Hiihtokilpailu : Leikillinen kertomus

By Juudas Puustinen

The Project Gutenberg eBook of Hiihtokilpailu
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Hiihtokilpailu
        Leikillinen kertomus

Author: Juudas Puustinen

Release date: October 28, 2025 [eBook #77144]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1929

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HIIHTOKILPAILU ***
language: Finnish




HIIHTOKILPAILU

Leikillinen kertomus niistä suurista "koko maan käsittävistä",
jotka aikoinaan toimeenpani Pihkasalmen hiihtoseura


Kirj.

JUUDAS PUUSTINEN [Johannes Hämäläinen)





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1929.




SISÄLLYS:

   I. Sytyttävä ajatus.
  II. Elämänmuutos Hepomäessä.
 III. Matkataanpa sitten kaupunkiin.
  IV. Osaa se Heikki esiintyä.
   V. Kirjoitusherrain edessä.
  VI. Val-mis-tu-ka-aaa!
 VII. Rivit harvenevat.
VIII. Kahden käden, Antti!
  IX. Mieleenpainuvat lopettajaiset.




I. SYTYTTÄVÄ AJATUS


Maisteri Pekka Teräs ei aika-ajoin ollut oloonsa ja elämäänsä
tyytyväinen.

Mutta se ei johtunut ahtaista kengistä, ei epämukavista housuista
eikä liian hitaasta viiksien kasvusta taikka muista senkaltaisista
nuorenmiehen yleisistä elämänkoettelemuksista, vaan siitä, että olo
Pihkasalmen pienoisessa maaseutukaupungissa, jonka lyseoon hän oli
tullut syksyllä voimistelun ja kaunokirjoituksen opettajaksi, oli hänen
toimintahaluiselle luonteelleen niin yksitoikkoista ja ikävää...

Aamupäivät kyllä kuluivat koulussa poikien kanssa myllertäessä, mutta
illat — nuo pimeät ja pitkät syysillat,...

Eipä silti, etteivät pihkasalmelaiset olisi parastaan koettaneet
saadakseen maisterin jo tulemastaan paikkakunnalla viihtymään — olihan
maisteri miesten mielestä reipas ja riehakas kansalaisen alku, ja
naisista hänellä taas oli niin »hirveän kauniit, siniset silmät» ja
niin »hirveän kihara tukka», että...

Heti tultuaan olikin maisteri hommattu jäseneksi »Suomalaiseen
Seuraan», ja sen toimeenpanemissa illatsuissa hän oli käynyt. Tähän
lisäksi hän oli ollut parin virkaveljensä rouvan nimipäivillä, juonut
teetä ja kahvia, pelannut dominoa, ratkaissut kiperiä kuva-arvoituksia
ja särpimeksi kuunnellut otteita useimmiten hänelle tuntemattomien
ihmisten elämänvaiheista.

Tällaisille puuhille Teräs kyllä osasi arvonsa antaa, mutta sittenkin
hän kaipasi jotakin... jotakin reippaampaa ja rasakkaampaa...

Niin juuri, jotain sellaista, mihin voisi tarttua kiinni kaksin kourin,
hätistää hartiavoimalla, että syvät jäljet jäisivät, viestit kauas
vierisivät...

Mutta miten?

       *       *       *       *       *

Tätä hän juuri iltakaudet mietti, suunnitteli ja sommitteli, kunnes
vihdoinkin löysi sen mitä oli etsinyt — löysi aatteen, jota kelpasi
ryhtyä ajamaan ja toteuttamaan.

Noustessaan eräänä marraskuun aamuna vuoteeltaan ja silmätessään
akkunasta näki hän kadun ja läheisten talojen katot valkoisen verhon
peitossa.

— Lunta, totisesti ihan oikeata lunta! — huudahti Pekka Teräs
hämillään, ja hänen mielensä herahti niin kummallisen hyväksi. —
Olisipa tuota edes niin paljon, että pääsisi hiihtelemään; tosiaan,
liukumaan sivakoilla suksilla pitkin hankia. Se olisi jotain, mikä
huvittaisi, ja luulisi sen muitakin huvittavan ja —

Silloin singahti sieluun salama — aate oli syntynyt!

Jo samana päivänä hän otti hiihtoseuran perustamisen puheeksi lyseon
opettajahuoneessa muutamalla välitunnilla. Mutta ylen kylmästi
virkatoverit ottivat vastaan Teräksen esityksen. Ainoa, jossa tuuma
näytti herättävän jotain harrastusta, oli tohtori Oksankolo, jonka
selkää rupesi yhtäkkiä niin vilustamaan, että piti mennä uunin eteen
sitä paahtelemaan.

Mutta terhakka Teräs ei ollut suotta syntynyt Pohjanmaalla ja perinyt
esi-isiltään sitkeätä sisua. Hän piti aatettaan pitkin talvensuuta
lakkaamatta vireillä: otti asian puheeksi »Suomalaisen Sivistysseuran»
keskustelukokouksissa, jutteli aatteestaan vieraisilla, poikkesipa
joskus Seurahuoneellakin, vanhempien herrojen jokailtaisessa
istuntopaikassa, vaikka hänen urheilijaluonteelleen olivatkin
tuollaiset viihdytyksen tyyssijat vastenmielisiä.

Ja hänen ponnistuksensa kehittyivätkin hedelmälle. Muutamana
lauantai-iltana edellä joulun oli Seurahuoneen kulmasaliin —
pihkasalmelaisten tavalliseen kokouspaikkaan — keräytynyt joukko
asiaaharrastavia kansalaisia keskustelemaan ja tarkemmin päättämään,
mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, että saataisiin hiihtourheilu
paikkakunnalla elpymään ja kehittymään.

Kokouksen avasi Teräs mainiten, miten surkealla kannalla oli
Pihkasalmessa kaikkein kansallisin urheilumme, hiihto. Ainoat,
jotka sitä vähin harrastivat, olivat alamittaiset pojat. Aikuisia
ei ihmeekseenkään nähnyt suksimassa. Kaikkein surettavinta oli
Teräksestä kuitenkin se, että n.s. sivistyneet, joiden juuri pitäisi
kulkea kaikkien hyvien asioiden etunenässä, näyttivät suorastaan kuin
kammoavan hiihtämistä. Naisia ei sanonut Teräs uskaltavansa paljoa
kurikoida, sillä säätyläisnaisten yhteiskunnallisista tehtävistä
oli Pihkasalmessa määräävinä vielä semmoiset nukkekaappiohjeet,
että pelkäsi tulevansa tullin taakse riepoitetuksi, jos rohkeni
hiihtoasiassa naisia muuhun velvoittaa kuin aatteelliseen asian
harrastukseen.

Vielä kosketteli Teräs niitä epämääräisiä vehkeitä, joita oli nähnyt
Pihkasalmessa käytettävän hiihtovälineinä. Joitakin kajaanilaisia
»päreitä» lukuunottamatta sanoi Teräs niiden ökäleiden, joita hän oli
nähnyt Pihkasalmen poikasten kärsivällisesti laahaavan kolvissaan,
tuskin paljoa eriävän kohtalaisen pitkistä riihihaloista. Sauvoina taas
melkein poikkeuksetta käytettiin luudanvarsia tai uuninluutima-seipäitä
ja — kai säästäväisyyssyistä — kukin hiihtäjä yhtä kerrallaan.

Tähän tapaan jutteli Teräs, ja vaikka puhe paikka-paikoin ei
kuulijoiden itserakkautta kutkuttanutkaan, tunnustettiin, että maisteri
oli tuonut julki »suoria sanoja suorassa kysymyksessä».

Esitetyn asian johdosta tuotiin ilmi mielipiteitä hyvinkin runsaasti.
Poikkeuksetta oltiin kuitenkin sillä kannalla, että hiihtourheilu oli
Pihkasalmessa saatava vallan uuteen uskoon, ja että se ei kohenisi,
ellei asiaa ryhtyisi ajamaan vakituinen hiihtoseura.

       *       *       *       *       *

Niin perustettiin sitten »Pihkasalmen Hiihtoseura». Teräksen laatima
sääntöehdotus käytiin pykälä pykälältä läpi ja hyväksyttiin. Yhteen
menoon valittiin myös johtokunta ja muut seuran virkailijat sekä
ryhdyttiin harkitsemaan lähemmin seuran talvista ohjelmaa.

Sitä käsitellessä montakin toimintamuotoa esitettiin. Postineiti
Vaaramo piti asiaan kuuluvana, että joka sunnuntai tehtäisiin
hiihtoretkiä maaseudulle, laskettaisiin mäkeä, syötäisiin kalakukkoa
ja piimää ja taas palattaisiin — joskin väsyneinä, mutta mielin
virkistynein — kotiin.

Parturi Lindh katsoi puolestaan välttämättömäksi, että seura panisi
toimeen laskiaistiistaina komeat naamiohuvit.

Opettaja Heikkilä ei tahtonut vastustaa edellisiäkään ehdotuksia, mutta
halusi puolestaan, että seura jo alusta aikain kohottaisi ihanteensa
kauas ja korkealle.

— Siksi meidän ei tule huolehtia vain omasta hyvästämme, — sanoi
Heikkilä lopuksi, — vaan ennen kaikkea suunnata katseemme kansan
pohjakerroksiin ja toimia siten, että seuran työstä säteilisi
valistavaa valoa ja sydäntä sulattavaa lämpöä kansanlapsiinkin. Lasken
siis vasta perustetun seuran sydämelle sen tärkeän seikan, että
talven kuluessa älköön unohdettako panna toimeen Pihkasalmen poikien
kesken hiihto- ja mäenlaskukilpailuja, joissa palkintoina jaetaan
tuppipuukkoja, housunkannattimia ja muuta sellaista.

Pihkasalmessa oli tapana harkita kaikkia asioita hyvin perusteellisesti
sekä periaatteen että käytännön kannalta. Siksi nyt tehtyjä ehdotuksia
»ymmärrettiin», »valaistiin» ja »käsitettiin», vaikka tuotiin julki
epäilyksiäkin. Pahin epäilijä oli kaupanhoitaja Uskela, jolla oli
vanhoja kalavelkoja neiti Vaaramolle ja opettaja Heikkilälle. Uskelan
oli kuitenkin huonosti harkittua ruveta tässä tilaisuudessa niitä
kuittailemaan, — puolittain kuin kevytmielisellä tavalla »valaisemaan»
neiti Vaaramon kalakukon- ja piimänsyöntiä sekä opettaja Heikkilän
tuppipuukkoja ja housunkannattimia. Hän sai aikaan myrskyn, jossa
kalakukkojen, piimän ja housunkannattimien seassa alkoi pyöriä
yhdessä mylläkässä »palokunta-aatteet», »nakkipeli», »viittateiden
tarpeellisuus suurilla selillä» j.n.e.

Kun kokouksen meno alkoi vallan arveluttavassa määrässä laajeta ja
laajeta, naputteli Teräs, joka toimi puheenjohtajana, kynällä pöytään
sanoen pidättäneensä itselleen puheenvuoron.

— Hyvät naiset ja herrat! Myönnän, että niin hiihtoretkillä
kalakukkoineen kuin poikasten mäenlaskukilpailuilla tuppipuukkoineen
ja housunkannattimineen on elimellistä yhteyttä sen aatteen kanssa,
jolle vastaperustetun hiihtoseuramme toiminta rakentuu. Mutta jos me
tahdomme saada seuran toiminnan jo alussa hyvään vauhtiin, pitää meidän
tehdä heti voimakas tempaus, tempaus, joka tunkee luihin ja ytimiin,
tempaus, jolla on kantavuutta yli pikkuisten nikarrusten, ja lisäksi
tempaus, joka voimakkaimmin ja paraiten seuran tarkoitusta palvelee
ja edistää. Ja mikään ei minusta iske niin suoraan asian ytimeen kuin
se, että seura panee toimeen suuret, koko maata käsittävät hiihto-
ja mäenlaskukilpailut sekä ohessa suksinäyttelyn. Silloin me saamme
paikkakunnallisten, suksien nimellä käypien kapustain asemasta nähdä
oikeita hiihtovälineitä, ja silloin me myös saamme vieraiksemme miehiä,
jotka opettavat meitä hiihtämään.

Teräksen »suuri, koko maata käsittävä» ehdotus vaikutti kuulijoihin
varsin sytyttävästi. Kauppias Oksanen rohkeni kuitenkin tuoda julki
epäilyksiä, asian aineellista puolta silmällä pitäen, ja häntä
kannatti, kuten tavallisesti, valokuvaaja Vekara, joka oli Oksaselle
tuhannen markan velassa.

Mutta nyt tulistui vuorostaan Teräs. Hän kimmahti ylös, tempasi tuolin
eteensä, varmistautuen kaksin kourin sen selkämystään, virnautti pari
kertaa voimakasta leukaansa ja alkoi puhua asiasta, jonka vakuutti
olevan peräti lähellä hänen sydäntään.

— Aineellisille näkökohdille on tosin arvonsa annettava, olipahan
asia mikä hyvänsä kysymyksessä, — alotti Teräs. — Mutta silloin, kun
on edessämme isänmaallinen viljelystyö, ei alueellisuus saa vaikuttaa
asiaan ratkaisevasti. Urheilun merkitystä yleensä ja hiihdon erikseen
kansamme kasvatus- ja kehityskeinona monikin voi epäillä, mutta
muistelkaamme esim. jaloa Kreikan kansaa...

Näin alkoi Teräs suomia äskeisiä epäilijöitä. Mutta hän ei tyytynyt
siihen, että kaivatutti kreikkalaisilla maan Oksasen ja Vekaran
jalkojen alta, ei, vaan hän kärventeli näitä vielä Isonvihan liekeissä,
palellutti pakkastalvilla, valeli vesikesillä ja peräkaneetiksi
pieksätytti vielä suurmiehillämmekin. Ja saunoituksen jälkeen kiertyi
Teräs taas »koko maata käsittävien» suureen merkitykseen Pihkasalmen
kaupungille ja sen ympäristölle.

Puhuessaan oli Teräs tuohtunut tuohtumistaan ja ääni kovennut samassa
suhteessa. Puhe tekikin mahtavan vaikutuksen. Käsiä läiskytettiin ja
»hyvä»-huutoja kajahteli.

Viereisestä tarjoiluhuoneesta oli Teräksen puhuessa tullut parvi
vanhempia herrasmiehiä saliin. Niissä myös sana teki tehtävänsä.
Voimakkaimmin kuitenkin kapteeni Karstenissa, sillä puheen ja
neljän iltatuutingin aukaisemasta rakopaikasta purskahti hänessä
isänmaallisuus ulos niin voimakkaasti, että hän asteli puheenjohtajan
luo paiskaten kaksikymmenmarkkasen pöytään »vaatimattomaksi pohjaksi
suurenmoisessa isänmaallisessa edesottamisessa».

Riehakkaan kapteenin uhrautuva esimerkki tarttui muihinkin, ja
tuotapikaa oli pöydälle karttunut 73 mk. 35 p.

Ja kun kerran isänmaallinen rovio oli liekkiin leimahtanut, suureni
se suurenemistaan. Itse kukin läsnäolevista lupasi jollakin tavalla
tukea »koko maata käsittäviä»: puolikymmentä Pihkasalmen kaunotarta
vannoi ei ennen lepäävänsä, kuin tarvittavat varat olivat kerätyt;
viskaali Patama takasi, että juhlien aikana vallitsisi kaupungissa
ennen kuulumaton järjestys, sillä neljän vakinaisen poliisin lisäksi
uhkasi hän vielä ottaa neljä ylimääräistä; kapteeni Karsten tarjoutui
järjestämään hiihtäjien rivin lähtöviivalle sotilaallisen suoraksi;
parturi Lindh lupasi laatia kilpailujen lopettajaisiltamaan kuvaelman
sellaisen, ettei iki maailmassa ollut kuultu eikä nähty; »Joukahaisen»
toimittaja Yltiöpää sanoi taas heti ensi numerossa julkaisevansa »koko
maata käsittävistä» artikkelin korpusvälikkeillä ja sitten pitkin aikaa
pitävänsä asiata vireillä niin kuumasti kuin kärsii.

Näin perustettiin Pihkasalmen hiihtoseura, ja näin päätettiin yleisen
isänmaallisen mielialan vallitessa panna toimeen talven kuluessa »koko
maata käsittävät hiihto- ja mäenlaskukilpailut».

Kokouksen päätyttyä eivät herrat, paitsi joitakuita aivan nuorimpia,
kuitenkaan malttaneet lähteä kotiinsa. Pihkasalmessa oli näet siihen
aikaan vakaa usko, että kaikki jaloimmat yhteishankkeet piti päättää
perinpohjaisella »istunnolla», — muutoin ne eivät lähtisi luistamaan,
niillä ei olisi onnea eikä menestystä.

Niinpä sitten muodostuikin »koko maata käsittävien» loppusiunauksesta
jymy, jonka ei suinkaan tarvinnut samantapaisia edeltäjiänsä
hävetä, sillä viimeiset herroista sukeutuivat vasta maanantaiaamuna
Seurahuoneelta lähtemään.

Tällaisesta edustavien miestensä hupailemisesta oli kuitenkin
Pihkasalmen yhteiskunnalle tavallaan kuin hyötyä. Niinpä viskaalikin
päästellessään maanantaina putkasta sinne sunnuntain seudussa eksyneitä
rahvaan miehiä piti erheellisille tavallista sisältörikkaampia nuhde-
ja parannussaarnoja, ja raastuvassa pormestari sakottaa ropsautteli
myös tavallista rotevammin.

       *       *       *       *       *

Pari päivää kokouksen jälkeen tiesivät kaikki pihkasalmelaiset, yksinpä
vaivaistalon vakituiset asukkaatkin, mitä Seurahuoneella oli päätetty
niin hiihtoseurasta yleensä kuin »koko maata käsittävistä» erikseen.
Toimittaja Yltiöpää piti myös puheensa. »Joukahaisessa» oli »koko maata
käsittävistä» leimuava artikkeli, jossa pihkasalmelaisille perinpohjin
selostettiin hankkeen suurenmoisuus. Toimittaja Yltiöpäällä oli
tapana parempiin kirjoituksiin panna kuin loppuheilaukseksi muutamia
runosäkeitä. »Koko maata käsittävät» hän päätti säeparilla:

    »Meihin silloin Suomi katsoo
    ja me kaikki Suomehen».

Teräksen ennustukset voimakkaasta, luihin ja ytimiin ulottuvasta sekä
kaikki mukaan ottavasta tempauksesta alkoivat myös toteutua. Sillä
tuskinpa nyt osattiin Pihkasalmessa juuri muusta puhuakaan kuin »koko
maata käsittävistä». Siitä keskusteltiin häissä ja hautajaisissa, siitä
juteltiin kouluissa ja käsityöpajoissa, siitä väittelivät lahtarit
torilla ja maalaiset rankkikaivolla.

