Korpien povessa : Kertomuksia itäisestä Karjalasta

By Juhani Sjöström

The Project Gutenberg eBook of Korpien povessa
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Korpien povessa
        Kertomuksia itäisestä Karjalasta

Author: Juhani Sjöström

Release date: April 14, 2025 [eBook #75861]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1908

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KORPIEN POVESSA ***

language: Finnish




KORPIEN POVESSA

Kuvauksia itäisestä Karjalasta


Kirj.

JUHANI SJÖSTRÖM





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1898.




      "Piennä jäin minä emosta,
      Matalana maammostani.
      Jäin kuin kiuruksi kivelle,
      Hastaliaksi rauniolle."
                         _Kalevala_.



      Tohtori Th. Schvindttlle
                               kiitollisuudella.

                                         _Tekijä_.



SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa:

    I. Salolla.
   II. Vieraan vastaanotto.
  III. Taikuus.
   IV. Uskonnnollisuus.
    V. Runollisuus.

Toinen osa:

   VI. Paastosta päästessä.
  VII. Kosioretki.
 VIII. Miniänä.
   IX. Elämä korvessa.
    X. Kaskiraaja.
   XI. Kesäisiä oloja.
  XII. Käänteessä.






ENSIMMÄINEN OSA.




I. Salolla.


Korpea ja jylhyyttä, kuolon kalpeaa ja kylmää, yksinäistä ja hiljaista,
salaperäisen äänetöntä ja oudostuttavaa. Ei edes karhun vihellystä, ei
teeren kukerrusta kuulu, ei näy vesakosta hypähtävää jänistä, ei tapaa
luikkivaa kettuakaan, halki korven luikertelevalla talvitiellä. Onko
metsän otuksillekin tämä korpi liian kolkko, vai säälivätkö tallata
maan talvista, puhdasta vaippaa? Vai pehmyt lumiko pakottaa kaikki
pysymään asemillaan, hiljaan?

Hämärässä, puoli pimeässä kaikki häämöittää kuin harson takaa
epäselvillä ääriviivoilla.

Mutta tuossa hämärässä kaikki on niin sopusointuisaa, pehmoista ja
sulavaa. Kokonaiskuva on surunvoittoinen ja silmälle viehkeä.

Siinä ei ole mitään, joka erityisemmin vetäisi huomiota, kaikki on
suhteellista. Ei ole räikeitä valopaikkoja, ei liiallisien mustia
varjojakaan; etualalla ei ole liiaksi toimintaa, tausta ei ole
näkyäkseen liian heikko. Kaikki on kuin yhdellä ja samalla siveltimen
vedolla tehtyä.

Se on syrjäisen salon oloa ja elosta syystalvella.

       *       *       *       *       *

Aurinko pysyy piilossa, taivas harmaana ja aina väliin sataa tuhuuttaa
lunta, milloin sankemmasti, milloin heikommasti, milloin suuria milloin
pieniä lumihiuteita. Väliin tuuli sitä keveänä tuhkana tuhuuttaa jos
johonkin lokeroon, täyttää sillä vesakot, tiheät ja matalat näreiköt,
jotka se paataa, väliin milt'ei läpipääsemättömiksi. Autiot paikat se
pitää vähässä lumessa, vaan kierittelee sitä sen sijaan lakeuksien
reunuksille.

Tyynenä aikana lumi sataa ja paatuu puiden hapsottaville oksille,
hautaa pienet vesat allensa ja painaa kookkaammat kumarruksiin,
taivuttaa ne koko pituudeltaan. Terhakkana on seisovinaan näreen alku,
vaan kasautunut lumitullo latvassa on sitäkin taivuttanut, vaikka
vähemmän.

Mutta satavuotiset hongat kohottavat majesteetillisesti latvojansa
kuvaten suuruutta ja ylevyyttä, joka ei vähällä masennu, ei ennen kuin
hirmu-myrsky kiskoo sen juurineen ja murjoo kumoon. Vaan sittekin ne
vielä kertovat maassa maatessaan vuosikymmeniä, että heitä ruhjoessa ja
murjoessa on täytynyt olla ylenluonnolliset voimat liikkeellä.

Noissa hongissa se syntyy tuo humiseva sävel, jonka kuulee ylhäällä,
pään päällä, astuskellessa syvässä metsässä. Niiden latvat ovat kuin
viritetyt soittimet, joista lähtee sävel milloin vain tuulen henki
on kulkusalla. Ei väsy sitä kuulemaan, eikä puhkea intohimoisiin
tunteisiin sitä kuunnellessa. Siihen se on liiaksi luonnollista, tuo
sävel.

Vaan se ei silti ole yksitoikkoista; sillä siinä on iloisuutta ja
kaihoa. Väliin se on raskasta, painavaa ja huokaavaa, väliin keveätä ja
kimakkaa, väliin se taas viheltäen kiihtyy hirmu-huudoksi.

Tukkana ja turkkina, suojana ja sauvana ne ovat nuo suuret hongat
turvatilleen, jonka verhoavat ja suojelevat hätään heittämättä
purevimmankaan viimaan puhaltaessa. Niiden suojassa etsii metsän
otuskin elatuksensa ja niiden juurilla ja keskustassa tuntee se
olevansa parhaiten turvassa.

Ne luovat puolihämärän varjon juurilleen ja kesäisin katselevat
kuvaansa metsälammen pinnassa. Ne suojaavat lemmityn lampensa, ettei
rauhaton tuuli sen tyyntä pintaa samenna, ja sen rannalle eksähtäneellä
on siten mitä viehkein näky.

Niittä ei salo tuntuisi salolta, ei korpi korrelta, eikä mieleen
kaivaituisi mitään jylhää, salaperäistä ja surunvoittoista.

       *       *       *       *       *

Synkästä kuusikosta tai hongikosta alkaa metsä harveta ja mataloittua,
ja niin huomaa joutuvansa uuteen ympäristöön. Siellä täällä on vain
enään jokunen vaivaispetäjä, mataloita näreen rähjiä ja viimein ei
niitäkään. Lakeus on edessä — väliin kilometrejä laaja. Se on lumen
peitossa, vaan sen alta pistäiksee kasvihapsia ikäänkuin erehdyksen
välttämiseksi, osoitukseksi, mikä lumen alla on piilossa. Tasanko
nyt on niin puhdas, niin viattoman puhdas pinnaltaan, vaan jos
jalalla astut sille, ja jos on ollut leuto syksy, niin hurahtaa jalka
pohjaamatta ja jalan jättämä sija täyttyy ruskealla, mutaisella
vedellä, joka tahraa laajalti kuoreen syntyneen aukon ympäristönkin,
leveten ja imeytyen pehmeään, löysään lumeen, jotta herää mielessä
inhoa ja sääliä. Mutta samalla tuo pulpahdus suon povesta, synnyttää
oudon turvattomuuden tunteen sekä uteliaisuutta arvailemaan suon syvän
sylin salaisuuksia. Vaan kukapa on tutkinut sen syvyyden, kuka laskenut
sen silmäkkeiden paljouden ja kuka selittänyt sen syntyjä syviä.

Sen yli kulkee muutamalla kohtaa tie, joka on paikoin ruskeaa
jäätikköä ja toisin paikoin vesinen ja sohjunen. Tie kohoaa suolta
korpeen, kiertelee pahoja tiheiköitä ja joutuu väliin metsäisille,
korkeanpuoleisille harjanteille; milloin pitemmältä, milloin lyhemmaiti
kulkee niitä pitkin ja laskeutuu viistosti rinnettä myöten alas. Jatkuu
taas jylhässä hongikossa, joutuu suon ranteelle ja siitä yli, ja,
vaihdellen vuoroin vesakossa, vuoroin kookkaammassa metsässä, alkaa se
kohottaida asutulle salovaaralle. Aukinaisesta aidan veräjästä vie se
huuhdalle, lipuu sitä pitkin ja johtuu talon pihalle.

Siinä on tuparakennus; uusi, vasta rakennettu tupa vanhassa ihan
kiinni. Vanhassa on pienet, lasiruutuiset ikkunat, joista useammat
ovat rikki ja joihin on sijalle pantu päreitä ja joissakuissa on
vaatetullokin. Uudessa on kookkaammat ikkunat, suuremmat lasit ja
vaaleiksi maalatut vuorilaudat. Uudessa kohoaa harmahtava, eheä,
kivinen savupiippu katolle, vaan vanhassa on se mustunut ja hajallinen.
Toisin paikoin lumesta vapaa liistekatto sujuu loivanpuoleisesti
pitkiin räystäisiin ja katon harjaliitoksen kohdalla on puolipyöreä,
paksu ja koverrettu hirsi, jonka päät luisuina ulottuvat itse kattoa
ulommaksi. Vanha rakennus on korkeampi kuin uusi ja vanhan tuvan
porstua on uuden kanssa yhteinen.

Melkein tuvan salvamessa on navettarakennus tanhuineen ja sen päädystä
vievät leveät ajoportaat rakennuksen ylisille.

Pihan toiselle sivustalla, ihan tuparakennuksen vastassa on talli,
jonka yliselle pääsee myöskin ajoportaita; tallin lähellä on pienoinen,
hirsistä salvostettu vedenlämmityskota ja sen kohdalla, vähän matkaa,
on huone eli aitta. Loitompana pellolla on vanhanläntä riihi ja siitä
syrjässä pieni, ränsistynyt sauna.

Tuvan salvamen juurella haukkua rikottelee pystykorvainen, lyhyt ja
teräväkuonoinen, pienenläntä ja terhakka, talon musta Vahti, ja tuvan
ikkunoissa on uteliaita kasvoja tulijaa tarkastamassa.

Siihen on kuin hiivittäynyt salaa ja tietämättä ja tuntuu siinä
seistessä ja silmäillessä vähä oudolta ja omituiselta. Mutta siinä
kuitenkin heti tuoksahtaa vastaan rauhoittavaa ja samalla puoleensa
vetävää, joka ei voi saattaa hämille.

Ja niin antaa katseensa lipua vapaasti ja vangitsematta, antaa sen
kierrellä ja kaarrella, pysähtyä ja painua ja taas lähteä liikkeelle.

Siihen näkyy paljon ja laajalta; siinä on siksi aukeata ja vaara on
korkeanlainen. Katse kavahtaa esteettä puiden latvoille ja hyppelehtiä
toiselta toiselle, kunnes kaikki sulautuu sinertävään kaukaisuuteen.
Siellä, se viivähtää, siellä kun on puhdasta ja pehmoista, kirkasta
ja köykäistä ja siellä tuntuu niin sulavasti sivelevän silmää. Siellä
näyttää liittoa ja sovintoa tekemässä ikuisiksi onniksi, nöyrtynyt maa,
ja armosylinsä avannut taivas, joka kietoelee ja käärielee armaansa
omaan, sinertävään untuvavaippaansa.

Toisaalla on jo tuossa kolmen tai neljän kilometrin pituisen
korpikannaksen takana Kokkarikylän taloinen, laaja vaara ja melkein sen
kohdalla, taustana, Toivajärven jyhkeät, metsäiset vaarat kohottavat
puittensa latvoja. Näyttää kuin ne tahtoisivat salata, piilottaa jotain
taakseen, vaan itsensä ovat pelkäämättä paljastaneet katsojan silmissä
koettaen hekin kertoa jotain Korpiselän salaisesta luonnosta.

Mutta tuolle muutamalle suunnalle ei silmä pääse, katseen täytyy
pysähtyä aitauksen takaiseen viitakkoon. Samoin myös koko sillä
kulmalla vaaraa. Jos missä onkin vaara puuton, niin kohoaa se aina
sinnepäin ja sen äärimäisen rajaviivan takaa ei näy kuin harmahtava
taivas.

Ja niin on taas katse kotiutunut; iskee lähimpään ympäristöön ja tapaa
riihen, sen ohi jatkuvan tien, joka näyttää aukinaisesta veräjästä
sukeltautuvan viitakkoon, löytää saunapahan ja kaikki muutkin...
vieläpä kasvotkin tuvan ikkunassa.




II. Vieraan vastaanotto.


Päivä on puolessa. Sisään astuessa tapaa talon perheen syömässä. —
Tulija tervehtii, tarjoaa kättä ja ukko pöydän päässä tarttuu ensiksi
siihen, sanoen; — "Terve, terve!" Sitte toiset pöydän luona olijat
tekevät samoin ja emäntä nousee kohta pöydästä ja käskee "jaksaimaan"
[riisuutumaan].

Emäntä on vanhanläntä ja lihava. Punainen "tshäpsä" [myssyn sijainen
päähine] on hänellä päässä ja viilekkeissä riippuva hame verhoaa
hänen ruumiinsa alaosaa, vaan ainoastaan punaisen kirjava "rätsinä"
[paita] pitkine hihoineen peittää hänen yläosaansa. Rätsinän pääntie
ulottuu aina rinnan alle, joten hänen ruskea, vanhentunut, kurttuinen
rintansa paistaa näkyvissä. Hän liikkuu keveästi ja naurussasuin,
hakee "kolpitealla" [Kolpitsa, uunin sivulla, sillan alle vievän aukon
peitoksi lattiaan kiinnitetty arkku. Päällystässä on aukeava luukku.]
olevasta vaateläjästä jotain. Saakin sieltä käsiinsä "visintkän"
[röijy, kohtu] ja panee sen päälleen. Hän menee sitte ukon luo ja
supattaa sille korvaan, tämä nyykäyttää päätään ja sanoo jotain, ja
sitte lähtee emäntä puuhaamaan uunin edustalle.

Ukko vain pöydän päässä vetää sormillaan vadista kalaa ja potattia
suuhunsa. Samoin tekevät nuori nainen pikku tyttö ja poika, ja kaikki
silmäilevät uteliaina vierasta.

— Jaksaikaa, jaksaikaa! murahtaa jo ukkokin, kun näkee vieraan ei
kiirettä pitävän riisuutumisella.

— Kiitoksia, kiitoksia. Näinköhän tässä teillä saisi viivähtää
pitemmänkin aikaa?

— Ka, miks'ei. Eiköhän tässä liene tilaa.

Tuvan kuumuus ja raskas ilma vaikuttaa vähä tympäisevästi, vaan tuntuu
siihen pian kotiutuvan ja suurempaa vastenmielisyyttä tuntematta alkaa
riisua liiempiä vaatteitaan. Samalla tulee tarkemmasti silmäillyksi
ruokapöytää ja pistää sieltä silmään aimo kasat ruuanjätteitä ja niiden
joukossa muutamia saviastioita, kypsiä nauriita ja leipämöhkäleitä.

Ukkokin poistuu jo pöydän luota, ja kahvin tarjoaminen näyttää olevan
talonväen mielessä. Toinen pää pöydästä raivataan syöntäaineksista ja
astioista; pöytää peittävä "kuattuva" [pöytäliinan tapainen hursti;
kotikutoinen, valkea, karheaa kangasta], kun oli syödessä tahrautunut
niin siirretään se pois vieraalle aijotulta pöytä-osalta ja sen
sijaan levitetään toinen, puhdas. "Kuppivirssi" [kori, jossa kuppeja
säilytetään] tuodaan pöydälle ja emäntä ottaa siitä kuppeja, vaan hän
ensin tarkastelee niiden puhtautta; hakee sitte vesiastian pöydälle ja
alkaa pestä.

Tällä välillä tulee tarjonneeksi ukolle tupakkaa, tämä ei
ota, sanoo ei polttaneensa vielä eläissään, ja on hän nyt jo
kahdeksannellakymmenellä. Hiuksen haituvat, joita on vielä takaraivolla
ja korvallisilla, ovat ihan harmaat, milt'ei valkoiset, samoin rinnalle
ylettyvä tuuhea, ruokkoamaton parta, vaan on se latvapuoleltaan
muuttunut likaisen keltaiseksi. Hänellä on ruskeat kasvot ja toisen
silmän on häneltä kivistänyt pois, vaan toinen on sitä terävämmän ja
älykkäämmän näköinen. Se pitkien ja harmaiden kulmakarvojen lomasta
kiiriskelee kuin tähti taivaalla! Sormet hänen vahvatekoisissa
käsissään ovat koukistuneet jäykänmoisiksi ja ovat ne pinttyneen
likaiset.

