Kertomuksia III

By Josefina Wettergrund

The Project Gutenberg eBook of Kertomuksia III
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kertomuksia III

Author: Josefina Wettergrund

Translator: Aina Hannelius

Release date: February 22, 2026 [eBook #77995]

Language: Finnish

Original publication: Hamina: Alfred Lagerbom, 1905

Credits: Tuula Temonen, Johanna Kankaanpää


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA III ***
language: Finnish




KERTOMUKSIA III

Kirj.

Lea [Josefina Wettergrund]


Ruotsista tekijän perillisten suosiollisella luvalla suomentanut

Aina Someri.





Haminassa,
Alfred Lagerbomin kustannuksella.
1905.




SISÄLTÖ:

Wilhelm v. Braun: Yleisölle!

Kulkuri Sven
Eräs kalaretki
Tähtiveljekset
Kun Pettersson'in herrasväki on hopeahäihin lähdössä
Uusi arkki
Kuinka arvoon kohotaan


Seuraavan Wilhelm v. Braun'in esipuheen, joka oli johdantona Lean
ensimäiseen julkaisuun, on kustantaja arvellut ehkä jossakin määrin
huvittavan Lean suomenkielistäkin lukijakuntaa.




YLEISÖLLE!


Aikana, jolloin kauniimpi sukupuoli sekä meillä että ulkomailla melkein
yksinomaan on ottanut kaunokirjallisuuden haltuunsa, ja naiskirjailijat
vuosittain vedenpaisumuksen tavoin täyttävät kaikki paikat ikävillä
ja tekopyhillä romaanipostilloilla, on todellakin ilahduttavaa
tutustua nuoreen kirjailijattareen, joka tarkastelee elämää iloisin
ja veitikkamaisin katsein ja leikillisellä kynällä kuvaa näkemäänsä
sekä hyvää että pahaa, kuitenkin kiinnittäen huomionsa pääasiallisesti
edellisen puoleen.

Tälläinen kirjailijatar nyt lähettää ensikerran teoksensa julkisuuteen,
suoden minulle kunnian hankkia niille kustantajan, koska hän itse,
syrjäisellä maaseudulla asuen, ei ole ollut tilaisuudessa tutustua
maan kirjailijoihin, jotka paremmin tämän luottamuksen ansaitsisivat,
ja ainoastaan kustantajan erityisestä pyynnöstä rohkenen tähän siis
esipuheen laatia, varmasti kuitenkin tietäen, ett'ei se mainitun
teoksen arvoa enennä.

Mutta tutustuttaakseni yleisöä itse kirjailijattareen, tahdon kertoa
erään vähäisen muiston.

Kun minä monta vuotta sitten oleskelin Carlshamn'issa, olin
tilaisuudessa joka päivä ikkunastani näkemään kuinka tuossa kahden
tienoossa kokonainen liuta tyttökoululaisia kokoontui kadulle
piirittäen erään kirkassilmäisen, punaposkisen toverinsa, joka heille
aina näytti pitävän pitkiä puheita, säestäen sanojaan vilkkailla
liikkeillä, ja herättäen kuulijoissaan mitä sydämellisintä iloa
ja naurua. Muuan ystäväni, joka kerran käydessään luonani sattui
näkemään tuon ryhmän, selitti minulle, että tyttö tuossa keskessä oli
koulun teräväpäisin oppilas, sekä kertoi hänen kirjoitelleen koko
joukon runoja ja pikku novelleja, joista useimmat olivat sisällöltään
leikillisen ivallisia ja kuten tavallista kirjailijoilla, jotka vielä
koulupenkillä istuvat, kohdistui niissä iva pääasiallisesti opettajiin,
opettajattariin ja naurettaviin tovereihin. Olin sitte tilaisuudessa
lukemaan useita noista nerontuotteista, ja täytyy minun myöntää, että
niissä ilmeni eväämätön taipumus koomilliseen suuntaan ja hänen ikäänsä
nähden tavaton kyky käytellä kieltä vapaasti.

Missä määrin nämä taipumukset ovat kehittyneet, on lukija itse
tilaisuudessa päättämään seuraavasta kertomuskokoelmasta, joka varmaan
voisi esiintyä vaativammallakin nimellä kuin "Pikkupätkiä", joksi
tekijä kainoudessaan on sen kutsunut.

Sekä kirjan- että ottamastaan kirjailijanimestä "Lea", kirjoittaa hän
tavallisella leikillisellä tavallaan minulle; "Nyt vielä eräs tärkeä
kysymys: mikä kirjalle nimeksi. "Pikku pätkiä kertomusten ja runojen
muodossa, kirjoittanut Lea." Tuo nimi on kauan pyörinyt mielessäni
— ei siltä, että minulla juuri olisi minkäänlaista yhdenlaisuutta
tuon Vanhan Testamentin kaimani kanssa, Jumalan kiitos ei! — sillä
enpä tiedä ketään kieroin silmin katselleeni, niinkuin myös aina olen
toisen omistusoikeutta kunniassa pitänyt, niin paljon kuin voimani ovat
suoneet mutta sittenkin..."

Allekirjoittaneen mielestä sopii parhaiten tämän esipuheen lopuksi osa
kirjailijattaren kirjeestä, joka seurasi käsikirjoitusta:

"Niin, tässä ne nyt tulevat, ne minun "teokseni!" Miten suurelliselta
se kuuluukaan! Vavisten niiden vaiheita minä ne lähetän. En saata
selittää tunteitani tällä hetkellä. Samanlaiset ne lienevät kuin
köyhän äidin, joka ainoan lapsensa lähettää maailmaan, omin voimin
onneaan koettamaan. Kyllähän äiti mielestään on parastaan tehnyt sitä
kasvattaessaan, mutta varma on, että lasta toisenkin kerran maailmassa
tyrkitään, nipistellään ja tukistellaan. — Mutta mitäpä siitä, kuin se
vaan tapahtuu järkevästi, silloinhan se on sille hyödyksi vain, ja äiti
voi toivoa lapsestaan kerran koituvan kunnon ihmisen — ja onhan sekin
jotakin."

Näyttäytykööt nuoren ja iloisen kirjailijattaren pelonaiheet turhiksi!

Wilh. von Braun.




KULKURI SVEN.



I.


Moni häntä, Kulkuri Sven’iä, hassuna piti, sillä mies­muistiin ei
hänen oltu nähty säännöllisellä työllä elatustaan hankkivan. Paikasta
toiseen hän harhaili vaan kuin tomu tuulessa, paremmin tuntien jokaisen
niityn mättään kuin ihmiset kotiseudullaan. Lieneekö kirjoissakaan
ollut, kuten muut kunnon kansalaiset. Tuskinpa vaan. Usein hän,
auringon ensi säteiden taivaalle kohotessa, ilmestyi ihmisten pariin
ja taas iltavarjojen lähetessä katosi, taikka päinvastoin. Mutta
kaikkialla hän tervetullut oli; aina suojan sai; ei puuttunut
sydämellisiä sanoja, ja nuorison joukossa varsinkin hänellä hartaimmat
ystävänsä oli.

Mutta hänpä omasikin taikavoiman, jolla nuorten sydämet avasi,
hellyttelipä vielä vanhustenkin mieliä — ja se voima oli hänen
soittonsa, hänen tuohitorvensa; sillä puhalteli hän tanssinsäveliä niin
pirteitä ja eloisia kuin nuori mieli ikinä toivoa voi. Kulkuri Sven
oli mestari soittamaan, vaikka hänelle itselleen sitä tuskin kukaan
lie ilmaissut, ja epäiltävää on, kykenikö Pan aikoinaan ylistetyllä
soitollaan herättämään suurempaa ihastusta dryadein joukossa, kuin
Kulkuri Sven tuohitorvellaan Blekinkiläistyttöjen mielissä; Blekinki,
näet, oikeastaan oli Sven'in kotitienoo, vaik'ei hän viihtynyt kauempaa
siellä kuin muuallakaan. Mutta varma on, ett'eivät hänen torvensa
säveleet missään kirkkaampina kajahdelleet, eikä tytöt hänestä missään
ihanammat olleet kuin Blekingissä; sen hän heille kyllä ilmaisikin;
hyvä vaan, ett'eivät lähiseudun neitoset sitä kuulleet, sillä semmoiset
puheet eivät juuri naapurusten sopua paranna. Olihan sitä yhtä ja
toista painamassa Kulkuri Svenin omaatuntoakin, mutta se paino oli kuin
kastehelmen, joka hentoa, vihannoivaa heinänkortta notkistaa.

Useinhan esim. oli sattunut, että nuori tyttönen työnsä unohti,
kaidepuu sai levähtää, rukin surina tauota, valkaisemattomat
lankavyyhdet hetkeksi tuvan seinämälle levittämättä jäädä, kun Kulkuri
Sven'in tuohitorven ääni kajahti. Ja työmies, joka auran kurjessa
laajoilla pelloillaan laahusteli, väsynyt selkä kumarassa, kohottautui
ehdottomasti nuo tutut sävelet kuullessaan tuokioksi levähtämään,
pyyhkäsi karkealla paitansa hihalla hikikarpalot otsaltaan ja puheli
myhäillen itsekseen:

"Sven houkkio se taasen näillä mailla vaeltaa; kyllä hänet soitostaan
tuntee, paremmin soittaa kuin yksikään toinen, vaikka muuten on
sellainen hölmö, ett'ei edes perunamaata mullatuksi saa."

Mutta ystävällisesti hän päätään tervehdykseksi nyökäytti, kun Sven
Jumalan rauhaa toivottaen häntä lähestyi. Aina toi Sven mukanaan jotain
lämmintä ja valoisaa, vaikk'ei kansa yksinkertaisuudessaan voinut sen
tunteen syytä selittää. Ehkä herättivät Sven'in sävelet eloon jonkun
suloisen lapsuuden muiston, karkoittivat halpamaiset ajatukset, tai
toivat ne mieleen ihanan, jo aikoja sitten haaveksitun unelman, toivat
sen hetkeksi vaan, kirkkaine välkehtivine kesäpäivineen, riemuilleen,
ihanine öineen valkorunkoisissa, lehtevissä koivikoissa, loihtivat
esiin puoleksi pois kääntyneet, rusoposkiset kasvot, loistavine
tummansinisine silmineen. Taikka kuvastui mieleen ehkä pienoinen tupa
tienvieressä, edustalla omenapuu kukkineen, ikkunassa palsamikukka ja
elämänlanka ja kynnyksellä pellavapää pikkuinen, sinisilmät ilosta
loistavina.

Niin, jotain tänkaltaista se Sven'in soitto mielissä herätti,
puhtaampaa, parempaa kuin jokapäiväinen tavallisuus, ja kun vielä
moni iloinen tanssinsävel hänen torvestaan ilmoille kajahti, niin
saattaa kyllä käsittää, miksi hän niin tervetullut kaikkialla oli,
ja miksi hänen tulonsa aina vaikutti kuin aurinkoinen sunnuntai-aamu
raskaan työviikon loputtua, jolloin havumetsän suloinen tuoksu ilmassa
leijailee ja raikas tuuli lahden laineilla leikittelee, niinkuin
taiteilijan hyppyset koneen kielillä.

Tänään Sven taasen oli istunut koko pitkän kirkkaan kesäisen päivän
aamusta iltaan metsän siimeksessä; kesäyön hämärä alkoi jo kiehtoa
luontoa vaippaansa, ja puitten oksilta siellä täällä kuulin hiljaista
kahinata, kun siellä lintunen pesäänsä haki. Ruisrääkän ääni halkoili
ilmaa, ja kaukaa kuului kotiin palajavan karjan ammunta. Hetkiseksi
häiritsi illan hiljaisuutta rattaitten ratina maantiellä. Liekö
ajanut siellä seudun posti kuljettaen viestejä sydämistä sydämiin.
Kuiskailivatpa vienosti keskenään myös puitten lehdet; kerrottavaa
heilläkin toisilleen oli, mutta Kulkuri Sven, joka muuten kyllä luonnon
kieltä ymmärsi, ei tänään heidän kuiskettaan kuunnellut.

Hänen polvillaan oli nyt levällään toisenlainen lehti — sanomalehti —
johon koko hänen huomionsa oli kiintynyt.

Itsekseen puheli hän puoliääneen:

"Huomenna hän laulaa, ja minä saan kuulla häntä ja saan nähdä hänet,
hänet, mutta hän ei näe minua. Huomanneeko metsän komea honka vähäistä
kieloa, joka hiljaa sen juurella kasvaa? Ei suinkaan! — ja niin olla
pitääkin. Honka katselee kauas suurta, avaraa maailmaa, jonne sen
oksatkin ojenteleivat, ja jossa aurinko niihin kultiaan valaa, ja
vienot tuuloset humisten niille laulujaan laulavat, milloin herätellen,
milloin lepoon viihdytellen. Niin, niin; ja minä tässä yhä vain kyliä
kiertelen ja olen tuskin tuon pikku taimenkaan vertainen, joka kiven
vieressä vihoittaa... Kas vaan sinua, pikku hupakko (siksi kutsui
Sven etanaa), etkös sittenkin matanut sinne hakemaan suojaa pimeän ja
kylmän tullen! Hm... olihan sekin jotain; jotenkin samanlainen lohdutus
kuin Kulkuri Sven'illä, kun hän iloisilla tanssinsävelillä hetkeksi
karkoittaa surun luotaan. Jaa, jaa, kylläpähän Herramme itse tiennee,
milloin kunkin päivätyö on tehty. Ei sitä taida niin tarkoin toinen
tietää, kuka täällä on toimittanut enimmän, kuka vähimmän. Kyllä mahtaa
tuntua ihanalta sitten, kun Sven'kin kerran saa todella levätä! Mutta
vielä siihen taitaa toinenkin päivä vierähtää. Jotain tahtoisin minäkin
saada tehdyksi, jotain oikeen kunnollista, ennenkuin Herramme puhaltaa
suureen tuohitorveensa... Hm! ihmeellistä sentään, ett'en minä ole
voinut kiintyä yhteenkään paikkaan maailmassa, niinkuin muut kunnon
ihmiset! Olenhan koettanut, mutta ei se ole onnistunut, ei yhtään. En
koskaan ole päässyt selville siitä, mikä työ minulle oikein sopisi...
Ulkotyö? (Sven katseli laihoja käsiään ja hinteräistä, mitätöntä
vartaloaan) ei, ei siitä mitään olisi tullut. En minä olisi osannut
auran kurjessa kulkea, sillä enhän olisi voinut olla tarkastelematta
pilvien kulkua. Ja sitäpaitsi, kun toisinaan seison ja katson, miten
auran kärki viiltää vihantaa maata ja nyhtää siitä sadottain pikku
kukkia juurineen, niin tuntuu minusta kuin kynnettäisiin oman sydämeni
juuria ja mullistettaisiin siellä kaikki sekaisin, ja silloin voittaa
minut taas vaeltamisen halu, ja minä riennän pois koko hommista
hiljaiseen metsään tai vihannille niityille. Toisinaan olen seisonut ja
katsellut käsityöläisiä heidän työssään ja miettinyt: "Tuohon toimeen
sinun olisi pitänyt ruveta". Mutta kun taas ajattelen sen ajatuksen
loppuun saakka, kun kuvittelen istuvani jalat ristissä räätälin
pöydällä taikka veteleväni pikilankoja suutarin pölkyllä taikka
käytteleväni satulasepän pitkää neulaa, niin tunnen kuin pistoksen
sydämessäni, ja taas minä pakenen kuin henki olisi kysymyksessä,
pakenen kaikkia heidän silitysrautojaan sormistimiaan ja neulojaan,
enkä saa rauhaa ennen, kuin olen keskellä synkkää metsää, jossa hongat
humisevat ja sammaltaneet kivet vihertävät. Siellä mä taasen torveeni
tartun ja puhaltelen... mutta en noita raikkaita tanssinsäveleitä
joilla kylän nuorisoa ilahutan. Salon hongille, sen kallioille, kukille
ja itselleni minä silloin soittelen, soittelen kaikesta mikä sisässäni
laulaa, ja silloin helpottaa ihmeellisesti sydänalassa. Niin, enpä
tuota oikeen itsekään ymmärrä, mutta — sellainen minä vaan olen..."

Kulkuri Sven kääri sanomalehden hellän huolellisesti kokoon, pisti sen
takkinsa taskuun, oikasihe sitte maahan pitkäkseen, asetti kätensä
ristiin niskan alle ja tähysteli läpi puitten lehvien ehtootaivasta,
jolle tähtönen toisensa jälkeen syttyi. Suloinen kukkien tuoksu täytti
ilman; yhä hiljaisemmaksi muuttui metsä, kunnes lopulta ei muuta
kuulunut kuin kaukaa viidakosta yksinäisen satakielen surunvoittoinen
liverrys. Koko luonto uneksi huoaten. Niin teki Svenkin, vaikka hän
uneksi valveillaan. Hän teki, kuten niin monasti ennenkin oli tehnyt:
ajatteli entisiä elämänsä vaiheita. Hän muisteli aikaa, jolloin oli
pappilassa paimenpoikana ollut, kuinka siellä jokaisella oli omat
kiireensä ja touhunsa eikä kukaan muu joutanut häntä ajattelemaan kuin
talon pieni tyttönen... Sven näki vieläkin, miten tuo lapsonen vaaleat
kutrit tuulessa liehuen ja katse kirkkaana, kuin lähteensilmä, köyhän
paimenpojan luokse riensi, tarttui hänen käteensä ja kuljetti häntä
yli mättäitten ja kumpujen, kunnes vihdoin väsyneinä mutta onnellisina
istahtivat riippakoivujen suojaan levähtämään. Sanasta sanaan muisti
Sven kaikki sadut keijukaisista, kristallipalatseista ja lumotuista
prinssessoista, jotka "pikku Viva" hänelle oli kertonut. Kuin suloiset
harpun sävelet soivat hänen korvissaan vieläkin ne monet laulut,
joita tuo samainen "Viva" hänelle oli laulellut, ja jotka hän heti
virheettömästi oli tuohitorvellaan toistanut. Hymy huulilla muisteli
hän, kuinka monta kertaa nuo ilot olivat tuottaneet hänelle aimo
selkäsaunan taikka nälkärangaistuksen, joilla auttamatonta paimenpoikaa
koetettiin kurittaa, kun hän ei illalla lampaitaan löytänyt. Nälkä
haihtui, ja vitsan jäljet tasoittuivat, mutta pikku Vivan sävelet
pysyivät järkkymättä pojan muistissa ja sydämessä ja seuraavana
päivänä oli hän niitä jälleen torvellaan ystävälleen raiutellut.
Ilosta oli tämä silloin käsiään taputellut ja palkinnoksi viheriän
lehvän paimenpojan kuluneeseen lakkiin sovitellut. Ylpeämmäksi kuin
kuningas oli paimenpoika silloin itsensä tuntenut ja koko seuraavan yön
uneksinut olevansa suuri taiteilija, joka vaan valtakunnasta toiseen
vaelsi ja kultaa ja kunniaa niitti...

Johtuipa muistiin myös surun päivä, jona eräs rovastin ylhäinen
sukulainen Tukholmasta tuli pappilaan viemisille, sai kuulla "pikku
Vivan" ihmeellisen äänen, kehoitti tämän isää noudattamaan luonnon
vaatimusta ja kasvattamaan tyttärensä laulajattareksi... Se päivä oli
ollut raskas heille kummallekin, sekä Svenille että Vivalle, moni
kyynel oli silloin vierähtänyt...

Mutta pikku Vivan täytyi ensin käydä rippikoulu; Sven'in, joka kahdesti
jo oli yrittänyt mutta ei kummallakaan kertaa päässyt, piti samalla
tehdä kolmas yrityksensä. Yhtä helposti, kuin sävelet hänen muistissaan
tyyssijan saivat, yhtä vaikea sinne oli katkismuksen kappaleita
pysäyttää ja tuona elämän tärkeänä aikana oli tuohitorvi Sven'ille
enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. Se ei tehnyt pienintäkään palvelusta
kirkolle. Pulleaposkisia pasuunaa puhaltavia enkeleitä meillä
maalaiskirkossamme on ennestäänkin tarpeeksi, ja sitä paitsi on sinulla
tavattoman huonot tiedot, oli rovasti sanonut, ja puku yhtä huono,
oli sanonut Sven'in serkku, nimismiehen Pekka, lainatessaan hänelle
juhlapäiväksi housunsa, ja lisänyt vielä, että: "varo vaan itseäsi, jos
niitä perässäsi laahaat!" Eikä paremmin sopinut lainatakkikaan hänen
hentoon vartaloonsa. Hihat riippuivat hyvän matkaa käsien alapuolella,
ja siinä tarvittiin taitoa saada niiden avulla hiukset silmiltä
pois taikka kuivatuksi kirkkaat ja lämpöiset kyynelpisarat, jotka
melkein estivät köyhän ja hiljaisen poikaparan, joka siellä kaikkein
takimmaisena seisoi, näkemästä alttaria, mihin aurinko kultiaan
valeli läpi kirkkaiden akkunaruutujen, joitten alla korkeat lehmukset
vihannoivat ja varjojaan akkunan syvennyksiin heittelivät. Alttari ja
penkit olivat vihannilla koivun lehvillä koristellut ja alttarikehyksen
ympärillä luikerteli valkoisista ja punaisista ruusuista sidottu
köynnös. Mutta etumaisna, valkoisempana, rusoposkisempana kuin yksikään
toinen seisoi pikku Viva, ja auringon säteet leikittelivät hänen
pitkillä, vaaleilla kiharoillaan. Siskosikseen niitä varmaan luulivat,
ja se oli Sven'istä aivan luonnollista.

Senkin hän muisti, miten pikku Viva, kirkonmenojen loputtua, kun
rovasti kirkkomäellä muutamain tuttavien kanssa puheli, haki Sven'in,
joka yksinään äitinsä haudalla seisoi. Vieläkin näki hän kirkkaat
kyynelet Vivan poskilla, kuin tämä kätensä Sven'ille ojensi ja kuiskasi
hätäisesti ja murheissaan: "Kuules, Sven, nyt on leikin ja satujen
aika lopussa. Minun täytyy lähteä kauas pois, tulla kuuluisaksi
laulajattareksi, sanoo Tukholman setä, presidentti, ja ehk'en enää
koskaan tänne palaja. Mutta sinun pitää luvata, Sven, ett'et säre
meidän kivirakennustamme, "linnaamme", honkamäellä, tiedäthän. Ja
muista kitkeä joka lauantai-ilta peikkokiven ympäristö rikkaruohoista
puhtaaksi, ett'ei pikku peikkojen pääsy sinne kävisi vaikeaksi".
(Sven muisti selvästi miten Viva tätä sanoessaan oli läpi kyynelten
hymyillyt ja tahtonut ikäänkuin ilmaista, ett'ei hän enään sellaisiin
uskonut, mutta muisteli kuitenkin mielellään, kuinka vielä vähän
aikaa sitten niitä ajatellessaan oli tuntenut "suloista kauhua"
mielessään) — "ja sitten" — oli pikku Viva edelleen puhellut — "pitää
sinun kaiken mokomin luvata olla pienelle Gerda-siskolle yhtä hyvä
kuin olet ollut minullekin. Hänhän on vasta kuusivuotias ja tuskin
äitiä muistaakaan ja tiedäthän, ett'ei Borcka suinkaan hyvä ole eikä
lasten kanssa osaa olla. Pikku Gerda parka! Hänen tähtensä jättäisin
laulut ja muut ja jäisin kotiin, vaan isä ja setä eivät siihen suostu.
Mutta sinä, Sven, ole aivan kuin äiti hänelle, nouki hänelle kukkia
ja kerro satuja ja puhaltele torvellasi meidän kauneinta lauluamme:
"Kultaisessa kartanossa", niin on se oleva hänelle kuin tervehdys
äidiltä, joka haudassaan lepää, ja minulta myös. Lupaatko sen tehdä,
Sven? Kiitos siitä! Sittepä minäkin lupaan muistaa sinua siellä
suuressa kaupungissa ja vieraissa maissa, joihin setä sanoo minun myös
pitävän mennä. Ja kun ne sitten siellä minulle käsiään taputtelevat ja
kukkia heittelevät, niin muistelen, miten me täällä ennen käsikädessä
metsiä kuljimme taikka rannalla kilpaa aaltojen kanssa hyppelimme.
Ja aina kun kotiin kirjoitan, lähetän sinullekin terveisiä. Kuulusta
vaan, milloin ne saavat minulta kirjeitä! Mutta sinä et saa muuttaa
meiltä pois, sillä sitten ei pikku Gerdalla maailmassa olisi ketään,
kehen turvautua, tiedä se! Kyllä sinä voit pappilassa renkinä olla, jos
vaan tahdot. Ne syyttävät sinua sekä tuhmaksi että laiskaksi, mutta
sitä minä en usko, sinä vaan et ole samanlainen kuin muut ihmiset.
Osaisikohan yksikään heistä puhaltaa niin kauniita lauluja kuin sinä
tuohitorvellasi? Ja kuka sinua on opettanut? Ei kukaan! Sinäkö tuhma
olisit! Mahdotonta. Vaikka kaikki muut sen uskoisivat, niin minä vaan
en usko sitä konsanaan. "Ja sitäpaitsi" oli pikku Viva vielä lisännyt
(tätä muistellessa painoi Sven silmänsä umpeen, ett'ei mikään ulkoa
tullut ajatus häiritsisi hänen elämänsä ihaninta muistoa), "sitäpaitsi
pidän minä sinusta, Sven, ja kiitos nyt vaan niistä iloisista hetkistä,
jotka yhdessä olemme viettäneet — ja älä aivan heti unohda pikku Vivaa".

"Niin, hyvä Jumala", soperteli Sven puoliääneen itsekseen siinä
loikoillessaan, ja kuivatessaan kyyneleen, jonka suloiset muistot
olivat silmään herahuttaneet, "ihan sanasta sanaan näin hän puheli
minulle, se Herran enkeli! Niin, pikku Gerda!... teinhän mitä voin,
koska hän oli kuin Vivan testamentti köyhälle Sven'ille... tein
ehkä enemmänkin, kun olisi pitänyt, sillä ajattelin enemmän hänen
huvittamistansa kuin muita töitäni pappilassa, ja senvuoksi ajettiin
minut sieltä pois. Rovasti itse antoi minulle todistuksen — selkääni.
Hän on lujakätinen hengen mies, sen tiedän minä paremmin kuin kukaan
muu. Sen jälkeen olen kuleksinut missä milloinkin, mutta aina pari
kertaa vuodessa olen käynyt kuulustamassa, miten pikku Gerdan laita on.
Nythän hän jo on iso tyttö, mutta vieläkin kun torveni ääni kajahtaa,
niin hän ketteränä kuin metsävuohi luokseni rientää, aivan kuin
pikku lasna ollessaan. Jos hän siihen aikaan oli tehnyt jotain pahaa
taikka ollut häijy, sillä hänellä on kiivas luonto, kuin isälläänkin,
niin soittelin vaan: "Kultaisessa kartanossa", kunnes kyynelet
kihahtivat silmiin, ja silloin oli hän voitettu. Kyllä Gerda hyvä on
ja ylpeä myöskin; mutta pikku Viva, hän oli hyvä vaan... ja huomenna
— ajatteles, huomenna, saan minä taasen nähdä hänet, hänet, jota en
kymmeneen vuoteen ole nähnyt, mutta jota en kymmeneksi minuutiksi ole
mielestäni poistanut! Miten saanen aikani huomiseksi kulumaan. Miten
monta maata, kuningasta ja keisaria hän onkaan nähnyt, senjälkeen kuin
minut näki! Hm, omituinen sovitus, mutta jos kaiken maailman kuninkaat
ja prinssit kultansa yhteen kohoaisivat, eivät he sittenkään hänelle
enempää antaa voisi kuin köyhä Sven, sillä hän ei hetkeäkään epäile
uhratessaan henkensäkin pikku Vivan edestä, jos siitä lahjasta hyötyä
vaan olisi... Sen taitavat prinssit jättää tekemättä... Mutta annappas,
kun luen kerran vielä, mitä tässä siunatussa lehdessä sanotaan".

Sven nousi ja kokoili muutamia kuivia risuja, sytytti ne ja luki sitten
tuon hänelle niin arvokkaan uutisen, jossa kerrottiin, että ulkomailla
suurta huomiota herättänyt, kiitetty ja suosittu etevä laulajatar
Olivia Ferner, joka nyt oli kotimaassaan käymässä ja oli pääkaupungissa
herättänyt yleistä ihastusta, aikoi ennen Pariisiin lähtöään, jonne
oli lupautunut suureen Ooperaan koko talvikaudeksi, antaa konsertin M.
kaupungissa, joka oli lähinnä hänen kotiseutuaan, missä hän myöskin
samalla aikoi käväistä. Sitäpaitsi ylisteli sanomalehti laulajattaren
sekä ulkomuotoa että hänen muita hyviä ominaisuuksiansa ja Sven imi
itseensä jokaisen sanan aivan kuin kuiva maa imee kirkkaat sadepisarat.

"Annas kun ajattelen, miten pitkä matka minulla vielä mahtaa olla M:n
kaupunkiin", puheli Sven, puoliääneen, sammutellessaan hiiltynyttä
risukasaansa. Olen kävellyt aika paljon näinä kolmena päivänä, saatuani
käsiini tuon siunatun sanomalehden... kaiketi sitä vielä on tuossa 4
tai 5 peninkulman vaiheilla, ja laulajaiset alkavat huomisiltana klo 7,
luulen ma, mutta kyllä minä perille ehdin, minun täytyy ehtiä. Kyllähän
tämä vasempi jalkani tiukkaa tekee, mutta olen nyt tässä huomiseen asti
paikoillani, niin paremmin sitte jaksan. Eipä nuku keisari hienommalla
vuoteella kuin minä tässä: pehmoinen sammal tuossa on sametti
patjanani, ja mätäs pienoinen kukkineen on tyyny semmoinen, jota etsiä
saa. Peitosta tässä vaan puute on, mutta onpa Kulkuri Sven ennenkin
ilman peittoa nukkunut. En minä myöskään liian kauan saa nukkua, sillä
pikku lintuset minut kyllä viserryksellään herättävät, joll'ei kaipaus
sitä jo ennemmin tee, ja huomenna riemuitsen minä kilpaa lintusten
kanssa, sillä saanhan silloin kuulla häntä ja nähdä hänet, joka minulle
kallein maailmassa on: lapsuuden ystäväni, sydänkäpyseni, "pikku Vivan".

Ja ääneti kuin puoleksi kuihtunut kukkasen lehti laskeutui Sven
viheriälle sammalvuoteelleen, rukoili tapansa mukaan hartaasti
iltarukouksensa ja vaipui kohta unen helmaan kuin lintunen, joka päänsä
siiven alle kätkettyään rauhallisesti nukahtaa.



II.


Kirkkaasti valaisi kesäkuun aurinko Fernebon pappilaa, joka sijaitsi
kummulla lahden pohjukassa. Vaikka olikin varhainen aamu — kello
vasta vähää vailla neljä — oli koko talo jo jalkeilla. Punaposkiset
ja valkotukkaiset piiat juoksivat askareissa aittojen ja keittiön
väliä, unen pöpperöinen renki veti vaunuja liiteristä ja varusteli
valjaita kuntoon, vielä kerran tarkastellen, olivatko ne kyllin hyvin
puhdistetut. Rovasti ei hataraa työtä suvainnut, sen hän hyvin tiesi,
ja tahtoi välttää sekä suullista että ruumiillista ojennusta, joita
kumpaakaan rovasti ei säästänyt, silloin kuin hän, todellinen vanhan
kansan mies, katsoi semmoista tarvittavan.

Vilkkautta ja eloa näkyi eräässä pappilan päätyikkunassakin tänä
varhaisena aamuhetkenä. Nuori, pirteä tyttönen astua sipsutti ikkunan
luo, veti rivakasti raidallisen, kotikutoisen käärekaihtimen syrjään,
niin että auringon säteet estämättä pääsivät huoneeseen, jossa niitä
kohtasi näky niin viehättävä, että ilokseen siinä viivähtivät. Tuuhea,
tummanruskea tukka hulmusi kiiltävinä kiharoina hienolle valkoiselle
aamunutulle, ja noista ruusuisista kasvoista tummine, säkenöivine
silmineen, loisti valoisa, häikäisevä nuoruuden kauneus. Vähäinen,
tuskin huomattava uhmaileva piirre suun ympärillä ei rumentanut noita
kasvoja, joitten ilme näytti voivan vaihetella kuin värivivahdukset
meren aalloissa.

Hän avasi pienen, neliskulmaisen akkunan selko seljälleen ja hengitti
mielihyvällä raikasta aamuilmaa; sitten kohotti hän hetkiseksi
katseensa kohti korkeutta. Aamurukouksensa hän sinne lähetti, ja
huokaus kuusitoistavuotisen sydämestä liitti siihen amenensa.

Silloin juuri astui huoneeseen rovastin taloudenhoitajatar, mamseli
Ulla Katariina Borck, jokapäiväisyys itse, joka neljätoista vuotta oli
sisukkaalla luonnollaan pitänyt talossa mitä ankarinta järjestystä.
Näitten kahden viimeksi mainitun ominaisuuden vuoksi rovasti häntä
juuri niin kauan oli pitänytkin, sillä järjestyksestä oli talossa
suoranainen hyöty, ja hänen kiukkuinen luonteensa taas vaikutti
palvelijoihin kuin hyvin asetetut suitset, joista on mahdoton irtaantua
ja joitten avulla rautainen käsi heitä horjumatta johtaa. Rovastia
peljättiin, mutta "Borckan" edessä, joksi mamselia tavallisesti selän
takana sanottiin, vavistiin, ja oikeinpa hän itsekin iloitsi siitä
pelosta, jonka hän ympäristössään herätti ja siitä melkein rajattomasta
vallasta, minkä pappilassa oli saavuttanut, sillä itse rovastikin varoi
joutumasta hänen kanssaan kiistaan. Ainoa, joka toisinaan uskalsi
mamselia vastustaa, oli kuusitoistavuotias Gerda, jonka kiivauteen ja
uhkamielisyyteen mamseli juuri voi pitää itseään syypäänä, kun aina
vaan jankutti ja oli kärsimätön tälle.

"Arvasinhan sen!" huudahti mamseli harmissaan, nähtyään Gerdan, "ett'et
vielä olisi päällesi saanut! Vaikka pitäisi Roomaan lähteä, niin ei
olisi sinussa ihmistä kiiruhtamaan."

"Hyvää huomenta!" vastasi Gerda hiukan ivallisesti, kääntyen tulijaan,
ja vähäisen varjon synkistäessä hänen muuten niin valoisia kasvojaan.

"Äh, ei sinun tarvitse neuvoa vanhaa ihmistä tervehtimään, ei ainakaan
hyvää huomenta sellaiselle sanomaan, joka näyttää luulevan, että nyt on
hyvä yö. Jos en minä vaan kaikesta huolta pitäisi tässä pesässä, niin
tahtoisin nähdä, miltä täällä näyttäisi. Mutta voi sun laupias! ikkuna
auki, eikä tuulihakakaan säpissä Ei, ei, kyllä asia niin on, että tässä
talossa ei järjestystä saa... ja kaihdin aivan vinosti vedetty ylös!
Tehkää hyvin neitiseni, ja siirtykää vähän syrjään, niin asetan minä
sen niinkuin kaiken muunkin tässä talossa paikoilleen."

"Kyllähän minäkin sen korjaan ja panen tuuliha'ankin säppiin, jos täti
nyt vaan on hyvä ja menee alas, ja koettaa olla niin vähän vihainen
kuin mahdollista. Kaikki päivät eivät ole tällaisia juhlapäiviä, kuin
tämä."

"Vaikkapa olisikin! Mutta sen sinulle sanon kuin sanonkin, ett'ei
mikään juhla saa olla niin suuri, eikä mitkään rallatukset niin
hienoja, että, niiden kautta järjestys talosta karkotetaan, sillä se on
kuitenkin tärkein kaikesta."

"Rallatukset", toisti Gerda inholla, "kuinka täti uskaltaa tuolla
tavoin puhua Vivan laulusta!"