Mutta eipä »koko maata käsittäviä» harrastettu ainoastaan suupuhein
ja aatteellisesti. Monien muiden hyvien näkökantojen ohessa oli
»Joukahaisessa» myös kehoitettu pihkasalmelaisia tekemään kaikkensa,
että edes joku palkinto jäisi paikkakunnalle. Kehoitus ei langennut
tien oheen. Pihkasalmelaiset valtasi kuumeinen hiihtointo. Kaduilla
ja läheisellä Pihkaselällä risteili lakkaamatta suksimiehiä,
kaikenikäisiä. Muutaman ajan kuluttua näytti siltä kuin ei
Pihkasalmessa osattaisi muutoin kuljeksiakaan kuin hiihtämällä.

Kolme oli kuitenkin uljasta urosta, jotka enimmin huomiota herättivät:
maisteri Sarvela, suutari Kämäri ja kauppias Lindström, Magnus-herra
eli Möllykkä-Mallu, kuten häntä kotoisemmalla tavalla nimitettiin.
Säännöllisesti nähtiin näiden kolmen aamuin ja illoin hiihtää
pyyhkäisevän pitkin »Valtakatua» Pihkaselälle ja sieltä muutaman tunnin
kuluttua palaavan niska hikeä höyryten.

Jo pukimissaan erosivat nämä kolme muista ihmisistä. Kämärillä oli
tulipunainen villapaita, ruskeat ihokkaat ja valkoinen hiihtomyssy;
Sarvelalla oli kireästi ihomyötäinen hiihtopuku, kauttaaltaan
aina lakin tupsuun saakka helakan sininen kuin keväinen taivas;
Möllykkä-Mallulla muuten samallainen kuin maisterillakin, mutta vehreä
kuin nuori ruoho.

Ken näistä kolmesta uroosta saisi ensimmäisen palkinnon ja niin
pelastaisi Pihkasalmen kunnian, oli hyvin riidanalainen asia. Kaikilla
kolmella oli ansioita ja varma kannattajajoukko. Maisteri Sarvela
oli ihomyötäisessä taivaansinisessä hiihtopuvussaan niin hirveän
nätti, ja se ominaisuus takasi hänelle tyttökoululaisten ja muidenkin
pihkasalmettarien mielestä varman ensi palkinnon. Suutari Kämäri oli
taas kovin löylymies Pihkasalmessa ja lisäksi voittamaton sormikoukun
vedossa, jotka seikat painoivat puntarissa Pihkasalmen käsityöläisten
mielestä paljoa enemmän kuin maisterin rimppakintut. Laivamiehet,
lahtarit ja issikkapojat pitivät sitävastoin Magnus-herran puolta
henkeen ja vereen. Hiihdossa vaaditaan sitkeyttä — siihen vetosivat
aina väittelyssä Magnus-herran puoluelaiset. Ja jos kellään, niin
juuri Magnus-herralla oli sitkeyttä, sitä ei kukaan asioita vakaasti
harkitseva voinut kieltää. Sillä siitä huolimatta, että Magnusta oli
kovisteltu sekä opettajiston että kotiväen taholta, oli hän istunut
lyseon kahdella ensimmäisellä luokalla kymmenen vuotta. Se oli
sisun näyte, se! Ja kuka ties miten kauan hän olisi istunut, ellei
tilastotieteen avulla olisi päästy selvyyteen, että Magnus-herran
tiedemieheksi kypsymiseen vaadittaisiin vähintään viisi miehen ikää.
Tämä seikka aiheuttikin käänteen Magnus-herran elämänradalla: hänet
siirrettiin kauppakouluun. Millaisia sisunnäytteitä Magnus-herra olisi
tällä viljelysvainiolla esittänyt, ei koskaan tullut selville, sillä
hänen kuudentena oppivuotenaan sattui kruunausjuhla, ja Magnus-herra
sai päästökirjan — tuon juhlan johdosta, — kuten yleisesti uskottiin.

Nämä asianhaarat muistoon johdattaen oli Magnus-herra laivamiesten,
lahtarien ja issikkapoikain mielestä paikkakunnan sisukkain mies,
ja niin ollen pätevin pelastamaan Pihkasalmen kunnian »koko maata
käsittävissä».

Ja ken ei sitä hyvällä uskonut, sai pian aikaa nyrkistä vahvistusta
uskolleen.

Näin valmistauduttiin Pihkasalmessa tuleviin »koko maata käsittäviin»,
valmistauduttiin kiivaasti kiistellen, väliin tapella natistaen ja
ankarasti hiihtoa harjoittaen.

Mutta varustaudutuinpa niihin muuallakin. Sanomalehdet olivat yli
Suomen levittäneet viestit Pihkasalmen uljaasta yrityksestä, etelästä
aina pohjan perille asti. Lähiseuduille kulki taas aina uusia ja
uusia tietoja kaupunkimiesten mukana, niin pitäen varsin laajalla
alalla mielet yhtämittaisessa jännityksessä. Parastaan pani myös
Yltiöpää »Joukahaisessaan», jotta maakunnan taholta osanotto tulisi
mahdollisimman runsaaksi.




II. ELÄMÄNMUUTOS HEPOMÄESSÄ


Hepomäkeen toi sanain »koko maata käsittävistä» Heikki, joka suutarien
ryhdyttyä lakkoon, oli jäänyt työttömäksi ja niin ollen katsonut
parhaaksi kopistella pääkaupungin tomut kolvistaan ja lähteä taas
pitkästä ajasta käymään Hepomäessä, missä hänen äitinsä oli melkein
ikänsä ollut palvelijan nimillä ja hän itsekin viettänyt lapsuutensa
rattoisat päivät serkkujensa Antin ja Villen kanssa kisaillessa.

Jo tulon jälkipäivänä kiertyivät »koko maata käsittävät» puheeksi.

Heikki oli näet tuonut mukanaan, paitsi punaista, vahvasti raudoitettua
arkkuaan, sukset ja parin ruokovartisia, rottinkisompaisia sauvoja.

Olihan Hepomäessä toki ennenkin suksia nähty ja hiihtoa suonessa
pidetty, mutta sittenkään ei Heikin, aina pääkaupungista asti tuomia
suksia osattu kyllin ihmetellä — niin ne olivat kumman malliset,
hirveän pitkät ja kapeat uilottimet sekä keskeltä ketkat kämyrät.

Suksista johtui puhe »koko maata käsittäviin». Olipa Heikillä mukanaan
se sanomalehtikin, jossa niitä tarkemmin selostettiin, ja suurella
äänellä Heikki luki kirjoituksen kaiken väen hartaasti kuunnellessa.

Reipas, kiehtova kirjoitus tekikin syvän vaikutuksen, varsinkin
setä-Moosekseen ja poikiin: setä-Mooses kiskoi visakoppaisesta
piipustaan savuja kuin vihassa, Villen kourat puristuivat nyrkkiin, ja
Antti tunsi kuin salaperäisen voiman tunkeutuvan läpi joka jäsenen.

Heikki oli itsekin intoutunut lukiessaan, ääni kovennut kovenemistaan
ja vauhti kiihtynyt. Päästyään loppuun paiskasi hän sanoman pöytään,
kimmahti seisaalleen ja kuni jatkoksi kiljaisi:

— Siinä on miehen puhetta alusta loppuun!

— Joka sana paikallaan, — vakuutti setä-Mooseskin.

— Ja sinne sitä mekin mukaan menemme, oikein joukolla, vai mitä, pojat?

Antti ja Ville tuijottivat Heikin silmiin ikäänkuin saadakseen
selville, oliko Heikki täyttä totta tarkoittanut. Tuo ajatus oli kyllä
kummankin mielessä vilahtanut, mutta sittenkin sen julkituominen vähän
kuin säikäytti poikia, eivätkä he osanneet sanoa sitä ei tätä.

— Mutta onpa siellä suuret rahat tarjolla; johan niillä vaikka hevosia
ostelee, — ihmetteli isäntä Taavetti.

— Sepä se juuri antaakin yltyä asialle, — selitti setä-Mooses.
— Niinkuin sanomassa sanottiin, rahojen tiimalta tulee miestä
läheltä ja kaukaa näyttämään sivujensa sitkeyttä. — Menkää vaan,
pojat, hiihtämään; näyttäkää, etteivät teidänkään kinttunne ole
juoton lihasta. Ja kuka ties, vaikka tulisin itsekin mukaan, jos ei
muuten, niin joukon jatkoksi, — ja kuin puheensa ja mielipiteensä
vahvistukseksi sylkäistä ruiskautti setä-Mooses lähes keskilattialle
asti.

— Mutta kurssia siinä pitää olla miehessä, joka silloin mukana pysyy,
kurssia ja hyvät hiihtovehkeet, — alkoi Heikki käsiään viittoillen
selitellä. — Minä olen ollut kahdesti mukana ja tiedän, millainen
leitakka siinä on mennessä, kun paraat mestarit tietä näyttävät. Siinä
seuloutuvat jyvät akanoista jo alkutaipaleella, ja niidenkin, joilla
olisi sivuissa sitkeyttä, täytyy lopummalla jälkeen antaa, ellei vaan
ole tarpeeksi taitoa ja hyvät sukset ja sauvat ja sopivat pukimet.
Ja kun suoraan sanon, niin tuollaisilla kapustoilla ja leveillä
laudoilla, kuin näilläkin seuduilla on suksen malli, ei ole kilpailuun
yrittämistäkään.

Setä-Mooses kyllä myönsi mielessään Heikin puheessa jotain tolkkua
olevan, mutta sittenkin nuo »kapustat» ja »laudat» hiukan kuin
pistelivät. Olivathan Hepomäen sukset — niin omansa kuin poikien
— hänen tekemiään, eikä hän niissä näihin asti mitään vikaa ollut
huomannut. Kun olivat vaan hyvässä tervassa, uuvutti ilveksenkin, kuten
viimekin talvena poikien kanssa. Heikin suksivehkeitä setä-Mooses oli
kyllä tarkastellut, mutta itse mielessään päätellyt ne sellaisiksi
kojeiksi, joilla hän vain ei hiihtämään viitsisi lähteä; tuollaiset
pitkät, kapeat puikuttimet ja keskeltä kiverät kuin rovastin kiesien
aisat.

Niinpä ei Mooses malttanut olla tokaisematta puolittain todella,
puolittain leikillä:

— Ettäkö juuri tuollaisilla uiveloilla kuin sinulla paraiten pärjäisi?

— Varmasti, sillä ne ovat pohjalaisten hiihtomestarien tekemät.

— En tuota uskoisi koettelematta.

Näin sanat sakoivat, Heikki kiitteli omiaan, setä-Mooses paikkakunnan
mallisia, kunnes päätettiin heti paikalla lähteä Hepojärvelle
koettamaan, »kenen paidassa kaulus kestää».

Taavetti hymähti velimiehensä touhulle, ja emäntä Ulla päivitteli,
että vie nyt mieli miehen päästä ja lähde hurjapäisten ukulien kanssa
kilpasille, viisissäkymmenissä oleva mies.

— Vielä särkee kipeän jalkansa, — huomautteli Hetakin, joka poikansa
häviötä peläten toivoi kiistan loppuvan kilpailematta.

Mutta noita puheita eivät kilpasille aikovat ottaneet korviinsa,
vaan ryhtyivät kaahimaan hiihtovehkeitään. Setä-Mooses ja pojat
hakivat suksensa tupaan, sulattivat lämpiävän uunin edessä jäätierat
varpaallisten kohdalta, tarkastelivat hihnat, panipa setä-Mooses uutta
tuohtakin jalansijoihin.

Heikki oli pyörähtänyt porstuanpohja-kamariin, joka hänelle oli
luovutettu kuin hoteelleen, ja kun tupaan takaisin tuli, oli hänellä
yllään ohukainen, ihomyötäinen hiihtopuku, päässä tupsulakki ja jalassa
paularuojuiset, käykyränokkaiset kurpposet.

Eivätpä tuvassa olijat vähää hätkähtäneet Heikin nähtyään, mutta kuin
yksinkertaisinta ja luonnollisinta asiaa selitti Heikki toimessaan,
että hiihtäessä ovat kaiken maailman lumput ja tamut vain turhana
taakkana, jotavastoin kevyt ja lämmin puku antaa kuin puoli vauhtia
lisää.

Kehoittipa Heikki toisiakin vähentämään vaatteita, ja pojat
sukaisivatkin takkinsa penkille, mutta setä-Mooses vakuutteli takin
kulkevan siinä missä mieskin.

Lähdettiin rantaan.

Isäntä-Taavetti ja Heta lähtivät myös mukaan, mutta Ulla sanoi
uskovansa hullujen höyräykset näkemättäkin.

— Tästä painellaan suoraan toiselle rannalle, ja sieltä kukin omaa
latuaan takaisin, vai miten, miehet? — ehdotti Heikki, ja toiset
hyväksyivät. — No, sitten aletaan tarsia... kun luen kolmeen, niin
silloin, sutii!... yksi... kaksi... kolme?

Miehet syöksähtivät menemään. Sukset suhisivat ja sauvat napsahtelivat,
ja tuiskuna tuprusi lumi hiihtäjien jälessä. Setä-Mooses ja pojat mennä
hakittivat lyhyvin vuoropotkuin kuin juoksemalla, autellen yhdellä
sauvalla kulkua. Vallan pahoin ei hanki upottanut, mutta sittenkin
väkipakkomeno pani Hepomäen miehet kohta rannasta lähdettyä puhaltamaan.

Tykkänään toisella tavalla hiihti Heikki. Ponnahuttaen ensin
peräkanaa toisella ja toisella jalalla, samassa tahdissa sauvoja
käytellen, ja sitten liukuen pitkän matkaa, suljutteli Heikki kuin
leikiten hangella. Väliin suhautti hän edelle, väliin jättäytyi
jälemmä, väliin taas rinnalla rupatteli yllytellen pahoin puhkuvia
kilpaveikkojaan parastansa panemaan. Helposti hän olisi toiset
jättänyt, mutta ei tahtonut; hääri vaan toisten vaiheella kuin iloinen
pääskynen kesäiltana saattaessaan raskaasti lentää kahnustavia
siipirikko-variksia vainion poikki läheisen metsän laitaan.

Jotenkin yhdessä parvessa pääsivät hiihtäjät toiselle rannalle,
pyörsivät ympäri ja samassa selkäänsä oikaisematta painautuivat
takaisin, kukin omaa latuaan. Heti rannasta irrottua lisäsi Heikki
löylyä, puulautuen etumaiseksi, — sauvojaan huiskauttaen ilkkui vielä:

— Hyvästi vaan nyt, ja jos ikävä tulee, niin kirjoittakaa!

Tuo oli kuin piiskan isku toisille, ja kaikin voimin kahmaisivat he
pysyäkseen Heikin kintereillä, pukkivat sauvalla kahden käden ja juosta
hakittivat. Mutta näytti siltä, ettei se asiaa paljoakaan auttanut;
Heikki pakeni edestä kuin säikähtynyt jänis ikäloppua Mustia.

Paljoa ennen toisia saapui Heikki kotirannalle ja istuutui
rantakivelle. Taavetti ja Heta, jotka olivat törmällä jännityksellä
tarkanneet miesten ottelua, laskeutuvat tulijoita kuin lähempää
katsastelemaan. Antti saapui ensiksi ja kohta jälestä Villekin, mutta
setä-Mooses oli jäänyt pari, kolme viittaväliä Villestäkin. Loppumatkan
setä-Mooses lurvi tahallaan hitaasti, näyttipä kuin olisi arastanut
toista jalkaansakin.

— Mitenkäs sinulle, Mooses, nyt kävi? — naurahteli Taavetti.

— Se mokomien varsojen kanssa toiste lähteköön kipeätä jalkaansa
rääkkäämään, — tuumi setä-Mooses raskaasti puhkien ja jääpiikkuloita
parrastaan karistellen.

— Mutta minä en vieläkään, ymmärrä, mikä sinua, Heikki, oikeastaan
töytyytti, sillä olinhan minäkin tulevinani, — ihmetteli Antti.

— Sukset, sukset, — sitähän jo tuvassa sanoin, vaikka ette uskoneet.
Katsokaa ja koetelkaa, enhän minä ole lainkaan märkänä, ja te jokainen
höyryätte kuin uitetut hevoset.

Tarkasteltiin Heikkiä edestä ja takaa, tunnusteltiin rintaa ja lapoja,
ja myöntää täytyi, ettei Heikin nahka ollut sanottavasti märkänä.
Katseltiin myös Heikin suksia päältä ja alta. Kovin ne olivat kapeat ja
ketkat kämyrät, mutta pohjat sileät kuin, peililasi.

— Sellaiset jos teilläkin olisi ja lisäksi toisellainen hiihtotyyli
kuin tuo puolijuoksuinen, uuvuttava hakitus, jo varmasti mukana
pysyisitte joka mies. Koetapas, Antti tai Ville, minun suksillani! —
kehoitteli Heikki.

Antti koetti. Kovin oudoilta Heikin sukset tuntuivat, höyhenkepeiltä
ja niin hirveän liukkailta, että väkisin olivat suljua jalan alta ja
miehen seljälleen keikauttaa, vaikka kahdella sauvalla varasi.

— Anna huhkia vaan, seiso jämäkästi ja tyrkkää molemmin käsin yhtaikaa,
mutta varo, ettet lennä selkäpiillesi! — neuvoi Heikki.

Tyrkkäsi Antti menemään äsken poljettua latua, ensin varotellen, mutta
kerta kerralta voimakkaammin, kunnes kaapaisi, koko hartiaväellä.

— Älähän kovin kauaksi, että minäkin saan koetella! — huusi Ville
ihastuksissaan vanhemman veljensä kiivaasta menosta.

Ja sama tunne kuin veljessään oli Villessäkin Heikin suksia
koetellessaan; kuta kiivaampaan vauhtiin hän sai sukset tyrkityksi, sen
enempi olisi haluttanut vauhtia lisätä.

— Ovat ne käärmeen kielet menemään, — päätteli Ville takaisin
tultuansa. — Koettakaas setäkin!

Mutta ei setä-Moosesta haluttanut, sanoi jalkaansa pakottavan ja lähti
kohti tupaa tarsimaan.

Mutta pojat eivät malttaneet vielä rannalta lähteä, vaikka Heta huuteli
mennessään. Heikki näytti veljeksille, mikä hiihtotapa oli paras
vitikelillä, mikä kovalla hangella, ja hartaasti pojat seurasivat
Heikin mallailua, koettaen itse sommitella samalla tavalla.

Vielä samana päivänä pyysivät pojat sedältään suksipuita, joita hänellä
oli kuten muitakin kalupuita orsilla kuivamassa useitakin pareja.

Ja setä-Mooses antoi, ryhtyipä vielä itsekin poikien kanssa yhteen
juoneen, jotta Antti ja Ville olisivat saaneet samallaiset hiihtimet
kuin Heikilläkin oli.

