The Project Gutenberg eBook of Hilja, maitotyttö
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Hilja, maitotyttö
ynnä muita sirpaleita
Author: Johannes Linnankoski
Release date: June 9, 2025 [eBook #76258]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1920
Credits: Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HILJA, MAITOTYTTÖ ***
language: Finnish
HILJA, MAITOTYTTÖ
ynnä muita sirpaleita
Kirj.
JOHANNES LINNANKOSKI
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1920.
SISÄLLYS:
Hilja, maitotyttö
Hymy
Suudelma
Nuoruudelle
HILJA, MAITOTYTTÖ
Kartanon ruokakello soi juuri aamiaiselle, kun Hilja, maitotyttö, oli
ennättänyt kuormineen portista ulos. Se soi pitkään ja juhlallisesti,
ikäänkuin oman talonsa ylemmyyttä ympäröiville talonpoikaistaloille
julistaen.
Varsinkin Hiljan, maitotytön, elämässä tällä kellolla oli olennainen
osa. Kuinka iloisesti se kutsuikaan ruualle ja kuinka se illalla
työstä soittaessaan ikäänkuin taputteli lohdutellen nuorelle hennolle
olkapäälle. Aamiaisaikana sillä oli vieläkin tärkeämpi sija. Sillä yhtä
varmaan kuin hän, maitotyttö, lähti täsmälleen kahdeksalta asemalle,
yhtä varmaan ruokakello juuri silloin heläytti iloisen kutsunsa ja
ikäänkuin antoi hänelle hyvää vauhtia loivaa rinnettä alas purosillalle.
Tänä aamuna kello viivähti. Hän oli ajanut jo portin läpi, jopa hyvän
matkan siitä alaspäin, eikä vieläkään kuulunut tuttua kilahdusta. Hän
alkoi tuntea outoa levottomuutta, ikäänkuin hän juuri tänä aamuna olisi
erityisesti kaivannut kellon tyynnyttävää ääntä.
Silloin se helähti! Hilja tunsi sydämensä sykähtävän: aivankuin kelloa
olisi uhannut suuri vaara ja se nyt olisi siitä pelastunut. Vanha
ruunakin höristi korviaan ja läksi juosta hölkkäsemään purosiltaa
kohti. Ja niin vierivät hevoset ja kärryt, ja maidot ja tytöt
raikkaasti-kumahtavalle purosillalle.
Mutta juuri sillan yli päästyä, sen vastakkaista pikkutörmää noustessa
Hiljan valtasi uudelleen levottomuus. Taannoin hän oli tuntenut sen
vain epämääräisenä pahantuntemuksena, nyt kaikki selvisi yhtenä apean
mielen vavahduksena.
Näin hänelle kävi aina tällaisina aamuina: juuri tässä törmässä se
hänet saavutti, katsoen silmästä silmään, eikä hänellä ollut muuta
neuvoa kuin painaa päänsä alas.
Ja se uudistui aina samanlaisena: niinkuin auringossa olisi istunut
pieni säteilevä enkeli, joka oli juuri herännyt unestaan ja istui
nyt paitasillaan, iloisesti jalkojaan heilutellen ja katsoen ihmisiä
kirkkaasti silmiin. Hänelle oli jäänyt omasta lapsuudestaan juuri
tällainen kuva mieleen: kuinka hän istui sisarensa kanssa paitasillaan
sängynlaidalla, auringon valautuessa kirkkaana kultasateena ikkunan
läpi heidän jaloilleen, kaulalleen ja hiuksilleen, ja heidän oli niin
äärettömän hyvä olla. Nyt istui auringossa enkeli ja katsoi häntä
silmiin. Silloin hänelle aina valahti kuumat vedet luomien alle ja
hänen täytyi kääntää päänsä toisaanne.
Jos joku olisi vuosi takaperin hänelle sanonut että hänestä oli
sellainen tuleva, niin se ei olisi edes loukannut, niin mahdoton tuo
ajatus silloin oli. Mutta siten oli kuitenkin käynyt. Vielä syksyllä
vapaa, iloinen tyttönen — nyt kartanonpiika, joka ei kolmena neljänä
aamuna viikossa voinut katsoa aurinkoa silmiin. — Hänet valtasi
sellainen apeus, että täyteisien luomien alta vierähtivät kuumat
kyyneleet.
He olivat saapuneet peltotien päähän ja kääntyivät nyt asemalle
vievälle valtatielle. Siellä hänelle taas avautui kartano kaikkineen
silmiensä eteen. Hän miltei säpsähti. Juuri saman ahdistavan
vaikutuksen se oli tehnyt häneen syksyllä hänen palvelukseen
tullessaankin, saman puristavan ja itseensä nielevän valtavine
rakennusryhmineen ja pitkine ikkunarivineen.
Ja hän ajatteli taas kohtaloaan hevosen kivutessa hiljalleen pitkää
ylämäkeä.
Kyllä hän sen ymmärsi, ettei äiti olisi tahtonut häntä päästää
kartanonpiiaksi. Mutta kun ei ollut muitakaan sopivia paikkoja tarjolla
ja kun hän sai ikäänkuin eri toimen maitotyttönä ja keittiöapulaisena,
niin... Mutta sen hän oli heti ensi päivästä huomannut, että hän oli
joutunut aivankuin toiseen maailmaan, alastomaan ja arkailemattomaan
niin puheiden kuin tekojen suhteen. Niinkuin ei mitään häpyä
maailmassa olisikaan ja niinkuin miesten kanssa öisin eläminen olisi
kartanonpiikain erityinen lohdutus ja ilo raskaan raadannan lomassa.
Mutta kuinka hän itse oli voinut painua samaan joukkoon, se oli
hänen omasta mielestäänkin kuin arvoitus. Sen vain hän ymmärsi että
Niia, vouti, oli vähitellen aivankuin tietämättä sukeltautunut hänen
ajatuksiinsa. Aluksi niin, että hän kuuli toisten piikain joka päivä
hänestä puhuvan ja ymmärsi että he kukin vuorostaan olivat olleet hänen
nimissään ja olivat siitä toisilleen kateellisia.
Kummallinen mies se Niia! Ei suinkaan kaunis, ja kuitenkin jokainen
piti kunnianaan kuulua hänelle. Vain sentähden, että hän oli suuri ja
väkevä, ja kova ja häijysisuinen, niin että häntä totteli melkein kuin
metsärosvoa. Oli hänellä sentään muutakin: kummalliset nauravat silmät,
joita katsellessa oli näkevinään kissan piehtaroivan auringonpaisteessa
ja viekottelevan poikasiaan luokseen. Ja niin kävi, että hän, Hilja,
kevättalvella siirtyi Niian nimiin, melkein vain kuin toisten kiusaksi,
että hän, 18-vuotias — — —
»Hyvää huomenta!»
Hilja oli vaipunut niin mietteisiinsä, että hän päästi hiljaisen
huudahduksen kuullessaan oudon äänen vieressään. Ja hän hämmästyi
vielä enemmän huomatessaan puhujan nuoreksi herrasmieheksi, jolla oli
ylioppilaslakki päässä.
Nuori mies hymyili kuin anteeksipyytäen nähdessään hänen hämmästyksensä.
»Ettekös te ole Vierumäen maitotyttö?» kysyi hän.
»Kyl-lä...»
»Minä olen kesävieraita ja tulen asumaan tuolla Paatelassa kuukauden,
ehkä parikin. Ja siellä minua neuvottiin kysymään, olisitteko te niin
ystävällinen ja veisitte silloin tällöin minun kirjeitäni postiin. Mitä
luulette: käykö se laatuun?»
»Kyllä... kyllä vaan...»
»No sitten on kaikki hyvin», virkahti vieras reippaasti, ojentaen
samalla muutamia kirjeitä. —
»Kas, teillä on oikein postilaukku!» huudahti hän sitten sellaisella
tarttuvalla iloisuudella, että Hiljan hämmästyksestään huolimatta
täytyi hymyillä.
Samassa valkea lakki jo heilahti ja vieras meni menojaan.
