Orvon onni

By Heikki Meriläinen

The Project Gutenberg eBook of Orvon onni
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Orvon onni

Author: Heikki Meriläinen

Release date: June 9, 2025 [eBook #76259]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1925

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ORVON ONNI ***

language: Finnish




ORVON ONNI

Kirj.

Heikki Meriläinen





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.




ENSIMMÄINEN LUKU.


Kaukana puolen päivän suunnalla, monien kuusikkokumpujen,
korpirotkelmien, noroisten notkojen, mäntyisten mäkien ja haapaisten
rinteitten takana — siellä laskeutui maa viimein koivikkolehtoisena
loivana vietteenä suuren Teerijärven kaislikkoiseen rantaan. Sinne asti
ulottuivat ison Timolan tilukset. Tänne Teerijärven rannalle oli nyt
Timolan isäntä luvannut talonpaikan viisitoista vuotta palvelleelle
rengilleen Pekalle. Tämä oli nimittäin mennyt kihloihin talossa
kaksikymmentä vuotta palvelleen Kertun kanssa ja tahtoi nyt päästä
omiin leipiinsä. Pekka oli tänä kesänä vielä renkinä Timolassa, mutta
isäntä antoi hänen yhden päivän viikossa talon ruualla olla omalla
rakennuksellaan. Pekka pyysi aina lauantaipäivän vapaapäiväkseen ja jo
perjantain ja lauantain välisinä öinä kuuluivat Teerijärven rinteeltä
Pekan kirveen tuimat iskut. Eikä kauankaan kestänyt kun kulloinkin
rysähti maahan valtainen puu, jolle vaarojen rinteet soittivat
kuolinlaulua. Niinpä juhannuksena olikin korkeametsäisen Lummeniemen
kainalossa kivisen rannan töyräällä valmiina hohtavaseinäinen pirtti,
jonka tiilisestä piipusta hieno savun hailuva hiljalleen kohosi
juhannuspäivän helteiseen ilmaan kertoen soutajille asukasten jo
olevan talossa. Kerttu olikin jo tullut myötyriksi uuteen kotiinsa.
Olipa Timolan vanha emäntä vielä toimittanut niin, että Kerttu pitkän
palvelusaikansa muistoksi sai talosta Pulmikki nimisen nuoren lehmän.
Pulmikkinsa kanssa Kerttu nyt alkoi saloa asua tehden talvikontua
lehmälle, milloin taittaen lehtiä metsästä, milloin sirpillä leikaten
järvestä lumpeita, kaihiloita ja ryöheitä ryötien latvoja, niin että
talviruokaa ilmestyi rannalle suova suovan perästä. Mutta Pekka se aina
jo perjantain ja lauantain välisenä yönä nähtiin talonsa vaiheella
kuokkimassa peltoa. Hattunsa hän oli jättänyt juurikon sarveen,
märkä paita oli tarttunut hikiseen selkään ja korkealle kohosi Pekan
suuri kuokka uhmaten maan pensaista kamaraa. Lauantai-iltana olikin
aina kaukana jälessä se paikka, mistä kuokkija edellisenä iltana oli
lähtenyt.

Vuosi vuodelta vainiot suurenivat, metsänrinta pakeni ja joka
kevät lainehti vainiolla sankka touko. Ilmestyipä vielä pihamaalle
juoksentelemaan kirkassilmäinen pienokainen, jonka punaposkinen,
suurisilmäinen muoto usein näkyi akkunastakin, milloin katsomassa
järvellä liikkuvia kalastajia, milloin vainiolla liikkuvaa isää ja
äitiä, milloin taas karjaa kotiin tulevaksi odottamassa. Tämä karjan
kotiin paluu se olikin hänelle päivän suurin tapaus. Akkunasta hän
näki, kuinka Pulmikki kimakkaäänisine kelloineen etumaisena tulla
keikutteli ja kartanon lähelle päästyään suurella äänellä ammua
rönkäisi juuri kuin sanoakseen terveiset päivän matkalta. Kun äiti oli
saanut lehmät sidotuiksi navettaan, silloin Mimmikin tuli sinne pientä
Ilokukkaansa puhuttelemaan ja hyväilemään.

Oli heinänteon aika. Pekka oli talonpaikkansa mukana saanut Timolalta
Pehkosennevan niityn, josta joka kesä saatiin enemmän kuin yhden lehmän
heinät. Pehkosennevasta lähti metsien läpi heinärantainen Pehkosenpuro
laskemaan Teerijärveen. Tälle puron varrelle oli Pekka myös raivannut
niittyä, joka kasvoi niin monenlaista ja hyvätuoksuista heinää, ett'ei
mikään tavallinen vainio semmoista kasva.

Tälle niitylle oli nyt lähdettävä heinään. Mimmi ei kuitenkaan omilla
jaloillaan voinut sitä kolmen kilometrin pituista tietöntä erämaan
taivalta kulkea, ja tuollainen kolmivuotinen tytön pampula olisi ollut
raskas kantaakin, kun vielä eväät sekä viikatteet ja haravat olivat
niitylle selässä vietävä.

Kun Kerttu ei silti tahtonut jäädä niityltä pois, pyysi hän Timolan
mummon kotimieheksi ja Mimmin kumppaniksi päivän ajaksi.

Oli kaunis maanantaiaamu, niin kaunis kuin heinäkuun aamu suinkin voi
olla. Sinertävä lämpimän autere lepäsi vaarojen rinteillä ja järven
ulapallakin. Koko luonto oli kuin läpinäkyvän harson peittämä. Jo
varhain auringon noustessa olivat Pekka ja Kerttu eväskonttineen,
viikatteineen ja haravoineen matkalla Pehkosennavan niitylle.

Pehkosennevan niitty oli pitkin aukean suon laitaa, joka kasvoi pitkää
saraheinää. Kun tämä sara tässä aukean, äärettömän suon rantamalla
oli varttuneempaa kuin puron, varrella kasvava heinä, ryhtyi Pekka
sitä ensiksi niittämään. Päivän kuluessa puolille rupesi se sinertävä
autere, joka aamusta alkaen oli peittänyt vaarojen rinteet, selkenemään
hienoksi sumuksi ja etelästä alkoi kuulua ukkosen jyrähtelyjä. Pekka
sanoi silloin Kertulle: Alapas kanniskella noita ensimmäisiä niitoksia
ruolle, ukkonen kuulostaa siirtyvän tänne päin. Voi tulla suurikin
sade. — Kerttu rupesikin kiireimmän kautta suoltamaan heiniä kokoon, ja
ruko toisensa perästä syntyi kahisevista, puolikuivista heinistä.

Pekka näki, että Kerttu yksinäänkin sai kuivimmat heinät kokoon, eikä
lähtenytkään hänelle avuksi kuten ensin oli ajatellut. Hän niitti vain
ja ajatteli, että jos nämä vastaniitetyt heinät kastuvatkin, niin
tottapa kerran kuivuvat..

Ukkonen likeni kerta kerralta. Etelän taivaalta alkoi hienon autereen
läpi näkyä musta pilven jänkä ikäänkuin talon seinä; se tuli
selvästikin aivan kohti, vierimättä kumpaankaan puoleen. Niityllä
heinämaan keskellä, oli vähäinen kuiva kumpu. Tällä kumpareella kasvoi
iso satavuotinen aarniokuusi, jonka alimmat oksat ulottuivat maahan
asti. Sitä kuusta olivat heinämiehet ilmoiset ikänsä pitäneet majanaan,
ja siksipä oli oksia karsittu vain yhdeltä puolelta juuri kuin oveksi
havumajaan.

Salamat leimahtelivat jo aivan lähellä, ja kovasti räjähteli ukkonen.
Pilven mukana kulkeva tuuli humisi metsässä, humahteli niityllekin ja
lennätteli heinätukkoja ilmaan. Jo rupesi kohinakin kuulumaan lehtoisen
vaaran rinteeltä. Silloin Pekka heitti viikatteensa niitoksen laitaan
ja lähti juoksemaan tuttuun oksamajaan päin. Kun Kerttu sen näki,
viskasi hänkin haravansa heinärukoa vasten ja lähti myös kuusta kohti,
jonne Pekka oli jo ennen häntä kerinnyt. Kesken juoksuaan Kerttu
kuitenkin muisti, että oli kaulaliinansa jättänyt tuon ensimmäisen
rukonsa päälle ja lähti niin juosta hilpaisemaan pelastaakseen sen
kastumasta. Ei hän kuitenkaan ollut ehtinyt sataakaan askelta, kun
äkkiä humahti koko läheinen maailma yhdeksi ainoaksi tuleksi, ja
samassa silmänräpäyksessä räjähti niin voimakkaasti, että maa aaltoili
jalkojen alla. Säikähtyneenä Kerttu pysähtyi juoksussaan ja lähti
palaamaan kuusen luokse. Täällä hän heti näki, että salama oli lyönyt
puuhun. Eväskontit se oli viskannut kauas, ja kolmisen syltä kuusesta
makasi Pekka suullaan kädet ja jalat harallaan juuri kuin ilmasta
viskatulla. Kauhistuneena tarttui Kerttu Pekan hervottomaan käteen ja
alkoi siitä repiä sanoen: Kuule, kuule! Säikähditkö sinä niin kovin?
— Kuule, toinnu nyt, minä olen aivan terve. — Kuule, toinnu nyt toki!
Älä Jumalan tähden nyt kuole siihen. — Toinnu nyt! — Kuule, sano nyt
jotakin! Mihin koskee?

Kerttu käänsi nyt Pekan selälleen ja näki silloin hänen auki olevat
silmänsä elottomina ja kasvot melkein mustina. Silloin tulvahtivat
Kertun silmiin kyynelet ja tuskainen hätä täytti sydämen. Ei hän
kuitenkaan vielä uskonut asian niin olevan kuin se oli. Hän suuteli
Pekkaa ja pyysi yhä: Toinnu nyt toki! Sano nyt, mitä minä tekisin.
Toinnu nyt viimeinkin!

Pekka ei tointunut. Vähitellen alkoivat jäsenet kangistua. Pääkin, jota
Kerttu suuteli ja hyväili, kävi kylmäksi ja jäykäksi.

Kerttu hätääntyi yhä enemmän. Ei hän vieläkään oikein ymmärtänyt, mitä
tämä kaikki oli. Tuntui kuin olisi pahaa unta nähnyt. Ei hän huomannut
sadettakaan, vaikka sitä tuli kuin saavista kaataen. Siinä hän yhä vain
suuteli Pekan sateen valamia jäykkiä huulia ja käsillään rintojaan
painaen itki ja siunasi.

