Viinamäen Eenokki : Kertomus

By Juho Hoikkanen

The Project Gutenberg eBook of Viinamäen Eenokki
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Viinamäen Eenokki
        Kertomus

Author: Juho Hoikkanen

Release date: July 24, 2024 [eBook #74114]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1916

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIINAMÄEN EENOKKI ***





VIINAMÄEN EENOKKI

Kertomus


Kirj.

JUHO HOIKKANEN





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1916.




I.


Suuri punainen kukko nosti päänsä siiven alta ja kohentuen
makuuasemasta jaloilleen yöpuullaan navetan nurkassa venytteli siipiään
ja jalkojaan taaksepäin. Sitten se vilkuili arvostelevasti sivuillaan
makaaviin kanoihin ja kurkisti toisella silmällään alemmalle orrelle,
mutta sielläkin näyttiin nukuttavan vielä sikeässä unessa. Vanha kukko
kurkotti nyt kaulaansa ja honottavalla nenä-äänellä päästi ensimäisen
aamukiekaisunsa: agga-aa-gaa! Jääden hetkeksi ylevään lauluasentoonsa
kukko pää kallellaan kuulosti, millaisen vaikutuksen laulu teki
nukkujiin. Mutta se ei näyttänyt tehneen juuri minkäänlaista vaikutusta
— joku uninen urahdus, joku rakoutuva ja taas umpeen painuva silmä tai
laiska pyrstön heilahdus vain. Perheen pää painautui jälleen makuulle,
veti päänsä tuuheitten kaulahöyhentensä suojaan kuin turkin kaulukseen
ja pyrstö veltosti riippuen, punaiset liperit rinnalla, näytti
vaipuneen jonkunlaisiin torkkuviin mietteisiin — mitä lie mietiskellyt.

Puoli tuntia myöhemmin kukko lauloi toisen kerran, ja sen äänessä
kalskahti tällöin niin käskevä sointu, että se ravisti uneliaimmankin
kanan hereille.

— Hot-hot-hot — hyvää huomenta, hyvää huomenta, eukkoseni, honotti
kukko ystävällisesti.

Päivä näytti alkavan suloisessa sovussa. Mutta silloin muuan
perhetapoja halveksiva poikakana lentää räpsäytti _ensimäisenä_ alas
yöpuulta.

— Hot-hot! kiljahti loukkaantunut kukko julmistuneena, pudottausi alas
ja pää ojona, siivet harassa lähti kiitämään räkättävän hulikaanin
jäljessä. Juuri kun pitempisäärinen kukko oli saamaisillaan nokallaan
kiinni pakenijan pyrstöstä, pelastautui tämä lentämällä ylös, jollaista
temppua kömpelö kukko ei kyennyt niin nopeasti tekemään. Tällä tavoin
kierreltyä ja risteiltyä tyhjässä navetassa sai kukko viimein kanan
ahdistetuksi erääseen nurkkaan, iski nokallaan sen niskaan kiinni ja
tukisti — tukisti niin, että irtautuneet niskahöyhenet pöllysivät.
Lopuksi kannustettuaan ja vedettyään siipeä jätti kukko hairahtuneen
omiin oloihinsa.

Toiset kanat, jotka sydän kurkussa olivat orrellaan seuranneet
järkyttävää perhekohtausta, lentää räpyttivät vuorotellen alas,
ja perhekunta lähti rattoisasti jokeltaen toikkaroimaan navetan
avonaisesta ovesta ulos. Kanojen nokkiessa syötävää suuhunsa lentää
rapsautti kukko piha-aidan harjalle ja kiekaisi:

— Agga-aa-gaaa!

Viinamäen talon isäntä kohotti päätänsä kamarin sängyssä ja katsoi
kelloon. Se oli neljän paikkeilla, niinkuin ollakin piti — tämä talon
nykyinen kukko ei hairahtunut juuri koskaan. Isäntä nousi vuoteelta
ja puoleksi pukeutuneena meni soittamaan tallin päädyssä olevaa
ruokakelloa. Hänen tempoessaan maahan ulottuvasta nuorasta meurusi
suuri kello kaikkien ruokakello en yhteistä säveltä: vel-lil-le,
vel-lil-le, vel-lil-le! Katollinen kannatinteline tutisi ja kitisi ja
sen jatkona oleva salko heiluen kirahtelevine viirinlehtineen huojui
kuin myrskyn käsissä.

Hetkistä myöhemmin avautuivat makuuaittojen ovet ja unisilmäisiä,
pörröpäisiä palvelijoita työntyi ulos päivän toimiin. Naiset ottivat
maitoaitasta puhtaat kiulunsa ja kyykistyen; karjatarhassa Torstikkinsa
ja Perjakkansa kupeelle alkoivat hyräillen aamulypsynsä. Valkoisina
suihkuina virtasi maito sohisten vaahtoaviin kiuluihin.

Miesväki meni väentupaan, jonne jo aikaisemmin oli kertynyt useita
päivätöihin tulleita torppareita. Isännän tuotua pöytään pikarin ja
viinapullon kävivät miehet vuorotellen naukkaamassa aamuryyppynsä
— kahvia annettiin työväelle vain pyhä-aamuin — minkä jälkeen he
viitakkeet olalla painuivat läheiselle niitylle heinän kaadantaan.

Isäntä palasi kamariinsa päärakennukseen. Kumottuaan suuhunsa pari
ryyppyä hän — pullo toisessa kädessä, pikari toisessa — jäi suu
maireellaan katsomaan avatusta akkunasta ulos, nauttien hiljaisuudessa
raikkaan aamun ja ryyppyjen aiheuttamasta hyväntunteesta. Mutta
kun isännän katse sattumalta osui lypsypuuhissa ahkeroiviin
palvelijattariin, synkistyi hänen muotonsa. Hän iski vihaisena pullon
pöytään ja käveli kiivaasti parin huoneen läpi emännän makuukamarin
ovelle. Kuunneltuaan kotvan sekavaa unissapuhelua hän jysäytti
nyrkillään, oveen, viivähti vielä hetkisen tarkkaavana paikallaan ja
poistui hitain askelin kamariinsa, jatkaen siellä verkkaista kävelyänsä
edestakaisin, pää miettivästi kumarassa, kädet selän takana.

Jysäykseen herättyään emäntä ponnahti säikähtäen istualle vuoteellaan,
pukeutui ja polvistui lattialle sänkynsä viereen rukoilemaan, tällä
kertaa tavallista kiihkeämmin. Hän kurkotti ristiin liitetyt kätensä
laipiota kohti ja pudisteli niitä, ikäänkuin siten pakoittaakseen
ylhäällä olijan kuulemaan tuskaisia kuiskauksiansa. Hänen ylös
kohotetut kasvonsa olivat melkein läpikuultavan valkeat, ja suurissa
sinisissä silmissä vaihteli heijastaen sydämen tunteitten valo ja
varjo, niinkuin sinisen lammen pinnalla pilvien ajalehtiessa auringon
ohi.

»Rukoile sinäkin Jumalaa, Esteri lapseni, ettei hän sälyttäisi
päällemme raskaampaa kuormaa kuin kantaa voimme», sanoi emäntä
rukouksensa päätettyään vuoteella loikovalle tyttärelleen, joka
vaaleassa kauneudessaan oli äitinsä täydellinen nuoruuden kuva.

»Näin unta.»

»Unta, unta... äiti näkee aina unta», keskeytti tytär hiukan
kärsimättömästi.

»Niin, unta näin. Oli olevinaan seurat, lapseni, suuret uskovaisten
seurat. Läänevä tupa oli Herran valittuja täynnä kuin pistetty
humalisto, ja pappi puhui pöydän päässä, palava kynttilä edessä. Kesken
saarnaa tunkeutui ovesta sisään mykkä mies, raskas nahkasäkki selässä,
raivasi kyynärpäillään tiensä väkijoukon läpi pöydän luo ja viittasi
kädellään papin vaikenemaan... Kuunteletko sinä ollenkaan?»

»Kuuntelen, kuuntelen — 'viittasi kädellään papin vaikenemaan'».

»Mies pudottaa jysäytti helisevän säkkinsä pöydälle pyhän kirjan
viereen, otti kouransa täyteen kirkkaita hopearahoja ja säkinside
hampaissa vaihtoi niitä kädestä toiseen, niinkuin lapset leikkivät
hiekalla. Sitten mykkä pudotteli kilahtelevat rahat yksitellen toisten
joukkoon, ojensi toisella kädellään rahasäkkiin, toisella raamattuun ja
katsoi mustilla silmillään väkijoukkoon liikkumatonna kuin kuva — näin,
tällä-tavalla.»

»Hui! Ei äiti nyt tuolla tavalla mullistele silmiään... Entäs sitten?»

»Sitten — rakas Esteri, minun kieleni ei taivu sitä sanomaan: suurin
osa uskovaisia seurasi sitä mykkää miestä. Ja — voi, hyvä Jumala!»

»Mitä nyt?»

»Viimeisenä meni pappi, raamattu kainalossa.»

»Minnekkä ne sitten menivät, papit ja muut?»

»Lavealle tielle, lavealle tielle menivät, tämän maailman jumalan
jäljessä juoksivat. Me muutamat jäljelle jääneet hyyvistyimme yhteen
kuin hätääntyneet lampaat ja lauloimme — näin:

    »Yhdeksänkymmentä yhdeksän
    meni lammashuoneesta pois...

»Murheellisina veisatessamme kuului autiossa tuvassa humaus, niinkuin
suurten siipien isku, ja jääkylmä viima löi vasten kasvojamme.
Kynttilän liekki lepatti kuin tuulessa ja tupsahti viimein sammuksiin.
Istua värjötimme pilkkosen pimeässä, kun yhtäkkiä — voi, kauhistuksen
paikka! — akkunat leimahtivat veripunaisiksi ja koko maailma näytti
olevan tulen vallassa. Ulkoa kuului hätäkellon soittoa ja ohi rientäviä
kiivaita askeleita. — Maailman loppu, maailman loppu! kuiskailimme
toisillemme, kun samassa alkoi kuulua hätähuutoja: Valkea on irti!
Viinamäen talo palaa! Kiiruhdimme vaaran paikalle. Tuli roihusi jo
tämän uuden pytingin katolla ja lipoi punaisilla kielillään mustaa
taivasta. Oli paljon väkeä palavan rakennuksen ympärillä, mutta kukaan
ei pannut tikkua ristiin valkeaa sammuttaakseen. Se mykkä mies seisoi
ulohtaalla käsivarret ristissä rinnalla ja katseli toimetonna, niinkuin
muutkin — vaikka isäsi oli kamarissaan palavassa talossa.»

»Miksei isä tullut ulos?» kysyi Esteri.

»Isä oli kytkettynä kahleilla seinään kiinni.»

»Eikä kukaan mennyt pelastamaan?»

»Ei kukaan. Viimein putosi katto sisään, ja siihen romahdukseen
heräsin... Tämä uni tietää jotakin, sano minun sanoneen.»

»Mitäpä se muuta tietäisi kuin häitä, äiti kulta: tulihan tietää
rakkautta», sanoi tytär leikillisesti. »Mutta se katon romahdus taisi
vain olla isän hyvä huomen meille, kun makaamme näin myöhään. Äiti
menisi nyt maitoa siilaamaan tai puuhaamaan jotakin, mitä hyvänsä,
ettei isä suutu. Onko äidin paha olla, kun isä on toisinaan niin kova?»

»Ei viihdy pääskynen kotkan pesässä», sanoi äiti ja meni ulos.

Esteri, parinkymmenen korvissa oleva talon ainoa perillinen, jäi
edelleen virumaan vuoteelleen. Hän oli kuunnellut äitinsä unikertomusta
vain puolella korvalla, ajatuksen asustaessa ylhäällä ullakolla, missä
Kustaa Tikander, nuori tuomarin kirjuri ja nimismiehen apulainen,
luultavasti vielä nukkui. Viime kevätkäräjiltä lautamiehen toimesta
palatessaan isäntä oli tuonut »herrassöötingin» mukanaan ja siitä
alkaen tämä oli asunut talon ullakkokamarissa vuokralaisena.

Jo useana vuotena, aina Esterin ripille pääsystä alkaen, olivat
kosiomiesten komeat oriit kalistelleet rautariimujaan Viinamäen talon
tallin seinässä, milloin ulko- milloin sisäpuolella, riippuen siitä,
kuinka mieluinen kävijä oli isännälle. Sulhasia ja näiden puhemiehiä
oli käynyt läheltä ja kaukaa ulkopitäjistä asti, kuuluisia rikkaitakin.
Mutta heidän naimatarjouksiinsa Esteri ei antanut myöntävää ei
kieltävää vastausta, löi useimmiten asian vain leikiksi ja kuittasi
naurulla, kiihottaen siten kosijoita yhä uusiin ponnistuksiin.

Tuli sitten tämä köyhä kirjuri, ja siitä pitäen Esteri piiloutui
kamariinsa, milloin joku kosija talonpoikaiskomeudessaan karautti
oriillaan Viinamäen pihalle. Ei siksi, että hän olisi ollut kihloissa
Kustaa Tikanderin kanssa tai edes tiennyt, rakastiko tämä häntä
siinä mielessä, mutta niin oli, että vain Kustaan kuva väikkyi hänen
mielessään päivin ja unettomin öin.

Viimeisenä talonväestä nousi Esteri vuoteeltaan, pukeutui jotenkin
koristeellisesti ja kampasi jakauksen pään vasemmalle puolelle.
Toimitettuaan lopuksi huolellisen itsekatselmuksen salin suuren
kuvastimen edessä hän ullakon jyrkkiä portaita kavuten vei aamukahvia
kirjurille, laskien tarjottimen kirjoituspöydälle, jonka ääreen
Tikander oli jo asettunut työskentelemään.

»Te olette kovin ahkera, herrassöötinki. Mitä te aina kirjoitatte,
päivät pitkät?» kysyi Esteri ja kumartui tarkastamaan pöydällä olevia
papereita.

»Oikeuden pöytäkirjoja ne vain ovat joutavanpäiväisiä riitajuttuja»,
vastasi kirjuri.

»En ymmärrä — taitaa olla ruotsia?» sanoi Esteri, saatuaan selon vain
parista nimestä.

»Ruotsiahan se on.»

»Mistä asiasta nämä Saara Mattstotter ja Ville Laulainen riitelevät
keskenään?» uteli Esteri edelleen.

Kirjuri viivytti vastaustaan ja hymyili.

»Onpahan... ei se ole juuri mitään.»

»Mikä juttu se on?»

»Tämä Saara Mattsdotter riitelee vain tältä Ville Laulaiselta eläkettä
lapselleen.»

»Hyi!» huudahti Esteri punastuen ja kääntyi lähteäkseen.

»Ei niin kiirettä», sanoi kirjuri kietaisten kätensä tytön vyötäisille
ja veti hänet syliinsä kiikkutuoliin.

»Ei saa — ei saa», kuiskasi Esteri tuskin kuuluvasti, yrittämättäkään
vapautua suloisesta vankeudestaan.

»Miksei saa?» suhisi kirjuri hänen niskaansa ja pusersi saalistaan yhä
kiinteämmin rintaansa vasten.

»Ei vaan.»

Rakastuneet istuivat ääneti sylityksin ja keinuivat hiljaa, kunnes
kirjuri alkoi tuntea hiljaista nytkähtelemistä povellansa. Vilkaistuaan
Esteriin hän huomasi kyyneleitä tämän silmissä.

»Mitä nyt?» hätääntyi kirjuri.

»Päästäkää minut», nyyhkytti Esteri.

»Mitä varten? Mikä Esterille tuli?»

»Päästäkää minut», jämäsi tyttö ykskantaan.

»Sanokaa toki, rakas Esteri, mikä teille tuli. Oletteko sairas?»

»Ette te kuitenkaan minua... ei herrassöötinki minusta välitä.»

»Sitä se Esteri aina...»

»Niin mutta...»

»Välitänhän minä, rakastanhan minä», vakuutti kirjuri ja sanojensa
tueksi pusersi tyttöä sylissään, että rutisi.

»Niin mutta... jos te narraatte, jos herrassöötinki vain aikansa
kuluksi — paremman puutteessa», epäili Esteri ja yritti kietoa kätensä
kirjurin kaulalle, mutta nykäisi sen kuitenkin takaisin.

»Nyt Esteri on paha», sanoi Tikander ja huomattuaan tytön aikeen kiersi
hänen kätensä kaulalleen.

»Onko nyt hyvä?»

»On... minä olen nyt niin onnellinen», sanoi Esteri ja alkoi vapaan
kätensä etusormen kynnellä raaputtaa ja puhaltaa kirjurin takin
rintapielestä kuivunutta ruuan jätettä. Esterin sydämessä läikähti
niin lämpimästi, että hän tunsi tarvetta jollakin tavoin osoittaa
myötätuntoaan kirjurin yksitoikkoiselle työlle.

»Miten sen Mattstotterin jutun sitten kävi?» hän kysyi osaaottaen.

»Ei näy saaneen toteen — mutta kulut näytään kuitatun», vastasi kirjuri.

»Olihan tuo edes hyvä, ettei kulunkia... Ai! kahvi jäähtyy. Minun
täytyy nyt lähteä», sanoi Esteri ja poistui kevein askelin.

Kirjuri ryyppäsi jäähähtäneen kahvin ja levein kirjaimin ryhtyi
jatkamaan Saara Mattsdotterin ja Ville Laulaisen ruotsalaista
asiakirjaa.




II.


Päivä oli kulunut iltaan.

Eenokki Aataminpoika istui puolialastonna akkunan pielessä Viinamäen
talon pienessä pihanpääkamarissa ja silmälasit nenällä etsi paitansa
kauluksesta »murheen harmaita karitsoita». Löydettyään kureitten väliin
piiloutuneita eläväisiä hän hyppystensä välissä nosteli niitä pöydän
laidalle ja peukalonsa kynnellä napsautteli kuoliaaksi. Vain märät
pilkut pöydän laidalla todistivat sammunutta elämää.

Kun saalis viimein näytti väsääntyvän, hän otti lasit nenältään, puki
ylleen karkean rohdinpaitansa ja katsoi pienestä neliruutuisesta
akkunastaan ulos pihamaalle. Heinäkuun ilta-aurinko paistoi vielä
peltojen ja niittyjen takaiselle Honkavaaralle ja pihamaalla näkyi
ihmisliikettä: ei ollut aika lähteä öiselle retkelle juuri vielä.
Hän otti taskustaan kaksi avainta ja avasi kamarin lattiaan lujilla
rautakiskoilla kiinnitetyn arkun ulko- ja sisälukon. Kopeloimaan
vanhuuttaan mustuneitten paperien joukosta eläkekirjansa hän istui
jälleen pöytänsä ääreen. Vaikka Eenokki ei osannut lukea kirjoitusta,
tiesi hän kuitenkin tarkalleen, mitä paperi sisälsi.

 »Tämän kautta siton minä itseni, että Veljelleni Talonpojallen Eenokki
 Aataminpojallen annan ruuan yhtessä pöytässä minun perheeni kanssa
 niin kauan kuin hän voi talon hyötyksi työtä tehtä. Kuin myös yhten
 kamarin lämpimän kanssa, yhten aitan, puolivillaiset vaatteet joka
 toinen vuosi, pukinnahkaiset vaatteet joka kolmas vuosi, kahtet
 alusvaatteet, yhtet saappaat, yhtet sukat ynnä teräset, yhtet lapaset,
 yhtet rukkaset, kymmenen kapanalaa peltoa ja hevosen kirkkoon yhten
 kerran kuussa.

                                     Hesekiel Aataminpoika Kotka.
                                             Talollinen.»

Eenokki oli viime aikoina entistä useammin ottanut eläkekirjan
arkustaan, katsellut sen kellastuneita lehtiä samoin tuntein kuin lapsi
kuolemansairaan elättäjänsä kuihtuneita kasvoja ja koettanut mielessään
kuvitella tulevaa kohtaloansa. Mutta joka kerta oli ajatus ajautunut
samaan umpikujaan ja sinne läpipääsemättömään kinokseen takertunut:

»‒ ‒ niin kauan kuin voi talon hyötyksi työtä tehtä ‒ ‒»

Karjatarhassa lehdeksiä hakatessaan Eenokki oli tänään entistä
elävämmin tuntenut, että hän ei jaksa enää kauan talon hyödyksi työtä
tehdä, eikä kenenkään muunkaan hyödyksi.

Mutta kuinka on silloin käyvä, kun vapiseva käsi ei jaksa enää kassaraa
kohottaa?

Hän kätki ryppyiset kasvonsa suuriin kämmeniinsä ja nojautuen
pöytää vasten vaipui mietteisiinsä. Aika-ajoin hänen harmaa päänsä
tutisi, ikäänkuin joku olisi hartioista ravistanut, ja hän puhalsi
sieramistaan silloin tällöin pitkän, puoleksi viheltävän henkäisyn kuin
höyrykattilasta liian paineen.

Kamarin nurkassa iänikuinen, mustunut kaappikello ainoine viisarineen
mittaili hiljaisia yönhetkiä hitain askelin.

Vanhus kohotti päänsä ja katsoi ulos akkunastaan. Viimeinkin auringon
rusko Honkavaaran korkeitten petäjien latvoissa oli sammunut ja heikko
hämärä levittäinyt kaiken ylle. Talo, niityt, pellot, kaikki näyttivät
nukkuvan ja uneksivan.

Eenokki nousi ja kätki eläkekirjan arkkuunsa lukkojen taakse, puki
ylleen pukinnahkaisen puoliturkin, jonka harmaat karkeat karvat
törröttivät päällä päin, ja painoi karvalakin korvilleen. Sitten hän
salpasi saranoilla kääntyvän suojuksen akkunan eteen ja meni ulos.
Lukittuaan kamarin oven kahteen lukkoon hän kävellä köpitti maantietä
jonkun matkaa, kunnes talon näköpiiristä kadottua kampesi metsäpolulle,
joka peltojen ja niittyjen aitovartta noudatellen johti Honkavaaralle.

Kuta pitemmälle matka edistyi, sitä kiivaampaa oli kulku. Oli oltava
perillä sydänyön hetkellä — silloin se ilmestyy, jos on ilmestyäkseen.
Loppumatkalla Eenokki palavassa kiihkossaan koetti juosta lönkyttää
mutkittelevaa polkua kuin kömpelö karhu, puhkuen, hien valuessa
kasvoilta. Honkavaara läheni lähenemistään suurena, peloittavana,
salaperäisenä kuin tuhatvuotista untaan nukkuva jättiläinen, jota on
vaarallista herättää.

Vuoren juurelle päästyään Eenokki otti kätköstään kaatuneen hongan
ontosta rungosta puiseen varteen kiinnitetyn rautakoukun. Tämä ase
kädessä, huulet tiukasti yhteen puristettuina, ettei vahingossakaan
sanaa luiskahtaisi, hän hiipi eteenpäin varpaisillaan kuin arkaa lintua
väijyvä kissa. Viimein hän pysähtyi, kohotti aseensa iskuvalmiiksi ja
kurkottausi eteenpäin niin syvään, että oli kuukahtaa päin edessänsä
olevaan lähteeseen. Siihen asentoonsa hän jäi, valmiina iskemään
rautakoukkunsa kuparikattilan sankaan, milloin se vain näyttäytyisi.

Tähän Honkavaaran kuuluisaan lähteeseen on kätkettynä suuri summaton
aarre.

Muuan upporikas sotaherra oli muinoisina vainonaikoina siihen hopeansa
upottanut kuparikattilassa — saattoi olla useampiakin kattiloita.
Sitten oli sotaherra kaatunut taistelussa vihollista vastaan, eikä
kukaan tiennyt, minne hän oli määrättömät rikkautensa piilottanut.

Jonkun ajan kuluttua kuolemansa jälkeen herra oli ilmestynyt unessa
entiselle palvelijalleen kesäisenä yönä ja neuvonut aarteen. Siihen
uneensa herättyään mies oli kimmahtanut ylös vuoteeltaan kuin raketti
ja lähtenyt liinasillaan juoksemaan lähteelle. Hänen vaimonsa luullen
miehen tulleen hulluksi oli lähtenyt paitasillaan vilkaisemaan
jäljessä. Lähteelle ehdittyhän he olivat nähneet kuparikattilan täynnä
hopearahoja kelluvan veden pinnalla kevyenä kuin lastun. Kotkana oli
mies iskenyt sankaan sulin käsin ja alkanut, raastaa aarretta ylös.
Juuri kun hän oli saamaisillaan saaliinsa lähteen reunalle, ei vaimo
ollut voinut hillitä itseään, vaan oli huudahtanut ilosta. Ikäänkuin
näkymättömän käden tempaisemana oli kattila siinä silmänräpäyksessä
vajonnut syvyyteen niin äkkiä, että oli nyäistä entisen palvelijan
helvettiin herransa luo.

Siitä hetkestä alkaen oli mies istunut lähteen reunalla valoisina öinä
ja odottanut aarteen uudelleen ilmestymistä kuolemaansa asti — mutta
turhaan.

Monet nauroivat koko aarreasialle ja pitivät sitä satuna, mutta
kuitenkin oli aina joku, joka siihen uskoi. Ja Eenokki Aataminpoika oli
kaikkein uskovaisimpia.

Silmää räpäyttämättä hän yhä tuijotti lähteen kiehuvaan pohjaan. Mikä
helvetin tuli sitä kiehuttanee, ja kuitenkin sen vesi on kylmää kuin
jää ja niin läpinäkyvää kuin kirkkain lasi. Lähteen himmeän hopean
värisille seinille oli sirotettu yltyleensä hopeankirkkaita palloja,
isompia ja pienempiä. Mutta kun Eenokki niitä koukullaan kosketti,
särkyivät ne kuin saippuakuplat.

— Mitä!... Välähtikö kuohussa joku kiiltävä?

Eenokki kääpäsi koukullaan pehmeää pohjamutaa, joka hetkeksi sekoitti
osan lähteen vettä.

— »Ssaatana!» hän sähähti hampaittensa välistä kuin käärme.

Eenokkia suututti ja hävetti. Hän oli lukemattomat kerrat ennen
näinikään tyhjää kouraissut. Hän on pöllö, pöllö — pähkähullu! Ei
siellä ole mitään, eikä ole koskaan ollutkaan — valetta kaikki!

Mutta Eenokki oli aarteen orja, hän tiesi sen itsekin. Kun vesi taas
selvisi kirkkaaksi, tuntui jälleen siltä, että nyt — juuri nyt täytyy
kattilan pullahtaa esiin lähteen kuohuvasta kidasta. Hän puri yhteen
harvat jäljellä olevat hampaansa ja kohotti aseensa kuin tuulasmies,
joka on iskemäisillään atransa hauen niskaan. Auta armias sitä
kissanhännän vetoa, kun hän saa koukkunsa kattilan sankaan! Vetäköön
sotaherra aarrettaan alaspäin, hän kiskoo ylöspäin. Jumaliste, hän ei
hellitä koukun varresta — ennen vaikka päin lähteeseen.