* * *
Hilja oli yhä hämmentynyt ajaessaan kuormineen eteenpäin. Tuo vieras
oli ilmestynyt kuin pilvistä pudoten hänen kärryjensä viereen. Ei
ollut ennättänyt häntä edes oikein nähdä, vain sen verran, että hän
oli pitkä, uljas mies. Ja hänellä oli erityinen hyvä sävy äänessään.
Niinkuin sekin lause: »Kas, teillä on oikein postilaukku!»
Kenenkään muun ihmisen hän ei ollut kuullut sillälailla puhuvan.
Melkein kuin olisi ollut jo lapsuudesta asti hänen tuttavansa ja
kuitenkin niin outo, ettei voisi koskaan hänelle kättä ojentaa.
Hiljan oli temmannut omituinen, vauhdikas mielenvire. Niinkuin veri
olisi virrannut nopeammin ja hänen olisi pitänyt rientää melkoista
kiivaammin eteenpäin. Hän heilautti ohjia, hän hoputti hevosta, hän
tavoitti tasapainoa verensä vireälle kululle.
Ja kun hän palasi takaisin, niin juuri siinä, missä hän oli vieraan
kohdannut, hänet valtasi joku polttava tunne. Niinkuin hän ei olisi
ollut ainoastaan sisällisesti epäpuhdas, vaan siihen olisi liittynyt
ulkonaistakin puhtauden puutetta, ruumiin ja vaatteiden mikä kaikki
painoi hänen mielensä entistä apeammaksi.
* * *
Eino Yrjä, kesävieras, kulki ripein askelin metsäistä sivutietä
Paatelaa kohti. Jumala! ajatteli hän. En ikinä ole nähnyt sellaista
tytönkuvaa, en sivistyneitten enkä sivistymättömäin joukossa.
Mistä maailman meriltä tuo jalohelmi on ajautunut tänne etäiseen
maalaiskylään?
Ja Eino Yrjän runoilijasielu leimahti täyteen liekkiin, niinkuin se
aina leimahti kaiken kauniin edessä ja niinkuin se erityisesti värähti,
kun oli nuoresta tytöstä kysymys. Sillä »nuori tyttö» oli hänen
sielunsa pyhin ja alkuperäisin kauneusvaisto, ikuinen nuoruus, ikuinen
kauneus, ikuinen puhtaus — kaiken ruman, kuihtuvan ja kaatuvan keskellä.
Hän poikkesi pienelle sivupolulle, sillä hän ymmärsi olevansa taas
siinä vireessä, jolloinka oikea suomalainen ei tee työtä eikä kehrää,
vaan antaa mielikuvituksensa lintujen liitää vapaina avaruudessa.
Miten paljon kaunista hän olikaan tuona lyhyenä hetkenä nähnyt! Mitkä
vartalon viivat, mitkä kasvojen kaaret! Nuo voimakkaan soikeat, mutta
samalla lapsellisen pehmeät, tuo kaitainen leuka, hentonen ja pirteän
kulmikas, ja sitten itse ihmeitten ihme: silmät. Hän ei ennättänyt
saada niitä täysin tajuunsa, mutta niiden syvä säteily oli tosiasia,
luomien miltei läpinäkyvä kuulakkuus oli tosiasia, ja tytön tapa
katsella: ei suoraan — vaan kuin siivilöiden pitkien ripsien alitse oli
tosiasia ja kauneusoikku, jonka laatuista hän ei ollut ennen tavannut.
Ja Eino Yrjä alkoi kiihkeästi miettiä missä hän oli sellaiset silmät
nähnyt. Ei kenelläkään kuolevaisella, se oli varmaa! Ja kuitenkin hän
oli ne nähnyt, tai niiden tapaiset. Ja hän antoi silmiensä editse
kiitää kaikkien vanhojen ja uusien mestarien taulut, mitkä suinkin
muisti. Ennen kaikkea nuo sataiset madonnat, nuo kaikkien aikojen ja
maiden naisellisen kauneuden pyhät ikuistumat.
Mutta ei kenelläkään ollut juuri sellaisia silmiä, niin ihmeellisen
salaperäisiä.
«Hiljan ajatukset askaroisivat kaiken päivää valkotakkisessa vieraassa.
Hän tunsi ensin tarvetta kertoa muille perinjuurin näkemänsä. Mutta
kun hän saapui kotiin, niin tuo halu ikäänkuin raukesi. Ja niin hän ei
virkkanut sanaakaan ennenkuin vasta päivällispöydässä, silloinkin vain
kuin ohimennen, että Paatelaan on tullut kesäasukas.
»Oho!» sanoivat toiset, »vai kesävieras?» Ja he alkoivat kysellä kilvan
kaikenlaista.
»Olikos pulska poika kans?» huusi Liina sellaiselta hävyttömällä
äänenpainolta kuin tulokas olisi ollut uusi lisä niihin miehiin, joiden
oli tapana käydä öisin kartanossa.
Hilja tunsi poskiensa kuumenevan. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää,
ettei tuo vieras sopinut tämän seuran puheisiin.
Ja illalla makuulle ruvetessaan hän tunsi hämärästi niinkuin hänen
olisi tehnyt mieli lukita ovi, saadakseen rauhassa ajatella noita
lukuisia uusia ajatuksia. Mutta kun hän ei ollut enää viikkomääriin
sitä muulloinkaan lukinnut, niin se jäi nytkin tekemättä.
* * *
Kun hän seuraavana aamuna ajoi purotörmää ylös, niin hän tunsi aivan
selvästi, että hänen olisi pitänyt se sittenkin lukita. Hän ei ollut
koskaan ennen hävennyt aurinkoa niin kuin tänä aamuna, ei koskaan
sydänalassaan tuntenut sellaista apeutta.
Hetkisen ajettuaan hänet valtasi uusi yllättävä ajatus: voiko tuo
vieraskin huomata sen hänen kasvoistaan? Sanotaan että voipi, kuka osaa
katsoa. Osaako tämä? Hän hätääntyi yhä enemmän tuntiessaan kasvonsa
kankeiksi ja silmäluomensa raskaiksi — kaiketi niistä voi hyvinkin
nähdä.
Samassa hän näki vieraan jo tulevan ja päätti: en katso ensinkään ylös!
Vieras tervehti reippaaseen tapaansa: »Minä taaskin pyytäisin teitä
vaivata.»
Hilja työnsi kirjeet kiireesti laukkuun — hän halusi suoriutua nopeasti
eteenpäin. Mutta hän tunsi vieraan katseet yhä yllään ja kuuli samassa
äänenkin.
»Mikäs teidän nimenne onkaan?»
»Hilja.»
»Ja se toinenkin nimi?» kysyi hän nauraen.
»Metsäpelto.»
»Minun nimeni on Yrjä», puhui vieras taas ja jatkoi kuin leikiten: »Ja
maitomatkat ovat hauskoja?»
»Kyllä.»
»Niinkuin pieniä huvimatkoja vain, aamun kunniaksi!» Hiljan oli
mahdotonta olla häneen katsomatta, sillä se oli tuota samaa tartuttavaa
leikkiä kuin eilenkin.
»Niin», sanoi hän katsahtaen puhujaa silmiin, mutta painoi kohta
katseensa alas, huomatessaan hänen silmiensä tutkivan ilmeen.
Ja hän tunsi kuin kaukaista kaihoa, sillä tuo ääni, tuo hilpeys ja
leikki oli kuin kaikua jostain toisesta maailmasta, jossa hän ei ollut
koskaan ollut.
* * *
Nyt Eino Yrjä sen varmasti tiesi, että hänen maitotyttönsä oli löytö.
Hän kyllä muisti että nuori mies, varsinkin jos hän on kirjailija tai
taiteilija, tekee tällaisia löytöjä useamman kuin yhden elämässään.
Mutta tämä oli joka tapauksessa poikkeus.