Sade meni viimein ohi ja puhdistuneelta taivaalta alkoi taas paistaa
aurinko synnyttäen pakenevan pilven rinteelle kaksi niin heleää kaarta,
ettei Kerttu muistanut sellaista ennen koskaan nähneensä. Se oli kuin
sanoma taivaan autuaasta puhtaudesta.

Kerttukin jaksoi nyt vähitellen ruveta ymmärtämään tapahtuneeksi sen,
mitä todella oli tapahtunut. Ei hän osannut muuta tehdä kuin lähteä
kotiin. Hän riisui kengät jalastaan ja lähti juosta huurottamaan.
Matkan teko oli kuin unissa kulkemista. Risut repivät nilkkoja ja
säärivarsia, niin että veri juoksi, mutta siitä hän ei tiennyt, juoksi
vain eteenpäin aivan kuin vihollista pakoon, ja katkeamatta kuului
suusta tuskainen: Voi, voi, voi.

Kun koti oli tullut näkyviin, koetti hän tyyntyä, etteivät kotona
olijat kovin säikähtäisi. Hän hiljensi menonsa kävelyksi, mutta
väkisinkin pyrki jalka ottamaan juoksuaskelia.

Mimmi oli akkunassa. Nähdessään äitinsä tulevan alkoi hän käsiään
räpyttäen iloisesti huutaa: äiti tulee! äiti tulee!

Kertun hyvät yritykset salata kyynelensä ja sisäisen tuskansa
kotoväeltä menivät aivan hukkaan, kun hän näki Mimmin ikkunassa ja
kuuli lapsen sydämmelliset ihastuksen huudot. Väkisin tulvahtivat
kyyneleet esiin. Ennenkuin pirtin oven aukaisi, pyyhki hän ne kuitenkin
paitansa hihalla pois.

Mummo istui pirtissä Mimmin kehdossa ja kutoi sukkaa. Kun Kerttu
aukaisi oven, putosi mummon käsistä sukankudelma ja säikähtyneenä hän
melkein huudahtaen kysyi:

— Mitä siellä nyt on tapahtunut?

Mimmikin hämmästyi nähdessään äitinsä oudon ilmeen ja kuullessaan
mummon hätäisen kysymyksen. Hän tyrmistyi mummon luokse kehdon päähän
seisomaan ja katseli pyörein silmin sormi suussa äitiä.

Kerttu ei oikein tiennyt, miten vastaisi mummon kysymykseen, istui
vain penkille ja koetti hillitä purkautuvaa itkuaan. Lopulta hän sai
sanotuksi:

— Pekka jäi sinne.

Sekin sana oli kuitenkin liikaa. Kerttu parahti hillittömänä huutavaan
itkuun.

— No ei kai Pekka sentään kuollut ole? sai mummo kysytyksi.

Kun Kerttu itkun tieltä sai puhalletuksi ulos sydämmensä pohjalta
pakotta vimman palan, nielaisi hän kurkustaan alas tyhjän nielaisun ja
sanoi:

— Ukkonen löi... Ei se tointunut... Minä pudistelin sitä, mutta se ei
tointunut... Sinne jäi.

Mummo löi käsiään yhteen ja seisaalleen hypähtäen huudahti tuskaisesti:

— Hyvä Isä kaikkivaltias hyvästi siunatkoon! Minun täytyy lähteä heti
kotiin ja toimittaa miehet noutamaan sitä sieltä meille, kun meille on
sieltä tiekin.

Mummo näin puhuessaan kääri hameen vyötäisiinsä, niin että helma tuli
polvien tasalle, ja lähti. Mennessään hän vain sanoi:

— Pysy sinä täällä kotona Mimmin kanssa. Kohtahan ne tulevat lehmätkin,
äsken jo kuului Pulmikin kello tuolta niemen tyveltä. — Mummon mentyä
Kerttu antoi kyyneltensä vuotaa valtoinaan. Hän vaipui istumaan kehtoon
ja Mimmi kiipesi hänen syliinsä. Puristaen Mimmiä rintaansa vasten ja
suudellen hänen pellavaista päätänsä sai Kerttu sanotuksi:

— Sinunko tähtesi suuri kaikkivaltias Jumala varjeli minut...? Vai mitä
muuta saattoi Jumala tarkoittaa sillä, että vielä olen tässä... Hän
yksin tietää...

Kaksin käsin Mimmi vain kääriytyi äitinsä kaulaan ja kysyi:

— Milloin te itä tulee?

Kerttu ei oikein tiennyt, mitä hänen oli lapselle vastattava ja hän
virkkoi vain, että mummohan se juuri meni isää hakemaan. Kyllä kai se
mummon kanssa tulee.

Sitten Mimmi kädellään pyyhki äidin kasvoilta yhä valuvia kyyneliä ja
kysyi:

— Mitä te äiti itkee?

— Sitä kun on paha mieli. Sitähän se Mimmi kultasenikin aina itkee, kun
on paha mieli, sanoi äiti ja suuteli taas Mimmiä.

— Eipä minulla ole nyt paha mieli, sanoi Mimmi ja nojasi kasvonsa
äitinsä kasvoihin, niinkuin olisi halunnut osansa äidin kyynelistä.

Hyväillen yhä Mimmiä sanoi Kerttu:

— Lapsi kulta... Jumalan kiitos et toki tiedä, mitä minä tiedän.

Samassa helähti jo Pulmikin kello kujalla. Totuttuun tapaansa työnsi
kellokas päänsä kujan aidan päälle ja ammui nyt ammumistaan, niinkuin
olisi silläkin ollut tieto tapahtuneesta.

Huokaisten nousi Kerttu ottamaan lehmiä navettaan. Mimmi jäi pirtin
akkunasta katsomaan, milloin hänen Ilokukkansa joutuu navettaan, se
kun tuolla muita paljon jäljempänä tulla kyötysti. Kun hän sitten
näki sen saapuneen, niin samaan tapaan kuin joka ilta ennenkin juosta
kirmaisi sitä puhuttelemaan. Isoja lehmiä Mimmi pelkäsi eikä tohtinut
niitä puhutella, eikä Ilokukkaakaan ennenkuin isot lehmät oli kytketty
parsiinsa.

Kun lehmät oli lypsetty ja ne olivat saaneet kuivaa allensa, palasi
Kerttu tyttönsä kanssa tupaan. Mutta Kerttu ei saanut täällä aikaansa
millään keinolla kulumaan. Ei auttanut muu kuin lähteä Mimmin kanssa
Timolaan. Kun tie oli huonoa, piti Mimmiä pitkät matkat kantaa, mutta
siellä, missä polku kulki tasaisia maita, sai Mimmi juosta kipittää
omillakin jaloillaan, kunnes taas tuli pahempi matka, jolloin äidin
täytyi ottaa lapsi syliinsä.

Samalla hetkellä kuin Kerttu Mimmin kanssa pääsi Timolan pihaan, tuli
toisesta portista kaksi Timolan nuorta miestä korennolla kantaen
Pekan ruumista. Mummolta asian kuultuansa olivat he jo kotoa ottaneet
matkaansa talvireen liisteet, joille olivat panneet ruumiin, sitoen
liisteet köydellä vahvaan korentotankoon. Kartanolla miehet nyt
laskivat maahan raskaan kantamuksensa ja päästelivät köydet irti, niin
että liisteet oikenivat ja ruumis jäi siihen selälleen. Suurimmasta
pienimpään keräytyi nyt koko Timolan väki ruumiin ympärille. Mutta kun
Mimmi näki isänsä siinä makaavan, ihastui hän kovin, huusi: itä, itä,
itä! ja meni sitten hiljaa silittämään vainajan partaisia kasvoja yhä
hokien: itä, itä.

Kaikkien silmät vettyivät, kun he näkivät nyt Pekan rotevan ruumiin
kylmänä ja jäykkänä ja kuolon tuimasta iskusta mustuneina ne kasvot,
jotka aina olivat ilmaisseet iloa ja rohkeutta. Timolan vanhan
isännänkin kurttuisille kasvoille vierivät vedet hänen lausuessaan.

— Tosi on, kun sanotaan: ei syntyvä sijaa katso eikä kuoleva maita
valitse... Sijan tietää kuhun syntyi, vaan ei tiedä kuhun kuoleman
pitää.

Ottaen Mimmiä Kädestä sanoi mummo:

— Annetaan nyt isän nukkua ja lähdetään me minun kamariini. Minulla on
sinulle hyvää antamista.

Mimmi lähtikin mummon mukaan tämän kamariin, missä mummo hänelle haki
kaikenlaisia kuvia katseltaviksi ja viivytteli häntä siksi, kunnes
Pekan ruumis oli viety riiheen odottamaan kirstua. Talon isäntä lupasi
sen hankkia ja sanoi ensi keskiviikkoaamuksi toimittavansa pienet
peijaiset hyvän renkinsä kunniaksi.

Niin lähtivät Kerttu ja mummo kotiin vuorotellen Mimmiä kantaen.
Matkalla Mimmi vähänväliä jälkeensä pälyten kyseli:

— Milloin te itä tulee? Onko te itä jo mennyt kotiin?

Mutta kotiin tullessa ei isää näkynyt, eivät äidin silmät kuivuneet
kyynelistä eikä mummokaan ollut niin iloinen kuin tavallisesti. Kaikki
tämä oli Mimmistä käsittämätöntä. Hänenkin mielensä kävi vakavaksi, ja
hän alkoi yhä hartaammin kysellä:

— Milloin te itä tulee? Mimmin on ikävä itää.

Kun mummo ja Kerttu eivät voineet antaa hänelle sellaista vastausta,
jonka olisi oikeaksi vastaukseksi ymmärtänyt, niin tyttösenkin mieli
murtui. Kyynelet alkoivat vuotaa ja hän valitti valittamistaan:

— Mimmin on ikävä itää.

Iltasen syönnistä ei kenelläkään tahtonut tulla mitään — ei
Mimmilläkään, niin oli hänen mielensä apea. Heti illallisen jälkeen
laittoi mummo itselleen vuoteen ja kehotti Mimmiäkin tulemaan sinne:

— Ruvetaanhan nyt nukkumaan. Ehkäpä se isäkin unenaikana tulee, kun saa
kyllikseen nukkua siellä Timolan sängyssä.