       *       *       *       *       *

Kilpailupäivän jälkeen tapahtui Hepomäessä kuin pieni elämän
muutos. Puhuttavan, tuskin kuuli muusta kuin suksista ja hiihdosta.
Isäntä-Taavetti oli kyllä alussa nureksinut, että hiihtotouhu taitaa
pian tulla esteeksi talvitöille, mutta nähdessään millä innolla pojat
ruhtoivat töitä saadakseen aikaa hiihtojuttuunsa, antoi poikien pitää
päänsä, niin joutavanpäiväiseltä kuin asia hänestä yleensä tuntuikin.

Ulla myös, sattuessaan arkituulelle, motkotteli joitain syrjäsanoja, ei
niin pojille kuin setä-Moosekselle, joka suksikaveruksiltaan tuskin
jouti saaviin katkenneen vanteen sijaan uutta panemaan. Heta taas oli
visusti poikien puolella, ja monta kertaa tuli hänelle Ullan kanssa
asiasta sananvaihtoa. Usein Heta myös rantatörmällä tarkkasi poikien
hiihtoa, viluissaan hytisten ja esiliina käsien ympärille kiedottuna.

Kun rupesi, niin repesi. Setä-Mooses oli totta tosiaan painautunut
yksinomaan suksitöille, tuskin malttoi tuvasta ulkosalle liikahtaa.
Tehtyään pojille aivan rikulleen Heikin suksien malliset, alkoi hän
uusia kaverrella, veistellä, höylätä, hangata ja lasipalasilla hiastaa.
Ja kun ne oli valmiiksi saanut ja Heikin resehdin mukaan uunissa
tervalla paahdellut ja orsille painumaan sirkkelöinyt, aloitti taas
uusien teon.

Mitkä aikeet hänellä yhä uusia ja uusia puskiessaan oli, siitä hän ei
selvyyttä antanut enemmän Taavetille kuin vaimoväellekään.

— Kah, tekee heitä kerran asiaksi asti, kun painautui. Mitäpä tässä
muutakaan osaa, kun tuo jalkakaan ei näytä ulkotöistä vielä pitävän, —
selitteli setä-Mooses, kun asiata häneltä tarkemmin udeltiin.

Pojat tiesivät kuitenkin syyn setä-Mooseksen suksi-intoon. Heikki
siihen oli yllyttänyt. Nähtyään, miten hyviä suksia setä-Mooseksen
näpistä heltisi, oli Heikki esittänyt, että setä-Mooses tekisi muutamia
pareja, tulisi heidän kanssaan Pihkasalmeen ja asettaisi suksensa
yhteiseen näyttelyyn. Takasipa Heikki, että varmasti saisi setä-Mooses
palkinnon töistään, ja silloin saisi olla myös vakuutettu, että herrat
ne tapellen ostaisivat ainakin 10 markasta parin; saisipa vielä kuin
kaupantekijäisiksi olla niissä »suurissa koko maata käsittävissä» aivan
silminnäkijänä.

Mutta vain Antille ja Villelle oli Heikki kaikessa salaisuudessa
jutellut, että kun setä-Mooseksen saisivat lähtöpäälle, silloin myös
matkahevonen heille paremmin irtoisi, eivätkä suotta mennessänsä
itseään väsyttäisi.

Näin oli Heikki juonet juuriaan myöten heitellyt ja pojat siihen lisää
setäänsä suostutelleet. Muutaman päivän asiata haudottuaan olikin
setä-Mooses ilmaissut suostumuksensa, mutta samalla varoittanut poikia,
ankarasti kenellekään hisahtamasta puolellakaan sanalla, että tässä
muka aikoi palkinnoille päästä ja muuta senpäiväistä pullistella.

Olipa pojilla toinenkin salaisuus takanaan, jonka vain setä-Moosekselle
olivat uskoneet. Linturahoillaan olivat pojat teettäneet kirkolla
samanlaiset hiihtopuvut kuin Heikilläkin oli, paitsi harmaat eikä
tupsua lakissa. Heikki oli taas tehnyt paula-kurpposet. Muita pukimiaan
kuin kurpposia eivät pojat kuitenkaan kehdanneet harjoitellessa
käyttää, ennenkuin lähdön edellisellä viikolla, jolloin jo
setä-Mooseksenkin salaiset aikeet olivat tiedossa kotiväen kesken ja
muutenkin kilpailuun lähtö todeksi varmistunut.

Mutta uskollisesti olivat pojat joka päivä hiihtoa harjoittaneet.
Olipa kelikin minkälainen tahansa, se ei esteeksi tullut, sillä
olihan Heikillä senkin seitsemänlaiset suksirasvat. Ympäri Hepojärven
rantaman he olivat ohjasnuoralla hiihtoradan mitanneet millin päälle
10 km pituiseksi. Kahdesti päivässä, kerran aamulla ja toisen illalla,
he radan kiersivät. Heikki lykki aina edellä, sitten Antti ja Ville.
Alussa sai Heikki kyllä poikia väliin kuin vartoilla, ja sittenkin
pakkausi kaulaa välille virumaan. Mutta päivä päivältä alkoi niin Antti
kuin Villekin pysyä yhä kireämmin Heikin kintereillä. Joskus olisi
himoittanut poikia Heikin edellekin pyrkiä, mutta eivät sentään koskaan
kehdanneet, ja niin pysyi miesten järjestys alusta loppuun samanlaisena.

Kaikki hiihdon eri tyylit oli Heikki myös pojille opettanut, ja
niin selvisi heille harjoitellen pohjalaisten vitikelin hiihto ja
eteläsuomalaisten kahden käden »soutu», jolla kovalla kelillä pääsi
kuin lentäen'.

Lähtö-starttia ja loppu-spurttia — kuten Heikki tapasi mielellään alkua
ja loppua nimitellä — hän myös pojille usein vasarteli.

— Älkää koskaan hätääntykö lähtiessä samoin kuin viimeisessäkään
pinnistyksessä. Monikin puulautuu kuin hullu taipaleelle, hosuu ja
sokkiloi, haroo ja haparoi tolkuttomasti, kunnes kaatua kupertuu omaan
tohinaansa, katkoo sauvansa, särkeepä suksensakin. Lopussa on taas
hyvin tärkeätä, että saa viimeisetkin voimat irti itsestään, silti
sotkeutumatta. Jos loppukamppailussa sattuu toveriksi tasaväkinen,
silloin on paras lakata potkimasta ja työnnellä vain kahden käden
hartiaväellä ja voimalla — silloin saa parhaan vauhdin eikä kömmerry
niin pahoin.

Näin Heikki pojille selitteli heidän hiihtoon valmistuessaan tai
rantakivillä kierroksen jälkeen istuessaan ja puhaltaessaan.

Tarkkaan Heikki seurasi myös asian kehitystä ankkurikellostaan, joka
kävi 22 rubiinikivellä ja jossa oli hopeinen välikapselikin; se
näytti aivan tarkkaa aikaa Helsingin horisontin mukaan. Ankkuri oli
Heikillä aina matkassaan; sen osoituksen mukaan pojat lähtivät, ja heti
loppuviivalle päästyä Heikki sen taas paidan rintapieli-taskusta esille
tempasi. Heikillä oli visusti muistissaan kaikki hiihtoennätykset ja
niiden saajat, ja viimeisellä harjoitusviikolla hän vakuutti vauhdin 10
km jo riittävän, mutta 30 km olevan vielä syytä parantaa.

Muilla pitäjäläisillä ei ollut sanottavia tietoja hepomäkeläisten
hiihtopuuhista eikä niistä suurisuuntaisista aikeista, joita pojilla
oli. Ainoa, joka poikien hiihtoharjoituksia oli tarkaten seurannut,
oli toisella puolella Hepojärveä olevan Karilan talon vanha vaari.
Nähdessään poikien jok'ikinen päivä lampea suissa hengin kiertävän
alkoi vaari jo tulla levottomaksi.

Usein vaari rantapensaan takaa tirkisteli vetisillä silmillään, kun
pojat hiihtää porhalsivat kuin henkensä edestä, jupisten itsekseen:

— Mikähän riivattu noita Hepomäen hounakkeita oikeastaan repii, kun
paneutuivat tuohon koko talveksi jyrräämään?

Eikä saanut vaari rauhaa, ennenkuin uuden uhaten läksi käymään
Hepomäessä tiedustellen kuin puolikireästi, mitä tuo alituinen lammen
kiertäminen ja kaartaminen oikeastaan merkitsi, oliko siinä takana hyvä
vai paha.

Toiset hiukan hymähtelivät vaarin hädälle, mutta setä-Mooses selitti
totisena, että Heikin ruumis oli suutarintyössä painautunut, joten
hänen piti tohtorin määräyksen mukaan terveydekseen ja ruumiinsa
rakennukseksi hiihtää joka päivä, »ja Heikki on saanut meidänkin pojat
samaan hullutukseen».

Selityksen kuultuaan vaari hetkisen istua torjotti tuvan penkillä,
imeskeli piippuaan ja syljeksiä töpeksi, kunnes lähti, muristen
mennessään:

— Luulisi tuon ruumiin muutenkin rustautuvan, hieroen ja kupaten...

Kaiken vahingon varalta vaari kuitenkin pisteli Karilan rantamalla
ladun alle pohjapäreistä punaisella langalla sitomiaan ristejä,
sillä kovaonni sen tiesi, vaikka verkkovedet pilaisi mokoma hullujen
lammenkierto.




III. MATKATAANPA SITTEN KAUPUNKIIN


Vihdoin oli kauan odotettu lähtöpäivä käsissä, ja ylen oli Hepomäessä
touhua niin lähtevillä kuin kotiin jäävilläkin.

Pihasalla sitoivat setä-Mooses ja Heikki liisterekeen avaraa,
vahvoista ja sitkeistä pajuista tehtyä reslaa. Antti toi rantaladosta
kastikasheiniä, ja niitä paineltiin reslan pohjalle vahva kerros.
Heinien varaan järjesteli Heikki suksia varovasti, hyvin varovasti.
Setä-Mooses ei kyllä arvellut suksien mitään puteleita olevan, mutta
Heikki vakuutti pienenkin pisaman vaikuttavan, että palkinnot voivat
livahtaa sivu suun. Reen perästä ulkonevat suksien kannot Heikki kääri
säkillä ja köytteli tervanarulla.

Taavetti kantoi vilja-aitasta kymmenkappaisen pussin kauroja. Se
soviteltiin kuin istuimeksi reen perään ja paineltiin taas vahva
kerros kastikkaita päälle. Sepipuolelle sai sijansa Heikin punainen,
rautavanteinen arkku, jossa poikien hiihtopuvut olivat ja kymmenkunta
paria paulakurpposia, jotka Heikki oli tehnyt aikeessa tarjota ne
yleiseen suksinäyttelyyn ja sitten myydä. Sepipuolelle asetettiin
eväskoppakin, johon Ulla ja Heta olivat varanneet kymmenen leipää,
suolakaloja, pannurieskoja, voivakan, vuosikaspässin nivuset ja kuin
kaiken ruuallisen runsauden kukkuraksi puolileiviskäisen matikkakukon.

Näin kun kaikki matkavarusteet oli saatu paikoilleen sovituiksi,
lujaan köytetyiksi ja loimella peitetyiksi, talutti Ville ruunikon
nimikkotammansa, jota muutaman, päivän oli helpommilla ajoilla pitänyt
ja runsaammalla suuruksella ruokkinut. Miehissä valjastettiin ruunikko
reslan eteen, mikä luokkia sovitellen, mikä rinnusta kiinnittäen, mikä
hihnoja aisoihin kietoen, kuka tamman suuhun kuolaimia tyrkyttäen.

Käväistyään vielä tupasalla turkit päälle punaisilla lankavöillä lujaan
köyttämässä hyppäsivät miehet reslan laidalle istumaan, jättäen noin
toisen jalkansa matkamiesten tapaan reslan ulkopuolelle hauskasti
roikkumaan. Ville tarttui ohjiin, nykäisi, masautti suutaan, ja silloin
sitä lähdettiin matkalle, jota niin kauan ja hartaasti oli touhuttu.

Kotiin jäävät seurasivat matkamiesten menoa, Taavetti, Heta ja Ulla
ulkoisalla, mutta »Sepeli»-rukka tuvan ikkunasta surkeasti vikisten,
kun ei mukaan päässyt.

Hyvin harvasanaisia olivat matkamiehet järvitaipaleella. Minkä
virkkoivat, sen muista asioista huomauttelivat, Karilan uuden riihen
salvoksesta, tienposkessa pökköilleen jäniksen jäljistä, tamman karvan
lähdöstä, mutta siihen asiaan, joka jykevästi oli kaikkien mielessä,
eivät sanallakaan kajonneet.

Toiselle rannalle päästyä hypähti Ville reestä ja toiset samaten —
mikäs hullu sitä olisi itseään hevosella ahteessa kiskottanut, kun
edessä oli kuusipenikulmainen taival.

Mäen päälle päästyä huomautti setä-Mooses harvahkoon männikköön
viitattuaan:

— Tuossa oli ennen paraita metson soidinpaikkoja, mutta hetipä
lakkasivat laulamasta ja muuanne kaikkosivat, kun Karilainen metsän
hakkautti.

Tästä setä-Mooseksen huomautuksesta miehet pääsivät kuin paremmalle
juttutuulelle. Setä-Moosekselle olikin kuni läheinen sukulainen
jokainen mäentöyräs ja notkelma, jokainen tienposkessa oleva, ajan
hammastama tervaskanto ja kivenmöhkäle. Erillä kulkiessaan oli hän
saalista väijyen niiden kupeella tuhannetkin kerrat kuukkinut, ja
kaikkiin niihin liittyi hauskoja muistoja, jotka ohi ajaessa mieleen
virisivät ja joita pojat mielenkiinnolla kuuntelivat.

Puolenpäivän tienoissa sivuuttivat matkamiehet kirkonkylän. Kuin
yhteisen mielialan arvaten ajoi Ville juosten ohi asumusten. Mikäs
siinä olisi jäänyt kenenkään kanssa juttusille ja matkan selvityksille;
kukin kulkee minne haluaa, mitä se kehenkään kuuluu.

Pari rankakuormaa ajavaa miestä ehätti kuitenkin ohi ajaessa huomauttaa:

— Mitäs miehet ovat akkaansa reslan pohjalle noin riepu korviin
piilottaneet?

— Lienee sen näköinen, etteivät kehtaa julki kuljetella, — volmotti
toinen.

Eivät viitsineet miehet mitään virkkaa, vaikka Heikin luonto jo
kihahtikin. Päästyään miesten kuulumattomille huomautti vasta:

— Mitähän heittiöitä nuo olivat, jotka tuossa suutaan repivät?

— Kulkumiehiä; Kettulassa kuuluvat talvikorvaa oleksineen
kasakkamiehinä, — tiesi Antti kertoa.

Sen enempää ei viitsitty asiaan kajota; aihettapa nyt ottaa kaiken
maailman juoksumiesten roistopuheita korviinsa, oikeiden ihmisten! Ja
niin painuttiin taas tarinoimaan muista, mieluisemmista asioista.

Jonkun aikaa iltapuhdetta ajettuaan joutuivat miehet tarkkaamaansa
yöpaikkaan, Huttula-nimiseen taloon. Paljoa eivät miehet matkansa
tarkoitusta Huttulassakaan selvitelleet. Kevennettyhän illalliseksi
kotoista eväskoppaa muutaman kilon mieheen, painautuivat tuvan penkille
makuulleen, kullakin turkkinsa päänaluisenaan.

Heti aamulla varhain häärivät miehet taas hetkisen eväiden kimpussa ja
läksivät sitten ajamaan kohti Pihkasalmen kuuluisata kaupunkia...




IV. OSAA SE HEIKKI ESIINTYÄ


Mitenkään sitä ei olisi arvannut edeltäpäin, miten paljon tuollaisia
»koko maata käsittäviä» järjestellessä voi olla työtä ja puuhaa. Vasta
kun ryhdyttiin kaikkia asioita yksityiskohtaisesti selvimään, se ilmi
tuli. Hiihtoseura oli pitänyt kokouksia joka viikko, ja asioita oli
aina iltamyöhään jauhettu, mutta yhä vain ilmaantui uusia seikkoja,
joita piti yhteisesti harkita.

Väliin oli kokouksissa kimmastuttukin ja hyvinkin rajusti törmätty
yhteen, niinkuin silloinkin, kun harkittiin, ken Pihkasalmessa olisi
pätevin järäyttämään tärkeän lähtölaukauksen hiihtokilpailussa. Mutta
terhakka Teräs osasi aina ottaa näkökannoista tärkeimmät huomioon ja
ne yhteen sopivasti sulatella, joten kiihtyneet mielet tyyntyivät ja
kokouksesta erottiin rauhassa ja sovinnossa.

Hiihtoseuralla oli tietysti kannettavanaan päivän kuorma ja helle,
mutta varsin auliisti muutkin antoivat avustusta. Alussa oli kyllä
pelätty, että kiivaat puoluekiistat vaikuttavat hyvinkin haitallisesti.
Pihkasalmessa oli näet puolueensa kuten muuallakin näihin aikoihin, oli
vanhoilliset ja vapaamieliset eli »rehtorilaiset» ja »tohtorilaiset»,
kuten puolueita johtajiensa mukaan kutsuttiin. Pitkin syksyä oli
puolueiden äänenkannattajissa »Joukahaisessa» ja »Louhettaressa»
kiivaasti väitelty majatalon osoitepatsaan maalaamisesta, jota
vapaamieliset vaativat punaiseksi, mutta vanhoilliset entisen
pohjavärin perusteella valkoiseksi — »rehtorilaiset» vetosivat
periaatteensa mukaan vanhaan pohjaväriin, vaikka kukaan
pihkasalmelaisista ei tarkoin muistanut, minkä värinen patsas alkujaan
oli ollut, tai oliko sitä maalattu ollenkaan.

Juuri hiihtoseuran perustamis- ja »koko maata käsittävien»
päättämis-aikana oli — lähestyvien valtuusmiesvaalien johdosta —
majatalon patsasjuttu kaikkein kiivaimmillaan, jopa niin äärimmillään,
ettei värjäri Vekara ruvennut veljensä esikoiselle kummiksi, koska veli
kannatti »edesvastuuttomia yltiöpäitä, »tohtorilaisia».

»Rehtorilaiset» saivat vaaleissa voiton, vakavat pihkasalmelaiset
huokasivat helpotuksesta, kuin pahan vaaran välttäneet ainakin, ja
majatalon osoitepatsaan maalaaminen annettiin valtuuston valmistavan
valiokunnan lähemmin harkittavaksi vakaalla, »valkoisella» evästyksellä.

Jälkeenpäin kiisteltiin asiasta vielä katkerasti, kunnes »Louhetar»
ehdotti, että molemmin puolin haudattaisiin pienet perheriidat ja
kaikin yksimielisesti tuettaisiin »koko maata käsittäviä».

Ja pihkasalmelaisten jaloimpiin tunteisiin ei koskaan tarvinnut turhaan
vedota. Jokainen pihkasalmelainen otti »koko maata käsittävät» ja
niiden onnistumisen kuin omaksi asiakseen, aina pormestarista Kilurin
Pekkaan asti, joka kesäisin oli rantatöissä ja talvisin pilkkoi
herrasväelle halkoja ja jota arvoasteita määriteltäessä alhaalta ylös
päin oli Pihkasalmessa totuttu pitämään lähtökohtana.