Yhtäkkiä Eenokki hätkähti, kalpeni ja kallistihe nopeasti taapäin,
ikäänkuin välttääkseen äkillistä iskua. Hänen juuri sotaherraa
ajatellessa tämän hirveä haamu näyttäytyi lähteessä, karvaisena,
kasvoiltaan peloittavana, pitkä keihäs kädessä ojennettuna Eenokin
rintaa kohti. Pelosta vapisten vanhus aikoi hiipiä hiljaa pois
vaaralliselta paikalta. Mutta samassa hänen mieleensä iski vapauttava
ajatus. Hän kurkisti varovasti uudelleen lähteeseen ja näki siellä oman
pukinnahkaisen kuvansa. Eenokki käsitti nyt, että hän oli kammahtanut
omaa kuvaansa. Mutta miksi se ilmestyi juuri silloin, kun hän uhmaten
ajatteli sotaherraa, ja miksei hän kuvaistaan ennen huomannut, vaikka
sen olisi pitänyt näkyä kaiken aikaa hänen lähteeseen katsoessaan
— sitä hän ei ymmärtänyt. Siksi tämä seikka jätti hänen mieleensä
jäytävän epävarmuuden siitä, oliko äskeinen näky hänen kuvansa vai
sotaherran haamu — tai joku vieläkin pahempi.

Arveltuaan puoliyön hetken jo vierähtäneen ohi ja toiveensa taaskin
tyhjiin rauenneen Eenokki tunsi jännityksen lauettua pettymyksen
aiheuttamaa herpaisevaa väsymystä. Hän kätki koukkunsa entiseen
säilöönsä onttoon honkaan ja alkoi vaivaloisesti kavuta jyrkkää vuoren
rinnettä ylös. Sen päälle päästyään hän poikkesi polulta jonkun verran
syrjään ja vilkuiltuaan varovasti ympärilleen väänsi maan pinnalta
litteän sammalpeitteisen paaden pystyyn vieressä olevaa puunrunkoa
vasten. Kiven alla piilossa olleesta pienestä kuopasta hän nosti esiin
pyöreän läkkisen karamellipöntön. Vedettyään kannen auki hän työnsi
kätensä pönttöön kuin kirnuun ja otti sieltä polvelleen paksun nipun
setelirahoja, katseli ja hyväili niitä kuin äiti rakasta lastaan.
Kotitalosta saamansa perintöosuus ja lisäksi nuoruudessa muuten
hankkimansa omaisuus oli siinä koskematonna. Täällä maan povessa
maatessaan se ei ollut kasvanut, mutta ei ollut vähentynytkään. Eikä
se saanut vastaisuudessakaan vähentyä — ennen kappale sydämestä kuin
ainoakaan seteli toiselle.

Silloin tällöin peukaloonsa sylkäisten Eenokki laski visusti rahat ja
lateli ne yksitellen jälleen pönttöön.

— Oikein oli. Mutta kosteuttapas ovat imeneet itseensä.

Asetettuaan kivikannen jälleen kuopan päälle Eenokki pisti pöntön
kainaloonsa ja alkoi laskeutua vuoren rinnettä alas.

Aamupuolella yötä ehdittyään kamariinsa hän jännitti nuoran seinästä
seinään sänkynsä yli ja ripusti setelit sille kuivamaan. Maaten
selällään likaisella vuoteellaan päällyksettömän lammasnahkapeiton
alla, suu autuaallisessa hymyssä, hän katseli seteleitä, jotka
pitkänä rivinä näyttivät liitelevän hänen yllään kuin suojelusenkelit
levitetyin siivin.




III.


Oli lämmin, elokuun iltapäivä.

Viinamäen talossa oli seurat, oikeat uskovaisten eli kämmentäjien
seurat. Kaunis ilma ja naapurikylästä tulleen puhujan, räätäli Karstan
maine oli houkutellut paitsi kämmentäjiä paljon muutakin väkeä
kokoustalon pihamaalle, jossa räätäli pienen pöydän ääressä seisten
saarnasi. Vihreällä nurmikolla lähinnä puhujaa istui uskovaisten lauma
kylki kyljessä jäykän hartaana, silmät luotuina kiinteästi saarnaajaan.
Muut kuulijat oleilivat loitompana mikä missäkin.

Räätäli Karsta, laiha, tulisilmäinen mies, selitti testamentista
lukemaansa kohtaa aluksi hillitysti ja asiallisesti. Mutta nähtyään
edessään vain jäykkiä, kyyneleettömiä silmiä arvostelevina tuijottavan
häneen Karsta huomasi saarnaajamaineensa olevan vaarassa: se ei ole
pappi eikä mikään, joka ei kykene edes akkoja itkettämään. Räätäliä
suututti, hän kiihtyi kiihtymistään, samalla kun hän monen mielestä
poikkesi väärälle raiteelle, hypäten aiheettomasti helvettiin. Hän
kuvasi sen loppumattomia vaivoja, ja kidutusta niin elävästi ja
voimallisesti, että kuulijain selkäpiitä karmi kylmät väreet ja maa
tuntui polttavan jätkäin alla. Sinne joutuvat kaikki, jotka eivät
heihin liity, kaikki, jotka eivät taivuta päätänsä heidän käsiensä alle
ja saa syntejään anteeksi heiltä.

Uskovaisten joukosta alkoi kuulua itkuntyrskähdyksiä, voihkinaa ja
voivotusta, ikäänkuin he olisivat joutuneet siihen piinanpaikkaan, jota
puhuja juuri oli kuvannut. Siellä ja täällä horjahti joku heikkoverinen
pyörtyneenä nurmikolle pitkin pituuttaan. Näitä palttinankalpeita,
tylsästi eteensä tuijottavia virkeämmät käsikoukusta tukien taluttivat
kaivolle, valellen kylmää vettä heidän ohimoilleen.

Itkukohtauksen ohi mentyä puhuja alkoi kuvata taivaan iloja ja
ihanuutta, jotka heitä uskovaisia odottavat, myös niin kuulijainsa maun
mukaisesti, että useat heistä eivät malttaneet olla hiljaa alallansa,
vaan päästivät äänekkäitä naurun hörähdyksiä, hihkuivat ja syleilivät
toisiaan.

Räätälin puhuessa talon isäntä ja kirjuri olivat istuneet piilossa
vierashuoneen avatun akkunan pielissä, kuunnellen kuin varkain. Mutta
kun pihamaalla saarnan päätyttyä alkoi tavanmukainen kämmentäminen, he
asettuivat akkunan eteen katselemaan tätä toimitusta. Puhuja aluksi
kysyi, oliko osaveljien ja -sisarien omillatunnoilla seurakunnalle
tunnustettavia syntejä.

Olihan niitä tunnustettavia — lihan syntejä enimmäkseen.

»Sehän käy kuin rasvattu. Ei muuta kuin tunnustaa kolttosensa, kämmenet
kiireelle ja — sillä hyvä», huomautti kirjuri.

»Ei se aina niin helposti käy. Näkeekö herrässöötinki tuon pitkän
miehen korston — tuon yksinäisen tuolla syrjempänä?» kysyi isäntä
osoittaen sormellaan tarkoittamaansa henkilöä.

»Tuonko punatukkaisen hongankolistajan, joka pyyhkii kämmenillään
silmiänsä?»

»Senpä sen.»

»Äijä paran sydämellä näyttää olevan jotakin — jotakin todellista. Mikä
hän on miehiänsä?»

»Onpahan muuan mökkiläinen tuolta. Rannankylältä, Rannan Joosepiksi
sanotaan. Eräänä yönä tässä kesemmällä... No, turkinpunainen!...
jokohan Jooseppikin...?»

Huiskauttaen pitkää kättänsä kuin siten karkoittaakseen kaikki
epäröimiset Jooseppi päättävästi käveli puhujan pöydän luo ja
taivuttaen punaisen päänsä Karstan eteen sanoi:

»Anon hämmentämistä.»

»Näytät murheelliselta, veljeni. Mikä painaa raskaana sydäntäsi?» kysyi
Karsta.

»Se vene», oli lyhyt vastaus.

Kun kysyjä ei näyttänyt pääsevän asian perille, kuiskutti muuan
uskonveli hänen korvaansa jotakin.

»Niin... hm... niinkuin tiedätte, on tämä veli Jooseppi horjahtanut
synnin polulle, uskoville murheeksi, maailman lapsille iloksi. Mutta
nyt hän katuvaisena anoo anteeksiantamusta... Annetaanko?»

»Annetaan!»

Polvistuneen Joosepin pään päälle sateli nyt päällekkäin ladottuja
käsiä niin runsaasti, että hän oli luhistua kokoon ylenpalttisen armon
ja anteeksiannon painosta.

»Etkö sinä myös tahdo antaa veljelle anteeksi?» kysyi räätäli eräältä
kämmentäjältä, joka syrjempänä synkännäköisenä mulkoili toimitusta alta
kulmain.

»En anna», vastasi mies jyrkästi. »Siihen kalloon en laske kämmentäni
minä.»

»Et millään ehdolla?»

»Jos Jooseppi lyö kolmekymmentä markkaa pöytään ja viisi markkaa
sovinnolta, niin kuitit ollaan.»

»Et muuten?»

»En.»

»Ihminen on heikko.»

»Mutta vene on luja... Perhana!... menepäs ja kähvellä yöllä naapurisi
talaasta paras vene — paras tietysti, jopahan se huonoimman otti —
soutele sitä tappuratullot hangoissa virstamäärin vieraisiin valkamiin
ja myö hivauta omanasi tietämättömälle... Kämmentäkää mitä kämmennätte,
mutta minä annan Joosepille manuun syyslakiin — ja linnassa istuu mies.»

»Linnassa!» kulki kuiskaus uskovaisten joukossa.

Toinen toisensa jälkeen kämmentäjistä nykäisi kätensä Joosepin pään
päältä ja vetäytyi kammoen loitommalle, jättäen hyljätyn miehen kuin
alasti riisuttuna kaikkien katseltavaksi. Hän kohoutui polviltaan ja
lähti polkua myöten kotimökilleen raskain askelin, ikäänkuin kahleet
olisivat jo olleet jalkoja painamassa, uskovaisten jäädessä jatkamaan
seurojensa pitoa.

Eenokki oli heti seurojen alkaessa sulkeutunut kamariinsa pihan
perällä ja käsi korvan taustassa kuunnellut salaa oven raosta. Miestä
paraten olivat uskovaiset usein häntäkin kiven kovaan tahtoneet
seuraansa liittymään, olivat selittäneet, kuinka tärkeätä se olisi
juuri Eenokille, joka jo hoippuu haudan partaalla, ja miten kamalat
seuraukset voivat olla, ellei hän ajoissa tartu auttavaan käteen,
ellei ota vaaria viimeisestä etsikkoajastansa. Vaikka Eenokin täytyi
salaisesti myöntää kämmentäjien tässä kohdin olevan oikeassa, oli
hänelle vastenmielistä heidän opissaan ja menettelytavoissaan
vallitseva omakohtaisuus. Nähtyään millaisen voimallisen vaikutuksen
Karstan saarna teki eräisiin kämmentäjiin Eenokkia alkoi peloittaa
siinä piilevän jotakin yliluonnollista. Välttyäkseen vaipumasta liian
syviin itsetutkisteluihin hän sulki oven ja alkoi pöytänsä ääressä
saarnaavalla nuotilla lukea Freseniuksen »Omantunnon Kysymyxiä»,
jatkaen aamupäivällä alkamaansa »Ensimäistä Traktatia Dantzista ja
Spelistä.»

»Ämmä itä mitä taas ässä äspelihin tai taikka kortein ässä äslantein
ia tää ärrä täärninkein hoo eittä heittämisiin vee aa rantaa vaarantaa
etes pee yy arrä pyrkei etespyrkei hän osot osottamasa niiten katot
katottavaista vee ahin vahingota, samain näiten koo oo kolomen asian
hoo aaran haaran asianhaaran jii älä jäläkeen, ia pee pani myös siihen
sen ännä neljännen: Että mingä kautta ämmä eitän meitän ai aialliset
etus teetuxme etustuxeme ja tavaramme hukatan Iii Jumalan päälle
tee tarkoituksia päälletarkoituksia vastan, ia se ionga kanta ih
ämmä immeinen vie vietellään peto petoxen, ja vääryyten, se on toti
totisesti syndi ‒ ‒.»




IV.


Uskovaisten veisatessa seurojensa loppuvirttä poikkesi maantieltä
hevosella ajaen Viinamäen pihaan kaksi kämmentäjille outoa matkustajaa:
lihavahko keski-ikäinen herrasmies ja nuori hattupäinen neiti.

Tulijat huomattuaan isäntä kiiruhti vieraita vastaan.

»Patruuna Parrula», esitti mies tervehtiessään. — »Tyttäreni Anna.»

»Terve tulemasta», toivotti isäntä.

»Kiitos. Maantiellä taloa lähetessämme arvelimme, että meitä oikein
laulaen otetaan vastaan», sanoi patruuna leikillisesti. »Mutta
täällähän näyttää olevan hartaushetki.»

»Hm. — niin, sen tapaistahan se on olevinaan», vastasi isäntä.

»Niin, niin... Kaiketi herrastuomari on saanut kirjeeni, jossa ilmoitin
tulostamme?» kysyi patruuna.

»Kyllä — kiitos. Vieraat ovat hyvät ja käyvät sisään.»

»Teillähän on tässä pytinki kuin keisarin linna», kehahti patruuna
katsellen ympärilleen runsaasti kalustetussa vierashuoneessa. »Oikeassa
oli tuttavani varatuomari Strömberg suositellessaan teidän taloanne
majapaikakseni. Tunteehan herrastuomari Strömbergin niiltä ajoilta,
jolloin hän oli täällä tuomarin viransijaisena?»

»Ooja, kyllä minä Römperin tunnen... Niin, onhan näitä tässä suojia,
yksitoista tulisijaa. Kuinka monta huonetta herrasväki tahtoo
asuakseen?» kysyi isäntä.

»Eihän näin pieni perhe isoja tiloja tarvitse — kolme, neljä kamaria
ja kyökki riittää aluksi: tarvitsen yhden asuin- ja makuuhuoneekseni,
toisen konttorihuoneeksi, ja tyttäreni tietysti tahtoo oman kamarinsa.
Hyvähän olisi olemassa myös jonkunlainen vierashuone. Järjestämme oman
talouden, kun ehdimme saada tulossa olevat tavaramme, joiden mukana
tulee myös palvelijatar ja muutamia metsätöihin tottuneita miehiä.»

»Aikooko patruuna kauankin viipyä näillä main?»

»Tjaa — sitä on vaikea tietää vielä. Johtuu siitä, kuinka tukkiliike
rupeaa täällä sisämaassa luonnistumaan. Täällähän on vielä jotenkin
koskemattomat metsät?»

»Koskemattomathan ne on.»

»Aikomukseni on nyt aluksi syksyn kuluessa luettaa ja ostella jonkun
verran metsiä ja rakentaa pieni saha. Heti talvikelin tultua aletaan
ajot, ja ensi kesän alussa pitäisi saada saha käyntiin — ehkä myös
jonkunlainen oluttehdas. Kun liikkeessäni tulee olemaan monta rautaa
tulessa, tarvitsisin apulaisen. Ehkä herrastuomari voisi suositella
tällaiseen toimeen sopivaa, luotettavaa miestä paikkakunnalta?»

»Ei tahdo näin sydänmaissa, ei ainakaan lähikuuluvilla olla
koulunkäyneitä miehiä — mitähän vähän on pyhä- ja rippikoulua käyty.
Mutta miten mahtaisi olla — kyllä tässä meillä asuu muuan nuori
herrassöötinki, Tikander nimeltään...»

»Niinkö!» keskeytti Anna-neiti.

Huomattuaan vierellään istuvan talon tyttären punastuvan hän sanoi
ruotsiksi isälleen:

»Ta' honom, pappa.»

»Tuomari?... Ei, ei lakimiestä», epäsi patruuna.

»Herra Tikander ei oikeastaan ole käynyt tuomarin koulua loppuun,
vaikka häntä näin kansan kesken herrassöötingiksi sanotaan — miten lie
kirjat vähän luiskahtaneet kaivoon. Hän vain kirjoittaa tuomarille
ja toimittaa siinä sivussa vanhan nimismiehemme pieniä virkatehtäviä
täällä pitäjän laitapuolilla», selitti isäntä.

Patruuna mietti hetkisen.

»Näin meidän kesken: herra Tikander on kai kunnon mies?» hän kysyi
puoleksi kuiskaten.

»Miesten paraita pohjaltaan», kehui isäntä.

»Entä — onko hän viinaan menevä?»

»No, ei hän kyllä pikariin sylkäise, mutta ei silti ole mikään
rattijuoppo.»

»Tjaa... ehkäpä juuri hän on minulle oikea mies, jos muuten suostunee.
Onko herra Tikander kotona nyt?»

»Kyllä. Esteri, meneppä pyytämään herrassöötinki tänne alas», sanoi
isäntä tyttärelleen.

Kauriin keveydellä oli Esteri aina ennen kavunnut ullakon portaita,
vieden kahvia kirjurille tai mennen pyytämään häntä alas ruualle. Mutta
nyt tuntuivat portaat niin jyrkiltä, niiden askeleet niin korkeilta,
että piti käsin kaiteeseen tukien ikäänkuin vetää itseänsä ylös. —
»Niinkö!» viilteli hänen sydäntään vieraan neidin iloinen huudahdus.
Esteri pysähtyi kaksiosaisten portaitten välisillalle ja loi surullisen
katseen rappujen yläpäähän kuin johonkin saavuttamattomaan korkeuteen.
Vasta nyt hän oikein tunsi, kuinka syvästi hän oli kirjuriin rakastunut
— nyt, kun hänen naisellinen vaistonsa aavisti, mitä tulossa oli. Hyvä
Jumala, hän ei voi kestää sitä. Esteriä väsytti sormenpäitä myöten,
hänen teki mieli heittäytyä pitkäkseen siihen portaitten välisillalle
ja itkeä — itkeä.

»Isä pyysi herrassöötingin tulemaan alas, tuli vieraita», sanoi hän
tultuaan kirjurin kamariin.

»Ketä vieraita, lintuseni?» kysyi kirjuri ja tapansa mukaan kietoi
kätensä Esterin kaulalle.

»Se tuli nyt se tukkiherra.»

»Yksinkö?»

»On sillä tyttärensä mukanaan.»

Esteri tunsi kirjurin otteen kaulallansa jonkun verran heltiävän.

»Entäs rouva?»

»Neiti sanoi, että hänen äitinsä on kuollut.»

»Vai niin... täytyy mennä», sanoi kirjuri ja taputti Esteriä
kiireisesti pari kertaa olalle. »Mutta yksi asia, Esteri: vieraitten
nähden meidän tulee käyttäytyä, niinkuin välillämme ei olisi koskaan
mitään ollutkaan.»

»Minkä tähden?»

»On parempi sillä lailla — eikö niin?» houkutteli kirjuri, ikäänkuin
hänellä olisi ollut joku hätä.

»Niin — niin kai», huokasi Esteri.

Kirjurin oltua jonkun aikaa vierashuoneessa patruuna otti laukustaan
tulijaispullon. Miesten maistellessa sen hienomakuista sisältöä,
siirtyi talon emäntä neidin seurasta juomapöydän ääreen, istui
patruunan viereen ja ristiin liitetyt kädet helmassa leväten nuokutteli
uskovaisten tapaan jonkun aikaa äänetönnä ruumistaan.

»Voi, miesparat, mitä kadotuksen tulivettä nielettekään», sanoi hän
vihdoin nuhtelevasti. »Me uskovaiset emme ryyppää — eivät miehetkään.»

Sitten hän käänsi katseensa suoraan patruunan silmiin ja kysyi:

»Joko se tämä herra on autuas?»

Patruuna sipaisi nopeasti kädellään päänsä yli vasemmalta oikealle,
samaan suuntaan kuin hänen pitkät hiussuortuvansa olivat kammatut
kaljun päälaen suojaksi. Isäntä rypisteli tyytymättömänä kulmiaan
ja kirjuri odotti patruunan maailmanmiehenä lyövän asian leikiksi
tai katkaisevan jyrkästi keskustelun uskonasioista. Mutta tapahtui
päinvastoin. Parrula, osottautuen tarkaksi Sanan tuntijaksi, alkoi
puhua kuin paras pappi. Varsin seikkaperäisesti hän puolusti väitettä,
ettei se, mikä suusta menee alas, saastuta ihmistä, tukien esitystään
raamatun esimerkeillä Noan viinamäestä alkaen Kaanaan häihin ja
helluntaijuhliin asti. Tultuaan keskustelun jatkuessa tuntemaan emännän
uskonnollisen kannan anteeksiannosta ja käsien päälle panemisesta hän
hyväksyi senkin täydellisesti, lupasi itsekin silloin tällöin pistäytyä
uskovaisten kokouksissa, vieläpä, jos tarpeelliseksi nähdään, antaa
kämmentääkin itsensä.

Emännän poistuttua ja miesten jatkettua tulijaisryyppyjen naukkaamista
siihen asteeseen, jolloin ollaan kohteliaita, varomattoman avomielisiä
ja pidetään kyyneliin asti liikuttavia puheita vanhoista muistoista,
kertoi patruuna:

»Minä olen alkanut köyhästä, hyvät herrat. Lapsena olen kulkenut
kerjuupussi olalla kruunun sarkaa pitkin ja rukoillut leipäpalaa
henkeni pitimiksi. Minä olen nähnyt nälkää ja vilua ja minua on
potkittu kuin kulkukoiraa maantielle rikkaitten ovilta. Minä itkin,
purin hammasta ja kädet nyrkissä kuljin eteenpäin, hautoen kiusatussa
mielessäni: kun kasvan isoksi ja saan suuret hampaat, niin minä puren
sääreen teitä, perkeleet, kuin ärsytty koira.»

Patruuna pysähtyi pidättääkseen lapsuutensa muistojen aiheuttamaa
liikutusta.

»Isommaksi kasvettuani pääsin kyytipojaksi muutamaan majataloon. Piti
lähteä matkaan yöllä ja päivällä, tuiskussa ja pakkasessa huonoissa
riitineissä; siksipä onkin näiltä ajoilta ranteissani lähtemättömänä
muistona reumatismi, joka tekee kirjoittamisen toisinaan hyvin
vaikeaksi. Mutta matkustavilta herroilta oppii paljon kyytipoika, jolla
on korvat kuulla. Kuskipukki oli minun ensimäinen koulupenkkini, jossa
sain kuulla monta ja monenlaista opettajaa. Muutaman vuoden käytyäni
tätä kuskipukkikoulua eräs matkustaja toimitti minut juoksupojaksi
suureen kaupunkilaisliikkeeseen. Sain käydä jonkun verran oikeata
koulua, pääsin puotipojaksi, ylenin konttoristiksi, siitä suuren
puutavaraliikkeen johtomieheksi — ja nyt seison omilla jaloillani.
Niin, hyvät herrat ... Ja teille, herra Tikander — patruuna käänsi
puheen ruotsiksi — kun nyt olemme kättä lyöden tehneet sopimuksen,
annan yhden tärkeän neuvon: jos aiotte menestyä, nopeasti nousta tällä
alalla, niin pistäkää niin sanottu omatunto taskuunne... Skål!»

»Skål!»

»Terveydeksi, herrastuomari!»

»Terveh!»

Tikander, joka tällä kertaa käytti konjakkia tavallista säästeliäämmin,
siirtyi illemmalla viereiseen huoneeseen Anna-neidin ja Esterin
seuraan. Tehtyään salaisia vertailuja neitosten kesken, johtui hänen
mieleensä yö ja päivä: vaalea toinen ja toinen tumma. Esteri niinkuin
metsän valkoinen ruusu, kaino, hiljainen, siniset silmät kuin valkeat
terälehdet avoinna auringolle. Toinen, vieras neiti, kuin jalostettu
puutarhan kukka, väkevät värit, huumaavat tuoksut, mustien silmien
takana tumma tuntemattomuus.

»Kuinka neiti Parrula uskalsi lähteä sieltä suuren maailman elämästä
tänne sydänmaan yksinäisyyteen, eikö peloittanut mahdollinen ikävä ja
seuran puute?» kysyi Tikander.

»Kyllä se vähän peloitti, ja kyllä siinä vaaka kallistui puoleen ja
toiseen, ennen kun lopullisen päätökseni tein», sanoi neiti.

»Oli varmaan hyvin painava syy, joka kykeni kallistamaan vaakalautasen
lähtönne eduksi?»

»Oli — isä on niin yksin.»

»Isänrakkaus painoi siis enemmän kuin kaikki muu?»

»Niin. Eikö menettelyni ole oikea teidänkin mielestä, herra Tikander?»

»Ah!... se on enemmän kuin oikein.»

»Muuten, lieneekö täällä sentään niinkään yksinäistä», arveli neiti.
»Onhan meitä tässäkin jo riittävä seura.»

»Ei minusta ole», sanoi Esteri vaatimattomasti, kuunneltuaan mykkänä
toisten keskustelua.

Tikander ja neiti vilkaisivat hymyillen toisiinsa.

»Miksi neidistä ei olisi?» kysyi Anna.

»Ei vaan — enkä minä mikään neiti ole», väitti Esteri punastuen, sillä
seuratoverien hymystä päättäen hän arveli lausuneensa jotakin tyhmää.

»Rouva sitten, tai siksi tuleva — ai, minä aavistan. Saako onnitella
neitiä ja herra Tikanderia?»

»Ee-ei, ei saa», sanoi Esteri, jonka teeskentelemättömästä hymystä ja
rehellisistä silmistä molemmat toiset lukivat kuin kirjasta: jos se
tietäisi tuo vieras neiti, mitä välillämme on ollut, niin vähemmän se
onnittelisi. Mutta sepä ei tiedä, ei yhtään mitään.

»Erehdys, hyvä neiti, ei mitään semmoista», sanoi Tikander hämillään,
ja neidin katseen kääntyessä hetkiseksi toisaalle hän pudisti kiivaasti
päätänsä Esterille, huulissa ja silmissä tuima, vihaisesti varoittava
ilme.

Se vaikutti kuin puukon pisto Esterin sydämeen. Hänen päänsä nuokahti
alas ja silmissä kuvastui hukkuvan hätä.

»Lähdemmekö ulos kävelemään?» ehdotti Anna-neiti, kun keskustelusta ei
tahtonut tulla enää mitään.

»Hyvin mielelläni, jos suvaitsette», myöntyi Tikander.

»No, miksi noin allapäin, Esteri? Menkäämme kävelemään kolmisin, ulkona
on kaunis kuutamo», suostutteli Anna.

»Niin, ehkä Esteri tulee mukaan», lisäsi Tikander välinpitämättömästi.

»Ei, en minä tule», sanoi Esteri, silmät yhä luotuina lattiaan,
ikäänkuin hän olisi nähnyt edessään jonkun hirveän näyn.

Pyynnöistä välittämättä, jos lie niitä kuullutkaan, Esteri ei liikkunut
paikaltaan. Vasta toisten mentyä hän hoippui ulos kuin unissakävijä.
Kuunneltuaan pihassa jonkun aikaa Anna-neidin ja Tikanderin etenevää
puhelua ja iloista naurua hän hiipi kamariinsa. Äidin myöhemmin tultua
huoneeseen hän tapasi Esterin sängyssä makuullaan itkemässä.

»Mikä sinun on, rakas lapsi?» kysyi hän ja laski kätensä hellästi
Esterin otsalle, joka tuntui ainoastaan hiukan kuumalta.

