Susamel y.m. kertomuksia

By Jonas Lie

The Project Gutenberg eBook of Susamel y.m. kertomuksia
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Susamel y.m. kertomuksia

Author: Jonas Lie

Translator: Lauri Soini

Release date: November 7, 2025 [eBook #77189]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1909

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUSAMEL Y.M. KERTOMUKSIA ***
language: Finnish




SUSAMEL Y.M. KERTOMUKSIA

Kirj.

Jonas Lie


Suom. L. Soininen



Kirjallisia pikkuhelmiä VIII.




Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1909.




SISÄLTÖ:

Jonas Lie.
Susamel.
Venemies Rusten ja hänen muijansa.
Valaan pyydystys.




JONAS LIE.


_Jonas Lie_ on Norjan suosituimpia, enimmän luettuja kirjailijoita.
Hän syntyi 1833 Buskerudissa, mutta joutui jo viisivuotiaana
Tromsöhön, jossa hänen isänsä oli kaupungin voutina. Poikamuistojaan
tästä pohjoisesta kaupungista kertoo hän tässä esillä olevassa
kertomuksessaan, "Susamel". Täällä kasvoi hän ajatuksiltaan ja
tunteiltaan kiinni pohjolan ihmeelliseen luontoon ja karuun kansaan. V.
1860 asettui hän asianajajana Kongsvingeriin, ja vasta 1870 julkaisi
hän ensimäisen romaaninsa, kuuluisan kuvauksen "Den fremsynte"
(Tietäjä). Hänen oivallisista romaaneistaan, joissa hän mestarillisesti
kuvaa norjalaisen merimiehen elämää, ovat koko pohjolassa tunnetut
"Luotsi ja hänen vaimonsa", "Rutland" ja "Eteenpäin". Perhe-elämän
kuvaajana on hän vielä korkeammalla ja sillä alalla liikkuu hänen tähän
vihkoseen liitetty kertomuksensa "Venemies Rusten ja hänen muijansa".
"Maisa Jonsissä" kuvaa hän pikkukaupungin elämää ja "Niobessa" —
joka kenties on hänen paras teoksensa — piirtää hän isän ja äidin
kärsimyshistorian. Enimmät hänen teoksistaan ovat käännetyt suomeksikin.




SUSAMEL.


Muistan vielä hyvin, kun poikasena ensi kerran Tromsössä kuulin
puhuttavan Susamelista. Tätä nimeä mainittaessa kuului ilmassa kuin
kauhun humahdus, ja minä tahdon kertoa hänestä, mikäli muistan
poikavuosiltani.

Silloin oli juuri venäläisaika nimittäin se aika kesästä, jolloin
satama oli täynnä venäläisiä pyöreäperäisiä lastialuksia. Valoisina
iltoina kuleksivat venäläiset ryhmissä neliäänisesti laulaen pitkin
katuja myssyineen ja pitkine, harmaine kauhtanoineen. He kuorivat ja
söivät sieniä, joita olivat löytäneet saarelta ja joita me lapset
pidimme ehdottomasti myrkyllisinä kaikille muille kuin ryssille.

Kangastuksen tapaisessa valossa täällä pohjolassa, missä voi löytää
nuppineulan tai lukea kirjaa keskiyön auringon valossa, saattoi
koivikkojen peittämä saari kaupungintaloineen, satamineen, aluksineen
ja tuntureineen vastakkaisella rannalla sellaisena iltana kuvastua
välkkyvään, metallinviheriään salmeen, ikäänkuin koko maisema riippuisi
kirkkaassa läpinäkyvässä ilmassa.

Laiturien edustalla virui kokonainen metsä kolmimastoisia, sinisiä,
vihreitä ja valkoisia venäläisiä aluksia, joita kulettivat Bogdanoffit,
Vasilijeffit ja mitä kaikkia laivurit lienevät olleetkaan nimeltään,
ja laituripalkeilla oli valkoisenaan ruisjauhoja, joita päivät
päästään purettiin laivoista mattoihin ja vinttureilla nostettiin
tavarasuojuksiin.

Näissä aluksissa oli paljo hyviä tavaroita. Siellä oli keltaisia, kovia
kakkuja — nimeltään "prenikoita" joita sai ostaa kaksi kappaletta
yhdellä kuparikopeekalla, kun poikamaisella venäjänkielellämme
huusimme: "prenikka kopum"! Ja siperialaisia pähkinöitä sieltä sai
lahjaksi. Kajuttain pöydällä oli pyhimyskalentereja, joissa oli
punaset kirjaimet jokaisen pyhimyksen nimessä. Siellä alhaalla kävellä
tassutteli kummallisesti puettuja venäläisakkoja, jotka tarjoilivat
teetä välkkyvistä, kiehuvista vaskilaitoksista — "samovaareista" —
ja kajutan seinällä tiiliuunin — "pjetskan" — vieressä riippui yhtä
kummallinen pyhän Nikolauksen kuva, jonka edessä paloi kynttilä.

Väliin nähtiin kuvia ripustettuina miehen korkeudelle mastoon.
Sanottiin, että he tekivät niin pakottaakseen suojeluspyhimyksen
antamaan matkalle suotuisan tuulen, kun miehistö oli ensin kolme
päivää koettanut taivuttaa häntä siihen hyvällä, vahakynttilöillä ja
suitsutuksilla.

Mainitsen tämän kaiken, sillä Bogdanoffin aluksessa sattumalta
oli muiden merkillisyyksien joukossa neliskulmainen tummanruskea
karhunpoika, joka kuleksi ja leikki aluksessa kuin mikäkin laivakoira.

Minä istuin laivan portaalla ja ojensin leikkien saappaani sen kitaan,
— kuten väliin voi pistää päähän ojentaa jalkansa leikkivälle koiralle,
joka kyllä sen hampaidensa väliin sieppaa, mutta, kuten tietty, ei
tosissaan tarraa kiinni.

Karhu ei kuitenkaan ollut mikään koira. Se puri tosissaan varpaan
lävitse, ja minä muistan vielä tänäänkin miltä minusta tuntui.

Koko yön makasin minä haavakuumeessa, minua vaivasi jokainen huoneessa
suriseva kärpänen, ja minä katselin, kuinka raukean lämmötön yöauringon
paiste antoi eloa käärekaihtimien kuvioille. Alhaalta kadulta kuului
hetkisen venäläisten laulua, — sitte muuttui se sekavaksi hälinäksi ja
temmellykseksi ja huudoksi ja ihmisvilinäksi.

Minä en saanut sinä yönä selvää mistään muusta kuin että sisäkkö, joka
oli ollut ulkona tiedustelemassa, sanoi kuiskaten lastenpiialle:

— "Se on Susamel! — — Nyt ovat he panneet hänet tyrmään!... He kantavat
venäläisiä paareilla laivaan; — ne on lyöty kuoliaaksi... kolme ryssää
ja yksi hampurilainen!"

Ja niin istuivat he molemmat itkien hiljaa esiliinoihinsa, jotteivät
pelästyttäisi minua, sillä heidän piti vuorotellen valvoa minun luonani.

Muutamia päiviä myöhemmin kerrottiin, että oli pidetty kuulustelu,
ja Susamel oli kaiken muun hyvän lisäksi nujertanut mullinmallin
kaupunginvoudin pojankin.

Tämän viimeisen nyt kyllä tiesin olevan lörpötystä; sillä minä itse
olin kaupunginvoudin poika; mutta se oli totta, että häntä oli
sakotettu. Susamel, joka asui kaukana Balsvuonolla, oli kulettanut
veneessään puolen tynnyriä traania myytäväksi. Sen otti hän nyt,
niin raskas kuin se olikin, hartioilleen ja kantoi kaupungin lävitse
kauppias Meyerin puotiin saadakseen rahaa esivallalle; mutta vanha
Meyer, joka oli juutinmaalainen, oli sanonut, että hän oli "tapellut
kuin mies... tosiaan kunniaksi isänmaalle!" — Ja hän oli maksanut hänen
sakkonsa.

Minä en, sen pahempi, saanut silloin vielä nähdä Susamelia; mutta
jutun todelliset erikoisseikat sain minä tietää tarkemmin kuin kukaan
muu viinakauppias Kielin omalta pojalta, joka oli minun ystäväni ja
luokkatoverini keskikoulussa. Hän oli katsellut tappelua koko ajan,
sillä se tapahtui hänen isänsä myymälän edustalla. Puoti ja koko sen
edusta oli ollut ryssiä täytenään. Siellä oli sitä paitsi ollut pari
saksalaista eräästä höyrylaivasta, jonka nimi oli Blankenese, tai oli
se sennimisestä paikkakunnasta kotoisin, lisäksi joitakin norjalaisia.
— Kuitenkaan ei siihen asti ollut näkynyt vihamielisyyden merkkiäkään.
Sitte oli Arne-Noran veli tullut tanssien milloin yhdellä milloin
toisella jalallaan, kirkuen täyttä kurkkua, töyttilöiden miesparven
lävitse ovea kohden kuin mikäkin nyrkkitaistelija ja mongertaen
pähkähulluna engelskaansa:

— "God dam you heel you bogger"! ja "come 'long he — en!"...

Hän oli vain sellainen hoikankoiskera, sinisenvaalea pojan veitikka,
jolla ei ollut mitään voimia, ja hänen seitsemäntoistavuotias sisarensa
oli itkien koettanut saada häntä lähtemään kotiin. Mutta se vaikutti
vain, että hän hangotteli sitä vimmatummin. Sitte oli muuan ryssistä
sisällä puodissa lähennellyt Arne-Noraa, joka kirkuen pakeni portaita
ylös ja piiloutui ullakkokamariin, jonka oven hän sai suljetuksi,
ja silloin olivat kaikki äkkiä jakautuneet kahteen puolueeseen:
norjalaisiin ja vieraihin, jotka tahtoivat hyökätä ylös portaita.

Sateli navakoita iskuja ja norjalaiset joutuivat alakynteen. Mutta
Kielin poika oli sillä välin suurella nokkeluudella juossut Susamelin
luo, jonka hän tiesi tulleen juuri samana iltana ja asettuneen yöksi
Wagelin talonpoikaistupaan.

Kun Susamel tuli ja kuuli Arne-Noran hätähuudot, oli hän yhdellä
sivalluksella heittänyt kaikki nurinniskoin portailta, päästäkseen
näkemään kuinka laita oli, ja sitte oli hän alkanut huitoa ensin
vintillä ja sitte puodissa sellaisella tavalla, että jälkeenpäin
muutamia kannettiin paareilla laivarantaan, ja että kaikki luulivat
tapahtuneen murhantöitä...

"Mutta ryssät voivat elpyä uudestaan kuten kärpäset; ne turtuvat vain!"
vakuutteli Jens Kiel minulle sellaisella naamalla kuin sanoisi vanhan,
moneen kertaan koetellun totuuden. Ryssät olivat lopuksi pötkineet
pakoon vintin ikkunoista ja sitä tietä turvekatolle, ja puodin ovi
retkotti aamulla runneltuna ja vinossa yhden saranan varassa.

Kun Susamel vietiin tyrmään, oli Arne-Nora kulkenut itkien perästä.
Hän saattoi sankanaan aina portille saakka; mutta tämä ei huolinut
katsoakaan tyttöä.

"Voin sanoa sinulle, miten oli laita" — sanoi Jens Kiel
salamyhkäisesti. "Ylhäältä kapakan vinttikamarista tapasi hän Wagelin
puotipojan, 'kauniin Jakvistin', tiedäthän... Tyttö oli päästänyt
hänet sisälle pelastaakseen hänen elämänsä, kun ryssät olivat hänen
kintereillään portaissa, — ja poika oli niin peloissaan, kun Susamel
tuli... aivan harmaa kasvoiltaan!... Hän se juottaa Arne-Noran veljen
pätkään iltasin, jotta Arne-Noran täytyy tulla noutamaan häntä
kotiin... hän on rakastunut Arne-Noraan... Mutta, — Susamel voi nostaa
hänet suoralla käsivarrellaan!"