"Ja miks'en uskaltaisi! Olenko minä koskaan hyväksynyt hänen maan
kiertämistänsä? Mitä sellainen muuta on kuin tyhjää laiskottelemista?
Ja hurmatkoon vaan sekä ruhtinaat että muut tämän maailman valtiaat,
mutta _minuun_ hän ei mitään vaikuta; minulla on ja pysyy omat
ajatukseni asioista. Aiotko ottaa tuon puvun yllesi?"

"Aion, tädin suosiollisella luvalla!"

"Kyllä vaan, sitähän sinä taidat kuulustella! Sehän olisi kerrassaan
uuden uutukainen tapa. Mutta mielipiteeni aion kuitenkin ilmoittaa,
ja se on, ett'ei tuollainen vaatehetale siedä tämmöistä hellettä
enemmän kuin yhtä vesipisaraakaan, se ei siedä niin mitään. Sanoinhan
sinulle jo silloin, kun sen ostit, ett'ei siitä kannattaisi kunnolleen
ompelupalkkaa maksaa, mutta kun sinuun koettaa järkeä saada, niin
kuuroille korville silloin saa puhua."

"No, mitäpä sitten maksaa vaivaa koettuakaan", vastasi Gerda puoleksi
harmissaan, puoleksi hymyillen, sillä tänään hänen oli mahdoton todella
suuttua kenellekään taikka mistään asiasta. Olihan hän nyt niin
onnellinen; saisihan hän tänään tavata sisarensa, jota ei vuosikausiin
ollut nähnyt, ja jonka maine nyt loi hohdettaan koko Ferner'in nimelle,
mikä seikka Gerdasta, niin nuori kuin olikin, ei suinkaan ollut
vähäpätöinen. Sitäpaitsi hän jotenkin varmasti tiesi laulajaisissa
tapaavansa erään henkilön, joka yhdessä hänen kanssaan iloitsisi
päivän suuresta tapahtumasta. Se oli naapuripitäjän apulainen, jonka
valoisa katse ja hiljaisa sävy aina vaikutti niin tyynnyttävästi Gerdan
pieneen, vilkkaasen olentoon. Yhdessä olivat he kesäisin kisakentillä
juosseet "viimeistä paria" ja talvi-iltoina "kätken kiveä" leikkineet,
kunnes, vähitellen, melkein huomaamatta olivat kätkeytyneet toistensa
sydämiin ja tulleet lausuneeksi sanat, jotka sitoivat heidät koko
elämäksi toisiinsa.

Apulainen oli kyllä huomauttanut Gerdaa siitä, ettei hänellä ollut
suuria tarjottavana, mahdollisesti köyhä komministerin paikka vaan
ja sekin vasta parin vuoden perästä; mutta Gerda oli vakuuttanut
kyllä sellaiseen kohtaloon-tyytyvänsä; eihän hän itsekään ollut kuin
yksinkertainen papin tytär.

Että rovasti Ferner katseli hyvillä silmin tuota nuorta miestä, tiesi
Gerda vallan hyvin, mutta hän oli päättänyt kuitenkin vasta vuoden
perästä kertoa isälleen heidän keskinäisestä suhteestaan, sillä isän
ankaruus esti Gerdaa arkaluontoisemmissa asioissa tuttavallisesti ja
avomielisesti lähestymästä tätä. Tällä kannalla olivat asiat nykyään;
samettikansinen, kultakoristeinen virsikirja Gerdalla ja kimppunen
kuivaneita niityn kukkasia raamatun välissä pastorilla olivat ainoana
liiton ulkonaisena merkkinä noilla kahdella nuorella, joita heidän
luonteensa erilaisuus juuri näkyi lähentävän toisiinsa.

Ei Gerda myöskään mamseli Ulla-Katariinalle ollut sydämensä salaisuutta
ilmaissut, vaikka tämä, vastoin tavallisuutta, ei nuoressa papissa
havainnut mitään moitteen syytä; mutta mamseli oli kerran kaikkiaan
vakuuttanut vihaavansa koko miehistä sukupuolta, ja tuntui hänen
vihansa varsinkin silloin yltyvän, kun joku heistä sattui kihloihin
menemään. Joka kerta, kun hän sanomalehdistä luki kihlaus- tai
vihkimäilmoituksen, kävi hän sietämättömän kärttyisäksi; halveksien
viskasi hän silloin lehden kädestään ja Surkutteli tätä maailmaa, joka
vaan päivä päivältä tulee yhä hullummaksi, sekä kiitti Jumalaa, joka
oli auttanut häntä jäämään noitten vähälukuisten viisasten joukkoon;
mutta mamselin näin päivitellessä sattui toisinaan, että rovasti
sanomalehtensä takana veti suunsa merkitsevään hymyyn, saaden toiset
epäilemään hänen omistavan itselleen suurimman ansion siitä, että
Ulla-Katariina oli jäänyt kuulumaan juuri noitten mainittujen viisasten
joukkoon.

Eipä Gerdalta kuitenkaan uskottua puuttunut. Sydämensä vaistolla oli
hän siksi valinnut juuri sen, jota muut halveksivat, ja jolle kaikkein
viimeiseksi olisivat salaisuutensa uskoneet, Kulkuri Sven'in. Ja Sven
oli hyväksynyt Gerdan valinnan ja tavoittanut lukemattomat kerrat
nuoren papin hänen yksinäisillä kävelyillään metsän hiljaisuudessa
kutsuakseen tälle rakkaat viestit hänen sydämensä lemmityltä. Vivan,
pikku Vivan tähden Sven tämän oli tehnyt, sillä hän käsitti hyvin,
miten tyytyväinen Viva olisi, kun sisar joutuisi sellaisen miehen
omaksi kuin pastori oli. — Hän on Jumalaa pelkääväinen, vakuutti
Sven, joka oli pastoria käynyt kirkossa kuulemassa, sekä vaeltaessaan
paikasta toiseen muutenkin ottanut selkoa tämän sekä nykyisestä että
entisestä elämästä. Siihen ei pieninkään varjo langennut: pastori oli
ollut hyvä poika, hyvä veli ja uuttera virassaan: sellaisesta tulee
varmaan myös hyvä puoliso.

Häntä ja sisartaan muistellen oli Gerda siis tänään niin iloinen, hänen
sydämensä niin kevyt, ett'ei hän huolinut harmistua ei edes mamseli
Ulla-Katariinallekaan, joka kuitenkin oli pahin ihminen maailmassa
toista ärsyttämään. Kun mamselikin nyt huomasi turhaan kiukuttelevansa,
lähti hän tiehensä, sitä ennen kuitenkin vielä muistuttaen Gerdaa ihan
"siinä paikassa" joutumaan hänen avuksensa matkaeväitä laittamaan. Ei
hänenkään ollut pakko henkensä kaupalla tässä työtä tehdä, "sill'aikaa,
kun muutamat maita mantereita kiertelevät ja vaan laulavat, ja toiset
taas eivät paljoakaan enempää toimita, matkustellessaan moisia
kuulemaan."

"Mutta lähteehän täti itsekin mukaan", huomautti Gerda.

"Lähden kyllä pitämään teistä ja tavaroista huolta, enkä suinkaan
minkään muun vuoksi. Jos minä jäisin kotiin, niin tahtoisin nähdä,
miltä sekä sinä että isäsi näyttäisitte. Järjestyksestä täytyy ainakin
pitää huolta sellaisessa kummallisessa ihmisjoukossa, kuin sinne
kokoontuu".

"Täti näyttää yhä luulevan, että vieläkin olen vaan nelivuotias
tyttöriepu."

"Mitä ainakin järjestykseen tulee, niin tuskinpa siinä koskaan ehtinet
yli viidennen vuotesi; mutta kun on kysymyksessä itsepäisyys tai
vanhojen ihmisten kanssa väitteleminen ja suun pieksäminen, niin
silloin kyllä voisi luulla sinua yhtä hyvin kolmekymmentäkaksi- kuin
kuusitoistavuotiaaksi... Mutta kiirehdi nyt vaan, että joudumme ajoissa
lähtemään! Kuusi penikulmaa ei ole mikään leikkimatka varsinkaan
Pollelle, joka vieläkin liikkaa sitä naulan jälkeä, jonka se Pekka
lurjuksen huolimattomuuden vuoksi myllymatkalla jalkaansa sai. Mutta
sanoinhan jo täpäin silloinkin, että niin kävisi, mutta kukaan ei
ottanut sitä uskoakseen."

Vihdoin, Gerdan suureksi helpoitukseksi poistui mamseli Ulla-Katariina
vielä mennessäänkin päivitellen palvelijain kelvottomuutta yleensä ja
Pekan kunnottomuutta varsinkin.

Vähemmässä kuin neljännestunnissa oli Gerda pukeutunut ja alhaalla
keittiössä ja auttoi, asetteli ja järjesteli niin vikkelästi, että
Ulla-Katariina täti ei harmikseenkaan löytänyt mitään muistutuksen
syytä.

"Näyttääpä melkein siltä, kuin olisi täti tyytyväinen minuun", hymyili
Gerda.

"Älä luule liikoja itsestäsi! Ei yksi lintu kesää tee."

"Kas, tuos'on _tuokin_", puheli Gerda ja iski kannen pienen voipytyn
päälle, joka piti panna eväskoriin.

"Millä tavalla sinä pyttyä pitelet", huudahti Ulla-Katariina
vihaisesti; "jos se nyt siitä vaan ei halkea, niin kiitä onneasi, eikä
taitoasi."

"Olkoon se sitte minun _onneni_, täti hyvä! Minä olen nyt niin
onnellinen, että hiukan enemmän taikka vähemmän, ei paljoa vaikuta!"
tätä sanoessaan otti hän mummoa vyötäisistä kiinni ja pyörähytteli
häntä monet kerrat ympäri huonetta ja suuteli lopuksi kevyesti poskelle.

Mutta mamseli Ulla-Katariina huitoi molemmilla käsillään kuin olisi
hänellä ollut kokonainen parvi mehiläisiä torjuttava luotaan ja pyysi
saada olla rauhassa sellaisilta kujeilta sekä syytti Gerdan rypistäneen
hänen esiliinansa niin, ett'ei sitä enää silittämättä voinut pitää.
"Mutta", lopetti hän, "huolimattomuudella voi hävittää vaikka koko
maailman."

Ja sitte tassutti mummo omaan huoneesensa, mutta Gerda ennätti
kuitenkin huomata erään seikan, jota Ulla-Katariina suinkaan ei olisi
suonut kenenkään näkevän: hän hymyili mennessään.

Ei ole niin kuivaa maaperää, ett'ei siinä jokunen heinänkorsi itää
voisi.

Läpi Gerdan sielun välähti muuan jalo ajatus: "Jos minä aina voisin
olla noin iloinen ja ystävällinen, olisi tätikin varmaan parempi. Mutta
hänen alituinen moittimisensa ja muistuttamisensa ärsyttää minua niin
sanomattomasti. Tahdon kuitenkin koettaa muuttua toisenlaiseksi."

Tunnin kuluttua olivat vanhat vaunut hevosineen rappujen edessä
ja Pekka keskellä kesäkuumaa uusissa harmaissa sarkatamineissaan
ja vaalea tukka lyhyeksi leikattuna istui kuskilaudalla. Rovasti,
laajassa kesäkauhtanassaan, vanha patalakki päässä ja sytytetty piippu
kädessä, asettui istumaan oikealle, mamseli Ulla-Katariina vasemmalle
ja Gerda vastapäätä heitä. Eväskorit pulloineen olivat kaikki
vaunuihin sullotut; mitään ei ollut unohtunut, ei ainakaan mamseli
Ulla-Katariinan varoitukset palvelijoille. Mutta tuo ei kuitenkaan
estänyt häntä vielä aivan viime hetkessä uhkaamasta Bollaa, jos tämä
vaan ei oikeen hyvin hoitaisi vasikoita, taikka toistamasta ainakin
yhdeksättätoista kertaa Lotalle, että vaan muistaisi pitää tulesta
vaaria, ja muistuttamasta pikku Ollia kunnollisesti puhdistamaan
puutarhan, siksi kunnes kotiin palattaisiin, taikka muuten "kylläs
tiedät..."

Niin, niin kyllä Olli hyvin tiesi, mitä oli odotettavissa, jos vaan
sen unohti, mikä muistaa tuli. Tiesiväthän ne piiatkin jotain, ja tämä
tieto se näkyi heitä innostaneenkin iloitsemaan silloin, kuin on ilon
aika. Niin pian kun vaunut olivat näkyvistä vierineet, puhkesi heidän
riemunsa ilmoille ja hurjaa vauhtia he piirissä pyörien kiitivät ympäri
pihamaata tehden lopuksi kädellään paljoa puhuvan liikkeen mamseli
Ulla-Katariinan kunniaksi, mutta jota tämä kuitenkaan onneksi ei enää
voinut nähdä, sillä jos hän sen olisi tehnyt, niin ainakin siksi
päiväksi hän luonteensa tasapainon kadottanut olisi.

Pikku Ollia tämä jälkinäytös nauratti niin herttaisen makeasti, että
nuoran pätkä, joka housun kannattimen virkaa toimitti, pingahti
poikki, mutta vähät Olli vahingosta välitti, kun moisen huvin taas
pitkistä ajoista sai, läksihän vaan kiireen kaupalla puutarhaan
työtään toimittamaan, että sitte illan tultua joutuisi taas piikojen
kanssa väentupaan kuulemaan, mitä povari-Reetalla, joka aina silloin,
kuin Borcka valtakunnastaan poistui, saapui pappilaan, taasen olisi
ennusteltavaa.

Pekka ajoi aluksi aivan verkalleen vaan. Pitkä oli taival edessä
ja siksi ei hevosta heti kohta saanut väsyttää. Päivän kunniaksi
oli rovasti tavattoman suopealla mielellä ja tupruutteli piipustaan
sakeita savupilviä, joita raitis aamutuuli edelleen kuljetti, kunnes
ne kokonaan ilmaan haihtuivat. Hän sanoi, että tänään on ilopäivä,
niin suuri, että se saa unohtamaan kymmenen vuoden kaipuun ja
kieltäymyksetkin, johon mamseli Ulla-Katariina vastasi, että on vallan
surkeata, kun ruiskukat noin työntäytyvät viljan sekaan, että se tuskin
pääsee kasvamaan sekä kerrassaan halpamaista, että kirkkoväärtti, joka
on olevinaan sellainen valtias, pitää tiet keskellä kesää tällaisessa
kunnossa, että ihmiset ja eläimet voivat siinä jalkansa taittaa.
Rovasti katseli mamselia ja tuumiskeli mielessään, että mahtoiko tuolla
ihmisellä sydäntä olla ollenkaan, mutta sitä samaa oli mamselikin
kerran rovastista ajatellut, ja siksipä hän nyt ei välittänytkään
tämän tuumista, tarkasteli vaan noita pahanilkisiä ruiskukkia, jotka
mitään pahaa aavistamatta loistivat kesäisessä kauneudessaan. Gerda
sitävastoin yhtyi sydämensä pohjasta rovastin iloon ja kertoili niistä
monista kiittävistä kirjoituksista, joita sanomalehdet Vivan laulusta
olivat sisältäneet, ja oli tätä tehdessään niin innoissaan, että tuskin
malttoi paikoillaan pysyä. Huomaamattaan keinui hän edestakaisin kuin
ruusu varressaan, ja hänen silmänsä säteilivät kuin taivaan tähtöset
kuvastuessaan tummaan veden kalvoon.

Vihdoin pääsi häneltä kysymys, joka jo kauan oli hänen kielellään
pyörinyt.

Hän kääntyi mamseli Ulla-Katariinaan ja sanoi: "Onko todellakin
mahdollista, ett'ei täti ollenkaan välitä meidän ilostamme, kun taasen
saamme nähdä Oliviamme? Nyt ei täti pääse mihinkään, vaan teidän täytyy
vastata minun kysymykseeni."

Rovasti näytti olevan tyytyväinen, että asia oli tullut puheeksi hänen
tarvitsemattaan sitä alottaa.

"Oh", vastasi mamseli Ulla-Katariina, "kukapa tuosta sitten niin
välittänee, mikä minua liikuttaa, taikka ei liikuta."

"Miksi sitä muuten teiltä kysyttäisiin?" huomautti Gerda.

"Niin no, ymmärtäähän tuon nyt jokainen, että se hauskaa on", vastasi
mamseli harmissaan, että hänet oli saatettu tällaiseen ahdinkotilaan,
"mutta sanoissani sittenkin pysyn, että hyödytöntä sellainen elämä on,
ja että..."

"— Mutta turhaahan sekin sitte on, että taivaan linnut laulelevat",
huomautti Gerda, "ja kuitenkin on jumala heille laulun lahjan antanut —
tahtooko täti moittia Jumalaa?"

Rovasti oli ihastuksissaan.

"Moittia Jumalaa", toisti mamseli Ulla-Katariina äkäisesti. "Kylläpä
sinä puhut typerästi! En minä ketään moiti, enkä ymmärrä mytologiaa,
mutta sen verran kuitenkin tiedän, että linnut tulevat toimeen pelkillä
hyönteisilläkin, ja jos he sen ruokansa päälle laulavat, niin laulakoot
vaan. Minulla ei suinkaan ole halu ruveta luomakuntaa tutkimaan, mutta
sitä vaan en saata käsittää, miksi ihmisistä on kunnia osata matkia
eläimiä. Jos lintu tuolla ilmassa visertää, pitääkö minun kohta tehdä
samaten?"

"Mutta jos lintunen _syöpi"_, tuumaili Gerda, "niin syöpi täti myös."

"Sen teen minä linnuilta lupaa kysymättä taikka heiltä esimerkkiä
ottamatta; onhan se aivan toinen asia; ihminen syö elääkseen."

"Ja laulaa pysyäkseen raikkaalla mielellä", tuumi Gerda. "Sitäpaitsi
olen aivan vakuutettu siitä, että täti ei voi olla pitämättä pikku
linnuista, vaikka sitte sanoisitte mitä tahansa."

"En minä kiellä, silloin kuin jostakin pidän", vakuutti mamseli
Ulla-Katariina itsetietoisesti, "mutta mitä minä sille mahdan, että
linnut minusta aina ovat olleet tarkoituksettomia olentoja."

"Vaikka elävätkin hyönteisillä", huomautti Gerda leikillisesti.

"En minä nyt enää viitsi sinun kanssasi kiistellä", lopetti mamseli
nyt, kuten aina ennenkin, kun huomasi alakynteen joutuvansa, ja
vetäytyi arvokkaisuutensa läpäisemättömään vaippaan.

"Pidä vaari vain, ett'ei takkisi tapaa pyörään. Se olisi juuri sinun
tapaistasi."

Ilme rovastin kasvoilla puhui yhtä selvästi, kuin jos hän sanoin olisi
lausunut ajatuksensa: joll'ei tuo tuossa olisi niin tarkka järjestyksen
ihminen, kuin on, niin ei mitenkään voisi häntä talossaan kärsiä.

Tuli pitkä hiljaisuus. Tavallisissa oloissa olisi varmaan jokainen
heistä hiljaisuudessa torkahtanut, varsinkin kun päivä oli helteinen,
mutta nyt oli kullakin niin paljon miettimistä, ett'ei uni silmään
tullut. Isän rakkaus ja isällinen ylpeys pitivät rovastia vireillä;
rakasta sisarta ja erästä toistakin ajatellen kului Gerdan aika,
ja monenmoiset harmilliset ajatukset karkoittivat unen mamseli
Ulla-Katariinan silmistä. Mikä oikeus muutamilla on tulla noin
ylistellyiksi ja niittää vain kultaa ja kunniaa? Oliko häntä koskaan
noin kiitetty ja ylistetty? Oliko hän saanut osakseen kultaa tai
kunniaa? Oliko kukaan koskaan välittänyt hänestä muun kuin sen hyödyn
vuoksi, jonka hän säästäväisyydellään ja järjestyksellään osasi taloon
tuottaa? Oliko vanhus tuossa hänen vierellään oivaltanut, että mamseli
hänen vaimonaan olisi ollut monta vertaa parempi kuin hänen taloutensa
hoitajana? Ei, tuhat kertaa ei. Ajatellessaan kaikkia häntä kohdanneita
vääryyksiä kiukustui mamseli Ulla-Katariina niin, että hänen täytyi
kohottautua vaunuissaan ja lyödä napahuttaa Pekkaa päivänvarjonsa
varrella selkään, niin että tämä oli vähällä pudota kuskilaudalta
suinpäin hevosten jalkoihin.

"Pidä mies hevoset keskellä tietä, sinähän makaat kuin pölkky", syytti
mamseli.

"Minäkö makaan?" kysyi Pekka kaikessa viattomuudessaan kääntäen leveän
naamansa mamseliin päin.

"Makaathan sinä", väitti mamseli Ulla-Katariina vieläkin, vaikka hiukan
hiljaisempana, sillä hän huomasi rovastin kasvoille kohoavan pilven,
joka ilmaisi, että nyt oli mamseli ollut liian innokas perheen parasta
valvoessaan. Eikä hän otaksumassaan erehtynytkään, sillä rovastin ääni
ei juuri suopealta sointunut, kun hän kehoitti mamselia jättämään hänen
asiakseen muistuttaa Pekkaa, silloin kuin tarvis vaati, sekä pitämään
huolta vaan talouden asioista, joita hän, sen rovasti kyllä myönsi,
harvinaisella taidolla kykeni ohjaamaan.

Tällaista puhetapaa käytti rovasti harvoin keskustellessaan
taloudenhoitajattarensa kanssa, mutta jos se joskus tapahtui, vaikeni
tämä aina, ja, kumma kyllä, muuttui paremmalle tuulelle. Oliko tämä
ehkä seuraus siitä kunnioituksesta, jota hän tunsi henkilöä kohtaan,
joka uskalsi otteluun hänen kanssansa, taikka tuliko hänen mieleensä
ehkä sellainenkin ajatus, että hän _voisi_ menettää paikkansa, ja sitä
hän millään muotoa ei olisi suonut tapahtuvaksi. Kuten itsepäinen
lapsi muuttuu hyväksi ja iloiseksi saatuaan oivallisen selkäsaunan,
varsinkin kun se harvoin tapahtuu, niin mamseli Ulla-Katariinakin.
Hetkisen tarkasteli hän riippakoivuja tienvieressä, toisen lehmiä,
jotka rauhassa astelivat laitumillaan, koetti sitten pistää hiukan
lauluksikin, kunnes lopulta asettautui vaunun nurkkaan harmaan
päivänvalonsa suojaan aikeessa saada kiini rauhoittavasta unesta,
joka onnistuikin niin mainiosti, että hän heräsi vasta kun vaunut
pysähtyivät siihen paikkaan, missä oli päätetty syödä päivällistä.

Siitä muodostuikin koko hauska hetki ulkona vihannalla nurmella.
Vastoin tavallisuutta oli mamseli Ulla-Katariina erinomaisen
herttainen, kilisti lasia rovastin kanssa ja antoi Pekalle niin paksun
kimpaleen juustoa voileivälle, ett'ei tämä tahtonut uskoa silmiään,
vaan alkoi nyt todella luulla nukkuvansa ja vaan hyvää unta näkevänsä.

Kun ruoka oli korjattu ja tähteet koreihin pantu, hevoset tarpeeksi
levänneet ja juotetut, istuuduttiin taasen vaunuihin, tällä kertaa
kaikki hyvillä mielin ja jatkettiin matkaa. Mamseli Ulla-Katariina
alkoi nyt itse niin kauniisti puhua illan suuresta ilojuhlasta ja
arveli, ett'ei hän liikutuksetta saattaisi nähdä taasen pikku Vivaa,
"vaikka laulu itsessään..."

"Ei, ei, hyvä, kiltti täti", huudahti Gerda hiukan hätäisesti, "älkää
nyt taas alkako sitä samaa juttua, vaan sanokaa mieluummin, että laulu
on yhtä erinomaista kuin Viva, ja Viva yhtä erinomainen kuin laulu, ja
olkaamme sitte kaikki iloiset ja kiittäkäämme Jumalaa, joka on suonut
meille tällaisen päivän."

Mamseli Ulla-Katariina vastasi tähän osoittamalla viheriäistä
likapilkkua, jonka Viva ruohikossa oli vaaleanharmaasen kesätakkiinsa
saanut, mutta ei puhunut sanaakaan enemmän laulusta kuin pilkustakaan.
Nyt, kun hän oli sävyisemmällä päällä, piisasi sekin, että oli saanut
laulua vähän moitiskella ja pilkusta vaan muuten huomauttaa.

Aurinko ei nyt enää niin helteisesti paahtanut, eikä tomu niin sakeana
silmiin tupannut, kun oli päästy varjoisalle metsätielle. Hiljainen
tuuli huojutteli puiden oksia. Melkein kuulumattomasti vierivät hyvin
voidellut vaunujen pyörät. Melkeinpä juhlallinen tunne täytti heidän
mielensä, ja Gerdan aamullinen virkeä iloisuus muuttui suloiseksi
surumielisyydeksi. Kyllä hän edelleenkin tunsi olevansa onnellinen,
mutta oli kuin tuo onni olisi vaatinut hiljaisen kyyneleen hymyn
asemesta.

Tien vieressä lirisi pieni puronen, jonka reunamet olivat sinisenään
lemmikkejä. Jos Gerda vaan olisi uskaltanut, olisi hän käskenyt Pekan
pysäyttämään hevoset ja hypännyt alas poimiakseen käden täyden noita
kesän antimia illan sankarittarelle viemisiksi, mutta tekemättä se jäi,
ja vaunut vierivät hiljalleen eteenpäin.

Eräässä tienkäänteessä hyvän matkaa maantieojan toisella puolen
kulki yksinäinen vaeltaja selkä kumarassa eteenpäin. Hänellä oli
reppu selässä, ja saappaat, joita hän nähtävästi säästäväisyydestä
ei raatsinut jaloissaan pitää, riippuivat olkapäälle asetetun kepin
varassa. Tuo harmaapukuinen, hinteräruumiinen vaeltaja oli pieni
kuin keskenkasvuinen poika. Kuultuaan vaunujen lähenevän, pysähtyi
hän, pyyhkäsi hien otsaltaan, laski kepin ja saappaat maahan ja otti
rintataskustaan pienen esineen sekä asetti sen huulilleen. Kohta
raikuivat iloiset polkan säveleet yli tienoon, mutta soittaja ei vielä
kohottanut katsetta torvestaan. Paljain päin, lakki kädessä seisoi hän
nyt, nähtävästi aikeissa pyytää tulijoilta palkkaa kauniista soitostaan.

"No, Jumalavita", huudahti mamseli Ulla-Katariina ja kohottautui hiukan
vaununsa nurkassa, "eikös ole kuin olekkin taas tuossa tuo Kulkuri
Sven'in heittiö!"

"Niinpä näyttää", vastasi rovasti tyytymättömänä. "Joko hän nyt on
alkanut kerjätäkin; sitä hän toki ei vielä tähän asti ole tehnyt."

"Voi isä, rakas isä, älkää sanoko mitään Sven'ille", rukoili Gerda
säihkyvin silmin, "muistakaa miten hyvänä hän on pitänyt sekä Vivaa
että minua!"

"Semmoiseen häneltä aikaa riittikin, sillä mitään hyödyllistä työtä hän
ei koskaan toimittanut", sanoi mamseli Ulla-Katariina ja lisäsi vielä,
muistellessaan kaikkea sitä harmia, jota Sven huolimattomuudellaan
oli pappilassa ollessaan hänelle tuottanut, että jos se nyt vaan
niin lähelle tulee että tapaa, niin lyödä läimäytän minä hatun hänen
kädestään, niin että se singahtaa maahan kuin ammuttu varis.

"Koettakaahan vaan, täti!" huudahti Gerda säkenöivin silmin ja
kohottautui aivan kuin suojellakseen Sven'iä, joka nyt jo oli ihan
lähellä.

"No, olkaa nyt siivosti", rauhoitti rovasti. "Hän ei tule saamaan
enemmän kuritusta kuin rahaakaan. Ajamme aivan rauhassa hänen
ohitsensa."

"Mutta, isä, hän on väsynyt, varmaan on hän kulkenut pitkät matkat..."

"On kulkenut kauas kurjuudessa, sitä hän on", huomautti mamseli
Ulla-Katariina.

"Paljon jalommin ja paremmin menettelisimme, kun ottaisimme Sven
raukan tähän vaunuihimme", sanoi Gerda hätäisesti, kyyneleet silmissä,
kiireesti hakien pikku kiukkuansa.

Nytpä olivatkin vaunut jo kulkijan kohdalla.

"Häpeä toki, heittiö!" huusi mamseli Ulla-Katariina kimakasti,
istuessaan lähinnä Sven'iä.

"Hm!" äännähti rovasti kovalla äänellä, saadakseen mamselin äänen
kuulumattomaksi. Hän muisteli pikku Vivaa.

"Päivää Sven, rakas, vanha Sven!" huusi Gerda, niin että hänen äänensä
kuului ylinnä muita ja heitti samassa Sven'in kuluneesen hattuun koko
pienen matkakassansa, parisen hopeakolikkoa, jotka Sven kuitenkin
hattuneen päivineen pudotti tielle huomatessaan ketä matkustajat olivat.

Edelleen kiiruhtivat ajajat nopeaa vauhtia mäkeä alas; ei kuulunut enää
vähintäkään pyörien ratinaa. Mutta paikallaan seisoi vaan Sven, seisoi
ja katseli hattua ja rahoja.

Vihdoin otti hän ne maasta, pyyhkäsi käden selkämällä kyyneleen
silmästään ja puheli itsekseen:

"Pitipä heidän nyt juuri sattua tästä ajamaan. Nyt se pikku Viva luulee
minua pahemmaksi kuin olenkaan, luulee maankiertäjäksi, kerjäläiseksi,
jolle ei enää riitä se, että saan puhallella torvellani nuorison
huviksi, vaan vieläpä pakotan jokaisen vastaantulijan heittämään
kolikkonsa hattuuni, päästäkseen rauhaan... mistäpä hän voisi tietää,
että ensi kertaa eläissäni käteni kerjäämään ojennan — päästäkseni
_häntä_ kuulemaan!"

Kyynel toisensa jälkeen vieri pitkin Sven'in laihoja poskia. Olihan
hänelläkin hänen ylpeytensä. Mutta taukosivat nekin lopulta ja
kesäillan hiljaisuudessa kajahtelivat tuohitorven surumieliset
sävelet, milloin alhaalta laaksoista, milloin kukkuloilta, mihin Sven
oli levähtämään istuutunut, kajahtelivat nuo vanhat, tutut sävelet
"Kultaisessa kartanossa".

Kun kaupungin kello lyödä kumahutteli seitsemää illalla, hiipi
"tullista" väsynein askelin sisälle mies kehnoissa tamineissa. Näkyi
koko hänen olennostaan, että pitkät oli matkat vaeltanut. Hattu
puoleksi silmillä, saappaat vieläkin kepissä riippumassa, ohjasi hän
askeleensa hiljaisimmalle syrjäkadulle, jossa hän pistäytyi erääseen
taloon, missä maalaisten oli tapana markkina-aikoina taikka muutoin
kaupungissa käydessään poiketa siistiytymässä ennen asioille lähtöään.

Tulija oli Sven; hän aikoi tehdä kuten muutkin maalaiset.



III.


M:n kaupungin raatihuoneen sali oli väkeä täpötäynnä, ja siellä
vallitsi mitä vilkkain mieliala. Jokaista laulua, jonka tuo suosittu
laulajatar esitti, seurasi suosionosoitukset, niin valtavat, että
pilarien väliin ripustetut kauniit köynnöksetkin hiljaa edestakasin
huojuilivat.

Kylläpä siinä olikin sekä kuultavaa että nähtävää. Sävelet kaikuivat
kuin kellot, jotka parempaan maailmaan ihmishenkeä kutsuvat, ja
pianissimo saavutti kuulijan korvan hiljaisena kuin hengen kuiskaus.
Laulajatar itse yksinkertaisessa valkoisessa puvussaan, ilman
minkäänlaisia koristeita, runsas, kullankeltainen tukka hajallaan, oli
sanomattoman suloinen. Silmänsä säteilivät kuin kirkkaimmat jalokivet,
ja ilme niissä oli kuin lapsen, joka pitkän eron jälkeen taasen tapaa
äitinsä. Syvästi liikutettuna istui rovasti Ferner kuvernöörin ja
veljensä presidentin välissä, ja jos hän toisinaan ei oikeen voinut
eroittaa Vivansa rakkaita kasvoja, oli siihen syynä outo sumu, joka
samensi silmät. Gerda oli aivan haltioissaan, eikä käsittänyt, miten
hän voisi istua alallaan laulajaisten loppuun asti. Ympäri salin hän
olisi tahtonut liidellä kilvan laulun sävelten kanssa, ja kun hän ei
löytänyt muuta johdatinta tunteilleen, tarttui hän Borckan käsivarteen
puristaen sitä aivan armotta.

"Häpeä nyt toki!" kuiskasi mamseli, "äläkä saata minua ihan huutamaan
kynsissäsi, kaikkien noitten kanojen keskellä. Aika huonosti
järjestetty muuten; ei pienintäkään varjoa, vaan päivä saa räköttää
ihan vasten silmiä; se on niin kuvernöörin tapaista; hänellä sitte ei
koskaan vielä pää ole paikallaan ollut."

Ja mamseli Ulla-Katariina vetäsi taskustaan kotikutoisen nenäliinansa,
kuivasi sillä kyynelet, jotka Vivan ihana laulu oli hänen silmiinsä
nostanut, vaikka hän tosin niistä aurinkoa syytti.

"Miten hauskaa!" kuiskasi Gerda, joka tänään jo toisen kerran sai
todistuksen siitä, että oli sillä mamseli Ulla-Katariinallakin sydän,
kuten muillakin ihmisillä, "nyt minä näen, että täti on "kääntynyt!"

"Soisi Jumala, että asiat niin hyvin olisivat", vastasi mamseli,
"silloin paistaisi aurinkokin selkääni, eikä silmiini kuten nyt,
ja minun ei tarvitsisi kuunnella sinun tyhmiä huomautuksia. Mitä
ne nuokin presidentin pojat, mokomatkin kukot (tätä sanoessaan
mamseli syrjäsilmin katseli paria nuorta luutnanttia, jotka istuivat
presidentin takana) Tukholmasta asti ovat tänne laittautuneet. Nyt
siellä kurjassa pappilassa varmaan pitää heidän tähtensä taas kaikki
kääntää ylösalasin — hiljaa, nyt hän taas alkaa."

Niin hän tekikin. Joka numero ohjelmassa vaan enensi ihastusta;
henkeään pidätellen kuunteli yleisö, ett'ei ainoakaan vivahdus, ei
pieninkään sointu jäisi huomaamatta tuosta laulusta, joka tenhoten,
aivan kuin väkiseltä jokaisen sydämen valloitti. Yksi oli joukossa,
joka ei myrskyisiin suosionosoituksiin yhtynyt. Se oli Kulkuri Sven.
Laiha ja pieni kun oli, sai hän työntäytyneeksi jotenkin keskelle
salia erään penkin päähän ikkunasyvennyksen kohdalle ja seisoi siinä
nyt kädet ristissä hattu rinnalla. Hievahtamatta hän lakkaamatta
kyynelsilmin katseli tuota olentoa, johon kaikki hänen tunteensa, hänen
nuoruutensa unelmat olivat kohdistuneet, katseli vaan, tietämättä
paikasta taikka ajasta, näkemättä mitään muuta, kiinnittämättä
huomiotaan muuhun kuin säveliin, huulillaan autuaallinen onnellinen
hymy, joka ilmaisi enemmän kuin tuhannet kätten taputukset taikka
esille huudot. Taasen oli yksi numero lopussa, suosionosoitukset
tauonneet ja Olivia aikeessa lähteä viereiseen huoneesen kuten
tavallisesti väliajaksi. Tuo muuten niin hiljainen ja kaino Kulkuri
Sven unohti nyt kaiken muun ja saadakseen vielä nähdä edes joitakuita
sekuntia kauemmin Vivaa, otti hän pitkän harppauksen eteenpäin, astuen
suoraan erään vanhan hermoheikkoisen neidin syliin, jolloin tämä päästi
huikean kirkaisun. Nyt Sven vasta havahtui huomaten, niissä oli, ja
pyysi liikuttavan nöyrästi neidiltä anteeksi ja lupaa saada vieläkin
seisoa hänen penkkinsä päässä, johon pyyntöön neiti suostuikin,
varsinkin kun ei enää ollut kuin yksi numero jälellä.

