämän
ilmiöt olivat siksi riippuvaisia toisistaan että jos johonkin niistä
koskee, täytyy kaikkia järkäyttää. Ja pysyen uskollisena omalle
vakaumukselleen hän rohkeasti tuomitsi "kaikenlaisen uskonnon jota
tähän asti on ihmiselle opetettu". Sen hän teki aikana jolloin hän
itsekin uskoi olevansa sivistyneen maailman huomatuin henkilö ja
"vaikutusvaltaisin brittiläisen kabinetin ja hallituksen enemmistössä".

Ja se lie ollut totta. Suuri loordi ja herttuajoukko oli hänen
kannattajaväkeänsä Englannissa ja ulkomaitten ruhtinaatkin hänelle
armoansa tuhlailivat. Venäjän perintöruhtinas Nikolai kävi hänen
luonansa pestailemassa häntä Venäjälle ja Preussin kuningas hänelle
kirjoitti korkean omakätisen kirjeen jossa selitti antaneensa
ministerilleen käskyn panna Owenin periaatteet käytäntöön Preussin
kasvatuslaitoksessa. Se armo ja suosio oli kuitenkin väliaikaista
laatua. Owenin uskonnon tuomio vei kirkkoruhtinailta kaiken halun
ja innostuksen, ja kun huomattiin että Owen tavoitteli halvan
työjuhtajoukon kohottamista korkeitten herrojen tasalle itse
käytännöllisessä elämässä eikä vain teoriassa, tuli näitten korkeitten
herrojenkin innostus nolatuksi kylmäkiskoisuudeksi.

Jo 19 vuotiaana Owen pääsi erään Manchesterin kehruutehtaan johtajaksi,
ja tehtaan isäntä teki hänen kanssaan kirjallisen sopimuksen,
jonka mukaan Owenin kolmen vuoden kuluttua oli määrä päästä hänen
liiketoverikseen. Tällöin hän jo alotti ihanteittensa käytännöllistä
toteuttamista toivoen voivansa ne päättää, kun oli palkkakautensa
kuluttua saava enemmän sanomista. Isännän ahneus hänen aikeensa
kuitenkin katkasi. Tämä oli nimittäin saanut sivulta päin toisen
tarjouksen ja halusi rikkoa Owenin kanssa tekemänsä sopimuksen vissistä
korvaussummasta. Owen silloin poltti sopimuksensa eikä suostunut enää
rupeamaan tehtaan palvelukseenkaan, vaikka hän itse olisi saanut
palkkaetunsa määrätä.

Vuonna 1800 Owen lopulta tapasi sopivan koekentän ihanteilleen.
Muutamain liiketuttavainsa kanssa hän tällöin nimittäin osti New
Lanarkin puuvillatehtaat joita hän itse ryhtyi johtamaan. Tehtaissa
työskenteli tällöin noin 2,500 ihmistä jotka perheineen asuivat
ympäröivässä tehdaskylässä. Koko paikkakunta oli luonteenomainen näyte
sen ajan tehdasliikkeestä. Työväestöön kuului noin 500 lapsukaista,
jotka oli sinne tuotettu Edinburgin "armeliaisuuslaitoksista". Suuri
kasarmimainen lato oli heidän asuntonaan, ja lasten ikä oli kuudesta
vuodesta ylöspäin sekä työaika kello kuudesta aamulla seitsemään
illalla. Luonnollinen seuraus tästä oli että lapset kaikki olivat
näivettyneitä kääpiöitä, ne nimittäin jotka jaksoivat jonkunkaan
vuoden tätä kidutusta kestää aikaiseen hautaan sortumatta. Työ oli
yleensä kovaa ja palkat pienet, ja siksi täyskasvuinen työväestö
oli yhteiskunnan hylkyjoukkoa. Koko kylä oli sentakia siivotonta
ja asukkaat raakoja. Juoppous, murhat, varkaudet ja haureus olivat
elämän pääpiirteitä, ja asukkaat kaikki velassa kapakoitsijoille ja
kauppiaille.

Owenilla oli alusta pitäen valta panna toimeen sellaisia uudistuksia
joita hän sopivina piti, ja heti hän ryhtyi innokkaasti kyläkuntaa
parantamaan joka puolelta. Hän perusti ensiksi kauppapuoteja joissa
kyläläisille tarpeita myytiin kustannushintoihin ja siten pakotti
entiset nylkykauppiaat, jotka ala-arvoista tavaraa olivat myyneet
tavattomilla hinnoilla, sulkemaan kauppansa. Kapakat ajettiin kylän
laiteille, kadut puhdistettiin ja kunnollisia asuntoja rakennettiin
entisten hökkeleitten tilalle. Entisen omistajan tekemä sopimus
Edinburgin "armeliaisuuslaitosten" kanssa, jonka mukaan sieltä
orpolapsia kuljetettiin tehdastyöhön, rikottiin ja lasten työ
lopetettiin kokonaan. Sen sijaan perustettiin lapsille koulu ja
kaikkia opinhaluisia autettiin auliisti. Ankarat rangaistusmääräykset
työväestöltä poistettiin, työaikaa lyhennettiin ja palkkaa korotettiin.

Aivan luonnollista oli ettei näitä parannuksia saatu toimeen, ennenkuin
oli hankaloita vastuksia voitettu. Niistä hankalimmat olivat työväestön
oma epäluulo ja eri osastonjohtajain vastustus. Kidutettu työväestö ei
voinut ymmärtää että nylkeväin isäntien joukossa ainoatakaan saattoi
olla sellaista joka heidän etujansa vapaaehtoisesti tahtoisi valvoa.
Siksi he Owenin kaikkia parannuksia epäillen katselivat odottaen
jokaisen sellaisen takana piilevän uuden nylkemis- ja kidutuskeinon.
Ja työnjohtajat taasen pitivät Owenia rikkiviisaana hohkona jonka
järjettömyyksiltä he omaa työosastoansa koettivat suojella niin paljon
kuin suinkin. Owenin oli senvuoksi turvautuminen vain omaan itseensä ja
tavattomalla tarmollaan hän sai suuria aikaan.

Kun vuonna 1806 Yhdysvallat kielsivät puuvillan raaka-aineen viennin,
täytyi Englannin puuvillatehtaitten lopettaa toimintansa; tuhannet
tällöin menettivät elinehtonsa ja saivat nälkää nähden käydä työn
etsinnässä. New Lanarkissa ei kuitenkaan puutetta ollut, sillä neljä
kuukautta kestävän työttömyyden aikana Owen maksoi työväestölle
täyden palkan, vaikka tehtaat kaikki seisoivat. Tätä erinomaista
jalomielisyyttä ei työväestö enää voinut epäillä, vaan se tästä lähin
alkoi uskoa Owenin vilpittömiin tarkoituksiin.

Mutta tuskin oli Owen tästä vastuksesta päässyt, kun jo toinen
ilmestyi. Hän esitti liiketoverilleen suuren koulun ja lasten
kasvatuslaitoksen perustamista kylään, ja silloin nämä nousivat
kapinaan. He valittivat että liikevoitot muutenkin alkoivat kutistua
ja jos uusiin kustannuksiin vielä ruvettaisiin, kuivuisivat ne ihan
mitättömiin. He eivät olleet kapitaaliansa sijoittaneet armeliaisuuden
harjoittamiseksi, vaan liikeyritykseen. Owen kahdesti vaihtoi
liiketovereita, mutta ei saanut sen parempia. Kapina isännistössä
päinvastoin yltyi ja kysymys syntyi hänen erottamisestaan liikkeen
johtajan virasta.

Silloin turvautui Owen kynänsä voimaan. Hän laati seikkaperäisen
selityksen New Lanarkin tehtaista ja omista aikomuksistaan sekä mitä
vastuksia hänellä oli voitettavana. Tätä selvitystä hän levitti
liikemaailmassa ja sai ennen pitkää puolellensa seitsemän miestä, jotka
suostuivat sijoittamaan yritykseen rahoja ehdolla että viisi prosenttia
maksetaan korkoa kapitaalille ja loput käytetään paikkakunnan
olosuhteitten parantamiseksi. Siten saaduilla rahoilla hän osti
uppiniskaisten liiketoveriensa osuudet ja alkoi toteuttaa täydellä
voimalla suuria aikeitansa.

Ja tulokset olivat loistavia. Entinen siivoton New Lanark, jossa
rikokset ja epäsiveellisyys oli kukoistanut, oli muutaman vuosikymmenen
kuluessa muuttunut tehdaskaupungin malliksi; siisteys, kauneus ja onni
siellä asusti. Ja Owen itse oli mainehikas suurmies, kuninkaitten ja
ruhtinaiden ystävä; ja näiden ystävien muotiasiana oli käydä katsomassa
hänen kättensä töitä, ylistellä häntä ja tehdä hänelle loistavia
tarjouksia. Suurmiehen olisi vain tarvinnut jäädä laakereilleen
lepäämään ja porvarillinen yhteiskunta olisi hänen nimensä piirtänyt
kultakirjaimilla historiansa lehdillä!

Mutta hän ei levännyt, ja siksi nouseva polvi sai historiastaan lukea
että Robert Owen oli — kerettiläinen, uskonnollinen vääräoppinen,
melkeinpä polttorovion ansainnut!

New Lanarkin erinomainen menestys oli Owenille vain yllykettä.
Hän oli mielestänsä vasta käytännöllisesti todistanut että
ihminen on häntä ympäröiväin olosuhteitten tulos, ja hän ryhtyi
johdonmukaisesti käsityskantaansa kehittämään. Ihmisystävästä,
armeliaasta kapitalistista, joka maailmalle hyvin kelpasi, tuli
täysiverinen kommunisti joka ei kelvannut paljon kenellekkään,
koska hän johdonmukaisesti väitti että jos kerran halutaan ihmisten
siveellisyys ja onnellisuuskantaa yhtäläiseksi, edellyttää se että
kaikki aineelliset elämän ehdotkin tulee kaikilla ihmisillä olla
samanlaiset. Tällöin ei New Lanark enää riittänyt hänen toiminnalleen,
vaan hän ryhtyi aatteitansa ajamaan maailmassa kaikilla keinoin jotka
käytettävissä olivat. Työpäivän lyhentäminen, tehdaslainsäädäntö,
lasten ja naisten työn rajoittaminen, koululaitoksen parantaminen —
n.s. lasten tarhat ovat hänen alotteestaan syntyneet — asunto-olojen
korjaaminen, yleisten kylpylaitosten perustaminen, osuuskuntaliikkeen
harrastaminen — kaikki sai hänen tarmokasta apuaan, sekä aineellista
että siveellistä kannatusta.

Tähän aikaan "tehdas ja työköyhälistön avustamiseksi" perustettu
yhdistys oli asettanut komitean tutkimaan köyhälistön tilaa ja se
komitea tiedusti Owenin mielipidettä, kysyen mihin toimenpiteisiin
olisi ryhdyttävä yhä lisääntyvän köyhyyden lieventämiseksi.
Esityksessään Owen selitti että vapaan kilpailun järjestelmän
tuottaman työn tulosten lisäys ehdottomasti huononsi työväestön
tilaa, koska yhä paraneva koneisto riisti yhä useammilta tuhansilta
työn mahdollisuuden ja alensi työväen elinkantaa. Kun kerran näin
oli asianlaita, on mahdotonta ajatellakaan mitään väliaikaista ja
vähäpätöistä parannuskeinoa, oli käytävä syvemmälle. Senvuoksi Owen
esitti teollisuusyhteyksien perustamista keskinäisen yhteistoiminnan
perusteelle. Tällaisiin yhteyksiin kuuluisi 500—1,500 henkilöä, ja
he yhteisesti tuottaisivat kaikki elintarpeet. Kun teollisuutta näin
suuressa asteikossa harjoitettaisiin, kävisi tuotanto halvaksi ja
jokainen saisi siitä osansa.