Koko tuossa hänen olennossaan näyttää piilevän jonkunlaista
salaperäisyyttä ja tuossa hänen jäykässä, vähä köyryssä vartalossaan on
kuin jotain ylenluonnollista.

Paitahihasillaan hän liikkuu ja kolhomaiset varsikengät kolkkaa hänen
astuissaan. Harmaat sarkahousut ovat jalassa ja niiden päällä riippuu
liivin alta karhea piikko-paita.

— Ota vieras kohvii, kuuluu nyt ukon käskevä ääni, kun emäntä on
hänelle supattanut vierasta käskettäväksi.

— Paljon kiitoksia.

— Ota, ota.

Ja pitäähän sitä vieraan nauttia talon vierasvaraisuutta.

Kupin tyhjennyttyä, kaataa emäntä toisen ja vieläpä täyttää sen
kolmannestikin, vaan kun vieras ei ota, niin suhkasee hän ukolle ja hän
tallusteleekin sitä tyhjentämään.

— No onkos teillä perhettä muuallakin, kuin mitä tässä on? tulee
kysäisseeksi.

— Parren veos ollah boigu da njeveskä vanukkain kera [Tukin vedossa
ovat poika ja miniä lastensa kanssa], vastaa ukko kysymykseen.

— Vai niin, vai niin.

Vierasta ei kysymyksillä häiritä, jonkunlainen kainouden hiljaisuus
vallitsee talonväessä, ja jos mitä on toisilleenkin sanomista, niin
tehdään se puoleksi kuiskaamalla. — Sitte kahvin juotua kysäistään
vieraalta, onko hän "ruokainnu", ja aletaan puuhata syömistä.

Siinä on emännällä ja apulaisellaan juoksua ja hyppäämistä,
kiirehditään ulos ja sisään, kannellaan vateja ja patoja.

Vaan ukko vetäikse tuonne kolpitsalle ja istahtaa kutomaan verkkoaan.
Verkkohäkkiin (kuoseliin) on kiinnitetty hänen alotettu verkkonsa ja
maltillisesti ja hitaasti, mutta taitavasti hän alkaa käyttää käpyä ja
näyttää siltä, kuin olisi hän käsin mielityössään. — — —

Vähä yksinäiseltä tuntuu vieraasta ja niin tulee hän kiinnittäneeksi
huomionsa tuvan sisustukseen. Ovesta tullessa oikealla on suuri uuni
edustoineen ja liesineen, jossa riippuu rautaiset keittohahlat. Uunin
päällyställä on päreitä ja sieltä riippuu uunin sivulla kuivamassa
oleva loimi; vielä on uunilla nojallaan, kattopartta vasten painumassa
oleva, reen jalas, ja uunille pääsyä varten on seinämällä uuniin
syvennetyt portaat. Uunin kulmassa, kolpitsan päässä lattialla, on
ristikkojalustallaan suuri vesisaavi tai säiliö, johon kannetaan vesi
toisilla pienemmillä korvoilla ja pirtin ympäri kiertää kiintonaiset
penkit. Oviseinällä on astiahylly ja ihan ovenpielessä riippuu
nuorasessa, pitkästä puunaulasta, käsien ja kasvojen pesuastia, ja sen
alla on taas jalustallaan suuri likavesisäiliö. Uunin vastakkaisessa
pirtin sopessa on pöytä ja ihan nurkassa ylempänä pyhimyskuva. On
sitte uunin ja peräseinän välillä ylhäällä leveä orsilauta ja sillä
on tuohisia vakkoja, lapasia y.m. Vielä on pirtissä irtonaisia raheja
ja tuolla, ovisopessa lattialla kattiloita ja patoja. Pitovaatteita
riippuu nauloissa seinillä, joilla vielä on oma puuvärinsä kun pirtti
on uusi. Lattia on likaisen harmaa, vaan ei se ole roskanen. Ikkunoista
tulvaa valo jotenkin voimakkaasti sisään. — — —

Naiset ovat saaneet ruuan pöydälle ja vierasta käsketään ruokaimaan.
Naurussasuin poistuu emäntä pöydän luota vieraan sitä lähetessä, ja
menee tuonne ukon luo kolpitsalle, josta sitte kyyryisissä istuen ukon
vieressä katselee vieraan ruokailemista....

Siinä on kaksi sammaltunutta kantoa, joilla on juuret yhteiset, vanha
yksinkertaisen ja alkuperäisen näköinen pariskunta, joka syrjäisen
silmälle näyttää onnelliselta ja hupaiselta. He ovat jo kadottaneet
latvansa ja sen kanssa tuoreutensa ja terhakkuutensa; heillä ei ole
enää halua kilpailuun kasvussa ja korkeudessa, vaan pysytteleivät
juurissaan tyyninä ja täysin elähtäneinä.

Syötyä elämä taas jatkuu hiljaista ja melkein äänetöntä uraansa, vaan
molemminpuolinen perehtyminen luo vähitellen vilkkautta ja eloisuutta.
Keskustelu alkaa sujua ja tuo talon väkeä vaivannut kainous häipyy.

Illan hämärtyessä talon poissa ollut perhekin saapuu sitte
kotosalle eikä heilläkään ollut mitään vastaan sanomista vieraan
sijoittautumisesta taloon.

Tuo ukon poika on pitkä ja vahvan näköinen mies, loppupuolella
keski-ikää, ja kaikesta hänen olostaan näkyy, että hän se on
talossa isäntä. Hän on puhelias ja kyselee muun maailman eloksista
ja millä asioilla se vieras täälläpäin liikkuu. Sanoo käyneensä jo
Helsingissäkin kilpahiihdossa ja saaneensa kolmannen palkinnon.
Tuosta retkestään hän kertoo laveasti ja näyttää vieläkin nauttivan
siitä. Tarkkaavasti ja vähän syrjittäin hän katsoo vieraaseen, tämän
puhellessa, ja näyttää harkitsevan jokaista sanaa, jonka vieras on
laskenut sustaan.

Hänen käskystään on valmistettu teetäkin ja sitä puheen höysteeksi ja
illan kuluksi vesirinkelin kanssa ryypitään. Sitte puuhaa hän pirttiin
sängyn, johon valmistetaan vieraalle tila. Siinä on pussi pullollaan
olkia ja päänalusiksi mätetään ensin turkkeja ja takkeja ja sitte
niiden päälle joillain hienommilla aineilla täytetty tyyny. Tyynylle
levitetään karhea, valkoinen hursti, joka on siksi laaja, että se
peittää osan alussäkistäkin. Peitteeksi tuodaan villainen, kotikutoinen
loimi.

Sitte syödään vahvasti illallista, jonka jälkeen puhdistetaan pöytä,
lakaistaan lattia ihan äärinvierin ja kannetaan talonväelle makuutilat
pirttiin. Ne levitetään lattialle vieretysten olkipussi toiseensa
kiinni, viskataan vaatteita päänalusiksi ja vieläpä muutamille
viskataan tyynykin ja jonkunlainen peitevaate.

Kohta vallitsee pimeys ja hiljaisuus pirtissä, päivän työt ja toimet
ovat unhotetut ja väsymys painaa silmän toisensa jälkeen kiinni.
Raskaat, puhkuvat hengitykset ja korisevat kuorsaukset sekoittuvat
kohta toisiinsa, ilmoittaen työmiehen vaipuneen sikeään uneen.

       *       *       *       *       *

Aamulla, vieraan herätessä, on talonväki jo touhussaan, vaan he ovat
rajoittaneet pirtissä liikkumisia ja toimivat niin vähän ja hiljaa
kuin suinkin. Kuiskaillen ovat he puhelemassa ja tuossa ne ovat vielä
makuutilatkin lattialla pois kantamatta.

Uunissa palaa roimuaa valkea ja levittää valoa muuten valaisemattomaan
pirttiin. Tulen lieska nuoleksii mustunutta uuninsuun kamanaa, kuin
juomasta päässyt lehmä turpaansa, ja on se niin perin omaista ja
kodikasta tuo näky.

Ihmiset liikkuvat toimissaan ja tehtävissään hämärässä valossa kuin
haamut, ja öinen kuuma ja raskas ilma on muuttunut uunin vedosta
raittiiksi ja viileäksi, jonka tähden talon lapset häärivät tulen
lähellä lämmitellen ja pieni paitaressu on kavunnut uunin edustalle
saamaan hänkin osansa kaikkien yhteisestä hyvästä.

Vieraan aamutervehdykseen vastaa talon joukko sydämellisesti.

— Nukuitko hyvin? isäntä kysäisee ja näyttää sitte hyvin tyytyväiseltä,
kun kuulee vieraan saaneen rauhallisen levon.

Kahvikin heillä on vielä juomatta ja siihen puuhaan ruvetaan vasta
sitte, kun vieras on pukeutunut. Käskemättä kertyvät pöydän ympärille
niin vanhat kuin nuoret ja tyytyväisenä tarttuu kukin emännän
täyttämään ja ojentamaan kuppiin.

Elämä tuntuu yhteiseltä ja tapojen yksinkertaisuus kodikkaalta. Omalta
tuntuu pirtti, omalta ilma ja lämmin siinä. Vilpitön sydämmellisyys
tekee avomieliseksi ja osaaottavaiseksi kohtaloihin.

Kukaan talonväestä ei näy poistuvan tehtäviinsä ja toimiinsa ulompana
talosta, vaan jokainen pitää kuin velvollisuutenaan olla tänä päivänä
kotosalla.

       *       *       *       *       *

Ja siitä lähti vieraalle kuin elämän alku uudessa ympäristössä, ja
talon perheelle — yhden hetkellisen jäsenen lisääntymisellä — jatko
sen suuren elämänsommelon suorimiseen, jossa he kukin osastaan, paraan
voimansa ja kykynsä mukaan, ovat käsinä olleet.

Vaan heidänkin sommelonsa liuskoissa näytti tuon tuostakin olevan
joitakin salaperäisiä solmuja ja nystyröitä, joita koetettiin sivuuttaa
niin, ettei niitä vieras huomaisi.




III. Taikuus.


Vähä kerrassaan pääsee vieras syventymään heidän elämäänsä ja samassa
tulee huomaamaan toimijain tarkoituksellisesti käyttäytyvän kaikessa
— pitää näet hyvin varoa, ettei silmäytymiset ja muut mahdollisesti
vaikuttavat turmiollisuudet pääse vaikeuttamaan toimintaa! Senpätähden
käytetäänkin alituisesti varovaisuuskeinoja: taikuutta.

Jos joku talon eläimistä, — lehmä, lammas, hevonen, tai mikä hyvänsä
— "saa pieniä", niin sen vuorokauden aikana ei talosta anneta
syrjäiselle rahaa, ei tavaraa, ei maan- eikä karjan-tuotteita... ei
edes kerjäläisellekään! Kyllä häntä syötetään talossa, mutta mukaan
ei anneta, sillä he pelkäävät tuon elukan ja koko talon menestyksen
katoavan sinä vuorokautena annetun tavaran kanssa. — "Tule toitse", on
lyhyt selitys emännän puolelta ja kerjäläinenkin heti ymmärtää mitä on
talossa tapahtunut... "Ann' rakas Hosbot onnii ja lykkyy", jupisi hän
silmiään ristien.

Ja sitte kun n aika antaa, niin tehdään aina jotain temppua annetulle
tavaralle, ettei vaan silmäytymiset pystyisi. Jos emäntä antaa maitoa
tilkan, niin hän ripustaa ruisjauhoja maidolle, kun se jo on viejän
astiassa — — —

Mutta, vaikka kuinka koetellaan olla varovaisia, niin ainahan sitä
sentään sattuu jotain, vaikka joku eläimistä sairastumaan. Ja jos
ei lääkepuoliset taikakonstit koeteltua, siinä näy paranemisen
oireita, niin sitte turvaudutaan — Jumalaan. Jumala ehkä on jostain
suutuksissa... ei ole ehkä saanut tarpeellisia antimia [Myöskin
annetaan tuontuostakin antimia "muan-emälle", ett'ei vain sieltäkään
kautta johtuisi mitään turmiollista. Niinpä kaadetaan maitoa y.m.
maahan sitä varten kaivettuun kuoppaan.] ja siis otetaan tuon sairaan
elukan tuotteita ja salaa, kenenkään näkemättä, koetetaan ne saada
kirkkoon tai kylän rukoushuoneeseen heitetyksi!

Ja aivan kuin opastaakseen nousevaa sukupolvea säilyttämään nyt
käytännössä olevia taikuuksia, käytetään lapsia osallisina niitä
toimitellessa. — Niinpä eräänä sunnuntai-aamuna annettiin talon
nuorimmalle pojalle kourallinen juuri sairaana olevan lampaan villoja,
jotka talon naisvanhus käski hänen viedä rukoushuoneelle ja jättää ne
sinne johonkin... "Kyllä, kyllä", keskoitti poika neuvokin, näyttäen
siltä, että hän oli jo ennenkin ollut samallaisissa toimissa; hän
pistää villat taskuunsa ja lähtee. — — —

Vaan ainoastaan satuttamalla heidät jotain taikuutta toimittamassa voi
parhaiten päästä sen perille. He hämmästyvät, kun syrjäinen sattuu
näkemään, vaan eivät virka mitään, ikäänkuin sillä peittääkseen tekonsa
ja osoittaakseen etteivät muka olleet mitään salatta toimimassa.

Kun tekijältä sitte kysyy, mikä tuo temppu oli ja mitä sillä
tarkoitettiin, vastaa hän: — "Sie naurat, jos ilmaisen." Vaan jos
pyhästi lupaa ei nauravansa, niin sitte hänelle selitetään.

Jos taas koettaa selittää noita kaikkia vaikuttamattomiksi, niin
tietysti he eivät usko...

"Katsos nyt", — alkaa talon vanhus puolustuksensa. "Eräs mies [hän
mainitsee miehen nimenkin ja asuntopaikan] sairasti eikä saatu häntä
paranemaan. Jo pelättiin kuolevan. Vaan yht'äkkiä eräänä yönä sanotaan
hänen vaimollensa _unissa_, että vie puita rukoushuoneelle, niin miehes
paranee — oli varmaankin joku, jota vilusti tuon sairaan miehen tautta.
— Vaimo kenellekään mitään virkkamatta vei takallisen puita neuvottuun
paikkaan — ja mies rupesikin paranemaan! Onhan siinä silloin", päätti
ukko kertomuksensa varmasti...

"Vaan uskotko sitä, kun eräällä miniällä oli karhun käpälä kalvointa
myöten toisena kätenä?" jatkaa hän vielä innoissaan ja samalla kuin
huomauttaakseen, että mitä ja miten paljon sitä oikein saadaan aikaan.

— No miten niin?

"Ja se on _totta_. Minulle kertoi isän-isä ja hän oli _nähnyt_ tuon
naisen.

"Kuulehan nyt.

"Eräässä talossa oli ukko, joka jo jonkun ajan kesää oli päivät
oleskellut tietymättömissä; nähtiin vain hänen metsään menevän ja
sieltä taas iltasittain palaavan. Hän ei puhunut, ei syönyt, kotiin
tultuaan vain vakaantui nukkumaan ja jo seuraavana aamuna varhain nousi
ja kiirehti metsään.

"Ihmiteltiin vähän aikaa ukon matkoja, vaan ei välitetty sen enempää,
kun hän oli ennenkin liikkunut metsiä. Mutta viimein kuitenkin alkoi
talon miniästä tuntua oudolta ukon liiaksi säännöllinen poissaolo ja
hän päättikin siitä ottaa selvän. Kun ukko eräänä aamuna noustuaan
läksi matkalleen, niin miniä seurasi ukon tietämättä ja niin etäällä,
ettei ukko häntä huomannut.

"Syvälle metsään tultuaan, miniä näki ukon nousevan maassa makaavalle,
paksulle puukelolle, ja alkavan astua sitä pitkin. Ehdittyään sen
toiseen päähän, käänsi ukko mukin ja — muuttui samassa karhuksi.

"Utelias miniä tekee samat temput: nousee kelolle ja, päästyään toiseen
päähän, kääntää mukin — ja hänellekin kävi samoin kuin ukolle.