Susamelista oli tullut rahvaanmiesten ja poikien sankari ja kauhu, ja
hänestä oli sepitelty mitä ihmeellisimpiä juttuja. Hän asui, kuten
kerrottiin, eräällä niemekkeellä Balsvuonossa, jossa hänen kalansa
riippuivat kallion kielekkeellä hänen tupansa edessä, ja "kukaan
ei uskaltanut laskea sinne venheellään, hän ei sietänyt siellä
ainoatakaan sielua!" Hän oli niin väkevä, että oli yksin heittänyt
ankkurin hollantilaisella kauppalaivalla, jossa häntä oli ärsytetty, ja
kolmen muun miehen keralla saattoi hän työntää kymmenairoisen aluksen
vesille. Kauvempana ulkosatamassa oli hän kerta kerran jälkeen pitänyt
venäläisiä aluksia kurissa ja tehnyt Finmarkin satamassa suorastaan
ihmetöitä pelastaessaan ihmisiä, olipa kerran keskellä kuohuja
purjehtinut suoraan kumollaan olevan venheen ylitse, jonka pohjalla
miehet istuivat, ja nostanut heidät venheeseensä.

Suurimmat urotyönsä oli hän kuitenkin tehnyt rantakalastuksen aikaan,
tapellessaan kalastuspaikoista. Milloin joku tuli Susamelin tielle,
jouduttiin heti käsikähmään. Vieraan oli joko väistyttävä tai
tapeltava! — Jo parin talven jälkeen pelättiin Susamelia kaikilla
kalastuspaikoilla. Itse oli hän suomalainen.

Sen yön jälkeen, jolloin Susamel tappeli venäläisten kanssa, näin
minä hänet useammin, mutta en uskaltanut mennä hänen lähelleen. Tämä
tapahtui vasta jonkun aikaa myöhemmin ja juuri samoina päivinä, jolloin
kuulin hänen menneen kihloihin.

Silloin oli iltapäivä. Hän istui sorean sinisessä sarkapuvussaan
ja uusissa karvaisissa lappalaiskengissään ja kiiltohatussaan
paahtavassa päivänpaisteessa alhaalla venheessään laiturin vieressä
ja odotti nähtävästi Arne-Noraa. Hänellä oli sinertävän musta tukka,
joka tasalatvaksi leikattuna valui leveän, kauniin otsan ylitse,
ja hänellä olivat tuuheat kulmakarvat ja siniset silmät. Saattoi
nähdä jo kasvoistakin, että ne olivat väkevän miehen kasvot. Hän oli
pituudeltaan tuskin kolme kyynärää, mutta tavattoman hartiakas ja
vahvarakenteinen. Hän istui hiljaa teljolla, jalat vedessä molemmin
puolin venheen kokkaa, ja näytti niin mietteihinsä vaipuneelta
istuessaan siinä eteenpäin kumartuneena.

Minun vaikutuksille herkästä lapsenmielestäni näytti, että hänen
kasvoillaan oli jokseenkin surullinen ilme, ja kun hän kohotti
katseensa minuun, tuntui minusta, että hänen täytyi olla rajattoman
hyvä ja kiltti pohjaltaan. Hän antoi minulle sinivärisen ongen, ja minä
uskalsin silloin ikäänkuin ystävyyden osotteeksi vetää hänen venheensä
kiinnikenuorasta ja puhutella häntä. Kysyin häneltä muun ohella,
oliko totta, että hän oli pelastanut niin monta ihmishenkeä Finmarkin
satamassa?

"Ojaa... aina jonkun", — sanoi hän. — "Ainahan joku saa luvan purjehtia
oman venheensä upoksiin... siitä ei kukaan häntä sakota!"

Minusta tuntui, että tässä vastauksessa piili jokin katkera
takatarkotus.

"Susamel", — sanoin minä — "saanko tulla venheeseen luoksesi."

"Uskallatko sinä?" — kysyi hän myhäillen.

Minä hyppäsin äkkiä teljolle hänen luoksensa... "Kyllä minä uskallan!"

Ja siitä hetkestä lähtien olimme me kaksi hyvät ystävät.

Arne-Nora oli, kun häntä oikein muistelen, pieni, hontelo ja hento
viisitoista — kuusitoistavuotias tyttö, hänellä oli sinijuovainen
vaalennut hame, joka oli hassusti kiinnitetty selän takaa. Hän oleskeli
enimmäkseen poikien joukossa, jotka onkivat valkoturskan poikasia
alhaalta laiturin viereltä.

Hänen kotonaan oli kurjaa elämää, — siellä joivat niin isä kuin äitikin.

Näen hänet vielä, kun hän valkotukkaisine päineen seisoi nojaten
nostolaitokseen ja innoissaan katseli kuinka särkiparvet uivat
vihertävän hietapohjan ylitse ja pojat kalastivat. Parvet olivat usein
niin tiheät, että ongensiima kotvan aikaa virui koholla niiden selässä
voimatta painua niiden välitse. Kun sitte tuli joku pieni turska,
uidessaan hiljaa liikutellen selkäeviään, viheriälevän peittämiä
ranta-aidan paaluja kohden, jouduimme me kaikki kuumeihimme, ja silloin
saattoi hän ensimäisenä kavuta kiviarkulle sitä onkimaan.

Väliin ahdistivat isot puotipojat häntä, jotta hänen täytyi paeta pois.

Häntä sanottiin poikien tytöksi, mutta varsin vähällä oikeudella; —
hänestä oli vain niin ikävää olla kotona ja niin hauskaa alhaalla
laitureilla, ja sitte oli hän niin hyväntahtoinen ja epäluuloton, ettei
paljoakaan ajatellut sitä, mitä kentiesi muut ajattelivat aivan liian
paljo.

Kuinka nyt olikaan tai kuinka ei ollut, niin oli hän — se oli vuotta
ennen venäläistappelua, — lähtenyt kotoa eräänä kesäyönä, kun hänen
vanhempainsa välillä oli ollut kova kotikahakka, ja istuutunut yksin
kalastamaan Wagelin laiturinportaille, jotka oikeastaan eivät olleet
mitkään portaat, vaan liukkaat, viheriäleväiset tikapuut.

Kun Susamel aamulla tuossa kolmen tienoilla souti satamaan, oli hän
löytänyt tytön vedestä, ja näytti siltä kuin tämä olisi siellä maannut
kauvan. Ongensiima oli kiertynyt hänen pikkusormensa ympärille, ja sen
päässä oli isosimppu, joka oli tarttunut onkeen ja tempoi vedessä sinne
tänne, jotta käsi liikkui vedessä.

Susamel oli nostanut hänet laiturille ja työskennellyt hänen kanssaan
vahvoine voimineen parisen tuntia ja puhaltanut henkeä hänen rintaansa,
kunnes hän vihdoin virkosi eloon, ja sitte kantanut kalmankalpean tytön
käsivarsillaan kotiin.

Hän ei väistynyt tytön luota koko aamupäivällä, vaan istui siellä
tuontuostakin ähkyen — kuten sanottiin, — paikoillaan aivan kuten
vuori, kunnes tyttö tuli tunnoilleen.

Susamel tunsi tytön siitä päivin. Hän ei mennyt mielellään tämän
vanhempain luo, ja niin tuli tämä sitä useammin alas laiturille
ja jutteli hänen kanssaan, — ja tuona iltana, jona hän istui niin
juhlapuvussaan venheessä, odotti hän varmaan tyttöä.

Tämä tulikin hetkisen jälkeen rantaan laatikko kädessään ja kaulassaan
suuri punaruutuinen liina, joka somisti häntä suuresti.

Hän jäi seisomaan hetkeksi laiturin alimmalle portaalle, mutta kun hän
tahtoi antaa laatikon Susamelille, auttoi tämä hänet venheeseen, jossa
he istuivat teljolle vastatusten. Ensin he istuivat äänetönnä, ja sitte
alkoi tyttö kysellä häneltä, milloin hän taasen aikoi mennä merille
kalastamaan?

"Oo, siihen kai viipyy kauvan", — tuumi Susamel, — "olemme nyt ensin
kotona koko kesän."

"Veljeni sanoi viimeksi, että tunturilla Balsvuonossa oli niin paljo
lehtiä ja marjoja... Minä en koskaan ole ollut tunturilla", jatkoi
tyttö. —

"Onko sinulla hevosta, Susamel?" — puutuin minä puheeseen.

"On, punainen, jonka kyllä saat nähdä. — Minulla on pieni suviaitta
ylhäällä Kalattoman lammen luona... saat ratsastaa sinne."

"Eikö siinä lammessa ole sitte kaloja ensinkään?"

"Oh, koko kalattomuus on vain lörpötystä. Minä olen saanut sieltä
suuria taimenia. — Ja sitte on siellä suuria muuraimia suolla —
sinulle, Nora! Juuri niitä sait nyt."

"Sinulla on siis hevonen, Susamel?" — sanoi tyttö.

"Olen laittanut sille satulankin."

"Satulan!" — huusin minä innoissani.

"Joo, — minä laitan sinulle toisen... tämä on naisväen satula..."

"Tuleeko Nora sitte sinne?"

"En tiedä", — sanoi Susamel ja kumartui ja avasi pienen, pyöreän
puulaatikon, josta hän etsi jotakin. — "Se riippuu hänestä itsestään...
minä kyllä tahtoisin hänet sinne mielelläni... mutta silloin voi käydä,
ettei hän siellä viihdy."

Hän otti rintaneulan ja pisti sen tytön silkkiliinan nurkkaan, ja tämän
posket lehahtivat punaisiksi.

"Tahdotko ottaa sen kauniiseen kaulaliinaasi, Nora?" — kysyi hän
omituisella äänensävyllä.

"Saat puhua heidän kanssaan kotona, — minä kyllä tahdon, Susamel!" —
sanoi Nora ihmeen hiljaisasti ja katsoi maahan.

Miksei hän voinut sanoa: "kyllä" — kun rintaneula kerran oli niin soma,
ja miksi Susamel tarttui niin iloissaan hänen käteensä ja veti hänet
luoksensa, sitä minä en ymmärtänyt; mutta hän hypähti yhtäkkiä nopeasti
venheestä ja ylös portaille, ja näytti niin huikean hämmentyneeltä. En
ikipäivinäni ole nähnyt ketään, ihmistä niin punaisena.

"Sitte tulen sunnuntaina!" — nauroi Susamel ja katsoi ylös tyttöön
säteilevän tyytyväisenä.

"Niin, Susamel; mutta — sinä yksin... ei veljesi vaimo."

Minä ihmettelin edelleen heidän kaikkia eleitään, ja samalla pisti
silmiini, että tytön niskassa ja siinä keveässä, joustavassa tavassa
jolla hän notkutteli solakkaa vartaloaan oli jotakin kaunista, hänen
kulkiessaan laituria ylöspäin. Susamel täydensi tämän vaikutuksen,
lausuen raamatullisella kielellään hiljaa ja kuvailemattomalla ilmeellä
hänen jälkeensä:

"Hän on kuin Mahanainin tanssi!"

"Onko se totta, että sinä yksin jaksat nostaa laivan ankkurin,
Susamel?" — kysyin minä.

"Oletko hullu!... Mutta tästä saat nähdä!" — Ja niin alkoi hän
huiskutella minua ilmassa ylös ja alas, aivan kuin olisin kaksivuotias
lapsi. Hän oli aivan huimalla tuulella ja näytti vain olevan
ymmällä, mitä antaisi minulle. Vihdoin otti hän homeisen, venäläisen
kuparirahan, jossa oli kaksi nuolta ristissä, ja alkoi hangata sitä
kirkkaaksi minulle.

"Tahdotko tämän?"

Se oli liian houkutteleva: siihen oli luonnollisesti hakattava reikä,
jotta siitä tulisi mainiompi leikkikalu, — ja niin otin minä rahan ja
sain sentähden toria tultuani kotiin.