Tämä esitys ei tietysti komitealle kelvannut, se oli liian
radikaalinen, mutta Owen ryhtyi nyt julkisesti kommunistisia
mielipiteitään ajamaan. Vuonna 1820 hän julkaisi teoksen, jossa
esitti tuloksensa New Lanarkissa sekä samalla keinonsa yhteiskunnan
parantamiseksi. Keino oli samanlainen kuin hän jo oli antanut
yllämainitulle komitealle. Maailma oli "jaettava 300—2,000 sielua
sisältäviin kyläkuntiin, 800—1,200 oli sopivin luku; kullekin
henkilölle oli luovutettava maa-alue puolesta eekkeristä kolme kertaa
suurempaan, riippuen siitä oliko kysymyksessä oleva yhdyskunta enemmän
tai vähemmän taipuvainen maanviljelykseen; näiden 200 tai 300 perheen
asuntohuoneet oli rakennettava yhteen suunnikkaan muotoon yhteisine
keittiöineen, ruokailuosastoineen, kouluineen ja juhlapaikat keskellä;
yksilöllisyyttä ei näissä kyläkunnissa olisi suvaittava; itsekunkin
olisi työskenneltävä kaikkien hyödyksi; kaikkien jäsenten olisi syötävä
samassa pöydässä ja yhdyskunnan määräämiä ruoka-aineita".

Täydellä todella ryhtyi Owen kommunistiseen uudistustyöhönsä.
Apua hän odotti ylhäältäpäin, esittäen aluksi mietelmänsä Venäjän
silloiselle tsaarille ja Aachenissa vuonna 1818 pidetylle hallitsijain
kokoukselle. Ne vetoamiset olivat kuitenkin turhia. Kokeiluansa varten
hän ensiksi vaati 750,000 puntaa, mutta alensi sitten vaatimuksensa
50,000 puntaan. Se summa hänelle lopulla Englannissa taattiinkin, ja
muuan hänen innostuneista oppilaistaan tarjosi hänelle maa-alankin
yhdyskuntaa varten. Sitä yritystä ei kuitenkaan koskaan perille
ajettu, sillä Owenin katse kääntyi samaan aikaan Amerikaan, jossa,
George Rappin perustama Harmonyn uskonnollinen yhdyskunta oli samaan
aikaan myytävänä. Owen jätti silloin kaikki aikeensa Englannissa ja
Irlannissa, jossa hänellä myös oli kommunistisen siirtolan hankkeita,
ja läksi Amerikaan.

Amerikassa Robert Owenin yhteiskuntakokeilut sitten suoritettiin
useissa eri yrityksissä. Niistä puhumme myöhemmin. Sanottakoon nyt
vain että Owen neljä eri kertaa kävi Amerikassa aatteitaan ajamassa,
ja vaikka hänen käytännölliset yrityksensä myttyyn menivät, ei hän
menettänyt toimintakykyänsä. Amerikan tappioiden jälkeen tapaamme
hänet uudelleen täydessä toimessa Englannissa, missä hän 1832 oli
perustamassa uutta yritystä, pankkia nimeltä "Equitable Banks of Labor
Exchange". Tämän yrityksen aatteesta sanoo Owen: "Sen keskimääräisen
ihmistyön määrä, jonka jokin tarve-esine sisältää, määrää sellaisen
tarve-esineen arvon; jos siis tuottaja arvostaa ja vaihtaa kaikki
tarve-esineet sen kannan mukaan, ei kapitalistilla ole mitään
tilaa teollisuudessa eikä kaupassa, ja työntekijälle jääpi työnsä
koko tuote". Yllämainittu pankki perustettiin tämän periaatteen
nojalla Lontooseen, ja tarkoituksena oli että kukin hyödyllisten
tarve-esineiden tuottaja toisi tuotteensa pankin yhteydessä olevaan
myymälään ja saisi siitä pankin puolesta setelin jonka tuli edustaa
niin monta työtuntia kuin esineen valmistamiseen oli tarvittu. Näillä
seteleillä tuottaja saattoi ostaa toisia myymälässä olevia tavaroita,
jotka samoin olivat arvostetut niiden valmistukseen kuluneiden
työtuntien mukaan.

Pankin menestys ei ollut pitkäaikainen. Se ei kyennyt ollenkaan
pitämään tasapainossa tuotantoa ja menekkiä; kaikkia tarve-esineitä
otettiin vastaan, olipa niillä sitten kysyntää ja menekkiä tai ei.
Tuloksena luonnollisesti oli että kaikki tavarat, joiden menekki oli
runsas, katosivat myymälästä ja sijalle tuli sellaisia joiden kysyntä
ja menekki oli aivan rajoitettu tai pian täytetty.

Myöhemmin otti Owen virkeästi osaa kaikkiin työväestön tilan
parantamista tarkoittaviin liikkeisiin. "Kaikkien luokkien ja
kansojen yhdistys" perustettiin hänen myötävaikutuksellaan, ja
senkin valtiollinen vaikutus oli koko vahva. Laaja chartistinen
liike oli hänen herättämänsä ja ammattiunioiden toiminnassa hän oli
mukana, toimien esimiehenä unioitten ensimmäisessä kansallisessa
edustajakokouksessakin.

Robert Owen kuoli 1858. Neljä poikaa häneltä jäi jotka kaikki muuttivat
Amerikaan. Isänsä aatteiden kannattajana on näistä mainittava Robert
Dale Owen, jolla Amerikan yhteiskunnallisessa elämässä on huomattava
sijansa.

Harvan ihmisen elämä on ollut niin vaikutelmista ja tapauksista
vaihteleva kuin Robert Owenin. Toinen puoli hänen elämästään sisälsi
pelkkiä pettymyksiä, toinen puoli täynnä voittoja ja laakereita.
Sittenkin on pettymyksellinen puoli maailmalle paljon tärkeämpi,
niinkuin yleensä. Sillä tappiot opettavat ihmisiä paljon enemmän
kuin voitot. Owenin tappiot ovat sosialistisen liikkeen ohjanneet
pois kommunististen pikku yritelmäin salakarisesta saaristosta
yleismaailmallisille selville vesille.



Owenin kokeilut Amerikassa.


Robert Owen saapui Amerikaan perustamaan suurta yhdyskuntaa ja kuuden
viikon kuluessa yritelmän alkamisesta oli hän koonnut ympärilleen 800
henkeen nousevan ihmisjoukon, joka syksyllä 1825 oli noussut jo 900.
Hänen menestyksensä ei kovin suurta ihmettelyä ansaitse. Saman vuoden
alkupuolella tiedettiin hänen ostaneen 30,000 eekkeriä maata josta noin
3,000 oli täysin perattua; siellä oli komeat hedelmätarhat, 18 eekkeriä
rypäletarhoja, säännöllinen kaupunki, jossa oli 160 taloa, komeat
yleiset rakennukset. Ja vielä tiedettiin että ostaja ei aikonut käyttää
tätä hyvyyttä omaksi hyödykseen, vaan luovutti sen yhdyskunnalle ja
yhteistyössä toimisi kaikkien jäsentensä keskinäiseksi hyvinvoinniksi.

Uusi yhdyskunta oli Wabash joen varrella Indianan valtiossa. Owen
osti sen 150,000 dollarin hinnasta. Koko hankkeella oli erinomaiset
edellytykset; paikka oli valmis, perkaajan vaivat eivät olleet
rasittamassa ja kaikki oli velkataakasta vapaa. Owenin apuna oli vielä
koko joukko tiedemiehiä ja oppineita, ja kuten ylempänä mainittiin
kasaantui hänen kutsumuksensa johdosta lähes tuhatkunta ihmistä kokoon
valmiina alottamaan uuden ihanneyhteiskunnan luomista sen salaisuuden
keksijän kanssa. Epäilemättä oli joukossa runsaasti niitäkin jotka
todellisesta innostuksesta itse aatteeseen mukaan tulivat, joilla
todella oli tarkoitus vilpittömästi toteuttaa mestarin aatteita. Mutta
suuri joukko oli mukana onnenonkijoitakin, jotka eivät vähintäkään
välittäneet Owenin ihanteista eivätkä niitä edes tunteneet, olivat
vain tulleet mukaan hyötyäkseen rikkaan "merkillisyyden omituisesta
päähänpistosta". Siinä oli väkeä kaikenlaatuista seikkailevasta
tyhjäntoimittajasta oppineeseen professoriin asti, ja kun mitään
seulomista ei tapahtunut, kun kenenkään vaikuttimia ei kyselty eikä
tiedusteltu, saattoi jo ennakolta arvata että koko yritys oli päättyvä
surkeaan sekasotkuun ja ristiriitaisuuteen.

Siitä huolimatta käytiin yhdyskuntaa järjestämään. Owenin mielestä
ei täydellistä kommunistista ohjelmaa heti voitu käytäntöön ottaa,
koska "järjettömässä yhteiskuntajärjestelmässä kasvanut ihminen ei
voi muuttaa järjelliseen järjestelmään ensin siihen valmistumatta".
Yhdyskunnan ensimmäisessä peruslaissa — niitä laadittiin kaikkiaan
seitsemän kahden vuoden aikana — säädettiin senvuoksi että jäsenten
ensiksi oli "valmistavan komitean" johdannon alaisina työskenneltävä
kolme koevuotta, ennenkuin pääsivät täysiarvoisiksi yhdyskunnan
jäseniksi.

Jo seuraavana vuonna tammikuussa New Harmony — se oli yhdyskunnan uusi
nimi — näyttää huomanneen että kolme vuotta oli liian pitkä koeajaksi,
sillä silloin muodostettiin siirtola kokonaan kommunistiseksi.
Yleisellä kokouksella oli ylin valta ja kuusijäseninen johtokunta
oli toimeenpanevana valtana. Sekään muoto ei onnistunut ja seuraava
aste oli se että Owenille annettiin täydellinen diktaattorivalta.
Erinomaisella järjestämiskyvyllään Owen saikin järjestyksen
palautetuksi ja yhdyskunta varttui. Mutta jo huhtikuulla osa
jäsenistöstä vaati siirtolan jakamista erinäisiin itsenäisiin
yhdyskuntiin. Siihen Owen ei tahtonut suostua, vaan esitti jälleen
uuden peruslain, jonka mukaan jäsenet jaettiin kolmeen luokkaan,
ehdollisiin jäseniin, koejäseniin ja "tutkimusten alaisiin henkilöihin"
ja uusien jäsenhakemusten hyväksyminen jätettiin 25-jäseniselle
komitealle. Tällä ei kuitenkaan jakokysymystä ratkaistu, ja toukokuulla
Owen vihdoin suostui jakamaan yhdyskunnan neljään eri osastoon, joilla
kullakin oli oleva oma hallituksensa. Kolmen kuukauden kuluttua kaikki
virkailijat poistettiin ja niiden tilalle asetettiin kolmihenkinen
diktaattorivallalla varustettu komitea. Vihdoin syyskuussa seitsemäs
peruslaki laadittiin ja sen kautta koko hallinto jätettiin Owenin
käsiin ja hän sai joka vuosi nimittää neljä jäsentä apulaisikseen.

New Harmony ei kuitenkaan ollut pelastettavissa. Hallinnolliset
ja uskonnolliset riidat olivat pääasiallisina syinä lopulliseen
hajaantumiseen. Uskonnollisia riitoja näyttävät synnyttäneen
kuljeksivat saamamiehet, jotka kuitenkin saatiin siirtolasta
kaikkoutumaan sangen mukavalla keinolla. Ilmoitettiin että
saarnamiehille siirtolan ovet ovat aina auki, mutta saarnan päätyttyä
on kullakin kuulijalla täysi oikeus tiedustella saarnamiehen
mielipiteitä eri kysymyksissä. Siitä seurasi saarnamiehille sangen
ikävä ristikuulustelu, jota välttääkseen he eivät kuukausiin käyneet
siirtolassa.

