Suuria pyrkimyksiä

By Juho Hoikkanen

The Project Gutenberg eBook of Suuria pyrkimyksiä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Suuria pyrkimyksiä

Author: Juho Hokkanen

Release date: July 8, 2024 [eBook #73989]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1915

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURIA PYRKIMYKSIÄ ***





SUURIA PYRKIMYKSIÄ

Kirj.

Juho Hoikkanen





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy
1915.






I


"No niin..." Heikki keskeytti hartaan äänettömyyden, joka vallitsi, kun
hänen isänsä oli huokaissut viimeisen henkäyksensä tälle maailmalle
karsinanurkan sängyssä.

"No niin", hän toisti, rykäisi kuivasti ja meni hakemaan riihen luota
leveätä lautaa, jonka oli muutamia päiviä aikaisemmin pudottanut riihen
kylkiäisen katolta ikäänkuin odottamaan tätä hetkeä. Palattuaan hän
asetti sen pystyyn uunia vasten ja virkkoi äidilleen ja muille tuvassa
olijoille:

"Tekö pesette ruumiin, vai...?"

Vastauksena oli äidin hiljaisia nyyhkytyksiä.

"Vai pitääkö hakea pesijä kylästä?"

Hiljaisia nyyhkytyksiä.

"Vai viedäänkö ukko riiheen niine nuhjuineen?"

Kyyneleet äidin silmissä imeytyivät jälleen lähteisiinsä, ja oikaisten
vartaloaan mummo lausui:

"Heikki, sinun sydämesi kovenee sitä mukaa kuin keuhkosi pehmenevät.
Katso tuonne" — hän viittasi kuolinsänkyyn — "isäsi silmät jäivät auki:
se tietää, että joku meistä seuraa pian samaa tietä."

Heikki rykäisi kuivasti, ikäänkuin siten huomauttaakseen, että äiti
"jollakulla meistä" taisi tarkoittaa juuri häntä. Ei hän siitä
kuitenkaan mitään maininnut, virkkoihan vain:

"Omat kai minun keuhkoni ovat, niinkuin sydämenikin. Oli ne kovat
tai pehmeät, niin sen asian ei pitäisi äitiä liikuttaa, eikä ketään
muutakaan. Muuten on minun paikkani tästä päivästä alkaen pöydän
päässä, ja sen asian saattaisi äiti pitää visusti mielessään."

"Pöydän päässä?... hyvä. Vaikka sinulla itselläsi on hyvin vähän
ansiota siihen asemaan. Mutta pöydässä on kaksi päätä, ja toisessa
päässä aion istua minä, niinkuin olen istunut siitä asti kun Töyrylän
torpasta on haiku noussut."

Kyyneleet pulpahtivat taaskin esiin.

"Että hänen pitääkin tällaista kuulla...

"Ei kuollut mitään kuule", keskeytti Heikki.

"... hänen, joka tässä on hongikkoon tuvan tehnyt ja pellot kuokkinut
ja kivennyt ja kannot vääntänyt... ja raivannut ja ojittanut niityt
kylmään korpeen, ettei yön unta... noilla käsillään, jotka nyt
voimattomina ja... kylminä..."

"Riittää jo, ei asia porusta parane. Tuossa on lauta, tehkää te mitä
täällä on tehtävää, minä teen mitä minulle kuuluu."

Näin sanottuaan Heikki meni taloon ja kertoi isännälle, että koska
hänen isänsä nyt vihdoinkin on kuollut ja hallitusohjat ovat joutuneet
hänen käsiinsä, niin olisi kai oikein ja kohtuullista, että hän saisi
pistää jalkansa virallisestikin oman pöydän alle. Että jos isäntä olisi
hyvä ja tekisi paperit eli muut kontrahdit, puustavilleen samanlaiset
kuin ne entisetkin paperit, paitsi että näissä uusissa pitäisi seisoa
hänen, Heikki Eerikinpojan nimi ja puumerkki.

Isäntä piti aluksi pienen puheen siitä, kuinka täällä kaikki on
katoavaista; ei täällä ole pysyväisiä asuinsijoja, tulevaisia olemme
vain etsimässä. Sanoi, että ne vanhat tervaskannot kaatuvat toinen
toisensa perään, mutta konnulleen kaatuvat, niinkuin kaatuvat
juurilleen pohjolan hongat. Mutta tämän nykyisen sukupolven juuret ovat
jotenkin löyhässä isänmaan kamarassa; pienikin tuulenpuuska ne siitä
tempaa irti.

"Mitä erittäin tähän Töyrylän torpan kontrahtiasiaan tulee, niin se on
hiukan pulmallinen", arveli isäntä. "Nyt on vainaja päässyt parempaan
elämään, ja hänen kanssaan on kontrahtikin..."

"Päässyt parempaan elämään", keskeytti Heikki.

"Minä toivon, että Heikki ei laskisi leikkiä vakavasta asiasta — eikä
tällä kertaa minustakaan. Tarkoitan: vainajan kanssa on kontrahtikin
kuollut, sillä se oli tehty vain hänen elinajakseen. Ja olen minä vähin
ajatellut ottaa itse torpan haltuuni nyt, kun..."

"Tekö!"

"No, no... tietysti kohtuullista korvausta vastaan."

Isäntä vaipui mietteisiinsä ja kysyi kuin ohi mennen:

"Heikin sanotaan käyneen lääkärillä. Mitä tohtori arveli Heikin
keuhkojen terveydentilasta?"

"Mitä hän arveli! Koputeltuaan ja kuulosteltuaan sekä edestä että
takaa, ravistellen kaljua päätään, hän viimein istui tuoliinsa, iski
kämmenen polviinsa ja katsoa muljotti kotvan torveensa pöydällä —
niinkuin minä nyt tuohon tyhjään pikariin." (Isäntä kiiruhti jälleen
täyttämään pikarin.) "Ähhäh... kiitos... Kysyy vihdoin: Onko teillä
kapitaalia — noin niinkuin runsaanpuoleisesti? Ei ole kerskumista,
herra tohtori, vastasin minä, mutta aina sitä toki sen verran on, ettei
koirat tuppaa kinttuja kastelemaan. Tohtori silloin vähän naurahti
ja sanoi, että koska teillä ei ole kapitaalia, niin hän määrää vain
muutamia konjakkitippoja nautittavaksi aamuisin lämpimän maidon kanssa.
Mutta minä sanoin tohtorille, että ne ovat lasten resehtiä sellaiset.
Kun aikamies avaa pullon, niin se ottaa ryypyn, kaks jopa kolmekin
yksin tein — eikä siinä tarvita maitoa ei siirappia."

"Vai konjakkia... Ja sanoiko Heikki, että tohtori ravisteli päätään?"

"Joo... ja sen pää oli niin puhdas ja sileä kuin listitty nauris... eli
niinkuin tuon pi-pikariri kuve", vastasi Heikki, nyt jo melkolailla
sammaltaen.

Ottaen hieman väkinäisesti huomautuksen varteen isäntä kysyi taas:

"Kuinka olikaan — sanoiko Heikki äsken, että vainajan silmät jäivät
auki?"

"No, se-sepposen selälleen. Äiti sanoi vielä, että jo-joku meistä
seuraa pian, mutta mi-minä luulen, että se on nyt ä-äidin vuoro."

Isäntä nakutteli sormillaan pöytään nähtävästi tyytyväisenä, ja asiain
näin ollen hän suostui tekemään vuokrasopimuksen Heikki Eerikinpojan
nimelle, kuitenkin sillä nimenomaisella lisäyksellä, että torppa tämän
kuoltua joutuu talon haltuun, jos isäntä niin tahtoo, perillisten
olematta oikeutettuja saamaan korvausta.

Pistettyään välikirjan taskuunsa soperteli Heikki:

"No nyt minä siis saan pistää jalkani oikein virallisestikin oman
pö-pöydän alle."

"Kunhan nyt Heikki muistaisi varoa, ettei koko mies suistuisi pöydän
alle."

"Ky-kyllä."




II


Heikin puuhatessa itselleen torpan sopimusta hänen äitinsä toimitti
kotona raskasta velvollisuuttaan muutamien vainajan vanhojen ystävien
avustamana.

Kun ruumis oli pesty, puettiin se karkeihin rohtimisiin
kuolinvaatteisiin. Jalkoihin vedettiin harmaat villasukat ja käsiin
lapaset, jotka ommeltiin toisiinsa niin, että kädet jäivät ristiin
rinnan yli. Sitten vainaja nostettiin laudalle, ja ylle levitettiin
valkea venykevaate.

Vaikka kuollut oli jo lähtövalmis, viivytettiin kuitenkin kuin säälien
kantamasta häntä lämpimästä tuvasta kylmään riiheen juuri vielä.
Äänettöminä istuvat vieraat tuvan penkeillä. Ei kimaltele kyynel
yhdenkään silmissä, ei näy pienintä tunteen värähdystä ainoankaan
kasvoilla. Syvine ryppyineen ne ovat liikkumattomat kuin aaltoihin
jäätynyt järven pinta, jota eivät mitkään tuulet liikuta. Niihin
näyttää kivettyneen yksi ainoa ankara aatos: Tänään lähti hän. Kenen
vuoro meistä on tämän jälkeen — minun vai sinun — tänään vai huomenna?

"Siinä on matkamies valmis", kuuluu karsinan puolelta värähtelevä
naisen ääni, ikäänkuin arastaen pyhän hiljaisuuden keskeyttämistä.

"Pitkän matkan mies", lisää hetken kuluttua toinen.

"Eihän siltä matkalta heti huomenna palata."

"Ei palata."

"Ei."

"Minun se on mieheni Amerikassa", jatkaa keskustelun alottaja; "on
ollut jo viisitoista vuotta. Ei sinnekään ääni kuulu, mutta toivon minä
hänet näillä silmillä näkeväni vielä."

"Ainahan ne näkee elävän silmät — jos lie ukkosi elossa vielä... ei ole
tainnut kirjoittaa?"

"Ei ole kirjoittanut, ei pennin pyöreää lähettänyt viiteentoista
vuoteen. Mutta kirjoittavat toiset, että on se siellä Kalihvorniassa
nähtynä."

"Kerrotaan, että on siellä vainiot viljavat ja hengen elanto helppoa —
liekö totta, en tiedä. Täällä on työ raskasta ja leipä monen hien ja
helteen takana. Ei se tämä vainajakaan laiskan leipää syönyt."

"Ei syönyt."

"Ei."

"Kuinka lienee ollut ankara tämä viimeinen kamppailunsa?"

"Eihän se henki helyillä lähde, ei kulje kuolema kulkusten kanssa."

"Se on sokea vieras, kuolema, joka usein kulkee ystäviensä avattujen
veräjien ohi ja saapuu sinne, missä sitä kaikkein vähimmin odotetaan ja
toivotaan."

"Kuitenkin se kerran kolkuttaa meidän jokaisen ovelle — eikä suinkaan
liian aikaisin nyt täällä."

"Ei liian aikaisin."

"Kyllä Eero jo tämän maailman tienhaarat tiesi."

"Hyvinkin tiesi."

"Kuinka lienee tuntenut ne tulevaisen maailman tienhaarat sen oikean ja
vasemman tien."

Viime huomautukseen ei kukaan osannut vastata mitään. Painostavan
hiljaisuuden keskeytti vihdoin leski:

"Ei tiennyt Eero keväällä hamppua kylväessään, että viimeistä
hamppuaan kylvää; ei syksyllä riihessä loukuttaessaan, että itselleen
kuolinliinoja loukuttaa. En tiennyt minä rukkia polkiessani, että
tuonelle lankaa kehrään; en sukkulaa heittäessäni aavistanut, että
manalle kangasta kudon."

"Sen verran ihminen tietää."

"Sen verran."

"Ja sitähän se Eero sairastaessaan penäsi, että älä sinä, Henna, osta
puodista palttinaa kuolinvaatteikseni, ne ovat vieraita ja kylmiä.
Ompele vaatteet oman pellon liinoista, kudo sukat oman lampaan
villoista — niissä on lämmin levätäkseni, nukkuakseni rattoisampi."

       *       *       *       *       *

Vainaja on saatettu riiheen, vapisevat äänet ovat veisanneet
kuolinvirren ja vieraat poistuneet äänettöminä, allapäin. Yksin istuu
tuvassa leski, katsellen ympärilleen kuin vieraassa paikassa. Siinä
ovat vielä pöydällä siniraitaiset kahvikupit ja puinen sokeriastia
— Eero-vainajan käsialoja; maitoa ei ole näin talvisaikaan ollut
edes kahvin joukkoon tipauttaa. Viluisen näköisenä hautoo kahvipannu
takassa mustia hiiliä, jotka eivät lämmitä sen kuparista kupua.
Nauloissa seinillä riippuu vainajan vaatteita ja nahkavyö puukkoineen
ja tuohituppineen. Tuolilla tyhjän sängyn vieressä on tupakkakukkaro,
tulitikkulaatikko ja visainen piippu. Lattia sängyn vieressä on vielä
märkä äskeisen toimituksen jäljeltä, ja outo kalmanhaju herättää
hiukan kammottavaa tunnetta jonkun näkymättömän läsnäolosta. Luullen
jo yön hiljaisuuden tulleen alkaa sirkka uunin raossa laulaa. Siihen
yhtyy toinen, kolmas, ja pian kokonainen sirkkojen kuoro laulaa
yksitoikkoista säveltään, niinkuin ei mitään erinomaista olisi
tapahtunut. Mutta yksinistujasta laulu kuulostaa kuolinvirreltä ja
lisää vain yksinäisyyden ja orpouden tunnetta. Väkisinkin kiertyy
kyynel silmäkulmaan.

Vähitellen ikäänkuin loittonee ja hiljenee sirkkojen laulu, ikäänkuin
avartuu ahdas tupa ja vaikenee hämärtyvä talvinen iltapäivä. On kuin
istuisi yksin hiljaisessa eläväin kuvain teatterissa ja katseleisi
vaihtuvia kohtauksia oman elämänsä pitkästä näytelmästä.

‒ ‒ kirkas syyskesän aamu. Venhe liukuu rannasta voimakkain aironvedoin
pappilaa kohti. Paitahihasillaan soutaja alatuhdolla on Eero,
sulhasmies. Hän itse, morsian, soutaa ylätuhdolla, ja vanha isäukko
pitää perää. Kokassa lipattavat purjekoivun lehdet, ja sen oksien
alla on tuohinen eväskontti, ja valkeassa nyytissä lainattu silkkinen
pääliina ja mustat vihkivaatteet. Laiturilla äiti toisella kädellä
kyyneltä pyyhkii, toisella hyvästiä huiskuttaa. — Siunatkoon Jumala! ‒ ‒

‒ ‒ avara savutupa palveluspaikassa. Päreet palavat pihdeissään uunin
kupeessa, ja juhlan kunniaksi himmeä talikynttilä pöydällä. Pelimanni
soittaa viulua pöydän päässä, polkien tahtia virsujalalla, kastaa
kaulaa kotipolttoisella viinalla ja yhä vinhemmin käyttää käyrää.
Valkoiseksi pestyllä permannolla tanssivat vieraat — kuokkavieraat —
polkkaa, purpuria, martinvappua, niin että karsta katosta karisee.
Vasta aamupuolella yötä taukoaa tanssi. Kuin vihan väellä iskevät
miehet käsiksi sulhaseen, tytöt morsiameen, liki lakea nostavat. —
Eläköön! ‒ ‒

‒ ‒ pienen aukeaman laidassa kosken parpaalla vastaveistetty tupa.
Sen lähellä istuvat mies ja vaimo — mies pyyhkien paitansa hihalla
hikeä otsaltaan, nainen katsellen järven taakse laskevaa aurinkoa,
kädet velttoina polvilla — ympärillään suuria kiviröykkiöitä ja
juurikasrovioita. — "Tämmöistäkö se onkin se kuviteltu onni? Yhäkö se
painuu alemma ja alemma kuin tuo laskeva aurinko", huokaa nainen. —
"Tämmöistä se on — köyhän onni", vastaa jurosti mies. — —

‒ ‒ seisovat suorina kuin valkeat kynttilät ‒ tyhjät tähkäpäät.
Pelloilla ja halmeilla elonleikkaajien mykät joukot, selät köyryssä
kuin sirpit kädessänsä raskaasta työstä, selät köyryssä tyhjien
tähkäpäitten raskauttamina. ‒ ‒

‒ ‒ kuin yö ja päivä: piakkaa pitelevän emännän kalpeat kasvot ja
uunissa paistuvat sysimustat pettuleivät, vanteet ympärillä, etteivät
arinalle hajoaisi. Mustia leipiä, kalpeita kasvoja. — —

‒ ‒ valtateillä puutteen ja hädän ryysyinen itkevä ihmisvirta, johon
sydänmaan poluilta vuolaat sivupurot yhtyvät. Se paisuu, paisuu kuin
tulviva kymi — ja siihen tulvaan hukkuu moni.

‒ ‒ kellot soivat, sielukellot soivat joka päivä. Sunnuntaisin avattu
yhteinen hauta ulottuu hautuumaan laidasta toiseen. Siellä alhaalla
mustia ruumisarkkuja kymmenittäin, isoja ja pieniä, isät ja äidit
rinnan, lapset kupeellansa — köyhää kansaa. Haudan partaalla pappi
hitaasti siirtyy arkun luota arkun luo, multaa heittää. — "Maasta
olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jeesus Kristus,
Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä."

       *       *       *       *       *

Niin syvälle hän oli vaipunut muistojensa kaukaisiin maailmoihin,
ettei ollut huomannut hämärän vaihtumista pimeydeksi, ei kuullut
humalaisen epävarmoja askeleita eikä oven narahtavaa avautumista. Vasta
kun Heikki pudottaa jyskäytti ulkoa ottamansa halkosylyksen uunin
soppeen, hän siunaten ponnahti seisaalle ja jäi tuijottamaan ovensuussa
häämöittävään mustaan haamuun.

"Kuka se on?... Onko se Heikki?"

Heikki oli mielestään tehnyt hyvät kaupat, ja harjakaishumala oli
kohonnut korkeimmilleen; siksi hän tahtoi hiukan huvitella äitinsä
kustannuksella. Vastaukseksi tämän kysymykseen hän möyrysi kuin
vihainen härkä, jonka matkiminen olikin hyvin helppoa hänen nykyisessä
tilassaan.

"Hyvä Jumala!... Kuka se on?... Onko se... onko se...?"

"Yö!... yö!" kuului ovensuusta — aivan kuin Eero-vainajan
nikottelemista sairastaessaan. Noin yököttelee vain se, jonka mieltä
todenteolla kääntää.

Hetken aikaa kuului tuvasta vain näkymättömän kellon nakutus
peräseinältä.

"Hehehe!... Ta-taisipa äiti luulla, että ukko on tullut riihestä
ku-kummittelemaan", nauroi Heikki. Kopeloituaan taskustaan
tikkulaatikon ja sytytettyään lampun hän näki äitinsä kyyröttävän
peräpenkillä, kasvot kalpeina kuin valkaistu palttina. Otsalla
kimalteli suuria hikihelmiä, ja hän oli niin raukean väsynyt, ettei
aluksi saanut sanaa suustaan.

"Le-leikkiähän minä vain", soperteli Heikki kuin anteeksi pyytäen.

"Huonoa leikkiä. Ja on tämä nyt aika leikitellä... ja on tuo kaunista —
mennä kylille juomaan, kun isä...

"Maatkoon isä le-levossa. Ne on nyt" ‒ Heikki ojensi kätensä kuin
olisi hevosta ohjannut — "ne on nyt Töyrylän ny-nyörit näissä käsissä.
Mi-minä olen isäntä."

Kuin valtansa merkiksi hän ruiskautti pitkän syljen lattialle.

"Pötyä pöytään tai pö-pöytä pihalle!"

Äidin tuotua ruuan istuutui Heikki pöydän päähän.

"Eikö sitä ole maitoa ja voita — tä-tämmöisenäkään iltana?"

"Ei ole", vastasi äiti lyhyeen, ryhtymättä humalaisen kanssa pitempiin
puheisiin.

Ruokiin kajoamatta Heikki antoi katseensa kulkea kuivasta
leipäkannikasta kuorekuppiin, siitä kaljatuoppiin ja kylmiin
perunakeitikkäisiin. Äskeinen iloinen mieliala oli kuin pois
puhallettu. Silmälaudat takoivat toisiaan vasten, ja kiivas hengitys
tohisi sieramissa kuin itkuaan pidättävällä lapsella, jolta on
riistetty leikkikalut.

"Se pitäisi tappaa", sanoi hän hetken päästä.

"Mikä?"

"Semmoinen le-lehmä."

"Mansikkiko!"

"Kun se ei kerta ly-lypsä."

"Ei suinkaan se yksi lehmä jaksa ympäri vuoden lypsää. Ja milloin on
ennen ollut edessäsi talvisin maidot ja voit! Hyvä kun leipääkin. Minä
olen elänyt semmoisiakin aikoja, ettei ole ollut leipääkään."

"Se oli ennen. Mutta tästä alkaen on Töyrylässä leipää ja le-leivän
särvintä."

"Ei kait se taivas ruvenne maitoa satamaan paremmin kuin tähänkään
asti."

"Ei ta-taivas, mutta maa. Minä laitan tähän talon semmoisen, ettei
pappila parempi. Navettakin pitää olla pulskempi kuin köyhän talon
pytinki — se-sementtipermannot, akkunat kuin kirkossa ja hö-hönkätorvet
katolla."

"Ohhoh — voi-voi!" huokasi äiti.

"Ni-niin minä olen aatellut."

Hän oikein hehkui intoa selittäessään äidille aatteitaan, mutta kun
hänen katseensa sattumalta osui kuorekuppiin, katkesi juttu kuin
tikkua taittaen. Murjotettuaan hetkisen ääneti kyynäskolkkaisillaan
pöydän päässä hän äkkiä hypähti seisaalle, meni vainajan sängyn luo ja
nakeltuaan vuodevaatteet lattialle kokosi sänkyoljet kainaloonsa.

"Mitä sinä teet, onneton?" kysyi äiti.

"Eikös se ole tapa semmoinen, että kuolleen pahnat on po-poltettava."

"Ehtisit ne polttaa huomennakin."

Heikki kantoi oljet pellolle, haki ladosta pari kupoa lisää ja sytytti
palamaan.

Äiti seisoi tuvan akkunan edessä, muttta ei voinut nähdä muuta kuin
kaamean, punertavan kumotuksen valkeaksi jäätyneen akkunaruudun lävitse.

       *       *       *       *       *

Heikki nukkui raskaasti kuorsaten ovensuusängyssä, mutta äiti lattialla
vuoteellaan valvoi kauan, ja sirkkojen kuoro uunin raoissa lauloi
yksitoikkoista yöllistä virttänsä aamuun asti.




III


Aamuyö.

Töyrylän torpan riihen mustan oven avautuessa helmikuun pakkanen
kirkaisee rautaisissa saranoissa kaikkein kipeimmän säveleensä.
Matalasta oviaukosta työntyvät kumarassa sisään Henna ja naapuritöllin
mies ja vaimo. Miehellä on kädessä tuohkosessa vasara ja rautanauloja,
vaimo kantaa sangasta pyöreätä läkkilyhtyä, jonka seinät ja
kartiomainen yläosa ovat täynnä pitkulaisia reikiä. Niiden kautta
tuikkiva valo muodostaa riihen mustiin seiniin ja kattoon himmeitä,
levottomia, aavemaisia tähtiä. Kiukaan kupeella kahden liinaloukun
päällä laudallaan lepäävä vainaja nostetaan mukana tuotuun mustaan
arkkuun, jonka pohjalle pehmikkeeksi on levitetty höylänlastuja ja
päänalustaksi asetettu lastuilla täytetty pikku pielus. Naapuritöllin
vanhukset laulavat lähtövirren. Vaimon korkealla särisevä, rikkinäinen
ääni ikäänkuin itkee särkyneen elämän tuskaa, miehen basso kuin
syvyyksistä kaikuen on tyyni ja rauhoittava: Ei hätää mitään, täällä
syvällä saa levätä vaivoistaan. Laulajien suusta pöllähtelee valkeat
höyrypatsaat kuin tehtaan pillistä sen huutaessa illalla lepoajan
alkua väsyneille työmiehille. Arkun sivulla käsi suun edessä seisovan
lesken sieramista puuskuttaa valkea murheen henki kuolleen kasvoille,
ja silmistä tipahtaa joku kuuma kyynel valkoiselle venykevaatteelle,
leviää ja jäätyy siihen kiiltäväksi tähdeksi. Heikki valjastaa ulkona
hevosta liisterein eteen, joka on tuotu riihen luo jo edellisenä
iltana, valmiiksi odottamaan kuormaansa, ja sitelee valkoista
vaatekaistaletta luokkaan oikealle puolelle.

Kun virsi on laulettu, katsotaan hetkinen äänettöminä värittömiä
kasvoja, kuin tahdottaisiin lähtemättömästi painaa ne muistiin.
Tällävälin on Heikkikin tullut riiheen.

"Niin, hyvästi nyt vain, Eero", nyyhkyttää leski. "Nuku rauhassa...
Monta... monta... anna anteeksi — kaikki... Tule sinäkin, Heikki,
sanomaan hyvästi isällesi."

Kansi nostetaan paikalleen, ja naapuritöllin mies iskee sen kiinni
kummastakin päästä kolmella pitkällä takonaulalla.

"Kai se siellä pysyy", huomauttaa Heikki.

"Eikö tuo pysyne."

"Herra Jumala!" huudahtaa samassa Henna ja tarrautuu naulaajan
kohotettuun käteen juuri kun tämä on antamassa viimeistä iskua
viimeisen naulan kantaan.

"Mikä, mikä nyt?"

"Voi, hyvä Jumala, kun Eero pyysi — pyysi, että arkun kansi
naulattaisiin puunauloilla."

Naulaajan käsi kohosi vitkaan korvalliselle.

"Kun et tuota ennen sanonut."

"Kun, hyvä Ville, kun en muistanut."

"Pitäisi muistaa. Eihän tuo ollut paljon pyydetty miehesi puolelta —
muutamia puunauloja. Ja kuolleen tahto on täytettävä, muutoin voi tulla
pahat perästäpäin."

"Ei se ole paljon pyydetty. Ota, hyvä Ville, pois nuo rautanaulat,
kisko vaikka hampain", hätäili Henna yhä.

Ville tarkasteli nauloja — niiden kannatkin olivat uponneet jonkun
verran puun sisään.

"Ei, Henna hyvä, kyllä ne nyt pysyvät siinä, missä ovat. Vapriikin
valssinauloja jos olisivat, niin voisivat lähteäkin. Mutta takonauloja
ei kisko pihkaisesta puusta itse per... tuota — ellei järin arkkua
säre."