Vastaamatta mitään Esteri katsoi äitiinsä itkettyneillä silmillään kuin
tuntemattomaan, vilkuili sitten ympärilleen, niinkuin olisi katseillaan
etsinyt jotakin. Kun äiti yritti kohottaa häntä hartioista parempaan
asentoon, tuntui Esterin ruumis hervottomalta kuin lankavyyhti, pää
hervahti alas ja hänen kurkkuunsa tunkeutui jotakin tukahduttavaa,
jota hän vaikein ponnistuksin koetti niellä alas, ikäänkuin joku olisi
kaulasta kuristanut.

»Herra varjelkoon! Mikä sinua vaivaa?» hätäili äiti yhä.

»Antakaa minun olla», sanoi Esteri ja hengitti raskaasti.

»Sinä olet säikähtänyt tai saanut jonkun muun kohtauksen. Otatko, niin
annan tuolta kaapista säikäystippoja» kysyi äiti.

»En minä mitään tarvitse, antakaa minun olla.»

»Tai ottaisitko kokeeksi Tiilmannin tippoja?»

»Hyvä Jumala!... pitäkää tippanne», sanoi Esteri huiskauttaen
kärsimättömästi kättänsä.

»Sinä suotta äksyilet, vaikka olet sairas ‒ kun nyt ei tiilmannitkaan
kelpaa. Näkyy täällä rohtopullon pohjassa olevan vielä pisara
sydämenvahvistustippojakin — ottaisitko niitä?»

»Kuulkaa, äiti, joko ne ovat tulleet?» Esteri käänsi puheen toisaalle.

»Ketkä ne?... Niin, sinä tarkoitat herrassöötinkiä ja röökinätä. Johan
nuo tulivat. Se näkyy herrassöötinki heti ensi iltana tarrautuneen
tuohon heitukkaan kuin kiiliäinen lehmän häntään. Aina se vakka
kantensa valitsee. Tuonne kun menin nurkkakamariin, niin eikös olla
siellä piiloisessa nurkassa yhdessä nikulissa hiljaa kuin hiiret,
herrassöötingin käsivarret vanteina röökinän vyötäisillä... Voi, voi,
vihlasiko taas? Sydämestäkö se ottaa?»

»Sydämestä. Äiti antaisi nyt niitä sydämenvahvistustippoja.»

Esterin nielaistua lääkkeen äiti seisoi sängyn vieressä jonkun aikaa
äänettömänä, rohtopullo toisessa kädessä, teelusikka toisessa,
ikäänkuin odottaen tippojen salassa tekemää vaikutusta.

»Tuntuuko nyt paremmalta?» hän viimein kysyi.

»Tuntuu.»

»Koeta sitten nukkua, että paranet», kehoitti äiti.

Kuinka pitkälle yö lienee jo kulunut, kun emäntä, joka Esterin
rauhattoman kääntelehtimisen takia ei tahtonut saada unta silmiinsä,
kuuli tämän sanovan:

»Äiti — joko äiti nukkuu?»

»En, lapseni. Tarvitsetko jotakin?»

»Kuulkaa — tehän tiedätte, kun olette uskovainen — pääsiköhän se Bertta
taivaaseen?»

»Mikä Bertta?»

»Se köyhä tyttö, josta lauletaan veisussa 'Bertta ja Vilho'. Minä
laulan hiljaa — laulanko?»

»Laulahan sitten.»

    »Oli eräs talo varakas
    tuolla Keski-Suomessa.
    Sen pojan nimi Vilho oi'
    ja vilkas luonteeltaan.»

»Älä, Esteri, laula tuommoisia maallisia renkutuksia», keskeytti äiti.
»Veisaisit ennemmin jumalisia lauluja Siionin kanteleesta... Miten
sille Bertalle sitten kävi?»

»Se tappoi itsensä — hyppäsi koskeen.»

»Voi, tyttö raukkaa, kun piti joutua nuorena kadotukseen.»

»Niin, mutta eikös niille anneta armoa, jotka surmaavat itsensä sen
takia, että sulhanen on pettänyt?»

»No, jospa hyvinkin näille petetyille vielä välitilassa annettaneen
armo parannukseen, niinkuin vedenpaisumuksessa hukkuneille, kun
poloisten tekoseen on vähän niinkuin toisen syy.»

»Mikä se semmoinen välitila on?» kysyi Esteri.

»Se on se paikka, jossa ollaan ja odotellaan viimeistä tuomiota. Mutta
miksi sinä nyt näitä kyselet? Koetetaan nukkua.»

»Ei, valvotaan nyt tämä yö yhdessä, äiti... ei tiedä, vaikka ei enää
ensi yönä yhdessä oltaisikaan.»

Äiti kohotti päänsä pieluksesta, niinkuin olisi kuullut väärin.

»Mitä!... mitä sinä sanot?»

»Kuulkaas, äiti.»

»No?»

»Eikös niin ole, että taivaassa on kaikilla valkoiset vaatteet yllä?»

»Valkoiset vaatteet, kruunut päässä ja palmunoksat käsissä, niinkuin
morsiamilla.»

»Voivatkos ne petetyt morsiamet ilmestyä sellaisissa puvuissa
pettäjilleen täällä maan päällä — unessa eli muuten?»

»Ehkä voivat, mutta koeta nukkua nyt.»

»Minä koetan.»




V.


Harvaan ja säännöllisin väliajoin kuin koneen terä putoili Eenokin
havurauta pölkyn päähän hänen hakatessaan lehdeksiä Viinamäen
karjapihassa. Rouhitun lehdeskasan hitaasti kasvaessa havutukin tasalle
hän nosteli sen kaksihaaraisella puutaikolla isompaan kasaan ja siirsi
pölkkyä tarpeen mukaan ulommaksi.

— Alkaa tuo tukkikin kulua jo liian matalaksi ja pyöreäpäiseksi,
vaikka on koivuista janhuspuuta. Monta onkin jo iskua saanut
visaiseen kalloonsa — kuinka monta liekään. On vaikea pidellä siinä
hakattavaansa, ja ottaa selkään kumarassa. Olisi saatava uusi pölkky
— jos häntä lie enää uuden tarvitsijaa; ja onpa näitä jo tullut
tarvituksikin yhden miehen osalle. Olisivat tuossa yhdessä rantteessa
kaikki käyttämäni havutukit, ja kun ottaisi ja latoisi ne korvastimien
väliin, niin niistä tulisi hyvinkin sylinen riihipino, likipitäin
vuoden tarpeet. Ollapa tuossa koskemattomana kaikki se havun ja
lehdeksen törky, minkä kolmen, neljän vuosikymmenen vieriessä olen
rouheiksi kopsinut, niin siinä olisi kasa korkea kuin Paapelin torni.
Sen kun huipulle kiipeäisi ja maailmaa katselisi, niin sieltä voisi
aueta katsojalle hyvinkin aveat näköalat... Hmm...! On se yhtäkaikki
vähän kummallista tämä ihmisen elämä. Sitä olen minäkin ollut joskus
nuori, kipotellut ja heittänyt häränpyllyä tuossa pihanurmikolla.
Mutta jopa siitä on sen jälkeen monet heinät niitetty ja pitkä
on vierähtänyt ajan purto, mitä liekään ajastaikoja yksin lukien
siinä kahdeksan-, yhdeksänkymmenen korvilla. Isäukko kuoli siinä
keväthölseessä, Markun päivä olikin, ja vanhin veli, Hesekiel —
vattupensas kukkimassa jo senkin päälaella — astui isännyyteen. Jäin
tähän syntymäsijalleni elelemään naimattomana setämiehenä — olihan sitä
niinkuin puheen tapaista olevinaan sen Rummakon Ievastiina-vainaan
kanssa piipahtaa vähän vihillä, mutta ei päästy puhetta pitemmälle,
siihen se lärähti — se, niinkuin monet muutkin meiningit. Noh, sielläpä
häntä tavannee Ievastiina-vainaankin, kun tästä tuonnempana samoille
teille kampeutuu... Montahan sitä on nähty. On tuo kuolemakin jo liki
päätäni hiipaissut, parikin kertaa. Kerran Luijankoskea laskiessani
vei veneeni kiveen, löi kokan mäsäksi seitsemättä kaaripuuta myöten
ja heitti miehen kiehuvaan koskeen — mutta täällä ollaan vielä.
Toisen kerran ollessani Mustikkasuon niityllä heinää niittämässä löi
salama viitakkeeni terään, nakkasi miehen pari syltä ilmaan ja sieltä
mätkäytti mahalleen märkään nevaan — mutta täälläpäs ollaan... Oli se
Jumalan lykky se, että hoksasin pyytää Hesekieliltä sen syytinkikirjan
aikanaan ja että se tuli kihlakunnassa vahvistettua ja vahvistus
uusittua aina kymmenen vuoden päästä. Sitä semmoista paperia ei ikinä
olisi antanut veljenpoika, tämä talon nykyinen haltija, joka on ollut
repimässä rikki sitä entistäkin, riidellyt monet maalait, aina hoviin
asti. Mutta eihän se ole ehjälle mitään mahtanut... Niin vain. Sitä
olen silpiytynyt kuin nuoren vihreän metsän ympäröimä kelohonka yksin
aikalaisistani tänne maailman erämaahan.

Eenokin mietteet keskeytyivät, kun tuvasta tuli useita patruunan
miehiä, kädessä valmistamansa puuhaarukat, jotka he pihassa
kiinnittivät pitkien, valkeiksi kuorittujen riukujen nenään. Notkuvat
saitat keihäinä olalla miehet lähtivät suoraan peltojen ja niittyjen
poikki Honkavaaraa kohti. Eellinnä kulki Tikander, sileäksi höylätty
laudankappale kainalossa ja jaloissa pitkävartiset pieksut, kuten
toisillakin miehillä.

Eenokki pysäytti hakkuunsa ja katsoi pitkään menijöitten jälkeen.
Mitä kumman kojeita ne ovat nuo? Ja mitä tekemistä miehillä on
Honkavaaralla? Yhtäkkiä hänen; mieleensä iski kamala aavistus: aarteen
etsijöitä! Hän näki hengessään, kuinka joku miehistä painaa pitkän
koukkupäisen riukunsa lähteen pohjasta veden kulkutietä myöten maan
uumeniin, yhä syvemmälle ja syvemmälle, tarttuu riu'un latvaan ja
polvistuen lähteen laidalle kurkottaa käsivartensa saitan jatkoksi,
niinkuin ottaisi varsikapalla vettä liian syvästä kaivosta. Oltuaan
vähän aikaa siinä asennossaan mies alkaa nostaa riukuansa ylös,
hitaasti, varovasti, ettei koukku luiskahtaisi irti kattilan sangasta.
Tuntuu raskaalta. Miesten seisoessa kehänä lähteen ympärillä tarttuu
yhä useampia käsiä riu'un varteen... ja... Perhana!... Ettei hän ole
tuota keinoa hoksannut.

Vanhus rauhoittui jonkun verran, kun vuoren juurelta alkoi kuulua hänen
puukellonsa soittoa ja sen vaiettua lyhyitä huudahduksia. Hän koetti
käsi korvan taustassa kuunnella, mitä miehet möykkävät, mutta ei voinut
eroittaa sanoja. Eenokin kauhuksi miehet alkoivat huudosta — päättäen
kohoutua hitaasti vuoren rinnettä ylös — suoraan hänen rahakätköään
kohti. Kuta korkeammalle he nousivat sitä suuremmaksi kasvoi Eenokin
pelko. Kuitenkaan ei ollut pahinta hätää niin kauan kuin ääntä kuului;
se oli merkkinä siitä, että mitään ei oltu huomattu. Mutta lopuksi
tapahtui se mitä hän jo alunpitäen oli aavistellut: vuoren huipulla,
ihan kätkön kohdalla huudahdukset lakkasivat kuin tikkua taittaen.
Selvää oli: joku miehistä on sattumalta astunut paadelle, joka on
hiukan onnahtanut, ontosti kumahtanut ja herättänyt miehen epäluuloa.
Tämä on nostanut kiven reunaa ja — siinä ovat kaikki kuin korpit
haaskan kimpussa, köyhän miehen ainoan aarteen... Tai olisiko pitänyt
löytönsä yksin eikä olisi hiiskunut toisille mitään.

Eenokin naama kouristui surkeaan tuskan väännökseen. Hän kopeloi
koukkuiset sormensa ristiin ja käänsi katseensa syyskorkeata taivasta
kohti:

»Jumala varjelkoon — khuu!»

Se huokaus tuli sydämen pohjasta. Mutta ikäänkuin ei olisi sittenkään
jaksanut oikein luottaa kaitselmukseen tässä asiassa hän yritti useita
kertoja lähteä vuorelle, kulkikin jo jonkun matkaa sinne päin, mutta
pyörsi kuitenkin väliltä takaisin.

Vuorella vallitsi Eenokin mielestä kokonainen iankaikkisuus pahaa
tietävää hiljaisuutta, kunnes möykkäminen taas alkoi, etääntyi
vähitellen vuoren takaisia sydänmaita kohti, yhä hiljeten ja lakaten
viimein kokonaan kuulumasta.

Eenokki jatkoi taas hakkaamistansa, väliin kiivaasti, väliin
hidastellen ja unohtuen toisinaan pitkäksi toviksi seisomaan pölkkynsä
viereen, käsi kassaran varressa katsellen Honkavaaralle.

Kun eväättömät metsänlukijat iltapäivällä palasivat kotiin nälkäisinä
kuin sudet, Eenokin teki mieli iskeä kourin heidän kurkkuunsa kuin
pentujaan puolustava peto ja ottaa omansa pois. Ulkonaisesti hän
pysyi kuitenkin täysin tyynenä, silmäili vain salavihkaa, pullottiko
miesten povessa tai housuntaskuissa mitään epäiltävää, ja koki heidän
puheistaan ja eleistään tarkata, oliko metsässä tapahtunut jotakin
erikoista. Mutta näitten tutkimustensa avulla hän ei voinut päättää
sitä eikä tätä. Ehkä eivät ole löytäneetkään aarretta enempää kuin
rahakätköäkään. Tai jos ovat löytäneet, osannevat löytönsä salata,
kaiken maailman kulkijamet.

Illemmalla Eenokki lähti omia piiloisia polkujaan myöten Honkavaaralle
katastamaan, mitä miehillä siellä on ollut tekeillä. Hän meni ensin
lähdettä tarkastamaan. Siihenpäs ovat jättäneet riukunsa puuta vasten
nojalleen, aikovat kai jatkaa naaraamistaan vastakin, kun eivät tänään
nähtävästi ole onnistuneet. Ja tuossa on niiden tuohilippo pistettynä
pystyyn varrestaan lähteen laitaan. Ne ovat siinä juoneet ja loirineet,
pilaavat vielä koko meiningit.

Lähteeltä Eenokki lähti kapuamaan vuoren rinnettä rahakätkölleen.
Saahan nähdä, miten siellä on asiat... läpättää tuo sydänkin kuin
lampaan häntä. Tarttuen kourin kuopan kansikiveen hän hetken epäröi,
ennenkun uskalsi raottaa paaden laitaa ja kurkistaa sen alle. Tallella
näkyy olevan pönttö, mutta... Eenokin kädet vapisivat niin, että hänen
oli vaikea saada kantta auki. Laskettuaan nopeasti rahat hän tänään
toistamiseen risti kätensä ja käänsi onnellisen katseensa taivaalle.

»Jumalalle kiitos ja kunnia — khuu!» Rauhoituttuaan ja piiloitettuaan
rahat jälleen kuoppaan Eenokin suu vetäytyi vahingoniloiseen
irvistykseen. Miehet näkyvät tässä levähtäneen mäen päälle päästyään.
Istuksineet tuossa sammalmättäillä, tupakoineet ja sylkeä ropsineet
— eivätkä ole aavistaneetkaan, mikä kallis aarre on ollut siinä ihan
käden ylettyvillä. Eenokin oli oikein hyvä olla. Mutta kun hän katseli
taas metsänlukijain veistämiä valkeita pilkkuja suurten petäjien
kupeissa ja arvasi niiden merkityksen, tuntui hänestä, ollen tottunut
pitämään Honkavaaran seutuja omana rauhoitettuna alueenaan, tämä kaikki
metsän pyhyyden loukkaukselta. Ennen kaikkea hän oli levoton aarteen
suhteen; siinä asiassa oli ryhdyttävä toimenpiteisiin.




VI.


Seuraavana aamuna Eenokki nousi vuoteeltaan varhain ennen kukon
laulua ja pukeutui tapansa mukaan pukinnahkaiseen puoliturkkiin
ja karvalakkiin, joista tamineista hän vanhoilla päivillänsä ei
luopunut kesälläkään. Sitten hän otti arkustaan muutamia hopearahoja
taskuunsa, asetti emännän edellisenä iltana salaa täyttämän eväskontin
viilekkeistä selkäänsä ja keppi kädessä lähti jalkaisin taivaltamaan
»Korpijärven ukon», kuuluisan tietomiehen pakinoille kauas toiseen
pitäjään kysymään neuvoa aarre-asiaan.

Vasta kolmantena päivänä Eenokki ehti matkansa perille ukon pieneen
harmaaseen taloon. Sisään astuttuaan hän näki avaran savutuvan
penkeillä useita ennen tulleita avunanojia istumassa. Karsinan puolella
näkyi olevan mielisairas nainen sidottuna köysillä seinään kiinni,
ja jostakin ulkoa kuului miehisen mielipuolen hirveitä huutoja.
Tervehdittyään Eenokki istui penkille toisten odottajien joukkoon.

»Mistä maan äärestä se tämä vanhus on?» kysyi Eenokin vierustoveri,
vetäytyen arkaillen hiukan loitommalle.

»Olenpahan vain tuolta naapuripitäjästä, Viinamäen entisen
Aatami-vainaan poikia», vastasi Eenokki.

»Vai sen poikia. Minnekä sitä vanhan matka pitää — vai ukon pakeilleko
on asiat teilläkin?»

»Ukollehan sitä vähän on asian nimellistä.»

»Kiersi kylmän renkaan sydämeni ympärille, kun vääntäysitte tupaan,
turkki nurin yllä: hulluja näet käy täällä parannuksilla väliin
yksinkin. Mutta te taidatte ollakin sama äijä, jonka on määrä tänään
tulla kysymään neuvoa jostakin aarteesta?» Eenokki säpsähti.

»Kuka sitä on sanonut?» hän kysyi.

»Ukko tuota kuului aamupäivällä haastavan.»

»Kukas sen on ukolle sanonut?»

»Kukahan lie — sillä on, ukolla, omat sanojansa. Hän näet tietää
edeltäpäin kaikki, niinkuin senkin, ketä kunakin päivänä hänen
luoksensa tulee ja millä asioilla mikin.»

»Taitaa ollakin tämä oikea noita, taitaa olla vielä härevämpi kuin
Löytynmäen vaari?»

»Oikea on. Löytynmäen vaari ei kelpaa tälle kyytipojaksikaan.»

»Mistähän lie ukko tietonsa saanut?»

»Pohjanmaalla se kuuluu ne saaneen eräältä rovastilta Kokkolan
matkallaan. Samalta papilta, jota piru kuuluu henkiheittona kuletelleen
— ja sen kelkkaan sitä kuoltuaan ukkokin istuu — kuuluu saaneen kaksi
suurta kirjaa, joista toinen, punaisilla puustavilla räntätty, kuuluu
olevan kuudes Mooseksen kirja; mutta sitä ukko ei näytä kenellekään
syrjäiselle.»

Heidän puhelunsa keskeytyi, kun suuri, romuluinen ukko kalalta
koteutuen astua lääpötti tupaan, märät virsut jaloissa. Pysähtyen
hetkeksi ovensuuhun vieraita tarkastamaan hän sanaakaan lausumatta
poistui eteisen läpi tuvan vastapäätä olevaan kamaripöksään, joka oli
jonkunlainen vastaanottohuone olevinaan.

Ensimäisenä odottajista meni ukon pakeille muuan kalastaja, ollen
vuorossa vanhin.

»Kun minun koukkuvehkeitäni näyttää tuo veden karja tänä syyskautena
katselevan kierosilmin, niin alkoi viimein epäusko mielessäni
kolkuttaa, olisinko miten kuten tietämättäni tullut myrryttäneeksi
veden haltijaväen nurkumieliseksi itseäni kohtaan — tai olisiko ehkä
kateen silmä syynä tähän kalakatoon. Pyörähdin nyt ajan ollen isännältä
kysäisemään, miten saisin entisen hyvän kalaonneni takaisin», esitti
kalastaja asiansa.

Ukolla oli vastaus heti valmiina.

»Ota tieltä löydetty virsu mukaasi rannalle, kerää ruohoja tai
muuta veden tuomaa pärtöä lisäksi ja sytytä nuotio tuleen.
Ripusta koukut kielustimistaan savuun riippumaan ja ammu lepästä
tehdyllä jousipyssyllä, johon olet laittanut punaisesta langasta
yhdeksänsolmuisen jänteen, yhdeksän kertaa koukkunippuun
tervasnuolella. Apposien sisään, joina käytät pieniä murokkaan
poikasia, pane puuntoukkia. Kun lähdet koukkujasi laskemaan, ota
mukaasi vasta, joka on tehty kolmelta veromaalta, yhdeksän oksaa
kultakin, ja kylvetä sillä vastallasi veden emäntä.»

»Mielelläänhän tuon palveluksen emännälle tekisi, kun ottaisi ja
tietäisi, miten ja missä ylhäisyyttään olisi kylvettää ropsittava.»

»Istu veneen perätuhdolle koukunlaskupaikalla ja läiskytä vastallasi
vettä veneen kahden puolen. Kun olet koukut laskenut, heitä vanha raha
vasemman olkasi yli veteen. Näin on veden emäntä hyvitetty, jos liet
mieltänsä loukannut. Onko sinulla vielä muuta kysyttävää?»

»On väliin ottanut luontooni ja merkitkin viittavat sinne päin, että
joku pitkäkyntinen hiiviksii öisin koukkujani kalailemassa, vähääkin
vähentämässä. Olisikohan olemassa muita pihtejä kuin lainkoura, joilla
kälmin kynsiä voisi nipistää vähän lyhemmiksi?»

»Ooja. Leikkaa lapaset kädessä kappale koukkulankaa, josta epäilet
kaloja varastetun. Kaiva näverillä reikä sellaiseen rantahakoon,
jonka toinen pää on vedessä, toinen maalla, pane lanka reikään ja lyö
kolmikanttinen kiila suulle. Kolmena torstaina peräkkäin käy lyömässä
kiilaa lujempaan ja sano: Purista, perkele, varasta, että vapisee.
Sillä se on tehty.»

»Entäpä, jos varas alkaisi lykätä katumusta kuin karvaköyttä ja
heittäytyisi armoille, miten voro olisi niistä pinteistä päästettävä?»

»Kun otat tapin reiästä pois, on varas vapaa.»

»Alkaa tässä kohtapuolin syysmuikun veto, niin olisin yksin häpein
kysäissyt vielä nuotankin taikaa.»

»Kaiva nuotan perälautaan reikä ja pane siihen elohopealla täytetty
ja pihlajaisella naulalla suljettu metsäkanan kynä, jonka kiinnität
yhdeksällä vuolaisulla tehdyllä leppänaulalla. Kun korjattavana
ollutta nuottaa lähdet viemään tuvasta ulos, on sen perään heitettävä
leipälapioita, piakoita, korennolta ja pieniä istuimia. Vesille
lähdettäessä on nuottamiesten heitettävä airoillaan vettä maalle
yhdeksän kertaa.»

»Vai ei muuta. No, kost' Jumala. Mitäs nyt ollaan velkaa?» kysyi
neuvottu.

»Mitäpähän lie, itse tiennet», sanoi ukko.

Kalastaja jätti pöydälle hopearahan, ja sisään astui vuorollaan muuan
metsänkävijä pyssyineen ja koirineen.

»Mikäs pyssyä vaivaa?» kysyi ukko.

»Pahan suovan pilaukset: ei tapa», vastasi metsästäjä.

»Kierrä metsässä pyssyn peräruuvi auki ja lirauta perän puolelta piipun
läpi. Sitten puhdistat ja panostat, ja ruudin päälle muista vuolaista
kolme hopeasirua ja murene leipää. Laukaise sitten vasemman olkasi yli
itää kohti, ja pilaukset ovat pyssystäsi lähteneet. Jos pyssysi ei
sytytä, ota vasemman käden nimettömällä vaikkua korvastasi ja hivauta
nalliin... Lumoissako se on tuo koirasikin?»

»Lumoissahan se on.»

»Eikö se hauku?»

»Mitäpähän vähän tyhjää louskuttaa.»

»Sinun on hankittava löydetty karjan kello, jonka omistajaa ei tiedetä.
Pane se täyteen vasta lypsettyä lehmän maitoa, mene pellon veräjälle
ja siitä pohjoiseen käsin seitsemännen varaseipään alla anna koiran
latkia maitoa kellosta. Jos lumot siitä eivät ota lähteäkseen, mene
sunnuntaiaamuna kellotapuliin, leikkaa kielenkantimesta palanen ja
juota se maidossa koirallasi, niin jopa alkaa luika kuulua metsästä.»

Eräs vanhahko uutismökin mies tuli metsästäjän jälkeen kamariin.

»Jopa olet äijä raukka ujunut ohkaiseksi kuin ankerias. Sinun
sairautesi mahtaa olla suun kautta mennyttä», sanoi ukko puoleksi
leikillä, puoleksi säälien.

»Ihmekös tuo, isäntä hyvä, jos tämä syntinen suoltuukin, kun vihamies
on peltoni pilannut, niin että vilja pyrkii kasvamaan alaspäin maan
sisään», selitti mies.

»Ja nyt tulit kysymään, miten peltosi on pilauksesta päästettävä?»

»Joo, siinä mielessä tänne itseni rahtasin tuolta korpien ja nevojen
takaa.»

Ukko neuvoi ystävällisesti:

»Pane vaskikattilaan vettä, kolme sammakkoa ja yksi paistettu ahven.
Kierrä peltosi kahdesti myötä- ja yhden kerran vastapäivään ja
leppäisellä vastalla vihmo vettä pilatulle pellollesi. Pyydystä sitten
elävä kala, esimerkiksi hauki, sido punonnaisella paistettu kala elävän
kalan pyrstöön ja päästä järveen. Pahantekijä katuu niin kauan kun
paistettu kala pysyy elävän kalan pyrstössä, ja vilja alkaa kasvaa
ylöspäin.»

Kysyjä jätti pöydälle kuparirahan ja poistui, mutta pyörsi eteisestä
takaisin kysäisemään:

»Voipi kaiketi isännän neuvoon luottaa — meinaan: eihän teillä liene
ketunhäntä kainalossa?»

»Ketunhäntä!»

Ukko muuttui kasvoiltaan tuhanharmaaksi ja hänen suupielensä alkoivat
nytkähdellä.

»Ketunhäntä!... Minä olen päästänyt lumoista satoja peltoja ja voin
lumota ne jälleen, niin ettei itse pelsepuupi kykene niitä pelastamaan.
Minä peräytän äskeiset sanani: kirottu olkoon peltosi, älköön siitä
kohotko ainoaa oljenkortta. Mene nyt — ja mitäs tänne tulitkaan, kun
et kerta usko. Mitä sinä viivyttelet? Minun ei tarvitse kuin kolmasti
viheltää, ja siinä tuokiossa on tämä kamari tupaten täynnä vanhaa
väkeä, joka muutamassa silmänräpäyksessä lennättää sinut kuin höyhenen
seitsemän kirkon yli.»