Siihen Mimmi tyytyikin ja nukkui kohta. Mutta mummon ja Kertun silmät
pysyivät valveilla vielä kauan. Nyt Kerttukin, saatuaan tarpeeksi
itkeä, kykeni puhelemaan ja kertomaan, miten kaikki aamulla oikeastaan
oli tapahtunut ja miten hän pelastui juuri viime tingassa: muisti
kaulaliinansa jääneen heinäruon päälle ja näki kerkiävänsä vielä ennen
sadetta sen sieltä noutaa. Nyt Kerttu vasta huomasi, kuinka hänen
nilkkojaan ja säärivarsiaan kihelmöi, kun risut olivat viiltäneet
niihin pitkiä, verta vuotavia haavoja. Hän nousi ylös ja haki kermaa,
jolla voiteli pahimpia paikkoja ja sai vaivan asettumaan. Kun
mummoakaan ei tuntunut nukuttavan, niin Kerttu teki hellaan tulen
ja keitti kahvia. Kahvilla olikin vanha hyvä voimansa; se lauhdutti
raskasta mieltä ja irroitti kielet tuttavalliseen puheluun.

Mummo oli tuokion ääneti ja näkyi miettivän jotakin vakavaa. Viimein
hän sanoi:

— Niin on kuin vanha sananlasku sanoo:

"Etehen on elävän mieli, kuollut taakse katsokohon." Ehkä lienee
minun ruvettava tässä tämän kotisi silmäksi ja Mimmille huviksi, niin
sinä rupeat yksinäsi tekemään heinää. Meidän miehet sanoivat siellä
Pehkosenpuron raiviolla olevan tavattoman hyvät heinikot, ihan miestä
vyötäisille; sieltähän sinä helpostikin kokoat ainakin kahden lehmän
heinät. Kolmas lehmä joutaakin nyt myytäväksi.

Kerttu tarttui kaksin käsin mummon käteen ja sanoi:

— Voi kuinka olette hyvä, jos näin rupeatte meille avuksi! Eihän tässä
todellakaan saata menneen jäljessä mennä, mutta mitä minä yksin voisin,
kun Mimmi ei kykene mukaani eikä ole rahaa millä palkata heinämiestä...
Lähden ihan huomenna hajoittamaan niitä rukoja ja korjaamaan heiniä
suovaan.

Suovan minä kyllä osaan tehdä niinkuin miehetkin. Ja ehkäpä työkin
osaltaan haihduttaa tätä mielen painoa... Keskiviikkoaamuna menen
katsomaan lähtijää ja menisin kirkollekin kun jaksaisin.

Viimeisten sanojen mukana hyrskähti itku jälleen ilmoille.

Tuokion perästä pyyhki hän taas kasvonsa esiliinaansa ja sanoi vakavana:

— Mutta miten tehdään Mimmille? Annetaanko hänen vielä nähdä isää vai
ei?

— Mielestäni on parasta, ettei näytetä, sanoi mummo. Sinä
keskiviikkoaamuna jo Mimmin nukkuessa menet meille ja minä jään tänne
kotia hoitamaan. Kaipa minä lehmistäkin sentään maidon saanen.

— Sehän tässä lienee parasta, myönsi Kerttu.

Päivä jo rupesi valkenemaan, kun Kerttu ja mummo alkoivat kähennellä
vuoteelleen, missä Mimmi aivan henkihieverinä nukkua sihotti. Sen
nähdessään sanoi Kerttu surumielisesti hymyillen:

— Lapsi kulta... Jumala lienee orpojen isä minkä sinunkin.

Silloin tulvahtivat uudet kyynelet. Niitä pyyhkien Kerttu laskeutui
Mimmin viereen ja mummo asettui lapsen toiselle puolen.




TOINEN LUKU.


Seuraavina päivinä ja viikkoinakin Mimmi aina tuon tuostakin pillahti
itkemään ja sanoi:

— Kun ei tule te itä.

Mummo pyyhki kyynelet, hyvitteli tyttöstä ja sai sen taas miten kuten
viihtymään. Niin Mimmiltä vähitellen viikkojen vieriessä kokonaan
unohtui isän ikävä, ja sitä myöten kirkastuivat Kertunkin kasvot
eloisammiksi ja työn teko alkoi taas käydä reippaasti entiseen tapaan.

Heinän sai Kerttu tehdyksi yksinään, mutta viljan korjuussa piti
Timolan miesten käydä auttamassa. Tämän korvaukseksi Kerttu talven
tultua kehräsi Timolan emännälle villoja ja pellavia ja kevätpuoleen,
kun päivä alkoi jatkua, kutoi kankaita. Timolan emännät taas antoivat
Kertulle, mitä tiesivät tämän tarvitsevan, niin että oltiin vähin kuin
yhtä perhettä.

Siten kului talvi ja kevät.

Kertun koti oli aina hauska ja tämän kodin auringonpaisteena ja ilona
oli pieni Mimmi tyttö.

Tänä kesänä alkoi Kerttu kuitenkin tuntea jotakin sisäistä vaivaa,
joka päivä päivältä ja viikko viikolta yhä paheni. Tämä huolestutti
häntä itseään kovin, mutta ei hän siitä silti kenellekään ollut mitään
puhunut.

Nyt juuri tuntui se pahemmalta kuin milloinkaan ennen. Siinä
rukkinsa takana istuessaan hänen täytyi käsillään painaa pakoittavaa
sydänalaansa. Silloinpa juuri ilmestyi siihen Timolan mummo, eikä
Kerttu voinut olla hänelle sanomatta:

— Kuolon kellot ne taitavat minullekin jo soida. On kauan aikaa täällä
sydänalassani tuntunut vaiva, joka yhä vain näyttää pahenevan.

Mimmi oli tapansa mukaan tullut mummon viereen istumaan. Nyt hän
äitinsä sanat kuullessaan painoi päänsä mummon kylkeen. Mummo hyväili
lasta ja sanoi:

— Eihän sitä ole rautaa rinnassa kenelläkään, eikä surmaa ole
nimetöntä, kuten sanotaan. Mutta ehkäpä sitä vaivaa nyt ei sentään
vielä voi pitää kuoleman sanantuojana. Tunnen minäkin aika-ajoin ja
monena vuonna jo olen tuntenut sydänalassani väänteitä ja kouristuksia,
ja kirkasta vettä kuohuu ylös, mutta kun se aikansa on ollut, niin
viikkokausia saa taas olla rauhassa.

— Parempihan tuo toki niin olisi, sanoi Kerttu. Tuokin Mimmi parka
jäisi vieläkin orvommaksi.

Kertun silmiin tulvahtivat vedet. Mummo puristi Mimmiä kainaloonsa
lujemmin ja sanoi:

— Mimmi jäisi minun tytökseni. Rupeaisithan sinä minun tytökseni?

— Mihin se äiti sitten aikoo mennä? kysyi Mimmi itku kurkussa.

Mummo silitti Mimmin päätä ja ajatteli jo sanoa, että äiti aikoo mennä
isän luokse taivaaseen, mutta kun hän pelkäsi mainita Mimmille isän
nimeä, niin hän sanoi vain: — Ei äiti minnekään aio mennä. Mimmin
kanssa hoitaa karjaa ja väliin aina kehrää lankaa. Ja kun äiti tuo
lankoja meille, niin me annamme sieltä äidille aina tuomisia.

Siihen tyytyi Mimmi, ja Kerttukin rupesi kehräämään näyttääkseen
lapselle, ettei hän ollut kipeä. Hän kehräsi kehräämistään, kiirehti
valmiiksi Timolan mummon tuomia uusia kehruuksia niin uutterasti,
että nukkui vain yösydännä muutamia tunteja. Eipä siinä joutanut
kipujaankaan ajattelemaan.

       *       *       *       *       *

Oli marraskuinen poutapäivä. Lumi peitti maan, ja lukemattomat pienet
kiilut säteilivät puitten huurteisissa oksissa ja lumen pinnalla valjun
auringon paistaessa. Kerttu oli juuri aamulla saanut mummon viimeksi
tuomat kehruukset langalle ja lähti nyt viemään niitä Timolaan.
Mimmille hän neuvoi tuvan seinällä olevaa kelloa, että kun tuo lyhyempi
viisari kiertää tähän, niin silloin äiti tulee kotiin.

Kerttu tulikin Timolasta jo vähän ennemmin kuin oli luvannut ja toi
suuren kontillisen tuomisia. Siinä oli makkaroita, lihatönkkiä, leipiä,
lihakukkoja ja Mimmille uudet kengät ja kaulaliina.

Mimmi kaiken tämän nähdessään taputti ilosta käsiään, ja virkkoi:

— Ennenpähän tulittekin — eipähän tuo viisari päässytkään sinne, mihin
sanoitte.

— Niin tulin, että sinun ei kerkiäisi tulla ikävä, sanoi Kerttu
pyyhkien hikeä kasvoiltaan ja kaulastaan. Hän oli väsynyt raskasta
konttia kantaessaan.

Sitten hän lähti hoitamaan karjaansa, mutta siellä rupesi häntä niin
ankarasti viluttamaan, että kun hän tuokion perästä palasi, värisi koko
ruumis kuin kaisla virrassa.

Kerttu keitti kahvia ja joi sitä, mutta siitä ei ollut apua; yhä vaan
vilutti.

Hän hoiti karjansa tavallista aikaisemmin päästäkseen vuoteeseen.
Ehkäpä vuoteessa lämpenee, ajatteli hän, ja hautautui moninkertaisien
peitteitten alle. Mutta kauan sielläkin vielä vilu ruumista tärisytti.

Viimein se kuitenkin lakkasi ja tuli yhtäkkiä niin lämmin, että
vaatteet kastuivat hiestä märjiksi. Se tuntui Kertusta hyvältä, ja hän
nukkui levollisin mielin. Mutta aamusella ylös noustessa oli pää kipeä,
siinä tuntui viimailua ja eilinen vilu palasi jälleen. Hän pukeutui nyt
moninkertaisiin vaatteisiin ennenkuin lähti karjaa hoitamaan. Mutta
siitä ei ollut apua; vilu vain yltyi ja tuntui muuttuvan taudiksi.

Kun ei muuten luullut tästä pääsevänsä, niin lämmitti saunan ja aikoi
kylpeä niin kuumassa, että koko ruumis ainakin lämpiäisi. Vaikka saunan
löyly tuntui pyörryttävän, koetti hän väkisinkin kylpeä. Mutta silloin
rupesi taju himmenemään, hän pelkäsi jo jäävänsä saunaan kuolemaan,
kääräisi nopeasti vaatetta ympärilleen ja lähti pyrkimään pirttiin.
Sinne hän pääsikin, mutta ennenkuin ehti sänkyyn, humahti maailma
mustaksi silmissä ja hän kaatui lattialle.