"Voi yhtähyvin sentään", Henna ihan itki. "Että jos sen mitenkuten
on raskaampi ollakseen, kun kerta puunauloja pyysi. Se sitä
ylösnousemustaan lie ajatellut. Ja jos se siitä hyvinkin kuontuu vielä
jälkeenpäin valittelemaan ja syyttelemään."

"Ei se olisi ensimäinen kumma."

"Ei olisi ensimäinen. Sano, hyvä Ville, mitä nyt on tehtävä."

"Nyt on kannettava arkku rekeen ja lähdettävä ajamaan", sanoi Heikki.
"Pitkä matka ja kiteä pakkaskeli — eikä ruumiin kanssa sovi ajaa kuin
markkinatiellä. Ennenkun ylösnousemus tulee, ehtii siinä toinenkin
arkku mullaksi muuttua, arkku ja arkunnaulat, vaikka olisivat
timanttia. Ja lie hänellä, joka voi kuolleitakin herättää, näpistimet
sellaiset, että nousee takonaula pihkaisestakin puusta."

"Heikki, älä puhu syntiä. Se tulee kuin varas — varas yöllä", nuhteli
äiti.

Varas?... On nuo ennen varkaat lujempiakin lukkoja availleet...
"Käykäähän, Ville, kiinni sinne jalkapäähän; minä koetan kannattaa
täältä päänpuolesta."

Eikä siinä todella muuta keinoa keksitty. Arkku kannettiin rekeen ja
peitettiin loimella, niin että mustat päädyt vain näkyivät. Heikki ja
Ville istuutuivat poikkiteloin arkun kannelle.

"Soh, tamma!"

Tamma nojasi länkiinsä kerran, kaksi, mutta kun reki tuntui olevan kuin
kannossa kiinni, katsoi se kysyvästi taakseen.

"Ei nyt hullumpaa", ihmetteli Heikki. "Onpa sen tamman jälkeen ennen
kuorma lähtenyt, raskaampikin. Välistä tukkimetsässä on ollut viisikin
kymmentuumaista yhtaikaa, ja hangoittelematta niiden on pitänyt
seurata."

"Tämän tönäisen kyydittäväsi lähtö ei taida olla oikein mieluista
sille itselleen", sanoi Ville. "Mutta on ne keinot, että kevenee liiat
painot."

"Minkälaiset ne keinot ovat?"

"On käännettävä arkku alassuin... ja on siinä vähän muutakin."

"Eikö tuo lie tämä sukkelin keino", sanoi Heikki, nousi reessä
seisaalle ja läimäytti tammaa lautasille ohjasperillä olan takaa. Ja
kun hevonen oikein vauhdilla ponnisti, lähti reki liikkeelle niin
äkkiä, että miehet olivat keikahtaa maahan selälleen. Mutta reen kulku
oli niin raskasta, että tamma sai kiskoa voimainsa takaa kuin karhia.
Tuntui kuin sen alla olisi ollut sadat näkymättömät kynnet haraamassa
vastaan.

Kaiken tämän johdosta Henna oli niin lyöty, että hän ei voinut edes
itkeä, ei muuta kuin huokailla.

"Voi, Eero, Eero!... Että kun tällainen palkka piti maksettaman. Ja
sillä lailla kuin se rukoili sängyssään vielä viimeisillä hetkillään,
pusersi käsiään rinnan yli ristiin, niin että sormiluut ruskivat,
ja voivotti, että olisi luullut kivienkin heltyvän. Jumala minua
varjelkoon tuomitsemasta, mutta ne voivat olla liian suuret — Eeron
synnit. Laula edes, Ville. Laula sinäkin, Serahviia, jos tuosta olisi
jotakin huojennusta."

Ville lauloi, ja Serahviia Hennan rinnalla reen perässä kävellen lauloi
aina kotipellon ulkoveräjälle asti, josta naiset pyörsivät takaisin.

"Muistakaa hänelle soitattaa edes sielukellot", huusi Henna poistuvien
jälkeen.

Alkumatkalla miehet istua könöttivät arkun kannella töppösineen ja
vyötettyine turkkeineen ääneti, mietteissään kuin varikset riihen
harjalla. Vasta kun Heikki oli kopeloinut povestaan eväspullon,
jollainen oli ollut välttämätön seuralainen tällaisilla matkoilla
ylimuistoisista ajoista asti, ja se oli kulkenut kädestä käteen,
huulilta huulille useampaan kertaan, laukesivat vähitellen kielten
siteet.

"Saattoihan se olla jäätynyt kiinni siellä riihen tanhualla", alotti
Heikki asiasta, jota arveli Villenkin hautovan. "Se toisinaan reki
pikeytyy jäätikköön niin lujaan, ettei kangetta irtau."

"Hm... voipa olla, voipa olla pikeytynytkin", myönteli Ville hyvillään
saamistansa ryypyistä. "Vaan entäpä ne karhitsemiset ja kynsimiset reen
alla?"

"Anturain alla tietysti oli jäätä, joka vähitellen kului ja hioutui
pois. Näkeehän Ville, että tamma kävellä rapsuttaa jo länget korvissa.
Soh, Lipi!... hih!"

"Ole kirkumatta", varoitti Ville ankarasti. "Vai tekeekö taas mielesi
jäätä anturaisi alle. Ne vielä äsken kaikkoutuivat laulun mahdilla,
vaan jos rienautuvat tulemaan uudelleen, eivät ehkä lähdekään.

"Ketkä ne?"

"Nepä ne... Vai jäätä? No, lapsilla on lapsen usko. Minä olen jo vanha
mies, olen ollut monessa myllyssä ja tunnen hivenen näitä asioita. Minä
olen tehnyt viimeiset majat näille Korvenkylän kuolleille, saatellut
heidät näinikään hautaan toisen toisensa jälkeen ja ollut ylimäisenä
vieraana ja virrenveisaajana kaikissa maahanpanijaisissa lähemmä
viisikymmentä ajastaikaa.

"Ehtii siinä ajassa jo nähdä yhtä ja toista.

"Ehtiipä niinkin. Kerrankin, juolahti tuossa mieleeni, kannoimme
muuatta höyhenkevyttä, taudin nuolemaa äijän käppyrää metsäpolkua
pitkin venevalkamaan — siihen aikaan näet vietiin ruumiit kirkolle
kesäisin vesiteitse. Tultiin siitä rantaniityn veräjälle, niin sanoo
muuan kantajista: Nykäiseppä, Ville, alas pari sulkupuuta, niin
sujautamme arkun aidanraosta kuin pirtapussin. Vaan ennenkuin saimme
pirtapussin veräjästä, täytyi se purkaa viimeistä sulkupuuta myöten.
Ja muutaman sadan sylen matkalla veräjältä rantaan piti levähtääksemme
kolmasti, vaikka meitä oli kantajina neljä vaurasta miestä, ja perille
päästyämme olimme hiestä märkiä kuin uitetut koirat.

"Piti maar siinä olla kymmenhankainen kirkkovenhe mokomaa paatta
kantamassa."

"Eikä ollut, tavallinen kaksisoutu vain. Sen, näet, maapirun valta ei
ylety vesille, missä on omat haltijansa, vesipirut... Liehän siellä
putelin pohjassa pisara vielä?"

Heikki kaivoi pullon povestaan ja ojensi Villelle. Tämä, ennenkuin otti
ryypyn, pudisteli ja tarkasteli välkähtelevää nestettä taivaan rannalla
kenottavaa kuun kantaa vasten.

"Sitä tuon vanhan silmä hämärtää — näyttäähän tuo niinkuin kolmanneksen
vajautuneen... Äh!"

"Mitäs tyhjästä, Ville ottaa miehen ryypyn", kehoitti Heikki. "Ei
pidä vähäksyä köyhän antia. Kun tästä loppuu, löytynee tilkka lisää
reenseviltä heinäsäkistä.

"Heinäsäkistä?... Älä veikkonen puhu sitten mitään."

Pullon pohja keikahti taas ylöspäin, ja kuun kanta peilaili kapeata
naamaansa pyöreässä pohjassa, tällä kertaa tovin aikaa.

"Ähäts!... Onpa, onpa... mistä?... Otahan, isäntäkin, seh!... Aina se
on isäntä vieraan veroinen... Mistä tuota... ähäts!... löysit vielä
kuusen juurella keitettyä?"

"Puhumatta paras."

"No, niinpä kai. Enpä ole mokomaa junkkaria maistanut sitte kotipolton
aikain... Pistähän tuosta rouheita piippuusi. Tuntuu tuo ilma
hiukan lämmähtäneen, että tarkenee tässä jo piippuunsa pistää, eikä
ole pelkoa, että piip... Eikös perh...! Puhelehan, Heikki, tuonne
suupieleen, että pääsen tuosta nysästä eroon. Vetää piru huulia yhteen
kuin maneetti ja pistelee kuin sata neulaa", puhua sopotti Ville
toisesta suupielestään. "Siinä on tuo suukappale läkkipellistä, ja on
se joskus ennenkin tulipalopakkasilla jäätynyt huuliin kiinni... No
sillälailla, sillälailla... väkevällepä tuo henkesi höyrähtääkin...
Ähä, jopas irtautuu ylähuuli. Puhelehan vielä, että irtautuu
alahuulestakin... no sil... sillälailla. Sen tuon vanhan huulissa ei
ole lämpöä enempää kuin vanhassa anturanahassa."

Jatkoivat siitä matkaansa tupakoiden. Savu jäi leijailemaan jäljelle
tyynessä ilmassa, ja Ville kertoili ajan ratoksi seikkailuja
kuolleitten kanssa, omiansa ja muitten.

"Väitteli kerran kaksi rohkeata miestä keskenään, kumpi heistä olisi
rohkeampi. Löivät siitä vetoa, ja pelkäämättömyytensä todisteeksi oli
kummankin noudettava yksin pimeänä syysyönä hautakammiosta kuolleen
luu. Arvalla määrättiin, kumman ensin oli kokeensa suoritettava. Se,
jolle arpa lankesi, lähtee määrättynä yönä hautuumaalle, siirtää
kansilaudat syrjään, laskeutuu tikkaita myöten hautakammioon ja
löydettyään luun aikoo lähteä — 'Jätä rauhaan, se on minun vaarini
luu', kuuluu kammion nurkasta ääni kuoleman kolkko, ja siellä näyttää
häämöittävän joku valkea haamu. Jättää etsijä saaliinsa ja löytää
toisen. — 'Jätä rauhaan, se on minun isäni luu.' Tekee mies työtä
käskettyä ja löytää kolmannen luun. — 'Jätä rauhaan, se on _minun_
luuni.' — 'Olkoon vaikka kenen luu, mutta menee se nyt', vastaa etsijä
ja nousee saaliineen tikkaita myöten ylös, juoksee kipittää hiljalleen
käytävää pitkin portille päin ja kuulee hipsuttavia askeleita aivan
takanaan. Ei uskalla katsoa taakseen, multa ei saa ilmankaan oltua.
Näkee silloin kintereillään valkoisen haamun, kädet levällään kuin
syliinsä tavoittaen. Samassa kaatuu takaa-ajettu kiljaisten käytävälle.
Siitä hänet seuraavana aamuna löydettiin kuolleena, kädessä kuolleen
sääriluu."

"Se oli sen valkoisen haamun sääriluu?" kysyi Heikki.

"Se valkoinen haamu oli se toinen vedonlyöjä, joka oli edeltäpäin salaa
piiloutunut hautakammion nurkkaan, valkoinen hursti ympärillä."

"Noutamatta taisi nyt jättää se hurstimieskin kuolleen luun?"

"Noutamatta. Kun sitä toista vedonlyöjää lähdettiin viemään arkussa
hautaan, lähdettiin toista kuljettamaan köysissä hullujenhuoneeseen."

Ville kopisti piippuaan arkun päätylautaan kuin onttoon kumisevaan
honkaan, kaivoi perät poskeensa ja pisti piipun taskuunsa.

Istua kyyröttivät taas ääneti kuin varikset mustan riihen harjalla.
Mutta nyt tapahtui jotakin ihmeellistä, jotakin samantapaista kuin
jos mitään pahaa aavistamaton ihminen istuisi kivellä ja sen sisällä
yhtäkkiä räjähtäisi dynamiittipanos. Syviin ajatuksiinsa vaipuneet
miehet kimmahtivat yhtaikaa kuin näkymättömän käden heittäminä kauas
reen sivulle seisaalleen ja silmät renkaina tuijottivat olkansa yli
arkkuun, ikäänkuin odottaisivat jotain vieläkin kauheampaa.

"Oli se pamaus", sai Ville vihdoin änkytetyksi.

"Oli — oli se jymäys — kuin tykillä olisi ampunut", säesti Heikki.

Arkusta heidän altaan oli jo pitemmän aikaa kuulunut salaperäistä
ritinää ja napsahtelemista ja viimein yhtäkkiä voimakas, rämähtävä
paukahdus. Samalla tuntui kuin arkun kansi olisi saanut voimakkaan
sysäyksen ylöspäin.

"Nyrkilläänkö lie iskenyt... vai olisiko potkaissut?" kysyi Heikki.

"Lie iskenyt nyrkillään ja lie potkaissut samalla kertaa. Tuntuihan
menneen pirstoiksi koko arkku."

"Hyvä oli, että oli takonaulat", jatkoi Heikki, pyyhkien turkkinsa
hihalla hikeä otsaltaan.

"Entäpä se sen tekikin niiden rautanaulojen takia", vastasi Ville...
"Sinulla taitaa olla lämmin?"

"Löi vähän lämpimäksi."

"Mitä sinä mainitsit taannoin heinäsäkistä? Ei taitaisi nyt tehdä
pieni pahaa. Kajautti tuon pääni niin selväksi, että se on tyhjä kuin
Oulunmaa."

"Heinäsäkistä?... jaa, niin."

Heikki pysäytti hevosen, ja otettuaan pullosta jatkoivat miehet taas
matkaansa, aluksi kävellen reen sivulla; mutta kun arkusta ei enää
kuulunut muuta kuin tuttua, salaperäistä napsahtelemista, uskalsivat he
istuutua taas entiselle paikalleen — uutta kummaa ihmettelemään.

"Näkeekö Ville tuolla tiellä mitään?" kysyi Heikki hiukan värähtävällä
äänellä.

Tarkastettuaan osotettuun suuntaan sanoi Ville:

"Tahtoo asustaa usva vanhan silmässä — näyttäähän niinkuin liikkuisi
tuolla jotakin mustaa."

"Pitkä häntä vain letkuttaa kahdenpuolen. On tuo näköjään kuin kettu,
vaan saattaa se olla koirakin... Seh, seh!"

"Älä häntä huutele, kyllä ne hännän heiluttajat tunnetaan."

Kun ketunnäköinen yhä vain pitkitti kulkuansa edellä tietä pitkin,
väliin istahtaen, niinkuin odottelisi jäljessä tulevia, sanoi vihdoin
Heikki:

"Ei taitaisi Ville tareta laulaa. On tuolla ketuksi vähän oudot eleet."

"Sehän tuo lie virkani näillä matkoilla", vastasi Ville.

Samalla kun hän päästi äänen, loikkasi ketunnäköinen tiepuoleen,
näyttäytymättä enää. Sen sijaan rasahteli silloin tällöin tiepuolessa,
ja puitten välissä vilahteli valkoisia, kiitäviä haamuja. Toisinaan
kuului ylhäältä puitten latvoista omituisia honottavia ääniä ja siipien
räpyttämistä... Vilahdelkaa, honotelkaa, räpytelkää nahkasiipiänne —
sitä voimakkaammin vyöryy sana Villen huulilta.

Kilometrien päässä ajotiestä erämaan mökkiläinen menee talliin
hevoselleen aamuapetta laittamaan. Pihapolulle pysähtyy, kuuntelee —
kutsuu vaimonsakin, ja kuuntelevat yhdessä.

"Kuka hullu se huutaa sydänmaassa yöllä?" sanoo mies.

"Eihän sillä liene mikä hätä, sillä huutajalla?"

"Liekö tuolla nyt hätäkään, muuten mölynnee lämpimikseen. Kuulostaa tuo
koommin kuin Korpeis-Villen ääneltä; olisiko siellä Korvenkylällä joku
muuttanut majaa."

"Kirkolle päin tuntuu laulu loittonevan. Vaan eihän ne korpeisetkaan
ennen ole laulaneet kuolleilleen muualla kuin kylien kohdalla."

Ajettuaan asumattomia kankaita, soita ja järvien kumisevia jäitä
pitkin peninkulmamäärin miehet vihdoin yhdyttivät kirkon lähettyvillä
valtamaantien ja asutut seudut. Kaakon kulmalla alkoi jo sarastaa
hopeankirkas päivänsalo. Öisen erämaan lumot ja sydäntä kouristavat
tapahtumat matkan varrella tuntuivat enää vain pahalta, kaukaiselta
unennäöltä.

"Heruneeko sieltä heinäsäkistäsi pisara vielä?" kysyi Ville. "Kovin on
kipakkata tuo pakkanen — se tässä päivän valetessa on purevimmillaan."

Otettuaan pullosta siinä teitten risteyksessä hyvät naukut jatkoivat
miehet viimeistä taivaltaan kirkolle.

"Ville se on säilyttänyt vielä tuon veisuun äänen, vaikka on jo vanha
mies", kehui Heikki.

"Tuolla kun korvessa parkasitte, niin sitä vailla, ettei kuura puista
tipahdellut, ja eikö lie tipahdellutkin alimmilta oksilta."

"Käheäksi käypi vanhan kukon laulu", vastasi Ville. "Vaan olisit
kuullut ennen nuorianna. Oli tässä rovastina siihen aikaan
Intreeni-vainaa, ja Jumalaa palveltiin vielä vanhassa kirkossa. Kerran
piispankäräjillä... no, kun itse piispa on kuulemassa, koettaa kukin
parastaan niin luvussa kuin laulussa. Oli kysynyt pappilassa piispa
rovastilta: Kuka oli kirkossa se nuori mies, joka lauloi urkujenkin
yli? Oli vielä naurahtanut piispa Intreeni-vainaalle ja sanonut,
että uusi on teidän kirkko tehtävä, sillä jos seurakunnassanne on
kymmenenkin mokomaa miestä, jotka laulavat urkujenkin yli, niin mene
tiedä, voivat veisata tämän vanhan kirkkoröttelönne kumoon kuin
Israelin lapset Jerikon muurit ennen vanhaan aikaan. Ja — vaikka mä
sen itse sanon — kun minä ennen nuorta miessä piirin syrjässä laulaa
hujauttelin lemmen lirutuksia, niin messingille se veti tyttöjen suut —
messingille, ja kiilsi silmä."

"Taitaa Ville osata ulkoa kaikki virret?" kysyi Heikki.

"Osannenhan noita vanhasta virsikirjasta jonkun verran — kaikki
ruokavirret ja tuota kuolemaa koskevat. Uudesta en monta osaa, ne eivät
olekaan aikamiesten virsiä."

"Taidatte osata ne latinankielisetkin?" uteli Heikki edelleen.

"Osannenhan niitäkin jonkun."

Kun Villen päähän Heikin kehuessa oli noussut muutakin kuin humala,
alkoi hän laulaa latinankielistä virttä, näyttääkseen Heikille
suurta taitoansa. Alkujaan hän aikoi veisata näytteeksi vain hiukan
virren alusta, mutta kerta alkuun päästyään unohtui laulamaan kaikki
kaksitoista säkeistöä yhteen mittaan. Kirkonkylän läpi ajettaessa hän
jo veteli viimeistä värsyä.

Tien varrella ilmestyi akkunoihin kummastuneita kasvoja, ja uteliaimmat
hyökkäsivät maantielle kuuntelemaan outoa virttä ja poistuivat vasta
kun laulu hautuumaan portille tultaessa lakkasi.

Kun loimi otettiin arkun kannelta, näkyi siinä päästä päähän ulottuva
leveä rako. Suntio, joka laulun kuultuaan oli tullut virkansa puolesta
vastaan ottamaan, sanoi:

"Kaikkeen se vilu vihansa iskee. Taitaa olla arkku tehty tuoreista
laudoista?"

Ville loi Heikkiin merkitsevän silmäyksen: kyllä ne vihat tunnetaan.
Suntiolle hän ei siitä asiasta kuitenkaan mitään virkkanut, sanoa
jorauttihan vain:

"On siellä meidän puolessa ollut tapa sellainen, että tuoreesta on
arkku tehtävä — että kun mies kaatuu, niin petäjäkin kaatuu."

Heikki kurkisteli kannen repeämästä arkkuun.

"Ole tirkistelemättä!" kivahti Ville melkein vihaisena.

"Niin, eihän se kyllä ole mikään kuvakaappi katseltavaksi", varoitti
suntiokin.

Kannettuaan arkun kolmisin yhteiseen hautaan lähtivät miehet
paluumatkalle, lämmiteltyään ja syötyään eväskontistaan suntion luona.

Mutta sielukellot unohtuivat soittamatta.




IV


Eräänä iltana — oltiin jo päästy kevätkesään — Heikki kuivan iltasensa
syötyään heittäysi sänkyyn kyljelleen. Hetkisen tupakoituaan hän
— pää käden varassa ja sammunut piippunysä veltosti hampaissa —
unohtui silmää räpäyttämättä tuijottamaan lattiaan. Äiti, joka vielä
jatkoi syöntiään, oli viime päivinä usein tavannut Heikin näinikään
sanattomana tuijottamassa kesken kiireisintä työtään. Mitä hän,
poikaparka, mahtanee mielessään hautoa, oli äiti koettanut arvailla ja
kiertäin kaartaen udella, mutta ei ollut onnistunut pääsemään selville
asiasta. Jotakin raskasta se lienee, joku salainen rikos tuntoa
painamassa. Sitä huolestunut äiti nytkin mietti, kun Heikin piippu
pudota kolahti lattialle ja hän itse samassa ponnahti istualle sängyn
laidalle ja sanoi:

"Jollei tässä ruokakomento parane ja kaikki muukin naisväen komento,
niin..."

"Niin mitä sitten?" kysyi äiti.

"Te olette jo liian vanha."

Äiti oli parhaillaan ojentamassa kättään kalakuppiin, mutta nykäisi sen
puolitiestä takaisin, ikäänkuin hän olisi ollut ottamaisillaan varkain
vieraan omaa. Lakattuaan samalla syömästä ja kiitettyään kädet ristissä
Jumalaa keskeytyneestä iltasestaan hän nousi pöydästä ja Heikkiin
kääntyen sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Liian vanha?... Tämmöinenkö kiitos sinulla on annettavana äidillesi,
joka olen elämäni ijän hyväksesi raatanut ja hikeni uhrannut — nyt,
kun alan tulla jo vanhaksi ja voimattomaksi... Sinä taidat toivoa
kuolevaksi minua — äitiäsi ja hyväntekijääsi?"

"En minä teitä kuolevaksi toivo", vastasi Heikki, "mutta te olette jo
liian vanha emännyyttä hoitamaan". Sitten hän pyysi äitiänsä tuomaan
aitasta hänen pyhäpukunsa ja puhtaan paidan.

"Mitä varten — tähän vuorokauden aikaan?" kysyi äiti.

Ryittyään rintansa puhtaaksi selitti Heikki:

"Ihmisen, joka on nähnyt niin monta auringon nousua kuin äiti,
pitäisi käsittää sen verran, että kun isäntämies lähtee naimamatkalle
taloiseen taloon, niin hänen yllänsä pitää olla kirkkopuku ja puhdas
palttinapaita, jonka kauluksessa nappi on vähemmän silmäänpistävä
kuin tinanappi siinä pinttyneessä pakkopaidassa, joka nyt on hänen
alastomuutensa verhona."

"Naimamatkalleko sinä nyt sitten lähdet?⁴ kysyi äiti.

"Naima..."

Mummo, joka luuli tämän olevan tavanmukaista piikittelemistä poikansa
puolelta, haki aitasta puvun ja paidan ja laskien ne penkille virkahti
hiukan pisteliäästi:

"Tässä nyt olisi isännän naimapuku."

Mutta kun Heikki vastoin äitinsä luuloa alkoi pukeutua, tuli
jälkimäinen hiukan levottomaksi, niinkuin käy rauhattomaksi
mehiläispesän vanha ruhtinatar, kun uusi samanlainen on tulossa.

"Vai naimamatkalle", jämäsi hän. "Olisipa hauska tietää, onko tuo
rikaskin, minun tuleva miniäni ja Töyrylän uusi emäntä."

"On se ainakin sata kertaa rikkaampi kuin Töyrylän vanha emäntä on
ikinä ollut", vastasi Heikki.

Töyrylän "vanha emäntä" oli tillahtaa itkuun, niin kipeästi häneen
arvostelu koski. Eihän hänellä, Jumala paratkoon, ollut kuin tyhjät
kämmenet naimisiin mennessään.

"Eihän se vain liene niitä heinäladon hovin kaunottaria", sanoi hän
puolestaan.

Muistutus "heinäladon hovin kaunottarista" sai Heikin kiivastumaan ihan
suunniltaan. Hän oli näet kerran ennen lähtenyt naimaretkille näinikään
yötä vasten, mutta toisten yökenkäläisten välityksellä tuli jälkeenpäin
tiedoksi, että sittenkun Heikki oli turhaan koputellut yhden ja toisen
aitan ovelle, hän oli kolean ja myrskysateisen syysyön värjöttänyt
autiossa niittyladossa, jonka harjalta tuuli muun harmin lisäksi oli
pyyhkäissyt katon alas.

Heikki melkein huusi äitinsä korvaan, että hänellä on kierroksessa
talon tyttö, pomon tytär oikein, jolla on nähty ennen muinoin
kirkkomäellä hattukin päässä, sulkaniekka rumilas sellainen. Mutta
ei se ole sitä käyttänyt sen koommin, kun... tuota noin... Vaikka
yhdellekö sitä maailmassa niinkin käy. Mutta kyllä se niin on, että kun
minä Alatalon Annin...

Äiti iski kämmenensä yhteen, että läjähti.

"Alatalon Annini"

"Alatalon Annin tänne tuon, niin kyllä silloin äiti saa siirtää luunsa
ja lumppunsa saunan nurkkaan. Sillä ei suinkaan se sellainen hieno
ihminen, jolla on nähty hattukin päässä, tyydy asumaan saman katon alla
tuommoisen..."

"Mi-inkä?"

Välttääkseen pitempiä puheita kiiruhti Heikki ulos ja pitkin Alataloon
vievää oikotietä. Äiti katseli pihamaalta poikansa jälkeen, kunnes tämä
oli näkyvistä kadonnut, ja palasi taas tupaan. Iltasen korjattuaan hän
kallistui vuoteelle, asetti kätensä ristiin ja luki iltarukouksensa
raskaammalla mielellä kuin pitkiin aikoihin.