Riidat hallitusmuodosta näyttävät olleen paljon turmiollisemmat
kuin uskonnolliset. Kaksi joukkokuntaa pääjoukosta erkanikin ja he
perustivat siirtolan alueille kaksi itsenäistä yhdyskuntaa, jotka
tunnetaan nimellä "Macluria" ja "Feiba Peven". Ja vähitellen tippui
jäseniä pois yhä enemmän, kunnes heinäkuussa 1827 koko yritys tukehtui.
Yksityisille jäsenille, jotka liittoutuivat pikku yhdyskunniksi, antoi
Owen maantilkkuja New Harmonyn laiteilta. Maa näille vuokrattiin
10,000 vuodeksi 50 sentin nimellistä vuokraa vastaan eekkeriltä
ja ehdolla että maata ei saa käyttää muuten kuin kommunistisiin
tarkoituksiin. Ne yritelmät tukehtuivat heti alkuunsa ja varsinaiselle
yhdyskunnan asuinsijalle työntäytyi yksityisiä liikemiehiä, kapakat
ja viinaporvarit avasivat turmiolliset laitoksensa, ja ennen pitkää
vapaan kilpailun hillitsemätön vallattomuus metelöi paikoilla mistä
ihmiskunnan onnen oli määrä alkukaavansa saada.

Entä Owen?

Vapauden päivänä 1826 hän vielä piti tovereilleen innostuttavan puheen
joka oli täynnä toivoa. Hillquit siitä lainaa seuraavan palan:

"Minä nyt julistan teille ja maailmalle että ihminen tähän hetkeen asti
on ollut kaikissa maailman osissa hirvittävimmän pahekolminaisuuden
orja mikä on voinut liittoutua henkisen ja ruumiillisen pahan
juurruttamiseksi koko ihmissukuun. Minä tarkoitan yksityistä eli
yksilöllistä omaisuutta, mielettömiä ja järjettömiä uskontojärjestelmiä
sekä avioliittoa joka on perustettu yksilölliselle omaisuudelle ja
muutamille näistä järjettömistä uskontojärjestelmistä."

Mutta jo muutaman kuukauden kuluttua oli hänen äänensä muuttunut.
Puhuessaan yhdyskunnan tarkoitusten epäonnistumisesta hän sanoo:

"Vaadin raittiutta, sen sijaan sain olla alituisissa selkkauksissa
juoppouden kanssa. Vaadin rehellisyyttä, sain epärehellisyyttä. Vaadin
uutteruutta, laiskuutta tapasin. Vaadin puhtautta, löysin likaa. Vaadin
huolellisuutta, tuhlausta tapasin. Toivoin tapaavani tiedonhalua,
havaitsin mielentylsyyttä. Halusin että luonnetta muodostavat
periaatteet ymmärrettäisiin, ne ymmärrettiin väärin. Halusin näiden
hyvien ominaisuuksien yhdistyvän itsekussakin yhdyskunnan yksilössä,
mutta niitä ei löytynyt enkä voinut löytää sellaisiakaan jotka olisivat
olleet kyllin uhraavaisia ja kestäviä valmistaakseen ja kasvattaakseen
lapsiansa näitä ominaisuuksia omistamaan."

Toisista Owenin periaatteille perustetuista kommunistiyhteiskunnista on
mainittava Yellow Springsin yhdyskunta Cincinnatin lähellä. Se aiheutui
Owenin luennoista joita hän siellä piti. Yhdyskunnan perustajana oli
Daniel Roe, sikäläisen Svendenborgin kirkkokunnan pappi. Kirkkokunnan
jäsenet olivat yhteiskunnan hienostoa, rikasta väkeä, ja ostamallaan
tilalla he kiitettävällä hartaudella kävivät käsiksi ruumiilliseen
työhön. Puoli vuotta kesti hartautta, sitten papit näkivät että
sielujen paimentaminen oli helpompaa, kauppiaat palasivat auran
kurjesta mittapuunsa ääreen ja hienot naiset, jotka patoja ja
keittoastioita olivat alentuneet liikuttelemaan, pestasivat jälleen
palkollisia työhön. Koko yritys oli vain rikkaitten kevytmielistä
huvittelua työn teolla joka jonkun verran maksoi, mutta tuotti
toivottua huvitusta.

Vuonna 1825 perusti Frances Wright Nashoban yhdyskunnan Tennesseen
valtiossa Owen periaatteiden pohjalle. Erikoistarkoituksena oli
kasvattaa neekerit valkeitten tasalle yhteiskunnalliseen ja
taloudelliseen tasa-arvoisuuteen. Hän osti neekeriorjia, lainasi
toisia ja ajoi suurella innolla asiata, kunnes hänen sairauden takia
oli mentävä Euroopan puolelle. Yhdyskunta ei elänyt kauvan eikä sen
tuloksista ole mitään mainittavaa.

Kaikkiaan lienee Owenin vaikutuksesta kommunistisia yhdyskuntia
perustettu kymmenkunta. Ne kaikki olivat lyhytikäisiä, ja New Harmony,
jota mestari itse oli johtamassa, on ainoa yritelmä joka mainitsemista
ansaitsee.




Muita kommunistisia kokeiluja.


Aatos yhteiselannosta ja sen autuaaksi tekevästä voimasta oli
viime vuosisadan alkupuolella niin syöpynyt ihmisten mieliin että
käytännölliset kokeilut kommunistisen yhteiskunnan toteuttamiseksi
eivät rajoittuneet vain siihen mitä "suuret haaveilijat" aikaan
saivat. Kapitalistinen tuotantojärjestelmä saavutti niin mahdottoman
suuria voittoja että vain harvat porvarikunnan piirissä — jotka
niistä voitoista vain etuja niittivät — jaksoivat hurmauksiltaan
nähdä sen vielä suurempia siveellisiä ja aineellisia turmioita.
Ja ne jotka sen huomasivat, ne eivät kyenneet syitä keksimään,
pintapuoliset teoreettiset arvailut olivat heille tarpeeksi, sillä ne
jo loivat mielikuvituksessa ihanneyhteiskunnan, jossa kapitalistisen
tuotantojärjestelmän edut vain olivat vallitsevina — haitat poissa.
Kommunistiset kokeilut osottavat sentakia säännöllisesti tavatonta
innostusta alussa, joka vähitellen herpaantuu sitä mukaa kuin elämän
todellisuus, kapitalistisen tuotantojärjestelmän järkähtämättömät lait
osottavat että sen epäkohdat eivät ole poistettavissa muuten kuin koko
järjestelmän muutoksella koko yhteiskunnassa.

Toisista kommunistisista kokeiluista on etupäässä mainittava



Icarialainen liike.


Se oli monessa suhteessa sangen omituinen. Kansanvaltainen kommunismi
oli siinä liikkeessä edustettuna puhtaana, vapaana kaikista
sivupiirteistä ja syrjä-aatteista. Sitä ajettiin merkillisellä
sitkeydellä huolimatta tavattomista vastoinkäymisistä.

Icarialaisen liikkeen perustaja oli ranskalainen kirjailija Etienne
Cabet. Hän syntyi 1788 ja alotti poliittisen uransa 37 vuotiaana,
jolloin hän tuli erään salaisen poliittisen yhdistyksen "Carbonarin"
johtajaksi. Vuonna 1830 hän oli erään kapinakomitean jäsen ja
allekirjoitti tällöin päänsä uhalla erään kapinallisen julistuksen.
Sitten hänet nimitettiin Korsikan yleiseksi syyttäjäksi, mutta
menetti pian sen virkansa radikaalisen toimintansa takia. Ranskan
parlamenttiin hän tuli jäseneksi 1831, ja siellä pitämistään kuningasta
ja ministeristöä purevista puheistaan tuomittiin hänet joko kahdeksi
vuodeksi vankilaan tai viideksi vuodeksi maanpakoon. Cabet läksi
maanpakoon ensin Belgiaan, josta hänet karkoitettiin edelleen.
Englannista hän turvapaikan tapasi ja alkoi siellä tutkiskella
yhteiskunnan historiaa sekä julkaisi useampia historiallisia teoksia.

Näissä tutkimuksissaan hän tuli siihen huomioon että historian joka
lehdellä tavattavan epäjärjestyksen syynä on yhteiskunnallisen
järjestelmän raihnaisuus. Parempi täytyi olla löydettävissä, mutta
sellaisessa ei saa rikkaus ja köyhyys olla yhtaikaa tavattavissa.
Kun tämä kerran on ehtona, täytyy uudessa järjestelmässä omaisuuden
yhteisyys olla ensimmäisenä kulmakivenä. Kommunistinen yhteiskunta
on siis maailman ainoa pelastus, ja maailman filosoofien teoksia
tutkiessaan hän ymmärsi että ne kaikki, Kristus etupäässä, ovat
päässeet samaan lopputulokseen.

Tällaisilla eväillä varustettuna hän palasi viisivuotisen maanpakonsa
jälkeen Ranskaan ja julkaisi siellä 1840 teoksen nimeltä "Matkustus
Icariaan" ("Le Voyage en Icarie"), sujuvan kertomuksen muodossa
esittäen siinä ajatelmansa.

Tämä teos on icarialaisen liikkeen synnyttäjä ja se muutti tekijänsä
koko elämän uran. Teoksen juoni on yksinkertainen: Nuori englantilainen
loordi, nimeltä Carisdall, on sattumalta saanut tietoonsa että muusta
maailmasta kokonaan erillään on jossakin yhteiskunta jonka nimi
on Icaria. Hän päättää lähteä tänne eriskummalliseen maahan ja ne
kokemukset ja huomiot, joita hän matkallansa teki maan ensimmäisestä
hallinnosta, järjestyksestä ja tavoista, ovat teoksen sisällyksenä.
Ensimmäisessä osassa kerrotaan ko-operativisen teollisuusjärjestelmän
tuottamasta siunauksesta, kuinka se on hienostanut ja parantanut
elintavat, kasvatuksen ja siveellisyyden, tuottanut ehdottoman
vapauden sekä poliittisessa että sukupuolisuhteessa sekä luonut
todellisen onnen. Toinen osa sisältää maan historian, josta selviää
että vuonna 1782 muuan Icar niminen kansallissankari on toimeen pannut
vallankumouksen ja kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä luonut
kommunistisen järjestelmän. Kolmas osa käsittelee kommunististen
aatteiden kehitystä aina Platosta alkaen.

Tällaisten kehysten sisällä Cabet esittää tavan millä
yhteiskuntajärjestelmä on muutettava. Suhteellinen tulovero,
perintöoikeuden poistaminen, palkan määrääminen valtion huostaan,
kansalliset työpajat, maanviljelyssiirtolat sekä perusteellinen ja
kaikista ulkopuolisista vaikuttimista vapaa kasvatus — siinä on ne
pääkohdat joihin on toiminta suunnattava. Teoksessa on jotenkin
kaikki kommunistiset ajatussuunnat esitettyinä käytännölliseksi
kokonaisuudeksi.

Tuskin mikään teos maailmassa lienee saanut niin nopeasti valtavata
liikettä aikaan kuin tämä "Matkustus lcariaan". Siitä otettiin painos
toisensa jälkeen ja sitä levisi Ranskan työväestön piireihin satoja
tuhansia kappaleita. Ranskan yhteiskunnallisen uudistuksen harrastajat,
jotka tällöin olivat vailla varsinaista perusteellista ohjelmaa,
liittyivät kaikki Cabetin ympärille, joka menestyksestään innostuneena
alkoi julkaista kommunistista lehteä, "Le Populaire". Siinä sekä
lukuisissa lentokirjasissa hän kehitteli aatteitaan, ja todellinen
kommunistinen kuume kävi huumauksena yli koko Ranskan ja ulottui
laajemmallekin.

