Kölliskö

By Juhana Kokko

The Project Gutenberg EBook of Kölliskö, by Juhana Kokko

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Kölliskö

Author: Juhana Kokko

Release Date: August 15, 2011 [EBook #37094]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KÖLLISKÖ ***




Produced by Tapio Riikonen






KÖLLISKÖ

Kirj.

Kyösti [Juhana Kokko]



Porvoossa,
Werner Söderström, kustantaja.
Oulun Uudessa Kirjapainossa, 1887.




Ne tämän kirjasen osat, jotka koskevat "villiläisyyteen" kuuluvien
henkilöiden opetuksia, saavat todistuksensa seuraavista lähteistä:
"Kristillinen Kuukauslehti" v. 1883-1886, muutamat piispan käräjillä
pidetyt pöytäkirjat, luotettavain henkilöiden kuin myös kirjoittajan
korvakuulo ja silmänäkö.

Kirjantekijä.




Minä olin nuorin isäni viidestä pojasta. Meitä oli siis viisi -- ei --
"meitä oli neljä poikaa ja Mikko riepu viidentenä", kuten oli tapamme
sanoa, Niin -- semmoinen oli tosiaanki tapa muilla, paitse Mikolla.
Häntäpä ei sitä olisi saatu sanomaan, ei vaikka hänelle olisi
kiehautettu pikkusen juuston heraaki, joka muutoin oli hänen
himoruokaansa.

Mikko parka, hän ei ollut oikein terve, ruumiinsa ei ollut niin
voimakas ja nuortea, kuin muiden, eipä tainneet henkiset lahjansakaan
olla juuri niin nokkelat, kuin veljiensä.

Olipahan miten olikaan, Mikko se kumminkin oli meidän veljeksistä se,
jota toiset irvihampaat aina pilkkasivat, jonka päälle oli, niinkuin
sanotaan, "kaikilla aita matalin", eli niinkuin hän itse sanoi: "vaikka
Venäjällä ruuna ammuttaisiin, niin se on minun syyni".

Kivuloinen hän oli tuo Mikko parka, en tiedä kuinka kivuloinen; usein
hän kumminkin aamusin, muiden työhön lähdettyä, jäi maata ja sanoi
äidille: "Kiehauttakaapas minulle pikkuisen juuston heraa, ehkäpä minä
tästä virkistyisin".

Mikkoko se oli joka niin sanoi? -- Niin -- Mikkopa tosiaankin
poikasena, vaan suuremmaksi tultuamme luulen, että se semmoisissa
tiloissa kaikui meidän kaikkien suusta yhtä aikaa, johon Mikko vaan
loukkautuneena lisäsi: "Voi kun te olette viisaita".

Voimakasta lääkettä se kumminki oli tuo juuston hera, koska Mikko jo
ennen puoltapäivää tavallisesti oli terveempi ja iloisempi kuin
muulloin, semminki, jos äiti oli sattunut hyvälle tuulelle ja
juoksuttanut siihen vähän runsaammin kokkareitaki.

"Ohoo! vielähän Mikkoki elää! -- Ethän vielä kuollutkaan! sairasta
parkaa!" pilkkailivat toiset veitikat Mikon työpaikkaan tultua.

"Voi kun te olette viisaita!" vastasi tähän Mikko omituisella
äänenpainollansa, otti työaseen ja ryhtyi työhön, vaikka tosin, --
siitä kumminki olivat kaikki yksimieliset, paitsi Mikko -- se oli sama
josko hän oli matkassa tahi ei.

Olkoonpa vaan niin, ettei Mikon työ suurin elättänyt, mutta työtä sitä
kumminki tehtiin ja tehtiin raittiisti. Meillähän olivat aina kylän
rotevimmat rengit ja sitte niittyjätkät, nehän piti olla parasta maata,
sillä Kölliskön tapa oli sanoa: "Tupakka se panna pitää, vaan lähtö
pitää olla raitis".

Aikomatta sitä lähdettiinki heinäaikana aina kello neljä. Niin,
heinäaika, se se oli kovin, mutta se oli iloisinkin aika.

Silloinhan oli meillä aina Kaurismaan Aappo jätkänä. Hän se kyllä sai
sekä työn että pilkan sujumaan.

"Soo, nuori isäntä! Pois edestä eli kintut poikki!" huusi hän
Kölliskölle, joka aina edellä niitti ja jota hän oli saanut kunnian
seurata.

"Soo rengit! soo jätkät! soo talon miehet! Heilukaapa pois, tahi
taidatte jäädä kovin pitkän pöydän päähän", huusi hän perästä
tulijoille.

"Noo, antakaapa raudan käydä!" huusivat rengit.

"Painakaapa kapulan päälle, niinhän se näyttää kun tästä olisi
pahahampainen lehmä jyrsinyt," muistuttivat jätkät.

"Ja Mikko riepuki siellä hanskaa. Katsokaahan! Hän lyö kuin poika ja
heinät ne 'pokkaavat', nousevat katsomaan ja kyselevät: kuka tästä on
kulkenut".

"Voi kun te olette viisaita", kuului vastaus.

"No Aappo!" huusi Kölliskö, "johan se rauta takaltaa. Eiköhän sitä
pitäisi terottaa".

Näin sanoen asetti hän kunnian sakaran maahan, tarttui toisella kädellä
vikatteen terään ja toisella kivitikkuun. Muut tekivät samoin ja tik
tik tik tik panivat terät.

"Sujuttakaapa selkää pojat", huusi Kölliskö, "kun päästään päähän, niin
syödään".

"Soo nuori isäntä! Antakaahan suuta saappahalle; koetetaan seurata",
vastasi Kaurismaan Aappo, ja niin sitä taasen niitettiin.

"Haravamiehet hoi!" karjasi taasen Aappo, jonka suu tuskin hetkeäkään
pysyi ummessa, "eikö mielenne ruokaa teekään".

"Kyllä pian saavutetaan", vastasivat piiat ja vetivät entistään
vinhemmin.

Pian oli kierros loppuun niitetty, pianpa heinätki luo'oksi singotettu
ja niin lähtivät miehet vikate ja vaimot harava olalla maja-aitalle
kymmenen aikuista syömään.

Kölliskö avasi kontin, lappoi leivät, lappoi kalarasiat aitan
permannolle sillä aikaa kuin piiat laskivat piimää leileistä
kaksikorvaisiin puutuoppeihin.

"Miten siellä niityllä syödään, kun ei ole pöytää eikä tuolia?" kyseli
Aappo.

"Kas näin", vastasi Aaro, heittäytyi permannolle istumaan, otti
hienoksi leivotun reikäleivän, alkoi sitä ympäriinsä jyrsiä ja muut
tekivät samoin.

Aappo avasi kalarasian, tarjosi sitä jokaiselle kenellekään antamatta
ja kyseli: "Syöpikö kukaan kalaa? -- Ei kukaan syö kalaa, pannaan
kalarasia kiinni".

"Elä sule sitä kalarasiaa", muistutti Mikko, "anna tänne se".

"Siinä on", sanoi Aappo ja antoi rasian Mikolle, joka alkoi veitsellä
kaloja käännellä ja koetti valita parasta.

"Eläpä ota sitä isoo kalaa, huonopa olit niittomies", sanoi Aappo
tavallisella pilkallisuudellaan.

"Voi kun te olette viisaita!" kuului vastaus.

Kun kaikki olivat saaneet leipänsä, kalansa ja asettuneet piimätuopin
suhteen niin mukavaan asentoon, että voivat sitä suuretta vaivatta
hyväkseen käyttää, syntyi hetkeksi semmoinen hiljaisuus, jota itse
Aappokaan ei joutanut häiritsemään.

"Elä reikää syö, nuori isäntä", sanoi vihdoin Aappo Kölliskölle, joka
jo oli ehtinyt leipänsä kanssa siihen määrään, ettei ollut kuin
pikkunen kehä jälellä reiän ympärillä; samalla otti hän piimätuopin ja
kuilasi sen tyhjäksi.

"Elä kaikkia ryyppää," muistutti hän Mikkoa, joka sen perästä kohta
tarttui tuopin korvaan ryypätäkseen.

"Voi kun te olette viisaita", jupisi Mikko itsekseen ja tarjosi tuopin
Leenalle, joka tarttui leiliin ja kaasi siitä piimää tuoppiin.

"Jo näkyy!" huudahti Aappo Leenalle kun tuoppi oli täyttymäisillään ja
Leena heitti kohta kaatamisen.

"Parempi ruoka syömättä kuin painamatta", arveli Simo syömästä
päästyään ja heittäysi vatsalleen permannolle, johon oli vuoteeksi
heiniä levitetty. Muut tekivät samoin sitä myöten, kun olivat saaneet
itsensä ravituiksi. Sitte seurasi ainoastaan erilaisia hengähdyksiä,
vieläpä kuorsauksiaki.

Silmätkäämme hiukan ympärillemme ystävien levähtäessä. Lännessä näemme
aavan meren -- Pohjanlahden -- idässä sakean pajuvarvikon, pohjoisessa
ja etelässä sakeaa niittyä niin kauas kuin silmä kantaa. Olemme siis
keskisen Pohjanmaan heinävällä rannikolla.

Tahdotko nyt, lukiani, lähemmin tutustua veljieni sekä Kaurismaan Aapon
kanssa. Saanko kunnian esittää ne sinulle.

Tapani, tuo pitkä, täysijäntereinen ja pyöreämuotoinen mies tuolla
aitan nurkassa on vanhin veljeni. Huomaathan hänen kasvojensa
piirteistä, että hän jo aikoja sitten on heittänyt viehkeän
nuoruutensa. Hän onki kymmentä vuotta vanhempi ijässä seuraavaa
veljeänsä ja on siis jo lähellä neljää kymmentä. Tapani, samoin kuin
muutki veljekset, on naimaton; hän on oikein todellinen vanhapoika.
Koskaan ei tiedetä hänen laiminlyöneen velvollisuuksiansa, eikä
kahteenkymmeneen vuoteen -- niin ainaki Leena, tuo meillä ikänsä
palvellut vanhapiika on minulle vakuuttanut -- ole meidän väkeä nähty
tuntiakaan työssä ilman hänettä. Hänen voimiensa määrää, josta hän
koskaan ei salli kenenkään edes mainitakaan, ei ole koskaan nähty,
koska hän aina -- niin ainaki Kaurismaan Aappo on minulle sanonut -- on
osannut viisaudella välttää niiden näyttämisen. Kerran, noin 15 vuotta
sitte, oli kumminki Aappo, jota muutoin pidetään kylän väkevimpänä
miehenä, saanut hänen sylipainiin, vaan kohta, kun hän laski kätensä
Aapon selän taakse ristiin, oli hän painauttanut semmoisella voimalla,
jotta Aappo luuli silmänräpäyksessä selkäluunsa poikki menevän, päästi
aivan tahtomattaan semmoisen hätähuudon, jotta Tapanin oli asia
hellittää, ja siihen jäi se taistelu, jota sittemmin ei ole uudistettu.
-- Kirjojensa ääressä viettää hän kaikki lomahetkensä säännöllisesti.
Monta sanaa ei kuule hänen päivän pitkään lausuvan, mutta niissä on
kylläksi todistamaan hänen luihin ja ytimiin asti pistävää
pilkallisuuttansa. Hänen silmäyksensä, hänen kaikki kasvonpiirteensä --
todistavat päättäväisyyttä ja älyä. Mistään uudesta aatteesta ei hän
ota puhuakseen ennenkuin hän on sen perin pohjin ja kaikin puolin
harkinnut ja siten muodostanut käsitteensä, mistä ei hän koskaan ole
luopunut, ellei järkiperäisillä syillä ole sitä vääräksi näytetty.
Päätöstään, enempi kuin lupaustaankaan, ei hän milloinkaan ole
rikkonut. Pyhävaatteisinsa ei hän koskaan ole pukeutunut muulloin, kuin
kirkkoon mennäksensä, ei ainakaan viiteentoista vuoteen. Hän ei käy
koskaan kylässä; ei edes lähimmässä naapurissakaan, enempi kuin
pidoissakaan. Aina hän vaan köllistelee kotona, josta hänelle täydellä
syyllä olemme antaneet tuon kauniin lisänimen -- Kölliskö. Tämä nimi on
vaan meidän veljesten kesken, jota vastaan kaikki muut poikkeamatta
nimittävät häntä nuoreksi isännäksi, eikä syyttäkään. Isäni on tosin
isäntä ja sinä hän aikoo pysyäki "niin kauvan kuin peukalo liikkuu",
kuten sanansa kuuluvat; mutta Kölliskö on kumminki meidän talossa
kaikkivaltias herra. Milloinkaan ei hän tosin tee mitään isän ja meidän
neuvoa kysymättä, mutta neuvottelu käy poikkeamatta seuraavaan tapaan:

"Mihin huomenna lähdetään", kysyy Kölliskö iltasella perheen keräyttyä
isän ja äidin kamariin.

"En tiedä", vastaa isä.

"Olisi kaadettava se viimeinen heinikko takalolla", arvelee Aaro.

"Parasta olisi kumminki, jos ilma seisovaiselle näyttää, mennä huomenna
lahden taakse", virkkoo Kölliskö, "takalon heinikon ehtisi jonaki
sadepäivänä kaataa, kun ei käy etemmä meneminen".

"Sehän on viisainta", myöntää isä.

Kenelläkään ei tähän ole mitään muistuttamista, joten siis asia on
päätetty.

Tapani on siis sekä luonteensa että tapojensa suhteen semmoinen, kuin
vanhanpojan arvolle sopii. Mutta kerran on Köllisköki ollut nuori --
niin ainaki Leena on minulle kertonut. -- Silloin oli hän seudun
iloisimpia ja nuorukaisseuroissa kaivatuimpia jäseniä.

"Hänen miehekäs ryhtinsä, hänen pilkallinen, mutta samalla leikillinen
ja ystävällinen kohtelutapansa teki sen, että siltä tytöltä, jota nuori
isäntä" -- niin kertoi Leena -- "pyysi purppuriin, ei suinkaan
puuttunut iloisen naurun aihetta. Missä nuoriso oli ko'ossa, siellä oli
aina nuori isäntäki siihen sunnuntaihin asti kuin..."

"Kuin mitä?" kysyin häneltä.

"Kuin ... vaan mitäpä siitä kertoisin, jos nuori isäntä sen saisi
tietää, hän varmaan minun keppiselässä ajaisi kaikkoon ja se olisi
minulle enemmän kuin kantaa voisin", sanoi Leena ääntään hiljentäen,
jotta viimeiset sanat tuskin kuulla voin.

"Hän teidät ajaisi", sanoin kiihkeästi, "hän sen rohkeaisi tehdä, se on
mahdotonta! Oi...!"

"Hän sen varmaan tekisi, jos sen tietää saisi", sanoi Leena
järkähtämättömästi.

"Mutta, -- mutta mistä hän sen saisi tietää?" kysyin.

"Sinä, Kyösti, olisit ehkä paikalla valmis häntä sillä närsäämään",
sanoi Leena.

"Minäkö? Olisinko hullu? Mitä te oikeastaan tarkoitatte? Oi kertokaa se
minulle!"

"Tarkoitan sitä, että kun sinä tietäisit jotain nuoresta isännästä,
niin olisit valmis jo kentiesi ensi ruoka-aikana maksamaan hänelle
saman vuolisilla, kun hän sinulle sattuisi mainitsemaan jotain
Järvimaan Ellistä, tuosta kasvavasta, koulun käymättömästä tyttö
hempukasta, jonka mustan tummien silmien säkenöimisen sanotaan sinulle
olevan auringonpaistetta. Mutta miksikä sinä punastut?" sanoi hän viime
sanat pilkallisesti.

"Enhän minä punastu", sanoin, ja lisäsin niin pilkallisesti kuin se
minulle Ellin nimen kuultuani oli mahdollista: "Ahaa, kyllä käsitän!
Sepä taitaaki olla vallan romantillista, joku onnettoman rakkauden
historia varmaanki. Kertokaahan se minulle! Minä lupaan, etten siitä
ikinä virka kenellekään. En Leena! Minä lupaan sen, minä
kunniasanallani vakuutan, ettei Kölliskö saa sitä tietää".

"Lupaatko?" kysyi hän, "ja pidät lupauksesi?"

"Olenko koskaan teitä pettänyt?" kysyin.

"Et ole, Kyösti!" sanoi Leena, "ja luotan siis nytki sinuun; olethan
nuoren isännän veli ja voinet siis pitää lupauksesi yhtä hyvin kuin
hänki. -- Niin -- hän, nuori isäntä, oli aina muiden mukana siihen asti
kuin Järvimaan Annaa, Ellin äitiä, ensikerran kuulutettiin, sittemmin
tuli hän kohta harvapuheiseksi ja jörömäiseksi, mutta entistäänki
pilkallisemmaksi, eikä ole sen kovemmin käynyt muualla kuin kirkossa".

"Oliko Kölliskö rakastunut Annaan, kumma ettei sitä kukaan ole minulle
sanonut", ihmettelin hämmästyneenä, "luullaanhan yleisesti, ettei hän
koskaan ole kenestäkään huolinut, vaikka häntä sanotaan hyväinki
käenneen".

"Niin luullaan", sanoi Leena, "ja niinpä minäki luulisin, jos en aivan
sattumalta olisi tullut salaisuuden perille. Olimme näet päivää jälkeen
Annan vihkimisen Järvimaan takalon uudismaalla muhoja hajottamassa.
Selvään olin huomannut sen levottomuuden, sen sisällisen taistelun,
mikä nuorta isäntääsi viime viikoilla oli vaivannut; eikä ihmekään" --
hän puhui tuskin kuultavasti -- "olinhan lapsena maannut samassa
kätkyessä hänen kanssaan; olinhan sittemmin haukannut samaa
leipäkannikkata; olinhan ryypännyt samasta särvinastiasta; olinhan
paimentanut samaa karjaa; olinhan yhtä aikaa uudistanut kasteeni liiton
ja vihdoin yhtä rintaa harjautunut kestämään työn kovimmat vaivat.
Minäki olin nuori ja sillä ijällä joutua jokapäiväiseen yhteyteen
moisen nuorukaisen kanssa kuin Tapani, se olisi liikanainen koetus, jos
kenelle kahdeksantoistavuotiselle neidolle. Tiesin kyliä, miten
mahdottomat haaveeni olivat, ja aina 24 vuoden ikään en niitä
uskaltanut itsellenikään tunnustaa. Mutta kuu Tapanin kuva aina
selvemmin sydämeeni kuvausi, ja kun vihdoin huomasin, mille uralle
hänen elämänsä kääntyi, päätin minäkin viettää loput päiviäni samoin ja
saman katon alla, kuin hänki. -- Mutta" -- sanoi hän säikähtäen --
"eihän minun sitä pitänyt kertoa. Muista, Kyösti, ettet virka näistä
enempi.

"Niin -- kun olimme Järvimaan takalolla, huomasin, miten vaikeasti kävi
nuoren isännän työn teko.

"Vihdoin paiskasi hän lapionsa ja käveli vallan ajatuksiinsa vaipuneena
järvelle päin. Hetken päästä menin samaan suuntaan. Kun lähestyin
järveä, kuului hiljaista puhetta sen rannikolta. Istahdin lähellä
olevan pensaan taa. Selvästi erotin Tapanin äänen ja tunsinpa pian
kumppalinki. Se oli Järvimaan Anna. Minä säpsähdin, kun kuulin Annan
epätoivoisen äänellä lausuvan: sinua ja yksin sinua. Minä siirryin
hiukkasen ja näin pensaan suojasta, miten Anna aikoi heittäytyä Tapanin
syliin. -- Muista, että sinä olet toisen vaimo! sanoi Tapani kauhistuen
ja torjui hänet ulomma.

"-- Minua onnetonta! virkkoi Anna epätoivosta vapisevana. Mitä olen
tehnyt? Miksi, oi rakas Tapani, miksi et ennen sanonut rakastavasi
minua?! Miksi annoit heidän kiduttaa minut miehelle, jota inhon?
Pitääkö minun ijäksi erota sinusta? Oi pitääkö, Tapani?

"-- Ehdottomasti, lausui Tapani ja aikoi lähteä, en tietänyt sinua
vastoin tahtoasi miehelään vaadittavan.

"Oi rakas Tapani! Älä heitä minua! huudahti Anna yrittäen tarttua
Tapanin käteen, vaan tämä kauhulla syöksi hänet luotansa.

"-- Mitä on minun tehtävä? vaikeroi Anna. Emmekö voisi paeta kauvas,
kauvas -- Amerikaan?

"-- Luulen, että isänmaani tarvitsee minut ja sinulla ei ole muuta
tehtävää, kuin salata ja kärsiä; salata rakkauttomuutesi mieheltäsi ja
kärsiä onnettomuutesi, virkkoi Tapani ja läksi.

"Maailma pimeni silmissäni, sillä tiesinhän, että minunki arpani oli
heitetty. Tuskin tajusin hiipiä Tapanin edellä pois; sen kumminki tein
enemmän vaiston kuin järjen vaatimuksesta.

"Tapani tuli työpaikalle vasta noin puolen tunnin perästä -- joka
minusta tuntui viittäki tuntia pitemmältä -- entistään levollisempana;
eikä hän tästä levollisuudestaan ole sittemmin luopunut".

Leenan kertomus teki minuun vaikutuksen, jota ikinä en ole tuntenut.
Vaivuin hetkeksi unennäön kaltaiseen tilaan. Minä näin Annan
semmoisena, kuin olin hänet eilenki nähnyt, minä näin hänet semmoisena,
kuin olin hänen nähnyt mennä vuotena; hän kuvausi eteeni semmoisena
kuin hänet olin aina aikaisimmasta lapsuudestani muistanut. Minä näin
hänet kalpeana, näin hänet vapisevana seisovan vihillä ja näin vihdoin
sen kuvan miten hän mustan tummat epätoivosta säkenöivät silmänsä loi
Tapaniin ja aikoi heittäytyä hänen syliinsä järven rannalla; mutta oi!
Se oliki -- Ellin kuva. -- -- Minä kuulin Annan ystävällisen äänen
kyselevän minulta samaa, mitä hän eilen, mitä hän menneellä viikolla,
mitä hän jo toista kymmentä vuotta sitte oli minulta joka päivä
kysellyt: "Miten Tapani voipi; eikö hän jo rupea naimaan?" ja johon hän
viime vuosina oli aina säännöllisesti lisännyt: "Olisi soma häntä vielä
kerran nähdä, eikö hän jo ole hyvin vanhannut?" Minä kuulin sen
epätoivosta vapisevan äänen, jolla hän järven rannalla huudahti: "Sinua
ja yksin sinua;" mutta oi! se oliki -- Ellin ääni.

Silmänräpäyksessä olivat kaikki nuo erilaiset valhekuvat vaeltaneet
sieluni lävitse ja kohta olin jälleen selkeällä päällä.

"Nyt ymmärrän", sanoin Leenalle, "miksi Kölliskö aina unissaan
valittaa, miten vaikea on salata ja kärsiä; mutta onhan Anna keveästi
kantanut kuormansa, koska ei kukaan ole koskaan edes aavistanutkaan
hänen olevan onnettoman aviovaimon".

"Sinä et tunne naisen sydäntä", virkkoi Leena vakavasti, "näyttää
melkein siltä kuin meidät olisiki luotu vaan salaamista ja kärsimistä
varten, näyttää myöskin siltä, kuin Jumala olisi antanut jalolle
vaimolle sydämen, joka voi helpommin kohtalonsa kantaa, Tapanin tavoin
maailmasta luopumatta. Anna on myöski jalo nainen -- muutoin ei Tapanin
kaltainen mies olisi häneen niin lujaan kiintynyt -- ja hänellä on siis
myöski voimaa salata ja kärsiä".

Mutta -- lukiani -- pitihän minun esittää sinulle kaikki veljeni.
Tapani jo nostaa päätään ja katsoo kelloaan. Kohta on siis ruokatunti
mennyt. Simo, tuo lyhykäinen, paksu mies tuossa keskilaattialla on 29
vuoden vanha ja Aaro, tuo pitempi hoikkasempi mies Simon pään pohjussa,
on 24 vuoden vanha. He ovat kumpiki meidän kylän "polkkasia" poikia, he
ovat oikein niinkuin sanotaan "etukärryn väkeä". -- Olenpa usein
luullut näkeväni iloa ja tyytyväisyyttä hohtavan sen tytön kasvoista,
jota Simo tahi Aaro on tanssipirtissä kättään ojentaen lähestynyt,
sanoen: "Tulepa tyttö tanssiin". -- Samaa on Leenaki vakuuttanut
huomanneensa.

Viimeisinä aikoina on näiden veljesten, Simon ja Aaron, välille
pistäytynyt jotaki, en oikein tiedä mitä, joka on tehnyt heidän välinsä
kylmemmäksi, kuin suotava olisi. En tiedä, olisiko Toisten Mari siihen
syypää. Kauvan on jo kuiskailtu Simon likentelevän Maria; mutta Leena
sanoo huomanneensa, että Mari tähystelee Aaroa lempeämmin, kuin veljen
valvatille kentiesi olisi soveliasta.

Mikko riepu, tuo kalpea, rihanen nuorukainen tuolla oven pielessä,
hänen sinä tunnet jo liian hyvin. Hän on nyt 22 vuoden vanha ja minä
olen täyttänyt juuri 19 vuotta.

"Holoo", huudahtaa Kölliskö ja hyppää seisoalleen, "eikö jo pohjaa". --
Silmänräpäyksessä ovat kaikki seisapisteessä.

"Tupakka se panna pitää, vaan lähtö pitää olla raitis", arvelee Aappo,
ottaa tuohisen tuosan ja pistää sieltä yhden nopan suuhunsa, useat
miehistä tekevät samoin, toiset pistivät piippuun.

Kölliskö astui aitan ovelle, silmäsi merelle ja sanoi: "ohoo, jopa
merivesi on solahtanut, paras kai on että menemme ja kaadamme heti tuon
jalkaheinän, kun vesi on alhaalla. Simo, Aaro, Mikko ja Kyösti ottavat
hevoset ja vedättävät heinät samalla kuivausmaalle, kun siitä olette
ensin siirtäneet heinät perän ympärille, ne kai tämmöisellä poudalla jo
ovat eilen aamusta asti kuivanneet ja sinä Aappo otat hangon ja nakkaat
mennessäsi kuivausmaan heinät perälle".

Tuskin määräykset olivat annetut, kun jokainen oli jo niitä käytäntöön
panemassa, marssien rantaa kohden. "Siinä pitää olla uho mies, joka
viisikymmentä rukoa päivässä pielekseen pistää, vaan pitää olla
raut'hanko", arveli Aappo, paiskasi hangon olalleen ja alkoi kävellä.

Kölliskö käveli Aapon rinnalla nyt, kuten ainaki, ajatuksiinsa
vaipuneena. Aappo huomaa sen ja alkaa pilkkahymy huulilla laulaa:

    "Ei saa antaa nuorella ijällä
    Surulle suurta valtaa.

"Etpä osaa tuota uutta laulua", sanoo hän Kölliskölle. Ja huomattuaan
ettei hän sitä kuullut, sanoo hän uudelleen: "Kuuletko sinä, nuori
isäntä, etpä osaa tuota uutta laulua", ja laulaa edelleen:

    "Vaan antaa ilon leimahtaa,
    Kuin päivä pilven alta.

"Kuuletko sinä, nuori isäntä, etpä osaa tuota uutta laulua". Laulaa
edelleen:

    "Siniset silmät ja sihkura hiukset
    Ne on minun kullallani;
    Ne on, ne on, ne on, ne on paremmat,
    Kun rakkaat vanhempani.

"Kuuletko sinä, nuori isäntä!" sanoo Aappo kovemmin.

"Mitä?" sanoi Kölliskö vaistontapaisesti.

"Etpä osaa tuota uutta laulua". Laulaa edelleen:

    "Maata oli vähän välimme
    Ja virran käypä koski;
    Taasenki muistui mieleheni
    Toi neito punaposki.