Miehen rynnätessä kauhistuneena ulos ukko otti hänen pöydälle
jättämänsä lantin, sylkäisi halveksien siihen ja nakkasi pakenijan
perään eteisen lattialle.

Ukko oli niin tuohtuneella päällä, että kukaan ei uskaltanut mennä
hänen luoksensa hetken aikaan. Viimein meni vastaanottohuoneeseen mies,
jonka vasen poski oli näöltään kuin paistettu lantun puolikas, sulkien
silmän ja kiskoen suun ja koko naaman toiselle puolelle kuin kampelalla.

»Mitä sinulla on asiaa?» kysyi ukko kärtyisästi.

Mies katsoi kummeksien ukkoon toisella silmällään, viittasi poskeensa
ja sai vaivoin puoleksi umpeen menneestä suustansa:

»Hammas.»

»Uskotko sinä, että minä voin sen parantaa?» tiuskasi ukko.

»Uskon.»

»Hyvä on, että uskot; tässä oli äsken semmoinenkin teikari, joka ei
uskonut. Vieläkö se nälkäkurki siellä pihalla koikkelehtii?»

»Se lähti kuin korppi kuumilta kiviltä», sopotti mies paisuneesta
poskestaan.

»Taitaa kolottaa hammasta kovastikin?» kysyi ukko nyt jo leppyneenä.

»Vie kuin vihollinen.»

»Ota, mies parka, kolmelta veromaalta kolme tervastikkua ja kaiva joka
tikulla kipeätä hammasta. Kaiva sitten näverillä puuhun reikä, pistä
tikut siihen, lyö tappi reiän suuhun ja sano: Pure puuta, älä luuta.
Sillä keinoin poskesi sulaa ja kolotus lakkaa.»

Tuli vihdoin Eenokinkin vuoro. Hän selvitti ukolle juurta jaksain
aarteen koko historian ja pelkonsa siitä, että joku toinen voisi
sen saada. Hän, vanha mies, on tullut pitkän matkan takaa hädissään
kysymään neuvoa, miten aarre olisi estettävä joutumasta muitten kuin
hänen käsiinsä.

— Tähän laatuaan harvinaiseen kyselyyn ukko ei ollut valmis vastaamaan
heti.

»Minä luulen, että tähän sinun asiaasi on kysyttävä neuvoa kuolleilta
— ehkä itsensä sotaherran hengeltä», sanoi hän pitkän miettimisen
perästä: »Onko sinussa miestä lähtemään minun kanssani kirkkoon yöllä
vanhaa väkeä haastattamaan?»

Vastausta antamatta Eenokki näytti taistelevan kahden tulen välissä.

»Sinulla ei ole siellä muuta tehtävää turkkisikin kun on jo nurinpäin
— kunhan valmiiksi muistat hypätä tasajalkaa kirkon kynnyksen yli,
ettet jää jalastasi loukkuun, etkä kättele ketään, vaikka siellä on
käsiä tuhansittain ojossa tulijaa kohti. Seisot vain hiljaa kirkon
ristikäytävällä niin kauan kun minä kyselen alttarilla vanhalta väeltä
aarteen uhria», jatkoi ukko.

»On tuo vähän kaameata näin meikäläisen luonnolle. Etteköhän uskaltaisi
yksin mennä?»

»Uskaltaisi!... En kait minä sinua, körilästä, ratokseni kaipaa, mutta
tämän asiasi takia sinun on itsesi oltava mukana.»

»Tiukat on paikat. Ei taitaisi teillä olla mitään muuta keinoa?»

Nähtävästi odottaen tämän tapaista ehdotusta ukko vaipui jälleen
mietteisiinsä.

»Oletko sinä varma siitä, että aarteen haltija, sotaherra, kuoli miekan
terään?» hän kysyi, ikäänkuin olisi saanut kiinni toisen, helpommin
liestyvän langan päästä.

»En pane sormeani kirjan päälle, mutta muuten olen varma», vastasi
Eenokki.

»Hyvä on. Tässä sinun asiassasi on pantava kova kovaa vastaan, on
seurattava vanhaa Mooseksen lakia: silmä silmästä, hammas hampaasta.
Haeksi hautuumaalta pääkallo ja nykäise leukaluusta kaksi hammasta,
joista toisen pudotat aarrelähteeseen ja toista kannat taskussasi. Jos
kattila ei kohoa sinulle, niin ei se tule toisellekaan.»

»Onhan tuo edes hyvä, ettei toiselle», sanoi Eenokki hiukan pettyneenä
ja antoi ukolle hopearahan palkkioksi neuvosta.

Kun päivä oli jo iltaan kallistumassa jäi Eenokki ja joku muu
pitkämatkainen yöksi ukon taloon. Toisekseen heitä pidätti uteliaisuus
nähdä, miten ukko menettelee hulluja parantaessaan.

Kyseltyään kamarissaan mielisairaitten kuljettajilta yhtä ja toista
näitä koskevaa ukko meni tupaan, pysähtyi mielipuolen eteen ja
pienillä, terävillä silmillään katsoi suoraan tämän silmiin. Hullu
taivutti kätensä ylös ja sormet koukussa kuin kotkan kynnet näytti
haluavan ensi työkseen repiä silmät ukon päästä. Mutta kun ukko yhä
silmää räpäyttämättä tuijotti häneen, alkoivat naisen kädet hiljaa
vaipua alas ja retkahtivat viimein voimattomina kupeille, samalla kun
hän ukon katsetta vältellen alkoi vapista kuin vilussa. Muitten tuvassa
olijain kauhuksi ukko alkoi päästellä mielisairaan siteitä auki.
Vapauduttuaan köysistänsä nainen näytti saavan jonkun verran takaisin
entistä tarmoansa. Kyykistäen kissamaisesti notkeaa varttansa hän
näytti aikovan salakavalasti hyökätä joko ukon kimppuun tai ovesta ulos.

»Seis!» kiljahti ukko niin musertavalla äänellä, että nainen lysähti
hervottomana penkille istualleen kuin olisi saanut iskun niskaansa.

»Tule tänne!» komensi taas ukko niin käskevästi, että nainen
vastustelematta totteli. Rantaan tultua hän kehoitti saattaja miehen
lykkäämään veneen vesille ja istumaan airoihin, asettuen itse
mielisairaan kera seisomaan keskelle venettä. Jonkun matkaa rannasta
edettyä hän äkkiarvaamatta tyrkkäsi hullun päistikkaa järveen. Ensi
säikähdyksestä toinnuttuaan uimataitoinen nainen alkoi räpilöidä
rannalle. Maalle päästyään hän näytti häpeävän jotakin, ollen niin
uupunut, että hänet oli taluttaen saatettava lämpimään tupaan. Saatuaan
kuivaa yllensä nainen vuoteelle laskeuduttuaan nukkui pian rauhaisaan
uneen.

Myöhemmin, pimeän tultua ukko otti kamarin seinältä panostetun pyssyn
ja meni saunaan, jonne toinen, seinähullu oli suljettuna. Vieraitten
jännittyneinä seuratessa ukon öisiä puuhia alkoi saunasta kuulua ukon
ja mielipuolen hirveätä ärjyntää, niinkuin kaksi vihaista petoa olisi
tapellut keskenään. Yhtäkkiä katkaisi melun voimakas paukahdus, jonka
jälleen pimeässä saunassa vallitseva kuoleman hiljaisuus tuntui ulkona
olijain mielestä vielä kammottavammalta.

»Jokohan ampui miehen kuoliaaksi?» arveli joku vieraista.

»Vielä mitä. Se on ukon tapa parantaa hulluja, näinikään säikäyttämällä
palauttaa sekaantunut veri asemilleen», tiesi toinen. »Kerran kuuluu
tyrkänneen nöyräpäisen pajassaan palavaan ahjoon.»




VII.


Seuraavana aamuna Eenokki lähti paluumatkalle, lähimpänä päämääränään
kotipitäjänsä kirkonkylä. Välttääkseen herättämästä huomiota ja
kiusallisia kyselyjä matkastansa hän yöpyi erääseen saunaan, söi
eväskontistaan iltasensa ja paneutui penkille maata.

Levottoman yön jälkeen Eenokki oli jalkeilla jo hyvin varhain,
kulkien kiertoteitse hautuumaata kohti. Kavuttuaan matalan kiviaidan
yli kalmistoon hän hiipi ristien keskellä arkana kuin se, joka
tietää liikkuvansa luvattomilla teillä. Oli hiljaista, ainoastaan
joku ruostunut rautakoriste jossakin ristin nenässä kirahti tuulen
liikuttamana sydäntä vihlaisevasti.

Yhtäkkiä Eenokki pysähtyi ja sydän kurkussa vilkuili ympärilleen:
kuului puheen hyminää jostakin, mutta mitään puhujaa ei näkynyt.
Tarkemmin kuunnellen ääni tuntui tulevan maan sisästä. Taivas
varjelkoon! Haastavatko kuolleet keskenään haudoissansa? Eenokki oli
jo lähtemäisillään pois tästä kammon paikasta, kun hän huomasi multaa
heitettävän maan sisästä, jolloin hänelle kirkastui totuus siinä
silmänräpäyksessä: haudankaivajia. Hän hiipi likemmä ja piiloutui
erästä hautakumpua ympäröivän tiheän pensaikon suojaan, josta saattoi
nähdä pitkässä, yhteisessä haudassa työskentelevät miehet ja kuulla
heidän puhelunsa. Toinen näkyi olevan itse suntio ja toinen muuan
pitäjäntuvassa asuva Matti-niminen loismies. Samalla kun Eenokin olo
tuntui turvallisemmalta elävien ihmisten läheisyydessä, hän toivoi näin
sattuman avulla päässeensä askeleen päämääräänsä likemmäksi. Yhteisten
hautojen partailla hän oli usein nähnyt mullan mukana nakeltuja
pääkalloja ja muita ihmisluita.

Vanhuksen seuratessa tarkasti jokaista lapiopistoa näkyi hautuumaan
portilta tulevan muuan mies haudankaivajien luo.

»Ette sitä tekään ole Vehniän Pekan unia vedelleet», sanoi mies
pysähtyen haudan partaalle.

»Saa sitä täällä kerta vielä Pekankin unia vedellä», vastasi suntio.

»Saapi kaiketi, saa siellä tarpeekseen unta, uneliaampikin, lepoa
laiskempikin», myönsi mies.

»Saa, joka saa — rikas ja tuo muu ylhäinen», väitti Matti. »Tämä
yhteinen kansa se ajetaan ylös haudastakin kesken uniaan... Kas niin!
Siinäpäs pätkähti taas luu poikki.»

»Niinpähän kuului rouskahtaneen.»

Hetken vaiettua sanoi haudan partaalla olija kuin ohimennen:

»Riston Matleena se kuuluu kyöpelin nähneen.»

Miehet jatkoivat vähän aikaa työtänsä, pysäyttivät sitten kaivunsa ja
lapioihinsa nojaten katsoivat ylös.

»Niin minkä nähneen?»

»Kyöpelin tuo kertoi nähneensä.»

»Ne on niitä Matleenan kyöpeleitä. Milloinka se on sen nähnyt?»

»Nyt viime yönä — eli paremminkin siinä aamuhämärissä.»

»Missä se on sen nähnyt, kotonaanko vai jossain muualla?»

»Kotonaan. Mitäpähän lie Matleena pyörähtänyt nurkan taakse asialleen,
ja siinä kun vähän kyykähtää, niin siihen liittoon pistähtää kyöpelikin
saunan ovesta ulos... Oli tullut Matleenalle hyvin hapan lähtö, ja
siunannut oli.»

»Jopa kai lähtö. Minkä se on ollut näköinen, ihmisenkö eli tuon muun
eläimen?»

»Oli ollut näköjään koommin kuin vanha mies, mutta karvainen kuin
pukki, ja selässä sillä oli ollut kontti olevinaan.»

»No sen arvaa, että karvainen. Minnekä se on sitten mennyt, vai
siihenkö on hävinnyt saunan eteen, kun kuuli siunattavan?»

»Tänne se oli lähtenyt tulemaan hautuumaalle päin omia teitään.»

Miehen mentyä haudankaivajat jatkoivat työtänsä vaieten, niinkuin
olisivat hiljaisuudessa miettineet kuulemaansa kyöpelijuttua ja
sydämessään hiukan peljänneetkin, vaikka varoivat sitä toisilleen
ilmaisemasta.

»Onpa siinä vielä jotenkin ehyt pääkallo; kenenkähän lie?» keskeytti
Matti äänettömyyden, pidellen lapionsa terällä löytöänsä.

»On näemmä vielä kaksi hammastakin ikenissä», lisäsi suntio.

Matin nakattua kallon haudan partaalle molemmat miehet hiukan
säpsähtivät, niin karaistuja kuin olivatkin.

»Mikä kohaus se tuolta pensaikosta kuului?» kysäisi suntio.

»Kunhan siellä ei vain olisi se Matleenan kyöpeli kakistelemassa»,
arveli Matti puolittain leikillä ja polkaisi lapionsa multaan, mutta
nykäisi sen samassa ylös, kuin peläten rikkovansa jotakin särkyvää.

Miehet katselivat kotvan kysyvinä toisiinsa.'

»Mikä kilaus se oli?» kysäisi suntio.

»Ties vaikka olisi raha-aarre», arveli Matti. »Mutta mikä peeveli tuota
pensasta puistelee?»

Miehet kaivoivat varovasti maata ja saivat käsiinsä mullan peittämän
jotenkin raskaan möhkäleen, jonka suntio puhtaaksi hangattuaan kohotti
toverinsa nenän eteen ja kysyi hymysuin:

»Mikäs tämä on?»

»Pullo totta totisesti onkin!» totesi Matti.

»Mitäs sillä nyt aiot tehdä?»

»Kunhan ensin rassaan puukollani korkin auki, niin sittenpä nähdään,
mitä on tehtävä», sanoi suntio.

Saatuaan korkin kappaleina ulos suntio haisteli pullon suusta, ojensi
sen sitten toverillensa ja sanoi hiukan ylpeillen:

»Haistappas!»

»Viinalle hajahtaa.»

»Viinalle.»

»Hyvinkin tuopin pullo.»

»Hyvinkin.»

»Siinä on mahtanut olla juoppo mies, kun on varannut eväspullon
mukaansa vielä tällekin matkalleen», sanoi Matti.

»Hyvää on varannutkin», kehui suntio. »Otappa tästä, niin pidetään
ukolle pienet rääpiäiset.»

»Kun tuosta ei saisi pitämistä», epäröi Matti.

»Kaiketi siitä pitämistä päähäsi saat, on se semmoista junkkaria —
hautunut ja väkevöitynyt täällä maan sisässä kuinka kauan liekään...
Istutaan», kehoitti suntio.

Miehet istuivat polvet koukussa lapioillensa haudan pohjassa, pullo
välillänsä, josta he ahkeraan naukkasivat.

»Se on sillä lailla, Matti, niinkuin ki-kirkherra-vainaan oli tapana
sanoa, että kaikki mikä on i-iankaikkista, se sä-säilyy», sanoi suntio.

»Ni-niinkuin tämä viinakin?»

»Si-sitä minä ajan takaa: ukko on mä-märännyt, mutta vi-viina on
säilynyt.»

»O-onpahan se niinkin.»

Viimein miehet väsyivät ja torkahtivat vastakkain, selät haudan
seinään nojaten, päät nuokuksissa. Mutta vasta sitten kun haudasta
alkoi kuulua hiljaista kuorsaamista Eenokki katsoi parhaaksi lähteä
piilopaikastansa. Kun nyt vain onnistuisi miesten huomaamatta saada
saatavansa; sillä se on sentään koiranunta, jota täällä elävä nukkuu
humalassakin. Nyäistyään ainoat jäljellä olevat hampaat haudan
partaalle nakatun kallon leukaluusta Eenokki miten lie hädissään
pudottanut pääkallon vapisevista käsistänsä, niin että se vierähti
takaisin hautaan, pysähtyen viinapullon viereen. Haudankaivajien
samalla raoitettua sameita silmiänsä he huomasivat mykistyneinä
pääkallon, joka ammottavilla silmäkuopillaan näytti moittivan heitä.

»Enkös minä sitä sanonut?» lausui vihdoin Matti osittain syyttäen.

Vastaamatta mitään suntio kaivoi lapiollaan haudan pohjaan kuopan,
jonne kätki kallon ja pohjilleen juodun viinapullon. Sen jälkeen miehet
jatkoivat taas työtänsä mikäli kykenivät, mutta pitkään aikaan he eivät
vaihtaneet keskenään halaistua sanaa.

Iltamyöhällä ehdittyään kotiin Eenokki meni Honkavaaran lähteelle ja
pudotti anastamansa hampaan sen pohjaan. Seuraavana aamuna hän taas
ilmestyi karjatarhaan lehdespölkyllensä, ikäänkuin ei olisi matkalla
ollutkaan.




VIII.


On kulunut useita vuosia siitä, kun patruuna Parrula tyttärineen
tuli Viinamäen taloon. Honkavaaran kyläkunta on sen jälkeen jonkun
verran muuttunut ulkomuodolleen. Kauniin Kaakkojärven rannalla
pienehkö sahalaitos kohottaa rautaista savutorveansa, josta savu
kesäisin tupruaa ilmaan yöt päivät. Talvisin saha ei ole käynnissä,
mutta kylmien viimojen puhaltaessa järven selältä kuuluu korkealta
talviuntaan nukkuvan jättiläisen rautaisesta sieraimesta sen raskas
hengitys. Lähellä sahaa on matalapiippuinen oluttehdas, joka on
toiminnassa vuodet läpeensä, ja ylempänä päivänrinteisellä kummulla
pilkoittaa patruunan palatsimainen, keltaiseksi maalattu torniniekka
asuinrakennus kauniin koivikon ympäröimänä. Myöskin monen yksityisen
talo on peittänyt punaisella vanhan harmautensa ja koristanut nurkkansa
ja akkunapielensä valkoisella. Kaikki tämä antaa kyläkunnalle
jonkunlaisen arvokkaan sivistyneisyyteen ja varallisuuteen viittaavan
ulkonäön.

Oluttehtaan perustamisen jälkeen tuli panimonhoitajan tupa kyläkunnan
miesten vakituiseksi kokouspaikaksi pyhäisin. Aamusta alkaen
iltamyöhään siellä istuskeltiin, ryypiskeltiin olutta, pelattiin
korttia ja joskus vaihteen vuoksi tapella kahistettiinkin. Ahkerimmat
kävijät olivat entisiä kämmentäjiä, joiden joukko luopioiden takia oli
supistunut hyvin vähiin.

Niinpä nytkin kesäisenä sunnuntai-iltana loikoili tehtaan pihamaalla
joukko puolihumalaisia kyläläisiä. Kolmisen miestä istui tuvassa
suuren honkaisen pöydän ääressä, olutpullot edessänsä. Heidän kesken
oli virinnyt äänekäs, vertaileva keskustelu entisistä ja nykyisistä
ajoista. Suurinta suuta piti Mikkos-Otto, muuan köyhä mökkiläinen,
jolla samoin kuin tovereillansakin tuntui olevan erityistä kaunaa
patruunaa ja olevia oloja vastaan.

»Se on sillä lailla, miehet, että jos tätä jatkuu, niin ollaan riikillä
kohta joka mies», intoili Otto.

»Tätäkö ryyppäämistä?»

»Tätä ja muuta. Minä olen huvikseni katastellut noidenkin isoisten
peltoja, jotka ennen työnsivät jumalanviljaa, että ääni kuului ja aidat
kallistuivat. Mutta nyt — Otto levitti syliään — tyhjiä kuin Tanelin
pöytä, piippa siellä, toinen täällä, ja senkin vähän vie varmasti
hätäisen sirppihalla.»

»Se sattui kuin naulan kantaan,» myönsivät toverit. »Mutta mikäs siihen
on syynä, että pellot eivät enää kasva?»

»Se siihen on syynä, että vaikka suurennuslasilla etsit, et pienintä
pulikkata löydä monenkaan pellolta. Ja sen parako niitä sinne toisi,
kun miehet ja hevoset junnaavat patruunan tukkeja talvet pitkät. Jos
ei luoja ihmeitä tee — ja minkäpä se luojakaan tyhjästä teki — niin
mahoksi — perhana ollen jää syksyllä monen talollisenkin pelto ja
saavatpa kissa vie keräillä tyhjiin säkkeihinsä talvella kolomiensä
tukkien kuoria leiväksiksi... Vaikka en minä sillä eikä millä — että
minun peltoni sen parempi olisi.»

»Kaiketi patruuna syksymmällä taas rahtuuttaa Kokkolasta ryssän
mattojauhoja ja suoloja myötäväksi niinkuin ennenkin», arvelivat
toverit.

»Kaiketi se niitä rahtuuttaa, ja hukkahan tässä muuten perisikin.
Siellähän se on patruunan takana useimman honkavaaralaisen
leipävaikkana, ja Parrulan nimeenhän nuo kuuluvat moniaat jo leipänsä
siunaavankin. Niinpä tässä taanneissa päivänä Retulaisen renkipoika
istuuduttuaan isäntänsä kera pöytään oli ristinyt kätensä ja alkanut
tosissaan: 'Parrula siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä, Parrula
valistakoon kasvonsa meidän päällemme ja olkoon meille armollinen'.»

»Mitäs Retulainen?»

»Oli tavoittanut leipäkannikalla poikaa päähän, mutta tämä oli ehtinyt
livahtaa ovesta ulos.»

»Entäs karjanhoito!» jatkoi Mikkos-Otto. »Satuin keväällä pallipohjaksi
tuonne Viinamäen taloon, kun elukoita ensi kertaa laskettiin
laitumelle. Ennen nuo ovat Viinamäen lehmät keväisin ulos päästyään
hypänneet hännät pystyssä kuin villit, keikkuneet ja puskeneet, että
kankien kanssa on pitänyt olla eroittamassa. Nyt talutettiin horjuvia
luurankoja navetasta ulos kuin sivuttomia siukkoja lasareetin ovesta.
Sattui karjatarhassa kellokas könähtämään polvilleen kuin rukoukseen,
ja kun se siinä mölähti ja katsoi hoitajaansa, niin itkupas tillahti
emännältä, ja järähti siinä isännänkin leuka... En minä sillä eikä
millä — että minun Perjakkani sen parempi olisi.»

»Ihmekös tuo, kun hevosilla syötetään heinät ja muut, että jaksaisivat
tukkeja kiskoa ja juosta kilpaa kirkkotiellä. Lehmille mitähän vähän
hevosen lantaa annetaan ja oljensuortuvata eteen viskataan.»

»Ja kun näin tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa.»

»Mene tiedä, mikä tässä kohta on tuoretta, mikä kuivaa. Huhuillaan,
että ne pitäisi Viinamäenkin piiput olla pahasti kallellaan keltaiseen
taloon päin.»

»Ettäköhän olisi Kotkakin velkaantunut?»

»On se tainnut velkaantuakin, ja mitenhän lie juovuspäissään
kirjoittanut nimensä sellaiseen paperiin, että sen kun patruuna pistää
herrastuomarin nenän eteen, niin Kotka saa kohota siivilleen ja lentää
katselemaan uutta pesäpaikkaa.»

»Niinpä siinä parhaina ystävinä ajeltiinkin kuomireessä, Tikander
kuskilla, pidettiin juominkeja yökaudet, matkustettiin Helsingit ja
Pietarit ja elettiin, Kotkakin, kuin suuret herrat.»

»Niitä tappioitaan Kotka kai nyt koettaa lypsää takaisin, kun ei kuulu
työväelleen enää yön unta antavan. Kerrankin oli kuskannut renkinsä
nuotalle pyhäissä yönä. Mutta lyhyeen oli loppunut sillä kertaa
nuotanveto.»

»Miten niin lyhyeen?»

»Miehet olivat saaneet sellaisen varoituksen, että ei tehnyt mieli
jatkaa pitemmälle», sanoi Otto.

»Emme ole kuulleetkaan.»

»Olivat nähneet aaveen.»

»Niinkö nuottamiehet?»

»Nepä ne. Kun miehet Huutoniemen nenässä olivat potkeneet nuottansa
apajalle ja alkaneet rannalla köysistä vetää, niin oli apajan perillä
pylkähtänyt vedestä esiin niinkuin miehen pää ja jälleen kadonnut.»

»Miehen pää?»

»Nuoren miehen pää. Jos lie ollut juoppotukki, olivat nuottamiehet
toisekseen arvelleet, kun sama pää oli ilmestynyt uudelleen, tällä
kertaa hartioita myöten.»

»Mitäs miehet silloin?».

»Joku oli vieläkin epäillyt. Mutta kun kolmannen kerran oli kohonnut
vedestä alaston miehen ruumis vyötäisiä myöten ja pyörähtänyt ympäri,
niin ei se epäilijäkään enää ollut puhunut juoppotukista. Häthätää
olivat miehet nyäisseet nuotan veneeseen ja lähteneet soutamaan
kotiinsa kiireimmän kautta.»

»Olikohan tuo puhunut mitään nuottamiehille — aave?»

»Ei se kyllä ollut maininnut mitään.»

»Vaikkapa ei maininnutkaan, niin oli siinä silti Kotkalle huomautusta
kerrakseen.»

»Oli huomautusta — vaikka voihan se muutakin ennustaa.»

»Voipi hyvinkin ennustella.»

Miesten aikansa ryypättyä panimonhoitaja tuli karhuamaan maksua
oluesta. Mutta kun lasku tehtiin, eivät Mikkos-Oton rahat
riittäneetkään, vaikka hän käänsi kukkaronsa nurin. Kun panimonhoitaja
häntä tästä nuhteli, riuskasi Otto harmistuneena vastaan:

»Jos et tuki leipäläpeäsi hyvän sään aikaan, niin kun otan ja pistän
tuohenkäpryä yöllä tuonne tehtaasi nurkan alle ja tuikkaan tulen
häntään, niin vähemmän siinä ihmisiltä rahoja narrailet — sinä ja se
kaljupäinen pääkettu.»

»Pankaa tämä hampaanne koloon, miehet», sanoi panimonhoitaja ja meni
suuttuneena pois.

Illemmalla levisi oluttehtaan pihalla juopottelevien miesten keskuuteen
tieto, että Rajalan torpassa vietetään uskovaisten seuroja. Joku
entinen kämmentäjä leukaili, että ei taitaisi olla hullummaksi, vaikka
mentäisiin pyytämään anteeksi näiden viime vuosien juopottelusyntejä,
varsinkin, kun puhujana kuuluu olevan oikein herraspappi. Häneen yhtyi
heti useita miehiä, ja joukko lähti hiukan hoipertaen kokouspaikalle.
Tultuaan meluten tupaan miehet pysähtyivät ovensuuhun ja joku rupesi
sormellaan osoitellen laskemaan kokouksessa olijoita. Pian ne olivat
luetutkin: Rajalan torpan mies muijineen, Viinamäen emäntä kalpeine
tyttärineen ja joitakuita muita. Tämä pieni, syrjäisen torpan tupaan
piiloutunut lauma ei ollut häiritsijöitä huomaavinaankaan, alkoi vain
rauhassa laulaa mielilauluansa:

    »Yhdeksänkymmentä yhdeksän
    meni lammashuoneesta pois ‒ ‒»

»Ne — nehän meni melkein kaikki», pisti joku koiranleuka ovensuusta
laulun lakattua.