Hän oli nyt tarkemmin katsellut noita silmiä ja selvitellyt itselleen
niiden tenhon salaisuutta. Hän tosin tajusi vasta puolittain, mutta
muutamat piirteet olivat jo varmat. Ensiksi noiden silmien tavaton
säteileväisyys: kuin sysimustien hiilien, jotka olivat itseensä imeneet
kaiken auringonloiston. Hän ymmärsi kuin luonnon pakoksi, että tuota
valoaarretta vartioitsevien luomien piti levätä niin salaperäisinä,
päästäen säteitä vain kaltaisesta raosta, nekin pitkien ripsien
himmentäminä, etteivät liiaksi häikäisisi.
* * *
Mutta Hilja, maitotyttö, ajoi alakuloisena kotiinsa. Ja
Paatelan tienristeystä lähetessään hänet yllätti taas tuo sama
epäpuhtaudentunne. Niinkuin hän ei olisi viikkokausiin muuttanut
vaatteita, viikkokausiin kylpenyt eikä peseytynyt. Kaikki oli likaista
ja tahraista.
Hän oli masentunut koko päivän. Ja niin tapahtui illalla, ennen
maatapanoa, että hän otti kuumaa vettä, pesi kasvonsa, korvansa,
kaulansa ja käsivartensa — pesi ja pyyhkieli tarkoin — kampasi ja
letitti tukkansa — tunsi puhtauden paisuttavaa iloa ruumiissaan —
juoksi ovelle ja lukitsi sen päättävästi — painoi vuoteessa peitteen
molemmin käsin korvilleen — ja nukkui keventynein mielin.
* * *
Vasta aamulla hän oikein selvästi tunsi miten onnellisesti hän oli
tehnyt. Kuin kiitäen riensivät jalat, ilma hiveli raittiisti kasvoja ja
silmäluomet olivat niin kevyet, että ne tuntuivat hyppelehtivän kuin
karitsat keväisellä nurmella. Purotörmä yhä lisäsi hänen iloaan: hän
oli aivan näkevinään kuinka enkeli auringossa vilautti hänelle kättään.
Tuleekohan vieras tänäkin aamuna? ajatteli hän, ja tunsi pettyvänsä,
ellei niin kävisi.
Vieras tuli. Hän tosin ei puhunut tällä kertaa mitään, ainoastaan
tervehti ja hyvästeli. Mutta ääni oli tuo entinen, reipas ja ilauttava,
niin että Hilja katsahti häntä miltei rohkeasti silmiin. Ja hän näki
edessään miehekkäät, avonaiset kasvot ja katseen, joka oli samalla
kertaa sekä tutkiva että ystävällinen.
Tietääköhän se? välähti hänen mieleensä. Ja hän tunsi itsensä niin
sanomattoman onnelliseksi, että tämä päivä oli juuri sellainen kuin se
oli.
* * *
Näin kului useita päiviä. Maitomatkat muuttuivat Hiljalle
jokapäiväisiksi ilon aiheiksi. Niinkuin hän olisi tällä tiellä tavannut
jotakin puhdasta ja hyvää, josta riitti koko päiväksi mielenvirikettä
ja hyviä unia aina seuraavaan aamuun asti.
Eivätkä nuo matkat olleet Eino Yrjöllekään vähemmän mieluisia.
Joka päivä hän teki uusia huomioita, joka päivä hän löysi uusia
kauneusarvoja, milloin huulten hymyssä, milloin leuan viivoissa
tai hymykuoppasten väreilyssä, milloin missäkin noista sadoista
pikkuasioista, jotka muodostavat nuoren, alati uusissa välähdyksissä
säteilevän kauneuden. Hän etsimällä etsi virheitä, mutta ei löytänyt.
Eräänä päivänä hänen ihastuksensa nousi huippuunsa. Eino Yrjä ei olisi
ollut suomalainen, ellei hän heti ensi päivänä olisi kirjoittanut
veljelleen: lähetä ensi postissa kaikki minun taidejäljennös-korttini
tänne. Nyt ne tulivat, ja aivan oikein: sieltä ne löytynyt ne
ihmeelliset silmätkin, joita hän oli muistellut!
Ah sinä Bernardino Luini, sinä Milanon mestari! huudahti hän
ajatuksissaan. Ihana on sinun »Neitsyt» taulusi malli ollut, sen kyllä
näen, mutta jos minäkin olisin siveltimen hallitsija, niin tulisivatpa
erään suomalaistytön silmät ja hymy kiistämään kunniapaikasta sinun
neitsyesi kanssa jälkimaailman edessä. Sinun neitsyelläsi tosin on
pisara ylhäisön verta, mutta minun neitsyelläni olisi kaksi pisaraa
kukkeinta nuoruutta!
Siitä hetkestä alkaen hän kutsui häntä ajatuksissaan »Neitsyeksi».
* * *
Mutta sitten muutamana päivänä tapahtui tavatonta. Eino Yrjä tarinoi
kuten tavallisesti Paatelan isäntä-ukon kanssa, ja niin vierähti puhe
miesten ja naisten välisiin suhteisiin paikkakunnalla.
»Kehnoiksi ne ovat muuttuneet joka paikassa, kartanoissa ovat olleet
aina kurjat», sanoi isäntä.
»No siellä Vierumäessä on ainakin yksi kovin siisti tyttö — se
maitotyttö!»
»Siisti? Kyllä, niin kauan kuin oli äitinsä luona, vaan sen mukaan mitä
nyt kerrotaan — — —»
Eino Yrjä sai tuskin henkeä vedetyksi kuunnellessaan mitä Paatelan
isäntä tiesi hänen »neitsyestään».
»Semmoista se on kartanoitten elämä aina ollut, eikä paremmasta
toivoakaan», lopetti ukko.»Synti että päästivät nuoren tytön sellaiseen
pesään.»
Eino Yrjä joutui niin raivoihinsa, että hän olisi ensi kiihdyksissään
ollut valmis tekemään mitä hyvänsä sekä tytölle että tuolle
vouti-roikaleelle. Hän ei ollut vielä yhteenkään naiseen liittänyt
niin monia nuoruus-, kauneus- ja puhtausarvoja; siksi tämä kaikki oli
kuin persoonallinen loukkaus häntä itseään ja hänen sielunsa parahinta
kohtaan.
Seuraavana aamuna hän ei vienyt kirjeitä. Hänen oli mahdotonta tavata
tyynesti tuota tyttöä, joka oli niin syvästi hänen herkkää mieltään
haavoittanut.
* * *
Kartanossakin oli tällävälin tapahtunut jotain. Kun Niia sen yön
jälkeen, jolloin Hilja ensi kertaa sulki ovensa, tapasi hänet pihalla
ja kysyi mitä se semmoinen merkitsi, niin Hilja tunsi tarvetta väistää
eikä vastannut mitään.
Seuraavalla kerralla hän sanoi: »Minä olin niin väsynyt!» ja hänen
äänessään värisi pyyntö: jätä minut rauhaan!
Kolmantena päivänä Niia hymähti jo kaukaa: »Sinä olit tietysti taaskin
väsynyt!» Ja hänen huulillaan asui paha hymy.
Neljäntenä ei Niia puhunut mitään. Mutta aivan illansuussa, Hiljan
kohdatessaan, hän sanoi: »Minä tulen tänä iltana, ettet reistaile
turhanpäiten oven kanssa!» Hänen äänessään ja hymyssään oli sellainen
häijysisuisuus, että Hiljaa pelotti.
Oven hän joka tapauksessa sulki. Mutta hän tunsi olevansa alakuloinen
ja neuvoton, sillä tämä oli tuo sama päivä, jolloin Eino Yrjää ei
ollutkaan näkynyt. Niinkuin ei maailmassa olisi ketään, joka häntä
rohkaisisi, eikä mitään, jonka vuoksi kannattaisi ponnistaa.
Ja niin kävi, että kun Niian käsi yöllä itsepintaisesti lepäsi oven
kahvalla ja siinä hiljaa jytyytti, niin hän hätääntyi ja lopulta
hellitti lukon miltei itku kurkussa.