Selvää oli ettei hallitus voinut sulattaa liikettä, ja kaikin keinoin
alettiin ahdistaa icarialaisia. Hallitus, kirkko, oikeusistuimet,
poliisi, kapitalistinen sanomalehdistö ja suurporvarit olivat kaikki
yksimielisiä siitä että tämä suuri hyökyaalto oli pirstottava hinnalla
millä tahansa. Mutta vaikka keinoja ei suuresti valittukaan, näytti
liike yhä vain paisuvan, ja vuonna 1847 icarialaisten riveihin
laskettiin kuuluvan noin 400,000 henkeä. Niitä oli Ranska tulvillaan,
uskollisia kannattajia oli Sveitsissä, Espanjassa, Saksassa ja
Englannissakin ja yhä oireet osottivat liikkeen suurenemista.

Cabet ei ollut voinut tällaista tulosta aavistaa eikä hänellä
alkuperäisesti lie ollut ajatustakaan mietelmäinsä käytännöllisestä
toteuttamisesta. Hän päinvastoin oli sitä mieltä että kommunistiseen
yhteiskuntaan johtaa vain vaivalloinen ja pitkä kasvatuksen polku ja
että osittaiset kokeilut vain vahingoittaisivat itse asiata. Mutta kun
liike yhä paisui, ja kun ystävät vaatimalla vaativat häntä käytännössä
osottamaan järjestelmänsä pätevyyden, suostui hän lopulta. Ja vuonna
1847 hän julkaisi kirjoituksen jossa kehoitti kaikkia asian harrastajia
avustamaan suuren kommunistisen yhteiskunnan luomista.

Kehoituksen vaikutusta ei tarvinnut kauan odottaa. Jo pian senjälkeen
Cabet saattoi sanoa että kokeiluun osanottajia oli tuleva ainakin
miljoonaan nouseva joukko.

Cabet matkusti Englantiin tiedustelemaan sopivata uuden yhteiskunnan
paikkaa. Owenin kanssa kauan asiasta keskusteltuaan hän pääsi siihen
vakaumukseen että Texasin valtio Yhdysvalloissa oli sopivin sellaista
yhteiskuntaa varten. Läpeensä epäkäytännöllisenä miehenä hän Lontoossa
joutui erään Peters Companyn verkkoihin, joka myi maita Texasissa.
Tämä valtio oli vuotta ennen yhdistetty Yhdysvaltoihin ja sen maita
koetettiin nyt kansoittaa kaikin tavoin. Peters Company oli yksi
onkijoista. Sen kanssa Cabet teki kauppasopimuksen uskoen vahvasti
näiden vakuutuksiin maan erinomaisista ominaisuuksista. Seuraavan
vuoden alussa sitten "Le Populaire" ilmoitti innostuksesta palaville
icarilaisille että monien tarkastelujen jälkeen oli havaittu Texasin
koillisosa erinomaiseksi yhteiskunnan paikaksi ja että sieltä
oli varattu toista miljoonaa eekkeriä maata Red Riverin varrelta
icarialaisten kommunistiseksi onnelaksi.

Sitten alettiin valmistella lähtöä tänne uuteen onnelaan. Tuhansia oli
pyrkimässä ensimmäisinä matkalle. Niiden joukosta Cabet valitsi 69,
kaikki hänen innostuneimpia oppilaitaan ja nuoria miehiä.

Suuret olivat toiveet. Lähtijät juhlallisesti allekirjoittivat pitkän
plakaatin jossa sitoutuivat noudattamaan kommunismin periaatteita
uutta siirtolaa perustaessaan ja lupasivat kaikkensa tehdä yhteishyvän
edistämiseksi. Satoja tuhansia kommunisteja oli kokoontunut lähteviä
saattamaan, lujia lupauksia tehtiin ja suunnaton innostus vallitsi.
"Le Populaire" lehdessä Cabet, joka vielä jäi vanhalle manterelle,
kirjoitti seuraavat lähtiäissanat: "Sellaisia miehiä katsellessani
kuin tässä etujoukossa oli, en voi epäillä ihmissuvun uudelleen
parantumista. Tuorstaina helmikuun 3 p. 1848 kello 9 aamulla
suoritettiin muuan ihmissuvun historian suurimpia tekoja — etujoukko
läksi Havresta valtamerelle matkustaakseen Icariaan. Nämä urhoolliset
icarialaiset, seisoen laivan etukannella, virittivät yksiäänisesti
jäähyväislaulun 'Partout pour Icarie', johon katselijat vastasivat
tuhansin huudoin: 'Näkemiin!' Olkoot tuulet ja aallot apunanne,
te ihmisyyden sotilaat! Ja me icarialaiset, jotka jälelle jäämme,
valmistaukaamme aikaa menettämättä yhtymään ystäviimme ja veljiimme!"

Se valmistautuminen sai kuitenkin koko tuntuvan kolauksen muutaman
viikon kuluttua, sillä Ranska julistettiin tasavallaksi. Suuret
toiveet kiinnitettiin tähän julistukseen, kuten aina valtiollisiin
suurmuutoksiin. Uuden ajan toivottiin koittavan, toiminnan vapaus oli
jälleen taattu ja samalla vähentynyt halu lähteä merten takaa onnen
maita etsimään.

Icarilaisessa liikkeessä tapaus vaikutti masentavan hajaannuksen.
Suurin joukko vaati etujoukon takaisin kutsumista, koska nyt muka oli
täysi mahdollisuus toteuttaa ihanteet omassa maassa. Itse Cabet, joka
läksiäiskirjoituksessaan näytti olevan täynnä pyhää ja innostavaa
uskon tulta asiansa menestymiseen nähden alkoi horjua, sillä hänetkin
nimitettiin uuden tasavallan presidentiksi. Vakavammat liikkeen jäsenet
kuitenkaan eivät tasavaltaankaan luottaneet, vaan koettivat ylläpitää
horjuvaa uskoa alkuperäisiin kommunisti-ihanteisiin. Heihin myöskin
lopulla liittyi Cabet, ja niin yhä edelleen jatkettiin valmistuksia
toista Icarian matkaa varten.

Etujoukko saapui New Orleansiin maaliskuun lopulla. Tieto Ranskan
valtiomuodon muuttumisesta oli ehtinyt jo sinne ja matkalaisissakin
syntyi epäilystä, tokko enää erämaahan lähteminen mitään hyödyttäisi.
Se epäilys kuitenkin torjuttiin ja alettiin kulkea päämäärää kohti,
vaikkakin heti alussa ensimmäinen pettymys matkailijoita kohtasi.
Kertomusten mukaan heidän piti kaikessa rauhassa päästä laivatietä
matkansa perille. Mutta todellisuudessa saatiinkin tietää että
heidän oli kulkeminen 250 mailia synkkiä metsiä, soita ja rämeikköä.
Tarvittiin todella joukon innokkaimpain koko tarmo, ennenkuin sille
matkalle lähdettiin. Mutta kolmen härkäparin avulla he kuitenkin
läksivät samoamaan toivoen perillä saavansa kärsimystensä palkaksi
onnelan ja paratiisin. Matka oli äärettömän vaikea. Härkäparit voivat
vain suorittaa runsaasti puolet matkasta, toisen puolen saivat
uutisasukkaat kulkea rähmien ja rypien soissa. Tällä tavalla matka
kesti lähes kaksi kuukautta, toukokuussa vasta he pääsivät omille
alueilleen.

Siellä heitä kohtasi uusi pettymys. Sen miljoonan eekkerin asemasta,
joka oli muka ostettu, he tapasivat maan joka oli vallattavissa sillä
että kukin mies sai haltuunsa 320 eekkeriä, jos rakensi asuinmajan
alueelleen ennen heinäkuun 1 päivää. Se heille selvästi ilmoitettiin ja
katsellessaan kauppasopimustaan saivat icarialaiset nähdä että heidän
profeettansa ei ainakaan pystynyt kauppa-asioissa kilpailemaan Amerikan
maa-agentien kanssa. Kontrahdissa oli nimittäin selvästi sanottu että
Cabetille oli maayhtiö myynyt miljoonan eekkeriä maata siten että
3,125 henkilöä tai perhettä kukin ottaa haltuunsa 320 eekkeriä ennen
heinäkuun neljättä päivää! Kun nyt uutisasukkaita etujoukossa vain oli
69, eivät he heinäkuuhun mennessä saaneet pystyyn muuta kuin 32 majaa,
jotka heille oikeutti kaikkiaan 10,240 eekkeriä maata eli sadasosa
miljoonasta! Sitäpaitsi olivat nämä 320 eekkerin kappaleet siten jaetut
että kunkin 640 eekkeriä sisältävän sektsioona-alueen toinen puoli jäi
maayhtiön huostaan. Icarialaisten alue oli sentakia pirstautuneena
moniin pikku palasiin, kaikkien vähimmän sopiva kommunistiselle
uudissiirtolalle.

Cabet näyttää kuitenkin valinneen etujoukkonsa sangen kestävistä
aineksista, sillä kaikista näistä vastuksista huolimatta he yhtyivät
toimiin konstikkaasti sijoitetun maansa viljelemiseksi. Mutta
vastoinkäymiset eivät loppuneet. Kesän kuumin aika oli käsissä, ja
keltakuume iski pelottavalla voimalla icarialaisten harvaan parveen.
Elokuun lopulla, kun toinen joukkokunta, 19 sielua yhteensä odotetun
1,500 asemasta, saapui tänne ihannemaahan, oli neljä etujoukosta
kuollut, heidän ainoa lääkärinsä auttamattomasti mielipuolena ja
koko muu joukko sairaana. Se ei ollut mikään lohduttava näky uusille
tulokkaille, jotka olivat suunnattomia vastuksia jo tiellä kokeneet,
ja niin päätettiin jättää koko onneton siirtola omille hoteilleen
ja palata takaisin New Orleanssiin. Kolmessa eri joukossa ja kolmea
eri tietä he läksivät murheelliselle paluumatkalleen, ja äärettömiä
vaivoja kärsittyään, jätettyään monia tovereitaan tielle vainajina tai
parantumattomasti sairaina, saapuivat tähteet New Orleansiin vuoden
loppupäivinä. Siellä heidät Cabet, joka vasta oli kolmannen joukon
kerralla Ranskasta saapunut, keräili ympärilleen, ja he viettivät
surullisen talvensa täällä odotellen tilaisuutta uutta valloitusretkeä
alkaakseen.

Talven aikana hupeni joukko hupenemistaan. Cabet oli Ranskasta
tuonut tullessaan 400 icarialaista. Pari sataa kyllästyi näistä
vastoinkäymisiin ja palasi takaisin Ranskaan. Loppujen kanssa Cabet
maaliskuulla läksi pohjoista kohti saatuaan tietää että Nauvoo niminen
paikka Illinoisissa oli mormooneilta jäänyt melkein autioksi. Sinne
saapui noin 250 henkinen joukkokunta maaliskuun lopulla, sittenkuin
Mississipin ruttotaudit olivat matkalla lepytysuhrinsa vaatineet.

Tältä paikkakunnalta olivat mormonit moninaisten vainojen jälkeen
siirtyneet Utahiin, ja jälelle jääneet asiamiehet kauppailivat heidän
omaisuuttaan. Icarialaiset heiltä vuokrasivat 800 eekkeriä maata
ja ryhtyivät entistä hartaammalla innolla rakentamaan aatteittensa
mukaista yhteiskuntaa. Ja vastahakoinen onnetar näytti heitä nyt
rupeavan suosimaan. Aineelliset yritykset onnistuivat sangen hyvin, ja
he saattoivat ruveta pitämään henkisistäkin asioista huolta. Niistä on
etupäässä merkittävä lasten kasvatus kouluissa, joissa huolta pidettiin
että heihin jo aikaisin istutettiin icarialainen maailmankatsomus.
Teatteri heillä oli omista jäsenistään kokoonpantu, samoin useita
musikaalisia yhteyksiä. Ja ankaraan aatteittensa levittämistyöhön he
ryhtyivät myös. Heillä oli sanomalehti ja lentokirjasia levitettiin
kaikilla Amerikan kirjavilla kielillä. Pariisissa oli yhä edelleen
heidän pääkortteerinsa ja sieltä levitettiin aatetta ympäri maailmaa.
Kun Cabet 1850-luvun alkupuolella kävi Europassa, oli hän taas
pääsemässä ensimmäisten joukkoon "yhteiskunnallisten reformaattorien"
seassa missä hänen asemansa vastoinkäymisten johdosta jo sangen
pahasti oli ruvennut horjumaan. Icarian yhdyskunta tällä tavalla
saavutti mainetta, niin että sen jäsenluku alkupuolella yllämainittua
vuosikymmentä oli jo 500 ja omaisuutta arvioitiin olevan 75,000 doll.