»Niin, ystävä, melkein kaikki meni», alkoi nuori puhuja pöydän päässä
lempeällä äänellä. »Yhdeksänkymmentäyhdeksän kulkee laveata tietä ja
vain yksi ainoa kaitaa.»

Hän puhui laveasta ja kaidasta tiestä, niiden vastakohdista, eri
suunnista ja lopullisesta päämäärästä. Kun hän vihdoin päätti puheensa,
ei ovensuussa ollut enää ainoatakaan lavean tien matkustajaa, sillä he
olivat saarnan aikana luikkineet tiehensä yksi toisensa jälkeen.




IX.


Kustaa Tikander käveli kiihtyneenä edestakaisin Viinamäen
ullakkokamarin lattiaa, pysähteli väliin ja katseli ympärilleen,
ikäänkuin ei olisi ollut oikein selvillä siitä, missä hän on ja mitä
tänään oli tapahtunut. Viimein hän asettui akkunan eteen ja unohtui
katsomaan Parrulan keltaiseen taloon kuin kadotettuun paratiisiin.

Kuinka kauan Tikander lienee siinä seissyt ja katsellut, kun hän
kuuli ovea avattavan. Kääntyen akkunasta hän näki Esterin tulevan
sisään kahvitarjotin kädessä, kuten ennen, vuosia sitten. Tikanderin
seuratessa silmillään Esterin liikkeitä tämä laski tarjottimen pöydälle
ja alkoi poistua takaisin virkkamatta mitään. Ennenkun hän ehti ulos
Tikander ojensi molemmat kätensä tyttöä kohti ja sanoi matalalla
äänellä:

»Esteri.»

Esteri pysähtyi, mutta huomattuaan kirjurin ojennetut kädet hän
päätänsä torjuvasti pudistaen aikoi sittenkin mennä. Kirjurin kädet
vaipuivat hiljaa alas ja hän sanoi surullisesti:

»Esteri, minä olen onneton mies.»

»Aamupäivällä tänne tullessanne olitte todellakin niin pahamielisen
näköinen, että emme uskaltaneet kysellä tulonne syytä. Mitä
herrassöötingille oikeastaan on tapahtunut?» kysyi Esteri.

»Olkaa hyvä ja istukaa hetkinen, jos teillä on aikaa», pyysi Tikander.
»Tuntuu helpoittavalta puhuen keventää sydäntään ystävälle — saanhan
sanoa teitä ystäväksi?»

»Minun ystäviäni ovat vain Jumalan lapset», sanoi Esteri ja istuutui
tuolille mahdollisimman kauas oven pieleen.

»Te olette laihtunut ja tullut kalpeaksi näinä viime vuosina», ilmaisi
kirjuri huomionsa.

»Tottapa siihen on ollut omat syynsä», sanoi Esteri.

»Kuinka kauan siitä nyt onkaan kulunut aikaa — siitä, kun tulitte tänne
kamariin kutsumaan minua Parrulan puheille?» kysyi Tikander. »Minä
muistan niin hyvin sen elokuun illan.»

»Minäkin muistan. Siitä on nyt neljä vuotta.»

»Niin, neljä vuotta... Kuinka nopeasti aika rientää: tuntuu aivan kuin
olisin vasta eilen lähtenyt.»

»Minusta taas tuntuu, niinkuin lähdöstänne olisi kulunut jo monta
kymmentä vuotta», sanoi Esteri.

»Minkä tähden niin — monta kymmentä vuotta?»

»Miksikäs herrassöötingistä tuntuu siltä, kuin olisitte vasta eilen
lähtenyt?» kysyi Esteri vuorostaan. »Ehkä se on neiti Parrulan ansiota.»

»Niin, hänen ansiotansa se on», myönsi Tikander avomielisesti: »Hänen
tähtensä minä olen palvellut nämä neljä vuotta tuota keltaisen linnan
rahanhimoista petoa.»

»Herrassöötinki on siis ansainnut neiti Parrulaa työllänsä samoin kuin
Jaakop Raakeliansa?»

»Aivan niin. Minä, köyhä mies, koetin miellyttää heitä molempia, isää
ja tytärtä. Olen tehnyt työtä ja hyödyttänyt Parrulaa näinä vuosina
kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia markkoja — ja minä luulen, että
minusta olisi tullut mies, jos...»

Tikander pysähtyi pidättääkseen mielenliikutustansa.

»Luulin olevani varma siitä, että Anna rakasti minua», jatkoi kirjuri.
»Yhdessä me soutelimme kesäisin, luistelimme syksyisin, talvisin
hiihtelimme — ja vuodet lensivät kuin siivin. Patruuna näki ja
tiesi tämän kaiken, mutta hän ei koskaan millään tavoin ilmaissut
vastenmielisyyttään seurustelustamme, minusta päinvastoin näytti
kuin hän olisi toivonut sitä. Mutta nyt tiedän, että Parrula tällä
näennäisellä suosiollaan tahtoi vain herättää minussa turhia toiveita
ja siten pidättää minua palveluksessaan niin kauan kuin voi.»

»Mitenkä niin?» kysyi Esteri.

»Kun tänä aamuna olimme kolmisin konttorihuoneessa, niin minä asiani
alkaen huomautin Parrulalle, että olen nyt niin ja niin monta vuotta
patruunaa palvellut. Hän ilmaisi suuren tyytyväisyytensä toimintaani
ja kiitollisuutensa osoitteeksi sanoi olevansa valmis koroittamaan
palkkaani, kun saa kuulla toivomukseni. Minä en ole koskaan ennen
pitänyt puhetta, mutta silloin nousin seisaalle konttoripulpettini
ääreen ja pidin pienen puheen, jonka loppupontena esitin, että paras
palkankoroitus, minkä patruuna voi minulle antaa, on Annan käsi —
sydämestä luulin olevani varma ilman muuta.»

»Entäs sitten?» kysyi Esteri uteliaana.

»Sitten oltiin ääneti ison aikaa — Anna oli jo puheeni aikana mennyt
pois. Viimein sanoi patruuna, että hän ymmärtää vain sellaista leikkiä,
joka pysyy kohtuuden rajoissa, ja kehoitti minun karkoittamaan
mielestäni turhat haaveet ja pysymään siinä, missä paikkani on
konttoripöydän ääressä. Mutta kun minä yhä vakuutin, että tarkoitin
täyttä totta, koetti hän suostutella: Eihän tällä asialla niin kiirettä
ole, voimmehan puhua siitä myöhemminkin. — Ei, minä sanoin, nyt tai
ei koskaan. — Onko tämä Tikanderin viimeinen sana? kysyi patruuna, ja
kun vakuutin niin olevan, hän otti laatikostaan muistikirjansa, teki
laskun ja lukien jäljellä olevan palkkani eteeni pulpetille kysyi: Onko
oikein? Ymmärsin tarkoituksen ja lähdin hyvästiä sanomatta — ja täällä
sitä nyt ollaan taas.»

»Niin... Tervetuloa vain.»

»Esteri, te olette minulle liian hyvä. Vaikka rakastin Annaa, minulle
tuli toisinaan niin riuduttava ikävä teitä, että melkein itkin.»

»Kun likellä on, niin lykitään, kun kaukana on, niin kaivataan», sanoi
Esteri surullisesti.

»Niin on. Te olette niin lempeä kuin kesäinen päivä. Minun ei olisi
pitänyt lähteä täältä, mutta minä menen aina onneni ohi. Minulle ei
onnistu mikään, ja siksi tunnen olevani tarpeeton maailmassa. Minulla
on ollut suuret unelmani minullakin: aioin lukea ja sitä tietä nousta
hyvinkin korkealle. Mutta tuli onnettomuuksia, minä koetin upottaa ne
pikariin — ja nyt olen vain vähäpätöinen tuomarin kirjuri, jos kohta
sitäkään. Pelkään, että en taaskaan voi vastustaa viettelystä etsiä
lohdutusta sieltä, missä sitä on kaikkein vähimmän... Vaan jos te
tahtoisitte, niin...»

»Mitä?»

»... te voisitte pelastaa minut... Esteri, minä ojennan käteni teitä
kohti kuin — kuin hukkuva.»

Esterin sydämessä heräsivät voimakkaina vanhat tunteet ja hän sai
taistella hyvän aikaa, ennenkuin voi lausua ratkaisevan sanansa:

»Se on myöhäistä nyt, herrassöötinki — minulla on jo.»

»Mikä on — sulhanenko?»

»Niin.»

Tikanderin ojennetut kädet vaipuivat toistamiseen alas ja hän kysyi
soinnuttomalla äänellä:

»Kuka hän on?»

»Jumalan poika.»

Jonkun ajan päästä Esterin mentyä tuli isäntä kamariin.

»Täällä sitä nyt ollaan taas», ehätti Tikander kuin häpeillään,
ennenkun isäntä ehti vielä mitään kysyä.

»Terve tulemasta», toivotti isäntä. »Kuulin Esteriltä asianne ja
surkuttelen kohtaloanne. Meillä on tässä itsekullakin omat murheemme,
ja tulinkin oikeastaan kysymään neuvoa omaan asiaani teiltä, joka
olette lakia lukenut mies.»

»Olen käytettävänänne, mikäli voin teitä neuvoillani auttaa», sanoi
Tikander.

»On kai tarpeetonta huomauttaa, että keskustelumme tulee jäädä näiden
seinien sisälle.»

»Voitte luottaa.»

»Asiani on tällainen: lainailtuani Parrulalta silloin tällöin
pieniä rahasummia satunnaisiin tarpeisiini hän useat kerrat viime
kevättalvella ehdotti, että kanavoimalla kuivaisin Pajulammen
heinämaaksi. Niin hyödylliseen tarkoitukseen hän sanoi olevansa
halukas lainaamaan suuremmankin rahasumman. Epäilin koko kuivaamisen
kannattavaisuutta, mutta kun hän laski ja kuvaili kanavoimisen
tuottamaa hyötyä, sai hän minut viimein houkutelluksi lainan ottoon.
Tehtiin velkakirja, suuruudelleen useita kymmeniä tuhansia, mutta kun
hänellä sillä kertaa ei sattunut olemaan rahoja luonansa, lupasi hän
antaa summan muutaman päivän päästä, käytyään sen pankista ottamassa.»

»Entäs velkakirja?» kysyi Tikander.

»Velkakirjan jätin Parrulalle.»

Kuultuaan tämän Tikander sai kuin sähköiskun.

»Teidän on tarpeetonta jatkaa, minä tunnen Parrulan», sanoi hän. »Kun
muutaman päivän päästä menitte rahoja pyytämään, Parrula sanoi ne jo
antaneensa — eikö niin?»

»Aivan niin.»

»Se on ihan Parrulan tapaista, ja minä voisin mainita lukemattomia
muita samanlaisia esimerkkejä. Metsiä ostellessaan hän tavallisesti
menettelee näin: lainailee, jopa suoraan tyrkyttää rahojansa
jollekin vähävaraiselle talonmiehelle jonkun summan. Vainuttuaan
sitten velallisella olevan kaikkein heikoimman hetken hän vaatii
rahojansa takaisin, on muka välttämätön tarve. Kun muu ei auta täytyy
lainanottajan luovuttaa metsänsä siihen pilkkahintaan, minkä Parrula
suvaitsee maksaa. Monen talon hän on tällä tavoin keinotellut itselleen
melkein ilmaiseksi.»

»Jopa on koko piru», huomautti isäntä harmistuneena.

»Parrula on oikea nero rahoja kokoamaan. Mitä hän yhdellä kädellä
antaa, sen hän toisella takaisin ottaa. Työmiehilleen hän maksaa
jotenkin hyvät palkat, mutta ottaa ne oluen, jauhojen ja suolojen
myönnin tuottamalla voitolla takaisin kaksin kalliin. Parhaat
tukkipuut hän myö sellaisinaan ulkomaille, mutta kaikenmoiset rujot
ja rammat sahuuttaa lankuiksi ja myö ala-arvoisen roskan paikkakunnan
tarvitsijoille korkohintoihin... Semmoinen hän on. Mutta en olisi
uskonut patruunan kehtaavan sentään näin julkeasti vääryyttä
harjoittaa, sillä hänen muilla petoksillaan on ollut olevinaan
kuitenkin jonkunlainen oikeuden varjo.»

»Taitaa olla patruunan, niinkuin monen muunkin laita, että ruokahalu
kasvaa syödessä», sanoi isäntä.

»Niinpä se näkyy olevan. Herrastuomarin ei olisi pitänyt antaa
velkakirjaa, ennenkun saitte rahat.»

»Ei olisi pitänyt», myönsi isäntä. »Mutta luotin häneen ja olin suoraan
sanoen hiukan hiprakassa.»

»Konjakki onkin Parrulan kaikkein tärkeimpiä välikappaleita, jonka
avulla hän uhreja pyydystää», sanoi Tikander.

»Ei taida herrassöötingin mielestä olla mitään pelastuskeinoa tässä
minun asiassani?» kysyi isäntä.

»Oliko vieraitten miesten läsnäollessa puhetta siitä, että velkasumma
annetaan vasta myöhemmin?» kysyi Tikander.

»Ei ollut puhetta siitä.»

»Siinä tapauksessa minä valitettavasti en näe muuta keinoa kuin...»

»Kuin maksaa pois olematon velka. Minä en näe sitäkään keinoa. Metsät
on myöty ja — juotu, ja muuta keinoa ei ole kuin työntää talonsa tuon
kirotun kitaan.»

Oltiin ääneti jonkun aikaa.

»Minä olen tässä puhunut vain omista asioistani», alkoi isäntä. »Minkä
viran herrassöötinki aikoo ottaa nyt, kun ette enää ole Parrulan
palveluksessa?»

»En osaa sanoa. Ajatukseni ovat niin sekaisin, että en kykene vielä
oikein selvästi ajattelemaan. Ehkäpä koetan saada taas tuomarilta
kirjoitustyötä ja nimismieheltä apulaisen toimia. Tätä syksyä kauemmin
en missään tapauksessa voi viipyä tällä paikkakunnalla.»

»Mihin maan paikkaan herrassöötinki aikoo sitten myöhemmin mennä?»

»Sitä en tiedä vielä.»

Isäntä lähti, ja Tikander asettui taas akkunan eteen katselemaan
patruunan taloon, rakkauden, häpeän ja vihan rintaa raadellessa.




X.


Eenokin hallussa oli paitsi Viinamäen talossa olevaa pihanpääkamaria ja
kaksikerroksista aittaa hänen myöhemmällä iällään Honkavaaran juurelle
rakentamansa Möyryläksi haukuttu pieni rakennus, jossa oli kaksi
huonekoppia päällekkäin ja alinna mahdottoman iso kivikellari.

Hiukan ylempänä vuoren rinteellä oli hänen laittamansa puukello kahden
vierekkäin kasvavan petäjän välissä. Se oli suuri, alapäästään ontto
kelohongan pölkky, jonka yläpäähän kaivettuun reikään oli kiinnitetty
puutanko, minkä päät olivat upotetut petäjien kupeisiin koverrettuihin
syvennyksiin, niin että se ympäri pyörien heilutti pölkkyä kuin kelloa
ainakin. Pölkyn yläosaan molemmin puolin oli kiinnitetty rinnakkain
kaksi vaakasuorassa asennossa olevaa laudankappaletta, joiden väliin
kellon kielet, koivuiset nuijat, olivat yläpäässään olevista rei'istä
ripustetut lautoja yhdistävään puunaulaan siten, että ne voivat
vapaasti heilua. Pölkkyä ruokakellon tapaan »kannalleen» soitettaessa
kahden puolen olevat nuijat iskivät vuoroin pölkyn kupeisiin. Tätä
kelloansa Eenokki joutilaina pyhäpäivinä huviksensa soitteli väliin
tunnittain, ja saattoi kumea pauke tyyninä kesäiltoina kuulua
virstamäärin.

Vuoren juurella oli Eenokilla myös pieni suoviljelys eläkekirjassa
luvatun pellon vastineena. Apumiehen joskus ollessa viljelystöissä
Eenokki ruoka-ajoin soitti paukutteli puukellolla miestä
valmistamalleen murkinalle Möyrylän ylikertaan.

Aina viime aikoihin asti Eenokki oli vointinsa mukaan koettanut »talon
hyödyksi työtä tehdä», mutta nyt viime keväänä hänen oli heikkouden
vuoksi vihdoinkin luovuttava lehdeksen hakkuusta ja samalla eläkekirjan
lupaamista eduista. Hän muutti Möyrylään asumaan omiin leipiinsä, mutta
sai kuitenkin pitää pihanpääkamarin ja aitan edelleenkin hoteissaan.

Eenokki on syömässä päivällistään Möyrylän ylikerrassa. Kova,
paikoittain vihreäksi homehtunut leivänkannikka kädessä hän penkin
laitaan iskemällä lohkaisee siitä kappaleen, jonka pistää puukkonsa
kärkeen ja uittaa pahkakuppiin valmistamassaan kirkkaassa suolavedessä.
Huonoilla hampaillaan koettaen hienontaa lionnutta leipää hän ikäänkuin
särpimen asemesta katsoo nuoralle kuivamaan ripustamiinsa seteleihin.

Syötyään Eenokki panee piippuunsa, iskee tuluksilla tulen ja kytevällä
taulanpalasella sytyttää tupakan. Kallistuen sen jälkeen penkille
kyljelleen hän käsi posken alla miettii niitä yksiä ainoita asioita,
joita on näinä viime vuosina mietiskellyt.

On saanut katua ja itsekseen harmitella sitä, että ei sittenkin
tullut mentyä Korpijärven ukon kera kirkkoon yöllä kysymään aarteen
uhria — ei kai se vanha väkikään olisi purematta nielaissut. Saattaa
aika piankin jättää, sinne jää aarre maan poveen Eenokin kohdalta
ja joku onnellisempi ehkä saa kuin ilmaiseksi toisen vuosikymmenien
vaivannäön. Usein on muistunut mieleen myös se hautuumaalla näkemänsä
pääkallo, joka monesti yön unissa on käynyt kovistamassa hampaitaan
takaisin. Vielä herättyäänkin Eenokki on kuulevinaan, niinkuin kallo
jossain pimeässä nurkassa uhkaavana loksuttaisi yhteen hampaattomia
leukaluitaan. Tuntuu kamalalta ajatella itse joutuvansa saman kohtalon
alaiseksi. Olisi päästävä lepäämään omaan erikoiseen hautaan ja saatava
kivi kummulle. Se siinä rinnan päällä olisi kuin suojelusvahti, ja
vielä syntymättömätkin sukupolvet vuosisatojen päästä lukisivat
kiveen hakattua nimeä ja siitä tietäisivät, ett£ semmoinenkin mies
on joskus elänyt maailmassa. On häpeällistä tulla kuopatuksi kuin
koira ja siihen silitä jälkeenjäävien muistosta, niinkuin ei olisi
olemassa ollutkaan. Mutta jos saan tuon keksintöni valmiiksi, jota
vuosikausia olen miettinyt ja kaiken kesää nikkaroinut, jos sen ehdin
saada valmiiksi, niin Eenokki Aataminpojan nimi elää — hyvässä lykyssä
vielä aikakirjatkin mainitsevat. Ja- miksi en saisi?? Eihän keksinnöstä
oikeastaan puutukaan enää muuta kuin se, että pyhänhengen siivet eivät
vielä liiku koneen käynnissä ollessa — olisinko tullut vetäneeksi
siipien niveliin tervaa liian paksulta. Pitää pyyhkäistäkseni tervaa
noihin apostoleihinkin ja hivauttaa hiukan Ristukseenkin — sittenpä
kestävät kaukaisiinkin aikoihin.

Eenokin näin puolitorkuksissa miettiessä hänestä tuntui kuin huone
alkaisi hämärtyä ja silloin tällöin kuulua jostain Honkavaaran
kiireeltä raskaita kohauksen tapaisia huokauksia. Yhtäkkiä puolipimeä
huone leimahti häikäisevän valkeaksi ja pian sen jälkeen kuului
jyrähdys, ikäänkuin Honkavaara olisi räjähtänyt rikki ja alkanut
raunioina vieriä alas. Yksinäiset tuulen kohahdukset yltyivät pilveä
nostaen raivoisaksi myrskyksi, taivuttaen puut luokiksi ja rytyyttäen
peloittavasti Eenokin hataraa huonekoppia. Myrskyn kiihkeintä ulvontaa
säesti kammottavasti puukellon kielten kolkot läppäykset. Eenokki ei
ollut koskaan ennen kuullut kellonsa itsekseen soittavan, vaikka on
myrskynnytkin. Eikä se nytkään itsekseen soita, päätteli hän. Se on
surman enkeli, joka siellä myrskyssä ja salamoissa ja jyrinässä lentää
ja kuolemankelloa läppäilee... Kun se ei tulisi juuri nyt, antaisi
armonaikaa vielä jonkun vuoden, että ehtisi tehdä valmiiksi sen, mikä
vielä on keskeneräistä.

Ukkospilven jo kuulumattomiin kadottua pari sahatyömiesten suurta
pojanvenkaletta oli menossa puolukoita poimimaan Honkavaaralle. Polkua
peräkkäin kävellessään heille oli tullut kinastus siitä, kumpi enemmän
osaa.

»Etpäs sinä, Jussi, saanut kirjaa viime talvena lukusilla, kun et
osannut lukea isä-meitääkään — toruttiin vain ja tukistettiin ja
pantiin nurkkaan häpeämään», soimasi Matti-niminen poika toveriansa.

»Ethän sinäkään saanut.»

»Sainpas, ja vielä kiitettiin ja päälaelle taputettiin.»

»Mutta etpäs sinä osaa saarnata», kerskui Jussi puolestaan.

»Et sinäkään osaa.»

»Osaanpas!»

»Etpäs osaa!»

Enempää väittelemättä Jussi kiipesi suurelle kivelle ja papillisella
äänellä lointeli pitkän saarnansa, joka kuului olleen kirjoitettuna
»tuohiraamatun tuossa laidassa, kupparin kirjan kuudennessa luvussa.»
Saarnan päätyttyä hän esitti yhtä pitkän kuulutuksen laitumelta
kadonneesta hevosesta, joka on »täydessä raudassa, kellonrapa kaulassa.»

»Keneltä sinä olet tuon oppinut?» kysyi Matti.

»Sahan eltari sen on minulle opettanut», vastasi Jussi ylpeänä
tiedoistaan. »Ja osaan minä isä-meidänkin: Is meki tai, pyhä kallis,
maar menkkel, taas temppel, hus hus, pani viritykseen, ettemme ruiskis,
kakkara kara nauskis...»

»Älä räpätä, anna hapata, äitis huomenna leipoo», keskeytti Matti
kateudesta pakahtumaisillaan ja nakkasi »pappia» kalikalla sääreen,
lähtien samalla juoksemaan pakoon, Jussi jäljessä.

Tuokkoset kädessä pojat juoksivat polkua peräkkäin, että kangas
tömisi. Tultuaan näin vauhdilla Möyrylän luokse he, ryhtymättä tällä
kertaa tappeluun, tekivät sulan sovinnon ja neuvottelivat keskenään,
mitä vallattomuutta taas osattaisiin tehdä Eenokin laitoksille. Siinä
Möyrylää kierrellessään ja kurkistellessaan he suureksi ihmeekseen
huomasivat ylikerran oven olevan hiukan raollaan. Tyydyttääkseen
uteliaisuuttaan pojat hiipivät portaita myöten ylös ja pujahtivat
sisään niin hiljaa, että Eenokki, joka selin oveen veisteli
puukappaletta, ei kuullut heidän tuloansa.

Aikansa katseltuaan nuoralla kuivamassa olevia rahoja ja keskellä
lattiaa olevaa kummallista laitosta pojat viimein rähähtivät nauramaan.
Eenokki silloin mölähti, ikäänkuin olisi saanut puukon piston
sydämeensä. Säikähdyksestä toinnuttuaan hän tavoitti lyödä poikia
kädessään olevalla puukappaleella, mutta nämä rävähtivät rappuja alas
kuin oravat ja sivaltaen lakit käteensä vilkaisivat jäniksinä ylös
vuoren rinnettä, että paljaat kintut vilkkoivat. Ehtipä Jussi ohi
mennessään hiukan soittaa kalauttaa Eenokin puukelloakin.

Huomattuaan takaa-ajon turhaksi Eenokki salpasi sisäpuolelta oven, joka
oli unohtunut sulkematta hänen äsken ulkona käytyään, ja ensi työkseen
kokosi rahat nuoralta pönttöön. Pojat tietysti kertovat näkemänsä,
tieto hänen rahoistansa leviää ympäri kylää ja ties kuinka laajalle.
Eenokki ei pitänyt edes Honkavaaraa enää turvallisena säilytyspaikkana.
_Minne_ hän rahansa kätkee nyt, sitä hän mietti koko iltapäivän ja
vielä kappaleen yötäkin, kunnes viimein keksi mielestänsä parhaimman
säilytyskeinon.

Tapahtui aivan niin, kuin Eenokki oli arvellut. Poikien Möyrylässä
käynnin jälkeen hänen ympärilleen alkoi kutoutua salaperäisyyden
usvaverho, ja häntä katseltiin toisin silmin kuin ennen. Vanhusta
pidettiin satumaisen rikkaana miehenä ja kohdeltiin sen mukaan
arvoa antaen. Tosin ei oltu selvillä siitä, mistä hän oli suuren
rikkautensa saanut. Ehkäpä hän on löytänyt, ehkä on sittenkin
saanut lähteestä aarteen ja vaihtanut hopean kaupungin pankissa
paperirahoihin, voidakseen niitä helpommin säilytellä. Muutamat olivat
siitä aivan varmojakin, olivatpa jotkut tietävinään aarteen uhrin
olleen niin ankaran, että Eenokin vastalahjaksi oli pitänyt luovuttaa
taivasosansa. Jonkun verran ihmettelyä herätti se, että hän itse eli
niin vaatimattomasti, jopa puutteellisesti. Uteliaitten kyselyihin
Eenokki antoi rikkauksistaan niin väljiä vastauksia, että ne saattoi
käsittää miten tahansa. Kuitenkin kaikitenkin, nähtyä tosiasiaa ei
voitu epäillä. Ja olisihan tuo pitänyt ennenkin huomata: raudoitettujen
luukkujen, salpojen ja monien lukkojen takana ei säilytetä tyhjää.

Näihin asti unohduksissa ollut Eenokki oli nyt paikkakunnalla
kaikkien huomion ja puheen esineenä. Monet alkoivat salaisesti toivoa
hänen kuolemaansa, ei hyötyäkseen siitä, vaan tyydyttääkseen turhaa
uteliaisuuttansa.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä Eenokin ollessa pihanpääkamarissaan Viinamäen isäntä
pistäytyi hänen puheilleen viinapullo povessa.

»Tulin kerran setääkin katsomaan», sanoi isäntä hyvin ystävällisesti.

»Mitä katsomista minussa on, kuolevassa kuhossa?» vastasi Eenokki
jotenkin töykeästi, ymmärtäen hyvin syyn veljenpojan käyntiin.