* * *
Mutta hän sai sitä katkerasti katua. Ei koskaan ennen hän ollut elänyt
näin apeata aamua. Ja mitä enemmän hän läheni Paatelan risteystä,
sitä onnettomammaksi hän itsensä tunsi. Jos hän olisi tämän tietänyt,
niin hän olisi vaikkapa tekeytynyt sairaaksi. Eikä ollut edes mitään
toiveita ettei vieras tänään tulisi, kun eilen oli jäänyt pois.
Siellä hän näytti tulevankin, kävelevän kuin mietteissään tyttöä
vastaan.
Kyllä se tiesi! Jo tervehdyksen äänestä Hilja ymmärsi, ettei vieras
ollut entisellään. Se ääni oli miehekäs kuten ennenkin, mutta siinä
oli samalla joku terävä, miltei harmista kuohuva värähdys. Kaiken
onnettomuudeksi hänellä oli tällä kertaa kirjoihin merkittävä kirje.
Hän puhui siitä — hän antoi rahaa — ja taas hän sanoi siitä jotain
— kaiken niin hitaasti kuin olisi ollut tarkoituskin häntä piinata
ja polttaa noilla hellittämättömillä katseilla. Hilja ei kohottanut
kertaakaan silmiään, ja kun vieras kirjeet annettuaankin näytti yhä
lävistävän häntä katseillaan, niin hän tunsi kuuman poltteen äkkiä
leviävän kasvojensa yli, nykäsi kiivaasti ohjaksista ja ajoi eteenpäin
niin huumautuneena, ettei kuullut sanoiko vieras hyvästiä vai ei.
* * *
Eino Yrjä oli heidän tapaamiseensa tyytyväinen. Vielä tytön lähetessä
hän oli aikonut sanoa jotain, purkaa harminsa muutamalla kuohuvalla
sanalla. Mutta kun tyttö saapui lähemmäksi, kalpeana ja syyllisin
kasvoin, niin hän ymmärsi että kaikki sanat olisivat tyhmyyttä. Mutta
hän tahtoi joka tapauksessa ilmaista mistä oli kysymys. Ja niin
hän päätti polttaa häntä katseillaan, yhtä selvillä kuin selvimmät
sanat. Ja hän poltti. Hän näki että tyttö sen ymmärsi, että hänen
katseensa tunkeutuivat noiden kuultavien luomien läpi, vaikkei hänen
onnistunutkaan saada tytön silmiä kertaakaan kohoamaan. Hän näki
vihdoin tytön punastuvan hiusmartoa myöten.
Nyt on meidän välimme selvä!» ajatteli hän katsellessaan
kiireestiajavan tytön jälkeen.
* * *
Kun Hilja palasi asemalta, niin hän ymmärsi että näin ei voinut
kauemmin jatkua. Mikä pahuuden voima olikaan taas saanut hänet
painetuksi tuohon entiseen? Oma mielihaluko? Ei, se elämä oli jo
melkein kokonaan kadottanut viehätyksensä. Sijaan oli jäänyt vain
väsymys, alhaisen ja synnillisen tunto, ja yhä suurempi vastenmielisyys
Niian omavaltaisuutta vastaan. Miksi monen asian, joka ennen
aavistuksissa kuvautui kauniilta ja hyvältä, piti muuttua näin
alastomaksi ja inhottavaksi?
Ja sitten se uusi tunne, jota hän oli viime aikoina tuntenut.
Niinkuin se mitä ennen sanottiin synniksi, olisi nyt vasta hänelle
selviytynyt, olisi ollut tahmeata, tarttuvaa likaa, joka tahri hänet
ruumiillisestikin. Ja kun hän muisti äitiään, kotiaan ja siskojaan,
niin hän itki pitkän aikaa haikeasti, tuntien ettei häntä edes
hävettäisi, vaikkapa joku sattuisi tiellä vastaan.
Illalla hän sulki päättävästi oven, eikä avannut.
* * *
Kun hän seuraavana aamuna läheni Paatelan risteystä, niin hän tosin oli
arka, mutta ei samalla tavalla kuin eilen. Häntä kyllä hävetti entinen
ja hän tunsi ääretöntä mielipahaa että hän oli tuota hyvää vierasta
niin pahasti loukannut, mutta hänellä oli samalla joku alkava puhtauden
ja varmistumisen tunto olemuksessaan.
Vieras odotti paikallaan. Hilja tunsi jo kaukaa hänen katseittensa
kiinteän otteen ja kuuli että ääni oli sama kylmä ja tarkastava kuin
eilenkin. Ja kun nuo katseet yhä polttivat hänen kasvojaan hänen
asetellessaan kirjeitä laukkuun, niin hän tunsi tarvista selittää ja
puolustaa itseään. Ja niin hän yhtäkkiä katsahti vierasta suoraan
silmiin ikäänkuin sanoen: tänään olen syytön! Ja painoi kohta sen
jälkeen katseensa alas.
Hän ennätti kuitenkin nähdä, että vieras ymmärsi mitä hän katseillaan
sanoi, sillä hän näytti ikäänkuin ilahtuvan ja avaavan suunsa kuin
jotain sanoakseen sitten Hilja ei nähnyt enempää.
Vaan vieras ei sanonutkaan muuta kuin ainoastaan nopeasti hyvästi.
Mutta ääni oli taas tuo entinen, ystävällinen ja rohkaiseva. Hilja
ymmärsi että ellei hän vielä ollut saanut kaikkea anteeksi, niin
ainakaan vieras ei ollut enää hänelle vihainen.
* * *
Niia oli sydäntynyt. Saman päivän iltapäivällä hän kysyi Hiljalta
lujalla äänellä mitä tämä kaikki oikein oli merkitsevinään.
»Se merkitsee sitä», vastasi Hilja ja hänen sanoissaan värähti
suuttumus,»että minä en enää tahdo en en koskaan enää!»
Niia katseli ihmeissään: mistä tyttö oli tuon äänen saanut?
»Minä tulen illalla tavalliseen aikaan», sanoi hän, hymyillen kuin
oikulliselle lapselle.
Mutta minä en tahdo, se on nyt sanottu!»
* * *
Niia piti sanansa, mutta Hilja piti myöskin: ovi ei avautunut. Niian
sydämessä alkoivat kuohua mustat veret: joko nyt tapahtui se ihme, että
tyttö jätti hänet eikä hän tyttöä? Ja kenen hyväkkään tähden?
Hän kyyristyi kuin kissa puiston ruohikkoon, sellaiseen kohtaan, josta
saattoi pitää silmällä keittiön sekä ovea että molempia ikkunoita. Ja
hän istui siinä aina aamusoittoon saakka, mutta ketään ei näkynyt.
»Ensi yönä!» kirahti hän hampaittensa välitse. »Ei minun tielleni ole
ennenkään mies ilokseen astunut!»
* * *
Eino Yrjä ei olisi ollut runoilija, ellei hän olisi taas innostunut
kohdatessaan tästedes maitotyttönsä päivä päivältä reipastuvana ja
varmistuvana. Hän näki että tyttö aivankuin rukoili hänen katsettaan,
hänen hymyään, hänen äänensä hyvää säveltä. Kuinka hän voisi niitä
kieltää? Ja noiden ihmeellisten silmien sädekimput muuttuivat
vähitellen hänelle itselleenkin välttämättömyydeksi. Jos hän jonakin
päivänä ei niitä nähnyt, niin hän heti muuttui levottomaksi ja
epävarmaksi, eikä työ tahtonut luistaa. Hänen täytyi jokainoa aamu
kysyä: hyvinkö? — ja saada tuo vakuuttava vastaus: hyvin, eikä voi enää
huonosti ollakkaan!
* * *
Mutta Niia oli ymmällä. Hän oli vaaninut viikon, kohta kaksi, eikä
ketään näkynyt. Hän oli udellut kaartoteisin toisiltakin, mutta kaikki
turhaan. Hiljalta itseltään ei kannattanut mitään urkkia, sillä hän
näytti miltei vihaavan Niiaa.