"Karhuksi muuttunut ukko huomasi nyt vasta toisen, tuli Iuoksi ja
alkoi puhua: 'Sinun ei olisi pitänyt tehdä noin, sillä nyt me molemmat
olemme hukassa; nyt emme kumpikaan pääse metsästä kotia, emme koskaan
ja pysymme karhuina ikämme!' Selitti sitte vielä, että jollakin oli
hänelle kostettavaa ja se oli _rikkonut_ [noitunut; ylenluonnollisella
henkivoimalla saanut hänen, tai toisen valtaansa, tekemään määrätyt
temput ja muuttamaan olomuotoaan] hänen, mutta niin, että jos joku
toinen perheestä seuraa häntä ja tekee samat temput, niin sitte
molemmat tulevat rikotuiksi ja koko elinajaksi: muuten olisi rikkoumus
rajoittunut yksistään ukkoon ja hänkin olisi ihmiseksi muuttuneena
päässyt aina yöksi kotiin.

"Kesän he samoilivat metsässä, elellen kuin pedot ainakin ja kotiväen
tietämättä, mihin olivat joutuneet.

"Tuli sitte syksy ja karhujen makuulle rupeamisen aika. He hakivat myös
sopivan paikan, juurikkaan aluksen ja asettuivat siihen.

"Maattuaan siinä sitte pitkälle talveen, ukkokarhu näki unissaan,
että heille tällä kertaa tuotiin hyvin veristä lihaa syötäväksi.
[Raja-Karjalassa on yleisesti uskona, että karhut maatessaan ovat
unissaan syövinään ja siten, luulotellen itsensä aina ravituksi, voivat
koko talven elää todellisesti syömättä.] Hän kertoi unensa toiselle ja
sanoi ettei se merkitse hyvää, vaan että heidät tänä päivänä tapetaan.
Heidät oli kai nähty näillä seuduilla oleksimassa ja sitte kierretty...

"'Vaan jos sinä teet niinkuin neuvon, niin voit jäädä henkiin ja
pelastut rikkoumuksestakin', ukkokarhu selitti. 'Silloin kun minä
kuulen tappajain olevan pesällämme, niin ryntään ulos, vaan sinä jää
sisään ihan pesän peräsopukkaan. He tietysti tappavat minun ja sitte
he alkavat etsiä toista, sinua, koettaen saada pesästä ulos; vaan sinä
elä liikahda, jos vaikka kuinka koirat rähisisivät pesän suulla ja jos
miehet vaikka seipäillä pesää tiedustelisivat... jos vaikka sinuun
koskisikin, niin ei sittekään. He heittävät viimein pesän rauhaan,
luullen kiertäneensäkin vaan yhden karhun. — Sitte he rupeavat minua
kettämään ja saatuaan nahkani irti, levittävät he sen pesän suulle
hangelle... ja nyt sinä vasta hyökkää pesästä ulos tuolle nahkalleni,
käännä siinä nahkallani mukki niin, ettei mikään kohta sinusta tule
olemaan levitetyn nahkani ulkopuolella, niin sitte sinä muutut
ihmiseksi takaisin ja vielä ihan samallaiseksi kuin olitkin.'

"Ei kauan viipynytkään, kun alkoi kuulua koirain haukuntaa ja siinä
ne olivat jo tappajatkin pesällä. Heti ryntäsi ukkokarhu pesästä
ulos ja hänet tapettiin. Etsittiin sitte toista, vaan kun pesästä
ei mitään kuulunut, niin hylkäisivät sen rauhaan; kettivät tapetun
karhun; levittivät sen nahkan pesän suulle hangelle... Vaan samassapa
hyökkäsikin toinen karhu pesästä esille, käänsi mukin — ja muuttui
ihmiseksi. Mutta karhun toinen etukäpälistä oli kalvosinta myöten
jäänyt nahkaa ulommaksi ja se jäi sitä myöten ihmiseksi muututtuakin
karhun käpäläksi ja jäikin koko elinajaksi...

"Ja tämä on ihan totta", vakuuttaa kertoja vielä uudestaan.

Häntä ei henno enää vastustaa: uskonsa ei siitä järkähtyisi ollenkaan,
vaan hän tulisi loukatuksi ja niin katoaisi välillinen rauha ja sopu.

Tällaista uskoen he samalla ovat kuin pakotetut 'elämään niin, ettei
tulisi kysymykseenkään itseään kohtaan tällaiset rikkomiset. Niinpä he
koettavat kaikkien silmissä nysytelleidä hyvänä, niin puheissa kuin
esiintymisessä, jos sitte takanapäin kuiskaillaankin toisesta tai
tehdäänkin toiselle mitä hyvänsä.

       *       *       *       *       *

Taikuus oli pinttynyt taloon. Niin ukolla kuin koko perheelläkin
se näytti olevan kaikki kaikessa. Se seurasi ukkoa hänen
kalastusretkilleen [talvisin pyydystetään lähi järvistä matikoita
rysillä], jonne hän ei perille asti mennytkään, kun sattui nainen
vastaan tulemaan. — Naisen vastaan tulo vei muka mieheltä saalisonnen,
ja sentähden, kun tiedettiin milloin oltavan lähdössä kalastusretkelle,
talon naiset pysyttelivät niillä ajoin ja siihen asti pirtissä, kun
kalamies oli ehtinyt mennä, ja pirtissäkin koeteltiin sijoittautua
niin, ettei vain siinäkään oltaisi hänen lähtiessään vastassa. Verkkoja
valmistaissa, niitä laskiessa, pois ottaissa ja paikkaillessaan hän
tarvitsi taikuutta, ja kun hän hiihteli saloista korpea, niin hän sillä
turvasi yksinäisyyttään!

Naisväellä taikuus oli mukana läävässä, päivä- ja puhdetöissä, pellavia
ja liinoja kylväissä, kasvattaissa, niitä ruokotessa ja sitte kuontaloa
laatiessa, sitä värttinällä rihmaksi muuttaissa, ja ei se näyttänyt
karkkoavan rukinkaan hyristessä; kangasta laatiessa olikin paljon
taikuuden apua tarvis, että sen saisi siivollisesti kangaspuihin ja
siinä vaikeuttomasti valmistetuksi vaatteeksi.

Vaan auttavatpa he vielä joskus syrjäistäkin noilla tiedoillaan, kun
näkevät sitä todella tarvittavan. Niinpä oli läheisen talon pikku
tytöllä kasvot rokahtuneina jo pitemmän aikaa. Hänen talossa käydessään
oli talon naisvanhus katsonut monesti hyvin tutkivasti kipeitä tytön
kasvoissa ja sanonutkin jo joskus, ettei tuo ole oikeaa tautia. Eräänä
päivänä, tytön taas tultua, hän kuiskaakin tälle: "Nuo ovat tulen
vihoja... Sano äitillesi, että hän ottaa tyhjän riehtilän [pyöreä
paistinpannu] ja panee sen tulisille hiilille lieteen ja alkaa siinä
sitte jollain kiivaasti hämmennellä. Sinä sitte jostain edempää, aivan
kuin _tietämättäsi_ mitä äitisi siellä paistelee, kysy: mitä paistat:
äitisi vastatkoon hyvin vihaisesti: tulen vihoja! — Kolme kertaa
sinä kysy, ja äitisi vastatkoon joka kerta, ja saat nähdä, että nuo
häviävät."

Tempuissa — etenkin mitkä koskevat kipujen parantamista, veren
sulkemista y.m. — käytetään lukuja, Vaan tuossa, kun loitsija on
syventynyt sanoihinsa ja tekoonsa täydellisesti uskoen niihin, vivahtaa
esi-isien muinainen pakanallinen uskonto. He ovat tekemisissä muidenkin
henkiolentojen kuin kaikkivaltiaan Jumalan kanssa, mutta kuitenkin Hän
on heillä yksin _päättäjänä_ ja nuo toiset vain kuin _välillisinä_
toimijina.

[Tuota mielestäni hyvin kuvaavat loitsun säkeet:

    "Piästä Luoja, piästä luonto,
    Piästä _piällinen_ Jumala".

Tuo sana "piällinen" ei ole ainoastaan runon muodon tai soinnun tähden
saanut sijaansa sanan "Jumala" edessä, vaan sillä on syvällinen
merkitys siinä; sille jo loitsiessa pannaan niin suuri paino, että se
viittaa _ylimmäiseen_ Jumalaan. Ei se myöskään ole ylistyssanana, vaan
_erotteeksi_ toisista sellaisista, joilla myös on valtaa.]

Tuosta myös seuraa, että jokaisella paikalla, joka rakennuksella,
huoneella ja miltei joka esineellä uskotaan olevan oma haltijansa
eli suojelushenkensä, jotka, kun vain ei mikä ole tai satu heidän
mielikseen, kostavat tai ainakin ilmoittavat silloin olemassa olonsa,
jos ei itse _näyttäytymällä_, niin sitte vaikuttaen jotenkin muuten,
saattaen sopimattomasti käyttäytyjässä vaikka ruumiillsia kipuja aikaan.

Niinpä, kun kerran uteliaisuudessani otin käsiini pyhimyskuvan
nurkasta tarkastellakseni sitä — se kun oli noita vanhoja, vaskinen ja
taitteellinen — niin näkijät kauhistuivat tekoani ja samalla sanottiin:
— "Liikuttelehan niitä hyvin paljon...!"

— Miten niin? kysäisin.

"Niinpä vain", talon naisvanhus vastasi salaperäisesti.

Miten sitte olikaan, niin minulle sattui kohta tuon jälkeen tulemaan
silmäluomeen kipeä näppylä ja minulle sanoi tuo naisvanhus heti: "Siitä
sait... Koske vielä obrosaa!" [Myöskin he kertovat tapahtumia haltiain
esiintymisestä, siten todistaen uskonsa oikeaksi.]




IV. Uskonnollisuus.


Vaan tuo heidän luulottelunsa "pienistä jumalista" ei sentään estä
heitä täydellä sydämmellä kiintymästä kirkolliseen uskontoonsa
[he tunnustavat kreikkalais-katolista. — Koko oleskelupaikoillani
(Korpiselällä) tapasin ani harvassa luterilaisia] ja näyttääkin se
heillä olevan sydämmellisenä tehtävänä, eikä vaan velvollisuuden
tunteen pakoittaman.

Se on heille kallis ja pyhä, vaikka sen syvällisemmästä sisällöstä
näyttää heillä olevan ainoastaan hämärä aavistus.

Ja tuokin aavistus on kokonaan välityksellisesti heihin juurtunut,
sillä he eivät osaa lukea [alkava sukupolvi kyllä jo voipi käyttää
kirjoja (enimmäkseen kiertokoulujen vaikutuksesta)] ja niin itse
hankkia tietoja siitä, jota he käsittelevät. Mutta se kuvastuu heille
kuitenkin siksi suurena, siksi voimakkaana ja lupaavana, että "kynsin
ja hampain" he siinä riippuvat ja seuraavat uskollisesti pienempiäkin
_ulkonaisia_ menoja.

       *       *       *       *       *

Niistä on paastoaminen — etenkin vanhoilla laiminlyömätön seikka... Ja
silloin ei rasvat ruokia kostuta, ei pitemmilläkään paastoajoilla, ei
edes erehdyksissäkään, sillä niin varovaisia ollaan.

Juuri paastoon laskeutuessa pestään ja puhdistetaan perinpohjin kaikki
astiat, jotka vain tulevat sillä ajalla syöntäpuuhissa käytettäviksi ja
sitte vielä astia tarvittaessa aina tarkastetaan, ettei vaan välillä
olisi siihen jotenkin "arkeista" eksähtänyt. [Paastoamattomana aikana
käytettäviä ruoka-aineita.]

Se on kuin jäähyväishetki entiselle elämälle, jossa kukoisti
maailmallisuus iloineen, herkkuineen ja nautinnoineen ja jossa
synnillisyys oli jokahetkisenä tarjokkaana; ja on se harppaus toiseen,
joka on kuin erakkoisuus keskellä ihmispaljoutta. Se hetki lyöpi
leimansa, vaikuttaa mieliin hartautta, tekee heidät alakuloisiksi ja
vaiteliaiksi.

Mutta tyytyväisyys kuvastuu heidän kasvoillaan ja vajavaisuuksia
tuntematta keräytyvät he pöydän ympärille nauttimaan höystämättömiä
ruokiaan. [Syömään ruvetessa he aina pesasevat kätensä ja tekevät he
sen yhtä hyvin kotona kuin kylässäkin.] Tavallisesti on siinä leivän
särpimenä suolatuista kaloista — tai joskus vereksistä — keitettyä
lientä ja sen jälkeen liemessä olleet ja siitä erotetut kalat ja
potatit; sitte nauriita keitettyinä ja paistikkaina, ja onpa vielä
välistä vaihdokkeeksi imellettyä ja uunissa kypsytettyä sakeanpuoleista
ruisjauholientä (mämmiä), johon syömään ruvetessa sekoitetaan marjoja
(puoloja); vieläpä joskus keitetään ryyneistä puuroa ja se maustetaan
liinansiemen-öljyllä; alituisesti käytetään maidon asemesta "rieppua".
[Vesi, jossa nauriit ovat keitetyt. Nauriista lähtenyt mehu on
tehnyt sen imeläksi ja ruskeaksi; on imelyytensä tähden sopimaton
(epäterveellinen) suuremmassa määrässä juotavaksi. Siitä valmistetaan
myös kuivatuita nauriita vedessä liottamalla; se on vieläkin imelämpää
ja väriltään ihan tumman ruskeata.]

Vaan näissäkin ruokalajeissa tehdään vielä rajoituksia paaston
eri ajoilla. Niinpä eivät "oikein uskolliset" syö kalaa paaston
ensimmäisellä ja viimeisellä viikolla eikä myös keskiviikkoisin
ja perjantaisin, jotka päivät paastotaan ympäri vuoden,
paastoamattomanakin aikana.

Kiitollisina he aina lähtevät pöydän äärestä ja kiittävät
Kaikkivaltiasta antamistaan. Lyhyt on tuo kiitos, pari sanaa vain, vaan
sanojen vähyyden korvaa ristinmerkin tekeminen, jota ei saa unohtaa
minkäänlaisissa tilaisuuksissa.

Kirkko kun on salokylistä kaukana, niin siellä ei tule usein käydyksi.
Sen siaan pidetään jumalan palvelus joka pyhä- ja sunnuntai-aamu
kotosalla, pirtissä.

Vähä ennen aamiaista, kun ruoka on jo pöydällä valmiina, sytyttää
talon miesvanhus pyhimyskuvan edessä olevan, hienon vahakynttilän, ja
se on merkki koko talon joukolle kokoontumiseen. Siinä kuvan edessä
alkaa sitte vanhus supatella kuulumattomasti rukouksiaan, aina väliin
silmiään ristien ja toiset perheen jäsenet, seisten hänen takanaan,
seuraavat hänen esimerkkiään.

Toisten joukossa seisoo siinä pieni poikanen, joka ei osaa tehdä sitä,
mitä toiset, töllistelee vain. Mutta isänsä tarttuu hänen käteensä
ja tekee sillä ristinmerkin pojan puolesta, painaltaa hänen päätään
kumarrukseen ja niin on talon pieninkin ottanut osaa yhteiseen
hartaushetkeen.




V. Runollisuus.


Vaan nuo hartaudet ovat vain kuorena sille, joka on piiloutunut
itse sydämmeksi. Aikaa voittaen tuo kuori muuttuu läpikuultavaksi
ja silloin ei tarvitse enää kuin vain pieni viittaus ja sydän on
vieraankin käsiteltävänä. Silloin on leipäihminen poistunut ja sijalle
on siirtynyt jotain vienoa ja syvällistä, useimmiten surunvoittoista,
mutta myöskin välistä iloista ja jyhkeääkin, joita ei luulisi noin
kömpelön kuoren alla löytyvän. Se saa heidät itsensäkin unhoittamaan
hetkiseksi sen, missä he milloinkin elävät; se näyttää kuin loitsivan
heillekin uuden maailman, jossa tuntuu niin hyvin viihtyvän —
rikkomatta edes paastosääntöjä.

Tuo sydän on heidän runollisuutensa, lyyrillinen henkensä, joka
kukoistaa parhaiten heidän yksinäisinä hetkinään, mutta joka luo
heijastuksen muissakin erilaisissa tilaisuuksissa, kun on vain jotain
johtimena.