Mimmi hätääntyi: "Äiti, äiti, nouskaa sänkyyn, nouskaa tänne sänkyyn,
minä peitän."

Hetken perästä valkenikin Kertun silmissä maailma, hän pääsi sänkyyn,
mihin Mimmi parhaansa mukaan hänet monilla peitteillä kattoi. Siinä
kuitenkin rupesi rinnan vasenta puolta niin pistämään että henki oli
salpautua. Hätä täytti Kertun mielen ja hän sanoi itsekseen: "Herra
taivaan Jumala hyvästi siunatkoon, nyt tulee kuolema." Sydän hytkähti,
kun hän muisti Mimmiä. Kasvot vääntyivät tuskasta ja koko ruumis rupesi
tutisemaan, niin että peitteet värisivät.

Kertun tauti muuttui vakavaksi taudiksi ja koveni päivä päivältä. Sekin
lisäsi Kertun hätää, ettei heillä sattunut käymään ketään ihmistä eikä
päässyt Timolaan. Kuolemme kaikki yhteen kasaan, elukat ja ihmiset, hän
ajatteli ja pelkäsi.

Tauti tiukkeni päivä päivältä. Yön aikana Kerttu houraili ja oli
pitkät ajat tiedottomana, mutta päivän aikana tointui tajulleen
ja Mimmin avulla hoiti karjaakin. Kolmantena päivänä iltapäivällä
navetasta palatessaan hän kaatui navetan ja pirtin välille ja pyörtyi
siihen tajuttomaksi. Hän jaksoi vain höpistä sekavia houresanoja.
Kuului siunauksia ja raamatunlauseita, virsien säkeitä ja väliin
höpinää lehmien lypsystä, juuston keitosta ja kaikesta sekaisin.
Silmät pysyivät kauan liikkumattomina, kun Mimmi itkien rukoili äitiä
nousemaan pois ja lähtemään pirttiin. Viimein sairas kuitenkin heräsi
kuin unestaan ja huomattuaan asemansa kokosi kaikki voimansa, lähti
ryömien konttaamaan pirttiin, ja pääsi siellä sänkyyn. Huulilta kuului
helpoittava huokaus: "Jumala, rakas isä, meitä armahtakoon." Tuokion
perästä hän pyyhki kyynelet silmistään ja pyysi Mimmiä ojentamaan
hänelle uudentestamentin. Kirja vapisi kuitenkin sairaan käsissä niin
ettei lukemisesta mitään tullut. Hänen täytyi laskea auki oleva kirja
rinnoilleen ja tavoitella ulkomuistista joitakin lauseita.

Kun Mimmi näki äidin lopettaneen lukunsa, tuli hän luokse ja sanoi
pyytävällä äänellä: "Mitäs nyt äiti iltaseksi keittää? Emmehän me ole
vielä syöneet päivällistäkään, ja mun on nälkä."

Kyyneltulva rupesi pursuamaan sairaan silmistä ja hän sanoi: — Voi
lapsikulta... Minä olen kipeä... En jaksa nousta keittämään... Onhan
siellä voita pytyssä ja leipää hyllyllä... Kun ei tule mummokaan
käymään täällä!... No, Jumala se kuitenkin lähettää enkelinsä meitä
pelastamaan kuten lähetti Danielia pelastamaan jalopeurain luolasta ja
Joonasta valaskalan vatsasta. Sen sanottuaan Kerttu vaipui hourailuun
eikä kuullut, kun Mimmi kysyi: "Minkälainen se Jumalan enkeli on. Onko
äiti nähnyt milloinkaan Jumalan enkeliä?"

Koko yön hourittuaan Kerttu tointui päivän valjetessa tajuihinsa. Mutta
hän kärsi sanomattomia tuskia. Koko ruumis vääntyili kouristuksissa,
kasvotkin olivat muodottomat. Mutta hammasta purren Kerttu koetti
Mimmiltä salata tuskansa eikä valittanut ääneen, siunaili vain milloin
tuskalta sai sen tehdyksi. Kun nouseva aurinko valaisi huoneen, niin
Kertun tuskat rupesivat taukoamaan. Ruumis vain tuntui olevan voimaton,
oli kuin kaikki jäsenet olisivat olleet sidotut sängyn pohjaan.
Lehmien ammunnan kuuluessa navetasta Kerttu sanoi Mimmille: "Koitappas
auttaa minua ylös. Nosta päätäni ensin... Sillä lailla... Työnnä nyt
hartioitani avuksi, minä koetan käsilläni."

Kerttu pääsi nyt istualleen, mutta samassa maailma musteni silmissä
ja hän kaatui sänkyyn. Hän sai vain sanotuksi tuskaiset, toivottomat
sanat: "Jumala rakas isä, siunaa meitä. Ei tule minusta mitään."
Kädetkin olivat voimattomat ja niin kankeat, ettei voinut pyyhkiä
silmäkuopistaan kosteutta, tuokion kuluessa se kasvojen kuumuudesta
kuivui itsestään. Ei hän voinut enää ottaa kirjaa lukeakseen, vaan
kuiskasi heikolla äänellä: "Mimmi rakas... Ota se pieni kirjasi... Tule
tähän likelle ja lue siitä minulle."

Mimmi haki punakantisen aapisensa, siirsi tuolin äitinsä sängyn
viereen, laski kirjan tuolille, laskeutui lattialle polvilleen ja
sanoi: "Mitä minä tästä lukisin?"

— Isä meidän, vastasi Kerttu heikosti, ja kasvot vaalenivat.

Mimmi ymmärsi äitinsä taudin vakavaksi. Kirjan lehdet kastuivat
kyynelistä, eikä hän tahtonut päästä alkuun. Viimein hän kuitenkin
pyyhki silmänsä ja kuivaa kurkkuaan nieleskellen rupesi harvakseen
lukemaan. Sairaan huulet liikkuivat Mimmin sanojen mukaan.

Tyttö sai vaivoin sanotuksi: "Tapahtukoon sinun tahtosi". Hänen oli
vaikea jatkaa, sillä silmät kostuivat ja näkö himmeni kyynelten
tulviessa.

Kertun rinnasta kuului nyt korskahdus ja voimakas hengähdys.
Mimmi luuli äidin nukkuvan ja pyyhki kyynelensä. Hän ei tahtonut
lukemisellaan häiritä äidin unta, vaan jätti kirjan tuolille, hiipi
äidin taakse sänkyyn ja painautui pitkäkseen. Kun navetasta kuului
myötäänsä lehmien haikea ammunta, niin Mimmi tuokion perästä alkoi
hiljalleen nykiä äitiä ja pyydellä: "Voi kun Ilokukka ja Mansikki
ammuvat! Eikö äiti jo jaksaisi nousta, lähtisimme navettaan?... Johan
äiti nyt on saanut nukkua... Nouskaa nyt toki jo."

Ulkoa rupesi kuulumaan askeleita. Mimmi hyppäsi pystyyn ja meni ovelle
kuin lentämällä. Oven avattuaan hän käsiään räpyttäen alkoi hokea:
"Mummu rakas, mummu rakas, kun tulitte. Äiti on ollut kipeä, se nukkuu
nyt eikä ole herännyt, vaikka minä olen herätellyt lehmiä hoitamaan."

Mummo ei puhunut Mimmille mitään. Outo aavistus povessaan kiirehti hän
sängyn luo ja tarkasti nukkujaa. Silloin hänen kasvonsa vaalenivat,
hän liitti kätensä ristiin ja sanoi syvällä äänellä: Rakas Jumala,
kaikkivaltias isä, hyvästi siunatkoon. Mummo luki hiljaa isämeidän ja
herransiunauksen.

Sitten vasta kysyi Mimmiltä: "Onko se äiti jo kauankin nukkunut?"

— Aurinko nousi juuri ja paistoi tästä akkunasta tuohon seinään.

Kun navetasta kuului myötäänsä lehmien ammunta, niin mummo pyyhki
esiliinallaan kasvonsa ja sanoi: "Lähdetään nyt, Mimmi rakas, hoitamaan
lehmiä. Annetaan äidin nukkua, että paranee, kun on ollut kipeä."

Kun navetan ovi avautui, rupesivat lehmät hätäisinä ja palavin silmin
riekkumaan, ilmoittaen tuskaisaa ikäväänsä, jonka veroista ne eivät
olleet ikänään tunteneet. Mummo antoi lehmille ensiksi vettä, mutta ei
niin paljon kuin ne olisivat juoneet. Sitten ne saivat heiniä ja vähän
ajan perästä lisää vettä. Haettuaan lypsyastiat mummo rupesi lypsämään.
Mutta lypsäessä eivät lehmät malttaneet syödä vihkojaan, ne vain
kiitollisina nuolla lupsuttivat mummon kuvetta.

Mummo kuuli Mimmiltä, ettei äiti ollut eilen jaksanut lehmiä lypsää
eikä kahteen päivään keittänyt mitään ruokaa. Hän keitti nyt juustoa ja
söi sitä Mimmin kanssa. Syödessä Mimmi sanoi: "Minä herätän äidinkin
syömään, se on ollut monta monituista päivää syömättä, sen on nälkä."

— Älä mene herättämään. Annetaan sen nukkua, sanoi mummo tyynesti.

Siihen tyytyi Mimmikin, pisteli ahnaasti juustoa ja sanoi: "Äiti aina
teitä ikävöi tulevaksi. Nyt te tulitte, mutta äiti ei herää."

— Annetaanhan sen nukkua, vakuutteli yhä mummo.

Syömästä päästyä mummo sanoi: "Lähdetään nyt meille, Mimmi. Onpa
teillä sievä kelkka, otetaan se mukaan; jos sinä uuvut lumista tietä
tarpoessasi, niin minä vedän sinua kelkalla."

— Kyllä minä jaksan kävelläkin, sanoi Mimmi iloisesti ja laittautui
lähtöön.

Timolan väki kummasteli, kun mummo tuli Mimmin kanssa. Muutenkin mummon
kasvoissa väikkyi jotakin outoa. Nuori emäntä kiirehti kysymään: "Mitä
sitä nyt Lummelahdesta kuuluu?"

— Sieltä kuuluu kummia, sanoi mummo syvästi huoahtaen.