Mutta varallisuuden ja hyvinvoinnin mukana seurasi myös erimielisyys.
Cabet näyttää olleen jonkinlaisena diktaattorina joukossaan aina
vuoteen 1850 asti. Silloin hän vaati yhdyskunnan jäseniltä ehdotonta
puhtautta elämän tavoissa ja oli sangen kärkäs moittimaan rikoksista
näitä vaatimuksia vastaan. Sillä tavoin hän ehkä ensiksi sai muutamia
vihollisia itselleen omien alamaistensa joukossa. Vuonna 1850 hän
sitten esitti kansallensa perustuslain joka hyväksyttiin käytäntöön
otettavaksi. Sen mukaan hallinto annettiin kuusihenkisen johtokunnan
käsiin, jonka jäsenistä viisi edusti erikoista hallinnon haaraa, siten
että ensimmäisellä oli hallussaan raha-asiain ja talouden hoito,
toisella vaatetus ja asuntoasiat, kolmannella kasvatus, terveys
ja huvitus, neljännellä teollisuus ja maanviljelys ja viidennellä
kirjapainoasiat. Kuudes taas oli sekä johtokunnan että koko yhdyskunnan
presidenttinä. Yleinen kansankokous oli ylin lainsäätäjävalta.
Presidentiksi valittiin nyt joka vuosi Cabet. Hänen toimintansa kävi
kuitenkin vuosi vuodelta yhä tiukemmaksi ja vaativaisemmaksi, samalla
kuin hän yhä edelleen tahtoi ylläpitää ehdotonta sanontavaltaansa. Se
synnytti monissa jäsenissä pahaa verta, ja hänen kannattajajoukkonsa
alkoi vähetä. Sentakia hän yht’äkkiä keskellä tilivuotta 1855 vaati
että perustuslaki oli korjattava siihen suuntaan että presidentti
valittaisiin neljäksi vuodeksi ja että hänellä sinä aikana olisi oikeus
erottaa ja nimittää kaikki alemmat virkamiehet. Vaatimusta vastaan
nousi suuri joukko jäseniä, eikä se laiksi tullutkaan. Päinvastoin
kansankokous, jossa äänioikeus oli jokaisella 20 vuotta täyttäneellä
miespuolisella jäsenellä, oli selvästi enemmistöltään Cabetia
vastaan. Muut hallintomiehet olivat taas hänen puolellaan. Vaivoin
saatiin uhkaava yhteentörmäys kuitenkin tällä kerralla vältettyä,
mutta 1856 elokuussa tapahtui sittenkin lopullinen rymäys. Tällöin
valittiin johtokuntaan kolme Cabetin suoranaista vastustajaa, joita
muut hallitusmiehet eivät suostuneet ottamaan vastaan. Siitä seurasi
monenlaista sekasortoa, jossa vastalauseet ja julistukset näyttelivät
pääosaa ja toisinaan johtivat väkivallan tekoihin. Paikkakunnan
viranomaiset asettivat silloin väkisin valitut virkailijat toimiinsa.
Cabet kannattajineen tästä sydämmistyi. He muuttivat eri rakennuksiin
asumaan ja taukosivat työnteosta kokonaan. Vastapuolelta tämän johdosta
annettiin julistus että jotka eivät ota osaa työntekoon, heidän ei
liioin anneta syödäkään.

Kun näin Cabet kannattajineen näki valtansa ehdottomasti menneen,
lähettivät he anomuksen valtion lainlaatijakunnalle vaatien yhdyskunnan
lupakirjan peruuttamista. Tämä toimenpide, jonka tarkoituksena
nähtävästi oli kukistaa koko siirtola ehdolla millä tahansa, sai
kansankokouksen vimmoihinsa, ja Cabet erotettiin "yksimielisesti"
yhdyskunnasta. Mieli synkeänä ja toiveissaan pettyneenä hän
marraskuussa 170 uskollisen kannattajansa kanssa läksi St. Louisiin,
jossa mielenliikutuksesta aiheutunut sydämmen halvaus lopetti hänen
päivänsä viikon kuluttua sinne saapumisestaan.

Icarialaisliikkeen isä, alkaja ja perustaja ei siis varsin onnellista
loppua nähnyt. Erotettuna itse perustamansa siirtolan jäsenyydestä,
tavallaan maanpakolaiseksi tuomittuna hän kuoli kaukana isänmaastaan
hyvää tarkoittavassa itsekkäisyydessään katkerana itse kasvattamiaan
oppilaita kohtaan. Hän ei uskonut toisten voivan asioita hoitaa,
halusi sentakia itse olla ainoana päämiehenä, jolle toiset johtovallan
luovuttaisivat kansanvaltaisuudenkin vallitessa. Kun se toivo ei
täyttynyt, halusi hän ennen hävittää oman työnsä hedelmät kuin niiden
johtoa muihin käsiin uskoa. Siksi sanomme että hänen itsekkyytensä
oli hyvää tarkoittavaa — yhtä vaarallinen laji itsekkyyttä
kansanvaltaisessa yhdyskunnassa kuin se on selvä todistus omistajansa
täydellisestä epäuskosta johdettavain usein vain vaistomaiseen
ymmärrykseen.


Cabetin kuoltua hänen uskollinen joukkokuntansa joutui aivan
epätoivoon; muutamat niin syvälle tähän epätoivoon vaipuivat että
tekivät itsemurhan. Kun heillä ei ollut mitään toiveita uuden
yhdyskunnan aikaansaamisesta, sijoittuivat he toistaiseksi St. Louisiin
jossa ryhtyivät työhön. Yhteytensä he kaikesta huolimatta pitivät
voimassa. Yhdessä he julkaisivat lehteä nimeltä "Revue Icarienne",
jossa he yhä aatettansa koettivat tutuksi tehdä. Sitäpaitsi heillä oli
omat sivistysharrastuksensa, lukusalinsa, musikaaliset ja teatraaliset
toimintansa.

Toista vuotta he näin yhteytensä säilyttivät mitään omaa asuntopaikkaa
omistamatta. Keväällä 1858 he ostivat 28 eekkeriä käsittävän maapalstan
St. Louisin vierestä, maksaen siitä 25,000 doll. Paikka tunnettiin
nimellä Cheltenham. Loistavat eivät uuden yhdyskunnan edellytykset
olleet. Icarialaisilla ei luonnollisesti ollut suuriakaan varoja,
ja he sentakia heti alussa velkaantuivat. Seutu oli sitäpaitsi
epäterveellinen eikä juuri erityisesti puoleensa vetävä. Mutta
kuitenkin he parastansa yrittivät. Ammattilaiset kävivät työssä
kaupungissa ja toiset laittoivat maatilaa. Cabetin nimi oli heille
apuna. Ranskassa oleva icarialaisten päätoimisto tunnusti heidän
yhdyskuntansa ainoaksi oikeaksi ja sieltä he saivat tuntuvasti
apuvaroja. Vuoden kuluttua oli yhdyskunta sentakia jo aineellisesti
sangen hyvällä kannalla ja menestymistoiveet suuret.

Mutta silloin erimielisyyden paholainen taas ilmestyi heidän
keskellensä. Riita jälleen syntyi perustuslaista ja hallinnosta.
Toiset, Cabetin alkuperäiset asetoverit ja joukon vanhemmat vaativat
että hallintovalta oli keskitettävä yhden henkilön käsiin, samoin
kuin Cabet oli vaatinut Nauvoossa; nuoremmat taas tahtoivat täysin
kansanvaltaista hallitusta. Erimielisyys kehittyi niin kiihkeäksi että
kun vanhemmat lopullisesti asiasta ratkaistaessa pääsivät voitolle
läksi nuoremmista viitisenkymmentä jäsentä tiehensä koko yhdyskunnasta.
Sitä ei nuori siirtola voinut kestää, vaan 1864, viisi vuotta tämän
eron jälkeen se taukosi olemassaolostaan. Yhdyskunnan viimeisistä
vuosista sen viimeinen ylistetty presidentti A. Sauva kirjoittaa näin:

"Tämän eroamisen jälkeen yhdyskunta kaikin tavoin riutui. Monia
ymmärtäväisempiä jäseniä, monia taitavimpia ammattimiehiä oli niiden
joukossa jotka erosivat ja tappio oli korvaamaton. Pienentynyt
yhteiskunta taisteli uhraavaisesti viisi vuotta eteenpäin, huolimatta
vastuksellisten tapahtumain sarjasta, jotka näyttivät salaa
liittoutuneen sitä kukistamaan; ja 1864 oli jälellä vain kahdeksan
miestä, seitsemän naista ja muutamia lapsia. Kiinnityksen omistaja
ahdisti maksua ja uhkasi anastaa omaisuuden. Rahastot olivat tyhjät
eikä ollut mitään tehokkaita tulolähteitä. Agitatiooni oli loppunut,
eikä mitään apua kuulunut Ranskasta. Viimeinen ponnistus tehtiin
kuitenkin vielä. Kaksi jäsentä lähetettiin Nebraskaan etsimään
soveliasta seutua valtion maista; mutta heidän palatessaan oli moraali
niin heikennyt ja siirtoa varten tarvittavia rahoja puuttui niin
täydellisesti että siitäkin aikomuksesta oli pakko luopua."


Nauvoossa oleva yhdyskunta ei myöskään kestänyt sitä voimain
vähennystä, kun Cabet kannattajineen sieltä lähti. Heidän asiansa
rupesivat luistamaan huonosti, velat lisääntyivät ja sitä mukaa
innostus väheni. Mutta heillä oli kuitenkin paluutie tavallaan
turvattu. Huomattava nimittäin on että Cabetin siirtyessä kansansa
kanssa Nauvoon, pidettiin sinne asettumista vain väliaikaisena
toimenpiteenä, koska se seutu ei icarialaisten varsinaisille
tarkoituksille sopinut pienuutensakaan takia. Pari vuotta siellä
oltuaan he olivat sentakia ostaneet 3,000 eekkeriä käsittävän maa-alueen
Iowassa, joka Nauvoon yhdyskunnan nimissä yhä vielä oli. Kun nyt asiat
rupesivat luistamaan vinolleen Nauvoossa, päättivät jäsenet 1857
siirtyä sieltä tänne Iowan alueelle ja jättää yhdyskuntansa velkojain
käsiin. Tämän päätöksensä he toteuttivatkin kolmea vuotta myöhemmin,
siirtyen asutuilta seuduilta tänne tiettömään korpeen, jossa kaikki oli
aivan alkuperäisellä luonnon kannalla. Siellä he koettivat ponnistella
uudisasukkaitten luontoperäisellä sitkeydellä kaikkia luonnon vastuksia
vastaan, mutta ylen huonolla menestyksellä. Yhä useampi jäsenistä
kyllästyi yksitoikkoiseen rasittavaan elämään, yhä useampi vetäytyi
yhdyskunnasta pois; tämän ohella heidän kiinnityslainansa kantoi,
kymmenen prosenttia korkoa, ja kun eivät he korkoa edes jaksaneet
maksaa lisääntyi se velka tavattomasti. Vuonna 1863 heidän lukumääränsä
kaikkiaan teki 35 ja velka oli noussut 15,000 doll. Nämäkin viimeiset
olivat jo haluttomat kaikkeen työhön, ja koko yhteiskunta oli aivan
kukistumaisillaan.