       *       *       *       *       *

Vaikka Alatalo oli vain pieni nuppatalo ja sitäpaitsi
velkaisenpuoleinen, sen tyttäret olivat kuitenkin kohtuuttoman
ylpeitä ja pöyhkeileviä, niinkuin tyhmät ihmiset usein ovat.
Oltiinko kirkkomäellä tai nuorten illatsuissa, aina he esiintyivät
niin, että heidät huomattaisiin yli muiden. Ja olihan niitä, jotka
heitä huomasivat ‒ liiankin hyvin. Vanhat ja viisaat ihmiset, jotka
eläessään olivat katselleet ympärilleen avoimin silmin, ennustivat,
että tässä ei ikinä kunnian kukko laula. Ja kyllä se olikin häpeän ja
murheen kirjava kana, joka kaakotti Alatalon tyttärien aitan orrella.
Useimmat heistä olivat kompastuneet elämän polulla, kuka enemmän, kuka
vähemmän. Kauimmaksi oli kuitenkin Anni-"neiti" eksynyt luvalliselta
ja viitoitetulta valtatieltä. Hänen lapsensa oli tosin kuollut melkein
heti synnyttyään, mutta tästä kuolemasta kuiskailtiin kylillä hyvinkin
ikäviä huhuja.

Myöskin Heikissä oli melkoinen määrä ylpeyden ja turhamaisuuden henkeä.
Sen hän kuitenkin piti kiistämättömänä, että Anni syntyperänsä puolesta
oli ylemmällä portaalla kuin hän. Mutta sen jälkeen kun tämä oli tehnyt
huiman hyppäyksensä alaspäin — niin, ohi hänen oman kunniallisen
portaansa — seisoi Anni juuri sen verran alemmalla asteella kuin vaimon
Sanankin mukaan pitää miehensä vasemmalla kupeella seisoman.

Näitä ajatteli Heikki seistessään vyötäisiään myöten Raitajärven
rantaliejussa luhtaheinää niittelemässä, sorsien armastellessa hiukan
ulompana ruohikon rinnassa, tai kulkiessaan aamuisin sydänmaan polkuja
pitkin, kirves olalla, kiskospuukko tupessa ja tuohikerä kainalossa.

       *       *       *       *       *

Ylen pikaisestipa kuluu kesäinen yö ja aurinko nousee. Se oli kiivennyt
jo yläpuolelle puitten latvojen, kun Heikki palasi Anninsa luota.
Veisaten hän palasi — veisatenpa:

    Pienet, hienot haavan lehdet,
    tuuli niitä liikuttaa.

Mutta vielä hän kerran pysähtyi ja katsoi taakseen siinä, missä Alatalo
viimeksi pilkahtaa Töyrylään mentäessä..

"Niin, niin... hyvästi, hyvästi!"

Ja sitten hän taas jatkoi matkaa, jatkoi veisua

    Mulla on pikkunen oma kulta,
    jota minä tahdon kiikuttaa.




V


Tuli vihdoinkin se ilta juhannuksen edellä, jolloin Heikin oli määrä
lähteä tekemään lopullinen sopimus kuulutuksiin menosta Annin kanssa.
Malttamattomana hän kurkisteli makuuaittansa oven raosta ulos,
odotellen äitinsä levolle asettumista, mutta tällä näytti riittävän
ilta-askareita loppumattomiin. Tuolla hän nyt vasta karjatarhassa
lehmää lypsää — myöhään se lypsäminen oli jäänytkin tänä iltana, ja
kiusallisen kauan hän siinä Mansikin kupeella nyt kyykkii. Vihdoin äiti
kohoutui seisaalleen, oikaisi voihkaisten ruumistaan ja vei maitokiulun
aittaan. Sieltä palattuaan hän meni kotaan ja alkoi haahlossa
riippuvasta padasta mättää haudeheiniä koppaan.

Lehmä ynähti, huiskautti laiskasti häntäänsä ja käveli hitain askelin
kodan ovelle. Nostettuaan haudeheinät lehmän eteen laittoi mummo
vasikalle iltajuomista ämpäriin.

48

JUHO HOKKANEN

SUURIA PYRKIMYKSIÄ

49

Heikki vilkaisi hätäisesti kelloonsa, sitten taas lehmään. Häiläyttäen
silloin tällöin laiskasti korviaan, vuoroin toista, vuoroin toista, ja
huiskautellen hännällään kärpäsiä, vuoroin kumpaiseltakin kupeeltaan,
lehmä söi heiniään niin sietämättömän hitaasti, että Heikin teki mieli
lyödä sitä, teki mieli työntää nyrkillään heinät yhtenä pallina sen
vatsaan, joka ilmankin oli leveä kuin seitsemän leivän uuni. Kumma,
ettei sen maha halkea.

Kun heinät aikaa voittaen olivat loppuneet, huuteli Henna omituisella
nuotillaan lehmiä veräjästä laitumelle.

"Ma-ansikki, Ma-ansikki, le-ehmäni, tpruitprui-tprui-tprui-iiii...!"

"Mm-myy..." ynähti lehmä ja alkoi seurata emäntäänsä.

"Y-yy..." säesti vasikka, liittyen viimeisenä hitaaseen kulkueeseen.

"Mä-änsikki, Mä-änsikki!" matki Heikki aitassaan. "Saattaa se nyt
Anni ajatella mitä hyvänsä, saattaa luulla, etten ehkä tulekaan, että
olen häntä narrinani pitänyt ja hätävarana. Voi suuttua ikävissään
odottaessaan, ylpeäluontoinen ihminen... Mä-änsikki!... mokoma
rapamaha!"

Hän kurkisti taas oven raosta. Henna oli juuri palannut lehmiä
viemästä, kädessä taitettuja katajan oksia siivilää varten.

"Kunhan äiti nyt iltamaidon siivilöi, niin se toki lienee mummon
viimeinen askare tänä iltana", ajatteli Heikki, heittäysi odottaessaan
sänkyyn pitkäkseen, kietoi kätensä pieluksen ympäri ja kuiskaili
hellästi:

"Anni!... Annukka!... rakas!"

Oli Heikki ennenkin rakastanut, mutta kun hän, tavoitellen vain
talontyttäriä tai muita "parempia" ihmisiä, ei ollut onnistunut
saamaan vastarakkautta juuri nimeksikään, oli hänen salainen lempensä
muihin tyttöihin ollut kuin vesivelliä nykyiseen verrattuna. Kun Anni
ujostelematta kietoi kätensä kaulan ympäri ja pusersi, niin sitä oli
tukahtua siihen paikkaan, ja pelkkä hänen suudelmansa muistokin poltti
huulia kuin tuli.

Kuitenkaan ei asia ollut vielä läheskään valmis. Oli vielä monta mutkaa
matkassa, ennenkuin hän seisoisi Annin rinnalla vihkipallin ääressä,
ja se epätietoisuus teki levottomaksi ja hermostuneeksi. Anni itse oli
hyvin monipäinen ja oikullinen — sen Heikki oli jo ehtinyt kokea —
ja Annin isäukko ei suvainnut tyttärensä ja Heikin naimisiin menosta
puhuttavankaan. Oli siinä sitten vielä viidentenä pyöränä se Tuomo,
Alatalon renki, joka myös koetti Annia liehitellä. Vaikka kyllähän
torppari aina yhden rengin laudalta lyö — mäkitupalainenkin on parempi
mies kuin renki, saati sitten torppari. Ja palstatilaksi hän tämän
torppansa isännältä ostaa, tekee työtä yötä ja päivää ja nostaa tähän
talon semmoisen, että ei pitäisi Anninkaan hävetä siinä emäntänä
piikoja komennellessaan — sopisi taas vaikka hatun päähänsä painaa,
jos muuten ilkiäisi. Syvästi halveksimansa rengin takia Heikki oli
kuitenkin paljoa levottomampi kuin hän uskalsi itselleenkään tunnustaa.
Tuomon naamarustinki ei ollut hulluimpia, päinvastoin hän oli oikein
nätti poika — eikähän ne nykyajan kevytmieliset tytönhuitukat usein
juuri muusta välitäkään. Heikki otti liivinsä rintataskusta pienen
ympyriäisen kuvastimen ja katseli siitä omaa tauluansa.

"Hm... Posket pyrkivät päivä päivältä painumaan yhä syvemmille
kuopille", ajatteli hän itsekseen. "Eikä tuon nenänpään tarvitsisi
olla varsin noin neulanterävä... Nuo siniset puolikuut silmien alla
eivät juuri kaunista, antavat vain kasvoille kissapöllön naamaa
muistuttavan näön, varsinkin kun tuo nenä on terävä kuin linnun
nokka... Ja poskien väri on liian kalvakka, kuin pakkastiaisen
poskilla — semmoinen herrasväen korea... Onneksi on tukka säilyttänyt
synnynnäisen pellavanvalkean värinsä, niin että se nyt ainakin on hyvä.
Heikin täytyi katkeruudekseen tunnustaa, että hän, vertaillessaan tässä
suhteessa itseään Tuomoon, joutui auttamattomasti alakynteen."

Heräten haaveistaan Heikki ponnahti sängystä seisaalle ja vilkaisi
kelloonsa — se oli jo liki yksitoista. Hän aikoi ilman muuta lähteä
matkaansa, mutta kurkisti kuitenkin varmuuden vuoksi vielä oven raosta.
Henna oli kantanut kaivon kannelle röykkiön tyhjiä maitopyttyjä, joita
hän parhaillaan huosiamella ja hiekalla hankasi puhtaiksi. Tämä uusi
viivytys sai Heikin kiivastumaan niin, että hän kaikin voimin iski
nyrkillään aitan oveen, ikäänkuin se olisi ollut syyllinen. Työhönsä
syventynyt pesijä hätkähti ja vilkui pelokkaana ympärilleen, pääsemättä
selville, mistä salaperäinen jysäys kuului. Viimein hän loi epäilevän
katseen riiheen, siunasi, sylkäisi kolmasti ja jatkoi taas pyttyjen
pesemistä.

"Tuollaisia vanhoja huuhkajia ei edes nukuta. Kaiket yöt ne koluavat
eläissään — ja vielä kuoltuaankin... Vai tekeekö äiti kiusaa,
aavistaako se jotakin? Kyllä totisesti on tarpeen nuorempi ihminen
huushollista huolta pitämään", päätteli Heikki ja tarkkasi äitinsä
puuhia kello kädessä minuutteja laskien kuin jotakin kilpasuoritusta.
Eipä silti, että hänen olisi tarvinnut äidiltään lupaa kysyä nyt
enempää kuin ennenkään. Mutta oli tämä siksi tärkeä matka, että
akkasen eläjän ei sopinut olla sitä näkemässä eikä ensimäisenä vastaan
tulemassa.

Saatuaan vihdoin pytyt pestyiksi ja huuhdelluiksi Henna asetti ne
kuivamaan piha-aidan seipäisiin, jotka törröttivät sinne tänne
nojallaan kuin humalaiset, päässä valkoiset lakit kallellaan. Luotuaan
vielä tutkivan silmäyksen ympärilleen poistui Henna tupaan ja sulki
porstuan oven mennessään.

Heikki odotti vielä vähän aikaa ja lähti sitten tuttua polkua
Alataloon päin. Riihen ohi kulkiessaan hän, kuten aina öiseen aikaan,
tunsi kylmiä väreitä kulkevan selkäpiitänsä pitkin, ja talvellisten
tapausten muisto sai sydämen sykkimään tavallista kiivaammin. Jonkun
matkan päässä polun varrella makasi Mansikki ja märehti haudeheiniään.
Heikki potkaisi sitä ohi mennessään kylkeen, jolloin lehmä lakkasi
märehtimästä ja korvat vihaisesti luimussa katsoi isäntänsä jälkeen.

Matkan puolivälissä polun polvekkeessa Heikki oli vähällä kaataa kumoon
vastaantulevan Kuppari-Kaisan, jonka sarvipussi yhteentörmäyksessä
lentää huiskahti kalisten kauas tiepuoleen.

"Sus siunatkoon!... kun päälle tulee. Etkö sinä saata katsoa eteesi,
kun kuljet ihmisiä vastaan. Kiitää nokka ojona kuin nuolihaukka, että
vaikka seinä eteen tulkoon, niin suoraan vain, vaikka pää haletkoon...
Hyi, kun säikähdin, että eikö tulle vesikohtaus. Tuolla se on nyt
kanervikossa sarvipussinikin — eivätkö lie sarvet kappaleina, rakot
rikki.⁴⁴

"Älkäähän nyt, älkäähän nyt, Kaisa. En huomannut, on tässä vähän
kiire", koetti Heikki tyynnyttää suuttunutta Kaisaa.

"Kiire?... Sen kyllä huomaa — huohottaa rinta kuin pajan palje ja mies
on märkänä kuin uitettu. Minne sinä olet menossa?"

"Käväisenpähän vähän tuolla kylillä. Mistäs se Kaisa tulee, näin
myöhään?"

"Tuolta tulen Alatalosta."

"Vai Ala... Oltiin kai siellä kotona?"

"Kotona oltiin. Istahdin lähteissäni Annin aitan kynnykselle ja tartuin
suustani kiinni. Kuinka paljon kello jo liekään?"

"Paljon on, paljon on — siinä puolen yön korvissa... Ei tainnut olla
puhetta minusta?"

"Sinusta?... Ei ollut puhetta." Kaisa vilkaisi tutkivasti Heikin
pyhäpukuun. "Ethän sinä vain?... No, jo minä nyt, jo minä nyt!... Oli,
oli vainenkin puhetta sinusta, narrasin suottani äsken. Mutta joudu,
riennä, Anni siellä ihan kuolee ikäviinsä."

"Pitää mennä, pitää mennä. Hyvästi, Kaisa."

"Hyvästi. Joudu, joudu, ennenkuin toinen ehtii — hahaha!"

"Pitipäs sittenkin tulla ämmä vastaan, ja vielä kuppari-ämmä",
pahoitteli Heikki mennessään. Taloa lähestyessään hänelle tuotti lisää
harmia kartanokoivussa kukkuva sorakielinen käki.

"Kukkuu! khukak-khakak-khak!" se äänteli pahaenteisesti.

Heikki ei ollut koskaan ennen kulkenut kotinsa ja Alatalon väliä näin
nopeasti. Sentähden hänen täytyi perille päästyään istahtaa Annin aitan
rapulle hengähtämään ja hikeä kuivailemaan. Tyynnyttyään hän hiljaa
koputti sormellaan aitan oveen.

"Anni!"

Sisältä ei kuulunut hiiren hiiskahdusta.

Kuunneltuaan pää kallellaan kuin tikka hongan kupeessa toukan
liikkeelle lähtöä Heikki koputti uudelleen, tällä kertaa niin lujasti,
että sisällä olijan olisi pitänyt herätä raskaastakin unesta.

"Anni!... kuulehan!... Minä tulin nyt puhumaan siitä... siitä pappilaan
menosta."

Aitta pysyi edelleen mykkänä kuin suljettu hauta.

Heikki ajatteli, että Anni ei olekaan kotona, vaikka Kaisa niin
sanoi... Tai että — hänen kätensä puristuivat nyrkkiin — että aitassa
Annin kanssa on joku toinen — ehkä Tuomo. Siinä tapauksessa...
jumaliste!... tätä yötä mainitaan. Hän aikoi ensin hakea karjatarhasta
havutukin ja paiskata sen oven kera sisään, mutta tyytyi kuitenkin
iskemään nyrkillään useita kertoja oveen, niin että kartano raikui.

"Ähs!" kuului aitasta tyytymätön äännähdys, sitten liikkumista ja
paperin rapinaa. Hetkistä myöhemmin raotettiin aitan ovea, ja paljas,
pyöreä käsivarsi pisti aukeamasta esiin.

"Annukka! kuiskasi Heikki ja ojensi kätensä tervehtiäkseen, kun hän
samassa tunsi jonkun pienen esineen tipahtavan kämmenelleen. Käsivarsi
nykäistiin nopeasti takaisin, ovi paukahti kiinni, telki laskettiin
kolisten oven eteen, ja sen takaa kuului Annin pilkallista naurun
kikatusta ja matkivalla, venytetyllä äänellä:

"A-annukka."

Sen jälkeen kaikki oli taas haudanhiljaista.

Kuin puusta pudonneena Heikki katseli kämmenellään kiiltävää ohkaista
kultasormusta, jonka hän muutama päivä sitten oli Annille kihloiksi
antanut. Rukkasten saaminen tapahtui niin nopeasti ja aavistamatta,
että hän aluksi ei käsittänyt asemaansa, sillä ajatuskyky tuntui
kokonaan pysähtyneen. Tuntui ihan uskomattomalta, että hänen ja Annin
välit nyt olivat kokonaan rikkoutuneet, — että he tämän jälkeen
tulisivat olemaan vieraita toisilleen. Tietämättä oikein, koputtaako
uudelleen, saadakseen edes jonkun selvityksen, vai palatako kotiin
niine hyvineen, jäi Heikki aitan portaille neuvottomana seisomaan. Ties
kuinka kauan hän olisi siinä seissyt ja kynsinyt korvallistaan, ellei
talon isäntä vihdoin olisi ilmestynyt pihamaalle liinasissaan, keppi
kädessä.

"On parasta, että Heikki ottaa sääret allensa ja lähtee tiehensä hyvän
sään aikaan, sanoi ylpeä isäntä ja koputti uhkaavasti kepillään maahan.

"Onko tämän sormuksen takaisin antaminen teidän tahtonne vai Annin?
kysyi Heikki puolestaan.

"Se on minun ja Annin yhteinen tahto. Heikin on viisainta tarjota
sormustaan jollekulle vertaiselleen — ei pidä pyrkiä ylemmä kuin siivet
kannattaa.

"Vertaiselleen!"

Heikin kalpeat kasvot leimahtivat tulipunaisiksi. Isku oli sattunut
kaikkein arimpaan kohtaan.

"Vertaiselleen?..." Joo, niin se onkin parasta, jatkoi hän murhaavan
tyynesti. "Kiljuvankoskeen minä, hyvä isäntä, tämän sormukseni upotan,
sillä kukaan minun vertaiseni ei siitä enää huoli, sitä kun on kantanut
sormessaan äpäränsä murhaaja, jonka oikea paikka olisi vankilan kopissa
— vertaistensa joukossa."

Sänky aitassa narahti hermostuneesti, ja Heikki kuuli sieltä hiljaisen,
kipeän älähdyksen. Isännän käsi kohosi vitkaan korvalliselle, ja leuka
tärähteli kuin syvässä mielenliikutuksessa.

"Vastaatko sinä puheesi, mies?" hän kysyi äänellä, jossa tarkoitetun
ankaruuden sijaan soinnahti masentunut avuttomuus.

"Koko maailmahan sitä huutaa."

Tämän lyhyen keskustelun jälkeen tuntui kuin miehet olisivat lausuneet
toisilleen kaiken sanottavansa. Isäntä meni keppineen takaisin
kamariinsa, ja pian sen jälkeen lähti Heikkikin. Mutta paluumatkansa
yksityiskohdat hän oli unhottanut kuin humalainen yölliset retkensä.
Hän ei jälkeenpäin varmasti muistanut, oliko hän tullut suoraan
oikopolkua vai kiertäen kärryteitse, ja mihin aikaan oli kotiinsa
saapunut. Herättyään äitinsä kolkutukseen myöhään aamulla hän ikäänkuin
löysi itsensä sängystään täysissä tamineissa suullaan makaamassa.




VI


Henna istui Kiljuvankosken äärellä selin aurinkoon, joka suurena ja
veripunaisena teki laskuansa luoteisella taivaan rannalla. Hän oli
tullut kosken äyräälle saunan herttaisesta löylystä, vilvoitellut
alastonta ruumistaan veden hengessä, pukeutunut puhtaisiinsa ja
unohtunut siihen "saunakivelle" kosken kuohuja katselemaan. Hiukan
ylempänä seisoi koivun runkoon nojaten Kuppari-Kaisa, joka oli
saunakestinä Töyrylässä. Varjostaen kädellään silmiänsä auringon
säteiltä hän uteliaan näköisenä tähysti sinipunervalle järven selälle
kosken alapuolella.

Järvellä souteli lukuisia veneitä, ahdinkoon asti täynnä remuavaa
nuorisoa. Siellä laulettiin, naurettiin ja heilutettiin hattuja ja
liinoja tervehdykseksi tuttaville. Siellä läiskytettiin airoilla ja
äyskäreillä vettä toistensa venheisiin, ja tytöt kirkaisivat, kun joku
vene oli kaatumaisillaan. Lopuksi ryhdyttiin kilpasoutusille, ken
ensiksi ehtisi Kokkosaareen juhannuskokkoa sytyttämään.

"Heidän mieltään ei suru paina", sanoi Kaisa ja tuli Hennan viereen
kivelle istumaan.

"Ei vielä, mutta ennenkun ovat meidän ijässä, ehtivät kyllä vielä
murhettakin maistaa", virkkoi Henna. "Iloitkoot nyt ja riemuitkoot, kun
on ilon aika."

"Iloitkoot ja huutakoot. Eipähän tässä meidän enää tee mieli
viserrellä, koska eivät näy jaksavan kaikki nuoretkaan", sanoi Kaisa ja
hetken kuluttua lisäsi salaperäisesti kuiskaten:

"Ei ole tainnut Heikki mennä kokolle?"

"Ei se ole mennyt."

"Missäs se on — kun ei tullut kylpemäänkään?"

"Olenko minä hänen paimenensa", vastasi Henna jotenkin kärsimättömästi.
"Tuolla kai se on aitassaan."

Kaisa vilkaisi kartanolle päin ja sanoi:

"Ei näy Heikki tuoneen koivuja rappusten eteen nyt, niinkuin aina ennen
juhannusaattoiltoina."

"Ei ole tuonut... eikä se viime päivinä ole ollut entisensä muutenkaan."

"No sen minäkin sanon, että entisensä ei ole. Minä pahoin pelkään, että
poika-paran täällä näin..." Kaisa koputti sormellaan otsaansa — "täällä
ylikerrassa on mööpelit jollakin tavalla sekaisin."

"Älä, hyvä ihminen, noin hirveitä höpsi."

"Ajattelin näin: en huoli hiiskua tästä Hennalle mitään, suotta vain
mielensä raskauttaisin. Mutta kun näkyy itselläsikin olevan hajua
asioista, niin saatanhan sen nyt sanoakin."

"Hyvänen aika, mitä se sitten on? Puhu, Jumalan luoma!"

"No, minä menin iltavastoja taittelemaan tuonne pellon aitovarteen,
niin olin kuulevinani pellon sisästä joitakin sanoja. Kuka se siellä,
ajattelin minä ja hiivin lähemmä. Mutta siellä olikin vain Heikki
yksin. Minun silloin sydäntäni kummasti hytkäytti ja ajattelin näin:
aha, annas olla, minkälaisia munia se kana hautoo. Minä kyykistyin
katajapensaan taakse piiloon."

"No?"

"Heikki istuu kököttää ojan partaalla ja katselee pikku esinettä
hyppysissään. Mutta vaikka minä käteni alta katsoa tiirotin, niin että
vettä silmiini itketti, en kuolemakseni saanut selkoa, mikä se oli.
Mutta sitten se auringon valossa välähti — niinkuin kirkas välähtää...
Jo minä silloin, jo minä silloin!... Arvaappas, mikä se oli?"

"Mikähän lie ollut — en osaa arvata."

"Ka, soormus, soormus!... Sitä hän kääntelee, puhaltelee, hankaa
paitansa hihalla ja yrittää tunkea pikku lilliinsä. Viimein hän
pistää sormuksen liivinsä taskuun ja katsoo yhteen kohti — näinikään
toljottaa. Vaan annas olla, kun se yhtäkkiä läjäyttää kämmenellään
reiteensä, niin säikähdin, että olin lentää selälleni. — Ei, jukuliut!
sanoi — olkoon hänen sanomansa — ja siinä samassa tempasi taikon
käteensä. Ja sen minä sanon, että lantakuormat, joita hän oli siellä
hajottelemassa, eivät olleet omilla asioillaan. Risut lentelivät
sinne, tänne, tuonne, ja kuiva poro pöllysi kuin tuulispäässä. Se
siinä lantakuormien kimpussa riehui taikkoineen kuin suuttunut sonni
sarvineen... No, mitäs tästä nyt sanot?"

"Sitäkö se vain olikin. Ei sitten olekaan vaarallista, kyllä niistä
taudeista lääkkeittä päästään", vastasi Henna.

"Jo minä Heikille sanoin", jatkoi Kaisa loukkautuneena Hennan
välinpitämättömyydestä, "sanoin, että liian lennät korkealle, kun talon
tyttöä tavoittelet, köyhän kakara. Ja niinpäs piti käydä kuin ennustin
ja minulle unessakin näytettiin. Sieltä pudota muksahti poika pilvistä
alas eikä taida kuuna kuhan valkeana siitä notkosta nousta."

"On se Heikki yhtä hyvä kuin Annikin", huomautti Henna terävästi.

"Nyt en ymmärrä."

"Sen minäkin uskon."

"Yhtä hyvä...? Jo nyt ollaan nöyräpäisiä, niin äidit kuin pojat... jo
minä nyt lähden pois."

"Onhan tietä menevällä", sanoi Henna. "Ja jos viitsin Heikille sanoa,
että olit luurailemassa ja niitä ihmeitäsi taas ympäri kyliä kuulutat,
niin ajaisi sinut yön selkään."

"Älä, Henna rakas, puhu tästä Heikille mitään. En kuolemakseni hiisku
sanaakaan kellekään, enkä olisi sinullekaan, mutta kun niin pyysit. Ja
milloinka olen ennen puhunut, saatatko sanoa? Ja oliko nytkään minun
syyni? Minkä mahdan minä sille, että on Jumala luonut minulle näkevät
silmät ja kuulevat korvat."

Mummojen keskustelu katkesi, kun Heikki tuli aitastaan ulos.

"Minne sinä menet?" kysyi äiti.

Vastaamatta Heikki hiukan hoiperrellen astui rantaan ja lykkäsi veneen
vesille.

"Kun se ei vain tekisi mitään itselleen", huomautti Kaisa. "Oli tuo
naamaltaan vähän sen näköinen kuin hirteen menevä."

"Mitäpä hän nyt tehnee", tuumasi Henna, mutta meni kuitenkin
Kaisan kanssa harjun korkeimmalle kohdalle huiskuttamaan käsiään,
herättääkseen saaressa olijain huomiota.

"Muistitko sinä edes panna veneen tapin kiinni?" huusi Henna poistuvan
jälkeen.

Heikki lakkasi soutamasta ja alkoi airon ponnella paukuttaa puutappia
venheen pohjaan.