Susamel tuli nyt useammin Tromsöhön, milloin yksikseen kuusiairoisessa
venheessään, jossa toi kapakaloja tai muuta, milloin velipuolensa, joka
asui hänen läheisyydessään Balsvuonossa, ja tämän vaimon kera, joka
tosin oli jokseenkin juonikas luonteeltaan.

Hän oli pitkä, laiha, solakkavartaloinen suomalaisnainen, jolla oli
musta myssy ja joka käveli niin verkalleen ja somasti. Hän oli kaunis;
mutta kasvot mataloine otsineen ja hieman yhteenpuristuneine suineen,
jonka ympärillä leikki omituisen itserakas, hieman salamyhkäinen hymy,
— eivät tehneet hyvää vaikutusta. Kaisa ja hänen miehensä kuuluivat
muutamaan pohjolan haaveellisista uskonlahkoista, — suuntaan, johon
myös Susamel alkuaan kuului ja kääntyi tappeluaikakautensa jälkeen
taasen siihen, mikäli hänen luonteensa sen salli.

Kaisa ja hänen omansa majailivat Wagelin talonpoikaistuvassa; ja hän
oli kerran ollut kovassa touhussa käännyttää Wagelin puotipoikaa,
Jakvistia. Mutta tältä sai hän hedelmäksi vain ylimielisiä vastauksia
ja pistopuheita.

Oli kuitenkin pahoja kieliä, jotka sanoivat, että syy, jonka tähden
Kaisa aina sai kahvinsa tuolla takapihalla ja viihtyi siellä niin
hyvin, oli siinä, että hän, huolimatta kaikkea muuta kuin enää nuorista
vuosistaan, oli iskenyt silmänsä ja suorastaan pihkaantunut Jakvistiin,
joka oli tavattoman kaunis nuori mies aivan korpinmustine tukkineen,
jotka kihertelivät ja kähertelivät ympäri otsaa. He väittelivät, että
Kaisan pienet, ruskeat suomalaissilmät loistivat ja vilkkuivat, kun hän
vain näki Jakvistin, ja että hän oli kovasti vihoissaan Arne-Noralle
sentähden, että Jakvist mielellään pyrki leikittelemään ja loruamaan
hänen kanssaan.

Kaisa oli siitä pitäen sangen harras nuhtelemaan Arne-Noran vanhempia,
osaksi heidän tunnettujen vikojensa tähden, osaksi siksi, että he
antoivat tyttärensä käydä niin aivan ilman kuria ja silmälläpitoa. Aina
oli sievä eukko saanut tietoonsa jotakin, johon saattoi torailunsa
perustaa, ja Susamelin kihlauksesta juoruttiin aika paljo ja siitä
ettei hänen veljenvaimonsa Kaisa hyväksynyt naimiskauppaa.

Suurin aihe tuli kuitenkin siitä, kun Arne-Nora ja muutamat muut
tytöt olivat olleet hänen veljensä kera kalastusmatkalla salmensuulla
ja se oli päättynyt siten, että he olivat ottaneet osaa tanssiin
eräällä niemennenällä, jossa nuorten oli tapana kokoontua. Susamel
oli kuullut, että "kaunis Jakvist" oli siellä myös sinä iltana ja hän
vaati nyt painavasti, etteivät vanhemmat tämän jälkeen saisi koskaan
lähettää tyttöä Wagelin puotiin ostoksille. Kaisa oli lopettanut vasta
kynnykseltä jaloin juttelunsa ja sanonut lopuksi että "huhuja kulki
paljo tansseista ja muista jumalattomuuksista, ja Susamelia kyllä
varoitettaisiin."

Oli sellaisia, jotka arvelivat, että tämä oli vain mustasukkaisuutta
Jakvistin tähden.

       *       *       *       *       *

Arne-Nora huomasi aina Susamelin venheen kaukana salmen suulla ja
seisoi laiturilla, kun hän tuli. Mutta kun veljenvaimo oli mukana, ei
tyttö ollutkaan häntä vastassa, ja Susamel oli sen varmaankin pannut
merkille. Ainakaan ei Kaisa viime aikoina seurannut hänen mukanaan.

Kun minä olin Susamelin personallinen ystävä, oli minulla toisten
poikain suurimmaksi kateudeksi se kunnia, että minä tohdin istua
onkimassa hänen venheensä perässä, ja eräänä päivänä iltapuoleen kun
minä siten istuin ja ongin, tuli Arne-Nora alas rantaan.

Kulkiessaan pitkin laituria, jonka sivulla oli vierivierekkäin
rantamakasiineja, katsoi hän äkkiä nauruun purskahtamaisillaan ylös
erääseen makasiiniin; mutta hän käänsi äkkiä päänsä jälleen toisaalle
ja tuli hyvin vakavaksi.

Minä tiesin, että siellä täytyi olla Jakvistin, jonka äsken olin
nähnyt seisovan Wagelin makasiinin ylimmässä aukossa ja ottavan kaloja
vastaan, ja minusta oli kuin hän heittäisi sieltä tytölle jotakin, joka
kuitenkin meni laiturin ylitse. Minä ajattelin, että se oli palanen
rintasokeria; mutta Nora ei katsonut sinne päinkään.

Samassa kuulin takanani käheän, kiihkeän äänen:

"Tiehesi, poika!"

Susamel oli noussut... Hänen kasvonsa olivat mullanharmaat ja kalpeat,
ja hän näytti sellaiselta, että minä kauhistuneena hyppäsin venheestä
ja joksikin suoraa päätä kotiin.

Mitä tapahtui, sain päästä jälkeenpäin selville ihmisiltä, jotka olivat
seisseet katselemassa.

Kun Arne-Nora saapui portaille, oli Susamel vitaissut puukollaan poikki
venheen kiinnikenuoran. Mutta kun hän vetäsi ensi kertaa airoillaan
soutaakseen kotiin tytön nenän edessä, oli tämä hypännyt jälkeen
kiviarkulle laiturin vieressä. Siellä lipesi hän ja sai kolahduksen
päähänsä; mutta kuitenkin oli hän noussut ja ojentanut kätensä ja
huutanut aivan hurjasti ja sydäntä vihlovasti Susamelin jälkeen: —
"Susamel! Susamel!"... kunnes oli kaatunut ja jäänyt kivelle makaamaan.

Susamel ei ollut olevinaan niinä miehinäkään ja souti vain yhtä lujasti
kauvemmaksi vesille.

Mutta kun Nora ei noussut, tuli Susamel jälleen toisiin ajatuksiin ja
souti takaisin kiviarkulle, jolla tyttö makasi. Hän oli nostanut tämän
venheeseen ja pessyt vedellä haavan päässä, ja tyttö oli nojautunut
häntä vasten ja itkenyt ja nyyhkyttänyt rajattomasti — ja niin oli
jälleen tullut sovinto heidän välilleen.

Samana iltana olivat he menneet papin luo panemaan itseään
kuulutuksiin, vaikka tytöllä oli vielä silkkikääre päänsä ympärillä...

Kuukauden päivien kuluttua vihittiin heidät Tromsön kirkossa. Hän tuli
kaksi veljeään ja veljen vaimo mukanaan, ja he menivät morsiamen kera
suoraan alttarilta venheeseen.

Nyt oltiin suunnilleen sitä mieltä, että Arne-Noran oli joku hirviö
ryöstänyt. Ainakaan ei ollut ainoatakaan tyttöä Tromsössä, joka olisi
uskaltanut lähteä hänen sijaansa, vaikka Susamel olikin tunnettu siitä,
että saattoi sangen hyvin pitää puoliaan.

Noin kuukauden päivien kuluttua tuli Susamel hienona ja kiiltohatullaan
ja silkkikaulaliinalla ja valkoisella kauluksella sonnustettuna meidän
kyökkiimme. Hänellä oli mukanaan oivallinen ongensiima lyijypainoineen
ja kaksi onkea ja hän kysyi, saisikohan kunnian lahjottaa ne minulle.
Siihen suostuttiin, ja minä en unhota ikänäni sitä iloista yllätystä,
kun tulin koulusta kotiin ja näin hänen istuvan etuhuoneessa ryyppy
ja leivos edessään, ja minun ymmärtäväinen äitini keskusteli sangen
vakavasti hänen kanssaan.

Näin tuli jälleen sovinto meidän välillemme ja minä olin koko lailla
ylpeä siitä, että hän olosuhteihinsa katsoen oli tehnyt niin monia
valmistuksia saavuttaakseen ystävyyteni takaisin. —

— Kesäisin koululuvan aikaan sain minä luvan seurata tuomaria hänen
käräjämatkoilleen. Matkat tehtiin enimmäkseen katetussa venheessä ja
kyytimies oli soutamassa, ja käräjäpaikoista oli muuan Balsvuonossa.

Olin iloinnut kauvan edeltäpäin, että saisin nähdä Susamelin kodin,
jonka piti olla aivan käräjäpaikan lähellä, ja saisin hämmästyttää
hänet äkillisellä tulollani. Mennessä olin paljo jutellut ja
lörpötellyt siitä, ja minusta tuntui aivan ihmeeltä, että piti sattua
juuri niin, että Susamel, joka oli käräjillä, oli itsestään keksinyt
pyytää tuomarilta lupaa viedä minut kotiinsa ja pitää minut kokonaan
seuraavan päivän iltaan saakka.

Käräjäpaikalta oli vain vähän matkaa pieneen niemekkeeseen, jossa
hänen tupansa seisoi, vierellään muuan peltosarka ja rannalla talaksen
luona muutamia vaikkanoita, joilla oli kaloja kuivamassa. Se oli aivan
koivikon ja nurmikenttien peittämän jyrkkärinteisen tunturivaaran
juurella, ja rannikko oli niin kapea, että puuvaja ja lehminavetta oli
täytynyt laittaa tuvan yläpuolelle rinteelle.

Meidän soutaessamme sinne iltapäivän tyyneydessä, nousi savu
sinertävänä savutorvesta, ja Arne-Nora tuli alas ovesta ja juoksi
rannalle meitä vastaan. Hennosta, hoikasta vartalostaan huolimatta oli
hän ikäänkuin kasvanut sitte viime näkemän.

Minua kestitettiin runsaasti viilipunkalla, jonka päällä oli
rintasokeria, piparkakuilla, rinkilöillä ja kahvilla ja sitte
pääteltiin, että meidän piti lähteä Kalattoman lammelle ja oltava yötä
siellä kesämajassa ja ongittava Susamelin kera taimenia.

Punasella hevosella, joka Susamelilla oli yhteinen velipuolensa kera,
saisin minä ratsastaa, kun taasen hän ja Arne-Nora kävelisivät.

Omituista oli nähdä näitä kahta taipaleella — he nauroivat ja
ilvehtivät ja laskettelivat suustaan koko joukon hullutuksia.

Tie kulki ristiin rastiin soiden välitse, jotka monesta kohdin olivat
muuramista keltaisenaan.

Ja millä varmuudella kulkikaan valkoturpainen hevonen porrasten ylitse,
ja kuinka tarkoin valitsikaan se jalkansa sijat, askel askeleelta, mitä
jyrkimmillä paikoilla ja alsikeapilan villojen keskeltä! Minä olin
tottumaton ratsastamaan ja minua pelotti; mutta Susamel lohdutti minua
sillä vakuutuksella, että hevonen oli niin "oppinut kulkemaan".

Olen sittemmin usein kuullut puhuttavan "lukuhevosesta" ja siitä että
joku kirjatoukka, "pänttää päähänsä kuin hevonen", mutta "oppinut
kuin hevonen" en ole kuullut sanovan kenenkään muiden kuin Susamelin;
mutta minä ymmärsin, mikä suuri tunnustus siinä piili tunturihevosen
kokeneeseen vaistoon nähden.