Silloin puhkesi Amerikan sisällissota ja se yhdyskunnan pelasti. Heidän
maansa arvo kohosi ja samoin heidän tuotteensa. Heillä oli kylliksi
älyä tällöin myydä 2,000 eekkeriä maastaan, josta saivat 10,000 doll.
Sillä tavoin he uudelleen pääsivät elämisen alkuun. Jäsenistö alkoi
jälleen lisääntyä ja aineellinen hyvinvointi päästä alulle. Muutaman
vuoden kuluttua he jo voivat ostaa takaisin osan myymästään maasta,
hankkia kaikellaisia mukavuuksia.

Yhdyskunta eleli koko rauhallista elämää nyt vuosikausia erikoisemmin
kuitenkaan omia aatteitaan levittämättä. Mutta vähitellen kasvoi
paikkakunnalle uusi polvi, tuli uusia jäseniä ulkomaailmalta ja he
toivat tullessaan uusia aatteita. Siitä ajasta, jolloin ensimmäinen
"matkustus Icariaan" tehtiin, oli maailma suuresti muuttunut.
Valtiollistaloudellinen työväenliike oli syntynyt vankalle pohjalle
ja alkanut saavuttamaan menestystä. Pariisin kommuni oli syntynyt ja
kuollut, synnyttänyt uusia ajatuksia, uusia menettelymuotoja. Nämä
kaikki tunkivat myös icarialaiskylän vanhollisuuteen, jossa liikkeen
ensimmäiset esitaistelijat tunsivat vain icariansa, ihannevaltionsa,
jota he haaveilivat, tuntematta mitään yhteiskuntaa johtavista laeista.
He olivat taistelleet tuimat taistelunsa erämaan karua luontoa vastaan,
heistä oli tullut piintyneitä vanhoillisia farmareita, jotka uuden ajan
mielipiteissä näkivät vain veriin piirtyneen ihanteensa sortovoimia.
Niitä he eivät ymmärtäneet, oman Icariansa he vain tajusivat.

Tällä tavalla yhdyskuntaan syntyi kaksi jyrkkää puolueryhmää jotka
1870-luvulla alkoivat tanakasti ottelemaan. Edistyspuolueen miehet
vaativat kaikellaisia uudistuksia. Vaativat naisille äänioikeutta
sekä uusia mielipiteitä vaativat tunnustettavaksi. Vanhat iskivät
vastaan ja pysyivät enemmistössä nuorien ponnistuksista huolimatta.
Vuonna 1877 nuoret vaativat muodollista eroa, ja kun vanhat eivät
siihenkään suostuneet, he vetosivat oikeuteen vaatien yhdyskunnan
lupakirjan peruuttamista, koska muka yhdyskunta oli kommunistisilla
tarkoituksillaan rikkonut lupakirjan määräyksiä. Tässä puuhassaan he
onnistuivatkin, sillä seuraavana vuonna piirikunnan oikeus tuomitsi
lupakirjan peruutetuksi ja yhdyskunnan hajoitettavaksi.

Nuoret pääsivät tällä tavalla erilleen. He saivat haltuunsa vanhan
kotikylän, mutta siellä he eivät menestyneet, vaan muuttivat 1884
Californiaan, jossa koko heidän hommansa kuoli 1887.

Vanhat taasen sijoittuivat maa-alan itäiseen osaan jonne he rakensivat
majansa ja rupesivat uudelleen maanviljelyshommiinsa. Vähitellen vanha
polvi kuoli pois ja heidän mukanansa innostus ja vanhat ihanteet,
ja vuonna 1895 tämä viimeinen icarialaisyhdyskunta nimellisestikin
hajaantui.

Vuonna 1877, juuri ennen viimeistä kahtia jakaantumista, oli
yhdyskunnan presidenttinä A. Sauva, joka Cheltenhamin yhdyskunnan
oli lopettanut. Hän kirjoittaa yhdyskunnan silloisista periaatteista
seuraavaa:

"Avioliitto on pakollinen täällä, se on, aviottomuutta pidetään
luonnon vastaisena epäsäännöllisenä tilana, jota suvaitaan vain siinä
tapauksessa että jäsenten luku on siksi rajoitettu että se estää
aviottomia, miehiä ja naisia, löytämästä sopivia puolisoita."

"Yhdyskunnan periaatteiden, lakien ja säädöksien rikkominen rangaistaan
julkisilla nuhteilla, kansalaisoikeuksien riistämisellä tai rikkojan
erottamisella rikosten laadun mukaan."

"Jäsenten toimialan määräävät persoonalliset taipumukset ja työn
vaatimukset."

"Naiset ottavat osaa kansankokouksen neuvotteluihin; heillä on oikeus
tehdä ehdotuksia sekä keskustella toisten tekemistä esityksistä; he
voivat esittää mielipiteensä ja neuvonsa, mutta he eivät saa äänestää."

"Me ylläpidämme kommunistisia periaatteita ja eritoten veljeyden
periaateitta uskonnon tilalla; mutta kristillisyys alkuperäisessä
puhtaudessaan on keskuudessamme suuressa arvossa; ja persoonallisten
mielipiteiden suhteen uskonnollisissa asioissa Icariassa vallitsee mitä
suurin suvaitsevaisuus, edellyttäen että sen ilmaukset eivät aiheuta
hämminkiä ja epäjärjestystä yhdyskunnalle".

Icarialainen liike, joka niin tavattomalla innostuksella alkoi, on
osottanut siis verraten vähän tuloksia. Sillä on vastuksia ollut
pitkin matkan vartta voitettavissa ehkä enemmän kuin millään muulla
samanlaisella liikkeellä, mutta sen kannattajat ovat myös osottaneet
sitkeyttä ja uhraavaisuutta verrattomassa määrässä. Koskaan eivät
he kuitenkaan, enemmän kuin muutkaan puhtaasti kommunistiset
yritelmät, ole pystyneet edes käytännössä aatteitaan toteuttamaan
muuta kuin mitättömäksi osaksi. Sitäpaitsi ei koko liikettä ole
kannattamassa sellaiset edellytykset kuin Owenin ja Fourierin alkamilla
liikkeillä oli, sillä Cabet ei luonnonlahjojensa enemmän kuin
tietojensakaan puolesta ollut kummankaan veroinen. Hän esitti koko
yhteiskuntajärjestelmänsä vain unelmana, jota hän ei aikonut toteuttaa,
vasta toisten innostuksesta hänenkin innostuksensa heräsi. Kun Owen ja
Fourier olivat varsinaisia yhteiskunnan parantajia, jotka täydellisesti
järkiperäisen harkinnan mukaan esittivät ehdotuksensa, oli Cabet vain
pintapuolinen haaveilija, joka ehkä enemmän uneksi omia kunnianhimoisia
suunnitelmiaan kuin varsinaista lähimmäistensä tilan parantamista.
Siksi icarialaisella liikkeellä aina on ollut vain pintapuolinen
leimansa joka ei ole koskaan kyennyt tunkeutumaan yhteiskunnallisen
ja taloudellisen kysymyksen ytimeen, vaan on ollut vain perheellistä
yhteiselämää omain jäsenten keskuudessa.

       *       *       *       *       *

Icarialaisen liikkeen mukana kommunistiset suuryritelmät sammuivat.
Sen jälkeen ei ole kyetty enää sitä aatetta nostaa niin korkealle
että se valosoihtuna olisi kyennyt mukanansa tempaamaan tuhansia
ihmissieluja. Yhteiskunnan parantamisaatteet, etsittyään turhaan
käytännöllistä ratkaisua ihmisen olemuksen parantamisen hämärältä
ja ristiriitaiselta pohjalta, järjestyivät viime vuosisadalla
suureksi sosiaalidemokraattiseksi liikkeeksi, jonka pohjana ei ole
ihanteelliset valehaaveilut, vaan tieteellisten tosiasiain vankka
pohja. Kun tämä pohja kerran oli löydetty, tappoi se ikipäiviksi
yksityisiä mallionneloita tavoittelevan kommunismin, joka kilpailussa
kapitalistisen suurtuotannon kanssa itsesäilymisestä oli joutunut
surkeasti tappiolle.

Meidän päivinämme on suurista kommunisti liikkeistä jälellä vain
vähäpätöisiä jätteitä, pääasiallisesti uskonnollisia joukkokuntia,
joita yhteinen lahkolaisusko vain heikosti enää koossa pitää. Toiset
ovat jonkinlaisia varakkaiden ihmisten ylläpitämiä siirtoloita,
joissa koetetaan saarnata kommunistisia aatteita. Sellaisista
mainittakoon: Altruistien yhdyskunta St. Louisissa, Mo., jolla on
pieni farmi hallussaan Mississipin varrella ja julkaisee lehteä _The
Altruist_; Israelin yhdyskunta Texasissa, joka tavoittelee ensimmäisten
kristittyjen elintapoja; osuustoiminnallinen veljeskunta Burleyssa,
Wash., joka on jälellä viime vuosikymmenellä Amerikassa perustetusta
Social Democratic Partysta; yhdenvertaisuusyhdyskunta Washingtonissa
j.n.e.

Mainittava vielä on muuan yritys, joka tunnetaan nimellä _American
Co-operative Association_ ja joka ylpeästi on ilmoittanut aikovansa
paisua kahdenkymmenennen vuosisadan suurliikkeeksi. Sen yhdistyksen
aikomuksena ei ole kulkea "vastavirtaa kapitalistista lainlaadintaa
vastustamaan, vaan pysytellä keskellä väylää ja kulkea täydellä
vauhdilla myötävirtaa, käyttäen apunansa, ei esteinä, niitä lakeja,
jotka monopooli on saanut aikaan." Tämä merkitsee että se aikoo
trustiyhdistyksien keinoja käyttäen perustaa mahdottoman suuren
tuotantoyhteyden, joka tuottamispiiriinsä kokoaa kaiken maailman
tuotantohaarat, antaa työtä jokaiselle sitä haluavalle ja jakaa
työntuotteet tasan kaikille jäsenilleen. "Maailmaa käsittävä
osastokauppa" on siitä yrityksestä syntyvä, niin voimakas että nykyiset
trustiyhteydet eivät sitä kykene nielemään, vaan se päinvastoin
nielee ne, kuiviin juoksuttaen niiden markkinapaikat. Yritys on siis
tavallinen tuotanto-osuuskunta, pöyhkeilevässä muodossa esitetty.
Yrityksen etunenässä on suuria kauppapomoja, pappeja, porvarillisia
"ihmisystäviä" y.m. ja sen pääasiallisena sisällyksenä lienee vain
jonkinlainen vastapainon yritys yhäti nousevaa sosialistista mielialaa
vastaan. Kommunistisen värityksensä saapi yritys sen kautta että se
tarkoituksiinsa lukee suuremmoisten siirtolain perustamisenkin, joissa
kommunistinen yhteiselämä olisi toteutettuna. Jotenkin selvää on
että jos käytännössä yrityksellä voi sanoa olevan jotakin rehellistä
tarkoitusta, on se vain uuden suuren komppanian luominen samoille
perusteille kuin entisetkin ovat.