"Kuulitko sinä; etpä osaa tuota uutta laulua".

"Osaanpahan", sanoi Kölliskö yhä hajamielisenä.

"No laulapas". -- Kölliskö ei kuule. "Kuuletko sinä", karjasi Aappo.

"Mitä?" sanoi Kölliskö heräten.

"Laulapas, niinkuin minä laulan".

"Laulapas, sinä, niinkuin minä laulan".

"No miten?"

Kölliskö alkaa ilvehymy huulilla laulaa ja muut yhtyvät häneen:

    "Semmonen talo, kun meidän talo,
    Joss'on kuusi renkii,
    Meill'on myllyt, meill'on sorvit,
    Jauhin saunan penkit".

Mutta nyt oli jo ehditty rantaperän luo, joka oli noin syltää leveä ja
paria kymmentä syltää pitkä, sekä parin kyynärän korkuisten patsasten
päälle aidaksista sekä pajun ja koivun risuista tehty lava. Syys- ja
kevät-tulvain tähden täytyy näet perän olla noin korkealla maasta.
Aappo paiskasi hangon perän viereen pystyyn ja arveli:

"Vain kuin mie olin ennen nuorra miesnä, niin kolmell' neljäll'
hevosell' vejätettihin, viisill' kuusill' sapiloill' kannettihin; kolme
syltää pitk' oli hangon varsi ja mie vielä kolme syltää perässä
hyppäsin ja sentään huusin myötäänsä: tuokaat rukoja! tuokaat rukoja!"

Leikkiä lyöden, lauleskellen ja naureskellen kului päivä työn
ankarimmassa kilvassa. Elokuun aurinko paahtoi kaiken päivää
pilvettömältä taivaalta ja kun neljänaikusen jälkeen mentiin niskaan
heiniä kokoamaan, mihin viileä tuulen henki taajan pensikon lävitse ei
päässyt laisinkaan, niin teki se työskentelemisen sitäki tukalammaksi.
Hikikarpalot vierivät jokaisen hiuksenki nenästä räykeässä
päiväpaisteessa. Mutta tukalammaksi tekivät olon nuo lukemattomat
pienet itikat, joita ilma oli puuronaan ja jotka tunkeusivat joka
paikkaan saaden ihon semmoiseen poltteesen, jotta hammasta purren oli
sitä kestettävä.

"Lähdetään jo pois täältä, en minä jaksa noita kärsiä; sokeaksihan
tässä tulee", vaikeroi Mikko silmiään hieroen.

"Syövätkö hyttyset miehen verrakseen", sanoi Kölliskö pistävästi.

Mikko nakkasi haravan olalleen ja sanaa virkkamatta alkoi kävellä
majapaikalle, johon Leena oli jo kappaletta ennen mennyt vellin
keittoon; oltiin näet yökunnissa.

"No Mikko", huusi Aappo hänelle perään, "miestä päiväksi koiraa
viikoksi".

"Voi kun te olette viisaita", jupisi Mikko mennessään.

"Siirräppä hevoset", huusi Kölliskö Mikolle. Ne näet olivat sidotut
aitan läheisyyteen pitkillä köysillä pensaisin ja saivat jyrsiä niin
kauas kuin köyden pituus myönsi, vaan olivat luonnollisesti uutta
ruokamaata saadakseen aina siirrettävät.

"Joko sieltä muut tulevat?" kysyi Leena Mikon aitalle tultua.

"En tiedä", vastasi Mikko vihaisen äänellä.

"Miksi sinä ennen muita pois tulit?"

"Olen jo tarpeeksi tämän talon työtä tehnyt".

"Mihinkä sitte aiot?"

"Meni mihin hyvänsä, kun en tässä ole kaikkein hassuna."

"Mitä ne taasen ovat sinulle tehneet?" kysyi Leena lempeästi.

"En ole nytkään koko pitkään päivään saanut yhtään ystävällistä sanaa",
vaikeroi Mikko, "pilkka- ja pisto-sanoja saan kärsiä kaikilta, paitsi
sinulta, omat veljeni hassuttavat minua edellä, muut perässä ja mistä
syystä? Yksinkertaisesti siitä, ettei minulla ole luontoa heitä
vastustaa s.o. maksaa pahaa pahalla".

"Eihän nuori isäntäkään sinua kiusaa".

"Ei! Hänen pistonsa käy kaikkein syvimmälle; vaan kyllä minusta
pääsevät".

"Suo siellä, vetelä täällä, kuivaa ei kuulukaan, koe kärsiä, pahoja ne
kyllä ovat, vaan ehkä ne heittävät".

"Sitä olen jo tarpeeksi odottanut, enkä enempi odota, menen huomenna
kaupunkiin ja näytän heille, ett'en heitä tarvitse".

Samalla alkoi kuulua miesten laulu pensikon takaa niskasta. He ovat
siis tulossa. Leena nosti sukkelaan kypseksi kiehuneen vellipadan
tulelta. Laulu kuului selvemmin ja he erottivat seuraavat sanat:

    "Jos onneas kohtaisi vastanen sää,
    Jos toivosi turhalle näyttää;
    Sä riemuitse kuitenki, aikasi tääll'
    On vaikea murheella viettää.

    Vielä on onnea elossasi;
    Miksikä murhetta kannat?
    Nuoruuden ruusut on poskillasi;
    Miksi ne kuihtua annat.

    Toivossa taivahan Jumala loi
    Ihmisen, asetti muinoin
    Tyytyyn; siis tyytyväisyydessä on
    Ainoa onni maan päällä.

    Se tuottaapi rauhan sun sielullesi,
    Se poistaapi murheet ja vaivat;
    Se virkistää ruusut sun poskillesi,
    Se antaapi elolles' voiman".

Mikko kuunteli pää kallellaan tuota voimakkailla äänillä sointuvasti
laulettua laulua ja huokasi syvään sen tauottua.

"Se mies, joka ennen aitalla; koetaampa jalkatemppuja", huudahti Aappo
ja kohta oli joka mies valmis kilpajuoksuun.

"Hiuh! Minä olen jo täällä!" kiljasi Aappo ja otti aika hypyn aitan
lähelle päästyään.

"Täällä minäki olen! ja minä! ja minä! ja minä!" kiljuivat toiset.

"Mutta hitto vieköön! Velli on jo kupissa! Onko sitä syödä asti, vai
loppuuko se aina kesken?" kysyi Aappo Leenalta pistävästi.

"Kyllä velliä on vaikka paljonki söisit," sanoi Leena.

"Onko sitä juodaki asti?"

"Juo päälle! Kyllä velli piisaa".

"Hyvä! Koetaanpa pojat kuinka velliä riittää", kehotti Aappo ja alkoi
syödä.

Muut tekivät samoin.

"Saapa nähdä eikö pala tuo niskalato, kun pantiin niin märkinä heinät
läjään", arveli Aaro.

"Mikä sen märjän polttaa", pisti Kölliskö.

Samalla kuului etäistä ukkosen jyrinää.

"Sada ny' hyvä Jumala, pane ukko kans", arveli Aappo.

"Velliä!" -- "Velliä!" -- "Velliä!" kuului sieltä täältä aitassa.

Leena otti tyhjentyneet kupit toisen toisensa perästä ja toi ne jälleen
täytettynä paikallensa.

"Eikö se velli jo lopu", sanoi Simo tuskallisesti, "minä jo rupean
väsymään".

"Ei ole enään paljo, juokaa pois pojat, kohta loppuu", sanoi Aappo,
joka oli hypännyt padan luo nähdäkseen, miten paljo velliä oli jälellä.

"Ei paljo! puoli pataa", sanoi Mikko.

"No niin! Eiköhän sille sairaalle pitäisi olla pikkusen juuston heraa,
paha vaan, ettei äiti ole täällä", sanoi Aappo.

"Voi kuin te olette viisaita", jupisi Mikko tuskin kuuluvasti ja
huokasi syvään.

"Juokaa pojat velliä! Kupillinen mieheen, kyllä se pian loppuu",
kehotti Aappo, otti puolen kannun vetosen vellikupin leu'oilleen, eikä
hellittänyt ennenkun se oli pohjaan juotu.

Muutamat miehistä tekivät samoin, toiset empeilivät.

"Mitä sitä turhaa hätäilee", kehoitti Aappo, "eihän mies koskaan ole
niin täynnä, ettei syönnin päälle voi kappaa perunoita syödä. --
Velliä!"

"Nyt ne sen näköset halkasevat itsensä tuolla vellillä", tuittuili
Leena.

"Velliä! -- Velliä! -- Velliä!" kuului taasen kaikkialta ja tyhjiä
kuppia tarjoutui Leenalle useampia.

Leena otti yhden ja täytti sen, mutta nyt oli jo pata tyhjä.

Kenelläkään ei näyttänyt olevan halua käydä täytetyn kupin kimppuun.

"Ei, mutta tuo velli täytyy juoda kaikki", sanoi Aappo, töysäsi vyötään
ja tarttui kuppiin.

"Elä hitossa kaikkia juo!" sanoi Aaro ja tarttui kupin laitaan.

Aappo ei hellittänyt, joi vaan.

"Anna minulleki! Anna minulleki!" ja useita käsiä tarttui yhtähaavaa
kupin laitaan.

Aapon täytyi hellittää ja kilvan ryypättiin velli viimeiseen pisaraan.

"Velliä! -- Velliä! -- Velliä! -- Leena, Velliä! -- Leena! piisaako
velli?! --

"Velliä! -- Velliä! Velliä! -- -- --"

"Kyllä te olette aika eläimiä", tiuskui Leena.

Ukkonen jyrähti kovemmin ja koko itäinen taivas oli harmaan vaipan taa
kätkeytynyt.

"Mutta se on tuo Leena vielä vanhoillaanki oikein laatu tyttö ja pulska
kuin riikin ruhtinatar. -- Eiköhän se sopisi, että lyötäisiin ryysyt
yhteen. Kumma etten 20 vuotta ennen tuota huomannut; mutta 'kan
tenkka', loihan Jumala aikaa, eikä puhunut kiireestä mitään. Komean
morsiamen sinusta vieläkin saan", arveli Aappo.

"Elähän ennen nuolase ennenkun tipahtaa", sanoi Leena ärtyisesti.

"So, so! Kyhnyttelemällähän se isoki sika kaadetaan", sanoi Aappo,
"kyllähän meistä pulska pari tulee". -- samalla iski valkeaa ja
rätisevää ääntä kuului vähän päästä.

"Sinusta en huolisi, vaikka kahden maailmassa olisimme", sanoi Leena,
käänti ylönkatseellisen näköisesti selkänsä Aapolle ja alkoi korjata
ruokaa.

Aappo tarttui nenäänsä, puristi sitä ja alkoi nenäänsä honisten laulaa:

    "Jos minun kultani kuolisi,
    Niin kuppari-ämmän naisin;
    Sarvista kampoja tekisin,
    Ja pussista pöksyt saisin".

Samalla välähti kirkas salama, jota seurasi ankaran kova ukkosen
jymäys. Kaikki siunasivat yhtä haavaa, vieläpä itse Aappoki.
Tuulenpuuska toisensa perästä alkoi kierrellä ympäriinsä pelmuuttaen
läheisiä pensaita ja tohisten ränstyneen maja-aitan nurkissa. -- Nuori
Raudikko laukata vihkasi köysi perässä maja-aitan oven editse.

"Siirritkö hevoset?" kysyi Aaro Mikolta.

"Siirrin", vastasi Mikko.

"Ota nyt kiinni Raudikko, jos luulet saapasi", sanoi Aaro äreästi.

"Minun syynihän se kaikki on", sanoi Mikko.

"Paras on, että menet kotoa sitä noutamaan, niin saat samalla äidiltä
pikkusen juuston heraa", sanoi Kölliskö pistävästi.

"Pianhan tuonne päästään ja etemmäksiki", sanoi Mikko tuikeasti, ja
alkoi keräillä tavaroitaan kainaloonsa. "Ethän toki tuommoiseen ilmaan
lähde, Mikko", lausui Leena leppyisästi.

"Minun aikani on tullut", virkkoi Mikko jäykästi. "Hyvästi, ehk'ei heti
tavata", lausui hän kynnyksellä mennessään.

"Oletko mieletön!" huudahtivat kaikki yhteen suuhun.

"Ainaki teidän mielestänne", mutisi Mikko ja alkoi astua, minkä ehti.

Tuuli kiihtyi kiihtymistänsä, pilvet kasvoivat aina synkemmiksi
peittäen maan kaamittavaan hämärään. Salama leimahti taas ja kohta
kuului hirveää jyminää.

"Isä mene sinne!" huudahti Tapani Mikon perään.

"Itsehän käskit", oli kuiva vastaus. Salaman iskut tihenivät ja taivas
kävi yhä synkemmäksi.

"Palaa Jumalan nimessä takaisin! En tahdo vastata hengestäsi!" huudahti
Kölliskö käskevällä äänellä.

Samalla kiiti puntarin muotoinen äärettömän kirkas nuoli aitan lävitse,
hirmuinen tärähdys seurasi sitä; maailma pimentyi, vikatteet tärisivät
seinillä, koko maan perustus vapisi. Mikko kaatui paikalle ja kaikki
tyrmistyivät. Hirveä, pitkällinen rätinä seurasi sitte. Tuntuipa
ikäänkun taivaan kansi olisi kahtia revennyt ja hirmuinen rankkasade
lankesi maahan.

En voi sanoa miten kauvan olimme tiedotoinna viruneet aitan
permannolla, kun vihdoin Kölliskö hyppäsi ylös, huudahti kolkosti:
"Missä on Mikko", ja kiiruhti paikalle, mihin oli nähnyt hänen
kaatuvan. Muut kiiruhtivat perässä ankaraan sateesen sitä myöten kuin
olivat ehtineet jälleen tietoisuuteensa.

Mikko makasi suullansa, jalat, kädet levällänsä ja tavaramyttynsä oli
muutaman kyynärän päässä. Tapani tarttui hänen olkapäähänsä ja kohotti
häntä, mutta ruumis oli kankea ja kylmä, ei karvanjuurikaan värähtänyt.

Kaikki olivat äärettömän liikutuksen vallassa. Kölliskön huulet
värähtelivät ja kauhistuksen leima näkyi hetkisen hänen kasvoillansa,
mutta kohta oli hän jälleen tavallisessa tyyneydessänsä.

"Kantakaa ruumis aittaan", lausui hän käskemään tottuneella tavallansa,
mikä vaatimus olikin pian täytetty.

       *       *       *       *       *

Siirrymme nyt noin kahdeksan kuukautta ajassa eteenpäin. Kaikki on nyt
muuttunut. Viheriöitsevät Pohjolan lakeudet ovat saaneet tavallista
vahvemman lumivaippansa, joka jo keväimen suoja-ilmoista on melkoisesti
alennut. Lainehtivaa Pohjanlahtea sitovat vielä vahvat jääkahleet,
mitkä viime pakkasista ovat saaneet sileän, lasikirkkaan pinnan. On
eräs kevätaamu. Vinha tuuli vinkuu nurkissa. Talvi on vielä luonnossa.
Mutta talvi näyttää olevan ihmissydämissäki. Kaikki on nyt muuttunut.
Tuo rattoisa iloisuus, tuo pistävä iva ja tuo joskus liikanaisuuksiin
asti menevä pilkallisuus on kokonaan meidän talosta hävinnyt. Sen
lähteet näyttävät edellä kerrotun tapauksen perästä kerrassaan
kuivuneen.

Kaurismaan Aappo, joka meillä nyt muutaman viikon on ollut heinän
vedossa, kokee tosin vielä ylläpitää entistä rattoisuutta, mutta
turhaan. Kun Kölliskön huulilta kerran on ilvehymy kadonnut, näyttää
aivan mahdottomalta meillä enään minkään viehkeämmän elämän syntyminen.

Minun ei tarvitse tässä ruveta kertomaan sitä kauhistusta, minkä Mikon
tapaturmainen kuolema koko talon väessä vaikutti. Tarpeetonta on kuvata
isän surua, äidin lohduttomuutta, ja veljien katkeraa katumusta ja
murhetta. Mutta aika kaikki parantaa ja niinpä olisi epäilemättä
meilläki käynyt, ellei Tapanin lohduttomuus olisi tehnyt sen
mahdottomaksi. Kun isä itki, kun äiti puolitiedotonna virui sängyssä ja
kun muut veljet eivät näyttäneet katkeran surun ja katumuksen takia
voivan mihinkään ryhtyä, silloin hääri Kölliskö levollisena kaikkialla.
Niityllä johti hän työn kulkua kuten ennenki ja antoi kotona määräykset
mihin toimiin oli Mikon hautajaisten suhteen ryhdyttävä.

Hautajaisissa surkuttelivat kaikki Mikon onnetonta loppua,
lohduttelivat vanhempia ja ihmettelivät Tapanin tyyneyttä. Useampi
vieras loi epäilevän silmäyksen häneen, kuten sydämettömään olentoon,
jonka sydän ei nimeksikään ole murtunut tuosta kauheasta tapauksesta.
Kukaan ei aavistanut, että tuon kylmän, tyynen ja kivikovan kuoren
sisällä piili pahoin haavoitettu ja vertavuotava sydän. Kukaan ei
käsittänyt sitä luonteen jäykkyyttä, jota ankarimmatkaan iskut eivät
voi kohta murtaa. Mutta kun muutamia viikkoja kului, kun isä, äiti ja
muut veljet olivat ensimäisestä lohduttomuudestaan tointuneet ja
ryhtyneet jälleen tavallisiin toimiinsa, silloin alettiin Kölliskössä
huomata yhä enenevää levottomuutta.

Usein seisoi hän akkunan edessä huulet suljettuina ja hautuumaalle päin
katsellen tuntikaudet. Ruoka ei hänelle näyttänyt maistuvan ja hänen
silmiinsä ilmaantui outo kiilto, jonka Leena selitti tulevan vähästä
nukkumisesta, "sillä" -- niin vakuutti hän -- "nuoren isännän kamarista
kuuluu liikettä usein kaiken yötä". Entisen ivan ja pilkallisuuden
sijaan alkoi ilmaantua yhä karttuvaa ärtyisyyttä ja kiukkua. Ja nyt
alkoi myöskin tapahtua sitä, mitä tähän asti ei vietä koskaan ollut
tapahtunut, että muiden työhön lähdettyä jäi Kölliskö toimettomaksi
kotia kaikeksi päivää.

Illallisessa perheneuvottelussa oli tullut päätökseksi, jotta heinät
ovat nyt kierän jään aikana Lahdentakaa kotia vedettävät. Sen johdosta
olisi jo ennen kello 4:jää koko talonväki liikkeessä, jotta
ehdittäisiin käydä kahdesti päivässä tuon kolmineljänneksisen matkan
päästä heinässä.

Sillä aikaa kuin miehet menivät hevoisia juottamaan ja häkkiä reelle
köyttämään, laittoi vaimoväki kiireenkautta miehille ruokaa pöydälle.
Pian olivat miehet toinen toisensa perästä vetäytyneet pirttiin. Simo
viipyi vielä ulkona, mutta kun ei häntä alkanut kuulua, istahti
Kölliskö pöydän päähän, painoi kätensä ristiin ja ryhtyi sen perästä
ruokaan käsiksi. Muut miehet tekivät samoin. Pian tuli Simoki, asettui
paikallensa pöydän ääreen ja arveli, että olisi parasta heittää
Lahdentaka lähtö toiseen kertaan.

"Miksikä?" kysyi Tapani huolettomasti.

"Siksi että tuuli yltyy yhä ankarammaksi ja päällimmäinen jää on sileä
kuin peili", vastasi Simo.

"Ei haittaa, onhan siellä ennenki kulettu tuulella, jos tuiskullaki",
sanoi Kölliskö tavallisella päättäväisyydellään.

"Se on merkillistä, että sinun tahtosi se aina pitää tapahtua, olkoon
se kuinka mieletön tahansa", sanoi Simo äkäisesti.

Tämä oli enempi kuin luvallista. Ei kukaan koskaan, eipä edes isäkään,
ollut rohjennut noin julkeaa vastarintaa tehdä Kölliskölle. Sen tähden
kavahti hän yht'äkkiä seisoalleen, hänen huulensa vapisivat ja silmänsä
säihkyivät vihasta. Kaikki kammahtivat säikähdyksestä.

"Simo", huudahti äiti, "kuinka rohkenet Tapania noin vastustaa".

"Luuletko sinä olevasi kaikkivaltias herra tässä talossa", sanoi Simo,
nousten hänki äkkiä seisoalleen, "luuletko, että minä ikäni sinua
rupean palvelemaan".

"Suus' kinni poika!" kiljasi Tapani ja löi raskaan nyrkkinsä pöytään
sillä vauhdilla, että sirpaleet sinkoilivat pöydän laidasta ja ruuat
lentelivät sinne tänne. Kaikki väistyivät pöydän luota, paitsi Simo,
joka vihasta punottavin poskin potkasi lattiaa, ojensi jäntevän nyrkin
Köllisköä kohden ja kiljasi: "lyö miestä, elä värkkejä;" mutta samalla
tunsi hän kaksi vahvaa kouraa tarttuvan täyteläisiin vyötäisiinsä,
jotka hänet äkki arvaamatta paiskasivat pöydän luota keskilaattialle ja
hän kuuli Kaurismaan Aapon karjasevan:

"Minä en anna teidän tapella. -- Ja sinä, nuori isäntä, kuinka kehtaat
pitää tuommosta elämää ja häväistä hyvän nimesi ja maineesi".

Tämän kuultuansa kavahti Kölliskö paikalleen pöydän päähän istumaan.
Tämmöistä ei ollut hänelle koskaan ennen tapahtunut. Hän oli
kymmenvuotiaaksi asti kasvanut suopean isän ja äidin ainoana poikana
varakkaassa kodissa, jossa häntä kaikki olivat jumaloineet tavattoman
aikaisin kehkeentyneiden luonnonlahjojensa tähden. Kukaan ei
milloinkaan yrittänyt hänen tahtoaan vastaan tehdä, koska kaikki, mitä
hän näki hyväksi vaatia, oli jokaisen mielestä niin sanomattoman
viisasta. Vähän suuremmaksi tultuansa, kun hän alkoi talon töihin
ryhtyä, kävi häneltä kaikki työ ikäänkuin itsestään, jotta hän jo
kuuden seitsemän toista vanhana kysyi parrahimpia miehiä rinnalleen.
Sitä paitsi harjaantui hän jo aikaiseen tarkaksi työnjohtajaksi, sillä
olihan hän sekä luonteensa että kasvatuksensa suhteen ikäänkuin
käskemään luotu. Sen lisäksi oli hän jo nuoruudestaan hankkinut
itselleen melkoiset maanviljelystä koskevat kirjalliset tiedot.

Tällä luonteen etevyydellä oli hän jo aikaisin anastanut talossa
ensimmäisen sijan, joten jokainen, vieläpä isäki, totteli häntä aivan
huomaamattaan. Myöskin nuoremmat veljet tottelivat ikäänkuin itsestään
Köllisköä, sillä olihan hän jokaisen mielestä melkein erehtymätön. Se
tapahtui siis tänä päivänä ensi kerran että joku ihminen rohkeni sanoa
hänen päätöksessään ei ainoastaan erehtyneen, vaan vieläpä siinä olevan
aivan mieletöntäki. Ei siis ihmettä, että se hänen muutoinki kovin
ärtyneesen mieleensä vaikutti noin hurmaavasti.

Mutta tässä tapahtui vielä muutaki Kölliskölle kovin odottamatointa.
Kuka olisi voinut aavistaa, että häntä, joka käytöksessään oli aina
ollut kylän nuhteettomin mies, häntä, jolle mielen tyvenyydessä ei
vertoja tietty, että häntä nyt tuommoinen juopporenttu, kylän suurin
tappelia ja irvihammas, kuin Kaurismaan Aappo, kutsuu tavalliseen
järjestykseen hänen omassa kodissaan, nuhtelee häntä, muistuttaa häntä
hyvästä nimestään ja maineestaan ja vielä päälliseksi tekee tätä -- sen
kyllä Kölliskön tunto selvästi sanoo -- täydestä syystä ja pakosta.

Tämä kaikki yhteen laskettuna teki sen, että hän lamahti hermotonna
ikäänkuin lankavyhti tuohon paikalleen istumaan; että hän vihasta,
hävystä ja harmista ei edes silmiäänkään uskaltanut kohottaa.

Mutta hallitsemaan tottunut mies ei niin vähällä lannistu, Ainoastaan
muutamia silmänräpäyksiä tarvitsi Kölliskö tyynnyttääkseen kiihtyneen
mielensä.

"Menemme sitteki Lahdentaakse", sanoi hän muutaman minutin kuluttua,
otti hevoskalut pirtin naulasta ja katosi ovesta. --

Simonkaan ei näyttänyt enään tekevän mieli uudistaa alettua
vastarintaa, sillä edellisestä oli hän jo kyltin nähnyt, ettei Tapania
ollut niinkään helppo kukistaa, ja kuka tietää, mitenkä olisi hänelle
tässä taistelussa käynyt, jos ei Kaurismaan Aapon odottamaton tuuppaus
olisi häntä noin selittämättömällä tavalla viskannut Kölliskön
kynsistä, sillä vaikka oliki hän kylän väkevimpiä miehiä, ei hän
kumminkaan olisi Kölliskön kynsissä paljon painanut. Kaikissa
tapauksissa näki hän parhaaksi seurata Köllisköä ja muut miehet tekivät
samoin.

Pian olivat hevoset aisoissa. Kölliskö hyppäsi häkkiin ja nuolen
nopeudella kiiti hevonen pihasta. Muutamien kymmenien syltien päässä
pihasta sai kuitenki Kölliskö asettaneeksi raivostunen hevosen ja
seisotti sen.

Ankara vihuri kiepotti irtisaatua lunta sinne tänne. Kölliskö tähysteli
taivasta kaikilta kulmilta ja näytti miettivän. Epäilemättä joku pieni
olento kuiskasi hänen korvaansa, että Simo oli sittenki oikeassa. Mutta
tunnustaako se, antaako perään, että hän olisi mielettömiä päättänyt?
-- Ei sittekään.

"Pois alta!" huusi Kaurismaan Aappo.

"Aja yli!" huusi joku hänen edellään olevista rengistä.

"Palaapa Kyösti ja ota joku niistä vasta terotetuista rautakangista ja
köysiä matkaan", huusi Kölliskö minulle.

Pian oli hänen käskynsä täytetty ja matkaa jatkettiin. Tuuli näytti yhä
yltyvän. Tuskin olimme päässeet lahden rannalle ja Kölliskö, joka
edellä ajoi, jäälle ehtinyt, kun virraa -- -- -- reki alkoi kierällä
jäällä huilata tuulen matkassa ja pyöräytti hevoisen pään tuulta
vasten.

"Tuule nyt, hyvä isä, revi kattoja ja kaada myllyjä, siispähän nuo
köyhät työmies paratki työtä saavat", arveli Kaurismaan Aappo.

"Tuo tänne, Kyösti, se rautakanki", sanoi Kölliskö. Kangin saatuaan
pisti hän sen tuulta vastassa olevaan torrakkovitsaan, tarttui toisella
kädellään suitsiin, käänti hevoisen matkan mukaan, painoi toisella
kädellään rautakankia jäätä vasten, jotta kangen kärki piirti jäätä.
Näin ollen ei tyhjän häkin parraspuihin, rekeen ja mieheen vastaava
tuuli saanut sitä voimaa, jolla olisi saanut rekeä virraamaan. Sitte
käski hän ajaa kaikki hevoset rinnakkaa tuulen puolelle itseään ja niin
sitä aika vauhdilla huilattiin tuon kolmea neljännestä leveän lahden
yli.

"Konsti se on, joka pelaa", arveli Kaurismaan Aappo Kölliskön konstit
nähtyänsä.