Ja ei se rajoitu paljaisiin sanoihin, kylmään, haukottelevaan
osanottoon ja kuulemiseen, vaan se todella vie heidät mukanaan.
Mielensä tuntuu kaihoiselta, sydämmessä pulpahtelee ja ajatukset
ehättävät tuomaan tunteita ilmi. Mielellään he jättävät työnsäkin
seisahtamaan kuullessaan runomuotoon puetuita ajatuksia ja elämää.
Siinä kehrääjänsä edessä seisoo kököttää hyrisemättömänä rukki,
ukolta on seisahtanut verkon käpy kouraan, ja tuolla pöydän päässä
korjaustöitä toimittavalta isännältä on naskali jäänyt pöydälle
joutilaana ja itse hän, kyynärpäät pöytää vasten, pää nojautuneena
käsien varaan, kuuntelee, kun hänen suurempi poikansa tuolla uunilla,
pienoisen, tuikkavan lampun valossa "laulaa" — kuten he runojen
lukemistakin sanovat — Kantelettaren rimoja.

Mutta kai ei isälle tuolta saakka hyvin kuulu, koska hän käskee
poikansa laskeutumaan uunilta ja tulemaan hänen luokseen pöydän ääreen
lukemaan. Poika tottelee ja sen jälkeen kertyy koko perho pöydän
läheisyyteen. Naiset ovat kukin tuoneet rukkinsa mukaansa, vaan ne
eivät jouda pyörimään, kuin kehrääjäin ajatukset ovat kiintyneet
kuuntelemiseen. Vanha mummo vain pyörittää värttinää sormiensa välissä
ja toisella kädellään vetää kuontalosta tappuroita kierittäen niitä
rihmaksi. Vaan pää on mummoltakin kallelleen vaipunut ja sisällinen ja
sisällinen iloisuus on punannut hänen kasvonsa, värttinä näkyy pyörivän
itsestään ja sormet toimivan oman tottumuksensa mukaan.

Tuollaisia hetkiä oli monta, sitä viehättävämpiä heistä, kuta enemmän
perehtyivät Kantelettareesen talon poikien sitä ääneensä lukemalla.
Heistä ei tuntunut vanhalle useammatkin kerrat kuullessaan samoja
runoja.

Mutta ukko ei aina malttanut kuunnella äänettömänä, vaan tokasi
tuontuostaki keveästi väliin: "Tuossa on samaa, kuin meilläkin
lauletaan..." Ja sitte hän saneli muististaan säkeitä, mielestään
luetun kohdan sisältöisiä.

Vaan kun kysyt häneltä, eikö hän nyt yhdellä tiellä laulaisi
enemmänkin, niin näyttää hän hyvin epäröivältä, aivan kuin ei tietäisi,
mitä vastata. Mutta hänen miniänsä, kuultuaan kysymyksen, ehättää ukkoa
auttamaan ja selittämään syyn hänen puolestaan:

    "Ei kuikka ku'itta juokse
    Eikä viinatta vihellä", sanoo hän nauraen.

— Niin, niin! Ei se oikein näin ihmisten keskuudessa käy ilman. Vaan
kun olisi pari ryyppyä, niin sitte sitä kuin muistaisikin paremmin,
selittää nyt ukkokin jo kaikessa avomielisyydessään ja naurussasuin.

Pianhan tuosta puutteesta pääsee — ainahan sitä sen verran saa — ja
niin saatuaan nuo pari ryyppyä, sanookin hän: "Nyt me laulamme."

Ja sitte hän alkaa.

Hän laulaa Wäinämöisen ja Jougamoisen laulutaistelusta; kuinka siinä
Jougamoinen joutuu häviölle ja Wäinämöinen laulaa hänet

    "Suin lumehe, päin vidihe.
    Kobrinimnahe kovalle,
    Kynsin kylmähe kivehe,
    Hambahin vesihagohon."

Ja kuinka sitte Jougamoinen rukoilee armoa ja tarjoaa Wäinämöiselle
lahjoja, vaan

    "Eib on kelboa köyhän skenkit,
    Eikä mitkään skelmisskenkit"

Wäinämöiselle.

Viimein lupaa hän parhaan lahjan, sisarensa, ja silloin vasta pyörsi
Väinämöinen pyhät sanansa ja päästi Jougamoisen alennustilastaan.

Sitte hän laulaa Jougamoisen kostosta ja maailman luomisesta, kuinka

    "Lappalainje laiha poiga,
    Pit on viikoista vihoa,
    Kauvan aijuist on katsetta
    Piälle vanhan Väinämöisen;"

kuinka tuo häntä

    "Aina ambuo kägesi",

vaan kuinka Jougamoista

    "Käet kieldi ambumasta
    Sormet suoniset ebäsi."

Ja kuinka

    "Ilot ilmal' on ihalat.
    Laulut maalle luatuisate" —

ja Jougamoinen ne kadottaisi ampumalla itse ilojen tuojan, Wäinämöisen.

Vaan tuosta huolimatta Jougamoinen

    "Togi ambui ei totellut.
    Varsin ambui ei varannut.
    — — — — —
    Ambui päivän, se niisti,
    Ambui toisen, se ylisti.
    Ambui piännä kolmantena —
    Kohdi ambui kolmantena."

Kuinka sitte uhrinsa

    "Suistui suin lumehe,
    Suin lumehe, päin vidihe,
    Kiändyi kämmenin merehe" —

Kuinka sitte Wäinämöisen meressä uiskennellessa

    "Sotka lind' on suora lindu"

laati pesänsä

    "Vanhan Wäinön polven piähe"

ja kuinka se siihen muni "kultaisen munasen": miten muna sitte.
Wäinämöisen liikutfaissa "polvuttahe", särkyi ja sen eri osista muuttui
maa, taivas, aurinko, kuu ja tähdet.

Sitte hän laulaa Lemminkäisestä; laulaa ilmattaresta emosta, kun se
synnytti maailman pahennukseksi yhdeksän poikalasta ja kuinka se ne
sitte nimitti:

    "Mingä pisti pistokseksi.
    Mingä ähkyksi asetti."

Vielä laulaja kutsuu poroja aina Lapista asti hänen ammuttavakseen.
alkaen:

    "Metshän onni, metshän Osmo,
    Maan sulho, mannun sulho,
    Pane juoni juoksemahe,
    Näillä mailla, manterilla,
     Näillä miehen metsimailla,
    Näillä harhoilla saloilla.
    Tiäl on mutte mieluhate,
    Tiäl on veet vuolahate,
    Tiäl on ilmate ihalat.
    Nylgysä akka Tabivon
    Elä pie, elä pitele,
    Lase vilja valloillehe..."

Tässä hän keskoittaa ja selittää lauletun osan sisältöä ja kuinka
runossa poroja nimitetään viljaksi. Sitte hän taas jatkaa:

    "Virbusa poiga Tabivon,
    Elä peö, elä pitele,
    Lase vilja valloillehe,
   Salon poiga rautasauva,
    Sinun on pandu paimeneksi;
    Öin etsi, päivin anna.
    Miun on pyynti päivinäni,
    Siun on anto aigoinasi.
    Hotj ei ole tännembänä,
    Ni sie tuo'os tuonembana
    Kau'on soaresta satengi,
    Lapin hoaran hartiasta,
    Kuhanvuoren kulman alta.
    Liikuta mägi lihani
    Miestä vasten pyytäväistä,
    Yheksissä pyytäjissä.
    Kaheksissa katsojissa,
    Ylipyytämättömissä,
    Poikki Pohjolan joesta,
    Sivuts on Imandron järven;
    Suita suitsilla ylennä,
    Päitä päitsillä kohota,
    Ota vitsa viittä syltä,
    Koivu korven notkelmolta."

Hän on tätä laulaissaan aina enemmän ja enemmän innostunut, on joutunut
ihan haltioihinsa ja on tämä hänellä kuin alku loitsuihin.

Hän alkaakin sitte loitsuja ja jokainen nivel hänellä liikkuu
päästellessään loitsusanoja.

Vaan sitte hän tunteekin väsähtäneensä ja tarvitsee levähtää. Paljon
sitä on yhtä kyytiä tullutkin, kun vielä jokainen säe on pitänyt laulaa
kahdesti, kun ei ollut erityistä säestäjää.

Mielihyvällä katselee tuota uskollista, väsähtänyttä työmiestä, kun
hän pöytää vasten heittäytyneenä levähtää. Veri on kuohahtanut hänen
kasvoihinsa ja hikipisara toisensa jälkeen lähtee liikkeelle kiirehtien
harmaalle parralle. Terävästi hän yhdellä silmällä tähystelee eteensä
ja näyttää ajatuksiensa siivillä liitelevän — vaan kuka tietää, missä.

— Kuulehan Juhani — sanoo hän katkaisten äänettömyytensä; eiko se ole
näin, että

    Joka puu minnuu puruopi,
    Joka sammakko sanuopi,
    Joka rietta riitelyöpi,
    Joka leppä leikkoavi,
    Joka huapa hakkoavi.

kun joudumme vieraille paikoille ja vieraiden ihmisten pariin... siellä
kun ei kukaan tunne —?

    "En tie ketä kumarran —
    Kumarran kutai vähäsen..."

Siihen hän taas keskoitti ja katsoi hyvin tutkivasti silmiin. Vähän
ajan perästä hän kuitenkin jatkaa:

"Kylmä kuusi korves oli Tuost oil miulle tuutu tehty. Tuskahist on
tuu'itella, Varppehista vuaputella, Huolista on huiskutella."

Hänen äänensä nyt jo värähteli ja hän on todella väsynyt. — Vielä hän
puhkeaa sanoihin:

"Ukko uupui, vanha vaipui, Kuoli konttiloin tekijä."

Ja siihen hän tällä kertaa lopetti, sanoen vielä, että hänen suvussaan
hänen kanssaan menee _runolaulanto_ hautaan, sillä ei ole yhtään hänen
lapsissaan eikä lastensa lapsissa hänen seuraajaansa.






TOINEN OSA.




VI. Paastosta päästessä.


Paastosta päästessä unhottuu kerrassaan kieltäymysajan rajoitukset
ja elämä alkaa taas täydessä vauhdissaan. Jo ensimmäinen yö "arkea"
[arki = paastoamaton aika] vasten — olkoonpa sitte tuo yö miten
suurta juhlapäivää vasten tahansa — menee naisväellä valvoissa ja
valmistellessa arkiherkkuja. Silloin räiskää tuli uunissa, lehajaa
liedessä, ja silloin paistetaan ja keitetään, hyöritään ja hääritään;
kaikilla on kiirettä eikä siinä jouda turhia lörpöttelemään... ei kun
kysymyksiä tehdään ja neuvoja jaellaan; koko öinen, hiljainen elämä on
muuttunut täysin eloisaksi ja virkeäksi.

Toiset naisista hienontavat piiraan kuoria ja toiset taas "sultsinan"
kuoria. Ja kun on niitä jo aimo kasat saatu, niin levitellään piiraan
kuorille jo valmiiksi keitettyä ja jäähdytettyä sydäntä ja toiset
sikäli näppiensä nenilla muodostelevat piiraat valmiiksi ja kiidättävät
jollekin piiraslaudalle odottamaan uuniin panoa. Talon miniä on
ruvennut paistelemaan sultsinan kuoria hiilloksella, ja vanha emäntä
paistelee riehtilällä uunin suulla, lieskassa, ja paahteessa, ohuesta
ohrajauhosekotuksesta "tsuppoin" kuoria.

Rokkakattila kiehua porisee liedessä ja turahduttelee tuontuostaki
sisällystään tuliselle ja kypsäksi kiirehtivälle alukselleen.

Mutta yö ei ehdikään paljon yli puolesta, kun puuhat jo lähestyvät
loppuansa, ja päästään nauttimaan öisen puuhan tuotteita ja
sammuttamaan pitkän paaston tuottamaa rasvaruokain kaipuuta.

Miehet herätetään makuultaan. Juodaan ensin kahvi ja sitte kohta
käydään ruokaan käsiksi.

Ensimmäinen ruoka on rokka [lihakeitos, vaan siinä ei ole herneitä,
ei potattia, ainoastaan lihaa, vettä ja suuruksena ohraryyniä]; sitte
tuodaan möhkäleissä rokkaliha pöydälle ja isäntä möyhentelee sen
pieniksi suurenmoiseen astiaan, josta sitte kukin saa parhaan tahtonsa
mukaan ahmia lihaa suuhunsa.

Tällä välillä jo nuoremmat naiset levittelevät ryynisydäntä tsuppoin
kuorille ja valmistavat, kolmikulmaiseksi käärimällä, tsuppoja
syötäviksi: voiheraan sitä kastellaan ja se maistuukin hyvälle.

Sultsina seuraa tämän jälkeen, niinikään pöydässä täytettynä
ryynisydämmellä ja käärittynä pitkulaiseksi liuskaksi.

Näitä kaikkia lajeja on syöty siksi paljon, että syöjiä jo
röyhtäyttelee, vaan kiisseli vielä on syömättä, eikähän sitä mikä
kesken ruokia erkane pöydästä... ja tuoltahan sitä jo emäntä kantaakin
kovaksi jähmettyneenä maidon kanssa syötäväksi.

Se oli viimeinen ruoka. Vaan kauanhan siinä jo oli taisteltukin eikä
siis ole ihme, jos pöydän luota lähdettyä laskeudutaankin muutama
tuntiselle ehtoneelle.

       *       *       *       *       *

Päivemmällä valjastaa isäntä hevosen korjan eteen ja lähdetään kylään
tansseihin. Ne ovat jo parhaillaan, kun saavutaan tanssipirttiin, vaan
hälinä ja tanssi taukoaa heti, kun outo vieras saapuu heidän iloihinsa,
eivätkä he rupea toimeensa ennen kuin vieras on heitä pyytänyt ja
kehottanut.

Sitte alkaa taas käsiharmonikan räikeä ääni kuulua ja sen johdolla
aletaan pyörähdellä. Tanssi seuraa tanssin jälkeen. Tanssitaan
"katrillia", "ristkontraa", "muanitusta", "lanssia" y.m. Itä-Karjalassa
käytännössä olevia tansseja. Huvittavin tai sievin niistä on
"lanssi"... se on milt'ei hienoa salonki-tanssia.

Kuuma on tytöillä jos pojillakin, mutta siitä huolimatta on pojilla
hattu päässä... siten kun näyttää miehekkäältä ja mahtavalta!

Kylän kauppias on myös saapuvilla paperosseineen, vesirinkeleineen,
orehkoineen ja karamelleineen ja kauppa käy joltamoisesti, pojan
tunnokkaana velvollisuutena kun on ostaa "mielitietolleen" jotain
suuhun pantavaa, ja pitäähän itselläänkin olla paperossi hampaissa niin
tanssiessa kuin levähtäissä.

Ihmisiä on aina tupa täynnä, sillä jos toisia meneekin, niin virtaa
toisia sijaan, nuoria ja vanhoja, ja jokainen uusi tulokas tekee sisään
astuttuaan ristinmerkin vaikka pirtissä kuinka mylläköitäisiin.

Oudolle vieraalle täälläkin osoitetaan vieraanvaraisuutta, ja hän on
täällä tarkastuksen esineenä. Vieläpä joku kylän isännistä pyytää
kanssaan kotiinsa lähtemään, jossa hänelle taas tarjoillaan talon
varusta, eikä lasketa häntä pois ruokailematta... "Ehtii niihin
tansseihin vielä sittekin", lohdutetaan ruualle päätellessä.

Tanssit eivät kuitenkaan kestä myöhään iltaan, vaan ne lopetetaan kohta
hämärän tultua (talvella) ja sitte kokoonnutaan uudestaan joko samaan
taloon tai johonkin toiseen "illatsuun". Siellä nuoruus omine iloineen
paremmin luo hauskuutta nuorten mieliin, vapaammin voidaan lähestyä
toisiaan, johon on avuliaana pirtin heikko valaistus... Hämärässä
nurkassahan voi niin hyvin istahtaa tyttö pojalle syliin tai päin
vastoin ja siinä korvan juurella on niin hyvä ilmoitella sydämmensä
salaisuuksia toisilleen ja eihän varaava äitikään tuolta toisten takaa
niin pian huomaa — hänen mielestään — tyttärensä sopimatonta käytöstä.