Ihana päivän helle, päivä ponnistuksia täytenään... Ilta, jolloin
me sytytimme nuotion kesämajan eteen hyttysiä karkottamaan, ja yö,
jolloin me olimme Kalattoman lammesta taimenia onkimassa, — kuinka
se kaikki onkaan ilmielävänä muistossani!... Näen yhä vielä tämän
kesäyön puoleksi unenhorroksessa tai unelmain hohteessa, kuinka me
istuimme hiljaa ja ongimme, ja meidän molempain ja venheen varjot
vaipuivat tummina syvälle veteen, ja kaikki ympärillämme, tunturit ja
puut näyttivät omituisessa yövalaistuksessa ikäänkuin nousevan ilmaan,
höyhenenkeveinä, — kunnes uni valtasi minut, ja minä nukuin Susamelin
takille, muutamien lehdeksien päälle, jotka meillä olivat mukanamme
venheessä.

Kerron tämän kaiken kuvatakseni hieman sitä vaikutusta, jonka sain
tämän avioparin onnellisesta yhteiselämästä ja kodista.

Yksi soraääni sattui siellä sentään.

Kun Susamel seuraavana päivänä iltapuoleen oli soutanut maakauppiaaseen
jollekin asialle, tuli sillaikaa hänen veljensä vaimo mökkiin.

Hän oli tuvassa jokseenkin kauvan ja puhui Arne-Noran kanssa, jollaikaa
minä olin ulkona hevosen kera, jonka Susamel oli satuloinut minua
varten ja kiinnittänyt maahan pitkään nuoraan. Kun pitkä, kaunis
nainen vihdoin tuli ulos ovesta, näytti hän ilkeännäköiseltä, ja hänen
kasvoillaan oli epämiellyttävän teeskennelty imelyys, kun hän kulki
ohitseni ja tervehti.

Kun minä menin tupaan, makasi Susamelin vaimo kasvoillaan vuoteessa ja
itki; mutta hän pyysi minua, etten suinkaan sanoisi siitä Susamelille
mitään!... Kaisa tahtoi hänet pakottaa taivuttamaan Susamelia siihen,
että hän velipuolensa kera luovuttaisi kappaleen rannikkoa Jakvistille
Tromsöstä traanikeittämöä varten. Kauppakirja olisi allekirjotettava
käräjillä seuraavana päivänä.

Arne-Nora oli epätoivoissaan, ja hän huudahti purskahtaen uudelleen
itkuun:

"Tästä tulee pahempaa kuin Tromsössä!"

"Niin, mutta veljesi vaimo ei silloin saa pakottaa sinua, Nora!"

"Hän muuten juoruaa Jakvistista Susamelille... ja hän uskoo häntä... ja
silloin!" —

Hän ei sanonut muuta, istui vain ja tuijotti lattiaan ja oli aivan kuin
poissa tajultaan. — "Kaisa juoruaa siitä kaulaliinasta, jonka Jakvist
kerran lahjoitti minulle... ja josta minä en ole tohtinut virkkaa
mitään, sillä Susamel ei siedä häntä... ja Kaisa tietää sen... ja jos
hän sen sanoo, niin Jumala minua auttakoon!... Ethän sinä vain sano
mitään?" — kysyi hän uudestaan ja katsoi minuun pelokkaan tutkivasti.

Minä en ymmärtänyt silloin juttua kokonaan; mutta minulla oli kuitenkin
jotakin vihiä siitä, että Susamel oli mustasukkainen Jakvistille.

Ja vähän ajan perästä oli koko juttu unhottunut, ja hän auttoi minua
pyydystämään rapuja rantamatalikolta.

Kun Susamel palasi kotiin, teimme me oikein juhlasaatossa kävelymatkan
eräälle multahaudalle lehtivaaran juurella.

       *       *       *       *       *

Monta vuotta tuon päivän jälkeen näin jälleen Tromsön. Se oli sama
kaupunkinsa ja satamansa koristama, koivumetsien ja huvilain reunustama
saari, joka lepäsi niin ihmeellisen suvikirkkaana kuvasteleiden
salmeen. Näin jälleen alukset ja makasiinit ja tutut laiturit; mutta
paljo oli muuttunut.

Oli tullut uusia ihmisiä, uusia katuja, vieläpä uusi kirkkokin, joka,
niin kaunis kuin olikin, ei kuitenkaan ollut se sama, vanha, punaiseksi
maalattu, jonka minä muistin, missä niin monet pulskat morsiusparit
olivat vihitty.

Erään vanhan toverin kera, joka nyt oli vakava porvari paikkakunnalla,
kävin minä katselemassa muutamia poika-aikojemme kisakenttiä ja
mielipaikkoja. Mutta vanhan laivasataman seutuja en minä enää tuntenut.
Ennen kaikkea olisi siellä pitänyt olla se valkoinen rihkamapuodin
ovi, josta Anton Knoff eräänä sunnuntai-iltana ampui jousipyssyllään
nuppineulakärkisen nuolen toisensa jälkeen, kunnes hän vihdoin sai
sattumaan kauppias Schnabelin reiteen, kun tämä onnettomuudekseen tuli
ulos oman puotinsa ovesta.

Ovea ei ollut siellä enää.

Mutta sen lisäksi minä kaipasin matalaa, leveää turvekattoa, jolla me
olimme leikkineet ja taistelleet ja paenneet sinne niin monta kertaa
pulasta. Minun täytyi haparoida hieman muistoani, ennenkuin nimi johtui
vielä mieleeni. Vihdoin alotin:

"Mutta... mutta... Kielin turvekatto?"...

Hän nauroi. — "Niin, muistatko vielä sen?"

Ja muisteltuaan kotvan sanoi hän:

"Sen rähjän olemme saanut raivatuksi pois aikoja sitte; paikkaa
tarvittiin"...

Minä jäin edelleen seisomaan... monet muistot pyörivät päässäni:
tappelu Kielin puodissa, ja kuinka ryssät olivat paenneet katon kautta,
ja muutamia heistä kannettu paareilla laiturille. Tämä kaikki palasi
ilmielävänä silmieni eteen.

"Entä Susamel?" — huudahdin minä.

"Susamel! — Etkö sitä tiedä? — Hän on hullu, hän... Hän rutisti
vaimonsa kuoliaaksi käsivarsillaan. Hän on yksinäisessä kopissa
kaupungin vankilassa. Ei ollut ketään, joka olisi ottanut hänet
viedäkseen mielisairaalaan Trondhjemiin. Yhtä hyvin olisi voinut ottaa
elefantin kuletettavakseen.

"Hänellä on muuten nyt pitkiä selviä väliaikoja, ja luullakseni hän
voisi kyllä olla vapaalla jalalla; mutta hän tahtoo kuitenkin itse
mieluummin olla kiinni ja valvonnan alaisena."

Minä tarvitsin hyvän aikaa voidakseni sulattaa nämä kuulumiset, jotka
valtasivat minut kokonaan ja koskivat sydämeeni syvemmälle kuin
oikeastaan tahdoin tunnustaa.. Poikavuosieni ystävä ja sankari oli
vielä säilyttänyt sijansa sydämessäni, tunsin sen tänä hetkenä.

"Ja saako häntä nähdä?" kysyin hieman hämilläni.

"Niin paljo kuin vain tahdot. Luukun edessä ovat rautatangot, jos
tahdot häntä nähdä niin; mutta huoletta voit mennä sisällekin. Ensi
vuosina oli hän pähkähullu, ja pojatkin kasaantuivat silloin ristikon
eteen. Mutta nyt on laita toisin. Hän on aivan rauhallinen istuu kaiket
päivät raamatun ääressä."

Minä keskeytin keskustelun, Susamelin tahdoin nähdä ilman seuraa.

Hankin tilaisuuden olla hänen kanssaan kahden kesken iltahämärissä
seuraavana päivänä.

Kun astuin, sisään hänen luoksensa, istui hän vanhassa asennossaan,
kumartuneena, jalat hieman hajallaan ja kyynäspäillään nojaten
molempiin polviinsa.

Hän ei kohottanut katsettaan; — luuli kaiketi minua vartijaksi.
Jättiläisvartalo oli vielä mahtavampi kuin saatoin muistaakaan; mutta
lisäksi oli siinä jotakin vanhentunutta, jotakin rauniota muistuttavaa,
ja hänen pitkä tukkansa ja tuuheat kulmakarvansa olivat muuttuneet
jäänharmaiksi.

Luultavasti oli liike hänen kopissaan hänestä jotakin tavallisuudesta
poikkeavaa, sillä yhtäkkiä heitti hän ylös terävän, aran katseen, —
ja minusta tuntui, että katseessa, samassa kuin hän näki minut, oli
jotakin hurjaa, eräänlainen uhkaava välähdys, joka viittasi siihen,
että tämä taisteluvoimainen olento kärsi ollessaan niin kahleiden
läheisyydessä.

Tunsin hetkeksi, että olin asettanut itseni jokseenkin kireään
asemaan; mutta minua auttoi usko vanhoihin väleihimme, ja minä kysyin
luottavasti:

"Etkö tunne minua enää, Susamel?"

Hän istui yhä äänetönnä ja synkkänä, vastaamatta mitään; jykeville,
vanhuudessa vaalistamille kasvoille levisi ikäänkuin tuskallinen ilme.
Hän oli tuntenut minut.

"Susamel!" — sanoin minä. — "Me olimme hyviä ystäviä ennen vanhaan.
Muistatko, kun olin kerran kotonasi... muistatko tunturiretkemme?"

Hän katsoi minuun, ja kesti kotvan, ennen kuin hän vastasi:

"Se oli silloin hyvinä päivinä; — — mutta nyt ovat tulleet vuodet,
joista voi sanoa: ne ovat pelkkää pimeyttä!... Minulla on kyyhkyn verta
käsissäni." — Ja hän ojensi ne molemmat synkännäköisenä minua kohden.
Oli synkkää, voimatonta, avutonta epätoivoa näissä sanoissa!

Vähitellen onnistuin kuitenkin avaamaan hänen kielensä siteet, niin
että hän alkoi kysellä yhtä ja toista oloistani, ja, — ennenkuin
siitä tiesimmekään, olimme keskellä vanhoja päiviä. Hänen suuressa
yksinkertaisessa luonnossaan oli kovan, ihmisaran kuoren alla valtava
ystävyyden ja rakkauden tarve, ja hämärissä sinä iltana saavutin minä
hänen luottamuksensa.

"On yksi ihminen, jonka tappamiseen minulla on ollut kova halu",
— huudahti hän — "ja se on velipuoleni vaimo Kaisa. Sinä päivänä,
jona kuulin, että hän oli kuollut ja tunnustanut kaiken kataluutensa
minua kohtaan, makasin minä täällä nauraen, kunnes minut puettiin
pakkoröijyyn. Kuinka monta kertaa olinkaan seisonut hänen tupansa
edessä ja ajatellut, etten minä päässyt rauhaan ennen kuin olin
lyönyt hänet kuoliaaksi; sillä minä näin sen alusta alkaen — hän ei
hellittänyt, ennenkuin minä olin poissa järjiltäni, ja Arne-Nora makasi
maassa kuin mikäkin pieni pulmusparka.

"Aina siitä ajasta, jolloin tulin Noran tuntemaan, kun olin hänet
pelastanut ylös merestä, pelkäsin, että hän oli antanut sydämensä
puotipoika Jakvistille. Tämä oli kaunis ja hieno kasvoiltaan ja
sanoiltaan, ja minä olin karkea kuin tervattu venhe. Näin heidän
nauravan toisilleen laiturilla, ja silloin kun Nora piilotti hänet
venäläistappelussa, ajattelin minä, että kuitenkin oli niin sallittu,
etten minä saisi häntä; ymmärsin, että hän oli herkästi taipuvainen
kaikkeen, mikä oli iloista. Mutta Jumala oli luonut hänet sellaiseksi,
etten minä voinut koskaan häntä unhottaa, ja minä näin kuinka hän
riippui minussa kiinni.

"Niin haihtui epäilys; mutta silloin minä tunsin, että se saattoi viedä
ymmärryksen, ja että silmieni edessä oli kuin pimeä yö, joka kerta kuin
epäluulo tuli.

"Jollei Kaisaa olisi ollut, ei minussa olisi enää epäluuloja herännyt
Mutta hän sai aina pahaa aikaan; ja hän tiesi mihin sai kipeimmin
sattumaan.

