Meri : Romaani

By Bernhard Kellermann

The Project Gutenberg eBook of Meri
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Meri
        Romaani

Author: Bernhard Kellermann

Translator: August Simelius

Release date: April 14, 2025 [eBook #75862]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1918

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERI ***

language: Finnish




MERI

Romaani


Kirj.

BERNHARD KELLERMANN


40. painoksesta suomentanut

Aukusti Simelius





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1928.




I.


Meillä oli kaikkea, mitä sydän halajaa. Meillä oli naisia yllinkyllin,
meillä oli juomatavaroita, meillä oli myrskyjä, jotka viuhuivat
kahdeksankymmenen meripeninkulman nopeudella eteenpäin. Me emme
tarvinneet mitään, _merci_, mene tiehesi —

Saarellamme ei ollut puuta eikä pensasta. Se oli raunioiksi
murskautuneen vuoren näköinen, ja sen ympärillä huohottivat
kallionlohkareet aallokon tyrskyssä. Mutta kuuntelehan, kuinka siellä
yötä päivää jymisi! Se oli meri. Ilma suhisi, tuuli vinkui lakkaamatta,
ja ihminen, joka kulki ahon poikki, lepatti kuin repaleinen lippu. Joka
hetki, öin ja päivin, kirkuivat lokit, sillä heidän omansa oli saari
ja meri. Monta kertaa saari kirjaimellisesti upposi niiden maaperää
tärisyttävään, vihlovaan kirkunaan. Kun uin kallioiden joukossa, niin
ne levottomina kurottivat valkeita päitään, niitä oli kolme, viisi,
kymmenen, mutta heti kun tulin lähemmäksi, oli niitä satoja, tuhansia.
Kirkuen ne ympäröivät minut kuten ukkospilvi, ja minut valtasi
salaperäinen pelko, sillä niitä oli niin paljon. Yhä vieläkin ne usein
unissani huutavat.

_En route!_ Isopurje kumajaa, ja me kiidämme eespäin. Jäntereemme ovat
kovat ja sydämemme kuin kalskuvaa terästä — —

Mutta milloin katseeni ensi kertaa sattui Rosseherreen, sitä en enää
voi sanoa. Tiedän vain, että oli keväinen postipäivä. Rosseherre oli
saaren ainoa vaaleaverinen tyttö, ja on mahdollista, että hän juuri
senvuoksi teki minuun vaikutuksen. Oikeastaan hän ei ollut vaalea, vaan
keltainen, jos niin saa sanoa. Kaikki muut sitävastoin olivat mustia,
ja minä tunsin heidät jokaisen.

Toisinaan teimme pienen retkeilyn, Yann, 'pikku kapteeni', Poupoul,
koirani, ja minä, ja näillä löytöretkillä minä tulin heidän
tuttavakseen. Saarella oli kolmea vertaa enemmän naisia kuin miehiä,
sillä miehet palvelivat laivoissa, Herra ties missä he olivat. Niin
kauan kuin naiset olivat nuoria, olivat he kauniita, ja vanhojen
tieltä me väistyimme. Auringon ruskeiksi paahtamia he olivat, ja veri
hehkui heidän poskillaan ja silmissään, niinkuin olisivat he tulleet
suoraan tulisesta pätsistä. Heillä oli valkeat, vahvat hampaat ja
pikimusta tukka, joka valtoimena liehui alas hartioille asti. He olivat
suoramielisiä reippaita ja kovaäänisiä, eivätkä he kauaa aprikoineet,
sillä heillä ei ollut aikaa eikä valinnan varaa.

Yann ja minä rohkaisimme mieltämme jossakin pikkukrouvissa, sitten Yann
katsoi minuun kastanjankiiltävillä silmillään ja työkkäsi minua: "Hehe!"

"Hyvä!" sanoin minä. Yann ja minä ymmärsimme toisiamme milteipä
salaperäisellä tavalla.

"Mutta vielä tilkkanen! He, isäntä, vielä tilkka, sivaan!"

Me lähdimme. Heti otimme niin nopean vauhdin kuin olisi ollut kysymys
elämästä tai kuolemasta. Meidän ei sopinut päästää hukkaan hetkistäkään.

"Mutta ei mitään pitkiä siekailuita, kuuletko?" sanoi Yann. "He
odottavat vain —"

"_Tiens!_" sanoin minä, harmistuneena Yannin alinomaisesta
holhouksesta. "Olenko minä milloinkaan siekaillut? Tuhat tulimmaista" —

"_Allons, allons!_" Yann nauroi.

Oli yö, kaikki unen vallassa. Valonheittäjät etsivät meitä kuten
jättiläissuuruiset salalyhdyt, ja me hiivimme kuin varkaat mökkien
välitse. Usein meidän täytyi kumartua jonkun matalan muurin taakse,
jottei meitä nähtäisi. "Alas!" komensi Yann. Sitten Yann koputti
johonkin ikkunaan: "Avaa, avaahan toki!" Kärsivällisesti hän koputteli
tunnin verran ja kuiski: "Avaa, se olen minä, Yann!" Vihdoin salpa
nousi ja Yann puikahti sisään. Minä odotin. Mustat pilvet vyöryilivät
taivaalla, tuuli piiskoi vaatteitani, minua palelti. Vihdoin Yann tuli
takaisin; kylläiseltä ja palavissaan olevalta hän näytti.

"Tänään ei hänestä ole mihinkään."

"Eikö?"

"Ei, me olemme valinneet onnettoman päivän."

"Oh, Yann!" Ja me ohjasimme kulkumme toiseen suuntaan. "Avaa, avaahan
toki, se olen minä, Yann." Me kuuntelimme, Poupoul murisi. "Avaa,
avaahan toki!" Kalastajamajoissa oli voimakas ja imelä tuoksu kuin
navetassa.

"Sylelle häntä, eteenpäin!" käski Yann. "Hän on minun ystäväni —
Napoleon — etkö ole koskaan kuullut hänestä?"

Sitten me ohjasimme pari piirtoa lännemmäksi ja koputimme hereille
erään syrjäisen krouvin isäntäväen, saadaksemme hiukan vahvistusta.
Isännän yölepo kyllä häiriytyi, mutta kun laskumme nousi mahtavan
viiden frangin summaan ja kun suoritimme sen käteisellä, niin olimme
tervetulleita vieraita.

"Nyt me menemme Stiffiin", sanoi Yann, "sinne on puolen tunnin matka,
siellä asuu Jeanne, mutta meidän täytyy olla varuillamme, hänen pitää
tulla ulos". — Kyllästymätön oli Yann.

"Tuleeko hän ulos, Yann?"

Yann pysähtyi ja painoi lakin niskalleen. "Kun minä koputan? Häh?"

Tällä tavoin minä tein saaren kaunotarten tuttavuutta. Enkä
tahdo väittää, että meillä olisi ollut heistä puutetta. Se olisi
Riittämättömyyttä, ei muuta.

Mutta Rosseherreä en ollut vielä nähnyt.

Muuanna keskiviikkona menin silloin satamaan nähdäkseni, pääsisikö
"Toimitsija" vahingoittumattomana rantaan. Meri kuohui.

Kalastajat seisoivat kallioilla, jotka tornin korkuisina kohosivat
lahdelman rannoilla, ja katsoivat liikkumattomina "Toimitsijaa";
toisinaan he vain sylkäisivät, mutta hievahtamatta. He näyttivät
pahoinpidellyiltä ja mukiloiduilta, auringon kuivattamilta; silmät
olivat tuulten vetistämät. Monet tuntuivat tulleen suoraan vedestä,
ohuet hiukset olivat tarttuneet kiinni ohimoihin, puserot riippuivat
rentoina heidän olkapäillään.

Heidän vieressään seisoi Noel, kauppias ja "saaren kuningas",
puettuna mustaan nahkajakkuun, kaukoputki silmien edessä. Hän uhkui
hyvinvointia, hänen kasvonsa olivat punaiset kuin kirjelakka, ja hänen
musta täysipartansa kipinöi terveyttä. "O, lala!" huusi hän ja pudisti
huolestuneena päätään, sillä "Toimitsija" oli hänen omansa. Pari riepua
mastoissa kahlasi kutteri etäällä kohisevassa aallokossa, hyökyaaltojen
peittämänä. Usein se vajosi aina mastonhuippuihin saakka — jää hyvästi!
— mutta sitten se sukelsi jälleen esille. Vinosti sen takaa tuli
mustanharmaa sade. Äkkiä kaikki kalastajat pidättivät henkeään — jos
nyt vain joku köysi katkeisi tai tuuli herpoisi hetkeksikään — he
sylkäisivät taas, vaara oli ohitse.

Kallion koloihin oli ahtautunut kalastajain vaimoja pieniin ryhmiin,
niinkuin kanat, jotka tuuli on puhaltanut johonkin nurkkaan. Kaikki
liehui heidän ympärillään, musta, valtoimenaan oleva tukka, valkoiset
myssynnauhat, hameet. Musta Jeanette istui heidän joukossaan ja katsoi
hymyillen minuun. Minä seisoin kalastajain vieressä, liikahtamatta
kuin hekin, ja vain jonkun kerran otin piipun suustani ja sylkäisin
amerikalaiseen tapaan hampaitten lomitse; siinä suhteessa olin
saavuttanut täydellisyyden.

"Toimitsija" laski purjeensa ja heitti kuluneen ankkurin rätisten
mereen. Vähäinen ruostepilvi kohosi, ja minä tunsin hajun sinne saakka
missä seisoin. Heti tuli, kuten tavallista, satamasta pieni vene, joka
kääntelehti kuin simppu, sillä sitä soudettiin perästä vain yhdellä
airolla. Puolitusinaa liehuvia kääröjä (ihmisiä), paaleja, joukko pikku
porsaita, kaikki tuo heitettiin veneeseen niin nopeasti kuin merimiehet
sen tekevät, kun he kerran ovat työssä. Tuossa tuokiossa oli vene niin
täysi, että se olisi saattanut upota.

Porsaat vinkuivat kamalasti, ja kallionkoloissa olevat naiset
vääntelehtivät naurusta. Mutta äkkiä he rupesivat huutamaan. He
heiluttivat käsivarsiaan ja kirkuivat: "Rosseherre! Rosseherre!"

Pienen kiemurtelevan veneen kokassa oli tyttö, jonka messinginkeltaiset
hiukset liehuivat tuulessa.

En ollut nähnyt häntä vielä koskaan ennen. Keltainen tukka hänellä oli!
Ja hän seisoi niin rauhallisena.

Vikisevät porsaat viskattiin maalle, niin myös paalit, postisäkki sekä
kokonainen vuori suuria leipiä joissa oli likaisenharmaa kuori. Porsaat
hyökkäsivät leipien kimppuun, keltainen aalto koetti nuolaista niitä ja
teki tummiksi muutamia, ennenkuin Noel ehti korjata ne pois.

"Käy kiinni, käy kiinni!" huusi hän, ja kylän ryysymekko repaleisissa
housuissaan, Noelin suojatti, hyppäsi keskelle leipävuorta.

Rosseherre astui kahden aallon välillä taitavasti veneestä ja kulkea
kalisti puukengissään polkua pitkin. Mitä lähemmäksi hän tuli,
sitä keltaisemmaksi kävi hänen tukkansa. Hän oli pieni ja hintelä,
kuudentoistavuotias tyttönen; hänellä oli valkoinen päähine, huivi
olkapäillään ja musta puku kuten kaikilla saaren naisilla.

Me käännyimme häneen päin. Kalastajat tekivät sen jalkojaan
liikuttamatta, heidän puukenkänsä olivat naulautuneet kallioon. Kedril
otti tupakkamällin suustaan ja pani sen lakkinsa alle, pään päälle.
"Kas, siinähän Rosseherre taas on!" sanoi hän. Toiset eivät virkkaneet
mitään. He roiskauttivat tupakkasyljen lapsellisen riemukkaasti
hampaittensa välitse ja nyökäyttivät päätään. Näkihän sen, että hän
siinä oli.

Samassa silmänräpäyksessä Rosseherre katsoi meihin. Keltainen tukka
liehui tuulessa hänen pienten lapsenkasvojensa ympärillä, ja hän
sukaisi sitä syrjään kädellään. Naiset huusivat hänelle nauraen
jotakin, ja hän tarkasti minua katseellaan uteliaasti kiireestä
kantapäähän. Otin piipun hampaistani, mutta en väräyttänytkään
kasvojani. Silloin Rosseherren katse vielä kerran kääntyi minuun ja
kiintyi käteeni, jossa oli sormus, vaikkei sitä näkynyt. Sitten hän
katsoi minua nopeasti silmiin. Millainen katse se olikaan!

Naiset imuroivat ääneen, puhua porisivat ja menivät pois Rosseherren
kanssa. Tuossa tuokiossa oli tuuli vienyt hänet nurkkauksen toiselle
puolelle. Mutta ennenkuin Rosseherre katosi näkyvistä, katsoi hän vielä
kerran taaksensa.

Alhaalla lahdelmassa keinui "Toimitsija" hyljättynä; punapaitainen
matruusi kiipesi kannelle. Kirjeenkantaja ja postipäällikkö meni
työhön. Hampaisiin saakka asestettuna hän syöksyi tuleen. Hänellä oli
pitkävartiset ratsusaappaat ja kädessään hän heilutti naurettavan
pientä koria, jossa kirjeet olivat. Hänen toimensa oli tappava. Mihin
ikinä hän tulikaan, täytyi hänen tyhjentää pikari. Mutta illalla hän
kuitenkin aina palasi voittajana, huohottaen kuin virtahepo, hiessään
kylpien, luuhistuakseen Chikelin krouvissa sen äärettömän taakan
alle, jonka muodostivat vastuunalaisuus, teennäinen mahtipontisuus ja
helvetillinen toimi, jota varten hän oli koonnut voimia kokonaista
kahdeksan päivää.

Kimon vetämät rattaat saapuivat viemään pois säkkejä ja paaleja. Tämä
kimo kulki jollakin tavoin koukkupolvisena, silmien ja sierainten
ympärillä sillä oli punaiset renkaat, ja se oli miltei aivan karvaton.
Hetikohta se nukkui, ja kylän rääsymekko kutitti tuloksettomasti
oljenkorrella sen sieraimia.

Rattaat vierivät pois — ja nyt oli jälleen koko viikon aika rauhallista
ja hiljaista saarella.

Kylästä ostin kalaa kahdella soulla ja kävelin takaisin "Myrskylään".

"Huomasitko, että hän katsoi sormustasi?" sanoin itselleni. "He ovat
sentään kaikkialla samallaisia. Sellainen keltainen tukka kuin hänellä
on, oho, lie tuskin enää luvallinen, vai miten, Poupoul!"

Äkkiä johtui jälleen mieleeni hänen katseensa. Merkillistä. Se oli —
miten sanoisinkaan? — se oli sellainen katse, jollainen mielipuolilla
on.




II.


Tie vei korkealle yli kallioiden, joita meri lakkaamatta huuhteli ja
hakkasi.

Yötä päivää se oli työssä. Se löysi halkeaman ja alkoi uurtaa tunnelia.
Työn piti valmistua tuhannessa vuodessa, ja rohkeasti se kävi siihen
käsiksi. Paria askelta edempänä se vasaroi jossakin rotkossa ja
käytteli talttaa jossakin kuilussa. Tuhannen vuoden kuluttua piti
kuilun olla yhteydessä tunnelin kanssa. Rajumyrskyissä se sitten
lähetti tuuria ja kuokkia suuren suojaman valmistamista varten. Kun
tuhannen vuotta vielä oli kulunut, oli katto niin ohut, että se sateen
jälkeen luhistui, ja esiin tuli kallio, irtain ja terävä kuin viikate,
ja meri etsi itselleen uuden tehtävän. Sillä oli aikaa.

Mitä lähemmäksi Myrskylää tultiin, sitä äänekkäämmäksi kävi meri. Sillä
Myrskylän edessä levittäytyi aava valtameri ja mahtavat mainingit
murskautuivat rannan kiviseinämiin. Toisinaan kumisi niin kuin olisi
ääretön kallio syöksynyt mereen. Korkea aalto. En voinut enää hillitä
kulkuani, ja usein minä säikähdin sydänjuuriin saakka.

Lyijynraskaita pisaroita putoili silloin tällöin taivaalta. Pilvet
matelivat synkeän meren yläpuolella matalalla ja raskaina kuin musta
savu, ja yö tuli nopeasti. Molemmat majakkamme alottivat työnsä.
Pohjoisessa Stiff. Kuten itseensä-imevä, pelkoa tuottava kuu sen
liekki huokui esiin mustan ahon takaa. Kahdesti valkoista ja kerran
punaista. Mutta etelässä sitävastoin rupesi aavemainen aurinko
korkealla pyörimään kuin mielipuoli ja heittämään ylt'ympäri kalpeita
sädekimppujaan neljään suuntaan.

Se oli Creach. Se viskasi valolyhteensä kolmenkymmenen peninkulman
päähän yön pimeyteen. Ne olivat kaksoissalamain humisevia iskuja. Ne
lensivät yli mustan ahon, yli tupien vaaleiden päätyjen, kiemuroivat
välkkyvinä käärmeinä lahden toisella puolen olevilla kallioilla,
hipaisivat riuttaa, lainetta, pilven päärmettä, purjetta — olivat
poissa: vallalla yö ja pimeys — mutta jo leimahtivat jälleen. Yön
tultua, kun päivän melu laantuu ja korva herkistyy, kumisi meri sitä
kuuluvammin, ja niinpä luulikin elävänsä ainaisessa ukonjyrinässä.

Creach valaisi tietäni. Kaikki kalliot, näöltään sileiksi hiottuja
norsunkalloja ja muinaismaailman eläinten luurankoja muistuttavia,
saivat sisällystä ja elämää, kun valoluuta niitä lakaisi. Niiden
keskellä seisoi kalpea, kuihtunut munkki, joka kättään kohotti ja
luurangoille saarnasi: "Vielä ei ole liian myöhäistä, te jättiliskot!"
Joka yö se siinä saarnasi, olematta päivällä mitään muuta kuin
tavallinen kallionlohkare. Minullekin se saarnasi, kun kuljin ohi:
"Mikä jättiliskoja koskee, se koskee sinuakin!" Ja se ojensi minua
kohti käsivartensa: "Vielä ei ole liian myöhäistä, pakana!" Myrskylä
itse näytti kalpealta pääkallolta, jonka nenäaukosta minun oli käytävä
sisälle.

Ennen se oli ollut vartian asunto, mutta nyt sen omisti kauppias Noel,
joka kokoili vanhoja parakkeja ja antoi niille sitten suurenmoisia
niiniä: _Villa de tempête, Sans-souci, Louis seize_.

Otin esiin kalat, perkasin ne ja paistoin ne voilla paksusti
voidellussa paperissa vienolla tulella. Maksasta tein kastikkeen,
käyttäen sen lisäksi aineksina voita, suolaa ja etikkaa. Sitten meillä
vielä oli pari pientä perunaa; ihanata.

Myrskylässä oli yksi ainoa pieni huone. Sen tilasta vei puolet muodoton
pikimusta liesi, joka miltei nieli minut kitaansa. Istuin mielelläni
sen edessä, katsellen tuleen.

Kalat paistuivat käristen, ja ulkona pauhasi meri. Kuuloni oli herkkä
ja terottunut ja minä erotin jokaisen eri aallon toisistaan. Vesi
syöksyi hurjana ja ahnaana kallioita vastaan, kaukaa kuului kuminaa
säännöllisin väliajoin, niinkuin rautaputkia olisi vyörynyt maalle. Ne
olivat lahden hyökylaineet. Väliajoilla kuulin kaukaista papattavaa
pika-ammuntaa. Se kuului Creachin luota. Meri oli murskannut kalliot
paloiksi, ja jokainen laine vyörytteli noita sentnerinpainoisia luoteja
edestakaisin. Mutta rätinä ja kolina ja huudot, mitä se oli? Ei, minä
en avaisi enää oveani. En nähnyt enää mustain laivanrunkojen keinuvan
tarpoen ylös ja alas, en kuullut enää hukkuvien huutoja. Synkät kalliot
ne tuolla ulkona tanssivat, ja minä tiesin myöskin, mistä huudot
tulivat. Vesi se huusi, tuuli huusi. Kivet huusivat.

Ovelle koputettiin. En kääntynyt. Kukahan sieltä tulisi? Tuuli itki
tähystysreiässäni, se valitti tuskaa, joka ei ole tavallista, erikoista
tuskaa, joka olisi saanut pyhimyksenkin sydämen särkymään. Sitten se
nauroi lyhyttä, mieletöntä naurua ja oli kadonnut.

Istuin pienen tuleni ääressä ja poltin piippua. "He, Poupoul, vanha
toveri!" sanoin minä ja raavin sen päätä. Mitä oli tapahtunut? Ei
mitään. Mutta ilmassa oli kuin seikkailujen tuoksua.

Keltainen virvatuli oli tänään kohonnut merestä! Minä olin valmis. Pidä
varasi, Yann —




III.


Heti seuraavana aamuna lähdin tiedustelumatkalle, etsimään Rosseherreä.
Mutta minä en löytänyt häntä. No, olkoonpa hän Herran nimessä missä
tahansa, minä en ollut hänestä riippuvainen. Ja kun vielä oli kulunut
päivä, olin hänet unhottanut.

Lokit rääkyivät, ja myrskypääskyset lensivät pois kulkutuksin ja
kirkunoin. Tuuli vinkui, hyökylaineet vyöryivät kumahdellen. Lähdimme
kalaan. Menimme pyydystämään hummereita ja langusteja, venheemme oli
mertoja täynnä. Kedril, luotsi numero yksi, sai pikasanoman, ja me
kiidimme halki mustien, nopeiden aaltojen kuin aavelaiva. Me ulvoimme
kuin pahat henget, saadaksemme äänemme kuulumaan yli meren pauhun.
Komentosanoja ja komentosanojen toistelua.

Minä hoitelin keulapurjetta ja koetin päästä tuulen herraksi.
Ponnistin jaloillani veneenkaaria vastaan ja olin usein vaakasuorassa
asennossa pingoittaakseni purjetta. Käteni olivat hankautuneet
haavoille, suolavesi ja tuuli polttivat silmiäni, tukka takertui kiinni
kasvoihini. Me luovimme kahdeksan tuntia syvärien välitse, ennenkuin
höyrylaivamme himmeät valot kiiluivat pimeydestä, ja kahdeksana pitkänä
tuntina soitteli tuuli korvissamme pikkolohuilua.

Luotsi kapusi ylös pitkin mustaa rautaseinää ja katusi, ja vasta kun
hän oli päässyt laivan kannelle, tulivat hänen punertavat kasvonsa
turvonneille poskineen — hän säilytti niissä tupakkaa — jälleen
lyhtyjen valopiiriin. Jää hyvästi, luotsi! Me, renki ja minä,
työnsimme kaikin voimin kekseillämme höyrylaivasta, jotta venheemme
ei murskautuisi, ja tuo musta rautahirviö liukui pois. Sitten me
kiidimme halki yön takaisin nuo monet peninkulmat. Hyökyaallot iskivät
mäjähdellen öljyttyihin pukuihimme. Silmämme tuijottivat edessämme
olevaan mustaan tiehen ja tähystivät, näkyisikö vaahtopyörteitä.
Sillä missä vaahtopyörteitä oli, siinä oli kallioita. Mutta jos ilma
oli sumuinen, niin me kurottauduimme veneenlaidan ylitse ja imimme,
nenäämme rypistäen, sieraimiimme tynnyreittäin ilmaa, saadaksemme
_haistamalla_ selvän kareista.

Me joimme. Oh, kuinka kamalan paljon me joimmekaan! Pullo kädessä me
hoipuimme seinien varassa eteenpäin ja joimme, sillä meidän oli jano.
Alas soljui kaikki suolakin juoman mukana. Kalastajat kiljuivat meille,
pistäen päänsä ulos ikkunoista. Meri oli tehnyt heidän sydämensä
hurjiksi, ja minkäpä he sille? "Ulvo sinäkin!" huusi Yann, ja minäkin
ulvoin ikkunastani. Se huvitti meitä. —

Päivät pitkät me kuitenkin olimme yksin lokkien ja tuulen kanssa,
Poupoul ja minä.

Taloni edessä oli kivi, suuri ja laakea kuin pöytä. Päivänpaisteessa se
oli harmaa, mutta pilvisellä säällä se värittyi tummaksi. Tällä kivellä
minä istuin ja katselin merelle.

Pilvet kulkivat taivaalla ja niiden varjot kuvastuivat mereen
tummien saarien kaltaisina. Lakkaamatta puhalsi tuuli terävänä
maitomaiseen viheriään veteen, ja meri oli kuin terävien aaltojen
armeija, taivaanranta sauhusi. Tuuli ulvoi ja kirkui, ja meri muuttui
tiikerintaljaksi, jossa oli leveitä, kiukkuisia vaahtojuovia, jotka
kiitivät pitkin pintaa, tuli ja leimaus.

Saapui hetki, jolloin meri oli toisenlainen.

Sen avaruus häikäisi minut. Minä nousin seisomaan, niinkuin tahtoen
sanoa jotakin. Kielelläni pyöri mahtavia sanoja, sanakallioita, mutta
niiden merkitys oli minulle tuntematon, enkä minä sanonut mitään.
Istuuduin jälleen. Tuuli puhalsi ja sytytti sydämeeni liekin, niin
että hehkui sielläkin, missä kaikki jo oli aivan vanhaa. Ja minä
istuin siinä keskellä avaruutta ja tyhjyyttä, kaiken sen tuntemattoman
joukossa, jota ilmassa on. Niin minä istuin aamusta iltaan, ja nyt
ymmärsin, mitä sydämeni tahtoi sanoa. Niin! Loin silmäni korkeuteen.
Jumala oli matkustanut pois, hän oli jättänyt toistaiseksi yksinään
maan, joka jo oli kuluttanut lapsenkenkänsä, mutta vanhat jumalat
elivät vielä, ne, joille suitsutin kulkiessani vuoren ylitse kivikirves
olkapäällä. Kuulitko, kuinka siellä ylhäällä kumisi? Vanhat jumalat
siellä olivat liikkeellä.

Tuhannen neliöpeninkulmaa vettä, tuhannen kuutiometriä ilmaa, kaikki
oli minun omaani. Ei, ne siellä ylhäällä älkööt ruvetkokaan luulemaan,
että olivat tekemisissä kiittämättömän, halveksittavan poikanulikan
kanssa. Varastin puolet erään puutarhan aitaa ja tein tulen kallioiden
väliin. Tuleen viskasin omin käsin pyydystämiäni kaloja, silmineen ja
sisälmyksineen heitin ne liekkeihin, ja savu nokesi kasvoni. Senpä ne
näkisivät siellä ylhäällä vaeltaessaan.

Ja päivästä päivään minä istuin kivellä taloni edessä.

Kaukana kulkivat höyrylaivat ohitse...

Erotin pienimmätkin savupyörylät riippuvien pilvien alla: eipä
mastokaan, joka hienona kuin neula liikkui taivaanrannalla, voinut
välttää huomiotani. Savupilvi kasvoi, harmaa, paksu torni yleni
taivaanrannalla. Torni kaareutui, sai mastot, savupiipun, kannen.
Lokit, kohosivat kallioilta ja viskautuivat kirkuen lentoon. Ja
höyrylaiva pyrki kamppaillen lähemmäksi. Sen keula painui ja katosi,
hiljalleen, niinkuin se olisi uponnut. Sitten keula kohosi ja perä
painui. Ja jälleen laskeutui keula.

Niin se kulki eteenpäin. Kokassa nousivat vaahtopylväät luotisuorasti
ilmaan, ja hyökylaineet huuhtelivat kantta. Kun oli sumuista,
saattoi sattua, että kadotin höyrylaivan näkyvistäni ja että minun
täytyi minuuttimääriä etsiä ennenkuin sen taas löysin. Myrskyssä
ne muistuttivat meren kanssa kamppailevia epätoivoisia aaveita. Ne
näyttivät niin paljailta, kuin tuulen ja ilman kaljuiksi ajelemilta.
Ne tarpoivat ylös ja alas, tuprusivat, kääntelehtivät sinne ja
tänne, vaipuivat alaspäin, ja usein kesti tunnin ennenkuin ne olivat
suoriutuneet suuresta merenvirrasta.

Ne kulkivat etelään ja kaakkoon. Kiveltäni näin Aasian kuumien
kaupunkien vilinään, Etelä-Afrikaan, Meksikoon ja Etelä-Amerikaan, ja
toisinaan aina sinne saakka, missä Palmusaaret uinuvat sametinsinisessä
meressä ja missä apinat kiipesivät pitkin laivantouvejamme heti kun
laskimme maihin.

Tähystin. Tuuli tuiverteli hiuksiani, kipunat kohosivat piipustani ja
lensivät vaakasuoraan yli ahon. Eräällä kalliolla istui lokki, sulat
pörröllään, ja tähysti etäisyyttä kuten minäkin.

Poupoul istui kyyryksissään vieressäni ja nyrpisti nenäänsä meren
tuoksuille. Se oli eläkkeen saanut laivanvahti, pörröinen musta
villakoira, suuri, ja älykäs kuin piru, ja se oli matkannut kaikki
meret. Olin sen mantereen rannikolla vaihtanut pullolliseen _eau de
vie'tä_. Toisinaan se kävi pienellä löytöretkellä ja etsi, nenä maassa,
multaan mahdollisesti kätkettyjä siankorvia. Se tallusteli edestakaisin
ja juoksi alas meren rannalle. Sen se teki kolmella jalalla: tottapa
se sillä tavoin oli hauskempaa. Se hyppi eteen- ja taaksepäin, piti
kuonoansa maassa ja haukkaili aaltoja. Sitten se tuli takaisin ja
istuutui jälleen viereeni.

Kolmimasto oli merellä. Poupoulin keltaiset silmät katsoivat kiiluen
minua kohti harmaantuneen turkin poimuista.

"Kyllä, Poupoul, kyllä minä sen näen."

Mutta Poupoul tahtoi tietää oliko se hänen laivansa.

"On, sinun se on."

Silloin Poupoul haukahti, lyhyesti ja käheästi. Minä taputin sen
selkää. "Tule!" Me menimme. Etsimme lokinsulkaa piippuani varten ja
kuljimme kallioiden lomitse. "Jumala suokoon, Poupoul, että löydämme
sopivan sulan." Laine löi rantaan. Katsoin sitä ja sanoin: "Ja mitä
sinä tahdot?" Toisinaan haastelin ahon yli vierivien hiekkajyvästen
kanssa; sillä minä en voinut puhua aina vain Poupoulin kanssa. Puhuin
myöskin mustien oinasten kanssa, joita oli köydessä siellä täällä,
odottamassa, että joku ruohonkorsi nousisi kasvamaan. Tervehdin niitä
ja tein niille selväksi katsantokantani.

"Luvallanne sanoen", lausuin, "ei ollut mikään häpeä, että isänne
olivat oinaita. Ei, siihen nähden voimme hyvin sietää toisiamme. Mutta
etteivät jälkeläisenne vielä miljooniinkaan vuosiin tule olemaan muuta
kuin oinaita, se tekee teidät halveksittaviksi. Te olette joutuneet
umpikujaan, tilanne herättää minussa sääliä. Anteeksi, hyvät herrat!"
Kumarsin ja poistuin. Oinaat katsoivat jälkeeni palellen ja väristen.

Olimme löytäneet sulan ja kuljimme takaisin kotiin. Kuule! Ympärillämme
kuului kuin tuhanten vesiputousten kohina — suuret keuhkot hengittivät.
Lokki oli lennossa, myrskypääsky antoi äänensä kuulua.

Trii! — Trii! —

Döi! Döi! Gullugullugullu — döi!

Tuuli vinkui ja minun täytyi pidellä kiinni ahon kivistä.

Mutta kun päivä paistoi ja minä olin hyvällä tuulella, näin istuuduin
kallioiden keskeen ja otin pienen huiluni taskustani. Olin ostanut
sen Noelilta, lyhentääkseni sillä aikaani; se maksoi kymmenen souta
mutta siinä olikin ihmeellinen ääni. Älkää pelätkö en minä teille
soittanut, minä soitin pienelle jaloissani hyppelehtivälle aallolle,
meren kaloille kaukaisuudessa kulkeville höyrylaivoille, Poupoulille ja
itselleni.

Niin, se soi ihanasti! Ihmeellisen kirkkaana kaikui huilun ääni
kallioista, Poupoul heristi korviaan ja katsoi minuun ihmetellen ja
ihaillen.




IV.


Mitään ei tapahtunut. Meri vyörytti laineitaan. Mutta sitten kuului
ulkoa kopinaa ja minä nousin ja sydämeni tykytti. Kuuntele, Poupoul!
Mikä se sillä tavoin kopisee? Kulkeeko joku ulkona!

"No odotahan, musta paholainen, mihin matka? Mikä on nimesi — Yvonne?
Tahtoisin suudella ruskeata niskaasi, Yvonne, siihen kohtaan, mistä
tuuli puhaltaa pois hiukset. Niin, näetkös, pelko pois — takaisin,
Poupoul! Hahaha — eihän hän mikään oinas ole!"

Kului taas useita päiviä, ennenkuin yhtään ihmistä näkyi. Koputin
piippuni tyhjäksi. Tok — tok — kertoi kaiku aholla. Mutta sitten
sukeltautui aholta esiin mies ja suuntasi askeleensa asuntoani kohden.
Se oli Kedril, joka tuli kutsuinaan minua häihinsä.

"Menet siis naimisiin, _mon vieux_?"

"Menen. Minä ryyppään liiaksi. Tuletko?"

"Jos en minä, niin ei kukaan, luotsi!"

"Kenties voit tuoda huilusi mukanasi?" (Pikku huiluni oli kuulu koko
saarella.)

"Voinpa kyllä, _mon cher!_."

Näissä häissä näin keltatukkaisen tytön uudestaan. Jottei minulta
menisi mitään hukkaan, olin jo varhain aamulla paikalla. Korret olivat
vielä kastepisaroissa.

Olin ajanut partani, Europassa pesty kaulukseni (viimeinen) kiilsi
päivänpaisteessa. Sormissani oli kaksi sormusta ja liiviäni koristi
ohut hopeaketju, jota olin jo viisi vuotta pitänyt housuntaskussani.
Herra ties, miksi. Tavattoman hienolta näytin kalastajien joukossa, ja
suurta huomiota minä herätinkin.

Kirkossa olivat oikealla polvillaan naiset valkeissa myssyissään,
vasemmalla miehet. Rosseherren vaalea tukka erottautui mustia harjoja
vastaan kuin vastalyöty louisdori vanhojen kuparirahojen joukosta. Joka
kerta kun hän teki ristinmerkin, liikkuivat hänen huulensa: hän ei
katsellut oikealle eikä vasemmalle.

Pappi kaakersi kuin kana, jolle on tehty suurta vääryyttä ja joka ei
voi uudestaan saavuttaa sielunsa tasapainoa. Hän intoili juoppoutta
vastaan. Hän se tietysti pahimmassa rajusäässä lähti merelle ja eli
koko vuoden kuivatulla kalalla ja purutupakalla, sill'aikaa kuin
kalastajat istuivat pehmeissä nojatuoleissa ja nauttivat pyhien rauhaa.
Hän paistoi meitä hitaasti kiirastulessa, sitten hiveli meitä autuuden
leppeä hengähdys, ja siihen se loppui.

Kaikki olivat liikutettuja. Kedril, sulhanen, joka oli ollut
juovuksissa aamusta kello seitsemästä, kuunteli kieli hiukan
riipuksissa, ja puhdasta alkoholia vuoti hänen tulehtuneista
silmistään. Hänen morsiamensa oli polvillaan, lihava selkä köyryssä,
pää alaspäin, kuin valmiina mestattavaksi.

Poupoulin aika kului sillä välin erinomaisesti seurustelussa Noelin
viheriän papukaijan kanssa, joka oli kirkkomaalla aamukävelyllään.
Kuulin niiden kiistelevän. Papukaijan kaikuvaan pilkkanauruun vastasi
Poupoul aina kiukkuisesti haukkuen.

Vihkimisen jälkeen kaikki suutelivat toisiaan. Muuan mies kulki
joukossa, pullo kädessään, ja jokainen sai ryypyn vihkiviiniä sekä
palasen pyhää leipää. Pieni kirkkopiha vilisi valkeita myssyjä: näytti
siltä kuin jonkun sanomalehden lisälehti olisi juuri ilmestynyt.

Rosseherre seisoi minua lähellä ja käänsi silloin tällöin päätänsä
minuun päin. Ensi silmäyksellään hän oli huomannut, että minulla
oli kaikki jalokiveni muassani. Kaksi vanhaa kalastajaa tuli hänen
luoksensa; he ottivat matalat lakkinsa kaljuista päistään ja hieroivat
partaisia kasvojaan hänen poskiinsa, seisoen polvet koukussa.
Rosseherre hymyili minulle, kun kalastajat suutelivat häntä.

Nyt oli minun vuoroni. Otin lakin päästäni ja lähestyin Rosseherreä.
Ääretön kummastus silmissään hän katsoi minua. Nuo silmät olivat
harmaanviheriät ja niiden keskeltä loistivat keltaiset tähdet. Ne
olivat nyt aivan toisenlaiset kuin hiljakkoin. Kuinka olinkaan
saattanut ajatella, että nuo silmät näyttivät mielipuolen silmiltä?
Vain vanhoilta ne minusta näyttivät. Hänen tummanpunaiset, hiukan
sieroittuneet huulensa olivat auki silkasta hämmästyksestä. Sitten hän
purskahti lapsekkaaseen nauruun. Hän puristi kädet polviensa väliin ja
puistelihe kuten vedestä nouseva messinginkeltainen villakoira.

Hänen iloisuutensa tarttui kaikkiin, minuunkin: minä nauroin
salatakseni tappiotani.

"Ethän sinä ole kalastaja!" sanoi hän bretanjattaren laulavalla
ranskankielellä.

"Mistä sen tiedät? Vaan odotahan: jollen tänään, niin huomenna!"

Taas nauroivat kaikki.

Senjälkeen kutsuvieraat lähtivät Grandhoteliin, ja nekin, joita ei
ollut kutsuttu, menivät sinne.

Grandhotel oli kurja keltainen hökkeli, joka oli syrjässä kylästä,
aivan lahden yläpuolella, ja joka ei voinut päättää, mille puolelle
kaatuisi. Vinon, pienen oven edessä istui kaksi papukaijaa
sardiinilaatikkojen päällä. Osottamatta mitään mielenliikutuksen
merkkejä ne siinä istuivat, milloin oikealla, milloin vasemmalla
jalallaan, pyörittivät silmäluomiaan, rähisivät, nauroivat toisinaan ja
huusivat niin että maa tärisi: Varas, rääsymekko, laiskuri!

Grandhotelissa hallitsi rouva Chikel, voimakasrakenteinen nainen, _à
la bonheur_, kovaääninen, aina hyväntahtoinen, aina auttavainen, ja
kädet hänellä oli kuin ankkurit. Hänen varjossaan eli herra Chikel
kurjaa elämäänsä, niinkuin sieni tammen katveessa. Leveälierisine
hattuineen, jonka hän oli itselleen hankkinut, ainaisine pään,
käsivarsien ja jalkojen ympärillä olevine kääreineen hän muistuttikin
sientä. Toisinaan sai herra Chikel pullolla iskun päähänsä, toisinaan
taas joukon mitä ihastuttavimpia korvapuusteja. Monta kertaa hänen
täytyi terveytensä vuoksi olla yötä ulkosalla. Hän ilmestyi kuutamossa
kuin mytty ovelle ja lensi alas portaita. Ovi lyötiin kiinni, lukko
narisi, kun se väännettiin salpaan. Ole varovainen! Ikkunasta tuli
vasaroita, pulloja, ja Chikelin oli pakko peräytyä kallioiden keskeen,
eräänlaiseen linnoitukseen, ja siellä hän nukkui.

Herra Chikel oli luonteeltaan koiran kaltainen. Hymyile sille, niin
mitä se tekee? Sen polvet tutisevat ja se hymyilee vastaan. Hymähdä
hiukan pilkallisesti ja happamesti, se hymähtää myös pilkallisesti
ja happamesti. Vedä kulmakarvasi kokoon ja lävistä se katseellasi,
niinkuin aikoisit sen tappaa — se matkii kaikkea. Hän oli tuomittu
kuvastamaan toisten mielentilaa, ja häntä saattoi niin kiihoittaa eri
tahoille tunneasteikossa, että hiki valui hänen huokosistaan.

Rouva Chikel oli häneen nähden niin ylivoimainen, että hänen täytyi
taistelussaan käyttää viekkautta. Hän puolusti itseään mielellään
terävillä esineillä, neuloilla ja lasinsiruilla, joita hän pani
vuoteeseen; eipä hän tuntenut siitäkään tunnonvaivoja, vaikka kaatoi
hiukan öljyä olkipatjaan ja antoi pudota palavan tulitikun sen viereen.
Mutta heti kun rouva Chikel huomasi jotakin, esimerkiksi että hänen
puukenkänsä anturan lävitse oli lyöty naula, tai jotakin muuta, kävi
hän armottomasti sienen kimppuun.

Tässä saaren hienoimmassa hotellissa vietettiin Kedrilin häät.

Kutsuvieraiden vaimot toivat mukanaan omat syömäneuvot ja lautaset —
sillä hotellissa ei ollut niitä kylliksi —, ja ateria alkoi. Sekopäinen
meriaave nousi puhumaan. Hän puhui bretanjan kieltä. Siinä oli nimiä,
nimiä, loppumaton sarja. Siellä täällä teki joku ristinmerkin, ja
myöskin Rosseherre hykähti äkkiä kokoon, painoi alas päänsä ja liikutti
huuliaan. Sitte hän katsahti ylös, hieman kalpeana ja arkana, koettaen
hymyillä.

Ne olivat kaikkien niiden nimiä, jotka olivat lähteneet merille eivätkä
olleet koskaan palanneet.

Ruokaa ja juomaa pantiin pöytään. Siinä oli kalaa, oinaanlihaa sekä
itsekullekin ikivanhan tavan mukaan valmistettu leipä, jossa aineksina
olivat sianveri, jauhot, ja luumut. Aluksi kaikki kävi talonpoikaisen
kankeasti, mutta sitten alkoi keskustelu. Se alkoi sillä, että
lausuttiin yleinen epäilys Kedrilin nuoren vaimon uskollisuudesta.
Kedril oli pakahtua nauruun.

Aterian jälkeen tanssittiin aholla.

Bumba — bumba — kaikki asettuivat piiriin ja polkivat puukengillään,
aivan kuin olisivat nousseet portaita ylös, ja lauloivat: bumba — bumba
Sitä kesti loppumattomiin. Mutta äkkiä rupesi yksi ainoa tytönääni
kuulumaan, ja piiri alkoi pyöriä.

Rosseherre se lauloi. Hän lauloi falsettiäänellä ja niin korkealla
ja kimeällä, että se olisi hämmästyttänyt sirkkaakin. Hän lauloi
bretanjalaista häälaulua:

    "Ah, mulle suo, ah mulle suo sun syämes, armahain" —
    "Ah, mulle suo, ah, mulle suo sun syämes suloinen" —

Laulaessaan hän heilutti päätään ja katsoi taivasta kohti. Hänen
hiuksensa hulmusivat ja piiri pyöri. Puukengät kolkkivat,´huivit naisten
pitkät hiukset, valkoisten myssyjen nauhat liehuivat. Piirin yhdellä
puolen liehui kaikki sisään-, toisella puolen piiristä ulospäin.
Kalastajat, joiden päät olivat juomisesta kuumenneet ja joiden
silmät räpyttelivät, nostelivat kömpelösti jalkojaan ruskettuneet
intianittaret nauroivat, näyttäen valkoisia hampaitaan, ja heidän
hameensa liehuivat paksujen, valkoisten sukkien ympärillä. Piirin
ulkopuolella seisoivat lapset koreiksi pyntättyinä kuin nuket, tuuhein
hiuksin, punaisin poskin ja ihmettelevin, loistavin silmin.

Syvällä alhaalla kuohui meri. Aallot murtuivat ja kohisivat. Lokit
kirkuivat ja lensivät yli piirin. Tuuli viuhui. Oli kesä, aurinko
paistoi, mutta saari näytti autiolta erämaalta, joka on täynnä paljaita
kallioita. Kaukana kulki kaksi höyrylaivaa tummansinistä merenjuovaa
pitkin etelää kohden; siellä oli se ura, jota myöten ajan kulku kävi.

    "Ah, mulle suo, ah, mulle suo sun syämes, armahain" —

Seisoin seuraten katseellani Rosseherren vaaleata päätä, joka liikkui
piirissä kuin säihkyvä, kilisevä kello. Liikuttavasti! hän lauloi —

Vieressäni seisoi Yann, "pikku kapteeni", sillä me olimme aina yhdessä.
Yannin pörröinen pää ei ollut tänään ainoastaan pesty, vaan sitä oli
hangattu niinkuin laivankantta. Jokainen harjanveto oli vielä selvästi
näkyvissä. Hänen vaaleansiniset lapsensilmänsä kiilsivät kuin laivan
lyhdyt. Päivän kunniaksi hänellä oli päällään kutistunut valkoinen
pusero, ryppyinen kaulus, siniset kalvosimet, mustat puukengät ja
käsissään ohut ruokokeppi. Poikittain kaulahuivin lävitse hän oli
pistänyt rusettineulan, jossa oli tavattoman suuri hohtokivi: neulan
pää ulottui tuuman verran ulos huivista. Ja sen lisäksi — ha, ha, etkö
tunne tuoksua! Tuo keikari oli käyttänyt hajuvettä. Sinistä, kaunista
kapteeninlakkiaan hän piti huolettomasti takaraivolla, aivan kuin se
olisi ollut jotain mitätöntä ja rasittavaa.

Yann seisoi tietysti hajasäärin, kädet housuntaskuissa, mutta sillä ei
ole kaikki sanottu. Jalat olivat sisäänpäin, erittäinkin oikea jalka,
sääret niin merkillisesti väännetyt, että hänen pyöreät istuinlihansa
piirtyivät aivan plastillisiksi. Vasen lantio työntyi voimakkaasti
eteenpäin, mutta sitten Yannin vartalo teki siron taipeen sisäänpäin,
ja hänen rintansa oli aivan pystysuorassa. Tällainen asento muodosti
Yannille kimmoisen alustan, ja sillä tavoin saattoi täysin tyynenä
seistä keinuvalla laivankannella pahimmassakin aallokossa. Yläruumista
saattoi mielensä mukaan vääntää ja kääntää, ilman että silti tarvitsi
alustaa muuttaa.

Yann oli kapteenina pienellä hallituksen höyrylaivalla, joka oli
ankkuroituna sataman edustalla. Hänen virka-uransa oli ollut tuo
tavanmukainen: _Moussena_ kalastajakutterissa, korvapuusteja,
eikä laisinkaan ruokaa, puolimatruusina useilla purjealuksilla,
korvapuusteja ja vähän ruokaa, kaksi kalastuskautta turskanpyynnissä
St. Pierren matalikoilla, koiranruokaa, parin vuoden palvelus eräällä
Amerikanhöyryllä, siedettävä ruoka. Siitä lähtien hän oli nopeasti
kohonnut arvoissa. Hänestä tuli tutkinnon suorittanut luotsi,
ja hallitus uskoi hänen kuljetettavakseen mustaksi kiillotetun
ruumiskirstun, jossa oli höyrykone, sata tonnia, laivaväkeä kuusi
miestä. Tämän huomion hän kylläkin ansaitsi.

Vielä tänäänkin Yannin rystyset olivat purjeiden veivaamisen
muodottomiksi tekemät — Kap Hornin luona olivat jäätyneet purjeet
kovat kuin lasi, niin että veri purskui ulos kynsien alta ja täytyi
vihdoin turvautua kyynärpäihin — hänen oikea etusormensa oli koukussa
niin, että hän oli katkaissut tuhansia turskanpäitä. Hänen sormissaan
oli syviä kalanpyydyslankojen tekemiä halkeamia, hänen kätensä olivat
kovettuneet ruorista ja ainaisista touveista.

Yann oli tuhattaituri. Hän oli räätäli, suutari, puuseppä, seppä,
keittäjä, mitäpä hän ei olisi ollut! Hän osasi kutoa sukkaa ja verkkoa:
rautalanganpalasella, jonka hän löysi kadulta, avasi hän sinulle
minkä oven tahansa. Tämä paholainen puhui arabian, malaijin, kiinan
kieltä, mitäpä kieltä hän ei olisi puhunut! Tietysti myöskin sellaisia
vähäpätöisyyksiä kuin espanjan, portugalin, englannin j.n.e. kieliä.
Kaikista näistä kielistä hän tiesi vain viisi sanaa. Mutta niillä
hän saattoi sanoa kaikki, mitä merimies tarvitsee maihin tullessaan.
Tämän lisäksi hän tunsi jokaisen kielen hirveimmän haukkumasanan, ja
sitä hän käytti, jos hänen tietonsa loppuivat tai jos muutoin jotakin
kävi vastoin luuloa. Heti kun hän astui maihin jollakin kaukaisella
rannikolla, heitti hän ihmisvilinään tämän voimakkaan haukkumasanan.
Aha, vanha tuttu, ei mikään ensikertalainen! Hinnat laskivat nopeasti,
sillä vaatimattomimpaankin tarjoukseen Yann vastasi samalla kamalalla
haukkumasanalla, ja saman sanan sai osakseen sekin onnellinen, jolta
hän jotain osti.

Sellainen oli Yann. Hän oli täynnänsä hupsuja pila-arvoituksia,
ja kahdellatoista tulitikulla osasi hän ratkaista mitä vaikeimpia
tehtäviä. Yhdestä ainoasta pelikortista hän saattoi tehdä jotain
niin äärettömän säädytöntä, että oikein kyyneleet kihosivat katsojan
silmiin. Anna Yannille esimerkiksi linkkuveitsesi. Hän ottaa sen
käteensä niinkuin vanhojen rahain kerääjä harvinaisen rahan.
Messinkiset kierteet, hyvä, ne eivät ruostu. Hän työntää sen Noelin
myymäpöytään, pyöräyttää sitä, leikkaa pöytään suuren uurteen: terä
on hyvä, veitsi yleensä hyvä! Hän asettaa molemmat terät pystysuoraan
kädensijaa vastaan—jos jollakin on halua, asetun seinää vasten,
eteenpäin — vup! kaksi pistoa yhtaikaa. Yann kääntää terät suoraan.
Noin! Jos nyt yksi tulee takaa ja toinen edestäpäin — yks, kaks! —
käsivarsi heilahtaa, takanaolija saa terän vatsaansa, edessäolija
kurkkuunsa. Hyvä veitsi, _merci_!

Ja kuitenkin Yann oli hyväsydäminen mies. Sattui kai kyllä joskus, että
hän löi laivapoikaansa nyrkillä vasten kasvoja, mutta kun tämän pojan
äiti sitten sairastui, antoi hän pojalle heti kymmenen souta. Kyyneleet
silmissä hän saattoi unelmoida viinistä, jota hän oli kuusi vuotta
sitten jossakin juonut, tytöstä, jota oli rakastellut — ah, se oli
jotain, niin suloinen, mehevä, ja kuinka miellyttävä ääni —!

Siinä hän nyt seisoi pyntättynä, hajuvedeltä tuoksuen, kiireestä
kantapäähän mahdikkuuden ja halveksumisen ruumiillistumana, eikä hänen
puhelias suunsa ollut hetkeäkään vaiti.

"He, sinä olet kai saanut vapautta hautuumaasta, mummo-kulta?"
sanoi hän eräälle ryppyiselle vanhukselle, jonka kasvot olivat
vahankeltaiset. Tyttöä, joka odotti lasta, hän tervehti erinomaisen
kohteliaasti: "_Bonjour, messieurs-dames!_" Jokaista varten hänellä
oli pieni huomaavaisuus varattuna. Sitä ei kuitenkaan pantu varsin,
pahaksi, ja hänelle maksettiin samalla mitalla. Mutta Yann piti aina
viimeisen sanan.

"Ha! ha! ha!" Ja kaikuvalla naurulla hän antoi voitetulle
vastustajalleen kuoliniskun.

Mutta nyt oli hänen hetkensä tullut. Hän rykäisi. "Mitä pirua onkaan
kurkkuuni tarttunut? Eteenpäin, mennäänpäs sisään. Pikku ryyppy, he!"

Piiritanssi miellytti minua, minä jäin ulos. Seisoin katsellen
Rosseherreä.

Yann nauroi. "Miten tuollainen voi sinua miellyttää! Nehän ovat
villejä!" sanoi hän halveksien. "Älä luule, että ne ovat ranskalaisia!
Ei, ne ovat vedenpaisumuksen aikaista väkeä, ilman mitään sivistystä ja
sievistystä, ne kuolevat sukupuuttoon. Katsohan niitä — bumba, bumba!"

Ja Yann nauroi täyttä kurkkua tehdäkseen minulle selväksi äärettömän
paljon korkeamman kulttuurikantansa. Huomattava on, että hän oli
Roskoffista, oli nimeltään Yann ja itse bretanjalainen kiireestä
kantapäähän, oi sinä veitikka!

"Tunnetko Rosseherren?" kysyin häneltä. "Rosseherren? Tietysti minä
hänet tunnen!" Yann katsoi ohitseni. Ei sanonut mitään muuta. "Hm! Nyt
mars!" Hän tahtoi juoda, eikä hän silloin vitkastellut.




V.


Meidän oli kuljettava kokonaista viisi askelta, mutta Yann käytteli
pientä ruokokeppiään, niinkuin hän olisi ollut huvikävelyllä Bois de
Boulognessa.

Grandhotelissa oli jo remuisaa elämää. Kalastajat heiluttivat laseja
kankeissa käsissään, puhuivat niin että vaahto suussa, töykkivät
toisiaan hyväntahtoisesti nyrkeillään ja purskauttivat kokonaisia
ryyppysuihkuja toistensa kasvoihin, purskahtaessaan nauruun. Kaikki oli
liikkeessä, vain Chikel, tuo koiransieluinen, ei liikkunut. Hän oli
saanut päähänsä olla ottamatta osaa. Kääreissä oleva jalka tuolilla
hän istui eräässä nurkassa ja pelasi lautaa näkymättömän vastapelaajan
kanssa. Hänen päänsä oli siteissä, ja vain pieni silmä liikkui siteen
takana kuin pieni kiiltävä eläin pimeässä häkissä.

"Hoi, Chikel, hiljakkoin oli käsivartesi siteissä ja tänään olet
kääreissä koko mies?"

Mutta Yann ei sanonut mitään, hän asettui Chikelin eteen ja nauroi
hävyttömästi.

"Se on seuraus huonosta käyttäytymisestäni", vastasi Chikel arasti
olkapäitään kohauttaen ja siirsi pienellä likaisella kädellään
pelinappuloita. Mutta rouva Chikel huusi etempää huoneesta, että hänen
mies-lurjukselleen ei pidä antaa soutakaan käteen.

Viime yönä oli tuo ilkiö sahannut poikki hänen sänkynsä pohjalaudat,
niin että hän kolisten putosi lattialle. "Sellainen kurja kutale!"

Tällöin Chikel vingahti häijystä mieltymyksestä kuin hiiri, mutta
silmänräpäyksessä hän taas vaikeni, kun hänen vaimonsa teki muutaman
liikkeen.