Ennen mainitun rantasauran luo päästyämme sitoi Kölliskö hevosensa
sauran tukeen ja sanoi Kaurismaan Aapolle:

"Käännä hevosesi suojan puolelle!"

"Kyllä ymmärrän, kun äänen kuulen", arveli Aappo ja käänti hevoisensa
sauran suojaan ja veti häkin aivan lähelle sauran kylkeä.

Muut miehet ryhtyivät tuulikkailla sukimaan lunta sauran päältä ja
kyljiltä. Kölliskö pisti hangon sauran kylkeen, painoi sen varren
häkinparraspuuta vasten ja hyppäsi parraspuulle. Kaurismaan Aappo
hyppäsi niinikään parraspuulle, otti hangon, löi sen ylemmän sauran
kylkeen, painoi hangon varren olkapäätään vasten ja yhdellä
hyppäyksellä oli Kölliskö hangon varrella seisomassa. Siitä hän hätä
hätää ylettyi sauran pielestä kiini ottamaan ja veti itsensä sauran
päälle. Tämä ei ollut semmoisella myrskyllä pelkurin tekoa, mutta hyvin
harjaantuneesti kiersi Kölliskö jalkansa tukevimman pielen pään ympäri
ja alkoi syytää heiniä alas häkkiin, jossa Kaurismaan Aappo oli niitä
vastaanottamassa. Ensimäiset heinät, mitä Kölliskö sai irti, sieppasi
tuuli kohotetusta hangosta ja vei mennessään ympäri niittyä.

"Pieniä ne ovat silahkat joulukaloiksi", arveli Aappo, nähdessään
ensimäisten heinäin lentävän, "koettakaapas, pysyttekö tuulen mukana".

Mutta pian harjaantui Köllisköki, hän ei enään nostanutkaan heiniä
rintuuksesta ylös, irroitti vaan paikaltaan heinät ja pudotti niitä
ylemmä nostamatta häkkiin, jossa Aappo oli niitä vastaan ottamassa ja
polkemassa. Näin ollen ei tuuli kovinkaan paljoa heiniä mukaansa
saanut, pian olivat häkit heinillä täytetyt, kun hankomiestä aina vähän
päästä muutettiin.

Muut miehet sitoivat sillä aikaa täytettyjä heinähäkkiä köysillä
toisiinsa kiinni, heittäen kumminki noin syllän verran itsekunki häkin
toisestaan erilleen. Tämä tehtiin siinä tarkoituksessa, etteivät
missään tapauksessa pääsisi heinähäkit menomatkalla toisistaan kovin
kauvas erkaantumaan. Kun kaikilla hevoisilla oli määrä ajaa rinnakkaa
jäällä, niin oli tarpeellista näin kuormat toisiinsa kiinittää, ettei
hevosen pilttoutumisen eikä minkään muun syyn tähden pääsisi mikään
kuorma toisista erkaantumaan, sillä silloin sen tuuli silmänräpäyksessä
kaataisi ja tappaisi päällä olevan miehen. Mutta kun kaikki kuormat
ovat kylki kyljessä kiini, syntyy siitä semmoinen paino, että on
mahdoton ankarimmankaan tuulen saada pahasti rekiä virraamaan. Niin
arveli Kölliskö ja siinä oliki hän oikeassa.

Muut hevoset olivat jo asetetut paikalleen riviin paitse nuori
Raudikko, joka vielä seisoi sauran vieressä. Kaurismaan Aappo suki sen
häkkiä ja Simo oli häkin päällä poleskellen viimeisiä irtaimia heiniä
keulapajun alle. Samalla kaatoi tuuli mahineen pielen Raudikon selkään.
Enempää ei tarvittu. Silmänräpäyksessä kiiti tuo pilttomus hevoinen
jäälle. Simo keikahti seljälleen täytetyn häkin päälle.

"Pudota itses alas", karjasi Kölliskö.

Mutta siinä ei ollut aikaa. Virraa -- -- -- pani reki, surkea karjahdus
kuului, häkki oli suullaan ja mies hävinnyt sen alle. Raudikko seisoi,
merkillistä kyllä, ikäänkuin tuomittu paikalleen.

Pian oli miesjoukko kaatuneen häkin luona ja silmänräpäyksessä oli
häkki viskattu paikaltaan. Simo makasi tunnotonna ja surkean näköisesti
rutistettuna. Kämmen oli jäätä vasten, käsiselkä vääntynyt olkapäätä
vasten, toinen jalka pahasti rääpsöllään, ja verta tulvaili sekä suusta
että sieraimista.

"Minua onnetonta, nyt olen tappanut toisen veljeni", vaikeroi Kölliskö
kokonaan murtuneena.

Mutta vielä kerran tyynnytti hän jättiläistahdollaan nyt kokonaan
murtuneen sydämensä. Vielä kerran käski hän entisellä ryhdillään:

"Kantakaa Simo häkkinsä päälle, tuokaa kirves perältä ja lyökää sillä
poikki nuo köydet, jotka sitovat Raudikon häkin sen rekeen, jotta
saadaan siitä tyhjä reki. Jääköön häkki heinineen parempaa aikaa
odottamaan. Ja sinä, Kyösti, otat Raudikon ja ajat tohtori R:n luo, hän
on minun vanha tuttuni, sanot minulta terveisiä, selität asian ja tuot
hänen omalla kuomillaan meille. Ja joudu!" silmänräpäyksessä tulivat
hänen määräyksensä täytetyksi. Miehet huilasivat kotia kohden ja minä
tohtori R:n luo.

       *       *       *       *       *

Kolme vuotta on kulunut edellä kerrotusta päivästä. Runsaasti kolme
vuotta. Se on niinkuin pisara meressä verrattuna ijankaikkisuuteen,
mutta lyhyessä ihmiselämässä merkitsee kolmeki vuotta paljon. Ajan
kiertelevät aallot ovat viskanneet minunki useoita penikulmia
kodistani. Suvetar on levittänyt viheriän vaippansa yli armaan
Pohjolamme, se on täplittänyt maan tuhatvärisillä, vasta puhjenneilla
kukkasilla ja levittänyt virkistävät hengähdyksensä kaikkialle. Se on
vapauttanut talven siteistä Oulujoen mahtavat aallot, jotka nyt
vallattomasti tanssien kiiruhtavat syleilemään, suutelemaan rannan
kukkaisia. Pohjolan kesäinen aurinko alkaa jo kallistua lännelle,
puiden lehdet suhisevat nuoruuden tuoreutta ja koko Muhoksen kirkon
kylän mahtava luonto lausuu Pohjolan suloutta.

On kesäinen sunnuntai-ilta, jolloin maanmieski saa hetken hengähtää
ankarasta työstään. Ikäänkuin itsestään johtuu mieleeni kuvia
menneiltä ajoilta. -- Mitähän siellä kotona nyt puuhataan? -- Kuinka
paljo sentään ovat nuo olot kodissa muutamien vuosien kuluessa
muuttuneet. -- --

Kun tuon onnettoman heinäretken perästä saavuin tohtori R:n kanssa
kotia, oli Kölliskö menettänyt kerrassaan entisen ryhtinsä. Aivan
hajamielisenä otti hän tohtoria vastaan ja johti hänet saliin, jossa
tohtori riisui päällysvaatteensa. Sen perästä meni hän kohta sairaan
tilaa tutkimaan. Simo makasi unennäön kaltaisessa tilassa. Huolellisen
tarkastuksen perästä ilmoitti tohtori loukkaantumisen ei olevan hengen
vaarallisen. Simo oli vaan saanut heikonlaisen tärähdyksen päähänsä,
josta hän kyllä pian tointuisi. Mutta sen sijaan oli reisiluu
taittunut, käsivarsiluun pää tunkeutunut kyynärluun ja värttinäluun
väliin sekä rikkonut värttinäluuta, joiden vammain tähden sairas saisi
maata useoita viikkoja. Nämät rauhoittavat tiedot annettuaan, ryhtyi
tohtori särkyneiden luiden sitomiseen, jonka tehtyään hän tarkoin
määräsi miten sairasta olisi hoidettava ja lähti sotiansa.

Mutta Kölliskö parka, häntä eivät nuo rauhoittavat tiedot näyttäneet
paljon huvittavan. Hänen sydämensä oli kokonaan murtunut. Kun
nuoruutensa rakkautta oli hänen täytynyt uhrata oman vitkastelemisensa
ja valvattinsa vanhempain tyhmyyden tähden, oli hän vakavasti päättänyt
erota maailmasta ja elää rehellisenä, vakavana ja kunniallisena
vanhanapoikana, hoitaa suurellaista taloutta ja elämänsä lopulla antaa
osansa siitä yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

Mitä hän kerran oli päättänyt, sen hän myöski tahtoi toteuttaa ja
kukapa voisikaan häntä siitä estää. Saisihan sitten kuolla hyvällä
omallatunnolla, kuten kelpo kristitty ainakin, eikä kenelläkään olisi
muuta kuin hyvää hänestä sanottavaa. Näin sydämessään tuumien
otti hän elämänsä onnen omiin käsiinsä ja päätti sitä johtaa
jättiläistahdollaan.

Helposti johtiki hän tekonsa tavalla, ettei kukaan voinut niitä muuta
kuin kunnioittaa. Mutta tuota pahanilkistä sydäntä, sitä ei ole
niinkään helppo kurissa pitää, sen sai Kölliskö parkaki aikanaan
huomata. Eräs taipumus, jonka hän aluksi oli pitänyt vaan aivan
viattomana, versoi hänen sydämessään pian suureksi jättiläispuuksi, ja
se oli tuo luihin ja ytimiin tunkeutuva pilkallisuus. Vasta silloin kun
tämä taipumus oli uhrikseen vaatinut hänen oman veljensä, vasta silloin
huomasi Kölliskö itseki sen turmiollisuuden.

"Mitäpäs sille", arveli hän, "jos loiskasvi on peltoon tunkeutunut, on
se sieltä juurineen pois reväistävä". -- Ja sen hän tekikin. -- Mutta
sen jättämät jäljet vaikuttivat sydämessä sairautta, raskasmielisyyttä
ja ennenkuin hän oli ennättänyt huomatakaan, kasvoi entisen sijalle
entistään turmiollisempi loiskasvi ja se oli suvaitsemattomuus ja
ärtyisyys. Tämä oli jo muutamassa päivässä vaatinut entistä useampia
uhria. Kotirauha, veljesrakkaus, hyvä nimi ja maine, ne olivat jo
ainaki hetkeksi menneet ja kuka tietää miten edelleen käy.

Sitä paitsi makaa tuossa toinen veli pahoin muserrettuna. -- Ja mitä on
niiden sijaan saatu? -- Menetetty luottamus, häpeä, katumus ja murhe.
-- "Jospahan saisin vielä vuodenkaan takaisin entisestä elämästäni,
niin olisi toki molemmat veljeni terveinä ja raittiina ja oma nimeni
tahraantumatonna. Mutta nyt -- -- -- nämä katkerat muistot viiltävät
sydäntäni. Minua onnetonta! En voi enään toiseksi muuttaa sitä, mikä
tapahtunut on. Haa -- -- -- jospa kuolema pelastaisi kärsimiseni! --
Mutta mihin sitte? Kadotus ja helvetti suurentelevat vaan kitaansa. --
Mitä on tämä kärsimys? -- Kadotuksen esimakua vaan! -- Mitä tämä tuli
täällä rinnassani? -- Helvetin liekkiä ainoastaan! -- Kuolemalta en
huojennusta toivo, elämä ei minulle paljon maksa! -- Kaikkialla on
mustaa ja kolkkoa! Mikon haamuja on joka paikka täynnä, ne huutavat
kostoa -- hirmuista kostoa!" -- -- --

Simoki tointui hiljalleen. Muutamien viikkojen kuluttua oli hänen
särkyneet luunsa paranneet siihen määrään, että hän kepin avulla ja
särkynyt käsi hihnalla kaulaan ripustettuna saattoi ruveta huoneella
liikkumaan. Mutta elämänsä onnen -- nuoruutensa lemmen -- oli hänki
kadottanut.

Kun hän ensi kerran eräänä iltana tuli isän ja äidin kamariin
tavalliseen perheneuvotteluun, olivat siellä muut perheen jäsenet jo
kappaleen aikaa olleet, paitsi Köllisköä, joka ei tähän aikaan
näyttänyt piittaavan talon toimista mitään. Isä ilmoitti hänelle
lyhyesti mitä hän nuorimpain poikainsa kanssa oli päättänyt
huomisenpäivän tehtävistä. Siihen ei Simolla ollut mitään
muistuttamista.

"Olisi minulla, rakkaat vanhempani, teille yksi asia ilmoitettava",
sanoi Aaro ujosti.

Pitkällinen äänettömyys syntyi. Simon kasvot vaalenivat.

"Ethän naimaan puuhaa?" sanoi tuokion perästä isä.

"Niin -- jos siihen suostuttaisiin", vastasi Aaro arasti.

"Ja morsiamesi sitte kuka on hän?" kysyi isä.

Aaro ei vastannut kauvaan aikaan. Kaikkein silmät kääntyivät odottaen
häneen, paitsi Simon, joka kalman kalpeana tuijotti maata vasten. --
"Olemme Toisten Marin kanssa jo muutaman vuoden rakastaneet toisiamme,
ilmoitimme sen eilen Marin kotona ja saimme siunauksen", sanoi vihdoin
Aaro, "ja pyytäisimme nyt vaan teidän suostumustanne".

"Onhan Mari hyväsydäminen, siveä ja toimellinen tyttö", sanoi vihdoin
äiti, kun isä ei virkannut mitään, "olen aina toivonut häntä miniäkseni
ja semmoista jo todella tarvitsenkin, sillä voimiani on jo vanhuus
siihen määrään heikontanut, etten enään jaksa kunnolla hoitaa näin
suurta taloutta, vaan mitä sinä arvelet, isä".

"Kyllä kai tässä talossa työtä ja ruokaa on, kun vaan nuoret keskenään
sopivat, eihän Marilla tosin rikkautta ole, vaan sitähän tuota
valitettiin sinustaki, mutta olemmehan sentään pärjänneet", arveli isä
verkallisesti.

"Mutta minä en suostu asumaan samassa talossa Aaron ja Marin kanssa",
sanoi kotvasen äännettömyyden perästä Simo koleasti.

Kaikki katsoivat Simoon ja sitten vuorottain toisiinsa. Kaikki
näyttivät ymmärtäneen hänen suonenvedontapaisesti liikkuvista
kasvoistaan, mitä Simon sydämessä liikkui. Kukaan ei siis pyytänyt
mitään selitystä hänen päätökseensä.

"No siinä tapauksessa täytyy Aaron ja Marin naiminen lykätä vähän
tuonnemmaksi", arveli pitkän äänettömyyden perästä isä.

Tähän se asia jäi tällä kertaa. -- -- --

       *       *       *       *       *

Tuo aika vuosina 1865, 1866 ja 1867, joilta tämä kertomus on, oli
kamalin aika, mitä tämä miespolvi on kokenut näillä raukoilla rajoilla.
Pitkät talvet, myöhästyneet ja kylmät kesät ja aikaiset syyshallat
tuottivat paikkakunnalle mitä suurinta kurjuutta. "Kova kaikkiin
koskee", sanoo suomalainen sananlasku ja tällöin se toteentui, jos
koskaan. Ihmiset alkoivat erottaa huonojen vuosien tähden palvelioita
palveluksistaan. Näiden taasen työn puutteessa täytyi seoittaa leipään
olkia ja pettua. Mutta sekään ei pitkälle auttanut.

Pian joutui perhe perheen perästä vaivaishoidon hartioille, joka niitä
alkoi järjestää "komppaniioihin", noin pari kolme kymmentä yhteen
joukkoon, mitkä sitten kiersivät ympäri kinkeriä, tahi asettaa niin
sanottuihin "meijereihin", missä neljä viisi kymmentä henkeä asui
yhdessä neli- tahi viisisylisessä pirtissä. Kaikkea sitä kurjuutta,
mikä näissä syntyi, ei nyt ole paikka ruveta kertomaan, koska se ei
kuulu aineesemme.

Pian täytyi talollisten itsensäki ruveta syömään olkia ja pettua.
Ainoastaan varakkaimmat talot, kuten meidänki talo, söi enään "selvää"
leipää. Mutta köyhemmissä taloissa ei vuoden niukka anti riittänyt edes
välttämättömimpiinkään tarpeisin. Verot ja ulosteot sekä velkojen korot
alkoivat yhdeltä ja toiselta jäädä maksamatta ja kun tätä pitkittyi
vuodesta vuoteen, niin tuli kruunu yhä kiinteämmäksi saatavistaan,
velkojat aina vaativammiksi ja kauppamiehet tyytymättömämmiksi, josta
taasen seurasi vararikko toisensa perästä.

Ihmiset ovat toisihinsa niin monenmoisilla siteillä kiinnitetyt ja
löyhimpiä eivät suinkaan ole rahalliset siteet. Kun ei velallisen
omaisuus riittänyt, kävivät ahnaat velkojat takausmiesten kimppuun.
Tällä tavoin joutui moni varallisempiki vararikkoon. Semmoisia oli
Leppiniemen isäntäki.

Niin kauvan kuin ihmiset muistivat ja kirkon kirjoista voitiin selkoa
saada, oli Leppiniemessä asunut tämä sama suku. Nykyinen isäntä, samoin
kuin kaikki hänen esi-isänsäki, niin pitkälle kuin muistaa jaksettiin,
oli ollut seudun hyväntekiä. Kuka ikänä hänen apuaan oli tarvinnut, oli
hän sitä aina tinkimättä saanut. Siitä syystä eliki Leppiniemen väki
kaikkien paikkakuntalaisten siunaamana.

Mutta tuon rajattoman auttavaisuuden tähden oli Leppiniemi joutunut
kymmeniin takauksiin, joita nyt alettiin häneltä vaatia. Useimmat
velalliset kokivat toki suorittaa ne velat, missä Leppiniemi oli
takuussa ennen kuin luovuttivat omaisuutensa velkojilleen, mutta kaikki
eivät sitä voineet ja ahtaat velkojat eivät näkyneet säälivän
Leppinientä enempi kuin muitakaan. Muuta neuvoa ei siis
Leppiniemelläkään ollut, kuin luovuttaa omaisuutensa velkojilleen.

Vuosi oli nyt kulunut siitä kuin Aaro oli ensi kerran ilmaissut
naimahankkeensa vanhemmille. Kukaan ei siitä ollut sen enempää puhunut.
Eräänä iltana olimme taasen isän ja äidin kamarissa tavanmukaisessa
perheneuvottelussa. Kun siis huomisen päivän tehtävistä oli sovittu,
sanoi Aaro ujosti:

"Olemme Marin kanssa arvelleet, että jos suostuttaisiin ostamaan meille
tuo Leppiniemen maa, -- -- Marin isä on luvannut hankkia meille pari
hevosta, kymmenkunta lehmää ja muuta maanpäällisen alkua, jos" -- -- --
enempää ei hän saanut sanoneeksi. -- Kukaan ei puhunut mitään
esitykseen. Kaikki katselivat toisiaaan silmiin, paitse Kölliskö, joka
ei näkynyt tietävän mistä oli kysymys.

"On niin ikävää tämmöinenkin elämä", sanoi kappaleen ajan perästä Aaro.

"Kuuletko sinä?" kysyi vihdoin isä Köllisköön päin kääntyen.

"Mitä?" sanoi Kölliskö hajamielisesti.

"Aaro esittelee että ostaisimme hänelle ja Marille Leppiniemen maan,
joka myödään pakkohuutokaupalla nousuviikolla".

"Marille".

Isä selitti likemmin asiaa Kölliskölle, joka näkyi rupeavan huomaamaan
mistä oli kysymys.

"Leppiniemi on hyvästi asuttu maa ja on ollut semmoinen ijänpäivän,
eikä luultavasti nouse kalliiksi", arveli Kölliskö ja vaipui taasen
omiin mietteisinsä.

"Mutta minä soisin", sanoi Simo omituisen kolealla äänellään, "että,
jos Leppiniemi kerran meille huudetaan, se annettaisiin minulle.
Minusta tuntuu, että olen tullut sopimattomaksi yhteiselämään, kun sitä
vastaan Aaro, joka on hiljainen ja nöyrä luonnostaan, sopisi tässä
paremmin olemaan ja saisihan sitten äitiki mieluisen avun Marista.
Muutoin ei ehkä kotiminiää äiti voine saadakaan. Tapanista ja minusta
ei taikaa ole ja Kyösti kai", -- hän kääntyi pilkallisesti minuun päin
-- "puuhaa kotivävyksi".

Pitkällinen äänettömyys syntyi taasenki. Simo oli totta puhunut, sen
lienee jokainen tunnossaan myöntänyt. Simo oli sen perästä, kun Aaro
oli liittonsa Marin kanssa ilmaissut, tullut kummallisen rauhattomaksi.
Hän halusi joka paikkaan, missä tiesi tanssia, huutokauppaa tahi muita
kokouspaikkoja olevan. Koti ei hänelle näyttänyt olevan koti, ei työ
työ, eikä ruoka ruoka. Kun hänelle tuollaisen elämän sopimattomuudesta
huomautettiin, tuli hän sangen tyytymättömäksi olemaan muitten
hallittavana. Siitäpä syystä sanoiki isä kappaleen ajan perästä:
"Saammepa sitten tarkemmin tuumia, jos kerran Leppiniemen sovimme
saamaan, kuka sinne muuttaa. Minä kumminki menen huutokauppaan ja
huudan, jos niin soveltuu". -- -- --

Niin tehty, kuin päätetty. Isä meni Leppiniemen huutokauppaan. Kun maa
tuli myötäväksi, huutelivat sitä suurimmat velkamiehet 4000:teen
markkaan. Sitten ei kukaan puhunut mitään. "Eikö tuu lisää; yks, kaks!
-- -- --!" -- "5000:tta", kuului vihdoin ovensuun puolelta. Kaikkein
silmät kääntyivät sinne päin.

"Kuka se oli? -- Kuka se oli?" kuului uteliaita kysymyksiä.
Vasaramieski jäi uteliaana seisomaan ja tirkistelemään oven puolella
olevaan väkijoukkoon.

Isäni nimeä mainittiin useita kertoja ja se vihdoin tuli vasaramiehen
ja uskottuin miestenki korville. Nämä nyökkäsivät tyytyväisesti ja
vasaramies alkoi uudella innolla huutaa: "5000:tta on tarjottu! --
Tuleeko lisää! -- -- Yks -- kaks -- -- ja -- kolme!" Naps, vasara
paukahti. --

Kaikki asianomaiset olivat nyt erinomaisen hyvällä tuulella, vieläpä
entinen Leppiniemen isäntäki, sillä kukaan ei noin luotettavaa maan
ostajaa ollut toivonut. -- Hinta tosin oli kovin mitätön, se kun ei
vastannut kolmatta osaa talon luonnollisesta arvosta, mutta muut siitä
eivät sitäkään olisi maksaneet, sen jokainen tiesi, sillä kullaki oli
tekemistä omista asioistaan.

Sitten mentiin saliin kirjoja tekemään.

"Käske Simoki saliin", sanoi minulle isä. -- Minä etsin Simon
väkijoukosta ja menin hänen kanssaan saliin.

Entinen Leppiniemi haki alakuloisen näköisenä talon kirjat esille ja
laski ne raskaasti huoaten pöydälle. Huutokaupan pitäjä alkoi niitä
järjestää, selitti lyhyesti itsekunki sisällön isälleni. Niissä oli
muun muassa erään talon ulkopalstalla olevan Haikola nimisen torpan
kontrahti, joka jo oli vanhentunut, mutta huoneet olivat vielä hyvässä
kunnossa, vaikka asukkaat olivat siitäki joutuneet vaivashoitoon.
Torpan tilukset, jotka olivat erittäin hyvät, olivat täten joutuneet
talolle ja huoneet vaivaishoidon haltuun.

Kun siis kirjat olivat läpi käydyt, rupesi huutokaupan toimittaja
tekemään kauppakirjoja.

"Eiköhän se sopisi jättää kirjain tekoa huomiseksi", sanoi isäni,
"haluaisin asiasta vähän keskustella perheeni kanssa".

"Sehän oikeen sopii". sanoi kirjuri, "meillä on kyllä täksi illaksi
muutaki tekemistä".

"Minun ajatukseni on", sanoi isä illalla perheen jäsenten kokoonnuttua,
"tehdä Leppiniemen kauppakirjat Simon nimiin, jos hän suostuu eroamaan
kaikista perintövaatimuksista tähän taloon, saa tavallisen
maanpäällisen Leppiniemeen ja sitoutuu antamaan Haikolan torpan
entiselle Leppiniemelle hänen elinkaudekseen 25 markan vuotuista
arentia vastaan. Minä aivon ostaa Haikolan huoneet, jotka eivät paljon
maksa, ja antaa ne entiselle Leppiniemelle. Hän saa ne aikaa myöten
maksaa minulle, jos jaksaa, tahi hänen kuoltuaan lankeavat huoneet
minun perilliselleni. Vai suostuuko Simo tähän?"

"Minä suostun", sanoi Simo kappaleen ajan päästä.

Vaikea on kuvailla sitä iloa, mikä entisessä Leppiniemen talon väessä
syntyi seuraavana päivänä isäni ehdot kuultuaan.

"Olen luullut saavani viettää viimeiset päiväni vaivaishuoneessa; olen
luullut, että ainoa tyttäreni Saara joutuu vierasten palvelukseen",
sanoi entinen Leppiniemi, "mutta nythän on Jumala meille valmistanut
oman asunnon".

"Minä annan vielä Haikolan uudelle isännälle sen lehmän, jonka eilen
täältä 30 markalla huusin", sanoi eräs Leppiniemen velkojista.

"Ja minä sen vanhan laukin, joka nousi vaan 50 markkaan", sanoi toinen.

"Ja minä annan yhden tynnyrin ohran siemeniä", sanoi kolmas; "voimmehan
nyt vähän kuki uhrata, kun olemme saaneet niin edullisen kaupan
Leppiniemen maalle".

Näytti melkein siltä, kuin tuo entisen Leppiniemen auttavaisuus olisi
tarttunut kaikkiin hänen velkojiinsa, sillä jokainen tahtoi jotain
hänelle antaa, ja pian oli Leppiniemellä maanpäällistä kaikesta
lajista, jolla hän voi Haikolassa uutta elämää alkaa.

"Miehissä mies autetaan, mutta miehissä se myös sorretaan", arveli uusi
Haikolan omistaja, "sitä ohjetta olen aina seurannut, mutta en koskaan
ole osannut aavistaa, että itse saisin sen noin elävästi kokea".

Mutta tuskin kukaan oli onnellisemman näköinen, kuin Leppiniemen
yhdeksäntoistavuotias Saara, joka niin ihmeen viehättävästi osasi
hymyillä vieraille kahvia tarjotessaan.

"No eihän toki kahvi niin pahalle uudessa kodissasi maistune", sanoi
hän, luoden suuret lemmelliset sinisilmänsä Simoon ja kumartaen pitkän
hoikan vartalonsa hänen puoleensa, "voithan nyt sentään toisenki kupin
juoda". -- Vitkastellen noudatti Simo kehoitusta.

Seuraavana kesänä tehtiin vielä kaikki työt sekä Leppiniemessä että
kotona yhteisesti. Syksyllä vasta muutti Simo Leppiniemeen asumaan.
Sinne annettiin hänelle 20 lehmää, 4 hevosta ja maan päällistä kaikesta
lajista, mitä isä oli vallan huokealla hinnalla pakkohuutokaupoista
hankkinut. Näin sai Simo täyteläisen velattoman talon sekä erinomaisen
hyvetuisen maan. -- Samaan aikaan toi myös Aaro nuoren miniän kotia ja
minä lähdin Koivikon maanviljelyskouluun. -- -- --

       *       *       *       *       *

Mutta puolitoimetonna virui Kölliskö sängyssään tahi istui pöytänsä
edessä, seisoi akkunansa luona tahikka käveli hajamielisenä sinne
tänne. Uni, ruoka ja työ eivät hänelle maistuneet. Työn johto jäi
häneltä kokonaan toisiin käsiin. Kaikki asiat talossa rupesivat
menemään päin mäntyä, josta syystä isä päätti minut lähettää Koivikon
maanviljelyskouluun. Sanalla sanoen Kölliskö oli nyt joutunut tuohon
Pyhäkosken kamalimpaan paikkaan, jossa meikäläinenkin kerran luuli
"pussiih" menevänsä.