Taas astui Olivia sisälle. Ilta-auringon viimeiset säteet valaisivat
hänen kultaisia kiharoitaan, ja hetkisen viivähti hänen haaveileva
katseensa kuulijoissa. Selvemmin kuin tähän saakka, näki Sven pikku
Vivan nyt; lujemmin puristi hän hattuaan vasten rintaansa, ikäänkuin
sillä estääkseen sydämmensä raivoisaa sykintää. Kului tavallista
pitempi aika ennenkuin Olivia alotti laulunsa; mutta vihdoin kuuluu
pianosta sävel toisensa jälkeen, ja niihin yhtyy Olivian ääni
täyteläisenä, tuntehikkaana; sydämestä lähtevät nuoruuden lempilaulun
sävelet: "Kultaisessa kartanossa". Nyt ei Sven enää jaksanut itseään
hillitä; pois pudotti hän hattunsa ja painoi kasvot käsiinsä;
hänen täytyi itkeä, itkeä niin suloisia kyyneleitä kuin ensimäisen
kevätsateen pisarat, jotka hentoa, nousevata nurmea kostuttavat. Tämä
oli onnellisin hetki Sven'in elämässä; muutamassa sekunnissa näki
hän sielunsa silmillä koko muistorikkaan lapsuutensa; yli niityn
mättäitten ja metsän mäkien hän karkeli, seurasi pienoisin jaloin
kirkkaan puron hiljaista kulkua; orjantappuraruusuja ja rullakukkia
hän poimiskeli, rakenteli linnoja kivistä ja veisteli kaarnasta
valtameren laivoja; taasen kuuli hän metsän huminan ja lintujen
liverrykset; seurasi sepän jykeviä iskuja pajassa ja näki säkenien
syttyvän ja jälleen sammuvan hiljaisessa yössä; käden täydet hän noukki
kieloja ja orvokkia; kutsui lampaitaan ja sai kokoon kaikki muut,
paitsi kahta... ja vihdoin heittäysi hän selälleen puron reunamalle
ja katseli, miten tähti toisensa jälkeen taivaalle syttyi ja kuvastui
tummaan veteen, josta sumun seasta vähitellen yleni korkea olento...
harpusta ja surumielisyydestään Sven hänet tunsi — Ahti se oli, joka
morsiotaan etsi, mutta etsi häntä turhaan — aivan niinkuin Svenkin,
sillä nuoruutensa rakastettua ei hänkään koskaan tässä elämässä saisi
morsiamenaan tervehtiä, nyt juuri, kun hän ensikerran näin selvästi
käsitti itsensä ja tunteensa, häipyi Olivian viimeinen värehtivä sävel,
ja hetkisen vallitsi huoneessa haudan hiljaisuus. Mutta pian vaihtui
tämä äänettömyys suosionosoituksiin ja esillehuutoihin, joista ei
tahtonut loppua tulla ja kukkavihkoja, toinen toistaan kauniimpia,
heitettiin loppumattomiin nuorelle laulajatarelle. Ei ollut Sven'illä
kukkia, ja vaikka olisi ollutkin, niin ei hän niitä olisi uskaltanut
laulajattaren jalkoihinkaan heittää, peläten siten kääntävänsä tämän
huomion omaan mitättömään olentoonsa.

Kaikki nyt salista ulos kiiruhtivat välittämättä vaikka tungoksessa
toisten varpaillekin astuivat, kunhan vaan ennättivät vielä
vilahdukseltakin näkemään laulajatarta, kun tämä nousi vaunuihin, sillä
oli saatu tietää, että hän ajaa presidentin kanssa kuvernöörin taloon,
johon hän omaisineen jää yöksi, vasta huomenna lähteäkseen heidän
kanssansa kotimatkalle.

Onneksi pääsi Sven aivan lähelle vaunuja, paikkaan, jota hän
köyhyydestään huolimatta ei olisi hinnasta mistään vaihtanut. Vähän
päästä tulikin Olivia kuvernöörin taluttamana, ja koko ryhmä ihmisiä
ympärillään, niiden joukossa Fernerin perhe, kaupungin ylhäisempiä
henkilöitä ja presidentti veljenpoikineen. Kuvernööri ojensi Olivialle
kätensä auttaakseen häntä vaunuihin, istuutui sitte itse hänen
viereensä ja oli juuri käskemäisillään ajuria ajamaan, kun Olivialta
äkkiä pääsi ilon huudahdus, joka sai heidät vielä hetkiseksi viipymään.
"Sven, rakas Sven, mitä näenkään!" puheli Olivia heleällä äänellään
ja ojensi molemmat kätensä lapsuuden ystävälleen, jonka hän nyt juuri
oli huomannut. Ilo loisti Sven'in rehellisistä silmistä, kun hän
astui joukon keskeltä, joka kohta teki hänelle tilaa, niin pian kun
huomasi Olivian tahtovan häntä puhutella. Olivia sanoi pari sanaa
kuvernöörille, joka nyt uteliain katsein tarkasteli tuota hinterää
olentoa edessään. Jo pääsi Sven vaunuihinkin.

"Sinä rakas uskollinen olento!" hymyili Olivia, tarttuen molemmilla
käsillään Sven'in laihaan käteen, jonka tämä hänelle kainosti ojensi,
"tiedätkö, Sven, paitsi omaisteni näkeminen, ei mikään ole kotia tultua
minua niin ilahduttanut kun sinun tapaamisesi. Muistatko vielä ihanaa
lapsuutemme aikaa, muistatko, Sven?"

"Viimeiseen hengenvetooni!" kuiskasi Sven liikutuksesta vapisevin
huulin. "Ja kiitos Vi... kiitos jok'ikisestä sävelestä, jotka tänään
kuulin, pikku Vi... mamseli Olivia! Sellaista en ole ikinä kuullut
muulloin kuin mahdollisesti unissani."

"Sinä siis olet kuullut lauluani, Sven?"

"Enkö mä sitä olisi? Luin lehdistä, että olitte tulossa... ei muu kuin
kuolema olisi voinut minua estää tänne saapumasta..."

"No, oletko sinä tyytyväinen", kysyi Olivia vakavasti, kuin olisi
hänellä ollut edessään mitä perinpohjaisin arvostelija.

"En minä kykene siitä edes puhumaankaan", oli Sven'in arvostelu,
samalla kuin kaksi kirkasta kyyneltä vierähti poskelle saaden
Oliviankin silmät kostumaan. Hän kääntyi kuvernööriin ja puheli
lämmöllä: "moni on matkustellut maita mantereita ja niittänyt kultaa ja
kunniaa, vaik'ei hänellä ole ollut likimainkaan sellaisia musikaalisia
lahjoja kuin Kulkuri Sven'illä. Mutta hänellä onkin suuri kuulijakunta,
joka ymmärtää häntä ja hän sitä, niin — tuskinpa kenelläkään juuri
suurempaa lienee!".

"Kuules Sven, pidä nyt varasi aikaseen huomisaamuna, kun me matkustamme
kotiin; tahdon, että sinä tulet mukaan, sillä minulla on niin paljon
sinun kanssasi puhuttavaa. Hyvästi nyt! — Jumala sinua siunatkoon!"

"Hyvästi", Sven kumarsi ja poistui vaunuista joukon keskeen, joka häntä
nyt uteliaana ja kadehtien katseli, vaikka äsken ei huomannut enempää
kuin höyhentä, jota tuuli lennättelee.

Kaupunkilaiset tunsivatkin sangen vähän Sven'iä, sillä ennen hän olisi
vaikka ampiaispesään päänsä pistänyt kuin markkinoilla soitellut;
joskus matkoilla täytyi hänen kuitenkin kulkea kaupungin läpi.

Seuraavana aamuna suuntasivat matkustajat kulkunsa kohti Ferner'in
pappilaa, tyytyväisinä jutellen kaikki muut paitsi mamseli
Ulla-Katariina, jonka mieltä mitä hirveimmät taloushommat painuivat.
Maahan musertaa hän olisi tahtonut koko presidentin luutnanttineen, kun
kuuli, että he läsnäolollaan aikoivat kunnioittaa pappilaa kokonaista
kaksi viikkoa. Juuri kuin ei koko avarassa maailmassa muuta paikkaa
heidän oleiltavakseen löytyisi kuin tämä pieni maalaispappila, jossa
eivät muuta toimita kuin saattavat huolta ja hoppua ihmisille, joilla
sitä on aivan tarpeeksi jo ennestäänkin! Tämä päivä oli mamseli
Ulla-Katariinalle oikein kiusan päivä, sillä jo noitten vaunujen
pelkkä näkeminenkin oli hänelle kauhistus. Etumaisina ajoivat rovasti,
presidentti ja toinen luutnanteista, sitte Olivia, Gerda ja toinen
luutnantti — ja vielä kaiken harmin lisäksi Kulkuri Sven kuskilaudalla,
ja vasta viimeisenä mamseli itse yhden hevosen vedettävissä vaunuissa
sullottuna korien ja myttyjen keskelle niin, että oli aivan siihen
paikkaan puristua. Ehkäpä sekin puolestaan lisäsi hänen mielensä
katkeruutta. Ja katsella tässä sitte vielä, miten tuo luutnantti
tyttöjä "hakkailee", Gerdaa varsinkin; mutta kyllä minä vaan kotiin
päästyä puhun suuni puhtaaksi, sillä Gerdaa minä toki vielä saanen
muistuttaakin, kun niin kauan olen äidin sijassa hänellä ollut.
Eivät kahta minuuttia pitäneet suutaan kiinni? Semmoista juttua ja
kahlatusta, että vakava ihminen voi joutua ihan raivoihinsa sitä
kuullessa. Toisellaiset olivat muistot mamselilla omasta nuoruudestaan;
vuoroin keittiössä häärien, vuoroin rukin ääressä istuen, se hiljakseen
kului, ja ainoastaan silloin tällöin uskalsi hän heittää kainon
syrjäsilmäyksen isänsä apulaispappiin. Mutta nykyajan nuorista ei
kannata puhuakaan. Se nyt oli päivän selvä mamselin mielestä, että
sellainen maankiertäjä kuin Olivia on pakanaakin pahempi, vaan sitä ei
enää voinut auttaa, mutta Gerdan hän, mamseli Ulla-Katariina, ainakin
tahtoi pelastaa Olivian vaikutuksesta ja hänen huonoa esimerkkiään
seuraamasta.

Parina ensimäisenä päivänä ei mamseli Ulla-Katariina tullutkaan
"suutansa puhtaaksi" puhuneeksi, osaksi kovan kiireen tähden, osaksi
senkin vuoksi, että presidentti oli hänen laittamiaan ruokia pilviin
saakka ylistellyt, ja oli hän siis verrattain hyvällä tuulella. Oliviaa
kohteli hän jonkunlaisella kunnioituksella, nähdessään, miten kaikki
toiset häntä suosivat, ja Gerda puolestaan sai aikaan vallan ihmeitä
keittiössä ja kellarissa ollessaan poissa vierasten luota. Mamselilla
ei siis ollut mitään erikoista tyytymättömyyden syytä, varsinkin kun
piiatkin tänä tärkeänä aikana erityisen huolellisesti toimittivat
askareensa, pelosta tietenkin, mutta se oli mamseli Ulla-Katariinasta
yhdentekevä, kunhan kaikki tehdyksi tuli, mikä pitikin.

Oli toisen päivän ehtoo. Pappilan asukkaat olivat menneet kukin
haaralleen nauttimaan maalaiselämän vapaudesta. Presidentti ja rovasti
istuivat varjoisassa lehtimajassa politikoiden, toinen luutnanteista
koetti onneaan kalansaannissa, toinen taas etsi sitä Gerdan seurassa,
osoittaen tälle vilpitöntä ihailuaan.

Mutta lahden rannalla kävelivät Olivia ja Kulkuri Sven, ei käsikädessä,
kuten ennen muinoin, vaan vieretysten, sydän täynnä lapsuuden suloisia
muistoja. Tulivat he siitä kummulle, jossa riippakoivut vihannoivat ja
missä niin usein ennen leikeistä väsyneinä tapasivat levähtää.

"Istahdetaan tähän, Sven", ehdotti Olivia. "Voi, sinä rakas, vanha
Sven", puheli hän katsellen ihastuneena lahden rasvatyyntä pintaa, sen
vihantia, pehmeitä rannikoita ja sammaleisia paateroita, "miten koti
sentään on suloinen, miten kaikki täällä on aurinkoista, on kuin koko
luonto juhlisi, kuin vallitseisi rauha kaikkialla."

"Hm!... Mutta siitä, joka maailmassa on nähnyt niin paljon muuta
koreaa, ei Fernebo kuitenkaan voine paras paikka olla."

"On, kaikkein kaunein, kaikkein parhain!" vakuutti Olivia lämmöllä.
"Mutta minähän unohdin aivan, että sinä olet yleismaailmalainen..."

"Onko se jotain pahaa?" kysyi Sven nöyrästi.

"Ei sinussa, Sven. Se on vaan jonkunmoinen runollinen rauhattomuus,
joka pakoittaa sinua liikkumaan paikasta toiseen."

"Niin minä olen kyllä itsekin monasti tuota seikkaa miettinyt, mutta
ei se ole autettavissa", tuumaili Sven syvämietteisenä. "Mutta sanokaa
minulle nyt, Viva mamseli, oletteko matkoillanne löytäneet sen, mitä
toiset turhaan hakevat sekä kotoa että kylästä — onnen?"

Olivia ei vastannut heti "Tämä laulajan elämä on kummallista", hän
virkkoi vihdoin, "eikä suinkaan ilman viehätystä. Itse innostua,
innostuttaa muita, olla suosittu, kunnioitettu, kukitettu, melkein
jumaloitu, se hurmaa, lumoaa ihmisen, antaa elämälle loisteen ja
hohdon, joka melkein tuntuu todelliselta onnelta, mutta — ei sitä
kuitenkaan liene. Sitäpaitsi on tällaisella elämällä suuri kiusaus
turhamaisuuteen."

"Ei kuitenkaan sellaiselle luonteelle, kuin... kuin..."

"Onpa niinkin, Sven. Varmin todistus siitä on, että minä en enää
haluaisi takaisin jokapäiväisen elämän touhuihin."

"Niin, sellainenhan se ihminen on, millaiseksi hän on luotu", huomautti
Sven huoaten, "eihän voisi ilman lintunenkaan madon lailla kaalin
lehdellä elostaa. Mutta eikö Viva mamseli suutu, jos uskallan kysyä
erästä asiaa teiltä?"

"En, Sven, saat kysyä mitä ikinä tahdot!"

"Ettehän liene kihloissa jonkun herttuan tai ruhtinaan taikka jonkun
muun sellaisen kanssa?"

"En ole, Sven hyvä, en! Olisitko ollut siitä iloissasi?"

"Kaikkea muuta", vastasi Sven, kasvot niin ilosta loistavina, että
Olivia hymyillen häntä katseli.

"Mutta, jos minä siten tulisin oikeen onnelliseksi, Sven?"

"No, _siinä_ tapauksessa", vastasi Sven vitkalleen, "täytyisi tyytyä
siihenkin, ett'ei teitä koskaan enää saisi nähdä, sillä häpeä olisi,
jos ei ajatteleisi toisen onnea enemmän kuin omaansa!"

"Sinä olet aina kaltaisesi, sinä uskollinen Sven! Sisäinen ihmisesi on
aina sama, mutta ulkomuotosi — oletko ollut sairaana, kun olet noin
kalpea ja laiha?"

"Eikö mitä, pikku Viva mamseli, mutta tiedättehän, miten
hinterätekoinen aina olen ollut ja lieneehän tuulet ja aurinkokin
jotain osaltaan vaikuttaneet, puhumattakaan minun 'runollisesta
rauhattomuudestani', joksi te äsken vaeltamishaluani nimititte."

"Etkö sinä, Sven, kysy minulta vielä yhtä asiaa?"

"Ja mikä se olisi?"

"No vaikka, että olenko minä rikas?"

"Olenhan jo ennen kuullut, että teillä on varoja. Mutta se on minusta
yhdentekevää."

"Onkohan, Sven? Jos minä nyt juuri haluaisin antaa sinulle jotain, jota
eniten näytät tarvitsevan."

"Mitä se sitten olisi?" ihmetteli Sven. "Kahdet vaatteet minulla on ja
metsästä saan uuden tuohipalasen niin usein kuin mieleni tekee."

"Luonnonlapsi!" huudahti Olivia hymyillen onnelliselle Sven'ille, "etkö
tunne mitään tarvitsevasi?"

"En mitään — en ainakaan _nyt_."

"Mutta kun jälleennäkemisen ilo on ohitse, kun minä olen poissa ja jos
en koskaan enää tule takaisin — voipihan sekin tapahtua — silloin sinä,
Sven, taas vaellat koditonna kuten ennenkin; kylästä kylään, laaksosta
laaksoon, kunnes tulet niin vanhaksi, ett'et enää jaksakkaan kulkea:
kuinka silloin käypi?"

"Niinkuin käy varpuselle, kun se aikansa on viserrellyt: se putoaa
maahan."

"Mutta varpusellakin on sitä ennen ollut oma pieni pesänsä — ja sen
juuri minä sinullekin tahtoisin lahjoittaa. Tahdon, että sinulla on oma
pieni tupasi muistona lapsuutesi ystävästä. Tahdon tietää, että kun
vanhuutesi päivät koittavat, sinulla on katto pääsi päällä."

Sven ei vastannut heti, mutta jonkun ajan kuluttua loi hän Oliviaan
katseen, jossa kuvastui niin syvä rakkaus, kunnioitus ja ihailu, kuin
ihmissydän konsanaan saattaa tuntea. Vihdoin kykeni hän ajatuksensa
sanoin ilmaisemaan:

"En ikinä unohda, pikku Viva, en ikinä, että olette tahtoneet minulle
niin arvokkaan lahjan antaa, ja uskokaa minua, jos voisin teitä
palvella vaikka viimeisin verenpisarani vuodattamalla, niin tekisin
sen, mutta..."

"Mutta?"

"Tupaa en minä voi ottaa vastaan."

"Aivanhan sinä hämmästytät minua, Sven — ja miksi et voi ottaa?"

"Sillä se olisi minulle siteenä, joka ei tuottaisi hyviä seurauksia.
Jos olisin talonomistaja" — Sven hymähti herttaisesti, — "täytyisi
minun häpeän välttämiseksi pysyä enimmät ajat kotona, mutta sitä minä
en voi tehdä, nähkääs pikku Viva! Jos olen iloinen, täytyy minun
päästä ulos ilahduttamaan torvellani muitakin ihmisiä ja jos taas
olen suruissani, täytyy minun silloinkin päästä ulos, metsän syvään
hiljaisuuteen; — tuollainen suuri lahja ei siis sovi minulle, joka nyt
kerran en ole niinkuin oikeat ihmiset."

"Ei tässä nyt muu auta; sinun pitää ottaa tupa", intti Olivia
itsepäisesti. "Ei sinun sen vuoksi tarvitse pysyä ensinkään enemmän
kotosalla. Saathan antaa tuvassasi asua, kenen tahdot, siksi kunnes
väsähdät ja haluat itse asettua sinne. Tyydytkö sellaisiin ehtoihin?"

"Oletteko pahoillanne muuten?"

"Olen oikein pahoillani, Sven!"

"Sitä ette saa olla; täytyneehän minun sitte Jumalan nimessä ottaa tupa
ja — _kiitos_ siitä! enempää en sano!..."

"Enpä minäkään, mutta sen sanon sydämestäni. Nyt tiedän, että
metsälinnullani on pesä, johon lentää levähtämään, kun varjot
laskeutuvat, ja ilta joutuu. Olet tuottanut minulle nyt suuren ilon,
Sven, ja sinun tulee muistaa, ett'ei tämä lahja sinua mitenkään sido."

"Hyvä on", vastasi Sven yksinkertaisesti, "sillä sitä en voisi kärsiä."

"Ja vielä", jatkoi Olivia melkein hämillään, "et saa kieltäytyä
ottamasta vastaan hiukan käsirahoja pieniä tarpeitasi varten."

Tumma, puna levisi Sven'in kalpeille kasvoille.

"Tiesinhän sen", huudahti hän murheisena, "että ne ovat kertoneet, että
minä... mutta sen saatte uskoa, Viva, ett'en ollut kerjännyt ennen
enkä sen jälkeenkään — tein sen päästäkseni teitä kuulemaan ja sitä
varten olisin tehnyt mitä hyvänsä, kun se vain ei ollut rikollista...
hyvä Jumala, että ihmisen pitää olla tälläinen raukka, josta toiset
saattavat ajatella mitä tahansa!"

"Rakas Sven, älä nyt ole pahoillasi! Enkö minä aina ole uskonut sinua.
Niinpä nytkin. Enkä minä mitään pahaa tarjouksellani tarkoittanut.
Mutta ei puhuta nyt siitä enää!"

"Kiitos siitä lupauksestanne! Kun pidoissa torvellani puhaltelen
nuorison tansseja, otan siitä kolikkoni ja ruokani myös ja luulen
itselläni siihen olevan oikeudenkin. Enempää en toimeentullakseni
tarvitse enkä enempää huolikkaan. _Vapaus_ on ainoa rikkauteni, jota
paitsi en voi tulla toimeen."

"Väärin olisi riistää sitä sinulta", myönsi Olivia.

Kääntyi siitä sitte puhe aivan toisiin asioihin, m.m. Gerdan
tulevaisuuteen. Olivia iloitsi sydämestään hänen tulevasta liitostaan,
sillä nuori pastori, jonka hän edellisenä iltana kaupungissa oli
tavannut, miellytti häntä suuresti. Olivia kertoi, että presidentti
oli pyytänyt Gerdaa ensi talveksi Tukholmaan, eikä rovasti katsonut
voivansa häntä siitä estää, eikä näkynyt Gerdalla itselläänkään olevan
mitään sitä vastaan, joskin ero rakastetusta valoi hiukan katkeruutta
hänen iloonsa.

Mutta Sven ei ollut ehdotukseen ollenkaan tyytyväinen.

"Pilaavat tytön siellä", arveli hän päätään pudistaen. "Tuo nuori
luutnantti... ei, tiedättekös, Viva, minä en teidän sijassanne
suostuisi ehdotukseen."

"Me emme voi kieltää, Sven! Ajatteles, miten suuressa kiitollisuuden
velassa olemme sedälle!"

"Niinpä kyllä, mutta se tulisi liian kalliisti maksetuksi, jos Gerda
sen kautta onnensa kadottaisi. Ja hän on niin ajattelematon, niin
innokas..."

"Mutta joll'ei hänen rakkautensa koetusta kestä, niin minkä arvoinen se
sitte on?"

"Kohtalainen koetus on paras hänen laisilleen luonteille. Jos hän
pysyisi täällä siksi, kunnes on pastorin julkinen morsian, niin sitte
ei mikään loisto enää hänen silmiään huikaiseisi, mutta nyt — kukapa
tietää miten käy?"

"Luvattu kuin luvattu, sitä ei nyt enää voi peruuttaa", vastasi Olivia
hiljaisesti. "Mutta kun hän palaa takaisin, niin pidä silloin hänestä
huolta, Sven, kuten tähänkin saakka. Kellään ei ole niin suurta
vaikutusta häneen kuin sinulla. Puhele hänen kanssaan minusta, se tukee
häntä. Minä kirjoitan myöskin usein."

"Tehkää se", pyysi Sven vakaasti. "Minun olisi mieleni kovin paha,
jos hän pettäisi rakastettunsa, sillä tiedän, että pastorin rakkaus
tulee kestämään läpi elämän, ja tuollaisen hulivilin kanssa, kuin tuo
luutnantti on, ei Gerda suinkaan olisi kauan aikaa tyytyväinen; siihen
on hänessä liiaksi sydäntä, minä kyllä tunnen hänet pienestä pitäen."

"Toivokaamme parasta, rakas Sven", sanoi Olivia nousten istualtaan.
"Tule nyt, niin mennään peikkokivelle ja linnalle — tahdon nähdä kaikki
nuo rakkaat paikat, joissa läsnä niin monet leikit olen leikkinyt, ja
jotka maailmassa kulkiessani niin usein ovat mielessäni väikkyneet!"

Kaikkialla kulkivat he surunsekainen ilo sydämissä, katsellen noita
unohtumattomia leikkipaikkoja, ja Sven tuumaili itsekseen, että nyt hän
varmaan on niin onnellinen, kuin ihminen vain kerran eläessään saattaa
tulla. Aurinko teki jo laskuaan, ja yhä vielä seisoivat he kummulla,
jolla heidän linnansa oli, ja josta näkyi osa lahden iltaruskon
kuivaamaa pintaa. Siinä Olivia lauloi erään kauniin saksalaisen
romansin linnaneidistä ja hänen uskollisesta hovipojastaan, ja hänestä
tuntui kuin tässä juuri olisi sitä vastaava todellisuus. Sanoja Sven
ei ymmärtänyt, mutta kädet ristissä kuunteli hän tuota ääntä, noita
säveliä, joihin hänen mielestään sisältyi kaikki inhimilliset ilot,
ja vielä hyvän aikaa sen jälkeen, kuin laulu oli tauonnut, istui
hän liikkumatonna, pää käsien varassa, ikäänkuin olisi hän pelännyt
ulkomaailman näkemisen häiritsevän sitä lumousta, johon hän oli
vaipunut.

Hän heräsi unelmistaan vasta, kun Olivia häntä hiljaisesti olkapäähän
kosketti.

"Tule, Sven, on myöhäinen jo, meidän täytyy kiirehtää kotiin."

"Tulen heti; saatan teidät kotiin, mutta sitten menen hiukkasen
yksikseni ulos... tämmöisenä iltana ei oikein tahdo pysyä sisällä...
tuhannet äänet kuiskaavat ruoikossa, pensaissa ja lahdella; niin on
kuin juhannusyö. Tuntuu niin kummalliselta sydämessä, toivoisi vaan
siipiä lentoon päästäkseen."

Hiljaisina astuivat ystävykset pappilaa kohden, jonka ikkunat
ilta-auringon hohteessa kimaltelivat.

Talon edustalla istuivat toiset kaikki, mutta paljoa ei siinä puheltu,
sillä tyyni, ihana ilta vaivutti jokaisen hiljaiseen mietiskelyyn
ja vienoon surumielisyyteen. Yksin noihin muutoin niin puheliaihin
ja iloisiin luutnantteihinkin vaikutti tämä luonnon juhlahetki
niin, että hekin istuivat äänettöminä piirrellen kepeillään santaan
käsittämättömiä kuvioita. Kun Olivia ritareineen lähestyi, vilkastui
seurue kohta, ja Gerda ja luutnantit läksivät häntä vastaan. Sven oli
yht'äkkiä tullut niin huomatuksi ja sellaisen suosion esineeksi, ett'ei
hän vaatimattomuudessaan ikinä ollut sellaista osannut uneksiakaan.
Ainoa, joka ei antanut itseensä siinä asiassa vaikuttaa, oli mamseli
Ulla-Katariina, sillä hänen vastenmielisyytensä Sven'iä kohtaan eneni
samassa määrin, kuin toiset osoittivat huomiotaan tälle.

Juuri nyt sattui hän kesken pinaattiastian koristelemista katsastamaan
keittiön ikkunasta ulos ja huomasi tuon halveksimansa olennon Olivian
rinnalla kävelevän kuin hienonkin herran.

"Hyi tuommoisia tapoja", sopersi hän itsekseen, "maleksia metsiä ja
maita mokomankin kurjan rahjuksen kanssa! Mutta niin leivän palaa en
sille tänä iltana anna, vaikka olisi vielä toista vertaa laihempi kuin
onkaan, sen sanon ja sanassani pysyn!"

Aivan kuin olisi Kulkuri Sven kuullut mamselin uhkauksen, pysähtyi hän
käytävälle, kohotti kunnioittaen hattuaan koko seurueelle ja poistui,
ennenkuin Gerda ja luutnantit olivat Olivian luo päässeet.

"Että sillä kuitenkin oli sen verran järkeä!" jupisi mamseli
Ulla-Katariina. "Odotin vaan, että hän istuutuisi presidentin viereen
keinulaudalle ja löisi kättä luutnanteille. Se heittiö ei sitte nykyään
enää välitä niin mistään. No, Kaisa, nukutko sinä siihen kinkun ääreen?
Etkö näe, että minulla on jo pinaatti valmiina! Kyllä ne vaan syödä
osaavat", putisi hän yhä, "vaikka sitte kaulaansa myöten uisivat niin
kutsutussa runollisuudessaan."

Parin tunnin kuluttua oli koko pappila unen suloisessa helmassa.
Presidentti liikkui hovipiireissä, luutnantit olivat kuninkaallisessa
paraatissa, Olivia uudelleen lapsena juosten tukka tuulessa levällään
pitkin metsiä ja niittyjä, rovasti saattoi naapuripitäjän uuden
apulaisen tammipelissä saarroksen, Gerda hääräili pienoisessa
pappilassa, ja mamseli Ulla-Katariinan piti valmistaa päivälliset
viidellekymmenelle hengelle, mutta ei saanut käsiinsä kananpoikia,
jotka olivat tapettavat, eikä ennättänyt saada päivällisiä ajoissa
valmiiksi ja riiteli senvuoksi piioille ja pojille.

Mutta korkealta mäkien takaa kohosi kultainen kuu valaisten hempeällä
hohteellaan yksinäisen olennon kalpeita, mutta onnellisia kasvoja ja
vienon suloiset sävelet kiiriskelivät kevyessä kesäyön ilmassa. Kulkuri
Sven siellä puhalteli metsän hongille ja sammaleisille kallioille,
puhalleli riemukkain mielin tunteita, suuren onnensa syviä säveleitä,
jotka koko hänen sielunsa täyttivät ja väreilemään saivat.



IV.


On kulunut vuosi eteenpäin. Vihannassa kesäpuvussaan kukoistaa taaskin
Fernebon pappila. Leikkiin viekoittelevat kallioiden pehmoiset
sammalpeitot vallattomia auringon säteitä, esteettä kuvastuu lahden
tyyneen pintaan sinitaivas ja tuuheat lehtirannat, tuoksuvat kukat
ympäröivät peikkokiveä ja perhoset kilvan kiitelivät yli niittyjen ja
mättäitten.

Taaskin oli pappilassa vieraita. Toinen luutnanteista, joka jo
viime kesänä ihastui Gerdan kauneuteen, ja sitte koko talven
hänelle kunnioitustaan ja ihailuaan oli osoittanut, oli nyt tullut
kahdeksanpäiväiselle vierailulle kuulustelemaan, "miten Gerda nyt
maalle tultuaan voipi."

Niin, miten Gerda voi?

Tiesikö hän sitä itsekään! Terveydessä ei suinkaan vikaa liene
ollut, sen osoittivat ruusut poskilla, jotka kukoistivat kilpaa
puutarhakukkien kanssa. Mutta entä hänen sisäinen ihmisensä — ah!
Kulkuri Sven'in varoitus Olivialle, ett'ei Gerdaa pitäisi laskea
kodista pois, ei ollut syyttä lausuttu. Hänen kauneutensa oli siksi
häikäisevä, ett'ei se voinut olla huomiota herättämättä, missä
ikinä hän näyttäytyi, ja yksinkertainen maalaispapin tytär saavutti
pääkaupungin hienoimmissa piireissä huomiota, joka ei ollut hänen
herkälle, hiukan ylpeälle mielelleen eduksi. Kokonaisen talven oli
hän ollut muodissa, ja jos silloin toisinaan sattuikin, että hän
unohti lukea iltarukouksensa, niin ei hän koskaan unohtanut ajatella
monia voittojaan seuraelämässä. Toisena hetkenä saattoi hän itselleen
vakuuttaa, että hän tahtoi jättää koko tämän tenhopiirin ja kiiruhtaa
pois, kun vielä voi sen tehdä, takaisin hiljaiseen pappilaan ja sen
sydämen luo, joka yhä samanlaisella rakkaudella sykki vaan hänelle;
toisena hetkenä hänestä taas tuntui, ett'ei voisi elää ilman noita
loistavia juhlia, joissa hän oli ruusuna kukkien keskellä, liekkinä
kipunani seassa; kävelyretkiä ja näytelmäiltoja, jolloin hän ei ajasta
mitään tiennyt, ja vihdoin ilman tuota hienoa imartelua, valituin
sanoin lausuttuja kohteliaisuuksia, jotka vaikuttavat heliotropin
suloisen, mutta tukehduttavan tuoksun tavoin.

Ei yksikään hänen monista ihailijoistaan ollut innokkaampi ja
lämpimämpi kuin pappilan nykyinen vieras, Gerdan kaukainen sukulainen,
luutnantti Gösta M. Sukulaisuus presidentin talossa antoi myös hänelle
suuremman tilaisuuden lähestyä ihailunsa esinettä, joka näytti hänestä
sitä kalliimmalle, mitä useammat tätä ihailivat.

Gerda, joka vakaasti tahtoi pysyä uskollisena, kauhistui aivan, kun hän
tunteitaan punniten huomasi, että naapuripitäjän nuoren papin kuva vaan
hälvenemistään hälveni hänen mielestään. Sellaisina hetkinä hän aina
päätti lähteä kotiin, ja sellaisena hetkenä hän vihdoin läksikin, kun
leivo ensimäisiä kevään viserryksiään ilmassa liverteli, ja sinivuokot
pälväillä ja mättäillä kainot päänsä näkyviin nostivat.

Taasen tapasi Gerda kihlattunsa, — sillä sehän pastori kuitenkin
Gerdalle Jumalan edessä oli — mutta oliko tuo sama henkilö, oliko
hän todellakin niin paljon muuttunut kuin Gerdasta tuntui, vai Gerda
itsekö oli tullut niin toisenlaiseksi? Miksi tuntuivat hänestä nyt
nuo hyvänsuovat, lempeät kasvot, jotka ennen olivat niin viehättävät
olleet, yksitoikkoisilta, ja ääni sitten — olihan se tosin hellä ja
sydämellinen, mutta ei siinä ollut tuota salaperäisen lämmintä värettä,
jonka Gerda hyvin muisti äänessä voivan olla — niin ei ollut hänestä se
juuri miellyttävämpi kuin kasvojenkaan piirteet... väristys puistatti
hänen ruumistaan tuota ajatellessa, ja hänen kädenpuristuksensa muuttui
kylmäksi ja hymyilynsä teeskennellyksi... Kului useita päiviä eikä
pastoria kuulunut uudelleen pappilaan, mutta kun hän sitte vihdoinkin
tuli, oli hän niin ujo ja hiljainen, että Gerda aivan kiukustui ja
kiiruhti pois vieraansa luota ja koko talosta ja kuljeskeli metsissä ja
laaksoissa melkein yhtä suurella innolla kuin Kulkuri Sven. Niin, Sven!
Monen monituiset kerrat oli Gerda sydämestään toivonut, että hänellä
olisi luonaan tuo taattu ystävä, mutta häntä ei ollut vuosikauteen
näkynyt näillä mailla. Rovasti oli Olivian käynnin jälkeen taas
muuttunut yhtä juroksi kuin ennenkin, ja mamseli Ulla-Katariina oli
entistäänkin kiukkuisempi ja vakuutti, että Gerda Tukholman matkansa
jälkeen veti jo melkein vertoja sietämättömyydessä itse Kulkuri
Sven'illekin.

Tyytymättömänä itseensä, ympäristöönsä ja nykyiseen elämäänsä,
eleli Gerda vaan menneisyyden muistoista, ja hänen mielensä oli
alinomaa kuohuksissa. Eräänä iltana pyysi nuori pastori saada puhella
kahdenkesken Gerdan kanssa. Gerdan sydän sykki rajusti. Pitikö hänen
tulevaisuudelleen nyt tällä hetkellä laskettaman pohja; vapauttaisiko
hän, jolle Gerda kerran vapaasta tahdostaan oli sydämensä luvannut,
hänet nyt lupauksestaan, ja jos niin kävisi — millaiseksi tulisi Gerdan
kohtalo sittemmin muodostumaan?