Piiritanssi oli lopussa ja hääjoukko täytti pienen ravintolahuoneen.
Varsinainen juhla alkoi. _Eau de vie_ alkoi virrata. Miehet ja naiset
huusivat ja joivat itsensä juovuksiin. Säkkipilli soi ja tanssittiin.
Se oli jonkunlaista jenkkaa, mutta pääasiana siinä oli, että puukenkiä
poljettiin kovasti lattiaan. Grandhotel kumisi kuin suuri rumpu, kun
sitä hurjasti hakataan. Kokonaisia tomupilviä kohosi lattiapalkeilta.

Rosseherre tuli lähelleni ja minä astuin hänen luoksensa ja pyysin
tanssimaan.

Hänen kasvoillaan oli kummallinen puna, niinkuin ne olisi puuteroitu
tiilijauhoilla. Hän hymyili minulle. Hänen hampaansa välkkyivät. Hän ei
sanonut mitään.

"No, Rosseherre? Etkö tahdo?"

Rosseherre pudisti päätään ja nauroi jälleen. Hän oli hämillään.

"Hyvä on." Minä käännyin poispäin ja palasin takaisin Yannin luokse,
odottaakseni sopivampaa lähestymishetkeä.

Yannilla oli hyvin hauskaa. Hän istui eräässä nurkassa, potkaista
sivahutti silloin tällöin tanssijoita polventaipeeseen ja nipisteli
naisia. Ho! Ho! Ho! Ja kuinka hän silloin nauroi! Vihdoin hän pisti
kätensä verille rusettineulaan, jolloin hän heti kiskaisi irti
sekä rusetin että kauluksen ja polki raivoissaan jalkoihinsa nämä
sivistyksen keksinnöt. Nyt hän tunsi itsensä jälleen ihmiseksi, ja,
ihme kyllä, hän joi kahta vertaa nopeammin.

Silloin sattui pieni välikohtaus. Jean Louis, jota sanottiin
"Merenkuninkaaksi", pieni valkotukkainen vanhus, lyyhähti sanaa
sanomatta lattialle. Hänet kannettiin ulos ja laskettiin talon
edustalle.

Rosseherre astui Yannin luokse. "Isoisä makaa oven ulkopuolella", sanoi
hän hiukan levottomana.

Yann nauroi. "No, entä sitten?" kysyi hän. "Luuletko, että joku
varastaa hänet sieltä?"

Rosseherre hymyili. Ei, nyt hän oli rauhoittunut.

Yann ojensi hänelle anteliaasti lasinsa.

"Tämä tässä on minun ystäväni!" huusi hän ja viittasi minuun. "Syleile
häntä, eteenpäin!"

Se tuntui Rosseherrestä hyvin naurettavalta.

"Me tunnemme jo toisemme", sanoin minä ojentaen hänelle käteni ja
katsoen häntä silmiin, "mutta Rosseherre ei tahdo olla missään
tekemisissä kanssani, hän on liian ylpeä".

"Ylpeäkö? Oi, minä en ole ensinkään ylpeä!" huusi Rosseherre laulavin
äänin ja tempoi hämillään myssyään.

"Mutta kuitenkaan sinä et tahdo tanssia kanssani, Rosseherre!"

Hän nauroi.

"Tanssi hänen kanssansa, tanssi heti hänen kanssansa, hän on minun
ystäväni", huusi Yann. "Tanssi hänen kanssaan!" Sitä hän toisti sata
kertaa, kunnes Rosseherre suostui.

Minä poljin piirissä kuten muutkin, Rosseherre rinnallani. Hän oli
kevyt ja hento ja hänen hiuksensa valuivat pehmeinä kädelleni.

"Olet kai ollut mannermaalla, Rosseherre?"

Ah, ei, hän ei ollut käynyt suurella maalla, hän oli ollut vain Molenin
saarella.

"Tänään näytit somalta kirkossa, Rosseherre. Pieneltä jumalanäidiltä.
Totisesti, sinä miellytit minua!" sanoin minä ja vedin häntä puoleeni.

Rosseherre ei vastustellut: hän hymyili ja katsoi pikaisesti ylös
minuun.

Hänen kasvoillaan oli useita kesakoita, erittäinkin silmien alla.
Hänen suunsa oli verevä ja pehmeä, suu, joka suudellessa antaa itsensä
kokonaan. Hänellä ei ollut melkein laisinkaan kulmakarvoja. Lapselliset
ja kehittymättömät olivat hänen kasvonsa, huolimatta ihmeellisistä,
vanhoista silmistä. Hänen matalalla, itsepäisellä otsallaan oli monien
ryppyjen jälkiä, niinkuin oli kaikilla saaren tytöillä, yksinpä
lapsillakin. Sillä avaran taivaan hirveässä valossa saattoi katsoa vain
kulmakarvat rypyssä.

Hitaasti jouduimme piirin pyörteeseen. Aina kun menimme Yannin ohitse,
tyrkkäsi hän meitä pienellä ruokokepillään. Sitten tanssi loppui.

Rosseherre oli palavissaan ja pyyhki otsaansa hihallaan. Minä otin
pienen, sinisen liinan taskustani ja ojensin sen hänelle.

"Kaunis silkkiliina!" huudahti hän.

Yann tarkasti ammattimiehen tavoin kudontaa.

"Ensiluokkainen!" sanoi hän.

Käärin liinan kokoon ja panin sen Rosseherren pieneen ruskeaan käteen.

"Mitä nyt?"

"Pidä se, jos tahdot, Rosseherre. Minä en tarvitse sitä."

Rosseherre katsoi minua epäillen.

"No, otahan toki, Rosseherre!" huusi Yann. "Hän on minun ystäväni."

Rosseherre katsoi minuun kiitollisesti. "_Merci!_" sanoi hän hiljaa ja
hymyili. Hän katsoi liinaa vielä kerran kaikilta puolilta. "Mistä olet
sen ostanut? — Pariisistako?" Sitä Rosseherre tuskin saattoi käsittää.

Sitten hän kumartui katsomaan kädessäni olevia sormuksia. "Kuinka
kauniita ne ovatkaan, Yann, katsohan!" Minä otin ne sormistani ja
hän koetteli niitä omiinsa. Hän piti niitä valoa vasten, jotta ne
kimaltaisivat, ja hänen silmistään loisti mieltynyt halu.

Mutta nyt täytyi Yannin antaa lausuntonsa. Hän otti suuren puukon
takataskustaan, pyyhki sen varovasti ja painoi sen terää kiviin.
Vihdoin hän sylkäisi niihin hiukan ja kiillotti ne sitten hihallaan.

"Väärentämättömiä!" sanoi hän.

Rosseherren oli jano ja hän tahtoi omenaviiniä. "Omenaviiniä siis,
emäntä! Piru vieköön, nopeasti, kuusi pulloa!"

Tämä maisteli sitä. Hän haistoi, nuolaisi, vei kielellään pienen
siemauksen kitalakea vastaan, ja mitä pitemmälle tutkiminen
edistyi, sen loistavammaksi kävi hänen kasvonilmeensä. Se vasta oli
omenaviiniä...! Myöskin Rosseherren ja minun täytyi maistaa sitä,
Yann vilkutti silmiään merkitsevästi, mutta linkosi seuraavassa
silmänräpäyksessä rouva Chikelia vastaan mitä kiivaimpia soimauksia
siitä, että tämä saattoi tarjota meille sellaista omenaviiniä
sellaisella hinnalla. Rouva Chikelin oli pakko, tahtoipa hän tai ei,
alentaa hintaa yksi sou pullolta. Nyt oli Yann onnellinen.

"Niin minä aina teen", sanoi hän, "nämä saarelaisethan ovat kaikki
pelkkiä varkaita. Papitkin täällä ovat varkaita." Sitten hän näytti
minulle, miten omenaviiniä on juotava. "Ei kulauttaa, Herran tähden
ei kulauttaa — vaan näin — antaa vain juosta alas. Kulauttaminen vie
omenaviinistä sen hienouden, sen sielun. Mutta juotua pitää painaa
kieli kitalakea vastaan, se pistää niin suloisesti. Kas noin!"

Äkkiä työnsi Yann jalkansa nopeasti pöydän alle. "Tahdoin vain nähdä,
tokko te — haha!"

Meidän oli hyvin hauska. Myöskin Poupoulin. Näytti siltä kuin sen
mieleen olisivat johtuneet sen parhaitten aikojen muistot. Se hymyili.
Muutaman kerran se hyvin taitavasti käytti rotanpyydystemppuaan, joka
oli sellainen, että se iski hampaansa luun ympärille ja piti kiinni
purematta.

Musta Jeanette seisoi hymysuin vieressämme ja katsoi halukkain silmin
meidän herkutteluamme.

"Hae lasi itsellesi, Jeanette!" huusin hänelle.

Mutta silloin Rosseherre kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan.

Yann sanoi: "Hän on Rosseherren kanssa vihoin."

"Niinkö!"

Siinä Jeanette jo seisoi lasi kädessään. Yann katsoi häneen ja hymyili
halveksuen.

"Oletko hakenut lasin itsellesi?" kysyi hän pilkallisesti. "No, vie se
taas koreasti takaisin. Ho! Ho! Ho!"

Ja Jeanette aukaisi hämmästyneenä suunsa, nauroi ääneen ja vei lasin
takaisin.

Hän lohduttautui pian. Pieni merimies, jolla oli niskaa kuin härällä,
oli pannut käsivartensa hänen ympärilleen ja hän meni hänen kanssaan
ulos. Ovella hän katsoi meihin hymyillen ja näytti hampaitaan.

"Näetkö", sanoi Yann, "tuolla se menee ulos, se ei ollenkaan häpeä."

Kapakka kumisi. Siellä olisi voinut antaa höyryvasaran hakata,
kukaan ei olisi sitä kuullut. Ha! Ha! Ha! Hoo! Melu synnytti ulvovia
ilmapyörteitä, ja toisinaan näytti siltä kuin Grandhotel olisi
lentänyt ilmaan. Nämä yksinäiset hiljaiset ihmiset, jotka tekivät
työtä aaltojen yksinäisyydessä meren kohistessa, pitivät tänään ääntä
koko vuoden varalta. Nurkassa seisoi muuan, pää seinää vasten, silmät
suonenvedontapaisesti suljettuina, suu auki, huutaen järjettömästi.

Päät höyrysivät, käsivarret liikkuivat yhtenä vilinänä. Tulipunaisissa
kasvoissa kiilsivät silmät kuin sulatettu lyijy. Naiset huusivat ja
kirkuivat. Siellä oli sellaista juopumusta, joka aikoja sitten on
Europasta loppunut. Vain Chikel istui nurkassaan ja pelasi lautaa.

Minun täytyy myöntää, että tunsin olevani kuin kotonani. Minä en
pidä säädyllisistä seuroista. Toisinaan ilma keuhkoissani käy
tukehduttavaksi, ja silloin minua huvittaa karjua. Jäljelläoleva
voima tempoo lihaksiani ja ne käyvät äkkiä koviksi kuin kivi, ja
silloin on hauskaa lyödä lautanen palasiksi. Näetkös! Jos joku
tyhmyri ikävystyttää minua hyvässä seurassa, niin minun täytyy vain
hymyillä hänelle, mutta täällä minä saatan heti sanoa hänelle, että
menköön helvettiin. Niin, niin! Täällä sai myöskin juoda ilman että
heti pidettiin paviaanina ja ilman että joutui sentähden tuhansien
penikulmain päähän ympäristöstään.

Ha! Ha! Ha! Hooo!

Kedrilillä on täysi syy olla tyytyväinen häihinsä. Ja tyytyväinen hän
olikin. Viinahöyryjen ympäröimänä, silmät kuin aaveella, hän kulki
ympäri huonetta pullo kädessä kuin kastelukone. Ja sen lisäksi tämä
mies puhui aivan uutta kieltä! Oliko luolaihmisen henki mennyt häneen?

"Mitä pirun kieltä hän puhuu?"

Yann tiesi sen. "Kuun kieltä", sanoi hän ja alkoi keskustella tällä
kielellä Kedrilin kanssa. Mutta minä olin ulkomaalainen, Kedril älysi
sen.

"Missä vaimosi on, Kedril?"

"Vaimoni? Vaimoni? Vaimoni?" Kedril pyöri pullo kädessään. Oh, hän oli
aivan unhottanut —

"Pappi puhui niin kauniisti tänään, eikös puhunutkin?" jatkoi hän. "Ei
sinun pidä juoman itseäsi juovuksiin, hahaha, niin kauniisti, niin
liikuttavasi! hän puhui. Huomen-illalla menee '_Lady of Ireland_' tästä
ohitse, huomen-illalla, tuletko mukaan? Pieni huvimatka. Niin, minä
sanoin, pikku haikalani —" Hän kertoi sekavasti haikalastaan, jonka oli
pyydystänyt edellisenä kesänä. "Pikku haikalani, minä näen sen, tuolla
se kulkee, tule tänne, pienokaiseni, sievine hampainesi — älä pelkää,
tee minulle se kunnia." Näytti siltä kuin hän olisi kädellään ottanut
sen kiinni ja vetänyt sen hampaista maalle — inhottavaa!

"Oi Kedril, luotsi numero yksi, haikalanpyydystäjä, minä sanon sinulle,
veljeni, tämä haikala, joka teki sinut kuuluisaksi, oli sinun turmiosi.
Sinä olit saaren kunnollisin mies, nyt luisut alaspäin. Olet mennyt
naimisiin, siität lapsia, juot veneesi, ja vaimosi hakkaa sinut
pehmeäksi kuin vaha. Paluu on enää mahdoton."

Kedril oli liikutettu puheestani. Hän syleili minua ja suuteli minua.
"Kiitos ystäväni, sinä tarkotat parastani!"

Painoin salaa viiden frangin rahan hänen käteensä.

"Sinun häissäsi pitää olla hauskaa, luotsi."

Kedril koetti rahaa kankeilla sormillaan ja painoi pulloa kädessään
pitäen selkäänsä kapakan seinää vastaan.

Uusi vaihe alkoi juhlassa. Luonteenomaista sille oli, että kaikissa
nurkissa helisi ja että syntyi lyhytaikaisia riitaisuuksia. Ne
upotettiin meltomielisyyden virtaan. Molemmat papukaijat, jotka oli
tuotu sisään, hyppelivät puolapuillaan ja kirkuivat riemuissaan.

"Ja nyt soita!" huusi Yann. "Kai sinulla on huilusi mukanasi?"

"Onpa kyllä!"

"Soita sitten meille jotakin."

Otin huilun taskustani, kostutin huuliani ja annoin sormieni tanssia
äänirei'illä. Ja huiluni lauloi:

    Sa nauti, kun tulta sun lampussas on, —
    Kukat poimi, ne kuihtuvat pian — —

Hoho! Hyvä! Bis — bis!

Ja taas lauloi pikku huiluni:

    Sa nauti, kun...

Säkkipilli vinkui ja puukengät kolisivat.

Tuossa oli musta Jeanette taas. Hän seisoi erään nuoren kalastajan
kanssa ja katsoi meitä.

"Tuossa hän taas on!" sanoi Yann halveksuen. Tosiaankaan hän ei
hävennyt vähääkään.

Minä tanssin yhä edelleen Rosseherren kanssa.

"Tanssikaa vain, tanssikaa vain!" huusi Yann. No, me tanssimme.
Meitä tuupittiin ja jaloillemme poljettiin, mutta hauskaa se oli.
Rosseherren pieni rinta huokui kovasti. Hänen kasvonsa olivat punaiset
omenaviinistä. Aina kun vedin häntä puoleeni, katsoi hän minuun ja
hymyili. Martina vetäisi minua käsivarresta ja sanoi: "Hoi!" Mutta
minä en välittänyt hänestä ensinkään. Siellä oli muutamia tyttöjä,
jotka osottivat minulle suurta myötämielisyyttä, mutta mitä he olivat
Rosseherreen verrattuina? Heillä oli kaikilla pönkövatsa niinkuin
olisivat odottaneet perheenlisää, mutta Rosseherrellä sitävastoin, ha!

"Kenties annan sinulle kerran yhden sormuksistani, Rosseherre",
kuiskasin hänen korvaansa. Kuinka soma hänen valkoinen pikku myssynsä
olikaan, ja hänen liivinsä oli pistetty kiinni puolella sadalla
värillisellä nuppineulalla.

Mutta äkkiä tuli jotain lentäen ilman halki, tuli ja lensi keskelle
otsaani. Viinilasi. Sain ihoon pienen naarmun, josta tuli verta. Minä
suoristauduin. Jos saarella on tapana heitellä toisiaan laseilla, niin
en aikonut seurata sitä tapaa, en, _merci!_

"Kuka heitti?" huusin. Rosseherre nykäisi käsivarrestani, ja minä
ymmärsin.

Se oli Yann. Hän nauroi, ja minä näin juuri viimeisen vihansäkenen
sammuvan hänen kirkkaansinisistä silmistään.

Viime hetkesi on tullut, pikku kapteeni. Eivät edes almanakan monet
pyhimykset voi sinua pelastaa.

"Hehe!" nauroi Yann ja kääntyi. "Et kai aikone? Hehehe, teidän pitää
viimeinkin lakata tanssimasta."

"Hänestähän vuotaa verta", sanoi Rosseherre ja ojensi minulle pienen
liinan, jonka olin hänelle antanut.

Se rauhoitti minut heti. Yanniin nähden oli olemassa lieventäviä
asianhaaroja, saakoon hän vielä kerran lahjaksi elämänsä. Iloinen
mielialani palasi, sillä eikö ollut liikuttavaa, että Rosseherre
seisoi tuossa liina kädessään! Sieluni, jota hirmumyrsky äsken
oli tuivertanut, oli jälleen peilityyni. Minä nauroin. Niin,
sinunkaltaisellesi naudalle täytyy nauraa, Yann! Minä hiukan
surkuttelinkin häntä. Hän oli tehnyt kaksi tavattoman suurta
strateegista virhettä. Ensiksikin hän oli liian aikaisella ammuksellaan
ilmaissut minulle asemansa, ja toiseksi hän oli Rosseherrelle osottanut
olevansa mustasukkainen. Ja se oli pahempi virhe.

Yann nousi seisomaan ja pani kätensä juhlallisesti sydämelleen. Hänen
uskolliset lapsensilmänsä olivat täynnä kyyneleitä. "Minähän aioin vain
hiukkasen heittää, hiukkasen, ystäväni."

Ojensin hänelle käteni. Minunkin silmissäni oli kyyneleitä. Me
syleilimme ja suutelimme toisiamme kuten kuuluu asiaan, ja sillä se oli
lopussa.

Mutta Rosseherre seisoi äänetönnä, ja hänen matala otsansa oli
tuhansissa pikku rypyissä kuin meri, kun rupeaa tuulemaan.

Pesin haavan omenaviinillä ja tilasin muuta viiniä. "Me pidämme höyryn
nousemisesta huolen. Rosseherre, naura!"

Rosseherre hymyili.

Nyt oli kaikki järjestyksessä.

Minusta tuntui vain oikealta ja kohtuulliselta, että kuittasin
Kedrililtä saamani hääkutsun toimittamalla juhlan ylennykseksi jotain
erinomaista. Siitä syystä esitin cakewalkin. Korkojani lattiaan iskien
tein työtäni — _hang it all_ —

    Da was no ha'r on de top of his haid,
    De place wher de ha'r ought to grow!
    And he had no teef fo' to eat de hoe-cake
    So he had to let de hoe-cake go!
    Hang up de fiddle and de bo-oo-ow —

[Hänellä ei ollut ainoatakaan hiuskarvaa päälaellaan, jossa tukkaa
pitäisi kasvaa. Eikä hänellä ollut hampaita purrakseen maissikaakkua,
joten hänen oli oltava ilman maissikaakkua. Ripusta naulaan viulu ja
käyrä.]

O-oo-ooh! Haha! Sepä vasta menestyksen saavutti Poupoul hyppeli
haukuskellen ympärilläni, se pelkäsi järkeni menneen.

    Take down de shovel and de hoe —

[Ota esiin lapio ja kuokka.]

Kedril kiitti minua liikutettuna. Sitten hän sopersi, ettei rouva
Chikel anna mitään velaksi, ja minä etsin frangini esiin. Ei kestä
kiittää, Kedril, liikkeen lopettamisen vuoksi myydään varasto
polkuhinnasta.

Uusi, loistavampi vaihe juhlaa alkoi. Mutta Rosseherre ei tanssinut
enää minun kanssani.




VI.


On mahdoton vahinko, että Kedrilin häät, jotka olivat niin loistavat
ja suurelliset, loppuivat valitettavaan epäsointuun; Chikel, raihnas,
alkoi tyhjästä riidan, raivoissaan itse valitsemansa marttyyrin-osan
takia. Hääväki keräytyi kokoon onnettomuutta uhkaavaksi pilveksi, mutta
silloin ilmaantui rouva Chikel kuin myrskytuuli myymäpöydän takaa. Veri
nousi hänen päähänsä, hän sai raivokohtauksensa ja heitti meidät kaikki
ovesta ulos. Papukaijat heräsivät melusta ja huusivat täysin keuhkoin:
varas, rääsymekko, varas, varas —

Niin päättyi Kedrilin kunniapäivä.

Nauroin vielä kotimatkallakin. Minä haukuin naurun asemasta, sillä
kurkkuni oli aivan käheä. Hoho, kuinka me kaikki lensimme ovesta
ulos ja kierimme aholle! Kedril vieri pitäen pulloa kädessään
korkealla. Yann, Yann, mihin sinä niin nopeasti katosit? Se ei ollut
pitkäveteinen, varovainen Europa, ne olivat kiviajan ihmisiä, joiden
kaikissa töissä oli kysymys elämästä ja kuolemasta!

Nauru tutisutti minua niin, että minun oli mahdoton pysyä suorana. Minä
ryömin nelinkontin, ja kun vielä lisäksi haukuin, piti Poupoul minua
vertaisenaan. Se hyppi aivan narrimaisesti ympärilläni ja nuoli silloin
tällöin kasvojani. Käännyin ja kuuntelin.

Takanamme remusi kylä. Vain hitaasti melu laantui. Yö oli musta kuin
hiilikaivos; Creach seisoi sen keskellä kuin hehkuva aave, joka purskui
tulta kaikista nikamistaan.

Silloin Poupoul pysähtyi. Se asettui takajaloilleen, pani etukäpälänsä
olkapäilleni ja haukkui. Minä syleilin ja suutelin sitä: "Poupoul,
rakas, nythän me olemme molemmat koiria!"

Ja Poupoul nuoli imevällä kielellään kasvoni alhaalta ylös. Mutta se ei
mennyt eteenpäin. Silloin minä huomasin, että olimme pysähtyneet rotkon
reunalle: se oli se, jota sanottiin Pouponin kuiluksi.

Otsani kävi jääkylmäksi. Pyöritin kieltäni hampaitten välissä ja
pakottauduin ajattelemaan. Kauan. Niin! Miksi minun oikeastaan piti
ryömiä nelinkontin? Sepä se. Minä nousin. Mutta silloin liukui
saari jalkojeni alta kuin vetoluukku, ja minä muutuin jälleen
nelijalkaiseksi. Sitä ei voinut millään auttaa. Olin pitänyt liian
voimattomina Chikelin juomia, siinä kaikki. Muutoin, eivätköhän
esi-isänikin kulkeneet nelinkontin, kun he vielä yksinkertaisuuden
vuoksi olivat eläinten nahkoihin pukeutuneita? Kenties minun
onnistuisi, hiukan asiasta puhuen, saattaa tämä kulkemistapa jälleen
muotiin? Ihmisethän olivat kärkkäitä kaikkeen uuteen. Eikö niin? _En
route_, Poupoul!

Kun kuljin ohi munkin, joka seisoi sisiliskoille saarnaamassa, tunsin
vavistuksen sielussani. Minä sanoin: "Lähestyn teitä kunnioittaen,
polvillani, korkea-arvoinen!" Mutta munkki ojensi kätensä ja iski
minut maahan. Kauan makasin tajuttomana, ja Poupoul teki turhia
virvottamisyrityksiä.

Kuinka paljon tarvitsimme aikaa, Poupoul, kotiin päästäksemme? Mutta
vihdoin makasin vuoteessa.

Silloin tuli eräs liskoeläimistä aholta sisään tarttui kärsällään
vuoteeseen ja heitti sen korkealle ilmaan. Heiluen ja häilyen vuode
laskeutui alas ja tuli kolisten maahan. Minä heräsin. Mutta silloin
kiiti suhisten tulipunainen pyrstötähti minua kohden ja räjähti
kasvojeni edessä. Hehehe! Kaksituhatta sirkkaa istui aivoissani
piipittäen: ah, mulle suo, ah mulle suo — silloin sävel veti minut
hitaasti piiriinsä ja minä vaivuin uneen.

En kuitenkaan saanut lepoa. Vereni kuohui. Hiki vuoti virtana pitkin
kasvojani. Minä nousin. Ovi oli auki. Oli viileätä, niin, Jumala
paratkoon, yö oli kuin viileä palttinaliina. Menin ulos ja tunsin,
miten pääni tuli viileäksi ja selväksi. Kuunvalo valui aholle,
tiheänä kuin lumi, ja ruohonkorsien välissä leijui hienoja hopeisia
valokudoksia, jotka murtuivat eteenpäin kulkiessa. Menin merta kohti.

Se oli kuin virtaavaa hopeata, huokui ja kimmelsi, mutta läheltä
katsoen se oli musta ja sileä kuin piki. Se hengitti niinkuin
piiloutunut varas, ja jokaisella salaisella henkäyksellä kiemursi
hopeinen käärme hiekassa. Jalkapohjiani poltti, minä kahlasin veteen ja
jalkani liikkuivat hohtavassa hopeassa. Hopea nousi rintaani, leukaani
saakka — ah, nyt se kosketti silmäluomiani, nyt se peitti minut
kokonaan. Oli pimeätä ympärilläni, mutta minä loistin koko pituuttani.

Niinkuin hohtava aave minä liikuin mustassa meressä. Hopeisia helmiä
kohosi jalkapohjieni alta. Minä aivastin, ja minä aivastin hopeaa,
hopeisen pisarasuihkun, joka nopeasti kohosi korkeutta kohti. Katsoin
ylöspäin, siellä oli hopea kuin paksuna kerroksena, kaikki raskaat
hopeapallot, jotka nousivat askeleistani, pyörivät salamannopeasti
ylöspäin ja yhtyivät siihen.

"Meren pinta siellä välkkyy kuutamossa", sanoin ja kuljin eteenpäin.
Miten ihmeellistä olikaan meren pohjalla!

Oliko ennen kuulunut melua? Ei. Mutta kuitenkin oli nyt tuhat kertaa
hiljaisempaa. Sellainen hiljaisuus! Pysähdyin ja kuuntelin. Tämä
hiljaisuus teki minuun syvän vaikutuksen. Seisoin siinä meren pohjalla,
pää alas taivutettuna, ja kuuntelin ja olin onnellinen. "Tämä on
Nirvana", sanoin ja nyökäytin päätäni. "Siellä siis nyt olemme —"

Hymyillen astuin eteenpäin. Tieni kulki yli rajattomien matalikkojen,
läpi hiekan, hiekan, ja jalkani vajosi. Meri oli mustanviheriä kuin
aarniometsä, johon auringonvalo ei tunkeudu. Sitten kuljin halki
metsän, jossa kasvoi korkeita, aavemaisia jääkukkia. Ne seisoivat
paikoillaan kalpeiden liekkien kaltaisina eivätkä liikahtaneetkaan.
Mutta äkkiä ne taipuivat, jakautuivat, ja minä näin kahden suuren,
pyöreän ikkunan edessäni loistavan. Kuului jotain jyrsimistä, ja nyt
minä näin, että suuret pyöreät ikkunat olivat tavattoman kalan silmät;
kala tuijotti minuun ja veti kiduksiaan edestakaisin. Hehe! Napsautin
sormillani. Peto levitti selkäevänsä, liikahti ja vetäytyi taaksepäin.

Jääkukkametsä oli lopussa, ja minä seisoin jälleen äärettömän
hiekka-aavikon reunalla.

Etsin jotakin. Mitä Herran nimessä minä etsin? Nyt törmäsin
jotakin kovaa vastaan. Hiekassa oleva laivatykki. Se oli paksun
ruosteen peitossa, löin siihen, kas, siitä murtui isoja palasia.
Kuljin eteenpäin. Mitähän minä täältä etsin? Pudistin päätäni, en
tiennyt sitä. Hiekassa oli pieni kuollut kala. Katsoin sitä kauan.
Salaperäisesti se siinä makasi, ja sen valkea vatsa näytti sanovan
minulle, että se oli odottanut minua kauan, liian kauan. Kaivoin
pienen kuopan, laskin kalan siihen, niinkuin kuuluu asiaan, ja ripotin
hiekkaa päälle. Pikku haudalle panin raakunkuoren. Kaiken täytyn olla
järjestyksessä.

Sitten kuljin eteempäin. Levottomuus sai minut valtaansa. Katsoin
ympärilleni, katsoin korkeuteen. Ylt'ympäri oli synkkä, loputon meri.
Ja äkkiä valtasi minun mieleni polttava tuska, kun harhailin täällä
suuren meren pohjalla pienenä kuin hiekkajyvänen, tietämättä miksi.
Aloin juosta. Kauhu ajoi minua, kädet ojossa, hiukset liehuen minä
hirmustuneena syöksyin eteenpäin ja huusin.

Mutta äkkiä pysähdyin, hämmästyin ja tulin aivan levolliseksi
sydämessäni: edessäni oli laivanhylky, viheriänharmaa kuin meri itse.

Se oli rakennuksenkorkuinen vanha kauppalaiva, leveä, siinä oli rivi
neliskulmaisia aukkoja, kansi oli kömpelöä tekoa ja mastoista jäljellä
vain tyngät. Ylhäältä alas asti se oli limaisen savikerroksen peittämä,
ja viheriää sammalpartaa riippui kaikkialta. Keulassa oli silpoutunut
puukuva, perässä nimi: _Maria A.D. 1730_.

Silloin näin ylhäällä harmaan olennon, joka kumartui laidan ylitse ja
huusi: "Hoi, oletko sinä täällä, vanha ruumiinryöstäjä?" Ja mies nauroi.

Naurusta tunsin hänet. Se oli Kerhuel, eräs kalastaja, joka oli
hukkunut edellisellä viikolla kahden muun kanssa.

"Ah, Kerhuel, sinäkö se olet!"

"Tule laivaan! Onko sinulla tupakkaa mukanasi? Tässä on tikapuut, pidä
varasi!" Nuoratikkaat heitettiin alas.

Jouduin suuren mielenliikutuksen valtaan. "Minulla on tupakkaa,
Kerhuel!" huusin ja kapusin nopeasti ylös pitkin laivanhylyn limaista
laitaa.

"Eteenpäin!" huusi Kerhuel, jonka silmät olivat luonnottoman kirkkaat.
"Kaikki ovat täällä, Leman, Bec, hauska seura. Rosseherre on jo kauan
odottanut sinua!"

Rosseherre! Ah, minähän olin lähtenyt hakemaan Rosseherreä. Kuinka
tyhmää — nyt se johtui mieleeni. Sinä etsit Rosseherreä, olin sanonut
itselleni, mereen astuessani.

"Hoi!" huusi Kerhuel! kädet torvena suun edessä. "Isäntä! Tänne on
tullut uusi! Hoi, Rosseherre, häiden viettäjä on täällä!" Kaikilta
tahoilta pisti villiytyneitä kasvoja luukuista esille.

Näin edessäni kokonaisen pyramiidin harmaita hiuksia. Se oli isäntä,
laivuri. Hänen tukkansa, hänen kulmakarvansa, hänen partansa riippui
sammaleen tapaisena alas kannelle asti. Hänen poskipartansa liehui,
hänen leukapartansa viuhui tuulessa, hänen huulensa olivat olleet kauan
jälleen suljettuina, kun ymmärsin, mitä hän sanoi: "Tervetuloa meren
pohjalle!"

Sadat kädet ojentuivat tervehtien minua vastaan, sadat uteliaat kasvot
tungeskelivat ympärilläni, lapsellista iloa loistaen. Kaikkien silmät
olivat aivan auki, ja hiukset riippuivat kasvojen yli märän ruo'on
kaltaisina. "Tervetulo meren pohjalle!"

Tunsin Lemanin, kuten aina oli hänellä nytkin savipiippu hampaissaan,
halkihuulisen Becin — hoi! Kaksi kalastajaa, joita en ollut koskaan
nähnyt, pudisti kovasti kättäni.

"Se on Rosseherren isä, ja tämä tässä on lankomiehesi, sylelle heitä!"
huusi Kerhuel.

"Rosseherre on täällä!" sanoivat molemmat ja suutelivat minua
kummallekin poskelle.

Olin joutunut hyvään seuraan ja tunsin olevani kuin kotonani. Silloin
minua kevyesti lyötiin olkapäähän; käännyin heti ympäri. Se oli
Rosseherre. Hän katsoi minuun ja hymyili kuin se, joka on kätkeytynyt
ja lopuksi löydetty.

"Osasitko kuitenkin tänne?" kysyi hän. "Missä ovat sormukset?"

Minä en vastannut hänelle. Olin juossut halki ruohokenttien, aavikoiden
ja juurivuorten, ja nyt hän oli tuossa. Päästin hurjan huudon, tartuin
häneen ja nostin hänet korkealle yli pääni. Sitten aloin juosta.
Juoksin kapeita portaita ylös takakannelle, ympäri köysikääröjen, alas,
pitkin kannen reunamaa, ylös etukannelle. Juoksin kuten pakolainen, ja
takanani melusi hurja ajojoukkue. Rosseherre piti kiinni hiuksistani
ja päästi läpitunkevan riemuhuudon. Hyppäsin, hän sylissäni, sisälle
eräästä aukosta, kiipesin salamannopeasti alas jyrkkiä portaita ja
riensin kapean käytävän lävitse. Parvi pieniä säikähtäneitä kaloja
pyrähti eteemme. Ajojoukko takanamme ulvoi niin että kumisi. Juoksin,
Rosseherre sylissäni, läpi sokkeloisten käytävien ja huoneiden, ja
vihdoin olin suuressa salissa laivan perässä. Siitä ei voinut päästä
enää mihinkään. Hurja ajojoukko hyökkäsi kumisten sisään. Minä huohotin.

"Häät, häät!" huusivat he ja heiluttivat lakkejaan, piirittäen meidät.

"Ettekö tekisi hiukan tilaa!" sanoin nauraen ja pyyhin hikeä
kasvoiltani.

Ei, sitä he eivät tahtoneet tehdä. "Repikää vaatteet heidän päältänsä,
ho! ho!" He ulvoivat ja tunkeutuivat lähemmäksi. Pää päässä kiinni
he seisoivat, sadat kalpeat uteliaat kasvot, märkine hiuksineen ja
kirkkaina lasimaisine silmineen. He tahtoivat nähdä kaiken —




VII.


Heräsin oinaan valittavaan määkinään.

Ovi oli auki ja aurinko paistoi sisään. Se nuoli jo mustaa liettäni,
oli siis iltapäivä. Hyppäsin vuoteeltani. Poupoul tuli sisään ollakseen
läsnä minun noustessani. Häpesin sitä hiukan ja vilkutin sille arasti
silmää. Mutta sen kunnioitus ja uskollisuus ei ollut hiukkastakaan
vähentynyt.

Sitten menin merenrantaan ja uin, kunnes luunikin tulivat jääkylmiksi.
Nyt olin terve ja hyvällä tuulella. Eilen olin vajonnut olemassaoloni
syvimpiin syöväreihin — asian luonnon mukaisesti tieni nyt tuli
kulkemaan ylöspäin, yhä ylemmäksi, Herra ties mihin.

Päivä oli ihana ja toi rohkeutta rintaani.

Meri oli peilikirkas ja sininen kuin silkki. Taivas oli aivan pilvetön
ja väriltään ihmeellisen tummansininen. Se kimmelsi, ja siellä täällä
se oli läpinäkyvä kuin kristalli: siellä humisivat ilmavirrat. Mutta
saarella puhalsi tuuli tuskin tuntuvasti. Se siveli merta ja levitti
sen ylle suuren, teräksensinisen varjostimen, joka milloin avautui,
milloin sulkeutui.

Etäämpänä näkyi parvi pieniä hohtavia purjeita. Kaikki kalastajat,
jotka eilen juovuspäissään pyörivät Grandhotelin edessä, olivat työssä.
Ilta tuli, taivas värittyi vihertäväksi. Meri kävi punaiseksi kuin
viini, ja hiljainen tuulenhenki puhalsi ja synnytti merenpinnalle
metallinvihreitä tupsukkeisia läikkiä, jotka vaihtoivat paikkaa.

Pienet purjeet liukuivat kotia kohti yli lahden ja olivat valkoiset.

Menin satamaan ja astuin Kedrilin veneeseen. Kun tuli pimeä, niin
nostimme purjeen. Huomaamattomasti me liu'uimme eteenpäin, äänettömästi
kuin suuri lintu, ja vasta tunnin kuluttua oli lahti takanamme. Kuun
sirppi loisti. Kaikki suuret tähdet kimmelsivät taivaalla, pienet eivät
olleet näkyvissä. Tuhannen kerrosta avaruutta oli yläpuolellamme. Kuun
sirppi liehui syvällä allamme meressä ja suuret tähdet säkenöivät
syvyydestä. Tuhansia kerroksia oli allamme. Ylempien ja alempien
kerrosten välillä oli ohut lasilevy, ja sitä pitkin me liu'uimme
eteenpäin.

Yön suuri hiljaisuus teki meidät äänettömiksi ja kumpikin antautui
ajatustensa valtaan. Taivaanrannalla etelässä välkkyili tähti,
puolittain meressä, kuin uiva tuli. Se lähetti kipunoivia säkeniä
jälkeeni — se puhui kanssani. Te olennot, jotka lämmittelette tämän
tulen hohteessa, kuinka nimitätte tätä auringoksi? Hala? Olenko kerran
vaeltanut Halan säteiden valossa vai onko minut määrätty suurella
matkallani kulkemaan sen ohitse?

Sinä suuri Vesien henki: suo minun kerran vaeltaa Halan loisteessa, suo
sieluni mennä piisonihärkään tai mölyapinaan, yhtäkaikki — älä salli
sen kuolla —

Kedril aivasti.

Kedril, sinä saastainen, miksi aivastat sopimattomaan aikaan ja
sekoitat aivastuksesi savu-uhriin, jonka lähetän ylös suurelle hengelle?

Me makasimme odottaen _Lady of Irelandia_ Queenstownista. Creach
pyöritti etäällä valotuulimyllyään yössä, ja joka seitsemäs sekunti
häikäisi meitä sen loiste kaksi kertaa perätysten. Sitten näytti
siltä kuin olisimme olleet sadan askeleen päässä sieltä ja katsoneet
välkkyvään mykiöön ja menettäneet silmiemme valon.

Meri löi veneen laitaan, ja kuun sirpin peilikuva kieroutui, ja monta
kertaa se särkyi ja pirstoutui. Suuret tähdet kimmelsivät syvyydessä
kuin nyrkinkokoiset hohtokivet, ja toisinaan ne hajaantuivat parveksi
väriseviä säkeneitä, jotka heti taas sulautuivat yhteen. Oman himmeän
peilikuvani lävitse katsoin mustaan, loistavaan pikeen; toisinaan se
kaartui äänettömästi, kuin hengähtäen. Vihamieliseltä ja kamalalta
näytti meren syvyys — siihen liukui ääntä päästämättä yhä syvemmälle,
syvemmälle, se oli pimeä ja pehmeä, eivätkä jalat yhä vieläkään
tunteneet pohjaa... Äkkiä johtui mieleeni edellisen yön uni: siellä
alhaalla minä vietin häitä Rosseherren kanssa —. Nauroin hiljaa.

"Näetkö valon?" kysyi Kedril.

Terotin katsettani. Punertava pilkku värjyi taivaanrannalla, sadoin
verroin himmeämpi kuin kynttilän sammuva liekki pimeässä huoneessa.

"Sinulla on pirun-terävät silmät, luotsi!".

_Lady of Ireland_ liukui eteenpäin. Äänettömästi. Komentosillan
kellojen pium-paum kaikui selvästi halki hiljaisuuden. Pari varjoa
kumartui alaspäin. Kedril nousi laivaan.

Vaihdoimme muutamia sanoja laivan kannella olevien varjojen kanssa.
Kummallisilta kaikuivat ihmisäänet merellä yön pimeydessä! Kuten
aaveita me olimme.




VIII.


Kaikki kävi kuten olin aavistanutkin. Eräänä pilvisenä iltapäivänä
kuului oveni ulkopuolelta kopinaa, niinkuin nuori hevonen olisi ohi
nelistänyt, ja kun avasin, näin tytön, jolla oli valkoinen myssy
päässä, seisovan aholla. Hän kuljetti nuorasta kahta mustaa oinasta.
Tänne saakka näin hänen hampaansa, hän nauroi. Tuuli tuiversi hänen
hamettaan, ja näytti siltä kuin puhuri toisi hänet minun luokseni.

"Täälläkö sinä asut?" huusi hän minulle, ja tuuli vaimensi hänen
äänensä niin että se kaikui kaukaiselta ja ohuelta kuin lanka.

"Täällä, etkö sitä tiennyt? Mihin menet?"

Rosseherre käännähti ja nauroi. "Vien oinaani kotiin."

"Mitä sanot?"

"Vien kotiin oinaani!"

Menin lähemmäksi.

"Miten olet voinut Kedrilin häitten jälkeen? Ei kai ole mitään uutta
tapahtunut?" Kuljimme vieretysten, taistellen tuulta vastaan.

Rosseherre katsoi minuun liehuvan keltaisen tukkansa muodostaman
ristikon lävitse ja nauroi. "Yann on vihoissaan ravistellut minua.
Siksi että tanssin kanssasi."

"Yann? Mutta sanoihan hän itse, että sinun pitää tanssia minun
kanssani?"

"Mutta kun sinä tanssit _niin_ minun kanssani."

"Niinkö? Miten minun sitten olisi pitänyt kanssasi tanssia? _Niin_
tanssitaan aina tytön kanssa."

Sen Rosseherre ymmärsi. "Yann on aina pahalla tuulella", jatkoi hän
puhua pulputtaen. "Hän tahtoo, että menisimme naimisiin. Mutta Jean
Louis ei anna siihen suostumustaan, eikä se ilman sitä käy päinsä. Minä
olen vielä liian nuori, sanoo isoisä."

"Ei kai sinunkaan mielestäsi vielä ole kovin kiire?" Rosseherre pudisti
päätään. "Oh, ei! Kun kerran olen mennyt hänen kanssaan naimisiin, niin
hän rupeaa juopottelemaan ja lyömään minua. Niin ne kaikki tekevät."

"Ei. Yannilla on hyvä sydän."

Rosseherre nyökäytti päätään. "Niin kyllä, hänellä on hyvä sydän. Mutta
hän on merimies, siitä huolimatta."

Rosseherre kertoi tuhansia pikkuasioita, joita kaikkia mielelläni
kuuntelin. Hänen korkea lapsenäänensä leijui ylös ja alas, ja tuuli
vei sen. Koko Rosseherre liehui kuin lippu. Joka askeleella kohosivat
hänen pienet pyöreät kantapäänsä puukengistä. Hänen silmänsä olivat
kokoon siristetyt ja terävästi tuulta vastaan suunnatut, niinkuin
lokin silmät. Hänen kulmakarvansa eivät värähtäneetkään, kun jääkylmät
sadepisarat iskivät hänen kasvoihinsa.

Kuten maa, niin ruskea sinä olet, Rosseherre, sinun hiuksesi ovat
keltaiset kuin ahon kukat, ja muuten sinä olet tehty tuulesta ja
sateesta ja suolasta!

Kuljimme edestakaisin autiolla aholla. Siellä täällä oli rapautuneita
kallionlohkareita ja kasoihin koottua kaislaa. Mitään muuta ei kuulunut
kuin palelevien, kiinni kytkettyjen oinasten surkuteltavaa määkinää ja
joskus lokin kimeätä kirkunaa. Nälkäinen musta lehmä oli tien vieressä
ja ammui surumielisesti meidän mennessämme ohitse. Se oli lehmäkääpiö,
ei vasikkaa suurempi. Yksikään saaren harvoista lehmistä ei ollut
suurempi. Eläimetkin tekivät täällä vain sen, mikä oli ehdottoman
välttämätöntä; kanat munivat mitättömän pieniä kyyhkysenmunia. Maassa
värisi pieniä lyhytvartisia kukkia. Tuuli ei antanut niiden kasvaa
korkeutta. Kun ne pelkäsivät pohjatuulta, niin ne olivat asettuneet
asumaan vain maavallien eteläisille reunoille. Siellä ne olivat
kasvoillaan, ja niitä paleli. Aina kun nousimme notkosta, näimme
synkkänä kuohuvan meren ja vaahtoiset kalliot. Saaren pohjoinen osa oli
hitaasti lähemmäksi ryömivän sumumuurin peitossa.

Rosseherre ei tiennyt enää mitään, ja nyt kerroin minä hänelle
kaikki, mitä minulle oli tapahtunut alhaalla meren pohjalla. Sovitin
kertomukseeni kaikellaisia pöyristyttäviä seikkailuja kalojen ja
polyyppien kanssa, tyydyttääkseni hänen mielikuvitustaan.

Äkkiä Rosseherre pysähtyi ja katsoi minuun pelästyneenä. Hänen silmänsä
olivat vihreät kuin meren kuohu. "Sinä näit isäni ja veljeni?"
keskeytti hän minut.

"Minähän vain uneksin, Rosseherre."

Rosseherren katse kävi epävarmaksi ja hän punastui. "He ovat molemmat
hukkuneet", sanoi hän hiljaa. Ja hän viittasi yli ahon ja hänen otsansa
kävi vihamielisiin ryppyihin. "Tuolla!" Hetkisen hän tuntui minusta
merkilliseltä ja paljon vanhemmalta kuin hän olikaan, mutta sitten hän
pudisti päätään, ja me kuljimme eteenpäin. "Ja mitä he sanoivat?"

"Rosseherre on täällä. Eivät mitään muuta."

Rosseherre hymyili.

"Mitään muuta he eivät sanoneet?"

"Eivät."

Ja minä kerroin, että he kaikki olivat piirissä ja huusivat, ja
mitä minä hänelle tein. Silloin Rosseherre katsoi minua suurin,
kummastunein, hymyilevin silmin ja puhkesi äänekkääseen, lapselliseen
nauruun. "Sellainen uni — hahaha! — miten ihminen, saattaa sellaista
uneksia!"

"Niin, mitä sanot siitä, Rosseherre?" huudahdin minä ja panin
käsivarteni hänen vyötäisilleen. "Eikö se ollut hupsua?"

Rosseherre katsoi ympärilleen ja koetti irroittautua.

"Jos joku näkee!"

"Mitä se tekee?"

Hän katsoi minuun ihmeissään. "Yann tappaa sinut!"

"Haha!" Minä nauroin. "Mitä se tekee?" Minä olin aivan juopunut hänen
läheisyydestään. Puvun lävitse tunsin hänen ruumiinsa lämmön ja hänen
pienet hennot kylkiluunsa. Hänen hiuksensa liehuivat kasvoillani. Hänen
ruskealla poskellaan oli sadekarpalo ja alkoi vieriä alas. Juuri tähän
vierivään pisaraan suutelin häntä. Hänen poskensa oli kylmä.

"Oh, kuinka häijy sinä olet!" huudahti Rosseherre, punaisena
kasvoiltaan.

"Mitäpä muuta voin, kun pidän sinusta, Rosseherre!"

Hän nauroi ja kamppaili eteenpäin tuulessa.

"Sinä olet suudellut myöskin Jeanettea."

"Jeanettea? Mustaa Jeanetteako?"

"Niin, hän on kertonut. Ja sanotaan, että sinä käyt Martinan luona, ja
kerran on sinut yöllä nähty Stiffissä, Becin lesken asunnon edessä —"

Siinä se oli. Maineeni ei ollut parhaita.

"Hahaha, Rosseherre, Rosseherre, mitä kaikkea ihmiset voivatkaan
valehdella! Mitään muuta kai ei ole sanottu, vai?"

Usvamuuri oli nyt aivan edessämme. Se ryömi poimuisin sumupyörin ahon
ylitse. Silmänräpäyksessä me olimme sen peitossa. Rosseherren kädessä
oleva nuora kävi näkymättömäksi, ja pienet oinaat astelivat harmaina ja
likomärkinä takanamme. Sumu takertui niiden villaan.

Äkkiä tärisytti pelottava ääni ilmaa, ja me vavahdimme. Kuului siltä
kuin talonkorkuinen muinaismaailman härkä olisi mylvinyt. Sen hengitys
repi reiän ilmaan, torven, jota myöten mylvinä suurena, kumisevana
pallona vyöryi yli meren, yhä kauemmas pois. Sitten muinaismaailman
härkä uudestaan mylvähti, ja maa tärisi.

"Nyt ei kukaan näe enää meitä, Rosseherre!" sanoin ja suutelin hänen
jääkylmää poskeaan, ja hänen kosteat hiuksensa tulivat huulieni väliin.

Rosseherre ei enää vastustellut, mutta hän nauroi, niinkuin olisi hän
pitänyt naurettavana sitä että suutelin häntä.

"Jos sormukseni miellyttävät sinua, Rosseherre", sanoin minä, "niin
saat ne. Tule luokseni, niin tuon ne sinulle ulos, sinun ei tarvitse
tulla sisään."

"Mutta miksi tahdot antaa minulle sormukset?" kysyi Rosseherre.

"Kun sinä olet saaren kaunein!"

"Hahaha!"

"Tuletko?"

Rosseherre katsoi minuun. "Miksipä en tulisi?" sanoi hän ihmeissään.
"Mutta sinä et saa enää mennä Jeanetten luokse, kuuletko? Minä vihaan
häntä. Eikä Yann saa sitä tietää!"

"Yann ei saa koskaan sitä tietoonsa."

"No, hyvästi!" Rosseherre juoksi. Mutta parin askeleen päässä hän
pysähtyi jälleen. "_Dis-donc!_" huusi hän sumun lävitse. "Voitko
lainata minulle kaksi souta?"

Lainasin hänelle kaksi souta. —

Koko yön ulvoi Creachin sumusireeni. Joka kolmas minuutti sen mylvinä
kaksi kertaa perätysten tärisytti taloani. Ja väliajoilla oli niin
tuskastuttavan hiljaista kuin olisi kaikki kuunnellut, meri, kalliot.
Ja myöskin merellä laivoissa kuunneltiin; merimiehet kumartuivat yli
laivanreunan, herkistivät korviaan ja laskivat minuutteja, ja heidän
sydämensä tykyttivät.

Istuin pienen tuleni ääressä, poltin piippua ja ajattelin mitä
Rosseherrelle sanoisin, jos hän tulisi.

"Kuule, Rosseherre, pieni soma madonna", niin aioin sanoa, "istu, olen
kaiken aikaa sinua odottanut, ja sydämeni on iloa täynnä siitä että
sinut näen" —

Kuuntelin. Höyrylaiva vihelsi. Hyvin etäällä. Se vihelsi huolestuneesti
ja hiljaa, ikäänkuin askel askeleelta varovaisesti eteenpäin pyrkien.
Sumu kumpusi kuten savu ovenraoista. Panin puita tuleen.

"Tämä kaikkihan on järjettömyyttä!" sanoin ääneen. "Aivan toisella
tavoin minä puhun hänen kanssansa. Niin kuin kalastajatytön kanssa
puhutaan, ja sillä hyvä!"




IX.


Mutta kun hän tuli, niin en sanonut mitään. "Ah, siinähän sinä olet!"

"Niin, tässä minä olen", vastasi hän ja näytti hampaitaan.

"Etkö tule sisään?"

Hän kurkisti uteliaasti ovesta.

"En, ah en. Aurinko paistaa niin kauniisti!"

Siinä nyt istui Rosseherre, saaren kukkanen, kivellä oveni edessä ja
kutoi paksua valkoista sukkaa. Puukengät riippuivat hänen varpaissaan,
toisinaan hän pyyhki hiussuortuvan kasvoiltaan. Hän jutteli, eikä hänen
terve, kuudentoistavuotias suunsa ollut hetkeäkään hiljaa.

Minä tupakoin ja katsoin hänen nopsia käsiään, joiden sormien kynnet
olivat vaaleat, ja sukkapuikkoja, jotka löivät toisiaan vastaan
kuten mastokimput lähetysten ankkuroiduissa kalastajaveneissä meren
aallotessa.

Parin askeleen päässä olivat Rosseherren molemmat oinaat, mustat
kuin piru. Tuuli leikki niiden villassa. Tuntikausia ne saattoivat
liikahtamatta tuijottaa meihin, ihme-eläimiin, kuin noiduttuina,
ja tuska ja kunnioitus loisti selvästi niiden mustareunaisista
merenpihkasilmistä. Toisinaan ne päristivät lempeitä kameelinkuonojaan
ja väistyivät arkoina taaksepäin, sillä ne pelkäsivät kaikkea, tuulta,
hyönteisiä, vieläpä sellaistakin, mitä me ihmiset emme näe. Kun Poupoul
vain ojenteli raajojaan tai haukotte!! hyppivät ne kauhun valtaamina
paalunsa ympäri. Varmaankin se näytti niiden mielestä kauhealta,
rakennuksen korkuiselta karhulta, joka saattoi ne niellä päineen,
karvoineen, tulematta vähimmässäkään määrin kylläiseksi. Sitten ne
jälleen seisoivat ohuilla, hienoilla jaloillaan, varpaillaan niin
sanoakseni, ja katsoivat meitä huolestuneina sekä uteliaina.

Merellä kulki höyrylaiva. Mitättömän pieniä lippuja kiipesi ylös pitkin
sen touveja, se puhui merkinlennättimemme kanssa. Terotin katsettani
ja tuijotin etäisyyteen: siellä souti kalastaja pienessä venheessään
epätoivon voimin, jottei hän murskautuisi. Ei, se oli musta luoto, ei
mitään muuta, yhä uudelleen saatoin erehtyä. Aallot vaelsivat ohitse,
loppumattomina, aina uusina, aina samoina. Merestä kohosi valkoinen
käpälä ja suuntasi iskun luotoihin.

Oli lämmin, hyönteiset hyrisivät. Viime päivinä oli Myrskylän edessä
auennut kukkasia, jollaisia en ennen ollut nähnyt missään. Ne näyttivät
pienenpieniltä sorvatuilta vahakynttilöiltä, ympärillä oli pikku
kukkia, vahakellosia. Meidän oli täällä hyvä olla, ja miten ihanan
sininen olikaan piippuni savu!

Rosseherre heilutteli puukenkiään varpaissaan ja lauloi puoliääneen: Se
kuului tuulen vienolta huminalta ja toisinaan niiden pienten lintujen
piipitykseltä, joita oli saarella ja jotka lauloivat vain hiljaa ja
arasti, niinkuin ei maksaisi vaivaa laulaa.

"Etkö sanoisi minulle mitä laulat, Rosseherre?"