"Vuosi naimisemme jälkeen kysyi Jakvist minulta Tromsössä, enkö
tahtoisi luovuttaa hänelle erästä saarta rantani edustalla, jotta
hän voisi perustaa sinne traanikeittämön. Hän kertoi samassa, että
velipuoleni — Kaisan mies oli jo sopinut hänen kanssaan omasta
rantaosastaan.

"Ei, Jakvist”, — vastasin minä — ”se ei tule olemaan hyväksi
kenellekään meistä!”

"Ja silleen sen piti jäädä, hän ei ahdistellut minua asiallaan. Mutta
kotona arveli Nora, etten tehnyt oikein, kun estin velipuoleni etua.

"Ja niin tuli Jakvist sinne. Hän rakennutti pienen talon rannalle ja
oleskeli siellä kesäisin pitempiä aikoja katsoakseen keittimöään ja
kulkeakseen metsällä.

"Eräänä päivänä, kun minun piti lähteä matkalle Malangeen, ja minä olin
Kaisan luona noutamassa purjetta, jonka hänen miehensä oli laittanut
minulle, lausui hän hiljaisella, viekkaalla tavallaan:

"Sinun ei pitäisi niin usein olla poissa, Susamel!” — Ja kun minä
katsoin häneen, lisäsi hän... ”varsinkaan tähän aikaan, kun Jakvist on
täällä.”

"Minä en ollut huomaavinanikaan, mitä hän sillä tarkoitti, ja läksin
matkalle. Mutta sydämeni oli povessani aivan kuin palava kekäle ja minä
tunsin sen kyllä, kun Kaisa kerran, minun tultuani ikäänkuin sattumalta
kotiin, sanoi:

"En voi ymmärtää miksi Nora oli niin innokas saamaan Jakvistin tänne
rannalle!"

Nora tuli juuri sisään, ja minä näin, että hän kuuli sen ja ensin
punastui ja sitten vaaleni; — ja kun Kaisa oli mennyt, lankesi hän
äkkiä itkien kaulaani ja huudahti: ”Älä usko häntä, Susamel! Hän on
ilkeä”; — ja hän vapisi pelosta kauttaaltaan.

Kuinka iloisia olimmekaan molemmat, hän ja minä, kun Jakvist oli mennyt
pois siksi vuodeksi!

Mutta sitte tuli seuraava kesä, ja sen mukana taasen Jakvist.

Kaisalla olivat aina pahat mielessä, ja minä tiesin, että ainoa keino
oli olla uskomatta hänen sanojaan ja luottaa huoletta Noraan.

Ja minä tein niin. Kun minä katsoin Noraa silmiin, tiesin minä, että
Kaisa valehteli.

Mutta ihminen ei ole oman sydämensä herra, — ja joka kerta, kun minä
aioin kulkea Kaisan tuvan ohitse, oli kuin perkele lujasti vetäisi
minua sinne sisään.

Ja joka kerta, kun minä läksin sieltä, oli hän sanonut minulle jotakin,
joka sai paholaisen yhä suurempaan valtaan sydämmessäni. —

— — — Eräänä kesäiltana saavuin kotiin päivää aikaisempaan kuin
minua oli odotettu. Nora ei ollut tuvassa... ja silloin tulin niin
kummalliselle tuulelle.

Minä menin Jakvistin tuvalle keittimön luo; mutta sielläkin oli talo
tyhjänä.

Sitte menin minä Kaisan luo!

Tullessani sisään oli hän yksin. Hän oli kasvoiltaan punainen ja
kiihtyneen näköinen ja seisoi ikkunan ääressä katsoen ylöspäin mäelle.
Hän seisoi niin koko ajan, kun minä olin sisällä; hän mahtoi seurata
jotakin silmillään.

"Olipa hyvä, että tulit niin ajoissa kotiin, Susamel!” — alkoi hän
ilkeän pilkallisesti. — ”Nyt on Arne-Nora mennyt ylös kesämajalle, ja
äsken meni myös Jakvist ylöspäin metsästämään”...

"En usko sinua, Kaisa!"

Hän jatkoi pilkallisesti: ”Parasta onkin ajatella, kun hän menee
iltasin kesämajalle sinun ollessasi poissa, — että hän tekee niin
ainoastaan päästäkseen Jakvistista rauhaan täällä alhaalla!”

'Niin, kenties päästäkseen rauhaan niin hänestä kuin sinustakin,
Kaisa!” — huudahdin minä.

Silloin loistivat hänen silmänsä pilkasta: — ”Tahdon kertoa sinulle
jotakin, jota et ole ennen tiennyt, Susamel!... Sen punaruutuisen
silkkikaulaliinan on Jakvist hänelle lahjottanut... Tiedän kyllä, että
rintaneula oli sinun. Kysy häneltä itseltään, niin saat kuulla!”

Minä läksin kesämajalle. Ensimmäinen, minkä sain silmiini siellä
ylhäällä, oli Jakvist, joka pyssyineen astui rivakasti rinnettä myöten
ylöspäin.

Ja minä huomasin nyt, etten enää voinut hillitä itseäni.

Sen mahtoi nähdä päältäni päinkin; sillä kun minä seisoin majan
edustalla ja Nora tuli sieltä ulos, peräytyi hän sinne takaisin.

"Oletko nähnyt Jakvistia mäellä?” — kysyin minä.

"En, Susamel!” — vastasi hän; hänen oli vaikea saada ääntä suustaan.
Hän katsoi jälleen minuun ja peräytyi yhä kauvemmaksi seinää kohden; —
sitte heittäytyi hän syliini..."

Minä muistan, että istuin pidellen häntä sylissäni kivellä majan
edustalla, missä vesi on aivan lähellä. Lampi, johon yöaurinko
kuvastui, ja pensaat ja harjut heiluivat sinne tänne, kuten kerä, jonka
panet huiskumaan langan päässä... sinne ja tänne... Ja minusta tuntui
kuin joku huutaisi kovalla äänellä harjun takaa; mutta itse en voinut
ääneen pikahtaakaan.

Hän oli aivan valkoinen ja katsoi kerran pitkään minuun ja sulki sitte
silmänsä.

Silloin otti paholainen minut valtaansa, ja meidän herramme otti
kyyhkysen, sillä tuskissani puristin minä häntä rintaani vasten kaikin
voimini, kunnes silmissäni pimeni.

Kun minä aloin huomata, että hänestä oli henki poissa, jouduin
minä suurimman pelon valtaan. Minä aloin puhaltaa henkeä häneen ja
liikutella häntä samoin kuin sinä yönä, jona pelastin hänet merestä ja
jolloin mieleni kiintyi häneen, sillä minä näin, että hän oli Herran
ihanuus, jota ilman minä en voinut elää. Ja minä en voinut häntä jättää.

Mutta minä en ollut osannut pitää arvossa sitä lahjaa, jonka olin
saanut, — ja hänen sielunsa ei ollut enää tässä maailmassa.

Kun hän makasi siellä äänetönnä ja valkeana, oli hän kuin nukkunut
enkeli, ja minä istuin hänen vieressään valoisaan aamuun saakka.

Mutta siitä pitäen en tiedä enää itsestäni mitään... sillä meidän
herramme oli niin armollinen, että otti ymmärrykseni valon, ja kun minä
tulin jälleen tajulleni, istuin minä taottuna rautoihin ja kahleihin,
seinään kiinni, kuten mielipuoli mies.

Lohdutin itseäni sillä, että he tuomitsisivat minut kuolemaan ja
antaisivat minun sovittaa rikokseni, ja jos niin olisi tapahtunut,
olisin nyt saanut rauhan ja sovituksen sielulleni ja nähnyt Noran
jälleen. Sillä että hän oli viaton, — sen tiesin siitä hetkestä
lähtien, jona hän ummisti silmänsä.

Kun Kaisa muutamien vuosien jälkeen kuoli, lähetti hän papin mukana
minulle sanan ja tunnusti, että hän oli keksinyt kaiken sen ilkeyden
omasta päästään, ja että hän tiesi Arne-Noran olevan niin puhtaan kuin
lumen, — vaikka Jakvist olikin ajatellut häntä.

       *       *       *       *       *

Susamel ei nyt enää elä!

Jonkun aikaa myöhemmin pääsi hän pois hullujenhuoneesta ja asettui
asumaan erääseen majaan Tromsön pohjoisrannalla, jossa hän vietti
sangen hiljaista elämää. Sanottiin, ettei hän puhunut koskaan, paitsi
milloin oli venheessä, ja siellä oli hän aina päämiehenä.

Parina kolmena talvena peräkkäin kerrottiin nyt, miten harmaahapsinen
urho oli oman henkensä uhalla pelastanut ihmisiä kalastuspaikoilla, ja
hän alkoi saada takaisin vanhan maineensa.

Eräänä seuraavana kevännä kysyttiin hyviä kalastajia itään, Venäjälle,
ja joukko kalastajavenheitä ja kauppalaivoja meni sinne.

Matkalla nousi myrsky ja lumipyry, ja vähitellen kiihtyi se rajuilmaksi.

Havningvuoren läheisyydessä, ajojäiden ja kuohujen keskellä, oli eräs
purjealus karilla syrjällään. Miehistö riippui köysistössä ja huusi,
aaltojen paiskelehtaessa heidän ylitseen.

Aivan aluksen vieritse suhahti viisiairoinen, josta heitettiin heille
nuora.

Vähän myöhemmin oli viisiairoinen pirstaleina ylhäällä vuoren rotkossa,
koetettuaan päästä maihin rantatyrskyn halki.

Mutta nuoran toinen pää oli sangen ymmärtäväisesti, lujasti kiinnitetty
venheessä olleeseen harakoukkuun, jonka täytyi tarttua kiinni ylhäällä
kivien välissä, — ja sen avulla pelastettiin myöhemmin päivällä koko
purjealuksen miehistö.

Se oli Susamelin viisiairoinen — ja hänen viimeinen matkansa!




VENEMIES RUSTEN JA HÄNEN MUIJANSA


Kun venemies Rusten kulki kirkkoon sunnuntaisin sinisessä
merimiesnutussaan ja sateenvarjo kainalossaan, ja hänen vaimonsa aina
purjehti kappaleen matkaa syrjemmässä, tyynessä toisella puolella
katua, silloin tiesi jokainen, että nyt juuri soitetaan kolmannen
kerran.

He näyttivät niin pulskilta ja hyvin yhteen sopivilta ja nuhteettomilta
näin ollessaan yhdessä kävelyllä, mutta kumpikin heistä tarvitsi vain
vähän väljänpuoleisesti tilaa itselleen.

Ja jolleivat ihmiset olisi tunteneet asiaa lähemmin, olisivat he
luulleet, että tässä kulki oikein rauhallinen ja jumalinen aviopari
Herran huoneeseen.

Hurskaina ja hartaina istuivatkin he kirkossa yhdessä, — he eivät vain
tahtoneet päästä yksimielisyyteen virsikirjaan nähden, sillä venemies
oli pitkänäköinen, ja kun hän lauloi pitäen kirjan kaukana luotaan,
täytyi hänen vielä nousta seisaalleen ja ojentautua ennenkuin saattoi
nähdä.

Mutta tämä sopusointu kesti harvoin paljoa kauvemmin kuin sunnuntain
iltapuolelle, sillä silloin tuli toinen ääni venemiehen kelloon, ja
hän alkoi vanhaan tapaansa juonitella ja koukutella ja muistutella ja
ilvehtiä muijansa kanssa, jotta se oli koko kaupungin suussa.

Hän oli juuri selvinnyt pitkästä, makeasta iltapäiväunestaan ja ehtinyt
sytyttää piippunsa, ja nyt hän seisoi paitahihasillaan helteessä ulkona
puurappusilla ja tähysteli muijaansa, joka oli joutunut sanasotaan
Paalsenin muijan kanssa vastapäisellä nurkalla.