Huomautettava kaiketi kommunististen yritelmäin joukossa on
myös suomalainen yritys. Malkosaaren yhteiskunta. Erityisemmin
ei se eroa muista kommunistisista kokeiluista minkään puolesta;
yksin sen lopullinen menehtyminenkin johtui samoista syistä kuin
useampain muiden. Icarialaista liikettä se ulkonaisesti ehkä eniten
muistuttaa, varsinkin viimeiset vaiheet ovat jotenkin samallaiset
kuin Nauvoon yhdyskunnan kohtalot. Malkosaaren perustajan Matti
Kurikan moninaisista aatoksista selvimpänä pistää esille tarkoitus
että erikoisissa siirtoloissa, "Sointuloissa", voitaisiin kasvattaa
valiojoukko valistunutta väkeä, samalla kuin siirtolat saatettaisiin
taloudellisesti tukevalle pohjalle. Kun nämä kaksi tarkoitusperää olisi
saavutettu, läksisi näistä "Sointuloista" valloitusjoukot maailmalle
johtajiksi taloudellisiin työn ja kapitaalin välisiin taisteluihin;
heillä olisi aina selkänojanansa "Sointulat" aineellisina kannattajina,
eikä heidän sentakia tarvitsisi olla riippuvaisia kapitalisteista.
Samoin kuin Fourierin Falanksien, piti "Sointuloidenkin" leviämän
ympäri maailman ja siten muuttaman maailman sopusointuisaksi onnelaksi.

Malkosaaren siirtolan kukistumisen ulkonaiset syyt olivat eripuraisuus
ja itsekäs johtohimo. Mutta tietysti varsinainen sisällinen syy, joka
samallaiseen lopputulokseen olisi joka tapauksessa johtanut, oli itse
ajatuksen mahdottomuus. Kapitalistisen suurtuotannon vaikuttimet
ovat niin laajat ettei niitä voi korpeenkaan pakenemalla välttää,
ja niin kauan kuin ne vaikuttimet sekä niiden synnyttäjä, itse
järjestelmä, ovat olemassa, ei mitään valiojoukkoa ihmisistä voi luoda.
"Sointulalta" puuttuu siis sen ensimmäiset edellytykset, samoinkuin
kommunistisilta yhteiskunnilta yleensä.




Havaintoja ja mietelmiä.


Muinaisina aikoina, kun kulkuneuvot olivat huonot ja
yleismaailmallisesta tuotannosta, enemmän kuin yleismaailmallisesta
kaupastakaan ei mitään tiedetty, vaan jokainen pienempikin yhdyskunta,
jopa perhekin itse tuotti omat elintarpeensa, olisi viime vuosisadalla
esiintynyt kommunistinen liike saanut aivan toisen pohjan, kun sitä
arvostellen olisi katseltu kuin nykyään. Vielä pikkutuotannon aikana,
ennen suuria keksintöjä, olisi ollut mahdollista toteuttaa aatokset
erikoisesta muusta maailmasta irrallaan olevasta yhteiskunnasta.
Kauppatavarata ei siihen aikaan vielä ollut siinä merkityksessä
kuin nykyään, sillä tuotanto yleensä perustui tilaukseen, ja tavara
valmistettiin vain siinä määrässä kuin hetkellinen kysyntä vaati. Tällä
tavalla pienikin yhteiskunta tuli omillaan toimeen, ja kommunistisen
yhteiskunnan luominenkaan ei silloin olisi erikoisempaa vaikeutta
kohdannut.

Mutta silloin taas ei ollut itse kommunistisella liikkeellä mitään
edellytyksiä. Tavallisina aikoina, kun sota, rutto tai kato ei
ollut ihmiskuntaa kiusaamassa, oli yleinen toimeentulo, sen ajan
yksinkertaisten vaatimusten rajoissa, kutakuinkin kohtuullinen.
Varsinainen köyhälistö, ja varsinkin sen alin kurjalisto, on vasta
suurtuotannon synnyttämä, patriarkkaalisissa oloissa ei sitä luokkana
tunnettu. Alituinen kärsimys ja kurjuustila ei sentakia myöskään ollut
niin silmiinpistävä. Ja sitäpaitsi oli raja köyhän ja rikkaan välillä
sangen himmeä, mahdottomia rikkauksia ei ollut yksilölle kasaantunut ja
varakkaammatkin katsoivat velvollisuudekseen elää kättensä töistä ja
otsansa hiessä leipää syödä. Kommunistinen liike, jos sitä olisi vaikka
mitä pontevamminkin yritetty herättää, ei olisi asiain tällä kannalla
ollen mitään vastakaikua saanut kansassa, vaan sen olisi ollut pakko
tukehtua tarpeettomuuteensa.

Mutta kun suurtuotanto oli syntynyt, sorti se nopeasti pikku mestarit
palkkalaisiksi, ajoi lukemattomat pikku tilalliset ja maalaistyöväestön
tehtaisiin ja siten synnytti erikoisen kansanluokan jolla koskaan ei
ollut toivoa palkkalaisasemasta kohota työnantajaksi, kuten laita oli
ollut vielä pikkutuotannon vallitessa. Ja samalla se myös synnytti
luokkasodan, jossa melkein säännöllisesti palkkalaisjoukko joutui
tappiolle. Samalla hallitus laati lakeja työväestön kurissa pitämiseksi
ja siten yhä enemmän painoi toiveita joita palkkalaisissa saattoi olla
oman tilansa parantamisen suhteen. Ja samassa määrässä kuin ne toiveet
huononivat, kohosi tiedon levitessä parempain olosuhteiden kaipuu
synnyttäen usein vaistomaista epätoivoa koko yhteiskuntarakenteen
parantamismahdollisuuksien suhteen. Työväestö näki kohtuullisimpiinkin
toivomuksiinsa ja vaatimuksiinsa vastattavan vain pilkalla ja
pakkosakoilla isäntien puolelta ja viattomimpienkin tekojen varalle oli
olemassa hallitus ja laki joka sääti vankeutta ja julmia rangaistuksia
sille joka vain oikeuttansa etsi.

Aivan luonnollista oli että tällainen asiain tila ensiksikin synnytti
aatoksen kommunistisesta yhteiskunnasta ja että se aatos sitten
niin mahtavan vastakaiun aikaansai sekä työväestön keskuudessa että
senlaisissakin ihmisissä, joita isäntien eduskunnan ja hallituksen
julkea puolueellisuus alkoi ällöttää. Kommunististen aatosten
leviäminen synnytti jälleen yhtä kiihkeän halun niiden käytännölliseen
toimeenpanemiseen. Olivathan ne aatteet niin helpot toteuttaa!
Lupasivathan ne niin tavattoman paljon! Kaikki kurjuus, johon
voitonhimo oli ihmiskunnan vaivuttanut, oli poistuva; kaikki vääryys,
jota oli saatu kokea, oli väistyvä veljellisen yhteistoiminnan tieltä!
Ja kun kerran yksikin veljeskunta oli perustettu, oli esimerkki uusia
synnyttävä, maailma oli vähitellen pelastuva suurtuotannon tuottamasta
pahasta ja vain sen hyvät puolet jäisivät vaikuttamaan!

Mutta maailmapa ei ollutkaan enää sama maailma kuin ennen
pikkuteollisuuden vallitessa. Suurtuotanto oli ehtinyt hävittää
yksityisten yhteiskuntien omintakeisuuden ja luonut maailmasta
elimillisen tuotantokokonaisuuden, joka ei sietänyt mitään yksityisiä
omistaan eläviä yhdyskuntia. Oli syntynyt maailmaan kauppatavara, jota
ei valmistettu enää kysynnän ja kulutuksen mukaan, vaan alituisesti,
sen kun koneisto ehti. Eikä tätä kauppatavaraa myyty enää vain oman
tuvan pieluksilla, vaan yhä nouseva kilpailukiihko, joka muodostui
varsinaiseksi kauppasodan käynniksi eri tuotantoyhteyksien ja eri
kansojen välillä, sekä alati kasvava tuotannon suuruus pakotti etsimään
markkinapaikkoja joka maailman kolkalta. Missä vain ihmisiä asusti,
sinne myös kauppatavara tiensä löysi. Ja missä uusi tuotantoyhteys
syntyi, siellä kilpailun vimma pakotti taisteluun elämästä ja
kuolemasta.

Tällä mahdottoman suurella tuotantovoimalla joka eteenpäin kulki
samallaisella möhkälepuristuksella kuin jäämassa koskessa keväällä
kulkee, oli ja yhä on vastustamaton taipumus kasata yhteen suuret
tuotantohaarat, aivan kuin se vaistomaisesti pelkäisi kiihkoisan
kilpailun kokonaan hävittävän sen oman olemuksen. Sillä tämä
tuotantohaarojen yhteen kasaantuminen merkitsee juuri kilpailun
kukistamista, ja se on yhtä luonteenomainen suurtuotannolle sen
edelleen kehityksessä kuin itse vapaa kilpailu on ehdoton edellytys
suurtuotannon alkamiselle. Taipumus poistamaan kilpailua tuotannosta
on jälleen se mahtava voima joka tekee mahdottomaksi kilpailevan
tuotantojärjestelmän valtaan pääsemisen suurtuotannon sivulla.
Sillä yhtä mahdotonta kuin on yksityisen tehtailijan tulla toimeen
kilpailussa suurtrustin kanssa, yhtä mahdotonta on minkään uuden
järjestelmän saada jalansijaa suurtuotantojärjestelmän rinnalla. Se
nielee kokeilut ehdottomasti, sillä se tarvitsee toimeen tullakseen
jokaisen kolkan maan pinnalta jotka se jo onkin itsellensä anastanut.

Tällaisessa yhteiskunnassa oli tietysti kommunististen aatteiden
mahdoton toteutua. Tarkoituksena nyt oli luoda yhteiskunta tämän
äärettömän tuotantovoiman ulkopuolelle katkasta sen yhteys ehdottomasti
maailmasta, mutta toteuttaa kuitenkin pienoiskoossa kaikki ne suuret
keksinnöt, edistykset, sivistyksen tulokset, mitä vuosituhansien
kuluessa ihmiskunta oli voittanut. Aikomuksena oli katkaista yhteys
toisten ihmisten kanssa aikana, jolloin jo jokainen lähimmäisestään
riippui, jolloin koko maailma pysyi pystyssä sen nojalla että itse
kukin — tai suurin osa, työväestö teki työtä kaivoksissa, tehtaissa,
pelloilla, niityillä, rautateillä, valtamerillä, jolloin kaikkia näitä
töitä ja kaikkia näitä työpaikkoja tarvittiin ehdottomasti ihmiskunnan
toimeentulon tuotannossa. Kommunistien korviin täytyi joka aika kuulua
kohina siitä mahdottomasta työstä ja toiminnasta mitä maailmassa
suoritettiin ja heidän täytyi raskaissa ponnistuksissaan alituisesti
huomata voimain ja ainesten puutteen, jota ulkopuolella taas oli yllin
kyllin. Kokeilujen tuloksena täytyi olla vain köyhyyden tapaaminen
kaikkialla ja lopulta selvä huomio siitä että jos yritys ja kokeilu
onnistuisikin, jos heidän onnistuisi erottautua maailmasta itsenäiseksi
yhdyskunnaksi, täytyisi heidän kehityksensä kulkea taaksepäin
raakalaisuuden kannalle, koska ainesten ja edellytysten köyhyys
pakotti luopumaan jo saavutettuja sivistyksen voittoja käyttämästä ja
turvautumaan alkuperäisiin muinaiskeinoihin.

Kommunistisessa liikkeessä me tällä tavalla tapaamme kahdenkertaisen
kehityksen huipun. Toisella tiellä kommunistit ehdottomasti pitivät
kiinni alkuperäisistä aatteistaan tavattomilla ponnistuksilla
pyrkien kohti unelmoitua ihanneyhteiskuntaa; tuloksena oli ehdoton
häviö verraten lyhytaikaisen toiminnan jälkeen. Toisella tiellä
jälleen näemme kommunistien esteitä, pettymyksistä ja tappioista
oppivan tinkimään omien periaatteittensa ja unelmainsa kanssa ja
menestyvän sitä paremmin mitä enemmän he tinkiessään saivat työnnettyä
syrjään aatettansa. Mutta sillä tiellä he myös lopulta luisuvat
pois koko polultansa ja pääsevät tavallisen osakeyhtiön rajoihin ja
tuotantotoimintaansa ajavat aivan kapitalististen tuotantosääntöjen
mukaan. Valittavana on vain kaksi ehtoa: joko kulkea vastarintaan
ja väsyä tai kääntyä myötävirtaan — ihanteista todellisuuteen.
Onnistumisen mahdollisuutta ei ole, voi vain hukkua tai palata.