Rosseherre ajatteli kauan, senjälkeen hän puoliääneen ja nopeasti
lauloi säejakson toisensa perään, ensin bretanjaksi ja sitten
ranskaksi. Hän epäröi: "Oh, sitä ei voi ranskaksi sanoa, se ei kuulu
miltään!"

"Mitä se on?"

"Siinä puhutaan kalastajatytöstä, joka menee Quimperin luostariin.
Kalastaja tulee hänen luoksensa ja koputtaa hänen ikkunaansa. Avaa,
avaa! sanoo hän, katso ulos. Sinun tarvitsee vain ojentaa kätesi, ja
minä panen siihen omenan ja päärynän."

Hän osasi pienen surullisen laulun, jota hän usein lauloi ja jota en
koskaan ole unhottanut. Tarvitsee vain hiljaisen tuulen puhaltaa,
kun jo tunnen tämän laulun korvissani. Sillä laulu ja tuuli, ne ovat
samaa. Muuan tyttö tahtoo mennä kalastajan kanssa naimisiin, mutta
naisväki sanoo: Älä tee sitä. Et muuta saa kuin tuskaa vain, lapsi,
sitten hän kuolee ja sinä olet yksinäsi. — Kenties ei niin käy, sanoo
tyttö ja ottaa hänet. Kalastaja lähtee St. Pierreen turskanpyyntiin,
moniksi kuukausiksi. Nyt tulee yö, eijoo, miten synkkä ja kamala se on!
Äkkiä koputetaan kalastajanvaimon ikkunaan. Avaa, minä se olen, sinun
rakastettu miehesi. Hän avaa ikkunan. Siellä kalastaja seisoo pitäen
sydäntään kädessään. Vaimo huutaa ja valittaa ja juoksee naapurien
luokse: Rakas mieheni on kuollut.

"Luuletko, että hän todellakin oli kuollut?"

Rosseherre katsoi minuun kummastunein katsein. Hän ei vastannut niin
mitään.

Mutta eniten miellytti minua laulu, jota kalastajanvaimot lapsilleen
laulavat.

Heti kun Rosseherre sen alkoi, täytyi minun hymyillä.

Rosseherre lauloi:

Kalastajanvaimo keittää puuroa ja sanoo: "Ah, ettekö te tiedä, missä
hyvä mieheni on. En vuoteen ole hänestä mitään kuullut."

Peikko istuu uunissa ja matkii häntä —

Mutta eihän Rosseherre sanonut "peikko", hän sanoi tonttu, ja se
kajahti aivan toiselta. Tonttu, tonttu. Ja tontun äänen lauloi hän
kimeästi ja piipittävästi:

Tonttu istuu uunissa ja matkii häntä: "Ah, ettekö te tiedä, missä hyvä
mieheni on. En vuoteen ole hänestä mitään kuullut."

Kalastajanvaimo huokaisee ja lausuu: "Ah, hyvä mies, tule toki minua
auttamaan."

Tonttu matkii häntä: "Ah, hyvä mies, tule toki minua auttamaan."

Kalastajanvaimo virkkaa: "Ah, hyvä mies, tonttu istuu uunissa ja matkii
minua."

Tonttu matkii häntä: "Ah, hyvä mies, tonttu istuu uunissa ja matkii
minua."

Kalastajanvaimo sanoo: "Tonttu, tonttu, en minä sinua pelkää."

Tonttu matkii häntä: "Tonttu, tonttu, en minä sinua pelkää."

Kalastajanvaimo saa sanoiksi: "Ah, hyvä mies, auta toki minua, tonttu
on heittänyt puurooni mustan kiven."

Tonttu matki häntä: "Ah, hyvä mies, auta toki minua, tonttu on
heittänyt puurooni mustan kiven!"

Kimeänä ja pilkallisena kaikui tässä Rosseherren ääni. Minä nauroin.

"Tahtoisin saada tämän pikku laulun bretanjan kielellä", sanoin, "etkö
kirjoittaisi sitä minulle?"

"Kyllä."

"Tule sisään."

Rosseherre katsoi minuun iloisin, paljon sanovin silmin. Hän pudisti
keltaista tukkaansa. "Etkö? Rosseherre, mitä ajatteletkaan!" Toin
hänelle paperipalan, ja hän kumartui sen ylitse ja töhersi: Rosseherre.

"Entä laulu?"

Rosseherre nauroi. Hän ei osannut kirjoittaa.

Ilta tuli, ja Rosseherre irroitti oinaat paaluista.

Sitten hän otti sukankutimen kainaloonsa ja juoksi. "Kenavo!"

"Kenavo!"

Hänen valkoisen myssynsä nauhat liehuivat. Vilkas ja herttainen kuin
peltohiiri sinä olet, Rosseherre — — —




X.


Monina iltapäivinä tuli Rosseherre oinaineen Myrskylään. Yann oli
merillä.

Ja hän kertoi tontuista, jotka ennen koputtivat kalastajan ikkunaan,
yöllä, ja kirkuivat: märri, märri! Rosseherre naukui kuin kissa. Niin,
ja eräs tonttu oli lyönyt rikki kaivon kansikiven, keskeltä halki
oli lyönyt, kun oli joutunut raivoihinsa. Ne myöskin viekottelivat
kalastajia meren rannoilla oleviin rotkoihin, sanoivat: Tule, tule
mukanani rotkoon, kultaa, kultaa, kokonaisia kultakasoja sinulle annan.
Mutta sitten tuli nousuvesi, ja kalastajat hukkuivat surkeasti.

Oliko hän milloinkaan nähnyt tonttua?

Rosseherre pudisti päätään. "En", sanoi hän ja katsoi suu auki taivasta
kohti. "Kerran olen luullakseni nähnyt tonttuja, kolme kappaletta,
jotka olivat vieretysten kyyryllään ja virnistelivät minulle. Mutta
minun silmäni eivät kai sanoneet totta. Sillä tonttuja ei enää ole
olemassa. Papit ovat tulleet ja pirskoittaneet vihkivettä kallioille,
silloin tontut ovat lähteneet merelle, koko joukkiot. Vain yksi aave on
enää saarella, se on Poupon, murhaaja."

"Poupon, murhaaja?"

Rosseherre nyökäytti päätään. "Niin", sanoi hän vakavasti, "hän asuu
syvässä rotkossa, jonka ohitse sinä kuljet joka päivä. Kun meri raivoo,
voit kuulla hänen ulvovan. Varo häntä."

"Varo?"

"Niin. Kukaan ei kulje tästä ohitse. Sillä Poupon on häijy
luonteeltaan. Jo monta hän on temmannut rotkoon. Kaikki kiertävät.
Poupon, niin, hän oli kalastaja ja hänellä oli nuori vaimo. Kerran hän
meni meren ylitse suurelle maalle ja silloin tulivat, suuret myrskyt
ja hänen täytyi odottaa kolme viikkoa. Sitten hän palasi takaisin. Ja
tonttu asettui hänen korvalleen ja sanoi alinomaa: Täällä on ollut
eräs. Hänen vaimonsa toi kalakeiton pöytään ja taputti häntä selkään,
mutta hän työnsi hänet pois ja sanoi: Kuka täällä on ollut? Vaimo
sanoi: Ei kukaan! ja itki.

"Mutta Poupon kävi yhä raivokkaammaksi: eikä mikään ole kamalampaa kuin
kalastaja, joka on mustasukkainen. Vaimo! sanoi hän, jos tämä päättyy
ilman muuta, niin sanon: Vaimo, minä annan sinulle anteeksi. Mutta jos
se ei ilman muuta pääty, niin minä sanon: Saastainen lehmä, ja tapan
sinut. Mutta vaimon piti saada lapsi, ja Poupon pisti hänet kuoliaaksi.

"Hän tuli kylään verinen puukko kädessään ja hyppi talojen edessä,
ja ihmiset pelkäsivät henkeään. Sitten, niin, sitten hän juoksi ahon
halki Stiffiin, jossa kalliot ovat korkeita kuin kaksi kirkontornia, ja
syöksyi alas. Mutta meri ei halunnut häntä, vaan heitti hänet takaisin.
Silloin hän juoksi ympäri saaren ja huusi niin kamalasti, että kaikki
kuulivat ja avasivat ovensa. Rotkon luona hän heittäytyi mereen, mutta
meri ei ottanut häntä. Siitä saakka hän on oleksinut rotkossa. Ja heti
kun tulee myrsky, syöksyy hän mereen ja ulvoo kovemmin kuin myrsky,
mutta meri ei ota häntä. Hän ei voi kuolla."

Nytpä tiesin, miksi Rosseherre aina teki suuren kaarteen Pouponin
kuilua lähetessään.

"Mutta miksi hän ei voi kuolla?" kysyin tyhmäksi tekeytyen.

Rosseherre purskahti iloisimpaan nauruun. "Siksi että vaimo oli viaton.
Tonttu oli valehdellut hänelle. Älä milloinkaan luota tonttuun, ne ovat
huonoa väkeä." —

Menin kylään ja näytätin itselleni kauneimmat huivit, mitä Noelilla
oli. Valitsin niistä sinisen silkkihuivin, jonka kulmissa oli
heleänpunaisia ruusuja. Noelin myymälässä tapasin Martinan. Noelin
talon ulkopuolella hän huusi minut luoksensa: aioin mennä ohitse.

"Et ole käynyt luonani niin pitkään aikaan!" sanoi hän, ja minä näin,
että hänellä kaikesta huolimatta oli kauniit mustat silmät.

Katsoin hänen ohitseen, merelle.

"En käykään enää!" vastasin minä.

Martina ei sanonut siihen sanaakaan, katsoi vain kummastuneena minuun
ja meni.

"Haha, kuinka iloiseksi Rosseherre tuleekaan, kun näytän hänelle
huivin! Ja hänen riemunsa olikin suuri...Onko se minulle?" sanoi hän ja
painoi sydäntään. "Oi ei, ei kai?"

Minulla oli pieni puukko. Se oli Rosseherren mieleen, ja hän sai sen.
Lyijykynäni miellytti häntä, vanha kupariraha, nenäliina. Kaikella oli
hänelle arvonsa, ja hän sai ne. Rosseherren kasvoja synkisti syvä,
vanha huoli. Hän oli Noelille velkaa kymmenen souta, eikä Noel antanut
mitään ennenkuin ne oli maksettu. Ja Rosseherre näytti minulle pientä
nahkakukkaroaan: siinä oli kolme souta. Voisinko ehkä lainata hänelle
kymmenen souta? Ja nyt oli Rosseherre iloinen, niin kepeäksi hän tunsi
mielensä, että hän yhtämittaa näytti valkoisia hampaitaan.

"Rosseherre", sanoin minä, "etkö tahdo nyt sormuksia, jotka lupasin
sinulle?"

Hän hymyili ja pudisti päätään.

"Etkö?"

"En. Sillä jos minulla on ne, niin ei kukaan täällä saarella usko, että
sinä olet _näin_ antanut ne minulle."

"Mutta eihän sinun tarvitse näyttää niitä."

"Mitä minä tekisin sormuksilla, joita ei kukaan näe?"

"Ja Rosseherre —?"

Rosseherre nauroi. Hän oli lapsi.

Mutta minä tunsin, ettei minulla ollut mitään valtaa häneen. En voinut
häneen millään vaikuttaa. Minä olin kyllä ruskea kuin kalastaja,
ja ääneni oli karhea kuin merimiehen ääni. Toisinaan hän myöskin
sanoi, että minulla oli hurjat silmät. Nostin kiveä, jolla hän istui,
hiukkasen maasta, näyttääkseni hänelle, että minulla oli voimaa. Löin
rintaani ja sanoin, että olisi mieleeni saada tapella kokonaisen
paholaisparven kanssa yhdestä hänen vaaleasta hiussuortuvastaan. Mikään
ei auttanut.

Rosseherre, mitä pitää minun tekemän, onko minun tulta syljettävä ja
kallionlohkareita mereen lingottava kuten teki Polyphem muinoin? Hehe,
Rosseherre, vai näytänkö sinulle, että olen sinua väkevämpi —




XI.


Tuuli vinkui, sekavia ääniä ja kumeaa huutoa oli ilma täynnä. Meri
heittelehti levottomana sinne tänne ja kohisi. Vaahtopylväät kohosivat
luotisuoraan ylös kallioita vastaan ja tuuli iski ne räiskähtäen
vuoreen.

Näin Rosseherren tulevan ahon ylitse, mutta äkkiä hän katosi, ja vasta
hetken kuluttua huomasin hänen valkoisen päähineensä kallioiden välissä.

Hän istui mitään tekemättä kivellä ja tuijotti merelle.

"Hyvää päivää, Rosseherre!"

Hän ei vastannut.

"Etkö tule luokseni?"

Rosseherre veti otsansa tuhansiin pieniin ryppyihin. Sitten hän
katsoi minuun. Hänen silmänsä näyttivät väsyneiltä ja sairailta. Minä
ymmärsin, mitä hän tahtoi sanoa, ja jätin hänet yksin.

Kerran näin, että Rosseherre nojasi päätänsä käsiään vastaan ja
heilutti sitä kuin itkevä. Tuuli tohisi kallioiden lomissa ja pieksi
harmaata merta. Hän istui rankkasateessa.

Menin lähemmäksi. Hän ei itkenyt, hän lauloi korkealla, surun
voittoisalla äänellä ja nyökäytti laulaessaan päätään.

Huusin hänelle. Hän käänsi päätään. Hänen poskensa näyttivät
sisäänpainuneilta, hän näytti vanhentuneelta. Hänen silmänsä olivat
aivan muuttuneet ja niiden katse niin vieras kuin ei hän olisi tuntenut
minua.

"Miksi istut sateessa, Rosseherre?"

Hän liikutti huuliaan ja hymyili, hiljaista sairasta hymyä. Hän ei
sanonut mitään.

Menin pois. Aloin ymmärtää, että kaikki hänessä ei ollut niinkuin olla
piti.

Hän istui ulkona sateessa hämärään saakka. Myöhemmin menin ulos
katsoakseni häntä. Hän oli poistunut, toista tietä.




XII.


On vielä yö. Kaikki on tyhjää, jumalat nukkuvat, eläimet ja ihmiset,
minä yksin olen valveillani. Kuten aave minä vaellan synkässä
aamu-usvassa. Hiljaisuus. Vain askeleeni keikkuvat, maan alla
jymähtelee kuin kumeita vasaran-iskuja.

Äänetön tuulenväre hiipii esiin, meren voimakastuoksuisen yöhi'en
kyllästämä. Saaren tähdet, loistavat vielä, valvomisesta väsyneiltä
ne näyttävät. Stiffin kuu huokuu raukeasti, valkoista, valkoista,
punaista, Creach heiluttaa kalpeita sädekimppujaan henkäisemättä
kehässä. Idässä yön selkä taittuu ja aamu höyryää taipeesta verisen
tuoreen lihan kaltaisena. Meri vavahtelee, kuin vilusta väristen.
Creachin valoiskut lentelevät ohuiden huntujen kaltaisina, saaren
kalpeat värit tulevat esiin, merikin saa värinsä. Creach sammuu.
Pohjoisessa Stiff välähtää vielä kerran punaisena, sitten sen valo ei
enää palaa.

Kaukana kirkuu lokki. Toinen kirkuna vastaa siihen, ja äkkiä kohoo
kallioilla sekava, kimeä melu. Tämä ahnas petolintujen noukista lähtevä
huuto tervehtii valoa samalla hetkellä tuhansilta meren kaljuilta
luodoilta.

Sataman sumussa liikkuivat kalastajat kömpelöiden, haparoivien
aaveiden kaltaisina. Jättiläissuuri purje nousi korkeuteen ja katosi
sumuun. Tervehdin Jean Louisia, "merenkuningasta", ja äänettöminä me
valmistauduimme matkaan. Äyskäröimme pois veden, jäljestimme siimat,
syötit, purjeet. Tyrskyt kumisivat. Aallot vierivät pärskyen, vene
hankautui kitisten rantalaituriin. Peräsin keikkui, ketjut kalisivat,
kova ääni riiteli jollekin pimeässä. Joku, kirosi. Haisi mädänneeltä
vedeltä ja kaloilta. Sitten me kulkea kolistimme polkua ylös Chikelin
luokse, syödäksemme nopeasti aamiaista. Jean Louis kaatoi kurkkuunsa
suuren pikarin _eau de vie'tä_, ja sillä hän oli valmis. Merellä hän
sitten ei koko päivänä syönyt mitään muuta kuin palasen leipää, ja
illalla hän taas otti pitkän ryypyn: sitten hän nukkui. Niin he elivät.

Me lähdimme. Muutamia varjontapaisia purjeita kiiti edellämme sumuun.
Jäinen vesi höyrysi. Möhkälemäisten, matalalla roikkuvien pilvien
yläpuolella hehkui, ja äkkiä pilvet kohosivat ylemmäksi ja olivat
kevyitä ja leijailevia. Kuun sirppi muuttui ohueksi ja läpinäkyväksi,
viimeiset tähdet välkkyivät heikosti, ja äkkiä ne olivat kadonneet.
Meri värittyi tummansiniseksi kallioiden varjossa, jotka kukoistivat
kuin vaaleanpunaiset korallit. Maitomaisia sumupilviä kiiti saaren
ylitse. Ne kätkivät verhoonsa Creachin valotornin, ja kun se jälleen
tuli esiin, niin sen lasinen pää salamoi punaisia tulenkieliä. Äkkiä
tuli meri avaraksi ja valoisaksi ja purjeet sen pinnalla loistivat kuin
puhdas kulta.

Tuuli pingoitti purjeemme ja vene kallistui. Me kahlasimme ensimäisen
varsinaisen aallon, vene nousi korkeuteen ja liukui taas alas. Se oli
aavan meren ensimäinen tervehdys! Sieltä, etäältä —

Sijoittauduin mukavasti veneeseen ja sytytin savukkeen. Jean Louis
poltti tupakan kuiviltaan: hän repäisi paperin pois savukkeesta ja
pisti tupakan suuhunsa.

"Kaunis aamu, Jean Louis!"

"Hi-hi-hi!"

"Merenkuningas" ei ollut mitään muuta kuin mitättömän pieni käärö,
josta pisti esiin rasvainen, matala lakki ja likaiset puukengät.
Lakin alta riippui näkyvissä pari ohutta, valkeata hiussuortuvaa,
ja vain harvoin minä näin hänen nyrkinkokoiset, rusottavat, alati
hymyilevät kasvonsa. Hänen takkinsa oli mennyt kurttuun joka taholta,
ja housut ulottuivat vain sääriluihin saakka. Sininen pellavakangas
oli haljastunutta, lumivalkeata olkapäitten ja reisien kohdalta, ja
monet paikkaustilkut olivat ehtineet nekin jo kauan sitten vaaleta.
Hihat olivat kuorettuneet ja niissä välkkyili kalansuomuksia. Hän
pyyhki niihin nenäänsä ja puukkoaan. Jean Louisin kädet olivat kuin
puuta ikuisesta soutamisesta, eikä hän enää voinut taivuttaa sormiaan.
Hänen pienet silmänsä olivat yhtä haljastuneet kuin hänen takkinsa, ja
kuitenkin hän näki kuin kaukoputki. Puukenkiinsä hän oli pannut olkia,
ja siinä, missä oljet pistivät esiin likapanssarin lävitse, riippui
suuria mustia, kuivuneita veripisaroita.

Merenkuningas oli saaren urhoollisin mies, sen voit kysyä keneltä
tahdot. Hän oli pelastanut neljäntoista ihmisen hengen ja niin ja niin
usein ollut itse haaksirikossa mukana. Nuorena ollessaan hän oli monia
kertoja purjehtinut maailman ympäri, mutta siitä hän ei enää tietänyt
mitään. Nyt hän oli seitsemänkahdeksatta vuoden vanha ja tuli ensi
kesänä kahdeksankahdeksatta-vuotiaaksi.

Merenkuningas oli saaren pelätyin varas. Yössä ja sumussa hän meni
sinne, niihin kalastajat olivat laskeneet langustirysänsä. Ne hän nosti
ilmoille, vaikka ne olivat niin painavat, että väkevällä miehellä oli
niissä tekemistä. Hän otti langustit rysistä, laski rysät jälleen
mereen ja pani langustit koreihinsa. Kun nyt kalastajat seuraavana
päivänä lähtivät pyydyksiään kokemaan, niin huomattiin, että ihan
kaikki langustit olivat mennet Jean Louisin rysiin — hi-hi-hi —! Oh, he
olivat yllättäneet hänet itse teossakin —

Kuljimme viistoon virran poikki. Vene kääntyili ja pärskyt iskivät
purjeihimme. Meri kohisi, ja valkoisia vaahtopommeja lenteli kallioiden
ylitse.

"Meri ei ole tänään minun mieleiseni!" huusi Jean Louis.

Naurahdin. "Sen parempi!" sanoin minä ja aloin, Jean Louisin esimerkkiä
seuraten, panna siimoja kuntoon.

       *       *       *       *       *

Tuskin peninkulman päässä saarelta oli rivi puolittain peitossa olevia
luotoja ja riuttoja, joita vastaan merenvirta kumisten löi. Tätä
riuttariviä me seurasimme, sousimme edestakaisin ja kalastimme.

Aallot olivat tässä nopeita ja ärjyjä, ne olivat mustanvihreitä,
ja oli kuin niiden päällä olisi ollut öljy- ja nokikerros. Kirkas
syötti painui alas niihin kuin pieni vihreä valotäplä. Valo vaipui
vaipumistaan, kävi himmeäksi, vihdoin se katosi, eikä jäänyt jäljelle
muuta kuin tämä synkkien, limaisten aaltojen vavahteleva, liikkuva
mättäikkö. Panimme siiman sormemme ylitse ja tunsimme sen tempoilussa
sen suuren valtimon mahtavat lyönnit, joka pumppuaa miljoonia tonneja
vettä Meksikon Golf-virrasta aina Lofotenin saarille saakka.

Mutta pimeässä — syvällä veden alla — niin, Jumala sen suokoon, sillä
emme me huviksemme nelistäneet pitkin riuttariviä, — siellä ne olivat.
Kuuntelin siiman avulla merkkiä merestä, sadan metrin syvyydestä —
hiljaa! Niin, siellä ne olivat. Ne syöksyivät lentävän valon perään,
tuijottivat sitä kaikilta suunnilta, niiden selkäevät pingoittuivat
himosta, niiden ruumiit pullistuivat, niiden viikset vapisivat, ne
töykkäsivät tylsillä kuonoillaan syöttiä, haukkasivat —.

Mutta vielä ei ollut oikea hetki tullut. Kala on epäluuloinen.
Pingoitin hiukan siimaa, kiihottaakseni sen ahneutta, annoin myötä,
tein sen luottavaiseksi ja — vedin. Se oli tapahtunut!

Käteni kieppuivat, makasin veneen laidan yli kumartuneena ja tein työtä
kuumeentapaisesti. Minulla oli ainakin sata siimaa hoideltavina ja
minun täytyi olla nopea, sillä kala ei jätä mitään keinoa koettamatta.
Niinkuin koira se repi siimaa, viskautui koukkua vastaan, kiskoi, mutta
minä en hellittänyt, Lyijypalat tulivat näkyviin, ja siinä se oli.
Se tuijotti minuun suurin, raivoisin silmin, puistelehti tuskasta ja
kauhusta ja iski pyrstöllään. Kävin kiinni sen ruumiiseen, irroitin
koukun ja heitin sen veneeseen. Hetkisen se makasi siinä pelästyneenä,
sitten se heittelehti epätoivoisena pohjalla.

Ja jälleen kulki pieni valo alas pimeyteen.

Satamassa olin ostanut pari merirapua siltä varalta, että kalat eivät
olisi syöntituulella. Merenkuningas ei ollut tyytyväinen, ja hän päätti
uhrata meriravut. Hän kiskaisi irti niiden kynnet, kirkaisi niille
raivostuneena, kun ne puolustautuivat. — "Ho! Ho!" — nähkääs, nämä
kurjat elukat eivät tahdo antaa ottaa edes kynsiään, "hö!" Hän polki
rikki kynnet ja ravut ja viskasi liman houkutussyötiksi mereen.

Panin suuren palan koukkuun. Kaloista täytyi tämän paistin tuntua
samallaiselta kuin vangista tuntuu paistettu kana, joka äkkiä yöllä
lennähtää tyrmään.

Se onnistui. Kalat menettivät tykkänään järkensä ja kiitivät
koukkuihin. Märkinä, vettä valuen, ne tulivat ylös, kuonot repaleisina,
ja tuijottivat kauhistunein silmin hirmuiseen valoon sekä noiden
raivonnen pirujen kasvoihin, joita huvitti kiskoa ne niiden pimeästä
kohisevasta kodista. Ne heitettiin veren ja suomuksien tahrimaan
veneeseen, ja siinä ne saivat kuolla. Ne iskivät pyrstöillään, niiden
loistavat, hopeanvalkoiset ruumiit muuttivat väriään, keltainen kalvo
levittäytyi niiden ylitse, ne kävivät läikällisiksi. Niiden kyljet
huohottivat, punaiset kidukset levittäytyivät, niiden kultaiset silmät
avautuivat kuolinkamppailuun. Vihdoin ne tekivät viimeisen yrityksen,
taivuttautuivat kuin miekka ja kohosivat ylöspäin. Sitten ne saivat
Jean Louisilta potkun ja makasivat liikkumatta. Mutta vielä tunnin
päästä saattoi niissä olla henki.

Päivä kohosi korkeammalle, ja me kalastimme koneellisesti ja mitään
puhumatta. Vene heittelehti ylös ja alas ja kiiti eteenpäin. Tein työtä
vakavasti ja uutterasti. Huolellisesti leikkasin syötit simpukoista,
jotka muistuttivat kaikkein pienimpiä, mataloita kiinalaisia hattuja.
Monissa niissä oli pieniä sammal- ja kaislakimppuja ja olivat kuin
hienonhienoja viime muodin mukaisia naisten hattuja. Ja minä nauroin
itsekseni, sillä kaikellaisia seikkailuja muistui mieleeni. Täällä
kaukana meren kohinassa otin vielä kerran vastaan kaikki ne loistavat
katseet, jotka jossakin olivat minuun kohdistuneet, ja hengin niitä
sulotuoksuja, joilla naiset houkuttelevat meitä niinkuin kukat
kimalaisia. Kuten runoilija sanoo — mutta silloin kulki sähkö-isku
pitkin siimoja ja minä tunsin sen sydämessäni: kala...

Aina kymmenen minuutin kuluttua Merenkuningas muutti purjeen asentoa,
kääntääkseen veneen. Silloin minun täytyi painautua aivan pitkälleni,
ja kuitenkin purje joka kerta kiskaisi hatun päästäni.

Aallot vyöryivät yksitoikkoisesti sihisten ja kohisten ohitsemme,
ja aina jokin hankasi ja raappi venettämme. Toisinaan vyöryi nopea
aalto kohisten esiin, linkosi veneen korkealle ja pirskotti päällemme
pisarsateen, ja minä näin aallon jatkavan matkaansa toisten joukkoon,
jotka joutuivat epäjärjestykseen. Taas sähisi, ja näkyviin tuli suuri
marmoritäpläinen piiri, joka kohisi ja kiehui: aallon pohja oli
kohdannut salakarin. Valkoisen ja vihreän marmorin värinen piiri eteni
nopeasti, kiipesi yli aallonharjojen, ja vielä kaukana etäisyydessä se
säilytti muotonsa.

Lokit viistivät vatsoillaan aaltoja, kiitäen niiden pintaa pitkin
ja seuraten niiden vaihteluita hiuksenhienosti ja salamannopeasti,
ylös ja alas ne lensivät ja kirkuivat. Siivet leijuivat ja terävät
koukkunokat repivät ilmaa. Lokkien oma oli meri, eivätkä ne välittäneet
kalastajista. Ne syöksyivät kallioiden kuohuun, räpyttivät siipiään
kuin aikoen laskeutua alas, nousivat luotisuorasti ilmaan, kun aalto
hypähti niiden jälkeen, ja heittäytyivät päistikkaa alas taas, kun
aalto oli ohitse. Ja vesi valui välkkyvinä pisaroina niiden sulista.

Meri lauloi ja kohisi yksitoikkoisesti. Kului tunti, ja oli hiljaista.
Sitten parvi myrskypääskysiä lensi ohitse — döi — döi — gullugullugullu
döi — ja kaukana poissa ne jo olivat. Viivana ne katosivat etäisyyteen.

Sytytin piippuni. Kyyristyin, painoin polveni veneen kaaria ja pääni
sen laitaa vastaan, ja nyt olin kylliksi tukevassa asennossa voidakseni
raapaista tulta tikkuun.

       *       *       *       *       *

Pari minuuttia ennen olin saanut vesipisaroista kasvoihini
piiskan-iskun, kylmän kuin jää, mutta nyt sain kauhallisen vettä
hihaani, ja se vesi oli haaleata.

Virta oli muuttanut suuntaa. Toisinaan se vei aavalle merelle,
toisinaan taas saarta kohti, vain Merenkuningas tunsi sen salaisuudet.
Aallot olivat olleet ennen sileitä, nyt ne olivat juomuisen panssarin
peittämät, kun tuuli puhalsi virtaa vastaan.

Salakarit, joiden suuntaan kuljimme, alkoivat käyttäytyä hurjemmasti.
Lakkaamatta nousivat vaahtopärskyt niiden kohdalla ilmaan räjähtävien
pommien kaltaisina, leijuvia harsoja kohosi korkeutta kohti kimmeltäen
auringonvalossa ja murskautuen. Kuului kumeita tykinlaukauksia, jotka
hetki hetkellä kävijät voimakkaammiksi, mitä korkeammalle vuoksi nousi.

Jean Louis katsoi vettä ja pudisti päätään.

Taivas peittyi pilviin ja aurinko katosi posliininvalkoisen hattaran
taakse. Meri muuttui synkän ja uhkaavan näköiseksi. Tummana ja raskaana
se vyöryi, ja missä valkoisen pilven valo siihen sattui, näytti se
tuovan siihen paksun kerroksen valkoista öljyväriä.

Masto natisi ja taipui, ja pienen silmälapun kaltaisen purjeemme
repeämät kävivät leveiksi ja ammottavaksi. Purjehdimme kuuden
solmuvälin nopeudella, ja oli kuin venheemme olisi saanut siivet. Se
syöksyi vavisten alas satoja metriä pitkiin laaksoihin, kulki heilurin
tavoin aaltojen poikki, ja kun olimme ylhäällä, tuntui minusta siltä
kuin istuisin yksikerroksisen talon katonreunalla ja katselisin alas.
Sitten näin huohottavat riutat, jotka mittasivat tämän suuren keuhkon
hengenvetoja. Riutta paljastui syvälle alas, aalto imi puoleensa,
kurlutti. Sitten se suin päin syöksyi korkeuteen, ja vaahtopylväs nousi
riutasta suoraan ylös. Hetkisen se oli paikoillaan, kuin briljanttipuu,
ja vaipui kokoon. Riutta oli satoina kuohuvina vesiputouksina. Ja jo
sukelsi ruosteenpunainen riutta jälleen vavisten esiin kuin uimarin
pää, josta valuu vettä ja joka jo auringossa loistaa. Monta kertaa näin
tähystyspaikaltani taivaanrannalle asti, hetken vain, sitten sukelsimme
jälleen alas.

Usein purjehti Merenkuningas, ylös katsahtamatta, ihan lähelle
kallioita, mutta minä pidin suuni kiinni, sillä minä tiesin, että viime
silmänräpäyksessä hän kääntäisi veneen. Merenkuningas liikkui tässä
vesierämaassa yhtä varmasti kuin joku toinen huoneessaan. Hän tunsi
täällä jokaisen kohdan, eikä hänen tarvinnut nostaa päätään. Hänellä
oli omat merkkinsä; niin pian kuin se tai tuo kallio näkyi etäällä
riuttain välissä, oli peräydyttävä. Hän tunsi myöskin salakarit, ja jos
hän sanoi, että tässä alla on _miesten lasi_, niin oli varmaa, että
aalto hetkeä myöhemmin kohtasi kallion ja marmoroi meren laajalti. Hän
tiesi vieläkin enemmän. Hän tiesi, missä sillä ja tällä hetkellä, tässä
ja tuossa tuulessa, kalat oleilivat, mihin ne kulkivat heti kun tuulen
suunta muuttui. Hän tiesi, kuinka nopeasti veneen täytyi kulkea, jotta
se tai se kala söisi, hän tiesi milloin kalat olivat odotettavissa ja
milloin ne katosivat.

Usein minun täytyi nauraa, kun katsoin häntä. Siinä se pikku käärö
istui tyynenä kuin lietensä ääressä ja pyöriskeli edestakaisin, sen
sijaan, että minun täytyi pitää kiinni, jotta en lennähtäisi pois
veneestä. Hän puri, purskui, ja pani hartaasti syöttejä koukkuihin.
Näytti siltä kuin hän olisi neulonut. Vanhan syötin hän otti
hampaillaan koukusta ja sylki sen mereen. Painavat kalat hän otti
vastaan kömpelösti nauraen, mutta pienille hän syyti haukkumasanoja.
Hän sai mitättömän pienen kalan, joka ei ollut suurempi kuin käsi,
mutta joka oli niellyt koko syötin; silloin hän kävi vihasta
tulipunaiseksi kasvoiltaan ja viskata sivautti sen niin kiivaasti
veneeseen, että pikku kalan kuono repeytyi ja että se heti jäi
makaamaan liikkumattomana ja kankeana.

Toisinaan Merenkuningas kumartui veneessä alas ja otti säilykelaatikon
käteensä. "An-teek-si, ys-tävä-ni!" huusi hän. "Me o-lem-me me-rel-lä."

Turhaa kohteliaisuutta! Tässä kylpyammeessa, joka kaikkine
varustuksineen maksoi kuusikymmentäviisi frangia, ei voinut olla
sellaisia mukavuuksia kuin hotellissa.

Saarella soi päivälliskello. Kiehtovana ja miellyttävänä se kaikui
korviimme. Söimme palan leipää ja joimme vettä pullosta, siimat sormen
ympärille kierrettyinä. Ja taas me kalastimme. Ääneti panimme syötit
koukkuihin, kiskoimme kalan veneeseen, noiduimme puoliääneen, kun siima
sotkeutui.

Vene tutisi ja kääntyi sinne tänne. Usein oli Merenkuningas niin paljon
yläpuolellani, että näytti siltä kuin hän olisi tahtonut hyökätä
alas minun kimppuuni, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen
reuhkansa syvällä allani ja minä seisoin luotisuorassa penkkiä vastaan.

Olin märkä nahkaani myöten, vettä oli syöksynyt niskaani ja hihoihini.
Hiukseni olivat likomärät, silmäni liimautuivat kiinni ja niitä
poltti. Kasvoni olivat kuivettuneet ja kuumat suolasta, joka syöpyi
hienon lentohiekan lailla kaikkiin huokosiin ja teki ihon jäykäksi
ja liikkumattomaksi. Käteni vapisivat uupumuksesta, ja tuuli pisti
lakkaamatta korviini kuin jäinen, terävä neula. Mutta sydämeni suhisi
ja kohisi ja oli täynnänsä huimaa hurjuutta kuten meri ympärilläni.

Niin, te siellä kotona, istukaa te rauhassa patjasohvillanne ja
kuiskikaa viisaita ja hienoja sanoja elämästä ja saakaa keuhkotauti.
Jättäkää minulle elämä, joka on tyhmä ja yksinkertainen, niin saatte
sanat minulta lahjaksi.

Purje, johon oli kuvattu ankkuri, kulki ohitsemme aaltojen keinuvan
ääriviivan taitse. Se nousi, heilui edestakaisin, katosi tykkänään,
sukeltautuakseen pitkän ajan kuluttua jälleen esiin kaukana poissa.
Tuossa tuokiossa se oli kadonnut.

"Nyt on aika!" ulvoi Jean Louis. "Meidän täytyy lähteä. Luotsi menee
kotiin!"

"Yhden koukun laskemme kai vielä, Merenkuningas!"

Mutta silloin tuli suuri laine ja me lähdimme kiireimmän kyytiä pois
sieltä.

       *       *       *       *       *

Tämä laine oli suurin ja kaunein mitä täällä näin. Jo kaukaa näin
sen tulon. Se raivasi itselleen tien läpi kaikkien liikkuvien
vaahtoharjojen, sen oma vaahto lensi sen edellä, ja se kumisi ja suhisi
kuin pikajunan veturi. Niin suuri ja huima se oli, että se oli muiden
aaltojen joukossa kuin imisä villisika porsaillensa parvessa. Sitten
tuo ääretön vesimäärä linkoutui kallioita vastaan, vavahteli vihaisena
ylhäältä alas asti, paisui ja nousi pystyyn. Siitä tuli viiden talon
pituinen ja kaksikerroksisen rakennuksen korkuinen, ja aallot sen
ympärillä näyttivät mitättömän pieniltä. Se oli mustanviheriä, mutta
kun se paisui, niin se kävi viheriäksi kuin pullolasi. Sen päällä
oli turkoosikupu, ja tämän kuvun yläpuolella oli auringonsäteitten
läpitunkeman meripihkan värituntu, ja kaikkein ylimpänä oli otsanauha
lumivalkeasta vaahdosta. Mutta koko aallon päällä leijui leveä
sumuharso, sumuseinä, jossa sateenkaaren värit kimmelsivät. Sellainen
se oli.

Me olimme kymmenen askeleen päässä siitä, ja minä katselin
hämmästyneenä ja pelästyneenä tätä hurjaa kaunista eläintä, jonka meri
oli synnyttänyt. Mutta nyt — se tuli _alaspäin_!

"Hoi! Jean Louis!"

Merenkuningas oli juuri muuttamassa purjeita toiselle puolelle. Hän
oli irroittanut nuorat ja piti niitä kädessään. Silloin hän näki
aallon, joka vavahteli ja säkenöi ja kumartui alaspäin valkoisten,
päivänvarjontapaisesti haarautuvien juovien kirjavoittamana. Hän nauroi
järjettömästi: hi-hi-hi, ja piti purjenuorista kiinni molemmin käsin
kuin ohjaksista hevosen ruvetessa pillastumaan. Hän painoi puukengät
penkkiä vastaan, ja hänen kasvonsa vääntyivät ponnistuksesta. Purje
pingoittui kuin haljetakseen äärettömästä ilmanpaineesta, joka kulki
syöksyvän vedenpaljouden edellä.

Aalto kumisi ja jymisi, vene lensi korkealle, ensin hitaasti, sitten
äkkinäisin tempauksin, ja Merenkuningas peittyi kuin lumipyryyn.
Hihihi! Paksu vesisäde lensi, sihisten kuin raketti, veneen ylitse.
Katsoin viheriässä ikkunassa olevan raon kautta kauas merelle, aina
taivaanrannalle asti: siellä kulki kaikessa rauhassa savua tuprutellen
höyrylaiva, jossa oli kaksi ruskeata savupiippua.

Se meni lounaita kohti. Havanna, St. Thomas, Para, Rio Janeiro,
Valparaiso? Onnea matkalle! Mutta sitten sain iskun vasten silmiäni.

Me äyskäröimme vettä veneestä. Eteenpäin! Pois! Merenkuningas näytti
kalmankalpealta, ja minä tunsin äkkiä, missä paikassa sydämeni on:
sillä sydämeni oli lakannut sykkimästä.

       *       *       *       *       *

Nyt ei meillä ollut enää muuta edessä kuin luovailla yli virran,
joka kulki lahden suun poikki. Pakoveden aikana se ei ollut helppoa,
nousuveden aikana se oli mahdotonta pienellä veneellä. Sattui toisinaan
myöhästymään viisi minuuttia, ja silloin täytyi odottaa kolme, neljä
tuntia, kunnes virran raivo oli asettunut. Kerran lähti kutteri hyvässä
tuulessa satamasta, mutta keskellä virtaa tuuli taukosi, kutteri
ajautui kallioita vastaan ja murskautui. Miehistö kolhiutui niin, että
heidät voitiin tuntea vain vaatteista; eräältä matruusilta oli pää
poissa.

Kuten paossa olevien suunnattoman suurten valaskaloin parvi, niin
syöksyi virta eteenpäin. Me ratsastimme sen ylitse ja tulimme lahteen.
Minä istuin peräsimessä, sillä se oli minun tehtäväni.

"Diaul, Diaul!" ulvoi Merenkuningas. "Olen menettänyt täällä jo kaksi
venettä. Kerran tulin pirstaleiden varassa maihin, kerran istuin
neljäkolmatta tuntia kalliolla, kunnes minut noudettiin sieltä. Taas
olemme pelastetut, ystäväni, meidän täytyy sytyttää vahakynttilä.
Kymmenen soun vahakynttilä!"

Hän nauroi ja otti tahraisen lakin päästään. Silloin tuli hänen
kalpea pääkallonsa näkyviin. Oliko tuo ihminen? Hänen pääkallonsa oli
kutistunut kamelikurjen munan kokoiseksi. Kolme ohutta hiussuortuvaa
oli tarttunut kiinni kaljuun. Kasvot olivat kuin kovakuoriaisen toukka,
nenä painunut sisään, suola oli syövyttänyt silmäin ympärystät, niin
että ne näyttivät haavoilta.

"Uskotko sinä sitten sellaiseen, Jean Louis?"

Merenkuningas nauroi. "Maalla minä en usko Jumalaan", sanoi hän, "mutta
kyllä merellä. Maalla voi hallitus sinua auttaa, mutta merellä ei itse
ministerikään!"

Se selvitti minulle asian.

"Kuinka kauan sinä vielä aiot käyttää tätä purjerääsyä?" kysyin.

"Uusi purje on kallis, piru vieköön, mahdoton hankkia!" vastasi Jean
Louis. "Minä paikkaan sen, neulon paikkoja poikittain, ystäväni,
poikittain. Kymmenen vuotta sitten minulle sattui pieni onnettomuus
tällaisella purjeella."

Ja Jean Louis kertoi tämän onnettomuutensa käheällä, ulvovalla äänellä.

Hän kalasti Stiffin läheisyydessä ja hänen purjeensa repeytyi
tuhansiksi riekaleiksi ja hän ajelehti virran mukana. Sitten hän rupesi
soutamaan. Hän souti kuin mieletön, mutta kun hän hetken kuluttua
katsoi ympärilleen, oli saari jo aivan pieni. Illalla hän vielä näki
Stiffin majakkatulet, sitten hän ei nähnyt enää mitään. Hän sylkäisi
mereen ja sanoi: Nyt sinun käy huonosti, Jean Louis, hihi! Päivä tuli
ja hän oli Jumala ties missä. Oli sumuista, höyrylaivat ulvoivat.
Taas tuli yö, ja hän näki usvamaisen valotuulimyllyn pyörittävän
siipiään. Yhtäkaikki, sanoi hän itsekseen, sinä nukut. Hän nukkui.
Äkkiä hän kuuli laivapillin vihellystä ja voimakasta karjuntaa. Hän
heräsi ja näki edessään jättiläiskokoisen, monilla lampuilla valaistun
rakennuksen, ja ylhäältä huudettiin hänelle puhetorvella. Hän souti
sen viereen ja nousi siihen. Veneeni, _sakrenomdedi!_ — Eteenpäin,
kellot soivat, koneet alkoivat jyskiä ja höyrylaiva kulki. Aamulla
Merenkuningas seisoi keskellä hienojen naisten ja herrain muodostamaa
seuraa; hämmästyneenä he imuroivat hänelle, vanhalle, valkohapsiselle,
pienelle Merenkuninkaalle, joka keskellä yötä oli otettu Englannin
Kanavasta laivaan. He työnsivät hänen taskunsa täyteen rahaa ja
hankkivat hänelle toisen luokan matkalipun Lontoosta Brestiin. Hihi!
Siellä hän oli taas! Mene helvettiin, Merenkuningas, siinähän sinä taas
olet! Hänelle oli jo luettu kuolinmessu. Hautuumaalla oli pieni risti,
jossa oli hänen nimensä. Ja hänen täytyi maksaa kahdeksan frangia
messusta, jota hän ei ollut tilannut.

"Mutta minä maksoin sen!" huusi Jean Louis ja löi povitaskuaan. "Nyt
minulla on yksi messu ennakolta maksettuna!"

Hän, Jean Louis, oli suvainnut suorittaa hyvälle Jumalalle
ennakkomaksun, haha!

Sitten johdin keskustelun Rosseherreen: "Sinullahan on niin sievä
tyttärentytär, Jean Louis!" sanoin.

"Rosseherre on minun kasvattini!" ulvoi Jean Louis. "Minun molemmat
tyttäreni olivat häijyjä naikkosia, eikä kukaan olisi heihin
koskenutkaan. Ne olivat lurjuksia, pieksivät minua kun olin ryypännyt,
ja minun täytyi piilottaa heiltä pienet souni seinänrakoihin. Pienet
souni ne olisivat varastaneet kurkustanikin. Hihi — nyt ne ovat
kuolleet! Kuolivat keuhkotautiin. Rosseherre, ystäväni, on kasvattini!"

"Sinä pidät kai hänestä, paljon, Jean Louis?"

"Hihihi!" Merenkuningas nauroi lapsellisesti ja löi lyhyille
säärilleen. "Rosseherre! — Yksi asia vain on paha. Hän ei ole oikein
terve."

"Onko silläkin jotain tekemistä rinnan kanssa?"

Merenkuningas pudisti päätään. "Ei, ystäväni, hänen sairautensa on
päässä. Se on äidinperintöä. Äiti oli henkien-näkijä. Hän on meren
kaltainen. On aikoja, jolloin hän on kuin riivattu, poissa järjiltään.
Jos hän tänään sanoo, että luotsi on yöllä hukkunut, niin ei luotsi
tule takaisin — ei koskaan enää!"

Ohjasin ulkosatamassa olevaa punaista pollaria kohti. "Ja nyt tahtoo
Yann naida hänet?"

"Niin tahtoo! Mutta minä en anna vielä suostumustani!" Merenkuningas
löi rintaansa ja tekeytyi ylpeäksi.

"Kuule!" sanoin minä ja katsoin Jean Louisin ilmeettömiin,
heijastuneisiin silmiin, jotka näyttivät aivan kuin sokeilta,
"tahtoisin tehdä kepposen pikku kapteenille, hän heitti hiljan päähäni
viinilasin. Ostan sinulle uuden purjeen, upo-uuden, ensiluokkaisen,
parasta lajia, jos lykkäät suostumuksesi antamisen vielä hiukan
tuonnemmaksi."

Jean Louis myöntyi heti. Hän lupasi odottaa niin kauan kuin minä
määrään.

"Hyvä, huomenna tulen luoksesi, ja me menemme ostamaan purjekankaan.
Voimme samalla etsiä vahakynttilänkin."

Mutta tässä Jean Louis naurahti ovelasti.

Nyt, kun olimme onnellisesti päässeet maihin, olisi parempi panna ne
kymmenen souta viinaan. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan.

Jean Louis virutti kalat ja pani ne laatikkoon. Hän hymyili
tyytyväisesti. Harvinaisen hyvä päivä oli meillä ollut. Kolmen frangin
edestä olimme saaneet kalaa näinä kahtenatoista tuntina! Mehän emme
saaneet niin paljon siitä, kauppiaat —. Saaren pieni kalakauppias,
suurempi brestiläinen kauppias ja Pariisin suuri kalakauppias. Kaikilla
näillä oli suunnattomat menot, talo, perhe, ajopelit, heillä oli vaara
menettää paljon. Merenkuninkaalla sensijaan ei ollut mitään menoja eikä
vaaraa menettää muuta kuin henkensä.

Jean Louis ryömi vaivaloisesti maihin. Maalla hän liikkui avuttomasti
kuin äyriäinen. Hän otti laatikon olkapäilleen, kahta suurinta kalaa
hän kantoi etusormissaan, jotka oli pistänyt koukuksi niiden kiduksiin,
ja niin me kulkea kalistimme hitaasti polkua ylös Chikelin luo. Maaperä
heilui jalkojeni alla, kivet olivat kuin taikinaa.

Kapakassa me työnsimme syrjään meluavat vieraat. "Tehkää tilaa, me
olemme kalastajia, tulemme juuri työstä!"

"Hoho! katsokaas noita koukkuselkäisiä koiria!"

"Hahaha!"

Meillä oltiin aina kovaäänisiä ja iloisia.

Menen kotiin. Kivet kopisevat askelteni alla, katseeni on terävä ja
seuraa lokin lentoa kauas yli meren.




XIII.


Seuraavana päivänä kävin Jean Louisin luona, niinkuin olin luvannutkin.

"Hyvää päivää, Merenkuningas, tässä minä olen sen purjeen takia.

"Hi—hi — purjeen?"

Hän oli jo unohtanut kaikki.

"Hihi — tuossa hän nyt on — käy sisään!" ulvoi Jean Louis.

Rosseherre ei ollut siellä. Mutta nurkassa riippui mustankiiltävä hame.
"Hienointa silkkiä!" sanoin minä, ja Merenkuningas nauroi imartuneena.

Pienessä, kapeassa asuinhuoneessa oli vain yksi ainoa neliskulmainen
pikku ikkuna. Vuodekaapit olivat pitemmillä seinillä pienten, puhtaiden
uudinten takana, ne näyttivät kuin nukketeatterilta. Yksi pöytä, ja
penkkejä seinäin vieressä, siinä koko kalusto. Erään seinän syvänteen
alle, jossa oli korea kipsinen madonna, oli kiinnitetty tämä lauselma,
joka silmiensä edessä kalastajat viettävät elämänsä:

          ARMARO

    a zo eur moment terrubl
    evit ar bec'herien,
    galvet int ractal dirag
    Ar Barner Souveren.

(Kuolema on kalastajille kamala hetki, sillä äkkiarvaamatta heidät
kutsutaan taivaallisen Tuomarin eteen.)

Jean Louis kaatoi viiniä lasiin. Se oli tummasti kullankiiltoista,
mitähän viiniä se oli?

"Tämä pikku viini on peräisin eräästä haaksirikosta, ystäväni!"

Merenkuningas katosi ja toi jostakin pienen japanilaisen kiillotetun
kaapin, jossa, piru vieköön! oli tuhannen somaa laatikkoa.

"Haaksirikosta?"

Niin, ennen niitä kyllä tapahtui, hihi! Kun majakat ja sumusireenit
eivät vielä olleet niin täydellisiä. Toisinaan kaksi, kolme yhdessä
yössä. Ei tarvinnut muuta kuin mennä poimimaan tavaraa. Mutta nyt —?
Elämä kävi yhä vaikeammaksi.

Ja äkkiä minä näin, että pöydässä, jonka ääressä istuimme, oli raita
pitkin laitaa ja että jaloissa oli helat, joista ne kierrettiin kiinni
lattiaan. Mitäs sanot siihen!

Merenkuningas hymyili viekkaasti, varmaan hänellä oli muitakin
rikkauksia, jotka hän oli kätkenyt johonkin.

Sitten me menimme Noelin luokse.

"Aiotko siis maksaa kankaan? kysyi Jean Louis puolitiessä ja asettui
hajareisin eteeni.

"Aion!

"Oikeinko maksaa?

"Oikein!

"_Eh bien, mon vieux, en route!_"

Jean Louis astui mahdikkaana kauppamiehen luokse ja ulvoi vasten hänen
kasvojaan: "Tahtoisin ostaa pellavakangasta purjeeksi, Noel!"

Mutta sinettilakan-punainen Noet ei pitänyt kiirettä. Hän kohautti
olkapäitään ja sanoi hiljaa laulavasti katsoen samalla pilkallisin
hymyin ulos ikkunasta: "Oh, vanha ystäväni, minulla on sellainen
periaate, etten anna soutakaan velaksi teille kalastajille."

Mutta Jean Louis, joka tuskin näki yli myymäpöydän, viittasi minuun
ja huusi raivoissaan: "Ystäväni maksaa!" Sitten hän pyyhki hikeä
otsaltaan. Pieni Merenkuningas vapisi mielenliikutuksesta kaikilta
jäseniltään.

Noel oli heti täynnänsä ystävällisyyttä ja intoa. "Ah, se muuttaa
asian!" Hän kiskoi esiin kokonaisia purjekangaspakkoja, hän toi pullon
ja lasit. Nyt alkoi Merenkuninkaan työ. Hän tarkasti kankaita, hän otti
likaisen lakin päästään ja pani sen taas takaisin päähänsä. Sitten
hän heitti ryypyn kurkkuunsa. Hän koetteli kudosta sormillaan, repi,
raapi, piti valoa vastaan. Hän otti lankoja erilleen ja katkoi ne. Ei
liian kevyttä, ei liian painavaa, ei liian ohutta, ei liian paksua.
— Sitten hän taas otti ryypyn ja vielä toisen, hän jamasi, kompuroi
päin jauhosäkkiä, kuivasi otsaansa ja sanoi, että hän tulee huomenna
uudestaan.

Vasta kolmantena päivänä hän saattoi tehdä päätöksensä, ja silloin niin
monet _gouttes_ saivat kiihottaa hänen mielenliikutustaan, että hän
purjekangas kainalossa hyppäsi aholla olevalle kalliolle, kaatui ja jäi
makaamaan.




XIV.


Kohtasin Rosseherren kylän läheisyydessä, kun alkoi hämärtää. Hänellä
oli suuri leipä kainalossaan. Creach sytytti juuri valojaan. Sen
lasinen pää hehkui samalla tavoin kuin jos joku panee suuhunsa hehkuvan
tulitikun ja hengittää ulospäin, sitten se sylki lyhyitä sinipunervia
salamoita, jotka pistivät pimeyteen kuin kiiltävät neulat. Meri oli jo
musta.

"Tehän olitte hiljakkoin ihan hukkumaisillanne!" sanoi Rosseherre
laulavalla äänellä ja painoi leipää kapeita lanteitaan vastaan.

Minä nauroin. "Se ei ollut niin vaarallista", sanoin.

Rosseherre pudisti lapsellisen vakavasti päätään. "Jean Louis oli jo
menettänyt kaiken toivonsa! Ja hän tuntee meren, ei kukaan tunne sitä
paremmin. Ja sitten sinä uit luotojen lähellä, sinulle on yhdentekevää,
onko luode vai vuoksi. Mutta on olemassa pyörteitä ja virtoja ja meri
voi kuljettaa sinut mukanaan. Creachin Amorik sanoo, että sitä ei enää
voi katsella. Miksi sinä niin teet?"

"Enhän minä ui, jos hyökylaineet ovat kovin suuret."

"Sinä et tunne merta," jatkoi Rosseherre. "Sinun pitää olla varuillasi."

Hymyilin. Rosseherren huolenpito liikutti minua. Hän oli lapsi.
"Varuillani?"

"Niin, meren suhteen!'

"Tahtoisin hyvin mielelläni tietää, niiksi sinä asut täällä saarella!"
jatkoi Rosseherre.

"Kuullakseni meren kohinaa ja kalastaakseni, Rosseherre."

Sitä hän ei ymmärtänyt. "Eikö sinulla ole vanhempia eikä sisaruksia?"

"Ei."

"Eikä vaimoa?"

"Ei."

"Mutta ystäviä sinulla kuitenkin on?"

"Ei. Olen ollut vuosikausia matkoilla, ja ystäväni ovat minut jo aikaa
sitten unhottaneet."

Rosseherre pudisti päätään. "Postimestari sanoo, että sinä olet
englantilainen urkkija ja tahdot saada selville, missä kohden he voivat
laskea laivansa saaren rantaan. Mutta se ei ole totta. Kenties sinä
olet tehnyt jotakin etkä voi palata takaisin isänmaahasi?"