"Enkös minä sanonut, että auki se jäi. Se mies ei näe, ei kuule
mitään", päivitteli Kaisa.

Muutamat saaren rannalla ryypiskelevät miehet huomasivat pian saarta
kohti soutavan veneen.

"Silläpä soutajalla on kiire", ihmetteli joku. "Enpä totisesti ole
eläissäni nähnyt mokomaa soutumiestä."

"Kulkeeko sen vene vettä myöten vai ilmassako lentää?" arveli toinen.

"Kylmille tulille hän nyt kuitenkin enää ehtii."

"Ja hiisikö ämmiä riivaa? Katsokaa, miten ne tuolla kosken harjulla
räpyttelevät kuin lentoon lähtevät varikset."

"Se on se, se on se", sanoi Alatalon renki Tuomo hiukan kalveten.
"Kylläpä se antoikin vahdata itseään; luulin jo, ettei se enää
tulekaan. — Kuulkaa, autattehan te sitten, jos tarvitaan. Me kun ollaan
yhden puolen miehiä, niin..."

"Niin annetaan miestä koniin, ettei jää ehjää kuin isoimmat luut —
niinkö, Tuomo?"

"Joo, joo. Ottakaahan tästä vielä rohkaisuryypyt", tarjosi Tuomo ja
antoi pullonsa kulkea miehestä mieheen. "Onko teillä asetta — veistä
tai muuta, jos niinkuin olisi pakko iskeä miehestä vähän suonta?... Ei
kynttä karkeampaa?... Sepä perhanaa. Pistäkää sitten tuosta rannalta
edes kiviä taskuunne."

Miehet valikoivat kivensä.

"Tällä kun nal-naljauttaa miestä otsikkoon, niin keikahtaa siinä
ketarat taivasta kohti, vaikka olisi parempikin öykkäri", kerskaili
muuan pitkä miehen roikale, kädessä pyöreä ja sileä kivi kuin kananmuna.

Sen jälkeen miehet poistuivat tanssijain joukkoon.

Heikin vene törmäsi puoli pituuttaan rantahietikolle ja toi suuret
aallot mukanaan maalle. Juhannuskokon paikalla tissusi enää vain
palaneita jätteitä, ja läheisellä aukeamalla oli piiritanssi vilkkaassa
käynnissä. Heikki pysähtyi ulommaksi katselemaan. Tuomo ja Anni
näkyivät muitten mukana olevan piirin sisässä, Tuomon käsi lujasti
kiedottuna Annin vyötäisille. Heikin sieramet pari kertaa laajenivat,
ja silmissä välähti. Hän murtautui piirin sisään, mutta ei ollut
huomaavinaankaan Annia ja Tuomoa.

"Ei meillä runttuja ruusata — tuota", hän pöyhisteli ja heilutti
viinapulloa päänsä päällä, hyppi tasajalkaa ja hihkui. Pistettyään taas
pullon povitaskuunsa hän alkoi kädet housuntaskuissa kävellä ympäri
piiriä, notkutellen polviaan kuin koskensauvoja ja laulaen useaan
kertaan yhtä ainoata säettä, minkä sattui tällä kertaa muistamaan.
Väliin hän paisutti äänensä niin voimakkaaksi, että yhteinen piirilaulu
tukahtui aivan kuulumattomiin:

    "Sun retkuma_rei_
    ja raliali_lei!_"

Tanssijain joukosta alkoi kuulua tyytymätöntä murinaa ja vihaisia
huomautuksia; häiritsijään muljauteltiin samalla suuttuneita
silmäyksiä. Heikin tultua Tuomon lähelle tämä pöyhkeili riitaa haastaen:

"Älä tule niin lähelle, että napit yhteen sattuu."

Vastaukseksi Heikki levitti sylinsä ja hihkaisi. Tuomo silloin päästi
sellaisen rähäkän kuin olisi Heikki iskenyt hänen hampaansa kitalakeen.

"Sinä tyrkkäsit minua!" hän kiljui ja pui Heikille nyrkkiä.

"Tyrkkäsi se, tyrkkäsi se", säestivät Tuomon apurit.

"Ei tyrkännyt", kuului myös rauhoittavia vastaväitteitä. "Mitähän lie
takin hiha vähän hiipaissut."

"Herraapa sitten tyrkkäsi — kuin renkiä", ratkaisi Heikki lyhyeen asian.

Nopeasti kuin salama iski silloin Tuomo Heikin rinnuksiin, jolloin
naiset ja arkaluontoiset miehetkin vetäytyivät loitommalle.
Vikkelästi tarrasi Heikkikin Tuomon rintapieliin, ja hetkisen
seisoivat kilpakosijat rinta vasten rintaa, silmät silmiin luotuina,
kuin tunnustellen, kumpainen ensin heittää. Suuresta, henkeään
pidättelevästä väkijoukosta ei kuulunut luiskahdustakaan. Äkkiä Tuomo
kyykistyi, taivuttausi taaksepäin ja nopealla tempaisulla nykäisi
Heikin rintansa päälle, mistä hän ruumiin ja käsivarsien voimalla
ponnahdutti vastustajansa ylös ilmaan ja sieltä kaaressa päänsä yli,
niin että tämä jäi liikkumattomana makaamaan. Kaikki tapahtui niin
nopeasti, että naiset tuskin ehtivät siunata.

"Jokohan tapoit miehen?" kuului syyttäviä huomautuksia, kun Heikki
nähtävästi ei jaksanut yrittääkään ylös.

Hermostuneelta näytti Tuomokin.

"On katsottava, miten nakkaa huonompaansa. Määrä se pitää olla
heittäjälläkin."

"Oli se heitto", ihmeteltiin taas toisekseen maassa makaavan Heikin
ympärillä.

"Heitti riiviö kuin höyhensäkin päänsä yli näinikään — ja siinä makaa
mies, että evät tärisee."

"Mutta vertapa sylkee."

"Vertako!"

"Vähemmästäkin — keuhkotautinen mies."

Varsinkin viime muistutus heilautti yleisön myötätunnon Heikin puolelle
niin voimakkaasti, että Tuomo tunsi tarvetta puolustautua.

"Tarvitsiko sen tulla syyhymättä saunaan, tarvitsiko tulla minua ensin
lyömään ja tyrkkimään, syyttä synnittä."

"Valehtelet!" keskeytettiin hänet jyrkästi. "Ei se sinuun koskenut
sormensa nenällä... ja vaikka olisi vähän koskenutkin, tarvitsiko sinun
silti ruhjoa kuoliaaksi sairasta miestä. Sietäisit niin...!"

Tuomo tunsi ilman ympärillään käyvän liian sähköiseksi. Kun lisäksi
useat tunnetut voimamiehet alkoivat häntä härnäillä, uhkaavasti
lähennellä ja pyörähdellä kantapäillään, piti hän parhaana puikkia
ajoissa tovereinensa veneelleen.

"Et taida kyetä omin apuinesi nousemaan ylös?" käännyttiin taas säälien
Heikin puoleen.

"Ehkä minä tästä — auttakaahan sentään vähän. Lipsahti jalkani äsken,
mutta tulee se vielä minunkin vuoroni. Kyllä minä tämän... oih!...
tämän vielä Tuomolle maksan kaksin kalliin."

"Älä hyvä mies puhu kostosta mitään. Kiitä luojaasi, että sait henkesi
pitää."

"Jätä kosto meille", sanoivat voimamiehet.

Pari Heikin läheistä tuttavaa auttoi hänet jaloilleen, ja kahden puolen
tukien lähtivät saattamaan häntä kotiinsa.

"Lakki!... lakki jäi!" huudettiin heidän jälkeensä, kun he olivat jo
jonkun matkan edenneet.

Joku lähti juoksuttamaan lakkia, mutta painoi sen huomaamattaan Heikin
päähän niin, että lippa jäi katsomaan taaksepäin.

       *       *       *       *       *

Vähitellen läksi muukin juhannusyleisö soutamaan eri tahoille, ja
yksinäiseen Kokkosaareen jäivät vain palaneen kokon jätteet haikoamaan.




VII


Kareettomana ja peilikirkkaana on Raitajärven pinta. Sen rannoilla
vihreät lehdot seisovat tyynessä ilmassa lehden liikahtamatta
kuin kuvassa, ja keskellä selkää kohottaa yksinäinen Kokkosaari
jättiläispovensa veden pinnan yläpuolelle. Taivaalla paistaa kuu
täyteläisenä, ja siellä täällä tuikkaa joku yksinäinen, himmeä tähti.

Helteisillä niityillä ja rannan ruohikoissa heräävät hallan henget
ja kevein utupurjein liukuvat järven hopeapintaa pitkin, jättäen
jälkeensä ohuen usvapeitteen, joka kasvaa ja kattaa allensa järven,
niityt ja rannan lehdot. Äskeisen hopeapinnan sijalla on nyt kuin
valkoinen maitomeri, joka eteläiselle ilmansuunnalle ulottuu
silmän kantamattomiin. Valkoisen usvapeitteen on hengittänyt myös
Kiljuvankoski vaahtoisen, levottoman rintansa ylle, ja sen tukahtunut
ääni kuuluu syvältä kuin manalasta.

Tämä näky silmien edessä, tämä maanalainen kohina korvissa tanssitaan
ylhäällä Töyrylän pihanurmikolla Heikin ja Annin häitä.

Kutsumattomia häävieraita on tullut pitkin iltaa, veneillä ja
jalkaisin. "Sulhaspoika" — naapuritöllin vanha Ville — kuiskaa uusien
miestulijoitten korvaan jotakin, jolloin nämä ymmärtävästi päätään
nyökäyttäen vetäytyvät porstuan pohjassa olevaan kamaripöksään.
Pöydällä sakean tupakansavun ja alkoholin höyryjen ympäröimänä
tuikuttaa himmeä talikynttilä, säteillen taivaankaaren väreissä kuin
pyhimyskehä. Sulhanen kaataa kylältä lainaamiinsa pikareihin kirkasta
viinaa isosta ruskeasta pullosta. Naukattuaan heittävät vieraat
pöydälle mikä markan, mikä puoli, saavat uudet ryyppynsä ja poistuvat
tyytyväisinä suutaan maiskutellen tanssijain joukkoon pihamaalle.

Ikämiehet, joiden jalka ei enää tahdo taipua tanssin tahtiin tai
jotka muuten pitävät arvolleen sopimattomana moisen hullutuksen,
ovat vetäytyneet syrjemmälle ja piha-aitaan nojaillen tai kivillä
istuskellen katselevat tanssia, tupakoivat ja pakisevat keskenään.

"Enpä häntä olisi uskonut vielä muutama vuosi sitten, vaikka pappi
olisi saarnastuolista sanonut, että se tämä Alatalon mamselli tähän
Töyrylän tölliin emännäksi päätyy."

"Tämän Heikin akaksi?"

"Niin."

"Kyllähän se vähän yli ymmärryksen käypi. Mutta niinhän se on, että
joka itsensä ylentää, se alennetaan."

"Niinpä se usein tahtoo olla. Ja kyllä kai Anni toisenkin kerran päänsä
ympäri mietti, ennenkuin otti tämän askeleen. Viime juhannuksen aikana
hän kuuluu vielä soutaneen ja huovanneen, että tullako vai eikö tulla.
Mikä kumma vetämyksensä hänelle nyt viimein lienee tullut, eivät sitä
ainakaan vanhempansa olisi mielellään Heikille antaneet."

"Ei sitä kuulemma olisi mielellään annettu, eikä olisi tainnut olla
halua tulla itselläänkään, mutta kuuluu nyt olevan asiat niin, että oli
pakko antaa ja oli pakko tulla."

"Ovatko asiat niinpäin?"

"Niinpäin kuuluvat olevan — jos lie perää Kaisan puheissa."

"No sitten on toista... Heikinkö lie?"

"Mene tiedä."

"Ei näy Alatalon mahti sallineen hänen tulla tyttärensä häitä
katsomaan."

"Jopahan se salli. Ne on lujassa vanhan kukon pyrstösulat, ei ne hevin
irtau."

"Ei irtau. Vaikka kyllä ovat tyttäret parhaansa panneet isänsä ylpeyden
pyrstöä kyniessään — ne on nämä häätkin sitä samaista höyhentämistä
ukon luonnolle."

"Luja äijä muuten. Joltakulta toiselta Alatalon sijassa olisi aikoja
sitten luonto lauennut, mutta tämä ei kun äityy."

"Vaan suotta hän tässä kohdassa pyrstöänsä pöyhistelee. Kun ajattelee
asiaa tarkemmin, niin siinä on Heikissä Annille ukkoa liikaakin —
ahkera työmies ja aikaan saapa."

"Totta. Mutta tarvittaisiin sitä tällaisten töllien kohentamiseen
neljäkin kättä. Ei nämä tällaiset hovit tahdo hattupäitä rouvia
kannattaa."

"Saahan nähdä, minkälainen soppa sitä tästäkin keitoksesta syntyy."

"Saahan vainenkin nähdä, joka elää."

Aikansa keskusteltuaan ja tanssia katsottuaan ikämiehet muijineen
lähtivät kotiinsa, mutta nuoret jatkoivat tanssia väsymättömästi.

Tömisee tanner kuin riihtä puidessa raskaitten anturain alla, kun
korven pojat pyyleviä neitojansa polkan tahdissa pyörittävät,
palavat piiput suupielessä, seiväsjäykin vartaloin. Väliin he taidon
näytteeksi könähtävät polvilleen kuin nuijitut teuraat, väliin
kohottavat kirkaisevan heilansa korkealle ilmaan. Heilahtelee tyttöjen
paksut palmikot ja valkoisen liinan nurkka, ja hulmuaa hameenhelmat
kiivaimmissa kierrekohdissa, rusottaa posket, silmät välkkyy ja hymyssä
on suu.

Mutta valkoisena kuin aave, päässä morsiusruunu, maata tavoittava harso
takana leijuen tanssii morsian kuin raivotar, tartuttaen kiihkoansa
muihinkin. Jokainen tahtoisi tanssia ainakin kerran hänen kanssaan;
kun yksi jättää, toinen ottaa. Annin entiset ihailijat sinkauttelevat
hänelle karkeita pilapuheita.

"Olisivat saaneet siirtyä nämä kemut vähän tuonnemmaksi, niin olisi
tanssittu häät ja ristiäiset yksin häpein."

"Ei se sinun häpeäsi ole", antaa Anni sanan sanasta.

"Eipä ei. Vaan mitäs sanoo pappi?"

"Mitäs se pappia liikuttaa, enempää kuin sinuakaan."

"Eikö ole raskasta tanssia — noin...?"

"Siitäkö näyttää?"

"Ovat nuo siunatut morsiamet ennen osanneet hävetä sen verran, etteivät
ole kehdanneet morsiusruunua päähänsä painaa — eikä se taida olla
luvallistakaan."

"Jos olisi luvallista, en olisi sitä päähäni pannutkaan."

Kuin uhmaten kohottaa morsian ruunupäänsä entistä ylemmäksi. Kun pojat
eivät uskalla pyytää häntä enää tanssiin, pyytää hän heitä; kun nämä
eivät mielisuosiolla lähde, hän raastaa puoliväkisin, ja kun sekään ei
lopulta auta, tanssii hän yksin. Kädet levällään, kasvot hehkuvina,
kyyneleet silmissä hän pyörii kuin hullu. Kaikki muut keskeyttävät
tanssinsa ja vetäytyvät kammoten loitommalle, jättäen ympyrän muotoisen
alueen morsiamen haltuun.

"Onpa ilmainen ihme, että pää kestää", kuuluu kummastelevia
huudahduksia katselijain joukosta.

"Siinä sen kylvönsä edestään löytävät."

"Eihän tuo äsken ollut leikistä niinä miehinään, antoihan vain sanan
sanasta."

"Mitä leikkiä se on sellainen — puukon pistoja sydämeen."

"Ei se kyllä ollut välittävinään, mutta näkee sen nyt, että kipeään
kohtaan ne piikit pistivät."

"Kun ei tuota kukaan mene hillitsemään. Missä se on se sulhanenkin, kun
sitä ei ole näkynyt koko iltana?"

"Siellä kait se kamarissaan viinaa mittaa ja kilistää onnekseen."

"Oikein tuo on hirveätä."

"Pitäkää suunne!... Antakaa hänen tanssia morsiustanssinsa loppuun
asti."

Yhä vimmatummin pyörii Anni, horjahtaa väliin kuin kaatuakseen, mutta
ei kuitenkaan kaadu. Yrittää sekaantua harsoonsa, vaan selviytyy taas,
pysähtyy vihdoin, haroen käsillään tyhjää ilmaa kuin tukea etsien,
hoipertelee humalaisen tavoin muutaman askeleen ja kaatuu, jääden
liikkumattomana ja kalpeana suulleen makaamaan kuin kuollut.

Kylmällä vedellä otsaa ja ohimoita valeltua Anni pian virkosi, mutta
hänen pahoitettu uhmamielensä ei jaksanut enää virota. Kuin häveten
hurjaa käyttäytymistään hän hiipi salaa kosken rannalle ja istuutui
kivelle kuohun partaalle.

Rinnassa kuohui ja ryöppysi jotain sekavaa, myllertävää kuin kosken
vesi edessä, kunnes ajatus vapautui pyörteestään ja ajautui virran
vauhdilla eteenpäin.

Kuinka helposti ja vaivattomasti se kävisi! Pieni vauhtiaskel vain ja
‒ ‒. Lopusta pitäisi koski huolen. Mikä hätä ja hälinä syntyisikään
kartanolla! Missä on Anni, morsian? Herra Jumala! Etsittäisiin,
juostaisiin, huudeltaisiin, siunattaisiin. Kaikki veneet vesille ja
miehet etsimään... Järven selältä valkoisesta usvasta sukeltaisi esiin
musta vene, ja sen pohjalla lepäisi hän, morsian — kuolleena.

"Tulkaa tänne, pilkkaajat", sanoisi joku, "tulkaa ja katsokaa.
Tanssikaa häitä ja ristiäisiä — häitä ja ristiäisiä. Ei teidän
tarvinnut niitä kauan odottaakaan. Miksi te ette tanssi? Tanssikaa,
tanssikaa! Repikää pois ruunu hänen päästään — ruunu ja löijä. Eihän
sen ole lupa ruunua kantaa — siunatun morsiamen..."

Mielikuva oli niin kaunis ja kosto niin suloinen, että Annin silmiin
herahtivat kyyneleet.

Mutta kun ajatus pyrki eteenpäin, tuli vastaan niin kammottava pimeys,
että se säikähtyneenä ponnahti takaisin lähtökohtaansa.

Ei muuta kuin pieni vauhtiaskel, ja ‒ ‒

Tule — tule, lapseni — häväisty, pilkattu, tuntui koski huutavan.

Ja kuohun syli oli niin valkoinen ja pehmeä.

Mutta sen vierellä mutkistui vesi kuin eteenpäin kiitävän
jättiläiskäärmeen niljakas, mustankiiltävä ruumis. Sen kylmä läheisyys
tuntui niin, että Annin ruumis alkoi vilusta väristä.

Hän katsoi vuoroin kuohua, vuoroin käärmettä. Ja kivet, puut, rannat ja
hän itse niiden mukana alkoivat kiitää ylöspäin kevyesti, äänettömästi.

Tule, lapseni, tule! huusi kiivaasti koski.

Menenkö?... En, en!... Minä pyörryn — pyörryn... Hyvä Jumala!...

Hän riuhtautui irti kuin jonkun kiinni pitävän käsistä ja pakeni
juosten kosken rinnettä ylös, valkoinen harso takana hulmuten.

       *       *       *       *       *

Se huumaa veriä tämä lämmin elokuun kuutamoyö, tämä tanssin pyörryttävä
huiske ja soiton tahti, tuo sininen taivas ja valkoinen meri ja
Kiljuvankosken maanalainen kohina. Lemmen salaiset nuolet lentelevät
ristiin rastiin, etkä tiedä, kenen sydän sinulle sellaisen ampuu, eikä
tiedä hän, jolle sinä rakkautesi nuolen lennätät. Vain huulten hymy,
silmien väike ja käden heikko puserrus puhuvat sinulle mykkää kieltänsä.

Kun tietäisi!...

Neitonen kuiskaa ystävättärelleen, ja kiertäin kaartaen he hiipivät
sinne, missä saunan pienestä, nokisesta akkunasta kumottaa heikko,
salaperäinen valo. Sykkivin sydämin he avaavat oven ja pujahtavat
sisään kuin varkain.

Ovensuussa seisoo supattaen joukko toisia, ennen tulleita tyttöjä,
hiukan ujoina, hiukan arkoina vuoroaan odottamassa kuin lukukinkereillä
kutsua papin eteen. Akkunan edessä penkillä istuu pappi, joka tietää
— Kuppari-Kaisa tietää kaikki, menneet ja tulevaiset. Alassuin
käännetyn saavin pohja pöytänä edessään ja siinä levällään "neljän
kuninkaan kirjat" hän kitupiikin himmeässä valossa, messinkisankaisten
silmälasien juhlallisesti välkähdellessä, lukee kirjoistaan itsekunkin
tulevan elämän kohtalot. Värähtelevän käden salaperäisistä viivoista
hän näyttää kuin kartasta, minne ne elosi purren vievät. Sen saat, jota
sydämesi halajaa — ja hyvän saat. Ja lapsia siunaa sinulle Jumala, ja
rikkautta ja pitkää ikää. Hiukan surua, hiukan vastoinkäymistä kuin
suolaa mausteeksi liian imelään ruokaan.

"Ja tämä viiva tässä on kuoleman virta, joka vie viimein sille
rannattomalle merelle."

Tämä runollinen ennustus kuuluu viimeisenä kaikille. Kuppari-Kaisa
tietää kaikki, ja hänen sanoihinsa uskotaan Korvenkylässä.

Vaskilantit kilahtelevat Kaisan avaraan taskuun.

       *       *       *       *       *

Vasta vieraitten aamupuolella yötä poistuttua vetäytyi Anni kamariin,
istahti vuoteen laidalle ja katseli ympärilleen. Pöydällä, joka
kauttaaltaan oli läikkyneen viinan liottama, oli pikareita pystyssä
ja kumollaan, ehjiä ja särkyneitä, piipun tuhkaa ja paperossin pätkiä
sikin sokin.

Koko hääyönään Heikki ei ollut tanssinut kertaakaan. Kamarissaan hän
vain oli täytellyt pikareita, pitänyt huolta muiden ilosta ja ottanut,
perhe-elämää alkava mies, rahaa vastaan. Kun yön kuluessa useat olivat
kilistäneet sulhasen onneksi ja tarjonneet hänelle huomenryyppyjä hänen
omasta pullostaan, oli hän viimein torkahtanut myyntipöytänsä ääreen.

Kun Annin tultua Heikin surisevissa aivoissa heräsi hämärä aavistus,
että joku tuli sisään, kohotti hän päätänsä ja iljanteisilla silmillään
näki kuin usvan läpi jonkun valkoisen istuvan sängyn laidalla.

"Ku-kukas te olette?" hän kysyi.

"Kuka?... Kurja ihminen."

"Kur... kurja..."

Heikki pudisti päätään merkiksi, että hän ei jaksa käsittää nyt. Pää
nuokahti taas alas ja hän mörisi:

"Ne oli ry-ryty häät."

Ummehtuneessa, tupakansavuisessa ilmassa oli pistävä viinan katku. Anni
asetti kädet ristiin niskansa taakse, povi nousi ja laski, ja kasvot
kääntyivät kattoa kohti hänen riipaistessaan keuhkoihinsa turmeltunutta
ilmaa.

"Voi, hyvä Ju-ma-la!"

Riisuttuaan rutistuneen morsiusruununsa, riekaleiksi repeytyneen
harsonsa ja tahrautuneen hääpukunsa Anni ryömi häävuoteeseensa, kääntyi
seinään päin ja kätkeytyi kokonaan huppuun peiton alle. Hetken kuluttua
alkoi peite hartioitten kohdalta nytkähdellä ja sen alta kuulua
katkonaisia itkun tyrskähdyksiä.

Heikki torkkui yhä pöydän ääressä. Yhtäkkiä hän tunsi kurkkuunsa
tunkeutuvan kuin tulpan, joka pyrki salpaamaan hengen kulun. Hän
kompuroi uunin luo ja pidellen molemmin käsin rintaansa koetti kakoa
tulppaa pois. Pitkien ponnistusten perästä tuntui kuin rinnassa olisi
jotakin ratkennut, ja uunin edessä olevaan kuusenhavuilla täytettyyn
sylkylaatikkoon tuli suusta lämpimältä tuntuva suihku. Heikki haki
pöydältä kynttilän ja tarkasteli sen huojuvassa valossa ysköstä. Anni
kohotti päänsä peiton alta ja katseli itkettyneillä silmillään uunin
edessä seisovan aviomiehensä puuhia.

"Mitä se on?"

"Ve-ve... verta."




VIII


Syyskuun aurinko ei ollut vielä noussut Terttuvuoren takaa, kun Heikki
eräänä aamuna — kiireimpien syystöitten ollessa jo ohi — käveli vuorta
kohti metsäpolkua pitkin, eväskontti selässä, pyssy olalla ja kirves
kainalossa. Nauhassa rinnan päällä kalisivat ampumatarpeet kuin
taikakalut: ruutisarvi, luinen ruutimitta ja pari pientä nahkapussia
luoteineen ja nalleineen.

Peni, pieni ruskea lintu- ja oravakoira, hyppi lähtiessä isäntänsä
rinnoille, ulvahteli ilosta ja vavisten metsästysintoa laukkasi nuolena
korven hiljaiseen kohtuun.

Etäältä Terttuvuoren juurelta alkoi jonkun ajan kuluttua kuulua
haukuntaa. Heikki pysähtyi ja kuunteli. Raikkaana syysaamuna haukunnan
synnyttämä raiku kuulosti metsästäjän korviin kuin papin saarna
kaikuvassa kirkossa, jossa ei sanoja eroita. Tyyntä ja tasaista,
ikäänkuin viihdyttävää oli Penin ääni, ei äkäisen ärhentävää ja
kiljuvaa, kuten oravaa haukkuessa. Heikki ryhtyi suusta ladattavan
luodikkonsa panostamiseen kuin johonkin pyhään toimitukseen —
kuolema on pyhää, ja pyssy puhuu kuoleman kieltä. Lähti sitten
puolijuoksua rientämään haukuntaa kohti ja likelle tultuaan alkoi
tarkastaa tilannetta. Suuren, yksinäisen petäjän juurella haukkui
Peni, häntä heiluen kuin ystävälle, silmät värähtämättä luotuina
petäjään, jossa Heikki ei kuitenkaan huomannut mitään ammuttavaa.
Pysytellen tarpeellisen välimatkan päässä hän lähti konttaamaan, kunnes
sai näkyviinsä ison urosmetson. Istuen oksalla puolipuussa, alas
kurkoitetun kaulan höyhenet pystyssä kuin harjakset lamppuharjassa, se
sähisi kuin käärme, väliin aina puraisten nokkaansa, niinkuin viilalla
olisi terästä karauttanut. Näytti kuin se aikoisi iskeä vainoojansa
kimppuun, joka oli tullut sen aamiaisrauhaa häiritsemään.