Mutta sitten eräänä päivänä hänelle yhtäkkiä setvisi: se on se Paatelan
herranretkale! Jumala, nyt ei mies paljon paina!
Hän sovitti aamutyöt niin, että saattoi itse muiden huomiota
herättämättä hiipiä Paatelan risteyksen kohdalle metsään vaanimaan. Hän
oli tuskin kolmen sylen päässä, ja siis näki ja kuuli tarkoin kaikki.
Mutta ei mitään — hiukan katseita ja hymyä, siinä kaikki.
Ja hän hiipi monena aamuna, tuo väkeväharteinen mies, hiljaa
ja kyyryksissä kuin metsäkissa, mustasukkaisuuden poltto
hillitsemättömässä povessaan. Mutta tulos oli aina sama, aina vain
hiukan hymyä, korkeintaan joku joutava sana.
Hän ei tiennyt mitä uskoa. Hän joka tapauksessa tunsi vaistomaisesti
vihaavansa tuota valkotakkista tyhjäntoimittajaa. Sillä hänen omalle
osalleen ei tullut edes hymyä.
* * *
Eino Yrjän ja hänen maitotyttönsä aamuiset kohtaukset muuttuivat
vähitellen molemmille kuin hiljaisiksi pyhiinvaellusretkiksi,
joilta he palasivat iloisina ja virkistyneinä. Hiljasta oli aivan
samantekevää oliko Niia hänelle vihainen vai syyti solvauksia, se ei
häntä enää liikuttanut. Hän oli vain onnellinen, että oli vapautunut
painajaisestaan, tuntien nyt ruumiin ja sielun riemuittavaa puhtautta
ja tietäen että maailmassa oli ainakin yksi ihminen, joka oli siitä
häneen tyytyväinen. Eino Yrjä puolestaan ymmärsi, että tämä kesä
oli hänen kaikkein onnellisimpiaan. Hänellä oli edessään avoinna
ihmiskasvojen kirja kaikissa nuoren mielen herkästivaihtelevissa
värähdyksissä, murheesta aina pulppuavaan riemuun saakka. Ja lisäksi se
tieto, että hänellä oli joku osuus siinä hiljaisessa kiistassa, josta
tuskin tiesi muut kuin hän ja joku kolmas.
* * *
He tapasivat toisensa, hän ja tuo kolmas, vasta syyspuolella,
elotalkoissa. Ja kun Eino Yrjä näki tuon suuriharteisen jättiläisen,
leveälanteisen, karhukämmenisen, piehtaroivasilmäisen, niin hänet
valtasi niin äkillinen ja syvä vihan puuska, että hän tunsi
vapisevansa. Tuoko se nyt oli Vierumäen naisten itseoikeutettu
hallitsija ja hänenkin hennon kauneuskuvansa tahrija?!
Eikä Niiakaan ollut hänestä tietämätön, päinvastoin hän näytti koko
ajan pitävän vierasta kuin salavihkaa silmällä. Sitten ruokapöydässä
hän päästi kuin pahaenteisen varotuksen. »Herrat ja mee!» sanoi hän
kilistäen kiertävää ruokaryyppylasia toverinsa kanssa ja ryäisten
merkitsevästi. Kaikki, jotka tunsivat Niian salavihaisen luonnon,
ymmärsivät että sen rykäyksen alla hautui mitähän hautui. Eino Yrjä
tunsi onnettomuuden vaanivan lähistöllä. Hän tunsi kuin sukupolvien
takaista verivihaa tuota miestä kohtaan, kiihtymystä niin ankaraa,
että jos hän kuulisi vielä toisen kerran tuon rykäyksen, niin hän ei
takaisi mitä tapahtuisi. Ja niin hän poistui hiljaisesti heti aterian
päätyttyä, vaikka se olikin hänelle hyvin vaikeata.
Ensimäinen, mitä hän aamulla noustuaan kuuli, oli että talkoot olivat
päättyneet hurjaan käsirymyyn ja että Niia oli maksanut kaksisataa
markkaa sovintoja siitä, että hän oli viskannut erään nuorukaisen niin
rajusti aitaa vasten, että tältä oli murtunut jalka!
* * *
Niin kului kesä, tuo kirkas ja onnellinen, jota ei enää mikään sen
jälkeen häirinnyt. Niinkuin luonto joskus lahjoittaa ihmisille suven,
joka valonsa, lämpönsä ja iloittavan sulonsa vuoksi jää kokonaisen
sukupolven mieleen muita kirkkaammaksi, niin kohtalokin toisinaan
lahjoittaa onnen aurinkoisia päiviä, joiden vertaisia ei enää
myöhemmin uudistu. Ja onnensuhteet, jotka elävät ainoastaan katseissa
ja hymyissä, ovat kaikkein ihanimmat, sillä niiden yllä himertää
koskemattomuuden sädekehä.
* * *
Yhden ainoan kerran Eino Yrjä kuitenkin kävi ankarasti hämilleen.
Paatelan isäntä näet kertoi, että se Niia kuuluukin mustasukkaisuudesta
tuon jalan murtaneen. Lisäksi viattoman poikasen jalan, sillä ei
ainakaan hän kuulu Niialta Hiljaa riistäneen — jos lienee riistänyt
kukaan, onhan tyttö voinut muuten muuttaa tapojaan.
Eino Yrjä ei tiennyt mitä vastata. »Vai niin», sanoi hän ainoastaan,
tarkaten kulmainsa alta isäntää: oliko tällä mitään sivuajatusta
jutussaan.
Ei ollut, isäntä oli vakaa kuin seinäkello. Mutta kesti kauan ennenkuin
Eino Yrjä sai mielestään tuon murretun jalan ja kohtalon oikukkaan
tavan leikkiä ihmislasten kanssa, heidän itse mitään tietämättä ja
aavistamatta missä kohti langat milloinkin kiristyvät.
* * *
Syksy oli tullut. Sen kuuli jokainen sinä sumuisena aamuna, jolloin
kartanoiden höyrypuimarit jyskyttivät, talojen hevoskierrot ratisivat
ja isäin käsivarsia kolkkasi torppien luvissa ensimäisiä kolkkauksiaan.
Hilja tunsi tänä aamuna asemalle ajaessaan omituista levottomuutta,
ikäänkuin jotain odottamatonta olisi tulossa. Mutta hän huomasi pian
pilvien sateen-uhkan ja ymmärsi alakuloisuutensa siitä johtuvaksi.
Sittenkin oli jotain tapahtunut tai tapahtumaisillaan, sen näki hän jo
kaukaa vieraan kasvoista. Ja pian hän sen myös kuuli.
»Tiedättekös, Hilja», puheli vieras, »kun tämä taitaa olla meidän
viimeinen kirjepostimme...»
Hilja katsahti häneen kauhistuneena. Tiesihän hän että eräänä aamuna
oli näin käyvä, mutta se tuli kuitenkin nyt kuin yllätyksenä.
Vieras aikoi puhua reippaasti, aivankuin sekä tyttöä että itseään
lohduttaakseen. Hän lähtee iltajunassa, ja jo huomenaamuna hän on
Helsingissä. Ja sitten hän kiitti häntä kaikista kesäisistä vaivoistaan
ja ojensi jotakin, josta Hilja päättävästi kieltäytyi.
»Sitten ei minulle jää muuta neuvoksi kuin ainoastaan kiittää teitä ja
toivottaa onnellista syksyä!»
Hiljalle tulvahtivat äkkiä kyyneleet silmiin. Hänen olisi tehnyt mieli
sanoa: ei vielä — ei tänään — ei huomenna — ei koskaan...
Lähtijä ei puhunut muutamaan silmänräpäykseen mitään. Sitten hän ojensi
äkkiä kätensä ja sanoi ainoastaan: »Voikaa hyvin — _oikein hyvin!_»
Mutta ne sanat sisälsivätkin kokonaisen maailman. Tuo ensimäinen oli
kuin onnentoivotus, toiseen liittyi kaikki, mitä tänä merkillisenä
kesänä oli heidän välillään ollut — kuin kaiken summana, sanattoman
lupauksen vaatimuksena.