— Mitä kummia? Onko kuoltu vai mitä? kiirehti emäntä kysymään.

Mummo katsahti Mimmiin ja viittasi emäntää kädellään, mistä emäntä
ja kaikki muutkin ymmärsivät kiertää Mimmiä. Sitten mummo rupesi
kertomaan viimeöistä untaan. Hän oli nähnyt samanlaista unta kuin
Pekka vainajankin kuoleman edellä. Reellä vedettiin jotakin outoa, ja
ihmisjoukko seurasi perässä. Ja meille oli tehty uusi sievä huone,
oikein sievä ja valoisa. Se tietää minulle aina kuolemaa, kun uuden
huoneen näen. Tänä aamuna herättyäni en saanut tunnonrauhaa, vaan piti
päästä lähtemään sinne, missä minua tarvittiin. Oli aivan Jumalan
johdatus.

— Vai semmoista kuuluu, vai semmoista kuuluu! toistelivat ihmiset.

Sitten mummo sanoi mietteissään: "Kun olisi joku joka lähtisi Pienelään
ja pyytäisi Ingan tulemaan tänne. Lähtisimme Ingan kanssa pesemään ja
korjaamaan ja hoitamaan elukoita."

Palvelustyttö Liina lähti Pienelään, ja kohta olikin kirkassilmäinen
reipas Inga Timolassa valmiina lähtemään. Mutta isäntä sanoi, että
on paras mennä hevosella ja tuoda ruumis tänne riiheen odottamaan
viimeistä lähtöä.

— Sehän on viisain tuuma, sanoi Ingakin. Ehkä olisi parasta täältä
ottaa lautakin, jos sieltä emme löytäisi.

— Sitähän minä juuri ajattelen, että pannaan tuolta riihen luota Pekka
vainaan lauta rekeen, niin siellä ei tarvitse hapuilla, sanoi isäntä ja
lähti valjastamaan hevosta.

Kun mummo rupesi lähtemään, niin pyrki Mimmi mukaan, mutta mummo sanoi
vakavasti: "Minä menen tuon Ingan kotona käymään, olehan sinä täällä
niin kauan." Siihen tyytyi Mimmi ja jäi sormi suussa ja vesikiehteet
silmissä katsomaan lähtijöitä.

Ilta jo hämärsi, kun mummo ja Inga tulivat. Mimmi oli itkemässä: kun ei
tule se mummo, että lähdettäisiin äidin luo kotiin. Emäntä koetti häntä
parhaansa mukaan tyynnyttää ja hyvitellä.

Mummo rupesi myös puhelemaan: "Antaa äidin nukkua, jotta tulee
terveeksi. Lähdetään huomenna." Siihen Mimmi tyytyi, istui mummon
viereen ja painoi päänsä hänen kylkeensä juuri kuin olisi siinä ainoan
turvansa vaistonnut.

Huomenis lähdettiin noutamaan Timolaan lehmät ja kaikki talon tavarat.
Mummo otti nyt Mimmin mukaan, ja kun tämä ei löytänyt äitiä, niin mummo
sanoi: "Äiti on mennyt Jumalan luokse; siellä se tulee terveeksi; ei
tuntenut muuten paranevansa."

Sormea suussaan pyöritellen kysyi Mimmi suruissaan: "Milloinka se äiti
sieltä Jumalan luota tulee?"

— Eihän sitä tiedä, milloin se sieltä joutuu, mutta me lähdetään meille
ja viedään sinne meidän navettaan Ilokukka ja Mansikkikin. Siellä
me yhdessä niitä hoidamme. Sitten ei tulekaan äitiä ikävä, jos se
viipyykin.

Mimmi otti punakantisen aapisensa poveensa ja yhtä ja toista kysellen
lähti mummon kanssa Timolaan. Siellä hän riisui päällysvaatteet
yltään, kuin ainakin kotonaan, mutta aapistaan piti käsissään ja sanoi
pyytävällä äänellä mummolle: "Missä minä pitäisin tätä kirjaani, ettei
Pauli ja Hannes saisi sitä repiäkseen?"

Mummo otti kirjan ja sanoi: "Pidetään täällä minun kirjojeni
joukossa... Eihän toki sinun kirjaasi kenenkään repiä anneta."

Mummo pani kirjan omaan kirjahyllyynsä toisten väliin, istui sitten
penkille Mimmin lähelle ja silittäen lapsen pellavaista päätä sanoi
raskaasti:

— Lapsi parka.

Mimmi ei tuota äänensävyä ymmärtänyt, painautui vain lähemmäksi mummoa.
Mummon silmät katsoivat kosteina suoraan eteensä.




KOLMAS LUKU.


Timolan mummo piti Mimmistä hyvää huolta, mutta kun talossa oli paljon
lapsia, niin näytti Mimmi olevan liikaa talon isäntäväen mielestä.
Sen tiesivät talon lapsetkin, minkä vuoksi lapsijoukossa syntyi usein
riita, johon Mimmi oli syytön, mutta sai kuitenkin ensimmäiseksi
korvilleen ja kiitti kun itku kurkussa pääsi mummon turviin. Siten aika
kului tulevaan kesään.

Tänä keväänä oli tähän Hailikannan seurakuntaan tullut uusi
kappalaispappi Uuno Pilvensalo. Pastori Pilvensaloa sanottiin hyväksi
ihmiseksi ja myöskin hänen komeaa rouvaansa kiitettiin. Pastorin
rouvasta tiedettiin myös "ettei hän työtä tee eikä kehrää". Kun
ei pastori Pilvensalolla ollut lapsia, lähti Timolan mummo nyt
juhannuskirkkoon Mimmin kanssa siinä toivossa, että pastori Pilvensalon
herrasväki ehkä ottaa Mimmin hoiviinsa. Timolasta oli kirkolle
kolmen penikulman matka, minkä vuoksi mummo lähti kolme päivää ennen
juhannusta. Kaikki kielsivät häntä ottamasta Mimmiä mukaansa, mutta
mummo ei kieltoa kuunnellut. Hän varusti eväskontin, ja kun aamuaurinko
tuona päivänä oli ehtinyt puitten latvoille, nähtiin mummon ja Mimmin
vainioitten takana painuvan tien aukon kohdassa näkymättömiin, Mimmin
iloisena hyppiessä ja sinne tänne juoksennellessa.

Ennen puoltapäivää juhannusaattona olivatkin matkalaiset jo istumassa
pappilan korkeilla kattopäällisillä portailla. Hetken vain olivat
siinä odotelleet, kun pastori Pilvensalo rouvineen palasi kävelyltä.
Eivät olleet näkevinäänkään istujia eivätkä vastanneet edes mummon
hyväänpäivään siitä sisälle mennessään. Mutta pienen hetken perästä,
saatuaan riisutuksi kävelytakkinsa, harsonsa ja hattunsa tuli rouva
ystävällisesti tervehtimään mummoa, istui vastapäätä toiselle penkille
ja alkoi kysellä, mistä kaukaa oltiin, oliko hänellä iso koti, paljonko
oli ihmisiä, paljonko lehmiä ja muuta sellaista.

Viimein rouva kysyi, oliko tämä tyttö talon lapsia.

Mimmiltä meni sormi suuhun, ja hän painoi päänsä mummon kylkeen, kun
kuuli hänestä ruvettavan puhumaan.

Mummo hieman rykäisi ja silitti laihalla suonikkaalla kädellään Mimmin
päälakea ja sanoi vakavasti:

— Ei ole talon lapsia. Tämä on täysi orpo, ei ole isää eikä äitiä,
täällä makaavat haudassa kumpainenkin.

— Orpo... kaunis lapsi... Kuinka vanha hän on? sanoi rouva
osaaottavalla äänellä.

— Tulevassa kuussa Jaakon päivänä täyttää kuusi vuotta.

— Orpo-raukka. Milloin hän jo jäi orvoksi?

— Tämä oli täyttämässä kolmannen ikävuotensa kun heinäkuussa
heinäniityllä ollessa ukkonen surmasi isän. Sitten äiti asui tämän
tyttönsä kanssa mökissään, mutta taisi liian paljosta työstä saada
sairauden. Viime marraskuussa kuoli äiti.

— Orporaukka... Kovasti on Jumala koetellut... Siitä saakkako lapsi on
ollut teillä?

— Siitä saakka. Olin ensimmäinen näkijä, kun tapasin tämän kuolleen
äitinsä luota mökin pirtissä.

— Voi, voi... Vai sillä lailla tapasitte... Mutta Jumala kuitenkin
laittoi niin, että lapsi pääsi turviin. Hän saanee olla teidän
turvissanne edelleen, ettei tarvitse joutua kunnan huutolaiseksi.

— Kyllä kai sitä olisi ruokaa hänellekin, mutta yksi asia minua
surettaa. Talossa, miniälläni, joka hoitaa talouden ja on emäntänä,
on paljon lapsia, joten aina näkyy, että tämä on liikaa. Sen tietävät
lapsetkin, että tämän kohdalla on aina matala aita. Jos mitä
lapsijoukossa tapahtuu, niin tämä saa syyn ja kurituksen toisten
päästessä syyttömiksi.

Rouvan kasvot saivat kärsivän ilmeen. Pudistaen korkeatukkaista päätään
hän virkkoi: "Voi, voi."

Mummo katsahti Mimmiin, mutta kääntyi samassa rouvaan ja sanoi;

— Minä olen kuullut, että teillä ei ole lapsia, ja siksi otin tämän
tytön mukaani näyttääkseni teille, ottaisitteko ehkä te sen hoiviinne,
ettei todellakaan joutuisi kunnan huutolaiseksi.

— Oh-hoh, oh-hoh, virkkoi rouva päätään pudistaen.

Samassa tuli pastori sisältä ja istui rouvan lähelle penkille. Rouva
kääntyi silloin pastoriin ja sanoi:

— Kuulepas sinä, Uuno, tuo lapsi on orvoista orvoin. Hän oli
kolmivuotias, kun salama löi isän kuoliaaksi, ja viime marraskuussa on
äiti kuollut mökkiinsä, josta tämä Timolan vanha emäntä on kuolleen
äidin luota pelastanut tämän tytön. Ja kun Timolassa kuuluu olevan
paljon lapsia, joten tämä tuntuu siellä liialta, niin emäntä on tuonut
tytön tänne ja kysyy ottaisimmeko me hänet hoiviimme... Ja eiköhän
otetakin.