Laukauksen pamahdettua kuului vuoren kalliorinnasta kuin haavoitetun
metsän jättiläisen vihainen ärjähdys. Sen jälkeen niinkuin joku olisi
lentänyt nopeasti sydänmaan yli ja surkeasti valittanut mennessään yhä
hiljenevällä äänellä. Sen vaiettua kuului vielä jostain epämääräisestä
kaukaisuudesta kuin kuolevan lapsen viimeinen voivahdus.

Metso oksallaan nykäisi nopeasti päänsä ylös ja räpsäytti kerran
siipiään kuin lentoon lähteäkseen, mutta kadotti tasapainonsa ja putosi
jymähtäen petäjän juurelle, jolloin Peni iski siihen terävät hampaansa.

Heikki katkaisi koiralle metson jalan, pisti kuusenhavun linnun
nokkaan mätänemisen estämiseksi ja lähti saaliineen kapuamaan vuoren
kukkulalle. Sinne päästyään hän istuutui kaatuneen hongan rungolle ja
pani tupakaksi.

Aurinko oli jo noussut, ja sen kultainen kimmellys välkkyi Raitajärven
pinnalla. Rannoilla siellä täällä kyyhötti harmaita töllejä pienine
pelto- ja niittytilkkuineen. Erään tuvan katolta kohosi vaalea savu
taivaalle — Tissulan Maija siellä kai jo aamukahviaan keittelee,
arveli Heikki — ja riihestä kuului varstan kolketta. Järvellä ruohikon
rinnassa näkyi yksinäinen vene, Lohi-Lassi siellä on kai pyydyksiään
kokemassa. Hän vilkaisi omaankin kotiinsa. Sieltä ei huomannut
elonmerkkiäkään, Kiljuvankoski vain töyrään alla valkoisena kohisi.

Heikki suuntasi katseensa ulommaksi. Siellä välkkyi toisia järviä ja
näkyi vuoria vuorten takaa — tummansinisiä, vaaleansinisiä, ja kaukana
näköpiirin äärimäisellä rajalla häämöitti vuoria, jotka olivat valkeita
kuin lumi missä asti lienevätkään, toisissa pitäjissä. Hänen mieleensä
hiipi nyt kuten usein ennenkin kumma kaipuu päästä pois täältä
Korvenkylän takamailta. Pois jonnekin kauas, näkemään, minkälaista on
maailma noiden valkoisten vuorten takana — vaikka Amerikkaan asti.
Onhan täältä Korvenkylältä moni muukin sinne mennyt ja mukaansa
houkutellut. Ja kun he joskus vuosien kuluttua ovat tulleet käymään
täällä kotipuolessaan, niin ne — entiset renkimiehet — ovat olleet
kuin suuria herroja: kalossit jalassa, kovat kaulassa, koppahatut
päässä ja taaloja taskut täynnä. Mutta kauan ne eivät ole täällä enää
viihtyneet, pian ne ovat takaisin menneet. Täällä korvessa saat raataa
päivästä päivään, vuodesta vuoteen, etkä siitä sen rikkaammaksi tule.
Ja elämä on yksitoikkoista ja harmaata kuin nuo kurjat töllit tuolla.
Siihen vanhenet, kunnes viimein kuolla kupsahdat mustaan tupaasi kuin
elinkautinen vanki koppinsa nurkkaan... Vaan minne tästä nyt enää
meni, kun tuli akoituttua. Olisivat joutaneet olla tekemättä nekin
kaupat — ja jos näin silloin, minkä nyt, niin tekemättä ne olisivat
jääneetkin. Mutta kun ihminen on sokea, niin se on sokea, ja mikä on
tehty, se on tehty — siinä se... Vaan toisekseen, eikö lie paras näin,
kuin on. Eivätkö vain liene nuo valkoiset vuoret, jotka tänne niin
kauniilta häämöttävät, samanlaista avolouhua kuin tämänkin Terttuvuoren
rinne sille, joka niitä läheltä katselee... Ja miten sen lienee tuon
rintanikin laita — olisiko minussa enää menijääkään?

Hän jatkoi kulkuaan sydänmaata kohti, korjaillen ja viritellen
linnunpyydyksiään, joita oli kymmenittäin sen puolen riistarikkailla
saloilla: loukkuja, luttosia ja jouhipermiä karjan poluilla ja lintujen
urilla. Oli jo iltapäivä, ennenkuin hän ehti eräalueensa äärimäiselle
rajalle, Piilolammelle ja sen lähellä olevalla Hitonhaudalle.

Hitonhauta on syvä maanhalkeama pystysuorin kallioseinin.
Laskeuduttuaan sen toisesta päästä johtavia luonnon muodostamia
kiviportaita myöten haudan pohjaan, jossa asuu ainainen hämärä ja
kasvaa suuria sananjalkoja ja kallioyrttejä, Heikki tunsi sydämessään
pelon ja kunnioituksen tapaista hartautta kuin kirkossa. Hän oli
kuullut vanhojen ihmisten tarinoivan, että Hitonhaudassa asuu ankara
haltia, joka ei salli kujeiltavan asunnossaan. Niinpä oli kerran muuan
Hitonhautaa katsomaan tullut herra, joka ei ollut uskonut haltioihin,
ampunut pyssyllään haudan pohjassa. Mutta kun laukauksen synnyttämä
kaiku ei ollut lakannut kuulumasta, vaikka hän oli kauan odottanut, oli
herralle viimein tullut hyvin kiire lähtö.

Kerran olivat muutamat haltian tapoja tuntemattomat kujeilijat
yhteisvoimin vierittäneet ison kiven äyräältä alas hautaan. Mutta kivi
ei ollut lakannutkaan vierimästä, ikäänkuin haudassa ei olisi ollut
pohjaa ollenkaan. Nopea oli tullut lähtö näillekin, mutta sitä kiven
vierimisen jyrinää he olivat kuulevinaan korvissansa vielä viikkokausia
jälkeenpäinkin.

Noin sylen korkeudella pohjasta lukien on Hitonhaudan seinässä musta,
ammottava aukko, joka on kallion sisään johtavan käytävän suu. Jossain
siellä pitäisi itsensä haltian asua. Kerran oli muuan huimapää
varoituksista huolimatta lähtenyt tuohustulen valolla konttaamaan
käytävää vuoren sisään, tutkiakseen, kuinka pitkälle se ulottuu. Miehen
aikansa kontattua oli käytävä viimein loppunut ja hänen eteensä auennut
luola, suuri kuin kirkko. Siellä oli kuulunut kummaa vinkumista,
niinkuin myrskyllä auki olevista pelleistä. Tulen liekki oli kääntynyt
sisäänpäin kuin vetoiseen uuniin, ja kasvoillaan oli mies tuntenut
jääkylmän viiman.

"Hei!... pellit kiinni!" oli hän kiljaissut.

"Hei! hei! hei!" oli ärjytty vastaan luolan kaikilta tahoilta.

Mustia yökköjä oli vilahdellut parvittain valkean ohi, ja viimein oli
muuan lepakko räpsäyttänyt nahkasiivellään tulen sammuksiin. Näkemättä
mitään oli mies säkkipimeästä luolasta kuullut vain siipien suhinaa
ja outoa vinkumista. Hän oli lähtenyt konttaamaan takaisin, eksynyt
sivukäytäviin ja luullut jo viimeisen hetkensä tulleen. Viimein oli
alkanut kumottaa jostain kaukaa heikko valo kuin tähti mustalta
taivaalta. Kun mies sitä johtonaan pitäen oli lopulta osunut käytävän
suulle, sammunut tuohus kädessä, oli hän ollut kasvoiltaan lumivalkea
ja saamatta sanaa suustaan huitonut käsillään kuin hullu.

Mutta Heikki oli kuullut myös, että haltia on hyvä, kun antaa hänen
olla rauhassa eikä rupea konstailemaan. Katseltuaan ja ihmeteltyään
hautaa, jossa hän ei ollut taas vuoteen käynyt, Heikki meni Piilolammen
rannalle ja huusi koiransa luokseen. Hän otti kontista eväänsä ja teki
itselleen voileivän, hivauttipa harmaakseen voita Peninkin palaselle.
Tuohilipolla otti hän lähteestä vettä palan paineeksi. Peni lipaisi
lähteen laidasta kielellään.

Siinä leipäänsä pureskellessaan Heikki katseli kiiltävää leikkauksen
jälkeä kannikassa. Siinä oli "tina" pohjalla, se karvasteli kielellä
ja kangersi kurkussa alas mennessään. Mutta ei se karvastellut vain
sentähden, että oli likilaskuista. Sen syöminen tuntui vastenmieliseltä
sydämellekin — siksi, että se oli Annin leipoma... Mutta nieltävä
ne on nyt kaikki, karvastelkoot ja vihoitelkoot sitten suussa tai
sydämessä — kun se kerta on tullut otetuksi. Hän laski leivän kontin
päälle voivakkasen viereen ja alkoi ajan kuluksi katsella kahta lammen
pinnalla uiskentelevaa kaakkoa, ajatuksen kulkiessa omia teitään.

‒ Luulisi noidenkin ymmärtävän itselleen hupaisamman asuinpaikan
valita — varaa kyllä olisi. Mikä kumma kaipuunsa heitä vetänee joka
kesäksi tuohon lammen putamaan, jonka vesi on mustaa kuin terva ja joka
on niin syvä, ettei määrää mitään. Vaan oma on luontonsa kullakin.
Ja siksi toiseksi: hätäkö niiden on ollessa täälläkin. Lihovat kuin
porsaat, ja ruokaa kihisee nokan edessä puuronaan kuin keittopadassa,
— särkiä ja kuoreita. Nehän ne Korvenkylän pakolaiset kuuluvat kaloja
ennen vainoaikoina lampeen istuttaneen... On ne nekin olleet aikoja
elettäviä. Tuolla rannalla näkyy vielä hiiltyneitä jätteitä niiden
piilopirtistä. Vaan eivät liene tosia kaikki vanhain jutut — niinkuin
sekin, että täällä Piilolammen rannoilla on syysöinä nähty tänne
siunaamattomaan maahan sota-aikoina haudattujen pakolaisten henkien
rauhattomina kuljeskelevan, siniset tulet kädessä...

Syötyään Heikki kallistui pehmeään sammalistoon pitkäkseen. Hän aikoi
vain hiukan levähtää ja lähteä pian paluumatkalle, ehtiäkseen kotiin
ennen pimeän tuloa. Mutta aurinko heloitti lämpimästi kuin heinäkuussa,
ja raukaiseva väsymys herpaisi jäseniä. Hän nukahti, ja heräsi vasta
kun oli jo pilkkopimeä yö. Käsin koettelemalla hän löysi tavaransa ja
lähti varoen kulkemaan kotiinsa päin. Harhailtuaan tiettömiä taipaleita
hän kuuli edestään hiljaista litinää ja ennenkuin aavistikaan pudota
molskahti polviaan myöten pieneen puroon, jolloin tahtomattaan päästi
tukahtuneen huudahduksen.

— Joki!... Mutta eihän sellaista ole Piilolammen ja Terttuvuoren
välillä. Hän tarkasti ympäristöään ja huomasi pimeässäkin, että hän oli
tullut ihan oudolle seudulle. Missä hän on? Missä päin on koti, missä
Piilolampi? Hän kääntyi takaisin, kompastui hätääntyneenä kiviin ja
lankeili kaatuneihin puihin. Mutta eteenpäin piti mennä, eihän voinut
jäädä sydänmaahan yöksi. Eräällä aholla loisti kiiltomatoja toinen
toisensa vieressä.

"Onpa niitä, onpa niitä — kuin tähtiä taivaalla", lausui Heikin ääneen
ajatuksensa.

Mutta hän ei tuntenut ääntä omakseen. Hänet valtasi kamala
yksinäisyyden tunne, jolloin ihminen pelkää itseänsä ja luulee
tulevansa hulluksi. Heikki tunsi vain, että pimeässä yössä kulkee
joku hänelle vieras henkilö, mutta tiesi kuitenkin, että se kulkija
on hän itse. Vapautuakseen ahdistavasta minuuden tunteesta hän koetti
pakoittaa itsensä ajattelemaan muita asioita, mutta ei onnistunut
irroittamaan ajatuksiaan omasta minästään. Olisi edes joku elävä olento
lähellä, vaikka linnunpoikanen kädessä. Tai myrskyäisi, salamoisi ja
jyrisisi ukkonen, taikka säikähdyttäisi lentoon pyrähtävä lintu veren
asemilleen. Hänellä oli sellainen tunne ja entistä kokemustakin, että
hän kovasti säikähdettyään voisi vapautua lumouksestaan, niinkuin
painajaisen ahdistama tietää vapautuvansa, voidessaan liikauttaa
jäseniään. Heikki muisti koiransa, jota hän ei ollut nähnyt sitten
yhteisen aterian.

"Peni! Peni se!" hän huusi.

"Peni! Peni se!" vastasi yhtä vieras ääni jostain etäältä.

— Mokoma rakki!... Luikkii tiehensä ja jättää isäntänsä yksin
sydänmaahan.

Heikki kulki edelleen kuin unissakävijä. Väliin hän uskottelikin tämän
kaiken olevan vain pahaa unta. Viimein hän äkkiä pysähtyi, karkasi
molemmin käsin hikiseen otsaansa ja tuijotti eteensä kuin ilmestykseen.

Tähtiä, tähtiä!... ylhäällä, alhaalla kaikkialla!... Totisesti, hän on
jo täysi hullu... Mutta ei — ei sentään. Järvihän se vain olikin, jonka
pintaan taivaan tähdet kuvastuvat. Mikä järvi se lienee?

Kun hän nyt jo pimeään tottuneilla silmillään katsoi tarkemmin, huomasi
hän tulleensa Piilolammen rannalle samoille paikoille, mistä oli
lähtenyt.

Piilolampi!... Hitonhauta!... syysyö!... Mitä?... Eikö jostakin kuulu
jyrinää ja vinkumista?... Kuuluu, kuuluu — Jumala varjelkoon!... Ei,
ei sentään. Sydämen jyskytystähän se jyrinä vain olikin, ja vinkuminen
kiivaan hengityksen synnyttämää pihinää sieramissa... Mutta eikö
tuolla rantahetteellä liiku joku — sininen tuli kädessä?... Liikkuu,
liikkuu!... Jo sammui... Kas, nyt taas syttyi... Tuolla toinen...
tuolla kolmas... ja tuolla, ja tuolla... Syttyy ja sammuu... noin!...
noin!... Hyvä Jumala!...

Heikillä oli nyt mielenkiintoista ajateltavaa ulkopuolella itseään
liiaksikin. Hänestä tuntui kuin olisi vähäväliä vedetty kylmää
jääkappaletta hänen selkäänsä pitkin, jolloin aina hartioita puistatti
vilun väristys ja olkapäitä veti sisäänpäin.

Pois!... pois täältä!

Hän etsi tarkan lähtösuunnan, löysi tutun polun pään ja kulki pimeästä
huolimatta hiljaista juoksua eteenpäin. Hän kompastui ja lankeili
virittämiinsä loukkuihin. Monet niistä laukeilivat, mutta hän ei sitä
nyt pahoitellut — päinvastoin, loukut olivat kuin tienviittoja oikeaan
suuntaan.

Matkan nopeasti edistyessä alkoi vastaisen taivaan rannalta sarastaa
heikko valon hohde kuin kaukainen tulipalon kajastus. Sen punerrus kävi
yhä selvemmäksi, kunnes Heikki näki edessään Raitajärven tuulastulet.
Samalla kohahti Kiljuvankoski kuin sulkunsa avaten, ja sitä Heikki
usein jälkeenpäinkin ihmetteli, että missä kumman lumeissa hänen
korvansa olivat olleet, kun hän ei kosken kohinaa ennen kuullut, vaikka
sen pauhu suotuisilla ilmoilla kuuluu melkein Hitonhaudalle asti.

Huomattuaan tulleensa kotilaitumille, Terttuvuorelle, yllätti Heikin
äkkiä niin uuvuttava väsymys, että hän ei olisi levähtämättä jaksanut
askeltakaan eteenpäin. Hiestä aivan märkänä hän heittäytyi vuoren
laelle pitkäkseen ja nyt jo täysin rauhoittuneena katseli huvikseen
hiljalleen eteenpäin liikkuvia, loimottavia tuulastulia. Hän vilkaisi
kotiinsa päin. Se oli pimeyden peitossa kuten muutkin töllit.

— Ei ole tainnut Anni odottaakaan, vaikka niin luulin ja hätäilin.
Jos odottaisi, niin olisi tuli akkunalla tuikkamassa ja eksyneelle
tietä näyttämässä, että tätä kohti, Heikki — tätä kohti tule. Vaikka
olisin pimeässä pudonnut luuni murskaksi Hitonhaudan pohjaan tai
rantakalliolta Piilolammen pohjattomaan syvyyteen, niin ei sen
vertaa, että olisi tulen akkunalle asettanut Ja vaikka sitten aikansa
valvottuaan olisi itse nukahtanut, niin akkunalla tuikkavasta tulesta
kuitenkin näkisin, että on se odottanut... Ja kuukauden päivät vasta on
yhdessä oltu... Siitä sen näkee, että ei se minua rakasta eikä minusta
välitä — eikä ole tainnut rakastaa alunperinkään. Otti, kun ei ketään
parempaakaan enää saanut. Ja kuka muu hänestä olisi enää huolinutkaan —
enkä minäkään, jos näin silloin, minkä nyt.

Heikin askeleet tuntuivat monesta syystä raskailta hänen lähtiessään
laskeutumaan Terttuvuoren kivikoista polkua alas. Hänen tultuaan
kotinsa lähelle alkoi Peni kartanolla haukkua, mutta vainuttuaan tutun
tulijan se juoksi isäntäänsä vastaan, hyppi rinnoille ja vikisi, että
jopas viimein tulit sinäkin. Heikin teki mieli torua ja kurittaa
koiraa petturuudesta, mutta kun hän ajatteli, että Peni oli ainoa,
joka oli häntä odottamassa ja ystävällisesti vastaanottamassa, niin
hän rangaistuksen sijasta hyväili ja silitti koiraa. Hän aikoi mennä
sisään hiljaa, ketään herättämättä. Mutta porstuan ovi oli pantu hakaan
sisäpuolelta.

— Tuntuu tuo nälkäkin jo kipeästi sydänalaa hiukovan. Eikähän se kumma
ole, jos hiukookiₙ — siellä kun olen koko pitkän päivän ja kappaleen
yötä sydänmaata hypännyt kuin koira, likilaskuinen leivänkäppyrä
eväänä kontissa. Eikä sen vertaa, että olisi jotain lämmintä iltaseksi
kiehauttanut.

Heikki olisi kyllä tikulla tai puukonterällä voinut nostaa ha'an ylös.
Mutta koski niin raskaasti mieleen tuo oven ha'assa olo kaiken muun
lisäksi, että ei tehnyt mieli mennä sisään. Tuntui kuin Anni olisi
tällä kaikella tahtonut sanoa: Pysy siellä, missä olet.

Heikki meni saunaan, kallistui sen kovalle penkille maata ja nukahti
väsyneenä niine iltasineen.




IX


Kylmä pimeä talvi oli mennyt ja tullut taas lämmin valoisa kesä.

Eräänä aamuna, Töyrylän perheen ollessa juuri aamiaisella, astui tupaan
Kantolan isäntä, jonka alustalaisia töyryläiset olivat, ja toivotti
Herran rauhaa. Anni hiukan punastui ja nousi heti pöydästä, ikäänkuin
olisi hävennyt istua isännän nähden siinä seurassa, jonka edessä
pöydällä oli vain leipää, perunakeitikkäitä, kalakuppi ja piimätuoppi.
Henna ja Heikki jatkoivat rauhassa syöntiään, ja lapsi nukkui
kehdossaan.

"Emäntä syö pois vain — ei sitä syömättä jaksa", kehoitti isäntä.

"Ei tämmöisissä tölleissä emäntää ole", vastasi Anni ja pyyhkäisi
orrelta ottamallaan likaisella rääsyllä penkkiä. "En ole tässä kerinnyt
vielä aamusiivoa tehdä. Isäntä istuu."

"Onpa sitä saanut istuakin", sanoi isäntä jotain virkkaakseen ja
istuutui penkille.

"Eipä ole isäntää näkynyt herran hetkiin täällä torppakulmalla. Mikä
lie nyt päähän pistänyt, että tuli kerrankin lähdettyä?" kysyi Henna.

"Vaikka minä varpaisiinkin kutsuin", lisäsi Heikki, suu ruokaa täynnä.

"Mitä se sanoo Heikki?" kysyi isäntä ja asetti käden korvansa taakse.

"Ja höpsis taas! Syö ensin suusi puhtaaksi ja puhu sitten vasta",
tiuskasi Anni ja loi vihaisen silmäyksen mieheensä.

"Vaikka minä varpaisiinkin kutsuin!" toisti Heikki puruksen nieltyään.

"Niin, niin... Kiitos vain kutsusta. Enpä ole oikein kerinnyt... Sehän
on totta — Heikillä on jo perilliset ja kaikki."

"Onhan sitä sen tapaista", vastasi Heikki.

Isäntä vilkaisi kehtoon päin, näköjään varsin vähäisellä
mielenkiinnolla.

"Vankka poika."

"Ei se mikään poika ole", huomautti Anni, närkästyneenä siitä, ettei
isäntä ollut viitsinyt sen vertaa ottaa asioista selkoa.

"Mikäs se on?"

"Jumala nähköön!... Tyttö tietysti... ei suinkaan se sammakko ole."

"Niin, niin — tietysti, tietysti", soperteli isäntä, huomattuaan
kysymyksensä tyhmyyden. "Lapset ovat Herran lahja", jatkoi hän
osanottoa teeskennellen. "Mikä hänen nimensä on?"

"Se on niin pitkä kuin nälkävuosi, etten minä ikinä opi sitä kokonaan
lausumaan", vastasi mummo. "Sano, Anni, isännälle tyttösi nimi."

"Vieno Ilta Impi Ihalempi se on", sanoi Anni.

"Onhan sillä pituutta ja makeutta", myönsi isäntäkin.

"Kyllä siinä almanakka tutkittiinkin moneen kertaan, ennenkuin se nimi
löytyi. Minä tahdoin tyttöä äitinsä kaimaksi tai Henrikaksi, mutta ei —
sellaiset nimet ovat muka liian vanhanaikaisia."

"Ei se yksi nimi ole — eikä mummon tarvitse vieraalle lörpötellä
kaikkea, mitä tietää", äsähti Anni.

"Vaan lieneekö tuossa kuikelossa eläjääkään", arveli mummo. "Niin ovat
nuo sen jäsenet rihaiset kuin oljenkorret."

"Parasta, parasta vain olisikin päästä pois nuorena, kun on vielä
sielu puhdas ja turmeltumaton", sanoi isäntä. "Sitä on täällä synnin
alhossa kulkijalla monta mutkaa matkassa ja monta viekoittelevaa paulaa
viritettynä — etenkin tyttölasten tiellä."

"Monta on mutkaa matkassa ja monta viritettyä paulaa", huokasi mummo
omaa nuoruuttaan muistellen ja liitti kätensä ristiin.

Vasta syöntinsä lopetettuaan Henna ja Heikki tervehtivät isäntää.

"Eikö sinulla ole ymmärrystä pyytää isäntää vieraspuolelle", huomautti
Anni töykeästi Heikille. "Tämmöisestä likaisesta korsusta."

"Eihän turhia — kyllähän sitä täälläkin", esteli isäntä, mutta seurasi
kuitenkin Heikkiä ja pysähtyen keskelle kamarin lattiaa katseli
ihmetellen ympärilleen.

"Jopa se on kamari silmänsä pessyt, ei entiseksi uskoisi. Sitä se on,
kun on emäntä talossa... Uunit ja katot valkoisina hohtavat, että
silmiä häikäisee, ja seinät paperoidut. Mistä olet saanut noin paljon
sanomalehtiä?"

"Tuolta pääkylältä niitä Anni on keräillyt — vähän paikastaan."

"Nyt sinulta ei ainakaan tutkimista puutu. Oletpa harmaapäinen mies,
ennenkuin nuo seinät ovat läpi luetut... Ja tuukit pöydällä, kartiinit
akkunoissa kuin herrasväessä."

"Tuonhan ne ovat Annin laitoksia", sanoi Heikki kuin itseään
puolustaaksensa.

"Sen arvaa. Kuinka sanookaan viisas Salomo: Toimellinen vaimo tulee
Herralta... On siinä kuviakin seinällä", puheli isäntä ja asettui
kädet selän takana niitä katselemaan ja huomioitansa lausumaan...
"Jopa siinä tuimasti otellaan. Taitavat olla turkkilaisia nuo punapäät
ja ryssiä nuo lättälakit. Nuo tuolla etäämmällä hevosten selässä
lienevät kasakoita — vai olisivatko turkkilaisia rakuunoita? En näe
oikein, kun ei sattunut lasit mukaani... Entäs tämä sitten? Sillä
naisella heitä on noita rintoja. Olisi se yhtäkaikki saanut niitä vähän
enemmän peitellä — ei tahdo tuollainen alastomuus oikein soveltua näin
maalaisoloissa. Kuitenkin, kaikitenkin: komea vaimoihminen, eikä se
mies tyhjää tapaa, joka tuonkin viereltään löytää. Taitaa olla ylhäisiä
naisia... Mikäs kuvatus tuo sitten on, joka on edestä kuin ihminen ja
takaa kuin hevonen? Missä maan ääressä heitäkin asunee — ellei tuo
liekin järkiään piru... No-no! vähempikin riittäisi", jatkoi isäntä
siirtyessään katsomaan kuvaa, jossa poika ja tyttö intohimoisesti
suutelivat toisiaan. "Nuo sinä saisit nostaa nurkkaan häpeämään, ja
vaikka antaisit niille vähän keppiä."

Makunsa kullakin, ajatteli isäntä sitten itsekseen ja kysyi Heikiltä:

"Mistä olet saanut noin paljon kuvia?"

"Tuohan se Anni on niitä ryssiltä ostellut", vastasi Heikki.

"Vai ryssiltä... hm — niiltä kai."

Kuvien katseleminen keskeytyi, kun Anni toi kahvia ja laski tarjottimen
pöydälle.