Tarina nimittäin kertoo olleen kaksi venäläistä, jotka ensikerran
laskivat Pyhäkoskea alas. Toinen piti perää kunnes tultiin kosken
äkkijyrkkää käännettä lähelle, missä vesi syöksyy hirvittävällä
vauhdilla kalliota vasten. Mitään veden kulkuväylää ei silmä keksi,
ennenkun tullaan lähelle perukkaa, joten etäämpää katsova luulee
auttamattomasti jouduttavan umpiperään. Niin varmaanki näytti perää
pitävälle venäläiselleki, koska hänen sanotaan kauhistuen heittäneen
melan kädestään ja kumppanilleen huudahtaneen: "Pussiih mennääh!"
Siihen kerrotaan hänen kumppaninsa rauhoittavasti vastanneen: "Ah
vellen, eih vesi pussiih meeh!" Kumppani oli oikeassa. Ennenkun perän
pitäjä oli aavistanutkaan, olivat jo kosken kuohut pyöräyttäneet
venneen keulan toisaalle, josta aukeni selvä väylä.

Todellaki oli Kölliskö tuon perääpitävän venäläisen asennossa. Tähän
asti oli hän jäntevällä kädellä itse johtanut elonsa purtta. Mutta nyt
hänen täytyi kauhulla heittää mela kädestään. Sivuillaan näki hän
kauheita epätoivon kivilouhoksia, ja edessään kadotuksen hirvittävän
kuilun, johon hän joka silmänräpäys luuli tulevansa viskatuksi. Koko
elämä oli ikäänkuin kauhistava unennäkö. Poispääsy-väylää ei näyttänyt
mistään löytyvän. Mutta viimeisellä silmän räpäyksellä pyörähti pursi
toiseen suuntaan ja avoin pelastuksen väylä aukeni eteen. Tapaus oli
aivan satunnainen. Eräänä aamuna oli Leena Kölliskön kamaria
korjatessaan löytänyt sängyn taakse pudonneen katkismuksen lehden ja
laskenut sen pöydälle. Kun Kölliskö taasen tapansa mukaan hajamielisenä
istui pöytänsä edessä, kiintyivät hänen silmänsä tuohon kuluneesen
kirjan lehteen. Hän otti sen käteensä ja luki seuraavaa:

"Herra, elä rankaise minua vihassas, ja elä kurita minua
hirmuisuudessas! Sillä sinun nuoles ovat minuun kiinnitetyt, ja sinun
kätes painaa minua. Ei ole terveys minun ruumiissani, sinun
uhkauksestasi: ja ei ole rauha minun luissani, minun synteini tähden
j.n.e." -- "Tämähän on aivan samanlaista kuin minunkin suhteeni". --

Hämärästi alkoi hän muistaa rippikoulu-opetuksia ja erittäin papin
kehoituksia saarnatuolista sunnuntaisin Jumalan sanan viljelemiseen.
Hän haki äidin kamarista Raamatun -- muut sitä meillä eivät koskaan
käyttäneet. --

Hän alkoi lukea sieltä enemmän Daavidin Psalmia. Mitä enemmän hän niitä
luki, sitä selvemmin hän huomasi sen syvän katumuksen, mikä niissä
puhui, Niin merkillisen yhtäläinen oli Daavidin sydämen tila hänen
kanssaan, erittäinkin oli ps. 38 ikäänkuin hänen sydämestään
lähtenyt. --

Mutta pian huomasi hän myöskin sen suuren eron, mikä oli hänen
toimettoman katumuksensa ja Daavidin syvän uskalluksen, luottamuksen ja
turvaantumisen välillä Herraan, elävään Jumalaan.

Vasta nyt alkoi hänelle selvitä elämänsä suurin erehdys, se nimittäin,
ettei hän koskaan ollut tuntenut eikä tunnustanut minkään korkeamman
voiman tarvetta elonsa purtta johtaessa. Että hän itse oli siihen
kykenemätön, sen hän oli jo kyllin kokenut, mutta että joku muu
löytyisi, jonka turvissa hän vapaana kaikista vaaroista voisi
kamalimpienki kohtauksien läpi päästä, sitä hän ei milloinkaan ollut
tullut ajatelluksi.

Mitä enemmän hän luki Jumalan sanaa, sitä enemmän hänelle selkeni se
vakuutus, ettei Jumala tahdo syntisen kuolemaa, vaan että jokainen
katuisi ja palaisi pois pahoilta teiltään. Hänelle selkeni, ettei
kutkaan muut voi eikä tahdo niin auttaa, kuin Jumala, joka on meidän
rakas isämme poikansa Jesuksen Kristuksen tähden.

Tietämättänsä, ajattelemattansa, omaa syntisyyttänsä muistamatta
heittäikse hän polvillensa ja rukoili. -- Hän rukoili niin hartaasti,
niin palavasti ja hänen suustansa vieri virtana sanoja. Nämä olivat
murtuneen sydämen katkeroita valituksia, mitkä lähtivät hyvän
katumuksen ja oman voimattomuuden, mutta myös nöyryyden sekä Jumalan
rakkauden ja armon tunnosta. "Olethan sanonut, että ne uhrit, jotka
sinulle kelpaavat, ovat murheellinen henki, ahdistettua ja särjettyä
sydäntä et sinä, Jumala, hylkää. Voi, rakas isä, sinä, joka luonnon
voimien kautta olet musertanut kivikovan sydämeni, ota nyt vastaan
tämän särjetyn sydämen uhrit! -- Tee minun kanssani niinkuin sinä
parhaiten tiedät ja tahdot! -- -- Johdata sydämeni sinun ja sinun
rakkaan poikasi Jesuksen Kristuksen elävään tuntemiseen. Sinun haltuusi
annan kokonaan itseni, sillä itsestäni en mitään voi, paitsi ainoastaan
sinua vastaan syntiä tehdä. Pyhi pois minun syntini sinun suuren
laupeutesi ja sinun poikasi Jesuksen Kristuksen ansion tähden!" --

Tähän suuntaan kävi hänen rukouksensa. Se tuntui niin keventävältä,
niin rauhoittavalta.

Mutta luonto vaatii myös osansa. Hän ei ollut vuosikausiin levollista
yötä nukkunut. -- Nyt vaipui hän syvään uneen ja nukkui melkein
kokonaisen vuorokauden.

Siitä herättyään oli Kölliskö niin virkeän, niin levollisen ja iloisen
näköinen. Tuo katumuksen, epätoivon ja murheen raskas taakka oli nyt
kokonaan hänen sydämeltään pudonnut. Itsekään ei hän voinut oikein
käsittää sitä äkkinäistä muutosta sydämensä tilassa.

Ylösnoustuansa otti hän Uuden-Testamentin ja luki tuhlaajapojasta,
sadanpäämiehestä, Jairuksesta, Kananean vaimosta y.m. Hänen sydämensä
vahvistui siinä vakuutuksessa, että samoin kuin laupias Vapahtajamme on
auttanut noita onnettomia, jotka mikä heikommalla, mikä lujemmalla
uskolla ovat häneen turvanneet, samoin on hän tehnyt ja tekee myös
hänelle.

Hän lankesi taasen polvilleen ja vuodatti sydämensä rukouksessa. Sitten
luki hän sokeasta Jerikon kohdalla ja kun hän oli tullut siihen
paikkaan, jossa Jesus sokealle sanoi: "sinun uskos autti sinua",
hyppäsi Kölliskön sydän ilosta.

Nyt vasta näiden sanain kautta sai hän elävän vakuutuksen siitä, että
Jumala oli häntäki auttanut hänen uskonsa tähden Jesuksen Kristuksen
ansioon.

Kölliskö oli ilosta höperönä. Hän kertoi jokaiselle, että Jesus Kristus
onki kärsinyt ja kuollut minun ja sinun synteisi edestä, eikä muuta
tarvitse, kuin ainoastaan uskoa, niin saamme syntimme anteeksi ja
tulemme Jumalan lapseksi. Muut epäilivät Kölliskön menettäneen
järkensä, mutta äiti, jolla oli enemmän uskonnollista kokemusta,
huomasi kohta Kölliskössä tapahtuneen sydämen muutoksen.

Oi ääretöintä onnellisuutta, että Jumalan vihan ja lain kirouksen
alainen sydän saa tuntea tulleensa otetuksi Jumalan armo-yhteyteen ja
suletuksi Isän rakkaasen syliin!

Kölliskö oli kuin paraneva sairas, Hän söi hyvällä ruokahalulla, makasi
levollisesti ja voimistui pian entiselleen. Hän nautti Herran
ehtoollista ensimäisenä messupyhänä. Se antoi hänelle uutta voimaa
kilvoittelemaan uskon kilvoitusta. Ja sitä hän pian tarvitsiki, sillä
Herran Henki ei anna lakkaamatta tuntea armon suloisuutta. Hän
kurittaa myös aikanansa ja sitä sai Köllisköki usein tuntea. Syvän
toivottomuuden hetkiä seurasi usein ja niissä harjaantui ja kasvoi
hänen uskonsa.

Vähitellen saavutti Kölliskö tavallisessa koti-elämässään hyvin
rauhallisen ja iloisen mielenlaadun. Ensi alussa ei hän tosin paljon
muusta perustanut kuin Raamatun ja Lutherin kirjojen lukemisesta.

Kumminki lienee hänelle vähitellen selvinnyt se Jumalan sanan opetus,
että joka ei tahdo työtä tehdä niin ei pidä syömänkään. Sen ainaki olen
kuullut, että hän jo viime talvena on entisellä innolla ottanut osaa
kaikenlaisiin talon toimiin.

       *       *       *       *       *

Noihin rakkaisin muistelmiin kerran päästyäni, olisin kentiesi
kuinka kauan virunut tuossa Oulujoen törmällä, lähellä Koivikon
maanviljelyskoulun ala-opettajan huoneusta, ellei eräs oppikumppanini
olisi nimeäni huudahtamalla herättänyt minut.

"Täällä on kirje sinulle," sanoi hän, antoi sen minulle ja poistui.

Minä otin kirjeen, kääntelin sitä hetken, avasin sen ja luin m.m.
seuraavaa:

  "P:ssä Kesäkuun 10 päivänä 1869.

  "Rakkahin veljeni Kyösti!

  "Armo, laupius ja rauha Isältä Jumalalta ja meidän Vapahtajaltamme
  Herralta Jesukselta Kristukselta tulkoon runsaasti osaksesi! Kun
  oma sydämeni on saanut tuntea runsaasti tämän armon ylönpaltisuutta,
  niin en mitään hartaammin toivoisi, kuin että Jumala ennättävällä
  armollansa aikaisin vetäisi sinutki rakkaan Poikansa Jesuksen
  Kristuksen ansion turviin ja vihkisi sydämesi Jumalan Hengen
  temppeliksi. -- Mainitsit syntyneen sielläki uskonnollista
  erimielisyyttä, sittenkun muutamat Pohjasta päin tulevat saarnamiehet
  ovat käyneet siellä ihmisiä kääntämässä. Niin näyttää käyvän
  täälläki. Tiedäthän, että Kaurismaan Aappo on nyt kolmisen vuotta
  ollut Pohjassa päin. Sieltä tuli hän keväällä tänne, mutta kokonaan
  muuttuneena. Sen sijaan, että hänellä ennen oli joku rivo lause
  joka paikkaan, on hänellä nyt joku tuomitseva Raamatun lause
  jokaiselle valmiina. Hän pitää myös sanan selityksiä joka pyhä ja
  usein viikollaki, joihin ihmisiä tulvaa hyvin runsaasti. Useat
  menevät sinne vaan ilvehtimään ja elävää Jumalaa pilkkaamaan.
  Voithan sen arvata, että niin peräti paatuneessa kansassa, kuin
  täällä, missä vanha, arvossa pidetty kiertokouluuttajamme oli
  joutua virattomaksi ainoastaan siitä syystä, että hän uskalsi
  muutamia isäntiä kehoittaa parannukseen, niin arvaathan, että
  tuo uusi liike on täällä kohdannut mitä raainta pilkkaa.

  "Ensimältä, kun Kaurismaan Aappo tuli tänne, huomasin kyllä, että
  siinä liikkeessä, josta hän minulle kertoi ja jonka muutoinki
  tiesin Pohjasta päin olevan tänne tulossa, on voimakasta herätyksen
  henkeä; sentähden annoin hänen pitää kotonani sanan selityksiä
  toivossa, että Aappo antaisi Jumalan sanan valossa oikaista
  itseänsä. Toivossani kumminki surkiasti petyin. Ensimältä hän
  tosin tunnusti minut kristiveljekseen, vieläpä sanoi iloitsevansa
  siitä, että oli tavannut edes yhden elävän kristityn P:ssä, eli
  kuten sanansa kuuluivat, yhden, jolla on Jesus sydämessä. Mutta
  kun rupesin vastustamaan sitä tapaa, jolla hän, etenki saarnansa
  lopussa, kehoitti ihmisparkoja luettelemaan hänelle syntejään ja
  ottamaan niistä häneltä synnin päästön, niin silloin syntyi
  meillä riita. Hän tuomitsi minua, ei sanonut minun saaneen Pyhää
  Henkeä, eikä siis ymmärtävän Jumalan valtakunnan asioissa mitään.
  Huomautin, että hän itseki oli tunnustanut Jesuksen sydämessäni
  olevan. Siitä raivostui hän kokonaan ja kaikki hänen lahkoonsa jo
  menneet akat alkoivat puhua yhtä aikaa. Sain kuulla, että jokainen,
  joka ei tällaisen ripin kautta tule lammashuoneesen, on varas ja
  ryöväri ja koska en minäkään ole tuollaisen ripin kautta tunnustanut
  itseäni seurakuntaan s.o. heidän joukkoonsa, olen semmoinen. -- Koko
  seuraavan yön vietin rukouksessa ja Raamatun tutkistelemisessa. Minä
  rukoilin Jumalaa oikaisemaan sekä heitä että itsiäni. Mutta kuta
  enemmän rukoilin ja kuta enemmän tutkin Jumalan sanaa, niin sitä
  enemmän vahvistui sydämeni siinä vakuutuksessa, 'ettei kuolema,
  eikä elämä, eikä enkelit, eikä esivallat, eikä väkevyydet, eikä
  nykyiset, eikä tulevat, eikä korkeus, eikä syvyys, eli joku muu
  luontokappale taida minua Jumalan rakkaudesta eroittaa, joka on
  Jesuksessa Kristuksessa meidän Herrassamme.'

  "Mitä muutoin kylämme uutisiin tulee, lienee niistä tuorein
  Järvimaan isännän kuolema. Hän sai äkkinäisen keuhkokuumeen ja
  kuoli muutamia vuorokausia sairastettuaan.

  "Huhutaan, että Elliä ja Järvelän Eskoa pian kuulutetaan. Miten
  sitte lienee, se vaan on varma, että Esko on ollut talon
  neuvonantajana ja emännän turvana isännän kuoltua, sekä oleskellut
  Järvimaassa melkein yhtä paljo kuin kotonaanki. Luulinhan sinulla
  olevan sielläpäin rakkaussuhteita, mutta se varmaankaan ei ole
  ollut Jumalan tahto. Muutoin on julkinen salaisuus, että Elli on
  viime talven aikana antanut useita 'vasikan nahkoja.'

  "Muuta ei tällä kertaa, kotona ovat kaikki terveenä, ole ahkera
  ja kuuliainen opettajille, parin viikon perästähän pääset kotona
  käymään, Ennen kaikkea ahkeroitse elävään Jumalan tuntemiseen
  tulla, siltä siinä on ijankaikkinen elämä! Herran Jesuksen
  Kristuksen armo tulkoon osaksesi! Amen.

                                          "Veljest Tapani.

  "J. K. Terveisiä vanhemmilta ja veljiltä."

Tuo kirje teki minuun sangen kummallisen vaikutuksen. Olisiko
siis kumminki totta, että Esko, lapsuuteni ystävä, valtaa minulta
Ellin. -- -- --?

       *       *       *       *       *

Kolmisen viikkoa on nyt kulunut siitä, kun viruessani tuolta Oulujoen
törmällä sain edellä kerrotun kirjeen. -- Olen vihdoinki saanut
rakkaimman toiveeni täytetyksi. Olen päässyt muutamaksi viikoksi
omaisten seuraan kotia. On taasenki sunnuntai jälkeen puolen päivän.

Tuonne ikkunain taakse on istutettu muutamia lehtipuita. On myös Leena
sirotellut keväällä sinne muutamia kukan siemeniä, jotka nyt ovat
parhaassa kukoistuksessaan.

Siellä istuvat nyt isä ja äiti pihlajain varjossa. Siellä on myös
Leena heidän keskellään lukien jotain kirjaa. Sinne täytyy minunki
mennä. -- -- --

Mutta tuon vähäisen ryytimaan aidan taakse kulkee Takakyläläisten
kirkkopolku. Juuri kun olin ehtinyt istahtaa pihlajan juurelle, lähelle
mainittuja henkilöitä, kuulin vilkasta keskustelua takaani polulta.
Silmäni kääntyivät sinne, siellä oli Kaurismaan Aappo muutamien naisien
kera nähtävästi kirkolle päin menossa. Silmämme kohtasivat toisiansa.
Hän oli mielestäni niin muuttunut.

"Hyvää päivää, Kyösti", sanoi hän minulle, "onko Jesus sydämessä?"

Tuo kysymys hölmistytti minua ensin, mutta kumminki riensin hänelle
noin vaan vanhan tutun vuoksi kättä pistämään:

"Terve miehelle, terveisiä Muhokselta".

"Kiitoksia", sanoi Aappo, "kuinkas siellä Jumalan pelto kasvaa."

"No kiitoksia," sanoin kartellen, "toivon sinne hyvän vuoden tulevan.
4- Kirkolleko on matka?"

"Yrttitarhasta Kolkatan mäelle, seuraten veristä Vanhinta, siinä on
Jumalan lasten kirkkotie. Mutta kuinka on siellä Muhoksella runsaasti
Herran työmiehiä kirkastamaan veristä lippua Herran lauman keskellä?"

"Minä en sitä varmaan tiedä."

"Niin -- oudothan ovat maailmassa elämän tien matkamiehet, samoin kuin
ylkämmeki on outo ollut, joka on edellämme meille tien raivannut. --
Mutta kuinka on sinun laitasi, jos nyt kuolema sattuisi tulemaan, niin
voisitko sanoa, mihin silloin joutuisit. -- -- -- Sano suoraan,
rohkeneisitko toivoa tuossa tilassa itsellesi elämää." -- -- --

"Minä en sitä ole tullut ajatelleeksi."

"No oletko edes koskaan ajatellut syytä tuohon sokeuteesi?"

"En."

"Etkö ole ajatellut, että teillä siellä Muhoksella, samoin kuin
meilläki täällä, ovat sokeat taluttajat; etkö ole ajatellut, että
uskottomat papit yleensä asettuvat avainkimppu kädessä taivaan ovelle
ja tarjoavat sillä päähän jokaista, ken siitä sisälle aikoo mennä."

"Muhoslaiset hyvin tykkäävät papeistaan," sanoin.

"Mahdollisesti ovat he yhtä viisaita, kuin meidänki pastorimme, että
asettuvat kauniisti syrjälle ja antavat ahtaasta portista meneväisten
mennä, vaan kumminki ovat he sokeat taluttajat, ja taitaako sokea
sokeata taluttaa, eivätkö he yhdessä kuoppaan lankea", arveli Aappo.

Minä en voinut mielessäni oikein päättää minkä verran Aappo oli
oikeassa, ja en siis hänelle mitään vastannut.

"Niin on tosiaanki käynyt täällä Pohjan perillä, että uskottomat papit
ovat julistaneet sotaa Jesuksen seuraajia vastaan osittain heidän
seurariemujensa tähden, osittain sen vuoksi, että se suuri Jumalan armo
on tapahtunut, että taivaan valtakunnan avaimet meidän kauttamme ovat
tulleet viljellyiksi ja sen kautta tuhannet synnin kuorman alla
raskaasti huokaavaiset sielut ovat tulleet ja aina tulevat vapauteen
saatetuiksi", jatkoi Aappo, "mutta etkö sinäki tule tänään kirkolle
seuroihin kuulemaan elävää Jumalan sanaa?"

"Lähdemmekö Leena tänään seuroihin?" kysyin Leenaan kääntyen.

"Saisihan tuolla kerran käydä", arveli Leena.

"Minua kummastuttaa saada kuulla puhuttavan elävästä Jumalan sanasta",
sanoi paikalle saapuen Kölliskö, joka avoimesta ikkunasta oli kuullut
koko keskustelun Aapon ja minun välillä, "vastaa minulle suoraan, onko
kuolluttaki Jumalan sanaa? -- --

"Vastaa!" sanoi hän Aappoon kääntyen.

"Puustavi kuollettaa, mutta henki tekee eläväksi".

"Mitä sinä tuolla puustavilla ymmärrät? -- -- Kirjoitettua sanaako?"

"Sekä nykyisten kristittyin että historian kokemus osoittaa, että
äänellisesti saarnattu sana vaikuttaa kirjoitettua sanaa enemmän sekä
herätykseksi että uskoon saattamiseksi".

"Siihenkö se puhe elävästä ja kuolleesta Jumalan sanasta nyt
supistuuki; mutta miksi et puhu minulle yhtä suoraan, kuin muilleki,
miksi et opeta minulleki, kuten muilleki, että Raamatun lukeminen on
turhaa puuhaa sille, joka uskoon ei vielä ole tullut".

"Milloin olen niin opettanut? -- Ne ovat valehdelleet, jotka niin ovat
sanoneet".

"Ohoh, jopa nyt kiveen iskit! Eikös Leenaki ollut tässä yhtenä iltana
siinä kun Aappo oli Järvimaan takalolla sitä meidän talon väen päähän
pannut?"

"Minua kummastuttaa, että Aappo viitsii sitä valheeksi väittääkään",
sanoi Leena kauhtuen.

"Niin, minä tarkoitin silloin sitä, ettei uskoton ihminen voi
lukiessaan eroittaa lakia evankeliumista, ennenkuin evankeliumi uskon
saarnassa hänelle laista eroitettuna annetaan ja sovitetaan. Selkeäähän
on, että niin kauvan kuin evankeliumin matkaan laki sekoitetaan, ei se
ikinä kenellekään uskoa tuo, koska laki et ole pantu eläväksi
tekemään".

"Se oppi, ettei luettu sana kenellekään uskoa tuo, on suoraa valhetta,
eikä perustu Raamattuun, sillä meidän laiskalle luonnollemme olisi
kyllä hauskaa saada kuulla opetusta, että meidän oma ahkeroimisemme
Jumalan sanan viljelemisessä on turhaa puuhaa, mutta valitettavasti vie
se kovin väärään suuntaan, sillä silloin on helppo sinun kaltaistesi
opettajain tunkeutua seurakuntiin, hävyttömällä tavalla vieroittaa
yksinkertaisten sydämet opettajistaan, tehdä Raamatun lukeminen
tarpeettomaksi ja neuvoa kokemattomia itsensä tykö, säikyttää niitä
hirmuisilla tuomioilla ja saarnata omia mielipiteitään, aivan niinkuin
sinä viimeksi tässä Kyöstin kanssa menettelit", sanoi Kölliskö ja
jatkoi: "Asia on semmoinen, että monet paikat Raamatussa todistavat,
että elävä usko syntyy myös kirjoitetusta sanasta, esim. Joh. 20: 31.
Mutta nämät ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jesus on Kristus
Jumalan poika, ja että te saisitte elävän uskon kautta hänen nimeensä.
Sama Henki, jonka kautta Raamatut kirjoitetut ovat, antaa meille voiman
ymmärtää sitä. Jos ei niin tapahdu, niin etsittäköön syy omasta
sydämestä eikä sanasta".

"Etkö siis usko meillä P. Henkeä olevan", kysyi eräs akka, nimeltä
Tuppi Maija.

"En, niin kauvan kun tiettenne vääristelette Raamattua; muutoin ei
Lutherilainen kirkko ole koskaan pitänyt itseään ainoana autuaaksi
tekevänä kirkkona", sanoi Kölliskö.

"Lutherilaisia meki olemme. -- Etkö uskalla todistaa meille syntiä
anteeksi", sanoi joku vaimoista.

"Jos Luther eläisi, ei hän teitä oppilaikseen tunnustaisi, koska Luther
ja hänen uskoon tulleet oppilaansa eivät muita todistuksia tarvitse,
kuin Jumalan Hengen todistuksen, joka meidän henkemme kanssa todistaa,
että olemme Jumalan lapset. Noin kevytmielisesti eivät he ainakaan
veljien todistuksia vaadi. Eikä olekaan semmoista ripityksen puuhaa,
kuin teillä, kristillisessä seurakunnassa koskaan tätä ennen nähty",
sanoi Kölliskö.

"Hih, hih, hih", pani Tuppi Maija, "eipä uskalla Tapani meille syntiä
anteeksi todistaa", ja alkoi hypellä.

"Hah, hah, hah, hah", panivat muut vaimot, yhtyen Tuppi Maijan hyppyyn.

"Hih, hih, hih, huh, huh, huh, hah, hah, hah; Jesus ole kiitetty; Jesus
ole kiitetty; eipä uskalla Tapani meille syntiä anteeksi todistaa", ja
näin hyppien ja huutaen meni joukko kirkolle päin.

"Menemmekö seuroihin?" kysyin Leenalta jälleen, puun alle istuttuani.

"Mennäänpä kerran", sanoi Leena.

"Mutta minä tulen myös", arveli Kölliskö.

Seurat olivat eräässä talossa kirkon luona. Virtana tulvaili sinne
väkeä kaikilta haaroilta. "Uskovaiset" menivät suoraan perälle pirttiä,
kun sitä vastaan "uskottomat" jäivät oven luo seisomaan. Me Kölliskön
ja Leenan kanssa istuimme ovi-ikkunan luo sivupenkille.

"Onko Jesus sydämessä", kysyi muudan tuttu vaimo minulta peremmä
mennessään.

"Niinkuin kerjäinukko", arveli eräs irvihammas poika vastaukseksi.

"Jumalan terveiks", sanoivat uskovaiset toisiaan halaten.

Veisuri Jussi alkoi virren.

Veisuun tauottua luki joku veljistä muutamia värsyjä Raamatusta, jonka
tehtyä Kaurismaan Aappo alkoi kovalla rämäkällä basso-äänellänsä
saarnansa. Hän syyti sanoja ikäänkuin uuninsuusta. Ympäri Raamattua hän
rämpi, pysähtymättä mihinkään määrättyyn tekstiin. Hän osasi niin
mestarillisesti sovittaa Raamatun paikkoja toisiinsa, niiden
keskinäisestä sisällön yhteydestä huolimatta, -- niin ainaki Kölliskö
minulle sanoi.

Erittäin näytti häntä miellyttävän puhua kristittyin vainoista, joita
hän ei suinkaan unhottanut sovittaa tähän aikaan.

Villiläisiä [siihen aikaan tavallinen nimitys Oulun tienoolla] alkoi
kerääntyä parvittain Kölliskön ympärille.

"Kuules, mitä sinä seurakunnalla ymmärrät?" kysyi Kölliskö.

"Seurakunnallako?"

"Niin, kutka siihen kuuluvat?"

"Ainoastaan uudesta syntyneet kuuluvat pyhäin ihmisten yhteyteen",
sanoi joku joukosta, "ja tämä yhteys on tosin näkyväinen meissä, mutta
maailmalle se on näkymätön".

"Ettekö usko uudesta syntyneitä meidän kylässä olevan ulkona teidän
joukon?"