Minä nauroin.

"Vai oletko ollut isänmaassasi hyvin onneton ja senvuoksi sen jättänyt?"

"En, älä sitä luule, Rosseherre, olen päinvastoin ollut hyvin
onnellinen."

"Niin, kukaan ei ymmärrä, miksi sinä täällä asut, täällä, jossa ei ole
mitään."

"Minä viihdyn täällä."

Rosseherre ei tiennyt, mitä hän enää kysyisi. Hänen kasvonsa olivat nyt
aivan tummenneet, vain hänen myssynsä loisti enää.

"Yöt ovat nyt niin kauniit ja lämpimät", sanoin minä, "sinun pitäisi
kuulla, miten sirkat sirittävät öisin Myrskylän lähellä."

Rosseherre käännähti hiukan ja nauroi hiljaa. Näin hänen silmiensä
valkuaiset ja hänen hampaansa.

"Kenavo!" sanoi lian sitten.

"Kenavo!"




XV.


Öisin ei ollut muuta kuin pimeyttä, meren loiskinaa, sirkkojen
siritystä ja kaipaustani, jonka päämääränä olivat tuntemattomat ja
mahdottomat asiat. Maa oli musta, meri oli musta ja minä olin yksinäni.

Meri kohisi ja jylisi lakkaamatta, ja kuitenkin oli niin hiljaista
majassani, että kuulin seppien hienon, helähtelevän hakkuun
seinänraoista. Alati salamoi. Joka seitsemäs sekunti iski Creachin
välkkyvä veitsi kaksi kertaa perätysten yöhön, leikkasi poikki pienen
ikkunan, leikkasi poikki mökin ja minut. En kiinnittänyt siihen enää
huomiota.

Valoisina öinä avasin oven. Meren raskas tuoksu virtasi sisään. Oven
muodostamasta kehyksestä näkyi tummansininen taivas ja välkkyvät
tähdet. Astuin asuntoni eteen, kuljin pari askelta märässä ruohossa ja
annoin katseeni vaeltaa yli taivaan äärettömän kuvun. Toisinaan putosi
lentotähti hitaasti mereen. Ja jossakin kaukana oli joku pieni punainen
tai viheriä valo, joka kulki eteenpäin. Mutta lahdelman yläpuolella,
kallioilla, lensivät Creachin valoluudat äänettömästi kuten helvetin
häikäisevän-valoiset pikajunat, joita kiitää äärettömyyteen tuhansia
tunnissa.

Oli kuolemanhiljaista kaikkialla, ja minä menin jälleen huoneeseeni.
Mutta kuuntele! Etkö kuule? Jokin liikkuu siellä ulkona, milloin
lähellä, milloin kaukana, äänettömänä ja näkymättömänä, mutta minä
tunsin sen, istuessani tuleni ääressä. Täällä kaukana oli siis jotain
muutakin kuin minä? Oliko se joku kuollut merimies, joka nousi merestä
ja hiipi katsomaan sisään kotinsa ikkunasta? Oliko? Kuuntele! Ja
toisinaan minä ajattelin ihmeellistä raamatunlausetta: Jumalan henki
liikkui vetten päällä —

Hitaasti kului yö. Uusia tähtikuvioita ilmestyi oviaukkoon. Heitin
kourallisen kuivunutta kaislaa tuleen. Se oli kaikki mitä tein
yhteen tuntiin. Lokit kirkuivat. Pakovesi, ajattelin, lokit lähtevät
saalistamaan. Meri henki raskaasti. Sitten vieri ensimäinen kohu pitkin
rantamaa: nousuvesi. Ja minä istuin ja polttelin piippua ja hymyilin
toisinaan, kun näin kauniin kuvitelman liekeissä.

Oh, minä ymmärsin kyllä käyttää hyväkseni yksinäisyyttäni, pohjaan
saakka — kuinka yksin minä olinkaan, kuinka ihanan-yksin, haha!
Poupoul makasi lieden ääressä, ja ilma kulki tohisten sen sieraimista
kuten tuuletusläpästä. Kun sanoin sille jonkun sanan, niin se koputti
hännäntyngällään ja aukaisi uneliaasti toisen silmänsä. "Nuku,
Poupoul!" Silloin se ryömi lähemmäksi ja pani päänsä jalkani päälle ja
nukkui edelleen.

Toisinaan nousin seisomaan ja siristin silmiäni niinkuin olisin
katsonut jotain kaukana etäisyydessä olevaa: ihmisiä minä siellä näin,
ihmisiä, jotka olin tuntenut ennen vanhaan. Kovin kaukana heistä minä
nyt olin.

Ja jälleen minä nousin seisomaan ja katsoin etäisyyteen: näin siellä
ajatuksia, vuosikausia sitten mielessäni liikkuneita ajatuksia. Niin
loitolla, niin pieniä. Kaukana niistä minä nyt olin.

Menin ulos ja katsoin unetonta merta: luotisuora salama halkaisi yön
kahteen osaan kuten loistavan kivihiiliröykkiön. Mereltä kuului kaksi
ääntä, jotka huusivat ja vastasivat, mutta mitään ei voinut nähdä.
Tuulenhenkäys kiersi majani ja pysähtyi viereeni kuten aave. Joku
kallio huoahti, kuuletko? Kallio vanhenee.

Unettomalla merellä keijui kipinä edestakaisin, ja kaukaa vastasi
toinen: kaksi laivaa, jotka keskustelivat toistensa kanssa.

Eräänä yönä alkoi tuulla. Pidätin henkeäni. Ylläni kohisi laaja
avaruus. Se kohina kertoi melusta ja taistelusta ja ihanasta
kuolemasta. Sydämeni löi kuuluvasti. Menin ulos. Tuuli löi käsivartensa
ympärilleni ja ulvoi korviini olevansa toverini. Se viuhui kaikilla
puolilla ja herätti äkkiä päähäni ihmeellisen ajatuksen. Niin! Saammepa
nähdä, mihin kelpaamme, tänään; nyt! Ja minä menin alas meren rantaan
siinä mielessä, että koettelen voimiani sen kanssa, käyköön miten
tahansa. Tuuli ulvoi korviini: niin, niin!

Meri oli loistavan musta ja kihoilevat vaahtoharjat lumivalkoisia;
niiden sisällä oli hehkuvia pikku tulia. Kallioita vastaan särkyi aalto
tuhansiksi hohtokiviksi. Veteen! Minä polskaroin viheliäisessä tulessa
ja olin itse kuin hehkuva aave, joka liikkui öisessä meressä. Alhaalla
välkkyi ja kimmelsi kuin kiiltomatoja täynnä oleva musta metsä.
Tulipärskyjä nousi ilmaan jokaisella uintivedollani ja käsivarteni
olivat pienten valkimoivien pisarain peittämät. Heittäydyin aaltoa
vastaan, ja kun se tuli luo, kohotin nyrkkini vedestä ja iskin sitä
kasvoihin. Aalto kantoi minut korkeuteen kuten lastun. Mutta minä
muutin itseni pyöriväksi laivan potkuriksi, ja eteenpäin sitä mentiin.
Kun sukelsin, kävi äänettömäksi ympärilläni, mutta kun tulin pinnalle,
niin ulvoi ja kumisi korvissani. Silmäluomellani oli pieni loistava
esine, ja minä tunsin sen lempeän hohteen luomen lävitse.

Olin taas entisellä paikallani. Seisoin siinä ja ruumiini höyrysi. Olin
tarjoutunut merelle, mutta se ei ollut tahtonut ottaa minua. Rintani
huokui levollisesti, eivätkä käsivarteni vavisseet. Katsoin kauas yli
tumman meren.

Tuuli ulvoi ja lupasi minulle kultaa ja rikkautta ja tuhansia kauniita
naisia.

Mutta minä nauroin. "_Merci_, pidä kaikki!" sanoin. Minä en tarvinnut
mitään, niin oli asian laita. Tällä hetkellä ei minulla ollut mitään
toivottavaa.

Kuinka painostavaa nyt olikaan huoneessani. Tein itselleni kylmän
konjakkiseoksen ja etsin esiin lukemista. Koko kirjastossani ei ollut
muuta kuin _New-York Herald, European Editionin_ yksi numero, jonka
sattumalta olin tuonut taskussani. Se oli kellastunut ja tuoksui
suolalta, ja joka kerta kun otin sen luettavakseni, ryömi sen sisältä
pari hämähäkkiä. Osasin sen ulkoa, jokaisen kirjoituksen, vieläpä
ilmoituksetkin. Mutta minä luin ne alati uudelleen ja jouduin joka
kerta juhlallisen tunnelman valtaan, kun levitin sen laskoksista: se
oli maailma, hyvät herrasväet, maailma kaikkineen, pyhimyssäteikköineen
ja punaisine murhaajankäsineen.

Niin, jaha, olipa se ylen huvittavaa — terveydeksenne!

Ensimäisellä sivulla makasi yhä paavi vuoteessaan — hän ei voinut
nousta vuoteesta — lievän leinin takia, joka vaivasi hänen oikeata
polveaan, ei vasempaa, ei millään muotoa! Toivon hänen pyhyydelleen
pikaista parantumista. Samalla sivulla loukutti korea apina-ukko
leukojaan, ja ympärillä olevat apinat heiluttivat alamaisesti häntiään.
Sinä vanhenet, Euroopa, ja alat haista!

Joku kiskaisi ovea, koputti, ja minä käänsin päätäni. Sisään! Ei kukaan
vastannut. Hento, kuin pienen viluissaan värisevän raukan ääni vikisi
oven yläosasta.

Silloin minua miellytti enemmän Bobby, neekeri, joka hirtettiin Ohion
valtiossa. Oh ei, takaisin, Bobby ei tarvitse hengellisiä puheita, hän
menee "eräässä määrätyssä tarkoituksessa helvettiin". Jos niin käydä
täytyy — terve, Bobby! —

Mitä muuta sen lisäksi kerrot? Saksan ja Italian välit ovat tällä
hetkellä hyvin kylmät. Hm, tämä nero, joka pureskelee paperipuuroa
ja jonka suu on mustana painomusteesta, laskee kätensä valtioiden
sydämelle ja toteaa ne hyvin kylmiksi. Juonpa polttavan-kuuman
konjakkiseoksen, Te paperinauta, sillä tämä suuri Saksan ja Italian
välinen kylmyys panee hampaani kalisemaan.

Sade rapisi katollani. Joku naputti ruutuun, kasvot näkyivät ikkunassa
ja vilkuttivat silmää minulle. Mutta minä en niistä välittänyt. Olin
tottunut siihen, että ikkunastani öisin katsottiin. Hiljainen ääni
surisi nyt lattialla, tullen oven raoista. Silloin kuului kaukaa
Creachin ulvonta. Sumu. Heitin kaisloja tuleen.

Sitten hyökkäsin ilmoitusten kimppuun. Käden käänteessä otin
palvelukseeni kolmeneljättä _chambermaids, governesses_, ei yli
kaksikymmenvuotiaita, joille kaikille taattiin hyvä kohtelu, ja sen
jälkeen minä katosin salamannopeasti maan alle palkatukseni itselleni
keittiömestarin, _94 rue de Longchamps_. Kiidin myrskynä läpi Pariisin
sisuskunnan, nousin päivänvaloon, hyppäsin autobus-vaunuun ja purjehdin
parvekkeiden ja liikkeiden ilmoituskilpien välitse, ja alapuolellani
kävi ihmisvirran vilinä. _Hélas!_ Keittiömestarini oli juuri lähtenyt
kaupungille — odotin siis eräässä kahvilassa, tapasin siellä sievän
tyttösen. Auto! Ja niin sitä kiidettiin yli Pariisin kimaltelevain
asfalttijärvien —




XVI.


Mutta eräänä yönä, kun taas luin, kurkistivat kasvot ikkunastani,
ja näiden kasvojen yläpuolella oli valkoinen päähine. Poupoul alkoi
haukkua.

Panin Heraldin pois ja avasin oven.

"Ah, sinäkö se olet, Rosseherre?"

"Niin, minä se olen", sanoi hän hengähtämättä, "minä tulen — Jean Louis
on sairas".

"Mikä häntä sitten vaivaa?"

"Hän puhuu ja nauraa. Hän on kuumeessa. Tule katsomaan!"

Kulimme nopeasti ahon ylitse. Jean Louis makasi sänkykaapissaan ja otti
minut äänekkäästi nauraen vastaan. Hihihi!

"Hoi, Jean Louis, etkö tunne minua?"

Ei, hän ei tuntenut minua. Kuuma, ummehtunut, alkoholihöyryinen ilma
nousi hänen tyynyistään. Rosseherre valaisi kynttilänpätkällä, josta
tippui talia hänen sormilleen, ja minä näin, että Jean Louisin silmät
olivat auki. Hän nauroi ja puhua pörpötti.

"Mitä hän sanoo, Rosseherre?"

"Hän sanoo: tulehan, tule, sydänkäpyseni. Hän tarkoittaa kalaa."

Merenkuningas ei ollut ainoastaan juovuksissa, hänessä oli myöskin kova
kuume. Mitä tehdä? Panimme kääreitä hänen otsalleen ja rinnalleen, ja
hän hihitti tyytyväisesti tuntiessaan veden raikkauden. Rosseherre
vapisi.

"Tämä ei ole vaarallista, Rosseherre."

"Eikö?"

"En luule."

Sitten istuimme ja odotimme. Rosseherre kiinnitti kynttilänpätkän
pöytään, ja tali suli ja tippui lattialle. Kynttilänsydän painui
sulanneeseen taliin ja sammui. Nyt oli ihan pimeä.

"Hi-hi-hi!" nauroi Merenkuningas.

Panin käteni Rosseherren pienelle rinnalle.

"Rosseherre?"

Hän kumartui eteenpäin ja kietoi kätensä niskani ympäri.

"_Une bonne pêche — mon vieux — mon vieux!_ ulvoi Jean Louis ja nauroi.

"Mutta Jean Louis —?" kuiskasi Rosseherre.

"Eihän hän voi nähdä meitä!" —

"Hihi — _sakrenomdedi — trente sou — quarante_ — hihi", nauroi
Merenkuningas vuodekaapissaan.

Rosseherre vapisi koko ruumiiltaan. Hän käyttäytyi järjettömästi, itki
ja kuiski ja peitti kasvoni pikaisilla suudelmilla. Sitten hän suuteli
käsiäni ja jalkojani, sata kertaa. "_Me o car_", kuiskasi hän.

"Hyvää yötä, Rosseherre."

Hän saattoi minut ovelle.

"Hyvää yötä!" Hän hymyili ja hänen rintansa huokui vielä nopeasti.

Mutta kun olin jo mennyt pois, huusi hän minut vielä kerran takaisin.

"Kuule", sanoi hän, "etkö voisi minulle — lainata — sata souta —
minulla on vanhaa velkaa". Hän änkytti. "Ei — ei sataa — viisikymmentä
— kaksikymmentä sonta?" — — —

Seuraavana iltana koputettiin taas ikkunaani ja Rosseherre oli oveni
ulkopuolella. Hän oli tullut sanomaan minulle, miten Jean Louis voi.

"Hän on jo parempi, on. Huomenna hän lähtee taas kalastamaan."

"Etkö tule sisään, Rosseherre?"

Rosseherre nauroi. "Tulen."

"No, tule siis!"

Kuinka kovalla äänellä lokit näinä öinä kirkuivatkaan Myrskylän
ympärillä! Yannilla oli paljon tekemistä kaukana rannikolla, hänen oli
tuotava hiiliä Creachiin.

Kun ilta tuli, istuin tavallisesti oveni edessä kivellä, joka vielä oli
kuuma päivänpaisteesta, ja soittelin huiluani.




XVII.


Sitten tulivat suuret myrskyt ja kaikki kävi toisellaiseksi. Myrskyt
itse olivat siihen syynä —

Eräänä aamuna heräsin puistatuksiin. Hengittäminen kävi minulle
vaikeaksi. Menin ulos katsomaan, eikö ehkä taivas ollut laskeutunut
maahan ja painanut saarta ollen siitä miehenkorkeudessa.

Kaikki oli hiljaa. Ruohot, meri, ilma. Meren yläpuolella oli jo
näkymättömiin kadonneen höyrylaivan jättämä savupilvi, ja tämä
savupilvikin oli liikkumatta. Harmaa, ukkomainen taivas katseli
ylhäältä alas. Mihin oli elämä kadonnut?

Hetkeä myöhemmin kaikki muuttui.

Lokit olivat ensimäiset, jotka aavistivat juhlan tulevan. Ne lensivät
laajoin, nopein kaarroksin vatsa meressä kiinni ja kirkuivat.
Taivaanrannalle kohosi mitätön, lyijynharmaa pilvimuuri, mutta niin
nopeasti kuin olisi se noussut jostakin syvennyksestä, ja noustessaan
se kävi yhä tummemmaksi, melkein mustaksi. Pystysuoria vaaleita
pilvenhattaroita kiiti sen edellä. Meri kävi synkäksi ja ryppyiseksi
kuin villin, malttinsa menettäneen eläimen otsa. Nopeiden lokkien
siivet liehuivat kalkinvalkoisina tumman pilven edessä. Myrskypääskyset
lensivät sinne tänne kallioiden ympärillä ja kolkuttivat ja kuhersivat.
Eräällä kalliolla istui harmaa haikara, katsoi merelle ja räpytteli
silloin tälliin siipiään.

Mutta sydämeni jyskytti.

Äkkiä kuului vinkuva isku yläpuolellamme ja saari peittyi äärettömään
sumupilveen, niinkuin se olisi kohonnut savuna ilmaan. Ruohonkorret
painuivat maata vastaan, hiekkajyväset lensivät suhisten ilman halki.
Siinä se nyt oli —

Mutta kaikkien pyhien nimessä, mitä laulua tämä oli? Se oli kaaoksen,
sekasorron laulua ajalta, jolloin ei vielä mitään muuta ollut kuin
musta vesi ja paljaat kalliot. Se oli alkumaailman jättiläisten
taistelulaulua, jättiläisten, jotka maasta ja merestä kamppailivat ja
murskasivat itsensä —

Meri jymisi raskaasti, kalliot kumisivat, ja pauhu yhtyi ontoksi,
surisevaksi kohinaksi, joka pani kaikki vapisemaan. Ilma jylisi,
ilmapiiri tutisi, pyörteet pörisivät kuten jättiläissuuruinen
tuulettaja, ja ilmavirta kiskoi lihan luista, repi silmäluomia ja
huulia, käänsi korvat nurin ja taivutti nenän mihin tahtoi.

Ympäröivät rannat olivat korkealla vaahdon peitossa ja näyttivät
siltä kuin niille olisi satanut lunta. Meren kallioilla oli liehuvat
kenraalintöyhdöt. Meri oli juovikas taivaanrantaan saakka; se ei ollut
muuta kuin pari lentävää vaahtoharjaa ja yö niiden välillä.

Mutta vaahtoharjat hyökkäsivät saarta vastaan. Mitä lähemmäksi
ne tulivat, sitä elävämmiksi ne kävivät. Ne olivat parvi kimoja,
joilla oli hulmuavat harjat, vaahtoavat suut, ja jotka tömisyttivät
etujaloillaan. Ne laukkasivat kallioita vastaan, syöksyivät korkeuteen,
korskuivat, heiluttivat harjojaan ja vaipuivat murskautuneina selkä
edellä takaisin mereen. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä laukkasi
toinen parvi esiin, hoi, hoi, hop, hop! Tuuli ruoski niitä ja ne
tekivät parastaan, lensivät eteenpäin, ylöspäin, ja pirstoutuivat.

Se oli hän!

"Isä meidän — se on hän! Mitä minun on tehtävä? Neuvo minulle laulu,
jota minun on ryhdyttävä laulamaan! Laulanko ruohonviheriästä
merenpeikosta, joka makasi unessaan vetten alla ja joka nyt nousi esiin
ja kääntelehtii kuin riehuva hyrrä?"

Poupoul hyppäsi minua vastaan, minä kävin kiinni sen niskaan ja olin
vähällä kuristaa sen. "Varo itseäsi, Poupoul, etkö näe, että minä olen
murhamies!"

Ja minä menin ulos ja huusin myrskyyn.

Alhaalla satamassa oli miehiä ja naisia, liehuvia lipunrepaleita,
kaikki kauhuissaan ja kalpeina. Muuan vaimo juoksi huutaen edestakaisin
ja väänteli käsiään. Hänen miehensä oli lähtenyt yöllä merelle eikä
ollut vielä palannut.

Jokainen aalto vyöryi rantalaiturin graniittimuurien ylitse ja
kohotti kuin leikkien raskaita rautarenkaita, niin että ne kalisivat.
Kokonaisia vesiseinämiä syöksyi meitä vastaan. Rantalaiturilla oli
graniittilohkare, vähintään metrin korkuinen ja levyinen, jonka piti
olla erään poijun ankkurina. Se oli aallon tiellä, ja äkkiä aalto nosti
sen ilmaan ja syöksi sen pitemmittä mutkitta päistikkaa alas laiturilta.

Postilaiva oli nopeasti tuotu sisäsatamaan: sen kannella juoksivat
matruusit huutaen ja vetivät touveista. "Toimitsija" oli kytketty kuten
raivohullu ketjuilla, metalliköysillä, nuorilla. Mutta se korskui
ihastuksesta, kohosi pystyyn, katkoi kahleensa ja murskasi tuhansiksi
kappaleiksi takanaan olevan "_Notre Dame de l'Isle_"-laivan peräkeulan.
Ulkona raivoavassa lahdelmassa keinui Yannin pieni höyrylaiva
ketjuihinsa kiinnitettynä. Pidä hauskaa, Yann!

Silloin näin äkkiä Rosseherren. Hän istui pienen sataman toisella
puolella kallioiden keskellä. Hän näytti kelmeältä ja sairaalta, ja
hän tuijotti, kulmakarvat koholla, etäisyyteen. Kädessään hänellä oli
ruususeppele, ja hänen huulensa liikkuivat.

"Hoi, Rosseherre!" huusin kaikin voimin. Mutta minä en kuullut edes
omaa ääntäni.

Äkkiä kajahti kuin rautainen haukunta myrskyn lävitse. Kellot soivat. —
Stiffin luona oli joku laiva merihädässä.

Lähdin heti sinne.

Stiffiin oli tuskin tunnin matka, mutta nyt se vei kokonaista kaksi
tuntia. Pidin päällystakkiani hampain kiinni ja porasin pääni myrskyyn.
Askel askeleelta minun oli kamppailtava eteenpäin. Myrsky oli
terottanut sadepisarat neuloiksi ja ne pistivät ihooni kuin jäänuolet.
Toisinaan minun oli pakko pysähtyä ja hengähtää jonkun kiven suojassa:
jos vain löysin niin paljon suojaa kuin tarvitsin päätäni varten ja
vetääkseni pari kertaa henkeäni! Kun jätin tuulensuojan, niin myrsky
tarttui minuun kuin suhiseva vetohihna ja raastoi minut muassaan.

Poupoulin ei ollut paljon parempi. Joka kymmenennellä askeleella
se käänsi takapuolensa myrskyä vastaan ja hengitti pää painettuna
maata vastaan käpäläin väliin. Näin lokin, joka lensi _takaperin_!
Se laskeutui uupuneena maahan, lepäsi hetkisen ja syöksyi uudelleen
myrskyä vastaan. Se pyöri kuin laivan potkuri, mutta tuuli oli sitä
väkevämpi ja sen täytyi jälleen lentää takaperin. Tuuli heitti sen
korkeuteen kuin paperipalasen, se kirkui, räpytti kuin mielipuolena
siipiään, mutta mikään ei auttanut, sen täytyi mennä mihin myrsky
tahtoi. Kolmen tunnin kuluttua se oli Englannissa.

Äkkiä aloin viheltää. Heh! Niin, minä vihelsin tahtomattani. Tuuli
soitteli huvikseen kurkunpäälläni, ja avaamalla ja sulkemalla suutani
minä saatoin viheltää kokonaisen konsertin.

Mutta yli märän ahon lensi savua. Pysähdyin. Vaakasuora paksu savupilvi
kulki myrskyn mukana. Oliko jossakin tulipalo? Paloiko joku laiva? Ei,
se oli vesihöyryä. Saari oli tässä korkea kuin torni, mutta myrsky
puhalsi niin tuimasti, että se kiskoi esiin vesihöyryn kallionkuiluista
ja rotkoista, kuten savun savupiipuista, ja vei sen mukanaan. Kolme,
neljä sellaista savupatsasta kulki saaren ylitse.

Tuossa oli vihdoinkin Stiff. Sen pieni keltainen valotorni ui
koukistuneena vesikuplassa, Marconi-aseman tupa makasi vinkuvalla
aholla kyyryllään kuin pahoinpidelty, harmaa eläin. Päivänpaisteessakin
Stiff näytti niin lohduttomalta, autiolta ja ahdistavalta, että sydän
rupesi lyömään hitaammin. Mutta tänään se oli maanalainen aavikko, joka
herätti kauhua. Ja kuinka kamalalta näyttikään merkinlennätinpylvään
musta lippu!

Myrsky työnsi minua täällä edellään kuin myttyä, paikoitellen se
_kantoi_ minua, ja lopuksi minun onnistui vain kiveltä kivelle ryömien
nävertäytyä eteenpäin. Hengästyneenä ja miltei merikipeänä väsymyksestä
pääsin Marconi-asemalle. Taoin tuota rautaista komeroa.

Herra Boucher oli kotona, Jumalan kiitos! Hän heittäytyi ovea vastaan.
"Vetäkäähän toki!" huusi hän.

"Minähän vedän!" vastasin minä. Ovi paukahti taas kiinni. Emmekö me,
kaksi miestä, kykenisi avaamaan yhtä ovipahaista? Herra Boucher pisti
ryhmysauvan ovenrakoon, minä vedin, ja ovi kääntyi räsähtäen auki
seinää vastaan. Siinä se nyt oli kuin kiinninaulattuna. Teimme työtä
kuin riivatut, sade ruoski kasvojamme, myrsky repi lihan irti luistamme
— — — vihdoin.

"Joku laiva lienee merihädässä, herra Boucher?"

"Katsokaa tästä tähystysaukosta. Tuolla se on. Ettekö näe sitä?
Kalastajavene."

Minä näin sen nyt. Pienoinen purje läpätti siellä vaahtopäisten
aaltojen keskellä.

"No?"

"He ovat hukassa. Eivät he voi mennä merelle, eivät lahteen, he
viskautuisivat kallioita vastaan." Herra Boucher asetti päähänsä
rautakaaren, jossa oli kuulotorvet, ja istuutui koneen eteen.
"Kuuntelin juuri erään höyrylaivan ja Lizardin välistä keskustelua.
Luulen että joku laiva on joutunut haaksirikkoon. Lukekaa tästä. Ei,
nyt en kuule enää mitään."

Se oli Cunard-linjan höyrylaivan Celticin tiedonanto Lizardiin.
Celtic sähkötti sivuuttaneensa hiilihöyry "Fullspeedin" viisitoista
peninkulmaa etelään Scilly-saarilta; laivassa ei ollut ollut mastoja
eikä savupiippuja, mutta kone oli ollut kunnossa.

"Niin, nyt menen eteenpäin. Paljon kiitoksia, herra Boucher."

Minun täytyi päästä rantaan! Vielä tänäänkin on minulle arvoitus, miten
me, Poupoul ja minä, pääsimme alas jyrkkää polkua, mutta rannalle me
tulimme, se on tosiasia.

Pieni joukko kalastajia oli kyyryllään kallionkoloissa. Vaja, jossa
pelastusvenettä pidettiin, oli auki. Tietysti he eivät voineet lähteä
merelle pienen lepattavan purjeen luokse. Olihan suorastaan mahdotonta
saada venettä vesille. He seisoivat ääneti kädet housuntaskuissa
ja tuijottivat silmät sirrillään merelle. Vaahtoliput heiluivat
talonkorkuisina heidän ylitseen.

Vajan edessä istui eräs nainen kahden lapsen kanssa, ja kaikki kolme
seurasivat liikkumattomina pienen purjeen piiritanssia. Naisen silmissä
oli kova ilme ja hän nauroi kylmästi ja halveksivasti.

"Se on tuon merellä olevan laivurin vaimo", sanoi muuan kalastaja
minulle. "Niitä on kolme miestä veneessä. Ne ovat olleet siellä jo
yhden vuorokauden. Evästä niillä ei ole muuta kuin yksi leipä ja pullo
viinaa. Eivät ne voi enää kauaa kestää. Hukassa ovat!"

Kotiin tullessani oli Myrskylä kuin rohtuman peitossa. Vaahtopalloja
pyöri ilmassa. Raivoisat hyrskyt repivät veden kallioiden välissä
likaiseksi vaahdoksi, jota tuuli kuljetti oikein kallionsuuruisina
möhkäleinä. Oveni edessä sitä oli jalankorkuiselta, ja aho oli laajalti
sen peitossa.

Myrsky oli puhdistanut suuren uunini kuin nuollen. Tomuhiukkastakaan ei
ollut enää huoneessani nähtävissä.

Tänä yönä nukuin huonosti. Ajattelin alati pientä purjetta, joka
Stiffin luona lepatti, piirissä pyörien. Nyt he olivat olleet
kolmekymmentä tuntia merellä. Ja koko ajan samaa piiriä. Kenties
he saattoivat purjehtia piirissä, joka oli läpimitaten kaksisataa
metriä, mutta siinä olikin kaikki. Ja tuskin puolen peninkulman päässä
rannasta. Ajatelkaahan! He näkevät Stiffin valot edessään, aivan
silmiensä edessä, päivällä he olivat selvästi nähneet merkinlennättimen
päässä olevan mustan lipun: se oli kuolema, joka siellä liehui, heidän
kuolemansa se oli. Kenties he näkivät taloja, joiden paksujen seinien
sisäpuolella saattoi turvassa istua kököttää ja syödä ja juoda — ja
he pyörivät piirissä, kuoleman edessä, kuoleman, joka piti heitä
leikkikaluinaan.

Yö oli täynnänsä sanoin kuvaamattomia ilmiöitä. Vesi roiskui katolleni
ja valui alas pitkin seinää. Sadepuuskat rätisivät. Humisi ja kumisi.
Kuului siltä kuin raivoisa jättiläisgorilla olisi istua kyyköttänyt
kallioilla ja rummuttanut vatsaansa nyrkeillään. Huudot halkoivat
ilmaa niinkuin ihmisiä olisi syöksynyt alas kallioilta, kirkuen
pudotessaan. Naurua, kirouksia. Kaikki saaren merimiehet, jotka olivat
hukkuneet, ne nyt huusivat ja heiluttivat nyrkkejään yli kallioiden. He
valittivat, sillä he eivät saaneet nähdä enää kotiaan. Kaikki laivat,
jotka olivat joutuneet haaksirikkoon, näyttäytyivät vielä kerran tänä
yönä. Ne rätisivät, murskautuivat, upposivat. Ja melun lävitse kuulin
meren kumean äänen. Meri kuohui syvyyksiään myöten. Ja siellä alhaalla
piehtaroi vanhoja karvaisia kellokkaita, mylvien.

Bum—baha—bum baha!

Mutta pauhinasta kuulin, selvästi ulvonnan, yhden ainoan äänen
pelottavan ulvonnan! Se riiteli Jumalan ja helvetin kanssa eikä voinut
koskaan tulla mihinkään tulokseen. Se oli Poupon, murhaaja, jota meri
ei tahtonut. Etkö kuule hänen ääntänsä? Toisinaan hän päästi huudon
ja syöksyi alas, mutta tuli aina takaisin, ulvoi, kirosi Jumalaa
ja maailmaa ja heitti kallioita Luojan kasvoja vastaan, kallioita,
kallioita! Kuuletko?

Se ahon osa, jossa rakennukseni sijaitsi, oli nimeltään "englantilainen
kirkkomaa". Kaksisataa vuotta sitten haaksirikkoutui täällä
neljäkymmentä purjealusta käsittävä englantilainen laivasto, ja ruumiit
peittivät rannan. Niin, nyt kuulivat nekin, että siellä ylhäällä
tapahtui jotakin, ja tulivat esille. Ne huusivat ja loilottivat, monia
satoja ääniä sorisi sekaisin, mutta minä luulin kuitenkin ymmärtäväni
jokaisen yksityisenkin. Rakennus oli niiden tiellä, niiden täytyi
jotakin hävittää, sillä ne olivat tulleet villeiksi. Ne heittäytyivät
selkä edellä sitä vastaan. Ne potkivat ovia ja nauroivat. Avaa, avaa,
_you damn' rascal!_ Minä kuulin kaikki selvästi, kuulinpa senkin, että
ne puhuivat englannin kieltä. Katolle! Niin, siellä ne nyt olivat
katollakin, melusivat, rikkoivat kattotiilit, ja lopuksi ne huusivat
minulle savupiipusta. Monta yhdellä kertaa: Ha! Ha! Ho! Ho! _Son of a
bitch_. Hooo!

Nousin istumaan, ja hiukset kohosivat pystyyn päässäni.

Mutta samassa kiiti kimeä kirkuna rakennuksen ylitse, kuului
laahaamista, ja korvani erottivat, miten ne poistuivat, miten viimeinen
niistä liukui katolta alas. Ne juoksivat huutaen ahon ylitse. Salaman
nopeudella, kaikki yhdessä, monta sataa. Kuulin, kuinka niiden melu
katosi yhä kauemmas etäisyyteen. Purje! Niin, Stiffin luona lepattava
pieni purje. Täällä oli niille työtä, täällä oli jotain tehtävää —

"Kenties he juuri nyt hukkuivat", ajattelin ääneen ja värisin.




XVIII.


Päivä tuli, ja hirmumyrsky kiiti pauhaten yli saaren kuten tuhannen
raivoisaa pikajunaa. Se ei enää ulvonut, ei enää huutanut, se surisi,
ontosti ja kumeasti. Ota lakki päästäsi, takki päältäsi, ripusta takki
ja lakki rakennukseni seinälle, ilman naulaa, kuten kiinniliimattuina
ne jäävät siihen riippumaan, niin kova tuuli kävi.

Pikku purje lepatti yhä entisessä piirissään.

Yö tuli, viisituhatta purskuvaa ihmissyöjää tanssi taloni ympärillä;
taas vaikeni päivä, ja myrsky surisi.

Pieni purje oli kadonnut.

Kalpenin sen kuullessani.

Mutta juuri kun kaikki olimme Chikelin krouvissa ja kiivastelimme:
_diaul!_ yksi leipä ja pullollinen viinaa, kaksi päivää nukkumatta
ja sellainen työ — niin ovi aukeni, ja kuka tuli sisään? Kolme
merenhaltiaa! Kolme aavetta, joiden kasvot olivat kalkinvalkoiset
ja huulet siniset, kolme ruumista, jotka päiväkausia olivat olleet
suolaisessa vedessä, silmät lasiset, ohuet hiukset tahmaisina ja
huulilla mielipuolinen kalmanhymy.

Kas niin, siinä ne nyt olivat!

Kaikki kävivät ihan äänettömiksi.

Mutta sitten alkoivat nuo kolme aavetta parjata mitä ilkeimmin.
Olisitte antaneet meidän kaikessa rauhassa, auttamatta, hukkua,
koiranpojat! Jumalan kiitos, he elivät.

He olivat ryhtyneet epätoivoiseen keinoon. Olivat lähteneet avoimelle
merelle, kuollakseen — tai purjehtiakseen saaren ympäri ja päästäkseen
jossakin pujahtamaan suojaan. Se oli onnistunut. Hoho, veliseni! Ja nyt
me suutelimme heitä kaikkia.

He ajoivat viinaa kurkkuihinsa ja huuhtelivat kaulaansa ryypyillä.
Yksi heistä pudotti kolme, neljä lasia, hän oli tykkänään menettänyt
käsistään tuntoaistin ja nauroi mielipuolen tavoin.

Silloin tuli vielä yksi aave sisään. Mutta se ei ollut, valkoinen,
vaan musta kuin neekeri, josta sieltä täältä oli väri lähtenyt, ja sen
silmät olivat punareunaiset. Se oli Yann. "Pikku kapteeni" puhui kuin
kumiseva tynnyri, ja hänellä oli kamala yskä.

"Minun täytyi lähteä maihin", yski hän, "minulla ei ole enää ollenkaan
konjakkia. Heh, emäntä! Nopeasti! Viime yö oli oikea helvetti.
Tahdotkos tulla mukaan laivalle? Heh?" Ah, Yann, miten pilkallisesti ja
ylpeästi sinä naurutkaan!

"Kuusi pulloa konjakkia, rouva Chikel!" vastasin minä. "Hiukan juustoa.
Onko sinulla leipää? Eteenpäin, Yann!"

Satamassa uivat särkyneen "_Notre Dame de l'Isle_"-laivan kappaleet.
Joka aallon mukana ne ajelehtivat edes ja takaisin. Ketjuihin
kiinnitetyltä. "Toimitsijalta" oli katkennut pari kylkiluuta, sen perä
oli karilla ja se hoippui kömpelösti.

Hyppäsimme veneeseen, Poupoul edellä. Se oli tyytyväisyydestä ihan
hengähtämätön heti kun se sai hypätä veneeseen. Airot upposivat veteen
ja vene ajautui pakenevan aallon mukana pois rannasta. Yann istui niska
kyyryssä peräsimessä ja seurasi vaanien aaltojen liikkeitä, aivan kuten
nyrkkeilijä vastustajansa puuhia. Hän huusi käskyjä matruuseille, ja
he katsoivat jännityksissään hänen suutansa, sillä täällä myrskyssä ei
voinut kuulla sanaakaan. Meidän oli soudettava viisisataa metriä, mutta
näytti siltä kuin emme koskaan pääsisi "Työmieheen". Monta kertaa oli
vene kirjaimellisesti pystysuorassa.

"Työmies" kiskoi molempia ankkuriketjujaan, nousi pystyyn ja potki
kuin hevonen. Sen kansi oli milloin vedenpinnan tasalla, milloin taas
kohosi yhden kerroksen korkeudelle ilmaan, ja "Työmies" näytti punaisen
vatsansa.

Ensin nousi Yann laivaan, sitten ojensin hänelle innosta vavahtelevan
Poupoulin, viimeksi menin minä.

"Työmies" oli täydessä vauhdissa. Kaikkien seitsemän solmuvälinsä
nopeudella se puski eteenpäin, eikä kuitenkaan päässyt päkähtämäänkään.
Kokonaisten talojen, kokonaisten katujen suuruisia vavahtelevia
vesijoukkioita syöksyi sitä vastaan. Aaltorivien välimatka oli hyvin
kaksisataa askelta. Pitkiä humisevia tasankoja lensi esiin, vesivuoret
kasvoivat niistä vavahdellen, "Työmies" nousi, kiipesi, hyppi, liukui
alas, ja seuraava humiseva tasanko lensi esiin.

Tuuli hajoitti pärskyt, niin että aallot näyttivät siltä, kuin niiden
päälle olisi ripoteltu pitkiä valkoisia villalangan pätkiä. Ne olivat
kuin lentävä mustanvihreä vuoristo, jonka rotkoissa ja halkeamissa lumi
suli. Ne kiitivät salamannopeasti höyrylaivan kylkiä pitkin, pyörivät
raivoten ja kiipesivät kumisten ja sihisten kannelle. "Työmiehestä"
valui vettä joka paikasta.

Hyökyaalto syöksyi vaakasuorasti "Työmiehen" ylitse, keulasta perään,
ja minä sain koko panoksen vasten kasvojani.

"Eteenpäin"! ärjyi Yann ja työnsi minut luukusta alas.

Pienessä, pahalta haisevassa kajuutassa oli mahdoton pysyä hetkeäkään
pystyssä. Se oli pimeä ja pyöri täyttä vauhtia kuin haikalan vatsa.
Ja tunnettuahan on, että hai näveröi itsensä kierreviivaisesti veden
lävitse. Tuulenpuoleinen ikkunaluukku oli pantu kiinni, ja me saimme
vähän valoa vain silloin, kun vastakkainen ikkuna oli vedenpinnan
yläpuolella.

Poupoul yskähti hiukan. No, Poupoul, et kai toki? Kaikkea vielä
johtuu mieleesikin, laivakoira! Ei, Poupoul oli vain huvikseen hiukan
yskähtänyt, se tunsi olevansa täällä alhaalla kuin kotonaan.

"Juo, nopeasti!" huusi Yann ja kaatoi konjakkia läkkikasariin. Heti
rupesimme juomaan hurjasti. Täällä alhaalla pyörivässä haikalanvatsassa
ei ollut valinnan varaa, joko — tahi. Siis kippis, hyvät naiset!

Vietin kaksi ihan unohtumatonta päivää ja yötä "Työmiehessä".

Kun alkoi nousuveden aika, niin Yann päästi vapaaksi perämiehensä ja
asettui hänen paikalleen. Meidän täytyi nousta kannelle. Heti kun
pistimme päämme ylös luukusta, pyyhkivät tuuli ja vesi riivinrautana
kasvojamme. Sitten me kiipesimme kahden hyökyaallon välillä kapeita
rautaportaita ylös komentosillalle, ja sinne me sidoimme itsemme kiinni.

Myrsky otti meidät vastaan raakamaisin riemuhuudoin, aivan kuin
olisimme olleet sitä piilossa. Vesipärskyt mäjähtelivät öljypukuihimme
ja kiinnisidottuihin myrskylakkeihimme, ja kokonaisia vesiröykkiöitä
syöksyi alas päällemme. Komentosillalla oleva vesi ulottui kehräluuhun
saakka, mutta kun olimme paljain jaloin, ei se tehnyt sen suurempaa
vahinkoa. Se huojui edestakaisin, kunnes se vesiputouksen tavoin
syöksyi alas rautaisia portaita. Toisinaan iskivät vesipommit
höyrylaivaan, ja mastot, savupiippu, kaikki peittyi vaahto- ja
sumupilveen.

Yann yski kamalasti ja kirosi herkeämättä. Hän oli loukannut
puhetorvessa suunsa verille ja oli raivoissaan. Jokaisen aallon hän
otti vastaan kirouksin, niinkuin se olisi ollut hänen henkilökohtainen
vihamiehensä. Aina kun tällainen lentävä vesivuori vyöryi esiin,
huusi hän puhetorveen: Takaisin! — ja kun olimme kiivenneet ylös
vuorta: Eteenpäin! — jotta tuhansien vesitonnien sysäykset olisivat
lievittyneet.

Ankkuriketjut tiukentuivat, narisivat, kalisivat, keula painui alas,
linkoutuakseen heti senjälkeen muutamien kerrosten korkeuteen.
Usein kallistui höyrylaiva niin, että komentosilta oli jyrkkä kuin
rakennuksen pääty.

Meri oli yöllä musta kuin piki, ja pyörivät vaahtoharjat loistivat
kuin lumi. Creach heilutti valokeilaansa ja valaisi kamalan ryppyisää
merta. Pärskyjen huurut hohtivat ja välkkyivät sen loisteessa. Sitten
näimme myöskin joka seitsemäs sekunti "Kameelin", joka laukkasi
kaukana lahdella. "Kameeli" oli kallio, korkea kuin viisikerroksinen
talo, mutta vesi vyöryi sen ylitse. Toisinaan kohosi vaahto kaikille
suunnille, aivan kuin "Kameeli" olisi juuri hypännyt mereen hyvin
korkealta.

Kello kolmen tienoissa yöllä sattui meille onnettomuus. Keulamaston
huippu katkesi ja lensi sievine lyhtyineen mereen. Yann päästi
kirouksen, joka oli pisimpiä ja kamalimpia, mitä ihmiskieli milloinkaan
on lausunut. Varmaankin hän olisi raivoissaan syöksynyt maston perään,
jos hän ei olisi ollut kiinnisidottu.

"Seikka on se", huusi Yann korvaani ja käänsi keulan erästä aaltoa
vastaan, joka tuli korkealle kohotetuin valkoisin käpälin vinosti
meitä kohti ja sivuutti kaikki muut aallot, "että ankkurit olivat
kyllä käyneet kiinni, mutta piru ties, kestävätkö ketjut vielä kauan.
Siinä tapauksessa hyvää yötä, viidessä minuutissa olemme ajautuneet
kallioihin. Pidä varasi! Viekööt kaikki helvetin löyhkäävät paholaiset
sinut, karvainen sikiö —! _En arrière_!" Suunnattoman suuri vetten
paljous löi yli kannen, ja höyrylaiva vajosi niin syvälle, että kesti
kokonaisen ijäisyyden, ennenkuin se taas voi ponnistautua ylös.

Silloin tällöin tein pienen käynnin konehuoneeseen. Kiipesin portaita
alas kannelle, odotin siksi kunnes saatoin saada kiinni lähimmästä
rautajohteesta, ilman että jouduin pyyhityksi pois kannelta, ja ryömin
eteenpäin pannuhuoneen suojassa. Siinä, missä tuuli löysi raon, puhalsi
niin vimmatusti, että tunsin, miten liha siirtyi pois luista ja
irtautui.

Haha, siellä ne olivat, mustina kuin murjaanit ne tekivät työtä siellä
alhaalla. Koputin kiinniruuvattuun luukkuun, ne katsoivat ylös,
irvistivät, ja koneenkäyttäjä avasi. Menin alas rautaisia tikapuita
myöten. Kuinka lämmin täällä oli!

"Teidän, lurjusten, on hyvä olla täällä!"

"Miksi et ole tuonut meille mitään juotavaa?"

Niin, kuinka saatoin uskaltaakaan tulla konjakitta näiden
nokipaholaisten luokse, joiden kurkut paloivat ilmitulessa?

"Tuon heti!"

Ryömin taas ulos luukusta, tein matkan kajuuttaan edestakaisin, ja
siellä minä taas olin. Lämmittäjä kaatoi kuumaa vettä kannuun ja
sekotti suuren kulhollisen konjakkijuomaa. Täällä alhaalla haisi
öljyltä ja puhdistusvilloilta. Viskimet kalisivat ja uuninsuu sylki
liekkejä. Täällä oli hehkuvia kivihiilenpalasia, joilla oli tarkotus
käydä paljaiden jalkojeni kimppuun. Myrsky tohisi etäisyydessä, täällä
oli hyvä olla, tunsin itseni turvalliseksi kuin hienossa salongissa,
kun ulkona sataa rakeita. Tuuli suhisi ja vinkui puhetorvesta, ja
yksitoikkoisena rätinänä tulivat Yannin komentosanat: _en route,
doucement, en arrière!_ Koneenkäyttäjän käsi oli vivussa, kone
jyskytti, ja kun potkuri oli koholla vedestä, niin laiva tutisi
ylhäältä alas asti.

"Hau—hau — hau, _en route_!" yski Yann.

"'Pikku kapteeni' on hiukan vilustunut!" Miehet rakastivat Yannia ja
luottivat häneen. Jos hän toisinaan hyökkäsikin heidän kimppuunsa
nyrkki pystyssä, niin hänellä oli hyvät puolensa, epäilemättä. Ja
sitten: hän oli taitava!

Pojat täällä alhaalla viettivät omaa elämäänsä; mitä _ylhäällä_
tapahtui, se ei heitä liikuttanut. No niin, tänäänhän oli kyllä työtä —
mutta se ei estänyt heitä haastelemasta kaikessa rauhassa tyhmyyksistä,
joita olivat tehneet Brestissä erään lihavan tarjoilijatytön kanssa —
hahaha!

Puhetorvi pärisi, ja höyrylaiva viskautui ylöspäin. Hyökyaalto
vapisutti sitä ja se vaipui takaisin. Mitä nyt tapahtuisi? Hetkisen
se oli liikkumatta, sitten se painui kyljelleen, niin että lattia oli
miltei luotisuorassa ja että täytyi käsin, jaloin tarrautua kiinni.
Emme sanoneet sanaakaan. Vipusimessa oleva koneenkäyttäjä näytti
vahankeltaiselta nokikerroksen alla.

"Jos 'pikku kapteeni' ei nyt pian anna jotain käskyä, niin hän on
suistunut mereen!" sanoi hän ja avasi kuunnellen suunsa ja silmänsä.

"_En route, nom de chien_!" Tätisi puhetorvi.




XIX.


Heti kun Yannin työvuoro oli lopussa, muuttui hän täydellisesti
yksityismieheksi ja oli olevinaan niinkuin koko höyrylaiva, tuo vanha
laatikko, ei koskisi häntä laisinkaan.

Söimme illallista. Yann leikkasi tavattomia koloja limppuun ja juustoon
ja työnsi suunsa täyteen molemmilla käsillään. Purressaan vielä
oikealla poskellaan hän jo joi vasemmalla pullosta. Hän ei hukannut
aikaa hetkeäkään, hän oli alati täydessä vauhdissa. "Syö ja juo!" huusi
hän silloin tällöin. Yann parka! Hän oli menettänyt äänensä tykkänään.
Puhdistaessaan vielä hampaitaan kielellään hän jo kiskoi korkkia uuden
pullon suulta.

Sitten hän otti laatikosta sikaarin, nojautui taaksepäin ja veti pari
syvää henkäystä.

"Haha!" nauroi hän.

"Kippis, kapteeni!"

"Haha!" Yann siristi silmiään hyväntuulisesti ja päästi
tyytyväisyydestä tuhnun. Sitten hän purskahti äänekkääseen, yskivään
nauruun ja valmistautui tupakoimaan. Mutta ei pidä luulla, että Yann
poltti sikaarin noin vain ilman muuta. Yann ei tehnyt mitään noin
vain. Lähelle toista päätä hän leikkasi uurroksen sikaariin, ja siitä
kohden hän sen sytytti. "Katsohan tänne! Kylläpä silmäsi menevät selko
selälleen Tästä tulee — hahaha! — munkki tästä tulee!"

Muutaman vedon perästä hehkui uurros, ja se oli, taivas paratkoon,
munkki kaavussaan, kasvot tulipunaiset, ja nyt se sai sen lisäksi vielä
harmaat hiukset!

Yann katseli munkkia ihastuneesti. "Hahaha! Näetkö sitä? Munkki,
fransiskaani, benediktiini, kapusiini!"

Hän nauroi riemuissaan.

Seuraavaan vahtivuoroon oli hyvästi neljä tuntia ja niinpä juttelimme
hiukkasen. Me olimme syöneet ja juoneet niin paljon kuin tarvitsimme,
ja nyt joimme huviksemme. Me joimme silkkaa konjakkia laakeasta
läkkiastiasta ja kiipesimme käsi kädessä yhä ylemmille asteille,
korkeammille porraspuille. "Työmies" tarpoi, tutisi ja natisi kaikissa
liitteissään, niinkuin olisi se tahtonut repeytyä kahtia. Hyökyaallot
iskivät laivankanteen päämme päällä, ja pieni öljylamppumme heilui
kitisten ja savusi. Yannin kasvot olivat aivan mustat, ja hänen
mustista kasvoistaan kiilsivät kirkkaina, melkeinpä valkoisina hänen
vedensiniset silmänsä. Palava munkki haisi niinkuin sen hiuksissa ja
ruumiissa olisi ollut sarvenpalasia.

Keskustelu alkoi. Emme voineet koskaan jutella viittäkään minuuttia
joutumatta tukkanuottasille. Lepäsimme niin mukavasti kojuissa,
tupakoimme, mutta kuinka olikaan, hyppäsimme pystyyn ja karjuimme
toisillemme.

Niinpä esimerkiksi oli Yannin toinen koneenkäyttäjä keuhkotautinen,
ja Yann oli antanut hänelle sen neuvon, että hänen on hengitettävä
sisäänsä kuumaa uuninhehkua, tappaakseen basillit.

Sitä pidin vääränä! Suorastaan takaperoisena!

"Nykyaikainen tautioppi pitää suurta kuumuutta myrkkynä, niin juuri,
myrkkynä — Yann!"

Yann vastasi purevalla pilkkanaurulla.

"Ja sairaita lähetetään Egyptiin — haha!"

"Ilman kuivuuden takia!"

"Eh bien, mon cher monsieur le docteur — eikö ilma uunin edessä ole
kuivaa?"

"Sinä olet kahdenkymmenentuhannen tonnin nauta, Yann!"

"Haha! Kylmän ilman pitäisi siis parantaa? Katsos vaan!"

"Niin, siinä on vähemmän basilleja."

"_Bien!_ Miksi ei sairaita lähetetä pohjoisnavalle? Oletko ehkä
kuullut, _mon très cher ami_, että keuhkotautinen lähetetään
pohjoisnavalle? Niin! Muutoin, veliseni, eräs nizzalainen
erikoistuntija" —

"Vaiti! Vaiti!" ärjyin minä.

"Minä puhun niin kauan kuin tahdon!" kirkui Yann.

Ei, oli mahdoton vetää vertoja Yannille ja hänen viidellekolmatta
veljelleen sekä viidellekymmenelle serkulleen, jotka olivat hajallaan
ympäri koko maanpiirin. Puhuipa sitten koneista, tähtitieteestä,
tulitikkuteollisuudesta, yhtä kaikki, aina oli Yannilla joku
ammattimiesveli, joka oli ilmoittanut hänelle tuoreimmat tutkimuksen
tulokset asiasta. Yann, Yann, ei sinun kanssasi voi kiistellä. Mutta
Yann tempasi aina voittolipun itselleen ja heilutti sitä riemuiten.

Sitten hän kiipesi seuraavalle porraspuulle, ja siinä alkoivat
tilakysymykset sekä taidonnäytteet. Yann heitti tusinan tulitikkuja
pöydälle. "Järjestä ne nyt niin, että —"

"Mene helvettiin, Yann!"

Mutta Yann järjesti tulitikut niinkuin kuului asiaan ja nauroi. Hänhän
tahtoi vain todistaa minulle, etten minä mitään tietänyt, en mitään,
enkä mitään osannut, en kerrassaan mitään. "Vuolenko sinulle viuhkan
yhdestä puupalasesta?"

"Älä vuole!" Mutta olin kuitenkin utelias näkemään, miten hän sen
tekisi.

"Saatpa nähdä. Sellaisia tehdään purjelaivoissa."

Yann nousi seisomaan ja katsoi nopeasti ympärilleen. Hän löi irti
listan karttakaapista ja alkoi heti tehdä työtä. Yksi, kaksi, lastut
lentelivät. Hän istui kojussa polvet koukussa ja käsitteli varmasti
veistä, vaikka heittelehtikin lakkaamatta ylös ja alas. Toisinaan hän
ponnisti polvellaan pöytää vastaan, jottei hän joutuisi viskatuksi
toiselle puolelle. Ensin hän veisti sauvan, johon hän teki moniin
paikkoihin uria — niistä tuli kädensijan ja viuhkan kaistojen
koristuksia — sitten hän halkoi sen ohuiksi suikaleiksi ylhäältä
kädensijaan saakka, ja nämä suikaleet hän varovasti käänsi ulospäin.
Noin! Viisi minuuttia ja valmis! Haha! Hän leyhytteli sillä itseään,
kiemaillen.

"Ensi kerralla veistän sinulle konjakkipullon sisään kolmimastoisen
laivan."

"Herra varjelkoon!"

"Täysissä varustuksissa, ystäväiseni!"