Mutta kommunistisen liikkeen tuloksia ei silti saa vähäisiksi
arvostella, sillä liikkeellä on ihmisluonteen ja taloudellisen elämän
ymmärtämisessä sangen suuria ansioita. Yhä vieläkin kuullaan useasti
väitettävän että ihmisten keskinäinen kilpailu toimeentulosta on
muka ainoa nerokkuuden ja uutteruuden lähde. Jos todella tämä väite
paikkansa pitäisi, olisi ihmiskunnan tulevaisuus sangen lohdutonta.
Sillä kapitalistinen tuotantojärjestelmä, kuten jo ylempänä
huomautettiin, pyrkii ehdottomasti kaiken kilpailun hävittämään ja
muuttamaan tuotannon yhteiskunnalliseksi prosessiksi, joka riippuu
kokonaan yksilöitten uutteruudesta. Sen yksilöllistä luonnetta osottaa
enää yksityinen omistus, joka sekin jo siinä määrässä on hävinnyt
ettei voida enää paljon puhua yksityisistä suurtuottajista, vaan
suurtuottajain luokasta, osakkeen omistajista. Seuraava askel jo on se
asiain tila jolloin koko kansa kuuluu näihin osakkeenomistajiin, eikä
silloin tietysti voi puhetta olla kilpailusta. Kilpailu häviää siis
tuotannosta aivan luonnollisessa järjestyksessä, ja jos se vain olisi
uutteruuden ja nerokkuuden kannattajana tässä maailmassa, saisimme
jo lähimmässä tulevaisuudessa valmistautua vastaan ottamaan näiden
ominaisuuksien häviämistä maailmasta.

Onneksi ei sellaista epätoivoa tarvitse pelätä. Edistyminen ja kehitys,
sen mukana uutteruus ja nerokkuuskin, ovat ihmisluonteen, samoinkuin
koko luonnon syntyperäisiä ominaisuuksia, jotka eivät häviä minkään
erikoisen järjestelmän mukana. Ja kommunistisen liikkeen kokemuksissa
on meillä osittain käytännöllisiä todistuksia tästä seikasta. Vaikka
nimittäin kommunistisissa yhteiskunnissa kellään yksilöllä ei ollut
yksinomaista persoonallista etua uutteruudestaan ja toimekkuudestaan,
osottavat kuitenkin kaikkien kertomukset että siellä ei ollut laiskoja
vetelyksiä ollenkaan, vaan kaikki olivat uutteria. Vieläpä väittävät
monet kokemuksista tietonsa saaneet että näissä yhteiskunnissa
osottivat hämmästyttävässä määrässä erikoisominaisuuksia sellaisetkin
henkilöt, joilta ei tavallisessa elämässä olisi saanut mitään
puristetuksi. Eikä siinä ole mitään merkillistä. Kun asiat ovat sillä
kannalla että mitkään ulkonaiset olosuhteet eivät ole ihmisen kehitystä
ja vapaata valintaa estämässä, on varmaa että ketään sellaista ei ole,
jolla ei taipumuksia olisi ja halua hyödylliseen toimeen. Sellaiset
käsitteet kuin laiskuus ja ahkeruus ovat tuotantojärjestelmän hedelmiä,
joka vapaan kehitysmahdollisuuden ja valintavallan yksilöiltä riistää.

Tunnettu amerikalainen kirjailija Charles Nordhoff on persoonalliset
kokemuksensa kommunistiyhteiskunnista sovittanut seuraaviin
ponsilauseisiin:

"Kommunistit eivät raada järjettömästi."

"Kommunistiyhteiskunnassa ei ole kukaan jäsen palvelija."

"Kommunistin elämä on täynnä mietelmiä persoonallisen helppouden ja
mukavuuden edistämiseksi."

"Kommunistit eivät ole laiskoja."

"Kommunistit ovat rehellisiä."

"He ovat ihmisystävällisiä ja armeliaita."

"Kommunistit elävät hyvin ja paljon terveellisemmissä olosuhteissa kuin
tavallinen maanviljelijä."

"Kommunistit ovat raittiita, ja juoppous on heidän kesken tuntematonta."

"Kommunisteja hoidetaan huolellisesti, kun ovat sairaina ja vanhoina
päivinä heidän elämänsä muodostetaan kevyeksi ja miellyttäväksi."

"Kommunistit ovat pitkäikäisimmät kansamme seassa."

"Kukaan kommunisti ei tee omaisuuden kokoamisesta elämänsä päätehtävää;
heillä ei ole mitään kiirettä rikkaaksi tulemisessa."

"Kommunismielämä varaa suurempia vaihtelevaisuuksia toiminnassa itse
kullekin yksilölle ja siten lisää ihmisten taitoja ja laajentaa
mahdollisuuksia."

"Se tarjoo laajemmassa asteikossa terveellisiä nautintoja ja myös
vankempia rajoja turmelevia huvituksia vastaan."

"Se antaa itsenäisyyttä ja teroittaa mieliin järkevyyttä ja
huolellisuutta; se vaatii itseuhrausta ja estää itsekkyyttä ja
kateutta; ja siten lisääntyy onnellisuus joka johtuu ihmisluonteen
moraalisesta puolesta."

"Se vapauttaa yksilön elämän suuresta tuskallisten huolien
joukosta, ylityön välttämättömyydestä ja uuvuttavasta raadannasta
ja onnettomuuden pelosta sekä vanhuuden päivien häpeällisestä
armeliaisuudesta."

"Vertaillessani tyytyväisen ja varakkaan, se on onnistuneen kommunistin
elämää tavallisen maanviljelijän tai mekaniikon elämään meidänkin
varakkaassa maassamme, taikka etenkin työmiesten ja heidän perheittensä
elämään etenkin suurkaupungeissamme, täytyy minun tunnustaa että
kommunistin elämä on niin paljon vapaampaa huolista ja epäonnistumisen
uhasta, niin paljon helpompaa, niin paljon parempaa monin tavoin ja
kaikissa aineellisissa suhteissa, että minä vilpittömästi toivon sen
edelleen kehittyvän Yhdysvalloissa."

Näissä huomioissa on epäilemättä paljon totta, vaikka ne ovatkin
kirjoitetut aikana, jolloin kommunististen kokeilujen mahdollisuuksista
saattoi vielä puhua, ja sivuuttaen asianhaarat joita kapitalistisen
tuotantojärjestelmän kehitys ei vielä ollut selvinä esille loihtinut.
W.A. Hinds, toinen Amerikan kommunismin historioitsija, löytää
kommunismista m.m. seuraavia johtopäätöksiä:

"Että omaisuuden yksilöllinen omistaminen ei ole oleellista
teollisuudessa eikä monimutkaisen liikkeen tehokkaassa ajamisessa."

"Että kurjuudella ja löysäläisyydellä, jotka ovat yksilöllisen omistus
ja kilpailujärjestelmän välttämättömiä tuloksia, sen kautta kun toiset
tulevat äärettömän rikkaiksi, toiset äärettömän köyhiksi, ei ole mitään
tilaa kommunismissa."

"Että käräjöiminen ja muut kalliit pahat, jotka ovat yksityisomaisuuden
välttämättömiä seuraajia, häviävät täysin kommunistisista
yhteiskunnista."

"Että siveellisen, henkisen ja sielullisen sivistyksen välikappaleet
voidaan kommunistisessa yhteiskunnassa saattaa jokaisen jäsenen
ulottuville."

"Että kommunismi lisää tuottajain lukua ja vähentää samassa suhteessa
ei-tuottajain lukua, ja on sillä tässä sekä muissa suhteissa suuria
taloudellisia etuja yksilöllisyyden rinnalla."

Paitsi näitä ja muita kokemuksellisia tuloksia kommunismista, saattaisi
vielä luetella koko jonon sellaisia jotka eivät ole seurauksia
kommunismista, vaikka niitä itsepintaisesti tahdotaan kommunismin
tiliin merkitä. Vaikeimpana syntinä kirkollisuuden puolelta on
kommunistisen liikkeen niskoille sälytetty se erilainen uskonnollinen
katsantokanta joka jokaisessa kommunistiliikkeessä on. Mikään niistä
nimittäin ei ole taipunut vallitsevien kirkkojen puhdasoppisuuteen,
vaan on muodostanut oman uskonnollisen käsityksensä joko jonkun
lahkon oppisuunnan mukaan tai itsenäisesti koko kristillisen kirkon
ajatuskannasta poikkeavaksi. Siitä johtuvat ne katkerat vihamieliset
hyökkäykset joita kommunista liikettä vastaan on aikojen kuluessa tehty
ja jotka ovat kristillisessä maailmassa saaneet jonkinlaisen kammon
koko kommunismin nimeä vastaan.

Kaikesta tästä huolimatta itse kommunistisessa aatteessa on jotakin
niin suurta ylevää, jaloa ja niin paljon ihmisten keskinäistä rakkautta
sisältäviä piirteitä että kristillinen kirkko, lukemalla pois sen
ensimmäiset olemassaoloajat, ei ole milloinkaan kyennyt sellaista
tuskin osottamaan, vielä vähemmin toteuttamaan. Itse kommunismin
perusajatus, joka sisältää sen että käsitteet "minun" ja "sinun"
väistyvät pois "meidän" tieltä, on niin peräti luonnollinen ja se
jokaisen ihmisen sydämmessä herättää suloista vastakaikua että on
vaikeata syvemmin ajatellen käsittää, miten ollenkaan kommunismi
nimelle on voinut tulla se ruma väritys, jota kirkko sille aina
on tahtonut työntää. Jos mikään on sopivainen pohja tulevalle
haaveksitulle "tuhatvuotiselle valtakunnalle". niin on se juuri
kommunistinen aatos, sillä se on niin puhdas kaikesta siitä mikä
huonoksi ihmisluonteessa tunnetaan. Ja jos milloinkaan inhimillinen
yhteiskunta omaksuu veljeyden olemuksensa kannattajaksi, niin on
kommunismilla ensimmäinen oikeus ja myös välttämättömyys toteutua.

Mutta sittenkin, me emme nyt elä veljeyden aikakaudessa, vaan
päinvastoin vihan, itsekkäisyyden ja voitonhimon aikakautena. Ja
sellaisena aikakautena saarnat veljeydestä eivät merkitse mitään,
ellei samalla muutosta tapahdu niissä olosuhteissa jotka kaikkea
veljeyttä vastustavat. Nälkäisen joukon ensimmäisenä ihanteena on nälän
tyydyttäminen, veljeyden saarna ei sitä ravitse. Janoovalle on juomaa
ensin annettava, ennenkuin hänen ihannepyrkimyksensä voi korkeammalle
ulettua. Ivalta tuntuu keskinäisen rakkauden kehoitus ihmispoloisille,
joiden henki riippuu siitä että saa yksin syödä tarjona olevan aterian.
Tuntehikkainkin silloin menettää tunteensa ja eläimeksi muuttuu.
Onko meillä siis oikeutta mitään parannusta saarnata, ennenkuin on
mahdollisuudet valmistettu parantumiselle? On varmaankin, mutta vain
sillä edellytyksellä että samalla paljastetaan ne välttämättömät
edellytykset, joiden kaiken parannuksen edellä pitää käymän.

Sillä vasta sitten ihminen parantua voi, kun yhteiskunta on sen
arvoinen että siinä ihmissuku voi parantuneena toimeen tulla.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURET HAAVEILIJAT ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.