       *       *       *       *       *

Kilpahiihto oli määrätty sunnuntaiksi, mutta jo edellisenä perjantaina
tiedettiin hiihtäjiä saapuneen pitkien matkojen takaa. Hevosmies
Heikkiseenkin kerrottiin tulleen koko hevoskuorma miehiä, mukanaan
suksia kymmeniä pareja. Heikkisen ajuripoika sitä oli toisille
issikoille jutellut, ja ne taas vuorostaan jokaiselle kyydittävälleen,
kuten Pihkasalmessa oli hauska, kotoinen tapa. Näin oli asia tuotapikaa
tietona koko kaupungissa.

Ja samanlaisia puheita kuin Heikkiseen tulleista hiihtäjistä liikkui
perjantaina monista muistakin jo saapuneista.

Mutta se mikä vielä perjantaina oli osin kuin epävarmaa kohua,
oli lauantaina silmin nähtävä totuus. Jo aamulla varhain nähtiin
Pihkasalmen kaduilla astuskelevan oudon näköisiä miehiä, kaksi, kolme
ja useampiakin ryhmissään. Muutamilla oli uusia suksia parit tai kahdet
olallaan, ja Seurahuonetta ne tuntuivat tiedustelevan. Ja auliisti
pihkasalmelaiset neuvoivat kysyjiä, läksivätpä jotkut saattamaankin
perille.

Seurahuoneelle matkasi lauantai-aamuna Hepomäenkin komennuskunta.
Setä-Mooseksella ja pojilla oli suksia olallaan, Heikki kantoi
kurppospussia.

Suksien vastaanotto oli parhaassa käynnissä miesten saapuessa
Seurahuoneen avaraan saliin; useita pareja oli jo kirjoihin merkitty,
liputettu sekä katajaköynnöksillä koristetulle seinämälle rivitetty, ja
toisia vaan lisää tarjottiin.

Hepomäen miehiä ujostutti saliin tullessaan, mutta Heikki työntäytyi
rehevänä sinne, missä suksia otettiin vastaan, hoputtaen toisiakin yli
salin kuuluvalla äänellä:

— Kah, tulkaa vaan peremmälle, ei täälläkään purematta niellä!

Lähimmät kääntyivät tarkastelemaan ujoisia salolaisia ja heidän
rohkeata, pussiniekka opastaan. Kiintyipä suksia vastaanottavan
Teräksenkin huomio heihin.

— Painukaa vaan tänne päin! — kehoitteli Teräs. — Jahah... jahah...
siellähän onkin useita suksipareja tulossa... ojentakaa tänne... kas
niin! Kenen nämä ovat tekemiä?

Setä-Mooses harasi tukkaansa ja sukaisi partaansa sekä kolistelihe
parisen askelta lähemmä:

— Minähän niitä olen kaverrellut joutessani...

— Mooses Hepomäki, Viitasyrjän pitäjästä, — ehätti Heikki täydentämään.

Vilkaisi Teräs Heikkiin, vilkaisi setä-Moosekseen, kysellen kirjoihin
nimiä merkitessään:

— Onko sielläpäin jo pitemmänkin aikaa tehty ja käytetty Haapaveden
mallisia suksia?

— Ensimmäisiä ne minulta ovat, vaikka olen suksia paljonkin tehnyt.
Tuon Heikin suksien mukaan ne olen värkännyt, kun se yllytti.

— Matkustaessani Helsingistä kotipuolessa käymään toin niille oikean
suksen mallin. Ensin teki tämä setä-Mooses näille serkkumiehille, ja
kun näin, että ne vallan täydestä käyvät, kehoitin tännekin muutaman
parin tarjoksi tuomaan, — jutteli Heikki asian selvyyden vuoksi.

— Vai niin, taidatte ollakin vanhoja hiihtomiehiä, — alkoi Teräs udella.

— Olenhan joskus mukana ollut ja jonkun häntimmäisen palkinnon
saanutkin; mutta aamulla meillä olisi aikomus yrittää, ties sitten
miten käy.

Anttia ja Villeä hävettivät Heikin selittelyt, ja Antti pukkasi kylkeen
kuin varoitellen, ettei vain liikoja laskettelisi ihmisten kuullen;
vielä mitä heistä arvelevat. Mutta Heikki ei ollut tietävinäänkään,
pudisteli vain kurpposet pussistaan, jutellen edelleen rehevästi:

— Olisi täällä tällaisiakin tavaraa tarjolla, jos huolitaan; olen niitä
neuloksinut välitöikseni.

Mikäs siinä, varsin mielellään Heikin nahkatavarat otettiinkin vastaan.
Toimikunnalta oli kurppospuoli vallan unohtunutkin, joten Heikin
tarjoamat hiihtojalkineet olivat hauska lisä näyttelyyn. Esittelipä
Teräs, että kurpposet luovutettaisiin toimikunnalle — tietysti
maksua vastaani — jotta eri kulmakunnille saataisiin asiallisia ja
tarkoitustaan vastaavia hiihtojalkineen malleja.

— Joutavathan ne minulta ja oikeastaan myyntiä varten ne teinkin.
Samaten joutavat nuo suksetkin ja maksavat kymmenen markkaa pari. Mutta
jos saman vapriikin teoksilla huomenna palkinnoille päästään, niin
markka vielä lisää hintaan joka palkinnosta, — nauraa röhötteli Heikki
tutunomaisesti, poistuessaan toisten tulijain tieltä.

Mutta Hepomäen miehet vallan kauhistuivat Heikin puheita. Kymmenen
markkaa suksista!... johan tuo oli suoraa ryöväämistä, jos kuka hullu
kiihkopäissään niin paljoa maksaisikaan! Kolme markkaa aivan enintäin
oli Mooses ajatellut. Heikki oli kyllä kertonut omistaan kympin
antaneensa, mutta ei sitä aivan toden kannalta koskaan otettu, eikä
olisi arvattukaan ottaa.

Ovensuu-puolelle tultua arveli Ville arkaillen, että kukahan se mahtoi
tuo äskeinen herra olla.

— Ties hänen, vaikka olisi itse kaupungin pormestari ollut; mutta
kysäistään.

— Ehkä sentään jätetään! — ja Ville tarrasi Heikin käsivarteen. Mutta
Heikki vain naurahteli ja tiedusteli lähimmillä miehiltä, että mikä
tuo suksia vastaanottava herra on sukujaan ja laatujaan. Kuultuaan
ettei se sentään pormestari ollut, vaikkakin arvomies silti, kun lyseon
maisteri, tunsivat pojat olonsa kuin helpottuvan. Hyvillä mielin Antti
arvelikin:

— On se tuo Heikki aika poika, herrainkin kanssa juttelee melkein kuin
vertaistensa; ei minulla vaan olisi luontoa.

— Sitä tottuu maailmalla liikkuessaan tulemaan aikaan niin hullujen
kuin herrojenkin kanssa. Nököttäisipä siellä tuppisuuna, jopa kohta
arvioitaisiin: kas tuossa öllerö, joka on ikänsä kuin tynnörissä ollut
ja tapin rei'ästä ruokittu.

— Mutta jos herransa täälläkin, niin toista vielä siellä pääpaikoilla,
jossa on sinatyörit, asessyörit ja senkin seitsemät toistaan korkeammat
-syörit ja -nyörit. Siellä ei autakaan nuhkuroiminen, ei parane olla
»ölöllä yötä ja akkain puolella kirkossa», muutoin katsotaan mies
mitättömäksi, — jatkoi Heikki, haastellen edelleen:

— Mutta toisekseen, olenpa senkin merkille pannut, ettei
suutarille, olipahan sitten siellä tai täällä, korkeallekaan hattua
kohoteta, jollei tuohon liity jotain lisäsärvintä, vaikka hiihtäjä
esimerkiksi. Kas, jopa silloin arvo kimmahti pykälän korkeammalle, ja
herrasmiehetkin jo juttusille ryhtyvät.

— Näin se mukavasti miehen arvo ja merkitys keikahtelee täällä
matoisessa maailmassa ja miehen mukana edustamansa ammattikin.

— Saatte sen vielä omin silmin nähdä huomenna, kun palkinnot
jaetaan. Jos setä-Mooseksenkin osalle joku roiskahtaa, jonka
myös varmasti uskon, niin ettepä sen jälkeen enää olekaan pelkkä
Hepomäen setä-Mooses, joka kesät kaloja ja syksyt lintuja pyytää
ja talvipuhteilla akkaväelle astioita vannehtii ja hiki hatussa
niiden kanssa kiistelee hyvistä ja pahoista ilmoista, vaan olettepa
merkkimies, jonka nimi kiertelee pöytäkirjoissa ja sanomissa yli
Suomen. Samaten pojatkin, Antti ja Ville, jos vain huomenna jaksatte
tarpeeksi pinnistää, jopa lakkaatte olemasta pelkkiä junnuluokkaan
kuuluvia, pitkätukkaisia otuksia, joita on lupa kenen hyvänsä avossa
suin töllistellä ja sormellaan osoitella.

Näin jutteli Heikki miesten harvakseen astellessa Pihkasalmen
»Valtakatua».

Ja mukavasti Heikin puheet Hepomäen miesten mielessä kiertelivät, ja
pojissa koveni entistään luisemmaksi päätös, että huomenna on viimeiset
voimatkin tiristettävä, vaikka siihen sitkahtaisi.




V. KIRJOITUSHERRAIN EDESSÄ


Muutamassa kadunkulmassa Heikki esitteli toisille, että koettaisivat
jonkin aikaa tulla toimeen omin töppösinsä, kun hän käväisisi
tervehtimässä entistä oppimestariaan, suutari Lindströmiä. Saadakseen
kuin tukevampaa pohjaa käynnilleen selvitti Heikki:

— Mukava ukko muuten se Lindströmin äijä. Usein kyllä murisi ja
marisi, koettipa joskus kuin jouduttaa suutaruutta pikemmin näkösälle
luimimalla tuonne selkäpuolelleni polvihihnalla, varsinkin kun
sattui ryyppypäälle. Ukon juonien perille tultuani pieksätin sentään
äijän omaa, kesän-eläneen nahasta tehtyä esiliinaa, jonka taitavasti
sovittelin pohjoispuolelleni housujen väliin, tietäessäni ukon
tulevan kotiin myrrystuulella. Niin annoin äijän muokata viattoman
eläimen nahkaa, jos kohta äänessä olinkin juur' julmasti, ettei hän
sotavarustuksistani perille pääsisi. Jäljestäpäin ukko kuitenkin kovin
katui menettelyään ja koki kaikin tavoin sovitella.

Heikki muisteli itsekseen, ja sanoi vielä:

— Joskin kovakourainen, hyvä mies siis kuitenkin, ja parastani
saunoituksellaankin tarkoitti. Hän minussakin suutaripuolen päällepäin
väänsi ja lisäksi monta muuta hyvää neuvoa kallooni vasarteli, jotka
matkan varrella kaikki ovat hyvään tarpeeseen olleet, etten ole
kylkiäni ryvettänyt maailman mustissa mujuissa. Niin onkin Lindströmin
ukko aina mielessäni hyvässä muistossa. Tiedän myös, että hän on hyvin
mielissään nähdessään entisistä oppilaistaan miehiä pöyhistyvän ja
siksi menen myös. Hyvästi siksi aikaa!

Heikin erottua tuntui pojista olo yksinäiseltä, melkeinpä kuin
turvattomalta. Tuo toinen toisissaan oleva talojen paljous ja ihmisten
ja ajajien kiehunta kadulla vaikutti niin rauhattomasti. Nuokin
sylen levyiset, yksiruutuiset ikkunat, joiden takana oli niin paljon
hempeitä ja särkyviä tavaroita, Villeä melkein pelottivat — sattuisi
jalka kulkiessa lipeöinään ja horjahtaisi vasten ikkunaa — ja Ville
väistyikin seinän vierustalta loitomma, ja niinpä teki Anttikin, vaikka
ei sanonut, että mistä syystä.

Mutta nähdessään setä-Mooseksen astuskentelevan vallan rauhallisesti,
ihan liki ikkunoitakin, että hipaisi, olostuivat pojatkin vähitellen.

Setä-Mooses ei ollutkaan mikään nahkapoika Pihkasalmessa. Harvat olivat
ne talvimarkkinat, ettei hän olisi nuorempana lintuja ja oravan- ja
ketunnahkoja tuonut. Siksi hänestä paikat tuntuivatkin kuin vanhoilta
tutuilta, joshan jotain uuttakin oli ilmestynyt. Katujen kulmauksissa
oli tuttuja kauppapuoteja. Kaparikin torin nurkassa, josta viime kerran
Taavetin kanssa käydessä oli suolat ostettu. Seinillä oli myös tuttuja
kylttejä: räätäli Airaksisen oviposkessa kuvatun miehen parta oli vielä
edelleen ajamatta, vaikka toinen oli edessä häärännyt Mooseksen muistin
ajan. Makkaramestari Röötin oven yläpuolella olevalle kullatulle
sianpäälle oli huonomminkin käynyt, kun oli sitten viime näkemän toisen
korvansa hukannut ja perunan suustaan.

Miehet suuntasivat kulkunsa kauppatorille, jossa kauppa oli parhaassa
käynnissä. Kaupunkilaisia, muijia enimmäkseen, kiehui maalaisten rekien
ympärillä mikä lihaa, mikä perunoita tai muuta ostellen. Erääseen
muijaan, joka hieroi voikauppaa, tinki hintaa ja välillä koukki pytystä
voita suuhunsa peukalon kynnellä, kiintyi setä-Mooseksen huomio.
Suu nauruun vetäytyen setä-Mooses tuota seurasi, sillä mieleensä
johtui Karilan vaarin tarina. Vaarikin oli kerran markkinoilla voita
kaupannut ja akat tinkineet ja koukkineet peukalollaan voita suihinsa,
silti mitään ostamatta. Lopulta oli vaari jo työlästynyt mokomaan
koukkimiseen ja ärjäissyt eräälle akalle, joka taas koukkasi aika
kyönikän suuhunsa tiedustaen, mitä se maksaa:

»Syö vaan mahas täyteen, ei se maksa mitään, niin ne ovat tehneet
muutkin!»

Tuo juttu oli setä-Moosesta aina huvittanut ja monesti hän sen oli
muille kertonut, kuten nytkin pojille kortteeripaikkaan mennessä
hevosta katsomaan ja itseäänkin ruualla rankaisemaan.

Illansuussa tulla tohusi Heikkikin kortteeriin ja kertoi, ettei
Lindströmiltä mitenkään päästetty, ennenkuin oli syönyt ja kahvia
juonut useampaankin kertaan — niin olivat olleet mielissään hänen
käynnistään.

— Mutta nyt, pojat, pitäkää kiirettä, että ehditään ajoissa
Seurahuoneelle nimenkirjoitukseen!

Pojat säikähtivät ja olivat tuossa tuokiossa valmiita lähtemään.
Setä-Mooses, joka jo oli ehtinyt panna pieksunsa uuninkorvalle
kuivamaan ja muutenkin riisuutunut puolittain kelteisilleen, jäi kotiin.

Pojat harppailivat kohti Seurahuonetta kiireen vilkkaa, Ville
eilimmäisenä. »Olisi se ollut aika jutkaus, jos kirjoista pois olisi
jäänyt», ajatteli Ville. »Koko talvi hiihtää jyrätty, suksia rustattu
ja pitkä matka monen miehen taivallettu, ja sitten lorun lopuksi,
vallan viime tingassa tipahda mies kirjoista kuin orava oksalta...»

— Eiköhän painella vikkelämmin! — Ville kiirehti.

— Hyvin ehdimme, tornikellon viisari näyttää vasta kuuteen tarjoutuvan,
joka on määräkin, — rauhoitteli Heikki, parantaen kuitenkin hivenisen
vauhtia.

Poikien saapuessa Seurahuoneelle oli toimitus jo alkanut. Miehiä
oli suuri sali vallan mustanaan, ei ihan täynnä, mutta eipä juuri
muutenkaan.

— Kyllä on aamulla suksen suhina ja sauvan napse, jos puoletkaan näistä
yrittää! — ihmetteli Antti.

— Paljon kuuluu saapuneen hiihtäjiä, — tiesi sanoa muudan lähellä oleva
mies, jonka korviin Antin puhe oli yltänyt. — Kuuluisa Ritolakin on
tullut, ja pari muuta pohjalaista.

— Sittenpä jo tiedän, minne ensi palkinto menee, mutta kun on kerta
tultu, niin mukaan silti, perässä hyvinkin pysyy. Painukaa vain pojat
jälessäni! — Ja kylki edellä lähti Heikki rynnistämään peremmä poikien
pysytellessä kannaksilla.

Kirjoitusherroja lähetessä tungos tiukkeni, välistä piti seisahtua,
välistä taas pakkautua puoli väkisen. Lähemmä päästyä kurkisteli toisia
pitempi Ville muiden päiden yli asian menoa. Kuin voudinlukua, jossa
Ville oli kerran isänsä kanssa käynyt, se oli: mainittiin ensin nimet,
pitäjät ja kylät, annettiin rahaa ja saatiin suuri numerolappu kuitiksi.

— Pitääkö sinne maksaakin? — tiedusteli korvaan kuiskutellen Ville
Heikiltä.

— Markka nokasta sisäänkirjoitusmaksua. Alkakaa vain kaivella rokunoita
pussistanne!

Ville suhisi jotain veljensä korvaan ja Antti nyökäytti päätään
kuiskutellen vuorostansa Heikille:

— Sano sinä meidänkin nimemme, kun olet siellä etummaisena, ja maksa;
tässä on rahat!

Heikki hymähteli. Taitaapa poikia aristuttaa... mutta eihän kummakaan,
ensi kerran ihmispaikoissa.

Vielä oli jokunen ujoisempi, joka ei niin äkkiä saanut selvitetyksi
nimeään ja kotipaikkojaan, sekä pari kolme muutakin Heikin edessä, kun
hän puikautti päänsä lomasta ja kiljaisi kuuluvasti:

— Henrik Gabriel Kanerva!

— Hoo, gee, Kanerva, — jamasi kirjoitusmies nimiä merkitessään. —
Ammatti?

— Suutari!

— Käsityöläinen... ja kotipaikka?

— Viitasyrjän Hepomäestä!

— Viitasyrjän pitäjästä...

— Ja Antti Optaatus Leppämäki, talollisen poika samasta paikasta!
ehätti Heikki yhteen menoon.

— Aa, oo, Leppämäki, maanvilj., Viitasyrjä...

— Ja Ville Eerikki Leppämäki, myös talollisen poika samasta pitäjästä!

— Mutta silläpä on pitkä rekisteri tuolla miehellä, — huomautti
eräs lähellä olevista, jota jo Heikin pakkaileminen etukynteen oli
harmittanut ja lisäksi ei nimistä näyttänyt loppua tulevankaan.