Hilja tahtoi sen lupauksen antaa: hän kohotti rohkeasti kyyneleiset
silmänsä ylös, aikoi sanoa: kyllä, kiitoksia — tai jotain sentapaista —
mutta hämmentyi ja ainoastaan puristi hätäisesti tuota lujaa, kaltaista
kättä — ja lähti ajamaan.
* * *
Hilja palasi asemalta itkettynein kasvoin. Hänen oli vaikea käsittää
mitä oikein oli tapahtunut ja kuinka syvältä se oli koskeva hänen
vastaiseen elämäänsä.
Pilvinen taivas oli sillävälin lientynyt hiljaiseksi vihmasateeksi.
Hilja katsahti tien vierellä kulkeviin puhelinlankoihin kuin neuvoa
kysyen. Ne olivat vanhat tuttavat nuo langat, sillä ne olivat monena
onnellisena aamuna nähneet hänen ilonsa ja tervehtineet häntä
kirkkaasti-kimaltelevin kastehelmin. Nyt niissä riippui raskaita
sadepisaroita, jotka kulkivat pitkissä perättäisissä jonoissa
alaspäin-viettäviä lankarivejä eteenpäin. Tuo näky täytti hänen
mielensä äärettömällä haikeudella: niinkuin hän itse olisi ollut
tuollainen yksinäinen pisara ja liukunut jonnekin tuntemattomaan
etäisyyteen...
Kun hän saapui kotipihalle, laskivat miehet paraillaan uusia
vesijohtoputkia. Niia piteli suurta rautaputkea käsissään, toisten
katsellessa tätä voimannäytettä. Hän näytti olevan jollain erityisellä
tuulella: piteli yhä putkea, kohotti sen sitten rintansa tasalle ja
heitti yhtäkkiä jymähtäen maahan juuri kun Hilja kulki kärryineen
sivutse. Ja nauroi samalla pahaa naurua.
Hiljan valtasi yhä musertavampi apeus. Hän jätti hevosen tallipojalle
ja riensi toisten tyttöjen huoneeseen pikkurakennukseen. Siellä hän
heittäytyi suin päin vuoteeseen ja itki niin, että sänky tärisi hänen
allaan.
Niinkuin hän nyt olisi ollut ypöyksin maailmassa ja kartanon
raskaat rakennusryhmät pelottavine ikkunarivineen hänen päälleen
kaatumaisillaan, vihaisten miesten ilkeästi nauraessa...
HYMY
Ei ole elämässä mitään ihanampaa kuin nuoren naisen hymy. Varsinkin
nuoren tytön hymy nuorelle miehelle. Siinä on kevätsadetta ja
koivunlehden puhjentaa, auringon paistaessa putoavien pisarain läpi ja
sateenkaaren helottaessa seitsenvärisenä taivaalla.
Mutta se hymy on arka kuin kevään kukka. Henkäys pohjoisesta tai
idästä, ja se sulkeutuu jälleen.
* * *
Satuin kerran matkallani odottelemaan junaa eräällä asemalla.
Se oli suuri, vilkasliikkeinen asema, vaan tällä erää, keskellä
heinäaikaa, hiljainen kuin kirkko.
Astuin aikani kuluksi kolmannen luokan odotussaliin.
Siellä oli ennestään muuan upseeri rouvineen, joku vanha ukko, pari
talonpoikaa ja eräällä penkillä kolme keski-ikäistä naista. Siihen
lisäksi tarjoilijaneiti pöytänsä takana.
Huomioni kiintyi viimemainittuun, sillä hän ei ollut tavallinen
tarjoilijatar, vaan aivan nuori tyttö. Ei mitään kouhotettuja
kiharoita, kaavamaista hymyä, tai yliolkaista nenänvarsikatsetta.
Kaikki oli nuorta, raitista ja välitöntä — kutoipa hän neulettaan
pöytänsä takana tai ojensi meille kainosti kuppia.
Olimme istuneet jo kotvan, juoneet kahvimme ja vaipuneet taas
hiljaisiin mietelmiimme.
Silloin ovi avautui — sisään astui uusi tulokas.
Hän ei ollut enää nuorukainen, mutta nuoreksi mieheksi häntä kyllä
voi sanoa. Mies pyöräilijän puvussa, koko olemuksessa vielä ilmaa ja
vauhtia, mutta jalan koskennassa jo luja maan tuntu.
Uljas! ajattelimme me varmaan kaikin.
Tulija korjasi kaulanauhaansa, pyysi neitoselta kahvia ja sen juotuaan
istahti omaan kolkkaansa.
Huoneessa oli jälleen kuin kirkossa.
Silloin nuori mies nousi ja seisoi hetkisen kuin epäröiden
ikkunan luona. Sitten hän tarkasteli kenkiään ja sääryksiään niin
merkitsevästi, että jokainen saattoi huomata niiden olevan pölyssä ja
tuon kaiken häntä kiusaavan.
Nuori mies kulki tarjoilupöytää kohti.
»Eihän teillä, neiti, sattune olemaan vaateharjaa?» kysyi hän niin
hiljaa, että me muut tuskin kuulimme.
»Ei ole», vastasi neitonen. »Mutta» — hänen katseensa kiisi huolekkaan
tutkivasti kysyjän sääryksille ja kengille — »sisällä on.»
Hän päätti ajatuksensa siihen ja katsoi kuin tutkien nuorta miestä
silmiin.
Tämä näytti neuvottomalta. »Ette suinkaan te..?» alotti hän epäröiden.
»Kyllä — minä haen heti!» ehätti neitonen ja hänen kasvoilleen kohosi
sen avuliaan, toverillisen hymyn alku, jonka me miehet niin hyvin
tunnemme.
Nuori mies jäi miltei maltittomassa mielenvireessä odottamaan.
Me muutkin olimme käyneet uteliaiksi, niinkuin olisimme kuulleet
jännittävän sadun ensi lauselman: oli kerran nuorukainen ja neito...
Neitonen viipyi hetkisen, sitten hän tuli. Hän tuli rientävin askelin
ja hänen kasvoillaan väikehti nuori, ujostelematon ilo siitä, että hän
voi auttaa ja palvella.
Sitten hän ojensi harjan. Ja silloin me sen näimme — nuoren tytön
hymyn! Tuon joka on kuin kastepisarainen kevät-aamu, mutta jossa
kuitenkin jo väikkyy kaikki, mitä naisessa on: ystävä, toveri,
rakastaja, äiti, kanssamme vesien syvyyksiin syöksyjä, rinnallamme
revolverin luotien punaisen polun astuja.
Tuo silmänräpäyksen hymy oli valaissut koko huoneen. Nuori mies kulki
ripein, riemullisin askelin pihanpuoleiselle kuistille. Vanhus hymyili
vuosikymmenien takaista poikavuosihymyään. Naisten kesken virisi vilkas
supatus, yksin hiljaisten hämäläistalonpoikienkin jurot kasvot olivat
lientyneet hyväntahtoiseen mareeseen. Ainoastaan upseeri ja hänen
rouvansa olivat pysyneet tämän kaiken ulkopuolella.
Meidän katseemme siirtyivät vaistomaisesti kuistille.
Siellä harja kiisi riemukkaasti nuoren miehen kädessä.
Jo oli kaikki valmiina. Onnellinen hymy huulillaan vilkasi nuori mies
tomuttomia vaatteitaan ja kirkkaita kenkiään. Mutta sitten hänen
kasvoilleen kohosi neuvoton ilme — me näimme hänen kätensä hiipivän
vitkalleen kukkarotaskuun. Ja yhä viipyvän taskussa, kasvoilla
ristiriitainen häive.
Me näimme kuin kuulakan veden läpi hänen ristiriitansa pohjavirrat.
Voinko antaa naiselle, joka noin hymyilee? Mutta on tapana — voinko
olla antamatta?
Hänen tuskansa tarttui meihin muihin. Vaan silloin hänen omille
kasvoilleen jo levisi rauhallinen tyytyväisyyden ilme — niinkuin hän
olisi löytänyt oikean ratkaisun. Hän avasi kukkaron ja otti sieltä
hopealantin.