»Eipä kyllä sedässä ole enää tuota ulkonaista koreutta ihailtavana,
niin olette ravistunut varsinkin nyt tänä kesänä. Siitäpä syystä
tulinkin sanomaan, että sedän ei olisi tarvinnut muuttaa metsiin
asumaan kuin villieläimen. Olkaa vapaasti ja syökää talon pöydässä
niinkuin ennenkin, vaikka ette jaksakaan enää työtä tehdä.»

»Mikset tätä jo keväällä sanonut?» kysyi Eenokki.

»Enpä tuota hoksannut silloin, mutta parempi myöhään kuin ei
milloinkaan.

»Kun sedästä näköjään aika pian jättää, niin arvelin, että
unohdettaisiin entiset ja erottaisiin sovussa, ettei jäisi kummallekaan
puolen mitään mielenkannetta — minulle tänne ja sedälle sinne.»

»Minkä tähden sinä sitä mielenkannettasi tunnet _nyt_ vasta — etkä
tuntenut silloin kun eläkekirjaani rikki riitelit?» kiusasi Eenokki
edelleen.

»Ei nyt setä menneitä muistele. Sitä kun tuo Sanakin neuvoo, että älkää
antako auringon laskea vihanne yli. Jos setä antaisi anteeksi, mitä
ehkä olen tullut rikettä tehneeksi, niin minä puolestani koettaisin
olla sedälle mieliksi.»

»Millä lailla mieliksi?»

»Kun sairastutte, minä setää hoitelisin ja hoiteluttaisin lämpimällä
kädellä.»

Sitä asiaapa Eenokki ei ollut tullut tarkemmin harkinneeksi: kuka
hoitelee, kun perin avuttomaksi kemmertyy. Olisi epäviisasta olla
käyttämättä hyväkseen tarjottua etua. Hän ojensi kätensä, vaikka hyvin
vastenmielisesti, veljenpojalle ja sanoi:

»Tuossa on lapa — olkoon kuitti minunkin puoleltani.»

»No, nythän ollaan oikealla tiellä», sanoi isäntä ja otti pullon
taskustansa. »Pistin poveeni pisaran väkevän puolta, että otettaisiin
pienet sovintoryypyt.»

Eenokki kulautti pullon suusta jonkun verran, mutta isännän kiihkeistä
houkutuksista huolimatta hän ei suostunut ottamaan enempää.

»Kun tässä nyt on sovintoryypyt ryypätty, niin olisi minulla sedälle
vielä yksi ehdotus», sanoi isäntä.

»Minkälainen ehdotus?»

»Sitä kun useinkin nuo jälkeenjääneet riitelevät ja rähisevät
perinnöistä kuin sudet haaskalla, ennenkun asianomainen on ehtinyt
kunnolleen edes silmiänsä ummistaa, niin ajattelin, että sedän jo oman
rauhansakin vuoksi olisi teetettävä testamentti.»

»Testamentti?... Kenelle minä sen teettäisin?»

»Minähän noista elossa olevista taitaisin lähintä perillistä olla»,
sanoi isäntä. »Ja minä siitä hyvästä pitäisin sedälle kunnialliset
hautajaiset.»

Ehdotus kosketti läheltä Eenokin salaisia toivomuksia. Hetken
mietittyään hän sanoi:

»Jos teetän testamentin, niin lupaatko sinä toimittaa minut omaan
erikoiseen hautaan, kun kuolen?»

»Tietysti erikoiseen! Yksin saatte yönne maata siellä — niinkuin
täälläkin. Ja koululla, kelloja soittaen hautaan sedän, lukkari ja
pappeja parittain saattonne etunenässä», lupasi isäntä.

Eenokki oli hengessään näkevinään kaiken tuon komeuden, ja
kuolemanajatus alkoi tuntua ikäänkuin kevyemmältä.

»Suostuisitko sinä laittamaan vielä kiven haudalleni?» Eenokki yhä
tinki.

»Vaikka kaksi, jos setä niin haluaa», myönsi isäntä.

Antamatta varmaa vastausta Eenokki lupasi vielä miettiä asiaa
tarkemmin. Setä ja veljenpoika erosivat näköjään hyvinä ystävinä,
kumpikin mielestänsä hyvän askeleen toiveittensa päämäärää lähempänä.




XI.


Isännän käynnin jälkeen Eenokki mietti ja harkitsi testamentti-asiaa
viikon päivät. Saatuaan viimein suunnitelmansa valmiiksi hän meni
Tikanderin luokse Viinamäen ullakkokamariin, kolme vierastamiestä
mukanansa, ja esitti kirjurille asiansa:

»Kun tässä on tullut elää kituutettua tätä maailmaa jo lähemmä sata
vuotta eikä ole tietoa, minä päivänä tuo henkiriepu, jota minussa ei
olekaan enää juuri muualla kuin hivene nenänpäässä, lähtenee, niin
olisin pyytänyt herrassöötinkiä — te kun olette semmoinen kirjamies —
kirjoittamaan testamenttini eli viimeisen tahtoni.»

Kun kirjurilla ei ollut mitään pyyntöä vastaan, kirjoitti hän Eenokin
sanelun mukaan, muotoa tosin mukaillen, seuraavan testamentin:

 »Minun viimeinen tahtoni on:

 1) että kun minusta Eenokki Aataminpojasta aika jättää, on
 leposijakseni hankittava arkku, arvoltaan vähintään sadan (100) markan
 hintainen, ja on sen kansi kiinnitettävä puunauloilla;

 2) että peijaisiani eli maahanpanijaisiani on vietettävä kolme (3)
 vuorokautta keskeytymättä, ja on niihin kutsuttava paitsi ulompana
 asuvia sukulaisiani kaikki tämän Honkavaaran kyläkunnan asukkaat,
 ikään, säätyyn, varallisuuteen tai muuhun katsomatta, sekä kaikki
 pitäjän arvohenkilöt. Kuokkavieraat ovat pidettävät kutsuvieraitten
 veroisina, ja kaikille on annettava ruokaa ja viinaa niin paljon kuin
 kunkin maha ja pää vetää;

 3) että kaikkein köyhimmille sukulaisilleni on hautajaisiani varten
 teetettävä ja ikuiseksi omaisuudeksi annettava vaatteet, miehille
 mustasta verasta, naisille mustasta vihtoriinista, sekä hyvät kengät;

 4) että säilyisin jälkimaailman muistossa, on haudalleni pystyttävä
 kivinen, kaikilta puolin sileäksi kiilloitettu hautapatsas, jonka
 tulee olla kaksitoista (12) jalkaa korkea, kuusi (6) jalkaa leveä ja
 kolme (3) jalkaa paksu.

 Tämän jälkeen seurasi pitkä, yksityiskohtainen selonteko patsaaseen
 hakattavista kirjoituksista ja kuvista, jalkakivistä, patsasta
 ympäröivästä kullatusta malmiaidasta y. m.

 5) että minun jälkeenjäänyttä omaisuuttani ei saa liikuttaa, minulle
 kuuluvien lukittujen huoneitten: aitan ja n.s. Möyrylän ovia ei saa
 avata eikä perinnönjakoa pitää, ennenkun hautajaiseni on pidetty ja
 edellisessä kohdassa mainittu kivi haudalleni pystytetty;

 6) että Herrastuomari Kaarl Hesekielinpoika Kotkan määrään
 tämän testamenttini toimeenpanijaksi, ja saa hän, toimitettuaan
 tarkalleen edellä mainitut määräykseni, ottaa kuluttamansa varat
 ja vaivanpalkkionsa jälkeenjääneestä keksinnöstäni sen myötyänsä.
 Ylijäämä keksinnön hinnasta ja muu jäljellejäänyt omaisuuteni on
 jaettava perillisteni kesken kunkin perintöosuuden mukaan sovussa ja
 rakkaudessa.

 Honkavaaran kylässä syyskuun 13 päivänä 18—.

 Eenokki Aataminpoika.

 Eläkevanhus Honkavaaran kylässä.

 (Puumerkki).

 Me allekirjoitetut samalla kertaa läsnäolleet vieraatmiehet todistamme
 täten, että Eläkevanhus Eenokki Aataminpoika täydellä ymmärryksellä ja
 vapaasta tahdosta on tehnyt edellä olevan testamentin ja ilmoittanut
 meille sen olevan viimeisen tahtonsa.

 Paikka ja aika kuin yllä.

     Gustaf Tikander. Antti Antinpoika. Kirjoitti Sama. (Puumerkki).
     Heikki Hurskanen. Ulla viteen (Puumerkki). omakä Si.»

Tikanderin kirjoitettua Eenokin pyynnöstä vielä jäljennöksen
testamentin toimeenpanijalle tämä pisti asiakirjat taskuunsa
ja korvaukseksi vaivoista ja paperista pyysi kirjurin tulemaan
hautajaisiinsa.

Eenokin annettua isännälle testamentin jäljennöksen tämä oli sen
määräyksiin tyytymätön. Hänen mielestänsä hautakivi ensinnäkin oli
kohtuuttoman suuri ja koko hautajaiskomento liiallista. Toiseksi
hänen tarkoituksensa oli ollut testamentin määräyksen kautta saada
yksin periä sedän omaisuus. Mutta kun Eenokki esitti ajatuksen: mitä
minä kirjoitin, sen minä kirjoitin, ja oli taipumaton muuttamaan
valmista asiakirjaa, isäntä ei uskaltanut jännittää jousta kovin
kireälle, peläten yksipäisen ukon suuttuvan ja mahdollisesti määräävän
suuret rikkautensa jollekin ventovieraalle. Hän lupautui testamentin
toimeenpanijaksi, varsinkin kun muut perijät olivat niin väärän koivun
takaisia, että heidän osuutensa tulisi suhteellisesti hyvin pieneksi.




XII.


Oli muuan syksyn synkimpiä öitä. Taivas oli kauttaaltaan mustien
pilvien peittämä, ja pohjoinen painoi kaikkein suurimpia palkeitansa.
Metsä humisi ja ryski, huoneitten nurkista, uuninpelleistä ja
hataroista akkunoista kuului terävää vihellystä ja katkeamatonta
valittavaa ulvontaa.

Valkeat talonpoikien tuvissa olivat aikaa sitten sammutetut ja ihmiset
nukkuivat rauhallista untansa. Mutta ylhäältä Viinamäen ullakkokamarin
akkunasta tuikki vielä tuli, niinkuin oli viime aikoina tuikkanut
melkein läpi öitten.

Kustaa Tikander istui kiikkutuolissaan ja nautti sielussansa ulkona
riehuvan myrskyn raivosta. Painaisi nyt pohjoinen palkeitaan kerrankin
niin, että lentäisi akanoina ilmaan kaikki, mitä irti saa, löisi
väkevillä siivillään murskaksi ja kaataisi allensa kaiken' sen, mikä
pyrkii päätänsä ylöspäin nostamaan. Niin hän tekisi, jos voimaa ja
valtaa olisi.

Saatuaan Parrulalta häpeälliset potkut Tikander sulkeutui kamariinsa,
ilkeämättä ihmisille tuskin silmiänsä näyttää. Paremman puutteessa
hän hankki taas tuomarilta kirjoitustyötä ja nimismieheltä apulaisen
toimia, vaikka sydämessään halveksi niitä molempia: sellaiset työt
eivät ole miehen tehtäviä. Suurimman osan aikaansa hän käyttikin
juopotteluun yksin kamarissansa, ei niin paljon juomisen himosta
kuin saadakseen nauttia suloisesta onnen tunteesta. Humalan hetkinä
johtui mieleen vain se, mikä oli kaunista ja ihanaa, Anna-neidin
kanssa yhdessä tehdyt kesäiset soutumatkat, syksyiset käsikädessä
luistelemiset, talviset hiihtoretket ja monet muut. Iloisesti viheltäen
hän niitä muisteli.

Mutta kun Tikander aamuisin heräsi todellisuuteen pakottavin päin,
tuntui elämä niin itkettävän surkealta, että silmiin herahtivat
kohmeloisen herkät kyyneleet. Pahan omantunnon mustaa taustaa vasten
kuvastui tällöin vain se, mikä oli katkerata ja kaduttavaa.

Mutta vähitellen, ikäänkuin huomaamatta, laimenivat Tikanderin sielussa
monin kerroin märehdityt hellät tunteet ja sijaan astui hänelle näihin
asti verraten vieras kolminaisuus: kateus, viha, kosto.

Jo monena yönä peräkkäin hän oli ottanut vaatekaapissa piilossa
säilyttämänsä tuohenkäpryn ja paloöljypullon esiin, mutta lopuksi
oli kuitenkin pannut ne takaisin säilöön ja ruvennut maata, kiroten
heikkouttansa.

Siinä ne olivat taaskin pöydällä hänen edessänsä.

Myrsky ulkona tuntui vain kiihtyvän. Vilkaistuaan kelloon Tikander
nousi kiikkutuolistansa ja käveli jonkun kerran edestakaisin huoneensa
lattiaa. Pysähtyen sen jälkeen hetkiseksi miettimään hän kulautti
viinapullostansa pari pitkää ryyppyä, puki nopeasti palttoon yllensä,
nosti kauluksen pystyyn ja painoi lippalakin syvään päähänsä. Otettuaan
pöydältä tuohen ja paloöljypullon hän puheli itsekseen puoliääneen:

»Pannaan ne taskuun, ja pistetään sinne yksin tein jäljellä olevan
omantunnon riekaleet, sinnepäinhän se muistaakseni oli Parrulan neuvo.»

Hiljaa, koettelemalla, hiivittyään ullakon portaita alas Tikander
etukumarassa, ikäänkuin myrskyä ja pimeyttä päällänsä puskien, lähti
kulkemaan Parrulan taloon, sahalle ja oluttehtaalle vievää tietä myöten.

Myrskyn ulvonnassa oli öisen kulkijan mielestä jotakin helvetillistä
riemua, joka soi samassa äänilajissa hänen oman rintansa sävelten
kanssa. Ulkonaisen ja sisäisen yhteissoiton innoittamana hän,
epämusikaalinen mies, alkoi omalla nuotillansa puoliääneen laulaa
tilanteen mieleen johtamaa veisua, samalla kulkiessaan vaistomaisesti
notkutellen polviansa kuin puoleksi tanssien:

    »Arpa lankesi herra Petteriin,
    ja hän syntinsä tunnusti näin:
    kolme pappia olen minä tappanut,
    kolme kirkkoa polttanut,
    kolme vahvaa talonpojan renkiä
    olen puukolla surmannut.»

Parrulan talon kohdalle tultuansa Tikander pysähtyi ja katsoi kotvan
aikaa ristiriitaisin tuntein rakennusta, joka pimeässä häämöitti
mustana kuin suuri suunnaton ruumisarkku. Jonkun verran epäröityään,
mennäkö eteenpäin vai pyörtääkö takaisin, hän jatkoi matkaansa ohi
käynnissä olevan sahan, jonka savutorvesta sinkoili milloin yksityisiä
tulikipeniä, milloin kokonainen säkeneparvi pimeyteen kadoten, tuli
oluttehtaalle ja hiipi tehdasrakennuksessa olevaan halkovajaan.
Sytytettyään tulitikulla taskustaan ottamansa tuohenkäpryn hän pisti
sen pinojen vieressä olevaan lastukasaan, johon ensin oli kaatanut
paloöljyn pullostansa.

Purjehdittuaan myrskyn työntämänä selkäkenossa kiireesti kamariinsa
Tikander jäi akkunan eteen pimeässä seisten odottamaan tekonsa
seurauksia.

Kun oluttehtaalta päin pitkään aikaan ei näkynyt mitään elonmerkkiä,
arveli Tikander sytyttämänsä tulen umpinaisessa huoneessa sammuneen,
eikä hän oikein tiennyt, kumpaa enemmän toivoisi, syttymistä vai
sammumista. Viimein alkoi kuitenkin pimeydestä kajastaa heikko, tuskin
huomattava punerrus, ja ennen pitkää leimahtivat liekit korkealle
ilmaan. Samassa alkoi sahan pilli huutaa, katkonaisesti, valittavasti.

Tikanderin mielestä palo oli kaamean juhlallinen näky näin kauempaa
katsoen. Levottomat liekit milloin hulmusivat myrskyn painamina
vaakasuorassa kuin huikkaavan hevosen häntä, milloin hetkeksi
pyörsivät ylös, erottaen itsestänsä kokonaisia tulipalloja korkeuteen.
Myöhemmin laipioiden alkaessa putoilla alas, leimautti koko tienoon
niin häikäisevän valkeaksi, että Tikander akkunansa edessä hätkähtäen
peräytyi pari askelta takaperin. Pilvissä tulipalon yllä näytti olevan
kuin suuren suuri jättiläislintu, joka poutahaukan tavoin paikaltansa
liikkumatta värisytti veripunaisia siipiänsä.

Aamulla varhain Tikander sai Parrulalta kutsun tulla nimismiehen
virantoimittajana pitämään poliisitutkintoa, sillä arveltiin
murhapolton tapahtuneen.

Tutkinnossa ei kuitenkaan tullut ilmi mitään erikoista. Voitiin vain
yksinkertaisesti todeta, että tehdas on palanut perustuksia myöten ja
että tulipalo sahan työmiesten tietämän mukaan on alkanut halkovajasta
noin kello kahden aikaan yöllä. Ketään määrättyä henkilöä ei voitu
epäillä palon aiheuttajaksi, varsinkaan kun ei saatu varmuutta edes
siihen, onko tapahtuma todella murhapoltto. Tulipalopaikalle kertynyt
väen paljous ja sen harvinaisen innokas toiminta sammutustöissä näytti
päinvastoin viittaavan siihen, että tehdas oli paikkakuntalaisille
rakas ja että sitä epätoivoisin- ponnistuksin koetettiin tulen tuholta
pelastaa. Saattaahan olla mahdollista, että joku ryypiskelemässä ollut
humalainen on käynyt halkovajassa asioillaan ja piippunsa sytytettyään
heittänyt palavan tulitikun helposti syttyvään lastukkoon.

Viimein muisti panimonhoitaja, että Mikkos-Otto oli kerran eräänä
sunnuntai-iltana uhannut »pistää tuohikäpryä tehtaan nurkan alle ja
tuikata tulen häntään.» Ja muutenkin oli Otto esiintynyt sopimattomasti
ja röyhkeästi, sadatellut panimonhoitajaa ja haukkunut patruunaa
kaljupäiseksi pääketuksi.

Parrula, ollen hyvin kiihtynyt ja hermostunut, vaati Tikanderia
vangitsemaan Mikkos-Oton heti epäluulonalaisena murhapolttoon. Tikander
ei kuitenkaan pitänyt pelkkää uhkausta kyllin pätevänä syynä tällaiseen
voimatoimenpiteeseen. Kuitenkin hän haetti kuulusteltavaksi Oton ja ne
pari miestä, jotka tämän kanssa olivat yhdessä ryypiskelleet kysymyksen
alaisena iltana.

»Täällä on panimonhoitaja tehnyt teitä vastaan sellaisen ilmiannon,
että olette uhannut polttaa oluttehtaan. Tunnustaako Otto Mikkonen
ilmiannon oikeaksi?» kysyi Tikander virallisella äänellä.

»Minäkö?... Sanooko tämä rykmestari, että minä olen polttanut
oluttehtaan?

»Jumala varjelkoon!» huudahti Oton muija, joka vapaaehtoisesti
tutkintotilaisuuteen tullen oli asettunut seisomaan miehensä rinnalle
vaikeana hetkenä.

»Sitä hän ei ole sanonut, ja toistaiseksi ei olekaan kysymys siitä,
kuka palon on aiheuttanut. Mutta oletteko _uhannut_ polttaa tehtaan?»

»En muista», sanoi Otto.

»Kyllä minä muistan. Ja kaiketi muistavat nämä miehetkin, joita
nimenomaan kehoitin panemaan hampaansa koloon Oton uhkauksen», sanoi
panimonhoitaja.

»Niin, kyllähän tämä Otto taisi kerran jotakin semmoista lausua,
mutta ei kait hän nyt sillä totta tarkoittanut. Miten lie mielensä
myrtynyt, kun ei ollut rahaa piisalle juomansa oluen maksuun, ja siinä
kimmastuksissaan lie tullut hölpöttäneeksi päätöntä pötyä — niinkuin se
on vähän muutenkin tämän Oton tapa», sanoi kysyttyä toinen miehistä,
toisen yhtyessä kaikissa kohdin hänen lausuntoonsa.

»Oliko Otto Mikkonen viime yönä tehtaan paloa sammuttamassa?» kysyi
patruuna, jonka mielestä Tikanderin tutkimus syyllisen ilmisaamiseksi
oli merkillisen laimeata.

»En ollut», vastasi Otto.

»Tämä on tärkeä tiedonanto; merkitkää se pöytäkirjaan», kehoitti
Parrula.

»Missä te olitte viime yönä?» jatkoi Tikander kuulustelua.

»Minä makasin koko yön akkani vieressä», sanoi Otto.

»Voitteko sen todistaa?» kysäisi Parrula.

»Maikki!» sanoi Otto, tyrkäten vaimoansa kyynärpäähän.

»Se on sitten niin vissi kuin minä tässä, että Otto maata mätkötti
kuin vesihako vieressäni koko yön — voin sen vaikka vannoa Jumalan ja
ihmisten edessä», todisti Maikki.

Asian vakavuudesta huolimatta tutkinnon pitäjät hiukan hymähtivät.

»Mikä oli syynä siihen, että ette tullut tulipaloa sammuttamaan,
vaikka teidän olisi pitänyt kuulla sahan hätäpillin huuto, niinkuin
muittenkin?» kiristi Parrula paulaansa yhä tiukemmalle.

»Kuulla?... Kuulla sen, joka maata mätköttää kuin vesihako ja kuorsaa,
että tupa tärisee», ehätti Maikki miehensä puolesta.

»Jos miehenne nukkui niin raskaasti kuin sanotte — jota muuten ei ole
todistettu — niin teidän velvollisuutenne olisi ollut herättää hänet»,
syytti patruuna vaimoa.

»En minä kuullut hätäpillin huutoa minäkään», väitti Maikki.

»Olisi se pitänyt kuulla.»

»Kuulla ja kuulla!... Kun Otto tekee päivän raskasta työtä ja syö
iltasekseen muun lisäksi suuren puukupillisen ruispuuroa, niinkuin nyt
eilen illallakin, ja pantuaan maata nahkasten alle tuvassa, joka on
niin lämmin, että vesi silmäkuopassa kiehuu — kun Otto, sanon minä,
siinä nukahtaa ja alkaa kuorsata, niin siinä ei kuulevakaan kuule
mitään muuta. Ja jos ei patruuna minua usko, niin tulkaa kuulemaan ja
pankaa pillinne soimaan... Siihen lisäksi mokoma myrsky kuin nyt tämä
viime öinenkin, ja tuuli sinne meidän mökille oli vastainen sahalta
käsin.»

Asia oli niin terhakasti ja järkeen menevästi todistettu, että
kuulustelun jatkamista pidettiin hyödyttömänä. Tikander kirjoitti
tutkintopöytäkirjan, jonka loppuosa kuului näin:

 »— — — todistettu, että usein mainittu mäkitupalainen Otto Mikkonen
 on uhannut polttaa ylempänä mainitun oluttehtaan. Mutta kun
 allekirjoittaneen pidettyä perusteellisen kuulustelun Mikkosen viaksi
 ei ilmennyt raskauttavampaa kuin mainittu uhkaus, ei häntä, Otto
 Mikkosta, voida nykyisten asianhaarain vallitessa pidättää ja vangita,
 joten kanteen nostaminen oikeusistuimessa syyttäjäviranomaisen puolelta
 pidetään aiheettomana.

                                            Gustaf Tikander.»

»Vangita!... Saatana!»

Otto heristeli rehennellen nyrkkejänsä.

»Näissä ranteissa ei ole ikinä ollut ruunun kihloja, eikä tule olemaan
tämän taivaan kannen alla... Olen minä semmoinen poika — vaikka olenkin
vain Mikkos-Otto.»

       *       *       *       *       *

Heti oluttehtaan palon jälkeen alkoi Parrula rakennuttaa uutta
tehdasrakennusta entisen raunioille. Sillä taholla näyttiin verraten
pian unohdetun kärsitty tappio.

Toisin oli Tikanderin laita. Yhdessä oluttehtaan kanssa oli hänen
sielustansa palanut viimeinenkin rahtunen omanarvon tuntoa, eikä
niille raunioille hänen mielestänsä voinut rakentaa enää mitään uutta!
— Murhapolttaja! murhapolttaja! kaikui hänen korvissansa levottomin
päivin ja unettomin öin. Kaikki itsesyytöksen pahathenget karkasivat
hänen kimppuunsa verisin kynsin, kun hän katseli tekojansa pahan
omantunnon suurennuslasin läpi.

Mitä pahaa Parrula oli _hänelle_ tehnyt, että hänen tarvitsi ryhtyä
kostotoimiin?... Ja Anna-neiti?... Ei niin mitään! Hän on yhtä
syyllinen kuin patruunakin moneen vääryyteen, joita sillä taholla näinä
neljänä vuotena on niin runsaasti tehty — ehkä vähän syyllisempikin.
Hänhän se useimmat metsäkaupat teki, puijasi omia pyyteitänsä varten
ymmärtämättömiltä kymmenien tuhansien omaisuuden muutamalla sadalla
markalla, vaikka hänen vallassansa olisi ollut maksaa kohtuhinnat.
Häntä ne saisivat kiroilla nuo petetyt, taloiltaan hävinneet — ja
eivätkö sydämessään kiroillekin. Kun Tikander toisinaan, pahimpina
hetkinänsä, koputti tuskissaan nyrkillään otsaansa, tuntui pää niin
turralta, että hän pelkäsi menettävänsä järkensä valon.

Kaiken sekasorron ja toivottomuuden keskeltä pilkahti joskus esiin
heikko ajatus: olisiko mennä ja tunnustaa oman rauhansa vuoksi
Parrulalle pahan tekonsa ja kaikille niille, joille on tullut
huutavinta vääryyttä tehneeksi, ja koettaa alkaa elämänsä uudelleen.
Mutta hänellä ei ollut voimaa siihen. Hän ei kyennyt tekemään enää
mitään. Milloin hän joskus selvin päin yritti kirjoittaa, tuli käsiala
melkein käsittämätöntä koukerrusta. Liiallisen alkohoolin nauttimisen
ja ehkä muittenkin syitten aiheuttamasta hermostumisesta Tikanderin
kädet vapisivat niin, että hänen täytyi käydä pikariin kaksin käsin ja
saatuaan sen kalpeille huulillensa kulauttaa sisällys äkkiä kurkkuunsa
ettei läikkyisi viinaa vaatteille. Humalaan tultua käsien vapiseminen
lakkasi melkein kokonaan, ja hän voi kirjoittaa jotenkin selvää
käsialaa.

Kamarissaan yksin istuessansa Tikander oli viime aikoina lukemattomat
kerrat muistossaan kavunnut elämänsä portaita ylöspäin siihen
vaatimattomaan korkeuteen mihin oli päässyt. Ei puoliväliinkään ollut
ehtinyt, minne kunnianhimossaan oli pyrkinyt, kun jo oli pitänyt ruveta
laskeutumaan alaspäin.

Nyt hän mielestänsä seisoi jo sillä porraspuulla, josta on enää yksi
askel alaspäin — pitkä askel...