VII. Kosioretki.


Kun ei mitkään "herkuttelemiset" kuulu paastoaikuisiin tehtäviin,
niin on myöskin vältettynä sulhasissa käynti silloin. Mutta "arkeen"
päästyä on se naimaijässä olevan nuoren miehen ensimmäisiä tehtäviä.
Hän, noiden tuumain päähän tultua, kumartaa kolme kertaa "jalkaan"
niin hyvin isälle kuin äitille ja pyytää heiltä lupaa "mutson" [mutso
= morsian, nuori vaimo] ottamiseen. Ja niin saatuaan luvan, lähtee
hän sitte kosiomiehen [isä tavallisesti seuraa kosiomiehenä] kanssa
ajelemaan — eikä tiedä kuinka monessa kylässä ja talossa sitä saa
käydä, ennenkuin tapaa suostuvan tytön.

Ennen lähtöä tuodaan alottamaton leipä pöydälle: sulhanen istuutuu
pöydän päähän ja kosiomies ottaa leivän ja leikkaa siitä hyvin
kipakasti pienen kannikan: jos kannikka putoaa pöydälle leikattu puoli
ylöspäin, niin sitte asia onnistuu, vaan jos leikattu puoli sattuu
pöytää vasten, niin on epävarmaa. Kolme tuollaista koetta tehdään ja
jokaisella on sama merkitys. Sitte noustaan pöydän luota liikkeelle ja
kosiomies tekee ristinmerkin sanoen: — "Lähe nyt Hosbot auks"; sulhanen
tekee samoin... ja nyt on se saapuvilla olevista tytöistä onnellinen,
joka ensimmäiseksi ehtii kiertämään pöydän ympäri: hän joutuu silloin
ensimmäiseksi naimisiin!

Oli' se poika enin arvellut erästä tyttöä lähikylässä ja sen luokse
sitä ensin lähdetään ajamaan. Hepo juoksee, reki vierii, kello
soida kalkuttelee ja miehillä sydän tykyttää, mutta pyylevyyttä ja
mahtavuutta he eivät saa menettää.

Kylällä koirat haukkuvat; taloja vaeltaa ohi ja jo tuolla tytön talo
näkyy. Siellä on kuultu "kellossa ajajan" lähestyvän, arvellaan
sulhasten tulevan, vahditaan ikkunoissa ja nähdäänkin sitte arvelu
oikeaksi.

Pihaan päästyään eivät sulhaset uskalla käydä hevostaan panemaan sen
parempaan korjuuseen kuin pikimittäin sitasevat sen johonkin kiinni.
Pirttiin tultua ensimmäiseksi ristitään silmät, sitte tervehditään
suullisesti ja kosioimis sanoo: "A, ennen käim ilman, nytläksim
sulhasiks."

Jos sulhanen on vähänkin mieleinen, niin sanoo emäntä: — "Jaksaikaa,
jaksaikaa.

    "Tupa on tehty miesten tulla
    Talli hevoiset talun.⁻"

Sitte tervehditään kättelemällä ja sulhaset alkaa riisuutua.

Talon puolesta mennään hevonen korjaamaan suojaan ja pannaan sille
eteen mitä parasta sen ruuaksi talossa löytyy. Emäntä rupeaa kahvin
puuhiin ja tyttö pujahtaa pukeutumaan.

Kohta on taas talon väki pirtissä koolla ja morsian tuodaan
valmistautuneena pirttiin.

    "Täs on meijän kunnitsa.
    Ruskii ku repo.
    Valkii ku jänö...
    Oletteko rahasta rikkaat
    Tahi jallalta vesselät",

sanoo morsiamen sisään tuoja ja he kumpikin kumartavat syvään.

    "Kruunu on rahasta rikas,
    Repo metsäs jallalta vesselä",

vastaa kosiomies sulhasen puolesta ja ovat he molemmat nousseet
seisomaan.

    "Kunnitsain kullattu
    Niätäin näytetty,
    Jos tavannetta, ni teijän.
    Josettä, ni meijän",

sanotaan taas morsiamen puolelta ja kumartaen poistuu morsian
saattajineen syrjemmäksi...

"Tavataan, tavataan!" huudetaan kiireesti jälkeen.

Kahvi on nyt joutunut ja sitä tarjotaan sulhaisille riehtilällä
paisteltuine vehnäkakkaroineen.

Viesti on kulkenut kylällä talosta taloon, että siinä talossa on
sulhaset, ja niin on alkanut virrata kylän rahvasta sulhastaloon,
joten alkaa ihmisiä olla ihan ahdinkoon asti. Morsiamen isä lupaa
pirtin tanssia varten; soittajakin on jo saapuvilla ja sitte aletaan
pyörähdellä.

Kahvin juotettua, alkaa emäntä apulaisineen valmistella sulhasille
ruokia ja ensimmäisiin tehtäviin niissä kuuluu keitinpiiraat.

Tällä välillä siinä niin syrjäiset kuin asiaan kuuluvatkin kehuvat
sulhasen ja koko hänen kotitalonsa hyvyyksiä ja tuodaanpa siinä samalla
pahojakin puolia esille, vaan näistä jälkimäisistä ei tietysti sulhasen
puolelta virketa mitään — eihän niitä tiedä olevan — mutta syrjäisiltä
ne eivät jää tällä kertaa unhotuksiin ja koetellaan niistä kuiskailla
niin, ettei vaan sulhaset kuulisi!

Saadaan sitte ruuat valmiiksi ja sulhanen seuralaisensa kanssa
käsketään ruokaimaan. Siinä on morsiamen katsottava kuinka monella
haukkauksella sulhanen syö keitinpiiraan... sitte niin pitkän ajan
sisällä hän joutuu naimisiin [ehkä myös sitte niin monet sulhaset
hänellä käyvät], jos tämä kauppa ei menisi päätökseen.

Syötyä pyytää kosiomies pöytää "ruokien maksamista varten"
[on kiertelemällä sanottu, vaan tarkoittaa kihlojen antamista
(tarjoamista)] ja hänelle luvataan se. Morsian levittää sitte pöydälle
ensin suuren villaisen huivin ja sen päälle pienemmän, mutta silkkisen;
tuodaanpa vielä pöydälle talon puolesta kokonainen leipä ja suolaa.

Sitte kosiomies alkaa levitellä huiville rahoja ja tarjoaa ne
otettaviksi, ettei muka "hevonen jäisi pantiksi talossa syömisestä ja
reuhaamisesta, ja näytteeksi, ettei sulhanen tahdo karunneuvoin lähteä
talosta."

Vanhukset käskevät tyttöä ottamaan rahoja, vaan eihän hän kainoudessaan
sellaiseen ryhdy, joten se jää isän tai äidin tehtäväksi. Isä ottaakin
joukosta muutamia seteleitä ja sitte alkaa miettiminen ja lopullinen
päätöksen odottaminen.

Sulhanen koettaa nyt saada tilaisuutta puhutellakseen morsianta
kahdenkeskisesti ja ainahan sitä sellaista löytyykin. Mutta asiat kun
eivät muutamassa tunnissa selviä, niin jäävät sulhaset yöksi taloon...
ja sitte on sulhasen _velvollisuus_ muiden nukuttua mennä morsiamensa
makuutilalle ja siinä sitte puhutella häntä vielä.

Aamulla on ratkaiseva hetki ja se pitää jo ylösnoustua sulhasia
suuressa jännityksessä. Kaikki on kohtelu entisellään, joten siitä
ei voi mitään päättää: annetaan kahvit, ruoka, kaikki yhtä kyytiä...
pitäähän sitä jouduttaa sulhastoimia. Vanhemmat neuvottelevat aina
väliin tytön kanssa ja sitte aamiaisen syötettyä jo levitetään huivit
pöydälle. Mutta siitä ei vielä voi saada päätöksen aihetta millekään
suunnalle, sillä tavallistahan on, että rahat pannaan näkösälle
loppupäätöstä tehdessä ja jos hyvinkin sulhanen olisi kyllästynyt
morsiameen ja koko tuumaansa, niin siitä saisi rahansa ilman mitään
pois. Vaan kuitenkin on ratkaiseva hetki ihan lähellä... Jo tuleekin
tyttö rahojen kanssa ja laskee ne huiville — mutta hän kumartaa ja
sanoo: — "Passip luvus pitämäst"... [Samaa kuin: kiitoksia ottamastanne
minutkin niiden joukkoon, joita olette ajatelleet sopiviksi!]

Tuosta nyt huomataan että asia _ei_ ole hyvin päin käynyt...

— Eihän sille mitä. Täytyy lähteä. Ajetaan toiseen taloon, — sanoo
kosiomies rahoja pöydältä korjaillessaan. Vaan ei se tyttö olisi
kirvestään kiveen lyönyt, jos olisi suostunutkin: poikahan on terve,
talossa kyllä varusta... ja sitte vielä, kun meidän talo on _anoppiton_
talo; olisi päässyt itse emännäksi, eikä olisi ollut käskiää ja
kuultavaa.

— Eipähän siitä mitä. Vaan kun tytölle ei näy raha kelpaavan, tytön isä
vastaa vain lyhyesti. — — —

Sulhanen on käynyt hevosen valjastamassa — sitäkään ei tehty enää talon
puolesta, niinkuin tavallisesti ja muille lähteville vieraille tehdään
— ja nyt pukeudutaan lähtöön.

Sulhasparalla on kädet tuolla ulkona, pakkasessa hevosta valjastaissa
kohmettuneet ja hän niitä mennessään hiilloksella lämmittelee.

Mutta emäntä huomaa tuon ja, luullen sulhasen tehneen jotain taikaa,
ottaa päretikulla heti kuumaa tuhlaa liedestä ja viskaa sulhasen
kintereille juuri kun hän ovesta astuu. Sulhanen jättää oven jälkeensä
auki, ihan selkomaselälleen [tämä on tavallista onnistumattomilla
sulhasilla; vaan jos milloin panevatkin kiinni, niin tehdään se
_vasemmalla kantapäällä_ potkaisten!] ja ilman mitään saattamista
kiirehtii kosiomiehen jälestä pihalle, ja istuutuvat rekeen ja lähtevät
ajamaan toiseen taloon.

Tyttöä eivät sulhaset saaneet nähdä lähtiessään, sillä hän _ei
saanut_ olla silloin pirtissä, vaan oli hän, kun sulhaset lähtöä
rupesivat tekemään, pujahtanut tuvasta ja kavunnut porstuan ylisille
(välikatolle) ja asettunut seisomaan juuri tuvan oven kohdalle, jotta
sulhasten täytyi kulkea hänen alitsensa! — Sulhasten mentyä hän sieltä
sitte laskeutuu alas ja juoksee halkopinolle, tempasee käteensä halon,
mikä sattuu, ja kiirehtii sen kanssa tupaan; siellä sitte vasta
katsotaan, sattuiko pyöreä, umpinainen halko vai halaistu; niillä on
kummallakin oma merkityksensä.




VIII. Miniänä.


Vaan kun sulhasretki onnistun, niin lähdetään heti tytön myönnyttyä
[Voi sattua niinkin, että vastauksen antaminen viipyy pitemmänkin
aikaa, voi jäädä toiseenkin arkeen. — Ja jos kerran myöntymys tulee,
niin sitte ei rahoja takaisin anneta.] ajamaan "bokostalle kirjojen
tekoon" [kirkolle (kirkonkylään) kuulutukselle ilmoittautumaan] ja
sitte, jos vielä samaa arkea riittää, vietetään yhtämittaa juhlalliset
häät kaikkine häätapoineen; itkijöineen ja laulajoineen.

Sitte joutuu morsian uuteen kotiin, vieraille, tietämättömille
tiloille. Hän on siellä uusi, nuori tulokas ja hänen tulee siis
näyttää oikea varmuutensa ja toimeliaisuutensa, ettei olisi sanansiaa
hänessä ja ettei appi ja anoppi ärhentelisi hänelle laiskuudesta ja
toimettomuudesta..

Anopilla on hallitus talossa ja nuori "mutso" on hänen käskynsä alainen
— ihan kuin palvelija, ja hän syöpi sitä, mitä eteensä annetaan; vaan
kuitenkin häneltä vaaditaan enemmän kuin palvelijalta ja hänen pitäisi
tietää enemmän, kuin sen. Mies on vain ottanut yhden työntekijän
entisten lisäksi... "talo kun alkoi kaivata", eikä _vaimoa_ sanan
oikeassa merkityksessä.

Vaan kun hän _luvataan_ joskus miehensä kanssa käymään kotitalossaan,
niin täällä hänelle näyttämällä näytetään vielä kotoista rakkautta,
— hänet otetaan niin hyvillä mielin vastaan, että kiireessä ja muka
erehdyksessä pannaan kahvipannun sijasta lypsinrainta liedessä
riippuviin hahloihin! Täällä he ovat vieraista parhaat ja annetaan
heille mitä parasta talossa on.

Vaan kauan ei jouda viipymään, luvatusta määrästä yli, mutta jo
silläkin ajalla äiti ehtii kysellä tyttärensä oloa ja elosta
pienimmästä kohdasta suurimpaan, ja sitte yhdessä siinä itketään
ikävyyksistä ja iloitaan hänen olonsa paremmista puolista.

Ikävältä tuntuu lähtö takaisin sinne ja sen kanssa, jolle oli
ensikerran rekeen istahtanut jättääkseen kyllästyneenä vanhempain
luona olemisen... _Nyt_ tuntuu niin hyvältä tuo kotoinen kohtelu, niin
hyvältä äiti, isä, veli ja sisar. —

Mutta lähtiessään hän katsookin velvollisuudekseen jalkaan kumartamisen
niin äidille kuin isälle ja vieläpä kaikille läsnäoleville omaisilleen
ja kiittää heitä siitä huolen pidosta, jota hänelle kotona ollessa
osoitettiin. Ja siinä kumarrellessa tulvahtelee hänelle kyyneleet
silmiin, mielessä vieriessä muisto toisensa jälkeen, jotka ovat kaikki
niin suloisia, ja niissä päällimmäisenä leijailee äitillinen huoli ja
rakkaus.

Hän muistaa, kun häntä _silloin_ tuontuostakin haettiin etäisimpiin
sukulaisiin vieraisille ("adjvoihin"), kuinka hänet sinne _äiti_ laski
lähtemään kotoisten kiireiden töiden lomassa ja kuinka hän sinne
iloisella mielellä läksi tarvitsematta ottaa mukaansa kuin vain tavan
vuoksi jonkulleista käsityötä — eihän hänen tarvinnut siellä itseään
työllä rasittaa, kun oli vieraana. Hän sai siellä oleskella useammat
viikot ja hänellä oli siellä hupaisa. Monta iloista tanssi-iltaa
hän muistaa noilta retkiltään ja miten siellä häntä kaikki "pitivät
silmällä", niinkuin vierasta tyttöä ainakin. Sitte viikkojen perästä
tuli isä ja äiti häntä hakemaan kotiin ja sitte oli taas niin virkeätä
ryhtyä kotoisiin tehtäviin. Ei hänen kotona tarvinnut pelon alla olla,
teki vain sen, mitä äitinsä käski ja ohjaili — ja nyt on kaikki niin
vastakkaista.

Ylimmilleen kasvaa kaiho ovea avatessa, kynnyksen yli harpatessa, ja
porstuan yli astuskellessa ovat askeleet ihan epävakaiset. Rekeen
noustessa on sydän pakahtumassa itkusta ja hermotonna ja raskaasti,
enemmän putoamalla kuin istuutumalla hän lyhjähtää rekeen. Hän
katsahtaa vielä jälelleen... ja siinä itkee äiti ihan reen perässä;
tuolla seisoo isä, tuolla sisar ja tuolla porstuan ovella veli...
rakkaalla porstuan ovella...

Mutta miehensä sipaisee ruoskalla hevosta, joka syöksähtää juoksuun ja
ei muuta kuin jää hyvästi kotoinen pirtti, kotoinen piha; jää hyvästi
kotivaaran kuusikko, lirisevä puronen kuusikossa; jääkää hyvästi
kaikin, kaikki, viimeinen veräjäkin — hyvästi, hyvästi.