Eikö muija mäkättänyt siellä aivan kuin vuohi... tärvelee
sunnuntairauhan koko mäellä...

"Kuka, kuka, kukahan, — hi—hi—hitolla... ku—u—u—kukahan", matki laivuri
harmissaan.

Muija seisoi näytellen talonväelle jotakin kääröä, jonka päällä oli
multatahroja, ja väitti että heidän poikansa olivat kiivenneet aidan
ylitse ja astuneet kuivamassa olleiden valkoturskain päälle, — nyt
juuri keskellä päivää, heidän ollessaan kirkossa, — ainoastaan kurjien
omenan raakaleiden tähden, jotka eivät saaneet olla rauhassa.

Venemies Rusten höyrysi ja mutisi vahingoniloissaan:

"Mutta sieluni autuuden kautta, saa hän tällä kertaa nenälleen. Hän
tulee sangen hiljaiseksi..."

Venemies loisti tyytyväisyydestä... Joskus tapaa sattumalta toisen
muijan, joka hänkään — ei siedä liikoja, ei — hi-hi-hi—h —. Saa tukkia
suunsa... hi-hi-hi—h— saa tukkia suunsa.

Yhtäkkiä leimahti sanasota jälleen ilmiliekkiin, ja venemies ojensi
päivettyneet ahavan ja talin punertamat kasvonsa kaiteen ylitse:

"Hoohoo, — nyt syttyy se jälleen..." Hän syleksiä töpeksi ja haukotteli
piippunsa hammasluun ylitse.

Hänen kasvojensa ilme muuttui mielihyvän irvistykseksi, kun hän näki
purjeentekijä Timmen tulla köpittävän keppi kädessä mäkeä alaspäin.
Venemies antoi piipun riippua suussaan ja teki liikkeen, ikäänkuin
tähystelisi kiikarilla häneen.

Purjeentekijä kulki aivan seinänvartta myöten. Hän pysähtyi
tuon tuostakin ja katsoi ylös, — vaaniskeli kai, saisiko seuraa
Gjörsaan iltapäiväksi, jotta tehtäisiin joku toti tai parinen ja
saataisiin hieman jutella. He olivat purjehtineet yhdessä hieman
yli kolmisenkymmentä vuotta sitten ja viettäneet parisen kuukautta
merensaarilla.

Purjeentekijä pysähtyi epävarmana kappaleenmatkan päähän portaista.

"Lämmin tänään, purjemestari."

"Pu—uh — kyllä." Hän tähysteli ylös ikkunoihin... "Ollaanko yksin
kotona iltapäivällä..."

"Kyllä, — niinkauvan kuin muija pitää iltasaarnaa mäellä", — virnisteli
laivuri.

Purjeentekijä tähysteli laivuriin.

"Mitähän, jos purjehtisimme Gjörsaan iltapäivällä, Rusten? Siellä on
viileämpää takahuoneessa."

Hän heitti nopean katseen mäelle päin: — "Meidän olisi kai lähdettävä
pian tiehemme."

"Ei ole kiirettä, ei ole kiirettä. Muijalla on vielä kolmisen nulikkaa,
joille täytyy lukea lakia"...

Venemies kopisti piippuaan kaiteeseen.

Hän oli juuri ehtinyt käydä sisällä ottamassa liinatakkinsa ylleen,
kun eukko Rusten tuli hengästyneenä ja koko joukon ripeämpänä kuin
hänen lihavalle, verevälle persoonalleen oli hyväksi. Hän oli nähnyt
purjemestarin ja aavistanut vaaran.

Venemies otti hänet vastaan pitkällä pettymyksen haukotuksella.

"Sinullepa tuli kova kiire, Gjertru. Malta nyt mieltäsi ja hengähdä
hieman, ethän voi puhuakaan pelkältä läähätykseltä... Hys, hys — odota
nyt — malta mieltäsi... Tiedäthän huimaustautisi..."

"Lähdemme siis, purjemestari."

"Tällaisessa helteessä", — puuskahti eukko... "Ettekö tahdo astua
sisään, purjemestari, ja ryypätä lasin olutta."

"Jaha, niin, — nyt soitetaan leppeää, houkuttelevaa säveltä —
viritetään ansoja."

"Minä olen niin ikävällä odottanut saada tietää, kuinka sairaan
vaimoparkanne laita on, Timme, kuinka hän jaksaa vaikeine
selänkolotuksineen —"

"Nyt ei hän tahdo päästää meitä tiehemme, — ja niin emme pääse tiehemme
— mutta käärme oli kavalin kaikista eläimistä maan päällä..."

"Janna parka, me juoksentelimme ja leikimme yhdessä niin monet kerrat
alhaalla Merikadulla, kun olimme vielä lapsia. Niin, hän oli hieman
nuorempi..."

"Kaukaa hän nyt aikoo lähteäkin... Hohoo, hihii, — tämä vesi kysyy
enempää kuin yhden purjemestarin. Jotakin pitempää kuin purjemestarin
langan, jos mieli mitata sen syvyyksien syvyys... Eukon voi löytää
vasta kolmen sadan sylen päästä."

"Mitä sinä loruat ja jupiset siellä koko ajan, Rusten. Ethän kai
tahtone mennä kaupungille kirkkaana sunnuntaipäivänä tuossa takissa,
ennenkuin ompelen edes sen taskut riippumasta..."

"Kuules sitä monipuolisuutta! Hänellä on yhtä monenlainen nokka, kuinka
monille hän laulaa, sen mä sanon sulle, purjemestari... Aivan äsken
luuli kuulevansa huuhkajan huutavan ylhäällä mäellä. — Huuh — — ka —
— jan" — toisti hän kumeasti ja painolla. — "Se oli Paalsenin eukon
korvia varten, se. Ja nyt laulaa lirittelee hän meitä varten."

"Ettehän kai halveksune lasia hyvää olutta tässä kuumuudessa, Timme. Ja
voinhan sitten hommata hieman haukattavaakin."

Purjemestari tähysti laivuriin. Hän oli omasta puolestaan kiitollinen,
kun eukko tahtoi kestittää.

"Kas, kas vain, kas vain", kuiskasi venemies; "hän saa sen aikaan,
— hän saa sen aikaan... Hitto vieköön, purjemestari, jollei hän
ole vetänyt meitä molempia maalle. Saamme mielin määrin sätkyttää
pyrstöeviämme... Mutta kyllä tässä keinot keksitään. Ja jollei
muu auta, niin lyön minä nyrkin pöytään ja sanon akalle ”seis!”
Sillä yksi ainoa se tässä talossa hallitsee"... Hän alensi äänensä
tuttavalliseksi kuiskaukseksi: — "En luule kenenkään muunkaan voivan
pitää häntä aisoissaan, — en kenenkään muun maailmassa. Sillä hän
tietää niin tarkoin, että minä kyllä huomaan hänen metkunsa... He—he—eh
he, ei tässä voi edes huoata eikä suuttua, sanoi mies, kun makasi
orjanruoskapensaassa...

"No, no, totinen viisaus sanoo, että täytyy käyttää hyväkseen
onnettomuuksiaan ja vastoinkäymisiään, purjemestari... Menemme siis
tupaan...

"Tässä tupakkaa piippuun... ja tässä tulitikkuja."

He pistivät piippuun ja sytyttivät ja istuutuivat valmiiksi kahvipöydän
ääreen ja savustelivat.

"Mihin hän nyt jäi?... Jos tarkotus on, että meidän täytyy istua täällä
odottamassa oluen tilkkaa, niin — niin — hitto vieköön, lähdemme
tiehemme, purjemestari!"

Samassa narahti kyökin ovi, ja eukko Rusten tuli sisään tuoden
olutpullot, korkkiruuvin ja ruisvoileivät tarjottimella.

"Olisin voinut vaikka vannoa kautta sieluni autuuden, ettei tässä
talossa ollut tilkkaakaan olutta. Mutta niin se on, kun ei oikea käsi
tiedä, mitä vasemmassa on. Hän voi kyllä kätkeä paljonkin, hän."

"Unhotin kaksi pulloa ja panin ne kellariin palosyynin jälkeen, joka
meillä oli taannoin", selitti eukko Rusten. "Ja onhan se nyt hyvä
olemassa. Edestänsä löytää, minkä taakseen panee, tiedätte kyllä,
purjemestari."

"Heisuli vain, — ja ken elää humussa, sen talo sumussa... ja kaikki
akat ovat kaltaisiaan... ai mua muijaa, ai kelpo muijaa, sanoi entinen
akkakin, kun piti sanoa halleluijaa... ja kyrje eleisson ja — kukin
kantakoon kotiristinsä kärsivällisyydellä... Olisi meillä sentään ollut
jotakin juotavaksi kelpaavaa, jos olisimme lähteneet, purjemestari.
Mutta pullo ruskeaa vedenkuraa kolmenkymmenen pykälän kuumuudessa,
jossa tervakin sulaa... No, kippis!"

"Hyvää olutta — kylmää olutta tämä", säesti purjemestari.

"Mutta naiset, näetkös, Timme", hän tirkisti vaimoonsa, — "he ovat
eläimellistä sukua koko maailmassa. Espanjassa ja Guayaquilissa ja
koko Etelä-Amerikassa on heillä hevosen harja, — ja sitä paksumpi
mitä pitemmälle menee etelään, — ja intiaaneilla on se solmussa
kuten hevosen häntä, neekerien naikkoset taasen ovat villaa ja
karvaa kauttaaltaan. Ja se ei ole valhe, vaan Jumalan totuus, että
mitä pitemmälle menee etelään, sitä haisevampi on nainen. Ja, jollei
meidän herramme laittanut sille esteitä, — koska hän tuntee sydänten
kevytmielisyyden ja hulluuden, — olisimme kai saaneet nähdä merimiehiä
palaavan kotiin niin keltaisten ja punaisten kuin mustienkin kakarain
kera... Äh, annas tänne korkkiruuvi... kippis, Timme!"

"Niin, mutta teidän istuessanne ja jutellessanne", — keskeytti eukko
Rusten, — "menen minä laivuri Eilertsenille viemään hamekangasta,
jonka olen värjännyt Marenille, ja koetan saada sen menemään sieltä ja
lähetetyksi terveiset samalla. Sillä Eilertsen lähtee purrellaan yötä
myöten. Heillä oli kaikki valmiina jo eilen."

"Hitto vieköön, eikö hän ota saalin hartioilleen — tällaisessa
paahteessa", — puuskahti venemies harmistuneena. "Hän kääriytyy moisiin
— viisi siitä, jos veri nousee päähän... Viisi siitä, entä jos päätäsi
rupeaa yhä pahemmin huimaamaan, Gjertru! — Mutta turhaan, sillä..."
kuului eukko Rustenin rientäessä ulos ovesta hamekangas kainalossaan.

... "Tules katsomaan", venemies riensi ikkunan ääreen, jossa hän
seisahtui, suuri vartalo kumaroillaan, — "miten akka nostaa purjeensa
ja laskettaa, lepsuttaa katua alaspäin. Voitko sanoa, mitä lintua
hän muistuttaa, — ei ankkaa eikä kalkkunaakaan... Se on kuin mikäkin
kaakkuri —. Keskellä päivänpaahdetta... jos hän niin heittää henkensä,
sillä heikkohenkinen hän on... niin huono terveydeltään — jos hän
juoksee itsensä kuoliaaksi, — se ei tee mitään, — ei mitään, — kun hän
vain saa tehdä tahtonsa!

"Kippis, Timme!"

"Kippis, Rusten!"

He kulauttivat viimeiset lasinsa.

"Jaah — jaah — jaah, täällä ei ole enempää olutta, Timme, — kuten näet.
— Hyh, pyh — kuuma. Olisipa edes muija jäänyt kotiin ja mennyt hakemaan
pari pulloa. Tämä pani vain janottamaan"...

Purjeentekijä murisi eteensä, mutta ei antanut houkutella itseään
mihinkään lausuntoon talon vierasvaraisuuteen nähden.

He savustelivat edelleen.