       *       *       *       *       *

Eräänä varhaisena lokakuun aamuna souti nuottuus Viinamäen miehiä
kuoreen vetoon Huutoniemen syville apajille — sattumalta samat miehet,
jotka siellä aikaisemmin olivat aaveen nähneet. Perille tultuaan he
löysivät niemen kärjen kohdalta jonkun matkaa rannasta valtoimen veneen
tyynen veden pinnalta.

»Siinähän on veneen pohjalla herrassöötingin takki ja lakki», huomautti
köysimies hämmästyneenä odottamattomasta löydöstä.

»Niin on — mutta missä on herrassöötinki itse?» kysyi nuottaveneen
airomies.

»Tässä ei ole nyt aikaa turhiin kyselyihin», sanoi nuottuuden
johtohenkilönä oleva perämies. »On potkettava ensimäinen apaja
tähän herrassöötingin veneen kohdalle, ja jos ruumis siitä ei ota
noustakseen, niin on vedettävä koko tämä Huutoniemen rantaus, apaja
apajan perään — niinkauan kun ruumis saadaan ylös.»

»Ei kait sitä nyt sinnekään jätetä», myönsivät toiset miehet.

Se oli synkkää ja äänetöntä nuotanvetoa ja jännittävää odotusta.

Perämiehen laskelmat sattuivat niin hyvin, että nuotan perissä jo
ensimäisellä apajalla oli Tikanderin ruumis. Miehet jättivät nuottansa
niemen nenään ja lähtivät köysiveneellä soutamaan harvinaista
saalistansa Viinamäen rantaan.




XIII.


Sydäntalven loppuun asti Eenokki pysyi jalkeilla ikäänkuin pakkasen
voimalla. Hän jaksoi keppinsä turvin kävellä vielä ulkonakin ja
istuksia lämpiminä päivinä karjatarhassa katselemassa kuin virkaheitto,
kuinka toinen, nuorempi mies, nyt hakkasi havuja hänen raudallaan,
hänen pölkyllänsä.

»Eenokki se on nyt niinkuin kissoillansa tästä virasta», sanoi
muutamakseen uusi havunhakkaaja.

»Sitähän tässä olen kissaviikkoani viettänyt jo kaiken talvea», vastasi
Eenokki.

»Eikä se taida Eenokin kohdalta enää kesken katketakaan.»

»Eikö nuo lie nämä istuksimiset ja oleilemiset niitä viteitä, että on
tässä alkamassa minulle se iankaikkinen kissaviikko.»

»Niinpä kyllä — iankaikkinen. Se on tämä maailma kuin suuren suuri
talo, jossa tuo ihminen on palvelijana elämänsä pitkän vuoden,
kukin kohdallansa. Vaan kertahan se sekin vuosi köyriin päättyy ja
itsekullekin pääsinkakku leivotaan», sanoi havunhakkaaja.

»Ja päästökirja annetaan», lisäsi Eenokki.

»Joo. Mutta sehän tuo olisi ylen hyvä, että erotessa näistä maallisista
palveluspaikoista olisi muassa virheettömät paperit uusille isännille
uusiin palveluspaikkoihin. Sillä onpa tämä ajallinen elämä toisekseen
kuin suuri pestuupäivä vielä pitempiä sitoumuksia varten. Ja sehän
siinä olisi tärkeintä — niitä kun sielläkin lie useampiakin ottajia —
että kenelle tuon mullikkansa ikuiseksi myöpi.»

»Sehän siinä taitaisi tähdellisintä olla», myönsi Eenokki.

»Taitaa Eenokilla olla jo varmuus siitä, kummalta isännältä pitkän
pestin ottaa?»

»Hmm...!» mörähti Eenokki vastaukseksi.

»Taloisiahan nuo lienevät taloja kumpikin ja palvelusajan pituus
sama, niin että siinä kohdin ovat yhdenveroisia. Mutta palkanmaksu
tuo lie hyvinkin erilainen. Rikas mies ei saanut vesipisaraa kielensä
kostukkeeksi — siellä, missä oli.»

»Sitä on näin Mattiin päästyä taas talven selkä taittumassa, koska
näkyy jo rikka rupeavan hankeen sijaansa syömään», käänsi Eenokki
puheen toisaalle ja kävellä köpitti keppineen kamariinsa.

Matinpäiviltä Eenokin voimat alkoivat riutua hiljaa ja huomaamatta kuin
auringon paisteessa keväinen jää. Hän ei enää omin apuinsa kyennyt
käymään ulkona. Isäntä palkkasi hänen hoitajakseen erään vanhan,
uskovaisen sekaisen ja hiukan hassahtavan mummon, kun ei millään
mahdilla saanut ketään muuta suostumaan tähän toimeen.

Mummo toi mukanaan vesiharmaan kissansa ja vihreäksi maalatun rukkinsa
kamariin.

On muuan kevättalven ilta. Mummon kehrätä hyrrätessä tappuroita
loimottavan takkavalkean ääressä tuntui Eenokin olo sängyssä
loikoessaan, istuksiessaan ja tupakoidessaan rattoisammalta kuin
koskaan ennen. Kehräävää ja kynsin kouristelevaa kissaa sylissänsä
hyväillessään kuin pientä lastansa hän, elämänsä yksinäisenä elellyt,
sai kerran ennen kuolemaansa ilon kuvitella itsensä perheelliseksi
mieheksi. Kaksin verroin rattoisammalta olisi olo tuntunut, jos mummon
asemesta rukkia polkemassa olisi ollut Ievastiina-vainaja. Mutta hyvä
näinkin.

Myöhemmin illalla puitten uunissa hiilille palettua mummo nosti
paistinpannun tulelle, kiehautti veteen sipultamansa kovat leipäpalaset
taikinapehmeiksi ja pani sekaan suolaa ja suuren kokkareen voita.
Näin valmistamansa leipäressu oli molempien hampaattomien vanhusten
herkkuruokaa. Talon kyökistä olisi kyllä annettu valmistakin ruokaa,
mutta Eenokin mielestä oli näin mukavampi.

Iltasen jälkeen mummo kitupiikin pöydällä palaessa ja Eenokin
sängyssään kädet ristissä kuunnellessa luki kuin ruokasiunaukseksi
lyhyen kappaleen »Vissein Syntein Päällekarkauxista.»

»Toisenansa me myös löydämme lähteen tähän itse ruumiin
konstitutionissa eli rakennuxessa, ja veren, taikka sisällisten
märkyytten laadussa ja muodosa. Ihmiset, joilla on hyvä terveys ja
terve vatza, joka myös vaatii väkevintä ruokaa, he vaivatan enämmin
näljältä ja janolta, kuin muut, jotka ovat toisenkaltaiset. Tästä tule
kansz, että he kiusatan enämmin ylällisyydeltä, menevät myös niin
kauvas, että muut taitavat sitä imehdellä.»

Vanhusten vihdoin kallistuessa kumpikin vuoteelleen alkoi sirkka
lämpimän uunin raossa laulaa tuttua säveltänsä.

       *       *       *       *       *

Usein isäntä itsekin pistäytyi Eenokkia katsomassa. Hän oli täysin
vakuutettu siitä että sedän päivät ovat pian luetut, mutta tämän
rahojen suhteen hän oli jonkun verran levoton. Ei siksi, että hän
olisi epäillyt niiden olemassa-oloa, mutta ovatko rahat ajan tullen
löydettävissä, se pyrki huolestuttamaan varsinkin kun setä varovaisena
miehenä ei suostunut antamaan edes pienintä vihjausta niiden
kätköpaikasta. Isännän oli pakko tyytyä vain siihen tiedonantoon, että
rahoja on ja että ne ovat luotettavassa säilössä.

Eenokin sisäisessä elämässä hänen viimeisinä aikonaan ei tapahtunut
mitään huomattavaa muutosta. Hän oli mielestään hoitanut kunnialla
ajallisen leiviskänsä, ja tulevaisuudelta hän ei muuta pyytänyt kuin
sen, että muistonsa eläisi maailmassa. Kun tämä hänen viimeinen ja
ainoa toivomuksensa näytti toteutuvan yli odotusten, saattoi hän vartoa
lähtöänsä rauhallisin mielin.

Kun kuolema vihdoin heinäkuun lopulla seitsemän unikeon päivänä saapui,
lausui hän kuitenkin viimeisiksi sanoikseen — ehkä hourien, ehkä
kirkastunein ymmärryksin:

»Painaa — painaa... kivi painaa raskaana — rintaa... Ottakaa se pois...»

       *       *       *       *       *

Viinamäen talossa alkoi puuha ja kiire. Isäntä ensi työkseen
ajoi kaupunkiin ostamaan setä-vainajalle arkkua ja samalla
hautajaistarpeita. Aikaisemmin tilaamansa hautakiven hän oli jo
talvikelissä kuljetuttani kirkolle kaikessa hiljaisuudessa.

Kun lämpimänä kesäsydännä ei käynyt päinsä säilyttää vainajaa kotona
hautajaisiin asti, vietiin se kirkolle viileään ruumishuoneeseen.
Paikkakunnan tapana oli kyllä viedä ruumiit näin kuuman aikana heti
hautaan ja käydä myöhemmin vain valekoulu. Mutta kun Eenokin vaatetettu
arkku oli niin kaunis, että kävi sääliksi mullata sitä ensinkään maan
poveen, tahtoi isäntä, että koko hautajaisyleisö saisi sen nähdä.
Mahdollisten epäilysten välttämiseksi hän samalla tahtoi osoittaa
täyttäneensä testamentin määräykset täsmälleen tässäkin kohdin.

Lähinnä tehtävänä tämän jälkeen oli hautajaisvieraitten kutsuminen.
Pitäjän säätyhenkilöille: papeille, lukkarille ja nimismiehelle isäntä
kirjoitti kutsukirjeet, käyttäen ohjeena jolloinkin saamaansa painettua
hautajaiskutsua:

 »Pyytän Teitä ystävällisesti saattamaan korkiasti rakastettua
 Setä-vainajaani

 Eenokki Aataminpoikaa

 hänen viimeiseen leposijaansa N:n hautausmaalle sunnuntaina elokuun 13
 päivänä 18.. kello 9 aamulla ja jumalanpalveluksen jälkeen saapumaan
 suruhuoneeseen Honkavaaran Viinamäen taloon viettämään rakkaan
 poismenneen muistoa.

 Kunnioituksella

                                          Kaarle Hesekielinpoika Kotka.
                                               Herrastuomari.»

Omalla kylällä kulkivat isäntä ja Esteri kumpikin tahollansa talosta
taloon, töllistä tölliin surullisesti hautajaisiin kutsumassa.
Lukuunottamatta patruuna Parrulaa tyttärineen ei ketään unohdettu.
Testamentissa mainituille köyhille sukulaisille isäntä toimitti
riittävän määrän rahaa hautajaispuvun ja kenkien laittamista varten.

Talossa pestiin huoneita, teurastettiin, leivottiin, paistettiin,
pantiin olutta. Kylältä lainattiin omien lisäksi suuria kahvipannuja,
kahvikuppeja, lautasia, veitsiä, haarukoita. Sekaannusten estämiseksi
oli etenkin porsliiniastioiden pohjaan alapuolelle kaiverrettu
omistajan puumerkki, joten aivan kuin lampaitten korvissa oli kullakin
oma merkkinsä leikattuna.

Niistä perheistä, joista aiottiin pitoihin tulla, kuljetettiin taloon
hautajaispäivän edellisenä lauantaina maitoa niin mahdottomat määrät,
että piti kylältä lainata astioita sen säilyttämistä varten.

Kaikki viittasi siihen, että Viinamäkeen on tulossa paikkakunnalla
ennen kuulumattoman suuremmoiset pidot, ja jännityksellä niitä
odotettiin.




XIV.


Kaunis on paareilla kellotapulin kupeella Eenokin arkku. Se on
värilleen musta, päissä pienet hopearistit, nimikilpi ja kannen kahden
puolen metalliset, hopeanväriset palmunlehdet. Kannen reunoista riippuu
musta hetulelaitainen koristevaate, jota vieno aamutuuli hiljaa
häilyttelee — ainoa elonmerkki tuossa muuten elottomassa ryhmässä.

»Kaunis on arkku, niinkuin sopiikin olla suuren rikkaan», huomauttaa
muuan saattajista.

»Somapa siinä on levähtää väsyneen», lisää toinen.

»Kun muistelen vainajaa pukinnahkaisine turkkeineen ja maanpäällisine
makuusijoineen, niin tuntuu minusta katsellessani tuota arkkua, kuin
Eenokki olisi tieten tahtoen joutunut vieraalle vuoteelle lepäämään
ikuista untansa», lausuu kolmas eroavan mielipiteensä.

Katseltuaan ja ihmeteltyään arkkua tarpeekseen saattajat ryhmittyivät
eri joukkoihin ja pappeja odotellessaan keskustelivat aivan
arkiasioista, onnellisesti päättyneestä heinänteosta, alkavasta
elonleikkuusta, kalansaaliista y.m., ikäänkuin siten karkoittaakseen
sitä hieman painostavaa ajatusta, joka tilaisuuden aiheuttamana pyrki
väkisinkin varsinkin vanhemman väen mieltä raskauttamaan: milloin on
_minun_ vuoroni olla siinä sijassa kuin Eenokin nyt?

Muutamia mustapukuisia, silkkipäisiä naisia lähti aikansa kuluksi
hautuumaalle vainajien leposijoja katselemaan, keskustellen
havainnoistaan hiljaa, melkein kuiskaten.

»Kuinka hyvin ne sopivatkaan nuo ristinkukkaset Kantolan
Liisa-muorinkin haudan katteeksi. Sillä ristiähän se oli Liisankin
elämä ja itkua, eikä mitään muuta.»

»Vaikka ei suinkaan köyhyyttä ollut eikä leivän puutetta.»

»Parastapa kuitenkin puuttui, kun rakkautta puuttui. Kylmä ja kova oli
mies Liisa-muorin kupeella, kylmiä ja kovia olivat lastensa sydämet.»

»Vaan katsokaapas tätä!»

»Lukkarin Eveliina-neiti se siinä nukkuu liljain ja ruusujen alla. Pois
nukkui tyttö siinä kun juuri piti morsiusruunu päähän painottaman. Vaan
hyvänpä valitsi osan Eveliina.»

»Voi, kuinka hyvän valitsikin. Toinen on nyt päässä morsiusruunu ja
hääpuku toinen.»

Naiset kulkivat jonkun matkaa eteenpäin. <

»Onpas tuohon tien poskeen ilmestynyt uusi kivi sitten viime näkemän»,
huomautti muuan.

»Niinpähän näkyy ilmautuneen. Ja niin on kivi valkoinen kuin lumi, että
sulavan luulisi. Eikö siihen olekin rasvaa pinnalle kihonnut — oikein
pitää sormella koettaa.»

»Kukahan levännee tuonkin alla... Miten siinä kiven kupeessa lukeekaan
kultaisin kirjaimin?»

Vaimojen koettaessa tavailla ruotsinkielistä kirjoitusta osui
hautuumaalla kävelyllä oleva nimismiehen rouva heidän avuksensa,
selittäen kirjoituksen myös suomeksi.

             »Här hvilar
            Tingskrifvaren
           Gustaf Tikander
    Född den 26 april år 18.. — Död den
           5 oktober år 18..

 De, som med tårar så, skola med fröjd uppskära. Ps. 126: 5.»

»Ilolla niittävät — hm!... Kyllä herrassöötinkikin taisi kyynelillä
kylvää, millä sitten niittäneekin.»

»Kukahan lie patsaan pystyttänyt, ja mistä lie löydetty noin suuri
möhkäle ukonkiveä?»

»Se on marmoria», sanoi nimismiehen rouva. »Ja patruuna Parrula on
patsaan pystyttänyt.»

»Patruunanko lie istuttamia nuo ruusutkin?»

»Ne ovat Patruunan Anna-neidin ja Viinamäen tyttären yhteisesti
istuttamia», tiesi rouva.

»Vai niin, vai niin — hm!... Onhan tuo hyvä, että on niitä, jotka
häntäkin muistelevat — onnetonta.»

Muuan seurassa ollut vanha mummo tällaisen myötätunnon ilmauksen
liikuttamana irroitti nenäliinan virsikirjansa ympäriltä ja silmiään
pyyhiskellen sanoi:

»Onnetonta?... Kukapa käynee täällä toisen tuomariksi. Kukapa tiennee,
millaiset ruusut kullekin kukkivat — tuolla.»

Yhtäkkiä pamahti tapulin tornista kirkonkellon läppäys.
Miehet kohottivat hiukan hattuansa ja naiset niiasivat malmin
huomentervehdykseen. Pian tämän jälkeen ilmautui hautuumaan portille
lukkari ja kaksi pappia. Virren värssyn kajahdettua ja sitä paljain
päin kuunneltua kantajat nostivat ruumispaaren olkapäilleen, ja musta
saattue alkoi kellojen pauhatessa hiljalleen kulkea hautaa kohti.

Rovasti itse siunasi ruumiin ja piti pitkän hautauspuheen. Ollen
tietoinen Eenokin rikkaudesta hän oli puheensa aiheeksi valinnut
raamatun lauseen: »Jotka toimellisesti vaeltaneet ovat, tulevat rauhaan
ja lepäävät kammioissansa.»

       *       *       *       *       *

Vaikka Eenokin haudalle kutsuttujen suureen lukumäärään verraten
oli tullut vähän väkeä, niin sitä runsaammin sitä kertyi sunnuntain
iltapäivällä hautajaistaloon.

Tuvan perällä oli valkeilla liinoilla katettu, seinästä seinään
ulottuva pöytärivi ruokia kukkuroillaan. Ensimäiseen pöytään
istuivat rovasti rouvineen ja muut pitoihin tulleet säätyhenkilöt
sekä arvokkaimmat talolliset. Seuraavassa pöydässä istui köyhempää
talollisväkeä ja varakkaimpia torppareita, sitten pikku torppareita
ja mäkitupalaisia. Viimeinen pöytäkunta oli sekalaista joukkoa,
itsellisiä, palvelusväkeä ja kaikenmoista Kaisan Kallea ja Matin
Maijaa. Kukaan ei ollut tällaista asteettain alenevaa arvojärjestystä
määrännyt, se muodostui kuin itsestään.

Viimeisessä pöydässä ensi työksi pantiin haarukat halveksien syrjään
ja käytettiin luojan luomaa viisipiikkistä. Moni miehistä antoi
pöytäveitsen mennä samaa tietä ja vetäisi tupestaan sijaan oman
»sivurautansa».

Mikkos-Otto ja naapurinsa Lassin Leena osuivat vierekkäin istumaan
karsinan puolelle pöydän latvapäähän, joka oli sikäli epäkiitollinen
paikka, että tarjoiltavat lämpimät ruuat ehtivät sinne vasta
viimeiseksi.

»Kuunteleppas tarkkaan!» huomautti Otto naapurilleen.

Eri tahoilta pöydän ympäriltä kuului silloin tällöin pitkä naukuva ääni.

»Hyvänen aika!... niinkuin olisi kilollaan oleva kissaparvi tuolla
pöydän alla mauruamassa», liioitteli Liisa.

»Eikä sitä kaikesti tiedä, naukuuko oma maha vai toisen... Milloin se
Leena on viimeksi syönyt?»

»Sitten eilisillan en ole leivän murenta suuhuni pannut. Mutta täällä
on monta, jotka näitä pitoja odotellessaan ovat paastonneet pitemmänkin
ajan.»

»Kai se jo leipä Leenallekin maistuu?»

»Nälkä on, että näköä haittaa. En luullut näin myöhään menevän. Onkos
tämä enää mikään päivällisaika — kello kahdeksan. Se tämä köyhä ja
huono jätetään aina viimeiseksi, niinkuin nyt näissä hautajaisissakin:
sait odottaa ja odottaa vesi kielellä, sydän kurkussa, että liikeneekö
sitä enää viimeisille mitään. Mutta näkyypä tätä töskää riittävän.»

»Näkyy riittävän. Ja nyt sitä syödäänkin, Leena, syödään niin, että
napa tirisee», sanoi Otto.

Ruokalajien väliajoilla tarjottiin vieraille viinaa. Ryyppyjen jakajina
esiintyi kaksi paria mieshenkilöitä, kumpikin pari tarjoten eri
puolille pöytää. Toisella tarjoojaparin miehistä oli lautasella pikari,
jonka toinen täytti kädessään olevasta pullosta.

Puurokupit lähtivät vuorollaan kulkemaan pöydän molemmin puolin
karsinaa kohti ja sikäli kun välillä tyhjenivät, vaihdettiin ne
uusiin. Mikkos-Oton mätettyä lautaselleen puuroannoksensa sanoi Leena
leikkisästi:

»Kun nyt tuonkin pistät makoosi, niin saadaan tehdä revenneestä kiitos.»

»Niinpä tuo on tulista, että kita tahtoo palaa», sanoi Otto ahmien
suuhunsa kuumaa puuroa, kun ei malttanut odottaa maitoa, jota entisen
loputtua ei oltu vielä ehditty tuoda pöytään.

»Onhan pohjatuuli nenäsi alla — puhalla, tai pane tuosta nekasta
joukkoon räämiä, niinkuin minä», neuvoi Leena.

Oton vilkaistua naapurinsa lautaselle hän veti suunsa leveään hymyyn.

»Jo nyt, Leena rukka, taisit tehdä sian ruokaa, kun kaasit
lihankastiketta puuroosi.»

»Niinpä pirhana ollen taisin tehdäkin», sanoi Leena hiukan häpeissään
maistettuaan puuroansa. »Miten minä nyt noin erehdyin.»

»Kaikkiruokainenhan se on köyhän lapsi», pilkkaili Otto.

Ilkeämättä jättää puuroa lautaselleen Leena koetti nieleskellä, vaikka
hyvin vastenmielisesti. Oton nuoltua lusikkansa puhtaaksi hän puuron ja
naapurinsa loukkauksen katkeroittamatta yritti kostaa.

»Mitä törkyä noissa suupielissäsi on?» pisti Leena paremman puutteessa.

»Sitä veräjässä, mitä veräjästä viedään», vastasi Otto rauhallisesti ja
pyyhkäisi takkinsa hihalla huuliansa.

Kun useat ymmärtämättömät aterian alkupuolella olivat täyttäneet
vatsansa yli tarpeen, joutuivat he myöhemmin ristiriitaisten tunteitten
valtaan: ruuat yhä paranivat, mutta luonto ei enää ottanut vastaan.
Korvatakseen edes jonkun verran tappiotaan he kaikessa hiljaisuudessa
koettivat tunkea poveensa ja taskuihinsa sellaisia ruokia, joita oli
mahdollista säilyttää.

Jälkiruuan vihdoin ehdittyä Leenan ja Mikkos-Oton eteen sanoi viime
mainittu omana ja epäilemättä monen muun mielipiteenä:

»Se nyt on liika herkku kuin Suutari-Heikin akka.»

Aterian päätyttyä vieraat kädet ristissä täyteläinen vatsojen päällä
katsoa toljottivat pöytään raukein katsein. Äskeisten naukuvien äänien
sijasta kuului nyt silloin tällöin voimakas röyhtäisy.

Hienossa hiprakassa oleva virren veisaaja nousi seisaalle ja
virallisesti ryäistyään alkoi laulaa pitkäveteisellä nuotilla:

    »Mix en siis Simeonin kans'
    Täält' lähtis' rauhallisest'?
    Eroten poijes kokonans'
    Ajasta vieskollisest',
    Heikosta ruumiin majasta,
    Ja maailmasta pahasta,
    Kuin petoxell' on täytett'.»

Köyhän kansan tuvassa aterioidessa rovasti hautajaisiin tulleitten
herrasmiesten ja arvokkaimpien isäntien kera istui vieraskamarissa
haastellen. Illemmalla isäntä toimitti pöytään kahvia ja viinapullon.
Ikäänkuin ei olisi huomaavinaan, mistä on kysymys, täsmällisen
harkitusta puhetavastaan tunnettu rovasti sanoi kappalaiselle:

»Kyösti, laita kuppiini sokeria — neljä palaa.»

Kappalainen tuntien esimiehensä tavat laittoi kuppiin paitsi sokeria
myöskin viinaa, rovastin kääntäessä siksi aikaa katseensa toisaalle.
Maistettuaan seosta rovasti oli katsovinaan nuhtelevasti kappalaiseen.
Sanoi sitten kuitenkin kuin anteeksi antaen:

»No, kyllähän tämäkin passaa.»

Illan kuluessa naukkailtuaan siihen määrin, että miesten kasvoille
alkoi nousta hieno punerrus, rovastin rouva, joka viereisessä kamarissa
naisväen seurassa istuen oli kasvavalla levottomuudella seurannut yhä
uusien ja uusien puolikuppisten tyhjenemistä, ei malttanut enää pysyä
paikallaan, vaan meni miesten puolelle ja lausumatta mitään katsoi
rovastia varoittavasti silmiin, niinkuin: pappa ei ota nyt enää.

Tunnetusti tohvelin alla oleva rovasti, katsoen tällä kertaa ryyppyjen
rohkaisemana moisen sekaantumisen vaimonsa puolelta miesarvoansa
loukkaavaksi, lausui hitaasti, arvokkaalla äänellä:

»Onko sinulla minulle jotakin asiaa — vai lemmestäsikö olet tullut
haastelemaan?»

Vieraitten takia nostamatta melua rouva poistui naisväen puolelle.
Mutta huomattuaan naukkailemisen varoituksesta huolimatta yhä vain
jatkuvan hän tuli kamariin uudelleen ja sanoi äänellä, jossa ei
tuntunut olevan tinkimisen varaa:

»Pappa, nyt lähdetään!»

Noustuaan seisaalle ja kumarrettuaan tovereilleen hyvästiksi rovasti
suurin liikkein tarjosi käsivartensa rouvalleen ja alistuen ylivoiman
edessä sanoi juhlallisesti:

»Lähtekäämme siis.»

Rouva käsikoukussa rovasti poistui portaitten edessä odottavien
vaunujensa luokse kävellen korkeittain kuin kukko tappuroissa. Kauniina
kesäiltana katsellen sinistä taivasta ja kukoistavaa luontoa sanoi
rovasti lähtöänsä katsomaan tulleille hautajaisvieraille:

»Ihmisen on niin hyvä olla, kun on jumalanpelko ja isänmaanrakkaus.»

Vaunut lähtivät vierimään kirkolle päin. Pian sen jälkeen lähtivät
muutkin vieraat, osan heistä palattua vielä seuraavinakin päivinä
hautajaisia jatkamaan.




XV.


Kaunis syyskesän päivä.

Viinamäen pihamaalla on väkeä vielä enemmän kuin joku aika sitten
Eenokki-vainajan hautajaisissa. Tällä kertaa oli väkijoukon koonnut
taloon vastustamaton uteliaisuus, sillä tänään oli määrä pitää
Eenokki-vainajan jälkeen kalunkirjoitus, pesänselvitys ja huutokauppa.
Ihmiset tahtoivat kerran nähdä sisältäkin nuo kaksi lukittua »pesää»,
joita he elämänsä iän olivat vain ulkoa katselleet ja kammoen
väitelleet pimeänaikoina.

Viinamäen isäntä testamentin toimeenpanijana piti tilaisuuden niin
tärkeänä ja laadultaan erikoisena, että hän kirjoitusmieheksi oli
pyytänyt kaupungin etevimmän ja kalleimman lakimiehen, joka — pahasti
suomea murtava mies — oli tuomari ja molempien oikeuksien kandidaatti.
Kaikkien mahdollisuuksien varalta hän oli sitäpaitsi hommannut
kaupungista virkapukuisen sapeliniekka poliisin.