IX. Elämä korvessa.


Talon hoito ja talous on naisten huostassa pitemmät ajat, kun miesväki
on rahan hankinnassa.

Raha on heillä rahdilla ansaittava, sitä kun ei saada maanviljelyksellä
eikä karjanhoidolla. Paras ansaitsemisaika on talvella ja tätä nykyä on
tukinveto parhaiten tuottavaa. Senpätähden sitä ihan hakemalla haetaan,
jos ei satu lähitienoilla olemaan ja matkustellaan kymmeniä kilometrejä.

Edeltäkäsin on jo viestin kautta kuultu, missä ja missä sitä on
tukinvetohommaa ja niin sitte pannaan rekeen evästä siksi paljon, että
sitä riittää niin miehille kuin hevosillekin pitemmäksi ajaksi, ja niin
lähdetään ajamaan johonkin noista kuulluista paikoista.

Sieltä sitten työpaikan saatuaan he asettuvatkin useimmiten korpeen
elämään, kun on paljon vetäjiä, ettei kaikille riitä talossa
asuinsijaa, jos sattuukaan lähitienoilla minkäänlaista taloa olemaan.
Ihmisille rakennetaan majat ja hevosille haetaan suojapaikkoja
tuuheiden kuusien juurella; samoin myöskin jonkun tuollaisen kuusen
juurta käytetään varastohuoneena — sen juurelle kun sijoitetaan
ympäriinsä "talon tarpeet", miesten ja hevosten eväät.

Majansa he rakentavat hienonpuoleisista puista. Majan paikka
puhdistetaan ensin lumesta, koverretaan sitte hiukan kuopalle ja
sitte ladotaan maahan lyötyjen paalujen väliin seinäkkeet. Seinien
varaan lasketaan katon kannatinpuut ja niille ladotaan pyöreistä ja
halaistuista puista peräseinälle kalteva katto.

Yksipuolisissa majoissa ei ole kuin kolme seinää — perä ja sivuseinät
— ja neljännen seinän sijalla, majan edessä, palaa alituisesti nuotio
eli rakovalkea. Tuollainen maja on niin pitkä, että mies maatessaan
pareiksi sopii sen sisään ja on se vain siksi korkea, että hyvästi
sopii seinustalla istumaan.

Kaksipuoliset majat ovat kumminkin käytännöllisemmät ja paremmat ja
tehdään ne rakentamalla kaksi yksipuolista majaa vastakkain. Katto on
tuollaisissa majoissa keskeltä avonainen savun ulos pääsemistä varten
ja toisessa sivuseinässä on kattoaukon kohdalla majan oviaukko, ja
keskellä majaa palaa rakovalkea joka lämmittää tasaisesti ja palaa aina
yhtä säännöllisesti.

Se on siirtolaisasumusta ja asettautumista seuduille, jossa kenties ei
milloinkaan ole ihmiskäsi perannut maata, kylvänyt siementä ja tuskin
koskaan on siinä auran jälessä ihminen astuskellut. Ei ainakaan tuo
taivasta tavoitteleva ikihongikko viittaa mihinkään sellaiseen eikä
myös muustakaan ympäristöstä voi saada sitä käsitystä.

Ei siellä ole vesakkoja, ei ahoja, ei ole lampien ranteilla valkaman
jälkiä viittaamassa aikaisemmasta asutuksesta: kaikkialla on vaan yhtä
alkuperäistä, vanhaa korpea, joka on saanut homehtua ja korvettua
minkään puhdistavan käden häiritsemättä... ja niin laajalti kun sitä
tuollaista on!

Tuskin siellä on monesti ihmisääniäkään kuulunut, tuskin ihmisjalka on
monessakaan paikassa tallannut.

Mutta _nyt_ siellä luikertelee teitä, vieläpä kovia ja paljon
ajetultakin, vaan heti huomaa, että ne ovat vasta syntyneet ja
luikertelevat vasta karsituita ja raivatuita uria. Nyt siellä on
liikettä: siellä kohtaa ajajia; juoksujalassa kiirehtii hevonen, jolla
on perässään reessä vahva, paksu tukki, tai pari kolmekin, ja kuorman
päällä istua kököttää ryysyinen ajaja. Tuolle tulee vastaan täyttä
ravia kuorman vienyt, tyhjillinen ajaja ja se ohjautuu tiepuoleen
tehden tietä raskaan kuorman kuljettajalle.

Siinä vaihdoksessa vaihdetaan kiireellisesti muutama sana, kysäistään:
— "Joko olet tänään monta kertaa ajanut?"... "Montako olet vienyt?" —
"Jokos sinulla on mones kerta?" tai jotain sellaista ja taas kumpikin
jatkaa matkaansa. Kuormanviejä kiirehtii sinne, johon hänellä on määrä
tukit viedä ja on se paikka joen varrella ja ihan sen rannalla; siellä
ne tarkastetaan ja mitataan, jonka toimittaa tukkien vastaanottaja, ja
jos ne ovat kelvolliset, niin saa hän ne pudottaa reestään ja kasata
toisten joukkoon, ja sitte hän lähtee taas toisia noutamaan. Hän on
vetomies, ja tuota työtä kestää hänellä päivät päästään.

Pääteiden varsilla on jo aukeampia paikkoja, joissa lyhjöttää maassa
suuria, tuuheita latvuksia, paksuja käyriä oksia ja niiden joukossa
pistää näkyviin paksut, valkopäiset, verekset kannot — niissä paikoin
on jo "uudisasukkaiden" kirveet heiluneet.

Pääteiltä vie syrjään pehmeitä, vähemmän ajetuita teitä, jotka
pujottautuvat syvemmälle ja syvemmälle tiheään hongikkoon, johon
joutuessa päivä tuntuu kuin hämärtyvän! Sieltä alkaa kuulua koneellista
hakkaamista, kuuluu rytinää ja kohta rysähdys, ja sinne paikalle
jouduttua näkee puun juuri kaadetuksi.

Se oli suuri ja paksu honka, joka kaatuissaan avasi metsään aukon,
taivutti heikommat allensa ja niin teki tietä itselleen.

Hakkaaja alkaa karsia sen vahvoja oksia ja saatuaan tarpeeksi pitkälle
karsituksi, leikkaa latvan irti ja alkaa kirveellään koloa rungolta
paksua, kaarnaista kuorta, vasta kun se on ihan alaston, heittää hän
sen rauhaan ja odottamaan hevosmiestä, joka sen kulettaa pois.

Tuossa toisen puun kimpussa työskentelee toinen; kolmannella on taas
puu kaatumaisillaan, se jo häilähtelee, ja neljäs iskee ensimmäisiä
iskuja puun kylkeen. Lastuja sinkoilee hangelle ja joka lyönnillä
jäätyneesen puuhun antaa kirves kimakan kelauksen.

Lumessa makaa jo monta kaadettua ja alastonta puuta, metsä on siinä
kohdassa harvennut, metsähämärä kadonnut, hanki pehmautunut ja lumi
tallautunut, joten se ei enää syvälle upota. Mutta vähä syrjemmässä,
kaadettavien puiden luona, hakkaaja seisoo nivusiaan myöten lumeen
uponneena.

Raatajat liehuvat vähissä vaatteissa, vaan sittenkin juoksee hiki ihan
juoksemalla pitkin kasvoja, väliin henkäistään, pyyhkäistään hihalla
märkää otsaa ja taas jatketaan alotettua työtä. Talvinen päivä on
lyhyt, ja vaikka sitä kuutamoisin puolelta öin jatkaakin, niin täytyy
sittekin kiirettä pitää; rahaa on tarvis, elämä on arvosta ja työ
korvessa, paksussa lumessa hidasta ja hankalaa.

Tuossa ihan lähellä, puiden lomitse, näkyy heidän majansa; se on
kaksipuolinen ja sen kattoaukosta nousee keveänä ja ohuena sinertävä
savu. Maja on melkein kokonaan lumen peitossa, mutta oviaukon ympärystä
on paljas. Majan edusta on tallautunut kovaksi tantereeksi ja on se,
niinkuin piha tavallisesti, heinänen ja rujainen. Etupuolelle ja
sivuille on jätetty suuret tuuheat kuuset seisomaan, ja siivosta niiden
juurilla näkyy, että ne ovat hevosien suojapaikkoja; eväitä suojaava
kuusi on myöskin siinä lähellä ja riippuvat sen alimmaiset oksat
taipuneina melkein maahan saakka.

Ihan majan takana kohoaa vielä jyrkkänä seinänä tiheä hongikko ja tekee
se jyhkeän vaikutuksen. Sen rintuuksessa tuo "uudispirtti" näyttää
vähäpätöiseltä, niin tarumaiselta: kääpiöiden asunnolta ja olinpaikalta.

Kaukana tästä ei ole toinen työskentelevä miesryhmäkään, sillä
kirveen kalke ja kaatuvain puiden rytinä kuuluu ihan selvästi. Siellä
on samallaista painimista, sielläkin vuotaa yhtä paljon hikeä kuin
tässäkin palstassa. Ei sielläkään käydä omassa, lähellä olevassa
majassa päiväsin lämmintä etsimässä, eikä liioin menetetä aikaa
ruokaillessa ja nälkää sammuttaissa.

Ja niin on koko korpi täyttynyt elämällä ja on se jaettu palstoihin,
joissa työskentelee kussakin oma miesryhmänsä.

Mutta mitä viehättävintä on näky kauniina pakkaisiltoina, kun
kaikkialla on haudan hiljaisuus ja on koko korpi kuin nukuksissa.
Vaan kun poikkeaa ajotieltä pienoiselle, pehmeälle polulle ja
lähestyy jotain majaa, niin siellä löytää kuin korven öisen sydämmen
tykyttämässä. Palava nuotio levittää valoansa majasta yön pimeyteen
ja kultaa ympärillään läheiset puut... Ja kohoaapa se punertavana
vielä tuonne ylöskin, kunnes se heikoten siilautuu pimeään, mustaan
avaruuteen, jossa tähdet vilkuttaen tervehtivät sitä. Majan ympärillä
hevoset syödä ravistelevat, ja ihan majan luo tultua kuuluu sisästä
ihmisääniä.

Siinä tekee mieli seisahtamaan ja silmäilemään ja siinä tuntee
nauttivansa. On niin äärettömän rauhallista, tyyntä ja vienoa.

Majan oviaukosta sisään kyyristäytyessä silmä kohtaa multaisella
permannolla ryysyisiä olentoja, joiden kasvot ovat mustuneet ja
likaiset, tukka pitkä, hartioille asti, ja koko olentonsa näyttää
väsyneeltä ja alakuloiselta.

He ovat itseään ravitsemassa, illallisella, syövät leipää ja vettä,
ja jolla on kalaa varastossaan, on hän hennonnut ottaa pari mujetta,
paistanut ne ja sitte pienen murusen kerrassaan taittaen käyttää sitä
leipänsä särpimenä.

Illallisen jälkeen he sitte latoutuvat kahden puolen nuotiota — jalat
tulelle päin — lepäilemään ja pian uni kietookin heidät virkistävään
helmaansa.

Mutta useinpa tulee keskeytetyksi tuo öinen nautinto. Yöllä nousee
ankara lumipyry ja se tupruuttaa lunta majan kattoaukosta sisään,
ajautuu makaajain päälle ja nuotion lämmin sulattaa sen siinä vedeksi.
Nukkuja on pian märkänä ja alkaa vilusta värähdellä. Hän unimielissään
vetää itseään kyyryyn, mutta yhä lisääntyvä märkyys ja vilu kiusaa
nukkujan herälleen... Mitä nyt lämpimikseen, nuotiosta sitä ei nyt
tarpeekseen saa? Illalla kuivamaan ripustetut jalkineet ja rievut ovat
tulleet entistään märemmiksi ja sama on vaatteidenkin laita.

Ei muuta neuvoa kuin nousta ylös, lisätä märkiä vaatteita päälleen
ja lähteä ulos, sydänyöhön, tuiskuun ja pimeään ja ruveta työhön
lämpymikseen.

Tottumuksen voima on suuri; he eivät suurestikaan; nurkuile tilaansa,
ovat tyyniä tuulessa ja tuiskussa, pyryssä ja pakkasessa. Heille on
tuollainen jokapäiväistä, elämään kuuluvaa kärsittävää ja heitä kuin
vahvistaa se veljellinen ystävyys, joka vallitsee heidän keskuudessaan,
vaikka yhdessä ja samassa majassa ja ryhmässä on useammalta eri taholta
toverit.

Pari kertaa koko talvisella ajalla pitempimatkaiset pistäytyvät
kotosalla, mutta siinähän sitä jo onkin vaihtelua ja sieltä palattua
tuntuu kokolailla virkistyneeltä. Sillä tiellään he puhdistavat
itsensä, muuttavat vaatteitansa, ottavat uutta evästä ja niin tuntuu
elämä kuin uudistuneelta. Ruuassakin on vaihtelua; kotoa on tuotu
keittoaineksia, joista iltasittain nuotiotulella pienoisessa kattilassa
keittää tuhritaan jonkunlaista keittoa.




X. Kaskiraaje.


Tulee sitte kevät.

Se lopettaa tukkivetohommat ja talviset työt ja toimet ja vaatii toisia
töitä ja tehtäviä.

Aurinko on päässyt pilvestä, se on kohonnut ja aina vieläkin kohoaa
korkeammalle; viikottain se kiertelee selkeällä taivaalla ja alkaa
jo paistaa ihan täydeltä terällään. Ilma on köykäistä ja kuulakkaa
ja yöt lyhenemistään lyhenevät, muuttuvat lämpiöisiksi ja vähitellen
valoisammiksi, jotta viimein ei ole yösilmää kuin hetkinen ja sekin
vetää valossaan vertoja talviselle päivälle.

Keväinen lämmin on sulatellut lunta, on puhdistanut puut ja metsän,
ja aukeilla paikoilla sitä kohta ei näy kuin päivän pääsemättömissä
lokeroissa ja siimeksissä metsänranteilla. Loristen juoksevat vedet
rinteillä, muodostelevat uria ja noroja ja kiirehtivät vaaran alla
olevaan notkoon, notkossa luikertelevaan puroon ja, siinä sitte yhdessä
puroveden kanssa, jatkavat matkaa joko metsälampeen tai johonkin
salojärveen. Järvissä on jää yhtenä sohelona, se sohisee ja suhisee
pienenkin liikkeen sattuessa ja on se puikottunut; puikot eroilevat,
eksyvät toisistaan, sulavat ja katoavat näkymättömiin.

Ja kohta on luonto vapaa talven vallasta, vaan näyttää vielä
alastomalta ja kuloiselta.

       *       *       *       *       *

Vaaran rinteellä muutamassa kohden pistää näkyviin mustia, palaneita
kantoja ja lumen tarkkaan hävittyä näkyy kanteikossa talven alainen,
veltostunut oras. Toisessa paikassa on paljastunut viime kesänä
kaadettu kaski... Siinä on kirves heilunut, siinä lastut sinkoilleet ja
siinä on hikeä puserrettu kesäkuumalla sitä kaataessa. Siinä ryhöttää
pitkällään vieretysten petäjä ja koivu, niiden lomassa leppä ja
haapa, vaan niiden lehdet eivät enää lipattele ja niiden viheryys ja
kauneus on kadonnut, elämän into kukistettu, runko kuivahtanut ja mehu
haihtunut — ja tämä hävityksen kauhistus on leivän tähden.

Kaikki ovat paikoillaan siinä, mihin ovat kaatuissaan joutuneet ja
kunkin kohdalla töröttää oma, eloton kantonsa. Kaatuneiden oksat
ovat kietoutuneet toisiinsa, ne syleilevät toisiaan ja ne kuin
kuiskailisivat: — kuolemassakin yhdessä, syleillen ja sovinnossa.

Ja talon naiset ottavat kassaroita ja kirveitä ja lähtevät tuon kasken
karsintaan. Ritisten taittuvat oksat, vaan toisiinsa sotkeutuneina,
ne eivät toisistaan erkane, rungot vain lomahtavat niiden varasta
maaperään, ja siinä onkin kylliksi, muuta ei karsija tahdokaan. Jonkun
päivän työskenneltyä ovat rungot oksistaan irti ja niin olisi kaski
poltettavaksi valmis, mutta vielä ei ole maanpinta tarpeeksi kuiva,
joten täytyy polttaminen lykätä tuonnemmaksi.