— Ja virkoja enemmältäkin, — tokaisi toinen.

— Leveämmät meiningit kuin Lanteenin lehmällä...

Mutta Heikki löi lantit pöytään, sai laput ja tuumi vain naureskellen:

— Pikemmin taival katkiaa, kun monen miehen edestä yrittää. Mutta
yrittäkääpäs te nyt vuorostanne lukea läksynne, sillä eihän tiedä
laiska lykkyään, vaikka hyvinkin osuisi nimenne muistiinne johtumaan.

Heikki sai naurajat puolelleen. Vetäytyivätpä toimitusmiestenkin
suut nauruun, vaikka he tietysti, ymmärtäen tehtävänsä ja asemansa
tärkeyden, hymähtelivätkin noin hillityn arvokkaasti.

Ovenpielessä olevan lampun loisteessa tarkasteltiin Heikin saamia
lappuja, ja pojat utelivat niiden merkitystä ja käyttöä lähemmin.

— Rintaan ne hiihtämään lähtiessä kiinnitetään, numeropuoli päälle
päin, — selitti Heikki. — Mistäs toimihenkilöt tuntisivat kaiken
maailman Pekat ja Paavot nimeltään, mutta kun on lappu rinnassa,
silloin ei mies häviä villavakkaankaan.

Olihan Heikki ennenkin kertoillut kilpailuhiihdosta ja lapuistakin
jotain maininnut, mutta nyt vasta pojille asia lopullisesti selvisi.
Totta tosiaan, lappunumeron näkee vaikka kaukaakin, ja kun kirjoissa
saman numeron kohdalla on nimi, niin eipä siinä vara kenenkään eksyä.
Se vain asia, etteivät laput häviä — siksipä Antti kääntelikin lappunsa
laskoksille ja paineli housuntaskuun rahakukkaron viereen. Kehoittipa
veljeäänkin niin tekemään. Kotiin mennessä Antti tuon tuostakin
koetti, että onko lappu pysynyt mukana, ja mihinkäpä se olisi mennyt
ehjäpohjaisesta taskusta.

Villen silmiin ei uni illalla ottanut tarttuakseen, vaikka kuin olisi
silmäluomia vastakkain puristanut, ja kylkiäänpä tuo käänteli niin
Antti kuin Heikkikin. Setä Mooses vaan kuorsasi, että seinähirret
jyräyttelivät. Päivälliset asiat ne vain Villen mielessä kiertelivät,
jos yksi väistyi, jo toinen sijaan tuli. Siinä sivussa pistäytyi
mielessä huominen yritys, — pääsevätkö he palkintomiesten joukkoon,
pääsevätkö kaikki vai ei kukaan, vaan palkinnot vievät vallan vieraat
miehet, tuiki tuntemattomat?

Näitä kaikkia asioita kierteli Villen päässä hänen unta
houkutellessaan, ja vuoroonsa hän kutakin aprikoi: aamullista suksen
vientiä... kävelyä kaupungilla... suuria ikkunoita... akkojen
voinsyöntiä... sitä silmälasi-herraa, joka liput antoi ... huomista
hiihtoa... ja taas lippuja housuntaskussa... kaupungin taloja...

       *       *       *       *       *

Varhain olivat Pihkasalmen asukkaat jalkeilla sunnuntai-aamuna.
Jo auringon pilkistäessä Hietaharjun itäpään takaa ja kullatessa
kattoja ja päivänkäytäviä seinämiä, vaelsi väkeä sankkoina parvina
Pihkajärvelle. Enemmistö oli nuorempaa polvea, naisia ja miehiä,
tyttösiä ja pojan puikkaria ja useimmat hiihtovehkeissään. Mutta olipa
joukossa vanhempaakin väkeä vahvoissa turkeissa, ilman suksia ja muita
sorkottimia. Useimmissa parvissa oli myös puheenaiheena sama asia:
pohjalaiset. Vallan varmasti tiesivät muutamat niitä saapuneen useita
hevoskuormia, toiset tyytyivät vähempään, jotkut taas kaventelivat
pohjalaisten ansiot vallan mitättömiin, pariin, kolmeen mieheen.

Hyvin ristiriitaisia olivat muutkin tiedot pohjalaisista. Muutamat
kertoivat niiden olevan neljän kyynärän pituisia ja tavattoman väkeviä,
toiset taas vakuuttivat aivan oman näkönsä perusteella niiden olevan
vain kaksikyynäräisen räätäli Kuneliuksen mittaisia, mutta kaksi kertaa
niin paksuja kuin lahtari Pekki, joka oli Pihkasalmen turpein mies.

Samoin kuin pohjalaisista itsestään, liikkui kummallisia huhuja
myös heidän tavattoman pitkistä ja kapeista suksistaan ja niiden
ihmeellisistä ominaisuuksista.

Päivän kanssa olivat Hepomäenkin miehet nousseet. Heti ensi töikseen
oli Heikki tunnustellut ilman merkit ja sen mukaan ryhtynyt viimeisiin
valmistuksiin. Jo kotoa lähtiessä oli kyllä sukset taiten paahdettu,
monilla salaisilla rasvoilla voideltu ja hiottu ja hangattu käreviksi
kuin käärmehen kieli. Mutta sen tiesi Heikki tarkoin ja pojat myös,
että viimeinen ja kaikkein tärkein hitsaus on ilman laadun mukaan juuri
lähdön edellä suksien pohjille annettava.

Osasihan Heikki itse monenlaisia makuvoitehia valmistaa seitsemästä eri
aineenlaadusta, suksirasvoja sulavia, salaisia saattehia. Kahta lajia
ei vaan kunnolla koskaan syntynyt: vesikelin ja puolikovan pakkaskelin
voiteita. Jotain kyllä niitäkin varten tuli, mutta ei koskaan niiden
veroisia, mitä pötkyn kumpaakin lajia oli kerran eräältä kuuluisalta
hiihtäjältä saanut suuresta rahasta ostaa.

Niitä Heikki olikin säästäen kuin kultarahaa pitänyt ja arvionsa mukaan
oli juuri nyt viimemainittu parasta.

Sitä nyt pojat pihasalla suksiensa pohjiin hankasivat, niin että
nokat tohisivat. Viimeisen liippauksen antoivat vielä ruskealla
kämmenpäällään, ja kuin peilistä näki silloin suksen pohjasta kuvansa.

Kun sukset olivat valmiita, ryhtyi kaikki tietävä ja taitava Heikki
miehiä kilpakuntoon viimeistelemään. Kortteerin emännällä hän keitätti
kopareen kananmunia, itse 22-rubiininen ja hopeakapselinen ankkuri
kourassa munien kiehumista sivulla tarkaten — sekä tuopin maitoa
mieheen. Setä-Mooses kyllä arveli, että jos pojat kappaisen ruishutun
upottaisivat, se paremmin jyryn pitäisi kuin jonnin joutavat muna- ja
maito-lillutukset, mutta Heikki toimensi totisena:

— Niinhän se outo luulee, kun etäältä katsoo. Vankassa ruokossa se on
voiman pohja hevosessakin. Näin lähtiessä ei mitään liikaa kuormaa,
nousevan nälän kärsään vain kuin hivenisen hipleetä.

Näin kun Heikki oli voidellut koko komppanian sekä sisällisesti että
ulkonaisesti, komensi hän:

— Ja nyt ei muuta kun turkki niskaan ja taipaleelle koko Hepomäen
kaarti!

Rannalle tultua olisi Villen mieli jo tehnyt suksien menon makua
koettelemaan, mutta Heikki epäsi jyrkästi:

— Kanna vain olallasi, kunnes lähtemään käsketään! Tällä kelillä
kysytään kenen suksissa voiteet pysyvät.

— Ja kellä on selvä hengenkulku — sillä ellei vain pakkanen kohoaisi
jo pariinkymmeneen raatiin, — arveli setä-Mooses huuruista partaansa
kallistellen.

— Täällä jäällä tuntuukin kipakammalta kuin kaupungissa; paras painaa
myssy korvilleen, — kehoitti Heikki.




VI. VAL-MIS-TU-KA-AAA!


Väkeä oli jo mustanaan jäällä ja toista vain valui kaupungista
katkeamattomana nauhana keräytyen uimahuoneen edustalle pystytetyn
V.P.K:n lipun ympärille.

Sinne Hepomäen miehetkin seisahtuivat arvaten sen lähtöpaikaksi.

Jokunen rusettiniekka toimihenkilökin oli jo ennättänyt ja toisia tuli,
nuoremmat hiihtäen, vanhemmat herrat issikoilla ajaen. Kokoonnuttuaan
ne keskenään haastelivat tärkeän näköisinä. Toiminnan keskiön
muodostivat terhakka Teräs, viskaali Patama ja entinen ruotuväen
kapteeni Karsten, joka toimikuntaan oli valittu sotilaallisten
ansioittensa vuoksi ja nimen omaan vielä siitä syystä, että hänellä
oli kovin ääni Pihkasalmessa. Matalakaplainen, jämäkkäniskainen ja
turpea kapteeni olikin lyhyessä remmiturkissaan ja pitkävartisissa
pohjapieksuissaan hyvin karskin näköinen. Joskus karautteli hän
kurkkuaan, jota oli vielä lähtiessään parilla aamutäräyksellä
karaissut, juuri kuin koetellakseen sen käyttökelpoisuutta.

Punanenäinen viskaali antoi taas puolestaan määräyksiä Pihkasalmen
neljälle poliisille, jotka taasen saattelivat tärkeät virkasanomat
neljälle ylimääräiselle, tilaisuuteen varta vasten otetulle
apupoliisille. Ja ihme kumma, verraten pian saivatkin nuo kahdeksan
miestä salaisessa joukossa varsin huomattavan hälinän aikaan.

Minuutilleen kello kuusi alkoi hiihtäjien järjestely.

Kapteeni Karsten sai Teräkseltä luettelon hiihtäjistä. Hän haaristi
lyhköset koipensa, ojensi käsivartensa suoriksi, katsoen paperiin,
ensin toiselle sitten toiselle puolelle, rykäisi, marssi juhlallisin
askelin lipusta kymmenkunnan askelta ja kiipesi pakkasen kovaksi
pureman lumiröykkiön harjalle.

— Hiihtäjät!!! riviin!!! — karjaisi kapteeni äänellä, jota juntan
esiveisaaja olisi kadehtinut.

Kapteeni tarkasti mitä oli saanut aikaan ja nähdessään äänensä voiman
vaikutuksesta yleisön käännähtävän häneen päin, paitsi ne, jotka
säikähdyksestä olivat tiksahtaneet hangolle istualleen ja selvittelivät
olemustaan pystympään, sipaisi hän tyytyväisenä harmahtavia viiksiään
jatkaen äskeistä uljaammin:

— Numero yksi asettuu tuon lipun lähelle, naama tänne päin; hänen
rinnalleen numero kaksi, sitten numero kolme ja niin edespäin, rivi
jatkuen tuota Myhkyrin saarta kohti... ymmärrättekö?

— Mars!!!

»Mars» tärähti kuin tykistä, ja tärähtipä sitä ulos tyrkätessä koko
kapteenin paksu olemus karvalakista lapikkaiden pohjiin asti. Mutta
sillä seurauksella, että lumiröykkiöstä lohkesi kapteenin jalan alta
palanen, hän horjahti, menetti tasapainonsa ja kupertui läjälle selkä
edellä, ja samassa katselivat kapteenin lapikkaan pohjat ylenevätä
aurinkoa.

Väki rähähti nauramaan, pojat oikein ulvoivat riemusta, sommittelivatpa
jotkut kanaljat »hurraan» tapaistakin.

Viskaalia ei naurattanut. Hän oli luvannut vastata hyvästä
järjestyksestä, mutta väkijoukon ilonpito toimihenkilön
onnettomuudesta, vieläpä keskellä tärkeätä toimitusta, ei ollut enää
sukuakaan hyvälle järjestykselle; rikos se oli, raskas rikos.

— Suunne kiinni, tolvanat; mitä siinä hohotatte!

Poliisit avustivat esimiestään.

— Hiljaa, nulikat! Vai siinä hirnutte, kanaljat!

Näin oli järjestysvalta osaltaan tehnyt sen, mitä niissä oloissa oli
mahdollistakin.

Kapteeni myös puolestaan teki, mikä hänelle kuului: alkoi kömpiä
koivilleen, katkoen siinä sivussa hammastarhassaan muutamia ruotuväen
aikuisia komentosanoja.

Rivin järjestelyä jatkettiin. Vallan kuin sotaväessä se ei kuitenkaan
ottanut luonnistuakseen. Joku tuli kyllä paikoilleen ensi huudolla,
mutta useimmat olivat hyvin epätietoisia, että minkä puntarin nokassa
siinä kiikutetaan; vasta pitkien selitysten jälkeen älyynsä pääsivät.
Jotkut taas pökertyivät niin pyörälle päästään, että järjestysmiesten
piti paikoilleen autella, toinen kiskoen turkin kauluksesta, toinen
selkäpuolelta asiaa autellen.

Kapteeni oli äänessä ehtimiseen, viittoili kaukaisemmille, oikoi sulin
käsin lähimpiä, ketä työntäen taakse, ketä lähemmäksi temmaisten. Mutta
eipä vain rivi tahtonut suorana pysyä; milloin oli lipun lähellä vikaa,
milloin Myhkyrin puoleisessa päässä, konsa keskempää mutkaa muokkaisi.

Mutta oli siinä sentään jonoakin, kun rivi valmiiksi saatiin.
Ja monenlaista oli moskulata tuossa sataisessa joukkueessa; oli
nuorukaisia, vasta miesten kirjoihin päässeitä, oli tuuheaviiksisiä
uroita, jopa siellä täällä jäkäläisiä jääräpartojakin.

Hiihtovehkeitä oli myös monenlaisia. Uivelokärkisiä kajaanilaisia
oli useimmilla, mutta olipa joukossa pitkiä haapaveteläisiäkin
ja Tornion-mallisia suksia. Olivatpa muutamat uskaltaneet lähteä
yrittämään Pihkasalmen mallisillakin jäykillä jämiläillä ja leveillä
latuskoilla, käsi-apunaan vain yksi vitsasompainen, paksupuinen sauva.

Rivin jotakuinkin valmistuttua suhisi Teräs taas jotain kapteenin
korvaan. Kapteeni nyökäytti päätään, sipaisi tuuheata huulisutiaan,
asteli vähän loitomma, haaristi koipensa ja hihkaisi:

— Seis!!! Hiljaa!!!

Miten suuriarvoinen apu näissä »koko maata käsittävissä» oli kapteenin
kovasta äänestä, tuli taas loistavasti ilmi. Hiihtäjien rivi sekä sen
takana oleva yleisö vaikeni samassa sorisemasta, jääden jännittyneenä
odottamaan mitä lisää tulee.

— Hiihtolinja juoksee suoraan halki selän tuolla kaukana häämöittävää
nientä kohti... Ymmärrättekö? Joka kilometrin päässä on merkkinä
punainen lippu... ymmärrättekö? Tuolla niemen luona tästä seitsemän
ja puolen kilometrin päässä on suuri sinivalkoinen lippu ja mies...
ymmärrättekö? Sekä lippu että mies on kierrettävä ja tultava tänne
samaa tietä takaisin... ymmärrättekö? Ja sitten yhteen painoon taas
uusi kuti... ymmärrättekö?

Tämän ohjeen jälkeen kapteeni vaikeni ja huokasi. Hän oli kyllä kuin
nyrkillään tyrkännyt jokaisen momentin hiihtäjien ymmärryslaatikkoon,
mutta että ohjeet ehtisivät oikein laatikon pohjaan painua piti
kapteeni pienen paussin. Sitten taas:

— Seis!!! Hiljaa!!!

Samassa lakattiin rivissä solisemasta ja viittilöimästä selälle päin.

— Kun minä kohta sanon »valmistukaa!» niin silloin myös valmistukaa,
sillä lähtöön on vain kaksi minuuttia vatalji-aikaa... ymmärrättekö?

Lähtömerkki annetaan pyssynlaukauksella... ymmärrättekö?

Ja heitettyään silmäyksen yli rivin lipusta aina Myhkyrin puoleiseen
päähän ja taas takaisin, kohotti kapteeni hitaasti molemmat kätensä,
huutaen harvakseen, mutta painokkaasti:

— Siis, val-mis-tu-ka-aaa!

Rivi kiehui ja suhisi kuin käärme pihdissä, turkkeja ja takkeja
lenteli takana oleville tutuille, lakkeja vedettiin korville,
housuja kohennettiin, pieksuja ja kurpposia varmennettiin kiinnemmä
varpaallisiin, vartalot taipuivat jännitettyinä etukumaraan ja sauvat
painettiin tanakasti hankeen...

Lähtölaukauksen tärkeän jäsäyttämisen oli toimikunta useamman
asiallisen harkinnan jälkeen uskonut Pihkasalmen kuuluisimmalle
jänismiehelle, raatiherra Oikemukselle; hän kerran oli ketunkin
jänisjahdilla ampunut, josta merkkitapauksesta oli aikoinaan
paikkakunnan sanomalehdissä seikkaperäisiä pääkirjoituksia.
Nytkin raatiherra Oikemus täytti hänelle uskotun tehtävän sillä
järkähtämättömällä varmuudella, joka on ainoastaan synnyltään
lahjakkaille jänismiehille ominaista. Niin pian kuin kapteeni,
marssittuaan pois rivin edestä, antoi kelloonsa katsoen
merkkiviittauksen, silloin — hetkeäkään epäröimättä, arvelematta ja
aristelematta nykäisi raatiherra Oikemus aina pettämättömällä oikean
käden sakarillaan kohti avaruutta suunnatun kaksipiippuisen haulikkonsa
etuliipasinta... puksss...!

Hiihtäjärivi vavahti, syöksähti eteenpäin, notkistui, mutkistui,
katkeili osiin, pirstoutui sälöiksi...

Samassa yleisökin rupesi kiehumaan. Osa töytäsi hiihtäjien jälkeen,
toiset töytäilivät sinne tänne kuin päättömät kanat, hosuen ja hihkuen.

Mutta järjestysmiehet, jotka pitäessään etualaa puhtaana sieltä
täältä puikkelehtivista pojista olivat saaneet pinnistää hikensä ja
väkensä, eivät yleisöä enää aituustelleet, vaan sallivat yleisen
hälisemisvapauden.

Johtomiehet keräytyivät lipun luo asetettujen pöytien ympärille, mikä
miltäkin suunnalta. Tuli punanenäinen viskaali, pyrstönään neljä
Pihkasalmen vakituista poliisia, tuli kapteeni kurkkuaan karautellen,
niin että tuuheat viikset tutisivat, juuri kuin olisi tahtonut
huomauttaa, että kyllä täältä turpeesta vieläkin ökää irtoisi, jos
tarve vaatisi; tuli myös raatiherra Oikemus metsästyspukimissaan,
olallaan pyssy.