Toimituksen aluksi tuomari luki testamentin, jonka jälkeen hän yleisön
puoleen kääntyen kysyi, olivatko testamentin määräykset heidän
mielestään tulleet täytetyiksi.

»Jo toki», kuului ääni joukosta. »Niin ylpeitä ja ruokaisia
maahanpanijaisia ei ole tässä Honkavaaran lahkokunnassa ennen nähty.»

»Ja tokko tultanee näkemäänkään», lisäsi toinen.

»Sai siinä kerran tuo köyhäkin mauruavan makonsa täyteen.»

»Makonsa ja päänsä. Viinakultaakin sitä piti vuotaa kuin rieskaa ja
hunajaa ennen Kaanaanmaalla.»

»Kiitos ja kunnia vain Eenokki-vainaalle, jotta köyhääkin muisti.»

»Omaahan tässä onkin näemmä syöty ja juotu», murisi joku köyhistä
perillisistä, ikäänkuin olisi nyt vasta saanut silmänsä auki.

»Omaa, omaa», yhtyi valitukseen toinen. Omasta pörssistä ne vaatteet
ja kengätkin lopulta nyhdetään, vaikka tätä herrastuomaria, hyväkkään
peijoonia, on vedet silmissä kiitetty ja kosteltu ja oikein Jumalaa
hänen sielunsa puolesta rukoiltu — lahjoittajan muka.»

»Liekkö tuo Eenokki-vainaan tekemä koko paperi. Onko siinä edes sen
omaa puumerkkiä?»

»Mene tiedä... Vaan mikäs oli saadessa puumerkki, höperön äijän.»

Testamentin toimeenpanija käveli kiivaasti tuomarin luokse ja kuiskasi
jotakin hänelle.

»Kun veerasmeehiltä todistetaan, että Enok Adamsson on tehnyt
testamäntti vapa tahto», sanoi tuomari, »niin, ja kun veelä
todistetaan, että Enok Adamsson on, kun hän ilmoittaa hänen viimene
tahto, ollu täysi ja terve ymmärrys, niin on testamäntti lainmakti.
Mut mine ei kysy, onko testamäntti lainmakti, van mine kysy, onko
testamäntti edesseisoja ulostoimittannu nin, kun testamäntti
sisälläpitä... Onko monument — mine meina hautakivi — ulos toimittannu
niin, kun testamäntti sisälläpitää?»

»Jo toki», kuului taas ääni joukosta. »Mokomaa patsasta ei ole toista
tämän meidän seurakunnan hautuumaalla. Itsensä kirkkoherra-vainaankin
patsas tämän rinnalla on ilmanaikojaan kuin vuoden vanha riien syömä
äpärä tuon Korpeis-Taavetin rinnalla. Kovaa siinä pitää senkin
tuomiopasuunan törähtää, ennenkun se järkäle ottaa äänen mahdilla
siirtyäkseen Eenokin rinnan päältä viimeissä päivänä.»

Kun vainajan pihanpääkamarissa olevat rihkamat oli myöty, siirryttiin
aitan luokse.

»Avatka ovi!» kehoitti tuomari.

Kun avaimia ei mistään löydetty, täytyi kirveen ja rautakangen avulla
murtaa ovi auki.

Ensimäisenä kurkisti tuomari ovenraosta sisään, mutta nykäisi pian
päänsä ulos kuin tulesta.

»Djekel!.. — satanstyg!» kiljui hän, pusersi molemmin käsin otsaansa ja
hyppi toisella jalallaan kuin kurki.

»Mikäs herrassöötinkiä tanssittaa?» rohkeni joku kysyä.

»Mikä tanssittaa häradsöödningi — katto!»

Tuomari otti käden otsaltaan.

»Onpa — onpa helvetinmoinen pahkakuppi herrassöötingin otsassa —
ampiaisen töitä.»

»Ampiaine?... Mine ei tiedä mike se on, mut se poltta kun helvetetuli»,
sanoi tuomari ja pusertaen tuskaisena otsaansa käveli kiivaasti
edestakaisin aitan edessä.

»Täällä maalla, ei ole mitä lääke?»

»Ei oo muuta kuin piipunihveä.»

»Piipunihve?»

Mies kaivoi tupakkakukkaronsa neulalla kokkareen mainitsemaansa
lääkettä ja ojensi tuomarille.

»Tätä kun olisi hivauttaa äkämän päälle niin...»

»Mene helvete äkämä!» kiljui tuomari ja teki molemmin käsin kiivaan,
torjuvan liikkeen mieheen päin.

»Jos mine saa yks puhdas tyygi ja kylmä vesi, nin mine laitta panda
otsa päälle, ja kun mine tule kaupungi, nin mine mene leekari.»

Joku odotukseen kyllästynyt tyrkkäsi aitan oven selkiselälleen, jolloin
kokonainen ampiaispilvi teki äkillisen uloshyökkäyksen, mikä vaikutti
väkijoukossa oikean pakokauhun. Yksi ja toinen piteli noituen kuhmuista
otsaansa. Ampiaiset peräytyivät kuitenkin pian linnoitukseensa,
mutta karkotetut jäivät neuvottomina seisomaan varustuksen eteen
kunnioittavan välimatkan päähän.

»Mitä nyt neuvoksi otetaan?» arveli joku.

»Tjah!... Mine ei tiedä, mut mine ei pistä pää sinne toinen kertta»,
vakuutti tuomari.

»Lieneehän noita maailmassa muitakin yksiarvoisia», pisti muuan
koiranleuka tuomaria tarkoittaen. »Vaan eiköhän tuo kuuluisi oikeastaan
tämän järjestyksenvalvojan velvollisuuksiin ottaa rauhanhäiritsijät
vangiksi ja saattaa syyllisimmät lailliseen edesvastuuseen. Ei tuo ole
esivalta ennen miekkaa turhaan kantanut — mitenkään nyt käynee.»

»Sille, joka häiritsee virkamiestä toimessaan, koituu ankara
rangaistus», säesti toinen.

»Tuohan se täällä Korpeis-Taavetti hölpöttää, jotta hän sitä on
semmoinen mies, joka uskaltaa mennä aittaan, kun pahan päänsä päälleen
ottaa, kunhan ei järin piruja oo.»

»Ne ole pahempi kun piru!... Kuinka hän uskaltta?» kysyi tuomari.

»Hän kuuluu tietävän ne ampiaisen sanat. Eikähän siinä oikeastaan sen
kummempaa temppua ole, kunhan ei näytä ampiaiselle hampaitaan.»

»No mene koittaa», kehoitti tuomari.

Korpeis-Taavetti astui ovea kohti, huulet tiukasti yhteen puristettuina
ja kasvoilla päättävä ilme. Mutta samassa kuului joukosta varoittava
ääni:

»Taavetti, älähän mää!... Ei ne näet kaikki lentelijät ampiaisia oo.»

»No mite ne on?» kysyi tuomari.

»Se vanha kehno voipi itsensä yhdeksikin haahmoitella — vaikka
valkeuden enkeliksi.»

Taavetti oli voitettu ja hän peräytyi kalveten takaisin.

Pidettiin uusi sotaneuvottelu, mutta mitään pätevää
taistelusuunnitelmaa ei keksitty.

Vihdoin kuului joukosta pelastava ääni:

»On tuo vähän häpeällistä tälle luomisen herralle alistua niin vaan
alamaistensa holhouden alaisiksi. Minä olen vain oppimaton maamoukka,
mutta rohkenen ehdottaa, että joku miehinen mies peittäisi vaatteella
naamarustinkinsa ja kätensä ja kantaisi aitan lattialle litteän paaden.
Sen päälle tuotaisiin tuolta karjatarhasta kuivaa suoturvetta, joka
sytytettäisiin kytemään. Niinikään olisi ulkopuolelle ympäri aittaa
sytytettävä toisia suoturpeita. Sittenpähän nähtänee, minkä äjäkän tuo
antanee... Olen puhunut.»

Ehdotus osoittautui käytännössä erinomaiseksi: ampiaiset olivat kuin
pois pyyhkäistyt. Ainoastaan silloin tällöin pistäysi joku yksityinen
vakoilija tutkimassa asiaintilaa mahdollisesti hyvinkin lähellä
piileskelevästä vihollisleiristä.

Tuomari istui papereineen ulkona pienen pöydän ääressä, ja aitasta
savun seasta kuului isännän valitsemien luotettavien arviomiesten
tukahtuneita huutoja kuin manalasta.

»Yksi nelikko hienonnettua kessutupakkaa.»

»Jaha — yks hieno kessutupakka», toisti tuomari tavaran nimen, ennenkun
kirjoitti sen huutokauppakirjaansa.

Ulos tuotua tupakka samoinkuin muutkin tavarat tutkittiin tarkoin
ennen myömistä, ettei meneteltäisi tavaroihin mahdollisesti kätkettyjä
rahoja. Koko huutokauppa muodostuikin oikeastaan vain jännittäväksi,
tuntemattomassa kätkössä olevien rahojen etsinnäksi.

»Viisi ja puoli paria vanhoja kenkäronttosia», kuului taas savun seasta
arviomiesten huutoja.

»Tervaa — noin puoli nelikkoa.»

»Kaksi paria puisia ryynikiviä.»

»Yksi siankaukalo.»

»Saavillinen homehtuneita leipäpalasia.»

»Kolme kuollutta rottaa.»

»Ja eläviä rottia niin paljon, että ovat silmät päästä repiä.»

Kun aliaitassa olevat tavarat tulivat myödyksi, oli pyrittävä
ylikertaan. Mutta pääsy sinne oli hyvin vaikea. Ensin oli murrettava
auki rakennuksen sivuseinällä oleva ulko-ovi, josta tultiin
jonkunlaiseen eteisen tapaiseen. Siitä johtavien portaitten yläpäässä
oli toinen niinikään kaksinkertaisella lukolla varustettu ovi, joka
johti aitan eteiseen. Tämän oven eteen eteisen puolelle oli laitettu
niin taidokkaasti viritetty ansa, että kun varas murrettuaan oven
auki astuisi yön pimeydessä kynnyksen yli, hän laukaisisi loukun ja
aavistamattaan saisi korkealta putoavan paksun hirren pääkuoreensa.
Näin päivän-aikaan sadin onneksi huomattiin ajoissa ja siten voitiin
välttää uhkaava vaara.

Itse aittaan näytti olevan mahdoton päästä, jollei ovea kokonaan
rikottaisi, syystä että sen eteen sisäpuolelle oli käsittämättömällä
tavalla saatu salpa asetetuksi. Ennenkun ovi ehdittiin rikkoa,
huomasi joku sattumalta lyhyen nuoranpään pistävän esiin seinähirteen
kaivetusta reiästä ylhäällä katonrajassa. Nuorasta vedettyä kohosi
salpa oven edestä, ja tie kaikkein pyhimpään oli vapaa.

Ylemmän eteisen raudoitettu seinäluukku avautui kolisten, josta
harvan lattian läpi yläkertaan tunkeutunut savu alkoi pursuta ulos
kuin lämpiävän riihen ikkunasta. Arviomiehet huusivat nyt luukusta
löytämänsä tavaran nimen.

»Yhdet koirannahkarukkaset.»

»Jaha, yks koirannahkarukkanen», toisti tuomari.

»Vanhat pukinnahkaiset puoliturkit.»

»Ansavirsut.»

»Tuohikontti.»

»Tuohituppi ja visapääpuukko.»

»Tulukset.»

»Lehmänkello.»

»No soitta sitä», pisti leikkiä totinen tuomarikin.

»Ei oo kieltä.»

»Mikä se lienee tuo?»

Luukusta lensi alas isonpuoleinen havaslankakerä, jonka kimppuun
perilliset hyökkäsivät kuin sudet haaskalle. Tässä oli toki toivoa.
Lankakerien sisällä ja muissa yhtä kummallisissa paikoissa ne Eenokin
tapaiset rikkaat rahojansa säilyttivät, johtaakseen varkaat harhaan.
Hätäisimmät perilliset ehdottivat, että viillettäisiin kerä auki
terävällä veitsellä, mutta toiset eivät siihen suostuneet, peläten
kalliin sisällön vahingoittuvan, minkä vuoksi lanka oli kerittävä
toiselle kerälle.

Alkuperäisen kerän pienetessä pieneni perillisten toivo, ja kun lopuksi
vierähti maahan ohut paperiin kääritty liuska, supistui se melkein
olemattomiin. Välinpitämättömästi otti joku »pohjallisen» maasta.

»Vaimoihmisen potretti!»

»Annahan kun minäkin sihtaan.»

Kellastunut valokuva kulki kädestä käteen, ja sitä ihmeteltiin.

»Jo on kanalja korea — silmätkin lempeät kuin lampaalla.»

»Koreahan peto on. Näkee, ettei se ole tämän paikkaisia. Tuommoista kun
saisi hivenenkin teiviä hatistaa, niin... Se onkin tuo akkaväki enemmän
rumaa tässä meidän lahkokunnassa.»

»Ei tuo ole kuvankoreata ukkoväkikään», väittivät naiset. »Nenätkin
kuin paloaatrat riihen seinää vasten pystyssä, ja alahuulet
piipunperskaa täynnä törröttävät reuhallaan kuin vanhan konttivirsun
kantapää.»

»Sydänkäpynsä se näkyy pitävän olla, itsekullakin, minkä
Eenokki-vainaallakin, vaikkei hän tässä armonajassa ehtinytkään siihen
avioliiton laituriin.»

»Mene tiedä, mihin olisi Eenokkikin ehtinyt, jos olisi elää saanut
vielä toisenkin vuosisadan.»

»Eikö tuo mamselli liene posetiivinsoittajalta saatu, koska sen
käärepaperi näkyy olevan onnenlehti», huomautti muuan mies, oikoen
kellastunutta paperia kädessään.

»Lue se ääneen!» kehoitettiin usealta taholta.

Väkijoukon tarkkaavana kuunnellessa mies luki kuuluvalla äänellä:

»Planeta ilmoittaa, että Sinä tulet rakastetut yhteltä vagaalta
ja helläsytämiseltä frökinäldä, mutta hänen kantzansa, joka Sinun
sytämeltäsi rakastettu on, et Sinä tule Jumalalta yhtistetyxi. Sinä
elät vanhaxi ja tulet sanken rikkakxi, mutta lapsiltasi Sinä et tule
saaman iloa eli muuta tainkaldaista. Sinä tulet kärsimän paljo murhetta
ja sanan riitoja yhteltä personaida. Karta häntä kuin koleria. Sinun
tygönäsi löytän suuria etesottamisia, joilta Sinä vietellään tämän
maailman mammonan perään, mutta Sinun toivosi ei tule tapahtumaan
elämäsi aikana, ehkä se pätkäkin on, vaan Sinä saat perinvastoin paljo
murheta ja huokauxia ja pään vaiva. Vasta elämäsi ehtola Sinun halusi
täytetään. Sinä tulet ihmisildä sanken korkiasti kunnioitetuxi ja
ylistetyxi. Sinun kuolemasi jälkeen itketään ja murehditan yhteltä
Sinun omaiselda, mutta iloitan vierahan tygönä.»

»Anna se tänne!» sanoi isäntä ja tempaisten onnenlehden miehen kädestä
tahtoi omin silmin nähdä viimeisen lauseen, jota lukiessaan hän oli
niin hermostunut, että paperi hänen hyppysissään vapisi.

»Yhdet liivit», jatkui taas huutokauppa tämän keskeytyksen jälkeen.

»Kuuluneeko tuo tämä liivintaskussa mukana tullut hammas samaan
kauppaan vai pitäneekö se panna eri huutoon?» kysyi liivien huutaja.
»Näkyy olevankin oikein kolmijuurinen syömähammas, mutta on syrjästä
hiukan madon kalvama.»

»Mitkä ne lienee nämä — en saa savussa selvää. Sen vain tuntee, jotta
reikiä niissä on kuin seulan pohjassa», kuului taas ylhäältä, ja
ojennettu käsi riiputti luukusta pinttynyttä vaatekappaletta kuin
lippua.

»Nimettömät», lausui kainosti kaupunkilainen palvelusneiti, joka oli
vapaaviikkoaan viettämässä maalla kotipuolessaan.

»No, eihän noita enää oikeastaan housuiksikaan voi sanoa», myönsivät
hienompaan puhetapaan tottumattomat maalaiset.

»Syytäkää alas kaikki mokomat ryysyt, jos niitä siellä on enemmänkin.
Myö koko roskan yhdessä joukossa tai kantaa tunkiolle», sanoi isäntä
harmistuneena.

»Ei helkkarissa tunkiolle, vaatetavaraa», epäsivät köyhät huutajat.

Yhteen läjään koottuina kertyi ryysyjä aika kasa.

»Sekalaista vaatetavaraa! Mitä tarjotaan?» kysyi vasaramies.

»Viisi penniä!» möykkäsi joku.

»Viisi penniä ensimäinen — viisi pen...»

»Viisi lisää!»

»Kymmenen penniä ensimäinen, — kymmenen penniä toinen ja kymmenen...»

»Karsta, Karsta helposta menee hyvä tavara. Nosta hiidessä. Saathan
noista paraimmista vielä takin hihanvuoria, taskua ja sen semmoista,
kun peset ja silität», kiihoitti innokas vasaramies.

»Eipä noilla taida paljon virkaa olla», sanoi Karsta vaatekasaa
penkoen. »Mutta olkoon nyt viisitoista penniä.»

»Viisitoista penniä ensimäinen ‒ viisitoista penniä toinen ja Eikö
kukaan nosta?... Vii-si-tois-ta- pen-niä ‒ ‒ ‒ koll-mas!»

Vasara paukahti aitan, seinään, ja huone antoi ontosti kumahtavan
äänen, ikäänkuin olisi itkenyt omaa tyhjyyttään.

»Eikö siellä ole enää mitään paperille pantavaa?» huusi isäntä
itkunsekaisella äänellä arviomiehille.

»Savua on, että on tukehtua», kuului vastaus.

»Hm... Noita aarteitaankohan tuo Eenokki-vainaja lienee näin monien
lukkojen ja telkien takana säilytellyt vai ampiaisia ja rottia?»
huomautti joku irvihammas.

»Kettua se on siellä säilyttänyt», kivahti muuan perillisistä.

Kun molemmat aitat olivat tyhjennetyt, lähdettiin Möyrylään samaa
polkua myöten, jota Eenokki-vainaja aikoinaan oli niin monta kertaa
taivaltanut.

Kulkue oli kuin pitkä hautajaissaatto. Eellinnä käveli isäntä sangen
murheellisen näköisenä, hänen jäljessään tuomari kirjoineen ja poliisi
kalisevine sapeleineen. Sitten seurasivat köyhät, surevat omaiset
ja jälkijoukkona muu yleisö, usean kasvoilla iloinen päivänpaiste
ja huulilla hyvinkin kevyet sanansutkaukset. Pikkupojat olivat
kiirehtineet edeltäpäin ottamaan joukkoa vastaan puukelloa soittaen,
kuten hautajaissaattoa ainakin.

Avainten puutteessa piti täälläkin murtaa ovet auki. Arviomiehet
menivät ensin alikertaan, huudellen siellä olevien tavaroiden nimiä.

»Paloaatra.»

»Oksakarhi.»

»Viitake ja sirppi.»

»Puuvartinen rautakoukku.»

Ylikerrassa, jonne sen jälkeen mentiin, oli kalustona jonkunlainen
veistetyistä laudoista kyhätty sänky, rahi ja akkunan edessä pöytänä
seinään kiinnitetty lauta, jolla oli tyhjä pullo ja sen vieressä
alassuin korvaten, tuohentervalla paikattu kahvikuppi, tyhjä
karamellipönttö ja repaleinen unikirja.

Lattia oli kauttaaltaan puunlastujen peitossa, ja eräässä nurkassa
oli hyvin kummallinen laitos, josta aluksi ei ymmärretty, mikä
se mahtoi olla. Kun kammista väänsi, pyöri yhtaikaa pieni tahko,
kerinlaudat ja koukkulankakela. Ylempänä vaakasuorassa asennossa
pyörivään puukehykseen oli kiinnitetty kaksitoista tervattua puuäijää,
nähtävästi tarkoittaen kahtatoista apostolia, jotka alustallaan seisten
kiitivät ympäri kuin piirileikkiä tanssien. Näiden yläpuolella oli
ristiinnaulitsemista esittävä kuva, sotamiehellä keihäänä terävä
naskali kädessä. Kaikkein ylinnä oli puinen linnun kuva, joka suojaten
levitti tervatut siipensä koko laitoksen ylle, ollen niin taidokkaasti
yhdistetty muuhun koneistoon, että lintu koneen käynnissä ollen hiukan
räpytti toista siipeänsä.

»Tuo kuvatuskohan se on nyt se keksintö, josta vainaja testamentissaan
mainitsee?» arveli joku yleisön joukosta.

»Se kait se lienee», sanoi isäntä ja antoi keksinnölle niin vihaisen
potkun, että se yksin kappalein hajosi ympäri koppia ja muuan apostoli
hypähti kattoon asti.

Tarkastamatta oli enää kellari. Kun sen ovi oli murrettu auki ja
arviomiehet olivat tyystin tutkineet joka sopen, arveli muuan heistä,
ikäänkuin koko toimituksen loppulausuntona:

»Tyhjää on.»

»Tyhjää on», vastasi autiossa kellarissa kumea kaiku, joka monen
läsnäolijan mielestä »kuulosti hyvin Eenokki-vainaan ääneltä.»




XVI.


Räätäli Karstan tultua iltapäivällä huutokaupasta kotimökilleen hän
nakkasi huutamansa vaatemytyn välinpitämättömästi, melkein halveksien
tuvan nurkkaan ja vaipui ääneti miettimään sitä yhtä ainoaa asiaa, mitä
paikkakunnan kaikissa tuvissa tänä iltana mietittiin ja aprikoitiin:

Missä ovat Eenokki-vainajan rahat?

Seuraavana päivänä Karstan maatessa sängyssään aamiaislepoansa
pysähdytti muuan Viipurin puolen mies, rättiukko, nelipyöräiset
vankkurinsa räätälin mökin eteen. Tupaan tultuaan iloinen veitikka
lointeli:

»No, räätäil, a vieläk sie oot lotjallais? Nouse ylös kauppoi tekeen...
On kivkuppii, säntii, savkukkoi, tinakukkoi, neuloi naskalei,
viipurinrinkelii, vesrinkelii, sämpylöi, renikoi, orehtii, hokmannii,
pirunpihkaa — a mitä vaan.»

»Eipä tässä satu olemaan liikoja rahoja», sanoi Karsta, nousten
istualle sängyn laidalle.

»A mie näen ja arvaan sen. Mut eik sul o resui, räätäilmiehel?»

Karsta muisti Eenokki-vainajan huutokaupoista ostamansa rääsyt ja otti
ne nurkasta esiin.

»Mitäs näistä annat?» kysyi räätäli.

»Hyhhyh!... Niis tuntuu olevan joukos kaikenmoist muutakin tavaraa»,
sanoi rättiukko, punniten vaatenippua kädessänsä. »A ota pois
viipurinrinkel. Syöt sen, lihot — onkin naamais kuin Väinämön kannel.»

»Se on liian vähän», tinki Karsta.

»Vähän!... No mie paan silmäin kiin ja lupaan sul kaks. Toisen syöt
itse, toisen annat mammalle, kullalleis.»

Kun Karsta vieläkään ei näyttänyt olevan halukas kaupantekoon, lisäsi
kauppias:

»Jumalist, jos sie tahot tulisii hiilii kiireelleis, niin mie puren
hammast ja lupaan sul kolme — ja saat viel kaks orehtii ja hokmanryypyn
kaupanpäällisiks.»

Sitä mukaa kuin kauppias korotti tarjouksiapa kasvoi Karstan silmissä
hänen omankin tavaransa arvo. Kun hänen köyhänä miehenä ei kannattanut
herkutella vehnäsillä eikä tällä kertaa sattunut olemaan muunkaan
tavaran tarvetta hän lopulta ei suostunut ensinkään kauppoihin.

»Oot sie, räätäil, kummallinen mies. A mitä noil resuil sit luulet
tienaavais», sanoi kauppias hiukan harmistuneena. »Hyväst nyt sit
kuitenkin.»

»Halleluijaa.»

Vaatekäärön tultua otetuksi nurkasta esiin sanoi räätäli kauppiaan
mentyä vaimolleen:

»Otahan, Maijastiina, ja ratko paraista ryysyistä päärmeet auki;
huuhtaset sitten ja silität, niin ehkäpä noista vielä jotakin saa.»

Maijastiinan valikoitua ehjimmät alushousut ja -ratkottua kauluksen
päärmettä jonkun verran auki, putosi sieltä hänen helmaansa kiinteäksi
torveksi kierretty paperipala.

»Mikäs käämi sieltä päärmeen sisästä tipahti?» ihmetteli Maijastiina.

»Mikä käämi?» kysyi Karsta ja katsoi pöydän päästä silmälasiensa yli
vaimoonsa.

»Tulehan katsomaan.»

Räätälin kierrettyä kääreen auki hän jäi sanattomana tuijottamaan
paperiin, ikäänkuin ei olisi uskonut silmiänsä, ja hänen kätensä
vapisivat samoin kuin Eenokki-vainajan aikoinaan samanlaisissa
tilanteissa.

»Satamarkkanen!» huudahti räätäli.

»Herra Jumala!» säesti vaimo.

Karsta laski setelin pöydälle, vilkaisi hätäisesti akkunasta ulos,
sulki oven hakaan ja avasi lattialuukun, voidakseen hädän tullen
työntää vaatteet sillan alle piiloon.

Kuumeisella kiireellä molemmat vanhat ratkoivat päärmeitä ja paikkoja
auki, löytäen setelin toisensa jälkeen, joita kaikkein huonoimmissa
rääsyissä oli enimmän. Kun työ viimein tuli tehdyksi, kokosi Karsta
rahat, meni ulos ja kätki ne jonnekin.

Jonkun ajan päästä palattuaan tupaan hyvin kiihtyneen näköisenä räätäli
istui jälleen pöydän päähän ja alkoi jatkaa keskeytynyttä työtänsä,
heittäen silloin tällöin aran, tutkivan katseen Maijastiinaan, joka
kysyvänä katsoi mieheensä.

»Saisi se nyt Viinamäen isäntä antaa meillekin setelin, pari
löytäjäisiä», sanoi Maijastiina hetken vaitiolon jälkeen, ikäänkuin
tutkien miehensä ajatuksen juoksua.

Räätäli ei vastannut mitään, niinkuin ei olisi kuullutkaan — ompeli
vain.

»Sillä Kotkanhan rahat ovat», jatkoi vaimo yksinpuheluansa.

Ei vastausta.

»Milloin aiot lähteä viemään rahoja niiden oikealle omistajalle?»
kyseli Maijastiina edelleen.

»Entäpä jos en veisi milloinkaan», kivahti räätäli;

»On siinäkin pappi.»

Kuin piston saaneena Karsta ponnahti seisaalle ja iskien molemmat
luiset nyrkkinsä pöytään, niin että sakset helähtäen hypähtivät ylös,
hän kiljahti:

»Suu poikki!»








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIINAMÄEN EENOKKI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.