Me olimme kaikin jännittyneitä, kun hän astui sisään. Neitonen nousi
neuleensa luota. Huonetta valaisi kirkas, onnellinen hymy — että hän,
neitonen, oli voinut olla avuksi tuntemattomalle, kaunistaa maailmaa —
ihmistä — miestä!
Nuori mies oli ennättänyt pöydän luo. Jo ojentui käsi, jo laskeutui
harja. Tapahtuiko muutakin, sitä emme nähneet — me vain kuulimme hänen
kiittävän äänensä värähtävän, niinkuin ainoastaan nuoren miehen ääni
värähtää nuorelle naiselle.
Mutta jo samassa silmänräpäyksessä me näimme, että oli tapahtunut
muutakin. Hätäinen, miltei tajuton ilme kasvoilla katsahti neitonen
nuoreen mieheen. »Ei... ei olisi...» tapaili hän — etsi sanoja —
hämmentyi — otti harjan — hämmentyi yhä enemmän — tapasi hätäisesti
jotain pöydältä — kassalaatikossa kilahti — ja syvälle neuleensa yli
vaipui hiusmartoa myöten punaiseksi karahtanut tyttö.
Onnettomuus oli tapahtunut, se täytti painostuksellaan huoneen joka
loukon. Nuori mies seisoi katuvana. Vanhus pudisteli kuin paheksuvasti
voivotellen päätään. Naisten kasvoilla näkyi sekava, osanottoinen
ilme. Hämäläistalonpojat tuijottivat vakavan hämmästyneinä toisiinsa
ja meihin — he kaikesta päättäen eivät olleet tajunneet mitä oli
tapahtunut, ainoastaan sen että hymy oli kuollut!
Hiljaa, masentuneena hiipi nuori mies ovea kohti.
Hymy on kuollut! kumahtivat hänen askeleensa huoneen permantoon.
Hymy on kuollut! tömähtivät hänen perässään liikkaavan vanhuksen
sauvaniskut raskaasti.
Hymy on kuollut! huoahti paksu tammiovi omien apeitten askelieni
jälkeen.
SUUDELMA
Nuori mies rakasti nuorta neitoa. Ja sen nuoren neidon silmät
välähtivät ja hänen sydämensä sykähti, kun hän vastasi sen nuoren
miehen katseeseen.
Sitten se nuori mies suuteli sitä nuorta neitoa — niinkuin ainoastaan
se voi suudella, jonka suutelossa punottaa nuoren veren tulipunainen
hehku. Ja se nuori neito vastasi sen nuoren miehen suuteloon niinkuin
ainoastaan nuori neito voi vastata silloin kun hän ei enää kainostele,
vaan antautuu rakkaudellensa kokonaan.
Ja kun he suutelivat toisiaan ja nuori mies kesken suutelon huumaavaa
autuutta katseli nuoren neidon ohimosuonen riemullista tykintää, niin
hän sanoi:»En ikänä olisi voinut uskoa suuteloa sellaiseksi: että
ihminen voi siihen hukkua!»
Ja se nuori neito, jonka silmäripset olivat laskeutuneet niin alas,
että kaikki hänen ympärillään näytti hämärtävän punertavalta, vastasi:
»En minäkään, mutta minä en osaa edes sanoa millaista se on...»
* * * * *
Ja tapahtui kerran, kun he olivat juuri suudelleet toisiaan, että
se nuori mies sanoi sille nuorelle neidolle: »Kun meidän nyt täytyy
joksikin aikaa erota, niin —»
»Niin mitä —?!» huudahti nuori neito henkeään pidättäen, sillä hän
ei ollut koskaan ennen kuullut sen nuoren miehen puhuvan sellaisella
äänellä.
»Minä vaan pyytäisin sinulta lupaa saada tänä aikana suudella muitakin
nuoria neitoja. Sillä minä tiedän ettei kukaan osaa suudella niinkuin
sinä, mutta niin kauan kuin ei minulla ole siitä varmuutta, ei minun
ole hyvä olla.» Nuori neito katsoi häneen hämmästyneenä, sitten hän
tuijotti vaieten eteensä.
Silloin se nuori mies puhui kiihkeästi: »Sinä olet lapsellinen, Helvi!
Minähän tulen takaisin sinun luoksesi, ja noita muita minä suutelen
ainoastaan leikillä, mutta sinua ainoata niin, että ihminen hukkuu.»
Mutta se nuori neito tuijotti yhä eteensä. Vihdoin hänen silmäripsensä
olivat laskeutuneet niin että kaikki hänen ympärillään näytti hämärän
vihreältä, ja hän vastasi:
»Miksi kysyt semmoista, joka on omassa vallassasi...»
* * *
Ja se nuori mies suuteli monta nuorta neitoa ja sanoi itsekseen:
»En ikinä olisi uskonut, että elämä on niin rikas: ettei ole kahta
samanlaista suudelmaakaan!»
Ja hän suuteli suutelemasta päästyään, eikä muistanut enää ensinkään
sitä nuorta neitoa. Kun hän suuteli, niin hän sanoi: »En ole
ketään rakastanut niinkuin sinua!» Toiselle hän sanoi: »Ainoani!»,
kolmannelle: »Ikuisesti omani!» ja hän sanoi jokaiselle heistä jotain
kaunista, niin ettei hän enää lopulta muistanut mitä oli kullekin
heille sanonut.
* * *
Ja tapahtui, kymmenen vuotta myöhemmin, että se entinen nuori mies tuli
kerran entistä synnyinkaupunkiaan katsomaan.
Ja hän istui kauniina kevätpäivänä kotikaupunkinsa puistossa lehtivien
vaahterain siimeksessä ja muisteli menneitä päiviä.
Silloin hän muisti sen entisen nuoren neidonkin ja ajatteli: »Olisipa
hauska tietää missä hänkin nyt on!»
Mutta samalla kun hän näin ajatteli, hän huomasi jonkun tulevan pitkin
varjoista käytävää — ja katso: se oli se entinen nuori neitonen!
Hän oli laihtunut ja vähän vanhentunutkin, mutta hänen käyntinsä oli
vielä notkea ja jalkansa nousu kevyt. Silloin sen entisen nuoren
miehen rinnassa sykähti ja hän tunsi veren syöksyvän suonissaan kuin
keväisen tulvan. Ja kun se entinen nuori neitonen oli ennättänyt hänen
kohdalleen, niin hän ei voinut enää itseään pidättää, vaan sanoi
värähtävällä äänellä: »Helvi!»
Se entinen nuori neitonen säpsähti ja sanoi: »Ah!»
Silloin se entinen nuori mies puhui rukoilevalla äänellä: »Etkö
istahtaisi viereeni, Helvi — muutamiksi sekunneiksi vain?»
Niin se entinen nuori neitonen istahti.
Ja se entinen nuori mies jatkoi: »Helvi! Nyt minä sen tiedän.» »Niin
minkä —?» ihmetteli se entinen nuori neitonen.
»Sen, jota en vielä silloin tietänyt, kun viimeksi puhuimme toistemme
kanssa.»
»Vieläkö sinä sitä muistelet?» ihmetteli toinen yhä.
Niin se entinen nuori mies tarttui kiihkeästi hänen käteensä:
»Senkö unohtaisin? En koskaan! Ja nyt sen tiedän. Olen saanut satoja
suudelmia. Yksi on ollut kuin auringon nousu, toinen kuin kesäinen
sydänpäivä tulessaan, kolmas kuin iltaruskon punerrus, neljäs kuin
kesäyön huokaus veden väreilevällä kalvolla, viides — niin, niin, mutta
ei ainoakaan semmoinen, johon ihminen olisi voinut hukkua! Ja niin olen
jo vuosia takaperin kuollut niille kaikille.»
Sen entisen nuoren neitosen silmäripset laskeutuivat syvempään, mutta
hän ei vastannut mitään.