Sitten Yann esitti minulle erään lempitempuistaan. Hän otti veitsen,
tylsän, likaisen kojeen, jolla hän teurasti kaloja ja rottia, pani sen
peukaloaan vastaan ja leikkasi. Veri kumpusi esiin. Yann pisti peukalon
suuhunsa, hieroi sitä — mitään ei ollut enää nähtävissä. Hoho! Menin
lähemmäksi. Petkuttaja sinä olet, Yann! Eihän siellä voinut hyvin
nähdä, savu oli liian tiheää. Yann teki riemuiten tempun uudestaan ja
näytti minulle tarkoin kaikki sen eri asteet. Nyt hän kaivoi puukolla
peukalon kynnen ympärille kolon, joka hitaasti täyttyi mustalla
verellä. Hän nuoli, puristi — poissa!

"Pirunmoinen mies sinä olet!"

Mutta Yann nauroi minulle paljonmerkitsevästi: ja mitä, sinä osaat? Et
mitään.

Niin, todellakin, minä en osannut mitään. Osasin katkaista käärelangan
olkavarteni lihaksella, osasin viheltää kaksiäänisesti, sylkeä
amerikalaiseen tapaan, soittaa huilulla kaksi ikivanhaa laulua ja yhden
lurituksen — pelkästään vähäarvoisia temppuja.

Sitten Yann otti tavattoman suuren ryypyn ja heittäytyi pitkälleen
kojuun, sikaari suussa. "Ei ole nyt moittimisen syytä, kun on päässyt
joksikin!" alkoi hän tyytyväisenä ja katsoi savupilveen.

"On tässä tullut kapteeniksi, saa satakaksikymmentä frangia kuussa,
voi polttaa sikaariaan, ja onpa tässä koju missä maata! Mitäpä vielä
toivoisit? Pahin on takanapäin. Ah, kamalin, tiedätkös, heh, mitä
kamalin on? Pane minua varten satatuhatta frangia pöydälle — ei, ei
ikinä enää! Kaksi kertaa minä olen ollut mukana. Se oli koirain elämää,
sikojen elämää!"

"Mitä hullutuksia sinä nyt puhut?"

"Pöllöpää, etkö muka kuule? Minä puhun St. Pierrestä, piru vieköön!
Viisikymmentätuhatta turskaa, kahdeksankymmentätuhatta yhdellä
pyyntikaudella. Heh, rakkaani! Laiva on ylhäältä alas asti täynnä
suolaa, ja työ alkaa. Kaloja, kaloja, ei mitään muuta kuin kaloja! Sinä
nukut, olet kuolemanväsynyt, _pique! pique!_ ylös! Kalat ovat siinä!
Hyppää housuihisi!"

Tässä Yann oli hyppäävinään housuihinsa ja hierovinaan unta silmistään.

"Ulos pakkaseen, brrr! Sinä vaaput sinne tänne ja lasket koukut ja koet
ne ja nukut samalla."

Yann laski koukut, koki ne, ja nukkui samalla.

"Äkkiä — tsh! — valaskala tulee ja ajaa pois kalat. Asetut korvallesi.
_Pique, pique!_ Oh, mene helvettiin! Siinä sinä seisot päivät ja yöt,
sumussa, myrskyssä, lumituiskussa, ja kalastat. Tai sinä leikkelet
päitä poikki, tuhannen päätä yhdessä päivässä, kaksi tuhatta. Pöydässä
on pitkä naula, siihen sinä pistät kalan ja leikkaat siltä yks-kaks
pään poikki. Repäiset maksan pois, tynnyriin, suolet sinä heität
mereen. Laivan vasemmalla ja oikealla puolella kääntelehtii haikala,
haukkailee ja syö kaikki, sillä haikala ei ole mitään muuta kuin sika.
Oh, mikä kamala löyhkä! Maksa haisee, kalat löyhkäävät, koko laiva
löyhkää ylhäältä alas kuin mädänneeltä kalalta. Kippis, veliseni!
Sinua inhottaa, ja mieluimmin sinä hyppäisit mereen. Olen nähnyt
aikamiehiäkin, jotka ovat itkeneet kaikkea tuota kurjuutta.

"— Hehe! Mutta lystikästä se sittenkin on! Siellä on merkillisiä
asioita. Esimerkiksi aurinkokala! Se on miehen pituinen ja ohut kuin
lautanen. Sillä on kasvot ja nenä kuin pienellä, kokoon kuivuneella
juutalaisella, juutalaispiirteet. Se heiluttaa sivujaan näin, näetkös,
tällä tavoin se ui. Sen juutalaisnenän edellä ui pieni kala, se on
sen luotsi. Sillä aurinkokala on tavattoman tyhmä ja melkein sokea.
Sinä naurat itsesi puolikuoliaaksi sille. Niinkuin paksu pankkiiri,
jonka sääret ovat heikot, näytättää se oppaallaan itselleen kaikki
nähtävyydet, ja sitten, kun se on syönyt kylliksi, tekee se itsensä
painavaksi ja putoaa meren pohjaan. Siellä se makaa hiekassa, litteänä
kuin sanomalehti, ja nukkuu ja sulattaa ruokaansa.

"— Sitten on siellä miekkakaloja, jotka eivät millään muotoa voi sietää
valaskalaa. Heti kun tuollainen höyryruisku tulee täyttä vauhtia,
linkoutuu miekkakalani ilmaan, monen metrin korkeuteen, ja kaivaa
miekkansa valaan mahaan. Alas valas!

"— Niin, lempo soikoon, hauskan maailman on meidän Herramme luonut.
Hohoho, kuinka hän on saattanutkaan keksiä niin paljon hupsutuksia!
Sitten voit pitää hauskaa myöskin hain kanssa. Lasket köyden mereen,
vips, se leikkaa sen poikki kuin sikaarin. Olemme myöskin silloin
tällöin pyydystäneet hain, lystin vuoksi, Herra Jumala, kuinka ne
haisevat! Ja varo itseäsi menemästä vielä tuntikausiin liian lähelle
sitä! Se sika on täynnä sähköä ja antaa sinulle sellaisen "iskun, että
menetät kuulosi ja näkösi.

"— Heh! Avaa uusi pullo, meidän täytyy juoda! Meri on halpamielinen
tänään! — Syödäksesi et sinä siellä matalikoilla saa mitään. Sinulle
voi tulla pahat olot. Pari perunaa ja vihreitä papuja, sunnuntaina
palanen ihraa, mitättömän pieni palanen, ja lasi viiniä. Ihra
lunastetaan niinkuin pantit panttileikissä. Kuka saa tämän palan?
Muutoin syntyisi riitaa, sillä kaikki ovat nälästä hurjia kuin sudet.
Ja kyllä siellä vihataankin, parin kuukauden päästä siellä vihaa parasta
ystäväänsä. Pois tieltä, senkin irvinaama! Oh, millaista elämää! Koko
pyyntikauden aikana ei yksikään mies pese itseään enää, miksipä hän
sen tekisi? Tuleeko nättejä tyttöjä laivalle? Mutta ennen kotimatkaa
mennään St. Pierreen ostoksille. Kaikki lähtevät maihin ja kaikki
pesevät itsensä. Pelkästään uusia kasvoja. Uusi miehistö, heh? _Bon
jour, messieurs!_

"— Mutta on monta, jotka eivät matkusta kotiin, ystäväni. Ei kannata
tulla ruumiina kotiin. Et saa unhottaa myrskyjä — etkä jäävuoria.
Äkkiä ne sukeltautuvat esiin edessäsi, ja ne musertavat sinut, ne
eivät huomaakaan sinua. Ja suuret pikahöyrylaivat sumussa! Silloin
on käytettävä sumusireeniä — tuu — tuu! — päiväkaudet. Niiden tulo
kuuluu jo peninkulmain päästä. Ne mölyävät kuin nälkäiset karhut. Se
tulee yhä lähemmäksi, lähemmäksi. Makaat kojussasi, heräät, kuuntelet,
ja hiuksesi nousevat pystyyn. Kaikki hyökkäävät kannelle: isäntä,
höyrylaiva ajaa päällemme! Mitäs teet? Jospa se ei kuulekaan sinua? Ei
tuule, mihin mennä? Ja mistä se tulee? Heh, nyt se on aivan lähellä,
vähemmän kuin kahdensadan askeleen päässä. Nyt et enää kuule sen tuloa,
vaan näet, jos se on välttämätöntä. Seisot ja odotat ja hampaasi lyövät
pelosta loukkua."

Totisesti, Yannin hiukset nousivat pystyyn pelkästä muistelemisesta!

"Silloin — se huutaa kauempana — se on ohitse! Olet vielä kerran
päässyt siitä ehein nahoin. Joka vuosi tulee puoli tusinaa veneitä
poikkileikatuiksi, pieni räsähdys vain, ja se on poissa."

"Eikö se tule takaisin, Yann?"

Yann nauroi.

"Asiaa sietää ajatella. Se tarvitsee neljännestunnin ehtiäkseen
takaisin. Ja missä sinä olet silloin? Se löytää kenties kokonaisen
saaren suolatuita turskia, siinä kaikki. — Mutta sanokaammepa, että
sinä tulet takaisin. Laivanvarustaja antaa sinulle palkkasi, kuusisataa
tai kahdeksansataa frangia, ja sen lisäksi hän antaa sinulle lahjaksi
kaksi turskaa. Ensin juot silloin itsesi juovuksiin ja nukut sitten
jonkun aidan takana, rahat nyrkkiinpuristetussa kädessäsi. Siinä on
turvallisinta. Rahat annat äidillesi. Saat häneltä kymmenen frangia,
jotta voit viettää hauskan päivän, hän pynttää sinut hienoksi ja sinä
kävelet kylässä pieni ruokokeppi kädessä ja annat ihmisten ihmetellen
katsoa itseäsi. Niin, tässä minä taas olen!

"— Jos sinulla ei ole äitiä, niin menet heti tyttöjen luokse. Olet
siellä kuin kotonasi, syöt, juot, pidät hauskoja hetkiä koko talon
kanssa, omistajattaresta aina palvelustyttöön saakka, he ottavat
sinulta kaikki mitä sinulla on ja heittävät sinut ulos. Siinä sinä taas
olet.

"— Menet ja otat pestin, ja paria päivää myöhemmin sinä olet taas tullut
vihreiden papujen ja perunain ääreen. Hehe! Mutta lystiä se oli. Ja
kaikki muutkin kertovat sinulle, kuinka lystiä se oli. He laulavat ja
sinä laulat mukana ja olet turvassa. Olet taas merellä, jonne kuulut."

Äkkiä Yann rupesi kuorsaamaan. Hän saattoi nukkua ja herätä milloin
tahansa, ja hänelle oli myöskin yhdentekevää, missä asennossa hän
nukkui, istuiko kivellä vai makasiko maassa, kasvot käsissään.

Istuin kojussa polvet koukussa ja tupakoin. Toisinaan minua hiukan
huimasi, se ei ollut enää hauskaa. Höyrylaiva keinui hirveästi. Kun
ankkuriketjut pingoittuivat, niin sitä vavisuttivat kamalat tempaisut,
pannen kaiken ähkymään ja natisemaan. Se vapisi koneen kolkutuksesta,
ja kun potkuri pyöri ilmassa, niin sen sivut tutisivat.

Ylhäällä päämme päällä vinkui myrsky touveissa, hyökyaallot
mäjähtelivät, ja sitten pisaroi ja porisi vettä luukusta. Aivan korvani
juuressa iskivät vesijoukkiot laivan seinämään kuin juntta. Kaksi
sormenleveyttä, ja siellä oli meri. Näin ikkunasta, kuinka se hyökkäsi
"Työmiehen" kimppuun hiotuin kirvein ja teräväkärkisin, kirkkain
miekoin. Lasi oli pikimusta, me olimme veden alla; suuria, mulkoilevia
silmiä katsoi lasista, valkoiset, pitaaliset kasvot tuijottivat sisään,
näin majakan valon ja vaahtoharjat, olimme vedenpinnan yläpuolella.

Poupoul nuoli kättäni ja heilutti häntäänsä. Sen oli hauska. Se luuli,
että olimme kaukana merellä ja että se huomenna saisi kulkea kannella
ja haukuskella lentokaloja. Haastelin hiukkasen sen kanssa.

Silloin Yann heräsi.

"Haha, ja nyt olet täällä, olet kapteeni", jatkoi hän juttuaan. "Ja
taskussasi on kolmenkymmenen frangin hopeakello. — Oletko juonut
kaikki? Eteenpäin!"

Häneltä oli kulunut hukkaan kymmenen minuuttia, ja ne oli
saatava takaisin. Muutoin, hän oli oikeassa: täytyi juoda. Jos
silmänräpäykseksikin lakkasi, niin tuli kauhean merikipeäksi.

Yann nouti nyt eräästä pienestä laatikosta kuuluisaa sitruunamehuaan,
jota hän tiputti konjakkiin. Sitä sekoitusta hän sanoi punssiksi. Tämän
punssin vaikutus oli vastustamaton, ja juuri se oli Yannin tarkoitus.
Yksi pisara tätä nestettä riittikin muuttamaan litran vettä väkeväksi
sitruunajuomaksi. Neste oli peräisin jostakin haaksirikosta ja oli
luullakseni aiottu hajuvesien tai saippuan valmistukseen.

Syöksyimme jälleen sanaharkkaan, kävimme kovaäänisiksi, kiivastuimme,
ja käsittelimme nyt ylimalkaan vain sellaisia asioita, joista emme
kumpikaan ymmärtäneet kerrassaan mitään. Mutta emmeköhän hiukan
pettäneet itseämme, Yann? Emmeköhän puhuneet niin hengähtämättä
salataksemme tuskaa, joka kalvoi syvällä sydämissämme? Eiköhän
mielessämme ollut, kun juttelimme ja olimme olevinamme huolettomat,
alati tämä yksi ajatus: jos nyt ketjut katkeavat —?

Sitten me rupesimme kamalasti valehtelemaan. Siinäkin Yann oli
voittamaton. Hän otti heti hyvän vauhdin. Nyt hän oli tullut
sille puolapuulle, jolla hän käytti valituita, taitehikkaita ja
mutkikkaita sanontoja: on aivan asianhaarojen mukaista, sillä ei
ole syvempää merkitystä, _primo, secundo_. Hän kertoi hirveän jutun
"Pacifique"-laivasta, kolmimastosta, joka ajelehti ilman peräsintä,
ilman mastoja, ilman purjeita ja ilman tuulta. Ja ilman ruokaa.
He olivat heittäneet arpaa ja syöneet ensiksi perämiehen, sitten
kyökkipojan, sitten —

Siinä istui Yann kyyneleet silmissä, minun nauraessani kuollakseni.
Kun heti johtui mieleeni jättiläisvalhe, jolla olisin voinut hänet
nolata, niin Yann kertoi uuden jutun kiinalaisista merirosvoista,
joita he olivat tehneet päätä lyhyemmiksi Molukkein lähellä. Letti
pystyyn, vips! mereen, letti pystyyn, vips! — Yann istui ja katkoi
päitä. Hahaha! Yann, miten syvälle oletkaan vajonnut; hiljakkoin
oli mestaajana setäsi, korvettikapteeni, ja tänään mestaat jo itse,
omakätisesti! Itse höyrylaivakin nauroi, se hyppeli mielihyvästä ylös
ja alas, ja tuulikin ulvoi naurusta — haha!

"Ha", sanoin minä, "kun kerran kiinalaisista puhut, niin matkustin
kerran Japanin merellä, ja meillä oli kaksi kiinalaispoikaa, Hannes ja
Lehmann, ne vasta poikia olivat! Jouduimme pyörremyrskyyn, ja ne pojat
ne vain kulkivat kannella ja tarjoilivat ruokaa. Eivät pudottaneet
maahan tippaakaan. Kannella!"

"Valehtelija!" huusi Yann.

Minä nauroin. Totta se vain oli!

"Hehehe!" nauroi Yann raivoissaan. Hän oli voitettu, olin kertonut
hänelle jotakin _uskomatonta_.

"Hahaha!" nauruin minä, suunniltani mielihyvästä.

Äkkiä Yann kohosi seuraavalle puolapuulle, ja siinä hänen oli tapana
esittää surullisia kokemuksiaan. Hän kertoi minulle taas kertomuksen
"Charlottesta", joka oli tuottanut hänelle neljän kuukauden vankeuden.
"Maailman kaikki vääryys oli liittynyt yhteen häntä vastaan,
kukistaakseen hänet!"

"Charlotte" oli höyrylaiva, joka oli joutunut karille Creachin luona.
Yann lähti "Työmiehellä" katsomaan "Charlottea", jonka miehistö
oli siitä poistunut. Kun hänen matruusinsa näkivät tämän kauniin
laivan, niin he hullautuivat. He löivät kaikki palasiksi ja ryöstivät
höyrylaivan ylhäältä alas asti. Yksinpä messinkihelat ja -päällykset
he irroittivat. Yann pani vastaan, kirosi, turhaan! Yannilla oli hyvä
sydän, liian hyvä. Se ei sallinut hänen tehdä ilmoitusta asiasta. Mutta
kun hän kuusi kuukautta myöhemmin lähetti maihin erään uppiniskaisen
matruusin, niin tämä roisto syytti häntä siitä, että hän, Yann,
oli varastanut kaikki laivan tarvekalut sekä hopeisen, kulta-,
koristuksisen teekannun. Matruusikoirat vannoivat niin monta väärää
valaa kuin tarvittiin Yannin niskan taittamiseksi. Ero virasta ja neljä
kuukautta vankeutta!

Ha! Yann nauroi pilkallisti. "Minä! Varas? Minä??" Hän repi tukkaansa
ja puhkesi itkuun. "Varas! Minä varas? Äiti-parkani —!" (Hänen äitinsä
heräsi taas äkkiä henkiin.)

Tällöin pistin pääni esiin raakunkuorestani — minusta oli näet jonkun
aikaa tuntunut siltä kuin olisin suhisten lentänyt eteenpäin suipossa
taika-raakunkuoressa — ja sanoin: "Sinähän olet aivan juovuksissa,
Yann!"

Yann, jolla oli uskollisimmat siniset silmät, Yann, jolla oli
lapsensydän — varas! Oi, kuinka naurettavaa, kuinka järjetöntä! Täysi
höyry! Lensin suhisten alas.

Mutta Yann oli liikutettu sydänjuuriin saakka. "Tämä väite on
katalaa panettelua, joka ei sovellu hienolle miehelle!" sanoi hän
kosteankiiltävin silmin puhtaimmalla ranskan kielellä, jollaista saa
kuulla vain Sorbonnessa.

Yann kyllä söi eläviä katkorappoja ja hämähäkkejä, mutta neljän
kuukauden vankeus ei häntä suuresti viekotellut. Hän juoksi Pontiuksen
luota Pilatuksen luo, jopa ministerikin suvaitsi ottaa hänet
puheilleen. Tämä katsoi Yannin loistaviin lapsensilmiin — ja Yannin
tuomio lievennettiin sakkorangaistukseksi. Ei, Yann ei ollut varas!

Hän nautti siitä, että hänet oli syyttömänä vapautettu, ylisti
ministerin oikeamielisyyttä ja vannoi kestävänsä. Oh, Jumala, miten
hän aikoi kostaa! Kuulin tuskin mitä hän sanoi, sillä minä lensin
taika- raakunkuoressani yli mannerten ja merien — ah, tuossa oli juuri
allani Kioto, jossa paraikaa vietettiin virranjuhlaa, paperilyhtyjen
vilinää, tanssijattarien nau'untaa — eteenpäin —

Äkkiä kuulin, että Yann puhui Rosseherrestä. Siinä hän istui ja
unelmoi. Ah, kuinka soma Rosseherre sentään oli, kun hänen valkean
myssynsä nauhat liehuivat! Kun hän nauroi ja hänen valkoiset hampaansa
välkkyivät! Pieni villikissa hän oli!

"Olen tehnyt työtä ja raatanut, käteni ovat kovat kuin puu, sormeni
ovat koukistuneet. Nyt tahdon päästä lepoon, saada kodin, lapsukaisia
— oh! Sievän pikku talon! Voi sitä, joka koskee minun Rosseherreeni,
kuuletko?"

Kyllä, minä kuulin. _C'est la guerre_, ajattelin, Yann. Tänään ryöstän
minä sinulta rakastettusi, huomenna sinä minulta. Naiset tahtovat tulla
aina ryöstetyiksi, mitkään sopimukset eivät voi sitä estää, kuuletko,
Yann?

"Sinä olet lahjoittanut Rosseherrelle sormuksia ja huivin. Miksi sinä
niin olet tehnyt? Heh, sano minulle totuus, onko hän ollut luonasi?"

"Hahaha. Yann, Yann! Miten ikävystyttävä sinä olet!" sanoin ja
nyökäytin päätäni, sillä minä kuljin juuri suurella valtamerellä erään
höyrylaivan ohitse — erään _Toyo Kisen Kaishan_, seitsemäntuhatta
tonnia kantavan kapean valkoisen höyrylaivan, jonka lipussa oli
päivänvarjo — kiinalaiset tarjoilivat teetä kannella ja naiset
liekuttivat minulle nenäliinojaan.

Yann nousi. "Sinä olet ystäväni", sanoi hän, "minä annan henkeni
edestäsi — mutta jos huomaan — kuuletko?" Hän puri yhteen hampaitaan.

"Hahaha, Yann, häpeä, että olet niin juovuksissa! Ho, minkä näköinen
olet — pääsi on kuin ilmapallo — niin suuri — oh, Yann, hahaha!"

Tällä hetkellä "Työmies" nousi pystyyn ja ankkuriketjut rämisivät.
Laiva puistelehti kuin kala koukussa, sitten se keinui tehden laajan
kaarteen.

Yann oli tarrautunut kiinni pöytään "Tässä me riitelemme naisesta, ja
sillä välin —!" kuiskasi hän pelästyneenä. Hän kuunteli. "Ketjut ovat
katkenneet! Laiva ajelehtii irrallaan!!" huusi hän ja syöksyi portaita
ylös.

Mutta minä lentää humisin par'aikaa Honolulun kohdalla, Halevauvaun
kraatterin, ikuisen tulen asunnon ylitse — musta-ihoiset ajelehtivat
laudoilla hyrskyissä ja huusivat: jiiii!

Ei, laiva ei ollut irrallaan, se heilui, vain yksi ketju oli katkennut.

Vetäydyin takaisin raakunkuoreeni ja nukahdin.

Erotessamme emme olleet parhaimmassa yhteisymmärryksessä, Yann ja minä.
Jean Louis oli ilmaissut hänelle purjejutun, eikä Yann juovuspäissään
voinut olla lyömättä eteeni tätä valttia.

"Jean Louis on vanha hullu", sanoin minä, "Herra ties mitä hänen
madonsyömässä kallossaan tapahtuu."

Mutta siitä huolimatta emme eronneet ystävinä, Yann puhui jo siitäkin,
että hän heitättää minut mereen. Yann, _mon cher ami_, mieleltään
lapsi! Hän oli hullu paljosta juomisesta ja hänen silmänsä vetistivät
ja katsoivat hiukan kieroon. No niin, pidin parempana lähteä
vapaaehtoisesti.

Yann seisoi kannella ja kohosi kokonaisia kerroksia ylöspäin ja toisti
lakkaamatta, pilkallisesti hymyillen: "_Au revoir et merci, merci_!"

Nauroin vielä viikkojen päästäkin, kun muistelin, miten hän lensi ylös
ja taas alas ja pilkallisesti sanoi: _Au revoir et merci, merci!_




XX.


Kun tulin maihin, näin ilman olevan täynnä pieniä valkoisia paholaisia,
joilla oli aukilevitetyt yökönsiivet, ja maakin oli niiden peitossa,
mutta siinä ne olivat harmaita. Kokonaisissa joukoissa ne lensivät
sinne tänne silmieni edessä.

"Hoho!" sanoin minä. "Poupoul, tämä on kaunista, tiedätkös, mikä nimi
tällaisella on? Se on juoppohulluus, Delirium tremens, poikaseni!"

Jumalan kiitos, Myrskylä oli vielä kohdallaan! Yhä istui raivokas
gorilla paikallaan kallioiden seassa ja takoi nyrkillään vatsaansa.

Olin uupunut ja nukuin silmänräpäyksessä. Monen tunnin kuluttua heräsin
jälleen. Jotakin oli tapahtunut! Yökköpaholaiset olivat poissa.
Kuuntelin. Tuuli itki liedessä, gorillan rummutus oli lakannut. Myrsky
heikkeni. Astuin oven ulkopuolelle. Meri vaahtosi ja raivosi, ja
ainaisesti hämärän päivän kajo satoi harmaan tuhan kaltaisena tähän
synkkään sekasortoon. Väritön laiva kulki kaukana merellä hirveässä
aallokossa, suuri P. & O.-höyry, tuskin näkyvissä.

Tämä hämärä täytti mielen kamalan turvattomuuden tunteella, enkä minä
uskaltanut ajatella enkä tuntea. Minä nukuin. Sitten herätti tuttu
koputus minut.

Oli pimeä yö. Creachin valokimput leijuivat sumuisessa ilmassa
värisevinä aaltoina, kuten hienoimmat naisten hiukset. Pohjoisessa
näkyi helakanpunainen tulipalon kajastus: ne olivat Stiffin valot.
Kohisevan meren yläpuolella vyöryi savua.

Mutta Rosseherre ei tullut sisään pärpättäen ja ylimielisin, laulavin
huudahduksin, hän oli arka ja pelokas ja puhui hiljaa ja hiukan
käheästi.

"Näin sinun tänään tulevan maihin", sanoi hän ja painoi käteeni pienen
paketin. "On niin pimeätä sinun luonasi."

"Hyvää iltaa, Rosseherre, mitä Jean Louis tekee?"

"Jean Louis nukkuu."

Sytytin tulen, ja nyt saatoin nähdä ainakin Rosseherren
valkoisen myssyn ja hänen vaaleat hiuksensa. Hän istui vuoteella
kokoonkyyristyneenä.

"Mitä tässä paperissa on, Rosseherre?"

"Avaahan!"

Siinä oli hiukan hunajaa.

"Meren pohjalla olevat laivat hajoavat", sanoi Rosseherre. "Jean
Louis on löytänyt suuren rasian. Viikunoita myös, mutta ne olivat
pilaantuneita."

Rosseherren sanat tukehtuivat kuitenkin hiljaiseen nyyhkytykseen. Ja
äkkiä hän itki ääneen ja sydäntävihlovasti, niinkuin itkee suruissaan
oleva talonpoikaistyttö.

"Rosseherre?"

Rosseherre pudisti päätään ja kyyneleet virtasivat hänen käsilleen ja
sormien lomitse.

"En tiedä", sanoi hän, "mutta minä olen niin tuskainen. Kun myrskyää,
niin sydämeni pakahtuu. Minun täytyy ajatella isääni ja sitä päivää,
jolloin Diaul tuli huohottaen kotiin. Diaul oli isän koira, verikoira,
vasikan kokoinen ja aika hurja. Kukaan muu kuin isä ei uskaltanut
sitä koskea. Isä kuljetti postia rannikolta tänne. Hänellä oli soma
vene, olihan hän luotsi. Neljännesvuodessa oli jo kaksi postivenettä
joutunut haaksirikkoon, ja silloin isä otti postin kuljettaakseen.
Kerran lainehti meri ankarasti, tuuli kävi, mutta ei silti ollut
myrsky. Silloin tuli Diaul huohottaen. Katsokaa, sanoin minä, isä on
palannut, tuossa on jo Diaul. Siitä vuoti vettä, mutta isä heitti sen
usein veteen, se ei herättänyt huomiotamme. Diaul, etkö anna meille
rauhaa? Se oli kuin hupsu, hyppäsi ylös minua vastaan ja haukkui. Se
ei ollut ensinkään vihanenkaan, minä löin sitä kuonoon, ja sen se
piti hyvänään. Mutta samassa minä aloin huutaa, ja kuitenkin minä yhä
nauroin. Minä ymmärsin Diaulin! Minä ymmärsin myöskin äkkiä, miksi
sydämeni neljännestuntia aikaisemmin oli pysähtynyt. Sillä se oli
pysähtynyt eikä ollut enää lyönyt! Juoksin Diaulin perässä, kaikki me
juoksimme Diaulin perässä, toinen toisemme jälkeen, saaren poikki.
Ja minä olin kaikkein ensimäinen. Siellä olivat isän kauniin veneen
pirstaleet kallioiden ja ruumiiden joukossa. Kahdeksan miestä oli
hukkunut tyrskyihin, isäkin. Häntä ei löydetty. Vain Diaul kykeni
pelastautumaan."

Hän itki; silmäluomet ja huulet kiinnipuristettuina. Panin poskeni
hänen poskeaan vastaan ja keinutin häntä hiljaa edestakaisin kuin
lasta. Kasvoni kostuivat hänen kyyneleistään.

"Diaul, Diaul-parkani!" vaikeroi Rosseherre. "Me pidimme siitä niin
paljon. Siellä se nyt harhaili ja villiytyi ja haukkui öisin niiden
kallioiden lähellä, joihin vene oli murskautunut. Sitten Noel meni ulos
rihloineen ja minä kuulin pamahtavan ja sitten tuli Noel ja sanoi: nyt
on Diaul kuollut."

Rosseherre itki hiljaa ja jatkoi: "Minulla oli myöskin veli. Hänellä
oli pitkät viikset. Hän oli hurja mies ja joi niinkuin kaikki muutkin.
Mutta hän rakasti minua. Usein hän sanoi minulle: Rosseherre! ja
taputti poskeani. Lähtivät kalaan, eikä hän tullut takaisin. Ja minä
olin koko päivän sellaisessa hirveässä tuskassa! Minähän näin, näin,
miten hän syöksyi mereen ja miten hänen punertavat viiksensä uivat
veden pinnalla. Menin satamaan ja odotin. Tiesin kyllä, että Emile
ei tule takaisin, mutta kaikesta huolimatta minä odotin ja rukoilin.
Silloin tuli vene rantaan. Laivuri sanoi: Rosseherre —? Mitään muuta
hän ei sanonut. Myöhemmin hän sanoi minulle: virta vei hänet mukanaan,
hänen viiksensä näkyivät vedenpinnalla, mutta me emme voineet saada
häntä enää pelastetuksi. Minä istuin ja rukoilin hänen sielunsa
puolesta, ja kun tuli pimeä, niin Jean Louis tuli ja sanoi: no,
Rosseherre, kohta on yö."

Minä keinutin Rosseherreä ja silittelin häntä hyväillen, niin hyvin
kuin taisin. "Itke vain kyyneleesi kuiviin, pikku Rosseherre, sitten
sinun tulee parempi olla." Tuuli vinkui hiljaa ovessa. Se valitti niin
kuin olisi sen mieleen johtunut jotakin surullista, jonka se kerran oli
nähnyt ja jota se ei voinut unhottaa. Meri pauhasi kuin kumea tykkien
jylinä. Se jymähti joka toinen sekunti, ja joka kerta Rosseherren
ruumis hiljaa vavahti.

Hän nosti päätään. "Kuuletko meren kumisemisen?" kysyi hän. "Minun kai
täytyy mennä, sillä ei tiedä, mitä tapahtuu. Nyt on sumuista."

"Mitä sitten pitäisi tapahtua?"

"Voi tapahtua mitä tahansa."

"Mitä tahansa?

"Niin, minä olen nähnyt isäni. Tänään, kirkkaalla päivällä.

"Isäsikö?"

"Niin. Hän tuli ovelle ja sanoi: olkoot varuillaan ne, jotka ovat
tänään ulkona."

"Ulkona merelläkö?"

"Niin."

Poupoul aivasti, ja Rosseherre pelästyi niin, että hän kirkaisi.

"Mutta, Rosseherre?" sanoin hymyillen. "Mikä sinun on tänään?"

Hän katsoi minuun. Hänen silmänsä vilkuivat tulen valossa kuin
kauhuissaan olevan eläimen silmät. "En tiedä", sanoi hän ja katsoi
maahan, "mutta minä olen niin tuskainen. Koko päivän minä olen ollut
kauhean tuskainen. Niin monet asiat johtuvat mieleeni ja tuskastuttavat
minua. Ajattelun, että Yann hukkuu mereen ja myöskin minä, minä
myöskin."

"Ei, Rosseherre."

"Isä sanoi sen minulle", vastasi Rosseherre, uneksivasti hymähtäen. "Jo
kauan sitten. Oh, minä tiedän mitä tiedän! Se ei olekaan pahinta. Sillä
sitten saan ehkä olla isän ja veljen kanssa siellä alhaalla, missä sinä
näit heidät kerran."

"Rosseherre, sehän oli vain tyhmä uni. Olin juonut niin paljon Kedrilin
häissä."

"Niin, niin." Rosseherre hymyili epäillen ja katsoi eteensä. Sitten hän
nauroi hiljaa. "Ei, yksi asia on hyvä, Jean Louisille ei meri voi tehdä
mitään. Isoisä on lumottu." Hän pudisti hiuksiaan riemuissaan. Hänen
poskensa olivat kuumat ja hänen silmänsä loistivat. Ihmeellinen hän oli
tänään.

Nyt minäkin tunsin sumun hajun. Se tuoksui jodille. Silloin Creach
alkoi jymistä, kaukana ja kumeasti, ja minä näin sen edessäni
läpäisemättömien sumukerrosten peittämänä.

Rosseherre vapisi. Hän kuunteli kulmat koholla sumutorven huminaa, joka
vyöryi yli meren ja hukkui kaukaiseen jymyyn.

"Nyt minun sentään täytyy mennä", sanoi hän tuskaisena:

Mutta minä taivutin hänet jäämään. "Sytytämme suuren tulen, Rosseherre,
kuumennamme hiukan viiniä, ja sitten minä kerron sinulle pienen jutun,
odotahan vain. Sinähän vapiset niin, kun täällä on kylmä. Poupoul, pois
tieltä! Saatpa nähdä, kuinka hauska meidän tulee täällä!"

Poltin englantilaisen sanomalehteni ja sitten särjin pikku pöytäni
laatikon palasiksi ja heitin palaset tuleen. Pian kai tulisi
pikku pöydänkin vuoro, ei kai siitä vähemmällä päästäisi. Viiniä
lämmittäessäni kerroin Rosseherrelle lystin pikku seikkailun, ja
kun salaa katsoin häntä, näin että hän hymyili. Poupoul, joka tunsi
joukkonsa, istui hänen edessään ja heilutti häntäänsä. Hänkin teki
voitavansa saadakseen Rosseherren toisiin ajatuksiin.

"Eikös meillä olekin hauskempaa', vai miten, Rosseherre?"

"On!" Rosseherre nyökäytti päätään ja tuijotti eteensä. Hän imi
itseensä kuuman viinin sokeripalan lävitse, pitäen sokeripalaa
hampaittensa takana. Hänen kasvonsa loistivat tulen välkkeessä, vielä
kosteina kyyneleistä, hänen keltaiset hiuksensa kimaltelivat kuin olisi
päivä niihin paistanut.

"Nyt en ole enää niin kovin tuskissani", sanoi hän ja veti syvään
henkeään, "mutta joskus minä olen ihan kuolla tuskaani. Meri huutaa
minua. Meressä näkyy kasvoja. Kerran näin veljeni istuvan eräällä
kalliolla. Hän tuli aallon mukana sen huipulle, ja siinä hän istui
ja katsoi minua. Mutta silloin minä huusin tuskissani ja hän sukelsi
aallon mukana alas syvyyteen. Kerran, kun myrsky kävi, kuljin illalla
kallioilla. Siellä oli kivi. Mutta äkkiä kivi nousi pystyyn ja se
oli vanha mies, jolla oli pitkät harmaat hiukset. Se seisoi aivan
liikkumatta ja katsoi minuun! ja sen silmistä leimusi tuli — silloin
minä juoksin tieheni ja olin peloissani kokonaisen viikon. Mutta sen
viikon viimeisinä päivinä en enää jaksanut sitä kestää. No, sanoin,
parasta kai on, että hyppäät mereen, pyhä neitsyt antaa kyllä sen
anteeksi sinulle. Menin Stiffiin, jossa kalliot kohoavat äkkijyrkkinä
merestä. Siellä minä itkin ja pyysin ja rukoilin pyhää neitsyttä, että
hän pyyhkisi pois minun suuren syntini. Mutta kun aioin sen tehdä —
mitäs arvelet? Siinä istui isäni kallion reunalla, piippu suussa, ihan
sellaisena kuin näen hänet aina edessäni. Hän ei katsonut minuun, mutta
hän istui siinä. Hän sulki minulta tien."

Kummallisesti hymyili Rosseherre tätä sanoessaan.

Ja minä ajattelin, että ihmeellisiä asioita tapahtuu pikku päässäsi,
Rosseherre! Ihmeellisiä asioita!

Näytti tuottavan helpotusta Rosseherrelle, kun hän sai puhua isästään
ja veljestään. Minä annoin hänen tehdä mieltänsä myöten. Ja hän jutteli
minulle kaikki nuoren elämänsä tapahtumat ja mitä Jean Louis oli
hänelle kertonut hänen vanhemmistaan ja hänen vanhempiensa vanhemmista.
Useimmat olivat hukkuneet. Ja miten merkillistä olikaan: ei yhtään
heistä ollut meri antanut takaisin, ei yhtään ainoata. Ihmeellinen oli
hänen isoisänsä kuolema. Hän lähti Moleniin. Meri oli sileä kuin öljy.
Hän ei tullut koskaan perille, ei edes lastun kokoista pirstaletta
hänen veneestään löytynyt, ei mitään —

"Eikö mitään löytynyt, Rosseherre?"

"Ei mitään!" Ja Rosseherre hymyili kummallisesti ja lisäsi
salaperäisesti: "Hänet vedettiin meren pohjaan!"

Sitten Rosseherre vaipui mietiskelyihin.

Creach jymisi kumeasti, ja Rosseherre vapisi koko ruumiiltaan.

Kerroin hänelle kaukaisista maista, joita olin nähnyt, ja miten
merkillisiä ihmisiä niissä asui. Niillä oli monen sadan vuoden vanhoja
kilpikonnia, jotka oli kaunistettu jalokivillä ja koruilla ja joita he
palvoivat. Ja niillä oli jumalia, pieniä kuin peukaloinen, ja toisia,
jotka olivat suuria kuin Creachin valotorni.

Rosseherre oli tuskin kuunnellut, mutta nyt hän hymyili. "Ne ovat,
totisesti, pakanoita!"

Sitten minun täytyi kertoa hänelle Pariisista. Pariisista hän ei saanut
koskaan kuulla kyllikseen. Hän tahtoi tietää mitä päivällinen maksoi
ja kuinka paljon hotellissa pyydettiin huoneesta. Oh, Diaul, kuinka
hävyttömiä olivat! Rosseherre nauroi, ja vapisi kuitenkin samalla.

"Kenties menemme kerran yhdessä Pariisiin, Rosseherre?"

Hän katsoi minuun suurin silmin. "Pariisiinko?"

"Niin, miksi ei? Minä päivänä tahansa voimme lähteä."

Rosseherre hymyili ja pudisti päätään. "Pariisiin? Se on niin kaukana,
en minä saa koskaan nähdä Pariisia!"

Hän oli kauan ääneti, omissa ajatuksissaan; sain sanoa mitä tahdoin.

Hän kuunteli herkeämättä. Kerran hän sanoi: "Creachin kumu ei kuulu
enää niin hyvin, sumu käy niin kovin tiheäksi!"

Sitten hän aivan koneellisesti silitti kättäni. Hän ei sanonut
sanaakaan. Hän polvistui lattialle eteeni, pani kasvonsa jaloilleni,
kiersi käsivartensa niiden ympärille, ja siinä hän makasi,
liikahtamatta. Niin hän teki usein, enkä minä kieltänyt häntä. Koko
hellyytensä ja kiintymyksensä hän ilmaisi sillä tavoin.

Hän oli vain lapsi, jolla ei ollut isää eikä äitiä.

Kauan hän oli siinä asennossa, ja vihdoin kuulin, että hän nukkui.

Odotin hetkisen, sitten nostin hänet vuoteelle. Hän avasi silmänsä,
katsoi minuun tuntematta minua ja nukkui jälleen. Toisinaan hän puhui
unissaan, mutta minä en ymmärtänyt mitä hän sanoi, sillä hän puhui
bretanjan kieltä.

Mitä uneksi Rosseherre?

Istuin ja poltin piippua ja katsoin, kuinka hän hengitti. Kenties hän
näki unta, että kaikki tulivat merestä ja juttelivat ystävällisesti
hänen kanssaan ja ettei kukaan nähnyt sitä?

Ovella savusi. Pienestä ikkunastani katsoivat huolestuneet kasvot.
Sumu. Heitin puita tuleen, sillä Rosseherre ei saanut olla viluissaan.
Kului tunti, kaksi tuntia. Joka kolmas minuutti tärisytti Creach
ulvonnallaan ilmaa, ja hiekka rapisi seiniäni vastaan. Creach toitotti
aina kaksi kertaa perätysten. Ensin kuin hurja eläin, joka suuttuneena
hyökkää pystyyn ja käy raivoissaan kimppuun, sitten niinkuin se
haavoittuneena vetäytyisi takaisin ja korisisi tuskissaan. Kaksi
minuuttia on kokonainen ijäisyys odottavalle. Creach on nyt ulvahtanut
kymmenen kertaa, puoli tuntia on kulunut.

Rosseherre puhui levottomasti ja tuskaisesti. Uneksiko hän, että kaikki
purjehtivat hänen ohitseen ja viittoivat hänelle käsillään, mutta
että hän ei voinut päästä heidän luoksensa, sillä olihan meri heidän
välillään?

Äkkiä Rosseherre kohosi istumaan ja tuijotti minuun.

"Sumua, Rosseherre, nuku!"

Ja heti hän nukkui uudelleen. Etsin esiin ohuen hopeaketjuni ja asetin
sen hänen rinnalleen. Herätessään hän nyt löytäisi sen.

Sumu kävi hetki hetkeltä tiheämmäksi. Creach ei ulvonut enää. Se
ulisi kuin kuolettavasti haavoitettu eläin, joka kurjana, ruhjottuna
nuolee piilopaikassaan haavojaan ja murisee ja korisee. Meri jymisi
entistä äänekkäämmin kallioihin lyödessään, ja lahden tyrskyt kumisivat
niinkuin talorivi olisi joka toinen sekunti syöksynyt mereen.
Nousuvesi palasi. Mutta täällä hiipuvan hiilloksemme ääressä oli
kuolemanhiljaista. Toisinaan tuli pieniä, lystikkäitä ääniä Rosseherren
nenästä. Perhonen, jonka lämpö oli herättänyt henkiin, lentää räpytteli
katossa, musta hämähäkki kulki melua pitämättä ylös seinää pitkin.

Syvää ja tasaista oli Rosseherren hengitys. Painoin korvani hänen
rintaansa vastaan. Se kohisi, se hengitti. Kuten meri, kun luode
lähenee.

Ja mitä on ihmisten hengitys muuta, kysyn minä, kuin meren hengitystä,
meren, josta he ovat tulleet?

Rosseherren hengitys toi mukanaan hiljaisuutta ja rauhaa, vieläpä
jonkunlaista pyhyyttä. Ihmeellinen arkuus valtasi minut ajatellessani
tätä elämänhiukkasta, joka oli luonani. Arkuus nuoruutesi takia,
Rosseherre, arkuus kauniiden hiuksiesi ja valkoisten hampaittesi ja
kaiken pikku sydämessäsi asuvan tuskan takia. Minä en tunne sinua.

Liikuin äänettömästi ja tohdin tuskin hengittää. Sitten istuuduin tulen
ääreen ja ajattelin monia asioita, jotka olivat ammoin tapahtuneet.
Tapahtuneet, poissa! Jumalan kiitos! Siunattu olkoon katoavaisuuden
laki, joka päivät uusiksi tekee!

Siunattu olkoon tunteittenne häilyväisyys, te ystävät ja naiset, jotka
olette minulle niin kauheasti valehdelleet ja minua pettäneet — onhan
olemassa neljä seinää ja on olemassa avaruutta neljään ilmansuuntaan,
mikäpä olisi parempaa?

Kuinka kauan siten istuin, en tiedä, sillä monet, ajatukset risteilivät
aivoissani. Mutta sitten herätti minut hiljainen rasahdus. Pikku ketju
oli liukunut lattialle.

Rosseherre istui pystyssä ja kuunteli. Äänettömästi hän oli noussut
istumaan. Hänen silmissään ei ollut mitään ilmettä. Hän kuunteli,
jokaisella hermosäikeellään ja ruumiinsa kaikilla tuhansilla korvilla
hän kuunteli. Hänen poskensa olivat tulleet nukkumisesta punaisiksi,
mutta äkkiä ne kävivät lumivalkeiksi.

"Rosseherre?"

Rosseherre vavahti. Hän kuiskasi nopeasti pari sanaa, mutta minä en
ymmärtänyt niitä.

"Puhu ranskaa, Rosseherre!" Mutta kummallista, minä en uskaltanut
nousta ja mennä hänen luoksensa.

"Kuuntelehan!" sanoi hän.

Minä kuuntelin. Meri. Creach jylisi etäisyydessä. Poupoul istui oven
luona ja katsoi minuun kysyen; sekään ei kuullut mitään.

Mutta Rosseherre vapisi koko ruumiiltaan, kuin olisi hän vilusta
värissyt, ja kauhean kalpealta hän näytti. Minä nousin, mutta hän
viittasi minulle kädellään.

Hän hymyili kuin sairas.

"He ovat eksyneet tieltä", sanoi hän kaiuttomasti.

Mitä hän sanoi?

"Herää, Rosseherre!"

Silloin hän katsoi minuun ja hänen silmissään kuvastui hirveä tuska,
silmäterät olivat luonnottomasti laajentuneet.

Mitä se oli? Sehän oli —

"Mene ulos", kuiskasi hän kuumeen poistattamana.

"Tyynny", sanoin, "minähän menen ulos".

Sumu vyöryi heti sisään kuin aave, joka oli ollut oven takana
vaanimassa. Meri jymisi jylhästi ja Creach ulvoi läpitunkemattoman
sumuyön keskellä. Kuuntelin. Kumea vasara hakkusi rinnassani.
Tuska, joka virtasi Rosseherrestä, oli tarttunut minuunkin. Kuljin
pari askelta tyyntyäkseni, pudistin päätäni ja palasin takaisin
ovelle. Mutta kun aioin vetää oven kiinni, pysähdyin äkkiä. Mitä se
oli? Jalkani takertuivat maahan kiinni ja kävivät lyijynraskaiksi,
sormenpään! jähmettyivät, käteni, käsivarteni, koko ruumiini jäykistyi,
iho pingottui kylmänä kasvoilleni ja hiukseni nousivat pystyyn kuin
pensas:

Ulkona merellä — siellähän huusi laivapilli —

Oh, niin, niin, minä kuulin selvästi hyrskyjen kohinan lävitse,
höyrylaivan kumean, kolean huudon. Se lakkasi. Mutta juuri kun aioin
hengähtää, alkoi se uudelleen. Minua pyörrytti. Taivuttauduin eteenpäin
ja tein itseni pelkäksi kuuloksi, ja korvani imi itseensä tätä ääntä
kuin jättiläissuuri kuulotorvi. Nyt alkoi myöskin kimeä vihellys
kaukana — niinkuin suuri villi eläin ja sen poikanen olisivat yhdessä
huutaneet apua.

Silloin rupesi Poupoul haukkumaan. Ei epäilemistäkään. Ja minä
hoipuin huumaantuneena pari askelta eteenpäin sumussa. Rosseherre
liukui ohitseni. Hän juoksi puukengät kopisten ja huusi: "_Naufrage,
naufrage_!" Sitten en enää kuullut, mitä hän huusi, mutta hänen korkea
äänensä kajahteli sumussa.

Ei! Ei! Ei! Painoin, nyrkkini kauhusta pystyyn nousseihin hiuksiini ja
heilutin päätäni edestakaisin. Ei! Tämä kaikki on kauheata painajaista,
kamalaa lumousta — ei kukaan voi sumun lävitse nähdä sellaista mitä
on mahdoton nähdä, ei kukaan maailmassa. Meri kumisi, aalto juoksi
vihaisena minua vastaan, ja vaahto pärskyi päälleni. Kuulkaa! Niin,
huolimatta mielettömästä hampaiden kalinasta, joka oli minut vallannut,
kuulin sen: laivain pillit huusivat, vinkuivat, molemmat äänet siellä
kaukana sumussa kirkuivat yhä. Sitten kumeampi ääni äkkiä vaikeni ja
pilli katkesi valittavin vinkumisin.

Tein ääneni voimakkaaksi ja huusin sumuun: "Hoi? Ho — hoi — —?"
Vaahtopiiska iski kasvoihini. Niin naurettavaa oli huutaa.

Silloin kuulin sihisevää purkautumista ja etäistä jyminää, niinkuin
rautaa olisi niitattu. Sitten minusta minusta tuntui siltä kuin olisin
kaukaa kuullut monien ihmisten huudon. Ja nyt oli äänetöntä. Meri
hakkasi, tyrskyt kumisivat, Creach ulvoi loitolla.

Juoksin kylään. "Joku höyrylaiva on joutunut haaksirikkoon!" Olin
suunniltani mielenliikutuksesta, ja vettä vuoti silmistäni, niin etten
nähnyt mitään.




XXI.


Kellot alkoivat sumussa haukkua kuin pienet koirat, joiden unta on
häiritty.

Kylä nukkui vielä. Siellä täällä oltiin kuitenkin jo liikkeellä,
puukengät kopisivat, ikkunoihin ilmestyi valoa, ääniä kuului sumun
seasta. Alhaalla satamassa avasi kylänvanhin sen vajan oven, jossa
pelastusvene oli. Sumu oli niin tiheätä, ettei voinut nähdä ainoatakaan
ihmistä ennen kuin törmäsi yhteen heidän kanssaan, ja kun puhutteli
jotakuta, niin olivat puhuteltavan kasvot kuin harsojen peitossa.

Huutoja, kirouksia, sekasotkua. Köysi venyi maata pitkin ja
näkymättömät kädet pingoittivat sen. Tartuin kiinni parin nyrkin
välistä ja vedin, minäkin. Rattaat narisivat ja pelastusvene tuli
näkyviin aavemaisen pitkänä ja korkeana. Varjo jo kävi kiinni pyöräin
puolapuihin ja rivi toisia varjoja piti takana kiinni köydestä,
jotteivät rattaat vyöryisi liian nopeasti alas polkua pitkin. Kuten
kömpelö, satajalkainen alkumaailman peto liikkui vene merta kohti, ja
laineet löivät sen vatsaan.

"Eteenpäin!" huusin minä. Siellä ulkona merellä meitä odotetaan —

"Meidän täytyy vartoa siksi kunnes tulee päivä! Eihän nyt näe edes
kättä silmiensä edessä!"

"Missä on Kedril? Heh, Kedril, luotsi, sinun hetkesi on tullut! Tämä on
työtä sinulle! Minä näytän, missä höyrylaiva on."

"Ystäväni", vastasi Kedril, "tuhannesta frangista en voisi nyt viedä
venettä merelle. Tällaisessa aallokossa! Meidän täytyy odottaa
pakovettä!"

"Ettäs sinäkin niin sanot, Kedril!" Minä masennuin, lähdin.

Kylässä törmäsin Noelia vastaan, joka oli pyntännyt itsensä öljyttyihin
nahkoihin ja jolla oli kädessä kaukoputki.

"No", huusi hän minulle, "enkö teille sanonut, kun vuokrasitte
Myrskylän, että kaikki haaksirikot tapahtuvat aivan teidän silmienne
edessä — haha!"

En vastannut. Juoksin takaisin Myrskylään. Ei ollut mitään muuta
kuin sumua, meren tyrskyjä, ja joka kolmas minuutti ulvahti Creach
etäisyydessä kuin kuolettavasti haavoitettu eläin.

Jotakin rapinaa kuului kallioiden joukosta. Se oli Jean Louis.
"Höyrylaiva ajoi luotoihin — hihi!" sanoi hän ja nauroi mielettömästi.
"Rosseherre oli taas ensimäinen —"

"Mitä voitaisiin tehdä?" kysyin.

"Mitä voitaisiin tehdä? Ei mitään. Niin! Kalliot siellä ovat kuin
puukkoja. Kaikki ne joutuvat haaksirikkoon samassa paikassa; Virta vie
ne pois oikealta suunnalta, ja ne kuulevat Creachin merkinannot vasta
sitten kun ovat jo karilla."

Hän kompuroi edestakaisin ja tuijotti maahan. Joukko kalastajia,
naisia ja lapsia keräytyi yhteen ja kaikki he tuijottivat lähestyvää
aaltoa päät eteenpäin taivutettuina ja ahnain katsein. He olivat
merirosvojen jälkeläisiä, ja meri oli karaissut heidän sydämensä.
Mitä oli haaksirikko heille? Oli ollut öitä, jolloin kolme laivaa oli
joutunut haaksirikkoon, ja usein olivat myrskykellot soineet kolmena
yönä perätysten.

Jotain tummaa ajautui maihin ja kaikki hyökkäsivät yhtaikaa sitä
katsomaan. Se oli pienen, mustan veneen hylky. Niinkuin murskattu
rintakehä. Sitten he äkkiä vetäytyivät kaikki takaisin: keskellä aaltoa
seisoi mies, josta valui vesi ja joka ojensi käsiään heitä kohden. Hän
kaatui suulleen ja aalto kantoi hänet maihin ja laski hänet ääneti
hiekalle. Seuraava aalto vyöryi hänen ylitseen ja hän liikahti kuin
pyrkien istualleen. Sitten Jean Louis ja minä vedimme hänet ylemmäs
maalle.

Siinä hän makasi silmät auki, niinkuin hyvin peloissaan, ja hymyili
huulet raollaan, niin että hampaat näkyivät hänen pienten, ohuiden
viiksiensä alta. Hänen oikeassa ohimossaan oli musta naarmu. Hän oli
kuollut.

Kalastajat seisoivat piirissä hänen ympärillään. Jean Louis otti lakin
päästään ja teki ristinmerkin. Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään.
Creach kumisi etäällä, heidän mutistessa rukouksiaan.

"Tuossa hän nyt makaa!"

"Hän on saanut pikaisen lopun. Meri on heittänyt hänet kalliota
vastaan."

Eräs pieni tyttö sanoi hiljaa ja hymyili samalla tuskaisesti: "Isä,
hänhän nauraa!"

"Ole levollinen, kaikki kuolleet nauravat."

"Hän on nuori mies."

"Kahdenkolmatta."

Pieni tyttö sanoi taas, jälleen hiukan hymyillen:

"Isä, hän katsoo minua!"

"Kaikki kuolleet katsovat sinua, ole levollinen!"

Sitten tutkittiin hänen taskunsa. Mutta kuolleella ei ollut mitään.
Piippu, puukko, punainen nenäliina. Hänen lyhyen mekkonsa povitaskussa
oli kirje.

"Kirje!"

Sytytin tulitikun.

"Hänen nimensä on — odottakaahan — hänen nimensä on Joe Gordon,
höyrylaiva on nimeltään Indiana ja tulee Kapkaupungista."

"Joe Gordon — Indiana —"

"Näytähän tulta!"

Kirje oli kostunut ja sitä oli vaikea lukea. Sen sisällys oli
kutakuinkin seuraava: "Dear Joe, kun tulet Liverpooliin, niin käy minun
luonani. Älä lähde heti taas pois, niinkuin viime kerralla. Minä olen
sairas ja jalkaani särkee. Minä en mene enää ulos ja minä odotan sinua.
Elämä on kovin kurjaa, kun lapset unohtavat tykkänään. Vanha äitisi."