Vieretysten he istuivat, Gerda ja pastori, lahden rannalla. Gerdan
katsetta haki pastori, mutta se tarkasteli veden vaihtelevia laineita.

"Gerda, minun hyvä, rakas tyttöseni", puheli pastori vihdoin
liikutuksesta väräjävällä äänellä, "minusta tuntuu, kuin meidän välimme
ei enää olisi samanlainen kuin ennen, ja että meidän täytyy puhella
keskenämme pari vakavaa sanaa."

"Ethän sinä koskaan muuta puhukaan", vastasi Gerda kiivaanlaisesti.

"Mutta kuuntelithan ennen mielelläsi minun vakavaa puhettanikin, vaan
nyt poissa ollessasi olet kuullut puheita toisenlaisia, eloisempia. En
sinua soimaa, mutta — toivoisin, ett'et ikinä olisi kotoa poissa ollut!"

"No, joko sinäkin nyt sitä! On aivan kuin olisin tehnyt jotain
erinomaisen pahaa. Te tahtoisitte tietysti, että koko ikäni istuisin
Fernebossa ja maatuisin kuin näkinkenkä rannalla, aaltojen sitä
alinomaa huuhdellessa".

"Se olisi ehkä ollut yhtä hyvä kuin lastun lailla ajalehtia
myrskyisellä merellä, viimein sinne kokonaan kadotakseen."

"Onnettomuuden ennustajat ovat sangen ikäviä ihmisiä."

"Älkäämme lausuko toisillemme katkeruuksia, Gerda. Tiedäthän hyvin,
miten suuresti epäilin ja taistelin, ennenkuin sinua uskalsin pyytää
jakamaan huomaamatonta tulevaisuuttani. Sinä olit rohkea ennen — nyt
et sitä enää ole, ja juuri siksi, että sinua niin suuresti rakastan,
kieltäydyn siitä onnesta, jota kerran uneksuin. Sinä olet liian
loistava, liian lahjakas köyhän maalaispapin vaimoksi; salongeissa on
sinun paikkasi. Se minun olisi pitänyt jo ennemminkin huomata, ja siksi
en voi syyttääkään ketään muuta kuin itseäni."

Gerda oli ääneti.

"Minähän olen niin vähän, tuskinpa ollenkaan ollut mukana suuressa
maailmassa, mutta voin kuitenkin vallan hyvin käsittää, että sankarien
joukossa siellä olisin jotenkin mitätön olento", puheli edelleen
pastori. "Ja jos sinun nuori sydämesi olisi kiintynyt johonkuhun
heistä siellä, niin ethän sille mitään mahda, sinä iloinen, kokematon
lapsi! Mutta rangaistuksen ansainnut olisin minä, joll'en antaisi
sinulle takaisin vapauttasi ja rauhaasi, vaan kiinnittäisin sinut omaan
mitättömään olentooni."

"Sinä näytät _itse_ olevan jotenkin kärkäs saamaan takaisin vapautesi",
vastasi Gerda hiukan katkerasti.

"Gerda!" huudahti nuori mies lempeästi, "miten sallii sydämesi sinun
puhua minulle noin?"

Nyt oli hänen äänessään niin lämmin, sydämellinen sointu, että Gerdan
täytyi katsoa häntä suoraan silmiin. Ja kun hän sen teki, suli jää
vähitellen hänen sydämestään, ja kyyneleet nousivat silmiin. Hän,
jolle Gerda tavallaan oli ollut uskoton, jota hän oikullisuudellaan
oli kiusannut ja melkein pakottanut luopumaan onnensa toivosta, hän
istui siinä silmät rakkautta säteillen valmiina uhraamaan oman onnensa
Gerdan vuoksi, sillä sen Gerda hyvin käsitti, että uhraus se oli, kun
pastori Gerdalle vapauden takaisin antoi — ja kenen tähden tahtoi
hän, Gerda, sitten uhrata pastorin? Nuoren miehen, jonka oli tuntenut
ainoastaan muutaman kuukauden, josta ei muuta tietänyt, kuin että hän
tanssi hyvin, oli hienokäytöksinen ja osasi lausua sukkeluuksia, jotka
herättivät yleistä iloisuutta seuroissa!

Oli kuin salama äkkiä olisi iskenyt Gerdan sieluun ja valaissut siellä
joka sopukan, näyttänyt selvästi sen elämän tyhjyyden, jota hän äsken
oli elänyt ja osoittanut, kuinka sisältörikkaan elämän hän juuri
oli hylkäämäisillään. Heti tuon tajuttuaan hän vilkkaalla tavallaan
ojensi molemmat kätensä nuorelle miehelle ja kuiskasi tälle nöyrästi:
"oi, anna anteeksi ja unohda! Sydämeni ei koskaan ole lakannut sinua
rakastamasta, mutta loisto on vaan häikäissyt mieleni — voitko,
tahdotko rakastaa minua niinkuin ennenkin?"

Ilo välähti pastorin silmissä, mutta sammui pian jälleen. Hetkisen
istui hän ääneti, mutta vastasi sitten äänellä, jonka sävy oli yhtä
rauhaisa kuin tavallisesti:

"Kyllä rakastan sinua nyt niinkuin ennenkin, mutta en tahdo tällä
hetkellä käyttää hyvyyttäsi hyödykseni; ehkä jo toisena hetkenä sitä
katuisit, sillä noin liikutettuna, kuin nyt olet, ei pidä mitään
päättää. Lähden nyt kotia enkä tule ennenkuin neljäntoista päivän
kuluttua. Tutki sill'aikaa sydäntäsi ja sano minulle sitte pelkäämättä
suora totuus. Minä olen aina oleva ystäväsi enkä tuomarisi."

"Kiitän sinua siitä", vastasi Gerda, kasvot hehkuvina ja ääni harmista
väristen, "mutta minä voin kyllä olla oma sekä ystäväni että tuomarini."

Ja kiireisin askelin riensi hän kotia kohti, katsahtamattakaan tuohon
kiittämättömään olentoon, joka hänet oli "hylännyt!"

Mietteissään istui nuori pastori katsellen aaltoja, miten ne nousivat
ja laskivat. Tuollainen oli Gerdankin mieli. Mutta pastori tiesi
myöskin, että kun siinä tuuli asettuu, ja se tyyneeksi muuttuu, ei
mikään niin selvästi voi taivaan sineä kuvastaa kuin se. Siitä nyt vaan
oli kysymys, saisiko hän koskaan noita laineita tyyntymään.

Huoaten nousi hän istualtaan ja alkoi astella metsäpolkua yksinäiseen
kotiinsa, illan varjojen yhä tummetessa hänen ympärillään.

Seuraavana aamuna, kun Gerda paraillaan seisoi pienen neliskulmaisen
peilin edessä huoneessaan ja kampaili tukkaansa, kuuli hän vaunujen
ratinaa lehtikujasta. Hän astui askeleen ikkunaa kohti, jonka alle
vaunut juuri olivat pysähtyneet ja huomatessaan, kuka tulija oli,
kohosi hänen kasvoilleen hohde, aamuruskoakin kirkkaampi, ja tavallista
syvemmin täytyi hänen hengittää saadakseen keuhkoihinsa tarpeeksi
ilmaa. Gösta luutnantti sieltä tuli — tuli hänen, eikä kenenkään muun
vuoksi, sen ymmärsi Gerda vallan hyvin. Tosin oli Gerda sanomattoman
iloinen, mutta sittenkin tuntui rinnassa outo ahdistus; hän riemuitsi
ajatellessaan tällaista hauskaa keskeytystä jokapäiväisen elämän
ikävässä yksitoikkoisuudessa, mutta toivoi samalla vierastaan
satojen penikulmain päähän. Nyt oli kuitenkin hänen ensimäisenä ja
suurimpana huolenaan osata tervehdyksessään osoittaa emännän arvokasta
kohteliaisuutta, ja sitävarten hän par'aikaa koetti asetella kasvojansa
niin rauhallisiksi kuin suinkin, kun samassa ovi riuhtastiin auki — ja
mamseli Ulla-Katariina astui sisään kiukusta punasena, niin melkeinpä
voisi sanoa sinisenäkin.

"Mitä minä sanoin viime vuonna, kun sinut sinne Tukholmaan piti
lähettää?" alkoi hän. "Sanoin, että Fernebo, joka ennen on ollut
kunniallinen talo, tästälähin muuttuu ryövärein pesäksi, ja niin on
käynytkin tuolla ulkona on parast'aikaa muuan rosvo, joka saalistaan
väijyy. Hyi, sellaisia nuoria! Jo minä toki sinun sijassasi häpeisin!"

"Kyllä minä häpeänkin — mutta vanhojen puolesta", vastasi Gerda
tyyneesti; astuen mummon ohi ottamaan vastaan Göstaa, jonka kasvot
loistivat jälleennäkemisen ilosta.

Rovastikin oli kuin päiväpaiste; hänkin iloitsi saadessaan hiukan
vaihtelua yksitoikkoisessa elämässään, ja niin kului muutamia iloisia
päiviä Fernebon pappilassa, huolimatta mamseli Ulla-Katariinan huonosta
tuulesta, joka aina olikin pahin alussa. Talon järjestystä se koskaan
ei häirinnyt, eikä yksikään voinut valittaa mamselin milloinkaan niin
kuuman olleen, että ruoka liiaksi oli kärventynyt tai pohjaanpalanut.

Gösta luutnantin silmät puhuivat yhä selvempää kieltä, jota oli
mahdoton väärin käsittää, varsinkaan Gerdan. Mutta kuitenkin pelkäsi
Gerda, että tämä tunteensa sanoihin pukisi, sillä yhä vielä oli hän
epäilevällä kannalla, ja nuoren papin suruinen, lempeä katse oli
aina hänen mielessään. _Hänet_ Gerda tunsi, tiesi mikä oli miehiään;
tiesi hänen arvonsa, hänen tasaisen ystävällisen luonteensa, hänen
osanottavaisuutensa kaikkien, mutta varsinkin kärsivien kohtaloon.
Gerda muisti, miten usein he ennen olivat puhelleet siitä, miten
maailmassa olisi elettävä, että heidän yhteytensä voisi jatkua vielä
haudan tuollakin puolen. Olisikohan hän, Gerda, näin voinut jutella
Göstankin kanssa, jos tämä olisi hänen kihlattunsa? Ei koskaan, sen
Gerda selvästi tunsi. Gösta oli vilkas, täynnä tulta ja huomaavainen,
mutta mitä hän ajatteli korkeammista asioista tai ajatteliko niitä
ollenkaan, — sitä ei Gerda tiennyt, tuskin sitä uskoikaan. Göstan
läheisyys vaikutti häneen aina huumaavasti, mutta nuoren papin sen
sijaan rauhoittavasti ja ylentävästi. Ja kuitenkin! Göstan rinnalla
saisi hän olla mukana suuren maailman iloissa ja nautinnoissa, sillä
jos kuka, niin Gösta juuri kuului tuohon suureen maailmaan, sen
sijaan että pastorin kanssa pitäisi elää jonkunmoista luostarielämää,
huomaamatonna, seurustella aina vaan tuommoisten kunnon — mutta ikäväin
ja kaikkia harrastuksia puuttuvain maalaisten kanssa! Jos ottaisi
Göstan, niin ei hän ikinä voisi unohtaa rikkomaansa lupausta, jos taas
pastorin, niin ajattelisi hän alinomaa maailman iloja, joista oli
kieltäytynyt — niin todellakin Gerda taisteli vaikeaa taistelua; ja hän
taisteli yksin, sillä vaikka hänen sydämestään toisinaan nousivatkin
palavat rukoukset, ei hän niistä tuntenut lohtua löytävänsä, vielä
vähemmin voimaa saavansa tekemään mitään varmaa päätöstä, ja kuitenkin
hän tunsi, että nyt oli päätös tehtävä, sillä hän ymmärsi, ett'ei Gösta
tällä kertaa ennen lähtisi kuin oli asiansa selville saanut. Hän arveli
myöskin isänsä olevan suostuvaisen tähän liittoon, sillä luutnantilla
oli tunnettu nimi ja toivoi saavansa omaisuuttakin, ja ne eivät
kumpikaan rovastista olleet hyljättäviä.

Niin kului vieläkin pari päivää, joina luutnantin tunteet nähtävästi
vaan lämpenivät, mutta hän ei saanut koskaan sopivaa hetkeä niiden
ilmaisemiseen, sillä Gerda vältti aina niin taitavasti sellaiset
tilaisuudet, että luutnantti oli melkein epätoivoon joutua.

Eräänä ihanana kuutamoiltana, kun oli tultu lahdelta soutelemasta,
lausuivat kaikki toisilleen hyvää yötä, asettuakseen levolle. Mutta
Gerda oli liian suuressa jännityksessä voidakseen nukkua. Kauan istui
hän avonaisen akkunan ääressä käsi poskella, mutta liian ahtaaksi
kävi hänestä olo siinä, tuntui kuin olisi tahtonut tukehtua. Ulos
raittiiseen ilmaan hän tahtoi, vaikka hetkiseksi vain; hän kääri liinan
hartioilleen, sipsutti hiljaa rappuja alas, sieltä puutarhan kautta
puistoon, joka oli sen jatkona. Täällä kulki hän edestakaisin käytäviä
pitkin, joille kuu lehvien välitse kultiaan valeli. Vihdoin istahti
hän jalavan juurelle, jossa pehmeä sammalistuin houkutteli hetkiseksi
levähtämään. Rauhattomain ajatusten kiusaamana hän kätki kasvonsa
käsiinsä, joille hänen tummat kiharansa runsaina valuivat.

Tuskin oli hän ehtinyt siihen istahtaa, kun jo kuului askeleita
hiekkakäytävältä ja ennenkuin aavistikaan, tunsi hän, miten kaksi
lämmintä kättä hellästi tarttui hänen omiinsa ja puoleksi väkisten
irroitti ne, ja katkonaisin sanoin, ääni, tuo liioinkin tuttu ääni,
hellästi värähdellen, puheli hänelle:

"Suo anteeksi, kallis Gerda, että tässä paikassa ja tähän aikaan
tavotin sinut, mutta minun täytyy saada kanssasi puhella, ett'ei
sisäinen kuumuuteni minua aivan näännyttäisi!"

"Jumalan tähden, hiljaa, älä puhu mitään!" rukoili Gerda tuskissaan
koettaen irroittaa käsiään, jotka Gösta päästikin, puristaakseen sitä
innokkaammin Gerdaa vyötäisistä.

"Älä pyydä minua vaikenemaan, Gerda, sitä en voi" — ja nyt seurasi
selitys hänen tunteistaan, selitys niin hehkuva, niin kiihkoisa,
että Gerdan ajatuskyky melkein pysähtyi. Aivan ensi näkemältä oli
Gösta häneen rakastunut, ja viimeiseen hengenvetoonsa hän häntä
rakastaisi, eikä koskaan — sen hän pyhästi vannoi — toinen nainen voisi
täydellisesti Gerdan sijaa hänen sydämessään täyttää.

Oli siinä eloa, oli tulta, oli kiihkeyttä, yhä laimeammaksi kävi
Gerdan vastustus, hurmaus kasvoi, ja entiset lupaukset tuntuivat
heikkonemistaan heikkonevan. Ja kuitenkin vaati omatunto häntä sitä
tunnustamaan. Hetkiseksi hän siihen voimaa saikin, hän tunnusti
vapaaehtoisesti antaneensa uskollisuuden lupauksen nuorelle papille,
jonka Gösta viime vuonna pappilassa oli nähnyt, ja ett'ei hän koskaan
voisi tuntea itseänsä onnelliseksi, jos rikkoisi tuon lupauksensa.

Taukosi nyt Göstan sanatulva, mutta tuokioksi vaan. Jo seuraavana
hetkenä hän mitä suurimmalla kekseliäisyydellä koetti osoittaa,
että tuollainen, melkein lapsena annettu lupaus ei mitenkään voinut
olla sitova, ja että Gerda tekisi melkein itsemurhan antautuessaan
elämään, jonka yksitoikkoisuus olisi kerrassaan kuolettava, ja
miehelle, joka ei ymmärtäisi hänen arvoaan, niin, joka oli kylmä ja
tunteeton, niinkuin jokainen kyllä saattoi huomata. Tekisipä Gerda
vielä toisenkin murhan, sillä hänellä, Göstalla, sen hän selvästi
tunsi, ei olisi rohkeutta elää ilman Gerdaa — ja jos Gerda kuitenkin
tietäessään särkeneensä Göstan elämän voisi olla onnellinen, niin,
silloin ei hänellä sydäntä olisikaan, silloin ei hän olisikaan se
lämmin; enkelimäinen nainen, jommoiseksi Gösta hänet mielessään oli
ajatellut — ja silloin — voimakkaasti sulki Gösta hänet syliinsä;
hän tunsi miten Gerdan hento olento liikutuksesta värisi, ja Göstan
huulet vaikenivat kohdatakseen kuumassa huumauksessa Gerdan, kun — mikä
se oli! Kirkkaina kiiriskelivät kesäyön hiljaisuudessa tuohitorven
surunvoittoiset säveleet, kaiutellen: "Kultaisessa kartanossa"...
Kulkuri Sven se siellä soitteli, sen Gerda kyllä tunsi, ja siinä
hetkessä oli koko nykyisyyden hurmaus ohi, ja lapsuuden muistot, äidin,
sisaren ja kihlatun kuvat väikkyivät valojuovana hänen sielussaan.
Tarmolla kohotti hän päänsä, silmissä omituinen loiste, hiljaa, mutta
päättävästi työnsi hän hämmästyneen Göstan syrjään ja kevyesti, kuin
kesäiset udut haihtuvat auringon tieltä, hän kiiruhti yli polkujen ja
mättäiden, suuntaan, niistä sävelet tulivat, onnellisena tietäessään
vihdoinkin tapaavansa olennon, jolle voi uskoa kaikki huolensa,
epäilyksensä ja heikkoutensa.

Kun varhaisen kesäaamun ensimäiset säteet taivaan rannalta kohosivat,
lankesi niiden hohde Gerdan ja Kulkuri Sven'in onnesta loistaville
kasvoille. Nuo uskolliset ystävykset istuivat yhä riippakoivun alla
samassa paikassa, jossa Sven niin usein Olivian kanssa ennen oli
istunut, ja Gerda ojensi Sven'ille kätensä sanoen:

"Jumalan kiitos, Sven, että tulit! Nyt näen taas selvästi, ja sieluni
on jälleen saavuttanut tasapainonsa, ja menneisyys tuntuu raskaalta
unelta!"

"Näkyypä tällaisestakin toisinaan voivan olla jotain hyötyä", tuumaili
Sven. "Sydän on herätessä täynnä kiitosta ja ylistystä."

"Niin, sinä olet oikeassa. En saata kyllin kiittää Jumalaa ja sinua
siitä, että ajoissa tulin huomaamaan, kuinka imartelu, jota niin paljo
on osakseni tullut, vähällä oli myrkyttää sieluni ja kääntää mieleni
elämän todellisesta onnesta vaan näennäiseen sellaiseen. Aivan varmaan
nyt olisin katunut, jos eilen olisin antautunut siihen hurmaukseen,
joka minut silloin valtasi."

"Siitä voitte olla varma. Sydän, joka ei pysy uskollisena, ei tule
koskaan saavuttamaan rauhaa. Ja vaikka te maailmassa muuttuisitte kuin
kuivunut lehti, rakastaa pastori teitä kuitenkin, sen sijaan kuin
tuollaiset korkeat herrat silloin eivät enää vähintäkään välittäisi,
sellainen se on tämän maailman meno: tänään ruusu, huomenna toinen."

"Ja sinä sanot, Sven, että Teodor on sinulle sanonut yhä vieläkin
rakastavansa minua?"

"Sanon, ja sanassani pysyn. Ajatelkaas, miten pastori hoiteli
vanhaa äitiänsä, joka vanhuuttaan oli jo kuin lapsi, sellaisella
kärsivällisyydellä, ettei sitä toinen olisi paremmin voinut tehdä.
Sellaisissa asioissa se ihmisen sydämen laatu tulee ilmi, nähkääs.
En tahdo sanoa, että te, Gerda, juuri olette hänelle tarpeeksi hyvä,
mutta kiittäkää Luojaanne, joka sellaisen miehen on teidän tiellenne
saattanut, hän on teille aivan kuin aitaus, joka estää teitä yli
rajojenne rimpuilemasta."

"Toivoisin, että hän olisi täällä, voidakseni pyytää anteeksi
sopimatonta käytöstäni", sanoi hiljaisesti Gerda.

"Nyt puhutte niin, että sitä kelpaisi Vivankin kuulla, ja kyllä minä
teitä asiassa autan. Olkaa huoleti, pikku kultamuruseni, huomenna tähän
aikaan on teillä asiat selvillä tuon kunnon miehen kanssa, ja tulevana
vuonna tähän aikaan puhaltaa Kulkuri Sven tuohitorvellaan häämarssia,
jonka pitää kuuluman yli kahden pitäjän, vieläpä vähän kolmanteenkin."

"Voi sinä vanha Sven! Miten hyvä ja uskollinen aina olet! Jos sinulla
mielitietty olisi, niin ei varmaankaan mikään mahti maailmassa saisi
sinua hänelle uskottomaksi!"

"Ei-ei", vastasi Sven tarkoittavasti, "ei vaikk'ei hänellä olisi
aavistustakaan, että kannan hänen kuvaansa sydämessäni. Ja jos vielä on
niin onnellinen, että saa vastarakkauttakin — äh, vielä tässä nyt mitä,
yhtä helposti voisi pikku lintunen kovaksi kivimöhkäleeksi muuttua."

"Etkö sinä, Sven, koskaan ole rakastanut?

"Hm!" Sven punehtui kauniisti kuin nuori tyttönen, "voisihan sekin olla
mahdollista."

"No, onko tyttö myös sinua rakastanut?"

"Oliko tuossa nyt järkeä? — rakastaa tällaista variksenpelättiä kuin
minä olen!"

"Sven parka!" Gerda laski kätensä ystävällisesti Sven'in olalle. "Sillä
tytöllä sitte ei ole sydäntä ollenkaan!"

"Onpa niinkin ja puhdas sydän onkin, niinkuin itse Herran enkelillä."

"Eikä kuitenkaan huomaa sinun ansioitasi."

"Huomasittekos te, Gerda neiti itse, pastorin ansioita? Minun
ansioitani, jos niitä onkaan, lienee vaikeampi huomata, ja jos ne
joskus tulisivatkin näkyviin, niin... Ei nyt enää niistä puhuta, Gerda,
en jaksa sitä kuulla. Mutta sen minä sanon, että sellaista ilon hetkeä
kuin illalla, jolloin minun tuohitorveni teitä ajoissa varoitti, ei
minulla ole ollut vuoden ja vuorokauden kuluessa — sillä tiedän miten
Viva olisi surrut, jos olisi saanut kuulla, että Gerda on pettänyt sen,
joka ansaitsee hänen sekä kunnioituksensa että rakkautensa. Luvatkaa
minulle, että kirjoitatte Vivalle tästä asiasta."

"Sen lupaan varmasti, Sven!"

"Kiitos kaunis siitä! Hyvä Jumala kuitenkin, kun minulle vielä sekin
päivä koitti, jona tuohitorveni oli jollekin ihmiselle tosihyödyksi!
Kun nyt maailmasta lähden, niin tiedän varmasti tehneeni ainakin
_yhden_ hyvän työn. Tunnen, että elämäni tämän jälkeen tulee
kevyeksi kuin taivaan lintusen; on sillä elämälläkin ilohetkensä ja,
tiedättekös, Gerda, tänään, kuten kerran ennenkin, jolloin Kulkuri
Sven'illä oli hänen ilojuhlansa, hän ei muuta kaipaa kuin siipiä, jotka
hänet korkealle kohottaisivat, sillä kun mieli on köykänen, tuntuu
vaikealta olla maahan sidottuna."

"Kyllä sinä nekin saat, Sven, saat ehkä ennemmin kuin sinun ystäväsi,
Viva ja minä, sitä toivoisimmekaan."

"Tarkoitatteko siis, että Viva joskus minuakin ajattelee?"

"Ajattelee, ja tiedäppäs, Sven, jos olisin häijy, niin tulisin melkein
kateelliseksi sinulle, sillä niin paljon Viva kirjeissään sinusta
puhuu."

"Enkö minä saisi kuulla, mitä hän kirjoittaa?" kysyi Sven nyhtäisten
tukun nurmea maasta.

"Kyllä sinä ne saat kuulla, olen juuri sinun vuoksesi säästänyt kaikki
Vivan kirjeet. Alinomaa hän niissä kuulustelee, onko sinulla koskaan
tapana omassa pienessä tuvassasi levähtää, ja minä olen vastanut
hänelle, mitä kotoa kirjeiden kautta olen saanut tietää, nimittäin että
vaikka sinä tahtoisitkin, niin tuskin sinne mahtuisit, kun niin monelle
köyhälle olet siellä asunnon luvannut."

"Onhan se niin muhkeata, kun voi pitää hyyryläisiä", tuumaili Sven.

"Niin ja lisäksi vielä sellaisia, jotka maksavat niin hyvin", jatkoi
Gerda hymyillen.

"Aivan yhtä paljon kuin minäkin metsissä majaillessani, ja kuitenkin
on minulla paljoa hienompi asunto; mutta se tupa on minulle kuitenkin
niin rakas antajansa vuoksi. Mutta kas! jopa kohoaa aurinko yhä
korkeammalle. Menkää nyt kotiinne ja levätkää oikeen rauhassa ja
toimittakaa sitte luutnantti tiehensä vaikka jo huomispäivänä. Minä
lähden suoraapäätä pastorin, luo, kertomaan millä kannalla hänen
asiansa ovat. Ja sitte pitäisi teidän kummankin kertoa rovastille
väleistänne, että voitte olla kihloissa oikeen rehellisellä tavalla.
Tiedän, että arvoisa pastori sitä jo kauan on toivonut, mutta te olette
panneet vastaan."

"Kyllähän sinä, Sven, paraiten tiedät, miten kiivas isä on, ja miten
hartaasti hän toivoo, että minä joutuisin hienoihin naimisiin."

"Mutta tämä liitto, voi teille, tulla tieksi taivaaseen, ja sitä ei
pappismiehen ainakaan sopisi paheksua, tiedän mä. Ja sitäpaitsi, jos
teidät, Gerda, oikeen tunnen, niin tiedän, että teissä on sen verran
isänne luonnetta, että kyllä voitte sietää vähäisen ottelun rakkautenne
puolesta. Ja kaikki ihmisethän senkin tietävät, että pastori jo ensi
vuonna saa oman paikan, enkä siis ymmärrä, mikä teillä on esteenä.
Hyvästi nyt, kultamuruseni; huomisiltana tapaatte ystävänne!"

       *       *       *       *       *

Oli kirkas päivä syyskuussa seuraavana vuonna. Metsä oli vielä tiivis
ja tuuhea, vaikka sen punakellertävä värivivahdus jo ilmaisikin
hävityksen enkelin kylmine henkäyksineen sen yli liidelleen.
Hiljaista oli nyt laaksoissa Fernebon ympärillä, sillä pois etelään
olivat laululintuset rientäneet. Orjantappurapensasten punaiset
marjat hohtivat kuin rubinit, ja puitten oksain välissä hämähäkin
verkot kastehelmistä kirkkaina kimaltelivat. Ikäänkuin ilokyynelten
kostuttamana luikerteli muuriruoho Gerdan pienen vinnikamarin ikkunan
ympärillä; siellä sisällä istui pari Gerdan parasta ystävää eroitellen
tuuheimpia myrtin oksia Gerdan morsiusruunuksi, sillä tänä päivänä
tulisi Gerda antamaan kätensä nuoruutensa rakastetulle, Vårsätran
kappalaiselle.

"Kukahan tuolla tulee?" kysäsi toinen neitosista; "eikö vaan liene
Kulkuri Sven!"

"Ei ole, eihän Sven noin hitaasti kävele."

"Mutta hän se sittenkin on, näkeehän sen jo kumarasta vartalostakin."

"Kyllähän Sven kumarassa kulkee, mutta ei sentään noin käyränä."

"Saanko minäkin nähdä", pyysi Gerda tullen ikkunan luo. Mutta ennenkuin
hän ennätti tulijaa huomatakkaan, ratkaisi tämä itse kysymyksen
puhaltaen tuohitorvellaan iloista marssia.

"Sven se on, Sven se on!" huusivat neitoset kilvan ja nyökäyttivät
ystävällisesti päätään tervehdykseksi tutulle tulijalle, joka
herttaisesti hymyillen heille uutta lakkiaan kohotti.

Sven oli nyt oikeen hieno uudessa puvussaan ja kukka napinlävessä.
Mutta hän olikin kutsuvieras eikä millään ehdolla olisi häistä
pois jäänyt. Tänään oli hän varustautunut kestämään mamseli
Ulla-Katariinankin kiukkuisia katseita. Ja kiukkuiset ne todella
olivatkin, sekä katseet että koko ihminen, mutta ruokien vuoksi ei
mamselin ainakaan tarvitseisi hävetä, sen oli hän pyhästi luvannut,
vaikka sitte morsiusparin tähden sen saikin tehdä.

Sven tuli jo hiukan aikasemmin päivällä, sillä hän ajatteli, että
Gerda ehkä haluaisi antaa hänelle vielä jotain toimitettavaksi tai
mahdollisesti tahtoi vielä jostakin asiasta hänen kanssaan ennen
vihkiäisiä jutella. Ja siinä hän ei erehtynytkään. Sven oli tervetullut
ja tarpeellinen henkilö ja — verrattain onnellinen. Mutta vaikka hän
sitä olikin, kohosi kuitenkin hänen rinnastaan tuon tuostakin syvä
huokaus, sillä hän ei voinut olla muistelematta vierasta, joka juhlasta
puuttui, vierasta, joka sille moninkertaisen loiston ja virkeyden olisi
antanut, — hän ei voinut olla ajattelematta Oliviaa.

Mutta myöhemmin illalla toivottiin Olivialta kirjettä, koska nyt oli
postipäivä, ja hän jo aikoja ennen, oli saanut tiedon juhlapäivästä.

Ei siinä kyllin, että koko pappila sisältä oli koristettu köynnöksillä,
olipa vielä luhtikin kaunistettu; siellä piti väen myöhemmällä saada
tanssissa, pyörähdellä, ja soittajan virkaa hoitaisi luonnollisesti
Kulkuri Sven.

Vihkiminen oli ohi. Se toimitettiin kirkossa, jonne mennessä. Sven,
lupauksensa mukaan, puhalsi häämarssin, joka, joll'ei juuri "yli
kahden pitäjän, vieläpä vähän kolmanteenkin", kuulunutkaan, kuitenkin
kauniisti kajahteli. Väki pyörähteli paraillaan luhtilla, Sven'in
lumoavan tuohitorven sävelten tahdissa, jotka milloinkaan eivät
viehättävämmästi olleet nuorta kansaa ilohon kutsuneet. Hehkuvin
poskin ja loistavin silmin, paksuanturaisissa jalkineissaan, siinä
pari toisensa jälkeen pyörähteli, aina väliin ilosta hypähdellen ja
hihkaisten mennessään niin, että koko luhti kajahteli; välillä kävivät
he tyytyväisinä taputelemassa Sven'iä, joka istui nurkassaan ylösalasin
käännetyllä ja lehvillä koristetulla oluttynnyrillä. Morsiuspari,
rovasti ja kaikki vieraat kävivät useamman kerran katsomassa tanssia;
täytyipä mamseli Ulla-Katariinankin vähäksi aikaa jättää vispilä ja
kauha ja tulla katsomaan nuorten iloa.

"Niin", puheli hän itsekseen, "hyvähän niiden on huvitteleida, jotka
eivät muuta tee kuin syövät sitä, mitä toiset suurella vaivalla saavat
heille laittaneeksi; osaisin sitä minäkin iloita, jos joku minulle
ruuan valmiiksi laittaisi, mutta sitäpä ei kukaan vielä tähän asti ole
tehnyt."

"Hauska on katsella noiden iloa", puheli tuomarin rouva, joka seisoi
lähinnä mamseli Ulla-Katariinaa, jotakin tälle sanoakseen.

"Enpä minä sitä voi sanoa!" kuului vastaus. "Ihanhan ne ovat kuin
villejä kaikkityyni, Minä en koskaan ole tanssia suvainnut."

"Emmeköhän sentään nuoruudessamme liene vähän tanssineet jokainen."

"En minä ainakaan enempää kuin kellotapuli kirkkomäellä. Minulla oli
kyllä muutakin tekemistä. Jos minä jalkojani tanssittelin, niin tein
sen rukkia pyörittäessä tai kankaan ääressä suksia polkien. Mutta
toiset ajat, toiset tavat; nykyään ihmiset tuskin voivat yhtä sikaa
tappaa, jollei heti pidä toimittaa pitoja ja tanssia sen johdosta."

"Mutta kun on tällainen ilojuhla kuin tänään, niin silloin toki lienee
luvallista hiukan pyörähdellä..."

"Ilojuhla, no niin, niinhän se on. Lopussa kiitos seisoo, vaikka Jumala
sen tietäköön, ett'en minä heille muuta toivo kuin hyvää. No, nyt ne
vihdoinkin saivat tämän tanssin loppuun ja pääsee hetkiseksi kuulemasta
Kulkurin torven toitotusta. Hiljaa, mikä se oli? Joko se nyt taas
alkaa?"

"Ei, posti siellä vaan tullessaan päivän kunniaksi torveensa puhaltaa."

"Kas niin, nyt _sillekin_ pitää toimittaa ruokaa ja muuta suuhun
pantavaa; parasta on mennä takaisin sisään, taikka muuten ne piian
hutaleet ottavat mitä eteen sattuu; niinhän tämä talo muuten onkin
kuin, paras kievari, toiset tulevat, toiset menevät, niin ettei ole
hetken lepoa."

Myöhempään illalla syötiin salissa vanhan tavan mukaan vahva illallinen
hevosenkengän muotoon katetussa ja kukilla koristellussa pöydässä.
Morsiamen erityisestä pyynnöstä oli Kulkuri Sven saanut paikan pöydän
toisessa päässä "hienojen" vierasten joukossa. Hämillään, melkeinpä
nolona hän siinä istui, vähän väliä tukkaansa korjaillen. Sillä oli
ihmeellinen vetovoima alaspäin. Sven tuskin ruokaa maistoikaan, ja
noita monia viinilajeja hän sitäkin vähemmin nautti. Kauas vieraille
maille riensivät aina uudelleen ja uudelleen hänen ajatuksensa, rakkaan
henkilön luo, eikä mikään noita hänen retkeilyjään estänyt, sillä
yksikään ei Sven'iä puhutellut.

Kun malja morsiusparin kunniaksi juotiin, rukoili Sven sydämestään
Jumalalta heille onnea ja siunausta. Toisia maljoja esitettäessä nousi
hän seisomaan kuten muutkin, osoittaakseen, että hän sekä kuuli että
näki, mutta ajatukset ne olivat uudelleen karanneet toisaalle. Lopuksi
pyysi rovasti itse hetkiseksi hiljaisuutta, hänellä oli morsiusparille
lausuttava sisaren tervehdys rakkaalta Olivia tyttäreltään...

Nyt sai Svenkin eloa ja väriä ja loistavin silmin ahmi hän jokaisen
sanan rovastin huulilta.

"Minulla oli ilo äsken juuri saada Olivialta kirje", alotti rovasti,
"jossa hän pyytää sanomaan teille, rakkaat lapseni, että hän kaikkine
tunteineen ja ajatuksineen on tänään teidän tykönänne. Suuresti
pahoittelee hän sitä, ett'ei voi olla luonanne tänä ilojuhlana,
jonka merkityksen hän nyt sitä syvemmin tuntee, kun itsekin juuri
näinä päivinä on kätensä ja sydämensä pois luvannut... niin, hyvät
ystävät! tämä on ilosanoma, odottamaton ilosanoma pyydän teitä
siis juomaan maljan vanhemman tyttäreni onneksi hänen kihlauksensa
johdosta Itävallan lähettilään, kreivi Herman von Steinert'in, kanssa
Pariisissa."