Silloin se entinen nuori mies katsoi noiden pitkien ripsien alle
tulisesti ja jatkoi: »Jos saisin vielä kerran hukkua, niin tahtoisin
hukkua ainaisesti, ja sitten unohtaa kaikki!»
Sen entisen nuoren neidon silmäripset painuivat yhä syvempään, mutta
hän ei sanonut vielä mitään.
»Olen naimisissa — mutta olisiko se senvuoksi mahdotonta —? jatkoi
toinen yhä kiihkeämmin. Sen entisen nuoren naisen silmäripset painuivat
aivan alas. »En tiedä...» vastasi hän hiljaa.
»Muistella hetkiä, joita ei koskaan saa takaisin — autuutta, jonka
porttia emme enää tämän jälkeen voi kolkuttaa. Helvi —?»
Sen entisen nuoren naisen rinnassa kuohui niin, että hänen oli vaikea
hengittää. Mutta hän tyyntyi heti ja vastasi hillitysti: »Miksikäs et
voisi vielä kerran — viimeisen kerran.»
»Jumalani!» Se entinen nuori mies tarttui sen entisen nuoren neidon
olkapäihin ja painoi kiihkeästi huulensa hänen huuliaan vasten. Mutta
nuo ennen niin lämpimät huulet pusertuivat nyt ohuina ja viileinä kuin
hallan puremat. Hän katsahti hätääntyneenä ohimosuoneen: se ei enää
tykkinyt. Hän tunsi olevansa kuin varas, joka oli yllätetty itse teossa
— ja irtausi hiljalleen.
»No —?» kysyi se entinen nuori neito ihmetellen.
Se entinen nuori mies katseli hämillään käytävän hiekkaan. »Me emme ole
enää nuoria...» huokasi hän.
»Aivan tarpeeksi nuoria — mutta — — »
»Mutta —?»
Nainen oli noussut seisoalleen ja katsoi häntä terävästi silmiin:
»Sinä hukuit viimeisen kerran — jo kymmenen vuotta takaperin! Tiesin
sen jo silloin, ja että sen itsekin tietäisit ja aina muistaisit,
annoin sinun leikkiä hukkuvaa. — Hyvästi, viimeisen kerran!»
NUORUUDELLE
Teille, ah teille te nuoruuden kultaiset vuodet, minä tahdon virteni
virittää. Sillä teidän on elämä, teidän on maa, ja teidän on taivas.
Kuin eilisen päivän muistan sen, jolloinka teidän tenhonne ensi kertaa
sielussani tunsin.
Lapsi olin silloin. Oli varhainen kevätaamu, kun äitini käteen nojaten
astuin kotini ovesta ulos.
Silloin, ah silloin te elämän kultaiset vallat, minä tunsin ensi kertaa
teidän huultenne kosketuksen otsallani. Auringon tunsin armaan sylin.
Tunsin sadat tuoksut: maan tuoksut, yrttien tuoksut, kuivan puunkin
kummat tuoksut. Kuulin tuhannet äänet: metsän äänet, ilman äänet,
ruohonkorren huojunnankin vienot äänet.
Pysähdyin ja kohotin pienet käteni ihastellen ilmaan.
Silloin metsän siimeksestä sävel helähtää. »Kukkuu, kukkuu!» maa ja
metsä ympärilläni kajahti.
Tartuin kiihkeästi äitini käteen: »Lintu! Se lintu anna minulle, äiti!»
»Hiljaa, lapsi!» minun äitini kuiskasi. »Lue kukunnat — ne ovat elämäsi
kultaiset vuodet!» Vaikenin ja laskin: yksi, kaksi, kolme, neljä,
viisi... Ah, jo minulta pienoiselta luvut loppuivat, ja yhä kukkui
kultainen käkeni.
»Kukkuu kukkuu kukkuu-kukkuu!» käkeni kanssa kilvan metsään huhuin.
» Kukkuu kukkuu kukkuu-kukkuu!» maa, metsä, ilma kaikkialta vastaan
kaikui.
* * *
Siitä hetkestä, te nuoruuden kultaiset vallat, minä olin teidän.
Ah ihanainen, ihanainen oli se aika! Kuinka ihmeelliset sen keväät —
kesät kuinka suloiset — syksyt ja talvet kuin ainaista pyhää!
Ja yhä ihanammaksi elämä varttui, kun minä teiltä, te nuoruuden
kultaiset vallat, sain yhä uusia lahjoja. Ei rinnettä, jota en juossut;
ei puuta, johon en noussut; joka järven sousin, joka salmen uin; tuli
suihki suksen tiestä, vaarojen rinteet kyselivät: jumalienko tuo on
lapsi vai ihmisten?
Silloin, te elämän kultaiset vallat, minä tunsin itseni _teidän_
pojaksenne ja ravistin riemuiten nuoria kiharoitani.
Ihana on elämä, kun jokainen suoni on terveyden hehkua tulvillaan!
Kun koko maailma on edessä avoinna — kun uni ei vaadi velkaansa — kun
ruualla ei väliä — kun vastukset murtuvat kuin palaneet langat — kun
nuori voima iskee korven kimppuun kuin jättiläinen, hymy huulilla ja
sielu lannistumatonta uskoa täynnä.
Ah nuoruus, nuoruus! Ei ole sinun vertaistasil!
* * *
Ja vielä, te nuoruuden kultaiset vuodet, vielä minä muistan yhden.
Kuin suloisen unelman muistan sen hetken, jolloinka te elämän kultaiset
vallat näytitte minulle ihanimman ihmeenne.
Ah kuiskaten, kuiskaten puhukaa siitä minun huuleni.
Oliko silloin aamu vai ilta, päiväkö paistoi vai pilvet taivaan
peittivät, en tiedä. Vain yhden näin — _neidon_ ensi kertaa edessäni
näin!
Taivaan ihanuus! Oi suurin sulo, ah ankarin tuska — kun kieli ei
kirvonnut, vain sydän sykki ja katse puhui.
Silloin, elämän kultaiset vallat, silloin minä teidän ihanimman
ihmeenne edessäni näin, teidän ikuisen tulenne itsessäni tunsin.
Näin näkymättömiä — tunsin tapahtumattomia — näin vuossadat — aavistin
sukupolvet — tunsin iäisyyden silmänräpäykseen sulavan.
* * *
Vuosia on vierinyt. Istun majani kynnyksellä ja katselen kuinka illan
aurinko painuu metsien taakse.
En ole nuori, en ole vanha, en ole iloinen, en surullinen; leipää
minulla on kyllin ja laakerit kaunistavat majani seiniä.
Ja kuitenkin minä tunnen vavistuksella: vanhuus lähenee kuin talven
viima!
»Vanhuus ja viisaus», sanovat ihmiset. Ja he puhuvat totta, sillä
vanhuus on viisaampi ja jalompi kuin nuoruus ja sen otsalla asuu
tyytymyksen tyyneys. Ja kuitenkin minä sanon: kaiken kunniani, kaikki
vanhuuteni rauhalliset päivät minä antaisin, jos saisin yhden ainoan
elämän verevän nuoruuteni vuoden takaisin!
Sillä mitä minua hyödyttää viisaus, ja rauha, ja kunnia, kun elohopea
suonissani alkaa lyijyksi jähmettyä — kun askel lyhenee — kun uni
pitenee — kun vaistojeni kirkkaus valuu pisara pisaralta hiekkaan, ja
minä jo tunnen vanhuuden sormenpäitten kosketuksen olkapäilläni.
Ah nuoruus, nuoruus! En saa minä sinua takaisin, vaikka polvillani
rukoilisin. Enkä rukoile minä edes, sillä minun otsallani asuu
vanhuuden tyytymys.
Mutta minä kiitän teitä, te elämäni kultaiset vallat, että minä olen
kerran ollut nuori! Ja kahdesti kiitän minä teitä, ettei nuoruus sammu
meidän kanssamme, vaan yhäti elää — rohkeana, verevänä, onnentäytenä
kuin elämä itse!
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HILJA, MAITOTYTTÖ ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