Toimikunnan naiset häärivät vikkelinä pöytien vaiheella, jouduttaen
sydämen lämmikettä niin asianomaisille toimihenkilöille kuin
kierrokselta palaaville hiihtäjille. Terhakka Teräs autteli naisia
nauraen, ilakoiden ja jutellen.

— Hyvin se meni, vaikka olikin satanen sommallinen joukko. Vain jokunen
sotkeutui lähtiessä ja kaatua kupertui, mutta en huomannut kenellekään
pahempaa vahinkoa tapahtuneen, suksia tai sauvoja särkyneen.

— Paraansa siinä sai kuitenkin torvestaan töristää saadakseen ne riviin
ja ymmärrykseensä...

— Samoin kuin pysyttääkseen syrjäisiä loitommalla, — pisti väliin
viskaali, josta yleisen järjestyksen pidon ei mitenkään tarvinnut olla
sen varjoisemmassa asemassa kuin kapteeninkaan karjumisen. Samaa mieltä
oli myös lähellä seisova Pykäläinen, Pihkasalmen poliiseista vanhin ja
turpein, vaikka hän tulkitsikin yhtymisensä esimiehensä mielipiteeseen
ääneen ähkämällä ja pyyhkimällä kaljahtavata otsaluutaan.

— Hyvin sentään yskän ymmärsivät, kun pamahti — ja hymyillen siveli
raatiherra Oikemus haulikkonsa kiiltäviä piippuja.

Näin kiertelivät puheet, itsekunkin huolehtiessa, etteivät vain
hänen ansionsa pimentoon painuisi. Saivat naisetkin valmiiksi
kuumaa sitroonavettä, kehoitellen herroja ottamaan. Kapteeni kaivoi
povellukseltaan omituisen näköisen, nahkaisen tupen, josta puolittain
kuin salavihkaa jotakin lorisutti lasiinsa. Saman loritustempun
tekivät vuoroonsa viskaali ja raatimieskin, mutta Teräs puisti päätään
kehoittaen kapteenia pistämään sylivauvansa poven lämpimään, ettei
palellu.

Mutta Pykäläis-paha seurasi herrojen loritusta hyvin kaihoavin katsein,
ja varsin ankarasti alkoivat sylkirauhaset hänen suussaan toimia.

       *       *       *       *       *

Näissä puuhissa herrojen häärätessä, oli muutaman matkan päässä
muodostunut jotain kärhämätä, jota katsomaan yleisö ryntäsi. Viskaalin
järjestykseen tottunut korva eroitti kohta, että siellä on juonessa
jotain, jota ei ole sallittava, jos ei muun, niin periaatteen s.o.
hänen läsnäolonsa vuoksi.

— Menkääpäs, pojat, katsastamaan, mikä meno tuolla ja selvittäkää
solmu! — Viskaali tapasi aina hyvällä hatulla ollessaan nimittää neljää
alaistaan »pojiksi». Mutta pahalla päällä ne olivat asian laadun mukaan
»köntsiköitä», »jukuria», »nuhturoita» j.n.e.

»Pojat» läksivät, paksu Pykäläinen edellä, toiset jäljessä...

Kärhämän alku ja juuri oli seuraava:

Olipahan rykelmä poikia, käytyään hiihtäjiä jonkin matkaa saattamassa,
ruvennut lämpimikseen telmämään, toisiaan tyrkkimään ja hankeen
kellistämään. Siinä nujusi hetken kaikessa sovinnossa sekaisin
kaupunginpoikia sekä muutamia maalaispoikia. Näin ei tavallisesti,
sillä olipa kaupungin- ja maanpoikien kesken vanhaa känää olemassa,
ja vanha tapa oli rippikoulu- ja juhlapyhien aikoina nurkkajuurissa
toisiaan mukiloida, vaikkapa vain hyvän tavan vuoksi. Nyt oli kuitenkin
kuin »koko maata käsittävien» kunnioiksi lyöty rauhankämmen ja niin
kaikessa ystävyydessä nujuttiin.

Mutta osuipa yhteen joukkoon Pihkasalmen pojista pahasisuisin, kuuluisa
tappelija ja ilkikurin tekijä, nimeltään Kumurin Kusti. Hän nytkin
häiriön teki. Saatuaan itse muutaman hyvän tussosen toisilta, iski
sisunsa erääseen vilhakkaaseen, kirkassilmäiseen maalaispoikaan,
tyrkkien puolivihassa ja hokien: »pois mölhöt torilta! alas moukat
lehteriltä!»

Maanpoika lakkasi leikkimästä, sävähti punaiseksi ja moitti:

— Mitäs siihen tulit haukkumaan ja tappelua hangottelemaan!

Tuo oli vain yltyä Kumurille.

— Häh, mitä sinä moukka oikeastaan, mökötät? Onko sinussa miehen
vastus, jos niiksi tulee? — julmisteli Kumuri lähentyen nyrkki ojona.

Poikien joukosta kuului paheksumisen murinaa, kaupunkilaistenkin,
vaikkeivät rohjenneetkaan ryhtyä julkiotteluun, sillä kaikilla heillä
oli mustanpuhuvia muistiaisia Kumurin nyrkistä.

Huomatessaan, että kaikki muut ovat hänen puolellaan, ei toisten
ihmeeksi maanpoika säikähtänytkään Kumurin uhkauksia, päinvastoin
asetti kyseenalaiseksi:

— Sinäkö mies mukamas, jolla on jalassakin akkain kengät?

Pojat räjähtivät nauramaan ja kuului huutoja:

— Oikein, poika...!

— Anna Kumurin körmyrille, mitä se haluaa!

Mutta Kumuri hirmustui vallan... akkain kengät jalassa!! Tuo tunki
vallan sydänjuuriin... Vain veri voi tuollaisen häväistyksen jälkeen
miehisen kunnian ja arvon puhdistaa... Ja hammasta purren hyppäsi
Kumuri kiinni toiseen:

— Kuule, moukka, vastaatko puheesi! — ja sen pitempiä selityksiä
kuulematta Kumuri sivalti.

Mutta maalainen pitikin varansa: lyyhistyi, ja Kumuri hotaisi ilmaa,
keikahtaen omaa puhtiaan nurin, ketarat pystyyn. Maanpoika naurahti:

— Katsokaa nyt muutkin, eikö sillä ole akkain kengät! — ja pojat
riemuitsivat:

— Juuri niin... Turkki-Sohvin vanhat aporkat...

— Ja Tiina Siekin sukatkin...

Kumurin raivolla ei ollut enää rajoja... Tuota pikaa hän oli pystyssä
ja kiinni vastustajassaan, huutaen kauheasti ja kiroillen... Näin alkoi
käsirysy... Pojat kaatuivat ja kierivät hangessa, vuoroin toinen,
vuoroin toinen päällimmäisenä, ympärillä olevien yllyttäessä maanpoikaa
pitämään puolensa, näyttämään Kumurille kerrankin reuna...

Ja kukaties ettei Kumuri olisikin saanut loimeensa, ellei reunaviivaa
vetäisemään olisi Pykäläinen ehättäytynyt sen kuin lyhköset
jalkapassarinsa ja pitkähkö virkatakkinsa myötä antoivat. Hän halkaisi
poikajoukon kuin laiva keväisen jääsohjon:

— Mikä meno täällä on? Mikä tässä on hätänä ja huutona?

— Kumurin syy! Kumurin syy! Se alkoi haukkua ja tapella! — huusivat
ympärillä olevat pojat.

— Vai se rakkari tässä taas tappelee, johan se piti arvatakin!
Hellitätkö kintaasi irti, vai mitä? — kiljaisi Pykäläinen kouraisten
Kumurin Kustia kaulustavaroista.

Pojat erosivat. Maalaispoika loittoni häpeillen, Kumurin Kusti
syljeskeli lunta suustaan ja alta kulmainsa katsella killisteli
kauluksessaan jahottavaa Pykäläistä.

— Putkaan sietäisit, junkkari!... ettet häpeä tapella ihmisten silmien
edessä, kanalja! torui toinen poliiseista.

— Niin sietäisi, mutta olkoon tällä kerralla... Häviä kuitenkin täältä
jäältä liukkaasti, muutoin sinulle ei hyvä laula! Sutii, ala lapata!
— ja että Kumuri esivallan ajatuksen kaikkein lähimmästä tehtävästään
oikein ymmärtäisi, hotaisi Pykäläinen häiriön alkujuurta sapelin
tupella takapuolille ja pukkasi menemään.

Näin palautui taas järjestys Pihkaselän rannalle. Yleisö hajautui
aaltoillen, sinne tänne lämpimikseen hypellen ja käsiään, läiskytellen.




VII. RIVIT HARVENEVAT


Mutta kaukana Pihkaselällä lykki tuimasti hiihtäjien satainen, monen
viittavälin pituiseksi ujunut ja paikkapaikoin katkeillut jono.
Eturyhmän muodosti kymmenkunta miestä, joukossa kuuluisa Ritola ja
toinen pohjalainen sekä Hepomäen miehet. Alkumatkasta oli etujoukko,
ollut lukuisampikin, mutta matkan varrella oli mies silloin tällöin
tipahtanut, jääden hitaammin jäljestä tulemaan.

Keli oli hyvä ja sukset luistivat melkein käsivoimin. Kaikkein
etumaisimpana hiihti kaksin käsin tyrkkien muudan laihahko,
pitkäsauvainen mies, kuka lienee ollut. Ritola antoi pitkäsauvaisen
»soutajan» — kuten kuultiin hänen sanovan — pitää etumaisen kunnian,
itse painellen vuoro-ottein rauhallisesti, mutta voimakkaasti kuin
olisi tavallista arkityötään tehnyt. Joutipa hän juttusillekin
lähimpien kanssa, juuri kuin olisi halunnut tarkemmin tutustua,
minkälaiseen seurakuntaan hän oli tällä kerralla joutunut.

Mutta eipä siinä juuri muiden tehnyt mieli aukoa suutaan. Vaikka ei
tuullut, leikkasi vauhdin aikaansaama viima kasvoja ja pakkautti henkeä
sekä huurti valkoisiksi villaisemmat paikat. Sitä paitsi oli meno
mielessä jokaisella ja työ, tuska pysytellä mukana.

Varsin vaivaksi ei Antti hiihtoa ottanut, ja hyvin pysyi joukossa
sorja, pitkän huiskea Villekin. Heikki muutteli tavan takaa
hiihtotyylihän sanoen pojille sillä tavalla paremmin voimien säästyvän
sekä varoitteli Villeä väkipakolla aivan etu-kynteen riehumasta,
vakuuttaen olevan vauhtia vallan tarpeeksi 30 km varten.

Perillä olevan merkkilipun ja sen juurella värjöttävän kirjamiehen
kiersivät hiihtäjät peräkanaa ja hetkeäkään huokaisematta lähtivät
takaisin painaltamaan. Menomatka tuntuikin rattoisammalta.
Vastaantulijoita tuli ehtimiseen, ken virkeämmin viheltäen, ken
raskaammin laahustaen, jopa jokunen hyvinkin vaivalloisesti hoippuen ja
horjuen...

Pihkasalmen varsinaiset edustajat, maisteri Sarvela, suutari Kämäri
ja Magnus-herra, olivat kuin yhdestä tuumasta jääneet jo alussa
ruorimiehiksi ja tuskin olivat puolitiessäkään, kun etujoukko jo
takaisin porhalsi. Näky vaikutti Pihkasalmen edusmiehen perin oudosti.
Näihin asti heissä oli vallinnut se ajatus, että antaahan hätäisimpien
harnaista äkkihupeeseensa, kyllä siitä talttuvat ennen merkkilippua
— ja nyt jo riiviöt vastaan hakittivat eikä väsymyksestä ollut
tietoakaan, mikäli näytti.

Tuota ihmettä he jäivätkin oikein seisahtuen katselemaan, ja siinä
toisten menoa töllistellessä alkoi Pihkasalmen edustajien jäsenissä
tuntua omituinen raukeus. Lyöden sauvansa hankeen pystyyn Magnus-herra
ehdotti:

— Mitähän jos istuttaisiin hetkinen ja pantaisiin tupakaksi?

— Ei yhtään hullumpi ajatus, minusta on tätä touhua jo tullutkin
tehdyksi kuin tupakan edestä, — ja Kämäri paiskautui istumaan Mallun
viereen, ottaen vastaan tarjotun tupakan.

Maisterista oli toisten ehdotus täysin sopusoinnussa hänen joka
jäsenensä kanssa, mutta kunniapuolen kirkkautta silmällä pitäen asetti
hän kyseenalaiseksi, että mitenkäs käy loppumatkan, kun jo näin
alussa ruvetaan istuksimaan ja tupakoimaan — istuutuen esittämästään
näkökohdasta huolimatta toisten vierelle ja halusta ryhtyen sauhuja
pöllyttelemään.

Urhot tupakoivat hetkisen äänettöminä, kukin mielessään harkiten
kiusallista lopputaivalta, joka alkoi tuntua sitä harmillisemmalta,
kuta useampi hiihtäjä tulla suhkaisi takaisin.

— Ehken pyörrämme tästä takaisin ja käymme lopun kolmeen mieheen joskus
toiste suorittamassa, — ehdotti Magnus-herra.

— Tai jätämme tykkänään ensi talveen, vaikka ei minulla ole sitäkään
vastaan, jos vielä tämänkin kelin aikana, — arveli puolestaan Kämäri.
— Pääasia on minusta vaan se, että pyörrämme tästä takaisin, silloin
joudumme edes hiihtomiesten mukana ihmisten ihmeille; mutta jos tuolla
perillä asti koluamme, niin vielä sula meidät tapaa takatulossa.

Näin tarkemmin harkiten alkoi Mallu-herrasta heidän yhteiseen asiaansa
ilmautua huvittaviakin puolia. Heittäytyen selkäpiilleen hangelle ja
oikoen laiskasti puutuneita jäseniään hän Kämäriä vielä särvinteli.

— Kyllähän laivalla olisi mukavampi kuljeksia, jos sulaa odottaisimme,
vai mitä arvelee maisteri minun ja arvoisan urheilutoverimme Kämärin
ehdotuksista?

Mutta maisteri ei arvellut mitään, kohosi vaan hiljan verkkaan
koivilleen, kiinnitti sukset jalkaansa ja lähti hiihtää nytkyttelemään
kohti — kaupunkia.

Ja toiset Pihkasalmen arvoisat edustajat seurasivat esimerkkiä,
jutellen mennessään laiva- ja junakulusta sekä lentokoneista...

       *       *       *       *       *

Tällävälin läheni hiihtäjien etujoukko lähenemistään lähtöpaikkaa ja
rannalla oleva ihmisjoukko suureni suurenemistaan heidän silmissään.
Lienevät olleet vielä parin kilometrin päässä, kun kuulu Ritola
hihkaisi yli joukon:

— Mitähän jos parantaisimme vauhtia, ettei ilta tavoita! — ja puheensa
vahvistukseksi hän alkoi lykkiä hirmuisin ottein, puulautuen kohta
eellimmäiseksi.

Ritolan yllytys jälkivahvistuksineen oli piiskan isku toisille. Miehet
olivat vielä voimissaan eikä kukaan olisi halunnut häntimäiseksi jäädä
tuhantisen joukon päältä katsellessa. He kaapaisivat Ritolan perästä,
minkä lavoista ja kintuista irtosi, ja niin mentiin loppumatka kuin
lentäen.

Lisäponnistus koitui kuitenkin turmioksi Heikille. Yhtäkkiä vihlaisi
hänen sisuksiaan pahasti ja jatkoksi alkoi vatsassa kuin kipeää kerää
kiertää. Heikin täytyi hiukan hellittää vauhtia. Poikien pyyhkäistessä
ohitse ennätti hän sanoa:

— Minun täytynee lakata, rupesi pistämään; mutta pitäkää te puolenne!

Antti ja Ville vilkaisivat Heikkiin tuskin tajuten hänen puhettaan.
Ei siinä myös ollut aikaa tarkempiin kyselyihin, sillä merkkilippu
oli tuossa tuokiossa nenän edessä ja se oli taiten kierrettävä, ettei
sotkeutunut ja toisten jalkoihin jäänyt.

Vasta kun pojat olivat uudelle kierrokselle oijenneet ja jo muutaman
matkan hiihtäneet, eivätkä Heikkiä mukanaan nähneet, heille asia
selvisi.

Heikin jääminen vaikutti Villeen oudosti, hänestä tuntui melkein
turvattomalta.

— Heikki jäi pois! — huomautti hän Antille hätäisesti.

— Valitti pistosta... sitähän se juuri aina pahimmin pelkäsikin.

Vähän ajan perästä Antti tiedusteli:

— Miten sinä vielä olet voimissasi?

— Ei minulla mitään hätää ole; ei pistä, eikä nosta.

— Niinpä painellaan sitten tuonne toisten mukaan! Kahden meidän on nyt
tässä juttu loppuun vietävä... ja tule ja puserra, täällä lavoissa on
vielä pontta pohjalaistenkin varalle!

Antin varmuus antoi Villelle uutta intoa. Heikin jääminen ei hänestä
enää niin oudolle tuntunut, ja kuin norjentuneena ponnisteli Ville
veljensä perässä, ja kohta olivatkin veljekset taas etumiesten
joukossa...

— Pistämään rupesi, ei voinut jatkaa, — selitti Heikki lyhyesti
uteliaalle joukolle, joka keräytyi renkaana kuuraisen, hikeään
höyryävän hiihtäjän ympärille. Setä-Mooses, joka seisoi yleisön seassa
poikien turkkiröykkiö olalla, oli myös älynnyt Heikin pois jäännin ja
riensi luo. Hänelle Heikki selitti asian tarkemmin.

— En tuntenut pistosta koko matkalla. Vasta vallan viimeisellä
nikaralla, kun löylyä lisättiin ja minäkin härnäsin täysin voimin,
säräytti yhtäkkiä sisuksissani kuin tylsällä sirpillä jurskauttaen ja
jatkoksi rupesi kipeää kerää käärimään tuonne vasemmalle puolelle. Ja
silloin on lopetettava, sen tiedän vanhastaan, sillä riiviökö siinä
enää hiihtää, kun on kuin puukko sisuksissa.

— Olipa se vahinko, kun vielä ensi kierros meni niin hyvin, tunnissa ja
viidessä minuutissa, — säälitteli Teräs, joka paikalle saapuen oli myös
rehevän suutarin selityksen kuullut.

— Minkäs vahingolle taitaa, mutta jäipä sinne meistä vielä pari potraa
poikaa painelemaan, ja niiden sisukset ovatkin lujemmista nahoista
kuin istumatyössä vaivautuneen suutarin, sen tiedän. Jos siis mestari
putosi rummulta, jäivätpä sällit jäljelle, — tuumi Heikki taas vanhaan
tapaansa saatuaan hyvän tuulensa, kun keräkin tuntui jo kyljen alla
sulavan.

— Niinpä niin, mutta tulkaa nyt juomaan kuppi kuumaa, se tekee hyvää
sisuksille! — kehoitteli Teräs. — Sitten on kai paras mennä lämpöiseen
kuivailemaan; tuo Koiviston sauna rannalla on juuri hiihtäjiä varten
tilattu.