"Se voi olla mahdollista", arveli joku joukosta, "mutta ne ovat
kumminki yksimieliset meidän kanssa, yhtyvät meihin ja ovat meidän
kanssa yhteen henkeen juotetut".

"Mikäli niitä on täällä ennestään ollut", arveli vielä toinen
villiläinen, "niin ne ovat jo kaikki meihin yhtyneet".

"Ettekö siis usko, että ilman teihin yhtymättä voi autuaaksi tulla?"

"Se voi olla mahdollista, että siellä, missä ei näin voimakasta
hengellistä liikettä ole, ihmiset voivat autuaaksi tulla ilman meittä,
mutta täällä se on meihin yhtymättä mahdotonta".

"Jos te hiukankaan Jumalan sanan itseänne oikaista antaisitte", sanoi
Kölliskö, "niin ei teidän tarvitsisi muuta, kuin lukea Augsburgin
tunnustuksesta 7:nen ja 8:nen kappaleen 'seurakunnasta' ja 'mikä
seurakunta on', niin huomaisitte vääräksi rajoittaa seurakuntaa
johonkuhun lahkoon, koska Jumalan armo ylettyy kaikkiin ja Hän on
sanonut, ettei hän ketään hyljää, joka hänen tykönsä tulee, olipa se
sitten kuka hyvänsä, vaikka hän olisi ja pysyisiki ulkona teidän
joukostanne".

"Huuih, huuih, huuih", kiljasi äkkiä eräs raivostunut vaimo, lähestyi
Köllisköä, käsillään huiskien häntä vasten silmiä, jotta Kölliskön
täytyi vetäytyä ovea kohden käsillään silmiään varoen. -- Samalla
syntyi hirmuinen kiljunta, hyppiminen ja käsien paukutus yleiseen
"uskovaisten" joukossa.

Kölliskö, joka nähtävästi ei voinut katsella tuonlaista Jumalan
palvelusta, vetäysi pirtistä ulos, mutta Leena ja minä emme vielä
malttaneet lähteä, sillä, totta puhuen, tuota elämäähän olimme
katsomaan lähteneetki.

Tuo vaimo, joka Köllisköä oli silmille hosunut, kaatui, nähdessään
Kölliskön ulos vetäytyvän, hengetönnä ovensuuhun lattialle.

Eräs "uskoton" poika ähäytti häntä äimältä kylkeen. Vaimo ei
hievahtanutkaan. Poika uudisti hetken päästä uudelleen kokeensa.

"Eeei käyny kipeästi, vaikka äimällä pistettiin; eeei käyny kipeästi
vaikka äimällä pistettiin; eeei käyny kipeästi vaikka äimällä
pistettiin!!!" alkoi vaimo hypätä ja huutaa viimeisen piston saatuaan.

Muutamat voimallisimmat vaimot ottivat itse Kaurismaan Aaponki pöydän
takaa ja toivat hänet keskilaattialle, ja sen ympärille kerääntyi koko
vimmattuin parvi hyppimään ja huutamaan ja sinne sekaantui myöski
ylimielisempiä "uskottomia" yhteen mylläkkään.

"On se sentään tuo Tapani sukkela vastustamaan niitä, eivätpä
villiläiset häntä hevillä pussiin pistä", arveli joku ovensuun
puolelta.

"Mutta siellä meijän puolesa on yksi Heetpäriläinen", arveli eräs
pohjanpuolen työmies, "se se aika jehu on niitä vastustamaan, kun hän
sitte kerran oli niitten kanssa inttäny ja sanonu, että vaikka pispalta
kysyttäisiin, niin niin se asia on kuin minä sanon, niin sitte olivat
villiläiset sanoneet: no kysyppä pispalta; mutta kun ei se osannu
kirjoittaa, oli se tahtonut pappia kysymään ja kirjoittamaan pispalle,
mutta pappi ei ollu viittiny sitä kysyvä. Sitte olivat villiläiset sitä
närsänneet sillä, että eipä kestänytkään pispalta kysyvä. No mitä
siitä, tämäpä rupesiki itte opettelemaan kirjoittamaan, vaik'jo oli yli
viijen kymmenen. Sitte se kaks viikkua opetteli kirjoittamaan ja
kirjoitti ja kysy pispalta kumpi on oikiasa. Ja pispa vastasi sille,
että se se oikiasa on ja villiläiset saivat pitkän nokan".

"Todistakaat hyvät, rakkaat kristityt, minulleki synnit anteeksi!"
rukoili itkusilmin eräs vaimo.

"Tässä on se mies, joka antaa synnit anteeksi", arveli Kaurismaan
Aappo, painoi kätensä vaimon päälle ja julisti synnit anteeksi Jesuksen
nimessä ja veressä.

"Oletko sinäki niitä loukkokristityitä?" arveli Tuppi Maija Leenalle
seuroista palatessa.

"Mitä loukkokristityitä?"

"Jotka koettavat yksinäisyydessä Jumalaa rukoilla".

"No eikö seki kelpaa Jumalalle, jos muutoin rukoilisin häntä tosi
tarpeesta".

"No et sinä sillä keinoin Jumalaa löydä".

"Minkäs sitten?"

"Mustan perkeleen".

"No eikös Jumala yksinäisen rukousta kuulekaan?"

"Kyllähän rukous yksinäisyydessäki meitä uskovaisia auttaa, vaan ei
muita".

"Parempi olisi, että nimittäisitte itsesi itseänne villiläisiksi, kuin
uskovaisiksi", sanoi Leena kauhtuen.

"Elä, rakas Leena, sano sillä tavalla, muista että raskas olet ollut
kannettava sinäkin taivaan Vanhimmalle ristinpuussa ja verinen on tie
Kolkatalle sinunki tähtesi, jos sen oikeen tuntisit, niin et
kristityitä noin soimaisi", sanoi Tuppi Maija.

"Kyllä tuo elämä tänäki päivänä siltä näytti, että kristityitä te
olette, tuskin pahimmassakaan kapakassa on senlaista elämää kuin teidän
Jumalan palveluksessanne", sanoi Leena yhä enemmän suuttuen.

Puheesen yhtyi muutamia muitaki villiläisiä, jotka yhä syvemmälle
kokivat tunkeutua Leenan tuntoon; josta Leena yhä enemmän tulistui niin
että hän vihasta punottaen saapui kotia ja kauhistuen kertoi mitä oli
nähnyt ja kuullut.

"Mutta sinä saat olla varoillasi niiden kanssa", sanoi Leenalle
Kölliskö, joka jo aikasemmin oli kotia saapunut, "valitutki voivat
tulla eksytetyiksi, saati sitte hengellisissä asioissa niin peräti
kokematon kuin sinä olet".

"Minäkö? -- En tässä maailmassa usko heitä".

"Sinä et arvaa niitä temppuja, joita lahkolaiset kaikkina aikoina ovat
käännytystoimessaan käyttäneet ja minä olen vakuutettu, että tuskin
viikkoakaan voisit puolustaa itseäsi heidän armoilleen antautumatta,
jos omin neuvoisi jäisit heitä vastaan taistelemaan, sillä taisteluun
heitä vastaan tarvitaan enemmän taitoa, kuin arvaatkaan, ja parasta
olisi sentähden, ettet siihen antautuisikaan".

Seuraavana aamuna lähtivät miehet viikkokuntiin Järvimaan takalon
uudismaalle. Minä jäin vanhusten ja vaimonpuolten kanssa kotia.

Miesten lähdettyä meni Leena tarhalle lehmiä lypsämään. Siellä oli jo
Tuppi Maija häntä vastaan ottamassa.

"Minua niin surettaa se paatumus ja sokeus", sanoi Tuppi Maija, "jonka
näin illalla sinussaki olevan..."

"No kaikki tässä nyt rupeavat paatumuksesta ja sokeudesta saarnaamaan",
sanoi Leena, "muistelepa vähän miten sinä herrain kanssa käräjillä
vielä muudan vuosi takaperin mässäsit".

"Niin -- semmoinenhan olen ollut, mutta sitä suuremman rakkauden on
Jumala minulle osoittanut ja minä soisin sydämestäni, että sinäki
tekisit parannuksen ja tulisit tyhmäksi armon ajassa, ettei sinun
tyhmänä neitseenä tarvitsisi olla yljän tullessa".

"Minulla on Raamattu ja muita kirjoja, joista voin oppia miten
autuaaksi tullaan, enkä siis tarvitse sinun saarnojasi", arveli Leena.

"Raamattu on paperia ja läkkiä vaan ja sen sana tulee eläväksi vasta
meidän suussamme..."

"Kyllä on parasta, että säästät saarnasi muille, minä niitä en usko",
sanoi Leena, otti maitopöntön ja lähti.

Sen perästä lähti Leena viemään lehmiä laitumelle, mutta kujalla,
kuinkahan lienee niin sattunut, tapausi Kustun Kaija hänen kanssaan
yhteen matkaan. Hänki oli illalla kiistellyt Leenan kanssa uskosta.

"Oi, rakas Leena", sanoi Kaija, "minua niin surettaa sinun sielusi
tila, ajattelepa, jos elävä Jumala juuri tällä hetkellä astuisi
kanssamme tuomiota pitämään, niin kuinka silloin kävisi?"

"Mutta minä en voi käsittää sitä julkeutta, jolla puhutte Jumalasta ja
Hänen tuomiostaan sellaisen elämän perästä, kuin illallaki piditte",
sanoi Leena.

"Niin -- luonnolliselle ihmiselle se onki käsittämätöntä, mutta ken on
uskonut kerran syntinsä anteeksi, niin häntä ei enään pelota Herran
tuomio, mutta ajattelepa itseäsi, jos tuomio tulisi, niin varmaankaan
et silloin joutaisi riitelemään Jumalan lasten kanssa, sillä silloin on
kysymys uskosta, eikä ole turvaa tiedosta, viisaudesta ja väkevistä
töistä".

"Mutta minä uskon voivani tulla autuaaksi ilman teidän avuttanneki".

"Kyllä se on mahdotonta, sillä jos ei uskovaisten seurakuntaa olisi
tänneki tullut, olisin minäki mennyt helvettiin kuin kekäle".

"Mutta Katkismushan sanoo Jumalan armoihinsa ottavan ihmisen, niin
usein kuin hän kääntää ja parantaa itsensä".

"Niin se Katekismon paikka koskee kastetta, mutta minulta on jo aikoja
sitten kasteen vesi kuivannut päästä".

"Etkö luule muuta tietä olevan Jumalan luo, kuin teidän kauttanne?"

"Ei reikääkään ei neulansilmän vertaakaan", vakuutti Kaija.

Kun Leena tuli lehmäin viennistä ja meni jälleen ulkokausteelle, oli
siellä Nissen Lovisa häntä vastaan ottamassa. Tämä hänelle puhui samaan
tapaan kuin edellisetki, tuomitsi häntä ja kehoitti häntä syntien
tunnustukseen. Anna lupasi ne todistaa hänelle anteeksi.

"Mutta minä en usko teidän todistuksianne", sanoi Leena.

"Tunnusta sentään leikilläsikään syntisi, niin minä uskon sinulle
avuksi".

Näin piirittivät villiläiset Leenaa kaikilta puolilta. Niin pian kuin
hän päänsä ulos pisti oli siellä milloin yksi, milloin toinen ja
välistä kokonainen parvi akkoja, jotka milloin peloittivat ja
säikyttelivät häntä hirmuisilla tuomioilla, milloin taasen puhuivat
Jumalan armosta, milloin kehoittivat häntä synnintunnustukseen ja
milloin mitäki.

Leena parka oli kuin vimmattu. Hänen Jumalan sanan tietonsa pian
tyhjentyi, eikä hän oikein tietänyt mitä hänen noille kaikille olisi
pitänyt vastata. Sen hän kumminki selvään tunsi, ettei se oppi, jonka
mukaan Jumala vaikuttaa ainoastaan veljien ja sisarien kautta, ole
Jumalan sanan mukainen, mutta puolustaa itseänsä kaikkia noita
pyörityksiä vastaan, sitä ei hän voinut. Tästä seurasi, ettei hän
muillekaan päivän pitkään osannut muista puhua kuin villiläisistä. --
Niihin hän nousi ja laskeusi.

Mutta voimallisin kaikista saarnamiehistä oli kumminki raatarin Anna.

"Voi, rakas Leena", sanoi Anna, "ajattelepa sentään, jos vielä täytyy
kuullaksesi se hirmuinen tuomio: Menkäät pois minun tyköäni te väärin
tekiät siihen ijankaikkiseen vaivaan, joka valmistettu on perkeleille
ja hänen enkeleilleen, eikö se sentään ole hirveää?"

"Kyllä kait se on totta".

"Totta se on ja sentähden täytyy Vanhimman tänäki päivänä vuodattaa
rakkautensa ja kaipauksen kyyneleitä paatuneitten ja sinunki tähtesi".

"Niinhän se on", arveli Leena.

"Niin se on ja kaikkein aikain kokemus osottaa, että ihminen maailman
korvesta tullessaan tarvitsee vanhempain kristittyin apua vanhurskauden
pukua päälle pukiessa, kuten Tuhlaaja-pojasta näkyy. Niinhän Kristus
teki Saulukselleki, kuin hän hänen herättänyt oli, osotti hän hänen
apostolina luo, joka hänelle synnit anteeksi todisti".

Tähän et Leena mitään vastannut, vaan tämän perästä ei hän voinut
käsittää, kuinka tosiaanki Jumala voi sydämessä uskoa synnyttää ilman
kristittyin avutta.

Hän oli kuin pökiö. Hän tuli sisään, toi puusylin ja seisoi
neljännestuntia paikallaan, pani puut pesään, seisoi taasen, sytytti
puut palamaan ja seisoi taasen. Siitä meni sitten toiseen paikkaan ja
seisoi. Kaikki työnsä teki hän päällisin puolin, tahi nurin narin, ja
löi toisia tehtäviään kokonaan laimin.

Kun villiläis-akat tästä saivat vihiä, kävivät he kiinteämmin Leena
paran kimppuun.

"Minä en enään ymmärrä en yhtään mitään, mitä olen ennen lukenut
Jumalan sanasta", sanoi hän äidilleni, "ja minua pelottaa, että jos nyt
heti kuolisin..."

Äiti koetti häntä lohduttaa Jumalan sanalla, vaan kun ei siitä
näyttänyt apua olevan, sanoi hän:

"Sinun on paras ottaa Raamattu matkaasi ja mennä aivan heti Järvimaan
takalolle Tapanin luo, muutoin jo kentiesi huomenna joudut villiläisten
saaliiksi".

"Minä tulen matkaan", sanoin Leenalle, sillä mieleni paloi edes
vilaukselta nähdä Elliä.

Järvimaan talon luo päästyämme, sattui Anna olemaan pihalla. Sitä olin
toivonutki ja siitä syystä olin tämän tien valinnut, vaikka Järvimaan
takalolle tavallisesti kulettiin toista lyhempää tietä.

"Minnekkä nyt?" kysyi Anna minulta häntä tervehdittyäni.

"Käymme täällä uudismaalla".

"Mutta hyvänen aika", sanoi Anna, "sinä olet ollut täällä kohta viikon,
lähdet pian uudelleen Koivistoon, etkä laisinkaan ole käynyt meillä. Se
ei käy päinsä, sinä tulet nyt sisään juomaan kupin kahvia. Eihän
Ellikään voisi olla pahastumatta, jos hänelle noin silmää näyttämättä
menisit".

Tätä olin salaa toivonutkin, ja menimme siis sisälle.

Anna kertoi Ellille, että olin mennä uudelleen Muhokselle ilman
Järvimaassa käymättä. Elli ei tuosta näyttänyt mitään piittaavan.
Entinen avomielisyys oli hänestä kokonaan kadonnut ja hän oli
mielestäni niin peräti muuttunut. Sydäntäni kirventeli katkerasti.
Kauvan en sentähden Järvimaassa viihtynyt, vaan menin miesten luo
uudismaalle.

Siellä istuivat Leena ja Kölliskö Raamattu keskellä ojan reunalla.
Kölliskö käänteli Raamatun lehtiä ja luki hänelle lupauksen toisensa
perästä ja selitti hänelle Jumalan armon mittaamattomuutta. Hän
kehoitti Leenaa uskaltamaan ja turvaamaan ainoastaan näihin Jumalan
lupauksiin, osottaen, että ne paikat lupasivat pelastusta juuri hänen
kaltaisilleen syntisille, ja että ei yksikään piirto hänen sanastaan
pidä hukkuman. Puoli päivää he näin Raamattua tutkivat.

"Nyt on minulla selvillä", sanoi Leena paluumatkalla, "miten autuaaksi
tullaan ihmisiin turvautumatta ja yksin Jumalan armoon luottaen. Mikä
ääretön ero on sentähden villiläisten ja nuoren isännän opetuksella. He
eivät osanneet muuta kuin tuomita minua, sekä osottaa ripissä
kääntymään heidän luoksensa tahi ainaki ottamaan heiltä synnin päästön
ja kun ei minun tuntoni voinut tuonlaista ihmisiin turvaantumista
hyväksyä, tuomitsivat he vaan minua sitä hirmuisemmin, kuta suuremmaksi
näkivät sisällisen hätäni paisuvan.

"Aivan päin vastoin teki nuori isäntä. Kun hän huomasi hengellisen
hätäni, ei hän laisinkaan minua tuominnut, ei myöskään sulkenut Jumalaa
ihmisiin, vaan osotti yksinkertaisesti, että Jumala ei ole hetkeksikään
minua unhottanut, vaan ikävällä ja kaiholla odottanut minun
palajamistani Hänen rakkaasen syliinsä. Hän näytti niin suloisilla
Raamatun kohdilla minulle, kuinka rakas sentään on taivaallinen Isä,
Poikansa Jesuksen tähden, ja että minä juuri tämmöisenä syntisenäki
olen Hänelle yhtä rakas kuin Tuhlaaja-poika isällensä. Mikä ääretön
lohdutus verrattuna siihen kamalaan tuomioon, jolla villiläiset minua
ahdistelivat".

Kun ennen mainitut villiläis-akat saivat tietää Leenan käyneen vasiten
Köllisköltä neuvoa saamassa, niin siitäkös he vasta villiin tulivat. He
keräysivät oikein joukolla häntä tuomitsemaan.

"Näithän nyt, että ihmisiin sinulla oli turva takanaki, ethän omin
neuvoisi syntiäsi anteeksi uskoa jaksanut", he sanoivat.

"Niin, mutta nuori isäntäpä ei neuvonutkaan minua ihmisten, vaan
Jumalan luo", sanoi Leena.

"No oletko nyt varma autuudestasi. -- Sano, sano, voisitko nyt kuolla
varmasti vakuutettuna autuudestasi, sillä niinhän on kirjoitettu, että
meidän tulee aina valmiit olla."

"Minä niin toivon," sanoi Leena.

"Niin toivot, mutta Jumalan lasten tulee olla asioissaan varmat, sanopa
nyt tässä oikeen Jumalan ja ihmisten edessä, voisitko turvattuna kuolla
tuossa tilassa."

"Minä uskon, ettei Jumala minua hyljäisi?"

"Voi rakas Leena, elä luule, että tuollainen luulousko Jumalalle
kelpaa, elä luota sellaisiin omavanhurskaisin opettajiin, kuin Tapani,
joka toisella silmällään katsoo maailmaan ja toisella taivaasen.
Kenelle semmoiset kelpaavat opettamaan vanhurskautta? Muista se, että
vielä kerran saat kärsiä pilkkaa ja vaivaa helvetissä."

Tähän suuntaan sitä Leena parkaa suolattiin viikon loppuun asti, kunnes
hän joutui yhä syvemmälle epätoivon kuiluun, sillä sen vähäisen
lohdutuksen, minkä hän Köllisköltä oli ehtinyt saada, täytyi pian
haihtua villiläisten lakkaamattomasta tuomiosta.

Leenan tavallinen lauvantai-illan työ oli pihan lakaseminen ja kun hän
sen oli tehnyt, meni hän edellä mainittua pientä ryytimaata
lakaisemaan. Hetken päästä saapui kirkkopolkua myöten Kaurismaan Aappo
paikalle.

"Onko Jesus sydämessä?" kysyi Aappo Leenalle.

-- Tämä ei vastannut mitään.

"No Leena", sanoi Aappo pilkallisesti, "olenhan kuullut nyt sinunki
olevan kristittynä, etkö siis uskalla tunnustaa itseäsi siksi?"

"Mutta vastaa sinä minulle", sanoi Kölliskö, joka vähää ennen oli kotia
saapunut, nähnyt akkunasta Aapon lähestyvän Leenaa ja arvannut hänen
rupeavan häntä ahdistelemaan, josta syystä Kölliskö jo varalta lähti
myös paikalle, kädessään 'Ponttopidanin Uskon-Peili', "vastaa minulle,
pitääkö äskein kristityn olla ehdottomasti niin luja uskossaan, että
hän on valmis joka hetki sitä jokaiselle tunnustamaan?"

"Joka kerran on saanut todistuksen synteinsä anteeksi saamisesta ja
niin uskonut, hän kyllä voi milloin ja kenelle hyvänsä tunnustaa
itsensä Jumalan lapseksi".

"Vaan jos ei hän vielä olisi todistusta tunnolleen saanutkaan?"

"Silloin on hän uskoton".

"Siis sinä luulet, että armon tunto kuuluu ehdottomasti uskon luontoon
ja siis seuraa yhtämatkaa uskon kanssa?"

"Ehdottomasti?"

"Se on erehdys," lausui Kölliskö, avasi edellä mainitun kirjan, luki
sen 6 lu'un ja osoitti sen avulla, että Herra sallii muutamain sieluin
pysyä niinkuin he olisivat vielä sairaina, vaikka he ovat jo
täydellisesti paratut ja että tämä tämmöinen Jumalan kuletus saattaa
olla näille terveellinen, koska tällainen tieto parantumisestaan voisi
heidät jälleen saada välinpitämättömyyteen ja mielistymään itseensä ja
maailmaan. Uskon ihana tunteminen ei siis Raamatun mukaan kuulu
vanhurskaaksi tekevän uskon luontoon. "Uskotko sinä tätä Raamatun
kanssa yhtäpitävää totuutta?"

"En".

"Millä sinä sen vääräksi näytät?"

"Sinä olet ruvennut uskottomain pappien ja maailman Herrain kanssa
raatelemaan Herran seurakuntaa, mutta tiedä se, että raskas on vielä
tili sinullaki tehtävänä", sanoi Aappo.

"Minä en raatele ketään, minä Jumalan avulla koetan vaan pitää Jumalan
sanan jalkaini kynttilänä ja vaadin, että jokainen antaa sen oikaista
itseään, mutta te ette anna tämän sanan itseänne oikaista ja siitä on
meillä riita, eikä muusta".

"Me opetamme Jumalan sanan mukaan".

"Se on valhe, tässä nyt on yksi paikka, jossa et anna sanan sinua
opettaa, vaan sinä tahdot mestaroida sanaa, sitten te opetatte kaiken
muun hyvän lisäksi, että kaste auttaa ihmistä niinkauvan kun sen vesi
päästä kuivaa ja että Raamattu on paperia ja läkkiä vaan y.m.m.
hullutusta."

"Se on valhe, me emme niin opeta".

"Onhan sitä Leenanki päähän koitettu saada".

"Se on piikain juttuja, perkeleellisesti siveä maailma panee meidän
päähämme mitä sylki suuhun tuopi".

"Niin, te ette usko totuutta olevan muissa kun itsessänne..."

"No, mutta kaikkea minun pitää nähdä ja kuulla", sai vihdoinki Leena
sanoneeksi, sillä niin hän oli hämmästynyt siitä julkeudesta, jolla
Aappo oli häntä valehteliaksi ajanut, "minä olen kuullut tuonlaisia
lauseita tässä keväällä sinun omasta suustasiki".

"Minä olen jo ennenki huomannut sen julkeuden", sanoi Kölliskö, "jota
te käännytystoimessanne yksinkertaisia kohtaan käytätte, ja jolla te
sitten törkeimpiä opetuksianne valheeksi ajatte, kun senlaisten käsiin
joudutte, joilla syvempi sanan tieto on. Ja sen tähden täytyy minun
kokonaan kieltää sinun ja sinun lahkolaistesi opetus Leenalle, koska
vakuutukseni on, ett'ei tuonlaisessa valheen hengessä Jumalan
valtakuntaa rakenneta".

"Niinkuin Esau vihasi Jaakoppia, niin vihaat sinäki, joka lihan jälkeen
syntynyt olet, meitä, jotka hengen jälkeen syntyneet olemme. Sinun oma
tuntosi ei pane pahaksi, jos näet lähitupain omaistesi helvettiin
menevän, kun vaan saat karkoitetuksi talostasi Jumalan sanan
saarnaajat. Mutta malta sinä, suden penikka, vielä tulee sinunki
tuomiosi ja täysi syy on sinulla pelätä työsi seurauksia", arveli Aappo
ja jatkoi matkaansa.

Sen perästä antoi Kölliskö Leenalle hengellisiä kirjoja, joiden ääressä
hän vietti kaikki lomahetkensä...

       *       *       *       *       *

Toista vuotta on jälleen kulunut siitä, kun viimeksi olin kotona. Nyt
olen vihdoinki saanut oppimääräni suorittaneeksi Koivikossa ja siis
päässyt uudelleen kotiin.

Paljon on sillä välin asiat muuttuneet ja paljon on Leenalla ollut
minulle niistä kertomista.

"Viime sunnuntaina tiesivät kirkkomiehet kertoa sen kummallisen
uutisen, että Järvelän Eskoa ja Jaakolan Kaisua ensi kerran
kuulutettiin", niin kertoi Leena minulle niin pian kuin oli ehtinyt
saada tilaa päästä kahden kesken kanssani pakinoimaan.

"Eskoa kuulutettu Kaisun kanssa!" huudahdin kummastuneena.

"Niin -- vaikka yleisesti luultiin Eskosta ja Järvimaan Ellistä tulevan
parin", sanoi Leena.

"Sitä paitsi on Järvimaan Anna mennyt villiuskoon", lisäsi Leena hetken
päästä.

"No, johan nyt on maailma nurin!" huudahdin, "sitäpä ei olisi luullut".

"Niin -- sitähän ne kaikki kummastelevat. Itse Köllisköki puisti
päätään sen kuultuaan", sanoi Leena, "mutta minusta tuo asia näyttää
aivan luonnolliselta. Mutta muutpa eivät tiedäkään mitä minä tiedän.
Minä nimittäin tiedän, että koko Annan elämä on ollut pelkkää
salaamista ja kärsimistä. Ainoa, jota hän elämässään on saanut vapaasti
rakastaa on ollut Elli, hänen ainoa tyttärensä. Tätä hän onkin
rakastanut koko puhtaan naisellisen sydämensä voimalla.

"Ihmishenki on osa Jumalan hengestä. Jumalan taasen kerrotaan luoneen
ihmisen sen tähden, että hänellä olisi ketä hän rakastaisi ja kuka
häntä rakastaisi. Siis Jumala himoitsi rakkautta. Mutta jos nyt kerran
ihmishenki on osa Jumalan hengestä, niin täytyy sillä olla myös
yhtäläisyyksiä Jumalan hengen kanssa. Sen siis täytyy himoita
rakkautta. Ja tuonlaista rakkauden himoitsemista on epäilemättä ollut
Annan koko elämä. Johonki määrään on hän sen voinut tyydyttää äidin
rakkaudessa Elliä kohtaan. Mutta nyt on Elli muuttunut umpimieliseksi
ja salaperäiseksi äitiäänki kohtaan. Ei siis Annalla ole ollut mitään
takeita siitä nauttiiko hän edes ainoan lapsensa rakkautta.

"Tämä rakkauden puute on varmaanki tehnyt hänen sydämensä autioksi
erämaaksi, vaikka Anna parka ei ole voinut eroittaa omaa sydäntänsä
maailmasta. Hän on luullut maailmaa poltetun erämaan kaltaiseksi, eikä
ole huomannut, että ei maailma, vaan juuri hänen oma sydämensä on
semmoinen.