"On tässä tilkka vielä ristiäisten rääpiäisiä", ilmoitti Heikki ja otti
arkustaan pullon pöydälle. "Pankaa joukkoon."

"No, iloitse sielun'", sanoi isäntä hymyhuulin tarttuessaan pullon
kaulaan. "Jumalan on viljaa viinakin, eikä se miestä metsään vie, kun
muistaa pitää ohjat omissa käsissään."

Puhetuulelle päästyään Heikki esitti isännälle asian, jota hän jo kauan
oli mielessään hautonut, mutta ei ollut rohjennut ennen puheeksi ottaa.

"Olen minä ajatellut ostaa isännältä tämän Töyrylän torpan
palstatilaksi ja lisäksi metsäpalstan, jos kauppaan suostunette", sanoi
hän ja jäi sydän kurkussa odottamaan isännän vastausta.

Tämä, kuten tapansa oli tärkeissä asioissa, alkoi miettiväisenä
nakuttaa sormillaan pöytään.. Samalla hän läpitunkevasti tarkasteli
Heikin kasvoja, joihin puolikuppiset olivat nostaneet heikon
punerruksen. Antamatta kysymykseen myöntävää tai kieltävää vastausta
hän viimein kysyi:

"Sitä on Heikillä jo hinnan pohjaa?"

"Ooja'."

Viime talvi oli ollut harvinaisen onnellinen talvi. Jo syksyllä oli
Terttuvuoren takaisista pyydyksistä tullut lintuja sen kuin jaksoi
kotiin kantaa, ja lintujen ostajat olivat maksaneet hyviä hintoja.
Lumien tultua Heikki oli saanut kettuja raudoilla ja myrkyllä
enemmän kuin koskaan ennen — muuankin kettu oli kuollut seisaalleen,
myrkkypalana käytetty särki hampaissa. Siihen lisäksi oravia, kärppiä
ja pari koskesta saatua saukkoa. Kun vielä kevättalvella oli onnistunut
saamaan hyväpalkkaista tukinajoa, niin oli kyllä arkun pohjalla säästöä
joku satanen.

"Ei ne ole hyvän enteitä semmoiset, että linnut menevät loukkuun
kaksittain ja ketut kuolevat seisoville jaloilleen", haastoi mummo,
joka myös oli tullut kamariin vieraalle seuraa pitämään. "Kuolemansa
edellä Eero-vainajakin sai kaloja niin mahdottomasti, ettei määrää
ollut. Kun verkkoihin ei mahtunut kerralla enempää, hyppivät kalat
veneeseen omia aikojaan... On noita rottiakin sikiytynyt niin
suunnattomasti, että ne vievät kaikki läpi käsien — eikös totisesti ole
juuri nytkin muuan parrisilmä tuolla kolonsa suulla kurkistelemassa. Ne
eivät pelkää enää ihmisiäkään. Häts siitä koloosi!... Ja mitähän lie
virttä veisannut Penikin viime talvena — kaiket yöt se ulkona ulvoa
jollotti, kuono kuuta kohti. Ei — ei ne ole hyvän enteitä."

Mutta Heikkiin ei nyt semmoinen puhe mahtunut. Isännän lähdettyä hän
meni tätä saattamaan ja kädestä pitäen näyttämään, mihin kohtaan hän
rakentaa uuden asuinrakennuksen, mihin tallin ja navetan. Katsottiinpa
jo valmiiksi se metsäpalstakin, jonka Heikki aikoi ostaa, ja käytiin
Kurkisuota tarkastamassa. Kun vihdoin erottiin, sanoi isäntä
hyvästellessään:

"Heikin on nyt parasta aluksi lannoittaa voimaperäisesti jo olemassa
olevat pellot ja raivata ja ojittaa Kurkisuolle uutta viljelystä lisää
— sen palstatilan ja uuden pytingin asian järjestämme sitten myöhemmin.
Jumalan haltuun."

"Samalla tavalla", vastasi Heikki ja kääntyi kotiinsa. Sinne päästyään
hän otti lapion ja suopiilun olalleen ja lähti Kurkisuolle, joka
sijaitsi torpan lähettyvillä erään Raitajärven poukaman pohjukassa.

Ennenkun ryhtyi työhönsä hän loi yleissilmäyksen vastaiselle
työmaalleen. Aikomaan oli Eero-vainaja jo sen laitaan kourin iskenyt,
— väännellyt osan kantoja rovioihin, mutta ei ollut ehtinyt siinä
kohden sen pitemmälle. Pojan tuli nyt jatkaa siitä, mihin isä oli
lopettanut. Torpan ympäristön kovat maat olivat jotenkin kivikkoisia
pelloiksi viljellä, mutta tämän kun jaksaisi viljelykseen muokata,
niin siitä lähtisi eläimentörkyä siksi runsaasti, että voisi pitää
kytkyessä kymmenkunnan sarvipäätä ja tallissa kolme hevosta —
siihen lisäksi lampaita ja muuta pientä karjaa. Hän oli näkevinään
edessään heinätäydet sarat, satasyliset, ja kuulevinaan niittokoneen
sätkättävän — sillä sellainen piti myös talossa olla... No, oli sitten
rakennettava navetta ja talli, ja kun siitä vähitellen vaurastuisi ja
talo alkaisi antaa, niin Töyrylän harjulle nousisi pytinki sellainen,
ettei Kantolan komeampi. Korkeammalle hän tahtoi kuin nämä laiskat ja
uneliaat naapurit — tasarinnaksi talollisten kanssa. Tulevaisuudessa
häämöitti niin mieltähiveleviä mahdollisuuksia ja kunnian säteilyä,
että rintaa paisutti ja suuta veti hymyyn. Sellaisen päämäärän eteen
kannatti ponnistella. Sitäpaitsi: maan möyriminen oli hänellä verissä,
sukupolvien perintöä. Tosinhan pyrki epäilyskin matona mieleen
luikertamaan — rinta. Mutta nyt ei ollut aika ajatella semmoisia. Pois
tieltä kaikki esteet.

Hän jännitti ojasiiman maanpintaa pitkin kahden seipään väliin,
sylkäisi kämmeniinsä ja iski suopiilunsa Kurkisuon kamaraan.




X


"Se siinä on roikkunut kuin koira aidan harjalla, tietämättä oikein,
kummalle puolelle putoaa — elämän vai kuoleman."

Näin lausui Henna muutamana sumuisena lokakuun sunnuntaina Töyrylän
tupaan sairasta katsomaan tulleille kulmakuntalaisille.

       *       *       *       *       *

Kantolan isännän keväällä annettua Heikille hyviä toiveita palstatilan
saantiin tämä oli alkanut uurastaa torppansa kohentamiseksi niin
innokkaasti, että sitä naapurit ihmettelivät ja kademielin katselivat.

Mihin se mies oikein tähtää? he kyselivät kummastellen toisiltaan.

Juoksevien torpan töiden ohella Heikillä oli vakituinen työmaansa
Kurkisuolla. Hän väänteli puoleksi lahonneet kannot rovioihin, kaivoi
ojia ja kuokkikin jo pari sarkaa, jotka oli määrä talvella saveta ja
keväällä kylvää kauraksi.

Aamuisin ennen naapurien vuoteelta nousua hän oli jo Kurkisuolla, ja
illoin toisten makuulle asettuessa hänet nähtiin vielä siellä.

Kesä oli lämmin ja kuiva, erittäin suotuisa vesiperäisen suon
ojittamiseen ja muokkaamiseen. Heikki oli tuntenut tänä kesänä
itsensä terveemmäksi ja reippaammaksi kuin pitkiin aikoihin. Mutta
loppukesällä, ilmojen kylmetessä ja syyssateitten tullessa hän oli
alkanut tuntea jäsenissään käsittämätöntä väsymystä ja puutumista —
käsittämätöntä siksi, että ruumiissa ei tuntunut erityistä sairautta ja
kipua missään kohdin. Lapio oli vain alkanut tuntua raskaammalta päivä
päivältä, ikäänkuin siihen olisi joka yö salaa valettu uusi lyijykerros
lisää, ja lapiopistokset täytyi tehdä pienempiä, jaksaakseen nostaa
ne ojan pohjasta ylös partaalle. Pienikin voimain ponnistus nosti
hien kautta ruumiin. Yhä useammin oli täytynyt istahtaa ojan äyräälle
levähtämään ja tulla illalla kotiin tavallista aikaisemmin. Väsymyksen
myöhemmin lisääntyessä oli pitänyt väliin olla poissa Kurkisuolta
kokonaisia päiviä ja tehdä käperrellä kotona vain kaikenlaista
kevyttä askaretta. Lopulta Heikki oli jaksanut mennä työmaalleen vain
joka toinen päivä, ja viime perjantaiaamuna, kun hän oli ensimäisen
lapiopistoksensa pistänyt ja yrittänyt nostaa sitä ylös, oli työase
pudonnut herpautuneista käsistä ojan pohjaan ja sinne jäänyt. Hädin
tuskin päästyään kotiin hän oli riisuutunut liinasilleen ja kallistunut
karsinasänkyyn — samaan, jossa Eero-vainaja pari vuotta sitten oli
henkensä heittänyt — eikä ollut kyennyt siitä enää ylös nousemaan.

Tiedon levittyä Heikin sairaudesta olivat naapurit tulleet nyt
joutilaana sunnuntaipäivänä häntä katsomaan ja antamaan neuvojansa.

"On sitä moni muu roikkunut elämän ja kuoleman raja-aidalla, mutta
elämän puolelle on silti pudonnut, kun ei ole vielä kuoleman aika
tullut. Ei sitä vielä tiedä Heikkiäkään kuolevaksi katsoa. Mutta
sairaalla pitää olla hyvä hoito. Missä se on Heikin akka — se Anni?"
kysyi terhakka Takkulan töllin muija... "Ei sen vertaa, että tulisi
edes vieraita tervehtimään."

"Kamarissa se on lapsensa kanssa", vastasi Henna.

"Vai kamarissa... Vai kamarissa vain kampaillaan ja peilaillaan ja
katsellaan kuvia, kun pitäisi olla miehensä apuna ja tukena myötä- ja
vastoinkäymisessä. En ollut kamarissa minä, kun minun mieheni sairasti.
Tuolilla istuin sänkynsä vieressä, minkä muilta töiltäni joudin, siihen
syöttelin, juottelin ja peittelin kuin kapalolasta ja kättä ja otsaa
sivelin. Ja siihenpäs parani Taavetti Jumalan ja hyvän hoidon avulla...
Ee-ei!... en ollut kamarissa minä, kun minun mieheni sairasti."

"Eihän siellä Takkulassa minun tietääkseni kamaria olekaan", pisti
Kivimäen Janne.

"Vai ei — vai ei olekaan... Onkos siellä Kivimäen hovissa sitten salit
ja kamarit ja vörmaakit?... Ja vaikka olisi ollutkin..."

"Enhän ole sanonutkaan, että on. Mutta sen sanon, että ei sairas siitä
parane, vaikka ämmä sängyn vierellä istuu. Pitää olla lääkkeitä. Ei ole
tainnut Heikillä olla lääkkeitä?"

"Kävinhän minä tohtorissa markkinamatkallani jo silloin, kun rupesin
tuossa rinnassani kipua tuntemaan", urahti Heikki sängystään.

"No — hyvinkös auttoi?" kysyi Takkulan muija, ivan ja vahingonilon
sekaisella äänellä.

"Ei auttanut — kun ei ollut kapitaalia."

"Kapitalia?... Herra Jumala!... Siinä se taas nähdään, mitä ne tohtorit
tietävät... Vai kapitalia?... Jokainen polvenkorkuinen kakarakin täällä
Korvenkylässä tietää, ettei Heikissä kapia ole — niinkuin senkin, ettei
kapia talilla paranneta. Paras lääke kapiin on pikiöljy ja terva, sanon
minä."

"Ei tohtori sillä sanalla kapia tarkoittanut", huomautti Heikki.

"Minun päiviäni!... Mitä kummaa hän sitten tarkoitti?

"Tohtori tarkoitti, että minä ehkä voisin parantuakin, jos olisi rahaa
— paljon rahaa.

"Aa!... vai rahaa... No en ymmärrä.

"Siinä sitä taas ollaan: rikas parannetaan, köyhä kuolkoon.

"Siinä ollaan, siinä on oltu ja siinä pysytään.

"Niinhän sitä sanotaan, että raha auttaa helvetin portille asti.

"Mutta ei siitä eteenpäin?

"Ei."

"Ähä!... On se rajansa rikkaallakin."

"On se nähty sekin, ettei auta aina rahakaan", väitti Kivimäen Janne.
"Mitenkäs kävi Paksulan isännälle?... Kyllä kulki mies suomet ja saaret
tohtorista tohtoriin, vaan siihenpäs oikaisi säärensä rohtopullojensa
ääreen.

"On se mahtavallakin mahtavampansa. Eihän näet kuoleman suuta voi
tukkia rahallakaan — kaikki se nielee.

"Ei sitä kyllä voi tukkia kuoleman suuta. Vaan olisi ymmärtänyt
Paksulan isäntäkin — hänhän kuoli turvotustautiin — olisi ymmärtänyt
keittää lääkettä katajanmarjoista, niin kyllä olisi laskenut liika
pöhötys. Katajanmarjoilla kait minä itseni paransin, kun kerran tuo
vatsani kohettui niin, että nahka oli tiukalla kuin lestillä ja kiilsi
kuin läkkikannun pohja."

Kivimäen Jannen suu vetäytyi omituiseen naurun vireeseen, joka sai
Maijan loukkaantuneena tiuskasemaan:

"Pahustakos siinä virnistelet!... Mitä virnottamista siinä on?"

"Eipä virnottamista, ei", myönteli Janne. Mutta kun hän yritti
selittää, mikä Maijan jutussa niin makeasti hänen sydäntään kutkutti,
keskeyttivät naiset hänet jyrkästi:

"Ole sinä vaiti — koiranleuka!"

"Saattavatpa olla katajanmarjat hyviä turvotustaudissa, mutta Heikille,
jossa on rintatauti, on suokanervista keitetty rohto parasta", neuvoi
Hösäläinen. "Sitä kun hyvin kuumana juo, niin pahan pitää olla tauti
panema, ellei lähde."

"Ei sovi ylenkatsoa Hösäläistä enempää kuin suokanerviakaan — Jumalan
ovat luomia molemmat", sanoi vaari Israel, Halla-ahon huonemies, jolla
oli jo kahdeksankymmenen talven lumet hartioillaan. "En kuitenkaan
kehottaisi seuraamaan Hösäläisen neuvoa, sillä minä olen tässä pienessä
ijässäni tullut kokeneeksi, että suokanervat eivät kelpaa muuhun kuin
rokkotautiin. Parhaat lääkkeet rintatautiselle ovat siankärsäheinät,
raidankeuhkot ja vanhoista aidaksista otetut naavat ja käävät."

"Ei ole tällä Kivimäen Jannella tainnut olla koettelemuksia omassa
kohdassaan, siksi se äsken löi leikiksi muittenkin kivut", sanoi
Hyötylän Ismael. "Vaan olisit ollut siinä leikissä kuin minä, niin
toinen olisi ääni kellossasi."

"Mitäs tautia se Ismael sairasti?"

"Mitähän lie ollut — vei koko ruumistani kuin tulessa. Kuolevaksi
jo katsoivat, ja yksi neuvoi yhtä, toinen toista. Ellei yksi auta,
ehkä toinen tehoaa, ajattelin minä, ja kun sattui olemaan kesänaika,
keräilin kaikkia kukkia ja yrttejä ja muuta neuvottua ja neuvomatonta —
katajanmarjoja, suokanervia, siankärsäheiniä, tulikukkia, kallioyrtin
juurta, raidankeuhkoja, aidaksennaavoja, kuusenkoskusia, pirunpihkaa
ynnä muuta, mitä ryssän laukussa lääkkeeksi kelpaavaa oli — panin
ne pataan ja keitin lääkkeen. Lyhyen ymmärrykseni mukaan tipautin
joukkoon vahvikkeeksi vähän tervaa ja lirautin viinaa pullostani.
Kun sen rohtoni sitten illalla saunan lauteilla kuumassa löylyssä
nautin — piru, kun yökäytti vieläkin — löi niin vaihloksi, että olin
miesmahdilla kannettava sänkyyni ja siihen peiteltävä. Hiki virtasi,
että luulin vedeksi sulavani. Mutta aamulla olin terve kuin pukki —
enkä ole sen koposen koommin sairasta päivää nähnyt."

"Mitenhän lie", epäili Iisakkilan Matti, kulmakunnan ahkeraan käytetty
suoneniskijä. "Heikistä pitäisi iskeä suonta, pitäisi laskea pois paha
veri, että pääsisi kasvamaan uusi, terve veri sijaan."

"Saman tekevä, vaikka isket haavan lastusta. Eihän tuossa mies-parassa
ole verta näköjään muualla kuin mitähän lie pisara kielen käressä",
arveli Hallapuron emäntä, jolla oli suuret, haaveelliset silmät.
"Heikkiä kuihduttaa liika, pitäisi käydä unilla."

"Liika, liika!" äsähti Kuppari-Kaisa. "Ellei sauna ja sarvet auta, niin
ei sitten unet ei muut."

"Mistäpä ne nyt tähän enää kukat ja yrtit otti, kun ei ole tullut niitä
aikanaan varatuksi. Ja kukapa niitä osannee tässä rohtoja keittääkään —
ei ole minussa osaajaa. Ja liekö Heikille apua teidän rohdoistanne, kun
ei ollut oikean tohtorinkaan", tuumi Henna surumielisesti.

Mutta yleinen mielipide asettui jyrkästi tällaista epäuskoa vastaan.
Hennan ei pitäisi puhua syntiä. Jumala on luonut kukat ja yrtit ja
pannut niihin parantavan voiman, ja ellei Henna ole ymmärtänyt niitä
aikanaan koota, niin on ollut toisia ymmärtäväisempiä, jotka ovat
varanneet.

Ja niin päätettiin lopuksi, että rohtoniekat keittävät kotonaan
Heikille lääkettä, kukin suosimistaan yrteistä. Iisakkilan Matti, jolla
oli aina suonirauta likaiseen rääsyyn käärittynä liivin taskussa, olisi
valmis iskemään suonta vaikka paikalla, ellei olisi Herran sapatti.
Hallapuron haavesilmäinen emäntä lupasi käydä unilla ja otti mukaansa
Heikin sukan, pistääkseen sen salaa unennäkijän pieluksen alle yöksi.
Kuppari-Kaisa lupasi lämmittää saunan aamulla ani varhain ja jo
huomissa päivänä imeä sarvensa sairaan pintaan.

Illan hämärtämään ruvetessa läksivät vieraat kotiansa, ja Töyrylän
tuvassa vallitsi taas mieltä raskauttava hiljaisuus, kuten aina
sairashuoneessa.




XI


Töyrylän asuinrivissä oli tupa ja kamari, joihin kumpaankin vei eri
ovi eteisestä. Kussakin näissä kolmessa huoneessa oli oma sänkynsä
ja öisin omat nukkujansa. Mummo nukkui tuvassa, Anni pikku tyttönsä
kanssa kamarissa, ja eteisen vakituisena asukkaana oli Heikki. Hänen
sairassänkynsä oli talvella ollut tuvassa, mutta ilmojen tultua
kesäisen lämpimiksi hän muutti eteiseen, siellä kun oli viileämpi olla
ja muutenkin rattoisampi sairastella, paossa syöpäläisiltä.

Oli lämmin, kesäinen iltayö. Maaten sängyssä selällään katseli
Heikki eteisen puolihämärään kattoon. Sängyn vieressä tuolilla oli
kotikeittoista lääkettä pulloissa ja tyhjä pikari. Toisella tuolilla
istui Heikin äiti, äänetönnä ruumistaan nuokutellen. Kamarista kuului
kätkyen käynti epätasaisella lattialla ja Annin hiljaista hyssytystä.

"Niin", jatkoi äiti, "niinkuin jo sanoin, sinulla ei taida olla
jäljellä enää monta elonpäivää".

"Eipä taida olla", vastasi Heikki välinpitämättömästi.

"Eipä taida... joo, joo... eipä taida... Katsos, näin olen ajatellut:
Ihminen on kuin kello, jonka kun vedät, niin se käydä raksuttaa tik,
tak, tik, tak... Vaan entäs kun veto loppuu?"

"Niin kello kai seisoo."

"Niin... Ja se taitaa sinunkin ajallisen elämäsi kellosta veto olla jo
loppumaisillaan."

"Niinpä taitaa."

"Niinpä taitaa... Voi, hyvä Jumala!... Mutta oletkos valmis lähtemään?"

"Minne?"

"Vai minne?"

Äiti osoitti sormellaan eteisen kattoon.

"Tuonne!"

"Ei suinkaan minulta kysytä, olenko valmis vai en."

"Voi, vai ei kysytä. Paljonkin on sinulta kysytty, varsinkin näinä
parina viime vuotena. Eikähän elämä, haihtuvat hetket täällä Ketarin
majoissa olekaan mitään muuta kuin yhtä ainoata kysymystä: Oletko
valmis vai etkö? Ja sinullakin on kuolematon sielu.

"Jos on — omanihan on.

"Omasihan se on. Mutta jos se joutuu ijankaikkiseen onnettomuuteen —
niinkuin näyttää — niin älä syytä viimeisellä tuomiolla vanhaa äitiäsi,
äläkä ketään muutakaan, ettei olisi neuvottu."

"Neuvottu... Itsensä siellä pitää kunkin vastata omasta kohdastaan,
niin minun kuin äidinkin. Ja jos puhun suuni puhtaaksi, niin minä
luulen, että se on äidin syntisäkki yhtä raskas kuin minunkin — ehkä
vähän raskaampikin. Niin että äidillä taitaa olla tarpeeksi urakkaa
omankin säkkinsä raahaamisessa."

Äiti joutui ymmälle. Hän ei oikein tiennyt, pitikö hyökätä vai
puolustautua.

"Jos lienen minä liian halpa, niin haeta pappi, sanoi hän.

"Minä olen jo monta kertaa sanonut, että ei... ja kun ei, niin ei. On
parasta olla puhumatta enää siitä asiasta."

Äiti liitti kätensä ristiin rinnalle ja alkoi taas äänetönnä ja
surullisena huojutella ruumistaan kahtaanne.

"Taitaa sitten olla sillälailla, Heikki, että sinun nimesi on
pyyhittynä pois elämänkirjasta.

"Taitaapa olla."

Äiti nousi seisaalle, mutta viivytteli kuitenkin lähtöänsä, niinkuin
aikoisi sanoa vielä jotakin.

"Taitaapa olla... Hyvää yötä sitten. Koeta edes rukoilla.

"Hyvää yötä."

Tuvan oven sulkeuduttua äidin jälkeen kuuli Heikki sen takaa pitkän,
syvän huokaisun.

Hän katseli kuihtuneita käsiänsä.

"Hm... sielu. Minussa ei näy enää paljoa muuta jäljellä olevan."

Ajatus siirtyi taas mieluisammille aloille: Kurkisuolle, jonne oli niin
monta kertaa pitkän talven aikana kulkeutunut. Kunhan tulee kesä, oli
ajatellut, niin ehkä voimistun siksi, että jaksan taas jatkaa siitä,
mihin syksyllä oli pakko lopettaakseni.

Nyt oli kesä tullut, mutta ruumiin voimat eivät tuntuneet
palautuvankaan; päinvastoin ne päivä päivältä heikkonivat, samalla kun
ruokahalu katosi. Ainoa, mikä vielä maistui ja tuntui virkistävän,
oli viina. Heikillä olikin aina viinapullo varalla sänkynsä alla.
Aikaisemmin rakennettu tulevaisuudenkuva alkoi ratkeilla liitoksistaan
ja ikäänkuin häipyä näköpiirin taakse. Palstatilan hinnaksi koottu
pieni säästö oli sairastaessa huvennut olemattomiin. Sitäpaitsi oli
Kantolan isäntä eräänä yönä aikaisin keväällä kylvänyt torpan peltoihin
heinänsiemenen kuin varkain, Heikille mitään puhumatta.

— Mitä isäntä tällä puuhallaan oikein tarkoittanee? Jos hän aikoo
ottaa torpan haltuunsa nyt jo, niin tyhjää hän siinä huokuu, sillä
torpan kontrahti on tehty minun elinajakseni —, päätteli Heikki. — Vaan
ehkä hän ajattelee samoin kuin kaikki muutkin, että minun elinaikani
on hyvin lyhyt ja siksi nyt jo ennättelee. Ei tainnut toissa keväänä
niillä lupauksillaan totta tarkoittaakaan. Taisi vain kettuilla
ja innostaa minua omaksi edukseen. Eikö lie niillä uuden pytingin
ja palstatilan lupauksillaan — että ne muka järjestämme myöhemmin
— tarkoittanut samaa kuin Kaisakin unillaan: ruumisarkkua ja sitä
maapalaa, joka Jekullekin annetaan hautuumaalta. Ja sinne päin hän
lienee ajatellut jo torpan kontrahtia tehdessäänkin... Sillä miehellä
on Jumala huulilla ja saatana sydämessä.

— Vaan entä jos olisivatkin arveluineen oikeassa, isäntä ja muut — entä
jos tästä hyvinkin...

Hän teki ajatuksissaan saman matkan kuin kolmisen vuotta sitten Villen
kanssa isä-vainajaa kirkolle viedessään. Kuinka hän siinä kuvittelikin,
tämä uusi saattue pyrki yksityiskohtia myöten muodostumaan entisen
kaltaiseksi, sillä eroituksella vain, että hän itse oli nyt arkussa
isän sijassa. Se oli raskas taipale ajatuksen kulkea, niin raskas, että
suuria vesiherneitä helmeili sairaan otsalla.

Heikki koetti karkoittaa synkkiä kuvia, uskotellen itselleen, että
ne ovat vain tyhjää mielen houretta. Mutta se yritys ei tällä kertaa
onnistunut. Suljettujen silmien eteen kuvautui kuin vaaleanharmaata
usvaa, jossa kihisi lukemattomia kirkkaita pisteitä kuin surviaisia
hyttysparvessa. Väliin ilmestyi pimeydestä isompia tähtiä, mutkikkaita
helminauhoja ja kummallisen muotoisia kuvioita, jotka aikansa
säännöttömästi lenneltyään kuin suvenkorennot katosivat pimeyteen.
Viimein alkoi usvaan kehittyä ihmiskasvojen hahmopiirteet, ja Heikki
näki edessään isä-vainajansa kuolinnaamion sellaisena kuin oli
sen nähnyt arkunkannen raosta kurkistaessaan hautuumaan portilla.
Avonaisilla, liikkumattomilla silmillään se katsoi ilmeettömästi
kuin kipsikuva. Heikki avasi silmänsä karkoittaakseen näyn, mutta
kuva ei silti kadonnut; se siirtyi vain ylemmäksi kattoon ja näkyi
epäselvempänä.