Vaan pianhan selkeältä taivaalta paahtava aurinko kuivaa, ja kun
polttaminen on toimitettava kuloaikana, ennen ruohon nousua, niin
eräänä kauniina päivänä pistetäänkin tuli risukkoon. Vaan ensin on
täytynyt ryhtyä varovaisuuskeinoihin, ettei tuli pääsisi ihan tuossa
kaskenrinnassa olevaan metsään, ja niin on ajettu sille kohdalle leveä
vako ja saatu siten katkaistuksi tulta johtava, maan kanervainen ja
rujoinen pinta. Räiskäen ja vonkuen lipuu tuli paikasta toiseen ja
kohta on yhtenä lainehtivana tulimerenä koko kaskeksi kaadettu ala.

Siinä on lähellä kuuma ja siinä paahtaa, mutta siinä täytyy olla
ihmisten ympärillä vartioimassa ja vahtimassa, ettei vaan tuli jotenkin
ja jossain kohdassa karkaisi luvattomille aloille. Lapiot käsissä
seistään valmiina viskaamaan hiekkaa maata myöten liplettävän liekin
päälle tai sitte tuoreella havulla pieksämään tulta siksi, kunnes se
tukehtuu, ja niin saadaan karkulainen ehkäistyksi.

Mutta väliin se sittekin karkaa; se on tullut hirmuisella vauhdilla ja
tuulen alapuolella se on paahtanut puut ja hypähtää suorastaan niihin,
tai nuolaisee lieska, riehuissaan, vaon toisella puolella olevaa
kanervikkoa, jota myöten karkaa tuimalla vauhdilla. Sen eteen ei ole
menemistä, sillä tuuli työntää tulta, niin että pian joutuisi liekkien
uhriksi. Kauempaa kaarretaan sille vastaan ja koetetaan tehdä esteitä,
ja viimein saadaankin se jonkun suon äärelle tai aukealle paikalle
tukahdetuksi..

Ei ole enää tulta suuremmassa määrässä muualla, kuin tuolla yhdessä
kasken kulmassa ja ainoastaan ympäristöön levinnyt savu ja jälkeensä
jättämä musta jälki ovat muistuttamassa siitä voimasta, joka oli
riehunut niissä paikoin.

Ja niin on tuli tehnyt palveluksensa; se on riistänyt ja raastanut;
irrottanut? ja erottanut oksat toisistaan ja hävittänyt ne pieniksi,
pyöreiksi hiiliksi tai sitte kokonaan tuhkaksi. Suuremmista rungoista
on kuitenkin enemmän jälellä ja kaikkein paksummat vain kuoreltaan
kärventyneet. Vaan maan pinnassa tuli ei ole tehnyt tarkasti
tehtäväänsä, joten sitä täytyy vieläkin poltella; oli jättänyt
aina väliin palamattomiakin tierakkeita. Kootaan jälelle jääneistä
kekäleistä roukkioita, sytytetään ne ja saatua hyvin palamaan, aletaan
roukkioita pitkillä kangilla työnnellä pitkin kaskea paikasta toiseen.
Ne palaa roihuavat edessä ja tulen paahde polttaa viertäjäin kasvoja
ja saa ne ihan rokahtumaan; kuumuus tunkeutuu vaatteidenkin alle ja
kirveltäen saa hien virtaamaan pitkin ihoa. Tuhka ja noki maasta
pölisee, tarttuu hikiseen ihoon ja muuttaa raatajat väriltään melkein
samallaisiksi kuin tuo heidän jälkensä, josta ovat tulirovion kanssa
kulkeneet.

Tuska ja väsymys valtaa niin naiset kuin miehetkin, ja kaiken lisäksi
rasittaa vielä kuumuudesta syntynyt jano, jota ei saa poistumaan, kun
ei aina voi tai ei jaksa juodakaan.

Vaan tuleehan viimein ilta ja siksi on lämmitetty sauna, jonne
kiirehditään ja jossa otetaan löylyä, minkä vain kutiseva, pölyinen
pinta sietää; siellä pestään ja puhdistaidaan ja sitte ollaan taas kuin
uudet ihmiset sieltä palattua. Iho on ruskea ja höyryävä ja huohottaen
pistäydytään vaatteet kainalossa saunan ovesta ulkoilmaan, jossa
istahdetaan kivelle saunan lähelle ja annetaan keväisen illan viileyden
sivellä alastonta ruumista. Ilman annetaan kuivata ihon, pujottaudutaan
sitte puhtaaseen paitaan ja virkeinä, vaikka väsähtäneinä poistutaan
yöllistä lepoa ja unta saamaan, ja niin unhottuvat päivän vaivat ja
vastukset huomisen varalle.

Taas onkin seuraavana päivänä ja aina vielä siitäkin seuraavana samaa
edessä, samaa kuumuutta, likaisuutta ja puhdistautumista, kunnes
kaskiraaje loppuu.

Vaan miehillä riittää kaskella työskentelyä pitemmäksikin ajaksi,
vielä viettämisen ja kasken puhdistamisenkin jälkeen. Heidän pitää se
kyntää, kääntää ylösalasin siemenien peittymistä varten. Kyntäissä saa
päätellä ja seisautella hevosta ja aina väliin peruuttaa sitä takaisin,
mies nostella auraa, sivuuttaa kiviä ja kantoja, vaan sittekin aura
takertuu puiden juuriin, kynnet kaivautuneina juurien alle. Ei auta
muu kuin täytyy kärsivällisesti perata ne tieltä pois ja jatkaa taas
vaon tekemistä. Pienimmät ja hienoimmat juuret menevät auralla rutisten
poikki ja irtautuneet päät jäävät töröttämään mullan päälle näkyviin.
— Se on perkaamista ja pehmittämistä, joka vaatii kärsivällisyyttä ja
itsensä kieltäymystä.

Mutta siinäkin elähdyttää toivo, työn palkkio, ja ne vaivat, joita
siinä on kärsitty, unhoittaa raataja mielellään katsellessaan
muutaman viikon kuluttua terhakkaa, puhdasta ja viehkeää orasta, joka
samettimaisena verhona peittää karhean kynnöksen.




XI. Kesäisiä oloja.


On ollut kuumaa ja kaunista, päivät helteiset ja herttaiset ja
kevään lapsellinen leikikkäisyys on alkanut saada vakavamman muodon.
Alastomuus on alkanut kadota ja pukeutumispuuhissa on koko luomakunta.
Mutta so on vähä vaivaloista ja käy hitaasti, sadetta kaipaavat kaikki,
peseytyäkseen ja puhdistuakseen pukeutumista ennen.

Mutta vielä on päivän ja pari poutaa ja paahdetta ja sitte
näyttäytyvät, kuin sanan tuojina, ensimmäiset pilvenmöhkäleet. Ne
kokoontuvat taivaalla, muuttavat muotojaan ja jatkavat matkaansa
verkalleen. Vettä ei niistä tipahda, vaan ne kuitenkin ovat tuoneet
toivon tullessaan. Virkeänä katsoo silmä taivaalle, ja mielet
jännityksissä odotetaan sadetta.

Ja taivaanranta tuolla etelässä mustuu, siellä synkistyy ja pimenee
ja tuontuostakin vilkasevat silmät tuohon nousevaan pilveen. Se
lähestyy ja kasvaa ja kohta on aurinko sukeltautumaisillaan pitemmäksi
ajaksi pilven taakse. Vielä viimeisessä tingassa se paahtaa kaikella
voimallaan, vaan pilvi tunkeutuu väliin. Sen varjon raja juosta
lipettää maan pinnalla, se on jo ehtinyt korven yli tuonne korkealle
vaaralle; sen toinen puoli on varjossa, toinen valossa, mutta varjo
laajenee, valo pienenee ja kohta on sekin seutu tummennut.

Vaan levitessään pilvi on muuttunut mustansinervästä vesiharmaaksi ja
näyttää se mehevältä, kostealta ja lupaavalta. Se kohotteleikse ja
asetteleikse ja näyttää kuin valmistautuvan suureen tehtävään.

Hetki on juhlallinen.

Maassa on kaikki jännityksessä, on hiljaa ja kuin henkäisemättä; joku
yksityinen liverrys jossain, pienen linnun pyrähtävä lennähdys, joku
kalahdus ja muuta ei; vaan kuinka tuollaiset nyt kuuluvatkin hyvin ja
kuinka ne vetävätkin huomion puoleensa!

Ensimmäisiä pisaroita jo tipahtelee, ne putoilevat harvaan, suurina
ja raskaina... jo kuuluu kohinaa, tuhahtelee tuuli, taipuilevat
puut, heilahtelevat vesat ja samassa muuttuukin tuuli puskuvaksi ja
painavaksi. Pisaroiden tulo tihittyy ja kohta onkin seutu rankkasateen
vallassa.

Mutta tuuli tuossa tuokiossa heikkenee, hiljenee ja lakkaa kokonaan ja
sitte vesi putoaa suoraan ja tarttuu se maahan mehevästi ja metisesti.
Se on nautinnon ja virkistyksen hetki, johon luonto ottaa osaa hiljaa
ja hiiskumatta.

Mutta se on vaan keväinen sadekuuro, joka ei kestä kauan.

Pilvi alkaa oheta, ilma kirkastua ja taivas selitä. Vielä hetkinen
hienoa ja yhä heikkenevää sadetta ja sitte ainoastaan harvaseen pieniä
pisaroita, vienoa tuulen henkeä ja pilven varjo kiitääkin seudulla ja
jättää sen viiva viivalta kinterillään olevalle seuraajalleen. Aurinko
pilkistää pilven reunalta, pilvi yhä poistuu ja lempeänä ja lämpöisenä
näyttäytyy aurinko kokonaisuudessaan selkeällä taivaalla ja yhtäkkiä
koko seutu on lintujen laulun vallassa. Käet yhtyvät sitä säestämään.
Ensin kuuluu kaukaa korvesta kukuntaa, hiljaa ja heikosti, vaan siihen
yhtyy jo toinen, kolmas... ja eräs lennähtää talovaaran rinnepetäjään,
asettautuu sen latvaan, kukahtaa ensin kerran, pari ja sitte sekin kuin
innostuu ja yhtyy helkyttelemään kilvan toisien keralla.

Koko seutu on puhdistunut, ilmasta on usvakkuus kadonnut ja on se
täyttynyt hienolla ja herttaisella tuoksulla. Aurinko paahtaa maan
pintaan, joka on märkä ja vesiherneissä ja josta kohoaa hienollaista
höyryä.

Mutta tuolla edempänä vielä sataa, auringon säteet tanssivat siellä
putoavilla vesipisaroilla ja sinne ilmautuu kaunis ja kirkasvärinen
taivaan kaari.

Ja kohta näkyy sateen virkistävä vaikutus, kuluu päivä, kuluu toinen,
niin on jo lehdet puissa hiirenkorvalta varttuneet isommiksi, maasta on
kulo kadonnut ja ruohontaimet saaneet vartta ja vahvistuneet.

Ja jo kalkattaa kellot vaarojen kosteikoissa, jossa karja ahmien riipii
ruohostosta ruokaansa. Vasikkahaassa on temmellystä, juoksua ja hyrinää
ja siellä vasta vapautta oikein tunnetaan ja — tutkitaan!

Se on alkua kesäiseen elämään ja siitä se varttuu ja vaurastuu ja
siihen aina liittyy uusia ja uusia töitä ja toimia, kunnes se täyttyy
kiireisellä hyörinällä ja puuhilla.

Pirtti on kuin unohtunut ja sen kanssa ummehtunut pirttielos. Siellä
ei olla kuin parhaiksi syöntäaikoina - jos ollaan talon läheisissä
töissä — ja sitte jo ehtoneella vetäydytään johonkin ulkosuojaan, jossa
kesällä öisinkin nukutaan.

Vaan kun joutuu se aika, jolloin ollaan jossain edempänä
"metsäruateilla", niin silloin ei päiväsin kotosalla tapaa muita kuin
talon kykenemättömät vanhukset ja niistäkin ainoastaan naisvanhuksen.
Hän on kodin vahtina ja hoitelee taloutta ja se onkin hänen mieleistä
työtään. Hänellä on toveruutta talon pienistä paitaressuista ja
silloin, kun niiden silmällä pidosta aika myöntää, puuhailee hän
pihalla ja vasikkahaassa, juottelee vasikoita ja lämmittelee vesiä
kodassa; rientää vastaan kotiin tallustelevalle karjalle, vastaa
puhellen niiden ammumiseen, nimittelee jokaista erittäin ja tarkastelee
salaperäisesti kylläistä karjaansa.

Miesvanhus ei pysy kotosalla, hän ei ole siihen tottunut, hänen
täytyy puuhata jotain ja jossain. Ja kun hänestä ei ole toisten
perheen jäsenten kanssa työssä kävijäksi, niin on hän ryhtynyt kalojen
pyydystämiseen. Niillä retkillään hän viettää päivänsä, liikkuu siellä
hiljaan ja verkalleen, aivan niinkuin hänen voimansa sallivat ja kun
hän siellä väsähtää, niin hän levähtää istahtaen kivelle tai kallistuen
mätästä vasten.

Ja kun hän on järvellä, pienoisessa venheessään, niin hän sielläkin
vain liiraillen liikkuu paikasta toiseen ja nähtyään sopivan paikan,
laskee pyydykset; nostelee ja katselee toisia, jo ennen lasketuita, ja
ottaa niissä olevat kalahotit.

Yksin hän siellä on eikä päivissä puhetta vaihda. Hänen luonteensa on
saloinen ja salaperäinen ja hän ei tunne kaipaavansa mitään. Hänestä on
korvessa kodikasta ja hän hymähtää sen synkkyydelle ja hiljaisuudelle.

Hänelle kukkuu siellä "kultainen käkönen" ja hän aina väliin laskee
verkon kädestään, heittää toimensa ja kuuntelee sen kukuntaa.
Aurinko on ajan määrääjänä, ja kun se on ehtinyt etelän puoleen,
päivällissuunnalle, niin hän meloskelee venheensä rannalle, vetäisee
sen kuivalle, hakee sitte rannalta risuja, laittaa niistä rovion kivien
koloon tai ankeammalle töyrylle. Ottaa sitte metsäkätköstään pienen,
rautaisen kattilansa, täyttää sen vedellä ja asettaa vivun nenään
rovion keskelle. Puhkaisee ja puhdistaa muutaman kalan ja keittää
niistä sievosen sopan; palasen leipää panee hän siihen suurukseksi ja
kattilasta hän sitte lusikalla tai sen puutteessa tuohilipillä lientä
leivän kostukkeeksi ottaa.

Syötyä hän venähtää syöntäsijoilleen pitkäkseen, vieräyttää silmänsä
kiinni ja nukahtaa.

Vaan ei hän pitkälti aikaansa unessa hukkaa, kunhan vähänkin, ja sitte
hän kavahtaa ja lähtee taas venosellaan vesille.

Illalla kokoaa hän saaliinsa konttiin, kohottaa kontin selkäänsä ja
alkaa tallustella talotonta taivalta, korpitietä kotivaaraa kohti.
Köyryssä hän kulkee, sauva tukenaan, vaan kuorma on raskas ja se panee
hiljaisessakin kulussa puhuttamaan. Mutta kukaan ei häntä kiirehdi, ja
niin levähtää, istahtaa silloin, kun perin vaikealta tuntuu ja sitte
jatkaa taas matkaa.

Ei ole enää kun kotivaaran rinne noustavana: rinteen alla hän vielä
levähtää, sitte kapristaikse jäännökselle taipaleelle ja kohta on
kotoinen pirtti ja kotoiset kohtelut tarjoamassa huojennusta ja hoivaa
vanhalle ja väsyneelle.

Mutta kesä on vaurastunut vaurastumistaan ja kiirehtii raatajia
toimissaan. Se on valmistanut parhaan parhaan ajan kasken kaateelle; on
lehtipuut jo täydessä lehdessään ja niin täytyy kiirehtimällä kiirehtiä
siihen tehtävään.

Saman ajan tehtäviin kuuluu vihkojen teko talvisiksi ruokavaroiksi
lampaille, ja ihmisille täytyy myöskin nuoren täysilehden aikana saada
kylpyvastat talviseksi tarpeeksi.