Pastori mietti hetkisen ja sanoi sitten tyynesti:

— Sinä saat päättää.

Rouvan punakat kasvot, muuttuivat iloisiksi ja suurista silmistä
leimahti ihastus, kun hän ojensi kumpaisenkin kätensä tyttöä kohti ja
sanoi iloisesti: — Jumala on orpojen isä. Tule nyt tänne minun syliini!

Mimmiä ihastuttivat monet sormukset, joita kiilui rouvan kuultavan
puhtaissa sormissa. Hän meni hymysuin rouvan luokse. Tämä otti hänet
syliinsä, istutti polvelleen, puristi kaksin käsin pulleaa rintaansa
vasten ja kysyi:

— Mikä sinun on nimesi?

— Mimmi.

— Vai Mimmi sinä olet. Rupeatko sinä minun tytökseni?

Mimmin sormi meni jälleen suuhun. Hän painoi korvallistaan lujemmin
rouvan pehmeään rintaan ja virkkoi kuiskaten: — Rupean.

Rouva silitti nyt Mimmin otsaa, missä vaskelle vivahtava pellavatukka
oli yli pään kammattu, ja sanoi painokkaasti:

— Jumala on orpojen isä. Nyt et sinä enää ole orpo, lapsikulta.

Sitten rouva kääntyi mummoon päin ja sanoi:

— Älkää olko enää Mimmistä huolissanne. Mieheni ja minä pidämme nyt
häntä ihan omana lapsenamme.

— Jumalalle kiitos! virkkoi mummo ja kyynelet rupesivat pyrkimään
silmäkulmiin.

Pastori istui selkä porrasten kaidetta vasten, nosti suorana sojottavan
jalkansa toisen päälle, ja sanoi miettivästi:

— Ei emännän kuitenkaan tarvitse luulla, että tyttö miksikään
korkea-arvoiseksi neidiksi täällä paisuu. Kun tyttö on alhaisen kansan
lapsia, niin on hänelle onnellisinta pysyä omassa säädyssään. Mutta
vaikka hänestä tuleekin vain kunnon karjakko, niin silloinkaan hän ei
ole tyhjään elänyt.

Nyökytellen lihavaa päätään pastori jatkoi:

— Me puolestamme kyllä teemme parastamme, siitä saatte olla vakuutettu.

— Se on jo paljon. Enempää minä en uskalla toivoakaan — sanoi mummo.
— Minä olen ikäni koettanut olla armelias köyhille ja köyhien
turvattomille lapsille. Mutta tämä Mimmi on erityisesti minun
sydämelläni senkin vuoksi, että hänen isänsä oli meillä viisitoista
vuotta renkinä eikä kertaakaan tehnyt toisin kuin oli toivottu. Monesti
hän teki paremminkin. Ja hänen äitinsä oli kaksikymmentä vuotta meillä,
ensin ruotilaisena, jouduttuaan kolmivuotiaana orvoksi ja sitten
palvelijana, kunnes tämän isän kanssa tuli naimisiin, eikä sillä ajalla
kertaakaan mieltäni pahoittanut. Sitten, heidän mentyä naimisiin, me
annoimme maata, jotta he saisivat tehdä mökin. Annoimme valmiin niityn,
josta he joka kesä saivat enemmän kuin yhden lehmän heinät. Se niittypä
kuitenkin oli surman paikka Pekka-vainajalle. Siellähän se oli se iso
kuusi, jonka juurelta salama hänet surmasi. Siinä meni roteva mies.

— Tämän Mimmin äitikinkö oli teille joutunut orpona? — keskeytti rouva
mummon kertomuksen.

— Niin. Hänen äitinsä, Mimmin äidin äiti, oli tavattoman kaunis ihminen
ja hän joutui erään merikapteenin kanssa kihloihin. Kapteenille hän
synnytti tytön ja tytön ollessa kolmivuotias sai hän tietää sulhasensa
merionnettomuudessa hukkuneen. Se tieto koski niin, että hän sai
halvauksen ja kuoli samana päivänä.

— Merikapteeni... Mimmi ei siis olekaan aivan talonpoikaista perää,
vaan hänessä on muutakin verta, sanoi rouva, katsoi hymyillen Mimmin
kirkkaisiin suuriin silmiin ja silitti päätä.

— Sinun äitisi äiti, isoäitisi, kuuluu olleen tavattoman kaunis. Kun
sinulla ei ole muutakaan perintöä, niin perinet sen isoäitisi kauneuden
lapsikulta...

Sen sanottuaan rouva suuteli tyttöä ja vieläkin hellemmin puristi
tyttöä rintaansa vasten.

Tuokion perästä hän kuitenkin hellitti, nousi ja sanoi hymyillen:

— Lähdepäs nyt täältä sisästäkin päin näkemään tätä uutta kotiasi.

Samalla hän nyökäytti mummolle päätään ja sanoi:

— Emäntä on hyvä ja tulee myös.

Tultiin saliin, jossa oli kattoon saakka ulottuvia kasveja. Mummo ei
ollut nähnyt tällaista kauneutta ja siksi hän huudahti:

— Hyvä Jumala, millaisen kodin Mimmi saakaan. Mutta osaatkohan sinä
alussa olla niin, ettet tekisi pahaa noille kasveille.

— No älkää huoliko, kyllä me Mimmin kanssa tulemme toisemme
ymmärtämään, sanoi rouva, istutti mummon kukitetulla vaatteella
verhottuun keinutuoliin ja poistui sitten keittiöön.

Hetken päästä palvelija toi kahvia ja rouva viittasi tarjoamaan sitä
ensin mummolle. Mummon ottaessa kahvia ja leivoksia tarjottimelta rouva
taputti Mimmiä kasvoille ja iloisesti hymyillen sanoi:

— Tietääkö Signe, että tässä on tämän talon ainoa lapsi, näin isona
syntynyt esikoinen.

— Onneapa olkoon vastasyntyneelle! virkkoi palvelija hiukan
hämmästyneen näköisenä.

Rouvan ottaessa kahvia palvelija katsoi Mimmiin ja sanoi:

— Sievä lapsi. Kyllä siinä ei teon vikoja ole.

— Ei olekaan, Jumalan kiitos, sanoi rouvakin ja katseli Mimmiin, joka
vaistomaisesti lähenteli mummon tuolia.

Sitten rouva haki Mimmillekin kahvia, kaatoi toiset puolet kermaa,
sekoitti siihen sokeria, pani lautaselle monenlaiset leivokset ja
opasti Mimmin matalammalta pöydältä niitä nauttimaan.

Juotuaan toisen kuppinsa mummo kaivoi povestaan aapisen ja sanoi:

— Kirjoineen se Mimmi taloon tulee. Tässä on sen kirja, jota se meillä
on huolitellut, ettei joutuisi talon pienten poikain revittäväksi,
ja hukassa se ehkä olisikin, jos minä en olisi tallettanut. Tämä on
merkillinen kirja. Katsokaahan rouva! Tässä kirjan ensimmäisellä
lehdellä näkyy orvon kyynelet. Se on kastunut Mimmin kyynelistä hänen
lukiessaan tätä lukua kuolevan äitinsä vuoteen ääressä. Sen tähden se
on noin kurttuiseksi kuivunut. Näkyy ihan pisaroitten sijat.

— Ihmeellistä! — huudahti rouva... Todella ihmeellistä... Tämä on
niin merkillinen ja arvokas kirja, että Mimmin pitäisi kaikin mokomin
ymmärtää säilyttää se elämänsä halki... Minun täytyy näyttää Uunolle.

Sen sanottuaan rouva mennä lehahti kansliaan, missä pastori oli
asiakkaiden kanssa toimessaan.

Hetken perästä tuli sitten pastorikin saliin aukinainen aapinen
kädessään ja kasvot loistaen sanoi:

— Tämä on merkillinen kirja. Me säilytämme sen tallessa, kunnes Mimmi
ehtii siihen ikään, että osaa antaa sille oikean arvonsa... Orvon
kyynelet.

Sitten pastori näytti kirjaa Mimmille ja kysyi:

— Luitko sinä tästä kirjasta äidillesi hänen kuollessaan.

Mimmi osoitti hienolla valkoisella sormellaan paikkaa ja sanoi:

— Luin vain tuohon asti, en nähnyt enempää... Eikä äiti tahtonutkaan
enempää, huokasi vain raskaasti ja nukkui.

Pastori silitti Mimmin päätä ja sanoi mummolle:

— Ajatelkaas minkälaista lääkettä oli kuolevan äidin sydämelle kuulla
Jumalan pyhimmät sanat viattoman lapsen äänellä. Ja nuo kyynelet
tuossa paperilla ovat meille juuri kuin Jumalan sormilla kirjoitetut
käskysanat... Mooseksen taululla.

Pastori lupasi panna kirjan talteen. Hän lähti se kädessä omaan
kamariinsa.

Mimmin mieli nyrvähti pahaksi, kun hän näki kirjaansa vietävän. Hän
tuli mummon luokse ja sanoi nureksien:

— Minun kirjani...

Kun rouva huomasi sen, hypähti hän hyllyvältä istuimeltaan ja sanoi:

— Lapsikulta, älä sure kirjaasi. Onhan meillä kirjoja. Hän otti
nenäliinansa, jolla pyyhki Mimmin kasvoja, ja pyyhkiessään hoki
suopeasti:

— Orvon kyynelet... Toivottavasti voin kuitenkin, Jumalan kiitos,
pyyhkiä sinun kyyneleesi... Nyt ne lapsen silmät kirkastuivat entistä
kirkkaimmiksi ja kasvotkin tulivat punaisiksi kuin mansikka.

Sitten rouva toi kuvalehden, levitti sen matalalle pöydälle ja sanoi:

— Katsopas tätä... Katsopas, tuossa isä ja äiti ajaa köröttävät
joulukirkkoon ja pieni tyttönen istuu välissä. Ehkä senkin nimi on
Mimmi. Hevonen juosta lönköttää, ja tuolta näkyy kirkko.

Mimmi alkoi selailla kuvalehden sivuja ja näkyi unohtaneen oman
kirjasurunsa. Rouva istahti tuoliinsa ja kysyi mummolta:

— Onko Mimmi papin antama nimi vai onko jokin lyhennys.

Mummo hieman rykäsi ja sanoi:

— Papin antama nimi on Vilhelmiina. Äitinsä äidiltä on hän sen perinyt.
Mutta äiti ja isä alkoivat kutsua Mimmiksi, ja siksi me kaikki muutkin
olemme kutsuneet.