Yhtäkkiä Heikki vavahti, ja kuva hälveni. Hän oli kuulevinaan ulkoa
hiipiviä askeleita, jotka ihmisen käynniksi tuntuivat aivan liian
hiljaisilta. Hänen valvoessaan vuoteella yksinäisinä pimeinä syys-
ja talviöinä toisten nukkuessa häntä olivat monasti kammottaneet
ja unenvaaluun mennessä painajaisena ahdistaneet lukemattomat
kummitusjutut, joita hän pienestä pitäen oli kuullut tositapahtumina
kerrottavan. Viimeinenkin veripisara hänen kasvoiltaan karahti nyt
sydämeen, joka löi haljetakseen, ja hän jäi hätääntyneenä tuijottamaan
kaksipuoleisen oven rakoon. Epäilyttävää, vaanivaa hiiviskelyä jatkui
edelleen, ja kirkas puukon terä pisti oven raosta sisään, alkaen
nostaa hakaa varovasti ylös. Heikki sulki silmänsä ja yritti kääntyä
seinään päin, mutta ei jaksanut. Hänen kuulonsa terästyi äärimmilleen,
ja hillitön mielikuvitus loihti esiin hirvittäviä kuvia vanhoista
kätköistä. Hän kuuli ha'an rapsahtavan alas, oven avautuvan ja
pehmeitten kissamaisten askelten lähestyvän ja pysähtyvän sänkynsä
viereen. Vaikka Heikki ei uskaltanut katsoa salaperäiseen tulijaan,
tunsi hän kuitenkin, kuinka vieressäseisoja häntä tarkasteli, ja hän
odotti joka hetki tuntevansa kurkussaan sen luisten sormien puserrusta.
Hän olisi kiljaissut, mutta ei saanut ääntä. Itseään puolustaakseen
hän ei olisi kyennyt edes sormeaan liikauttamaan. Hän tunsi suurta
helpotusta kuullessaan jonkun ajan kuluttua tassuttavien askelien
poistuvan kamarin ovelle päin, joka hiljaa narahtaen aukesi ja
sulkeutui.

"Se taitaa olla kuollut — tuo tuolla", kuuli Heikki miesäänen lausuvan
kamarissa.

"Kuollut?... Äsken sitä juuri äitinsä ripitti, ja hengissä se vielä
silloin oli. Olisiko käydä katsomassa, jos hyvinkin..." kuului Anni
vastaavan.

"Anna olla. Kuoltava kuolevan on... ja sitä parempi meille", jatkoi
miesääni.

"Se nyt muutti tuohon porstuaan. Tiesitkö sinä, että se on porstuassa?"

"Tiesinhän minä, kun Kaisa kertoi. Ja siksihän minä riisuin kenkäni ja
hiivin sukkasillani hiljaa kuin kissa hiiren luo."

"Suk...!" Anni heläytti raikkaan naurun. "Kukas se sinun hiiresi on?"

"Sinä!"

"Olisit tullut akkunasta."

"Onkos siinä saranat?"

"Ei ole."

"No, mitenkäs siitä sitten... Pelkäätkö sinä miestäsi — tuota...?"

"Ei, ei. Tule vain vastakin samaa tietä. Se on parempikin."

"Miten niin parempi?"

"On vain."

Lapsi kehdossa kuului nyrähtävän.

"Tuo se kuitenkin jää, ja se on paha juttu", sanoi taas miehen ääni.

"Jää?... Katsopas sen sormenpäitä ja silmäin ympäryksiä."

Kuului miehen kummastusta osoittava äännähdys; sitten oli hetken
hiljaista.

"Niinhän nuo sen sormet ovat rihaiset ja paksupäiset kuin nuppineulat.
Miksikä ne ovat tuommoiset?"

"Ne kuuluvat keuhkotautisen sormet tulevan tuommoisiksi. Ja siitähän
sen kuuluu tietävän, kenessä on keuhkotauti, kenessä ei. Samanlaiset
nuijapäät ne ovat Heikinkin sormet.

"Onkos tuossa rääppänässä sitten keuhkotauti kanssa?" jatkoi mies kuin
hyvillään.

"Rääppänässä?... Mikähän lie tauti. Ja eihän sinun ole pakko sille
rääppänälle isäksi tulla, on niitä tulijoita, sinun laisiasi —
parempiakin."

Annin äänessä kalskahti loukattua ylpeyttä kuin kaikuna menneiltä
ajoilta.

"Älähän suutu. Senhän minä perinnön vuoksi vain — että jos se sille
niinkuin testamentin..."

"Enhän minä suutukaan. Ja jos tietää tahdot, niin kuolemantauti siinä
on — niinkuin isässäänkin."

"Se on hyvä."

"Mikä on hyvä?"

"Sinä taas riitaa haastat."

Seurasi äänettömyys.

Taas alkaessaan oli keskustelu niin hiljaista, että Heikki ei enää
eroittanut sanoja, aleni siitä vähitellen helläksi kuiskailemiseksi,
kunnes sekin lakkasi, ja kamarin salaperäisestä hiljaisuudesta kuului
Heikin korviin vain pitkien suutelojen suriseva ääni.

Heikki kohoutui sängyssä ryntäilleen ja katsoi pitkään kamarin oveen.

— Tuomo!... Menisinkö?... Olkoot, en mene! En ole tietääksenikään —
vielä.

Oli jo aamupuoli yötä, kun Tuomo palasi kamarista eteiseen. Hän liikkui
nyt rohkeammin kuin tullessaan, tarkasteli levollisesti sairasta,
tuolilla olevia rohtopulloja ja tyhjää pikaria. Kurkisteli ympärilleen
niinkuin jotakin etsien, kumartui ja vilkaisi sängyn allekin.
Huomattuaan siellä viinapullon hän kallisti sen suusta muutamia pitkiä
kulauksia, asetti pullon paikalleen, sanoi vaistomaisesti: "kiitos!"
ja suutaan tyytyväisenä maiskutellen poistui yhtä hiljaa kuin oli
tullutkin.

Heikiltä pääsi tahtomattaan nauru niin haudantakainen, että Anni
kamarissaan hätkähti. Naurunsa välittömäksi jatkoksi hän sai niin
ankaran yskän kohtauksen, että oli nikahtua.

— Ne ovat saattaneet pitää tuota peliään ties kuinka kauan — kun sitä
ei enää koirakaan hauku.

Hän otti pullon ja harmissaan kaatoi kurkkuunsa ryypyn toisensa perään,
kunnes vihdoin nukkui humalaansa.

       *       *       *       *       *

Aamulla kamarista tultuaan Anni läheni sairasvuodetta hiukan arkaillen
kuin rikollinen. Mutta kun Heikki ei ollut asiasta tietääkseenkään,
arveli Anni hänen yöllä vain hourineen. Ehkäpä Heikki ei ollut nähnyt
ei kuullut koko tapausta.

Ja olkoon, jos...!




XII


Tuli taaskin ilta. Tuvassa ja kamarissa lienee jo nukuttu, mutta Heikki
sängyssään katseli eteisen kattoon, raskaitten ajatusten laahustaessa
kuin siipirikot linnut.

— Että ne voivat olla _niin_ sydämettömiä — kuolevalle miehelle.
Etteivät nyt malttaneet edes niin kauan odottaa kuin tässä vielä henkeä
on. Tuomoa saattaa kyllä ymmärtää: hänellä on kostonsa. Vaan että
Anni... Annikin... Ja tämän tähden minä olen soita ojittanut ja taloa
ja pytinkiä puuhaillut — että hän, talon tytär, kehtaisi vieraalle edes
kotinsa ilmoittaa: sieltä ja sieltä ollaan — Töyrylän talon emäntiä. Se
siinä alkoi jo oloonsa mukautua, koetti välimmiten olla ystävällinen
ja helläkin. Mutta toisöinen tapaus puhalsi sumun silmistäni: se
hellyys olikin vain silmieni lumeiksi, puhdas lakana likaisten jälkien
peitteeksi... Tuntuu tuolla rinnassa taas niin haikealta, että ihan
itkuksi tuppaa — samanlaiselta kuin silloin Annin aitan rapulla
seistessäni, sormus kämmenellä... Oh!... tämä on pahempaa. Mutta en
uikahda. En salli heille sitä iloa,- että saisivat nähdä, kuinka minä
tämän tähden kärsin. Jaksaisin tästä kävellä metsiin, Hitonhaudalle ja
Piilolammelle. Siellä yksinäisillä poluilla ajatus ehkä selviäisi —
täällä kiertävät kuin haavoitetut jänikset yhtä ainoata ympyräänsä —
verisin jäljin.

Katse luisui katosta alas seinälle, missä riippui vyö tuppineen ja
puukkoineen.

— Entä jos?... Jumaliste!... Ei, ei!...

Hän kauhistui sitä ajatusta ja harasi vastaan, mutta toiselta puolen
se kiehtoi ja veti puoleensa vastustamattomalla voimalla. Hän nousi
vuoteeltaan ja sänkynsä laidasta kiinni pidellen horjutteli vyönsä luo
ja veti puukon tupesta ulos.

Päästyään jälleen peiton alle hän ojensi puukkoa pitävän kätensä
ylös. Rohdinpaidan avosuinen hiha valahti alas olkapäälle, ja koko
käsivarsi esiintyi kaameassa alastomuudessaan. Ohkaisten luitten ja
pingoittuneiden jänteiden päällä oli vain kellahtava nahka, josta
suonet pistivät räikeästi esiin kuin siniseksi värjätty verkko.
Sormiluut puristivat puukon päätä, jonka pitkä terä käden kera
vavahteli, välkähteli.

— Kyllä... kyllä... siinä kädessä... vielä sen verran... voimaa on...
kuin tarvitaan.

Anni ilmestyi kamarin ovelle.

"Puhuitko sinä? Puuttuuko jotakin?"

Heikki ei aluksi vastannut mitään. Peittonsa alla hän painoi puukon
terän olkipatjan läpi, niin että kärki kävi kiinni sängyn pohjalautaan.

"Tulehan tänne likemmä", hän sanoi niin ystävällisesti kuin voi.

"Mitä varten?"

"Olisi sana sanottavana."

"Kuulen minä tännekin; en minä kuuro ole."

"Vaikka et — tulehan kuitenkin."

"Mitä varten?"

"Antaisit suutelon — minullekin."

Anni naurahti pilkallisesti.

"Sinullekin?... sinihuulelle... kuolleelle."

"Annoithan sinä sille miehellekin toissa yönä — vai joko lie kolmas.
Kuka se oli se mies?"

"Niinkuin et muka tietäisi."

"Sanohan kuitenkin."

"Alatalon renki Tuomo se oli, jos tietää tahdot."

"Vai Tuomo."

"Entä sitten vaikka olikin."

"Eipä — eipä mitään sitten."

"Omat kai minun huuleni ovat", sanoi Anni kuin puolustuksekseen.

"Omasipa ovat... Vaan voisit sinä ainakin antaa pullon tuolta sängyn
alta. Kuivaa kurkkua, ottaisin ryypyn."

"Saathan sen, ystäväsi. Suutele sitä ja makuuta vieressäsi."

Kumartuessaan pulloa ottamaan Anni sattumalta vilkaisi sairaan
kasvoihin, hätkähti, oikaisihe ja peräytyi pari askelta. Hän oli nähnyt
palavat silmät kuin tuliset hiilet kiilumassa syvällä kuopissaan ja
käden tavoittavan liikkeen peiton alla. Heikki muistutti petoa, joka on
hyökkäämäisillään saaliinsa kimppuun. Hänen huohottava hengityksensä
oli lyhyttä ja katkonaista, ja hiki kihosi otsalle. Anni seisoi kuin
naulittuna paikallaan. Aikoiko Heikki kietoa kätensä hänen kaulalleen
vai antaa niskaan surmaniskun?

"Mitä sinulla oikein on mielessä?" hän viimein kysyi.

"Ei mitään erityistä."

"Aioitko sinä lyödä minua, vai...?"

"Lyödä?... Tuleeko siitä tolkkua lopultakaan?"

"Mistä?"

"Siitä pullon antamisesta."

"Odota!"

Anni poistui kiireesti, ja kamarin ovi rapsahti säppiin sisäpuolelta.

Otettuaan ryypyn Heikki työnsi pullon sängyn alle niin syvälle, että
sitä saadakseen oli pakko kumartua polvilleen. Sitten hän jälleen
asettui peiton alle, puukko kourassa, silmät oveen luotuina.

Hänen ei tarvinnut kauan odottaakaan, kun ulkoa kuului askelia, puukon
terää työnnettiin oven raosta sisään ja hakaa nostettiin varovasti
ylös. Heikki tunsi nytkin vähän veren pakenevan kasvoiltaan, mutta ei
pelosta, kuten ensi kerralla. Askeleet lähestyivät ja pysähtyivät...
Ehkä se nyt jo mennessään ryypyn ottaa, kun tietää pullon olinpaikan.
Käsi peiton alla puristi puukon päätä niin, että vapisi...
Kumartuukohan?... polvistuukohan?... Hetkistä myöhemmin kuului avaimen
rapinaa, sen jälkeen hiljaista koputusta kamarin ovelle.

"Kuka siellä?" kuului Annin ääni.

"Minä se vain olen."

"Kuka minä?"

"Minä vain — Tuomo... Avaahan ovi."

Ovi avautui ja ummistui.

"Ei kumartunut, saatana... Vaan ehkä se ottaa ryypyt vasta palatessaan,
lähtöryypyt... Onneksi olkoon!"

Heikki päätti valvoa ja odottaa Tuomoa tarvitessa vaikka aamuun
asti. Mutta vaikka kosto kiihoitti, voitti kuitenkin väsymys heikot
voimat, ja hän vaipui puoliunen tapaiseen horrostilaan. Kuinka kauan
lienee maannut niin, kun hän taas oli kuulevinaan askeleita ulkoa.
Puoliavoimin silmin hän näki kuin usvan läpi, kuinka eteisen ovi, jonka
Tuomo oli jättänyt hakaan sulkematta, avautui ja sisään astui vanha
mies, yllä harmaa takki, virsut jalassa. Hänellä oli pattisauva kädessä
ja paperiin kääritty pieni mytty kainalossa, riippuvista hetuleista
päättäen musta silkkiliina.

Isä... isä-vainaja! iski Heikin mieleen. Hän muisti arkun naulat ja
soittamatta jääneet sielukellot. Niistäköhän se nyt tuli tilille
vaatimaan.

Vanha mies näytti epäröivän, seisoi hetken neuvottomana ovensuussa ja
katsoi sairaaseen kuin anteeksi pyytäen. Viimein hän asetti sauvansa
pystyyn ovensuunurkkaan, niistää pihautti nenäänsä sormien välissä,
sipaisi pari kertaa housujaan, pari kertaa harmaata tasatukkaansa
korvallisella, ja kävi kiinni tuvanoven ripaan. Käsi vavahti kerran,
pari — vavahutti vanhuus, vavahutti syvä mielenliikutus.

"Noh", puheli itsekseen. "Ei nyt hullumpaa."

Hän irroitti kätensä, mietti hetkisen, työnsi sormikoukun poskeensa ja
kaivoi sieltä tupakkamällin kuin tikka hongan kuolosta toukan. Asetti
puruksen akkunalaudalle eteisen oven päälle.

"Otanpahan tuosta tullessani."

Hän sylkäisi suustaan loput rouheet, pyyhkäisi takin hihalla huuliansa
ja astui tupaan, musta silkkiliina kainalossa.

Heikki ei jaksanut herätä täysin valveille. Puolitajuisena hän kuuli
tuvasta yskähdyksiä, hiljaisia, varovaisia, sitten yhä kovempia.

"Onko se... voi-voi... onko se — kuka?" kuuli Heikki äitinsä
hätääntyneitä, katkonaisia ääniä.

"No-no, no-no", rauhoitti mies. "Henna nukkuu, makaa pois vain."

"Sus siunatkoon! sus kolmasti!... Oikein säikähdin. Onko nyt jo —
päivä? En kuolemakseni ole ennen näin myöhään... Vai iltaako tämä on
vasta?"

"Ehehe, ehehe, ilta-iltapuoltapa taitaa olla, iltapuolta vasta...
Poikkesin katsomaan."

"Kyliltäkö sitä ollaan kulkemassa vai kotoako varsin?"

"Kotoapa varsin."

"Ihanko sitä on työnnytty yön selkään jantussa jaloin?"

"Ihanpa läksin jantuksiinsa."

"En ole kerinnyt — Israel istuu, painaa puuta — kerinnyt kuulumisiakaan
kysellä... Vai ihan nimen niettuun on lähdetty... Kuuluuko sitä mitä
kiireelle kerrottavaa?"

"Kysyy häntä kurjelta, jolta tuo naaraan puoli on ammuttu ja pojat
lentäneet taivaan tuuliin, yksi yhtäänne, toinen toisaanne — joka
tuossa rämeellä tyhjän pesänsä partailta nokkasee karpalon sieltä,
toisen täältä henkensä pitimiksi — kysäsee, mitä tuolle mahtaa kuulua."

"Yksinäistä se on yksinäisen — hohoijaa!... Siihenkö se nyt vääntäypi
sängyn laidalle?"

"Siirtyyhän hivenen syrjemmälle... Yksinäistä ja autiota."

"Menen vieläkin kurkeen. Voihan olla niitäkin, joilta tuo koiraan puoli
on ammuttuna ja ainoa poika tuossa lähtemäisillään, kuolemaisillaan."

"Voihan olla, voipi. Ja viisaasti tekisivät, jos yhteen lyöttäysivät,
ratompi olisi olo kummallakin."

"Ratompipa toki tavallaan. Vaan eipä se ole Israelkaan vielä kurkeansa
löytänyt sen ammutun tilalle. Ei taida olla kaipuuta?"

"Kaipuuksi se lyöpi, varsinkin näin kevään tullen. Tuossa kun katastaa
noidenkin varisten vaapsahtelemista, pelehtimistä ja huushollia, niin
se oikein sydänalassa etoo ja tuntuu tämä oma olo vielä ontommalta. Se
on tuo Luoja luomispäivänä viisaudessaan niin säätänyt, että sitä ei
ole tuon luontokappaleenkaan hyvä yksin olla."

"Saati ihmisen, joka on luomisen ruunu."

"Saati ihmisen... Olen minä sitäkin ajatellut, että jos passaisi
Hennan... tuota... jos ehkä passaisi, niinkuin..."

Ei vastausta.

"Näkyy tuo Heikki olevan jo henkihieverinä, niin aprikoin asiaa
siltäkin kantilta, että — se kun on eteenpäin elävän mieli — olisi
tässä ehkä tarpeen miehinen mies... Jos tuo muuten passannee."

"Sitä on terveyden lahjaa vielä Israelilla?"

"Onhan terveyttä, Jumalan kiitos, on. Se kyllä kihti tuota vasenta
lonkkaani rämsyilmoilla repii ja retostaa, vaan olisi tuossa omituinen
hieroksija, niin saattaisi kuontua vielä siitä terveeksikin. On tuo
Kaisa hierojaksi vähän liian kovakourainen... ja se siinä hieroessaan
tuppaa muutenkin liiemmäksi nipistelemään ja kutittelemaan."

"Vaikka on ihminen uskovaisten kirjoissa."

"Vaikka on kirjoissa."

"On tainnut Kaisa rakastua, taitaa mieliä Israelia omakseen."

"Rakastuakin on tainnut... ja mitäpä hän mielinee. Vaan en huoli
hänestä minä."

"Menen vielä äskeiseen. Joko se siihen muuttaisi päätä pahkaa hengen
heitolle, vai sitten vasta, kun tuo on tuosta korjattu?"

"Kamansa ja kamppeensa nuo kerinnee tuoda myöhemminkin, vaan sitä olen
ajatellut, että seurakunnan tietoon olisi saatettava välemmiinsä tämä
yhteinen aikomuksemme. Saattaa Heikki tuosta piankin kuolahtaa, ja se
kun on kirkkomaan multaan vietävä, niin olisi siinä yksi tie, kaksi
asiaa, ja pitäisi siinä häät ja hautajaiset yksin tulin."

"Eiköhän se yhtäkaikki olisi liian hätäistä ja sopimatonta. Mitä siitä
sanoisivat ihmisetkään?"

"Eikö nuo lie kahden kauppoja nämä... Olisi minulla täällä pöydällä
vähän" — Heikki kuuli askeleita ja paperin rapinaa — "olisi tällainen.
Tuon kun Henna sitaisee päähänsä, niin ei tarvitse hävetä, vaikka
astuisi itsensä rovastin eteen."

"Minulleko se tämän?"

"Jos tuo kelvannee."

"Oikeinko se on sen minua varten ostanut?"

"Annastiina-vainajaa vartenhan se on alunperin niinkuin ostettu, vaan
sillä on nyt Annastiinalla toiset päähineet ja toiset antajat."

"Toisetpa toki tavallaan."

"Ajattelin, että jos tuo ehkä kihloiksi kelvannee."

"No sei... vai kelvannee? Hetulaniekka tällainen — liiankin korea
vanhalle. Lieneehän tuota lupa päähänsä koettaa?"

"Henna koettaa pois vain."

"On se toki markkoja maksanut?"

"Kuusi hopearuplaa."

"Sitä siihen aikaan ruplissa räknäiltiin?"

"Ruplissapa ruplissa — ruplissa ja riikin taalareissa."

"Oikein korvissa kahisee."

"Se siinä silkissään näyttää nätiltä ja hempeältä kuin nuoret tytöt —
heh!"

"Oikeinko se aikoo halata?"

"Hatistammahan hivenen."

"No te-eeviä ‒ ‒ ‒"

Kun Heikki aamulla heräsi, olivat molemmat öitsijät jo tipotiessään.
Mutta pattisauva oli unohtunut eteisen nurkkaan, ja Israelin
tupakkamälli kiilteli akkunalla auringon paisteessa kuin iso musta
sittiäinen. Hän nousi sängystään, hoippui vyönsä luo ja painoi puukon
tuppeensa.




XIII


Heikki muisti tuskin ainoatakaan Korvenkylän torppakulmalaista, joka
ei olisi käynyt häntä katsomassa ja hyvästelemässä hänen heikomman
sairautensa aikana. Melkein aina oli sängyn vieressä tuolilla joku
istua könöttämässä. Nämä käynnit olivat hyvin rasittavia sairaalle,
mutta kun tapa oli sellainen, ei hän voinut muuta kuin alistua siihen.
Miellyttävimpiä olivat ne kävijät, jotka puhuivat vain jokapäiväisistä
arkiasioista. Heidän kanssaan saattoi virkeimpinä hetkinään antautua
rattoisaan keskusteluunkin ja unhottaa hetkeksi raskaan kohtalonsa.
Lyhyin vastaväittein hän kuunteli uskonasioista puhujia, mutta kaikkein
sietämättömimpiä olivat nuo äänettömät ruumiinsa nuokuttajat ristityin
käsin. Heidän sanattomasta mykisemisestään ja huokailemisestaan saattoi
kyllä arvata, mitä he hänestä ajattelivat ja mitä takanapäin puhuivat.

Oli kuitenkin yksi — Lohi-Lassi — joka ei ollut käynyt kertaakaan
katsomassa. Ja Heikin mielestä hänellä oli syytäkin pysyä poissa.
Lassi oli ammattikalastaja, ja terveytensä päivinä Heikki oli myös
ahkera, vaikka jokseenkin huono-onninen kalamies. Kerran hän silkasta
kateudesta oli repinyt siekaleiksi Lassin uuden kalliin lohiverkon.
Mitä muuta Heikki lienee elämässään tehnytkin tai tekemättä jättänyt,
ei hänen tuntoonsa ollut jäänyt sanottavaa mielenkannetta. Mutta _tämä_
teko, niin vähäpätöiseltä kuin se voi näyttääkin, oli matona jäytänyt
hänen tuntoaan vuosikausia. Se oli järjetön ja ruma teko, ja hän oli
siihen _yksin_ syypää. Lassi ei ollut koskaan hypännyt hänen nenälleen
eikä asettunut poikkipuuna tielle. Hän oli joskus tavatessa aikonut
käydä tunnustuksillekin, mutta aina kun käsi käski, toinen kielsi.
Kuitenkin hän aina askelten ulkoa lähestyessä toivoi, että ne olisivat
Lassin askeleita, mutta yhä oli tulija joku toinen.

Päivä päivältä vieraitten käynnit harvenivat, ja lakkasivat viimein
melkein kokonaan. Sairas oli nähtävästi jätetty oman onnensa nojaan,
kun oli tehty kaikki, mitä oli voitu hänen hyväkseen.

Koetettiin sentään vielä viimeistä keinoa. Vastoin Heikin tahtoa ja
hänen tietämättään haettiin pappi kovaa sydäntä pehmittämään. Mutta
vaikka nuori pastori puhui kauniisti ja liikuttavasti, eivät hänen
sanansa tehneet sairaaseen toivottua vaikutusta; päinvastoin hän näytti
kärsimättömältä. Tehden tästä oman johtopäätöksensä kysyi pastori,
oliko sairaalla jotain vaivaa tunnollaan, jotain kahdenkeskistä
tunnustettavaa.

"Minulla ei ole pastorille mitään tunnustettavaa", vastasi Heikki.

— Saattaa olla ujoutta, — ajatteli pastori ja pyysi läsnäolijoita
hetkeksi poistumaan, jolloin nämä vetäytyivät tupaan, jääden ovensuuhun
seisomaan. Henkeä pidättäen, kaulat kurkollaan he siinä kuuntelivat
sykkivin sydämin — Kaisan korva ovessa kiinni. Hetki tuntui kammottavan
juhlalliselta. Tuntui kuin tuolla oven takana, "salauksen alla", josta
kuului vain hiljaista puheen hyminää kuin haudasta, nyt ratkaistaisiin
Heikin tuleva kohtalo. Mitä salaista hänellä mahtanee olla papille
tunnustettavaa? Ovi liikahti kerran, pari, ilmestyi pieni rako, ja nyt
saattoi kuulla jo paremmin.

"Ehkä Heikki — Heikkihän teidän nimenne on?"

"Heikki."

"Ehkä Heikki kuitenkin tahtoisi keventää sydäntään tunnustamalla, jos
on mitä raskauttavaa omallatunnolla."

"Minä jo äsken sanoin, että minulla ei ole pastorille mitään
tunnustettavaa."

Hetken vaitiolo.

"Kertoi vaimonne äsken kamarissa, että olette ollut hänelle paha,
kerran aikonut lyödäkin — jolloinkin yöllä. Ettekö te tunne mitään
soimausta tästä?"

"En."