"Tuo rakkauden himo ja tuo sydämen tyhjyys on tehnyt Annan elämän niin
katkeraksi, rauhattomaksi ja raskaaksi, että hänen on lopulta ollut
sitä mahdoton kantaa. Ei siis ihme, että hän tutustuttuaan siihen
palavaan lahkolaisrakkauteen, millä villioppiset toisiaan hellivät,
etsi janoavalle, tyhjälle ja rauhattomalle sydämelleen tyydytystä
tuossa lahkossa. Ei siis ihme, että hän heitti tuon mielestään autioksi
palaneen maailman, missä kaikki sydämet olivat hänelle kylmistyneet, ja
etsi rakkautta sieltä, missä lämpöisiä sydämiä löysi.

"Ei siis ihme, että hän etsi rakkautta oikeasta lähteestä --
Jumalasta".

"Mutta hyvänen aika -- tehän puhutte kuin enkeli! Kuka teitä on tuolla
tavalla opettanut saarnaamaan?" kysyin häneltä leikillisesti.

"Pitkällinen kokemus sydämen tyhjyydestä ja sittemmin saatu tunto
Jumalan rakkauden suloisuudesta", vastasi Leena.

       *       *       *       *       *

Tällä välin oli Simo parka vaipunut mitä surkuteltavimmaksi viinan
uhriksi. Julkisissa tiloissaki oli hän usein tietämättömäksi
juopuneena. Kotona puhuttiin hänestä vähän, mutta sen sijaan syvästi
suri jokainen sydämessään hänen surullista kohtaloaan, vaikka ei kukaan
uskaltanut murhettaan muille sanoa, peläten sillä vaan lisäävänsä
toisten murhetta.

Leena kertoi minulle, että Simo on kaikkialla, missä vain kokouksia
pidetään, valmis tekemään jokaiselle seuraa, kestikievareissa,
huutokaupoissa y.m. Kölliskö oli muutamia kertoja koettanut hellyydellä
häntä saada luopumaan kirotusta nesteestä, mutta turhaan, Simo oli sen
sijaan ruvennut Köllisköä karttelemaan ja käviki vaan ani harvoin
kotona.

Leena kertoi myöskin, että Simo on viime aikoina ruvennut yhä
ahkerammin käymään entisen Leppiniemen torpassa ja likentelemään
Saaraa, jonka hän kumminkaan ei luullut uskaltavan Simoon -- hänen
kurjan elämänsä tähden -- suostua; kumminkin piti hän sitä
ilahduttavana asiana, sillä Saaran avulla toivoi hän Simostaki vielä
miestä...

Järvelän Eskon hääpäivän aamuna Kölliskö meni jälleen Simon luo
Leppiniemeen.

Simo venyi vielä levottomassa unessaan ja hänen sänkynsä päässä oli
puolilleen juotu viinapullo. Kölliskö otti sen. Simo aukasi vaisusti
silmänsä, koetti nostaa raskasta päätänsä ja sopersi muutamia sanoja,
joista Kölliskö huomasi, ettei Simon kieli ollut hänen omassa
vallassaan. Hänen päänsä painui uudelleen vuoteesen ja hän nukkui
jälleen. Kölliskö seisoi kuin kivettynyt hänen vuoteensa vieressä.
Simon posket punoittivat, rinta nouseskeli säännöttömästi ja hänen
ruumiinsa hypähteli vuoteesta ikäänkuin pyssyn pamahduksista
säikähtyneenä.

Kölliskö vaipui vuoteen viereen polvilleen ja vuodatti synnin kauheista
seurauksista kauhistuneen sydämensä hartaasen esirukoukseen. Sitten
meni hän ulos ja viskasi syvällä inholla pullon kappaleiksi pihalla
oleviin kiviin. -- Kello oli jo kuusi, mutta palvelusväki nukkui vielä
hievahtamatta. Kölliskö ajoi emännöitsiän ylös ja pian olivat muutkin
palkolliset työpuuhissaan. Köllisköllä oli nyt aikaa tarkastella vähän
ympärilleen. Kaikki näytti olevan talossa nurin narin. Kölliskön
järjestykseen harjaantunut silmä huomasi kaikkialla epäjärjestystä. Hän
ryhtyi toimiin saadakseen edes päällisin puolin jonkinlaiseen
järjestykseen talon asioita. Hän määräsi kullekin palkolliselle
osansa ja antoi heidän toimekseen eri tehtävien huolestamisen.
Luotettavimmalle rengille määräsi hän isäntärengin velvollisuudet.

Noin kello 11 aikaan meni Kölliskö jälleen Simon makuuhuoneesen. Simo
katseli veltosti ympärilleen ja hänen kätensä hapuili jotain
päänpohjasta.

"Rakkahin veljeni", sanoi Kölliskö, "luovu jo tuosta kirotusta
nesteestä".

"Viinaa!" sai Simo sopertaneeksi, "missä on pulloni?"

"Sitä ei enään ole", sanoi Kölliskö, "eikö sinulla ole haluakaan päästä
tuosta kamalasta sairaudesta?"

"Minulla ei ole voimia siihen", sanoi Simo värisevällä äänellä.

"Sen kyllä tiedän, mutta kyllä Jumala niitä antaa, jos sinulla tosihalu
on päästä viheliäisestä tilastasi".

"Haluako? Kuka ei tästä polttavasta janosta irtaantua tahdo! Minä olen
viheliäisin ihminen maailmassa!" -- -- --

Köllisköllä oli varalta monta liikuttavaa lohdutuksen ja kehoituksen
sanaa, mutta ennen kuin hän ehti suutansa avata, hyppäsi Simo kuin
ammuttu sängystään, kiiruhti kaapin luo, tempasi täyden pullon sieltä
ja huomattuaan, että Kölliskö aikoi lyödä hänen kynsistään sen
kappaleiksi, kääntyi kaapin ja seinän välillä olevaa loukkoa kohden ja
joi ahnaasti pullon puolilleen. Sitten kääntyi hän Köllisköön päin,
päästi luita ja ytimiä karsivan kamalan naurun, puisti pulloaan ja
sanoi:

"Tässä on minun ainoa lohdutukseni ja apuni ja täällä" -- hän aukasi
kaapin oven, josta näkyi useita täysiä pulloja -- "täällä on enemmän
tätä lohdutuksen lientä".

"Simo parka", sanoi Kölliskö, "sinulla ei ole parantumisen toivoa niin
kauan, kuin sinä rakastat tuota kirottua nestettä. Koko sinun
katumuksesi ja murheesi ei tule todellisesta synnin surusta, vaan tuo
syvä oman kelvottomuutesi tunto on vaan hirmuisien synnin seurauksien
kauhistumista. -- Välittömästi ei tätä surkuteltavaa sairautta voida
parantaa, yhtä vähän kuin muitakaan ruumiin kipuja. -- Hellä ja
huolellinen hoito, sekä tarkka eroittaminen sinut viinan yhteydestä on
ainoa parannuskeino.

"Suostu, rakas veljeni, muuttamaan muutamaksi vuodeksi kotia. Omaistesi
hellä huoli voi polttavat tuskasi viihdyttää. Jumalan avulla koetamme
jokainen puolestamme uhrata parhaat voimamme ja ymmärryksemme sinun
pelastamiseksi. Viinatilkkaa ei taloon tuoda, ennenkuin olet parantunut
ja Jumalan sanan avulla..."

"Hah, hah, hah! -- Eikö viinaa!" -- -- Hän puisti pulloansa ja otti
hyvän kulauksen. Runsaita kyyneleitä valui hänen poskilleen.

"Sinun tilasi on Kainin ja Judan kaltainen", sanoi Kölliskö, raskas
huokaus nousi hänen rinnastaan ja hän lähti Simon luota.

       *       *       *       *       *

Kaurismaan Aapon seuroihin ei Kölliskö usein mennyt, mutta sen sijaan
tuli hän Kaurismaan Aapon ja hänen lahkolaistensa kanssa yhteyteen
hautajaisissa, häissä ja muissa pitopaikoissa, sillä Köllisköki oli
niissä viime aikoina ruvennut käymään. Niinpä meni hän Järvelän Eskon
ja Jaakolan Kaisunki häihin. Siellä oli myös Kaurismaan Aappo ja useita
hänen lahkolaisiaan, sillä Kaisun vanhemmat kuuluivat myös hänen
lahkoonsa.

Kun vihkimistoimi oli päättynyt, lähti pastori muiden virkatoimiensa
tähden pois. Silloin alkoi myöskin Kaurismaan Aappo käännytystoimensa.
Hän kävi yhden ja toisen kimppuun, koettaen repiä päivän valoon heidän
salaisia tunnonasioitaan. Kaikilla keinoin hän koetti saada ihmisten
omattunnot käsiinsä voidakseen heidän kanssaan menetellä sitten
mielensä mukaan. Itsekuki koetti häntä vastustella ymmärryksensä
mukaan.

"Laase ensin oma portaasi", sanoi yksi.

"Kaikellaiset hylyt tässä nyt muita rupeavat solvaamaan", sanoi toinen.

"On melkein kummallista tungettelemista toisen omaantuntoon, eikö
sinulla sen verta ole ymmärrystä, että omantunnon asioista puhutaan
ainoastaan ystävien kanssa ja niille, joihin on luottamusta, eikä sinun
kaltaistesi maailman kiertäjäin kanssa", arveli kolmas.

Mutta Aappo koki löytää kuhunki vastauksen. Tässä häntä auttoivat myös
hänen mielisensä vaimot.

"Minua ei hävetä tunnustaa, vaikka kenelle olleeni maailman suurin
hylky, roisto, tahi miksi te minua suvaitsette sanoa. Semmoinen olen
ollut, mutta nyt en pelkää myöskään tunnustaa olevani Jumalan lapsi.
Ettekö huomaa, että entinen juoppo, tappelia ja roisto on nyt muuttunut
raittiiksi ja siveäksi ihmiseksi ja maailman suolaksi. Ettekö huomaa
tässä Jumalan työtä? Samanlaisiksi on muuttunut satoja samanlaisia
roistoja. Vai mitenkä on asia, mitä arvelette te maailman hurskaat?"
sanoi hän, kääntyen Köllisköön päin.

"Minua ilettää tuommoinen kerskaus".

"Vai niin, vai ilettävät sinua hyvän puun hedelmät. Etkö uskalla
tunnustaa itseäsi Jumalan lapseksi".

"Mitä hyötyä siitä olisi?"

"Eikö Herra ole käskenyt olla meidän aina valmiit?"

"Kyllä, mutta en sen valmiimpi olisi, jos sitä kuin huutaisin, sillä
Jumala katsoo sydämeen eikä suuhun".

"Sydämen uskolla ja suun tunnustuksella me autuaaksi tulemme".

"Ei jokainen, joka sanoo Herra Herra, autuaaksi tule".

"Etkö voi nähdä elävää seurakuntaa, pyhäin ihmisten yhteyttä?"

"En".

"Mutta Raamattu käskee Jumalan lapsia rakastamaan toinen toistansa,
joka on Jesuksen uusi käsky ja varmin elämän uskon tuntomerkki. Vaan
kuinka voi kukaan rakastaa sitä, jota ei näe?"

"Vapahtaja itse sanoo, ettei Jumalan valtakunta tule niin, että se
taidettaisiin silmillä nähdä. Ei myös kenenkään pidä sanoman katso
tässä, katso siellä, vaan Jumalan valtakunta on teidän keskellänne".

"No, missä ovat siis sinun uskonveljesi?"

"Kristuksessa, sillä Hän on pää ja me olemme jäsenet hänessä, siksi
emme sanokaan kolmannessa uskonkappaleessa: minä näen, vaan minä uskon
pyhäin ihmisten yhteyden".

"Elä vedä sinun saastaisille huulillesi Kristuksen nimeä; niin kauan
kuin vedät ijestä maailman kanssa, on paras, että suoraan tunnustat
sinun uskonveljesi olevan maailman suuressa joukossa", sanoi Aappo
kauhtuen.

"Soisin, että kerran sanoisit suoraan, mikä on se ijes minun ja
maailman välillä, josta sinä aina salakähmään soimaat minua", sanoi
Kölliskö.

"Et ole ottanut julki eroa maailmasta ja elät sen kanssa samoissa
himoissa".

"Tiedän kyllä mitä tarkoitat erolla maailmasta, se on yhtyminen sinun
joukkoosi, mutta kun sanot minun elävän maailman himoissa, joka varmaan
merkitsee sitä, että en yritäkään himojani Jumalan avulla hillitsemään,
sitä en ymmärrä, sano siis suoraan millä tavalla tyydytän himojani?
-- -- -- sano, sano!" kehoitti Kölliskö, kun ei Aappo ensin mitään
vastannut.

"Sinä juot viinaa", sanoi Aappo.

"Milloin olet nähnyt minun juomaseuroissa, sillä jos muutoin miten
minua soimaisit, niin se voisi olla enemmän paikallaan, koska useimmat
himot ovat perittyjä, mutta viinan himo tulee pääasiallisesti vasta
tottumuksen kautta ja semmoista tottumusta ei minulla ole, eikä
himoakaan, joten siis voin tarpeessa käyttää viinaa yhtä viattomasti
kuin maitoa, sillä ei Raamattu tee eroa aineiden välillä, se vaan
kieltää himot. Ero viinan ja maidon välillä on se, että toista
tarvitsemme ravinnoksi toista lääkkeeksi. Tiedän kyllä mitä tarkoitat.
Sinä olet viime syksynä nähnyt minun pudottuani heikkoon jäähän ja
vilustuttuani juovan ennen saunaan menoani viinan sekaista kahvia ja
sitä nyt käytät aseenasi. En olekaan sitte viinaa maistanut enkä sitä
ennen vuosiin, josta näkyy, että viinaa tarpeen vuoksi tarvitsee niin
harvoin, ettei mitään tottumustakaan siitä voi tulla", sanoi Kölliskö.

Siihen ei Aappo enää virkannut mitään, vaan sen sijaan muutamat akat
alkoivat soimata Köllisköä, kuinka hän esimerkillään antaa puolta
juomareille ja vielä julkisesti puoltaa viinaa, niinkuin maitoa.

"Kestääkö teidän tuntonne sanoa, että olette yhdenkään juopon kuulleet
puoltavan viheliäistä tilaansa minun esimerkilläni tahi opetuksillani?
Sanokaa kerranki suoraan. Oletteko sitä kuulleet?" kysyi Kölliskö
useammat kerrat, kun kukaan et tähän tahtonut vastata. "Minun täytyy se
sanoa", sanoi vihdoin Järvimaan Anna ja hänen äänensä värähteli
kummallisesti, Kölliskön vaaletessa kalman kalpeaksi kuultuaan tuon
äänen, jota hän pariinkymmeneen vuoteen ei ollut kuullut. "Minun täytyy
se sanoa, etten tähän päivään asti ole kuullut niin julkeaa ihmistä,
joka olisi rohjennut Tapania asettaa juoppojen esimerkiksi, mutta tähän
hyvään aikaan näkyy käyvän päinsä vaikka mikä. Päin vastoin olen aina
kuullut jokaisen isän ja jokaisen äidin asettavan pojalleen esimerkiksi
Tapanin, mutta ei pahassa, vaan hyvässä. Katso Tapania, katso hänen
ahkeruuttaan, katso hänen hyviä tapojaan, katso hänen kotonaan
pysyväisyyttä ja katso vihdoin hänen jumalista mieltään! Näin olen
hartaimmanki vanhimman kuullut pojalleen sanovan, enkä siis laisinkaan
voi hyväksyä niitä soimauksia, mitä olen jo joskus muuallaki, eikä
ainoastaan tässä, näiltä samoilta henkilöiltä kuullut".

Oli ikäänkuin ampiaispesä olisi karhastu. Kaikki alkoivat yhteen ääneen
tuomita Köllisköä ja tuomita Annaa, joka maailman lasten kanssa yhtyy
ylistelemään heidän omiansa. Tässä ei ollut enään sananvuoroa
Köllisköllä eikä Annalla.

"Mutta kuinka Jumalan tähden olet joutunut tuohon joukkoon?" sanoi
Kölliskö, vapisevin askelin lähestyen Annaa.

Tämä purskahti katkeraan itkuun, eikä voinut mitään vastata.

"Kas sillä lailla, se käy laatuun. Elköön lankea kohta tuon jumalasi
eteen polvillesi? Paras kai on saada häneltä synninpäästö, sillä meiltä
se onki jo lujemmassa", arveli eräs vaimo.

"Syliin minusta parempi olisi langeta, sillä se kai käy yhtä hyvin
päinsä siveältä leskeltä kuin kunnialliselta aviovaimoltaki", sanoi
Tuppi Maija.

Nuo kamalat soimaukset koskivat Annaan niin kipeästi, että hän rupesi
voimaan pahoin, jonka vuoksi hänen täytyi lähteä häistä. -- Köllisköki
vetäysi toiseen huoneesen, mutta vielä ovessaki lähettelivät muutamat
akat hänelle soimaavia sanoja. -- -- --

"Tulehan tänne porstuakamariin", sanoi Esko minulle, "siellä puuhaamme
saada jotain leikkiä toimeen".

Minä seurasin häntä.

"Se on kummallista", arveli Esko, "että nuo villiläiset sopivat
paremmin yhteen supi suruttomainki kanssa, kuin esim. Kölliskön".

Kamarissa olivat jo nuoret ehtineet ruveta hyväsille.

"Hyvä", sanoi Esko, silmättyään ympärilleen, "muilla ovat jo parit
paitse Ellillä. Olehan sinä, Kyösti, Ellin kumppanina; minä otan
patukan".

"Oletteko hyvät? -- Oletteko hyvät?" kyseli Esko jokaiselta parilta
erikseen ja käveli ympäri kamaria.

Muutamat sanoivat olevansa hyvät ja toiset tahtoivat vaihtaa jonkun
muun kanssa tyttöjä, jolloin Esko ajoi patukka kädessä tytöt
vaadituille paikoilleen.

Elli istui syrinkarein minun rinnallani, mutta kiusallaki sanoin
sentään olevani "hyvä", josta syystä jäimme kappaleeksi aikaa pariksi
kun ei kukaan muukaan sattunut tahtomaan "Ellistä parempaa".

"Tuleeko tukalaksi istua rinnallani", kysyin vihdoin jotenkin
pistävällä ivalla.

"Miksi?"

"Ethän muutoinkaan enään kärsi minua".

"Se on erehdys".

"No, miksi pelkäät minua?"

"Itsehän pelkäät minua".

Oli kuin suomukset olisivat silmistäni pudonneet. -- Se onki siis oma
syyni, mutta viisi niistä; se vika pian korjataan ja siitä lähtien
olivat välimme yhtä hyvät kuin ennenki ... ei -- hyvä lukija --
hellemmät; monin kerroin hellemmät.

       *       *       *       *       *

Aika kaikki muuttaa, sanotaan, mutta niin toisenlaiseksi on elämä
kodissani muuttunut niiden kahden vuoden ajalla, että on vaikea tuntea
sitä enään samaksi kodiksikaan. Joka ainoa ilta, kun perhe on
puhdetöitä tekemään pirtille kerääntynyt, lukee Kölliskö jonkun luvun
Raamatusta, jonka johdosta sitten syntyy useinki vilkas keskustelu
äidin, Kölliskön ja Leenan kesken. Kokonaan erilaiselta tuntuu tämä
levollinen ja rauhallinen koti, jossa jokainen tarkkaavalla hartaudella
näyttää kuuntelevan Jumalan sanaa, puhdetöitä tehdessään, verrattuna
siihen kotiin, jossa kasvanut olin ja jossa näin iltasilla perheen
pirtille keräännyttyä olivat vaan pilkka- ja ivasanat ja usein
rivolaulutki jokaisen huulilla. -- Se oli tosin hupaista sekin, mutta
ei voinut poistaa tyhjyyttä sydämissä...

Maria näkyi tulleen koko perheen lemmikiksi ja kodin sieluksi. Isä ja
äiti kohtelivat häntä vanhemman rakkaudella ja Kölliskö osoitti Marille
nähtävää kunnioitusta. Aaro ja Mari rakastivat toisiaan todellisella
rakkaudella.

Kölliskö oli nähtävästi anastanut talossa entisen asemansa. Mitään ei
tapahtunut ilman hänen tahdottaan, vaikka tuo entinen käskeväisyys oli
muuttunut palvelevaksi nöyryydeksi...

Sunnuntaisin kävi Kölliskö säännöllisesti kirkossa, sillä sen hän sanoi
tuntuvasti virkistävän hänen salattua elämäänsä Kristuksessa.

Pyhäilloin kerääntyi hänen luokseen muutamia muitaki hänen kanssaan
hengellisissä asioissa samanmielisiä henkilöitä. Niistä mainittakoon
ainoastaan vanha kiertokoulunopettaja, joka lapsuudesta asti oli
viettänyt puhdasta kristillistä elämää ja oli sentähden Köllisköäki
paljon etevämpi hengellisen elämän kokemuksissa. Hän oli myöskin aina
viljellyt ahkerasti Jumalan sanaa ja kuulunut tuohon aikoinaan niin
voimakkaasen Paavo Ruotsalaisen liikkeesen.

Usein saapui näihin Kölliskön kotihartaushetkiin senlaisiaki
kyläläisiä, joille oli heidän autuutensa asia kallis, mutta jotka eivät
vielä olleet mielessään vakaantuneet siitä, josko tuo paikkakunnalla
rohkeasti levenevä uskon liike oli Jumalasta tahi ei. Muutamain silmät
tulivatki näitä Jumalan sanan tutkistelemuksia kuullessaan avatuiksi,
vaan toisia ei näkynyt voivan estää mikään eksymästä.

Niinpä tuli seuraavana sunnuntai-iltana Järvelän Eskon häiden jälkeen
itse Järvimaan Annaki yhtyäkseen tähän hartaushetkeen.

Sen riidan johdosta, mikä häissä oli syntynyt hänen ja muiden
lahkolaistensa kesken, olivat muutamat villiläis-akat tuominneet häntä
synkeimmällä tavalla sekä vaatineet häntä ripille siitä, että hän oli
rikkonut Herran seurakuntaa vastaan ja puollustanut sen vastustajia.

Siihen ei Anna kuitenkaan suostunut, kuin ei tiennyt mitään sanoneensa,
mikä ei totta ollut, ja siitä syystä eivät hänen ystävänsä heittäneet
häntä rauhaan, vaan koettivat tuomita häntä miten osasivat, josta
syystä hän oli kokonaan riitaantunut lahkolaistensa kanssa.

Omatuntonsa oli kumminki sairas, sillä todellista vakuutusta ei hänellä
asiansa oikeudesta ollut, eikä hän Jumalan sanastakaan sitä etsiä
osannut. Sentähden pakoitti hänen tuntonsa etsimään neuvoa näiltä
hengellisesti kokeneilta ihmisiltä.

Kun siis talon perhe ja nuo harvat ystävät olivat kerääntyneet
tavalliselle paikalleen, pirtin pöydän ympärille, istahti Kölliskö
pöydän päähän, otti Lutherin Kirkko-Postillan ja alkoi lukea siitä
päivän saarnaa. Usein keskeytti häntä yksi tahi toinen kuulia tehden
jonkun kysymyksen asiasta, jota hän ei oikein käsittänyt, ja silloin
etsittiin selitystä jostain toisesta Jumalan sanan kohdasta.

Erittäinki oli kiertokoulunopettaja tarkka siitä, ettei kukaan mitään
valmista mielipidettä muodostaisi itselleen ja lähtisi sille etsimään
puollustusta Jumalan sanasta, ettei siis kukaan asettuisi mestariksi,
vaan että Jumalan sanan annettaisiin olla opettajana, jonka mukaan
jokaisen tulisi muodostaa käsitteensä ja pyrkiä yhä täydellisempään
Jumalan tahdon tuntemiseen.

Erittäinkin niissä paikoin, missä he olivat huomanneet villiläisillä
erehdyksiä, tutkivat he tarkkaan Raamattua ja Lutherin kirjoja.

Kun siis näin oli lukeminen keskeytynyt ja keskustelut alkaneet, kysyi
Järvimaan Annaki ujosti ripistä ynnä kuinka langennut ihminen voi
jälleen uskoon tulla.

Kiertokoulunopettaja haki useita kohtia Lutherin kirjoista, missä
puhutaan ripistä, ja selitti niiden johdolla tämän kalliin kappaleen
käytännöstä ja kuinka rippi uskonveljen edessä pitää olla kokonaan
omantunnon määräämä, eikä pakollinen. Sitten hän luki useista paikoin
Jumalan sanaa, miten usko syntyy ja kasvaa.

"Mutta kuinka jouduit sinä tuohon villiuskoon?" kysyi Kölliskö.

"Tunsin suurta sisällistä tyhjyyttä, rauhattomuutta ja kaipausta, koko
maailma tuntui minusta autiolta erämaalta", selitti Anna. "Valitin sitä
muutamille Kaurismaan Aapon lahkoon kuuluville vaimoille, jotka
selittivät sen haluksi päästä yhteyteen elävän Jumalan kanssa, ja
kehottivat minua seuroihinsa...?"

"No, tunsitteko mitään sisällistä vaivaa siitä, että olitte rikkoneet
Jumalaa vastaan", kysyi opettaja.

"En koskaan", sanoi Anna jyrkästi.

Tuon muutoin totisen kiertokoulunopettajan suu meni hiukan hymyyn ja
hän sanoi sitten leikillisesti: "Se rauhattomuus ei olisi tarvinnut
muuta lääkettä kuin jos emäntä olisi ottanut pulskan miehen, jota olisi
voinut rakastaa", ja jatkoi sitten totisemmin, "olen nähnyt usein
tapahtuvan, että ulkona avioliitosta ja onnettomissa avioliitoissa
elävät henkilöt ja varsinki naiset rupeavat etsimään lohdutusta
itselleen Jumalassa aviollista rakkautta kaipaavalle sielulleen, ilman
synnin tuntoa, joka on erehdys sekin".

Anna punastui korvia myöten, eikä virkannut mitään.

"No, kerrohan nyt, kuinka sitten kävi!" sanoi Kölliskö.

"Vähäpä kerron, koska te noin hullusti minua käsitätte".

"No, en tahdo enään puhua siitä", sanoi opettaja vakavasti.

Hetken mietittyään alkoi Anna uudelleen ensin ujosti ja sitten yhä
enemmän kiihtyen.

"Noiden ystäväin kehotuksesta siis menin seuroihin. Siellä liikutti
minua Kaurismaan Aapon saarna siihen määrään, että hellyin itkemään ja
itkin niin sydämellisen katkerasti, että se liikutti kaikkia saapuvilla
olevia. Ensin koetti eräs noista ystävistä, jotka minua olivat
seuroihin kehottaneet, lohduttaa minua, mutta se kiihotti vaan itkuani.
Minä itkin melkein huutamalla.

"'Onko syntiä?' kysyi minulta eräs vaimo.

"Mutta itkulta en mitään vastata voinut.

"'On syntiä, mutta Kristuksen nimessä ne kaikki anteeksi annetaan',
sanoi silloin eräs toinen nainen, joka puoli hurmiossa juosta leuhkasi
luokseni ja tarttui minun kaulaani. Useita käsiä tunsin sitten
laskeutuvan päähäni; minulle julistettiin synninpäästö.

"Mahdotonta on minun kertoa silloista tilaani. -- Äärettömän suloiselta
tuntui saada kerralla puoli maailmaa helliä, palvelevia ja alttiiksi
antautuvia ystäviä; ystäviä, jotka pyysivät ikäänkuin käsissään kantaa
minua. Näytti melkein kuin taivaan ovi olisi minulle auvennut. Tuo
autio ja jylhä maailman erämaa, jossa ei enään minulle sykkinyt yhtään
rakastavaa sydäntä, muuttui silmissäni tuhat kertaa autiommaksi. Sen
sijaan tuo hellä ystäväjoukko, joka minulle kaikkialta ojensi
palvelevaa kättä, tuntui kerrassaan enkelienparvelta.