Syntyi hälinää yhä vilkastuvien vieraiden joukossa; laseja
kilisteltiin, ja hämmästyksen ja ilon ilmauksia kuului kaikkialta;
mutta kukaan ei huomannut, että yksi lasi jäi koskematta eikä sitäkään,
kuinka avoimesta ovesta äänetönnä kuin varjo yksi vieraista hiipi ulos,
eikä senjälkeen enää iloiseen hääjuhlaan ilmestynyt...

Mutta vielä kauan senjälkeen, kun tulet häätalon ikkunoista olivat
sammuneet ja vieraat poistuneet kukin kotiansa, kajahteli vuoroin
metsissä ja rannikoilla tuohitorven sävelet, vihlovina, katkonaisina,
milloin surkeasti valittavina, milloin vienon surullisina, milloin
taas raivoisina kuin epätoivon kirkuna, kunnes vihdoin heikkonemistaan
heikkonivat ja aamuauringon sarastaessa kuulumattomiin häipyivät.

Toisena hääpäivänä kohtasi morsianta hänen ensimäinen surunsa uudessa
elämänsä jaksossa. Pari palvelijaa, jotka olivat olleet ulkona
asioilla, tulivat pelästyksissään kotiin ja kertoivat löytäneensä
kummulla riippakoivujen alla Kulkuri Sven'in — kuolleena, mutta hymy
huulilla, aivan kuin olisi vaan nukkunut. Ensin olivat he luulleetkin
hänen nukkuvan, sillä olihan niin tavallista, että hän yönsä puitten
ja pensaitten suojassa vietti; mutta kun he koettivat häntä herättää
ja yrittivät leikkiä laskea siitä, ett'ei hän vielä ollut hereillä,
vaikka aurinko jo korkealla taivaalla paistoi, huomasivat he,
ett'eivät auringon säteet enää, eloa noihin kangistuneisiin kasvoihin
ikinä loisi, eikä valo konsana enää sammuvista silmistä heijastaisi.
Tuohitorvi oli kovasti puristettuna vielä kädessä, ja pää lepäsi
raskaasti koivun runkoa vasten.

Syvästi liikutettuna kiiruhti Gerda puolisoineen ystävänsä ruumiin
luo; surullisen saattueen muodosti joukko, joka Kulkuri Sven'iä kantoi
hänen tupaansa, jonka hän nyt ensimäisen kerran itselleen omisti.
Kunnioittaen siirtyivät "hyyryläiset" nyt syrjään, kun talon isäntä
täten tuloansa teki.

"Kyllä se Sven raukka paleltui kuoliaaksi", puheli muuan rengeistä,
"sillä yöllä oli kovanlainen halla, ja varmaan oli hän, kuten me
toisetkin, kallistanut lasia tällä kertaa vähän liiemmältä, vaikka
muuten ei suinkaan sitä tapaa pitänyt. Ja hän ei sietänyt mitään.
Kun hän lämpimistä huoneista tuli kylmään yöilmaan ja sellaisella
raihnaisella ruumiillaan asettui kostealle maalle nukkumaan, niin muuta
ei tarvittukaan."

"Niin, kyllä hän lie ollut vähän päästään pyörällä, sillä myöhään yöhön
kuulin minä hänen torvellaan puhaltelevan, kuin olisi hän kokonaiselle
rykmentille marssia soitellut, milloin nopeaan, milloin hitaasti, mutta
ei siinä mitään oikeaa nuottia ollut — ja soittamaan hän jäi vielä, kun
minä nukuin", puheli toinen renki.

"Mutta nyt hymyilee hän kaikelle", sanoi kolmas, "yhtä lempeästi ja
iloisesti kuin eläissäänkin. Kyllä saa etsiä hänen laistaan, eikä tule
toista, joka hänen tavallaan saa eloa sekä nuoriin että vanhoihin.

"Teodor", sanoi nuori rouva kyynelsilmin. "Ota tuohitorvi hänen
kädestään; pannaan se säästöön Oliviaa varten."

Nuori pappi teki niin, ja kun Gerda otti tuon pikku kappaleen, joka
niin kauniisti oli osannut tulkita niitä rikkaitten tunteitten monia
eri vivahduksia, mitkä olivat liikkuneet henkilön sielussa, joka ei
koskaan oikeen tähän maailmaan kuulunut, putosivat siihen kuumat
kyyneleet, ja hän astui vainajan luokse, vielä kerran katsellakseen
hänen lempeitä kasvojansa.

"Nyt sinä siis jo sait ikävöimäsi siivet, sinä, yksinäinen laululintu
raukka!" kuiskasi Gerda, hiljaa: sivellen uinuvan kalpeata otsaa.
"Lepää rauhassa! Kauan muistelevat sinua kaikki, jotka sinun tunsivat,
mutta Viva ja minä, me emme unohda sinua koskaan, ei koskaan!"

Samassa pilkisti kirkas valonsäde tuvan pienestä ikkunasta, yhtyen
hymyyn Svenin huulilla. Kirkas hohde valaisi tuvan, kaikki tunsivat,
että Jumalan rauha siellä vierailee.

Kun Kulkuri Svenin kuolemasta kerrottiin mamseli Ulla-Katariinalle,
näytti hän ensin hämmästyneeltä, mutta puheli kohta tavallisella
ärtyisellä, äänellään:

"No, jos maailmassa on yksi heittiö vähemmän, niin eihän se vahingoksi
ole, ja senhän voi tietää jo, edeltäkäsin, että hän metsissä ja mailla
henkensä heittäisi. Sitä minä aina ajattelin. Minulla tuosta vainajasta
eläessään oli enemmän harmia, kuin hän olisi ansainnut. Tuntuu oikeen
levolliselta, kun hän on poissa."

Mutta kun Sven'ille parin päivän jälkeen tuotiin hänen kaunis
kirstunsa, oli siihen asetettu päänaluisiksi pehmoinen, kauneilla,
vaikkakin kellastuneilla pitseillä koristettu tyyny. Ken sen siihen oli
pannut? Kenkään ei myöntänyt lahjaa antaneensa. Mutta Gerda oli nähnyt
nuo pitsit ennen — mamseli Ulla-Katariinan piirongin laatikossa.

       *       *       *       *       *

Taasen vuoden perästä vietettiin Fernebon pappilassa häät, niin
loistavat ja suurenmoiset, että mamseli Ulla-Katariina oli äkeissään
kolme viikkoa ennen ja kolme jälkeenpäin. Olivia se ulkomailta oli
tullut sulhasineen ja monien muitten hienojen vierasten seurassa
vahvistamaan liittoaan kodin pyhyyden piirissä.

Hääpäivänsä aamupäivällä yllätti hänet sulhasensa, kun hän paraillaan
surumielisenä tarkasteli erästä silkkipaperiin käärittyä esinettä,
jonka hän avonaisesta laatikosta oli ottanut esille.

"Mitä! kyyneleet silmissä, rakkaani!" huudahti sulho hellän
huolekkaasti, suudellen hänen vaaleita kutrejaan. "Etkö tahdo uskoa
huoliasi minulle?"

Hiljaisesti työnsi Olivia pikku esineen hänen käteensä.

"Tuohipalanen, luulen ma. Varmaan on siihen joku muisto taikka kertomus
liittynyt?"

"Niin on, ystäväni; kertomus _laululintusesta_ ja sydämestä — toisten
tahdon sen sinulle kertoa."




ERÄS KALARETKI. <<< <<< <<< 45 s. 84


Koko kaupunki tiesi, että kauppias Öbom oli iskenyt silmänsä Kaarin
Kaunoseen, mutta koko kaupunki tiesi senkin, että tyttö ei hänestä
välittänyt, ja se harmitti Öbom'ia. Mitä se sitte oikeen tahtoi
tuo nyrppä Liisa? Olihan hänellä, Öbom'illa, torin varrella komea
kaksinkertainen talo, ja siinä heijastuspeili vierashuoneen ikkunassa,
oma hevonen ja rattaat, oli maatila puutarhoineen likellä kaupunkia
ja oma vene ylpeästi liehuvine lippuineen, jonka valkealla pohjalla
suurilla punaisilla kirjaimilla oli luettavana nimi Kaija, hauska
kyllä itsessään, vaikk'ei juuri veneen nimeksi kovinkaan sopiva,
koska mainittua eläintä ei oikeen saata lukea vesieläimiin. Mutta
semmoisesta ei Öbom välittänyt; hän piti nimestä, ja siinä kyllä, ja
hänen nuori kauppa-apulaisensa arveli, että hänen isäntänsä tuon nimen
valitsi siksi, että se hiukan vivahti Kaarin'iin, jota nimeä isäntä
semmoisenaan ei lippuunsa uskaltanut panna.

Öbom ei ollut sen kaupungin lapsia; rakkautensa kautta hän siellä tosin
oli uudestaan syntynyt, mutta ei muuta. Noin kahdeksan tai kymmenen
vuoden vaiheilla oli hän kaupungissa asunut, ja yleinen ajatus oli,
että hän oli toimelias, kunnioitusta ansaitseva mies; hiukan toista
mieltä tässä asiassa oli kuitenkin eräs kaupungin kauppiaista, jonka
liike ennen oli ollut suurin, mutta Öbom'in kautta joutunut toiseen
sijaan. Tuommoiset alennukset eivät hevillä unehdu, sen tietää
jokainen, joka sitä on saanut koettaa. Hän väitti, että Öbom on vanha,
jäsenkolotusta kärsivä narri, mutta kateudesta sellainen puhe vaan
lienee tullut. Varmaa on, ett'ei Öbom ollut paljoa yli viidenkymmenen;
että hän tanssitilaisuuksissa moitteettoman kohteliaasti, kuten nuoren
miehen sopii, talutti pormestarinnaa poloneesiin, ja että hänellä
oli erinomaisen kaunis tumma tukka, joka otsalla ja niskassa hiukan
kähertyi, ja kasvojen väri sellainen, että kaksikymmenvuotiaskin
sitä voi kadehtia ja lasikakkulat nenällä, antaen kasvoille hieman
erikoisemman, huomattavamman piirteen.

Kuten sanottu; millainen hänelle oikeastaan olisi pitänyt olla, tuolle
nyrppä Liisalle, Kaarin Kaunoselle?

Eihän hän tosin ollut kuin kahdeksantoista vuotias, mutta, jos hän nuo
kahdeksantoista vuotta olisi uskonut Öbom'in viidenkymmenen haltuun,
niin olisi nuoruus ja viisaus sopivasti sulaneet yhteen. Kaarin oli
tosin kaunis, mutta eihän ollut Öbom'kaan ruma; Kaarin oli iloinen ja
Öbom kerrassaan repäisevä, kuin niikseen tuli, ja lopuksi: tyttö oli
köyhä kuin kirkon rotta ja Öbom rikas, niin että riitti. Sehän olisi
Kaarinille aivan erinomainen naimiskauppa, arveli koko kaupunki, paitsi
Kaarin itse ja — Öbom'in nuori kaupanhoitaja; nuo kaksi nuorta, jotka
liian syvälle olivat toistensa silmiin katsoneet, mutta josta ei muut
kuin he mitään tietäneet, sillä se oli tapahtunut aivan äsken.

"Sinun _täytyy_ ottaa Öbom", puheli Kaarinin lempeä isä, vanha värjäri
Kaunonen, joka päivät päästään vetelehti pitkin katuja, pitkät viheriät
takinliepeet takana liehuen ja kengänkantoja hyväillen.

"Mutta minä _en voi_", vastasi nuori Kaarin, "hän on minusta niin
inhottava."

"Inhottava, hänkö inhottava, jolla on oma kaksinkertainen talo ja
liike, joka vuosi vuodelta suurenee!"

"Mutta _hänen_ liikkeensä, isä, ei ikinä liikuta _minua_!"

"Ei tarvitsekkaan, kunhan vaan otat hänet. Ja sitäpaitsi: kun ensin
kaikki muut ainekset on saatu väripataan, tulee rakkaus perästä, eikä
väri siitä pilaannu. Voi se jäädä kokonaan poiskin; sitä kestävämmäksi
tulee väri."

"Voi, voi, miten saattaa isä puhua tuolla tavoin!"

"Katso, lapseni, viisaus sen tekee, viisaus sen tekee!"

"Kunpa en minä sitte ikinä viisaaksi tulisi!"

Tuollaiseen toivotukseen ei isän mielestä kannattanut vastata.
Vetäisihän vaan tavallista syvemmän siemauksen savua piipustaan ja
puikahti kamariinsa, jossa kaapin ovi kuului narahtaneen, otti sitte
hattunsa ja keppinsä ja tallusteli ulos.

Nuori Kaarin vuodatti harmin ja murheen kyyneleitä ja ajatteli, että
jos äiti vielä elossa olisi, niin hän ei ainakaan olisi lastansa
tuollaiseen pahoittanut. Nousi siitä sitte järjestellen yhtä ja toista
tuossa puutteellisessa kodissaan ja pukeutui hänkin lähteäkseen ulos,
koska nyt oli sunnuntai ja hänen mielensä sangen apea, kun ei kolmeen
päivään ollut rakastettuansakaan nähnyt.

Menisiköhän kirkkoon — kellot kutsuivat niin kauniisti? Ei, hän tahtoi
olla aivan yksin ja suuntasi askeleensa joelle, kulkien pitkin sen
rantaa kunnes saapui sen suulle asti. Ilma oli sopusoinnussa hänen
mielensä kanssa; sateinen ja painostava; synkät pilvet ajelehtivat
taivaalla. Rannoilta huokaili vastaan surumielisyys ja kaislojen
kahina kuului niin salaperäiseltä — aivan kuin ne olisivat toisilleen
kuiskailleet tarinaa viattomasta, mutta onnettomasta rakkaudesta — niin
ainakin Kaarinista tuntui.

Hän huokasi syvään, eikä nostanut katsettaan maasta, jossa hänen
astuessaan täytyi tallata moni kesän hento kukkanen, aivan niinkuin
kohtalo hänen nuoren rakkautensa jalkainsa alle polki.

"Nöyrin palvelijanne!" kuului ääni äkkiä "syvyydestä" aivan hänen
vieressään, ja _Kaijan_ onnellinen omistaja seisoi venheessään
hymy huulilla ja olkihattu kädessä, ja takana istui — hänen nuori
kauppa-apulaisensa.

Kaarin punastui, ja katseeseen tuli lämmin loiste, mitkä kummatkin Öbom
empimättä itselleen omisti.

"Enkö saisi pyytää pikku armoa vähäiselle kalaretkelle pitkin jokea?
Olen vakuutettu, että silloin saisin sellaisen kalaonnen, että haukia
tulisi leivisköittäin vaan. Paras, herttaisin pikku mamseli Kaunoinen,
suokaa nyt Kaijalle ja minulle se onni!"

Nuori kauppa-apulainen laski toisen käden sydämelleen ja toisella
viittoili Kaarinia tulemaan, tehden kaikki temppunsa isäntänsä leveän
selän takana, jota tuulen liehuttamat takin liepeet vieläkin levensivät.

"Kiitos vaan, en tiedä uskallanko", sopersi Kaarin, jota
vastenmielisyys vanhaan kosijaansa esti venheeseeni menemästä, mutta
toiselta puolen halu saada taas tavata nuorta, häntä sinne veti.

"Päätös ja toimi ovat yksi asia naiselle", puheli Öbom, "ja parin
tunnin kuluttua lupaan minä kyyditä teidät takaisin isänne luo. (No,
senkin vietävä, eikö herra osaa ohjata venettä tuon kiven luo, että
neiti pääsee kuivin jaloin veneesen)."

Nuori kauppa-apulainen ohjasi ja viittoili paraimpansa mukaan, ja parin
minuutin kuluttua oli Öbom'illa ilo käteensä sulkea ihanan Kaarinin
pieni kätönen, auttaessaan häntä venheesen.

"Tämäpä oli koko onnen potkaus!" puheli hän kohteliaasti, sijoittaen
kaunottaren viereensä veneen perään. "Antaa mennä nyt", sanoi hän
apulaiselleen, joka ei muuta hartaammin toivonut kun antaa isäntänsä
mennä niin kauas, kuin pippuri kasvaa ja niin sitte soudettiin pitkin
jokea, veneen omistajan yhä ylistellessä onneaan, kun oli saanut
sellaisen soudettavan.

"Mutta älkää unohtako heittää uistinta veteen", sanoi Kaarin vähän
hämillään, "minä olen hyvin huvitettu kalastamisesta!"

"Todellako? Silloin ennustan teille koituvan hauskan hetken, sillä
joll'ei nyt tartu, niin ei sitt koskaan..."

"Ilma on nyt sangen suotuisa", huomautti Kaarin; "sateisella säällä ne
paraiten syövät."

"Joka tapauksessa _täytyy_ niiden tänään syödä, se on niiden sula
velvollisuus (vetäkää vähän jalkaanne herra, ettekö näe; että se
hankaa neidin hameen helmaa!) Tahdotteko omalla pienellä kädellänne
pitää tästä rihmasta ja antaa sen siitä vähitellen suljua... ah, minä
ennustan, että meillä neljännestunnin kuluttua on leiviskän painoinen
hauki koukussamme, ihan leiviskän painoinen."

"Niinpä luulen minäkin", sanoi hiukan ivallisesti apulainen — "Jumala
ties, vaikka jo olisi nyt siinä..."

"Ennenkuin uistinkaan on heitetty? Ei toki, herraseni, kyllähän hauit
toisinaan saattavat sukkeliakin olla, mutta te taidatte olla heitäkin
sukkelampi, luulen ma."

"Kullakin on hänen mestarinsa", tuumaili kauppa-apulainen. "Mutta
mamseli Kaunonen on niin ohuissa vaatteissa, ja tuuli on kylmänlainen;
saisinko ehkä tarjota teille päällystakini..."

"Ei tarvitse, herraseni, niin kauan kuin ruotsin lippu liehuu!
Teissä sitte ei ole runollisuutta niin rahtuakaan... tarjota nyt
naiselle palttoota, jonka pitkät hihat riippuvat kuin etanan sarvet
kuorestaan... kas tässä, armollisin mamseli, asetetaan lippu harteille
kuin saali — olkaa hyvä!"

"Kiitos vaan", vastasi Kaarin lyhyeen, "en tarvitse palttoota enkä
lippua, ei minulla kylmä ole."

"Olette sitte aivan kuin minäkin", huudahti Öbom iloissaan, "ja niin
kauan kuin ei palele, on ihminen nuori. Ah, mamseli, miten minä olen
iloinen, tietäessäni omaavani niin paljon käyttämätöntä voimaa! Kun
näen paljaspäisiä ja kalpeita kolmekymmenvuotiaita, surkuttelen heitä
ja luulen melkein näkeväni esi-isiäni. Eläköön nuoruus! Taivas,
nyt nykäsi! Heittäkää, armollisin mamseli, ja antakaa minun vetää
leiviskän haukeni, jota tässä ennustelin saavani! Katsokaas, näin
siinä menetellään!" Öbom teki rohkean kumarruksen, liian rohkean hänen
jäykille jaloilleen, ja kadottaen tasapainonsa, kohotti ilmoille erään
tähän saakka vähänpuoleisesti huomatun ruumiinosansa, potkieli siinä
aivan tarpeettomasti hetkisen ja — katosi syvyyteen.

Kaksiääninen pelästyksen huudahdus seurasi häntä pohjavaelluksellaan,
mutta kumpikaan veneessä olijoista ei ensi hetkessä kyennyt mitään
tekemään. Neuvottomina ja säikäyksissään he istuivat ja tuijottivat
paikkaan, johon hän oli vajonnut...

Muutaman minuutin kuluttua tarttui käsi vahvalla otteella veneen
vasempaan laitaan, ja kuolon kalpeat kasvot kohosivat aalloista. Nuo
kasvot kuuluivat päähän, joka oli paljas kuin kuorittu muna, ja koko
olento oli vähintään kymmenen vuotta vanhempi kuin se, joka veneen
oikealle puolen upposi.

"Hyi kuitenkin, mikä veden kummitus sieltä nyt nousee! Takasin
syvyyteen, taikka annan airolla päähän."

"Minähän se olen, senkin hölmöläinen! Auttakaa minut ylös, taikka..."

"Tukkukauppiasko! Se nyt on selvä valhe... missä tukka on, ja missä
kasvojen väri?"

"Auttakaa, murhaaja! Ettekö käsitä, että olen, kadottanut peruukkini!"

"Peruukinko? Ei minun herrallani sellaista ollutkaan. Te olette aivan
varmaan joku hänen esi-isistään, joista hän tässä puhui. Mutta jos te
olette hän itse, niin vannokaa tämän nuoren naisen kuullen, että otatte
minut liikekumppaniksenne, niin koetan teitä auttaa!"

"Hävitön roisto! Minä kaadan veneen kumoon."

"Olkaa hyvä; minä uin kuin kala ja otan Kaarin mamselin selkääni. No —
vannottuko!

"Kirottu..."

"Ei sillä tavoin! Teidän pitää luvata ottaa minut liikekumppaniksenne
huomisesta päivästä alkaen" muuten tietää kohta koko kaupunki, että
olette kadottaneet värinne ja peruukkinne."

"Paatunut konna! Käärme, jota olen elättänyt..."

"Ah, näettehän itse, ett'ette kauempaa jaksa itseänne kannattaa.
Kunniasananne, mutta heti. Kunnia ihmisellä silti voi olla, vaikka
peruukkinsa onkin kadottanut."

"No, lupaan kunniasanallani — hirviö!"

"Kunnioitettava liikekumppani — kas tässä käteni! Olipa se oiva kylpy.
Istukaa nyt tuossa vastapäätä!"

Kun Öbom'ia ei nyt enää mikään vaara uhannut, oli Kaarinilla työ
pidättäessään nauruansa, katsellessaan millaisessa tilassa hänen vanha
kosijansa oli. Hän otti silkkiliinan kaulastaan ja sitoi sen tämän
paljaasen päähän, jossa asussaan Öbom kieltämättä muistutti vanhaa
apumuijaa, ja tätä katsellessaan ei hänen nykyinen liikekumppaninsa,
jota ylimielinen ja turhanaikainen isäntänsä niin kauan oli kiusannut,
malttanut olla ääneen nauramatta. Mutta samalla hän kuitenkin otti oman
palttoonsa, kääri sen isäntänsä ympärille ja istuutui Kaarinin viereen
soutamaan kotiin päin. Päiväkin paistoi nyt kirkkaasti pilvien lomitse,
suoraan Öbom'in paljaaseen päälakeen; kauppa-apulainen, jolla tukka
oli lujasti päässä, otti vanhan olkihattunsa ja asetti sen onnettoman
päähän, painaen sen uhrinsa silmille ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen,
suudella maiskautti kihlattuaan aivan kauppiaan nenän edessä.
Maiskauksen tukkukauppias hyvin kuuli ja antoi hatun olla silmillään
hyvän aikaa. Mitä saisikaan hän nähdä? Nuoren miehen, jota hän oli
pahoin kohdellut, suuteleman hänen rakastettuaan!

Mutta vihdoin kohotti hän hattuaan, katsoi puoleksi tuskaisin puoleksi
julmistunein katsein nuorta paria ja kuiskasi:

"Olen ijäisesti kiitollinen, jos tämä tapahtuma jää vaan meidän kesken!"

"Minä pitäisin enemmän teidän yläkerrastanne", vastasi apulainen
kainostelematta. "Minä aion syksyllä mennä naimisiin ja tarvitsen sitä."

"Mutta tämä on jo liikaa", puhkui Öbom.

"Ei se minusta sitä ole. Kuusi huonetta vaan, ja keittiö. Onko teillä
kotonanne toinen peruukki?"

"Ottakaa huoneet!" mutisi Öbom, "mutta laskekaa maihin pikku
saaren luona ja juoskaa hakemaan hevonen ja ajopelit — pormestarin
nelipyöräiset esim. Olen tullut sairaaksi, ymmärrättekö?"

"Sitä minä en ollenkaan ihmettele; kyllä sitä vähemmästäkin."

"Ja te, mamseli, ymmärtänettehän toki, että teitä vaan leikilläni olen
kosiskellut, sillä mitäs minun ikäiseni enää muuten..."

"Se ilahduttaa minua suuresti", vastasi Kaarin rehellisesti. "Pelkään,
että minusta olisi tullutkin teille varsin huono vaimo. Mutta
uskollisen ystävän te sen sijaan minusta kyllä voitte saada. Ehkä
tahdotte olla hyvä ja itse ilmoittaa isälleni, että olette muuttaneet
mielipiteitänne!"

"Tänään ei minulla liene muuta tehtävää kuin olla kaikkien nöyrin
palvelija", vastasi kiukkusena Öbom. "Mutta samapa se, tottapa
kauppias paraiten tiennee, ett'ei maailmassa mitään maksutta saa, ei
edes vaitioloakaan. Jos minä käytän peruukkia eli ei, se ei kuulu
kaupunkilaisille, ja mitä taas väriin tulee, niin tietänette paraiten
te, mamseli, ett'ei toinenkaan tavara juuri arempaa ole. Olemme siis
yksimieliset asiasta?"

"Täydellisesti!"

Mutta kuinka täydellinen sopimus lie ollutkaan, tiesi huhu kuitenkin
pian tapahtuman jälkeen kertoa, että joesta oli saatu suuri, leiviskän
painoinen hauki — luultavasti sama, joka Öbom'in mukaansa vei — ja
ett'ei kaupungissa ikinä oltu moista haukea nähty, sillä kun näet oli
sekä — peruukki että nenäkakkulat.




TÄHTIVELJEKSET.


Himmeästi valaisivat lyhdyt pimeänä syysiltana N:n kaupungin katuja,
joilla par'aikaa kymmenkunta komeita ajoneuvoja niinikään lyhtyineen
kiiruhti maaherran asunnolle ajurien taidokkaasti läimäytellessä
tuon tuostakin piiskojaan, tahtoen täten rauhallisille kulkijoille
saada ilmaistuksi, että nyt oli jotain erinomaisempaa tulossa, jotain
tavallista komeampaa ja loistavampaa. Ja niin olikin; tänään vietti
maaherra ensimäisen poikansa ristiäisiä, saatuaan tähän asti monet
vuodet peräkkäin vaan tyttärille nimiä jaella. Iloisiin pitoihin oli
kutsuttu kaikki kaupungin kuuluisuudet — vieläpä paljon muitakin, sillä
edellisiä ei pitkältä riittänyt. Vaunut toisensa jälkeen pysähtyivät
muhkeiden rappujen eteen, jättäen siihen hienot kuletettavansa, jotka
loistavissa puvuissaan leijailivat sisälle avoimista ovista kuin
moniväriset pilvenhattarat ehtootaivaalla. Pian täyttyvätkin kirkkaasti
valaistut huoneet vieraista, jotka vuoroin lausuivat onnelliselle
isännälle kohteliaisuuksia, vuoroin taas ihailivat kukkakoristeista
pöytää, jolla kirkas hopeamalja vesineen odotti kastetoimitusta, taikka
silmäilivät he ovelle toivossa, että piispa piankin ilmaantuisi ja
päästäisiin illan juhlallisesta puolesta, ja mieliala muuttuisi hiukan
kevyemmäksi.

Ja piispa tuli, komea mies näöltään. Rouva, hänen armonsa, kirkkoon
otettiin ensin erityisessä huoneessa, ja sitten järjestäytyivät kummit
— naiset toiselle — ja herrat toiselle puolen, kuten vanhaan hyvään
aikaan oli tapana. Vihdoin astui sisään piispatar, käsivarsillaan
kantaen pienokaista, niin juhlallisen näköisenä, kuin olisi hänellä
kannettavana ollut Ruotsin kruununprinssi, ja nyt sitte alkoi ja
jatkui itse toimitus tavalliseen tapaansa. Pientä _Clas Waldemaria_
näyteltiin sitte kaikille vieraille, varsinkin naisille, joista hän
oli "erinomaisen herttainen ja niin viisaan näköinen sitte, aivan kuin
ymmärtäisi jok'ikisen sanan, minkä kuulee." Mutta siinä tapauksessa
olisi Clas Waldemarin pitänyt kääntää selkänsä koko joukolle, sillä
niin paljon tyhmää imartelua ja mitätöntä puhetta hän sai kuulla. Mutta
nyt hän vaan makasi siinä kaikessa rauhassa hienossa pitsipuvussaan ja
antoi ihmisten lörpötellä, mitä tahtoivat, siksi kunnes huomasi, että
vaikka naiset häntä kuinkakin ihailivat, niin ei yhdellekään juohtunut
mieleen hänen ruuastaan huolehtia, ja tämän tajuttuaan päästi hän niin
kiukkuisen hätähuudon, kuin pienet keuhkonsa suinkin sallivat, sillä
seurauksella, että hänet heti passitettiin lastenkamarin rauhoitetulle
alueelle, samalla kuin eräs neiti sangen nerokkaasti huomautti, että
tuollaisella äänellä pojasta varmaan kerran tulisi ensi luokan laulaja.
Myöhemmin illalla juotiin hänen maljansa kuohuvassa samppanjassa ja
tehtiin tulevaisuuden suunnitelmia vasta kastetulle, lennokkaisuudella,
joka hyvin todisti että maaherran viinit olivat erinomaiset ja hänen
seurustelupiirinsä valittua väkeä.

       *       *       *       *       *

"Hyvää iltaa!" tervehti puuseppä Mårtensson, pieni laihanläntä mies,
astuessaan suutari Öllerin matalaan tupaan.

"Iltaa, iltaa, miks'et ottanut muijaa mukaasi? Sanoinhan sinulle jo
aamulla, että meillä on tänään ristiäiset."

"Kyllä se sieltä vielä tulee, kun joutuu. Hyvää iltaa, Leena, mitä
kuuluu näin illan suussa, ja miten se pikkuinen jaksaa?"

"Kiitos vaan kysymästä, se jaksaa vallan mainiosti. Se on vaan niin
ahnas, että tahtoisi suuhunsa kaikki mitä näkee..."

"Älä siitä ole huolissasi, muoriseni", lohdutteli iloinen mies
vaimoaan. "Joll'ei poika syö, niin ei hän pulskistakaan, ja jos ei
hänestä pulskaa tule, niin ei hän maailmassa muijaakaan saa, ja se
olisi aika vahinko, sillä sydämestäni suon pojalleni samaa hyvää kuin
itsellenikin."

"Katsoppas, Mårtensson, miten hienosti muija on laittanut kaksi
korvallista kuppiparia ja kaksi ilman niitä, sokerikorppuja ja
kanelirinkilöitä — ei kuninkaan koirallakaan parempaa ole! Entä pieni
naukkupullo sitten! Kyllä sinä, muoriseni, sen uskallat esille ottaa,
sillä et kertaakaan vielä ukkoasi ole pöhnässä nähnyt. Mutta pikku
viaton ryyppy hyvän ystävän seurassa vaan piristää ihmistä. Mitä te,
lapset, nyt niin minuun tollotatte, ettekö ennen ole isää iloisena
nähneet? Tiedättehän, että olette saaneet veljen, joka kerran ylinnä
joukossanne kukkuu. Neljä tyttöä ja yksi poika — saa tässä vähän
nälkäremmiä kiinnittää, ennenkuin koko lauma on ihmisiksi saatu!"

"Tahtoisitko luopua yhdestäkään heistä, isä", kysyi Leena lempeästi,
asettaessaan kermakannua pöydälle ja sen viereen ainoan kynttiläjalan
talikynttilöineen.

"Enpä suinkaan, sen tietää itse Jumalakin", vastasi mies vilpittömästi.
"Mitä ihminen ylhäältä saapi, on aina hyvää ja — "minun poikaseni ne
kuitenkin kauneimmat ovat", sanoi pöllökin lapsistaan. No, tulethan
sinäkin, Fia, vihdoinkin sieltä! Oletko ihan pois suunniltasi, ihminen,
kun et, tiedä, että meillä on suuret kestit, ristiäiset, joissa on
kaksi kutsuvierasta paitsi äitiä, minua ja noita lapsimukuloita ja
naapurin nälkäistä kissaa, joka tosin ei ole kutsuttu, mutta kuitenkin
aina pysytteleiksi näkösällä..."

"No, hyvänen aika, suokaa anteeksi!" puheli pieni ketterä Fia muori;
"johan minä olisin ollut täällä paljoa ennemmin, mutta satuin vähän
viivähtämään tuolla maaherran edustalla, jossa tulet ikkunoista
loistivat kuin satulinnasta. Ja mikä soiton helinä sieltä kuului,
ja ihmiset kuljeskelivat edestakaisin aivan kuin varjokuvat, sillä,
näettekös, ikkunat olivat hiukan hikiset, ett'ei voinut selvästi nähdä
sisälle. Koko katu oli katselijoita täynnä, on se aivan vihoviimeistä,
että ihmisten pitää olla niin uteliaita, että jos mikä pienikin risaus
on, niin silloin kaikki liikkeelle. Jaa, voi minun päiviäni, mikä
suuri tapahtuma se on, kun joku tuollainen tulee maailmaan! Toista se
on meikäläisten, ne saavat tulla maailmaan ja lähteä sieltä kenenkään
siitä melua pitämättä. Ja jos tällainen tahtoo lapsensa kastetuksi
saada, niin kirkkoon se on vietävä, vaikka sitte pakkanen nenän
nipistäisi, ja istua ja odotella siellä, kunnes aamu- tai päiväsaarna
on ohi, ja papilla on aikaa siihenkin toimitukseen. Niin, sanottakoon
mitä tahansa, niin kyllä vaan on erotus ihmisen ja ihmisen välillä
tässä maailmassa!"

"Aivan niinkuin ihmisillä ja elukoillakin", puuttui puheesen rehellinen
suutari. "Hyi sentään, miten Fialla nyt on suu täynnä pippuria! Enhän
tunne sinua enää ollenkaan! Vaivasiko se komeus sinua? Tiedätkös, Fia,
minä en luule, että maaherra tänä iltana on yhtään iloisempi kuin
minäkään, enkä käsitä, minkä vuoksi minun poikani tulisi vähemmän
onnelliseksi kuin hänenkään. Mitäpä sillä väliä, vaikka kruunukynttilät
valaisevat rikkaan pojan kehtoa ja talikynttilä minun kakaraani — yhtä
hyvin ne nukkuvat kumpikin. Kuules vaan, miten poika vekara nurkassa
tuhajaa, ja katso miten sen pystynokka näkyy tilkkupeiton takaa — ei
se paleltunut aamulla, vaikka käytetyinkin kirkossa! — No, äiti, jokos
kahvi joutuu ja pikku tillikka myös? Nyt juodaan poikapahasen malja.
Kas niin, tämä on mainiota! Niin, ystävät, eläköön poika, eläköön ja
tulkoon hänestä rehellinen ihminen ja kunnon työmies! Jos hän kykenee
muuksikin tulemaan, niin tulkoon minusta nähden; joll'ei, niin hyvä
niinkin. Jaa, oikeastaan ei minun itseni olisikaan pitänyt esittää tätä
maljaa, mutta kun tiedän, että Mårtensson'in kieli silloin on kaikista
kankein, kun hänen pitäisi saada jotain erinomaisempaa sanotuksi, ja
koska kukaan ei pojalle parempaa voine toivoa kuin minä, niin — suokaa
anteeksi, sanoi sirkka ja niiasi takajalallaan! Ah, miten maistuikin
hyvältä, häpeä itseni sanoa; en vaihtaisi tätä samppanjaan, jota
toisissa ristiäisissä kyllä tänä iltana juodaan."

"On se sentään vähän kummallista", puheli talon emäntä, jaellessaan
leivoksia lapsille, kaksi kullekin, "että meidän poikamme on syntynyt
samana päivänä ja samana tuntina ja samalla kertaa ristittykin kuin
maaherran poika! Ei puutu muuta kuin sama nimi! Silloinpa voisi pikku
Clas olla ylpeä puolestaan!"

"Kenties he ovat _tähtiveljeksiä_", tuumi suutari naureskellen ja
tyhjentäen lasinsa.

"Tähtiveljekset", toisti huvitettuna Fia muori, "mitä se merkitsee?"