Kaski-alaksi on tällä kertaa katsottu kotivaaran lähellä olevan
salovaaran rinne. Se on pari tai kolmekymmentä vuotta takaisinpäin
ollut jo raajinmaana, vaan on siinä nyt lehtimetsä kaskeksi kelpaava.

Sinne lähdetään.

Ja jonkun aikaa siellä käytyä ja huiskettua, onkin metsä kumossa
kuivamassa. Äärinvierin siinä on kirves työtänsä tehnyt ja armotta
on kaatajat iskeneet jokaiseen puuhun, jättämättä edes "linnuille
lepotiloa".

Väliaikaa ei taas ole nimeksikään.

Niityntapasissa heinä käy täysikasvuiseksi. Ei muuta kuin täytyy
terästellä viikatteita, sitoa ne varsiin ja teroitella ja lähteä
joukolla heinän tekoon. Lähin heinämaa on kotivaaran alla, joen
varrella, vaan on se, niinkuin kaikki muutkin, vesottunut, metsistynyt
ja mätästynyt. On vielä sammal kohonnut pinnalle ja on siinä heinää
vain harvassa ja sekin kovaa ja vihvilänsekaista.

Siihen tartutaan tarmolla, jo kaadetaan heinä ensin aukeammilta
paikoilta ja sitte käydään kaivelemaan lepikkoja, kannetaan niistä
heinät aukealle, kuivaillaan ja sikäli pielestetään. Kun kaikki on
kasaan saatu, niin ympäröidään pieles aidalla ja ollaan valmiit
lähteinään toisille heinämaille.

Ne ovat kauempana pihasta, ovat korvessa. Siellä on yksinäinen järvi ja
sen rannat ovat heinäiset ja ovat aikoja takaisin raivatut niittymaiksi.

Sinne lähdetään useamman päivän eväillä ja siellä on edellisiltä
kesiltä ja työajoilta jälelle jäänyt maja, risuista tehty. Sitä ilmat
ovat ränsistäneet ja sitä nyt vähän korjaillaan ja majoitutaan siihen.
Ainoastaan pyhäsinä käydään kotona, ja jos sitte eväät keskellä viikkoa
väsäytyvät, niin joku yökautena pistäytyy niitä hakemassa.

Mutta täällä onkin heinän korjuu pitkällistä ja hankalaa. Järven
rannat ovat pitkälle lietteiset, mutaset ja pehmeät. Lietteet kasvavat
kortetta ja tuolla jo ihan vedessä kohoaa sankat ruuvikot, ja ne kaikki
ovat eläinten ruuaksi kelpaavat kokoon saatavat.

Aidaksien ja puiden varassa, puoli alastomana, siirrytään askel
askeleelta kosteikkoon, vesi räiskyy viikatteella huitoessa, mutta
kortteikkokin tutisee ja osa osaltaan kaatuu se vesiselle alustalleen.
Heti haravoidaan ne kasaan, mätetään sapilaille ja porraspuiden varassa
kannetaan ylemmäksi, johon levitetään kuivamaan.

Siinä kantaissa sattuu kantajilta jalka puulta luiskahtamaan, se
hurahtaa syvään, kantaja kaatuu ja, pitkällisen mudassa rypemisen
jälkeen, hän pääsee vihdoin märkänä ja mutaisena jaloilleen portaille.
Taas jatketaan kuormineen matkaa ja voipi vielä useamminkin samalla
tiellä sattua polkaisuerehdys ennenkun taakka on saatu kuivalle ja
kantavalle maalle.

Päivät läpeensä on samaa ja samallaista ja sitte kun ruvetaan ruuvikon
kimppuun, niin siinä onkin alituisesti vedessä seisominen. Ruumis
on puoleen paljastettu ja on se kuin mutahaudassa, jossa ainoastaan
pinnalla on aito vesi. Siirrytään aina syvemmälle ja syvemmälle, kunnes
edemmäksi meno on mahdotonta, vaan silloin seistäänkin jo kainaloihin
saakka mutaisessa vedessä.

Se on rasittavaa työtä ja väsyneenä siinä kallistautuu iltasittain
majaan nukahtamaan. Märkyys on sittekin vaatteissa ruumiin ympärillä,
vaan kun kesäinen yö on lämmin ja makaaja puoleksi peittyy kahiseviin
lehtiin, niin siinä se vaan yö tulee häiriöttä vietetyksi.

Ei siellä joudakkaan ihan puhtaaksi rantoja tekemään, sillä kotivaaran
kaateikossa valmistuu ruis. Se jo kellertävänä huojuu ja täyteläisinä
tähkinä nuokkuu korjaajiansa odotellen.

Ja niin täytyy kiirehtiä kotoisille pihoille, täytyy tarttua sirppiin
ja kyyristäytyä kiirehtijän kimppuun ennenkun se tulee liian valmiiksi
ja rupeaa karisemaan.

Siinä kyyrii naisia ja miehiä, siinä sänki enenee, kuhilaita ilmestyy
ja kun vaan poutana kestää, niin on muutamassa päivässä huojuva laiho
koottu töröttäviksi kuhilaiksi.

Mutta siihen taas valmistuu touot ja ne vievät raatajilta aikansa
nekin. Ja sitte täytyy viljat korjata, koota pitkulaisiksi närtteiksi
ja pyöreiksi ja pystypäisiksi keoiksi ja saavat sitte siinä tilassaan
oleilla siksi, kun tulee aikaa niiden riiheen ahtamiseen ja puimiseen.

Ja siihenhän se kesä hupeneekin.

Siihen sitte vielä rukiin panot, syystyöt ja talvelle varustautumiset
ja niin on taas ajanjakso eteenpäin eletty.

Lepohetkinään (sunnuntaisin) eivät nuoret vietä kaikkia aikojaan
pirteissä tanssien, niinkuin talvella, vaan keräytyvät yksiin ja
lähtevät "pitkäänpuoraan", astuskelevat metsäpolkuja kylästä ja
taloista edemmäksi. Kulkevat ensin yksissä, vaan sitte alkaa joukko
hajoilla, yksi pari jää yhteen kohtaan, toinen toiseen ja siellä sitte
iloitaan ja mellastetaan; siellä kuhertelee kukin "mielitiettoineen",
siellä kun ei ole kuin

    "Kuuset kuulemassa,
     Hongan oksat oppimassa."

Siellä unhoittuvat vaivat ja vastukset, arkipäiväin huolet ja
väsymykset.

       *       *       *       *       *

Vaan samalla, kun kesä on tuonut laveutta elämään, on se myös
muodostellut hankaluuksiakin. Niinpä on matkan teko salopaikoilla
vaivaloista monien ja laajojen soiden tähden. Niitä myöten täytyy
kulkea ja ovat ne ihan kantamattomat, jonka tähden onkin ylikäytävän
kohdalle laitettu silta latomalla sylen pituisia pyöreitä pölkkyjä
vieretysten toinen toiseensa kiinni. Mutta suo kun on vetelä, niin
nämä eivät kauankaan kestä suon pinnalla, vaan painuvat, ja sillan
kohdalle kokoontunut aito vesi on osottamassa tien kohtaa. Mutta kun
salolaisen hevonen on tottunut tuollaiseen, niin se ei epäile eteenpäin
mennessään: se laskee vain varovasti jalkansa, etsien veden alla olevia
siltapölkkyjä ja kun se tuntee jalan sattuneeksi pölkylle, tallaa se
vasta koko painollaan ja niin, vaikka hitaasti, kuljettaa se selässään
olijan suon laidasta toiseen. Suolta päästyä ja kohotessa kovalle ja
kuivalle tuntuu helpottavalta ja hyvältä. Metsäpolulla ei päivä paahda,
ei kilota silmiin, siinä on varjossa ja viileässä. Siinä ei silmä
pitkälle eteensä näe, sillä polku on kaita, luikertelee ja kiertelee
lakkaamatta; mutta katse kaivautuu sivuille, sujuu sen minkä pääsee ja
sivuuttaa seisovia jättiläisiä; niiden juurilla, puolihämärässä näyttää
niin viehkeältä ja viihdyttävältä.




XII. Käänteessä.


Mutta vaikka tiet ovatkin suurimmaksi osaksi poloisia polkuja, seudut
sateisia, korvet kolkkoja niin onpa kuitenkin uutuuksia sinne osunut.

Harvassa on enään savupirttejä tai entisaikuisia rakennuksia, vaan ovat
ne muuttuneet uudemmanaikuisiksi ja savupirtit uloslämpiäviksi. Entinen
uuni on kolhittu kumoon, sijalle on laitettu toinen, pyöreän ja puisen
savupiipun sijasta kohoaa sammaltaneella katolla kulmikas ja kivinen.

Siellä täällä luulee tapaavansa rakennuksen, joka näyttää olevan oikein
alkuperäinen. Se on pyöreistä hirsistä, ulkonevilla salvaimilla.
Siinä on pirtti, niin kuin kaikki muutkin suojat saman katon alla
paitsi aitat, riihi ja sauna, jotka ovat erillään. Pitkin seinämää
on, patsaiden varassa, pölkyistä ladottu, leveä, hevosella ajettava
porraskäytävä, joka kohoaa loivasti ja johtaa tanhuan ylisille, ja
sen keskipaikoilta johtaa ovi pirtin porstuaan. Porstuasta on ovi
pirttiin ja toinen vastakkaisella seinällä tanhuaan, johon laskeutaan
alas portaita. Tanhua, josta pääsee lehmäläävään ja toisesta ovesta
lammasnavettaan, näyttää pylväskäytävältä, sillä sen välikaton
kannatinparruja tukevat vielä paksut patsaat.

Pirtin porstuasta on vielä ovi "etehiseen", jossa säilytetään
talontarpeita, niin syöntäaineksia, kuin astioitakin; porstuasta pääsee
vielä tanhuan ylisillekin.

Rakennus on korkea ja asuinpirtti suuri ja tilava, vaikka yhdessä
ovisopessa onkin suuren suuri sisäänlämpeävä uuni. Katto on
kolmitaitteinen, keskelle kohoava ja keskimmäisessä osassa on savun
ulospääsyä varten reppänä eli lakeinen.

Ilma pirtissä tuoksahtaa savuiselta ja raittiilta, mutta siinä
tuntee seisovansa kuin raunioilla, silmäilevänsä jätteitä, sillä
kenties kohtakin romahtaa, vielä kannattava lattia sijaltaan. Se on
jo painunut, on kierostunut, askeleet on siinä epävakaiset ja se
notkahtelee tallatessa. Seinät ovat pullistuneet, ovat talloneet ja
niitä on paikkailtu useasta kohdin. Mutta uskollisesti on, seinäin
alaosaa pesemällä, säilytetty varmana raja mustuudesta kiiltävän
yläosan välillä. Raja kiertää ympäri pirtin oven kamanan korkeudella ja
on se kuin savun toiminta-alan laajuuden määrääjänä.

Mutta tässä vanhassa luhistuvassa rakennuksessakin huomaa uudemman ajan
toimittaneen ikkunaluukut viikaheitoiksi, jotka lepäävät toimetonna
ikkunan poskessa, vaikka kuitenkin omien uurniensa varassa. Niissä
on niitä toimessa ollessaan työnnelty, missä ne ovat kuluttaneet
itseänsä ja niihin on ne jätetyt viettämään viimeisiä hetkiään. Mutta
ikkuna-aukot ovat suurennetut ja varustetut laseilla ja puitteilla.

Vaan lamppu ei oe vielä ehtinyt tänne puhteita valottamaan, päre on
vielä siinä virassa, palaa pihisee uunin patsaassa pihdissä, siinä
roihuaa, ratisee ja laskee paksusti tervassavuaan. Päretulen valossa,
soihtu kädessä, liikutaan pimeällä ulkona, toimitetaan askareet niin
läävissä kuin muissakin ulkosuojissa.

Astiatkin ovat puiset, vanhanaikuiset, ja kaikki kalut vanhoja. Eipä
ole ehtinyt tänne vielä edes niin tavallinen kone kuin rukki, vaan on
värttinä vahvasti virassaan.

Täällä nyt toivoo tapaavansa kanteleenkin, ja alkaa sitä etsivin
silmäyksin hakea. Mutta sitä ei näy ja niin tulee sitä kysäisneeksi,
missä se on?

— Olihan se meillä, — vastaa isäntämies, missä lienee. Etkö tiedä?
kysäisee hän emännältä.

— Eikö liene porstuan ylisillä.

Ja sinne lähdetäänkin isännän kanssa sitä hakemaan.

Kavutaan porstuan nurkkaa vasten nojallaan olevaa pykäläporrasta ja
päästään ylisille. Siellä kyyryisissä kävellään ja päresoihdun valossa
liikutellaan romuja, sysitään niitä syrjään ja etsitään, vaan etsiminen
näyttää jo pakkautuvan tyhjäksi vaivaksi. Tuolta se kuitenkin eräästä
sopesta ihan pohjimmaisena pilkahtaa näkyviin, isäntä tarttuu siihen,
kiskaisee sen, romut romahtaa sijalle, kannel kirahtaa, se sattuu vielä
johonkin ja kumahtaa ontosti ja sitte on se käsissä. Se on rujanen ja
pölyinen, enimmät tapit ovat poissa, yksi kieli on kireellä, toisia
löysinä ja irrallaan ja on niitä tykkänäänkin pois.

— Isävainaja sillä soitteli, ei ole sen jälkeen tullut käytetyksi,
selittelee isäntä ja oikoilee riippuvia käyristyneitä kieliä.

Se tuodaan sieltä pirttiin, pyyhitään ja puhdistetaan; tehdään
tarvittavat tapit, kiinnitetään kielet, viritellään ja saadaankin se
sointumaan. Mutta tuo sointu on vielä tahmeaa; koppa on kostunut ja
siksi se pannaankin kuivahtamaan.

Sitte otetaan se esille ja joku harmaahapsinen vanhus istahtaa sen
ääreen. Hänen koukistuneet sormensa koskettelevat kieliä, korvansa
kuuntelee, sormien liikunta vähitellen tihittyy ja niin muuttuu kohta
koko huoneen ilma sointuisaksi sävelmereksi.

Siinä lainehtii ja värehtii. Väreet liplettävät pieninä ja pehmoisina
ja sivelevät korvaa hienosti ja hempeästi.

Soittaja itse on lumoutunut ja näyttää hän elävältä ilmiöltä, joka
kokonaan on kuin sulautunut moniväriseksi, pulppuavaksi lähteeksi. — — —

Mutta kun vanhus on vaipunut ja sävelet lakanneet, kiirehtivät nuoret
silloin aarteelleen. Heillä on kullakin arkkunsa eli lippaansa ja
siellä he tallentavat kalleimpia kalujaan ja siellä on myöskin _heidän_
soitannollisen tyydytyksensä tuottaja. He tarttuvat lippaansa lukkoon,
lonkovat kannen auki ja sieltä kohottavat käsille — "käsiharmonikan".
Se on päältä "kaunis ja kuvikas" ja sen koskettimet "somat ja solevat"
ja sitä pidellään hennosti ja hellästi.

Se rallattaa heille tanssit, se laulaa heille laulut ja on se heillä
joutohetkinä kotona käsissä ja kyläteitä kulkiessa ilon pitäjänään
purkaen parkuen kirjavia säveleitään. — — —

Mutta he eivät ole opissa olleet, käyneet mailla mahtimiesten, ei siis
ihme, jos ei heillä enempää, parempaa o e. Se mitä heillä on vanhaa, on
isiltä perittyä; heidän isänsä ovat niin eläneet ja he elävät myös ja
mitä on uutta, on sen kuin tuuli tuonut tullessaan — ja siinä ei ole
valikoimisen varaa.

Vaan kuitenki kaikitenki, hekin ovat olleet latua hiihtämässä, latvaa
taittamassa — kuljettaneet _osaltaan_ eteenpäin sitä, jolla ei ole ollut

    Emo elossa.
    Oma vanhin valvehilla;

ja on ollut

    Tuulipuolella tupoa,
    Pohjoispuolella kotia,
    Joka tuulen tuultavana,
    Ärjynnän älyäjänä.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KORPIEN POVESSA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.