"Jos vaan olisin tuon yhden äänen saanut sydämessäni vaikenemaan, niin
olisin ollut onnellisin ihminen maailmassa. Mutta tuo kysymys, eikö
tämä ole Jumalan pilkkaamista, palasi yhä uudelleen mieleeni. Onko
Jumala voinut minulle antaa syntiä anteeksi, kun en niitä ole
pyytänytkään, tuskin liioin tuntenutkaan? -- Enhän koskaan ole tullut
ajatelleeksi omaa syntisyyttäni. Aina vaan olen katsellut tämän
maailman tyhjyyttä ja nureksinut omaa rauhattomuuttani. Tässä on
varmaankin joku erehdys, jota minun täytyy kysyä kristiveljiltä ja
sisaritta.

"Valitin siis heille tilaani. He kysyivät minulta, että enkö tunne
itseäni syntiseksi. Myönsin sen, mutta sanoin epäileväni, ettei tämä
tunto ole totinen. 'Tahdotko siis Jumalalle panna määrän, kuinka suuri
synnintunto sinulla pitää olla? -- Tähän en voinut, kokematon kuu olin,
mitään vastata. -- No, huomaathan siis, että koko epäilykesi on vaan
perkeleen vehkeitä, joilla hän tahtoo sinua peloittaa. -- Senlaiset
ajatukset on sinun Jumalan avulla pois vieroitettava ja vahvasti
uskottava, että sinun syntisi ovat anteeksi annetut. Usko vaan lujasti
syntisi anteeksi ja minä vielä vakuudeksi julistan sinulle Jesuksen
nimessä ja veressä syntisi anteeksi'.

"Koetin siis riidellä tuntoni kanssa minkä jaksoin. Koetin myös uskoa
syntini olevan anteeksi annetut, mutta en tahtonut sitä jaksaa. Useita
kertoja uudistin 'kristiveljilleni ja sisarilleni' edellä kerrotun
valitukseni, ja melkein samanlaisen aina uudestaan synnit anteeksi.

"Omatuntoni alkoiki jo vaieta, sillä siksi paljo olin sitä vastaan
riidellyt ja minä rupesin jo luulemaan syntini olevan anteeksi annetut,
mutta nyt olen saanut silmäni avauneeksi. -- Jumalalle olkoon kiitos,
sillä hänen tahtonsa se oli etten tuohon väärään rauhaan nukkumaan
päässyt".

Köllisköä näytti syvästi liikuttavan tämä Annan kertomus...

"Mutta mistä syystä sallii Jumala tuonlaisen eksytyksen niin rohkeasti
levitä?" kysyi Leena.

"Oletko ajatellut, mimmoinen hengellinen sokeus ja välinpitämättömyys
vallitsi seuduillamme ennenkuin Kaurismaan Aapo tuli tänne 'elävää
Jumalan sanaa saarnaamaan', kuten hän itse sanoi", arveli Kölliskö.
"Ihmiset kävivät kirkossa", jatkoi hän, "nauttivat Herran ehtoollista,
maksoivat papin palkan ja tekivät mielestään kaikki mitä Jumalan sana
hyvältä kristityltä vaatii; mutta tämä ei estänyt ihmisparkoja
juomasta, tappelemasta y.m. törkeistä synneistä. Kukaan ei heitä
tuonlaisen elämän sopimattomuudesta koskaan nuhdellut paitsi tämä vanha
kiertokoulunopettaja, mutta hänkin oli vaikenemaan saatava, jos ei
muutoin, niin viran menettämisen uhalla..."

"Mutta saarnasihan vanha, hyvä pastorimme joka pyhä elämän
parannuksesta", kiiruhti opettaja sanomaan.

"Niin kyllä teki, mutta hänkin on noita vanhoja, hyviä rauhan miehiä,
joka kantaa kappansa, saarnaa saarnansa ja antaa laumansa vaeltaa
mielensä mukaan..."

"Niin, mutta kyllähän pastori aina kehotti etsimään Jumalan sanasta
lohdutusta", keskeytti taasen Leena.

"Niin kyllä kehottikin, mutta ihmiset ummistivat korvansa tälle
kehotukselle, eikä hänellä ollut voimaa heitä herättää..."

"Sitä voimaa ei ole kenelläkään ihmisellä", sanoi kiertokoulunopettaja.

"Eipä olekaan", sanoi Kölliskö, "mutta ihmiset eivät kumminkaan ajan
pitkään voineet tyytyä tuonlaiseen tyhjyyteen..."

"Itsehän olivat ummistaneet silmänsä ja korvansa totuudelle", sanoi
opettaja.

"No, siihenhän juuri tahdoin minäkin tulla", sanoi Kölliskö, "he eivät
huolineet totuudesta eivätkä tyytyneet tuonlaiseen tyhjyyteen, ja
siksipä ovatki he nyt niin alttiit villitykselle".

"Se on kyllä Jumalan sanan mukaan totta", sanoi kiertokoulunopettaja,
"että kun ihmiset kerran ummistavat silmänsä ja korvansa Jumalan
varoittavalle äänelle, niin lähettää Hän heidän sekaansa väkevän
eksytyksen hengen..."

Vihdoin sai Kölliskö loppuun päivän saarnan, lopuksi veisattiin muudan
virsi, Kölliskö luki jonkun rukouksen, seurue hajosi...

Kun menin muutaman päivän perästä käymään Järvimaassa, oli siellä
suureksi kummastuksekseni Köllisköki. Hän istui pöydän luona Annan
kanssa vastakkain, Raamattu keskellä.

Kölliskö näytti vähäsen hämmästyvän minun tulostani. Me vetäysimme
Ellin kanssa toiseen huoneesen, mutta minua pahasti aavistutti, ettei
tuo Raamatun tutkiminen hyvään loppuisi.

       *       *       *       *       *

Mutta Simo parka! Hän vaipui yhä viheliäisempään tilaan. Yhtä mittaa
hän joi kuukauden, joi toisen, joi kolmannenki. Hänen ruumiinsa
heikontui ja hermostonsa turmeltui siinä määrässä, että hän näki ja
kuuli olemattomia. Kylmä hiki nousi hänen ruumiisensa, hän säikkyi
kaikkea ja ruumiinsa vapisi kuin kahila.

Koko talon palvelusväki kauhistui isäntäänsä, eikä kukaan rengistä
ruvennut häntä hoitamaan. Joka silmänräpäys pelättiin hänen itsensä
menettävän. Kotoa tuli renki neuvoa kysymään. Mutta miehiä ei ollut
kotona kuin isä.

"Me olemme jo viikon päivät pitäneet neuvoa hänen pelastamisekseen",
sanoi isä, "ja olemme päättäneet noutaa hänet tänä iltana kotia. Nyt ei
täällä ole ketään kotona, palkatkaa luotettava mies häntä vartioimaan;
Tapani tulee häntä illalla noutamaan kotia..."

Kölliskö valjasti illalla hevoisen ja ajoi Leppiniemeen. Hän säpsähti
nähdessään Kaurismaan Aapon siellä. Renki oli päivällä kotoa
palatessaan tavannut Aapon, ja kertonut hänelle Simon viheliäisestä
tilasta sekä maininnut isännän käskeneen hänelle hankkia luotettavan
vartian. Sen kuultuaan sanoi Aappo:

"Olen aina rakastanut sen talon väkeä ja erittäin Simoa, he eivät
pahaksi panne, jos tulen Simoa vartioimaan, vaikka tiedän, että Tapani
minua vainoaa kun en voi hemmotella hänen ulkokullaisuuttaan. Olen itse
kerran ollut viheliäinen viinan uhri eikä sentähden ole minulle
rakkaampaa tehtävää, kuin pelastaa Jumalalle yhdenkään sielun
viinapirun kauheista kahleista."

Näin sanoen seurasi hän renkiä Leppiniemeen. Simon tila oli mitä
viheliäisin. Hän käyttäytyi kuten ainaki mielipuoli. Sormellansa
napsautteli hän milloin nuttunsa hijaan, milloin polveensa, milloin
sängynlaitaan, milloin seinään, milloin oveen, milloin avaimeen ja
milloin mihinkin, karkoittaen näin luotaan noita pieniä näkymättömiä
olentoja, joita hänen silmissään oli niin paljon. Hän puhutteli muille
näkymättömiä olentoja ja mainitsi silloin usein kuolleitten tuttavainsa
nimiä. Sillä välin hypähti hän säikähdyksestä kohoksi. Toisinaan osotti
sairas erikoista arkamielisyyttä ja levottomuutta, joka saattoi kasvaa
tärisyttäväksi peloksi. Silloin koetti hän paeta huoneesta, mutta kun
hän siitä estettiin, haki hän piilopaikkoja.

Sellaisessa pelvon tilassa oli Simo Kaurismaan Aapon tullessa
Leppiniemeen, mutta Aapon nähtyään tyyntyi hän kohta ja osotti
mieltymystä ja luottamusta Aappoon.

Hän tarttui Aapon käteen ja otti toiseen käteensä hiilihangon. Aappo
kammahti ja rupesi vääntämään hänen kädestään hiilihankoa. Simo
kuiskasi jotain hänen korvaansa, josta Aappo huomasi etteivät Simon
aikomukset olleet vaarallisia. Hän antoi siis Simon puuhata mielensä
mukaan. Simo talutti hänet oven luo, pani sen auki, vei hänet
peränurkkaan ja alkoi järjestään hiilihangolla hosua ovea kohden,
sanoen: "ajetaan pois nuo pikku olennot". Hän siilaili seinien
varauksia, huonekalujen sivuja, sorkki hiilihangolla niiden alle ja
puhdisti noin huonetta perästä ovea kohden. Välistä hän palasi
uudelleen perään päin huonetta, arvellen: "On niitä tuonneki jäänyt",
ja alkoi sieltä häädellä niitä uudelleen ovea kohden... Aappo ei
laisinkaan estänyt Simon toimia, eikä Simo hetkeksikään heittänyt hänen
kädestään irti.

Niin kului päivä illalle. Kun Simo oli kylläytynyt huoneen
puhdistukseen, meni hän maata ja teki siinä kaikenlaisia liikkeitä
päästäkseen noista näkymättömistä olennoista. Aapon kädestä piti hän
aina kiinni.

Kun Kölliskö astui sisään, oli Simo hyvin tyyntyneenä vuoteellaan, vaan
nähtyään Kölliskön, hyppäsi hän ikäänkuin ammuttu seisoalleen, tarttui
hiilihankoon, tarjosi sillä Köllisköä päähän ja karjasi: "Mikä sovinto
on Kristuksella Beliaalin kanssa?" -- Aappo tarttui Simon käteen ja se
vaipui alas. Ääretön pelko ja vapistus valloitti taasen sairaan. Hän
pakeni peiton alle ja kätki kasvonsa tyynyihin, piti lujasti Aapon
kädestä kiinni ja rukoili:

"Oi, rakas Aappo, aja pois hänet täältä! Hänen kasvonsa loistavat kuin
aurinko ja hänen suussaan on häikäisevä kirkkaus. Mitä on Kristuksella
täällä tekemistä?"

"Sehän on veljesi! Etkö tunne Tapania?" kysyi Aappo.

"Simo, etkö tunne minua, enhän minä sinulle pahaa tee, olen vaan tullut
noutamaan sinua kotia", sanoi Kölliskö.

Simo vapisi hirveästi ja sanoi: "Mitä eroa on Tapanin ja Kristuksen,
minun ja Beliaalin välillä; kotona on taivas, täällä helvetti, oi
pakene täältä, oi pakene pian!" -- Hän vapisi, että koko sänky tytisi.

Kölliskö seisoi neuvotonna.

"Sinä luotit minuun vaikeimmissaki asioissa silloin, kun minäki vielä
istuin Baabelin porttoin seurassa ja join päihdyttäviä juomia, etkö
siis voi nyt uskoa minulle tämän veljesi vartioimista, joka on juonut
sisäänsä osallisuuden Baabelin porttoin synneistä tässä perkeleitten
kalkissa?" kysyi Kaurismaan Aappo Köllisköltä, "hän viihtyy hyvin
minuun".

"Sinä vihaat todella viinaa?"

"Minä kiroon sitä".

"Ja et salli kenenkään tuoda tänne viinaa?"

"Se kirottu neste ei pääse tänne muutoin, kuin minun kuolleen ruumiini
yli".

"Oi, pakene täältä, oi pakene!" rukoili Simo.

"No, minä luotan sinuun, että hoidat sairaan parhaan ymmärryksesi
mukaan", sanoi Kölliskö Aapolle.

"Minä sen teen, enkä ikinä saastuta itseäni kuninkaan, se on
uskottomain ihmisten viinillä", sanoi Aappo.

"Katso myös talon hoidon perään", sanoi Kölliskö ovessa mennessään.

"Minä sen teen", sanoi Aappo.

Kölliskön lähdettyä tyyntyi Simo jälleen. Päivä kului toisensa perästä
eikä Simo osottanut juuri mitään parantumisen merkkiä. Yksi määräsi
häntä kupattavaksi, toinen hierottavaksi, kolmas suonta avattavaksi
j.n.e. Mutta Aappo ei sallinut Simolle mitään tehdä, sillä, hän sanoi:
"Minä en ole tohtorin kirjaa lukenut, en siis ymmärrä tätä tautia, enkä
salli kenenkään häneen kajota."

Niin jäi Simon paraneminen omaan varaansa. Aappo ei estänyt Simoa
mistään. Katsoi vaan, että hän ei saanut mitään vahinkoa tehdä
itselleen eikä muille. Niin sai Simo vapaasti liikkua ulos ja sisälle
ja tehdä mitä milloinki päähän pisti. Näin rakastui Simo Aappoon niin,
ettei Aappo saanut hetkeäkään olla Simon näkyviltä poissa. Se vapaus,
jota Simo näin sai nauttia, teki nähtävästi häneen hyvän vaikutuksen,
koska hän kumminki vähittäin alkoi tointua. Selviä hetkiäki oli hänellä
jo usein ja niillä hän osotti suurta viinan inhoa. Ei siis ollut mitään
pelkoa hänen nyt tahtovan viinaa taloon tuottaa, joten Aappo sai
semmoisina hetkinä ryhtyä talon työhön asiain järjestelemiseen.

Tämä hänelle onnistuiki hyvin. Aappo oli aina ollut tunnettu hyväksi
työmieheksi, ja hän oli myös harjaantunut työn johtoon...

Kun Simo oli jälleen kokonaan parantunut, huomasi hän kaikki asiat
olevan tyydyttävässä kunnossa. Tämän kaiken hän luki, eikä syyttä,
Aapon ansioksi. Rakkaus ja kiitollisuus näin sai tilaa Simon sydämessä
Aappoa kohtaan.

Mutta Simon sisällinen tila oli sangen surkea. Kauheat omantunnon
vaivat, oman voimattomuuden tunto ja inho tuota kirottua viinaa
vastaan, joka hänet oli alentanut alhaisintaki luontokappaletta
alemmaksi, särki hänen sydäntään ja pusersi hänen silmistään katkeria
kyyneliä. Tieto siitä, että hän oli kaikkien muiden ihmisten inhon ja
kammon esineenä, lisäsi hänen tuskiaan. Ainoastaan jaloimmat ihmiset
voivat hänelle osottaa jonkimmoista sääliä, mutta mitään ihmisarvoa ei
hän voinut nauttia kenenkään muiden ihmisten, enempi kuin omissakaan
silmissään. Sen hän voi mielestään selvään lukea kaikkein ihmisten
omituisista salaperäisistä katseista. Siitä syystä hän ei liikkunutkaan
kotiportista ulos, vaan pysyi kotisalla, toimitellen kaikenlaisia
pieniä kotiaskareita ja sydämessään itkien viheliäistä tilaansa. Paljon
mitään ei hän kenellekään puhunut, hyräili vaan itsekseen ja kun oikein
raskaaksi kävi mieli, meni hän erikseen muista ja vuodatti katkeria
kyyneliä.

Kaurismaan Aappo, joka nyt kulki säännöllisesti työväen mukana, huomasi
kyllä Simon surkean tunnon hädän, mutta hän ei pitänyt sen parantumista
niin kiireellisenä, koska oli vakuutettu siitä, että kuta
auttamattomammaksi Simo tilansa näkee, sitä helpompi hänen on saada
hänet valtaansa.

Kölliskö koetti pari kertaa saada Simoa käsiinsä, mutta tämä osasi
kummaltaki kerralla välttää Kölliskön puheille joutumasta. Köllisköä ei
hän vihannut, päinvastoin kunnioitti hänen nuhteetonta käytöstään
siihen määrään, että häpesi näyttäytyä hänelle tuonlaisena
viheliäisyyden alimmille asteille vajonneena raukkana. Hän ei voinut
uskoa, että Kölliskö, jonka elämä aina oli ollut niin nuhteeton, voisi
muuta kuin ainoastaan tuomita siihen määrään asti alennettua ihmistä
kuin hän.

"Toista olisi toki Kaurismaan Aapon laita. Hän on itse kerran ollut
melkein samanlainen kurja viinan uhri kuin minäki. Hän se kyllä voisi
minuaki neuvoa, lohduttaa ja auttaa, jos vaan kehtaisin häneltä sitä
pyytää. Mutta merkillistä vaan on hänen laitansa. Ennen, kun en hänen
apuaan tarvinnut, oli hän aina valmis minua tuomitsemaan ja tarjoamaan
autuutta, mutta nyt, kun hänen apuaan tarvitsisin, nyt kun itseki
tuomitsen itseäni, nyt ei hän ole viheliäisyyttäni huomaavinaankaan".
Näin arvellen meni Simo jälleen kamariinsa ja itki.

Ovi aukeni ja Simo säpsähti. Hän koetti pyyhkiä vetisiä silmiään, mutta
ei ehtinyt ennen kuin Aappo oli jo sisällä.

"Turhaa on sinun salata minulta sisällistä hätääsi. Minä sen kyllä
tiedän, vaikka en sitä ole ollut huomaavinani, olen vaan antanut Pyhän
Hengen jatkaa alkavaa työtänsä, sillä Hän se on, joka sinussa työtä
tekee".

"Minä olen viheliäisin ihminen maailmassa".

"Tee siis pikainen parannus, jos et tahdo tulla mauttomana suolana
tallatuksi ihmisten jaloilla", sanoi Aappo.

"Kuinka voisin tulla paremmaksi?" kysyi Simo.

"Uskon kautta, usko ainoastaan syntisi anteeksi, niin tulet elävään
seurakuntaan jäseneksi".

"Kuinka voin uskoa?" kysyi Simo.

"Elävä usko sytytetään sydämeen Herran Jesuksen veren omistamisessa
evankeliumin saarnan kautta, kun tämä Pyhän Hengen voima seurakunnassa
korvaan ja sydämeen kuuluu: syntisi ovat anteeksi annetut, Tässä
tulevat Jumalan lapset portista kaupunkiin sisälle ja saavat tuntea
armoa Karitsan ja Siionin suloisuudesta", sanoi Aappo.

Simo heittäysi Aapon kaulaan ja sanoi: "Oi, rakas veli, johda minutkin
tästä portista sisään; anna minulle minun syntini anteeksi, minun ei
tarvitse sinulle mitään tunnustaa; sinä tiedät mikä viheliäinen synnin
orja olen". -- Suuret ja viljavat vedet vierivät hänen poskiansa alas
ja hän katsoi Aappoa niin rukoilevasti.

"Jesuksen nimessä ja veressä annan minä sinulle sinun syntisi
anteeksi", sanoi Aappo.

"Voinko olla nyt turvattu?" kysyi Simo tyyntyen.

"Usko vaan vahvasti syntisi anteeksi ja sinä voit olla turvattu, mutta
sinun täytyy tulla Herran seurakuntaan ja tunnustaa siellä syntisi,
sillä siellä Pyhän Hengen voimalla kaadetaan ja ammennetaan sydämeesi
taivaan tulta Jesuksen veren voimalla ja kaikkein syntein anteeksi
antamisella, että lamppusi aina kirkkaammin palamaan syttyisi", sanoi
Aappo.

Nämä sanat rauhoittivat Simoa suuresti ja hän meniki seuraavana pyhänä
"kristittyin seuroihin", tunnusti syntinsä ja anoi "kristityiltä"
synnin päästöä. Se palava rakkaus, jolla nuo villiläisiksi nimitetyt
henkilöt ottivat hänet seurakuntaansa julistamalla hänelle synnin
päästön, virvoitti hänen kovin lannistunutta mieltään niin, ettei hän
voinut olla ilosta itkemättä. Hän, joka oli ollut kaikkein huonoin,
kaikkein alhaisin, alhaisinta luontokappalettaki viheliäisempi,
kaikkien ylön katsoma, kaikkien inho ja kammo, ja omissa silmissäänki
aivan auttamattomasti langennut; hän tapasi nyt satoja, jotka kerran
olivat olleet samanlaisia ja kumminki saaneet rauhan sieluunsa ja
tulleet totuuden tunnustajiksi.

Nämä samat onnettomat olivat nyt kunnon ihmisiä ja vielä parempiaki,
sillä olivathan he oikein ymmärtäneet mikä rakkaus on, sen huomasi hän
selvään siitä hellyydestä ja palvelevaisuudesta, jota nämä hänelle
osottivat. Nyt ymmärsi hänki, että Kristus on lain loppu jokaiselle
uskovaiselle autuudeksi. Hän ymmärsi tästä selvään, ettei Mooseksen
laki enään kuulu hänelle, vaan Kristuksen laki, joka on rakkaus.

Tämä Kristuksen laki vaatii uskomaan Kristuksen täydelliseen armoon,
antamaan katuvaisille syntiä anteeksi ja rakastamaan toinen toistaan,
joka on nimenomaan uusi käsky Kristuksen laissa ja varmin tuntomerkki
elävästä uskosta. Mutta hänelle selveni myöskin, että tämä Kristuksen
laki vaatii fariseuksille sanomaan: te olette isästä perkeleestä,
viekkaasta kuningas Herodeksesta, se vaatii sanomaan ketuksi,
lihallista Pietaria saatanaksi, kamalaa Juudasta perkeleeksi j.n.e.
[Katso esim. Kristillinen Kuukauslehti N:o 4, 1883.]

Tätä Kristuksen lakia noudattaen vaati Simon tunto häntä suolaamaan
niitä, jotka vielä ulkona ovat. Ennen kaikkea tunsi hän sisällisen
vaatimuksen ilmaista omaisilleen Jumalan tahdon ja niin puhdistaa
kätensä heidän kadotuksestaan. Seuraavana päivänä tuliki hän jo kotia
ja sanoi iloitsevansa, että hän nyt on löytänyt sen rauhan, jota hän
niin kauan on etsinyt.

"Minä tiedän", sanoi hän, "että perkeleellisesti kunniallinen maailma
meitä villiuskoisina syvästi ylönkatsoo ja inhoo. Pankoot he vaan meitä
viisi tuhatta kertaa päivässä pannaan ja kanteesen, niin kuitenki
Kristuksen nimi, kuolema ja veri meidät kymmentuhatta kertaa samana
päivänä siitä päästää ja avaa meille ovet taivaasen. -- Ah, jospa teki
yhtyisitte Herran laumaan ja yksinkertaisesti uskoisitte syntinne
anteeksi, sillä ei ole muuta kuin yksi lammashuone ja yksi verinen ovi,
josta kaikkien on sisälle mentävä. Tulkaa siis ja ottakaa synnin päästö
seurakunnalta ja yhtykää Herran laumaan".

"Jumala on minun antanut tuntea armonsa suloisuutta", sanoi Kölliskö,
"mutta myöskin Henkensä kuritusta ja soisin, että sinäki saisit
tuntea näitä molempia; mutta minun täytyy sinua varoittaa lihasi
turmeluksesta, sillä se sairaus, joka ruumiisi on perin turmellut, ei
ole niin vähällä parattu ja ennen kuin arvaatkaan, olet jälleen
himojesi vallassa. Viinan himo, joka on osittain ruumiin sairautta,
pettää pian alkaman kristityn, jos uskon alku todellistaki on, mitä
minä sinun suhteesi epäilen. Päästäksesi tuosta kirotusta himosta on
sinun joko muutamaksi vuodeksi kotia muutettava tahi rohki valittava
kunniallinen vaimo, jonka kanssa voitte yksissä neuvoin sotia sairautta
vastaan".

"Sinä olet raateleva ahma", sanoi Simo, "Kristuksen laki vaatii minua
siksi sinua nimittämään, sillä ahma raatelee ja tappaa lampaita
huvikseen, mutta Raamattu sanoo, että sen käpälistä vaatii Jumala
lammasten veren. Tee parannus sinun farisealaisuudestasi, eläkä paaduta
sydäntäsi, minä puhdistan tomun tähän jaloistani, mutta huokeampi on
Sodomalle ja Gomorralle tuomiopäivänä, kuin teille, jos ette ota
vastaan tätä evankeliumia"... Hän läksi kotoa.

       *       *       *       *       *

Mutta Järvimaassa oli käynyt elämä sillä välin yhä viehkeämmäksi ja
rattosammaksi.

Anna oli muuttunut niin iloiseksi ja leikilliseksi, että koko hänen
ympäristöllään oli ikäänkuin lakkaamatonta päiväpaistetta. Tuosta
pimeästä ja kolkosta maailman erämaasta ei näyttänyt enään jälkeäkään
jälellä olevan; ja tietäähän tuon! --

Tuo entinen umpimielisyys oli Ellistäki kokonaan hävinnyt. Iloisen ja
onnellisen näköisenä hääri hän navetassa, kyökissä, pirtissä ja
kaikkialla missä tiesi apua tarvittavan. Veitikkamainen nauru ja
leikillinen laulu se helähteli usein sieltä missä Elli oli; ja
tietäähän tuon! --

Kölliskö näytti muuttuneen muudanta vuosikymmentä nuoremmaksi. Useammin
kuin ennen pisti hän pyhävaatteet päälleen, järjesteli hiuksensa paljoa
huolellisemmin kuin milloinkaan ennen ja meni -- Järvimaahan. Kenenkään
mielestä ei tässä mitään merkillistä ollut, sillä viime käräjissähän
oli Kölliskö Annan pyynnöstä määrätty Järvimaan pesuuden holhojaksi ja
täytyihän sen Kölliskö paran aina silloin tällöin pistäytyä katsomassa
mitenkä ne talon asiat kunnossa pysyvät. Ja olihan siellä aina yhdestä
ja toisesta talon asiasta keskustelemista ettei Kölliskö sieltä aina
niin pian kotiakaan palaamaan päässyt; ja sielun asioissakihan se Anna
tarvitsi usein Kölliskön neuvoa. Silloin etsittiin Raamattu ja sen
ääressähän se sitten luiskahti aika joutusasti...

Mutta minä ... niin minä itse ... minä olin semmoisessa tilassa, kuin
nuoret miehet silloin tavallisesti ovat -- tietäähän tuon.

Muutamia päiviä myöhemmin, kuin Simo oli tehnyt lähetysretkensä kotiin,
ilmaisi Elli äidillensä, että me aiomme ... niin ... että me ahkerasti
aiomme avioliittoon.

Mutta vallan pyöreiksi kävivät hänen silmänsä ja suuki jäi häneltä auki
eikä hän hämmästyksissään muistanut edes sitä sulkea, kuin näet Anna
ilmoitti, että hänki puuhaa miehelään ja että Kölliskö on hänen aiottu
sulhasensa.

Elli ei ollenkaan ensinnä ymmärtänyt noin omituisia
sukulaisuussuhteita. Hän uhkasi antaa minulle vasikannahan, mennä
Amerikaan tahi juosta järveen. Kun Anna kuuli, ettei hänen tyttärensä
hänelle sulhasta sallinut, lupasi hän luopua Köllisköstä, elää aina
naimatta ja asua elatusmuorina porstuakamarissa.