"Hm, hm" —

"Hm, hm" —

Purjeentekijä puhalteli ja kopisteli pois porot ja täytti taas piipun
hellävaroen ja verkkaan.

Venemies kopisti myös omansa, mutta pisti sen nopeasti taskuunsa ja
nousi:

"Oikeastaan me nyt ajattelimme Brandy and Wateria; emmekä kai suinkaan
tahdo jäädä tänne ankkuriin kahden tyhjän pullon ääreen, juuri nyt kun
meitä on alkanut janottaa."

Talon avain kätkettiin tavalliseen reikäänsä ovenpienan taa, ja yhdessä
pistelivät ukot takakatua alaspäin Gjörsaan.

       *       *       *       *       *

Lyönnilleen seitsemän aikaan suljettiin Gjörsan ravintola, ja
venemiehen raskaan vartalon varjo kuvastui eteisen ikkunaan valoisana
iltana, hänen haparoidessaan tarpeettoman kauvan, ennenkuin sai kotinsa
katuoven auki ja lukituksi jälleen. Hän kolusi ja jupisi eteisessä,
tempasi sitten tuvan oven auki ja pysähtyi seisomaan katsellen avoimeen
makuukamariin.

"Enkö jo arvannut, että hän istuu ylhäällä yöröijyssään, pitäen
varansa, ettei ihminen voisi päästä rauhassa makaamaan..."

"Ehei, sinä et sano mitään — vaikka suupielesi liikkuvatkin... Sillä
sinähän voit lukea rukouksesi ilman sanojakin... Se teksti... Hu—uh, —
kas nyt vain häntä — — — Oo, puhu suusi puhtaaksi, akka... Nämä metkut
ja ristit, jotka panevat aina miehen housut lepattamaan" —

"Luojan kiitos, sanon vain, että vihdoinkin tulit kotiin, Rusten, —
ryyppäilevän ja juopottelevan purjemestarin luota... sillä sydämesi,
tiedät kyllä"...

Niin — niin, — juonko minä nyt; — tahdotko sanoa, että minäkin juon
mukana...

Ja nyt juttelee hän niin hellästi sydänparastani, joka ei tosin ole
vahva, ei. Jälkeenpäin — jälkeenpäin, niin... silloin on mukava
aina olla oikeassa. Niin, niin, aivanhan sitä nääntyy, jos ei saa
olla oikeassa eikä saarnata meille muille kelvottomille... Koko
lempo akaksi, — hän on kuin mikäkin korkki, joka aina kimmahtaa
korkeimmalle vanhurskauden huippuun... Tai esimerkin vuoksi, Gjertru
sinä, tämän kerran vain, — eiköhän saisi hieman kaivella ja järkyttää
suurta hyvettäsi... Tässä minä nyt tallustelen, vammat ja tuskat
sekä sydämessä että kukkarossa, — ja siinä kai sinulla onkin syytä
siunailemisiin ja päivittelyyn, sillä purjemaakari ei ole mies, joka
tarjoaa ja maksaa... Ja sydän, miten sen kanssa käyneekään, — sillä...
niin, voit lohduttaa itseäsi sillä, että siihen pistää — juuri tähän —
oikealle puolelle. Hu—u — uh, kirvelee ja polttaa... jotta voit ylistää
itseäsi, että olet oikeassa siinä asiassa...

Kas nyt, eikö hän näytä aivankuin miltäkin hautamerkiltä, nenä
riipallaan... E—ei, minä _en ole_ kuollut vielä.

Mutta minä kysyn vain, kenen oli syy, että minä läksin juominkeihin
tänään?

Nii—in, nii—in, — kuinkas se kävikään, maltas... Ulkona näännyttävässä
helteessä sitä kiemurreltiin ja liukasteltiin kuin sulava voi
ja tarjottiin olutta ja ruokaa, jotta saataisiin purjemestari
houkutelluksi sisälle. Kunhan vaan linnut saataisiin sinne, niin — niin
istuisivat he siellä kuten liimassa — Hi hi hi, — noin saa kaksi vanhaa
miestä hyvään juomisen vauhtiin, ja sitte juoksee hän, Jumala minua
auttakoon, tiehensä koko talosta! Jättää meidät sinne istumaan kuiville
ja janoamaan ja nääntymään... Hittokaan ei olisi keksinyt juonikkaampaa.

Hame Marenille, kas, siitä sinun oli niin hellää huolta pidettävä — —
—. Ja, — höö—ö, — kun on kysymys lapsista, niin — — —

"Mutta mies!... Häntä ei muisteta enempää kuin — —. Hän", — venemiehen
ääni muuttui verisen katkeraksi, — ”_hän_ saa vain tehdä työtä ja
nääntyä, kunnes hän vanhenee ja harmenee kuin läpiajettu laivakoni...

"Mutta heikon sydämeni voin toivoa ennen pelastavan... Ennen oli
alituinen touhu kaikista yhdeksästä lapsesta, jotka olivat pestävät ja
kammattavat ja ruokittavat ja kasvatettavat opissa ja kurissa. Mutta,
Jumala minua auttakoon, nyt ei ole hiuskarvan vertaa parempaa. Hän
juoksee ja retustaa, helteessä ja sateessa ympärinsä. Hän menee kuin
ohjaton ilmapallo, kun koko painolasti on heitetty ulos"...

"Lakkaa nyt jo kerrankin ja tule nukkumaan, Rusten", — huomautti eukko
säveästi.

"He, he? en maksa mitään vanhurskaudesta, — se on vain ulkokultausta —
Ei, se ei ole oikein Gjertru-linnusta, ei sinne päinkään... Hänellä on
nokka kuin muurauslasta, — silmät kuin ukkohanhella — ja kähisee — — ja
kähisee", — murisi hän maatessaan.

"Sait kai Marenin hameen menemään, Gjertru?" — nousi hän äkkiä
innoissaan kysymään.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna muutamia viikkoja myöhemmin riippuivat valkoset lakanat
ylhäällä mäellä Rustenin sekä puutarhan että kadun puolisessa
ikkunassa. Rustenin muija oli kuollut edellisenä päivänä illan suussa.

Sisällä talossa tassutteli venemies tuvasta makuuhuoneeseen ja
istuttuaan siellä hetken katsellen vainajaa, tassutteli hän tupaan
takaisin. Ruumis makasi vielä liikuttamatonna vuoteessaan suletuin
silmin ja kaulassaan liina, jonka Jensenin muori oli solminnut, kun
aamulla auttoi venemiestä ruumiin asettelemisessa, — hän lepäsi
entisensä tapaisena, yhtä tyynenä ja säveänä ikäänkuin ei välittäisi
miehestään mitään.

Tuvassa koetti ukko istua ensin muutamassa tuolissa, sitten toisessa.
Hän istui ja pureksi rystyitään ja jupisi...

"Enkö sitä jo ajatellut... enkö sitä jo ajatellut, — hänen täytyi
kulkea ja retostaa, kunnes eräänä päivänä"...

Hän ponnahti levotonna jälleen pystyyn, avasi kaapin, katsoi sinne
ja sulki oven jälleen... Hän seisoi tuumaillen pöydän ääressä, jolla
lepäsi neulatyyny nuppineuloineen ja jossa riippui vielä lanka
silmäneulan silmässä. Hän ei liikuttanut niitä, ei koskenut, katsoi
vain.

Hän tuijotti lautasriviin kyökissä. Siellä venyttelihe kissa ja kehräsi
ja mulkoili lakkaamatta häneen loistavan keltaisilla silmillään — ja
vihdoin naukasi surkeasti. Hän katsoi siihen kylmästi kuin kipsikuvaan.

Hän meni vaatekammioon, jossa vainajan hameet ja paidat riippuivat.
Kengät seisoivat alla kiinnipujotettuine nauhoineen.

Hänen silmänsä sumenivat, ja hän veti henkeä syvästi voihkaisten.

Sitten täytyi hänen lähteä takaisin makuuhuoneeseen varpaisillaan
hiipien... istua siellä, kuten oli istunut kaiken yötä, ja katsoa
vainajaa ja ajatella, että tämä saattaisi huomata ja tuntea hänet,
etteikä hän ollut poissa sittenkään... Oli vain niin vähän heitä
erottamassa. —

Kuinka hän saattoikaan olla poissa...

Sellaista kun heillä oli ollut yhdessä siitä pitäen, kun hän oli
kahdeksantoistavuotias — seitsemäntoista, jopa ennemminkin.

Hän muisti senkin ajan, jolloin vainaja juoksenteli tyttösenä
laiturilla... ja kuinka hän oli leikkinyt tämän kera.

Hän istui vuoteen vieressä ja tuijotti äänetönnä vainajaan, eikä
käsittänyt... että Gjertru — hänen muijansa — oli lakannut olemasta...
levätessään tuossa noin, jotta hän saattoi tarttua hänen käteensä...
Kasvojen varjo kuvastui häämöttävänä seinää vasten, ja siellä kohosi
hänen silmiensä eteen ikäänkuin jotakin toiseen maahan kuuluvaa,
maahan, jossa Gjertru tulisi vaeltamaan ilman häntä.

Silloin raotti hän hieman vainajan silmää ja näki, että se oli
sammunut. Häntä väristytti jäätävä kauhu. Nyt se oli varmaa, — Gjertru
oli kuollut, — poissa.

Hän painoi silmän kiinni jälleen ja suuteli luonta — meni
nurkkakaapille ja löysi kaksi kuparirahaa ja laski ne yhden kummallekin
silmälle.

Hän istuutui ja piteli ja katseli vainajan käsiä...

"Sä olit aina iloni!"

Illan suussa tuli puuseppä Andersen ottamaan kirstun mittaa.

Hän löysi venemiehen painuneena nenälleen, suuri selkä kyyryssä ja pää
tyynyssä.

"Venemies, — venemies", — kuiskasi hän koettaen hiljaa häntä kohottaa.

"Venemies!" — huudahti hän kauhuissaan.

Mutta venemies Rusten oli kylmä ja jäykkä ja puuseppä ymmärsi, että hän
oli kuollut.




VALAAN PYYDYSTYS


Valaslaivan uuninovet paukkuivat auki ja kiinni jälleen; höyrypannu
kuumennettiin äärimmilleen, ja savu tuprusi mustana savutorvesta.

Oli ilmotettu: "Valas näkyvissä!"

Kaukana näköpiirin rajalla kohotti elukka tuon tuostakin tumman,
jäänharmaan päänsä vedenpinnalle.

Valas tuli yhä selvemmin näkyviin...

Saattoi arvata, missä se kulloinkin sukeltaisi uudelleen näkyviin, ja
vesisuihku nousi sen pärskyessä kuin suuresta konelaitoksesta.

Tunnin verran myöhemmin laukaistiin keulatykki lievällä panoksella, ja
tykin suusta singahti ahingas ja sen käsivarren paksuinen touvi niin
rajulla vauhdilla, että kelannapaan täytyi ammentaa merivettä, jottei
se syttyisi hankauksesta.

Valas teki korkean hyppäyksen, kun ahinkaan rautakynsi kopristautui ja
tarttui siihen kiinni väkäsineen; se oli sattunut suoraan uimusrustoon.

Ruijan rannikko oli viivasuoraan viiden neljännespenikulman päässä
laivan peräpuolella, kun ajo alkoi, ja se jatkui vähentymättömällä
vauhdilla ja piukoin touvein luodetta kohden meren ulapalle koko
iltapäivän.

Höyrylaiva laahautui valaan jälestä kuohujen ja vesiruiskun halki,
tottelematta lähes neljänkymmenen hevosen voimaista höyrykonettaan ja
vastatuulessa pullistuvaa keulapurjettaan. Jättiläiselukka oli tyyten
uuvutettava, ennenkuin se antautuisi.

Tämä oli muuan pitkävartaloisista, hurjista uurteisvalaista, jonka
riihottomia voimia saimme kokea.