Mutta eipä se ollut Heikki ainoa, joka uskoi asian yhdellä
kierroksella. Niitä jättäytyi tuon tuostaan muitakin. Tietty syynsä
ja selityksensä myös jokaisella oli: ketä pisti, ketä nosti, kenen
sisuksia muuten mutristeli, jonkun jalassa taas vanha kirveen arpi oli
ärtynyt, jonkun lapa, ennen rouhiutunut, tenän teki. Ties sitten minkä
verran kelläkin vikaa oli, vai laiskansuontako pakottamaan rupesi.
Mutta entisestään ehjänhän sen ruumiin pitää ollakin, joka 30 km
kilpahiihdossa ei rakoilemaan rupea.

Ei Heikki malttanut Koiviston kuumaksi porotetussa saunassa kauan
kuivailla, kun jo turkkinsa hartioilleen kietaisi ja jäälle palasi.
Hän tunsi tarvetta kuin vieläkin syvemmin yleisölle selitellä tuota
äskeistä pistostaan, ja liikkuipa hän parvessa missä hyvänsä, siinä
hänellä puheen juuri ja latva.

Ja yleensä Heikin vakuutuksia, ettei mikään muu, enemmän laiskuus
kuin väsymyskään, hänen menoaan seisauttanut, uskottiin. Muutamassa
miesryhmässä rupesi kuitenkin eräs miehen kehveli, laiva- vai mitä
miehiä lienee ollut, laskemaan kuin koiranleikkiä rehevätuumaisen
suutarin kustannuksella, tokaisten muutamakseen:

— Ja johan on syytä kuin huiliakin puolen matkaa tehtyään. Pakkoko sitä
on kaikkea viikon ensimmäisenä päivänä pullistaa.

Heikki ei tuosta huomautuksesta pitänyt enemmän kuin huomauttajan
virnottavasta, suurisuisesta naamastakaan.

— Mutta niitä on sellaisiakin vouhakkeita, joilla on kyllä suuta,
vaikkeivät uskalla puoltakaan taivalta yrittää.

Virnake katsahti ympärilleen:

— Paljonhan täällä näkyy olevan, jotka uskovat yrittämättä, katselevat
päältä vaan. Samaten olisi sopinut tehdä jonkun yrittäneenkin
tietäessään sylinterinsä huonouden.

Heikkiä alkoi jo sisuttaa, ei niin miehen puhe kuin sen hävittömän
näköinen naama ja toisten tirskuminen.

— Mutta mikä se on oikeastaan tuo kokkelikuono, joka ihmisiä alkaa
leuvoissaan vedellä? Onko täällä ollenkaan järjestystä! — hoikkasi
Heikki.

— Liiaksikin, jos aikoisit niinkuin nahkoistasi pois hiihdellä, —
nuljutteli mies edelleen huolimatta kiivastuvan hiihtäjän äänen
kovenemisesta.

Pykäläisen järjestyskorvaan oli osunut Heikin huudahdus:

— Mikä tässä on kysymyksessä?

Irvake osoitteli Heikkiä rukkaskädellään:

— Tämä hirmuisen näköinen mies tässä vaan tiedusteli, että voisivatko
järjestysmiehet häntä hillitä, jos hän sattuisi niinkuin riehautumaan.

Pykäläinen tunsi vanhastaan irvihampaan ja älysi maalaisen joutuneen
sen uhriksi.

— Aina sinunkin pitää leipäläpeäsi aukoa joka paikassa, — torui
Pykäläinen, mutta jatkoi lauhkeammalla äänellä Heikille, jonka oli
nähnyt toimiherrojenkin kanssa juttelevan:

— Tulkaa pois ja jättäkää koko reuhake, eihän se ole vallan
täysipäinenkään!

— Sitä minä jo ajattelinkin, kun alkaa syyttä, pakotta nälviä. Minä
selvitin...

Ja mennessään Pykäläisen mukana Heikki jutteli asian sisunpistoksien
kanssa juurta jaksain...

— Nyt ne tulevat! huudahti joku joukosta.

Yleisö pöllähti selälle päin katselemaan.

— Jotain sieltä on tulossa...

— Muita lienevät...

— Jopa ovatkin, eikähän nyt ole vielä aikakaan, tuskin on kaksi tuntia
mennyt, — selitti joku, joka oli olevinaan asiantuntija.




VIII. KAHDEN KÄDEN, ANTTI!


Tulossa siellä kuitenkin etumiehet olivat, vaikkakaan eivät vielä
silmän kantamissa. Mutta vähäksi oli eturyhmä huvennut, neljäksi
mieheksi; Ritola ja toinen pohjalainen sekä Hepomäen pojat. Pois olivat
muut vähin erin tippuneet. Pitkäsauvainenkin mies, joka tulomatkan
alkupäässä oli vielä viidentenä rimpuillut, oli vähin erin jälemmä
jättäytynyt.

Mutta aina vaan jaksoivat Hepomäen pojat kuulujen hiihtäjien
kannaksilla pysytellä. Tuota pohjalaisetkin ihmettelivät. Tiesiväthän
he tarkoin maan paraat hiihtäjät, mutta noita poikia eivät koskaan
muistaneet kilpailuissa nähneensä.

Ritolaa alkoi poikien imeytyminen hänen kanta päihinsä jo lopulta
sisuttaa. — Sepä nyt merkillistä, ettei noista takkiaisista eroon
pääse, — hän murisi, parantaen vauhtinsa vallan hirmuiseksi. Nyt olikin
toisten pakko jäädä, niin toisen pohjalaisen kuin Hepomäenkin poikain.

Antti ei sentään mielinyt hevillä hellittää, vaan paiskautui Ritolan
jälkiin sivuuttaen toisen pohjalaisenkin, jota ei näyttänyt huvittavan
kiistellä viimeisestä kuuluisan toverinsa kanssa; kai tunsi voimansa ja
väkensä ennestään. Ylivoimaisesti ponnistellen voikin Antti hidastuttaa
kaulan kasvua, mutta onnettomuus seurasi. Riehkaistessaan hän ei
jaksanut tahtia tasaisena hallita, sokkiloi sauvoillaan, horjahti,
tapasi tasapainoa toiselta puolelta, jolloin sauva paiskautui pahasti
ladun kovaan syrjään, rusahti somman kohdalta poikki ja — Antti kaatui.

Pohjalainen suhkaisi hymähtäen ohitse, mutta Ville seisautti.

— Mikä sinulle, pistikö?

— Ei, vaan sauva raato meni poikki...

— He, tuossa on minun!... sinä jaksanet paremmin perässä pysyä.

Antti katsasti kuuraista, huohottavaa veljeään, koppasi mitään
virkkamatta ojennetun sauvan jättäen katkenneen Villelle ja lähti
saavuttamaan hyvän matkan edennyttä toista pohjalaista.

Se oli kuitenkin vaikea tehtävä. Äskeisessä seisauksessa Antti kyllä
tunsi saaneensa kuin lisää voimia, mutta sittenkään edellä nyökkävä,
musta selkä ei näyttänyt lähenevän, kuvastuipa joskus kuin olisi
etääntynytkin. Antti puri hammasta, puri ja lykki hartiavoimin. Mutta
siitä hän ei hetkeksikään silmiään hellittänyt: edellään nyökkävästä,
mustasta selästä; siihen hän oli uponnut silmineen, sieluineen, eikä
mitään muuta tietoa ja tunnetta hänellä ollut kuin tuo musta selkä.
Ei edes sitä, että mitä varten hänen se pitää saada kiinni ja mitä
seurauksia sen tapaamisesta on.

Mutta kiinni hänen se vaan pitää saada, pitää, vaikka lavat
repeäisivät, ja Antti puri hammasta, puri, potki jaloillaan ja tyrkki
hartiavoimin.

Ja viimein hän sen saavutti... tuossa se nyt oli aivan edessä musta,
höyryävä selkä...

Mutta mitään iloa hän ei sen saavuttamisesta tuntenut, niin oli kauhea
ponnistus hänet turruttanut. Vasta hetken hiihdettyä aivan pohjalaisen
suksien kannoilla alkoivat Antin ajatukset taas selvitä. Hän huomasi
jonkin matkan päässä mustan ihmisjoukon. Nyt välähti Antin mielessä,
mitä varten tämä riehtominen — ja parilla kolmella voimakkaammalla
potkaisulla ja työntäisyllä hän oli pohjalaisen rinnalla.

Pohjalainen säikähti ja lähti menemään kuin pahaahenkeä peläten,
päästämättä Anttia ohitseen. Näin rinnan lähestyivät miehet väen
muodostamaa kujansuuta äärimmilleen ponnistellen ja kumpikin tuskin
muuta tajuten kuin olla päästämättä toista sivuitse.

Kuin usvan seasta kuului silloin Antin korviin Heikin ääni:

— Kahden käden, Antti!... kahden käden!... kovemmin, Antti!...
kovemmin!... sillä lailla, sillä lailla... kahden käden, kahden
käden... kovemmin... kovemmin... hurraa... hur... aa... aa...

Yhtäkkiä huomasi Antti olevansa huutavan joukon keskellä. Että hän oli
voittanut muutamalla metrillä, sen hän vasta tiesi, kun selitettiin.
Heikki, joka juosten ehätti paikalle, sitä toimensi ja taas hurrasi,
jotta molemmat hammasrivit kauaksi paistoivat. Tuli paikalle myös
toimihenkilöitä, naisia ja miehiä ihailemaan sitä tuntematonta
nuorukaista, joka oli kuulun pohjalaisen voittanut. Yltä päältä
kuuraista, höyryävää ja raskaasti läähättävää Anttia pyöriteltiin ja
ihailtiin joka puolelta ja siinä sivussa kiskottiin pöytien luo. Vähään
aikaan ei Antti-paha käsittänyt, mikä siinä oli oikeastaan touhussa,
nieleksihän vain, kun tunsi lämmintä juomaa suuhunsa tukittavan...
nieleksi ja läähätti ja taas joi...

Setä-Mooseksen mieleen juolahti Ville.

— Ei Ville pysynyt mukana?

— Sa-hauva kat-katkesi, — läähätti Antti juoniinsa lomassa. — Mu-hulle
antoi...

Samassa syöksähti pari uutta tulokasta, ja Heikistä näkyi kuin Ville
olisi vähän tuonnempana tulla kammennut.

— Ville tulee tuolla! Ville tulee! Ville!...

Ja huutaen, kiljuen hyökkäsi Heikki Villeä vastaan pukaten mennessään
pari kansalaista nurin...

— Tuo mies elementissään on...

— Hyppii ja huutaa kuin hullu myllyssä.

Mutta ei joutanut nyt Heikki syrjäsanoja onkeensa ottamaan, sillä
Villeä piti lopussa vielä kiirehtää ja opastaa, vaikkei siinä isoakaan
hätää ollut.

Kovin oli Ville-paha näännyksissä perille päästyään, kalpea aivan.
Saatuaan kuumaa juomaa ja selittyään kertoi hän tarkemmin tulonsa:
poikkinaisella sauvarauskalla tikutessaan oli pakostakin pitänyt
päästää pari miestä ohi, se pitkäsauvainen ja joku toinen. Mutta
miten monta vielä olisikaan päässyt, ellei muutamalta pojalta olisi
vuorostaan ehjää sauvaa lainaksi saanut.

— Kuudenneksi kumminkin jouduit ja Antti toiseksi, se on sentään jotain
se... sitä ei tapahdu joka talon kohdalla, — iloitsi Heikki.

— Mutta sinun piti onnettomuudeksi jättää kesken... — ja Villeä
säälitti Heikin kova kohtalo, sillä jos kenen, niin Heikin olisi
pitänyt ensi palkinto saada, kun heidätkin hiihtämään oli opettanut ja
setä-Mooseksellekin palkinnot vielä hankkii. — Ei sinuun enää pistä?

— Kohta se alkoi lauhtua, kun lakkasin... hiukan vain tuntuu vielä
kyljen alla hellältä.

Hepomäen miesten selvitellessä asiain menoa tuli hiihtäjiä lakkaamatta
pitkältä, raskaalta taipaleelta, tuli yksitellen, tuli pari, kolme
parvessaan.

Jotkut olivat vallan voivuksissa, toiset taas vielä hyvinkin
voimissaan. Setä-Moosesta ei asia enää huvittanut, kun kerran oli
saanut omat pojat hoimeniinsa, ja hän otti puheeksi pois lähdön.

— Eiköhän jo uskota ja lähdetä kalakukon liisteitä nikkaroimaan? Ne
aamulliset munaripellokset lienevät jo teidänkin suolistanne haihtuneet.

Setä-Mooseksen huomautus johtikin poikien ajatukset maallisempiin
asioihin. Jokainen tunsi vatsassaan vihaisen hiukaisun, ja miehet
lähtivät painumaan kaupunkiin, mielissään päivän tuloksista.

       *       *       *       *       *

Päivemmällä, kirkkoajan jälkeen, oli mäenlaskukilpailu
pojille Hietaharjun rinteellä elikkä »housunkannatin- ja
tuppipuukkokomennuskunnan akkaharjoitukset», kuten pojat niitä itse
nimittivät. Ylijohtajana siellä oli opettaja Heikkilä, joka juuri
poikien puolta oli pitänyt »koko maata käsittäviä» päätettäessä.

Paljon oli väkeä keräytynyt mäenlaskua katsomaan; alamittaisiahan
enimmät kyllä olivat, mutta olihan joukossa aikuisiakin, kuten Hepomäen
miehet ja monet muut. Osanottajia oli ehken puolisen sataa, toiset jo
aikamiehen mittaisia huiskaleita, toiset hyvinkin pieniä naskaleja.

Ylen oli opettaja Heikkilällä, vaikka hänellä muutamia apulaisiakin
oli, puuhaa saadakseen levottoman, hilpeän kilpaväkensä nimet kirjoihin
merkityiksi ja pysymään asianmukaisessa järjestyksessä. Jos yhdessä
paikassa sai solmun selville, jo toisessa ja kolmannessa muodostui
uusia sykkyröitä; missä kiisteltiin kovaäänisesti, missä veitikat
kellistelivät toisiaan hankeen tai pukkivat jyrkkää rinnettä alas
tulemaan.

— Soh, pojat so soh!... mitä te vintiöt kiistelette!... siivolla siellä
hyppyrin takana!... Mikä sinun nimesi olikaan, Kuhanenko?

— Ei kun Kiiskinen, Pekka Kiiskinen!

— Kala kun kala, kuha tai kiiski, — viisasteli muudan vekara.

— Suus kiinni sinä!... mutta mikä nujakka taas tuolla!... ettekö pysy,
siivolla siellä! — kyllä heidän kanssaan...

Tulivathan lopulta kaikki halukkaat kirjoihin merkityiksi, — ties
sitten Luoja, mikä nimi minkin viikarin kohdalle sattui. Yhteisvoimin
saivat myös toimihenkilöt levottoman laumansa mäen päälle säkeytellyksi
ja hyvinkin tunnin ohi määräajan kuluttua päästiin vihdoin varsinaiseen
alkuun.

— Jussi Kettunen! — huusi opettaja Heikkilä seisten karskin näköisenä
kirjat kourassa hyppyrin vaiheilla.

— Jussi Kettunen, — toisti parturi Lindh, joka taas toimihenkilönä piti
poikia aisoissa mäen päällä. — Jussi lähtee!

Jussi Kettunen alkoi sovitella suksiaan menon mukaan toisten viikarien
evästellessä.

— Jussi, Jussi, ala joutua akkaasi vastaanottamaan, se jo vilkuttaa
mäen alla!

— Mutta muista pitää suusi supussa, muuten se antaa kohta lunta
tuliaisiksi!

— Älkää hätäilkö, jää niitä »akkoja» teillekin! — ja Jussi lähti
viilettämään alas, jotta väljät housut lepattivat kuin irti
manttaalistaan pyrkien. Hyppyriin asti pysyi Jussi pönkillään, mutta
sen alapuolella hän hävisi maailman näyttämöltä lukuunottamatta paria
korttelia säären piileksiä, jotka jäivät Jussilta muistomerkiksi
hangelle törröttämään.

Apumiehet kaivoivat Kettusen Jussin hangesta taas ihmisten ilmoille ja
tasailivat kuopan.

— Olli Kymärinen! huusi taas opettaja Heikkilä.

Hyvin olivat Ollin silmät pyöreinä ja suu torvella alas tullessa, mutta
tirskahti vain istuilleen, kömpipä vielä vauhdissa ollen pystyynkin.

— Ei kelvannut Ollille »akka», vaikka niin tarjolla oli, — tuumi joku.

— Kihloihin meni kuitenkin, sillä ei tuota puhtaasta oteta, — tiesi
toinen selittää.

Ensimmäinen, joka leikkasi aivan puhtaasti, oli sama kirkassilmäinen
maalaispoika, joka aamulla oli Kumurin Kustin miehisen kunnian
akkainkengillä kavennellut. Katsojat ensin hölmistyivät, mutta kohta
päästivät raikkaan »hurraan», ja arvosteltiin:

— Sillä pojalla onkin pihlajaiset pohkeet...

— Ja rukiiset ryntäät...

— Putosi pehmoisesti kuin kinnas uunilta...

— Akkaväestä vähääkään välittämättä...

Kauan ei kuitenkaan joudettu yhtä puheen alaisena pitämään, sillä
toisia tuli alas ehtimiseen, ja itse kukinhan sanasen, pari ansaitsi
osakseen. Useimmat saivat puhtaita, väärentämättömiä »akkoja», toiset
puolitekoisia, vain jokunen lankeamatta selvisi sylen korkuisesta
hyppyristä.

Kun jokainen osanottaja oli kolmasti suilauttanut, lopetettiin
poikien osuus »koko maata, käsittäviin» ja opettaja Heikkilä julisti
korkealla äänellä, että palkinnot jaetaan illalla Seurahuoneella
lopettajais-iltamassa, kuten aikuisillekin hiihdosta ja
suksinäyttelystä.

Ja tuokos se alamittaisten rintaa kohotti, että pääsivät aikamiesten
kanssa samaan palkintojoukkoon, vaikka kilpailussa olikin pidetty kuin
vasikoita eri karsinassa.




IX. MIELEENPAINUVAT LOPETTAJAISET


Sen hyvin arvaa, että ken vain Pihkasalmessa kynnelle kykeni, hän
riensi Seurahuoneelle »koko maata käsittävien» lopettajais-iltamaan.
Yksinpä ajuri Heikkisen vanha mummokin, joka ei ottanut enää
yhteiskunnallisiin asioihin ja yhteisiin rientoihin muuten osaa,
kuin että katseli kadunkulmassa hautajais-rosesseja, mennä köpitti
illan hämärtyessä juhlapaikalle. Sisälle ei mummo kyllä mennyt, vaan
seisoskeli peitehuivi hartioilla monen muun kanssa kadulla juhlahuoneen
edustalla ihastellen monista akkunoista tulvivaa valoa ja salista
kuuluvia soitonsäveliä. Juhlaan paltautuvaa väen paljoutta mummo myös
osaltaan ihmetteli ja arvioi sen melkein runsaammaksi, mitä syksyllä
oli titularooti Ryönper-vainajan hautajaisissa.