"Se merkitsee, niin selitti minulle ennen muinoin isäni, että kaksi
lasta syntyy saman tähtimerkin näkyessä, samalla hetkellä. Sen kautta
ovat heidän kohtalonsa myös niin yhdistetyt, että mitkä surut, ilot,
korotukset tai alennukset kohtaavat toista, kohtaavat myös toistakin,
vaikka sitten olisivat muuten toisistaan kuinkakin erossa. Toinen
saattaa olla syntynyt vaikka Turkin maalla ja toinen Ruotsissa, mutta
— jos toinen tulee syödyksi, tulee toinenkin; hän ei pääse mihinkään
kohtalostaan."

"No, enpäs minä ikinä ole moista kuullut!" tunnusti Fia muori suu
selällään. "Ihanko sinä, Öller, sanot sen täyttä totta olevan?"

"Ihan, ja jos se ei ole totta, on se hävytön valhe", vastasi kysytty.
"Mutta itse asiassa on samantekevä, valheko se on vai tosi, sillä yksi
seikka kumminkin on varma: että Herramme johtaa sekä ylhäisten että
alhaisten kohtaloita, ja joll'ei sitä voisi uskoa, niin ei elämällä
suurtakaan arvoa olisi. Maljanne, ystävät! Ei niitä ristiäisiä useammin
pidetä kuin kerran vuodessa!"

Molemmat poikaset kasvoivat, maaherra samettitakissa ja tärkätyissä
kauluksissa ja suutarin poika puukengissä ja nahkahousuissa, mutta
molemmat kodin päiväpaisteessa. Kuusivuotiaana saivat he alkaa
maistella tiedon puun hedelmiä, kumpikin taipumuksensa mukaan. Pikku
Clas Waldemar ajoi vaunuissa äitinsä rinnalla kaupungin hienoimpaan
pikkulasten kouluun, kädessään uusi kultakoristeinen aapinen, ja
kouluun, vaikkapa kansakouluun se Leena muorikin johdatti poikaansa,
joka siskonsa vanhoissa avosuisissa kengissä, liian pienessä takissa
ja paikkahousuissa äitinsä vieressä astua tallusteli. Mutta puhdas
hän oli, kasvot oikeen kiilsivät saippuan jäleltä, ja tukka oli
sileäksi kammattu oikeinpa kasteltukin, ett'ei väkisin pystyyn pyrkisi.
Kädessä oli hänellä siskojen vanha aapinen, tosin kulunut, mutta
vielä käyttökuntoinen. Eikä sekään suuresti häirinnyt, että kukko
oli toisenpuolen pyrstöään saanut katoovaisuudelle uhrata, varsinkin
kun Leena muorilla ei ollut suuria sillä munitettavaakaan. Suutari
Öller meni itsekin yhtä matkaa, koska hänen juuri oli sinnepäin
vietävä pari paikattuja kenkiä, ja tyytyväisenä katseli hän poikansa
iloista punaposkista muotoa. — "Eipäs kummempaa, katsos tuonne!" sanoi
mestari, nähdessään maaherran rouvan poikineen ajavan ohi, "eikös
vaan aiota sekin poika tänään koulunkäyntiään! Niin, niin, äiti, pane
mieleesi, mitä minä olen sanonut! Ja nyt sinä, poika, pidä puolesi,
äläkä laske tähtiveljeäsi edellesi, kuuletkos sen. Ei pään senvuoksi
tarvitse takaperin olla, joskaan ihminen ei hienoa sukua ole, ja on
niitä paikkahousuista piispoja ennenkin tullut. Siunatkoon nyt vaan
Jumala työsi, ja tuota iloa vanhoille vanhemmillesi. Ja kun saan rahaa
saappaista, niin ostan kampelaa päivälliseksi, tiedäthän Leena, että se
on parasta herkkuani, ja sitte on meillä niinkuin pieni juhla tänään."
Ja iloisesti nyökäytti mestari omilleen ja katosi toiselle kadulle.

Clas Öller kuuli niin usein puhuttavan tähtiveljestään, että häntä
alkoi tämä huvittaa, mutta asianomaisella ei ollut mitään tietoa, eikä
aavistustakaan suutarilaisten tuumista. Sitäpaitsi ei kohtalo koskaan
johtanut näitä nuoria yhteen muuta kuin joskus kadulla vastakkain,
jolloin Clas Öller käskemättä nosti kaimalleen tervehdykseksi hattua
ja sai päännyökäyksen vastaukseksi. Mutta vähän päästä ei nyökäystä
enää tullutkaan ja syystäpä kyllä: suutarinpoika ei nimittäin malttanut
olla tovereilleen Clas Waldemaria osoittaen sanomatta: "katsokaas,
pojat, tuossa menee minun tähtiveljeni!" Puhe selitettiin — saatettiin
perille ja huomattiin alentavaksi. Eiväthän maaherrat ylpeitä olleet,
ei suinkaan, mutta — asiat ja ihmiset erinänsä, ja parempaa he mestari
Ölleristä olivat ajatelleet, kuin että hän tuollaisia hullutuksia pojan
päähän istuttaisi.

Niin kului kouluaika hiljaista kulkuaan monta vuotta ilman muuta
merkkiä tähtiveljeydestä, kuin että samana päivänä, jolloin
Clas Waldemar oli kutsuttu rehtorin luo vastaamaan jostakin
vallattomuudesta, sai Clas Öllerkin kunnon löylytyksen siitä, että,
opettajan mentyä huoneesensa, otti tämän silmälasit, asetti ne mustan
puudelikoiran nenälle, sekä viivottimen eläimen oikeaan käpälään ja
laskuopin vasempaan ja sijoitti sitte koiran opettajapöydälle. Tämä
olikin Clas Öllerin viimeinen urotyö koulussa, sillä kun hänellä
ei näyttänyt olevan mitään erikoisempaa lukupäätä, pani isä hänet
räätälin oppiin, johon Clas itsekin oli tyytyväinen, koska tiedonhalu
ei ollut hänen vahvempia puoliaan. Mutta kun joku hänelle sittemmin
muistutti hänen kujeestaan koulussa, vastasi Clas aivan luonnollisesti:
"tähtiveljen syy se oli; kun hän oli vallaton, täytyi _minunkin_ sitä
olla. Hartaasti toivon, että hän tapansa parantaisi!"

Clas Öllerin toivomus varmaan toteutui, koska hän itse neljän vuoden
ajan käyttäytyi aivan moitteettomasti, ja hänen mestarinsa vakuutti
pojasta kerran koituvan ensi luokan räätälin.

Tulipa sitte tähtiveljesten ripillepääsypäivä; olihan vallan
luonnollista, että se tapahtui samana päivänä, koska he olivat saman
vuoden lapsia, mutta tämäkin seikka tuntui kunnon suutaristamme varsin
ihmeelliseltä. Maaherran poika seisoi ensimäisnä alttarin ääressä
hännystakissaan, kultaiset kellonvitjat näkyvissä, ja viimeisenä
Clas Öller käännetyissä housuissa ja pienennetyssä takissa, kuositon
rusetti kaulassa ja kädessä hattu, joka päähän asetettuna vajosi
silmille ja punasiin korvalehtiin saakka kuin niilläkin pahantekijällä.
Mutta terve oli poika ja tyytyväinen myös ja huusi niin että kirkko
kajahteli, ett'ei kenenkään pitänyt "himoitseman lähimmäisensä emäntää,
palkollista, eikä hänen härkäänsä, eikä aasiansa taikka mitään,
mikä hänen omansa on", samalla kuin Clas Waldemar kuiskaten vastasi
hänelle tehtyihin kysymyksiin. Maaherrat istuivat etupenkissä, tuntien
jonkunmoista uskonnollista ylpeyttä pojastaan, ja suutari Öller
Leenansa kanssa penkissä väkijoukon keskellä lähellä ovea kurkistellen
sieltä poikaansa toisten takaa miten paraiten taisi, ja niistäen
nenäänsä siniruudulliseen nenäliinaansa niin että kuului, eikä hävennyt
kyyneleitään, jotka silmiin kohosivat.

Leena muori taas nojautui miehensä leveään selkään ja nyyhkytti siinä
sydämensä pohjasta nousten aina väliin varpailleen kokoon kääritty
nenäliina suun ja nenän edessä, katsellakseen aarrettaan hänkin.
Kun perhe oli saapunut kotiin pieneen tupaansa, puheli ukko Öller
liikutettuna, asettaessaan pyhähattuaan naulaan; "ja-a, ei siltä, että
minusta saarnaajaksi olisi, mutta sen minä sinulle, poika, kuitenkin
sanon, että jos noudatat niitä sanoja, jotka tänään kirkossa luit,
etkä ikinä itsellesi pyydä sitä, mikä sinulle ei kuulu, niin kulet
tietäsi maailmassa rehellisenä miehenä ja — Jumalan pelko yhdistettynä
tyytyväiseen mieleen on suuri voitto ihmiselle."

"Tahdon koettaa, isä, onhan minulla Jumalan sana ja teidän
esimerkkinne, joita seurata", vastasi poika liikutettuna, ja sitte
istui pieni perhe ruualle tyytyväisenä toisiinsa ja koko, maailmaan.

       *       *       *       *       *

Kului taaskin neljä vuotta; eräänä päivänä oli maaherran kodissa
tavallista enemmän puuhaa ja touhua, sillä pojan piti lähteä
ensimäiselle ulkomaamatkalleen. Vaunut, joissa hänen oli alkumatka
ajettava olivat jo rappujen edessä; palvelijat juoksivat edestakaisin;
armollinen rouva istui, kasvot itkusta punasina, vieraskamarin
ikkunassa ja huiskutti pitsinenäliinaansa jäähyväisiksi; maaherralle
autettiin juuri matkatakkia päälle; hevoset kuopivat maata
pitkästyneinä odotukseen; vielä muuan neuvo, viimeinen nyökäys
hyvästiksi, sitte mukavasti vaunuihin ja — pois läksi kodin toivo, pois
vieraille maille, toisiin oloihin valmistuakseen tulevan valtiomiehen
toimeen.

Kun matkustajat olivat ajaneet noin peninkulman matkan, näkivät he
eräässä mäen käänteessä yksinäisen matkamiehen, joka reppu selässä
kulki tietä pitkin, laulellen nuorekkaalla äänellään iloista laulua.
Hän astui tiepuoleen vaunujen lähetessä, työnsi hattunsa takaraivolle,
pyyhkäsi hien otsaltaan, lopetti laulunsa tarkastaakseen ohiajajia.
Mutta vähältä oli, ett'ei hän pudottanut koko reppuaan maahan,
saappaineen, kaikkineen, ja ennätti tuskin saada hattuaan nostetuksi,
nähtyään matkustajat, niin ällistyi hän; hänen tähtiveljensähän
siinä matkusti ulkomaille juuri samana päivänä, kun hänkin, Clas
Öller, kisällinä läksi maailmalle onneansa etsimään... Tosinhan hän
tiesi, että Clas Waldemarilla oli aikomus ulkomaille matkustaa,
sillä pikku kaupungissa tiedetään melkein kaikki naapurin hommat ja
aikeet — varsinkin kun sattuu vielä tähtiveli olemaan —; mutta olihan
Mårtensonin matami, joka maaherralla kävi pyykillä, kertonut, että Clas
Waldemarin matka oli siirretty tuota tuonnemmaksi, ja kuitenkin keinui
hän nyt vaunujen tyynyillä suurta tulevaisuuttaan kohti!

Clas Öller'istä tuntui varsin kummalliselta. Hän heitti reppunsa
nurmelle, istuutui itse viereen ja alkoi tuumiskella. "Jaa-a", hän
vihdoin itsekseen puheli, "sanokoon isä mitä tahansa, niin sittenkin
hän uskoo, kuten minäkin, tähtiveljeyteen. Samana päivänä olemme
syntyneet, samana kastetut, ripille päässeet, alottaneet koulumme,
samalla tunnilla meitä nuhdeltiin ja rangaistiin, ja nyt lähdemme
samana päivänä kumpikin avaraan maailmaan onneamme etsimään — aivan
pöllöhän ihminen olisi, joll'ei siinä mitään erikoisempaa näkisi. Ja
koska hän tuossa ei voi kulkea muuta kuin loistavaa tulevaisuutta
kohti, niin — oh, tiedä huutia, Clas Öller, ja muista, että isäsi
on vaan köyhä suutari! Niin, mutta onpa tuhansista nuorukaisista
ennen häntä sukeutunut suuruuksia... hm! taisin tehdä tyhmästi, kun
heitin kirjani nurkkaan, sillä neula ja rihma taitavat hitaasti
ihmistä kunnian kukkuloille kuljettaa... Mutta mitäs tässä huolehdin,
onhan minulla tienraivaaja tähtiveljessään... otaksun, että minunkin
ylenemiseni silloin käy aivan itsestään. Hei vaan, Clas Öller, oletpa
sinä koko onnen myyrä, ei muuta kuin kuljet tietäsi suoraan vaan,
kunnes kunniasijat ja armonosoitukset itsestään osaksesi tulevat.
Jokohan uskaltaisi maistella lampaankonkkaa, jonka äiti reppuun evääksi
pani? Kyllä vaan! Jos ruokaa riittää tähtiveljelleni, niin riittää sitä
minullekin. Ja sitte ei muuta kuin rivakasti eteenpäin, omin jaloin —
toistaiseksi; kyllä sitä minäkin kerran vielä vaunuissa ajelen!"

Eipä todellakaan ollut onnellinen se hetki, jona ukko Öller vilkkaalle,
pojalleen selitti tähtiveljeyden merkityksen. Se vaikutti kuin tuli
taulaan; se levisi ja levisi yhä, laajemmalle tulen arassa aineessa,
niin, tunkeutuipa paljoa syvemmälle kuin kunnon ukko koskaan
olisi voinut aavistaakaan. Nuori Clas oli rivakka ja avosydäminen
nuorukainen, mutta ei suinkaan ymmärrykseltään ylenmäärin kehittynyt,
ja hänen työhaluaan ehkäisi, tuntuvasti ajatukset loistavasta
tulevaisuudesta, joka hänelle noin, vaan ilman muuta kerran koittaisi.
Mutta kuitenkin huomasi hän, että ainakin nyt vielä oli hänen tehtävä
toimella työtä ansaitakseen leipänsä, ja se olikin hänen aikomuksensa.
Olihan hänelle iloinen toivonsa yhä jälellä. Ja niin vaelsi hän
vuosikausia milloin missäkin maailmalla, viivähtäen paikassa toisinaan
vuoden, toisinaan, vaan muutaman kuukauden, väliin taas kaksikin vuotta
"das grosse Vaterland'issa" (suuressa isänmaassa) ja oli elämäänsä
ylipäänsä sangen tyytyväinen. Yksi ainoa asia häntä vaivasi. Kun
ei koko tuona pitkänä aikana saanut mitään tietoja tähtiveljensä
kohtalosta; ruotsalaisia lehtiä ei sinne montakaan tullut, ja niissä
lehdissä, joita hän oli sattunut käsiinsä saamaan, ei tähtiveljestä
puhuttu sanaakaan. Kun joskus kotoa kirjeen sai, mainittiin siinä
vaan että Clas Waldemar oli Tukholmassa, ja että hänestä tulisi jokin
"erinomainen suuruus". Niinpä tulee vielä minustakin, jahka _hän_ vaan
kiiruhtaa, tuumaili silloin aina itsekseen Clas Öller, huokasi ja
jatkoi ompelustaan.

Mutta alkoi siitä uusi aika Clas Öllerille, ja sen mukana haihtuivat
entiset typerät tuumat: hän rakastui. Ja siihen hänellä kyllä oikeus
olikin, sillä olihan hän jo 24 vuotta täyttänyt mies, moitteeton
työssään ja jotenkin hyväpalkkainen. Liisu, hänen mestarinsa tytär,
oli koko soma ja toimelias neitonen, ja kun Clas häntä silmiin katsoi,
niin unohtuivat kaikki tähtiveljet ja kunniaan korotukset ja hän
ajatteli vaan rakkautensa onnea. Mestarilla ei ollut mitään heidän
liittoaan vastaan — kun Clas vaan sitoutuu olemaan viisi vuotta vielä
hänen työtoverinaan, ja Clas, joka oli korviaan myöten rakastunut,
suostui kaikkeen, ja niin vietettiin häät yleisen ilon vallitessa 8
p. lokak. 18** — niin, vuosiluku ei paljoa merkitse. Muutama päivä
häitten jälkeen tuli Clas'in nuori rouva, joka tämän innokkaalla
johdolla oli oppinut melskaamaan jonkunlaista saksanvoittoista ruotsia,
hänen luokseen ja puheli: "Tässä on sinulle pieni lahja; sinustahan
ruotsalaiset lehdet ovat niin mieluisat — kas tässä ystäväni!"
ja ilosta loistavin silmin piteli hän korkealla ilmassa erästä
pääkaupunkimme lehteä. Liisu sai suukkosen, Clas lehtensä, ja istuutui,
pikku vaimonsa polvellaan, lukemaan sitä.

"Voiko olla mahdollista!" huudahti Clas, hypähtäen tuoliltaan niin
äkkiä, että Liisu nuorikko oli vähältä laattialle pudota.

"Mikä voi olla mahdollista?" uteli nuori rouva.

"Kuuntelehan nyt", puheli innoissaan Clas: "Vihityt: Englannin
lähetyskunnan sihteeri, vapaaherra Clas Waldemar v. S. ja neiti
Georgina Nathalia D., Lontoossa 8 p. lokak. 18**... Kuuletkos Liisu,
minun tähtiveljeni, tiedäthän, olenhan puhunut sinulle hänestä, on
vihitty samana päivänä kuin minäkin — epäiletkö nyt vielä?"

Asia oli kuitenkin se, että nuori rouva paljoa laimeammalla osanotolla,
kuin Clas olisi toivonut, vastaanotti tiedon tähtiveljen kohtaloista.
Hän ja miehensä rakastivat toisiaan, olivat kumpikin terveet, nuoret ja
onnelliset — mitäpä he muuta elämältä toivoisivat, ajatteli Liisu!

Mutta tästä hetkestä saakka oli, kuin näkymätön voima olisi ollut
puolisojen onnen tiellä. Clas muuttui hajamieliseksi ja vaipui
usein kesken töitään tulevaisuuden haaveiluihin. Kaikki nuoren
rouvan yritykset ilahduttaa miestään onnistuivat vain puolinaisesti.
Alussa Clas laiminlöi ainoastaan silloin tällöin tehtäviään, mutta
aikaa myöten uudistui se yhä useammin. Vaimo kävi levottomaksi
ja murheelliseksi, appivaari kiukkuiseksi, varallisuus ja rauha
kodissa pakeni pakenemistaan. Näkyi, että Clas halusi kotimaahansa
ja tähtiveljensä läheisyyteen. Neljän vuoden kuluttua tämä hänen
toiveensa toteutuikin, kun appivaari kuoli, ja puolisot, joitten
toimeentulo Clas'in kasvavan säännöttömyyden kautta oli melkoisesti
huonontunut, muuttivat Ruotsiin ja asettuivat asumaan Tukholmaan.
Kummallinen kohtalo! Samana päivänä, jona Clas Waldemar kutsuttiin
kuninkaalliseen neuvostoon, asettui Clas Öller Tukholmassa toisena
sällinä räätälinpöydälle neulaansa käyttelemään.

"Onko tämäkin nyt sinusta sopiva yhtäläisyys, kun toinen korotetaan
kuninkaan neuvospöydän ja toinen räätälipöydän ääreen", kysyi Clas'in
vaimo, kun tämä taaskin puheli omasta ja tähtiveljensä yhtäläisestä
kohtalosta. "Kärsi vaan vielä vähän aikaa, muijaseni, koituu tästä
vielä paremmatkin päivät, sillä nyt olen vieläkin lujemmasti vakuutettu
kuin ennen, että meidän, tähtiveljeni ja minun tieni, ovat toisistaan
eroittamattomat!"

"Ja minä puolestani olen vakuutettu, että sinä yhä vieläkin olet
päästäsi vähän pyörällä", harmitteli rouva parka. "Toivoisin että
mokomakin tähtiveljesi jo makaisi maan mustassa mullassa!"

"Murhaaja!" huusi Clas vihoissaan; "etkö käsitä, että hänen kuolemansa
on minunkin?"

"Tyhmyyksiä!" vastasi lyhyeen Liisu, joka jo oli kyllästynyt koko
juttuun, meni kyökkiin ja läimäytti oven perästään, niin että kuului.

Seuraavan viiden vuoden kuluessa Öllerin omaisuus yhä vaan väheni.
Lapsiakin oli jo neljä kappaletta — juuri yhtä monta, kuin
tähtiveljelläkin — mutta miehen työkyky sen sijaan arveluttavassa
määrässä vähentyi päivä päivältä, niin että hänet oli erotettu paikasta
toisensa jälkeen senvuoksi, että hän täällä, kuten Saksassakin, viipyi
työstään poissa päiväkausia, tuumien ja aprikoiden vaan, miten saisi
onnettoman tähtiveljeysaatteensa toteutumaan. Rohkeasti taisteli
herttainen ja toimelias Liisu rouva suruja, köyhyyttä ja huolia
vastaan, mutta toisinaan oli toivo hänetkin pettää.

Niinpä eräänäkin iltana istuivat puolisot vaiteliaina kodissaan, Öller
vaipuneena tulevaisen suuruuden unelmiin ja Liisu rouva ajatellen
sekä mennyttä että nykyistä huolien ja murheitten synkistämää aikaa.
Ahkerasti neula hänen näppösissään valmista teki, samalla kuin moni
tukahdutettu huokaus rinnasta ilmoille pyrki.

"Tuolla tulee Lind", sanoi rouva, vähäinen toivon väre kasvoissa,
tervehtien tulijaa ystävällisesti akkunasta.

Lind astui sisään. Hänellä oli tavallisesti aina joku hyvä uutinen
kerrottavana, ja sentähden pikku rouvan muoto nytkin ilostui.

"Hyvää päivää, ystävät hyvät!" tervehti tulija. "Ja sinä, Öller, istut
siinä yhtä synkkänä kuin ennenkin. Kuules, kyllä nyt jo on aika
sinunkin hankkia kunnollista työnansiota ja heittää hiiteen kaikki nuo
ijankaikkiset tuumasi tuosta tähtiveljestä. Toin tässä juuri mukaani
sanomalehden, osoittaakseni sinulle erästä leikkaajan paikkaa. Sinulle
sopisi se paikka erinomaisesti, joka olet paljoa taitavampi ammatissasi
kuin minä tai moni muu, kun vaan tahdot... Kas tässä, lue itse!"

Välinpitämättömänä otti Öller sanomalehden, ja sen sijaan, että olisi
lukenut osoitetun ilmoituksen, silmäili hän ensi sivua, ja tätä
tehdessään päästi yht'äkkiä niin kamalan parkaisun, että lapset vähällä
olivat herätä.

"Mikä sinulle tuli, mies!" huudahti Lind ja hypähti tuoliltaan tukemaan
Ölleriä, joka oli maahan kaatumaisillaan.

"Hän on kuollut — nyt kuolen minäkin!" valitti Öller väsyneesti ja
osoitti samalla lehteä, jossa suurilla kirjaimilla ilmoitettiin, että
valtioneuvos, parooni Clas Waldemar v. S., äkkiä tänä aamuna ilman
edelläkäypää tautia oli kuollut halvaukseen.

"No, sepä nyt oli kerrassaan mainio asia, että sinun kuuluisa
tähtiveljesi on koottu isäinsä tykö, ja sinustakin niin ollen voi
vielä tulla ihminen jälleen; kylläpä jo aika olisikin!" puheli Lind,
jolla myöskin oli tiedossa Öller'in päähänpisto. "Nyt vasta sinä
kykenet tekemään kunnolleen työtä ja olemaan iloksi ja siunaukseksi
omaisillesi, sanon minä, ja samaa sanoo vaimosikin."

Mutta Öller vaan kalpenemistaan kalpeni. "Olen mennyttä miestä, tunnen
sen selvästi", kuiskasi hän. "Olen elänyt hänen elämäänsä — hänen
kuolemansa on oleva minunkin!"

"Hänenkö elämänsä olisi ollut sinun elämääsi?" nauroi Lind, "sepä
olisi ihmeellistä! Hän on elänyt komeudessa ja ylöllisyydessä,
sinä köyhyydessä ja työssä jokapäiväisen leipäsi edestä; hän on
istuskellut pehmeillä patjoilla, sinä räätälipöydällä; hän on loistanut
hovipiireissä ja sinä — et tietääkseni missään — sepä vasta kummallinen
yhtäläisyys! Kas niin, piristä vaan itseäsi, hupakko, ja ota vaimosi
syliisi — arvelen, ett'et sitä viime aikoina kovinkaan usein ole tehnyt
— ja pyydä häntä unohtamaan, että olet ollut aika pöllö. Mutta samapa
tuo; älkäämme puhuko menneen talvisista lumista, ja sellainenhan se
on maailman kulku, puolisot saavat tyytyä toisiinsa sekä myötä- että
vastoinkäymisessä."

"Rakas mieheni", sanoi toivehikkaasti Liisu rouva, "heitä jo tuo
onneton tuumasi. Vieläkin voi elämä muuttua valoisaksi meillekin."

"Paljonko kello on?" kysyi Öller vastaukseksi kaikkiin hyväntahtoisiin
neuvoihin.

"Yhdeksän", vastasi Lind. "Lähtekää nyt kumpikin kanssani "Tinanappiin"
viettämään sinun onnellista parantumistasi!"

"Älä pilkkaa, mies hoi! Ennen kahtatoista yöllä olen minä kuollut.
Samana päivänä olemme syntyneet; samana kuolemmekin; tunnen aivan,
kuinka sydämeni jo hitaammin tykkii."

"Kaikennäköisiä mielipuolen ajatuksia!" harmitteli Lind. "Valtimosi lyö
tasaisesti kuin kello tuossa seinällä!"

"Liisani, hellä vaimoni", puheli Öller puoli itkussa, "voitko antaa
anteeksi kaikki, mitä tähteni olet saanut kärsiä, ja että sinut niin
onnettomaksi olen saattanut."

"Älä siitä nyt puhu! Kaikki kääntyy vielä hyväksi jälleen!"

"Ei koskaan, voi, ei koskaan enää! Enkö ole jo kasvoistani vallan
keltainen — enkö ala näyttää jo aivan ruumiilta?"

"Et ollenkaan!" lohdutti rouva.

"Eikö silmäni ole sisäänpainuneet?"

"Niinhän nuo noljottavat päässäsi kuin biljardipallot", vakuutti Lind;
"kas niin, tule mukaan nyt vaan!"

"Te ette tahdo vaan sanoa minulle, mutta tunnenhan itse, millainen
tilani on", vakuutti Öller. "Tuntuu aivan kuin olisin pelkkää vahaa ja
sulaisin pala palalta... On vallan kauheata, että kohtalon pitää noin
eroittamattomasti liittää ihmisen toiseen olentoon... kas noin, nyt
alkavat jalat kylmetä!"

"Tahdotkos että annan sinulle aika löylytyksen", tokasi Lind, "siitä
saa tavallisesti lämpönänsä."

"Älä laske leikkiä, veli kulta, tällaisena vakavana hetkenä! Kohta
kello lyöpi jo kymmenen..."

"Ja sitte yksitoista ja senjälkeen kaksitoista. Ja jos sinä elät, kun
kello on lopettanut lyömästä kahtatoista, niin tiedätkös, mitä minä
silloin sanon?"

"Sinä kevytmielinen mies!"

"Ei, vaan huomenta kalastaja sanon minä, enkä pidä itseäni rahtustakaan
huonompana sen vuoksi. Kumpikohan meistä mahtaa jumalattomampi olla,
sinäkö, joka uskot akkojen juttuja ja niitten vuoksi olet tuhlannut
puolen ikääsi, vai minäkö, joka uskon, että Herramme on armollinen ja
antaa sinun elää katuaksesi ja korvataksesi, mitä olet rikkonut. Kas
niin, vanha veikko; rohkeutta vaan; näytäthän kun et ikinä tautia olisi
tuntenut!"

Mutta Öller ei hänen puhettaan kuunnellut. Yhä tuskaisemmaksi hän vaan
kävi, mitä enemmän kello läheni kahtatoista, ja kun Lind ei saanut
häntä lähtemään kaupungille, jäi hän itse heille rouva paran seuraksi.
Kello tuli 11, ja Öller sai kuumeen; tuli puoli 12, ja vilun väreet
puistattivat hänen ruumistaan; mutta kun kello alkoi kahtatoista lyödä
sai hän vähäisen pyörtymys kohtauksen, josta virkosi vasta 10 minuuttia
yli puoliyön...

"Hm", sanoi Öller ja näytti nololta.

"Huomenta, kalastaja!" tervehti Lind ojentaen hänelle kätensä, "no
mitäs nyt sanot?"

"No, Jumalalle kiitos!" huudahti sydämensä pohjasta Liisu rouva ja
hypähti miehensä kaulaan; "aina minä toivoin, että kerran siitä
painajaisesta pääsisit, nyt se on paennut, ja sinä kuulut taasen
kokonaan meille!"

       *       *       *       *       *

Parin vuoden kuluttua tuskin enää tunsi Clas Ölleriä, taikka oikeammin:
ne, jotka tunsivat hänen nuoruutensa päivinä, sanoivat, että hän nyt
oli juuri sellainen kuin silloin: iloinen, terve ja ahkera. Nyt oli
hänellä oma liike ja monta apulaista, ja työtä niin paljon kuin ennätti
käsistään saada ja nautti kaikkien kunnioitusta. Varallisuus eneni
päivä päivältä. Sanalla sanoen, hän ei toivonut mitään parempaa —
mahdollisesti poikaa neljän tyttärensä lisäksi. Vihdoin koitui sekin
onni. Eräänä kauniina päivänä juuri kuin kanuunan laukauksella, kuten
tapana sellaisissa tilaisuuksissa on, ilmoitettiin, että valtakunta oli
saanut kruununperillisen, sulki Clas Öller ensimäisen poikansa syliinsä.

"Tähtiveli n:o 2", nauroi Lind, joka ristiäisissä tyytyväisenä katseli
kummipoikaansa.

"Vaiti, vaiti, hänen ei pidä ikinä saada kuulla sitä tyhmää juttua,
joka vähällä oli tuhota koko minun elämäni. Tahdon opettaa pojalleni
sitä, mitä isänikin minulle, vaikka kesti vaan kauan, ennen kuin sen
opin: että Jumalan pelko ja tyytyväisyys yhdistettynä rehelliseen
mieleen, tuottavat ainoan todellisen elämän onnen."




KUN PETTERSSON'IN HERRASVÄKI ON HOPEAHÄIHIN LÄHDÖSSÄ.

Yksinäytöksinen perhekohtaus.


HERRA PETTERSSON (kulkee kiireisin askelin edestakaisin huoneessaan,
paperi kädessä, itsekseen epäselvästi mutisten, yöviitan nauhat perässä
riippuen ja haraa aina vähän päästä sormillaan tukkaansa).

ROUVA PETTERSSON (tukka otsalla kovilla palmikoilla, katsoo ovelta).
Etköhän sinä jo alkaisi pukeutua!

HERRA: Liian aikaista, rakkaani, aivan liian aikaista; eihän ihmisen
toki tarvinne kiusautua enemmän kuin pakko vaatii!

ROUVA: Mutta ajatteles, jos tulemme liian myöhään! Kello on jo kuusi,
ja seitsemäksi olemme kutsutut.

HERRA: Sitä ei ainakaan _sinusta_ voisi päättää; sarvet törröttävät
otsallasi aivan koskemattomina...

ROUVA: Päivällinen, ystäväni, ja tyttöjen puvut — ne ovat vieneet minun
aikani!

HERRA: No entäs puhe sitten — sinä kaiketi luulet, että se kirjoittaa
itse itsensä? Hyi hävytöntä sitä hikoilemista, ennenkuin sen kokoon
sain; mutta nytpä luulenkin että...

ROUVA: Aivan varmaan, ystäväni, on se erinomainen; mutta pukeudu nyt
vaan kaikenmokomin!

HERRA: Erityisesti, mitä lauseiden sulavuuteen tulee...

ROUVA: Minä levensin housujasi takaa, mutta elä kuitenkaan liiaksi
niissä kumartele; sinä alat käydä lihavaksi.

HERRA: Hyvä on. — Odota nyt hiukan ja kuuntele!

ROUVA: Mutta aivan varmaan tulemme liian myöh...

HERRA: Sh! — "Hyvä herrasväki!"

ROUVA (avaa oven keittiöön): Pidä tuli hellassa, Stiina, ett'ei
partavesi jäähdy!

HERRA: — "Päivänä tämmöisenä, jona menneisyyden kuvat..."

STIINA (pistää päänsä ovesta): Sisässä on vieras, joka tahtoisi
puhutella herraa!

HERRA: Laita hänet hii... — pyydä häntä odottamaan! — — "jona
menneisyyden kuvat, kuin siivekkäät haltijat laskeutuvat sieluumme
ja sulautuvat nykyisyyden näköpiiriin (nykyisyyden näköpiiriin —
sellaista lausetapaa ei keksi kuka tahansa!); kun neljännesvuosisadan
häiritsemätön onni..."

ROUVA: Mutta, Jumala varjelkoon, Pettersson, tietäähän koko kaupunki,
että ne ovat eläneet keskenään kuin kissa ja koira!

HERRA: Ei puheeseen sovi _semmoista_ panna. Ja koska nyt puhe on
pidettävä, ja koska se on _minun_...

ROUVA: No, olkoon sitte, kiiruhda nyt vaan! Voithan pukeutua lukiessa.

HERRA: Olisinhan minä pukeutunut jo aikoja sitte, jos kaikki tavarani
vaan olisivat olleet täällä, mutta niinkuin tavallisesti ei mikään ole
järjestyksessä — — — "kun neljännesvuosisadan häiritsemätön onni on
asustanut niiden sydämissä, jotka kerran rakkauden Jumalan alttarin
edessä (oletko sinä tuonut housuni sisään? — Hyvä!) rakkauden Jumalan
alttarin edessä ovat toisilleen uskollisuuden valan vannoneet..."

ROUVA: Mutta minä vakuutan, ukko hyvä, että tämä ei käy päinsä!

HERRA: Mitä? Eikö käy päinsä? Eivätkö he ole laillisesti vihityt?
Voitko väittää toisin olevan? Tiedätkö sinä, ihminen, mitä puhut!

ROUVA: Enhän minä nyt sitä tarkoita, vaan että me emme saa viivytellä
enää. Tällaisissa juhlissa pitää olla täsmällinen. Ja ajatteles!
_Voisihan_ sattua, että jollekin vieraista pälkähtäisi päähän puhua
ennen illallisia, ja siinä sitte seisoisit puheinesi — sinun täytyy
sitä seikkaa sopivalla tavalla kuulostella, Pettersson!

HERRA: Tuskinpa sellaista tyhmää tunkeilevaisuutta juuri voinee
ajatella. Minähän tiedän, että odotetaan minun tänä iltana puhuvan;
mutta se ei huvita sinua, siinä koko juttu.

ROUVA: No, voi mun päiviäni, ukkoseni, mitä sinä puhelet! Minuako se ei
huvittaisi! Tiedän varmasti, että kun se hetki joutuu, niin pamppailee
sydämeni niin, että kuuluu läpi vaatteiden... Tässä ovat saappaasi,
ukko hyvä! Asetin ne tuohon näkösälle!

HERRA: Sepä hullunkurista — äsken en niitä nähnyt, vaikka kuinka olisin
etsinyt. Kyllä ne perästäpäin ovat siihen tulleet, siitä olen varma.

ROUVA: Nyt minä menen pukeutumaan; kyllä on jo aikakin; jos jotain
tarvitset, niin huuda vain!

HERRA: Niinkuin en minä olisi tottunut yksikseni toimeentulemaan.
Laittakaa te siellä vaan itsenne kuntoon, ett'ei tarvitse vielä viime
tingassa odotella niinkuin tavallisesti! Kyllä minä teidät tunnen
liiankin hyvin. Ennenkuin sarvet otsalta ovat paikoillaan ja tukka
kiharoitettuna, ja... katsos vaan, eikös mennytkin sanaakaan sanomatta;
sepä merkillistä, mutta hänellä mahtoi olla aika kiire, sen sanon...
(Ajaa partansa; vetää saappaat jalkaansa, penkoo vaatekasat tuolilla ja
sohvan kulmassa, myrisee ja sadattelee ja karjasee vihdoin, minkä vaan
jaksaa): Lotta!