Mutta Elli ei siihenkään suostunut, itki vaan, itki tunnin, itki toisen
ja itki kolmannenki.

Vihdoin hän sopi äitinsä kanssa niin, ettei hän antaisi vasikannahkaa
minulle, ei menisi Amerikaan, ei juoksisi järveen, eikä Annankaan
tarvitsisi Köllisköstä luopua, vaan että molemmat eläisivät kultansa
kanssa onnellisina.

Samana iltana, kun tuo kohtaus Annan ja Ellin välillä oli Järvimaassa,
menin minäki tavallista juhlallisemmalla mielellä perheen koolla
ollessa isän ja äidin kamariin.

Mutta kuinka osata ilmaista noin perinpohjin tärkeä asia omaisilleen.
Minä mietin siinä tunnin, mietin toisenki, miten puheen alottaisin.

"Mikäs Kyöstiä vaivaa? On niin totinen kuin pottu vellissä", sanoi
vihdoin Mari.

"Minä olen ajatellut ... niin minä olen tuota ... aikonut..."

"Naimaan!" huudahti Mari veitikkamaisesti.

Kaikki vetivät suunsa hymyyn, nähtyään minun juhlallisen totisuuteni,
mutta kumminkin olin pulasta päässyt ja tärkeän asian ajetuksi saanut.

Minun asiassani ei mitään kummaa ollut, mutta kovin venyivät kaikkien
kasvot pitkiksi kun Köllisköki ilmaisi hänellä samallaiset hankkeet
olevan. Nyt oli minun vuoroni naurahtaa muiden hämmästykselle.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna antoi Leena minulle merkin, josta huomasin hänen
haluavan tavata kahden kesken minua ja meni ulos. Minä seurasin häntä
alakyökkiin.

"Jumalan tähden oletko ollut uskoton ystävä?" kysyi hän hätäisesti.

"Missä nyt on tuuli?" kysyin.

"Oletko kenellekään kertonut tuosta Järvimaan Annan ja nuoren isännän
kohtauksesta järven rannalla, josta vuosia sitten sinulle puhuin?"

"Se on mahdotonta. -- Miten sitä epäilette."

"Nyt sen tietää koko kylä; Tuppi Maija on asian tehden kulkenut talosta
taloon sitä saarnaamassa; mutta ei sillä hyvä, hän on pannut tuohon
viattomaan asiaan siivet ja sarvet sivulle, jotta siitä on syntynyt
sarja Annan ja nuoren isännän siveyttä loukkaavia juttuja. Nyt
kerrotaan yleensä, kuinka Anna ja Tapani ovat pari vuosikymmentä
käyttäneet luvattomia yhtymisiä Järvimaan takalolla ja nyt kun Anna on
leskenä, kulkee Tapani mitä inhoittavimpia tarkoituksia varten Annan
kotona..."

"Kirotut konnat, varmaanki on Anna ripissä tunnustanut noille
villiläisille tuon tapauksen järven rannalla..."

"Nyt sanot sanan, jota en laisinkaan ole tullut ajatelluksi. Sen kautta
onki asia julkisuuteen päässyt ja nuo rakkaat kristisisaret nyt
palkitsevat sillä tavoin Annan luopumisen heistä."

"Heittiöt! Siinäkö on heidän Pyhä Henkensä, että polkevat
vastustajiensa kunnian maan alle."

"Tätä emme saa kovin oudoksua, kun muistamme, että Kaurismaan Aappo on
julkisesti kumonnut kahdeksannen käskyn selityksen sanat: 'vaan hyvin
lähimmäisestämme ajattelemme, puhumme ja kaikki asiat parhaan päin
käännämme', sanoen niiden olevan vastoin Raamattua. Uskottomalla
ihmisellä muka ei ole koirankaan kunniaa, jonka tähden tuo katekismon
oppi on sulaa valhetta". [Katso esim. Kristillinen Kuukauslehti N:o 1
v:lta 1885.]

"Ja sen nojallako he saavat sitten kunniallisista ihmisistä levittää
mimmoista roskaa ja valhetta hyvänsä."

"Se ei kumminkaan ole tarkoituksena, että kenestäkään saa valhetta
puhua, mutta kun tuollaiset Tuppi Maijat saavat kuulla sellaista
opetusta, eivät he voi kenestäkään ajatella parempaa kuin itsestään ja
kun heille tunnustetaan nuoren miehen ja nuoren aviovaimon kohtaus
metsässä, on aivan luonnollista mihin suuntaan he sen kääntävät. Muut
kunniallisemmat villiläiset eivät varmaankaan rupea tuollaisia valheita
levittämään, vaan kun ei heilläkään ole puolustamisen ja hyvän
puhumisen velvollisuutta muista, kuin omasta joukostaan, niin on
luonnollista, että he vaitiolollaan vahvistavat noita juttuja".

"Rehelliset ihmiset eivät tuollaisia juttuja uskone, mutta kun tietävät
tunnetuiksi Annan ja Tapanin naimapuuhat, niin saavat ne jonkinlaista
vahvistusta..."

"Annan ja Tapanin naimapuuhat?" kysyi Leena hämmästyneenä. -- -- --

"Niin, en huomannutkaan, ettette sitä vielä tiedä. Anna ja Tapani
aikovat vielä tänä syksynä viettää häänsä. Samoin minä ja Elli. Anna ja
Elli muuttavat tänne ja Mari sekä Aaro Järvimaahan."

Mutta nyt huomasin, ettei Leena enää tietänyt mitä sanoin. Ikäänkuin
salama pilvettömältä taivaalta olisi iskenyt, niin odottamaton oli
hänelle Annan ja Kölliskön naimishanke. Näytti melkein kuin kaikki veri
hänen käsistään ja kasvoistaan olisi sydämeen paennut.

Minä huomasin sen ja kiiruhdin Leenalle kertomaan kuulleeni Marin
illalla sanovan Aarolle, että hänestä olisi niin turvallista alkaa
omanoksaista elämää, jos te lähtisitte heidän kanssaan Järvimaahan. --
"Mitä arvelette siihen?" kysyin sitten häneltä.

"Jumalalle olkoon kiitos", sanoi Leena, "sillä Hän se on, joka minulle
noin mieleisen turvapaikan on valmistanut. Minä olen aina rakastanut
Aaroa ja Maria niinkuin omia lapsiani ja he ovat myös minulle
lapsuudestaan osoittaneet vanhemman kunnioitusta. Heidän luonaan siis
olen juuri kuin omien lapsieni turvissa".

       *       *       *       *       *

Tähän aikaan oli jo P:ssäki ruvennut kulkemaan pohjosesta päin
Kaurismaan Aapon kaltaisia saarnamiehiä eli puhuvia veljiä. Silloin oli
aina koko juhlat, kun senlaisia maallikkosaarnaajia useita tuli yhteen.
Niin tapahtui seuraavana sunnuntaina, että kolme puhuvaa miestä tuli
P:hen. Ääretön kansan paljous virtaili seuroihin ja niiden matkassa
Simoki. Hän enemmän ahmi kun kuunteli niitä taivaallisia opetuksia,
joita täällä annettiin. Yksi ja toinen veljistä ja sisarista alkoi
kiljahdella ja hypellä, kun eräs puhuva veli saarnasi karitsan häistä
ja kristittyin riemusta.

Tuonlaisten saarnojen perästä oli useita tilassa, jotka lankesivat
kristittyin eteen polvilleen, luettelivat heille syntiään ja pyysivät
anteeksi saamista. "Kristityt", Kaurismaan Aappo etupäässä, halasivat
heitä, panivat kätensä heidän päähänsä ja antoivat heille synnit
anteeksi.

Näin kasvoi "kristillinen seurakunta" huimaavaa vauhtia.

Tosin oli joitakin siihen määrään paatuneita ihmisiä, jotka vaan pilkan
vuoksi menivät ja tunnustivat syntinsä sekä ottivat synnin päästön.

Kaurismaan Aappo, joka opetti, että Pyhän Hengen saanut kristitty näkee
kohta kuka on tosi katuvainen ja kuka elävä kristitty, joutui tässä
ensin pulaan, mutta pian hän siitäki pelastui.

Sattui kerran niin, että eräs mies viinapalkalla teki jokseenki törkeän
synnin tunnustuksen, mutta joutui siitä niin kovin omantunnon
vaivoihin, että hänen täytyi mennä "kristityiltä" anteeksi anomaan
tuota raakaa pilkkaansa.

Siitä alkoi Aappo opettaa, että me kyllä näemme heti pilkkaajan, joka
meiltä anteeksi syntiään anoo, mutta annamme hänelle kumminki
synninpäästön, näin herättääksemme häntä.

Ääretöin oli väen tungos seuroissa, jotka kestivät myöhäiseen iltaan...

Simo tuli väsyneenä seuroista. Hän oli nyt runsaasti kolme viikkoa
ollut aivan selvänä ja tuntematta muuta kuin inhoa viinaa vastaan.
Mutta tuo kirottu himo karkasi jälleen hänen päällensä äärettömän
jättiläisen voimalla.

Hän koetti rukoilla, mutta sitä ei hän voinut, niin valtava oli kuivuus
hänen kurkussansa. Koko hänen ruumiinsa läpi kulki yksi ainoa väre,
joka etsi -- viinaa.

Hän muisti Kölliskön neuvon, ettei hän omin voimin voisi tuota
hirmuista tuskaa kestää, ja Kaurismaan Aapon varotuksen, että
kaikkialla piirittää häntä perkele. Sen tähden päätti hän etsiä noiden
puhuvain veljien apua. Hän valjasti hevoisen ja katosi yön pimeyteen.

Mutta tuossa tien vieressä oli salakapakka, jossa hän niin monta kertaa
oli mellastanut. -- "Jumala auttakoon minua sen sivu!" Mutta sieltä
kuului ääniä. Hän seisautti hevoista ja kuunteli... Ankara sisällinen
taistelu... Sieltä kuuluu tuttuja ääniä. Hän tarttuu ohjaksiin ja ...
oi ... hän kääntää -- kapakkaan!

"Jumalan tähden, isäntä, elä mene sinne; siellä on perkele!" kuuli hän
sointuvan naisäänen kuiskaavan hänelle, hellä naisen käsi tarttui
häneen ja kaksi lempeää sinisilmää tähysti kirkkaassa kuun valossa
häneen.

"Saara!" huudahti Simo, "sinäkö se olet minun hyvä enkelini?" ja hän
vaipui vavisten jälleen rekeensä.

"Johda minut puhuvain veljien luo, oi rakas Saara, jos sinulla on
vähänki sääliä minua kohtaan, niin vie minut puhuvien veljien luo".

Saara näytti olevan kahden vaiheilla, josko hänen olisi sopivaa ruveta
tuonlaisen sairaan kuskiksi. Mutta Simon harras rukous sai hänen
kumminki taipumaan.

Sanaa virkkamatta tarttui siis entinen Leppiniemen Saara suitsiin,
käänsi hevosen jälleen matkan mukaan ja istui rekeen. Nuolen nopeudella
kiidätti huima hevoinen heitä eteenpäin.

"Rakas Saara", sanoi Simo, kun hänen polttava sairautensa hetkeksi
tyyntyi, "vastaa minulle suoraan, mikä tunne on saattanut sinut aina
niin osaa ottavaksi minun surulliseen kohtalooni?"

"Me olemme niin paljon saaneet nauttia sinun ja omaistesi hyvyyttä,
että sydämeni on vaatinut jollain tavalla osottamaan kiitollisuutta
teille. Sitä paitsi koskee minun sydämeeni ikäänkuin puukon pistos
sinun surkuteltava tilasi". Näitä sanoessaan loi Saara suuret,
lemmekkäät silmänsä Simoon ja heidän katseensa kohtasivat toisiaan.

Tuo silmäys loi Simon sydämeen omituisen tunteen ja hän alkoi selvemmin
kuin koskaan ennen huomata, ettei hänen sydämensä ollut vielä siihen
määrään turmeltunut, ettei se voisi rakastaa.

"Oi rakas Saara, vastaa minulle suoraan, että sydämessäsi asuu kolmas
ja voimallisempi tunne, kuin sääli ja kiitollisuus, vastaa että se
on -- rakkaus".

Näin sanoen yritti hän vetää Saaraa lähemmä sydäntänsä, jota Saara ei
kumminkaan sallinut, eikä vastannut Simolle mitään.

"Minä hyvin käsitän sen syyn, mikä sinua estää minulle vastausta
antamasta", sanoi Simo, "minä käsitän, että viheliäinen tilani on
senlainen, etten voi ketään siveää tyttöä itselleni pyytää ennenkuin
olen osottanut voivani vapautua tästä kirotusta himosta. Sinä voit
vaatia minulta muutaman vuoden parantumisen aikaa ja jos minun onnistuu
tulla jälleen oikeaksi ihmiseksi, niin silloin... Oi vastaa, hyvä
Saara, voitko silloin tulla Leppiniemeen, vanhaan kotiisi, emännäksi?"

"Minä tulen", sanoi Saara tuskin kuultavasti, "jos sinä vaan parantua
voit".

Näin puhellen tulivat Simo ja Saara puhuvien veljien luo. Nämä olivat
juuri päässeet sikeimpään uneensa, sillä Simon seuroista lähdettyä
olivat he vielä useita tuntia neuvotelleet tärkeistä "Jumalan
valtakunnan" asioista.

Saara oli myös vasta paluumatkalla seuroista, sillä hän oli viipynyt
jonkun ystävänsä luona ja sattui juuri tuon salakapakan luo, kun Simo
yritti sinne mennä. Simo meni ja herätti Kaurismaan Aapon ja kertoi
sille vaarallisen tilansa. -- Aapolle ei tämä odottamatonta ollut.
Mutta koskaan ei hän ollut nähnyt niin raivoisaa viinan himoa, kuin
Simolla.

Aappo tarjosi Simolle raitista vettä. Se kevensi hetkeksi hänen
tuskaansa.

"Parasta on, että yhdessä lähdemme Leppiniemeen, minä en heitä sinua
ennenkuin olet päässyt tuosta kirotusta himosta", sanoi Aappo, "toiset
puhuvat veljet voit, jos tahdot, haettaa huomenna sinne, niin voimme
pitää siellä huomenillalla sananselitystä".

Niin tehty kuin sanottu. -- -- --

"Mutta mikä on saattanut sinut tuon epäuskoisen tytön yhteyteen näin
öiseen aikaan?" kysyi Aappo, kun he olivat rekeen asettuneet, Simo ja
Saara perälle ja Aappo keulalle.

Saara punastui korvia myöten, mutta Simo kertoi perin juurin miten
Saara oli hänet pelastanut hirmuisesta lankeemuksesta, miten hyvä Saara
aina oli hänelle ollut ja vihdoin, miten he olivat aviolupauksiin
menneet.

"Sinäkö", sanoi Aappo Simolle, "sinäkö, joka olet käynyt verisen ja
ahtaan portin kautta sisälle lammashuoneesen, joka olet Jesuksen lammas
ja karitsa, sinäkö annat itsesi pukkien ja keiturein seuraan, sillä ne
ovat pahan hajullinen ja huorintekijä-joukko, jotka Jumala tuomitsee.
Pysy siinä liitossa, jonka olet tehnyt verisen yljän kanssa. Kavahda
itseäsi Judan pettäjän veljistä ja sisarista, ehkä he ovat kauniit
ulkokullaisuudessaan, vaan sisältä ovat he raatelevaiset sudet".

Nämä sanat olivat ikäänkuin tuliset kekäleet olisi viskattu Saaran
sydämeen. Ankara taistelu alkoi myös Simon rinnassa. Ensi vihassaan
olisi Saara mielellään kappaleiksi murtanut tuon miehen, joka noin
inhottavalla tavalla polki hänen siveellisyyttään. Mutta pian hän
malttoi mielensä. Hän tiesi varmuudella, ettei hän voisi Simoa pelastaa
ilman noiden villiläisten avutta. Sen tähden teki hän silmänräpäyksessä
päätöksensä, jota hän oli siitä pitäin miettinyt, kuin Simo
"kristityksi" tuli; hän kuiskasi Simon korvaan:

"Minä tunnustan itseni teidän seurakuntaanne".

Simon sydän hypähti ilosta, mutta tarkemmin ajateltuaan sanoi hän:

"Ethän vaan tee sitä vastoin tuntoasi, ainoastaan minun tähteni?...

"Vaan koskivatko sinuun Kaurismaan Aapon sanat", lisäsi hän vähän ajan
päästä, kun ei Saara hänen ensimmäiseen kysymykseensä vastannut.

"Ne pistivät kuin käärme sydämeeni", sanoi Saara.

"Sinun sanasi ovat herättäneet Saaran omantunnon", sanoi Simo kovemmin
Aapolle, "hän ei ole enää meitä vastaan".

"Joka ei ole meitä vastaan, se on meidän puolellamme," arveli
Aappo. -- --

Hirmuiset olivat Simon viinan himot. Mutta raitis vesi, jota hän
alituisesti maistoi, lievensi paljon hänen tuskaansa ja se rakkaus ja
palvelevaisuus, jota Aappo sekä muut veljet ja sisaret hänelle
osottivat, antoi voimia kestämään tuota ankaraa kilvoitusta.

Seuraavana päivänä pidettiin Leppiniemessä suuret seurat, joihin
keräytyi sadottaisin "uskovaisia" ja "uskottomia". Kymmenittäin tuli
uusia "kristityitä", niiden muassa myös entinen Leppiniemen Saara. --
Kun hänellä ei ollut mitään nimellistä syntiä tunnustettavana,
näyttivät muutamat vaimot hiukan epäilevän hänen katumuksensa
todellisuutta, mutta Kaurismaan Aappo sanoi olevan mahdollista, ettei
nuorella, siveästi eläneellä tytöllä ole mitään törkeitä syntiä, vaan
ainoastaan yleinen syntisyyden tunto, joten ei häneltä muuta
tunnustusta ole vaadittavakaan.

Tämän myönsivät kaikki mahdolliseksi ja niin annettiin Saaralleki
synninpäästö ja hän kulki ovesta lammashuoneesen.

       *       *       *       *       *

Kaurismaan Aappo jäi koko vuodeksi Leppiniemeen. Hän, joka kerran oli
itse ollut oikein raisu juoppo, oli päässyt siitä siten, että oli ollut
vuosikauden työssä eräässä pohjanpuolen talossa, jonka väki piti häntä
lakkaamatta silmällä jotta hän ei päässyt viinan pariin. Tästä juurtui
hänen sydämeensä senlainen rakkaus kaikkia juoppoja kohtaan, ettei hän
kaiken maailman edestä olisi heittänyt juomaria, jolla oli halu
viheliäisyydestään päästä, pelastamatta. Vaikeat ajat olivat
ensimäisinä kuukausina Simolla, sillä hänen sairautensa vaivasi häntä
ylenmäärin. Mutta Aappo ei heittänyt häntä hetkeksikään yksikseen.
Usein kävivät he myös Saaran luona ja tämän "kristisisaren" seurassa
näytti Simo parhaiten voivan unhottaa viinan.

Aappo luki ja selitti ahkerasti Raamatusta ja Lutherin kirjoista niitä
paikkoja, mitkä näyttivät todistavan hänen uskonnollista kantaansa ja
niin kasvoi Saaralle ja Simolle yhdenlainen käsitys autuuden asioissa,
kuin Aapolla itselläänki oli. --

Kotona ei Simo milloinkaan käynyt, sillä Aappo ei sen sanonut
tarpeellista olevan. Kölliskö kävi kerran Leppiniemessä, jossa hän
joutui Aapon ja Simon kanssa kiistaan. Aappo tuomitsi hänet ystävineen
tälläki kertaa alimmaiseen helvettiin hänen omanvanhurskautensa ja
ulkokultaisuutensa tähden.

       *       *       *       *       *

Vaiherikas vuosi on taasenki viimmeisistä tapauksista umpeensa kulunut.
Paljon olisi kerrottavaa Kölliskön ja minun häistäni, jotka yhdessä
vietimme, ynnä sitä seuraavasta elämän onnellisuudesta, mutta koska
niistä semmoisista kertovat yhteen ääneen melkein kaikki "novellit",
niin voimme ne huoletta sikseen heittää.

Muutamia viikkoja häittemme jälkeen sairastui vanha äitimme ja nukkui
uskossa rauhallisesti viimeiseen uneensa.

Noin puoli vuotta sen perästä sairastui isäki ja kuoli kärsittyään
muutamia päiviä mitä ankarimpia ruumiin ja sielun tuskia. Kovin oli hän
toivotoin sielunsa autuuden suhteen, mutta Kölliskö ei liikkunut hänen
vuoteensa vierestä ennen kuin oli saanut hänet turvatuksi siihen
vakuutukseen ja uskoon, että Kristus on kuollut hänenki edestänsä.

Nöyränä kuin lapsi, lankesi Kölliskö kuolleen isänsä sängyn viereen
polvilleen. Samoin teki Annaki ja yhdessä he kiittivät Jumalaa siitä
armosta, että Hän antoi isälle autuaallisen kuoleman...

Simon tahtoa noudattaen käskettiin isän hautajaisiin Kaurismaan Aappoki
ynnä muutamia muita hänen lahkolaisiaan.

Omituinen oli seuruuselämä näissä hautajaisissa. Kölliskö ja Aappo
näkyvät jo saaneen niistä ankaroista kiistoista, mitkä heidän keskensä
olivat olleet, niin tarpeensa ettei kummallakaan näkynyt olevan enään
halua kiistaa uudistaa.

He siis istuivat aluksi kappaleen aikaa samassa huoneessa melkein sanaa
virkkamatta. Silloin tällöin alkoi milloin toinen, milloin toinen
puhetta jostain taloudellisesta asiasta, mutta se tavallisesti loppui
pian. Oli ikäänkuin raskas ilma olisi koko talossa vallinnut.

Vihdoin vetäytyivät Kölliskö toiseen ja Aappo toiseen huoneesen, johon
heitä vähitellen seurasivat heidän ystävänsäki ja nyt vasta alkoi
vilkkaampi keskustelu ja keveämpi ilma...

       *       *       *       *       *

Vähilleen vuoden on jo Aaro perheineen asunut Järvimaassa ja Leenaki
näkyy siellä hyvin viihtyvän...

Simolleki määrätty koetusvuosi on nyt loppunut. Miehuullisesti on hän
taistellut hillimätöintä hirviötä, viinanhimoa vastaan ja on sen
vihdoinkin voittanut.

Vietettiin hänen häänsä.

Vieraina oli siellä paitse muita Saaran vanhemmat, jotka näyttivät
iloitsevan siitä, että Jumala on siunannut sen kodin, jonka he
auttavaisuutensa tähden menettivät, heidän tyttärelleen. Heidän
tahdostaan oli sinne käsketty myöskin vanha kiertokoulunopettajamme.
Kölliskö ja Anna olivat myös häissä.

Seuruuselämä näkyi tälläki kertaa muodostuvan samanlaiseksi kuin
isävainajan peijaissa.

Illan suussa meni Kaurismaan Aappo pirttiin pitämään seuroja, joihin
suuri osa hääväestä seurasi häntä. Tosin näyttää siltä, että Kaurismaan
Aappo lahkolaisilleen on tavallisessa seuruuselämässä laannut Köllisköä
ystävineen tuomitsemasta, mutta sen sijaan suolaa hän heitä
saarnoissaan entistä kiihkeämmin ja niin julkisesti, että jokaisen
täytyy huomata ketä niillä tarkoitetaan. Tälläki kertaa hän saarnasi
seuraavaan tapaan:

"Verinen ovi Jesus on se, että Jesus Kristus saarnataan ristiin
naulittuna sovintouhrina syntisten edestä? Ne, joiden sydämeen tämä
koskee ja käy, tarvitsevat saada synnit anteeksi seurakunnassa Jesuksen
veressä ja niin uskoa. He ovat lammashuoneesen sisälle tulleet. Mutta
ne, jotka eivät ole tästä ovesta sisälle tulleet, ovat ulos jääneet ja
kutsutaan Jumalan sanassa koiriksi, velhoiksi, huorintekijöiksi,
epäjumalan palvelijoiksi, valheen rakastajoiksi ja tekijöiksi, olkootpa
sitten omasta mielestään kuinka hurskaita hyvänsä ja maailman silmissä
miten jumalisia tahansa..."

Tähän suuntaan hän jatkoi lähes pari tuntia, mutta sillä välin istui
Kölliskö ystävineen kamarissa. Sinne oli myöskin vetääntynyt muutamia
epäileväisiä, jotka kysyivät heidän neuvoansa muutamissa kohden, missä
eivät mielestään olleet hyväksyneet Aapon opetuksia.

Säälimättä paljasti Kölliskö villiläisten erhetyksiä käyttäen toisinaan
melkein liikanaista jyrkkyyttä, jolloin myöskin kiertokoulunopettaja
nöyrästi puuttui puheesen.

Vihdoin meni Köllisköki pirtin ovelle seisomaan ja hetken päästä
tuli siihen kiertokoulunopettajaki. Aappo oli jo saarnansa
lopettamaisillaan. Viimeiset lauseensa olivat seuraavaa laatua:

"Laula neitsy Siijonin tytär hosiannaa ja hallelujaa Jumalan auringon
alla. -- Me tiedämme, että meidän ilomme ja voittovirtemme, laulumme ja
hyppymme se on, joka perkeleelle joukkoinensa pahimman korvapiston ja
sappitaudin antaa. Mutta syttyköön sitä kiivaammin Karitsan tuli
palamaan ja Jumalan voittotorvet soimaan ja taivaan kellot kuulumaan
neljällä ilman suunnalla. Kiitos ja ylistys ja hallelujaa Karitsalle,
että Herra ijankaikkinen Jumala on valtakunnan omistanut, jossa
syntiset miehet ja vaimot Jumalan kanteleita ijäisesti soittaa saavat.
Vastoin kaikkia päällekantajoitamme tahdomme huutaa avoimella suilla:
hallelujaa, hallelujaa Jumalalle ja Karitsalle! Amen."

Nämät kiihoittavat sanat vaikuttivat Simon heikontuneesen hermostoon
hurmaavalla tavalla. Hänen sielullinen tunne-elämänsä kiihtyi
luonnottomaan riemuhurmaukseen.

Hih, huh; hih, huh; hih, huh! alkoi hän kiljahdella, käsillään
haparoiden ympäriinsä.

"On juomaa! On viinaa! Juokaa ja juopukaa!" kiljasi eräs eukko,
tarttuen Simon kaulaan ja vetäen hänet keskelle laattiaa. -- Siellä oli
jo kymmeniä hurmatuita ja toisia yhtyi alituisesti tuohon säännöttömään
hyppyyn ja kiljuntaan.

"Tämä on Jumalan kanteleen soitto ja Pyhän Hengen uusi veisu, jota
kuulen kristittyjen liikutetusta kokouksesta", arveli Aappo ja koki
pyrkiä ulos pirtistä sitä myöten kuin hän irtaantumaan pääsi niistä
tulisista syleilyistä, joita hänelle kahtapuolta raivostuneet
tarjosivat.

"Jumalani! Kuinka pitkälle sallit tämän villityksen mennä?!" huokasi
Kölliskö liikutettuna.

"Ainako vaan huokaat Herran puoleen tuhoaksesi Hänen henkensä töitä?!"
sanoi Aappo ja sisällisestä liikutuksesta värähteli hänen äänensä.

"Yhden asian minä vaan varmasti tiedän", sanoi kiertokoulunopettaja.

"Ja mikä se on?" kysyivät Aappo ja Kölliskö yhtä-aikaa.

"Että mitä tässäki liikkeessä Jumalasta on, se pysyy; ja mitä siinä on
ihmisistä, se kyllä aikaa voittaen tyhjään raukeaa", sanoi hän ja
pyyhkäsi vesikarpalon silmistään.








End of the Project Gutenberg EBook of Kölliskö, by Gustaf Adolf Andersson

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KÖLLISKÖ ***

***** This file should be named 37094-8.txt or 37094-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/3/7/0/9/37094/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.