"Merenkulkuhallitus lähettää kyllä hänelle tiedon."

Silloin oli Rosseherrekin taas äkkiä siinä. Hän työnsi ihmiset syrjään
ja huusi ja heittäytyi itkien kuolleen ylitse. Hän puhui hänen
kanssaan, käytti hänestä nimityksiä "_mon coeur", "mon petit_", ja
nyyhkytti sydäntäsärkevästi.

En kestänyt, kauempaa, poistuin.

       *       *       *       *       *

"Eteenpäin!" huusin minä. "Mitä te sitten vielä odotatte?!"

Oli päivä. Pelastusvene näytti kalpeassa sumussa aaveelta, luonnottoman
korkealta ja pitkältä, ja laine nuoli sen valkoista vatsaa.

Varjoja kulki sumussa. "Meidän on mahdoton lähteä."

"Koiria olette, jollette lähde."

"Mutta meri on kamala, me emme pääse lahdesta ulos!"

Vapisin mielenliikutuksesta. Panin liikkeelle kaiken puhekykyni. Mutta
he pysyivät kylminä ja levollisina.

"He ovat tuolla, merellä."

"Täällä ovat meidän vaimomme ja lapsemme."

Chikel oli aamulla avannut krouvinsa kello viideltä ja sytyttänyt
lampun. Ehkä se siten onnistuisi! Kuljin ympäri ja kaadoin kalastajain
laseihin. Heillä ei ollut lainkaan mielikuvitusta. He eivät nähneet,
kuinka merimiehet istuivat siellä laivahylkynsä kannella, tarrautuivat
kiinni johonkin ja toivoivat, ah, hyi!

"Mutta teidän täytyy lähteä!" sanoin minä. "Tuon verran aallokkoa, mitä
miehiä te olette! En tunne teitä enää!"

Kalastajat käyttäytyivät kuin kollot.

"Mahdotonta!"

"Piru teidät periköön!"

Minä menin. Tutisin vihasta.

Sumua. Paksua ja kamalan keltaista, kuten visvaa. Creach ulvahti joka
kolmas minuutti, meri tyrskyi.

Kallioilla seisoivat kalastajat ja vaanivat kaikkea mitä tuli aaltojen
mukana. Ruhjoutuneita ruumiita ajautui maihin. Aamupäivällä laskettiin
niiden lukumäärä seitsemäksi, illansuussa kolmeksitoista. Mutta sumu
oli kuin muuri.

Creach ulvoi koko yön.

Seuraavana päivänä oli sumu ohentunut, ja äkkiä saattoi kaukana
usvassa erottaa höyrylaivan. Se oli vinossa, sen perä oli vedenpinnan
yläpuolella, ja aina kun aalto sattui siihen, nousi kokonainen torni
vaahtoa korkeuteen. Touveissa riippui kuin villatukkoja, ne olivat
ihmisiä. Sumu tiheni, emmekä me nähneet heitä enää.

Mutta kello kaksi, pakoveden aikana, lähti Yann merelle.

Eläköön Yann, ja kolme kertaa: eläköön!

Niin, äkkiä saattoi huomata liikettä "Työmiehellä", joka hyppelehti
sumussa hyökyaaltojen keskellä. Ankkurinnostokone ratisi. Katsoimme
toisiamme. Sihisi, ja savupiipusta nousi sakea savupilvi, joka peitti
"Työmiehen" paksuihin harmaisiin sumukääreisiin.

"Pikku kapteeni marssii!"

Niin, tietysti hän marssii! Se oli Yann, joka juovuksissa ollessaan
itki kuin tyttö. Mutta nyt näkyi, mihin hän kelpasi! Hän oli odottanut
tarpeeksi kauan, ja nyt sitä mentiin, eikä mikään voinut häntä
pidättää. Joko — tahi. Varmaan hän oli näyttänyt hampaitaan, kun hänen
miehistönsä oli epäröinyt.

Hetken ratisi vintturi, nykäyksittäin ja työnnätyksin, ankkuri oli
juuttunut kiinni. Mutta äkkiä me kuulimme jotakin, _pelottavaa
karjuntaa_ — pitkästä matkasta huolimatta. Se oli Yann. Samalla
sumuhöyrylaiva liikkui. Se kulki takaperin. "O, lala!" sanoi Noel.
Sitten se asettui takajaloilleen ja syöksyi päistikkaa alas, pyöri ja
meni eteenpäin.

Emme sanoneet sanaakaan. Kun olimme kauan katselleet, miten Yannin
täytyi tuuma tuumalta valloittaa tiensä, sanoi joku vain: "Kunhan nyt
kone kestäisi —!" Odotimme tuntikausia samassa paikassa ja tuijotimme
sumuun. Joka kerta kun kuulimme Yannin laivapillin äänen, katsoimme
toisiimme ja liikahdimme.

Yann palasi, tuoden mukanaan kahdeksan haaksirikkoutunutta. Hänen oli
onnistunut heittää laivahylkyyn köysi, jota myöten he olivat voineet
kavuta "Työmieheen". Seuraavana aamuna lähti pelastusvene vesille ja
toi kymmenen muuta. Nyt he olivat pelastetut kaikki muut paitsi yksi,
muuan neekeri, joka ei uskaltanut lähteä kulkemaan köyttä pitkin.

Koko päivän saattoi nähdä hänen istua kyyköttävän ylhäällä mastossa;
hän näytti pieneltä mustalta möhkäleeltä. Sumu tiheni ja peitti
hänet, sumu oheni, ja yhä vielä neekeri istui paikallaan. Masto oli
kallistunut ja pisti nyt vain neljänneksi osaksi esiin vedestä.
Illansuussa lähti pelastusvene taas vesille ja meni niin lähelle mastoa
kuin mahdollista. Aavemaisena kuin Lentävä Hollantilainen tanssi vene
sumussa. Mutta neekeri ei liikahtanutkaan paikaltaan.

Seuraavana aamuna oli masto painunut mereen huippuaan myöten. Aallot
pärskyivät neekerin ylitse. Taas lähti pelastusvene merelle, mutta
neekeri ei liikkunut. Hän istua kyykötti ja ulvoi. Hän oli menettänyt
järkensä. Illalla, kun sumu hetkeksi hälveni, oli mastonhuippu tyhjä.

Aholle kaivettiin rivi hautoja. Kaikki kalastajat seisoivat lakki
kädessä. Minä myöskin. Pappi puhui, ja haudankaivaja ruiskautti yhtä
pitkien väliaikain perästä tupakkasylkeä hautaan.

Ja nyt näkyi myöskin piirtonen sinistä taivasta sumupilvien lomitse.

Mutta kallioiden keskessä istui Rosseherre aivan yksin ja tuijotti
merelle. Viimeinen pieni kappale mastonhuippua oli kadonnut.
"Indianasta" ei ollut enää mitään näkyvissä.

Menin Rosseherren ohitse aivan hänen läheltään. Hän lauloi hiljaa
korkealla, itkevällä äänellä kuin tuuli ja heilutti päätään laulun
tahtiin.

Katsoin yli saaren: se näytti minusta kamalalta.




XXII.


Istuin ahon kivellä. Aurinko paistoi. Minä tupakoin. Aho oli ruskea
ja keltainen, mutta yhdessä paikassa oli tuoretta turvetta — siinä he
makasivat. Aina kun katseeni osui tuoreeseen turpeeseen, ajattelin:
siinä he makaavat, siinä makaa myöskin Joe Gordon halkaistuine
ohimoineen ja pienine viiksineen —

Muutamia päiviä minun täytyi aina ja alati ajatella samaa. Oli
jonkunlaista imelää kalmanhajua ilmassa. Mutta sitten pääsin niin
pitkälle, että saatoin katsella ahon tuoretta ruohoa niinkuin pitääkin:
niin, siinä he makasivat ja heitä täytyi pitää onnellisina! Ihanan,
hurjan kuoleman he olivat kuolleet. Te ylhäiset jumalat, suokaa
minun kuolla kuten he kuolivat! Lingotkaa päälleni kallionlohkareita
tai ukonnuolia, tuhotkaa minut junien yhteentörmäyksessä tai meren
myrskyissä, yhtäkaikki, mutta älkää antako minun kuolla vuoteessa kuten
vanha mummo, sitä teiltä pyydän.

En katsellut enää ahon tuoretta turvetta — jonkunlainen huumaus oli
vallannut mieleni, nyt se oli ohitse — minä annoin pienen huiluni
heleästi kajahtaa yli ahon: se oli kuolema, ei mitään muuta. Tänään on
sinun vuorosi, huomenna minun. Meidän on elämä, sela!

Näinä päivinä löysin ulkokallioiden luota mastonpuolikkaan. Kenties
se oli se mastonhuippu, jossa neekeri oli ollut kiinnitarrautuneena?
Noudin kirveen ja aloin tehdä työtä. Kävin maston kimppuun monesta
kohdasta. Se kalkkui niin omituisesti: se oli osa höyrylaivan kuollutta
ruumista. Lastut lentelivät. Ne loistivat auringonpaisteessa, ne
ahtoivat palaa. Seisoin suuren, häikäisevän tulen keskellä.

Pari kalastajaa tuli kirveineen ja sahoineen. Siinä he seisoivat ja
katselivat minua.

"Oletpa löytänyt oivallista polttopuuta!"

"Niinpä, niin, kuivaa se on."

"Siitä tulee aikamoinen kasa!"

"Talvi on pitkä."

Minä en tuntunut näyttävän mieheltä, joka kirves kädessä jättää maston
oman onnensa nojaan, ja he menivät eteenpäin.

Kirveeni säikkyi ja hiki valui pitkin kasvojani.

Suuret säävaihtelut olivat lakanneet ja ilma oli puhdasta ja
läpinäkyvää kuin kaukoputken lasi. Näki etäisimmätkin kalliot, joiden
ympärillä meri leikitteli, jokaisen halkeaman, kaikki oli lähellä ja
selvästi nähtävissä. Kaiku toisti kovalla äänellä kirveeni kalkkumisen,
ja kun vihelsin, kajahti se kuin huilun ääni. Taivas häikäisi meitä ja
meri oli virtaavaa hopeata. Siellä täällä välkkyi joku juova haavan
kaltaisena. Höyrylaivat kulkivat tyynesti ohitse, ja vanavesi oli
peninkulmia niiden takana maantien kaltaisena.

Ranta oli heleänpunaisen ja heleänvihreän ruohohakkeluksen, suurten
ruohojen ja möhkyjen peitossa. Meren siihen sylkemiltä keuhkoilta ja
sisälmyksiltä ne näyttivät. Kokonaiset muurit voimakkaasti tuoksuvaa
kaislaa oli rannan päärmeenä, asukkaina miljoonia hyönteisiä ja
pistiäisiä. Kun meni ohi, niin ratisi ja ritisi kuin muurit alkaisivat
palaa. Elämä saa alkunsa liassa ja lämmössä.

Aina kun katsoin yli saaren, täytyi minun halveksivasti hymyillä.
Miten aurinkoiselta ja rauhaiselta se näyttikään! Se ei enää ajatellut
"Indianaa", joka makasi meressä kaikki kupariharkot ruumiissaan. Se oli
unohtanut kaikki höyrylaivat, jotka olivat lyöneet nenänsä kallioihin,
vetäytyneet taaksepäin ja uponneet, ja kaikki purjehtijat, jotka
olivat tulleet myrskyssä ratsastaen ja joutuneet sen hampaisiin. Se
oli myöskin unohtanut Union Castle linjan höyrylaivan — silloin kuoli
kaksisataakaksikymmentä miestä. Se oli unohtanut kaikki ruumiit, jotka
yksitellen ajelehtivat sen rannoille ja joista ei kukaan tiennyt mistä
ne tulivat ja mitä olivat nimeltään. Riittää. Se ei myöskään ajatellut
enää niitä neljääkolmatta haaksirikkoista, jotka eräänä päivänä tulivat
pienessä veneessä sen lähelle ja jotka se murskasi juuri kun varma
pelastus oli heidän silmiensä edessä. Riittää, riittää!

Se makasi ja hymyili ja vilkutti toisinaan merelle, auerharsoihin
käärittynä. Se oli kuin nainen, jonka posket ovat hienot kuin
ruusunlehdet ja joka on saattanut viisikolmatta miestä perikatoon
— mutta sinä kuljet sen ohitse ja teet ristinmerkin ja sanot: Pyhä
viattomuus, hän oli Jumalan äiti tai ainakin Jumalan äidin lähimpiä
sukulaisia —

Minä nauroin: Jumala, Herra, lähetä hänet minun tielleni —

Kolmen päivän kuluttua oli masto Myrskylän sisällä. Suuri pino minun
kuitenkin täytyi latoa oven ulkopuolelle. Siinä nyt makasi se, joka
oli vaeltanut niin monia meripeninkulmia ja josta yhä vieläkin virtasi
kaukaisten merien päivänpaistetta ja vieraitten rannikkojen tuoksua.
Joka kerta kun poltin halon, näin paljon merkillistä: papukaijoja ja
apinoita, jotka heiluivat hännistään, pikimustia neekerinaisia — ja
höyrylaivan, joka kulki yli aavan meren pilvisinä kuutamoöinä, ja sen
mastot liukuivat äänettömästi ja ylpeästi eteenpäin.




XXIII.


Rosseherreä en näinä päivinä nähnyt. Ja totta puhuakseni en
kaivannutkaan häntä. Suureksi hämmästyksekseni tein sen huomion,
että minussa oli tapahtunut muutos. Sydämeni löi toiseen tahtiin,
ajatukseni oli lähtenyt uuteen suuntaan. Katsoin koko maailmaa toiselta
näkökannalta, enemmän sivultapäin, jos niin saan sanoa.

Suuret myrskyt olivat syynä siihen. Ne olivat hioneet sieluni
kirkkaaksi ja sileäksi ja laasseet kaikki pois. Luodessani katseen
taaksepäin pudistin ihmetellen päätäni; kuinka monta kuukautta olikaan
kulunut suurista myrskyistä ja "Indianan" haaksirikosta? Kaikki oli
kaukana takanapäin, kalpeana ja etäisenä. Myrsky oli saattanut minut
vauhtiin, ja minä totesin suurella tyydytyksellä, että sieluni kiiti
eteenpäin täysin purjein ja sivuutti esineet sekä asiat. Katsoin
suoraan eteeni: tuli mitä tuli, se oli tervetullutta — —

Jean Louis kertoi minulle kalastamassa ollessamme, että Rosseherrellä
on yksi pahimpia mielenhäiriökohtauksiaan: hän nauraa ja huutaa. Minun
kävi häntä sääli, mutta mitään muuta en tuntenut. Sitten kuulin, että
hän on paljon terveempi, ja se ilahdutti minua.

Ajattelin toisinaan hänen lemmenhuumaansa ja sitä määrätöntä intohimoa,
joka asui hänen pienessä ruskeassa ruumiissaan — mutta jos nyt tulet,
Rosseherre, niin sanon: hyvää päivää ja mitä kuuluu, enkä mitään muuta.
Niin, vaikkapa tulisi itse Honolulun kuningatar, josta sanotaan, että
hän lemmenhurmassa voittaa kaikki naiset, niin sanon: hyvää iltaa,
armollinen rouva, ja puhallan puhtaaksi piipunletkun: fff —

Se johtui merestä, ei mistään muusta. Olen tuntenut merimiehiä,
jotka illan ja aamun välillä ovat saaneet upo-uuden sielun ja
käsittämättömän naivisti jättäneet taaksensa kaikki, velat, lupaukset,
omantunnonsoimaukset — — niin, nyt ymmärsin heidät.

Menneisyyteni oli kuin poispyyhitty ja minä istuin menneisyyden ja
tulevaisuuden välimailla ja iloitsin.

En ollut niin hupsu, että heti olisin hankkinut itselleni uuden
menneisyyden. Ei, minä nautin täysin siemauksin tästä ihmeellisestä
tilasta, että sain kulkea uudestasyntynein sydämin. Elin yksin, ja
Herra lähetti minulle ilmestyksiänsä.

Laskin koukkuja kallioiden lähelle. Sillä me olimme kauhean nälkäiset,
Poupoul ja minä. Kallioilla oli pieniä rapakoita, jotka olivat kuperan,
keltaisen jään peitossa. Se oli myrskyjen tuomaa suolaa. Täällä oli
vain vähän kaloja, ja usein minun täytyi odottaa tuntikausia, ennenkuin
kala hiukkasenkaan rupesi syömään.

Siinä minä nyt istuin, ja meri kohisi ja ajatukset kiersivät
aivoissani. Pau! Kuulin laukauksen: ah, minähän olin
Pohjois-Grönlannissa metsästämässä ja ammuin jääkarhuja.

Meren henkäykset kävivät heikommiksi, kuulin sen, vaikken siihen
erityisesti huomiotani kiinnittänytkään. Riutat tuolla kaukana
kasvoivat, ne kohottautuivat hitaasti merestä. Kuten vähitellen vedestä
nouseva virtahevon kita, jonka hampaista vuotaa limaa ja likaa, niin
yleni rannikko täällä korkeutta kohti. Kuului lorinaa kuten keväällä
metsässä. Kaikkialla syöksyi vaahtoavia vesiputouksia mereen. Lorina
vaikeni, kuului pisarain putoamista, tuli aivan hiljaista. Aallot
rapsivat kuin kissanpoikaset ja leikittelivät kallioiden kanssa.

Pakovesi.

Lokit leijuivat ja kirkuivat. Imeliä hajuvirtoja kohosi meren
paljastetusta povesta. Menin alas rantaan, sillä minun täytyi seistä
keskellä meren äidillistä tuoksua. Painostavasti höyryävät kalliot
olivat kovien suonikkaiden raakunkuorien peittämät, ja oli siellä
myöskin purppuranvärisiä hyytelömäisiä möhkyjä, jotka tutisivat, kun
niihin koski. Monet katosivat limaisten töyhtöpensasten varjoon, ja
jalkojeni alla liskui metrinpituisia lihavia palmunlehtiä ja onttoja
palloja.

Kivien välissä oli pieniä vihreitä lätäkköjä. Ne näyttivät kääpiöiden
satupuutarhoilta. Keskellä kasvoi hoikka palmu ja sen alla oli hyvin
pieni kala, puutarhan isäntä. Äkkiä vesi värähti, kala ei ollut enää
palmun alla, se oli paennut rannan laakeripensaikkoon. Puutarhan
keltaisella hiekkakäytävällä oli sinne unohdettu pieni punainen
hattu, jossa oli vihreät ripsut; yht'äkkiä alkoi hattu kohota, ripsut
liehuivat ulos ja sisään. Pieni raakku souti rotkosta toiseen. Ei,
pikku kala ei ollut tämän satupuutarhan ainoa asukas, se oli täynnä
elämää.

Kourallinen tätä limaa jollekin autiolle tähdellä, Poupoul — ja me
ilmestymme sinne, me kaksi, aivan sellaisina kuin tässä seisomme, ja
kieli riippuu juuri noin sinun kidastasi.

Lokit lensivät kiiruusti sinne tänne, pieniä kaloja noukissaan,
meritähdet kutistuivat auringonpaisteessa ja muuttivat väriään ja
saivat polttavia läikkiä, suurten huokoisten kivisienien päällä oleva
sammalverkko kuivui höyryten ja kävi valkoiseksi kuin tuhka. Meren
tuoksu muuttui niin imeläksi ja huumaavaksi, että oikein yökötti.

Aalto karkeloi esiin, leikki kivien välissä ja laskeutui lepäämään
jalkoihini, kuuliaisena kuin koira. Mutta seuraava aalto löi kenkiini
ja sähisi vihaisesti. Minun täytyi peräytyä. Kalliot vaipuivat jälleen
takaisin mereen. Vesiputoukset alkoivat jälleen lorista. Tuolla kohosi
valkea korallipuu, liikahteli ja syöksyi kokoon. Aalto hyökkäsi esiin,
kierteli vihaisesti kivenlohkareita, kurlutti, sihisi ja nuoli kaikkia
kuivia paikkoja. Meri palasi takaisin. Se jymisi ja syöksyi kallioita
pitkin korkeuteen, ja tuuli kuljetti pärskeitä ahon ylitse. Nousuvesi.

Hehkuvan-punaisena vaipui aurinko näinä päivinä mereen, aina samaan
paikkaan.

Niin kului moniaita päiviä.

Yann kävi luonani Myrskylässä, ja me vietimme sovintojuhlaa. Mistä me
oikeastaan kiistelimme? sanoimme me molemmat ja katsoimme liikutettuina
toisiamme. Sitten me lähdimme metsästämään. Sillä Yann oli tuonut
mukanaan pyssynsä, rikkinäisen rihlan, joka oli sidottu langoilla
kokoon. (Se oli peräisin hänen isoisältään, _Napoléon premièrin
generalilta_.) Miten hän saattoi sillä ampua, se oli minulle arvoitus,
mutta kyllä hän sillä ampui. Hän hehkui metsästysintoa ja ampui
lokkeja, myrskypääskysiä, oinaita, kaikkea, mikä oli. Yli ahon lenteli
savuhiutaleita, oinaat juoksivat piirissä kuin hullut. Ja kuitenkin
Yann oli maailman vaarattomin metsästäjä. Hän ei osannut koskaan
maaliin, Herra ties mihin luodit lensivät. Sitten hänen päähänsä pisti
ruveta etsimään ahosieniä. Hoho, hän tiesi kyllä, mistä niitä oli
löydettävissä. Ja oikein, siellä niitä oli. Me paistoimme niitä padassa
niin kauan, että kaikki ahosienemme mahtuivat yhteen sormustimeen,
söimme, maiskuttelimme kielellämme ja vääntelehdimme kaksi päivää mitä
kauheimmissa kouristuksissa. "_Tiens_!" sanoi hän, "kyllä ne ainakin
viime vuonna olivat ahosieniä".

Laskimme verkon lahteen ja istuimme puolialastomina "Työmiehen"
kannelle odottamaan ja keskustelimme ohjattavista ilmalaivoista, Yannin
kutoessa innokkaasti sukkaa.

"Heh!" sanoi Yann, "emmeköhän lähde tänä iltana pienelle löytöretkelle?
Näin kesällä ne ovat kaikki aivan hulluja."

_Merci_. Minulla ei ollut halua.




XXIV.


Mutta sitten, aivan äkkiä — sellainen on ihminen — kyllästyin kulkemaan
sydän kirjoittamattomana lehtenä ja päätin taas hankkia itselleni
menneisyyden. Menin kylään ja tarkastelin maan tyttäriä.

Onni hymyili minulle. Katseeni sattui Yvonneen, Amorikin tyttäreen.

Olin ostoksilla Noelin luona. Noelin tarjoiluhuone ja myymälä
näytti kaikkine katosta riippuvine talikynttilöilleen ja köysineen
tippukiviluolalta. Ja kuitenkin se oli saaren henkisen ja seuraelämän
keskus, ja elämä oli siellä täydessä vauhdissa.

Paksu kirjeenkantaja ja postipäällikkö istui pienen pöytänsä
ääressä ja kokosi voimia seuraavaa postipäivää varten. Jauhosäkkien
vieressä seisoi iso-isä, entinen laivankapteeni, jolla oli väärät
merimiehensääret, ja nuokkui eteenpäin kuten ajatuksissaan oleva muuli.
Koko vuoden hän seisoi niin, eikä hän sanonut milloinkaan sanaakaan.
Kerran uskalsin puhutella häntä. _Ça marche, capitain!_ Hän kääntyi
hitaasti, katsoi minuun hämmästyneenä, liikutti leukaluutaan ja sanoi:
_Merci_. Sitten hän kääntyi takaisin entiseen asentoonsa ja seisoi
kuten ennenkin.

Punainen Noel puuhasi tarjoilupöydän takana, innosta ja hyvästä
tuulesta, hikoillen. Toisinaan hän komensi kovalla, kaikuvalla äänellä:
"Antoinette, Joséphine, Maria!" ja pienet valkomyssyiset tytöt, jotka
oleskelivat pimeissä, nurkissa ja loukoissa, vastasivat laulavasti:
jaa-a, ja nielivät kirouksen.

Noel asetti eteeni ryyppyjä kokonaisen soittokunnan. Niin hän teki
aina. Hänellä oli kaupaksi kaikkia maailman hienoja merkkejä, ja minun
täytyi koetella niitä europalaisella kurkullani.

Otin ensimäisen pikarin ja valoin sen sisällyksen itseeni, otin toisen,
kolmannen — "hm!" — Noelin silmät kiilsivät ihastuksesta — "hyvä,
hyvä!" — Noel nauroi niin että lima pärskyi kidasta — "ah, tämäpä vasta
likööriä!" — Noel käännähti koroillaan ja läjähytti sääreensä.

"Niin, se likööri kelpaa, sanon ma, vai kuinka?! Ette Pariisissakaan
saa parempaa! — Antoinette, Joséphine, Maria, lamppu on sytytettävä!"

"Jaa-a!" (_Nom de chien_!)

Niin kauan kuin lamppua sytytettiin, olivat kaikki ääneti. Olisi ollut
sivistymätöntä ja raakaa puhua tämän toimituksen aikana.

Antoinette kiipesi tuolille ja Noel seisoi isällisen huolehtivana ja
huolissaan hänen vieressään, valmiina ottamaan hänet vastaan: "Ole
varovainen — patenttiliekitin — väännä hitaasti!"

"Hyvää iltaa!" sanoi Antoinette.

"Eikös se pala ihanasti, tuo patenttiliekitin?" kysyi Noel. "Niin,
haha, viisitoista frangia maksoi lamppu minulle!"

"Erinomaisesti!"

Mutta silloin kuului eteisestä kopinaa, ja tiedettiin jo, kuka tuli.
Se oli Gaston Grouzen, hupsu Gaston. Hän oli ollut kahdeksan vuotta
Kaliforniassa, ja oli säästänyt itselleen tuhannen dollaria. Nyt hän
juoksi aamusta iltaan kapakasta kapakkaan, päästäkseen hyvin pian irti
dollareistaan.

"Siellä tulee hupsu Gaston!" nauroi Noel ja laittoi lasin valmiiksi.

Gaston Grouzen otti hetkiseksi hampaistaan pesää myöten poikkipurrun
kipsipiippunsa ja heitti ryypyn kurkkuunsa. Ah, silloin hän näki minut.

Hän syleili minua ja hieroi sänkisiä kasvojaan poskeeni. Sitten
hän näytti, kuten aina, vasemman silmän alla olevaa arpea. "_Les
prussiens!_ Sodassa. _Me California. You have match? — Welcome_!" Ja
poissa hän oli, hänellä ei ollut aikaa vitkastella.

Joukko kalastajia tuli sisään, he kakistelivat kurkkuaan ja sylkivät.
Mutta tämä kakisteleminen ja sylkeminen oli keskustelua, täytyi
vain pitää korvat auki. Yann tuli, ja me tarjosimme toisillemme
kaikenkaltaisia ryyppyjä.

Ihminen on ihmeellinen. Kun Yann oli tullut uhkarohkean retkensä
jälkeen ensi kertaa maihin, olisimme voineet puristaa poikki hänen
sormensa: eläköön Yann, veijari! Ja Yann oli kohauttanut olkapäitään:
mitäpä merkillistä siinä oli. Mutta nyt, kun kukaan ei enää puhunut
siitä, täytyi Yannin päivät päästään kertoa urotyöstään ja vetää
sanomalehtiä taskustaan — ja me moitimme siitä häntä.

"'Työmies' onkin hyvä laiva", sanoi postipääliikkö, hän oli kade koira.

Yann nujersi hänet jymisevällä vastauksellaan. "Sika! Mitä
postimerkkien nuolija ymmärtää purjehduksesta? Enhän minä sano, että
se oli urotyö, mutta eipä ollut helppo ohjata vanhaa lotjaa virrassa.
Heh, pidä kiinni puinen kitasi! Saat tuoda tänne kymmenen kapteenia, he
eivät sitä tee!"

Yann ja päällikkö olivat kiukkuisimpia vihamiehiä. Vain inho huulillaan
he puhuivat toisistaan. Ja Yann kiusasi paksua päällikköä niin paljon
kuin osasi. Jos hänellä ei ollut mitään erikoista tehtävää ja jos hän
oli hyvällä tuulella, niin hän teki jotain kerrassaan tavatonta: hän
koputti postin pikku ikkunaan. Sellaista tapahtui harvoin, ja se oli
pahinta, mitä postipäällikölle saattoi tehdä.

Päällikkö kuorsasi sisällä ja Yann koputti kovemmin. Päällikkö hyppäsi
pystyyn: _Malheureux!_ ja tuli tähystysluukulle.

"Yhden soun postimerkki!"

Sitten Yann meni kapakkaan, ja puolen tunnin kuluttua hän tuli
uudelleen.

"Hoi!"

"_Malheureux_!" huusi päällikkö sisällä epätoivoisesti.

"Vielä yksi postimerkki. Unohdin tykkänään."

Yann nauroi kuollakseen, mutta puolen tunnin kuluttua hän oli taas
siellä.

"Hoi!"

Päällikkö oli raivoissaan. "_Malheureux_!"

"Yhden soun postimerkki. O, lala, mikä jättiläiskirjevaihto minulla on
tänään!"

Päällikkö kävi siniseksi vihasta. "Se on sikamaista, yksinkertaisesti!"

Mutta Yann koputti soullaan. "_Voyons!_ Minä maksan. Tee sinä
velvollisuutesi ja pidä kitasi kiinni!"

Mutta puolen tunnin kuluttua hän oli siellä taas — — — ho! ho! ho!

Mutta siinähän tuli kylän rääsymekko risaisine housuilleen kapakkaan.
Hän ojensi minua kohti kätensä: "Hiukkasen tupakkaa, herra! Paperia
minulla on itselläni!" Niin, oikein, hänellä oli likaisten sormiensa
välissä ryppyinen savukepaperipala. Mutta ennenkuin saatoin antaa
hänelle tupakkaa, oli Yann heittänyt kihvelin rääsymekon jalkojen
väliin, ja rääsymekko pakeni.

Yann kohteli kylän rääsymekkoa kuin kissaa.

"Hahaha!"

Kivettynyt iso-isä käännähti ja aivasti.

Hetkeksikään ei elämä pysähtynyt Noelin kapakassa.

Kalmankalpea kalastaja tuli sisään ja meni Noelin luokse ja mutisi
jotain hänen korvaansa.

"Haha!" nauroi Noel ääneen. "Maksa ne kymmenen souta, jotka olet
velkaa, niin annan sinulle uutta velkaa."

"Lapsillani ei ole mitään —" mutisi kalastaja.

"Pyh! Tee työtä —!"

"Minä olen sairas."

"Sairas? Haha! Sinä tiedät periaatteeni, ystäväni."

Kalpea kalastaja nyökäytti päätään ja meni pois.

"Ne kalvaisivat lihan luistani!" huudahti Noel.

O, lala, niin, niinhän se oli. Hän kiskoi viimeisenkin soun kalastajain
taskusta, möi heille homehtunutta leipää ja kurjaa sikunaa, oli itse
halkeamaisillaan rasvaisista ruuista ja hyvistä viineistä, hänellä
oli talo ja kokonainen haaremi pieniä pulleita piikasia, joille hän
vuoron perään toimitti perheenlisäystä, mutta heti kun tuli velaksianto
kysymykseen, ei saaren kuningas ymmärtänyt leikkiä. Ja kalastajain
mielestä se oli niinkuin ollakin piti.

Kaikki olivat jo unhottaneet kalpean kalastajan, kun Noel huusi kovalla
äänellä: "Antoinette, Maria — Bretonille on vietävä leipä, nyt heti!
Sano, että Noel lähetti. Yksi astiallinen maitoa on hänelle myös
vietävä!" Ja kapakassa oleville vieraille hän sanoi: "Eihän voi antaa
ihmisten kuolla nälkään." Ja hän huokasi.

Sellainen oli Noel. Hänellä oli hyvä sydän, se täytyy tunnustaa.

Mutta tällä hetkellä osui katseeni Yvonneen, Amorikin, Creachin vahdin
tyttäreen. Hän tuli ostamaan leipää.

Yvonne oli kaunis! Muistatko? Kerran keväällä kulki tyttönen
kopisevissa puukengissään Myrskylän ohitse, hän oli hakemassa
oinaitansa, ja minä suutelin hänen ruskeata niskaansa. Yvonne, että
saatoin unhottaa sinut niin pitkäksi aikaa!

Yvonnella oli ruskeat kasvot ja korkea, loistava otsa. Kun hän nauroi,
ilmestyi kuoppia hänen poskiinsa, ja silloin loistivat posketkin. Hänen
silmänsä olivat pikimustat. Mutta kauneinta oli hänen tukkansa. Se oli
pantu otsalta huolellisesti jakaukselle ja oli kuin mustan hevosen
välkkyvä harja, mutta kuitenkin silkinhieno.

Noel osotti hänelle suosiotaan. Hän pani Yvonnen valitseman leivän
takaisin ja etsi hänelle toisen. "Ota tämä, Yvonne, tämä on paras!"
Tällainen huomaavaisuus tuli ainoastaan hänen kunnioitetuimpien
ostajiensa osaksi.

"Amorikin laskuun!" sanoi Yvonne.

"Hyvä on, hyvä, sano Amorikille terveisiä!" Amorikilla oli luottoa
kuten kaikilla ihmisillä, joilla oli varmat tulot.

"Kenavo!" sanoi Yvonne ja meni.

"Ah, hän on sievä tyttö."

"Niin, ja siveä tyttö!"

Mutta minä en sanonut mitään. Nyökäytin vain päätäni. Sitten lopetin
kaupantekoni — ilmaisematta kiirettäni. Saarella täytyi olla ovela.

"Heh, Antoinette, Joséphine!" huusi Noel. "Minulle täytyy muistuttaa,
että tavarat on vietävä Myrskylään. Pitää valjastaa kello seitsemältä!"

Noelilla oli näet ajopelit, vaikka pisin matka, minkä saarella
saattoi tehdä, kesti tunnin. Hänen hevosensa oli paksu ja lihava ja
sen jaloissa oli pitkät karvat, oikeat karvahousut. Valjastamista
oli hauska katsella. Sitten istui Noel saappaat jalassa, kannukset
kalisten, kuskipenkille, ja rattaat vyörivat ratisten pois. "Zephir
on harjattava ja suittava, Zephirin täytyy saada vettä, brr, brr,
levollisesti, Zephir!"

No hyvä, minä lähdin. "Hyvää iltaa!"

Aholla saavutin Yvonnen. Huusin hänelle, ja hän pysähtyi.

"Meillähän on sama tie, Yvonne!"

"Niin on!" Hän hymyili. Näin, miten yksinkertainen ja hyvä hänen
sydämensä oli.

"Tunnet kai minut, kyllä kai muistat —?"

Yvonne nauroi. Kyllä, hän ei ollut unhottanut sitä.

"Ihme etten ole nähnyt sinua koskaan enää! Käyn sentään niin usein
Creachissa. Missä sinä olet ollut koko kesän?"

"Minäkö? Saarella. Olen nähnyt sinut usein, niin olen. Odotahan
sentään, enpä ole ollutkaan koko aikaa saarella, olin kaksi viikkoa
Brestissä."

"No, näetkös?"

Ja Yvonne kiiruhti kertomaan minulle elämyksistään maailmankaupungissa
Brestissä. Hän oli ollut siellä teatterissa ja nähnyt näytelmän,
jonka nimi oli Korvapuustikestit. Rikas talonpoika tuli Pariisiin ja
vuokrasi elämän-iloisen nuorenmiehen asunnon, ja nyt se alkoi, hän sai
korvapuusteja joka taholta.

"Hän sai yhtämittaa korvapuusteja", kertoi Yvonne, "tuli nuorenmiehen
velkojia, klats, mustasukkaisia, klats — haha — yhtämittaa paukkui
vain!"

"Hahaha!"

Kuljimme etukumarassa tuulen lävitse ja katselimme toistemme kasvoja
puhellessamme ja nauraessamme. Yvonne puhui kurkkuäänellä ja hänen
sydämellinen naurunsa kaikui kuin kaukaa etäisyydestä.

"Kuinka vanha sinä olet, Yvonne?"

"Odotahan—? Olen yhdeksäntoista vuoden ikäinen."

Katsoin häntä. Hän oli suuri ja voimakas.

"Ja sinulla on kai sulhanen?"

"Haha — kaikkea sitä ajattelee! Ei, ei, ei!" Yvonne nauroi.

Hän miellytti minua.




XXV.


Seuraavana sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen tapasin hänet jälleen
Noelin luona. Hän osti villalankaa Amorikin sukkia varten ja
valitseminen kaikkien koreiden vyyhtien joukosta kävi hänelle
vaikeaksi. Vihdoin hän päätti ostaa vadelmanväristä. Sitten hän penkoi
kaikellaisen kaman seasta esiin kapean pitsin.

"Oi, kuinka kaunista. Myssyyn!"

"Puoli metriä. Kymmenen souta!"

"Oh!" Yvonne heitti pitsin myymäpöydälle. "Mitä ajatteletkaan, niin
rikas en ole!"

"Anna minulle pitsi", sanoin minä ja panin esille kymmenen souta. Mutta
silloin tunsin, että joku katsoi minuun, ja minä käännyin: Rosseherre
seisoi takanamme. Keltaisine hiuksineen, ohuine poskineen ja monine
kesakkoineen hän nuoruudestaan huolimatta näytti surkastuneelta. —
"Hyvää päivää, Rosseherre" — mutta hän oli jo mennyt.

"No, Yvonne, tahdotko pitsin?"

"En, ah en!" Mutta kun pyysin oikein sievästi, niin hän sentään otti
vastaan pienen lahjani.

Menin Creachiin. Tuli ilta. Kylmänä ja kaljuna seisoi majakka aholla,
pienten majojen keskellä. Joku kulki ylhäällä parvekkeella ja vihelsi,
ja vihellys kaikui niin kirkkaasti ohuessa ilmassa.

"Hyvää iltaa, Yvonne!"

Yvonne seisoi ikkunassa, ja kirkkaat valot välkkyivät hänen ruskeilla
poskillaan.

"Ihana ilta? Niin lämmin tuuli! Etkö tule hiukan tänne ulos luokseni?"

Yvonne vetäytyi taaksepäin ja hänen kasvonsa tulivat aivan tummiksi.
Hänen hampaansa kiilsivät himmeästi. Varmaankin säkenöi hänen pikimusta
tukkansa, jos siihen koski. Yvonne hymyili ja pudisti päätään.

Silloin minua huudettiin. "Isä huutaa sinua!"

Amorik taivuttautui ylhäällä parvekkeen reunaman ulkopuolelle ja
viittasi kädellään. Nousin kiertoportaita myöten ylös kajahtelevaan
savutorveen. Amorik, silmäpuoli, otti pois kankaat levyjen päältä,
ja laskevan auringon säteet särkyivät tämän kristallisen leikkikalun
mykiöissä tuhansiksi värillisiksi tuliksi. Välkähtelevät siniset
ja keltaiset tikarikimput iskivät minua kohti, terävät punaiset ja
viheriät sirpit puhkoivat silmäni.

Saari allamme oli jo pimeä ja kalliot mustia. Kaukaa vieraalta
rannikolta pilkotti tuli — aivan kuin se olisi kurottautunut johonkin.
— joku rautainen aave, joka seisoi rannan hyökyjen keskellä ja mulkoili
silmillään. Kynttilä ratisi, valokaari muuttui, Amorik laitteli
konetta, ja välkehtivä lelu alkoi äänettömästi pyöriä ja heittää neljää
sädelyhdettään päittemme ylitse merelle. Sokaistumatta ei sitä voinut
katsella. Nyt kimmelsi ja säkenöi rannikolla tusina valkoisia, punaisia
ja vihreitä tulia, suuren ilotytön Ranskan korut välkkyivät yössä.

Amorik istui pienellä jakkaralla, ja hänen vasen silmänsä valvoi. Missä
olet menettänyt silmäsi, harmaa Amorik? Heh, tuuliko tuli ja puhalsi
ja sanoi: minä olen tuuli, ja puhalsi sen pois kolostaan? Ei, kerran
myrskyssä oli purjeenpingoitin sattunut hänen silmäänsä.

Hieno hymy huulillaan Amorik istui siinä, ja hänen kasvoissaan kuvastui
sellaisten ihmisten hyvyys, jotka valvovat yksin äänettömässä yössä
ja ovat vaiti. Ja missäpä saattoi olla enemmän yksin kuin tämän
välkkyilevän myllyn alla?

Astuin parvekkeelle.

Yötuuli painoi vaatteeni siloisiksi ruumistani vastaan ja repi
silmäluomiani. Mykiölevyjen luona karkeloi suuria perhosia ja
myriaadeja punkkeja, jotka hekumoiden kaivertautuivat valoon. Kuten
pyörivät valkohehkuiset suihkut työntyivät sädelyhteet esiin ja ulos
pimeyteen, kolmenkymmenen meripeninkulman päähän ja kauemmas. Saari oli
aivan musta, himmeän-musta, ja loistavan-musta oli meri ja liikkui.

Viheriä kipinä kulki pohjoista kohti. He tiesivät, tuo on Creach,
neljässä tunnissa olemme Englannin kanavassa, kahdessakymmenessä,
viidessäkymmenessä tunnissa kotona. Vielä viiden tunnin kuluttua he
näkisivät meidät.

Valvoimme ja vaihdoimme silloin tällöin lyhyen sanan. Amorik oli jo
kauan sitten unhottanut puhumisentaidon.

Jos tulee usvaa, niin nostamme pientä vipua, ja puristettu ilma huutaa
silloin äänitorvessa. Mutta sumua ei tullut, yö oli tähtikirkas.

"Hyvää yötä nyt, Amorik."

"Menetkö?"

"Menen. Olen väsynyt."

"Oletko vielä valveillasi, Yvonne, niin myöhään yöllä?"

Yvonne seisoi pimeässä ikkunassa ja hymyili. Hän tiesi kaikki, ja
kuitenkin hän oli nuori tyttönen.

"Tule ulos, Yvonne. Etkö? No, ojenna minulle edes kätesi. Kenavo,
Yvonne!"

"Kenavo!" kuiskasi hän.

"Yvonne, avaa vielä ikkuna!"

"Niinkö?"

Otin pienen hopeaisen ketjun taskustani ja heitin sen ikkunasta
sisälle. Kuulin kuinka se putosi. En sanonut mitään, menin.




XXVI.


Muutamaa päivää myöhemmin istuin kivellä majani edessä. Painoin kättäni
siihen, ja kas, se tuli yhä vielä valkoiseksi: suurten myrskyjen
tuomain pärskeiden suolaa. Istuin ja paistatin päivää, ja sydämeni oli
täynnä levollisia ajatuksia.

Silloin tuli tyttö ahon ylitse. Näytti siltä kuin hän olisi etsinyt
jotakin. Hän pysähtyi, sitten hän tuli suoraapäätä minun luokseni. Onko
se —? Ei, tällä oli vaalea tukka.

"Sinähän se olet, Rosseherre!" sanoin minä ja nousin. Olin niin kylmä
sydämeltäni ja katseenikin oli kylmä. Myrsky on tullut ja puhaltanut
minut etäiseen seutuun, Rosseherre, en minä enää asu täällä. Poupoul
sitävastoin käyttäytyi iloissaan aivan narrimaisesti ja hyppäsi
nuolemaan Rosseherren kasvoja.

Rosseherre ei sanonut mitään. Hän torjui Poupoulin luotaan ja katsoi
minuun.

"Missä olet ollut niin kauan, Rosseherre?" kysyin hymyillen.

Rosseherre katsoi minuun. "Aika ei kai ole tuntunut sinusta pitkältä
—", änkytti hän. Veri kihosi hänen kasvoihinsa ja hänen katseensa kävi
tummaksi ja kovaksi. Sitten hän hymähti pilkallisesti ja hänen silmänsä
leimahtivat. Hän veti jotakin esiin liivinsä alta ja heitti molemmat
sormukseni jalkoihini.

"Minä en tarvitse sinun sormuksiasi!" sanoi hän nopeasti ja kalpeni.
"Anna ne Yvonnelle! Rahasikin tuon sinulle —"

Minun täytyi nauraa. Rosseherre oli mustasukkainen, nähkääs sitä!
Rosseherre, Rosseherre, mitä mieleesi johtuukaan? Ajattelitko, että
minä asettuisin ainaiseksi ankkuriin sinun sydämesi eteen? Etkö tiedä,
että minä harhailen elämän suurilla metsästysmailla, tänään täällä ja
huomenna tuolla, ja nukun aina kevyessä teltassa tähtien alla? Oh,
Rosseherre, minä rakennan itselleni pysyvän asunnon vasta sitten kun
en leinipahkuroilta voi seistä, ja kun ikävä pakottaa minut sanelemaan
muistelmiani.

Katsoin Rosseherreen ja pudistin päätäni.

"Älä nyt ole hupsu, Rosseherre", sanoin minä, "sormukset ovat sinun
omasi, en minä ota niitä maasta. Älä myöskään puhu niistä parista
frangista, jotka olen lainannut sinulle. Miten merkillinen sinä sentään
olet!"

Mutta Rosseherre vapisi vihasta. Hän huusi kovalla äänellä ja
raivoisasti, mutta minä en ymmärtänyt sanaakaan, sillä hän puhui
bretanjan kieltä. Poupoul haukkui ja murisi ja valmistautui
puolustamaan minua.

"Lopeta jo viimeinkin, mitä sinä siinä niin huudat, Rosseherre!" sanoin
jyrkästi, ja kun puhuin kuten saarella puhutaan, tuli Rosseherre heti
järkiinsä.

"Minä en sano enää mitään", jatkoi hän ranskaksi, "voit huoleti
lahjoittaa hänelle ketjuja ja mitä haluat — hänelle — hohoho — kaikkien
matruusien kanssa hän —"

"Yvonne?"

"Niin. Yvonne!"

Minä nauroin. "Yvonne! Haha! Oh, ei, ei hän kaikkien matruusien kanssa
—"

Rosseherren silmät säihkyivät. Hänen huulensa kävivät lumivalkeiksi.
"Tarkotatko sillä, että minä olen hyvää pataa kaikkien matruusien
kanssa?"

"Sanoinko sanaakaan —?"

"Ja vaikkapa olet sen sanonutkin, niin voin Jumalan äidin edessä
vannoa, etten ole koskaan kuulunut kenellekään muulle kuin Yannille.
Ja Yann nai minut. Mutta Yvonne — ei, juokse huoleti hänen perässään
— jokainen ihminen tällä saarella voi sanoa sinulle, että hän on
kuudentoista vuoden vanhana saanut kuolleenasyntyneen lapsen — hän ei
ole muuta kuin lokaa!"

Jumala varjelkoon! Minä nauroin. "Rosseherre, mitä sinä sanotkaan —
Yvonne — hahaha?"

"Niin on asia kuin minä sanoin — sen saat pian kylläkin tietää —
koiria te olette, te miehet, koiria! — odotahan vain, kunnes hän
varastaa sinulta — ja miksi sinä minua sanoitkaan — valehtelijaksi,
valehtelijaksi!"

"Kuule, Rosseherre", sanoin minä ja kosketin hänen käsivarttaan,
rauhoittaakseni häntä, "sinullahan on Yann, eikö totta, se on parempi!"

Rosseherre vetäytyi taaksepäin. "Niin, minulla on Yann", vastasi hän,
"ja vaikka hän onkin vain yksinkertainen merimies, on hän minulle,
tuhansin verroin rakkaampi kuin sinä."

"Sen uskon mielelläni."

"Tuhansin verroin!" toisti Rosseherre ja katsoi minuun vihaa uhoten.
Hänen silmänsä olivat päivänpaisteessa keltaiset kuin kissan silmät.
"Voit huoleti mennä Yvonnen luokse, sinä olet yhtä huono kuin hän —
hoho — ja sinä luulet ehkä, että minä olen mustasukkainen — oh, ei —"
Hän löi kätensä kasvoilleen ja meni.

"Rosseherre!" huusin.

Mutta hän rupesi juoksemaan. Sitten hän äkkiä pysähtyi ja purskahti
kaikuvaan nauruun: "Sinähän olet narri — hahaha! — narri!" Ja taas hän
juoksi.

Katsoin hänen jälkeensä. Miten nopeasti hän juoksi, miten hän liehui!
Hänen vartalonsa katosi, ja minä näin vain hänen valkoisen myssynsä
liukuvan ahon ylitse — niin nopeasti.

No niin, toisinaan minä sain noin juosta, nyt oli hänen vuoronsa, ajat
ovat muuttuneet.

Kuinka raivoissaan hän oli, mikä viha kätkeytyikään tähän keltaiseen
virvatuleen! Jumala paratkoon, hän oli pidellyt minua kovin pahoin, ei
vähintäkään hyvän merkkiä hän ollut minuun jättänyt.

Menin ahon yli, Creachiin.

"Poupoul, puhu!" sanoin Poupoulille, joka oli taas unhottanut kaikki.
"Sano totuus, sinun, eläimen, on helpompi olla oikeudenmukainen kuin
ihmisen: emmekö ole usein nähneet, miten pieni valkoinen myssy yössä
souti 'Työmieheen', ja olemmeko koskaan sanoneet sanaakaan? Ja hän —
heh, Poupoul, sano totuus!"

Ja jälleen minun täytyi nauraa: miten nopeasti hän juoksi, vaikkei
kukaan seurannutkaan häntä!




XXVII.


Ei, Rosseherre ei suinkaan kaunistellut minua puheillaan. Myöskin Yann
sanoi sen minulle, kun hän seuraavana päivänä tuli luokseni. _Tiens,
tiens_, miten vihainen hän on sinulle!

Aamulla olin ollut kalassa ja saanut painavan, paksun kalan, lihavan
kafferilaismuorin. Järjettömänä raivosta se oli syytänyt salamoita
silmistään minua vastaan vetäessäni sitä ylös vedestä. Mutta nyt se
makasi tuossa, ja suomukset lentelivät. Kafferilaismuorini oli ahne
kimpale, jolla oli tyhmät kultaiset mulkosilmät ja häijyt, kalpeat
neekerinhuulet; niiden välissä irvistivät terävät, porsliininvalkeat
hampaat. Takana kurkussa sillä oli toiset puremaneuvot, lyhyistä
hampaista tehty riivinrauta. Sen lihava vatsa oli limaisen, paksun
verkon peitossa, kilpikonnanvärinen ja korvasienennäköinen, niin että
se huoleti saattoi loikoilla alhaalla kaislametsissä ilman että sitä
nähtiin.

Olinko milloinkaan nähnyt mitään yhtä ahnetta, syölästä ja ilkeää kuin
se? Oh, olinpa kylläkin: ihmisiä! Usein olin nähnyt yhdessä koossa
koko tusinankin aivan samannäköisiä olioita. Jos te olisitte tässä —
paljaiden käsivarsieni ja veristen käsieni pideltävinä, niin olisi
hauska —

Silloin tuli Yann. Hän kiskoi mukanaan suurta saviastiaa, ja se
merkitsi, että keitämme erästä hänen kuulua bretanjalaista keittoaan.

Yann oli oivallisella tuulella, ja näin heti, että jotakin merkillistä
oli täytynyt tapahtua.

Sitten kun hän oli lausunut minulle ylistelynsä paksun
kafferilaismuorin johdosta, löi hän povitaskuaan: "Tahdotkos nähdä
jotakin, heh?"

"Mistä on kysymys?"

"No, tahdotkos nähdä jotakin?" toisti Yann ja vilkutti minulle
kirkkaansinisiä silmiään.

"Näytähän!" vastasin uteliaana.

Yann veti näkyviin suuren kirjekuoren laidan. Hän kopeloi sitä, ja
setelien nurkkia tuli ilmi. Yksi, kaksi, kolme — viisisataa frangia!

Silmäni menivät selkosen selälleen ja minä tuijotin Yanniin.

Sitten Yann veti kirjeen taskustaan ja ojensi sen minulle suuremmoisin
liikkein.

Se oli siltä englantilaiselta yhtiöltä, joka oli omistanut "Indianan".

"Jokainen matruusini sai sata frangia!" sanoi Yann. "Heh, kuinka
kohteliaasti kirjoittavat, eivätkös? Ja katsohan kuorta: se on vuorattu
pellavakankaalla, oletkos koskaan nähnyt sellaista kuorta?"

Katselin kirjekuorta ulkoa ja sisältä. "_Nom de pipe_!"

Yann suoristautui ylpeästi ja loi rohkean silmäyksen merelle. "Se on
kuin lahja taivaasta. Enemmän kuin kuusikymmentä frangia päästä! Niin,
mitä minä nyt voin tehdä?" Ja Yann katsoi minua silmiin. "Nyt minä voin
tehdä mitä tahdon, näetkös!"'

Hän oli tullut rikkaaksi eilen.

"Jos nyt tarvitset rahaa", lisäsi Yann, "niin sinun tarvitsee sanoa
vain sana" — ja hän piti silmieni edessä kahta-, kolmea-, neljääsataa
frangia — "sinä olet ystäväni ja voit saada niin paljon kuin tahdot."

Yann oli sentään kunnon poika.

Sitten hän syöksyi työhön. Hän heitti kasarin pois, painoi lakin
niskaan ja kääri mustuneet paidanhihat ylös. Ruukussa oli perunoita,
vihanneksia, ryytejä ja nauriita, kimpale harmaata silavaa, _grease
bretonne_, pullo konjakkia ja pyöreä kääry. Hän pesi, raapi, leikkasi,
teki valkean. Kun saviruukussa oli halkeama, haki hän nopeasti multaa,
hieroi sitä ja tukki raon, yks, kaks —

Sitten hän avasi huolellisesti sidotun, ympyriäisen kääryn. "Ja tässä
on pieni muisto, ystäväiseni!" sanoi hän.

Se oli teekannu, valkoista posliinia, halpa kultaus.

Yann seisoi hajasäärin ja katsoi minuun paljonpuhuvasti. "No?"

"No, se on sievä."

Yann nauroi pilkallisesti ja silmäili teekannua halveksivin katsein.
"Tämä on se", sanoi hän, "se 'Charlotten' kuuluisa teekannu! Ja ne
valapattoiset koirat vannoivat aikanaan, että minä olin varastanut
hopeisen teekannun, jossa oli kultauksia! Haha, mitäs sanot siihen?"

Katsoin Yanniin ja nauroin.

"No, tahdotko sinä tämän hopeisen kannun?" kysyi hän.

Pudistin päätäni. "En, Yann, _merci_. Minä en tahdo omistaa mitään
sellaista, mitä ei voi pistää taskuunsa, ymmärrätkös?"

"_Bien_!" Yann otti kannun ja heitti sen laajassa kaaressa kallioihin,
joihin se murskautui. "_Au revoir_!"

Sitten hän veti kellon housuntaskustaan. "Kello on kolme", sanoi hän
samalla, "kello kahdeksan on liemi valmista." Minä tuskin katsahdin
kelloa, ja siksipä Yann pitikin sitä nenäni alla. "Niin, täsmälleen
kolme!" Silloin pisti kello silmääni. Se oli kultainen, kaksikuorinen,
jopa jotain! Tämä kello oli kolmensadan frangin arvoinen, ja Yann oli
saanut sen lahjaksi eräältä pariisilaiselta tuttavaltaan.