Mutta jos katu jo oli mustanaan juhlavieraita, niin paljon niitä
karttui sisällekin. Kaupunkilaisia hienon hienoissa ja ohuen ohuissa
pukimissaan oli viljavammin, mutta olipa maalaisiakin sarkatakeissaan
ja pitkävartisissa pieksuissaan, likkuen ujoina tai paikan saaden
istuivat totisina kädet ristissä, tuskin uskaltaen kuin salakättä
silmäillä juhlasalin koristuksia, lippuruusukkeita ja köynnösmakkaroita.

Rusettirintaiset toimihenkilöt juoksentelivat salin poikki ja pitkin
hyvin tärkeillä asioilla; mikä etsi sitä, mikä tätä henkilöä, kuka
johdatteli ökyvieraita arvopaikoille, ken muuten mukana touhusi ilman
määrätympää asiata.

Näyttämölavalla, jonka edestä esirippu oli ylös kiskottu, oli V.P.K:n
soittokunta valmiina juhlan alkumarssin torvillaan töräyttämään,
kun vain ylijohtajalta, maisteri Teräkseltä sanan saisi. Ja sitä
vartoillessa jakeli tirehtööri Lindström soittajille määräyksiä toinen
toistaan tärkeämpiä.

Tirehtööri Lindström olikin varsin tärkeä henkilö Pihkasalmessa. Pitkin
vuotta, aina tarpeen tullen istutti hän ensimmäisellä ikävuodellaan
oleviin Pihkasalmen kansalaisiin panorokkoa ja tämän toimensa
ohessa hän kesäisin kaunisteli Pihkasalmen julkisempia paikkoja
puutarhaistutuksilla, saaden näistä virkatoimistaan kaupungilta palkkaa
yhteensä tuhannen markkaa sekä oikeuden tehdä yhden lehmän heinät
Rantapuistosta.

V.P.K:n soittokunnan johtaminen oli sitä vastoin Lindströmin osalta
»vapaaehtoista, palavaa hengen työtä» — kuten hän tapasi sanoa, sillä
saamansa vapaan asunnon V.P.K:n kalustohuoneella arvioi hän palkkioksi
siitä, että varjeli kunnan neljään paloruiskuun kuuluvia hevosvaljaita,
etteivät niitä pistelleet rotat parempiin suihin, kuten ennen
Lindströmin tuloa tulipalon sattuessa oli saatu usein ikäväksi havaita.

Tirehtööri Lindströmin suuri merkitys Pihkasalmen yhteiskunnallisessa
elämässä tunnustettiinkin yleisesti, mutta hänen musikaalisten
ominaisuuksien vuoksi vielä erikseenkin. Ilman häntä soittokuntineen
tuskin olisi mistään ylevämmästä juhlatilaisuudesta tullutkaan mitään.
Tämä asia oli hänellä itselläänkin täysin selvillä; siksi hän myös pani
parastaan tiristellessään musikaalisessa suhteessa hyvin epämääräisistä
soittaja-aineksista ja vanhoista, Jerikon valloituksen aikuisista,
piellä ja saippualla tukituista torvista mahdollisimman suloisia
sävelluirotuksia.

Pitkästä ajasta oli Lindströmillä taas tilaisuus leikata laakereita.
Asema oli siis tärkeä, mutta myös vaarallinen. Siksi hän nyt kuin
merelle lähtevän laiva-rotiskon huolellinen kapteeni tarkasteli ja
tutki, ovatko kaikki valmiina, onko pahimmat vuotopaikat tukittu,
ovatko pumput ehjät, taakelit ja touvit lujissa solmuissa ja laivaväki
merikelpoisessa kunnossa.

— Lähtö pitää tapahtua yhtaikaa, sitähän olen teille kerrankin
teroittanut. Alkuvaikutus on sillä kertaa pilalla, jos tullaan sisälle
yksi tiistaina toinen torstaina kuin Lautamäen vasikat haan veräjästä.
Kun minä koputan tahtipuikolla, silloin torvi suulle joka mies, ja kun
luen _et, tut, trii_ ja triin kohdalla huitaisen puikolla, silloin ei
ole enää aikaa tupakanpanoon, se painakaa mieleenne!

— Ja kun taas lopetetaan, — hän jatkoi, — niin ei kukaan saa enää
liittää omatekoisia luirotuksiaan, kuten sinulla, Kekkonen, on pahana
tapana. Jos jokin kappale loppuun lirauksen vaatiikin, niin kyllä
minä sen sinne osaan sovitella, mutta mikä on kirjoitettu, se on
kirjoitettu, eikä tikkiäkään lisää. Tiedättehän sen vanhastaan, että
vähää ennen lopputahtia minä aukaisen suuni ja viimeisellä huitaisulla
lumsautan kiinni ja silloin, aivan sillä sekunnilla loppukoon kaikki
sohina ja suhina, luritus ja liritys.

Nämä yleiset ohjeet taas muistiin painettuaan siirtyi tirehtööri
yksityiskohtaisempaan tilkkimiseen:

— Miten sinun torvesi on terve, Makkonen? Viime harjoituksissa se
pihisi ja puhisi kuin ruotimummo saunanlauteilla.

— Minkä sille vaivaiselle taitaa; saippuatukot tahtovat puhaltaessa
tipahdella, vaikka kämmenpäälläkin varaa.

— Olenhan sinua neuvonut käyttämään pikeä, se on aina varmempaa
kuin kitti ja saippua. — Ja sitten, Kokkarinen, älä vain nyt jää
muista jäljelle tahdissa. Ikäsihän olet ollut vähän hidaskasvuinen —
(neljästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta ei näet maalari Kokkarinen
ollut vielä ehtinyt venyä kahta kyynärää pitemmäksi) — mutta ei sinun
siltä ole pakko hidastella paria tahtia jäljempänä. Jos et muuten
mukana pysy, niin vähennä vaikka vaatetta.

— Makkonen ei myös nyt saa missään tapauksessa, niinkuin
kauppaneuvoksen nimipäivillä, aivastella keskellä soolo-osaa, vieläpä
kaikkein hempeimmällä paikalla, — varoitteli tirehtööri edelleen.
— Ei mikään tee musikaalisesti epäedullisempaa vaikutusta kuin
aivasteleminen ja kakisteleminen sooloa soittaessa...

— Minkäs sille mahtaa, kun sattuu aivastuttamaan, — puolustelihe
Makkonen.

— Mahtaa! Kyllä sille mahtaa, kun vain tahtoo. Kun minä ollessani
soolonpuhaltajana Ruotsin kuninkaallisessa orkesterissa — (ikävä kyllä,
tirehtööri ei ollut koskaan käynyt Viipuria kauempana) — soitin soolon
kruunausjuhlassa, lensi kärpänen silmääni, mutta minä en kertaakaan
keskeyttänyt, vaikka se raato kierteli silmämunuaisen ylt'ympäri ja
tutki tarkkaan kuin olisi perunkirjoitusta pitänyt, ja tuli toisesta
ulos... Jaha, sieltä tulee maisteri, joko aletaan?

— Saatte alkaa!

— No, pojat, nyt kaikki yht'aikaa, sanoi Karjulan Kaisa kangaspuille...
_et... tut... triiii!_ — johtaja huitaisi tahtipuikolla, »poikien»
posket pullistuivat laskiaispulliksi, silmät pyöristyivät ja ilmoille
törähtivät sävelet ukkosen pauhuna...

Hepomäen poikiin, niin Anttiin kuin Villeenkin, teki torvisoitto
valtavan vaikutuksen. Ensi kerran eläissäänhän he nyt kuulivat mokomata
törinää, siksi he henkeään pidättäen, kädet ristissä istuivat tuntien,
miten tuo tavaton pauhu ajautui sisään korvista, silmistä, sieraimista,
vieläpä takin hihasta ja kaulan juuresta kauluksen alta, kierrellen
läpi ruumiin ja kohottaen sitä ylemmä ja ylemmä...

Hyvin myös veti soitto setä-Mooseksenkin silmät sikkaralleen. Mutta
Heikki puolestaan istui hyvin tukevana jalat ristissä ja toinen käsi
tuolinselkämystän takana; toisen käden peukalolla ja sakarilla Heikki
taas — edullisemman yhteisvaikutuksen aikaan saamiseksi — koetti
suostutella sovintoon viittä, kuutta vaaleata harjasmaista karvan
tojokkia, jotka rantasalmelaista piipunkoppaa muistuttavan nenänykerön
alapuolella olivat kuin toistaan vieroen ottaneet itsekukin omaperäisen
kasvusuuntansa.

       *       *       *       *       *

Soiton jälkeen piti maisteri Teräs puheen.

Hänelle rakkaista muinaiskreikkalaisista rakenteli Teräs tukevan
historiallisen pohjan. Tuolle pohjalle hän mukavasti kuljetti
esi-isämme selittäen heillä myös olleen urheiluharrastuksia, vaikkeivät
kreikkalaisten lailla olleetkaan täysin tietoisia niiden korkeudesta ja
syvyydestä, pituudesta ja leveydestä. Ottaen pari kolme vauhtiaskelta
siirtyi Teräs kauniilla kolmiloikkauksella nykyisempään aikaan ja
tuoreempiin tapahtumiin. Kuvasi muutamin rohkein vedoin nuorison
elämää, selitellen, miten nuoriso jouto-aikoinaan joko nurkissa
nyhjöttää tai raitilla mellastaa, harjoittaen kaikenlaista koirankuria,
niin turmellen itsensä ja samalla häiriten yleistä, hyvää elämää. Näitä
asioita sanoi Teräs viimeaikoina pidetyn paljonkin puheenalaisena
ja samalla esitetyn keinoja nuorison elämän ohjaamiseksi oikeille
laduilleen. Pienellä sivuaskelella pääsi Teräs taas käsin urheiluun
yleensä ja siitä hiihtoon erikseen, jonka vakuutti jos minkään
urheilumuodon soveltuvan suomalaisille, koska heillä siihen on jo kuin
verissään esi-isiltä peritty pohja. Lopussa puristi Teräs asian juonen
Pihkasalmen hiihtoseuraan ja »koko maata käsittäviin».

Näistä kaikista asioista terhakka Teräs elävästi puheli, ja
hartaasti häntä yleisö tarkkasikin. Päätökseksi esitti Teräs
»eläköön»-huudon kaikkien niiden kunniaksi, jotka olivat hiihto- ja
mäenlaskukilpailuihin sekä suksinäyttelyyn osaa ottaneet.

Ja kajahtipa silloin Seurahuoneen suuressa salissa huuto, joka
tärähytti koko rakennusta ja ulkopuolella olevat jo puoleksi
peljästyksissään arvelivat, että mikähän niitä nyt rupesi leikkelemään,
kun moisen älinän päästivät.

Kun huuto vaikeni, päätteli setä-Mooses pieksunvarsiaan virutellen:

— Sulavapuheinen mies, ulosanti kuin paraalla papilla.

— Paikalleen sanoi, aivan rikulleen joka sanan... tuota samaa olen
minäkin usein ajatellut, — ja Heikki oli haltioissaan Teräksen puheesta.

Iltaman loistonumero oli palkintojen jako. Silloin olikin remua ja
riemua, kun jokaisen palkinnonsaajan kunniaksi »eläköön» huudettiin
soittokunnan soittaessa juhlatoitotusta. Hiihdossa sai ensimmäisen
kuuluisa Ritola, ja varmoin askelin ja elein hän asteli salin poikki
palkintoaan ottamaan. Eipä ollutkaan hän ensimmäistä kertaa pappia
kyydissä...

Mutta aivan yhtä varma asiastaan ei ollut Antti Hepomäki, joka toisena
mainittiin. Kun hän kuuli nimeään huudettavan, särähtivät Antin
sisukset oudosti, ja löi kuin turraksi koko ruumiin. Vasta kun vierellä
istuva Heikki oli antanut tuntuvan pukkauksen kylkeen, selvisi Antti
lumouksesta ja sai puutuneet jalkansa liikkeelle. Yleisö kurkisteli
hyvin uteliaana tuota tanakkaa tänpuolen nuorukaista, joka oli pystynyt
pohjalaisista toiselle tepsimään.

Ville sai kuudennen palkinnon, ja kovin humisivat Villen korvat,
ja posket hohtivat hänen sitä noutaessaan. Miten se kaikki kävi,
sen muisti Ville jälkeen päin kuin ihanan unen näön. Heikki kertoi
kuitenkin asian käyneen aivan jullilleen, vakuuttipa Villen
sommitelleen jotain kumarruksenkin tapaista sille taivaansinisissä
pukimissa olleelle neitoselle, jolta sai palkinnon. Sen Ville sentään
kielsi, sanoen Heikin omiaan laskettelevan.

Setä-Mooses sai ensimmäisen palkinnon suksistaan, jotka mallilleen
ja teolleen kiitoksella mainittiin. Ja virauttaen tapansa mukaan
ensin pieksujensa varsia kävi setä-Mooses rauhallisesti astellen
palkintorahat, 50 markkaa, hakemassa.

Heikki oli ainoa, joka oli hiihtokurpposia näytteille tuonut, ja
tietysti ne myös palkittiin.

Mutta jos oli ääntä ja riemua aikuisten palkintoja jaettaessa, niin
puolella se vielä paisui, kun tuli mäkipoikien vuoro. Ken vähänkin oli
alle miehisen mitan iltamassa, se otti kuin omaksi asiakseen huutaa ja
jyskyttää jalkojaan koko ryhmänsä edestä.

Ja kukaties koska siitä olisi loppu tullut, ellei eräs neitonen
olisi sivuhuoneesta tuonut pyssyä, asettaen sen Teräksen eteen
palkintopöydälle. Silloin melu katkesi kuin puukolla, ja kaikki
alkoivat ihmeissään arvella, että mitä nyt tulee, joko ampua
täräytetään vai...?

Ei pyssyllä kuitenkaan ammuttu nyt sen kovempaa kuin sillä oli ammuttu
ainakin kahdenkymmenen viimeisen ikävuotensa aikana, jonka se oli aivan
rauhallisesti riippunut postineiti Forsströmin keittiön seinällä,
vaikka tosin ainaisena kauhuna keittiön vanhalle valtiaalle Marketalle.
Pyssy oli postineidille jokin salaperäinen muisto »serkulta» ja
siksi pyhä, ettei hän sitä voinut myydäkään, vaikka pyssyjä vieläkin
pahemmin kammoten kuin vanha Markettansa ei uskaltanut pitää omassa
kamarissaankaan. Päästäkseen vihaamastaan pyssystä vihdoinkin
eroon, samalla loukkaamatta siihen liittyvää serkku-muistoa, oli
Marketan päähän juolahtanut ehdotus lahjoittaa se palkinnoksi »koko
maata käsittäviin», joihin neitikin oli hyvin innostunut; ja kolmen
vuorokauden sielullissydämellisten ristiriitojen jälkeen oli postineiti
Marketan kavalaan ehdotukseen suostunut.

Aivan näin ei Teräs pyssyä ja sen palkintopöydälle ilmestymisen
merkitystä selittänyt. Vallan tarpeetonta olisikin ollut kaivella esiin
pyssyn nuoruuden muistoja, ja tuskinpa Teräs niitä tiesikään, ja tokko
muutkaan kuin postineiti ja vanha Marketta.

— Hiihtoseuran ennakolta määräämien palkintojen lisäksi, — näin Teräs
esitti asian, — on jälkeenpäin eräs hiihtourheilun lämmin harrastajatar
lahjoittanut tämän pyssyn annettavaksi sille, joka toimikunnan mielestä
on sen parhaiten ansainnut. Asiata harkittuaan on toimikunta päättänyt
antaa tämän kuin kunniapalkintona suutari H.G. Kanervalle, joka
Pihkasalmen seutukuntaan kuuluvista on monipuolisimmin tänä talvena
työskennellyt hiihtourheilun edistämiseksi.

Miten korkeita ennätyksiä pyssy lienee nuoruudessaan lennättänytkään,
mutta nyt se ainakin poksautti Heikin kuin seitsemänteen taivaaseen.
Olihan Heikillä ollut eläissään juhlahetkiä ennenkin: silloin kun
sai poikasena ollessaan sukulaiseltaan Mattilan isännältä lahjaksi
markan rahan ja elonsa iltaan kallistuvan huopahatun; samoin silloin,
kun mestari Lindström antoi oppilahjaksi kaksikymmen-rubiinisen,
hopeakapselisen ankkurin — mutta koskaan ei Heikin mielestä onni ollut
näin korkealle hypännyt. Vuoroin olisi Heikin tehnyt mieli vetäytyä
pyssyineen johonkin nurkkaan ja istua siellä hyvin hiljaa, vuoroin
taas häntä olisi haluttanut juosta pyssy kourassa ympäri salia, hyppiä
pöydillä, kiipeillä seinillä, kiikkua kattokruunussa...

Varsin paikallaan oli myös poikien ja setä-Mooseksen mielestä, että
kunniapalkinnon sai Heikki. Nyt myös setä-Moosekselle selvisi kuin
syy, että mitä varten ne herrat häneltä Heikistä aamulla kaikenlaista
utelivat. Ei setä-Mooses tuosta asiasta kuitenkaan mitään virkkanut,
johan nyt.

Oli jo ohi puolenyön, kun Hepomäen miehet iltamasta lähtivät, ja
sukkelasti olikin aika livahtanut seuratessa ohjelmaesityksiä ja
välillä jutellessa hiihdosta ja palkinnoista.

Seuraavana päivänä kiertelivät miehet kaupungilla koti-ostoksilla.
Heikki osti kääryn nahkatavaroita ja äidilleen huivin, Ville
silasuitset nimikkotammalleen, sillä tarvitsihan sekin jotain
palkkiokseen. Antti osti säkin suoloja taloon ja itselleen kirjavan
kaulahuivin ja setä-Mooses vaimoväelle kahvia ja sokeria ja kaksi
kinkoa lettivehnästä sekä Taavetille sikaritupakoita.

Ja ostokset tehtyään lähtivät miehet ajamaan taas Hepomäkeen hyvillä
mielin, sillä olihan tehty varsin kunniakas ja rahakas matka.

Se, mitä terhakka Teräs oli ennustellut, toteutui vähin erin. »Koko
maata käsittävistä» lähti hiihtourheilu Pihkasalmessa ja sen seutuvilla
kuin uusille urille. Taitavia suksimestareita ja uljaita hiihtäjiä
alkoi yhä useampia ilmestyä, vaikkakin Hepomäen miehet pysyttelivät
etukynnessä vielä kauan aikaa.

Mutta eivätpä Pihkasalmen seuraavantalviset edustajat enää joutaneet
kesken kilpahiihdon tupakoimaan ja selkäpiillään tuumailemaan
laivakulusta ja muista mukavista kulkukeinoista.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HIIHTOKILPAILU ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.