ROUVA (katsoo ovelta): No mikä hätänä?

HERRA: Sinähän sanoit, että housut ovat täällä, mutta en minä vaan
niitä näe!

ROUVA: Tuossahan ne riippuvat!

HERRA: Kissan silmät sillä täytyy olla, joka ne tuosta naulasta näkee.
No entäs tärkkipaita ja valkoiset liivit sitten? Tässä on saanut etsiä
yhtä ja toista...

ROUVA: Niin, sen kyllä näkee. (Lyö kätensä yhteen). Totta tosiaankin,
eikös vaan tuo ilkeä Medor ole asettunut nukkumaan ihan vaatteiden
päälle!

HERRA: No, kukapa muu sen sisään lienee laskenut kuin sinä itse! Älä
lyö sitä — ole hyvä! Ei suinkaan voi vaatia, että järjetön koiran
penikka...

ROUVA (ottaa laatikosta toisen paidan): Kas tässä on toinen paita, ja
kiiruhda nyt; kello on jo neljännestä vaille seitsemän! (menee)

HERRA (huutaa perästä): Kiiruhda itse nyt vain! Minä olen valmis
kymmenessä minuutissa.

HERRA (vähän päästä): Lotta!

(Ääni sivuhuoneesta: Mutta hyvä pappa, antakaa nyt mammalle edes
kymmenen minuuttia pukeutumisen aikaa).

ROUVA (ovessa): Mikä nyt taas on, ukko hyvä!

HERRA: Mikäkö on? En suinkaan minä voi pyytää piikaakaan kaulanauhaani
solmiamaan! Tässä on, mutta älä kurista minua vaan! En voi sietää niitä
uusimuotisia valmiiksi solmittuja kaulanauhoja; ne ovat niin mauttomia.
Missä hiidessä hännystakkini on?

ROUVA: Tuossa, ukko kulta. Tiedäthän, että ripustan vaatteesi aina
samaan paikkaan.

HERRA: Ja kuitenkin pitää minun niitä etsiä senkin seitsemästä paikasta!

ROUVA: Sinä olet hajamielinen, ystäväni!

HERRA: Tuo tänne kunniamerkkini — _sen_ päälle ei Medor kumminkaan
liene uskaltanut asettua.

ROUVA: Tässä se on! Sanoinhan sinulle, että asetin sen piirongille.

HERRA: No vihdoinkin tässä selviää! Mutta sinä — minkä näköinen sinä
olet! Tämähän on kerrassaan anteeksi antamatonta, ett'ei ihminen vielä
ole ennättänyt päälleen saada! Niin kävi, kuin sanoin: minä olen aivan
kunnossa, ennenkuin teillä on kenkiäkään jalassa. Jaa-a, kellä vaan on
naisväen kanssa tekemistä, hän tietää elävänsä!

ROUVA: Mutta, hyvä, rakas ukkoseni, minunhan on pitänyt yhtämittaa
juosta sinua palvelemassa?

HERRA: No senhän mä tiedän! Kunniamerkki ja kaulanauhani, tämähän nyt
on koko maailma!

ROUVA: Ja housut ja saappaat ja paita ja valkoiset liivit ja...

HERRA: Elä suututa minua, Lotta! (katsoo kelloaan). En hituistakaan
kauempaa kuin kymmenen minuuttia odota, muista se! Vieläkö se ihminen
siellä salissa istuu? Vai niin. Menen hetkeksi puhelemaan hänen
kanssaan, ja sitte minä lähden, olkaa valmiina taikka ei.

(Rouva menee).

HERRA: Lotta! — Lotta!

ROUVA (tulee takasin): Mutta kuules, ukko, nyt sinä olet kovin
kiusallinen!

HERRA: Unohdit täyttää nuuskarasiani — no, ei kai se nyt niin
vaarallista ole; enhän minäkään itse voi kaikkea muistaa!

ROUVA (menee tyttäriensä luokse; herra vieraan luo saliin — 10 minuutin
hiljaisuus. Kuuluu sitte herrojen hyvästelyt, ja salin ovi sulkeutuu
kuuluvasti menijän jälkeen. Herra Pettersson menee huoneesensa, etsii
piirongilta, ikkunalaudalta, kirjoituspöydällä, tuolien alta, noituu
kuin "turkkilainen" ja huutaa vihdoin niin että koko talo kajahtelee):
Lotta! Stiina! Lotta!

ROUVA JA STIINA (syöksyvät huoneesen): Mikä ihme nyt on tekeillä?

HERRA (raivoissaan): Puhe — kuka hitto on ottanut puheen, joka minulla
äsken oli kädessäni!

ROUVA: En minä vaan, ukko hyvä, sitä tiedä. Ehkä olet pannut sen lukon
taakse taikka pistänyt johonkin taskuusi?

HERRA (polkien jalkaa): Ei, sanon minä, tuhat kertaa ei! Minulla
oli se kädessäni äsken, ennenkuin läksin huoneesta; se oli taitettu
nelinkertaiseksi; paksua valkoista paperia. Pahuus vieköön, kun ei
mikään saa olla rauhassa senkin siunatulta naisväeltä!

ROUVA: Mutta, ukko hyvä, eihän täällä ole ketään käynyt koko ajassa,
kun sinä olit poissa.

HERRA: Puolustautukaa vaan, se on juuri teidän tapaistanne! Te olette
käyneet täällä, sanon minä, sillä paperi oli täällä, kun läksin, ja nyt
se on poissa.

ROUVA (kuuntelee ja kumartuu kiireesti katsomaan sohvan alle): Voi
taivas!

HERRA: Mitä siinä siunailet! Jos se on sohvan alla, niin anna tänne!

ROUVA (tuskaisena): Medor!

HERRA (kumartuu katsomaan, näkee puheensa palasina ja näkee Medorin
vetäytyvän häntä koipien välissä yhä kauemmas sohvan alle): Vie sun
pahuus... Keppi — päästä minut, sanon — tuo keppi siinä paikassa;
kuoliaaksi pieksän tuon kirotun otuksen!

ROUVA: Ei millään muotoa, ukkoseni, ethän voine vaatia, että järjetön
koiran pentu...

HERRA: Ulos, ulos, taikka minä en vastaa, mitä tapahtuu — minun
kaunis, minun oivallinen puheeni! Mutta kyllä minä... (Rouva ja Stiina
kiiruhtavat pelästyneinä ovelle. Medor käyttää tilaisuutta hyväkseen
ja kiiruhtaa pitkällä hyppäyksellä yli emäntänsä hienon laahustanen
ovelle ja ennättää parahiksi kynnyksen toiselle puolelle, kun herran
keppi kolahtaa suljettuun oveen. Medor päästää ilon kiljahduksen; rouva
lyö epätoivoisena kätensä yhteen, Stiina nauraa sydämessään kaikessa
hiljaisuudessa, ja esirippu laskeutuu).




UUSI ARKKI


Vaimoni ja minä olemme rauhallista väkeä. Elämme vaan toisillemme
ja annamme muun maailman hoitaa itseään, miten parhaiten taitaa.
Meistä on hyvä siten — ja maailmasta luultavasti myöskin, huolimatta
siitä, mitä jotkut haaveilijat puhuvat ja kirjoittavat yleisestä
suosiosta, ihmisrakkaudesta, anteliaisuudesta ja monista muista n.s.
hyveistä, joista ei ole muuta hyötyä, kuin että kehittävät puolestaan
päinvastaisia paheita; niin olemme ainakin vaimoni ja minä tuumineet.

Mutta kukaan ihminen, eläköön miten yksinäistä elämää tahansa, ei voi
paeta harmiansa ja vastoinkäymisiänsä, ja niinpä on meilläkin olleet
omamme.

Ennenkuin alan niistä kertoa, tulisi minun varmaan esitellä itseni,
kuten sivistyneillä ihmisillä on tapana, ja kysyä, haluaako kukaan
minua kuulla?

Siis: nimeni on Andersson, Lars Johan Andersson, ja minun pikku
vaimoani kutsuu sekä minä että hänen ystävänsä tavallisesti Laraksi,
vaikka hänen oikea nimensä onkin Laura, mutta meistä se on tuntunut
niin liian vaativaiselta ja romanttiselta senjälkeen, kun tulimme
tietämään, että joku herra oli kirjoittanut "Sonettia Lauralle." Minä
en suinkaan kehottaisi ketään kirjoittamaan sonetteja muijalleni.
Me olemme yksinkertaista väkeä, meissä ei ole romantillisuutta eikä
runollisuutta, kuljemme suoraa tietämme vain.

Jos minä joskus kynään tartun — kuten nyt, tapahtuu se sen vuoksi, että
olen äkeissäni, ja että puhtaassa rahassa olen saanut sivu sivulta
harmini maksaa; siis kaksinkertainen syy.

Ja suuttua saattaa sävyisä ihminen vähemmästäkin kuin siitä, mitä Lara
ja minä olemme saaneet kokea. Ikävyydet ovat nyt, kuten sanoin, tosin
jo olleet ja menneet, mutta suuttumus on yhä jälellä, ja silloin minä
aina olen sangen avomielinen.

Uskallanko siis toivoa teiltä hetkisen huomaavaisuutta?

Kuten sanoin: vaimoni ja minä olemme rauhallista väkeä, jotka emme
pienistä asioista harmistu; mutta toisinaan voipi sellaistakin tapahtua.

Oli suuri puute asunnoista. Me olimme onnistuneet saamaan pari pientä
huonetta Kissamäellä neljännessä kerroksessa, ja melkein mahdoton
on käsittää sitä nerokasta kekseliäisyyttä, jota vaimoni osoitti
saadakseen kaikki kunnollisesti sovitetuksi noitten ahtaitten rajojen
sisälle.

Joll'ei vaimollani olisi ollut vähäistä vammaa polvessaan, olisimme
antaneet palttua kaikelle, mitä palvelijoiksi kutsutaan, mutta näin
ollen, _täytyi_ meidän hankkia sellainenkin.

"Mihin asetamme hänet nukkumaan?" kysyin huolissani.

"Vaatekonttoriin tietysti", vastasi Lara.

"Vaatekonttoriinko, joka on vaan kahden kyynärän pituinen — mahdotonta!"

"No, minä menen palvelijainvälitysliikkeesen ja valitsen sieltä
tarpeeksi pienen ihmisen palvelukseemme; mutta jos hän nyt olisikin
muutaman tuumaa yli mitan, — niin mitäpä tuosta? Minä sahaan siihen
vaatekonttoorin seinään, joka on vieraskamariimme päin, pienen loukon,
ja annan tytön koreasti maata pää kamarissa sohvapöydällä, jonka voi
nostaa yöksi siihen seinäviereen..."

"Lara, sinä kyllä tiedät, ett'en ole herkkä säikkymään; mutta,
jos jonakin iltana kotiin tullessani en sattuisi muistamaan koko
sinun laitostasi ja silloin yht'äkkiä huomaisin pörröisen pään
sohvapöydällä...

"No, asettakoon jalkansa siihen sitte; panen vaan paksun pyyheliinan
alle... Usko pois, ystäväni, että tähän tällaiseen asettelemiseen
tarvitaan taitoa. Kävin tänään paikanvälitystoimistossa ja olisin
saanut oikein rivakan maalaistytön, mutta hän oli täsmälleen yhdeksän
tuumaa liian pitkä ja — minun täytyy antaa hänen mennä menojaan. Ei voi
asettaa puolta piikaakaan sohvapöydälle nukkumaan."

"Mutta miten peitetään päiviksi reikä seinässä?"

"Pyh — se nyt on pieni asia! Ripustetaan sanomalehtipidin siihen taikka
asetetaan John Erikssonin iso kipsikuva eteen..."

"Mutta jos piika makaa vaatekonttoorissa, niin missä sitte pidämme
vaatteitamme?"

"Vieraskamarin sohvassa, ainakin minun silkkileninkini ja sinun
univormusi."

"Mokomakin konttoorin tapainen, jossa ei ole niin ainoata
hyllyäkään!... mihin aijot sijoittaa minun kolmikulmaisen hattuni?"

"Suuren sänkymme alle, ukkoseni; siellä se puulaatikossaan on
erinomaisessa säilössä eikä näy mihinkään. Valkonen peitto ulottuu
maahan asti."

"Entä pieni kirjahylly? _Minä_ en ainakaan näe sille mitään paikkaa."

"En minäkään; mutta minä tarvitsen juuri sellaista kellariin
maitohyllyksi; eihän täällä ole minkäänlaista ruokahuonetta."

"Mutta kirjat..."

"Ne ladomme päällekkäin kahteen vierashuoneen nurkkaan, poimuttelemme
vihreää vaatetta ympärille ja asetamme sitte toiselle kultakalasäiliön
ja toiselle Minervan..."

Kun parahiksi olimme saaneet nämä hommamme toteutumaan, piika
siihen laskettuna, kuoli isäntämme. Puolisen vuotta saimme näistä
nauttia, kunnes uusi isäntä, joka ei _millään_ ehdoilla tahtonut
noista loistosokkeloistaan luopua, käski meitä muuttamaan. Tämä oli
ensimmäinen harmi.

Minä raivosin.

"Pyh — pikku asia!" puheli taaskin Lara, joka pian tointui
hämmästyksestään, "jos emme mistään huoneita saa, niin tiedätkö, mitä
teemme?"

"En."

"Me muutamme enon purjeveneesen, joka on joella ankkurissa, ja jota hän
ei kykene, kivuloinen kun on, kesällä käyttämään."

Mitä oli minulla tähän sanomista?

Emme saaneet huoneita; eno luovutti meille purjeveneensä; eräs ystävä
otti hoitaakseen (ja pilatakseen) vähäiset huonekalumme; toverini,
jotka tähän saakka olivat pitäneet minua ainoastaan hiukan omituisena
ihmisenä, luulivat minua nyt pähkähulluksi; Lara riemuitsi — ja me
viihdyimme mainiosti uudessa kodissamme, jonka ristimme _Arkiksi_.

Ihana, unohtumaton aika, miksi olitkaan niin lyhyt!

Vieläkin näen, milloin vaan tahdon, kuinka Lara aamusin kapeassa
hameessa ja tilaisuuteen sopivassa ruudullisessa aamunutussaan keitteli
kahvia sprii-keittiöllä; liikutuksella ajattelen aikoja, jolloin
kävimme päivällisemme syömässä vaatimattomassa kolmannen luokan
ravintolassa ja illoin huolettomina loikoilimme suojeluskankailla,
nautinnolla katsellen pilvien kulkua ja kalalokkien kevyttä retkeilyä
ilmassa...

Mutta tuli sitte syksy mukanaan tuoden hallayöt, sateet,
henkikirjoitukset sekä esimiesteni huomautukset, että jos tahtoisin
virastossani edelleenkin pysyä, tulisi minun mukautua asumaan kuten
muutkin ihmiset...

Aivan kuin ihmisen, tuon luonnon vapaan hallitsijan pitäisi olla
kiinnitettynä johonkin maapalaseen kuin minkäkin mäyrän!

Minä siis, niinkuin minulla jo äsken oli kunnia ilmoittaa, suutuin
vahvasti, ja Lara myös, ja tämä tapahtui _toisen_ kerran.

Lyhyen neuvottelun jälkeen päätimme muuttaa pois ja lausuimme vakavan
paheksumisemme tämän maailman turhuudesta; minä jätin virastooni
erohakemukseni, johon huomattavalla auliudella suostuttiin.
Ja sanomalehdet, jotka tähän asti eivät minua vähimmälläkään
huomaavaisuudellaan olleet kunnioittaneet, tekivät nyt häikäilemättä
ja mitä epähienoimmalla tavalla pilkkaa venheestä, Larasta ja minusta
ja nimittelivät minua Noak'iksi, aprikoiden, onnistuisinko minä, arkin
karille ajettua, pääsemään yhtä ehein nahoin koko jutusta kuin ennen
minun kuuluisa kaimani...

Vihdoin löysin minäkin Ararat'ini — vähäisen lainakonttooriin
Skinnarvikissä; ja että tämä liike oli kannattavainen, voitte päättää
siitäkin, että me Laran kanssa viiden vuoden perästä todenteolla
aijoimme _ostaa_ itsellemme pienen talon omilla rahoillamme.

Mutta se ei saanut olla kaupungissa; siitä olimme jo saaneet
tarpeeksemme. Ei sen myöskään pitänyt kovin kaukana kaupungista olla,
korkeintaan tunnin matkan päässä, sillä minä en suinkaan aikonut hylätä
pientä liikettäni siellä.

Äkkiä välähti Laran päässä eräs tuuma:

"Mitä, jos rakentaisit itse", hän ehdotti, "ja rakentaisit oikeen
_ison_ talon, josta ottaisimme sitte aimo vuokrat. Ihmiset vuokraavat
nykyään mielellään asuntoja maalla."

"Mutta eiväthän meidän rahamme riitä sinnepäinkään."

"Siihen ei tarvita rahoja _ensinkään_."

Kyllähän suuresti kunnioitin Laran käytännöllistä älyä, mutta tällä
kertaa oli minun mahdoton häntä oivaltaa.

"Otaksutaan", jatkoi Lara, huomatessaan hämmästykseni, "otaksutaan,
että sinä aiot rakentaa ison kaksinkertaisen puutalon Tukholman
läheisyyteen, vaikka — annas kun mietin! — vaikka kolmellakymmenellä
tuhannella markalla. Otaksutaan edelleen, kuten jo sanoin, ett'ei
sinulla ole rahoja niin nimeksikään — niitä silloin teet? Sinä paikkaat
muurarit, kivenhakkaajat, puusepät ja muut asiaan kuuluvat hommamiehet,
joille sinun tietystikään ei tarvitse maksaa, ennenkuin talo on
valmis. Mutta _silloin_ sinä lainaat kolmekymmentä tuhatta markkaa
kiinnityksellä taloon. Siten jää sinulle maksettavaksi ainoastaan
lainan korot, ja kun sitte vähitellen kalleilla hyyryillä ja pienestä
liikkeestäsi olet saanut rahoja kootuksi, maksat koko velan ja — talo
on omasi. Mitäs sanot tästä tuumasta?"

"Sanon, että sellaisia käsityöläisiä, kuin sinä äsken mainitsit, ei ole
olemassa..."

"Niitä on kyllä, jos sinussa vaan olisi miestä niitä etsimään."

"Mahdollisesti, jollakin toisella taivaankappaleella, ystäväni, mutta
ei tällä. Mutta pysykäämme nyt todellisuudessa. Me siis ostamme
itsellemme pienen, vaatimattoman, mutta kodikkaan talon Tukholman
läheisyydessä...

"Mutta ei semmoisessa paikassa", keskeytti Lara, "jossa jo ennestään
on paljon asukkaita. En saata sietää siirtokuntia. En tahdo myöskään
asua kovin yksinäisessä seudussa. Sinä olet kaupungissa päivät
päästään, ja sill'aikaa voisi vaikka mikä maankiertäjä säikäyttää
minut pahanpäiväiseksi; kuleksijoita löytyy kaikkialla. Kyllä meillä
luullakseni pitää pari kolme naapuria olla noin kivenheiton matkan
päässä. Siis: ostamme pienen, sievän yksikerroksisen talon siihen
kuuluvine peltotilkkuineen, puutarhoineen, latoineen, tallilleen ja
navettoineen, sillä tietysti meillä lehmä pitää olla. Ja kuistin (se
on tärkein osa koko talossa) eteen laitamme pienen pyöreän penkin
georginineen — niin, mutta älkäämme _puhumalla_ aikaamme tuhlatko, vaan
käykäämme _etsimään_ paikkaa!..."

Ja me etsimme sekä löysimme, missä, se lienee yhdentekevä lukijasta,
pääasia on, että olimme tyytyväisiä. Talli ja navetta olivat valmiina,
ei puuttunut muuta kuin hevosta ja lehmää, jotka nekin kyllä aikanaan
saataisiin; kaikkia ei voinut vaatia yhdellä kertaa. Muutimme
asuntoomme vanhat huonekalumme ja hankimme uutta vähän lisäksi, ja niin
koitui:



Ensimäinen ilta uudessa kodissamme.


Mikä tyytyväisyys, mikä turvallisuuden, rauhan ja kodikkuuden tunne nyt
mielemme täytti! Täällä ei tarvinnut pelätä tulevansa ulosajetuksi, ei
piikojen jalkoja sohvapöydille asetella, ei kirjahyllyjä kellarissa
säilytellä, eikä kipsikuvilla peitellä reikiä seinissä. Kaikki oli
yksinkertaista, mutta sievää. Kiitollisina ja iloisin mielin me Laran
kanssa käsikädessä kuljimme huoneesta huoneeseen.

"Senjälkeen kun _Arkissa_ asuimme, ei meillä ole ainoatakaan näin
hauskaa asuntoa ollut, puheli Lara. Jospa kutsuisimme tätä kotiamme
Uudeksi Arkiksi, vaikka se maalla onkin? Mitä tuumit nimestä? Minun
luullakseni arkilla oikeastaan käsitetään mitä useammanlaisten eläinten
säilytyspaikkaa. Olemmehan täällä nyt ensiksi me kaksi, ja sitte,
ukkoseni, et saata arvatakkaan, mitä kaikkia kaksi ja nelijalkaisia
olentoja aijon tänne sijoittaa, kun tässä oikeen kotiudun! Lehmän ja
vasikan, hevosen ja kanoja, porsaan ja... No, mutta sanoppas nyt:
nimitämmekö kotimme Uudeksi Arkiksi?"

"Nimitä se, rakkaani, miksi vaan tahdot, _omammehan_ se on, ja
vaikka nimi nyt hiukan omituinen olisikin, niin ei se kehenkään
kuulu. Piiasta, jonka olet palkannut, pidän myöskin, vaik'ei häntä
kyynärämitalla olekkaan otettu, ja minä toivon, että saat hänestä sekä
apua että päivillä hiukan seuraakin sill'aikaa, kun minun pitää olla
poissa."

"Aivan varmaan. Mutta istuuduhan nyt tähän kuistille vetelemään
ensimäisiä savujasi — hauskuuden savuja, niin laitan minä sillä aikaa
oikeen hyvän ja kunnon illallisen. Ah, katsoppas, Lars Johan, miten
kauniisti aurinko laskee tuonne mäntyjen taakse. Kohta hiipivät varjot
kuin hiljaiset ystävät meidän pieneen kotiimme... tiedätkö ystäväni,
nyt en tahtoisi hinnasta niin mistään enää muuttaa Tukholmaan takaisin.
Kuules! tuolla sirkka sirkuttaa — aivan kuin minä itsekin ennen nuorna
ollessani! Ja nyt kukkuu käkönen — se olet _sinä_, Lars Johan! Tuolla
kulkee piika Sara, jota ei tarvitse jatkaa eikä lyhentää, vaan sopii
hän sellaisenaan vuoteesensa. Tules, niin syleilen sinua, ukkoseni,
olen nyt niin tyytyväinen!"

Tuollaisia puheita pitää varovaisesti suustaan päästää; ne vaan
härnäävät kohtaloa. Sen sai Lara, ikävä kyllä, piankin kokea.

Sara oli alussa kuten uudet vastat ainakin: aivan mallikelpoinen, mutta
sitä iloa ei kestänyt kauan. Noin neljäntoista päivän kuluttua alkoi
hän ottaa itselleen kaikenmoisia hänelle kuulumattomia oikeuksia,
pysyen kuitenkin edelleenkin ystävällisenä ja iloisena. Mutta — missä
ihmeessä oleskeli hän illoilla tuossa kymmenen ja yhdentoista välillä.
Vaimoni puheli hänelle niin liikuttavasti kuin suinkin osasi, niin,
toisinaan hän harmistuikin, mutta Sara aina vaan hymyillen vastasi:
"minä en ilmaise mitään ennenkuin ensi viikolla..."

Tuli siitä sitte seuraava viikko — ja mitä saikaan vaimoni nähdä eräänä
aamuna, kun astui kuistille! Pyöreän kukkapenkkimme ympärille, joka
Saran vakuutuksen mukaan oli koko paikkamme kaunistus, oli laitettu
aitaus luista jos minkinmoisista; oli siinä posson luita, oli vasikan,
mitkä keitettyjä, mitkä paistettuja, mitkä milläkin tavoin kaluttuja,
ja luitten sisään ydinreikään oli Sara paraikaa työntämässä multaa ja
kylvämässä kukan siemeniä... "olisi erinomaisen kaunista", vakuutti
Sara, "kun niissä jokaisessa tuhatkauno heloittaisi..."

Tuuma, hullunkurinen jo semmoisenaankin, tuotti meille sangen ikäviä
seurauksia.

Oikealta ja vasemmalta lähettivät naapurimme pilkallisesti kyselemään
minun syyttömältä Laraltani, oliko hänellä tapana myyskennellä vanhoja
luita, koska hän joka yö lähetti piikansa toisten takapihoille
penkomaan... Heillä oli kyllä koiria, jotka kalusivat tähteeksi jääneet
luut, ja jos sitä tapaa vieläkin vaan jatkuu, niin osaavat he kyllä
hankkia oikeutta itselleen y.m., y.m.

Siinä Lara nyt sai selityksen siihen, missä hänen piikansa illoilla
kuljeskeli! "Sinä onneton, miks'et puhunut minulle heti tuumastasi?"

"No, mikä yllätys siitä sitte olisi tullut!" kysäsi Sara, ja syystä
kyllä.

Vaimollani ei ollut sisua ruveta häntä siitä torumaan; selitti vaan
naapureillemme Saran onnettoman päähänpiston, käski tämän viemään luut
takaisin sekä antamaan naapurien olla rauhassa.

Mutta Saran hauskuus oli tullut häirityksi. Hänen hyväntahtoisuuttaan
ja kauneudenaistiaan ei oltu käsitetty; hänen viattomia iltakävelyjään
ymmärrettiin väärin; ja kun hän vielä sai kuulla, että naapurit eivät
häntä muuksi maininneetkaan kuin ydinpiipuksi, niin ei hän voinut
kauempaa kestää: kuukauden lopussa muutti hän tiehensä.

Lara kaipasi häntä todenteolla. Rivakampaa ja hauskempaa tyttöä ei hän
mistään saisi, ja jos...

Niin, sitä asiaa ei nyt enää kannattanut ajatella. Sara oli poissa
ja hänen mukanaan osa meidän kotoista hauskuuttamme, jota meidän
uusi "kuukausiruusumme", joksi Lara nimitti meidän taas kuukaudeksi
palkattua piikaamme, ei likimainkaan samassa määrin kyennyt lisäämään.

Kun eräänä iltana, muutama viikko näiden tapahtumain jälkeen, tapani
mukaan palasin kaupungista, seisoi Lara puutarhaportilla minua
odottamassa. Nähtävästi oli hänellä jotain erityistä sydämellään.

"Onko jotain tapahtunut, armaani?" kysyin häneltä.

"Muuan maankiertäjä... hiljaa, älä herätä häntä; hän nukkuu!"

"Nukkuu — meilläkö?" (Tämä oli _kolmas_ harmi).

"Voi hyvä ystävä, kyllähän tiedät, ett'en minä mikään turhan
helläluonteinen ole, mutta on eroitus maankiertäjän ja maankiertäjän
välillä. Tämä raukka on joku puolihöperö entinen kauppias ja on nyt
menossa poikansa luo, joka elää hyvissä varoissa Vesterås'issa. Hän
sanoo menettäneensä omaisuutensa paraimman ystävänsä kautta, jolle
oli takuussa; sinä et voi uskoa, miten kohtelias hän on... olin
vähällä itkeä katsellessani hänen rikkinäisiä kenkiään ja kuluneita
vaatteitaan... ajatteles, hän on kerran syntymäkaupungissaan ollut
_raatimiehenäkin_! Sen sanoi hän itse — ja nyt makaa hän keittiössä
mattokasan päällä!"

"Mutta jos hänen poikansa on hyvissä varoissa..."

"Lars Johan, sinä et tunne ihmissydäntä! Minä huomautin hänelle juuri
tuota samaa asiaa, mutta vanhus vastasi, että pahat ihmiset ovat
kertoneet hänestä valheita pojalle, mutta kun poika vaan saisi nähdä
isänsä, niin kaikki kyllä vielä muuttuisi hyväksi."

"No, mennään katsomaan miestä", sanoin hiukan epäillen ja astuimme
sitte yhdessä keittiöön.

Siellä makasi nyt entinen raatimies tilalla, joka oli kaikkea muuta
kuin kunnioitusta herättävä, ja kasvonsa olivat, ainakin minusta,
ilkeimmät roiston kasvot, mitä tavata voi.

Pörröinen tukka törrötti räsyisen lakin lävestä; kyynärpäät takin
hihoista ja varpaat kenkärahjuksista. Ainoa vaatekappale, joka
ei mistään reijästä pilkistänyt esiin, oli paita, luultavasti
aivan luonnollisesta syystä. Mutta uni oli hänellä hyvä ja kasvot
punaisemmat, kuin asiaan olisi kuulunut.

"Täällä haisee viina", oli ensimäinen huomautukseni! ethän _sinä_ vaan
ole sitä hänelle antanut?"

"Kuinka sellaista kysyt? Mies itse sanoi olevansa pahoillaan siitä,
peläten että häntä ehkä väärin käsitetään, mutta hän oli koettanut
viinalla saada likapilkkuja vaatteistaan..."

"Tietysti... missä piika on?"

"Tänään on hänen vapaapäivänsä."

"Pane hattu päähäsi, niin kävelemme asemalle, en ole yhtään väsyksissä
tänään."

Vaimoni, joka minun tavattomasta vakavuudestani arvasi käyttäytyneensä
varomattomasti sekä myöskin huomasi, että minulla oli hänen
holhokistaan hiukan toisenlaiset käsitykset kuin hänellä, täytti
hiljaisesti pyyntöni.

Lyhyen keskustelun jälkeen asemapäällikön kanssa, sain mukaani kaksi
miestä ja tavarapaarit, ja niin suuntasimme kaikki kulkumme kotia kohti.

Tuntematon vieraamme yhä vaan veti täyttä unta, niinkuin keittiön
ovelta kurkistaessamme selvästi huomasimme. Asetimme nyt tavarapaarit
maahan, hääräsimme miehen vilttiin, kuitenkin niin, että käsivarret
jäivät vapaiksi, ja vieritimme sitte paarille.

Minun helläsydäminen Larani ei ollut tyytyväinen; _voihan_ kuitenkin
olla mahdollista, että mies ennen oli ollut raatimies, ja että hän oli
matkalla poikansa luokse Vesterås'iin... Niin, nythän hän muisti sen
sanoneen poikansa nimenkin, eihän ihminen nyt niin paljoa kuitenkaan
voine valehdella.

"No, mikä hänen poikansa nimi sitte oli?"

"Hallenberg, muistan sen ihan selvästi."

"Vesteråsissa ei ole ainoatakaan sen nimistä kauppiasta, sen tiedän
minä, joka syksyllä siellä asioissa matkustelin. Mutta samapa se; hänen
_pitää_ sinne pääsemän."

Juoksin hakemaan huoneestani paperia, johon somasti kirjoitin osoitteen:

  Kauppias Hallenberg'ille
                  Vesterås'issa,
      lähetetään kolli kappaletavaraa.
  Rahti maksettu.

Paperi kiinnitettiin nukkujan selkään, ja niin kuletettiin hän
asemalle, miehen kertaakaan heräämättä, ja lähetettiin rahtitavarana,
koskapa häntä ei semmoisenaan voitu matkustajienkaan seuraan liittää.
Arvaan, että rautatievirkamiehet sähköteitse asian toisilleen
selvittivät, koska sellaista tosiaankin saattoi tapahtua.

Ja kun minä sitte olin ottanut vaimoltani vakaan lupauksen, ett'ei
hän ikinä enää huoneisiimme majoita vaeltavia, raatimiehiä, olkoot
he sitten tuttuja tai tuntemattomia, ilmoitin minä seuraavan päivän
lehdessä haluavani ostaa äkäisen vahtikoiran.

Neljäkymmentäseitsemän koiraa asianomaisille isäntineen kävi kahden
päivän kuluessa minun pienessä konttorissani kaupungissa, ja niistä
valitsin peloittavimman koirannaaman, minkä ikinä olin nähnyt.

"Pitäkää se nyt kiinni viisi, kuusi päivää ja jos tahdotte sen
itsellenne uskolliseksi, niin piiskatkaa vahvasti", neuvoi sen entinen
omistaja... Silloin se ymmärtää kuuluvansa teille... mutta teidän on
hankittava sille pitemmät ketjut, nämä ovat liian lyhyet."

"Ettekö tahtoisi olla hyvä ja tulla kanssani maatilalleni
tutustuttamaan eläintä uuteen ympäristöönsä? Koira näyttää todella niin
äkäiseltä, että... Ketjut minulla on kotona."

Isäntä ja koira seurasivat minua, ja minä sain maksaa kummankin
piletit — paitsi sitä 50 markkaa, jonka rotukoirasta sinänsä maksoin.
Lara tarjosi illallista, ja Nero sidottiin vanhoilla ketjuilla, sillä
"kuukausiruusu" oli korjannut uudet, niin ett'ei niitä löydetty.

Illalla, kun koiran entinen omistaja oli lähtenyt, koetimme me Laran
kanssa kaikilla mahdollisilla keinoilla miellyttää uutta kotivahtiamme.

"Poju — kunnon poju — pikku Nero raukka", kuului joka puolelta, ja
mehukkaita luukonkaleita putoili Neron eteen niin paljon, kuin hän
suinkin armollisesti suvaitsi niitä kaluta.

"Tuo koirapappa neuvoi minua eläintä pieksämään", puhelin minä
paheksuvasti, "mutta eihän tuommoisilta raakaluontoisilta ihmisiltä
muuta voi vaatiakaan. Lempeydellä sen kanssa paraiten toimeentullaan;
saat nähdä, kuinka uskallan sitä jo silittääkin..." — "Nero, poika",
puhelin suloisimmalla äänelläni ja ojensin käteni...

Mutta en minä sitä eläintä taputtanut. Se päästi haukunnan, joka
kajahteli kautta koko seudun; nousi takakäpälilleen silmät säihkyvinä;
kohotti irvistäen ylähuultaan, niin että terävät hampaat vaan
välkkyivät ja hyppi ketjuissaan niin vimmatusti, että joka hetki
pelkäsin niiden katkeavan.

"Nyt voim... voim... voimme nukkua rauhassa", puhelin kalisevin hampain
ja poistuin käsikädessä Laran kanssa raivoavan eläimen luota.

"Niin", sanoi vavisten Lara, "ei meiltä nyt varastamaan tulla; mutta
sensijaan voi tuo hirmuinen Cerberus meidät palaisiksi repiä. Riippuu
nyt siitä, kumpaa tässä parempana pitää..."

Seuraavana aamuna oli Nero poissa; se oli katkaissut kahleensa ja
juossut entisen isäntänsä luo.

Juuri, kun pareillaan olimme tuumiskelemassa, vaatisimmeko koiraa
takaisin, vai ei, — sillä Lara oli epäilemättä oikeassa: jos koiran
antaa itsensä palasiksi repiä, niin voi antaa varastaakin, — näimme
tiellä Neron ja hänen entisen isäntänsä, joka kantoi kädessään pitkiä
ketjuja.

"Pitäkää itse, hyvä herra, tuo petonne, ja ketjut myöskin", puhelin
vihoissani, kun tulijat olivat päässeet kartanolle. "Minä tahdoin
vahdin talooni enkä suinkaan tuollaista verikoiraa; eihän yksikään
ihminen saata olla hengestään varma sen läheisyydessä".

"Mutta se nyt kuitenkin on varma, että te koiran olette ostaneet, ja on
teidän siis se minulta otettava. Jos tahdotte antaa ampua sen, niin on
se teidän vallassanne, mutta sitä ennen saatte kuitenkin maksaa minulle
3:60, sillä sen maksavat ketjut ja piletti yhteensä. Minä en ole edes
ottanut itselleni kuin kolmannen luokan piletin. Uskokaa minua, herra,
koira ei pure muita kuin pelkureita. Kas noin, nyt se on sidottu sillä
tavoin, ett'ei siitä ikinä irti pääse. Jos se ulvoo, niin pieksäkää".