Minä hämmästyin ja pudistin päätäni. Yann antoi minun katsoa koneistoa,
miten se naksutti ja pyöri.

Sitten hän näytti minulle, että hän oli pannut taskuunsa pumpulia,
ettei kello vioittuisi.

"Miksi et antanut pariisilaisen ystäväsi mieluummin lahjoittaa
itsellesi laivankoneita, Yann?" kysyin salakavalasti, kun olin
tointunut hämmästyksestäni.

Yann painoi silmäluomensa kiinni etusormellaan. "Eh!" huudahti hän.
"Miksi? Miten voi ihminen niin tyhmästi kysyä? Olisi sanottu, että minä
olen varastanut koneet 'Charlottesta'."

Kello oli hyvä. Yann ei ollut tehnyt huonoa vaihtokauppaa!

Minun täytyi nauraa: Yann, Yann, kuinka voi sinusta päästä selville?
Kuinka usein oletkaan kertonut minulle tuon jutun 'Charlottesta', kun
sinua niin häpeällisesti parjattiin, ja minun on käynyt sinua sääli!
Kuinka usein olivatkaan uskolliset lapsensilmäsi täynnänsä kyyneleitä
ja sinä nauroit ivallisesti: Minäkö varas? Minä?

Hahaha! Yannin sielu oli niin kyllästetty rehellisyydellä, että hän
kauhuissaan torjui epäilykset varkaudesta. Ei koskaan, ei koskaan Yann
uskoisi varastaneensa, ei edes kannu edessään ja kultakello taskussaan,
ei milloinkaan, siihen hän oli liian rehellinen.

Keittomme täytyi kiehua viisi tuntia hiljaisella tulella, ja niinpä
meillä oli aikaa hiukan jutella. Istuimme talon edessä maassa, ja Yann
kaatoi pullosta, jonka hän — rikas mies — oli tuonut muassaan.

Äkkiä hän purskahti äänekkääseen nauruun. "Mitä Herran tähden sinä
olet Rosseherrelle tehnyt?" huudahti hän. "_Tiens, tiens_, kuinka
raivoissaan hän on sinulle."

"En minä ole tehnyt hänelle mitään."

"Oh, hän ei puhu sinusta juuri hyvää, ystäväni!" huudahti Yann. "Sinä
olet luonut silmäsi Yvonne Amorikiin — hän on ollut Rosseherren paras
ystävä, ja siitä huolimatta — kukapa voisi ymmärtää naisia? Hoho, onko
niin? Ja mitäs luulet Rosseherren minulta kysyneen? Hehe — mitäs luulet?

"No?"

"Hän kysyi minulta, voisinko tappaa sinut."

"Ho-hoi!"

"Niin, haha, niin hulluja ovat naiset, kun tulevat mustasukkaisiksi."

"Ja mitä sinä vastasit hänelle, Yann?"

"Kyllä, sanoin minä, miksikäpä en? Minä tahdoin pitää hänet hyvällä
tuulella."

Vihelsin hampaitteni lomitse ja nauroin.

Myöskin Yann nauroi; hän nauroi varmasti kuin rakastaja, jonka
kilpailija on tullut ehdottoman vaarattomaksi. "Lupasinpa hänelle
tappaakin sinut", sanoi hän, "silloin hän tuli nöyräksi ja
myöntyväiseksi kuin pieni koira!" Yann keskeytti puheensa ja otti
ruohonkortten välistä hämmästyneenä esiin sormuksen. "Heh, mitäs tämä
on?"

"Tässä on toinen, kiven alla", vastasin minä, "hän toi minulle
sormukset takaisin."

Yann pisti sormukset taskuunsa. Hän pudisti suuttuneena päätänsä.
"Sellainen hupsu nainen, heh! Minä annan hänelle sormukset, kun hän on
tullut järkevämmäksi."

"Sinä siis olet luvannut hänelle —"

"Niin!" sanoi Yann nauraen. "Oh, hän oli aivan järjetön, ei tahtonut
tietääkään minusta — hän asetti sen ehdoksi. Hahaha — mutta hän ei
määrännyt aikaa, milloin sen täytyy tapahtua — sen hän unhotti. Saat
vielä elääksesi monta vuotta, ystäväni! Ei ole kiirettä!"

Sitten me puhuimme jostakin muusta, eikä Rosseherren nimeä enää
mainittu.

Keitto oli valmis. Yann maiskutti kieltään, sellainen keitto! Hän
ryysti ihastuneena itseensä kafferilaismuorini molemmat silmät. Me
istuimme ja herkuttelimme, me kolme, Yann, Poupoul ja minä. Ovi oli
auki, ja ulompana kumisi meri.

Kokonaisen tunnin me pistelimme lusikoitamme ruukkuun, kunnes emme enää
voineet liikuttaa itseämme. Mutta ruukku ei ollut vielä hetikään tyhjä,
keitto riitti aina kahdeksi, kolmeksi päiväksi. Sitten me istuimme oven
eteen aholle ja tupakoimme.

"Soitahan pieni laulu", sanoi Yann, "juuri nyt, kun hämärtää —"

Minä soitin. Mutta pientä huiluani heilutellessani vilkaisin Yanniin:
siinä hän istui, viisisataa frangia kädessään, ja katsoi merelle ja
unelmoi.

Tuli yö, ja me menimme takaisin huoneeseen, juodaksemme lasin, pari.

Yann levitti setelinsä, avasi tavattoman usein kellonsa kuoren. Hän
säteili onnea. Mutta vähää myöhemmin hän pani kellonsa puukengän alle
ja astui hiukan sen päälle, nähdäkseen, kuinka paljon kello kesti.
Niks, lasi särkyä. Mutta sen vuoksi ei kello vielä ollut mennyttä
kalua, vai kuinka, hahaha! Hän otti setelit, teki niistä pienen pallon
ja antoi Poupoulin hakea niitä! Nuo rahat, hyi, ne pitäisi syöttää
koiralle, ne pitäisi heittää tuleen!

Yann teki muutamia temppujaan. Hän otti rahan lautaselta, joka oli
täynnä vettä, kastelematta sormenpäitään. Sen tämä tuhattaituri teki
apuneuvoinaan käyttäen viinilasia ja kuumaa ilmaa.

Hän kaatoi konjakkia kurkkuunsa ja kertoi merikäärmeestä, jonka oli
nähnyt Etelämerellä. Sitä tehdessään hän paljasti käsivartensa, veti
kätensä suipoksi ja teki kiemurtelevan liikkeen; juuri niin kurottautui
merikäärme aalloista, ja sanoi: Hyvää huomenta, sinä Roskoffin Yann!
Ja Molukkien luona oli meri raskasta kuin lyijy; jos laiva kulki sen
lävitse, niin vana jäi auki kokonaiseksi viikoksi.

Haha! Oh, Yann!

Vasta myöhään yöllä me erosimme, Yann oikoi setelit ja laski ne kahteen
kertaan — hän ehkä oli jotain unohtanut, yhä vielä hän etsi silmillään
lattialta. Hän oli luonteenlaadultaan yksinkertainen, eikä siis voinut
olla vakuuttamatta minulle kymmeniä kertoja ikuista ystävyyttään.

"Hupsun naisen takia me emme muutu toistemme vihamiehiksi!" sanoi hän
ja katsoi minua kyynelsilmin. "Vai mitä?"

"Sepä vielä puuttuisi, Yann!"

Yann puristi kättäni.

"Vielä yksi asia, Yann. Onko totta, että Yvonne pitää seuraa kaikille
matruuseille ja että hänellä oli kuudentoistavuotiaana lapsi?"

"_Tiens_!" nauroi Yann. "Kuinka voidaan keksiäkään sellaisia valheita!"




XXVIII.


Meri veti minua puoleensa. Katselin sitä, ja se viittoili minulle
tuhansilla käsillään. Tulin sydämeltäni sairaaksi, kun kaukana
aallokossa näin höyrylaivan — sillä minä en ollut laivassa. Ulos!

Päivästä toiseen tein työtä ulkona merellä. Kalastimme näihin aikoihin
metrinpituista, ankeriaankaltaista kalaa, _congre_, joka oleskeli hyvin
syvällä. Siimat olivat oikeita köysiä ja niin pitkiä, että ne täyttivät
koko veneen. Mutta kala oli pirujen riivaama, ja se oli heti tapettava.

Aurinko teki minut ruosteenväriseksi. Kasvoni, niskani ja rintani,
käsivarteni ja käteni kävivät kuparinpunertaviksi ja monista kohdin
nokimustiksi, ja nahka irtautui suurina palasina. Hiukseni vanuttuivat
ja irtautuivat, silmäni tulehtuivat suolasta, ääneni kävi karkeaksi ja
käheäksi kuin kalastajien ääni. Puhuin samaa ulvovaa bretanjalaisten
ranskaa, jota itse ranskalaistenkin on vaikea ymmärtää. Ja, piru
vieköön, minä olin oppinut kiroamaan ja puimaan nyrkkiä. Kun oli paha
ilma, niin tein sopimuksen Jean Louisin kanssa. Pullollisesta _eau de
vie'tä_ lähtee Merenkuningas milloin tahdot. Aivan yksin me lähdimme
pienessä veneessämme, suurten langustiveneiden kiskoessa ketjujaan.
Meillä oli aina hyvä onni.

Meri lauloi ja riemuitsi. Usein se kohisi öisin viettelevästi asuntoni
edessä, ja minä heräsin. Sade ruoski ikkunaa ja tuuli huusi.

"Hohoi! Luotsi! Kedril! Hohoi!"

"Mikä hätänä?"

"Tahtoisin lähteä, luotsi!"

"Lähteä? Mihin? Nyt?"

Minä nauroin. "Niin, merelle! Pienelle pärskyretkelle. Eihän sinun
tarvitse sitä ilmaiseksi tehdä!"

Kedril pisti päänsä tähystysluukustaan. "Kuuletko meren ääntä? Emme
pääse sadankaan metrin päähän."

"Tarjoan sinulle kaksikymmentä frangia. Kaksi meripeninkulmaa ulos
lahdelle!"

Kedril tuli puoleksi puettuna ulos ja kulkea kalisti merenrantaan. Hän
kohotti käsivarsiaan kömpelin liikkein.

"Tarjoan sinulle viisikymmentä frangia tunnilta!" Kedril katsoi minuun
ja meni sisälle asuntoonsa.

"Hoi! Luotsi!"

Mutta Kedril ei vastannut enää. Ja minä katsoin kuumin, kuivin silmin
meren ylitse.

Näinä päivinä näin kerran Rosseherrenkin.

Eräänä iltana tulin Jean Louisin kanssa takaisin, ja kun laskimme
maihin, seisoi Rosseherre rantalaiturilla.

"Katkorappoja!" Hän nauroi. Hän ei katsonut minuun, mutta äkkiä hän
tuli tummanpunaiseksi, sillä hän tunsi katseeni.

"Hihi!" nauroi Jean Louis ja astui maihin.

Silloin Rosseherre käänsi katseensa minuun ja sanoi hymyillen sekä
hiukan arasti: "Tahdotteko katkorappoja, _monsieur_?"

"Ei, kiitos", sanoin kylmästi.

Silloin Rosseherren silmät leimahtivat, ja hän heitti katkorappokorin
veteen ja juoksi pois.

"Hihi, mikäs hänen oikeastaan on?" nauroi Jean Louis kömpelösti.

Seuraavina päivinä tapahtui muutamia seikkoja joihin en kiinnittänyt
paljon huomiota ja jotka vasta myöhemmin ymmärsin.

Kerran tulin kotiin ja näin hämmästyksekseni jonkun seisovan ovellani.
Se oli Noel, kauppias. Tulin lähemmäksi, ja kas, Noelin vieressä oli
kylänvanhin, määri. Molemmat olivat noloina.

"Mistä on kysymys?" sanoin.

Noel katsoi määriä ja määri katsoi Noelia.

"Olemme murtautuneet asuntoonne", sanoi Noel hymyillen.

Suoristauduin. "Näette, että se hämmästyttää minua, hyvät herrat!"
sanoin.

Taas katsoivat nuo kunnon miehet toisiinsa.

"Totta puhuakseni", alkoi määri, "on sinusta tehty ilmianto. Väitetään,
että sinä olet urkkija, joka lähetät tietoja saarelta."

Nauroin ääneen. "Maksan teille paikalla tuhannen frangia", sanoin, "jos
löydätte luotani yhdenkään piirroksen tai yhdenkään kirjoitetun rivin!"

"No niin, me teimme velvollisuutemme!" Ja kuin uitetut koirat he
menivät.

Pari päivää senjälkeen huomasin, ettei tynnyrissä ollut ensinkään
vettä. Öisin oli rankasti satanut, mutta astiassa ei ollut
vedenpisaraakaan. Tutkin tynnyrin, niin, se vuoti. Yksi alalaidan kimpi
oli vioittunut. Poupoul haisteli kiveä, joka oli tynnyrin vieressä.
Mutta se johtui vasta myöhemmin mieleeni.

En ajatellut mitään.

Tuli surullisia ja lohduttomia päiviä. Ne olivat kuin epätoivoisten
ihmisten kasvot, epätoivoisten, jotka kuljeskelevat ilman päämäärää,
ja jotka toisinaan pysähtyvät, muistellakseen jotakin sellaista, minkä
heidän sairas päänsä on jo kauan sitten unhottanut.

Meri heittelehti voihkien edestakaisin. Kaikki harhailevat aallot —
ne olivat ihmisiä, tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, jotka kulkevat
täällä ja kulkevat siellä ja menehtyvät, eikä kukaan ole nähnyt missä
ja milloin. Ei niin! Tulkoon myrsky, valtava, sillä ihanata on hurja
kuolema. —

Kalastajat eivät lähteneet merelle. Ei Jean Louiskaan. Minä sain
kalisuttaa taskussani kovia taalareitani, Merenkuningas pysyi vain
kuurona.

"Minä pelkään!" ulvoi hän.

"Jos sinä jo pelkäät, Merenkuningas —!"

Kuljin saaren poikki otsa rypyssä ja kuuntelin meren kohinaa. Aivan
kuin olisin ollut keskellä vesiputousta, sellaiselta kuului. Taivas
oli likainen ja lokainen ja synkkiä pilvenriepaleita riippui siitä
luotisuoraan alas, laahaten pitkin saarta. Otsani rypyt syvenivät. En
mennyt Creachiin. En. Yvonne — minulla ei ollut sydämessäni mitään
hupsua ajatusta. Niin tulin Stiffiin, Marconi-asemalle.

Päivät pitkät tein täällä työtä, niin innokkaasti, kuin olisi minun
pian pitänyt suorittaa ratkaiseva tutkinto. Me puhuimme viheriällä
tulella ja otsonilla näkymättömille, aivan kuten henget keskustelevat.
Kuinka siellä haisi! Kuten kotimaani metsissä sadekuurojen jälkeen.

Herra Boucher hoiteli näppäintä, ja viheriät salamat hyppivät
kiiltävien sähköjohdattajien välillä ja räiskyivät ja surisivat.
Toisinaan oli höyrylaiva, jonka kanssa puhuimme, aivan lähellä, ja me
saatoimme nähdä sen savulipun taivaanrannalla. Mutta usein ne olivat
kaukana. "Olkaa hyvä, ilmoittakaa meille pisteenne!" Trr — trr — tak —
tak — trr se oli sen piste. Herra varjelkoon meitä, missä se oli? Se
oli vielä Azorien länsipuolella.

Teimme työtä kärsivällisesti ja rauhallisesti. Usein meidän täytyi
toistaa joku kysymys kymmenkunnan kertaa, ennenkuin se ymmärrettiin.
Kaksi päivää koetimme päästä yhteisymmärrykseen erään höyrylaivan
kanssa, jossa Mr. William Finch matkusti. "Matkalaukkunne tulee
seuraavassa laivassa." Trr — trr — "Matkalaukkunne tulee —" Aina,
kun herra Boucherilla oli neljännestunti vapautta, linkosi hän tämän
tiedonannon ilmaan. Toisinaan yhteys katkesi Herra tietköön miksi
ja vasta tuntikausia myöhemmin kuultiin tietomme jälleen. Kylläpä
niitä pikku sanoja lensi halki ilman! Joka päivä lähetimme kokonaisen
säkillisen suudelmia meren ylitse. Olimme niitä, jotka saatoimme
tuhansien penikulmien päässä olevan herra Schmidtin, Edgar Schmidtin,
riemuihinsa, kun ilmoitimme hänelle, että hänen rouvansa Anna lapsien
kanssa odotti häntä Cherbourgissa, _Hôtel de Commercessa_. Hän istuu
tupakoimishytissä, ainainen "Fliegende Blätterien" rikki luettu
numero kädessään, ja katsoo ikävystyneenä pienestä ikkunasta, miten
laivanparras hiljalleen nousee ja laskee, meren juova käy kapeaksi,
leveäksi, jo viikkokausia tämä juova nyt on kutistunut ja kasvanut:
herra Schmidt, herra Schmidt! Näetkös, miten se häneen vaikuttaa? Vie
sun saakeli, hattuni! Trr — tak — tak — kuinka nopea hän olikaan ollut!

"Olen terve ja voin hyvin." Mitään muuta ei kiireessä johtunut hänen
mieleensä.

Sitten herra Boucher asetti päälaelleen rautavanteen, jossa oli
kuulotorvet, ja kuunteli tikutusta ja kirjoitti sanat muistiin.
Saatoimme kuulla kaikki, mitä Lizard sähkötti suurille Amerikan
höyryille, jotka joka päivä painattavat sanomalehtensä. Tällä tavoin
saimme tiedon kaikista maailman tapahtumista, saimmepa uutiset
aikaisemmin kuin itse sanomalehtien lukijat ne saivatkaan. Kuninkaat
siellä kaukana yskähtelivät ruostuneissa varustuksissaan, ja me
kuulimme sen. Me kuulimme sen suuren tulipalon kohinan, joka raivosi
Etelä-Venäjän metsissä. Me kuulimme pörssien melun, paperien hinnat
laskivat, oh, hyi helvetti!

Herra Boucher kirjoitti ja minä käänsin — sillä minä toimin täällä
kielenkääntäjänä. Herra Boucher luki tosin sujuvasti suurten kielten
klassikkoja, mutta seurustelukielestä hän ei ymmärtänyt sanaakaan.

Meillä oli hyvin hiljaista. Vastaanottomastomme langat heiluivat
ja narisivat, ja tuuli viuhui yli aution ahon. Kolme asemalla
oleskelevista pienistä rotistamme (niitä oli seitsemäntoista) leikki
oven edessä. Mutta meri lotisi. Heti kun hämärtyi, kävi aho kalpeaksi
kuin kuutamossa, kaksi kertaa, sitten se leimahti yht'äkkiä punaiseksi
kuin hehkuva sammal. Se oli Stiffin valo. Kun herra Boucher meni
ulos hengittämään raitista ilmaa, niin hän näytti kaksi kertaa
kalkinvalkealta aaveelta ja muuttui sitten punaiseksi paholaiseksi.

Trr — trr — tak — tak — herra Boucher istui ja kirjoitteli sanoja
paperille. Se, mikä tuli kuuluviimme, oli heikkoa kaikua Europan
suuresta rummunpärinästä.

Loppu. Lizardilla ei ollut mitään sanottavaa enää.

Myöhään yöllä tulin kotiin. Vielä unessakin lähetin sähkösanomia.
_Children all well. Much love. Grace_. Säkenet rätisivät. Ja
vastaanottaja nakutti: 21. 36° 12' 44° 8' 10" kaksi jäävuorta
näkyvissä. Pensylvania. Silloin Poupoul rupesi haukkumaan. "Vaiti!"
sanoin minä. Poupoul nuoli kättäni ja vikisi. Sitten kuulin sen
nuuskielevan oven luona. Nukuin uudelleen. Heti senjälkeen Poupoul
herätti minut toistamiseen. Se haukahti kovaäänisesti ja vihaisesti.

Kuuntelin.

Ulkona rätisi ja ritisi. Minusta tuntui siltä kuin olisin hengittänyt
sisääni savua. Samassa silmänräpäyksessä ukkonen jylähti ja sade valui
virtana maahan.

"Sehän on vain sadetta, Poupoul!" sanoin minä. "Nuku, vanha
ruotsalainen!"

Mutta seuraavana aamuna näin, että oveni edessä oleva puupino oli
puoleksi poltettu. Rakennuksen seinä oli savun mustentama. Jollei
ukkossade olisi sattunut tulemaan oikeaan aikaan, ei kai Myrskylää enää
olisi.

Pudistin päätäni. "Sellaisia ihmisiä täällä on, eivät suo toiselle edes
halkoja!" sanoin ja sylkäisin.




XXIX.


Muuanna yönä heräsin ja rupesin miettimään.

Niin, taivaan tähden, miksi piti katseeni osua juuri Yvonneen, joka
piiloutui neitsyytensä suojaan kuin kuusituumaisten panssarilevyjen
taakse. Miksi oli juuri hän toisenlainen kuin saaren muut tytöt, jotka
eivät tehneet paljonkaan vaikeuksia?

No, menenpä luoksesi, Yvonne, ja tarjoan sinulle puhdasta viiniä, sanon
sinulle mitä ajattelen ja mitä tahdon, ja sinä vastaat minulle.

Nousin. Oh, ei, minulla ei ollut halua vain tyytyväisenä nauttia
kohtalon antimia. Mutta oli vielä yö, valoisa juova aukeni idässä,
kello oli neljä aamulla.

Aamupäivällä valmistauduin lähtemään Creachiin — mutta silloin
tuli Kedril ja heilutti kirjettä: _trois bâtiments russes!_ Heh,
sotalaivoja, jotka pyrkivät Brestiin. Oli sievoinen summa rahaa
ansaittavissa; ja kaksikymmentä rannikon sekä saaren luotsia
varustautui lähtemään. Me tietysti pistäisimme rahat taskuumme, Kedril
ja minä.

Ennen lähtöämme ryyppäsimme Chikelin luona, koko kylä ryyppi
innoissaan: niin paljon rahaa, Jumala varjelkoon! Kaikki hätä loppuisi —

Nyt ei ollut _enää epäilystäkään_ siitä, etteivätkö ryssät olleet
meidän omiamme. Vai miten, luotsi? Haha, matkaan! Yvonne, no, sinähän
jäät tänne —

Oli enemmän kuin selvää, että panssarilaivat suuntaisivat kulkunsa
Creachin tulia kohti, ja tähän olettamukseen perustimme liikkeemme.
Mutta Venäjän sotalaivoilta ei voi koskaan odottaa täsmällisyyttä, ne
odotuttivat itseään. Meri jymysi ja riehui, isopurje kumisi ja masto
voivotteli ja vikisi. Kedril makasi painaen ruumiillaan peräsintä
ja ulvoi käskynsä niin kovalla äänellä kuin voi. Ja me, matruusi ja
minä, toistimme ne myös ulvoen, osottaaksemme ymmärtäneemme ne, ja
kuvaamattoman ulvonnan kaikuessa me kiidimme halki yönkaltaisten
vesikuilujen ja kiipesimme yli värähtelevien, hengästyneiden
aaltoketjujen. Viistopurjeen masto nävertäytyi noukkaansa myöten
mustankiiltäviin lasivuoriin, jotka lakkaamatta vyöryivät meitä
vastaan, ja lapioi vesimöhkäleitä ilmaan. Se näytti repaleiselta
lipulta. Hyökyaallot sihisivät ja tuuli lauloi köysissä. Jossakin
etelässä näkyi lepattava, tuulen kuljettama valonkipinä, ja me
nelistimme hyvinkin viiden peninkulman vauhdilla. Kehno, kirottu
kuljetuslaiva, mene helvettiin!

Se raha jäi saamatta, _trois batiments russes_ olivat päässeet
käsistämme. Joimme itsemme raivosta humalaan. Vapisimme uupumuksesta —
kahdeksanviidettä tuntia me olimme kamppailleet kamalassa aallokossa,
panematta palaakaan suuhumme. Eikä mitään! Diaul! Hehe! Mitähän
Mathieu, se peijakas, oli tehnyt — olikohan hän mennyt niitä vastaan
aina päiväntasaajalle saakka — heh, Kedril, luotsi numero yksi?
Töykkäsimme piloillamme hiukan toisiamme. Kummoiset vasarat olivatkaan
Kedrilin nyrkit! Olimme tappelun vireessä — käy päälle! —

No, täällä minä nyt taas olen.

"Tule ulos, Yvonne. Ojenna minulle edes kätesi ulos!"

Yvonnen suu oli kylmä, mutta hänen poskensa hehkuivat. Hänen hiuksensa
tuoksuivat kesäisen lämpimiltä ja ahon huuma nousi hänen vaatteistaan.
Valotäpliä loisti hänen ruskeilla poskillaan ja kaarevalla otsallaan.
Hän oli yhtä ruskea kuin itse Amorik, yksisilmäinen.

"Tuletko ulos, Maria?"

Hän hymyili. Hän tiesi kaikki mitä tapahtuisi, jos hän tulisi ulos.

"Ensi kerralla tulen ulos", kuiski hän.

"Ei! Tänään, Yvonne!"

"Ensi kerralla!"

Hyvä.

Poistuin, ja keskellä ahoa istuuduin kivelle. Hän otti sen niin
juhlalliselta kannalta, hän oli tyttönen. Hän vapisi ja värisi
hetkeään odottaessaan. Minä odotan, Yvonne, vannon, että minulla on
kärsivällisyyttä.

Kuuntele! Se on vuoksi. Virta jylisee. Kuuntele! Luode. Lokit ovat
lennossa.

Sade rapisi katollani, ja korkealla ylhäällä syöksyi tuuli ulvoen
eteenpäin. Minä lauloin. Menin ulos myrskyyn ja lauloin kovalla
äänellä, sillä minä tunsin eläväni. Sumua. Se kumpusi ovien ja
seinien lävitse, ja tupakkani kostui. Creach ulvoi yöt pitkät. Kuljin
edestakaisin ja sydämeni löi joka kerta kun Creach kohotti äänensä.
Kaukana vastasi höyrylaiva. Hiljaa! Se kulki liian lähitse. Astuin
rakennuksen eteen ja kuuntelin, hengitystäni pidättäen. Nyt se ulvoi
kauempana. Ei ollut vaaraa enää.

Muuanna sumuyönä kuulin erään aivan väärää suuntaa kulkevan höyrylaivan
äänen. Se kulki ohitse väärältä puolelta, pitkin _de Fromveurin_
vaarallista väylää, jonka kaikki merenkulkijat tuntevat. Huolettomasti
se kulki, soitti pilliään ja katosi, aavistamatta laisinkaan, kuinka
lähellä kallioita sen köli oli ollut. Siellä oli viikatteenteräviä
riuttoja, jotka vain olivat väijyneet saadakseen leikata sen pituuttaan
auki.

Kun aurinko nousi ja siveli ahon kaikkia korsia ja ruohoja, näytti
saari kuin härmän peittämältä.

Lintuparvia tuli pohjoisesta, Irlannista ja Englannista, kulki kiilana
yli saaren ja katosi salamannopeasti taivaanrannan taakse. Perässä tuli
aina vitkastelijoita — ehtivätkö ne mukaan vai eivät, siitä ei tässä
välitetty. Mutta pimeinä öinä suhisivat parvet kohti majakkain tulia,
jotka niiden edessä välkkyivät ja ennenkuin suriseva kiila saattoi
kääntyä, oli satoja lintuja murskannut pääkallonsa.

Koko saari eli näihin aikoihin linnuilla. Minä myöskin. Tarvitsi vain
mennä Creachiin ja poimia niitä. Niitä oli aholla, kallioiden joukossa,
joka paikassa. Niiden noukat olivat hiukan auki, niinkuin ne olisivat
huutaneet pudotessaan, pyöreät, harmaat kalvot kaareutuivat yli pienten
silmien, jotka loistivat kosteina. Ja kuinka hienoilta tuntuivatkaan
luut untuvaisten höyhenten alla!

Poupoulilla oli hyvät päivät.




XXX.


"Hyvää päivää, Mathieu! Hyvää päivää, _L'honneur_, Petitjean! Hyvää
päivää, kaikkityyni!"

"Olemme tulleet tänne kalastamaan, tahdoimme nähdä, miten sinä voit."

He eivät olleet unohtaneet minua! Niin, olivatpa he kävelleet aina
Myrskylään asti.

"No, tehän ette tarvitse laseja, niin hienoja te ette ole — ah,
kaikkien paholaisten nimessä, Petitjean, sinähän imet tyhjäksi koko
pullon! Olemmeko valmiit? Kertokaa jotain uutta! Te koirat, nyt
johtuu mieleeni, että te sieppasitte käsistämme ne kolme venäläistä,
te junkkarit! Kedril ja minä, me olimme vähältä joutua tuhon omiksi
merellä."

Aamu oli raikas ja kirkas. Yhden ainoan, moitteettoman puhtaan
kristallimöhkäleen kaltaisena oli ilma meren yllä. Meri loisti
teräksensinisenä ja hohti väkevää valoa, välkkyvää kirkkautta,
voimakasten värähdysten vavahduttelemana, niin että sydän tuli
kevyeksi ja iloiseksi. Taivaanrannalla näkyi merensininen tumma juova.
Sitä ei saattanut ihmettelemättä katsoa. Märät riutat kimaltelivat
päivänpaisteessa. Alhaalla satamassa seisoivat kalastajat kovaäänisinä
ja iloisina, ja odottivat tuulta. Heidän vastapestyt kasvonsa
kumottivat punaisilta auringossa. Hyvää huomenta! Hyvää huomenta
kaikille tahoille.

Soudimme Kirkontorniin. Lahdella oli pieni kiiltävä purje; se oli Jean
Louis. Aina oli Merenkuningas ensimäinen.

Näytti siltä kuin ulompana olisi ollut kourallinen tuulta, ja me
pingoitimme isonpurjeen. L'honneur, Petitjean ja minä. Ho-hupp,
hitaasti nousi raskas kangas korkeuteen, ja me makasimme selällämme
kannella. Sitten L'honneur ja Petitjean valjastivat itsensä hinaajiksi
pieneen veneeseen "Kirkontornin" edelle, minä nojauduin selälläni
mastoa vastaan ja hoitelin viiden metrin pituista airoa — köysi
pingottui, käsivarteni kävivät raudankoviksi — ja "Kirkontorni"
ryömi hitaasti eteenpäin. Isopurje riippui veltosti kuin hirtetty ja
sätkyttelihe toisinaan hiukan, siinä kaikki. Tuulta ei.

Lahti oli sileä kuin öljy. Missä muutoin kuohut ryöppysivät, siinä
meri poimuttui ja kaartui vain hiukkasen. Kalliot kukoistivat kuin
kirsikkapuut päivänpaisteessa ja etäällä merellä ne kimmelsivät
kuin helmiäiset. Maitomaisia, auringonsäteiden läpitunkemia
sumuharsoja leijui hitaasti yli saaren, yksi toisensa jälkeen. Pieni
lastihöyrylaiva vinkaisi kaukana, ja silloin tällöin päästi myöskin
Creach ulvonnan.

Lahti oli takanamme ja me olimme merellä. Matruusit nousivat kannelle
ja työ alkoi. Panimme merrat kuntoon. Ne olivat suurten kärpäslasien
muotoisia pajukoreja. Niihin oli vain ylhäältä sisäänkäytävä. Keskelle
kiinnitettiin kala, puoleksi mädännyt, veretön kala, jonka silmät
olivat jo harmaat, pohjaan oli sidottu kiviä. Korit olivat painavia,
ja veri takoi ohimoissani, kun heitin niitä kannelta mereen yhdessä
L'honneurin kanssa. Helmeilevä vaahtokruunu pärskähti ilmaan siltä
kohden, mihin ne putosivat, sitten ne painuivat pohjaan. Niissä oli
pitkät köydet, joissa oli korkkikohoja, jotta ne voisi vetää taas esiin.

Työ oli tehty, ja meillä oli hyvästi kuusi tuntia aikaa.

Mousse oli sillävälin keittänyt kahvia, ja me istuimme piirissä
kannella ja joimme sitä läkkiastiasta, johon oli muodostunut
vuosirenkaat liasta, viinistä, kahvista ja konjakista. Ojentauduin
pitkälleni päivänpaisteeseen ja tarjosin auringon käsiteltäviksi
käsivarteni ja kasvoni ja paijaat jalkani. Ja minä tunsin nousevani
kuumuudessa niinkuin leipä nousee uunissa. Meri oli sileä ja läpinäkyvä
kuin jää; siellä täällä syvyydessä oli vaalean viheriä railo. Toisinaan
se kävi poimuihin kuin iho, ja ylähangan puolelta lipui ohitsemme
välkähtelevä ura, kuten myriaadeja pieniä, nopeita kaloja. Lokit
kirkuivat ja myrskypääskysparvia lensi ylitsemme.

Triii — triii —

Döi — döi — gullugullu gullu — döi.

Kolmikulmainen evä pisti vedestä esiin ja jokin hengitti aivan kuten
sähköraitiotien ilmajarru, sekä kiiti kiireesti pois, hyvästi neljän
metrin pitkänä. Se oli "_souffleur_". Se ui nopeasti, hengitti vielä
kaksi kertaa, kolme kertaa, ja oli kadonnut.

Saari oli etäällä, kuten harmaa, suomupanssarin peittämä eläin,
kauhea suu vaanien puolittain veden alla, tutkain kuonossa. Se näytti
asumattomalta, ja kenenkähän mieleen olisi pitänytkään juolahtaa asua
tuossa epäystävällisessä kiviröykkiössä?

Sumupilvi lähestyi Creachia, peitti sen, ja Creach ulvoi, auringon
paistaessa täällä kirkkainnaan. Sumupilvi ryömi lähemmäksi ja kietoi
sisälleen "Kirkontornin". Sumuseittejä kulki ohitse ja takertui
vaatteisiin ja hiuksiin, niin että kaikki näyttivät siltä kuin
haihtuisivat savuna ilmaan. Joku höyrylaiva huusi, mahtavasti ja
levollisesti, niinkuin huutaa vain postihöyry, joka ei mitään pelkää ja
joka pyytää vain vapaata pääsyä. Se tuli lähemmäksi, ja me tartuimme
airoihin, sillä ei voinut tietää mistä se tuli. Sitten se näyttäytyi
jättiläismäisenä aaveena sumussa kaikkine mastoineen, raakapuineen,
savupiippuineen, kansineen. Se oli P. & O.-höyrylaiva. Tällä hetkellä
sumu hälveni ja laiva kulki valoisana ja loistavana ohitse ihan
likeltämme.

Kannella seisoi ryhmissä tyttöjä, joiden harsot liehuivat. Heti alkoi
L'honneur soittaa huuliharppua. He huusivat ja nauroivat ja heidän
valkoiset nenäliinansa lepattivat. Hiili! Tahdotteko kalaa? L'honneur
nosti kalan ilmaan ja heitti sen höyrylaivaa kohti. Hiii! huusivat
tytöt. Sitten L'honneur, kaikenmaailmanmies, soitti: _God save the
queen_. Hi — hi — hii! huusivat he. "Kirkontorni" rupesi keinumaan.

"L'honneur!" sanoi L'honneur. "Kunpa meillä olisi heidät täällä!
Ah! Jokaisella yksi ja minulla kaksi nuorta leskeä!" Ja hän katsoi
poistuvaa höyrylaivaa kirkkain, hurjin silmin. Sitten hän teki
vaistomaisen, uskomattoman koomillisen liikkeen, ja me olimme kuolla
nauruun.

Muuan _oil-tank_ lähestyi. Tämä höyrylaiva näytti lystilliseltä, kun
sen savupiippu oli perässä. Siinä oli epäystävällisiä ihmisiä, mustina
kuin murjaanit he katsoivat meitä ja irvistelivät vain hiukkasen.
L'honneur tarjoutui lyömään heitä heidän puisille kuonoilleen.

Lyhyen ajan oli hiljaista — siellä täällä näkyi höyrylaivoja, ne
katosivat sumupilviin, huusivat, näyttäytyivät uudelleen — sitten
tuli eriskummallinen höyrylaiva esiin. Hyvä Jumala! Se oli pieni ja
varmaankin peräisin joltakin toiselta vuosisadalta. Siinä oli kaksi
mastoa, yksi oikea masto ja sen takana pätkä. Parras oli kahden
kämmenenleveyden korkuinen, ja merkilliset miehet käyttelivät pitkiä
airoja. Se oli vene, jossa tuskin saattoi matkata järven ylitse,
merestä puhumattakaan.

"Heh, kuinka monta solmuväliä kuljette tunnissa?" Kukaan ei vastannut.

L'honneur pisti sormet suuhunsa ja vihelsi uhittelevasti. Tulemmeko
laivaan ja hakkaamme teidät palasiksi?

"Mistä matka?"

"Espanjasta."

Mutta tässä vilkastui Petitjean. Hänen nykerönenänsä tuhisi ja hänen
pienet silmänsä syytivät kipinöitä.

"Mihin menette?" kysyi hän. He olivat nyt ihan lähellä.

"Le Havreen."

"Menette siis Englantiin?" sanoi Petitjean ja nauroi. "Mitä teillä on
lastina?"

"Viiniä."

Petitjean tunsi tämän lajin. Olihan hän itse toiminut samalla alalla.
"Ne ovat salakuljettajia", sanoi hän minulle, "katsohan niiden alusta!
Tietysti ne eivät mene ikinä Le Havreen. Hahaha, antakaa meille hiukan
viiniä, me annamme teille kalaa."

Mutta tuon kummallisen laivan miehet eivät yht'äkkiä ymmärtäneet enää
sanaakaan ranskaa, he sättivät meitä espanjaksi.

L'honneur tarjoutui murskaamaan heidän kallonsa. Mutta Petitjean
seurasi heitä loistavin, kaihoisin katsein. "Ah, he ovat pinteessä,
hehän soutavat. He ovat ajautuneet oikealta suunnaltaan, eikä heillä
ole tuulta." Hän katsoi heitä säälien ja maiskutti kielellään.

Petitjean oli tyhmältä ja vilpittömältä näyttävä mies, sen näköinen
kuin ne, jotka äkkiä tuomitaan kuolemaan. He ovat tehneet jotain,
Jumala paratkoon, he tuskin tietävät mitä, he ovat hämmästyksissään.
Hän oli palvellut viisi vuotta laivuria, jonka erikoisalana oli
laivojen menettäminen. Usko hänen haltuunsa loppuunpalvellut alus,
jonka yhtiöt enää vain haluttomasti vakuuttavat, sinun ei tarvitse
sanoa hänelle kerrassaan mitään: yhtiöt eivät enää ole yksimielisiä
tai muuta sellaista, se riittää. Laiva ei tule takaisin! Se tekee
haaksirikon, uppoo, yksi on varmaa, se ei tule takaisin. Siihen on
esimerkiksi porattu reikä, se on uppoamaisillaan, torpeedoveneitä
tulee, tahtoen hinata sitä, se ei antaudu, kuolee.

Petitjean oli ollut mukana useammassa haaksirikossa kuin kukaan muu.
Palkka oli erinomainen. Mutta sitten, juuri kuin Petitjeanin täytyi
mennä sotapalvelukseen, hukkui hänen laivurinsa koko miehistöineen. Hän
oli tehnyt tällä kertaa pienen virheen, oli ajanut karille ennenkuin
tahtoikaan.

Päiväkausia saattoi Petitjean kertoa. Kolme sanaa, kolme liikettä,
mutta ne ilmaisivat kaikki. Hän oli liian tyhmä valehtelemaan.

L'honneur sitävastoin oli vilkas poika, jolla oli vilkkaat silmät ja
kehittyneet piirteet. Hän valehteli. Kaikki hänen liikkeensä olivat
nopeita. Hän oli alati puuhassa. Hän hakkasi nauloja riukuun, sitoi
nuoraa, paikkasi purjetta, aina hän löysi jotain tehtävää. Hän oli
paljain jaloin, päällään hänellä oli lyhyet housut ja naurettavan lyhyt
paita — millainen paita se olikaan! Se ulottui vain hiukan olkapäitten
alapuolelle, jätti koko hänen ruskean selkänsä, käsivartensa ja
rintansa paljaiksi, ja kuitenkin se oli paita, vieläpä sen lisäksi
San Franciscosta kotoisin oleva paita. Hänen oikeaan käsivarteensa
oli tatuoitu purjelaiva ja Napoleon, jonka ympärille paksu käärme
kietoutui, hänen rintaansa tasavallan jättiläiskuva, ja kun hänen
housunsa soljahti alas, niin hänen istuinlihaksissaan näkyi pyöreä
ilkeäkatseinen kala, jossa oli pelottavia piikkejä. L'honneur oli
ruskea ja puolialaston, ja näkyi, että hän epäilemättä oli miehistä
sukupuolta.

L'honneur asetti touvin kahdeksikon muotoiseksi kannelle ja tanssi,
soittaen samalla; hän teki työnsä taitavasti eikä kertaakaan
koskettanut touvia jaloillaan.

Tietysti osasin minäkin tuon tehdä. "L'honneur, soita!" Mutta,
katsohan, se ei ollutkaan niin helppoa kuin miltä se näytti.

Sitten me laskimme pyydykset ja olimme aivan ääneti. Monta tuntia
kului. Ne kalat, joita pyysimme, olivat, _lieu_, kiiltävä kuin teräs,
kuono terävä kuin hauella, hopeanhohtoinen _pironneau_, jonka selässä
oli lohikäärmeensiipi, julma _sarthe_, jolla oli kidassa terävät
hampaat, ahnas, leveä nielu, kaarevat kissansilmät, juovikas ruumis,
tiilenpunainen pää ja punakeltaiset evät, pieni soma _coquette_,
joka tulee turkinpunaiseksi ilman vaikutuksen alaiseksi joutuessaan,
korvasienen kaltainen _vieille_, paksu ja kömpelö, jolla oli himokkaat
neekerinhuulet, _rouget, merland, congre_. Siinä ne makasivat loukossa,
haukkoivat ilmaa, kuolivat. Huomenna me syöksymme mereen ja haukomme
ilmaa. _Sarthe_ tulee kuin vedenalainen vene ja repii silmät päästämme,
ja paksu _vieille_ napertaa paksuilla neekerinhuulillaan nenämme pois.

Aurinko nousi keskitaivaalle ja minä loioin pitkää pituuttani kannella
ja kurkistelin sitä. Se liekehti, häikäisi ja liehutti kauan tulisia
lippuja kasvoillani. Suljin silmäni ja nukuin. Mutta silloin vetäistiin
sormeni ympärillä olevasta nuorasta: siellä alhaalla oli joku kala,
joka tahtoi puhua kanssani jostakin tärkeästä asiasta.

Saaren kellot kilisivät kaukana, ja laivapoika toi päivällistä. Se oli
suuri pata, joka oli täynnä lientä, perunoita, kaalia, kalanpalasia,
ihanaa. Istuimme padan ympärillä ja pistelimme siihen lusikoitamme.
L'honneur otti niin huimaavan vauhdin, ettei kukaan jaksanut seurata
häntä. Mousse sai nuolla padan.

Nyt oli aika nostaa merrat. Touvi oli jo leikannut uria veneenlaitaan,
ja vene surisi ja pärisi kuin bassoviulu. Täytyi kietoa kangaspala
kätensä ympärille, sillä märät köydet, joiden toisessa päässä oli
painoa, repivät rikki nahan. Vene oli likomärkä, ja merrat, joissa
oli ruokoa ja ruohoa, toivat voimakkaan, hedelmällisen tuoksun
merenpohjasta.

Ensimäiset merrat olivat tyhjiä, pari raakkua ja meritähteä, vain
yksi suuri merirapu oli niissä. L'honneur otti ne vastaan hyvin
epäystävällisesti. Kun ne eivät tahtoneet tulla vapaaehtoisesti pois
merrasta, niin hän repi ensin niistä irti muutamia jalkoja, niin, nyt
se kävi. Merta toisensa jälkeen nousi esiin ja me katsoimme kaikki
jännittyneinä veteen, josta merran täytyi tulla näkyviin. Jos näimme
kalpean kalanruumiin kimaltavan, niin ei ollut suurta toivoa. Liike
kukoisti, me emme olleet tyytymättömiä.

Hehe! Ulos sieltä!

L'honneur kävi niihin taitavasti käsiksi, puristi ne polviensa
väliin ja leikkasi poikki kynsijänteet. Langustit pärisivät, burr!
burr! kiiruhtivat taaksepäin, ne pelkäsivät L'honneurin puukkoa ja
tuijottivat sitä pitkillä sienisilmillään. Se ei auttanut niitä
ensinkään.

Oli merkillistä, että ne istuivat enimmäkseen parittain koreissa.
Varmaankin ne olivat jonkunlaisia häämatkalla olijoita, jotka äkkiä
olivat vaeltaessaan tavanneet meren pohjalla tämän ihanan, kalaa täynnä
olevan huvilan ja asettuneet siihen kodikkaasti asumaan. Tähän tahdomme
jäädä, te rakkaat — mutta silloin alkoi huvila kulkea. Niillä oli
kuparipanssarit ja niskassa rustokilvet; pari hummeriakin oli joukossa,
kiiltävissä teräshaarniskoissa. Ne hakkasivat hurjasti pyrstöillään, ja
L'honneur sai iskun käteensä. Veri pirskahti esiin. "_Sacre nom de bleu
cochon_!!" Varovaisuutta, L'honneur! Hummeri puristaa helposti sormen
poikki.

Olimme panneet korit taas kuntoon ja laskeneet ne mereen, kun pieni
vene lähestyi. Terotimme katsettamme, kuka kumma — se oli Yann.

Siinä hän tuli soutaen neljän peninkulman päästä, käydäkseen meitä
tervehtimässä.

"Ah, pikku kapteeni! Te ette ole tänään työssä?"

"Emme, kone on rikki!" Yann puhui kovalla äänellä ja
välinpitämättömästi, hän tahtoi vain nähdä mitä me puuhasimme — mutta
tunsin heti, että Yannin käynnillä oli jokin määrätty tarkoitus. Se
koski minua.

Yannin silmät verestivät, ja minä tiesin, mitä se merkitsi. Hänellä
oli kautensa. Silloin hän joi hirveästi, hän joi päivät pitkät,
eivätkä "Työmiehen" matruusit uskaltaneet puhuakaan. Kamalan raivon
pullistamin niskoin hän kulki kuin tiikeri edestakaisin ja etsi
kannelta ruostepilkkuja. Hän kaivoi, raapi, tutki jokaisen naulan,
helisytti ankkuriketjuja ja vinttureita, muristen, sanaakaan sanomatta.
Maalaustöissä olevan matruusin kädestä hän mitään virkkamatta sieppasi
siveltimen ja rupesi itse maalaamaan. Mutta matruusi varoi tarkasti
ääntämästä tavuakaan: sillä silloin tämä tulivuori suitsi tulta, ja
kallionlohkareet lentelivät. Ja yhä kauheammin joi Yann, voimattomana
raivosta, sillä hän ei tiennyt miksi.

Tässä mielentilassa Yann tuli "Kirkontorniin".




XXXI.


Mutta Yann ei sanonut mitään.

Tuli ilta, eikä iltakaan tuonut meille tuulta. Virran mukana me
ajauduimme saaren ohitse, pohjoista kohti. Joksikin aikaa täytyi
matruusien ruveta hinaamaan pienellä veneellä, ja Yann ja minä
hoitelimme pitkää airoa. Kiidimme aivan läheltä ohi kallioiden, joista
vaahto sihisten viskautui ilmaan.

"No; Yann, mitä kuuluu?"

Yann katsoi minuun arkaillen. "Hyvää, mitäpä muuta?"

Aurinko laski, ja meri välkkyi kuin tuhannen ikkunanruutua. Se hohti
purppuraisena sinipunervalla taivaalla, sitten se tuli keltaiseksi ja
himmeäksi ja taivas sen takana tuhkanharmaaksi. Häikäisevä ura, joka
johti siitä meidän luoksemme aina veneeseen asti, kutistui kokoon,
kävi yhä lyhemmäksi, lyhemmäksi ja katosi. Aurinko oli poistunut.
Suurella valtamerellä koitti aamu. Tumman saaren takaa työntyi esiin
valolyhteitä, se oli Creach. Stiff loisti aivan edessämme, valkoista,
valkoista, punaista, yhä kauempana.

Hämärä oli pehmoista kuin sininen savu.

Mousse sytytti tulta pieneen uuniin, ja kun hiilet hehkuivat,
pani hän suuren merirapumme selälleen tulelle. Ensin se oli siitä
hyvillään; jonkunlainen heinäkuun aurinko siinä poltti sen selkää, se
ojentautui hyvinvoivasti, mutta sitten sen tuli liian kuuma. Se souti
epätoivoisesti kynsillään ja jauhoi syömäneuvoillaan. Kuoreen tuli
reikä, hiilet sähisivät, mutta yhä vielä se liikutti itseään. Vihdoin
se makasi liikkumatta, ja se oli merkkinä siitä, että se oli kypsä.

Meillä oli leipää, rasiallinen härskiä voita, ja herkkupalana rapumme.
Minä sain kynnet. Hoi! Sepä joltakin maistui! Voikaan ei oikeastaan
ollut härskiä, vaan maistui oivalliselta sekin. Me olimme aivan onttoja
nälästä ja olisimme nielleet peltilaatikoita ja höylänlastuja. Yann
otti korkin pullon suulta ja antoi pullon kiertää.

Minun täytyy sanoa, että se oli ihanaa. Olimme väsyneitä, kylläisiä,
ja joimme. He istuivat kaikki piirissä, ruskeina ja hurjina, kirkkain
silmin, hyvänluontoisina, kuin lapset, jotka meri on suuriksi
kasvattanut, ja heidän naurunsa oli voimakasta ja kotoista.

L'honneur kertoi erään elämyksen. Kuinka heidän laivansa muuttui jääksi
New-Foundlandin pohjoispuolella. Kansi jäätyi ensin ja parras, mastot
jäätyivät, ja pitkiä jääpuikkoja riippui raakapuista ja touveista,
peräsin jäätyi, ja lopuksi koko laiva oli kankea jäämöhkäle. Ja
ajojäät tulivat ja puristivat sen sisäänsä, niin että paukkui. Sitten
se hitaasti ajelehti päiväkausia. L'honneurillä oli kajuutassaan
huolellisesti suojattu sanomalehtileikkele ja hän nouti sen. Minun
täytyi se lukea.

Sitten Petitjean kertoi laivuristaan. Näin hän kertoi: "Isäntä,
näetkös, oli pieni ja leveä. Neliskulmainen. Hän oli väkevä ja
kiskoi ankkurin käsillään pohjasta. Hän suuttuu, näetkös, ja Itänen
niskansa nousee hänen päänsä ylitse. Noin! Olemme lastanneet hiiliä.
Englannissa. Hiiliäkö? Moskaa! Isäntä kulkee ympäri eikä sano mitään.
Huomiota! sanomme. Isäntä katsoo taivaalle. Meri. Rannat — siellä
etäällä. Isäntä tuntee meren jokaisen kiven. Silmät kiinni hän
purjehtii maailman ympäri. Kunniani kautta! Isäntä tulee heiluen kannen
ylitse, pullo kädessään. _Garçons_, tahdommepa juoda lasillisen.
Ymmärrätkös? Se on merkki. Laitamme nyyttimme kuntoon. Huomenna ei
laiva enää keinu laineilla.

"Isäntä oli merimies. Merimies! Hän luovi pahimmassakin ilmassa
nenäliina purjeenaan talojen välitse. Kunniani kautta! Isäntä oli
taiteilija, hän oli _professeur!_" sanoi Petitjean ja avasi silmänsä
kauhean suuriksi.

Ja me nauroimme, kun hän avasi silmänsä pelottavan suuriksi.

Mutta nyt tuli minun vuoroni.

"Heh, ja nyt soita jotakin!" sanoi Mathieu.

Minä vedin huilun taskustani, panin pois tupakan ja kostutin huuliani.

"Mitä te tahdotte kuulla?"

"Yhtäkaikki!"

Minä siis suipensin huuleni, puhalsin pieneen huiluuni ja kuljetin
hiljaa sormiani reikien ylitse. Ihmeellisen kirkkaasti kaikui pienen
huiluni ääni yli meren:

    Viime ruusu, kuinka täällä kukit yksinäs,
    Ammoin kun jo jättivät sun siskos, ystäväs,
    Ykskään kukka...

He istuivat kaikki piirissä ja kuuntelivat. "Enemmän!"

Ja minä annoin sormieni hyppiä huilulla ja puhalsin.

    Sa nauti, kun tulta sun lampussas on,
    Kukat poimi, ne kuihtuvat pian...

Lopetin ihmeelliseen luritukseen, ja sillä olin tyhjentänyt
ohjelmistoni.

"Kuinka kauniisti hän soittaa!"

"Et suinkaan vielä lakkaa? Eteenpäin!"

"Tahdotte siis kuulla vielä enemmän? Hyvä."

Otin taas esiin huilun ja nostin sen huulilleni.

Ja jälleen lauloi pieni huiluni:

    Viime ruusu, kuinka täällä kukit yksinäs — —

Ja senjälkeen:

    Sa nauti, kun tulta sun lampussas on — —

Taas minä lopetin ihmeellisellä lurituksella, jonka annoin hiljaa
häipyä, ja soittajaiset olivat päättyneet.

He istuivat piirissä ja nyökäyttivät päätään.

"Sinä soitit ihanasti tänään!"

Ainoastaan Yann ei sanonut mitään.

Taivas kävi tummansiniseksi ja yö tuli. Kaikki ryömivät kojuihinsa,
vain Mathieu kyykötti liikkumattoman varjon kaltaisena peräsimessä.
Minä makasin kannella, joka oli imenyt itsensä lämpöä täyteen,
käsivarret ristissä pään alla, ja kuuntelin kaikkia niitä iskuja ja
kolkutuksia, jotka pientä ääntä synnyttäen laivaan sattuivat. Etelässä
välkkyi Stiff, ja Creach koetti pistellä meitä loistavilla tikareilla.
Siellä nukkui Yvonne. Pohjoisessa ryömi eteenpäin viheriä kipuna:
höyrylaiva, joka kulki Englannin Kanavaan. Terävinä piirtyivät köydet
yläpuolellani taivasta vastaan. Tähdet säihkyivät ja kimmelsivät. Aivan
niinkuin sade putoaa — ajattelin.

Silloin tuli kuu esiin. Loistavan punaisena ja tavattoman suurena se
oli taivaanrannalla, ja kaikki pikku aallot riensivät sitä vastaan.
Se nousi, juhlallisena ja arvokkaana, tuottamatta kuitenkaan arkuutta
tai pelkoa. Se muuttui sitruunankeltaiseksi ja ylemmäksi kohotessaan
hopeanvalkoiseksi ja kiiltäväksi.

Touvit loivat kannelle selviä varjoja, jotka toisinaan hiukan häilyivät
ja sulautuivat yhteen.

Kuun keralla oli noussut pieni, kapea pilvi. Se oli levittäytynyt
yli koko taivaan ja välkkyi valkoisena kuin vastasatanut lumihöyty.
Mutta yhtä nopeasti kuin lumi sulaa, yhtä nopeasti se häipyi,
ja silmänräpäyksessä oli taivas taas kirkas. Sitten näyttäytyi
taivaanrannalla kuun alla parvi pieniä pilviä, kuten sotajoukon
tiedusteluosasto, joka tuli tähystysmatkalle. Ne kääntyivät ja
katosivat jälleen, sotajoukko ei tullut.