"Ettekö tiedä ja ole sanasta lukenut, että miehen pitää rakastaa
vaimoansa niinkuin omaa itseänsä?"

"Vaikkako ei vaimo rakastaisikaan miestänsä?"

"Niin... vaikkapa ei."

"Ja vaikkako akka pitäisi yhteyttä toisen miehen kanssa?"

"Hm... niin... kyllähän se vähän... Pitäisi kuitenkin voida."

"Ei voi."

Vaitiolo.

"Minulle kerrottiin myös, että olette nauttinut väkeviä — väliin
liiemmäksi.

"Paljon siellä kamarissa on pastorille kerrottukin... Vaan entä sitten?
Omaani minä olen nauttinut. Vai eikö suotaisi köyhälle työmiehelle
sitäkään pientä iloa? Ja ryyppääväthän herratkin, oppineet — nehän ne
vasta ryyppäävätkin, saati tyhmä talonpoika... Täällä metsissä on vähän
iloja."

Nuori pastori muisteli juuri päättyneitä ylioppilasaikojaan
pääkaupungissa.

"Niin, eihän täällä korvessa taida suuria iloja olla.

"Ei."

"Kuulin, että Heikki on syytellyt kiertäin kaartain Luojaansakin, kun
terveys otettiin eikä ole kaikki mennyt mieltä myöten."

"Terveys?... En minä ole _siitä_ ketään syytellyt — mikä on mennyt, se
on mennyt... Vaan jos niin, että Luoja — niin miksikä sitten toiselle
annetaan, toiselta otetaan. Ja eikö ollut ketään joutilaampaa ja
laiskempaa ja rikkaampaa makaamaan?

"Herran tiet ovat tutkimattomat... Heikki ei kai sitten ole tehnyt
elämässään mitään sellaista, josta tuntisi katumusta?

"Ei... tai kyllähän... Mutta se ei kuulu pastorille.

"Mitä se olisi?"

Kaulat tuvan oven takana kurkoittuivat entistä pitemmiksi.

"Onpahan muuan minun ja Lohi-Lassin keskinen asia."

Tuvan ovi vedettiin hiljaa kiinni kuin pettyneinä. Joku sanoi:

"Pojan näkyy olevankin koulunkäynti kesken vielä. Vaan olisi rovasti
itse, niin... Se kun ukko nuijii lain moukarilla, niin pehmyttä
pitää tulla jälkeä, vaikka olisi sydän kalliota... Mutta tämä ei kun
luikertaa myötyriään, minne toinen vie."

Sen oli kyllä huomannut pastori itsekin. Tyytymättömänä hän läksi
kotimatkalleen — tyytymättömänä niin sairaaseen kuin itseensä.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuvarhaisena, muutama päivä pastorin käynnin jälkeen, oli
Heikki unimielissään kuulevinaan omituisen läiskähtävän äänen, niinkuin
märällä vaatteella olisi voimakkaasti lyöty lattiaan. Herättyään
hän näki Lassin istuvan porstuan penkillä ja toivottavan hyvää
huomenta. Heikki katsoi aluksi epäluuloisesti vanhaan kalastajaan,
kuin tunnustellen, missä mielessä hän oli tullut. Miehet eivät olleet
ehtineet vielä keskustelun alkuun, kun lattialta kuului uusi voimakas
läiskähdys ja joku tumma esine kimmahti ylös ilmaan.

"Lohi!" pääsi Heikiltä heikko, tuskin kuuluva huudahdus, ja hän
kohoutui vaivoin istualleen vuoteessa.

"Sepä se onkin ensimäinen loheni tänä kesänä", sanoi kalastaja. "On
tehnyt mieleni käydä sinua katsomassa, mutta kun köyhällä ei ole
ollut mitään tuomista, niin on ollut mielelleni raskasta lähteä ihan
tyhjinkin käsin. Sattui nyt viime yönä tuo kiiski käymään verkkooni,
niin pistin sen kainalooni ja tulin rannasta suoraan tänne. Eihän se
häävi — kalaahan kala on, ja rikkaammilla nuo lie sairaalle paremmin
suun mukaiset tuomiset. Mutta minulla kun ei ollut muutakaan, niin toin
edes tuon."

Heikin epäluulo ei ollut hälvennyt vielä. Ehkä Lassi tahtoo kostaa
tällä tavalla — koota tulisia hiiliä pään päälle. Kuitenkin hän kiitti
kalastajaa ja kysyi lohen hintaa.

"Ei se mitään maksa", sanoi Lassi. "Ajattelin, että tuon kun Anni
voissa käristää, niin ehkä saisit jonkun suupalan menemään alas."

"Lahjaksiko se Lassi tämän toi?"

"Liekö tuo nyt mikä lahjakaan tuommoinen — mutta maksua en ota."

Heikki sai taistella hyvän aikaa, ennenkun sai suustaan:

"Minä... minä revin teidän verkkonne... siellä koppelissa...

"Ole muistelematta turhia, niistä ei mitään", keskeytti Lassi jyrkästi
ja huitaisi kädellään ilmaa, niinkuin hän olisi tahtonut kerrassaan
katkaista keskustelun siitä asiasta.

Heikki tuijotti pitkään ja terävästi Lassiin kuin tunkeakseen katseensa
hänen lävitsensä. Sitten hän hitaasti käänsi silmänsä poispäin,
ja hänen päänsä alkoi hiljaa vavahdella. Väliin hän sai ankaria
suonenvedon tapaisia nytkähdyksiä, jolloin yläruumista veti kokoon,
silmät ja huulet pusertuivat tiukasti kiinni ja kädet puristuivat
nyrkkiin, ikäänkuin hän olisi taistellut jotakin näkymätöntä vastaan.
Hiki kihosi otsalle, ja terävän nenän huippuun alkoi kasvaa kirkas
vesitippa, kieppui siinä aikansa ja tipahti peitolle. Viimein hän
päästi pitkän, syvän huokaisun, niinkuin raskaan työn suoritettuaan,
pyyhkäisi paitansa hihalla hikeä otsaltaan, hervahti väsyneenä
vuoteelle ja näytti heti vaipuneen syvään uneen.

Kuultuaan puhelua tulivat äiti ja Anni myös eteiseen. Huomattuaan
lattialla kuolleen lohen sanoi mummo:

"Lohi!... nyt ei ole Heikin lähtö kaukana... Heikillekö se Lassi tuon
on tuonut?"

"Heikillehän minä sen niinkuin toin."

"Kiitos vaan. Mutta kyllä ne on jo syöty Heikin syömiset — kun nyt tuon
antoi."

Sairaan hengitys oli lyhyttä ja katkonaista, pysähtyen väliin kokonaan.
Sierainten ohuet pielet vuoroin litistyivät aivan väliseinään kiinni,
vuoroin laajenivat kuin hengästyneen hevosen sieramet. Viimein hän
alkoi mykistä kuin heräävä, ja sormet hypistelivät peittoa.

Huulet vetäytyivät onnelliseen hymyyn, ja hän alkoi hourailla.

"Kurkisuo... joo... heinällä... laidasta laitaa... Onhan... tätä
tässä... pytinkiäkin... Ottakaahan — Kantola... ja te muutkin...
isännät... Kippis... Ottakaa... rovastikin... Joo... tässä vähän...
tupaan tulijaisia..."

Äkkiä Heikin silmät, joissa oli luonnottoman kirkas loiste, levähtivät
selkiselälleen ja pälyivät kummeksien ympäri huonetta kuin oudossa
paikassa. Viimein ne pysähtyivät äitiin, ja huulet liikkuivat, niinkuin
hän olisi tahtonut sanoa jotakin. Äiti kallisti korvansa Heikin suun
eteen.

"Mitä se sanoo?" kysyi Anni.

"Mitä sanonee — en saa selkoa. Koeta sinäkin, jos kuulisit paremmin
nuorilla korvillasi."

Heikki käänsi päänsä seinään päin, ja Anni vetäytyi mummon selän
taakse, kurkoitellen hänen olkansa yli sänkyyn kuin varkain.

Kuolevan hengitys hiljeni ja harveni yhä. Sieramet aukenivat ja
supistuivat kuulumattomasti kuin kuolevan kalan kiduskannet. Viimein
avautui raollaan oleva suu hitaasti ammolleen ja lupsahti äkkiä ja
kuuluvasti kiinni kuin lukkoon, ja huulet puristuivat tiukasti yhteen.

Äiti ja Anni kumarsivat päänsä alas, ja Lohi-Lassi otti lakin päästänsä.




XIV


Eräänä aamuna Heikin hautajaisten jälkeen olivat Töyrylän molemmat
lesket kahden tuvassa. Anni peräpenkillä istuen souti lastaan, ja mummo
kutoi sukkaa sivupenkillä. Koko aamuna he eivät olleet vaihtaneet monta
sanaa keskenään; olivat vain istuneet ajatuksissaan ja vilkuneet ulos,
kumpikin akkunastaan.

Kuolemantapauksen aiheuttama hiukan alakuloinen mieliala oli jokseenkin
pian mennyt ohi, ja Annissa oli taas herännyt entistä keikailemisen
halua. Mikäli vähät varat sallivat oli vaatteisiin alkanut jälleen
ilmaantua halpa-arvoisia rimsuja ja nauhoja ryssien laukuista.
Avioliiton aikuinen ruokoton tukka alkoi silitä ja kiiltää, ja tumman
palmikon jatkona heilahteli leveä punainen nauha. Hän seisoi usein
pitkät ajat kamarin seinällä riippuvan pienen kuvastimen edessä kampa
kädessä, eikä unhottanut koskaan ohi mennessään vilkaista siihen. Annin
peilaileminen ei enää johtunut niin paljoa itsensä ihailemisesta kuin
varmistumisen halusta, oliko hän vielä nuori ja kaunis.

Otettuaan kerran kuvastimen himmeävaloiselta seinältä ja tarkattuaan
kasvojaan akkunan edessä kirkkaassa valossa hän säikähti niin, että
kuvastin oli pudota kädestä. Silmien ympärillä oli syviä ryppyjä, ja
ohimoilla kiilteli valkoisia hiuksia mustien joukossa.

"Sunatkoon!... Tuohan on jo vanha akka", hän huudahti kuvalleen.

Mutta hän ei tahtonut vielä olla vanha. Rypyille ei voinut mitään,
mutta harmaita hiuksia ei saanut huomata kukaan — varsinkaan Tuomo.
Niiden etsiminen ja nyppiminen olikin tästäpuolin hänen peilailemisensa
varsinainen syy. Mutta vaikka ne oli saavinaan tyyten kitketyksi,
löytyi uusia aina seuraavalla kerralla.

Näistä aikaisen vanhuuden merkeistä huolimatta käyttäysi Anni raisun
iloisesti, lauloi, hypähteli, pyörähteli kuin kahleistaan vapautunut
vanki. Hän ikäänkuin tahtoi täten korvata avioliitossa kuluneet
kuolleet vuodet. Toisinaan hän taas ilman huomattavaa aihetta tillahti
itkemään.

Vaikka mummo sai tehdä yksin melkein kaikki raskaammat kotiaskareet,
lypsää lehmät, lämmittää saunat, antoi Anni kuitenkin hänen
peittelemättä tietää, että mummo oli nyt liikaa, että hän tekisi hyvin,
jos alkaisi katsella itselleen olinsijaa muualta. Mummo ei huolinut
häntä suurin vastustella. Joku selvyyshän tähän sekamelskaan täytyi
tulla. Mutta hän odotti kärsivällisesti aikaansa.

Aikaisemmin oli Kantolan isäntä lähettänyt sanan, että hän tulee
Töyrylään asioille silloin ja silloin, ja kun asia on tärkeätä, on
leskien välttämättä oltava saapuvilla. Isännän tulosta oli mummo
toimittanut tiedon Israelille ja Anni Tuomolle. Määräpäivä oli tänään,
ja odotettuja vieraita lesket nyt akkunoistaan tähystelivät.

Naisten juuri aamiaiselta päästyä kuului eteisestä kolinaa, ja sisään
työntyi kumarassa Halla-ahon Israel, pattisauva kädessä ja säkki
selässä.

"Hyviä huomenia, hyviä huomenia", tervehti hän.

"Jumal' antakoon... ja terve tulemasta", sanoi mummo ja kiiruhti
auttamaan vaarin selästä säkkiä, jonka nosti penkille.

"Onpa siinä painoa. Ukko-rukka — kun nyt tuommoisen tarakan",
surkutteli mummo.

"Otin vähän kamppeitani mukaan", sanoi Israel, istui penkille ja pyyhki
hikeä otsaltaan. "Uhhuh."

Annin suupielissä karehti ivallinen hymy.

"Minnekäs se vaari nyt on kulkemassa — säkkineen?" kysyi hän.

"Eipä tätä etemmä, eipä etemmä", vastasi vaari. Mummoon kääntyen hän
kysyi:

"Se ei taida tämä Anni tietääkään?"

"Kyllä se tietää."

"Miksikä se sitten kysyy?"

"Muuten se, ilman se aikojaan."

"Mummo ja minä olemme aikoneet tässä taloksi ruveta", selitti Israel.
"Kun nyt se Heikki kuoli, niin on tässä tarpeen miehinen mies."

"Miiehinen miies", venytteli Anni itsekseen, ja sanoi sitten
kuuluvammin:

"Vai niin... vai taloksi. Vai Israel tähän nyt isännäksi... Minun kai
on sitten lähdettävä liesuun lapsineni?"

"Kyllähän hyvä sopu tilaa antaa — jos muuten passannee", sanoi vaari.

"Etteköhän, vaari-kulta, ottaisi minua piiaksenne", jatkoi Anni
ivailuaan. — Missä se kuhnus kähnii, kun sitä ei jo ala kuulua —
kivahti hän heti itsekseen ja vilkaisi akkunasta ulos.

Samassa astuikin Tuomo tupaan, olalla mutainen lapio, jonka pani
pystyyn uuninsoppeen.

"Hulttio mieheksi se Heikki", virkkoi hän ensi sanoikseen. "Tulin
tuolta Kurkisuon kautta, ja kun siellä katselin tulevia työmaitani,
niin mitäs löysin? Joo, tuon lapion ojan pohjasta... Näkyy, että tässä
töllissä on isäntä tarpeen."

"Isäntä, isäntä on tarpeen", myönteli vaari.

"Se kuuluukin nyt Israel tulevan Töyrylään isännäksi", sanoi Anni
entiseen tapaansa. "Ottaisit vaarilta renginpestin — minä tässä jo
piian paikkaa pyytelin."

"Israel?"

"Niin, niin — Israel ihan. Taidetaan tässä saada häitä kaksittainkin."

"Vai Israel?... Ei ole tainnut vaari kuulla, että minä menen naimisiin
Annin kanssa?"

"Olen minä vähän semmoista horinaa maailmalta kuullut. Mutta mitä se
koskee tähän torpan asiaan?"

"Katsotaanpa vähän sitä pykälää" sanoi Tuomo. "Eikö Israel tiedä, että
vaimo perii miehensä — vaimo ja hänen lapsensa. Tässä tapauksessa ovat
siis Anni ja hänen lapsensa lailliset perilliset ja perivät yhdessä
kaiken vainajalta jääneen omaisuuden. Eikö Israel, vanha mies, tunne
lakia sen vertaa?"

Israelin käsi kohosi vitkaan korvalliselle, ja hän loi kysyvän katseen
mummoon kuin apua pyytäen.

"Lakia?" jämäsi mummo. "Eero-vainaja ja minä olemme tämän torpan
kyhänneet kylmään korpeen. Meidän käsiemme työtä on kaikki, mitä tässä
näkyvää on — Heikki-vainaja ei vielä ehtinyt tehdä juuri muuta uutta
kuin kaivaa jonkun ojan tuonne Kurkisuolle. Anni taas ei ole torpan
hyväksi tikkua ristiin kääntänyt — ei muuta kuin ollut hävittämässä...
Ja sinä? Mitä sinulla ventovieraalla täällä on tekemistä? Siinä on
sinulle lakia.

"Siinä on sinulle lakia" toisti vaari.

Asiasta yritti sukeutua tiukka sananvaihto, mutta se keskeytyi, kun
tupaan tuli Kantolan isäntä lautamiehen kanssa. Viimeksi mainitun
mukanaolo vaikutti tuvassa olijoihin niin hämmästyttävästi, että
he tuskin huomasivat vastata isännän tervehdykseen. Onko tässä
tietämättään tullut tehneeksi jotain pahaa, kun nyt isäntä tuli
lainmies mukanaan? Hämillään näyttivät tulijatkin olevan. Ei tahdottu
päästä puheen alkuun kummaltakaan puolen, töllisteltiin vain toisiaan
ja ryähdeltiin neuvottomina. Viimein Annin päähän iski ajatus: Kantola
se lopultakin kykenee torpan omistusasian ratkaisemaan. Voittaakseen
tämän puolelleen hän tekeytyi hyvin kohteliaaksi, pyyhkäisi rääsyllä
penkkiä ja sanoi mairittelevalla äänellä:

"Istukaa, hyvät vieraat. Minä tässä kiehautan kahvia, niin ryyppäätte
edes kupin kuumaa.

"Kiitoksia vaan. Mutta kyllä minun täytyy tällä kertaa sanoa, niinkuin
sanoi aikoinaan hurskaan Aaprahamin palvelija.

"Mitenkäs se Aaprahamin palvelija sanoi? kysyi Anni leikkisällä äänellä.

"Hän sanoi — on kai Anni sanasta lukenut — sanoi: En minä syö,
ennenkuin olen puhunut asiani."

Isäntä nyökkäsi lautamiehelle, joka muutaman kerran virallisesti
rykäistyään alotti:

"Niin. Tämän Kantolan isännän käskystä ja lain nimessä annan minä
teille laillisen häätökäskyn. Ensi pyhäinmiesten päivään mennessä on
teidän muutettava ja huoneiden oltava tyhjät."

Se tuli aavistamatta kuin salaman isku. Isoon aikaan ei puhuttu puolta
sanaa.

"Niin", sanoi isäntä kuin selitykseksi. "Olen myönyt nämä huoneet, ja
pyhäinmiesten päivänä saa ostaja ne haltuunsa ja repiä alas."

"Myöty?... Saunakinko?" kysyi Kaisa, joka uteliaisuuttansa
tyydyttääkseen myös oli luikahtanut tupaan.

"Kyllä ne on myöty kaikki."

"Ei isäntä nyt totta tarkoita?" kysyi mummo.

"Ei minun tapani ole leikitellä tällaisissa asioissa", vastasi isäntä.

"Mutta eihän isännällä liene oikeutta ajaa omistajaa mökiltään noin
vain ilman muuta."

"Omistajaa?"

Isäntä ripusti lasit nenälleen, otti povitaskustaan välikirjan ja luki
saarnaavalla äänellä:

 "Minä Malakias Sakariaanpoika Kantola otan täten Heikki Eerikinpojan
 torppariksi omistamani Kantolan puolen manttaalin perintötalon maalle
 N:o 3 Korvenkylässä Pitkänperän pitäjää ehdoilla kuin seuraa:
 — — — —  — —
 7) Heikki Eerikinpojan kuoltua jää torppa ilman korvausvelvollisuutta
 kaikkine rakennuksineen ja kasvaville viljoineen talon haltuun, jos
 minä Malakias Sakariaanpoika Kantola niin tahdon."

"Ja Malakias Sakariaanpoika Kantola kun taas niin tahtoo", sanoi Tuomo
röyhkeästi, huomattuaan asiansa ajautuneen auttamattomasti karille.

"Tämä asia ei koske Tuomoa", sanoi isäntä jyrkästi.

"Voi-voi... Että missäs tässä nyt olemaan ruvetaan — kun saunakin
revitään?" vaikerteli Kaisa.

"Ja milläs eletään, kun isäntä vie kasvavan viljankin?" huokasi mummo.

"Vanhurskas elää uskosta", tokaisi isäntä, kun ei osannut muutakaan
neuvoa antaa.

"Eipä se näy isäntäkään pelkästä uskosta elävän, koska pitää
viedäksenne viimeinen leipäpala köyhän suusta. Isännän ei sopisi puhua
uskosta, eivät nämä tällaiset teot ole uskovaisen tekoja", sanoi mummo.

"Eivät ne kyllä ole Jumalasta lähtöisin tällaiset teot", vakuutti
vaarikin.

Päästäkseen kiusallisesta keskustelusta kiirehti isäntä lähtöään.

"Niin — ensi pyhäinmiesten päivään mennessä siis... Jumalan haltuun."

Kantolan ja lautamiehen mentyä vallitsi tuvassa alakuloinen hiljaisuus.

"Kontrahti... siinäpä se... Kaiken näköisiä pöllöpäitä niitä on tämän
taivaan kannen alla — minkä se Heikkikin. Mikset sinä ole puhunut
minulle mitään sen höperön tekemästä kontrahdista?" kysyi Tuomo
vihaisena Annilta.

"En minä ole itsekään tiennyt koko kontrahdista, kun Heikki ei siitä
koskaan puhunut... Mutta olethan sinä nyt minun tukeni ja turvani",
sanoi Anni.

"On tässä nyt tietämistä, miten itsekin pääsen leipään käsiksi, kun
tulin sanoneeksi palveluspaikasta itseni irti ja toinen mies on jo
ehditty ottaa tilalleni", sanoi Tuomo ja nakkasi lapion kiivaasti
olalleen.

"Minne sinä sitä lapiota viet?" kysyi Anni.

"Vien sinne, mistä otinkin."

Vieraista yksin jäätyänsä kysyi Israel:

"Ei ole tainnut Hennakaan tietää tästä kontrahdista?"

"En, Israel hyvä, en ole tiennyt."

"Ei kai... eipä kai... Taitaa jäädä sille silmälleen se meidänkin
aikomuksemme — kun nyt tuommoisen rydön teki."

"Siihen kai se lahoaa nyt", huokasi mummo.

"Niin kai... siihen kai... Jos Henna sitten sen — silkin..."

"Silkin?... jaa, niin..."

Mummo haki aitasta paperiin käärityn hetulaniekka-silkin. Antaessaan
sen Israelille hän virkkoi:

"Oikein tämä nyt tuntuu häpeälliseltä. En minä luullut tällä ijällä
enää rukkasia saavani. Mutta onhan nyt koettua sekin."

Pistettyään silkin poveensa kaiveli Israel säkkiään.

"Henna ottaisi tästä virsut — niinkuin muistoksi."

"Kiitoksia. Minä tässä jo Israelille sukkia kudoin. Kun saan valmiiksi,
lahjoitan ne Israelille vastavuoroon."

"Kiitoksia. Ne minä säästänkin kuolinsukikseni — etteivät ihan paljain
jaloin..."

Israel mietti hetkisen, pisti käden poveensa ja otti silkin esiin.

"Kun ajattelen, niin mitäs minä tällä teen. Myömään en sitä rupea.
Henna ottaisi takaisin. Ja kun tulee se kuoleman kosiomies ja on
lähtö niihin häihin, niin pyytäisi Henna, että sitaiseisivat silloin
morsiamen päähän tämän."

Henna otti silkin, mutta hän oli niin liikutettu, ettei muistanut edes
kiittää.

Israel kopeloi pattisauvan käteensä, ja mummo auttoi säkin hänen
selkäänsä.

"Tuntuu tuo säkki nyt painavammalta ja askel raskaammalta kuin tänne
tullessani. Jumalan haltuun, Jumalan haltuun."

"Jumalan haltuun."

Kahden jäätyänsä lesket kyyröttivät äänettöminä penkeillä, sielussa
musta läpinäkymätön pimeys, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä
minnekään päin. Viimein Anni purskahti itkemään.

"Voi, mummo, mummo... mitäs nyt?"

Taputtaen Annia hellästi olalle sanoi mummo:

"Anni raiska... Koettaisit pyrkiä kotiisi."

"Se on jo liian korkea kodin kynnys — minulle."

"Sinä, joka olet vielä nuori ja terve, voit elättää henkesi kättesi
työllä", koki mummo lohduttaa. "Toista on minun ja Kaisan — meillä ei
ole valittavana muuta kuin yksi tie."




XV


Harmaa, syksyinen päivä. Pilvet lepäävät raskaina ja liikkumattomina
taivaalla, ja sataa tihuttaa hienoa kastelevaa usvaa.

Korvenkylästä kirkolle johtavaa tietä myöten kulkee rinnan kaksi
kumarahartiaista naishenkilöä, kumpikin raidettaan. Heillä on sauvat
kädessä, valkoiset nyytit toisessa, ja päällyshameet ovat käännetyt
kastelevan vihman suojaksi pään yli. Asumattomalla taipaleella seisovat
korkeat petäjät tien kahden puolen, kimmeltävät vesipisarat joka neulan
nenässä. Kulkijain askeleet ovat hitaat ja raskaat.

"En minä luullut, Kaisa, tätä päivää näkeväni", keskeyttää Henna pitkän
vaitiolon. "Pidin aina hartainna toivonani ja suurinna onnenani, että
saisin elämäni loppuun asti omalta pöydältä syödä ja oman katon alla
viimein silmäni ummistaa. Rohkenin toivoa näin paljon kaiken sen
palkaksi, mitä olen elämässäni raatanut ja vaivaa nähnyt. Mutta se oli
kai liian paljon pyydetty, koska ei suotu sitä onnea minun osalleni."

"Ihminen päättää, Jumala säätää. Rukiista leipää kaiketi siellä
vaivaistalossakin syödään", sanoi Kaisa. "Miten lie kahvikullan ja
nuuskan laita?"

"Rukiista kaiketi siellä leipää syödään — ja olemmehan, Kaisa, jo
petäjäistäkin syöneet. Mutta se on ollut oma leipoma, ja se tieto on
ollut särpimenä karkeallakin palasella."

"Onhan kuitenkin parempi näin... Ettei huutokaupalla kuin eläimiä,
niinkuin ennen vanhaan."

"Onhan yhtähyvin näin parempi. Ja onhan siellä olevinaan lähempänä
omiaan ja Sanan vieressä."

"Siellähän ne jo kirkon mullassa lepäävät sinunkin lähimpäsi. Siellä on
Eerot, siellä Heikit."

"Siellä isät, siellä äidit... ja pian täältä pääsen sinne itsekin."

"Niin, Henna, kuoleman kuukinpuillahan vaapumme jo."

"Kuoleman kuukinpuilla."

He kulkivat taas ääneti pitkää vastaletta ylöspäin. Mäen päälle
päästyään he pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan taaksensa. Pitkän
aikaa sanattomina katseltuaan he viittasivat kädellään kuin hyvästiksi
usvan läpi häämöittäviä Korvenkylän kaukaisia vuoria kohti ja jatkoivat
taas vaivaloista matkaansa — kohti vaivaistaloa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURIA PYRKIMYKSIÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.