Minä kyllä nahassani tunsin, kuka piiskaa parhaiten olisi tarvinnut,
mutta enempien ikävyyksien välttämiseksi, maksoin rahat ja vaikenin.

"Nyt on aika kuuma", sanoi herra ja katseli pitkään kuistille, toivoen
saavansa jotakin virvoketta.

"Tuolla alhaalla on järvi; hypätkää sinne!" neuvoin minä
vierasvaraisesti ja käänsin hänelle selkäni. Ja niin oli Nero nyt
toisen kerran majoitettu kotiimme, saatettuaan meille _neljännen_
harmin uudessa kodissamme.

Viikon päivät vallitsi kodissamme täydellinen rauha.

Mutta sunnuntaiaamuna, kun juuri olin pukeutunut ja aijoin asettua
kuistille kahvia juomaan, kuulin sydäntäsärkevän kirkaisun — kaksikin,
ja Neron haukkuvan tavalla, joka sai jäseneni pelosta vapisemaan.

Huolimatta säikäyksestäni, ryntäsin ulos. Yhä vieläkin kuului sama
kirkuna, mutta korkealla ilmassa, ja kun kohotin katseeni sinne, josta
huuto kuului, näin ylhäällä navetan katolla minun hellän puolisoni ja
"kuukausiruusun", joka ratsasti pitkin katon harjaa, ja aina väliin
yhdessä parkasivat he koko sielunsa syvyydestä.

"Nero on irti — tule tänne!" huusi Lara kuoleman kauhu kasvoissaan.
Siinä nyt oli _viides_ harmimme.

Ehkä minun olisi pitänyt kerrassaan tappaa tuo koira, mutta — en sitä
nähnytkään, toisella puolen navettaa kun oli, ja sitäpaitsi täytyy
minun tunnustaa, että seurasin vaistoani ja kiipesin — kiipesin
navetan katolle toisten luo, ja lukijani voinee jo edelläkerrotusta
päättää, millaisella urhoollisuudella siellä kestin Neron raivokkaita
hyökkäyksiä seinää vastaan.

Asemamme oli sangen tukala. "Ah", nyyhkytti Lara, "miks'emme antaneet
varastaa itseltämme; se olisi ollut paljoa parempi! Täällä nyt saamme
kuolla nälkään, sillä emmehän me voi mennä alas, eikä yksikään vieras
voi meitä lähestyä. Oi, Lars Johan, kallis puolisoni! Kuukauden päästä
ei täällä katolla ole muuta kuin kolme luurankoa sen harjalla, kertoen
maailmalle meidän surullisesta kohtalostamme."

"Tuolla tulee joku", huusin minä kuin hukkumaisillaan oleva, joka
yht'äkkiä huomaa maan edessään.

Muuan naisihminen lähestyi hitaasti vähääkään välittämättä rajun koiran
haukkumisesta, tuskin sitä kuullenkaan.

Vaikka päivä paistoi hänelle aivan vasten kasvoja, kulki hän
päivänvarjo kainalossa. Toisessa kädessä oli sakset, joilla hän
varmaankin oli avannut kirjan lehtiä, jota paraillaan luki; niillä hän
yhä vieläkin ajatuksissaan ilmaa leikkaeli kävellessään, ikäänkuin omia
ajatuksiaan säestäen.

"Tukkukauppias Frommel'in kotiopettajatar sieltä tulee, se, joka
kirjoittaa, tiedäthän..." selitti minulle vavisten Lara; mutta kun hän
nyt näki koiran kääntävän huomionsa vieraasen, sai hänen hyvä sydämensä
voiton, ja hän huusi kovalla äänellä: "Älkää tulko tänne, jos teille
henkenne on rakas!! Koira repii teidät palasiksi. Juoskaa takasin
hakemaan joku ampumaan se kuoliaaksi."

Neiti katseli pitkään meidän surullista ryhmäämme, hymyili sitten
tavalla, joka ainakaan minun mielestäni ei häntä kaunistanut...
Sill'aikaa ryntäsi koira häntä kohti hurjaa vauhtia, ja lähelle
päästyään hyppi ylös ja alas haukkuen niin kauheasti, että me
ummistimme silmämme päästäksemme näkemästä mitä nyt oli tapahtuva.

Mutta yht'äkkiä hiljeni koira. Ja kun me uskalsimme katsoa sinne,
seisoi nuori neiti aivan rauhallisena, selaillen kirjaansa, ja Nero
häpeissään, häntä koipien välissä kierteli ja nuuski häntä joka
puolelta, tosin vielä hiljaa muristen, mutta täydellisesti voitettuna.

Neiti lähestyi nyt meitä ja koira seurasi häntä hiljaa ja rauhallisena.

"Osaatteko noitua, neitiseni", huudahdin tälle saatuani jälleen
takaisin entisen mielenmalttini ja tottuneen käytöstapani... "Näette
millaisessa asemassa vaimoni ja piikamme täällä olivat, ja minä olin
juuri kivunnut tänne rauhoittaakseni ja suojatakseni heitä tuolta
hengenvaaralliselta pedolta, kun te tulette ja sanaakaan sanomatta,
tekemättä vähintäkään liikettä..."

"Se on riuhtaissut itsensä irti, eikä kukaan uskaltanut mennä sitomaan
sitä uudelleen kiinni", selitti vaimoni totuudenmukaisesti, tavalla,
joka ei juuri minun rohkeuttani mairitellut... "tuolla on koirakoppi..."

Opettajatar katsoi vaimoni viittaamaan suuntaan. "Aina sitä jotakin
kirjoista oppii", tuumi hän, kääntyessään uudelleen meihin ja voiton
varmuudella napsahuttaen saksillaan kirjansa kansiin. "Eilen vielä
ehkä minäkin olisin juossut koiraanne pakoon, vaikka kyllä silloinkin
tiesin, että ihmisen vakavalla katseella on suuri vaikutus eläimiin;
mutta vaikka useinkin olemme kuulleet taikka lukeneet jonkin järkevän
ajatuksen, jota kuitenkin käytännössä emme ole kokeneet ja meille
sattuu tilaisuus koettamaan sen kestävyyttä, niin silloin on kuin
kuulisimme sen vasta ensi kerran eläissämme, ja sen vuoksi minäkään
nyt en juossut koiraanne pakoon. Kuulkaahan vaan!" Ja hän alkoi
näpähytellen saksiaan ilmassa, lukea meille kirjastaan seuraavaa:

"Lordi E. käveli verkalleen ylös ja alas leveää ja synkkää
puistokäytävää, kun raivoisa koira hyppäsi hänen eteensä pensaikosta.
Vanhan linnan haltijattaret vapisivat: minkä todistajiksi heidän
nyt piti tuleman? Maako itseensä imisi jaloimman nuorukaisen veren?
Näkisivätkö... mutta ei! Hänen sankarillisuutensa todistajana he
saivat olla, sillä lordi E. ei keskeyttänyt kävelyään; ei hän edes
kääntänyt päätään, tuota ihanaa päätä, raivoavaan eläimeen. Hitaasti
kuin ehtootähti taivaalla asteli hän edelleen, hymyn leikkiessä hänen
hienopiirteisillä huulillaan... Hän tiesi, että jos hän tuokionkaan
osoittaisi pelkäävänsä, olisi hän mennyttä miestä. Ja koira tunsi
vaistomaisesti, että tuolla _miehellä oli oikeus_ liikkua paikalla,
jossa hän osoitti tuollaista rohkeutta — ja näin oli rohkein rohkeitten
joukossa pelastettu". — "Ja nyt, luulen ma, tahdotte te, että sidon
koiran", puheli hän edelleen, läimäytti kirjansa kiinni ja tarttui
vakavalla otteella Neron ketjun palaseen, joka vielä oli jäänyt kaulaan
riippumaan.

Nähdessäni miten neiti hallitsi koiraa, en tahtonut minäkään jättäytyä
huonommaksi, kuin lordi E. oli ollut. Yks' kaks' hyppäsin alas
korkealta istuimeltani, ennättääkseni parhaaksi näkemään, kuinka neiti
lopetti työnsä...

Pyysin niin ystävällisesti kuin suinkin taisin häntä tulemaan
luoksemme, vaikka puoleksi tunniksi vain, että vaimoni, jonka aijoin
nyt auttaa katolta alas, saisi häntä kiittää tästä odottamattomasta
avusta. Mutta mahdotonta. Neiti nyökäytti vaan kevyesti päätään
hyvästiksi, leikkasi saksillaan ilmaa ja poistui. Hän oli tullut
vakuutetuksi erään lukemansa ajatuksen todenperäisyydestä; kolmen
ihmisen pelastaminen hengenvaarasta ei hänelle merkinnyt mitään:
siksipä emme voineetkaan toisiamme käsittää.

Mahdotonta on kuvailla vainioni ja piikamme riemua, kun taasen
tunsivat maan jalkainsa alla. Lara heittäytyi syliini, ja piika kulki
ympäri koko päivän: kuin päivänpaiste, hyräillen yhtä mittaa laulua:
"Lukkari-isä se kaikesta huolen pitää", —laulu, joka ei mielestäni
mitenkään tähän tilaisuuteen sopinut, mutta oli ainoa, jonka tyttö
osasi.

Nero alkoi vähitellen mukautua uusiin olosuhteisin. Opettajattaren
urhollisuuden vahvistamana, kasvoi minunkin rohkeuteni niin, että
neljäntoista, päivän kuluttua uskalsin jo sekä taputtaa, irroittaa ja
sitoa jälleen kiinni tuota kauheata kummitusta.

"Nyt ystäväni", puheli eräänä päivänä Lara minulle, "pitää meidän
ruveta miettimään lehmien ostoa, jott'ei paikkamme nimitys jäisi
pelkäksi sanaksi vaan. Muista pienemmistä eläimistä otan minä kyllä
itse pitääkseni huolen".

Koska Laran tahto yleensä oli minun lakini, niin jo kolmannen päivän
illalla edellämainitun huomautuksen jälkeen hyväili lempeä lehmän
ammunta hänen korvaansa. Punikki oli saapunut.

Millainen perhejuhla! Lara lehmää vallan syleili, ja suuri oli
minunkin iloni, joskin hiukan hiljaisempaa laatua, kun lehmä, meidän
_oma_ lehmämme, hitaasti ja arvokkain askelin tallusteli takapihalla,
pureskellen apilasta ruohikostamme.

Miten sitä tarkastelimme ja ihailimme, aivan kuin olisi se ollut
gaselli taikka joku Afrikalainen ihme-eläin! Mittasimme leveyttä
sarvien välillä, nostimme hiljaa hännän päätä, silittelimme pitkin
selkärankaa ja ihailimme sen lempeitä silmiä. Meidän _oma_ lehmämme!

"Nyt sitä pitää lypsää — etkös luule?" kysyi vihdoin vaimoni piialta.

"Pitää-ä", vastasi tämä vitkalleen.

"Tottahan sinä osannet lypsää?"

"Osaa-an", kuului hiukan epävarma vastaus.

"Kiiruhda sitte, niin me tässä katselemme, miten se käy päinsä,"
kehoitti Lara, ja piika toi jakkaran ja kiulun. Ja hän lypsi ja lypsi —
mutta maitoa ei herunnut niin tippaakaan.

"Tämäpä vasta kummallinen lehmä on," äänsi piika viimeinkin ja katseli
ihmeissään meitä, juuri kuin _me_ olisimme voineet selittää syytä työn
onnistumattomuuteen.

"Sinä et osaa lypsää, siinä koko asia," tuumaili Lara vähän tulisemmin.

"Enkö minä osaa!" sanoi tyttö puoli-itkussa. "Näytän teille, että saan
sen lypsämään, vaikka se sitten olisi itse mullikka. Mutta ehkä se on
tottunut vaan namusin lypsettäväksi..."

Lara katsoi minuun ja minä Laraan. Kumpikaan meistä ei ollut ennen
maataloutta hoitanut. Ehkä oli tyttö oikeassa.

Siispä talutimme hyväillen lehmämme navettaan, liittäen kaiken toivomme
huomisaamuun.

Mutta keskellä yötä, kun vaimoni nukkui suloisinta untaan, aloin minä
kuulla navetasta kummallisia ääniä: ammuntaa, töminää; hillittyä
puhetta ja koirakopista kiivasta haukuntaa...

Nyt ne varastavat Punikin, oli ensimäinen ajatukseni ja toinen
kohdistui anteeksi annettavista syistä, tuntemattomaan raatimieheen,
joka jo hyvin olisi ehtinyt Vesterås'ista takaisin kostamaan meille.

Hiivin nopeasti ja hiljaa vuoteeltani, heitin muutamia vaatekappaleita
ylleni ja kiiruhdin ulos. Aivan oikein, Nero haukkui vimmatusti,
navetan ovi oli raollaan; heikko valon juova näkyi raosta, ja — niin,
minulla oli vaan yksi ajatus: päästää koira valloilleen. Varovaisuuden
vuoksi pidin sitä kuitenkin ketjuista kiinni ja niin sitte yhdessä
kiiruhdimme pelastamaan lehmää varkaitten käsistä.

Mutta, kunnioitettu lukijani, _mitä_ näinkään minä! Punikki seisoo
tavallisella paikallaan, vaikka rauhattomasti potkien; piika vieressä
lyhdyllä valaisten lehmää, ja jakkaralla, kiulu laihain polvien
välissä, istuu itse _seurakunnan lukkari_, antaen ensimäisiä ohjeita
lehmänlypsyssä...

Kuultuaan koiran haukunnan ja oven avautuvan, hyppäsi hän jakkaraltaan,
ja minä puristin tiukemmin Neron ketjua, mutta en kuitenkaan ehtinyt
tehdä sitä tarpeeksi ajoissa, pelastaakseni lukkarin vanhaa mädännyttä
takinlievettä, johon Nero jo oli ehtinyt iskeä hampaansa.

Lukkari huusi, minä nauroin, ja piika itki ja lupasi kertoa koko asian
oikean laidan. Hän ei _osannutkaan_ lypsää, mutta ei uskaltanut sitä
myöntää, peläten menettävänsä paikkansa. Eikä hän myöskään olisi suonut
naapuritalojen piikain saavan tietää hänen taitamattomuuttaan tässä
suhteessa — maalaistyttö kun vielä olikin! Ja juuri kun hän seisoi
veräjällä näitä asioita tuumimassa, astui lukkari siitä ohi.

Tunnettu asiahan on, että paljon lukeneilta ihmisiltä usein puuttuu
ajatuksen omintakeisuus, joka vähemmin lukeneilla taas monasti löytyy.
Meidän piikamme ei osannut kuin yhden ainoan laulun, mutta se johti
hänen mieleensä rohkean ajatuksen:

"Lukkari-isä se kaikesta huolen pitää", huusi sisäinen ääni
voimakkaasti hänelle, ja _hän_ huusi avukseen lukkaria, vanhaa
leskimiestä, joka aina oli ystävällinen ja avulias, ja viiden minuutin
kuluttua tunsi tämä hänen huolensa.

Niin, olihan tästä jo aikoja kulunut, kun lukkari sitä työtä oli
tehnyt, mutta vaimovainajansa eläessä, oli usein sattunut, että hänen
apuaan siinä tarvittiin, ja jos hän nyt voi auttaa rehellistä tyttöä
säilyttämään hyvän paikkansa, niin... Mutta puhua siitä ei saanut
kellenkään, sillä miksikään pilkan esineeksi ei lukkari suinkaan enää
vanhoilla päivillään halunnut tulla...

Tapaus itsessään olisi ollut erinomaisen hauska, — joll'ei kunniani
olisi vaatinut minua hankkimaan lukkarille uutta takkia; ja kun tuo
seikka minulle oikeen selveni, ei minua enää naurattanut. Olihan meitä
kohdannut jo _kuudes_ harmi.

No, lukkari teki itse asiassa tässä hyvät kaupat, enkä minäkään niin
kovin huonoja, sillä, miten olikaan, oppi piikamme lypsämään ja
hoitamaan lehmää erinomaisesti — mutta vakaalla vaitiolon ehdolla.
Ei edes Laralle ilmoitettu salaisuutta, vaan luuli hän, kun huomasi,
että lehmämme lypsää sekä illoin että aamuin, sitä meidän erinomaisen
apilaamme ansioksi, eikä voinut kyllin kiitellä onneamme, kun olimme
saaneet noin viljavan maan ja niin hyvin itäviä apilaan siemeniä.

Ja niin olimme jonkun aikaa taas kaikki tyytyväisiä.

"Ystäväni", puheli sitte taasen eräänä päivänä Lara, "minä luulisin,
että nyt olisi aika ostaa hevonen".

"Niinkö luulet", kysyin hiukan vastenmielisesti, sillä kukkaroni oli
hoikanpuoleinen. "Halvemmaksi tulee palkata hevonen silloin, kuin
joskus pienellä tilallamme sitä tarvitsemme ja ajohevostahan emme
tarvitsekaan, kun rautatie on näin lähellä".

"Ajohevostahan me juuri tarvitsemmekin", väitti Lara. "Minä, näet,
olen saanut päähäni erinomaisia aatteita kananhoidosta, joka meidät
kerrassaan rikastuttaa, mutta enhän minä _jalkasin_ voi kulkea joka
paikkaan, mihin niissä asioissa on tarvis. Kanoja on pidettävä suurissa
määrin, jos mielii saada liikkeen kannattamaan. Voimmehan silloin, kuin
itse emme tarvitse hevosta, vuokrata se toisille. Ansaitseehan silläkin
jotain".

"Ansaitsee kyllä; mutta renki... sinä et tiedä, mitä semmonen maksaa".

"Kanoista ne rahat saadaan. Tahdon hankkia englantilaisia, intialaisia
ja ruotsalaisia, oikeita Ruotsin maatiaisrotuisia. Englantilaisia
sentähden, että ovat niin hyviä munimaan, intialaisia taas suuruutensa
ja kauneutensa tähden ja tavallisia maatiaisrotuisiamme, ne kun
hautovat niin ahkeraan."

"Me myymme ja syömme englantilaisia ja ruotsalaisia munia ja annamme
ruotsalaisten kanojen hautoa intialaisten munia — ja sinä tulet
näkemään, miten erinomaisesti se onnistuu."

"Mutta ystävä hyvä, tämä järjestelmähän on kokonaan riidassa
luonnonlakien kanssa. Englantilaiset kanat jäävät niinmuodoin aina
tarpeettomiksi, ja vaikka intialaisten kanojen munista tuleekin
poikasia, ei heidän itsensä kuitenkaan anneta niitä kasvattaa... Voitko
vastata moisesta menettelystäsi?"

"Kanoilla ei ole tässä mitään sananvaltaa", päätti Lara. "Me emme hoida
kanoja huvittaaksemme niitä, vaan itse rikastuaksemme. Neljäntoista
päivän kuluessa en ole mitään muuta lukenut kuin kanakirjallisuutta,
ja siitä saa paljon viisautta. Toimita nyt vaan meille hevonen ja
kanahuone, muusta minä kyllä pidän huolen."

Nyt on hevonen ostettu, ja se on hyvin sävyisä. Minun nähdäkseni
ei siltä puutu muuta kuin hampaita. Muistan joskus kuulleeni,
että se olisi vanhuuden merkki ja sanoinkin sen sekä Laralle että
myyjälle; mutta tämä "vakuutti", ett'eivät kaikki hampaat vielä ole
ilmestyneetkään, hevonen oli vielä niin nuori. Voihan sekin olla
mahdollista; minä en ole mikään hevostuntija. Varma vaan on, että se on
niin sävyisä, että vaikka pistoolin korvan vieressä laukaisee, niin ei
se höristele... Lara oli ihastuksissaan.

Kanat ovat myöskin saapuneet. Matkusteltuaan yhtämittaa neljätoista
päivää, joll'aikaa minun piti rakentaa suuri kanatalo ja kanapiha, Lara
vihdoin eräänä kauniina päivänä ilmaantui kotiin, silmät ilokyynelistä
loistaen, ja sylissään jättiläiskokoinen Bramakukko. Sitäpaitsi oli
hänellä kymmenkunta rotukananpoikaa vaatekorissa.

"Nyt, ystäväiseni", sanoi Lara, asettaen kukon lattialle ja syleillen
minua, "selitän sinulle oikein tarkoin kanala-aatteen, jota matkalla
paljon olen tuuminut. Kas niin, nytpä ne jo ovatkin kanahuoneessa
— luulisinpa, että ne näyttävät vähän muhkeilta! Sara, etkö kuule,
Sara! Anna niille muutama hyppysellinen ryyniä ja hiukan ohria sieltä
ruokakamarista! Ja sinä, Lars Johan, tule nyt sisään, minulla on niin
palava halu saada sinulle oikeen selittää aatteeni".

Ja siinä sitte pyöreän pöydän ääressä istuimme, Lara ja minä, Lara niin
innoissaan, ett'ei hattuaankaan malttanut päästään heittää, paperi ja
lyijykynä edessään pöydällä.

"_Uusi Arkki_ on kyllä hauska asunto, mutta ei kuitenkaan koti,
joka meille sopisi. Minä ja kanat, me hankimme toisenlaisen kodin,
kolme kertaa näin suuren kuin tämä, kodin, jossa on pilarikuistit,
kasviuurnat, kipsikuvat ja yläkerta, mistä on esteetön näköala...

"Kanapihalleko?..."

"Älä tee pilaa, Lars Johan, sittepähän näet. Kuten tiedät, lasken
päävoiton _tavallisista_ kanoista, jonka vuoksi minulla noiden
kymmenen kananpoikasen joukossa onkin neljä sellaista. Otaksutaan
nyt, (hän kostutti lyijykynää ja katseli loistavin silmin kattoon
kuin tuntemattomaan avaruuteen), otaksutaan, että minä jonkun ajan
kuluttua panen esim. kolmetoista munaa kunkin kymmenen kananpojan
haudottavaksi... otaksutaan myöskin, että noista kolmestatoista munasta
tulee ainoastaan kymmenen poikasta ja noista kymmenestäkin vielä
ketut taikka rotat syövät viisi (näet, että voin laskea vahingotkin
suurissa suhteissa!), niin saan sittenkin _viisikymmentä_ kananpoikaa;
siis mammoineen laskettuna olisi minulla vuoden lopussa kuusikymmentä
siivellistä. Seuraavana vuonna asetan hautomaan kaikki kuusikymmentä —
laskien saavani _vähintäin_ viisi poikasta joka sarjasta — ja silloin
on meillä entisten kanssa kokonaista _kolmesataa kuusikymmentä_ kanaa.
Kolmantena vuotena on meillä _kaksituhatta sata kuusikymmentä_;
neljäntenä _kaksitoista tuhatta yhdeksän sataa_ kuusikymmentä;
viidentenä kuusikymmentäneljä tuhatta kahdeksan sataa kananpoikaa —
niin pitemmälle minun kai ei tarvinne laskujani kehittää, _toivon_,
että hämmästyt! Siis, jos joka kana tuottaa vaan 75 äyriä — jotenkin
alhainen lasku — tekisi se sittenkin viidessä vuodessa 48,600 kruunua
— eikö kelpaisi? Pitääkö vielä tämmöiset laskut silmäin edessä epäillä
uhratessaan vähän rahaa kanahuoneisiin, pihaan, ohriin ja ryyniin?"

"Luonnollisesti ei... Mutta sinähän ensin tuumit panna hautomaan vaan
nuo neljä tavallista äidillisen hellää kanaa, eikä _yhtään_ noista
toisista. Luuletko sinä, että nuo neljä kanaa viiden vuoden ajan
jaksavat hautoa ja hoitaa kuuttakymmentäneljää tuhatta poikasta?"

"Oh, älä lörpöttele, ystäväni..."

"Otaksutaan vielä yksi seikka (nyt _minä_ otaksun!) Otaksutaan
ett'eivät nuo neljä tavallista poikasta olekaan kaikki kananpoikasia...
ne ovat vielä liian pieniä, voidaksesi niitä oikein eroittaa, ja asia
on nyt niin, että joukossa _on_ kukkopoikasiakin, jotka ensimäisellä
veisuullaan tekevät tyhjäksi viisaimmatkin laskut... otaksutaan, että
saat liittää toiveesi ainoastaan _kahteen_ kananpoikaseen — mitä siitä
sanot?"

"Mitäs minä siihen", myölisi Lara tappiolle joutuneen näköisenä.
"Mutta siinä tapauksessa saisimme tyytyä puoleen summaan eli 24,300
kruunuun..."

"Erinomaista, rakkaani; sinä lasket kuin — kana, ja minä olen ilolla
muuttava sinun tulevaan maakartanoosi — taikka kanahoviisi, joksi sitä
yhtä hyvin sopii nimittää. Mutta _Uuden Arkin_ tahdon saada myydyksi,
ennenkuin _seitsemäs_ harmi, joka suinkaan ei jäisi viimeiseksi, meitä
täällä kohtaa. Luulenpa melkein, että meidän taidollamme maatilan
hoidossa tilamme tai ainakin sen arvo pian kutistuisi sellaiseksi, että
se mahtuisi vaikka yhteen munakuoreen."

Ja tämän jälkeen kirjoitin minä edelläkerrotun, syvästi ivallisen
luonnokseni.

Suurimmalla kunnioituksella kysyn nyt täten:

Onko ketään, jota haluttaa ostaa _Uutta Arkkia_, johon kuuluu hevonen,
lehmä, kukko ja piika, niin käyköön siitä ilmoittamassa.

Lainakonttorissa Skinnarvikin kadun 99:issä.

Lars Johan Andersson.




KUINKA ARVOON KOHOTAAN.


"Sinä et niin pitkään aikaan ole ilahduttanut minua käynnilläsi, paras
Ernestine, ja siksi tänä iltana en millään ehdolla päästä sinua pois!"

Näin jutteli rouva v. B. eräälle nuorelle rouvatuttavalleen,
päästellessään tämän hatun nauhoja ja viedessään hänet hellän
päättäväisesti vieraskamari mukavan sohvan nurkkaan istumaan, asettuen
itse hienolla huolimattomuudella ja kallisarvoista silkkipukuaan
levitellen toiseen nurkkaan, ensin kuitenkin käskettyään soman
palvelijattarensa toimittamaan sisään niin pian kuin suinkin hyvää
teetä.

"Kuuleppas, enkelini", jatkoi rouva v. B. taannoista puhettaan,
suloisesti sormellaan uhaten vierastaan ja neljäkymmenvuotiaan
kiemailulla lähestyen tätä, "tiedätkös, että sinä melkein kuin
halveksit vanhoja tuttaviasi! onkos tämä nyt laitaa, kun antaa
kuukausia kulua, ett'ei kertaakaan käy tervehtimässä niin vanhaa
tuttua, kun minä olen, äitisi parasta ystävää. Tiedäthän, kuinka
kaipaan sinua".

Ah, paras tätini", vastasi nuori nainen, istuessaan siinä kuin
vangittu lintunen", "enpä juuri uskalla toivoa, että täti, jonka on
itsensä käytävä niin paljon vieraisilla, tanssiaisissa, illallisilla
ja teaattereissa, ennättäisi minua kaipaamaan, se olisi jo liikaa
hyvyyttä."

"Sinä pikkuinen häijy veitikka!" puheli hymyillen rouva v. B.
mielissään. "Tottahan on, että minun on oltava mukana maailmassa.
Elämällä on omat vaatimuksensa. Mutta ei se estä minua ajattelemasta
muitakin ystäviäni, joitten joukossa sinä olet ensimmäisiä, vaikka
itsepäisyytesi vuoksi sinun jo oikeastaan olisi pitänyt menettää minun
armoni... etkö koskaan esimerkiksi voi saada tuohon somaan, kauniisen
mutta oikulliseen päähäsi, ett'ei sinun tarvitse kutsua minua tädiksi?
Olinhan kyllä äitisi hyvä ystävä, mutta, hyvä Jumala, rakkaani, olihan
ijässämme kuitenkin kokonaista viisi vuotta väliä, eikähän se suinkaan
aivan mitätön asia ole, vai kuinka?

"Mutta, täti hyvä, olenhan teitä 20 vuotta nuorempi, kuinka siis
uskaltaisin..."

Rouva v. B. punehtui vahvasti keinotekoisen punan alla, ja hänen
äänensä värisi vaivoin salatusta mielenliikutuksesta, kun hän vastasi:

"On ikävää, pikku Ernestine, että minun täytyy muistuttaa sinulle,
ett'ei koskaan nainen, joka tahtoo olla hienotunteinen ja käyttäytyä
sopivasti, puhu toiselle tämän ijästä, kun tämä toinen on
sattunut täyttämään 25 vuotta. Ei silti, lapseni, että minä siitä
loukkaantuisin, mutta toiset ihmiset eivät yhtä helposti anna anteeksi
sellaista yleisten tapojen loukkausta, ja ihmisen tulee, niinkuin kyllä
tiedät, välttää joutumasta toisten ihmisten kanssa huonoihin väleihin."

"Niin, eikös olekkin, niinkuin sanoin" puheli avomielisesti, puoleksi
hymyillen, puoleksi huolissaan nuori rouva, "että tulenpa tänne kuinka
harvoin tahansa, tulen kuitenkin liian usein, sillä joka kerta minä
tottumattomalla käytökselläni saatan tädille ikävyyttä".

"No, kas niin, enkelini! emme puhu nyt siitä sen enempää. Minä olen
jokseenkin vakuutettu, ett'et sinä toista kertaa enää tee itseäsi
syypääksi moiseen hajamielisyyteen. Mutta koko syy on siinä, että sinä
liian vähän, usko minua, ystäväni! aivan liian harvoin yleensä olet
mukana seuraelämässä. Monta kertaa minua oikein harmittaa nähdessäni,
miten sinä ja miehesi, jolla kuitenkin on kylläkin huomattava asema
yhteiskunnassa, ette ollenkaan ymmärrä hankkia itsellenne asemanne
mukaista arvoa, vaan annatte toisten, paljoa alemmassa asemassa
olevain, tuppautua ohitsenne ja kohota yläpuolelle itseänne".

"Tietääkö täti, asia on niin, että me olemme niin onnelliset näinkin."

"Sa, sa, saa, ruususeni! noin voi puhella joku pikkukauppiaan rouva;
kuulostaa niin kovin poroporvarilliselta kun puhuu 'kotoisesta
onnesta'. Säätyläisten on muunkin vuoksi eläminen, pitää itse elää ja
antaa toisten elää; nähdä ja antaa toisten nähdä... niinkuin tässä
juuri äsken sinulle sanoin... elämällä on omat vaatimuksensa."

"Mutta", kysyi nuori rouva epäilevästi hymyillen, "mitä antaa maailma
sitte palkaksi sille, joka sen vaatimukset täyttää?"

"Arvoa, lapseni, toisinaan myös rikkautta ja huomatun aseman; kaikki
asioita, joita kypsyneemmällä ijällä kyllä ymmärtää pitää arvossa.
Mutta tuo arvo on osaksi taistelun kautta saavutettava..."

"Mutta, täti hyvä, nyt en oikeen ymmärrä: täytyykö elää yli varojensa
saadakseen vaan olla mukana?"

"Täytyy sitäkin, jos niin tarvitaan".

"Mutta siitähän ei muuta seuraa kuin konkurssi, häviö ja kaikkien
kunniallisten ihmisten ylenkatse?"

"Jaa, jos ihmiseltä puuttuu neroa, silloin kyllä, ystäväni, ei muuten.
Katsos tukkukauppias K:ta perheineen! he ovat tehneet kolme kertaa
konkurssin, ja nyt on heillä maatila, johon vaunuilla ja parihevosilla
ajavat; he ovat kaikkialla mukana ja istuutuvat ainakin kolmea
penkkiä ylemmäs sekä sinua että sinun miestäsi. Jumalani! tuollainen
pikku onnettomuus voi sattua kelle tahansa, ja on häpeä vaan siinä
tapauksessa, ett'ei siitä kykene nousemaan."

"Entä kaikki ne, jotka ovat tulleet petetyiksi?"

"Niin, siinä sitä nyt taas ollaan! He olivat tyhmiä ja saavat nyt
vastata teoistaan. Heidän pitäisi oikeastaan olla kiitollisia, sillä
tällaisen tapauksen kautta ovat he jotakin oppineet vastaisuuden
varalle".

"Vai sillä tavoin sitä siis arvoon kohotaan", huudahti nuori rouva
harmin puna poskilla.

"Niin hätätilassa, enkelini. Sitäpaitsi on muita paljon viattomampia
keinoja, jotka eivät suinkaan ole halveksittavat, sillä yhdeksässä
tapauksessa kymmenestä täyttävät ne tarkoituksensa. Jos tulet esim.
tanssi- taikka teaatterisalonkiin, ei ole moukkamaisen kainosti
asetuttava heti ensimäiseen paikkaan oven vieressä, taikka johonkin
muuanne syrjään, vaan astuttava niin etunenään kuin pääsee; puhella
ja nauraa ääneen itse esityksenkin aikana, joll'ei joku kuuluisa
taiteilija, joku maailman kuulu tietysti, esiinny. Jos taas joku
sellainen, esim. erinomainen viuluniekka näytöksien välillä esiintyisi,
on huomio oleva käännetty yksinomaan häneen, sitten voi näytösten
ajalla häikäilemättä keskustella ja olla varma siitä, ett'ei yksikään
uskalla silti ulos viheltää. Tottuneen maailman ihmisen tuntee
juuri siitä, ett'ei hän missään häikäile. Vähennettäköön kernaasti
jonkunverran laiskan palvelusväen ruuasta ja juomasta, mutta muotia
täytyy aina seurata; se on pääehto arvon saamisessa, eikä koskaan,
kun meidän mielipidettämme kysytään joko taiteen, kirjallisuuden
tai muun suhteen, saa epäillä sitä lausua. Maailman ihmisen täytyy
ymmärtää, tai ainakin _olla ymmärtävinään_ kaikkia asioita. Edelleen ei
pidä kuten sinä, enkelini, istua vaan kotonaan runollisessa rauhassa
ja seurustella ainoastaan herransa ja miehensä kanssa, vaan teidän
pitää yhdessä käydä vieraisilla ja ottaa vastaan vieraita, muutoin
maailma pian unohtaa, että teitä on olemassakaan, ja se on pahin mitä
ihmiselle voi tapahtua, sillä se estää kerrassaan kaiken mahdollisuuden
arvoon ja kunniaan pääsemiselle. Voisin lisätä tähän vielä paljonkin,
mutta huomaan, että sinä, pikku Ernestineni, et hyväksy minun
katsantokantaani."

"Enpä todellakaan, täti, ja minun täytyy tunnustaa, vaikka pelkäänkin
pahoittavani teidän mieltänne, että se tuntuu minusta suuressa määrin
halpamaiselta. Miehelläni ja minulla on aivan toisellainen käsitys
kunniasta ja arvosta, ja ne eivät sovellu yhteen maailman ja yleisen
ajatuksen kanssa, ja sen vuoksi pysymmekin niistä erillämme".

"Mutta", vastasi loukkaantuneena rouva von B., "minun halpamaiset
ajatukseni johtavat kuitenkin kunniaan, loistoon ja arvoon, sen sijaan
kun teidän mielipiteenne luultavasti vievät suoraapäätä vaivaistaloon.
Mutta jokaisella on oma makunsa... sinua on nyt ainakin varoitettu.
— No, vihdoinkin, Johanna, tulet teetäkin tarjoamaan. — Näen, hyvä
Ernestine, etten voi pidättää sinua luonani kauemmin... näyt jo
ikävöivän kotiisi."

"Kylläpä täti on tarkkanäköinen! Istun tässä todellakin ja ajattelen,
että mieheni mahtaa tuossa tuokiossa joutua kotiin..."

"Liian imelää, aivan liian imelää, etkös huoli vähän piparikakkua
lisää?"

Kun nuori rouva vihdoinkin kevein sydämin seisoi alhaalla rapuilla,
kutsui rouva v. B. palvelijansa ja puheli tälle otsa rypyissä:

"Kun tuo rouva toisten tulee meille, niin muista, että minä juuri olin
lähtenyt viereisille!"






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA III ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.