Kaikkialla leijui pieniä savupilviä pienillä aalloilla, aivan kuin
meri alkaisi palaa. Ne kävivät paksummiksi, ja merellä ui sumusaari,
kuten niityllä syksyisin. Ja äkkiä kohosi sumusaari ja leijui hitaasti
korkeuteen: meri oli synnyttänyt pilven.

"Saamme sumua", sanoi Mathieu, ja oli kuin hänen äänensä olisi kuulunut
merestä.

Ja taas minä makasin ja seurasin kaikkia niitä merkillisiä asioita,
joita joka taholla ympärilläni tapahtui.

Meri kävi sumuiseksi ja harmaaksi, niinkuin kuu olisi äkkiä laskenut.
Etäisyydestä kuultava Stiffin valo näytti tulehtuneelta punaiselta
silmältä, joka vain vaivaloisesti ja tuskaa tuottaen aukeni ja
samassa hetkessä taas sulkeutui. Mutta taivaanrannalla viuhuivat
kalpeanhohteiset säiläniskut; se oli Creach.

Varjo sukeltautui esiin luukusta ja minä kuulin paljaitten jalkojen
askeleita kannelta. Suljin silmäni.

"Heh!" kuiskasi Yann ja kumartui natisten alas viereeni.

En liikahtanutkaan. Olinhan tiennyt, että hänen käyntinsä tarkoitti
minua.

"Heh!" Yann ravisti minua ja minä avasin silmäni. Hetkisen Yann katseli
minua, sitten hän sanoi: "Matkusta pois!"

Avasin hämmästyneenä suuni, en vastannut mitään.

"Matkusta pois!" toisti Yann.

Minä hymyilin. Yannin silmät olivat kuin tummat loistavat reiät. Nyt
hämärässäkin saatoin huomata, että ne verestivät. Konjakkihöyryjä
virtasi hänen suustaan.

"Yann", sanoin minä, "sinä olet hullu. Mene nukkumaan, ystäväni!"

"Meidän ystävyytemme on lopussa, ettäs tiedät", jatkoi Yann. "Meillä ei
ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa."

Hän sanoi totuuden, kuulin sen hänen äänestään. Kohottauduin istumaan.

"Yann?"

Yann murisi. "Rosseherre on sanonut minulle kaikki. Viime yönä.
Aikaisin tänään olin sinun luonasi, mutta sinä olit poissa. Senvuoksi
tulin tänne merelle. Niin, hän on myöntänyt minulle olleensa luonasi —
eräänä heikkona hetkenä, minä olin Brestissä, silloin hän tuli luoksesi
ja koputti ja sinä tulit ulos. Hän juoksi pois, mutta sinä otit hänet
kiinni ja kannoit hänet sylissäsi huoneeseesi."

Hämmästyin yhä enemmän. Niveleni kävivät ihan heikoiksi. "Hän on siis
sanonut sen sinulle, Yann?"

"On kaikki. Minä löin häntä, Herran nimessä, kauheasti minä löin häntä.
Olin suunniltani. Ei paljoa puuttunut, etten lyönyt häntä kuoliaaksi.
Mutta hän ei päästänyt ääntäkään, senvuoksi minä lopetin."

Äänettömyys.

Taivaalle piirtyi tähdenlennon vana. Siellä ylhäälläkään ei kaikki
ollut järjestyksessä. Ajattelin. Miten oli minun Rosseherreä
ymmärrettävä? Hän oli antanut itsensä alttiiksi Yannille — vain
ärsyttääkseen hänet minua vastaan. Ei mistään muusta syystä.

"Siinä kaikki, mitä tahdoin sinulle sanoa", kuiskasi Yann uudestaan.
"Sinä olet minut pettänyt. Toinen meistä on nyt liikaa saarella.
Matkusta, sanon minä sinulle!"

"Ja jos minä en matkusta?" kysyin hetkisen kuluttua.

Yann oli vaiti. Sitten hän naurahti hiljaa ja käheästi. "Matkusta!"
kuiskasi hän. "Sinä olet ollut ystäväni, ja siksi minä sanon sinulle:
matkusta pois! Minä olen hullu, kuuletko? Matkusta ensi laivassa!"

Se oli koko keskustelumme.

Makasin ja ajattelin kauan. Eilisestä oli kaikki muuttunut. Minä olin
kadottanut Yannin, ja me olimme kuitenkin olleet niin hyviä tovereita,
vai kuinka? Jää hyvästi, Yann! Matkustanko vai en, se kai on minun
asiani. Silloin puistatti kylmä väristys ruumistani. Niin, niin, Yann
oli sellainen poika, josta saattoi uskoa monenlaista. Nauroin hiljaa
itsekseni. Tehköön hän Herran nimessä mitä tahtoo. Kyllä hän saa nähdä,
kuinka pitkälle hän tällä mustasukkaisuudenpuuskallaan pääsee — hyvää
yötä!

Nukuin syvää ja tervettä unta. Keskiyöllä heräsin suhisevaan
ääneen, joka kaikui korvissani. Kaukana jylisi, salamoita risteili
taivaanrannalla hienosäikeisenä tulisuonistona, valaisten yllämme
olevien raskaiden pilvenmöhkäleiden reunamat. Purje rätisi kuin
kiväärinlaukaukset ja me kiidimme nopeasti eteenpäin.

"Varo, ettet suistu mereen!" huusi Mathieu nauraen. Hän oli yhä vielä
vahdissa.

Kuinka minä saatoin mereen suistua, kun makasin niin lähellä parrasta!
Alkoi sataa, ja minä vedin purjeennurkan peitokseni; säde valui
kasvoilleni, se oli haaleata. Salamat välkkyivät silmäluomieni lävitse
ja valaisivat aivoni. Nukuin uudestaan.

Kun heräsin pahoinvoinnin tunteeseen, oli aamu. "Kirkontorni" keikkui,
painautui aaltoihin ja nousi. Molemmat pienet perään köytetyt veneet
seurasivat sitä nopeasti ja huolekkain hypyin, kuten kaksi koiranpentua
emäänsä. Meri oli harmaa, ja harmaa tihkusade putosi vinosti pilvistä.
Me olimme pyöreän savumuurin ympäröimät emmekä voineet nähdä
kahdenkaansadan metrin päähän.

Kannella oltiin työssä.

"Mihin me menemme?"

"Englantiin. Tulee kova aallokko, L'honneur! Juo kahvisi alhaalla."

Hyvä, Englantiin! Kapusin alas kajuuttaan. Täällä ei ollut portaita,
täytyi tarttua lujasti kiinni molemmin käsin ja heilauttaa jalkansa
taitavasti luukun lävitse. Astuin lihan päälle. Se oli Yann, joka oli
kietoutunut kääröksi lattialle ja nukkui. Poupoul nojasi selkäänsä
häneen ja kohotti käpäliään ylöspäin. Vain Petitjean istui kapealla
puupenkillä ja joi läkkiastiasta.

"Pikku kapteeni ei ole nukkunut koko yönä!" kuiski hän, kun olimme
sanoneet toisillemme hyvää huomenta. "Mikä hänen on?" Petitjean työnsi
minulle läkkiastian. Minä join nopeasti, sillä täällä alhaalla minusta
ei tuntunut hauskalta.

Kajuutta oli mitättömän pieni, se oli laatikko, jossa ei voinut seisoa
suorana. Nurkassa oli pieni korea jumalanäidin-kuva ja seinälle oli
koukeroisilla kirjaimilla maalattu: _Dieu protège le Clocher du village
et son équipage_. Alle oli L'honneur kirjoittanut: Jumala suojelkoon
juoppoja.

No, olin saanut kylläni ja palasin kannelle. Kolmimastoinen laiva
ratsasti sumun lävitse viidenkymmenen raskaan purjeensa painamana. Se
käytti tuulta hyväkseen.

Niin, meri lainehti ilkeästi. Nopeat vesimättäät peittyivät tuttuihin
valkoisiin nauhoihin, eivätkä vaahtoharjat enää murtuneet, vaan
nousivat terävinä korkeutta kohti, ja tuuli repi niitä kuten lippuja.
Touveissamme luritteli tuuli korkeimpia säveleitään. Kuolleet kalat
vierivät pitkin likomärkää kantta, ja mousse kokosi niitä kalpeana
ja sairaana koriin. Höyrylaivat huusivat, ulvoivat ja vinkuivat, ja
toisinaan näkyi savumuurimme sisällä laivan synkkä varjo, kadotukseen
taas nopeasti.

Silloin tapahtui jotain tavatonta. Peräsintä koiteleva L'honneur
taivuttautui äkkiä alaspäin ja alkoi oksentaa.

"L'honneur!" huusimme me kaikki ja nauroimme ääneen.

L'honneur käänsi meitä kohti viheriät kasvonsa. "Ha! Oh, helvetti, se
ei ole tapahtunut minulle kuuteen vuoteen, L'honneur!"

Mutta laivapoika makasi kannella pitkällään, käsivarret leveellään,
ja aina "Kirkontornin" liikahtaessa kääntyivät hänen nulikankasvonsa
puolelta toiselle. Hän näytti aivan kuolleelta.

Minullakin oli huono onni. Sangollinen vettä oli pärskähtänyt vasempaan
housuntaskuuni ja kastellut tupakkani. Minun täytyi siis kavuta alas
kajuuttaan, sytyttää tulta hiiliin, kuivata tupakkani.

Yann oli juuri noussut. Hän istui penkillä, läkkiastia käsissään, ja
katsoi minuun ilmeettömin silmin.

"Huomenta, Yann!"

Yann oli vaiti.

Sitten kuulimme suuren höyrylaivan huutavan. Se pärpätti savumuurimme
takana, joka vaelsi muassamme, kuinka nopeasti kuljimmekin, ja milloin
kutistui, milloin laajeni. Kurotimme korvamme partaan ylitse emmekä
sanoneet sanaakaan. Suriseva ääni läheni, mutta oli mahdoton määrätä,
mihin suuntaan se kulki.

Mutta äkkiä heittäytyi Mathieu peräsintä vastaan ja ulvoi: _Changez
les voiles!_ Me ärjyimme vastaukseksi ja menimme työhön. Mathieu oli
ensimäiseksi nähnyt höyrylaivan partaan eikä uskaltanut yrittää sen
editse.

Höyrylaiva kiiti ohi. Siinä oli neljä ruskeata savupiippua ja neljä
mastoa sekä kolmikerroksinen pitkä kansirakennus. Lloyd-höyry.
Hyrskyt löivät keulapuolen ylitse, mutta se oli aivan hievahtamatta.
Komentosilta oli purjekankaalla peitetty, eikä yhtään sielua ollut
kannella näkyvissä. Aivan kuolleelta se näytti, ainoastaan sen
savupiiput tuprusivat.. Mutta kuuntele! Kuuntelehan! — Soittoa! Ne
lurjukset istuivat aterialla, ja soittokunta soitteli niille! Se
tunkeutui savumuurin lävitse ja katosi. Me nuuskimme ilmaa. Se oli sen
savua. "L'honneur!"

Kello viiden tienoissa muutti tuuli suuntaansa muutamia piirtoja ja
riehui nyt kuin hirmumyrsky. Mutta me olimme hyvällä mielellä.

Petitjean ja Yann makasivat peräsimen lähellä, myrskylakit painettuina
syvään märkien, tuulen tuivertamien kasvojen suojaksi, ja lauloivat
bretanjalaista laulua. He huusivat niin että silmät pullistuivat ulos
päästä.

Meri ei näyttänyt juuri rohkaisevalta. Kaikilta tahoilta se myrskysi
meitä vastaan. Me olimme hukassa aaltojen keskessä, kuten hyönteinen
lehtien rapinassa.

Ryömin erääseen nurkkaan, vedin polveni koukkuun ja puhalsin kaikin
voimin huiluani. Myrsky riuhtoi hiuksiani ja taivutti nenäni vinoon.

    Sa nauti, ku-un tulta...

Sormeni kävivät heikoiksi. "Hehe — huilu ei enää soi —!"

Ja jälleen kiljuivat peräsinmiehet.

    "Sa armas neito kaukaisen, kaukaisen maan —"

Kuulin heidän laulunsa kaukaisesta etäisyydestä, veri suhisi
korvissani. Tunsin tulevani yhä kalpeammaksi, mutta purin hammasta:
minä en antaudu —! Kylmä hiki valui ohimoiltani, meri muuttui harmaaksi
suihkuksi, joka kävi yhä jyrkemmäksi.

Kasvoja työntyi esiin suihkusta, meressä allani vilisi inhoittavia
irvinaamoja ja kummituksia. Kädet koettivat tarttua minuun kiinni.
Silloin sain sydänalaani iskun, niin että silmäni sumenivat. Rautaiset
sormet kävivät kiinni ohimoihini. Mutta sitten — kun tusinan verran
käsiä piteli kiinni tukastani — työntyi limainen, lukkimainen sormi
hampaitten! välitse suuhuni, alas kurkusta, vatsaan asti.

O, hoho! Pudistin ruumistani.

Silloin kädet kiskoivat hiuksiani, niin että ne kävivät metrin
pituisiksi — minä olin jäykkä ja voimaton koko ruumiiltani — ja kädet
raastoivat minut laidan yli mereen. Ne kiskoivat minut syvyyteen
ja vetivät minua hiuksista läpi pikimustan meren. Nuolennopeasti,
peninkulmia. Äkkiä ne päästivät minut ja pääni kolisi meren pohjaa
vastaan. Taistelin saadakseni ilmaa ja nousin kiemurrellen. Eikö tästä
tulisi loppuakaan — vielä hetkinen, enkä minä jaksaisi enää. Silloin —
olin ylhäällä ja vedin ilmaa henkeeni. Olin yhä vielä "Kirkontornin"
kannella ja kuulin peräsinmiesten taas ulvovan.

"Hehheh!" kirkui Mathieu minulle. "Kuinka on laitasi?"

"Hyvin", huusin minä ja katsoin lasimaista silmin hänen kasvoihinsa.




XXXII.


Kolmantena päivänä saavuimme illansuussa taas saarelle.

Yann katsoi minuun merkitsevästi meidän noustessamme maihin.

"Kuule, Yann", sanoin minä ja laskin käteni hänen olkapäälleen, "sinun
täytyy karkoittaa tämä ajatus mielestäsi. Minä en matkusta. Matkustan
milloin haluan."

"Et siis matkusta? Huomenna lähtee Toimitsija!"

"En."

Yann taivutti päätään. "Sinä olet kuoleman oma!" sanoi hän hetken
kuluttua. Aivan hiljaa hän sen sanoi.

"Ah, Yann, sinä kyllä viisastut, tunnenhan sinut. Hyvää yötä!"

Yann meni, katsomatta minuun, hyvästelemättä.




XXXIII.


"Toimitsija" lähti. Näin sen risteilevän lahden ylitse. Nauroin. Ei,
ystäväni, minulla on vielä yhtä ja toista tehtävää saarella. Tänään on
keskiviikko, ja Amorik, yksisilmäinen, on työssään.

Yön syvässä hiljaisuudessa kaikuivat vain kumeat askeleet. Meri loiski,
mutta en kuullut sitä enää.

Minun askeleeni ne olivat.

Koputin ikkunaan.

"Minä se olen, Yvonne. Täällä minä olen taas. Niin, me jouduimme
myrskyn käsiin."

Suutelin Yvonnen lämmintä kaulaa. Hän painoi pääni sitä vastaan ja
huuleni upposivat siihen.

Sitten hän kertoi minulle kuiskien, että hän oli pelännyt vuokseni
näinä päivinä.

Yllämme pyöri välkkyvä tuulimylly, ja hajanaiset valonheijastukset
leijuivat kimallellen mustalla maalla. Mutta me seisoimme aivan
pimeässä. Jotakin putosi. Mitä se on? Se kuului niin pehmeällä. Satoi
pehmeitä ääniä, höytyviä.

"Se on lintujen lennon ääntä."

Niin, niin, linnut ne palasivat pohjoisesta ja syöksyivät valoon.

"Yvonne?"

Pimeässäkin näin Yvonnen poskien pienet kuopat. Hän hymyili.

"Sinä tiedät, mitä olet minulle luvannut!"

"Minä tiedän sen."

"Ja sinä tulet ulos?"

Yvonne otti käteni kuumiin käsiinsä ja puristi sitä.

Hän vapisi.

"En tänään", kuiski hän. "Huomenna, ylihuomenna —"

Silloin putosi jotakin pehmeätä olkapäälleni. Lintu. Minä säikähdin ja
suutelin Yvonnea, niin että huuliani kivisti.

"Ajattelen sinua, Yvonne", kuiskasin, "olen merellä ja ajattelen sinua.
En voi sinua unhottaa. Tule, Yvonne!"

Yvonne pudisti päätään. "Ylihuomenna —"

Veri kohisi päässäni.

"Ja ylihuomenna —?" sanoin ääneen.

"Jumalan tähden, älä puhu niin kovalla äänellä!"

Pidin kiinni ikkunankamanasta ja heilautin itseni ylös. Yvonne väistyi
taaksepäin. Seisoin pimeässä huoneessa.

"Jeesus", kuiskasi Yvonne.

"Kun sinä et tule ulos —!" sanoin ja vedin hänet puoleeni. Yvonne
vapisi ja suuteli poskeani —

Lähdin. Kuljin ahon ylitse. Otin lakin käteeni vilvoittaakseni kuumaa
päätäni.

"Niin, Yvonne", sanoin minä, "kuinka kauan aioit minulla vielä
odotuttaa? Kuinka kauan, haha!"

Aholta sukeltautui ryhmissä olevia valkoisia telttoja: ne olivat
talojen kalpeita päätyjä, joita Creachin tulet valaisivat. Niiden
keskellä oli korkea, huipukas teltta, kirkko. Kuljin pitkin
merenrantaa, kotiin.

Meri höyrysi, oli hiljaista, ja aallot kalkkuivat kallioon. Tok — tok
— tok. Vihelsin kävellessäni Creachin valo-iskut ajoivat edellään
sumukelloja. Kun olin Pouponin kuilun lähellä, alkoi sydämeni hakata,
ja minä lakkasin viheltämästä. Täällä oli niin hiljaista, ja aalto
loiski niin omituisesti. Pysähdyin. Creachin valoluudat lakaisivat
ahoa, ja Pouponin kuilun yläpuolella leijui talonkorkuinen aave. Se oli
kuilusta nousevaa sumua. Odotin siksi kunnes valokeila palasi takaisin:
yhä vielä seisoi tuo jättiläiskokoinen aave yössä ja viittoi minulle
valkeilla käsivarsillaan.

Pyörryttävä tunne valtasi minut. Tuntui siltä kuin olisin painunut
tornin korkuiselta alas valkoiseen tyhjyyteen.

Tahtoisinpa pyytää jotakin ihmistä sanomaan minulle, miksi juuri tällä
hetkellä ja juuri tässä paikassa pysähdyin. Ja miksi juuri nyt johtui
mieleeni ajatus, että vaivuin tornin korkuiselta alas!

Poupoul veti henkeään ja haukahti lyhyesti. Seisoiko joku aholla?

"Hiljaa, Poupoul!"

Creachin valo palasi ja valaisi polun. Ei ketään. Vain kasa ruskoleviä
oli tien varrella.

Mutta silloin Poupoul alkoi raivoisasti haukkua. Sen silmät katsoivat
vihertävinä minuun.

Nauroin hiljaa itsekseni. Kenties oli — Yann lähellä?

"Yann, Yann!" huusin minä. "Oletko täällä?" Ja minä nauroin samalla,
osottaakseni hänelle, jos hän täällä olisi, etten pelännyt. Mutta
selkäni oli jääkylmä, aivan kuin olisi takkini ollut leikattu auki
takaa.

Kiipesin tien vieressä olevalle ruskoleväkasalle: niin, siellä oli
Yann! Todellakin, siellä hän seisoi —

"Hyvää iltaa, Yann!" sanoin. "Mitä teet täällä niin myöhään yöllä,
poikaseni?"

Yann ei vastannut mitään. Poupoul oli nyt tuntenut hänet ja ryömi
häntäänsä heiluttaen hänen jaloissaan. Mutta Yann ei liikahtanutkaan.
Hän seisoi ja katsoi minuun. Ne olivat Yannin silmät, ja kuitenkin ne
olivat vieraat. Ne hehkuivat synkkinä tyhmää raivoa ja moukkamaista
uhmaa. Hän ei liikkunut, ei sanonut mitään, hän seisoi ja katsoi minuun
ja hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi.

Tällä hetkellä tuntui Yann minusta kovin naurettavalta. Jos hän oli
vaaninut minua täällä, niin miksi hän ei liikkunut? Pitikö minun kadota
Pouponin kuiluun jättämättä jälkeäkään nurmeen? Yann, Yann, käy esiin!
Näytä, kuka olet. Ilmaiseksi sinä et minua saa, mutta kenties halvalla.
Hoho, kuinka naurettava hän oli.

"Tahtoisitko sytyttää piippusi, Yann?" sanoin ja nauroin hänelle vasten
kasvoja. Hänen tyhmä uhmansa ja typerä tuijotuksensa suututti minua.
Olipa tuokin nyt tapa seurustella minun kanssani!

Mutta Yann ei liikahtanut. Hänen silmänsä olivat nyt kuin suuret
hehkuvat reiät.

"Jos olet menettänyt puhekykysi, niin hyvää yötä!" sanoin ivallisesti,
suututtaakseni häntä. "Aion kulkea joka ilta tätä tietä, ymmärrätkö,
joka ilta. Ja joka ilta odotan hetkisen juuri tässä paikassa. _Au
revoir et merci, merci!_"

Lähdin. Aivan hitaasti käänsin Yannille selkäni, odotin vielä hetkisen
ja sitten menin. Mutta Yann ei liikkunut. Minä nauroin, yhä vielä
kiihtyneenä ja suutuksissani.

Katsokoon hän Herran nimessä, miten pääsee hulluudesta, johon pieni
tyttö ja ryyppy olivat hänet ajaneet. Se ei ollut minun asiani. Hän on
narri, Poupoul, emmekä me ota vastaan mitään määräyksiä. Talven myrskyt
rupeavat riehumaan saarella, ja me aiomme kuunnella niitä. Alkaa sataa
lunta ja jäätä, ja me tahdomme sen nähdä, kuuletko, toveri, me kuljemme
ahon yli, kun se on jäätynyt. Ja suuri tulemme on rätisevä ja luova
lieskansa lävitsemme, valaiseva sielumme suuria, kimmeltäviä kätköjä,
joita emme vielä tunne. Näetkö, miten me tuijotamme tuleen keltaisin
silmin, ja ympärillämme ulvoo tuuli suurta lauluaan?

Yann, Yann!

Aamulla löysin kirjeen kynnykseni alta. "Varo itseäsi!" oli siihen
kirjoitettu.

Yann ei ollut edes muuttanut käsialaansa. Miten varomatonta, jos kirje
myöhemmin löydettäisiin luotani? Revin sen pieniin palasiin ja hajoitin
ne tuuleen. Mutta sitten aloin ajatella.

Ei, Yann, se riittää! Sinun pitää päästä jälleen rauhaan. Menen
Rosseherren luokse ja puhun hänen kanssansa, ja tulen sinun luoksesi ja
pyydän että sovimme keskenämme.

Muutenhan Yann juo itsensä kuoliaaksi, ja mehän olemme kaikesta
huolimatta ystäviä.




XXXIV.


Se oli — milloinkas se olikaan? Kolme päivää, sitten. Mutta tänään on
kaikki toisin. En ole puhunut Rosseherren enkä Yannin kanssa; kenties
minun kuitenkin olisi pitänyt se tehdä.

Jo eilen se alkoi, mutta minä en ymmärtänyt. Kukapa olisi osannut
sellaista ajatella?

Eilen lähdin Noelin luokse, keskustellakseni hänen kanssansa eräästä
veneestä, jota hän oli tarjonnut ostettavakseni. Kuljin Jean Louisin
majan ohitse. Menenköhän sisään, ajattelin. Miksi? Onhan sinulla aikaa
toistekin. Enkä minä mennyt sisään.

"Olette siis täällä _La belle femmen_ takia?" sanoi punainen Noel
ja pani eteeni tapansa mukaisesti ryyppylasisoittokuntansa. "Heh,
Françoise, Antoinette — Poupoulille on annettava syötävää! Teidän
koiranne syö luumusäkistä, haha, ei haittaa. Kaunis vene, _La belle
femme!_ Olette siis tehnyt päätöksenne?"

"Niin, olen tehnyt päätökseni."

"Tahdotte siis tehdä niinkuin toisetkin?"

"Miksipä ei?"

"No, tiedätte, että olen kalakauppias, sitoudun ostamaan kaikki
kalanne."

"Hyvä."

"Heh, Antoinette, Maria — satamassa oleva vaja on avattava!"

Olin jonkun aikaa Noelin luona, enhän myöhästynyt mistään. Hupsu Gaston
tuli koukkuisine polvineen sisään purjehtien ja kutsui minut juomaan
lasin viiniä. Sen kanssa söimme juustoa, ja sitä tarjosin minä. Sitten
tuli kylän rääsymekko.

"Herra", sanoi hän, "antakaa minulle yksi frangi, niin saatte minulta
erittäin tärkeän tiedon!"

"Mene tiehesi!" sanoin minä. "Selkääsi saat, jos tahdot!" Rääsymekko
irvisti ja pakeni.

Menimme venevajaan katsomaan _La belle femmea_.

Kenelläkään muulla ei ollut venevajaa kuin Noelilla. Paljaitten
paalujen alla kahloi poikia, käännellen kiviä. Pieniin rapuihin, jotka
tahtoivat paeta pois, he kävivät kiinni kynsistä, ja ankeriailta, jotka
he pyydystivät, he heti leikkasivat kurkun poikki.

Tarkastelin ja koputtelin _La belle femmen_. Se oli leveärakenteinen.

"Se on saaren nopein vene!" sanoi Noel.

Yann ja Kedril olivat jo ennen sanoneet minulle, että _La belle femme_
on erinomainen vene. Se miellytti minua. Ylähankaan oli pantava uusi
vannas, muutoin oli kaikki kunnossa.

Sovimme hinnasta, hetkisen jankkailtuamme. Tarjosin niin hävyttömän
paljon vähemmän kuin Noel vaati, että hän oli vähällä saada halvauksen.
No, enpä heitäkään louisdorejani sinun kitaasi, saaren kuningas!

Eräällä kujalla tapasin taas rääsymekon. Hän oli vaaninut minua.

"Herra!" kuiskasi hän salaperäisesti. "Antakaahan toki minulle yksi
frangi, niin saatte tärkeän tiedon." Minä nauroin. Niin hävyttömältä,
risaiselta ja likaiselta hän näytti.

"Varo itseäsi, likakinttu!" huusin minä ja kohotin käsivarttani.
Rääsymekko otti lakin käteensä ja juoksi pois minkä jaksoi.

Kotona kaipasin Poupoulia. Vasta nyt johtui mieleeni, etten ollut
nähnyt sitä senjälkeen kuin olin lähtenyt Noelin myymälästä.

Vihelsin ja katsoin yli ahon. Mutta missään ei sattunut silmiini tuo
reipas, tumma käärö. Poupoul lakkoili. Koko iltapäivänä se ei tullut,
vasta myöhään illalla se haukuskeli oven takana. Haha, vanha kulkuri!
Kurjassa tilassa palasi Poupoul seikkailuistaan. Se nilkutti, ja verta
vuoti monesta paikasta yhtaikaa. Sen kuono oli halki, ja oikeassa
takajalassa sillä oli kauhea ammottava haava. Mutta kaulassa riippui
poikkipurtu nuoranpätkä.

"Hoho, Poupou, mitä sinulle on tehty? Ovatko sitoneet sinut kiinni, ja
oletko paennut ikkunan lävitse?"

Poupoul vikisi ja katsoi minuun häpeissään. Niin huonosti ei sen ollut
vielä koskaan ennen käynyt.

Pesin sen haavat, sidoin ne, ja nyt makasi Poupoul vasemmalla
kyljellään, käpälät ojennettuina, ja vapisi koko ruumiiltaan. Toisena
aamuna se yritti nousta. Mutta se painui vikisten takaisin. Kannoin sen
rakennuksen eteen päivänpaisteeseen ja panin vettä sen saataviin.

"Huomenna on kaikki taas hyvin, Poupoul, jää koreasti makaamaan,
hyvästi!"

Poupoul koputti hännällään, asetti päänsä maata vastaan ja valmistautui
kärsivällisesti odottamaan pitkän aikaa.

Puhuin kylässä puusepän kanssa, sitten menin saaren ylitse Stiffiin
ja työskentelin koko iltapäivän herra Boucherin kanssa. Kun palasin
takaisin, oli auringonlaskun aika.

Löysin Poupoulin oven edestä; se oli aivan samassa asennossa kuin
lähtiessäni.

"Hoi, Poupoul!"

Mutta se ei liikkunut. Se makasi, kääreissä olevat jalat ojennettuina,
ja tuuli leikki sen turkissa. Kumarruin alaspäin, ja pari kärpästä
lähti siitä suristen lentoon. Kosketin Poupoulia — se oli jäykkä ja
kova. Poupoul oli kuollut.

"Oletko kuollut, koirani, enkä minä ole ollut luonasi?" kysyin hiljaa.

"Oletko kuollut, koirani!" huusin.

Niin, Poupoul oli kuollut.

Nousin ja katsoin meren yli.

Kentiesi olisin voinut pelastaa sen, jos olisin ollut saapuvilla? Miten
merkillistä, se oli kuollut noihin mitättömiin haavoihin.

Kuljin pari askelta, tuskastani päästäkseni, sitten palasin takaisin.
Istuin kivelle oven eteen ja katsoin Poupoulia. Tuuli vinkui ja valitti
korkealla ilmassa. Meri läikkyi kuin tuli. Mahtavan, eespäin kiitävän
mustan ja hohtavan kuonan välitse leiskuivat kirkkaat tulenkielet
esiin. Meri paloi pohjaa myöten. Leveä purppurainen leimu vyöryi
taivaanrannalta yli meren, taivas oli kajastuksen punaaman höyryn
peitossa ja kuvasti aavemaisesti alhaalla riehuvaa tulipaloa. Palavan
meren pinnalla kulki suuri Itä-Aasiaan menevä höyrylaiva ja suli. Sen
kannet vuotivat pois, mastot ja raakapuut tippuivat alas, ja sen paksun
savupiipun nieli sitä ympäröivä tuli. Sakea, pikimusta savupilvi nousi
siitä —

Istuin ja katselin Poupoulia. Silmäni kuivuivat kuopissaan.

"Poupoul, toverini!" sanoin ja polvistuin ja suutelin sitä silmien
väliin.

Silloin tein sen huomion, että sen kaulan ympärillä oli ohut lanka, ja
käteni herpautuivat tykkänään. Se oli sellainen lanka, jota käytetään
kalastettaessa, se oli silmukka —

_Poupoul oli murhattu!_

Minä nousin ja vapisin tuskasta ja raivosta.

"Sellaisia te olette! Sellaisia te olette!" huusin ja heilutin
nyrkkejäni kylää kohti. Silloin kalpenin.

"Yann! Yann!"

Miksi olet tehnyt sen minulle, Yann! Siksi että Poupoul hiljakkoin
paljasti aikeesi, sinä maantierosvo? Siksikö? Yann, miksi et heittänyt
silmukkaa minun kaulaani, minä olisin voinut puolustautua, mutta tämä —

Poupoul oli varmaankin nuollut kättä, joka pani silmukan sen kaulaan,
oli haukkunut ja heiluttanut häntäänsä iloissaan, kun joku tuli sen
luokse, sen ollessa niin yksin.

Menin kylään. Missä sinut tapaankaan, Yann, käyn kiinni olkapäihisi ja
viskaan sinut maahan, tartun kurkkuusi ja hakkaan nyrkilläni kasvosi
mäsäksi, siksi kunnes olet hiljaa, varo itseäsi, minä tulen!

"Onko Yann laivalla?" kysyin, jäykkänä ja kalpeana.

"Ei, Yann on maissa."

"Missä hän on?"

He nauroivat. Kuinkapa he tietäisivät, missä hän oli. "Jean Louis,
hyvää iltaa, eikö Yann ole sinun luonasi?"

"Yann, hihi — ei, ystäväni."

"Chikel, oletko nähnyt Yannia?"

"En."

Yann, Yann, missä piileksit? Käy esiin!

Tuli pimeä. Kylä lepäsi niin rauhallisena vähine valoineen. Creachin
valokeila viuhui esiin, ja kattojen varjokuvat erottuivat siitä
selvästi mustina, sitten vaipui kaikki häivään ja sumuun, talot, valot,
ja valoisku sattui minuun ja häikäisi minut. Ja taas lepäsi tumma kylä
rauhallisena vilkkuvina valoineen.

Palasin takaisin Myrskylään. Kärpäset surisivat Poupoulin ruumiin
ympärillä. Otin sen käsivarsilleni ja kannoin sen meren rantaan.
"Sinähän olet aina elänyt merellä, Poupoul", sanoin. Poupoul oli jäykkä
kuin olisi sen nahka ollut täytetty. "Jää hyvästi, toverini!"

Poupoul ajelehti. Se ui hitaasti poispäin, mutta sitten se joutui
pyörteeseen ja katosi. Aalto syöksyi esiin, ja kun sen vaahto oli
hajonnut, oli Poupoul taas edessäni.

"Hyvästi nyt, Poupoul, senhän täytyy kuitenkin tapahtua!"

Ihmeellistä! Koetin kolmessa, neljässä paikassa, aina tuli Poupoul
takaisin luokseni.

Silloin otin sen jälleen käsivarsilleni, niin likomärkä kuin se olikin,
ja kannoin sen saaren toiselle puolen. Se oli raskas, ja minä huohotin.

Idässä olivat meri ja taivas sinisenmustat, lännessä kuparinpunaiset.
Pieni ruskea kuunsirppi oli saaren yläpuolella, ja tuuli suhisi.

Missä kalliot luotisuorasti laskeutuivat mereen, sinne heitin
Poupoulin. Näin, kuinka se putosi, kuulin sen. Nyt se ei voinut enää
tulla takaisin. Se vieri pitkin kallioita, sitten virta kävi siihen
kiinni ja se katosi.

Seurasin sitä sen matkalla siksi kunnes tulin Marconi-asemalle. Sinne
menin sisään.

"Istukaa", sanoi herra Boucher ystävällisesti, "minkä näköinen
olettekaan!"

"Ei kiitos", vastasin minä, "minä tahdon seisoa, minun koirani on
kuollut".

"Vai niin, koiranne on kuollut?"

"Niin!"

Lähdin taas. Istuuduin kivelle ja katsoin yli meren. Pikimustana se oli
mustan-sinivihreän taivaan alla, kauhean tyhjänä ja autiona. Siellä
kaukana kulki Poupoul ja aallot leikkivät sillä.

Tulin vasta myöhään kotiin. Pari tuntia olin odottanut Yannia Pouponin
kuilun luona. Hän ei ollut tullut.

Majassani oli yksinäistä. Sade rapisi katolla ja pisaroita tippui
raoista, ja minä ajattelin Poupoulia.

"Muistatko, ystäväni, miten opimme tuntemaan toisemme? Se oli siellä
kaukana mantereen rannikolla. Sinä pidit terävillä hampaillasi kiinni
jalastani, purematta. Se miellytti minua! Muistatko, miten koettelin
uskollisuuttasi ja olin uidessani olevinani hukkumaisillani — mutta
sinä et vitkastellut, vaan heittäydyit samassa silmänräpäyksessä yhden
kerroksen korkeudelta mereen auttaaksesi minua."

Tip — tiptip — sade valui ja sähkötti sekavia, järjettömiä sanoja,
joiden takana näytti vaanivan kauhea merkitys. Tuuli suhisi ulkona
— ja kuuntele: eikö koira haukkunut aholla? Nousin. Huutoja kaikui
ulkona, murhahimon huutoja, ja piinattujen koleaa naurua. Veri hyytyi
suonissani ja kokonaiset ruumiinosani olivat kuin turtuneet.

Ei, täällä minun ei ollut hyvä olla. Menin ulos ja laskeuduin maata
erään kallion kupeelle.



XXXV.


Tuli pari kurjaa päivää.

Tuuli vinkui vinkumistaan. Se tuli luoteessa olevasta pilvenreiästä ja
kiiti eteenpäin, jäätävän kylmänä, aivan maata myöten.

En viihtynyt kotona. Kuljeskelin kylässä, sähkötin herra Boucherin
kanssa, olin kaikkialla. En voinut sulattaa tätä kuulumatonta
kataluutta! Olihan Yann sydämensä syvyydessä hyvä poika, sen minä
tiesin. Mutta kuinka hän oli saattanut noin tehdä? Sano, Yann! Mutta
kaiken päätteeksi — mitä merkitsi koira hänen naiville raakuudelleen?

Tuuli kiiti kylmänä ja ulvoen eteenpäin, eikä saari ollut mitään muuta
kuin autio sieluton soraläjä, jonka kimppuun meri hyökkäsi kaikilta
tahoin kirvein ja kangin, poistaakseen sen tieltään. Minua vilutti.

Katsoin yli meren. Se viittoi ja viekotteli, niin että melkein henkeni
salpautui. Mitä tahdot? Mitä tahdot minusta —?

Kaukana kulki kolmimasto märin, raskain purjein. Katselin sen menoa.
Päiväntasaajan aurinko on paahtava heitä ja heidän hiuksensa tarttuvat
kiinni laivankannen pikeen, kun he nukkuvat. Troopillinen sade valuu
ja he saavat kahlata polviaan myöten haaleassa vedessä. He takertuvat
tyveneen ja etsivät katseillaan tuhannesti päivässä taivaanrantaa. He
kulkevat laulaen piirissä ja nostavat raskaat purjeet ylös ja lentävät
myrskyssä. He pyytävät koukuilla albatrosseja, ja tuo suuri, kömpelö
lintu seisoo kannella avuttomana heidän nauravien ruskeiden kasvojensa
edessä —

Nousin seisomaan.

Äkkiä oli kaukainen kolmimasto liekkien vallassa. Mutta todellisuudessa
ei palanut se, vaan sydämeni oli syttynyt tuleen ja lingonnut liekit
silmiini. Tunsin sellaista tuskaa kuin rintani olisi repeytynyt kahtia.
Tiedätkö, mitä se on?! Se oli kaipausta sinne kauas!

Lähtekäämme! Lähtekäämme metsiin, joilla ei loppua ole ja jotka
humisevat, lähtekäämme pohjolan lumikentille, missä ei aurinko paista
— yhtäkaikki, helvettiin, jos niin tahdot — mutta lähtekäämme _uusiin
oloihin_!

Ja minä päästin huudon, joka kuului kauas merelle.

"Kuulkaa, Noel, minä tahtoisin purkaa _La belle femmen_ kaupan."

"Ettekö tahdo ottaa _La belle femmea_?"

"En, minä matkustan pois."

"Matkustatteko?"

"Matkustan. Olen mielelläni valmis maksamaan, teille vahingonkorvausta."

"Oh, niin välttämättömästi en tarvitse rahaa, vai? Jos kerran
matkustatte, niin niin mitäpä tekisitte _La belle femmella_, eikö niin?"

Mutta minä en matkustanut tänään enkä huomennakaan. Yann ei saanut
luulla, että minä häntä peläten lähdin saarelta. Oh, ei! Mehän olimme
nyt molemminpuolisesti toisillemme paljon velkaa, ja minä pidän
selvistä tileistä.

Neljä yötä pysyttelin Pouponin kuilun lähellä ja odotin Yannia. Istuin
siellä ja olin viluissani. Tuuli humisi, Creachin valosalamat lensivät
ylitseni. Poltin piippua ja pidin kättäni sen pesän päällä, jottei
tuuli voisi viedä siitä pois tupakkaa. Sillä tavoin lämmittelinkin:

Enkö ole sinulle vannonut, että olen täällä joka yö, Yann? Missä viivyt
niin kauan, käy esiin, Yann — täällä minä olen —

Tunnit kuluivat. Hou-huu-ho — ulvoi tuuli, ja joku ääni kaikui
korkeuteen: hiihii —. Toisinaan vonkui kallion halkeama. Kaukana
merellä kulki postihöyrylaiva, satulinnalta se näytti monine valoineen.
Istuin ja odotin.

Mutta heti kun jotakin narisi tai kopisi aholla, nousivat hiukset
pystyyn huokosissani. Tuulessa oli uhkaavia ääniä, ja minä kuuntelin
henkeäni pidättäen. Äkkiä karkasi kamala valkea aave laukaten päälleni.
Vannon, että tällä hetkellä pullistutin itseni kuin piikkisika ja
puhkaisin katseillani valkean aaveen. Se oli paperipalanen, eikä se
minua sen enempää vahingoittanut.

Toisinaan paukkui ja kaikui allani. Kuilu haisi kuin vanha kaivo,
ummehtuneelta ja mädänneeltä, siellä alhaalla litisi ja kahisi niinkuin
raskas, märkä esine olisi liikkunut edestakaisin. Kylmä puistatus
värisytti minua — siinä oli hän! Se oli Poupon, murhaaja, hän veti
jaloistani, tukki sormensa oikean kenkäni reikään ja huohotti. Sitten
hän jälleen lotisten liukui alas.

Vaikkakin siirryin yhdestä jännityksestä toiseen ja ihoni kävi
kananlihalle, jäin levollisesti paikalleni istumaan. Enpä liikahtaisi
heti sittenkään kun Yann tulisi. Olisin kuuromykkä, hän löytäisi
täältä kuuromykän piipunpolttajan, joka olisi vaipunut ajattelemaan
viisaustieteen ongelmoita Pouponin kuilun partaalla. Yann saisi
tilaisuuden periä saatavansa. Mutta sitten — niin, sitten tulisi minun
vuoroni!

Toisinaan otin pienen huiluni taskustani ja soitin laulun tai
lurituksen.

Yann? Etkö kuule, Yann?

Kerran nukahdinkin. Mutta silloin minut herätti tykinlaukaus. Piippu
oli pudonnut maahan. No, minä en ole sellainen mies, jolla on vain yksi
piippu, minulla on piippuja jokaisessa taskussa. Sytytin siis toisen
piipun.

Yann?

Odotin aina neljä, viisi tuntia. Riittääkö se pelastamaan kunniani, en
tiedä. Minulle se riitti.

Mutta Yann ei tullut.




XXXVI.


"Jää hyvästi, Kedril, luotsi numero yksi! Missä on Jean Louis? Hyvästi,
hyvästi kaikki!"

Kalastajat ympäröivät minut ja hieroivat karkeita poskiaan kasvoihini.
Suutelimme toisiamme. "Ettäs niin pian lähdet luotamme —!" sanoivat
he ja pudistivat päitään. Heidän kätensä olivat kovat kuin puu. Mutta
heidän silmänsä olivat uskolliset ja sydämelliset. Kedril tahtoi
ehdottomasti soutaa minut "Toimitsijaan". Lahjoitin hänelle piipun
muistoksi.

Matruusit nostivat ankkurin.

Silloin tuli "Työmiehestä" vene, ja Yann kiipesi "Toimitsijaan".
Seisoin laivan reunalla ja näin hänen tulevan. Tunsin, miten veri
poistui kasvoiltani, päällystakin taskussa olevat käteni puristautuivat
nyrkkiin. Aloin hitaasti kasvaa —! Mutta kun Yann katsoi minuun,
valtasi minut kumma voipumus. Yannin siniset lapsensilmät näet
hehkuivat täynnä rakkautta. Ne olivat Yannin entiset silmät,
sellaiset kuin ne olivat olleet aikaisemmin, ja ne tekivät minut heti
aseettomaksi. Yann astui luokseni. Hän näytti likaiselta, otsallaan
hänellä oli kauhea verinen naarmu ja hänen silmäinsä valkuaiset olivat
yhä verestävät.

"Sinä lähdet!" sanoi hän hymyillen ja osotti katseellaan pientä myttyä,
joka oli kainalossani.

En vastannut mitään. Katsoin häntä.

Yann odotti hetkisen ja katsoi minua tutkivasti silmiin, sitten hän
alkoi uudestaan: "Ajattelet ehkä, että minä tapoin Poupoulin? Ei, en se
minä ollut. Rosseherre sen teki."

Avasin suuni. "Rosseherre —?"

"Niin. Minä sanoin hänelle: Poupoul paljasti aikeeni, se haukkui.
Siihen hän sanoi: vai niin, koira siis esti tekosi. Mitään muuta hän ei
sanonut. Mutta kaksi päivää myöhemmin hän sanoi minulle: nyt ei Poupoul
voi enää estää sinua, Yann."

Katsoin Yanniin ja halveksiva hymyily tuli huulilleni. Nauroin itseäni.
Hän on lapsi, tämä Rosseherre. Oh, niin, niin, hyvät herrasväet, tässä
näette ensi luokan ihmistuntijan edessänne! Lähdenpä kiertueelle ja
panen renkaan nenääni ja otan seipään käteeni ja näyttelen itseäni
rahasta!

Mutta Yannille minä sanoin soimaavin katsein:

"Yann, minä odotin joka yö Pouponin kuilulla. Miksi sinä et tullut?"

Yann katsoi minuun hämmästyneenä. "Eihän täältä lähtenyt yhtään
laivaa", vastasi hän, "kuinka sinä siis olisit voinut matkustaa?"

Nauroin ääneen. Nauroin itselleni. Siis aivan suotta syyttä olivat
hiukseni nousseet pystyyni — Yann ei ollut ajatellutkaan tulla
luokseni. Riittää! Pois!

"Viime päivät olivat helvettiä!" jatkoi Yann ja hänen tulehtuneet
silmänsä sinkosivat säkeniä, hänen kaulasuonensa paisuivat. "Tuo nainen
teki minut hulluksi. Kuuletko? Hulluksi! Minä luulen, että hän on
pirun riivaama ja että hän noitui minut. Niin minä luulen! Hiljakkoin,
yöllä — en voinut tehdä sitä. Sinä vihelsit, kuljit niin huolettomana.
Senvuoksi. No, sinä matkustat, se on hyvä. En tiennyt enää, mitä minun
piti tehdä. Ja mehän olemme kuitenkin ystäviä, vai? Jos hän olikin
sinun luonasi, niin mitäpä, siitä! Jää hyvästi, _mon très cher ami_!"

Yann ojensi minulle kätensä, ja hänen silmänsä kiilsivät kosteasti.
Tartuin ojennettuun käteen, ja me katsoimme kauan toisiamme silmiin.
Olimme kiusanneet toisiamme, ei mitään muuta, niinkuin täytyy tehdä
ihmisten, jotka tulevat lähelle toinen toistansa.

Sitten Yann pisti kätensä taskuun ja veti sieltä, esiin umpikuorisen
kultakellonsa.

"Lasi sinun täytyy panettaa siihen", sanoi hän, "otahan toki! No, ota
jo!"

Minä hymyilin. Ei, milloinkaan minä en opi ymmärtämään näitä ihmisiä.
Mutta kelloa minä en ottanut.

"Minä en tahdo omistaa mitään, joka maksaa enemmän kuin kymmenen
frangia, ymmärrätkös, Yann?" sanoin minä. "Jotain muuta kenties?"

Yann etsi taskuistaan ja antoi minulle vankan puukkonsa.

"Niin, sitä minä voin käyttää, kiitos!" Työnsin käteni taskuuni ja
vedin esiin pienen huiluni. Annoin sen Yannille.

"_Merci_!" sanoi hän. "Miten monta ihanaa hetkeä — no, jää hyvästi! Älä
unohda minua!"

Pudistin päätäni ja puristin vielä kerran Yannin kättä.

Purje kohosi.

"Toimitsija" laukkasi lahdelman ylitse. Tuulta oli enemmän kuin
tarvitsimmekaan. "Kameelin" ympärillä leikitteli pieniä mustia sorsia,
sukeltaen, pyöriskellen. Lokit istuivat kallioilla ja niiden päät
kiilsivät niin valkeilta kuin vastikään öljyvärillä maalatut napit.
Riuttojen luona meri imi ja hengitti.

Kuljimme virran poikki ja "Toimitsija" kallistui toiselle kyljelleen.

Sitten purjehdimme, sen veden peitossa olevan riuttarivin ohitse, jonka
lähellä niin usein olin kalastanut Merenkuninkaan kanssa. Meri jymisi
ja vaahtohunnut pärskyivät korkeuteen. Silloin näin pienen valkoisen
purjeen, joka heilui kovassa aallokossa. Se tuli meitä kohti. "Jean
Louis!"

Mutta veneessä ei istunutkaan pieni Merenkuningas. Valkoinen myssy
näkyä purjeen alta.

"Rosseherre — ho! ho!" huusivat matruusit.

Vene purjehti aivan läheltä ohitsemme. Rosseherre istui köyryssä selin
peräsimessä, katse eteenpäin suunnattuna, matala otsa sadoissa pienissä
rypyissä. Hän ei katsonut ylös.

Aalto nosti veneen korkealle ja vei sen pois. Tuossa tuokiossa oli
pieni keinuva purje kadonnut näkyvistämme.

"Se pahalainen! Katsokaas vain!" huusivat matruusit ja nauroivat.

Miksi? Miksi sinä tulit tänne, merelle? —

Korkean, sinivihreän, kaksitornisen kalliolinnan kaltaisena on saari
meressä. Lokit kiertelevät ympärillämme, ja kaukaisilta kallioilta
tunkeutuu korviimme hento viheltävä ääni.

Korkea kalliolinna muuttuu siniseksi ja katoaa mereen. Nyt ei ole enää
mitään nähtävissä, vain Creachin paksu pää ui taivaanrannalla.

Silloin tunsin iskun sydämessäni. Yvonne! Jumala minua auttakoon, en
ollut kaikkina näinä päivinä enää ajatellut häntä, olin tykkänään
unohtanut hänet.

Ihminen on ihmeellinen.

No, Yvonne löytää pian toisen lemmityn.

       *       *       *       *       *

Mantereen rannikolla tapasin Mathieun, L'honneurin ja Petitjeanin.
Jumalan kiitos, he olivat siellä. Luulen, että silmäni kyyneltyivät.
kun näin heidät.

"Tässä minä olen."

"Ah, sinä olet täällä!"

Ryypiskelimme myöhään yöhön. Sitten sanoimme jäähyväiset. Haa, mitä
se on? Meri oli musta, ja musta oli taivaskin. Mutta taivaanrannalla
hengitti välkkyloisto, valkoista, valkoista, punaista, ja
valotuulimylly heitti siipiään korkeuteen. Ne olivat Stiff ja Creach.

"Hyvästi, toverit? Ja kun pääsette takaisin _Osaan_, niin sanokaa
minulta terveisiä Amorikille ja hänen tyttärelleen, Yannille ja Jean
Louisille! Älkääkä unohtako tervehtiä Rosseherreä! Sanokaa terveisiä
kaikille, kaikille!"

Kaksi päivää myöhemmin astuin Cherbourgissa suureen
kahdenkymmenentuhannen tonnin höyrylaivaan. Sumusireeni huusi, kappeli
soitti kävelykannella, _en route_!

Olin surkeassa mielentilassa. Heti alussa sattui minulle se
onnettomuus, että loukkasin äänelläni laivan ylitarjoilijaa. Niin,
uskokaa, kunnioitettavin herra, että juon ensin kolme raakaa munaa,
ennenkuin uskallan lähestyä niin ylhäistä henkilöä! Otin miehen
katsastettavakseni. Miten oli minun meneteltävä, pyytääkseni tältä
lähetystönpäälliköltä hauskaa hyttiä? Hän seisoi edessäni kulttuurin
kielen siloiseksi nuolemana. Hän tuntui minusta hirveän tutulta.
Tarkastin hänen pääkalloaan. Niin, minä olin hänet jo nähnyt. Tuhannen
kertaa ja kaikkialla. Ne olivat _europalaiset_ kasvot! Eivät mitään
muuta.

En puhunut enää sanaakaan. Otin viiden frangin rahan ja annoin sen
liukua hänen europalaiseen käteensä. Hän ymmärsi heti ja kumarsi: herra
voi vast'edes huoleti äänellään häiritä tämän höyrykarusellin pyhää
rauhaa —

Hytissä koettelin mattoa sormillani, ja myöskin portaiden peitettä
tutkin salaa: kumia! Yann, missä me olemme? Sähkövaloa, lämmityslaitos,
kukkalaatikolta, kirjapaino, _hotel à la Riz_, heh, olin jo joutunut
sivistyksen ulkolaidoilta suoraan kiehuvaan keskukseen. Höyrylaiva oli
hiljainen kuin kirkko, vain silloin tällöin kuuli pelottavaa, ulvovaa
yskää: se olin minä.

Nousin kävelykannelle ja hymyilin halveksivasti: sen pienin
pelastusvene oli suurempi kuin suurin vene, mitä meillä oli saarella.
Tuuli. Suunta pohjois-luoteinen, voima kahdeksan, kova aallokko. Mutta
jättiläinen ei heilahtanutkaan. Se kulki kahdeksantoista solmuväliä
tunnissa, ja kuitenkin se näytti olevan ihan liikkumatta ja vain
kapeat käytävät kulkivat. Meri oli syvällä allamme, näkymättömänä ja
mitättömänä. Me olimme kauttakulkijoita, emme mitään muuta. Tuli ilta,
ja Kanavan valot välkähtelivät ja värähtelivät. Kurja kalastaja-alus
liukui ohitsemme. Se kiemurteli ja pieksi aaltoja ja nousi pystyyn.

"Hoi!" huusin minä ja heilutin lakkiani.

Mutta he eivät kiinnittäneet minuun huomiota.

Ja nyt valtasi minut tietoisuus, alaston, kamala tietoisuus: _en
kuulunut enää sinne_! Aallot, tuuli, koko suuri meri — _en kuulunut
enää sinne_ —

Menin tupakkahyttiin, istuin nojatuoliin, tilasin whiskyä lasin ja
toisenkin. Sitten ostin kokonaisen pullon. Kaksi tähtisikermäämme
loisti nyt kuohuvassa meressä olevan mustan saaren ylitse —

Miksi? Miksi sinä tulit ulos merelle?

Silloin kuuntelin: kuuletko koneiden pumppuavan? Kautta kaikkien
värähtelyjen, lävitse kaikkien kerrosten ja käytäväin kuuletko suuren
terässydämen lyönnit? Se oli Europan sydän, Europan, johon tulin! Ja
äkkiä siirtyi allani laulavien koneiden levollinen voima minuun ja
täytti minut väkevyydellä sekä äärettömällä varmuudella. Kaadoin lasini
täyteen ja hyräilin laulua.

"Ole levollinen, sydämeni", sanoin sydämelleni, "elämän metsästysmaat
ovat suuret. Sinä löydät heidät kaikki uudestaan, Yannin, Yvonnen,
Rosseherren ja Jean Louisin, kaikki! Ja myöskin Poupoulin sinä vielä
tapaat, mikään ei ole korvaamatonta!"

Mutta yöllä heräsin äkkiä. Höyrylaiva natisi kuten nahka natisee.
Kuuntelin. Siellä ulkona oli tuuli, meri, sieltä kuului ääniä, sieltä
ulkoa, ja minä ymmärsin ne. Sydämeni puristui kokoon.

"Hyvästi, te rakkaat", sanoin, "hyvästi, minä tulen takaisin!"








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.