— Aika soma nimi lapselle, mutta kun hän kasvaa isoksi, niin me
rupeamme kutsumaan Minnaksi, sanoi rouva tuntien jo oikeutensa
tällaiseen nimenmuuttoon. Mummo hykähti ja sanoi hymyillen: — Sehän
menee sitten niinkuin luotua latua. Hän on iso-äidiltään perinyt
nimensä ja tätä juuri kutsuttiin Minnaksi.

Rouva ei kerinnyt siihen jatkaa. Palvelija ilmestyi ovelle
ilmoittamaan, että päivällinen oli pöydässä.

Rouva nousi ja sanoi:

— Lähdetäänpäs sitten päivälliselle... Emäntä, olkaa hyvä.

Päivällispöydässä rouva istutti mummon vierelleen ja sanoi:

— Emäntä johtaa nyt tällä kerralla vielä Mimmin syöntiä. Sitten emännän
mentyä koetamme tulla toimeen omin väkimme.

Lapsen silmät rupesivat pyörimään ja hän virkkoi tuskin kuuluvasti:

— Mihinkä se mummo menee? Mummo kiirehti sanomaan:

— Minä lähden vielä käymään Timolassa Hanneksen, Paulin, Hiljan, Liinan
ja Lemmen luona.

— Tuottehan te sieltä minun kuppini? kuului Mimmin suusta harras pyyntö.

Kaikki purskahtivat nauramaan, mutta mummo ehätti sanomaan:

— Tuonhan minä toki. Mitenkäs minä sen jättäisin tuomatta, isäsi
tekemän maalatun pahkakuppisi.

Siihen tyytyi Mimmi ja söi hyvällä halulla rasvaista lihapullaa ja
voileipää ryypäten aina maitoa pienestä kupista, johon rouva kaasi
lisää, kun näki entisen vähenevän.

Päästiin jälkiruokaan. Palvelija kantoi kullekin suuret vadilliset
kermavaahtoa, johon oli sekoitettu sokerikakkua ja siroteltu
vaarainhilloa. Mimmin silmät pälyilivät toisiin, mutta kun kaikki
kävivät jälkiruokaan käsiksi, niin Mimmikin rupesi kirkkaalla
lusikallaan nostelemaan suuhunsa pehmyttä ruokaa. Rouva kääntyi mummoon
ja kysyi:

— Tietääkö emäntä, mikä tämän ruuan nimi on?

Mummo hymähti ja vastasi:

— Lienee tämän nimikin "Makea", kun on itsekin niin makeaa. Kaikkihan
ne ovat nimensä kaltaisia.

Rouva selitti hymysuin:

— Tämän nimi on "Pappilan hätävaraa".

— Ettäkö tällaiseen pappilassa varaudutaan silloin kun hätä on. Kyllä
minun mielestäni tälle vaan sopisi paremmin nimeksi "Makea", sanoi
mummo ja aikoi lopettaa syöntinsä, vaikka vati oli vasta puolillaan.

— Meillä oli ennen tapana sanoa, että ennen lukkari pois kirkosta
ennenkuin kiisseli mahasta.

Rouva ja mummo hyrähtivät makeaan nauruun, ja kun rouva näytti hyvää
rohkaisevaa esimerkkiä, uskalsi mummokin pistellä vatinsa tyhjäksi. Hän
kääntyi sitten Mimmin puoleen ja sanoi:

— Sinä lapsirukka taidat haljeta tämän makean ääreen. Heitä nyt jo pois.

Mimmi totteli ja laski lusikkansa vadin laidalle. Ja kun tytön
suupielistä näkyi, mitä hän oli viimeksi syönyt, pyyhki mummo
esiliinallaan nuo liiat jätteet.

Syömästä päästyä mentiin taas saliin, ja siellä Mimmin silmät ennen
pitkää rupesivat vierähtelemään kiinni. Näkyi tulevan uni.

Rouva saattoi lapsen omaan kamariinsa ja hetken perästä palattuaan
sanoi hymyillen:

— Makeatapa oli Mimmille tämän talon uni. Heti kun pääsi pehmeään
vuoteeseen, vierähtivät silmät umpeen.

Mummo nousi istuimeltaan.

— Taitaa olla viisainta, että jätän Mimmin nukkumaan ja lähden tuonne
isoon pappilaan tervehtimään vanhaa rovastinnaa. Se on aina minulle
niin hyväntahtoinen... Olen siellä yötä, huomenna käyn kirkossa ja
sitten lähden rientämään kotiin.

Mummo ojensi rouvalle kätensä hyvästelläkseen ja sanoi:

— Olen kovin iloinen Mimmin kohtalosta.

Rouva tarttui mummoa käteen, vei hänet kamariinsa, missä Mimmi oli
nukkumassa, ja sanoi:

— Lähdetään nyt vielä katsomaan Mimmiä, vaikka hän nukkuukin.

Mimmi nukkui hyllyvällä sohvalla kukitetun kevyen peitteen alla niin
että kasvot vain näkyivät. Luultavasti hän näki unta, koska huulet
liikkuivat, suupielet vetäytyivät mieluiseen hymyyn ja koko ruumis
hieman vavahteli.

Mummo ja rouva katsoivat sitä hetkisen. Molemmat olivat puhumatta,
ettei Mimmi heräisi. Viimein kuitenkin mummon kädet menivät
vaistomaisesti ristiin ja hän sanoi liikutettuna:

— Tosi on, kuten sanotaan, että on se osa orvollakin, vaivaisellakin
Jumala.




NELJÄS LUKU.


Pastori Pilvensalon perheeseen syntyi lapsi, sitten toinen ja
kolmaskin. Mimmiä koetettiin taivuttaa lasten hoitoon, mutta rouvan
mielestä ei hänestä siihen ollut, ei komentamalla eikä opilla millään.

Elukkain hoitoon oli hänellä luontaisempi taipumus kuin ihmislasten
valvojaksi. Karjanhoitoon hän aina vaan pyrki ja navetasta hän aina
toi uutisia, miten mikin lehmä häntä nuoli ja hyväili, kun harjasi
selkää ja kaulaa. Ja miten ne alkavat parsissaan kiekkua, kun hänet
näkevät harja kädessä, ja jokainen toivoo joutuvansa ensimmäisenä hänen
harjattavakseen.

Isommaksi tultuaan Mimmi saikin yksinomaiseksi tehtäväkseen karjan
hoitamisen. Ja sitten ei Mimmiä enää kutsuttu Mimmiksi, vaan Minnaksi.

Minna oli nyt tänä kesänä täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja
alkoi kuulua, että taloon syksystä otetaan koulunkäynyt karjakko ja
että Minna sitten tulee auttelemaan karjakkoa ja sisäkköä. Minnaa
huolestutti tämä kohtalon käänne. Joskus nähtiin hänet surullisissa
mietteissä, mutta kukaan ei siitä välittänyt.

Insinööri Hövelinin perhe ja pastori Pilvensalon perhe olivat keskenään
hyviä naapureita ja etenkin rouvat kävivät usein toisissaan. Tänäkin
syyskuun iltana rouva Hövelin tuli rouva Pilvensalon vieraaksi. Mutta
tänä iltana eivät rouvat olleet kuten ennen salissa, vaan rouvan
kamarissa; näytti siltä, että heillä oli jotakin kahdenkeskistä
puhuttavaa. Sinne kutsuttiin nyt Minna kolmanneksi.

Minnan kasvot olivat entistä punakammat, kun hän istahti ovenpieleen.
Mitähän tämä nyt on, kun näyttävät niin asiallisilta, hän ajatteli.
Eikä hänen kauan tarvinnutkaan siinä istua, kun oma rouva kääntyi
häneen päin ja sanoi ystävällisesti:

— Kuulepas sinä Minna hyvä, tämä naapurin rouva on tullut kysymään,
saisiko hän sinut tulevaksi vuodeksi karjakokseen. Meille tulee tänä
syksynä koulunkäynyt karjakko, mutta minä en silti käske sinua luotani
pois, vaan sinä saat jäädä sisäkön ja sen tulevan karjakon apulaiseksi,
jos niin tahdot. Mutta jos mieluummin tahdot lähteä tämän hyvän
naapurimme palvelijaksi, niin en kiellä.

Minna mietti pitkään. Korvanlehdetkin kävivät tulipunaisiksi. Viimein
hän sanoi:

— Kyllä minä en ikinä rupea kahden palvelijan käskettäväksi. Ennemmin
lähden Timolaan. Ehkäpä antavat minulle työtä ja ruokaa... Mitäpä tästä
elämästä muuta onkaan, kunhan päivä menee toinen tulee.

Rouva Hövelin tekeytyi nyt hartaaksi pyytäjäksi. Hän virkkoi:

— Kyllä minä sen uskallan taata, ettei meillä ole pahempi kuin
tässäkään talossa. Meillä on yhtä hyvä navetta kuin täälläkin eikä
muukaan ole pahemmin. Ja meidän nuori väki on iloista väkeä, niin ettei
meillä ikävä ainakaan tule vaivaamaan. Meidän nuoret remuavat, niin
etteivät harakatkaan uskalla olla katolla.

— Orvolla ei ole iloja, sanoi Minna ja nosti esiliinaa silmiinsä päin.

Talon rouva sanoi nyt ystävällisesti:

— En minä sentään Minnana lähtisi Timolaan, kun on niin hyvä
palveluspaikka tiedossa... Sinä olet kasvanut ihmisten ilmoilla, miten
sinä lähtisit sinne erämaan kätköön, Jumalan selän taakse. Pitäisin
sinua vedessä juotavana, jos nyt lähtisit sinne.

Minnasta tuntui oudolta ajatella menoa Hövelinien perheeseen, mutta ei
tahtonut tehdä kuitenkaan toisin kuin hänen suuri hyväntekijänsä toivoi
ja kehoitti: — No, jospa häntä sitten koetan, virkkoi hän. — Tottapahan
taivaan alus on auki, jos ei minussa ole paikkani täyttäjää.

Rouva Hövelin tarttui Minnan käteen ja sanoi iloisesti;

— No, tuohon käteen. Minä olen sitten siinä varassa. Mutta puhutaanpa
vielä palkasta. Mitä sinä meinaat vuodelta?

— Saatte maksaa mitä näette minun ansaitsevan, sanoi Minna ja lähti
ulos asioilleen.