Maata emme enää ammoin aikoihin erottaneet. Myöhäisenä, valoisana
iltana kimalteli laskeutuvan auringon kellertävä loimo yli kirkkaan
ulapan. Vauhti pysyi muuttumatonna. Touvi pistäysi vinosti alas
mereen kuten kellariin ja pieksi tuon tuostakin kappaleen matkaa
edelläpäin aallonharjoja, vesisuihku satoi alituiseen keulakannelle, ja
keulalaidat kaivautuivat syvään kuohuihin.

Ei ollut ajattelemistakaan, että sinä yönä pääsisi makuulle kojuunsa!

Eikä seuraavanakaan päivänä mitään muutosta; laiva laahautui eteenpäin
kokka vaahdossa ja keulalaidat veden sisässä, se laahautui ikäänkuin
neulansäikeen vetämänä.

Tämä tällainen kulku näytti voivan jatkua aina jäämeren tuntemattomille
ulapoille, jos tahdottiin nähdä jättiläisen makaavan muserrettuna ja
halaistuna laivan rinnalla.

Kului taasen pitkä iltapäivä ja ilta; ja vielä miltei päätön, kurja yö,
jolloin aallot tulvanaan huuhtelivat kantta ja kapteeni ja perämies
vaihtoivat vahdin toisensa jälkeen komentosillalla.

Laiva oli laahautunut valaan jälestä viisiviidettä tuntia — melkein
kaksi vuorokautta!

Ja juuri kuin kokki toi aamukahvia kolmannelle päivävartiolle, silloin
katkesi touvi, ja valaslaiva menetti ahinkaansa ja kuusitoista kyynärää
rautaketjua ja kolmekymmentä kyynärää touvia, mikä kaikki nyt meni sitä
tietään syvyyksien syvyyksiin. — — —

       *       *       *       *       *

Samana vuonna, vain muutamia viikkoja myöhemmin, kertoivat lehdet,
että oli nähty suunnattoman suuri valaskala eräässä pienessä kapeassa,
ahtaassa lahdenpoukamassa Norjan eteläpäässä, noin sata peninkulmaa
sieltä, jossa touvi oli katkennut.

Ja valas oli käyttäytynyt aivan selittämättömällä tavalla, — liikkunut
ihmeellisellä säännöllisyydellä edes ja takaisin pohjakivien yli niin
matalassa vedessä, että sen vatsan näytti täytyvän hankautua pohjaan.

Kuinka oli se joutunut tänne? Luonnollisesti oli se kulkeutunut
ajellen sillejä. Kentiesi oli se ajellut miekkakalaa — tai rautasampia
tai miekkavalasta — jotka kaksi kalaa kummittelevat rahvaan
mielikuvituksessa yhtä salamyhkäisinä kuin meren Ahti ja merikäärme.

Valaskalan näkeminen herätti koko hälinän seudulla; sanaa lennätettiin
talosta taloon, ja kansaa kerääntyi särkille ja luodoille poukaman
ympärille.

Onnettomuus oli, ettei ollut ahinkaita ja pyydyksiä niin suurta
vierasta varten.

Ja sentähden seutulaiset keräsivät kaikki ampuma-aseensa,
sotilaskiväärinsä ja vanhat pii- ja nallilukkoiset paukkupyssynsä esiin
kaikista nauloista ja kaikista nurkista. Syntyi yleinen kilpa-ammunta
poukaman ylitse, elukan maleksiessa siellä levollisena edes ja
takaisin, — aina samaan tapaan häiriintymättä itseään hankaillen ja
millään tavoin joutumatta hämilleen kuulista, jotka kaivautuivat sen
jalanpaksuisen rasvakerroksen peittämään selkään ja kupeihin.

Katkeralla voimattomuutensa tunnolla näkivät pyydystäjät kaiken tämän
rikkauden — satoja tynnyreitä traania ja muuta hyvää — noin vain
kömpivän edestakaisin saavuttamatonna heidän silmiensä edessä.

Valas oli saanut vähintään kaksi sataa rihlapyssyn luotia suomuksiinsa,
ennenkuin se kyllästyi tällaiseen kohteluun ja — pitämättä mitään
kiirettä — suuntasi taasen taipaleensa meren ulapoille.

       *       *       *       *       *

Ja jossakin puolen sadan peninkulman päässä edemmäksi etelään päin
pyydysti rahvas myöhemmin samana vuonna suunnattoman suuren, yli
seitsemänkymmentä jalkaa pitkän lapinvalaan. Maksoi kovan kamppailun ja
suuren tappelun, ennenkuin tämä jumalaton elukka saatiin nujerretuksi
rantakivikollakoon.

Valas oli näet täälläkin kulkeutunut niin pitkälle rantamatalikolla,
ettei se päässyt takaisin matalikon jäädessä kuiville luodeveden aikana.

Suuri uurteisvalas makasi lihattavaksi hinattuna, elotonna ja
puoleksi kylellään, kaikenlaisia nahkanrepeämiä, haavoja ja naarmuja
ryppyisessä, ikäänkuin uurrellussa nahassaan, ja pää — pienten aivojen
suhteettoman suuri kajuutta — ammollaan, suu täynnä hetuleita ja suuri
kuin ranta-aitan puolisko. Muuan köysistä oli kierretty sen puoleksi
koholla olevaan, vielä vettä valuvaan soreanmuotoiseen, leveään
jättiläispyrstöön, joka muistutti valtamerihöyrylaivan potkuria.

Tarinat jättiläisestä kaikkine jännittävine erikoisseikkoineen säilyvät
kansassa niillä tienoin. Valaan suuria, kyynärän paksuisia selkänikamia
nähdään jalustoina seudun pylväsvajojen alla, ja suuri alaleuka makaa
kuin mikäkin kaksikymmentuumainen lankku luukasassa.

Suurimpana merkillisyytenä ihmeteltiin kaikkia niitä rihlapyssyn
luoteja, jotka olivat ajautuneet syvälle rasvakerroksen lävitse.
Ja vieläkin enemmän sitä, että sen paisuneessa, tulehtuneessa
pyrstölihaksessa oli kiinni uudenaikainen ahingas, jonka perässä
laahautui kuusitoistakyynäräinen rautaketju ja kaksi kertaa niin pitkä
köysi.

       *       *       *       *       *

Ja nyt makasi se siinä antaen kaiken, mitä omisti nahkansa alla,
talonpoikain ja kauppiasten hyödyksi, siten täyttäen tarkotuksensa, —
johon meidän kaikkien täytyy enempäin tai vähempäin sätkyttelemisten
jälkeen taipua tässä maailmassa.

Ainoastaan tätä sätkyttelyä tekee minun mieleni vielä hieman lähemmin
kuvailemaan, — tuollaisen epätoivoon joutuneen uurteisvalaan
sätkyttelyä elämänsä puolesta!...

— — Viisiviidettä tuntia oli elukka laahannut perässään suurta
höyrylaivaa, jonka potkuri kävi takaperin, suoraan vasten tuulta ja
aaltoja, jokaisella suuren pyrstönsä iskulla voittaen sadan hevosen
voiman. Hurjassa kuolinkamppailussa taisteleva jättiläissydän lähetti
lämpimästi kuohuvaa verta suuren ruumiin jokaiseen suoneen. Joka kerta
kun se sukelsi ilmoille huoahtamaan, oli vesisuihku yhä verisempi, sen
pienet ylöspäin kääntyneet silmät, jotka ovat lähellä suupieliä eivätkä
paljo suuremmat härän silmiä, muuttuivat kahdeksi veripunaiseksi
reiäksi, — elukan äärimmäisillä voimanponnistuksilla lakkaamatta
vetäessä ahingaskoukkua ja höyrylaivaa ulapalle — yhä kauvemmas
ulapalle...

Ja niin veti se paksua ankkuritouvia vuorokauden — ja päivän lisäksi, —
ja vielä pitkän pimeän yön alhaalla syvyydessä — kuoleman kynsi kiinni
ruumiissaan.

Silloin tuntee se yhtäkkiä, — kun se on kovimmasta kauhuissaan, — että
taakka on tiposen tiessään, — poissa — keventynyt... Ylen sumuiseksi
käy kuvitella mielessään sen hämärästi tajuttua sisäistä elämää,
suunnattoman eläimen äkillistä tuntoa, että se oli — pelastettu! —
Pelastettu sorrosta vapauteen. Mutta aivan leikkiä on ajatukselle
kuitenkin kuvitella, kuinka jättiläiselukka käyttäytyi ulkonaisesti.

Ei ole mahdotonta, että se on jäänyt makaamaan paikoilleen, tuon
tuostakin hermostuneesti nytkäyttäen tai tahdottomasti väräyttäen
suuren ruumiinsa lihaksia; — levännyt niin kuoleman väsyneenä vähintään
vuorokauden ja niin lähellä vedenpintaa, että sen on ollut helppo vetää
henkeään, jolloin sen rasvahiukkaset vähitellen ovat kasaantuneet
veteen ja tehneet vedenpinnan sen yläpuolella niin tyyneksi kuin
aaltoja olisi uudenaikaiseen tapaan tyynnytetty öljyllä.

Se on maannut ja tuntenut vain itsensä keventyneeksi, — aluksi tehnyt
tuon tuostakin muutaman tempauksen pyrstöllään tai uimuksellaan
päästäkseen siitä varmuuteen, kunnes nälkä on vähitellen herännyt.

Solakoine, sorjine, pitkine vartaloineen on se salamannopeudella
kiitänyt kautta tummanviheriän syvyyden, ikäänkuin iloitakseen jälleen
salamannopeudestaan, taivaltanut muutamassa vuorokaudessa uskomattoman
määrän penikulmia. Se on imenyt tynnyrittäin napameren jodipitoista,
hyönteisiä täynnään uiskentelevaa vettä hetuleidensa välitse ja
ruiskuttanut sitä hurjalla elämänrohkeudella ylös ilmoihin, ryhtyen
jälleen sillejä ja loddekaloja pyydystämään.

Päästyään höyrylaivan tavattomasta painosta on se aluksi tuskin
tuntenutkaan ahdingasta haittana uimuslihaksessaan. Lähinnä on se
ollut vain onnellinen vapauduttuaan savuatupruavasta, hirveästä
vihollisestaan, joka puhki ja vaahtosi vedenpinnalla rautakynnellään
kouristaen hänen ruumistaan. Sen vaisto on tuntenut sen kuten
haavan, joka rupeaa jälleen vihottelemaan. Ja vasta vähitellen, sen
elostellessa vedessä, alkoi ahdinkaan kouristus tuntua pistävältä ja
kiusalliselta.

Ja kipu lisääntyi alinomaa, — lisääntyi viikkojen varrella. Yhä
hellän haavan pureminen on sen kiihdyttänyt raivoon, — on ajanut
pitkiä matkoja, satoja peninkulmia, valtamerta myöten, — pohjoiseen
jäitä kohden, kohden Novaja Semljaa ja Jan Mainia, ja etelään Färöta
kohden... Se on lakkaamattomassa levottomuudessaan ja pyrkimyksessään
päästä kärsimyksistään jättänyt syvän napameren ja mennyt etelään
matalan Pohjanmeren särkille; — ja lopuksi on se epätoivon tuskissaan
laskettanut salmien lävitse Norjan rannikolle, jonne sen turvallisuuden
vaisto muuten kielsi sitä menemästä, vaikka sillä olisi ollut mitä
houkuttelevin silliparvi edessään.

Ja ahtaassa lahdenpoukamassa se yhtä mittaa kihnuttelihe edes ja
takaisin puolen päivää matalikon ylitse, yhä vain edes ja takaisin...
Ja lakkaamatta samaan tapaan; tarvittiin kaksisataa rihlaluotia,
ennenkuin se jälleen suuntasi matkansa ulapalle.

Se on ollut, — voin sen tietysti vain arvata, — sen koetus saada
hangatuksi itsestään pois ahingas jälestä laahautuvine rautaketjuineen.

Ja seuraava epätoivon yritys vapautua rautakynnestä sen myöhemmin
samana vuonna vei surman suuhun vieläkin eteläisimmillä rantasärkillä!






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUSAMEL Y.M. KERTOMUKSIA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.