Mutta Minnan mentyä talon rouva sanoi:

— Joutaapahan Minna tulla tuntemaan muutakin kuin mitä meillä on
tuntenut. On kasvatettu kuin kukkaa kämmenellä. Toivoin siitä saavani
lapsenhoitajan, mutta sitä siitä ei tullut. Muuhun hänellä ei ole
taipumusta kuin elukkain hoitoon. Luultavasti teillä, missä karja ei
ole niin suuri, tulee menestymään hyvinkin. — Eipä häntä meillä muualle
käsketäkään, kunhan vaan karjansa hoitaa, sanoi rouva Hövelin ja nousi
lähtemään.

       *       *       *       *       *

Oli tullut marraskuun ensimmäinen päivä, jolloin Minnan oli lähdettävä
uuteen palveluspaikkaansa.

Juuri kun Minna kyynelsilmin jätteli hyvästiä talonväelle, tuli pastori
Pilvensalo juhlallinen pyhyys leveissä kasvoissaan ja toi Minnalle
talteen panemansa vanhan aapisen ja sanoi: — Nyt sinun lähtiessäsi
pahaan maailmaan, jossa ei ole sinun kohtalosi huoltajaa, annan minä
tämän merkillisen aapisesi edes vähäiseksi oppaaksi elosi tiellä. Ja
suokoon Jumala, että tämä kallis muisto pysyisi sinulla varjelevana
kilpenä kaikkea maailman elämän saastaa vastaan, ettei sinun tarvitsisi
vuodattaa riettauden eikä synnillisen elämän tuottamia kyyneleitä.

Sen sanottuaan pastori antoi kirjan Minnalle, joka kyynelsilmin kiitti
kaikesta. Puristaessaan vielä Minnan kättä pastori sanoi painokkaasti:

— Toivon, että muistat sanani.

       *       *       *       *       *

Insinööri Hövelinillä oli kuusi poikaa, joista vanhin Benjami oli
jo ylioppilas ja kuului lukevan tuomariksi. Se rupesi salaisesti
hyväilemään Minnaa taivuttaakseen tämän uskomaan hänestä hyvää.

Tähän asti oli Benjami lähennellyt sisäpiikaa Mantaa ja Manta alkoi
uskoakin Benjamia tulevaksi miehekseen. Nyt Minnan tultua taloon Mantan
terävä ja kaikkea seuraava silmä huomasikin Benjamin mieltymyksen
Minnaan. Eräänä marraskuun päivänä Manta tuli navettaan Minnan ollessa
siellä karjaa hoitamassa ja sanoi:

— Kuulepas sinä Minna, minä en saa mielestäni erästä asiaa enkä malta
olla siitä sinulle ilmoittamatta, kun täällä nyt ei näy olevan muita
korvia kuulemassa kuin lehmien.

Minna seisahtui naurahtaen Mantan luokse ja sanoi iloisesti:

— No, kun ei useampia asioita ole niin sano pois.

— Elähän naura. Ei se ole naurun asia, sanoi Manta tosissaan.

— Eipähän tässä nyt vielä itkeäkään osaa, vastasi Minna yhä nauraen.

Manta tekeytyi yhä totisemmaksi ja sanoi:

— Minä olen huomannut, että tuo Benjami on ruvennut sinua hyväilemään,
ja olen siksi ajatellut sanoa sinulle, että älä usko liikoja.
Herraspoikiin ei ole luottamista.

Manta ei kerinnyt sanoa enempää, kun Minna jo vastasi:

— Hopsista pussiin ja pussin suu auki. Älä virka viheliäinen, älä
vaivainen valita. Minulla on toki yhtä suuret silmät päässäni kuin
sinullakin näkemään, mitä missäkin on. Vai minä nyt tuon vedessä
juotavan haikaran hyväilemisiä jonakin pitäisin. Hyh! Kyllä minä toki
tiedän linnuksi tiaisen. Kyllä siltä huolelta saat yösi nukkua niin
makeasti kuin muuten osaat.

— Niin... Minä vain sanoin hyvän hyvyyttäni, kun sinä olet ollut
vähemmin täällä maailman jaloissa kuin minä. Kun sinä olet kaunis ja
sorja, niin voisi ehkä luulla sentähden herraspoikien sinusta pitävän.

— Kaunis... Hui-hai... jopa olet lapsekas. Vehnäkakku on kaunis enkä
minä. Mutta sijaani minä vältän. Nämä kulipäät eivät välitäkään
kauneudesta, kunhan vaan saavat hyvää hoitoa, sanoi Minna hieman
ylpeästi ja rupesi toimiinsa.

Nähtyään Minnan hyväilemisen turhaksi, Benjami rupesi tekemään hänelle
kaikenmoista kiusaa ja pilaa. Kun hän sai Minnan itkemään, niin heti
nauraa hohotti niin pirullisesti kuin taisi. Eikä Benjami nyt enää
kutsunut häntä Minnaksi vaan Minkaksi. Kaikki muutkin rupesivat
käyttämään samaa nimitystä. Marraskuun lopulla ei Minna enää kuullut
keltään oikeata nimeään. Minkasta vain puhuttiin.

       *       *       *       *       *

Oli jouluaatto. Kaikki pojat olivat nyt koulusta kotona ja kerran he
Benjamin kehoituksesta lähtivät Minkkaa kiusottelemaan ja yllättivätkin
hänet karjakartanolla, kun tämä juuri oli tuomassa heiniä vajasta
navettaan. Oli lauha ilma. Viimeyönä satanut lumi oli niin nuoskaa,
että puristui käsissä palloksi.

Nyt pojat rupesivat kilpaa yksissä tuumin syytämään tyttöä vastaan
suuria kovia lumipalloja. Kun Minna tiesi, että armon pyytäminen niitä
vain yllyttäisi, koetti hän heinäsylyksineen rientää navettaan. Mutta
samassa sattui kova pallo silmään, Minnalta putosi heinäsylyys ja
kaksin käsin silmäänsä tapaillen hän parahti: "Voi, Voi! Älkää Jumalan
luomat tappako!"

Silmäänsä painellen ja voivotellen Minna sokeana meni navettaan. Mutta
pojat vain nauraen pommittivat minkä kerkesivät. Vasta kun Minna pääsi
navettaan ja sai oven vedetyksi kiinni, lähtivät kiusanhenget iloisesti
nauraen sisälle.

Minnan silmää rupesi pakottamaan. Hän koetti hautoa sitä kylmällä
kääreellä, mutta siitä ei ollut apua. Aikansa navetassa oltuaan Minna
tuli väen pirttiin ja pieneen kuvastimeensa katsoessaan näki, että
silmää ympäröi musta kuollut veri, joka silmän alapuolella oli levinnyt
laajemmalle. Silmävalkuainenkin oli kuin verikappale. Lisäksi tuli
katkera itku. Hän pelkäsi silmän iäksi jäävän sen näköiseksi kuin se
nyt oli.

Sitten hän laittoi silmälleen pehmeän kääreen ja lähti silmäpuolena
hoitamaan karjaa. Hän tuli navetasta väenpirttiin vasta iltamyöhällä,
kun sisällä jo paloi joulukuusi ja koko suuri rakennus näytti olevan
paljasta valoa.

Rouva Hövelin tuli nyt käskemään Minnaa joulukuuselle sanoen kaikkien
toisten jo siellä olevan. Renki Topiaskin oli muka jo saapunut.

Minna hymähti ja sanoi surullisesti:

— Sinnekös minä tämmöisellä silmälläni menisin!... Minä olen saanut
joululahjan iäkseni — Tätä sanoessa pyrki katkeruus taas purkautumaan
itkuksi. Rouva tekeytyi nyt ystävälliseksi ja sanoi:

— Minna rakas, älä sitä nyt niin pahaksi usko. Minustakin oli ilkeätä,
että ne pojat, ylimielet, sillä lailla olivat menneet lumittamaan
ja Santerin pallo kuului sattuneen silmään. Mutta kyllä se paranee,
kun aika kuluu. Minä toruin Santeria, mutta eihän se tehty sillä
tekemättömäksi tule. Lähdehän nyt kuitenkin sille kuuselle.

— En lähde... Vai sinne lisää pilkattavaksi! Minusta tämä jo riittää!
sanoi Minna jäykästi ja painoi otsansa kämmeneensä. Kyynäspää oli
pöydällä, missä pieni lamppu palaa tuikutti.

Rouva meni nyt ulos, mutta hetken perästä toi Manta tarjottimella ison
vadillisen monenlaisia leivoksia ja teekannun ja sokeriastian, joita
antimia Minna sai mielensä mukaan viljellä. Jätettyään tarjottimen
täysineen pöydälle Manta sanoi: "Rouva käski kysyä, tahtoisitko sinä
huomenaamuna mennä kirkkoon. Topias kyyditsisi hevosella, kun tuo tie
on niin luminen, että jalan on pimeällä tukala kävellä."

Minnan sydän hiukan lientyi tästä ystävällisyydestä, ja hän sanoi
tyytyväisesti: "Kyllä minä menisin kirkkoon. Voinhan lehmät hoitaa sen
verran aikaisemmin."

Huomenaamuna olikin kartanolla valmiina kirkkoreki. Sen pohjalla
oli niin suuri hirventalja että pää riippui perän takana ja koivet
laidoilla ja peitteenä oli komea rekipeite.

Kun kirkolta kuului ensimmäinen kellon helähdys, nähtiin Topiaksen
juoksevan talliin noutamaan hevosta. Manta ilmestyi iloisin kasvoin
pirtin ovelle ja sanoi:

"Topias valjastaa jo hevosta, joudutko rekeen?"

— Valmis kuin valettu, tehty kuin mahdettu olen jo ollut tuosta herran
hetkestä, sanoi Minna, koppasi lapaset käsiinsä ja lähti ulos, missä
todellakin näki Topiaksen olevan hevosta valjastamassa. Vanhimmat
pojatkin Benjami ja Santeri häärivät apuna.

Minna istui rekeen toiseen laitaan jättäen sijaa Topiaksellekin ja
vetäisi peitteen aivan kaulaansa asti. Somalta tuntui päästä kirkkoon
tällaisella kyydillä.

Kun hevonen oli valjastettu ja Topias oikaissut ohjakset, ei hän
tullutkaan reenperään, vaan hyppäsi kuskipukille ja nykäisi hevosta
lähtemään. Mutta samassa romahti aisassa suuri pahaääninen lehmänkello.
Pojat juuri hevosen lähtiessä liikkeelle nykäisivät kellosta tukon ja
kellon rämähtäessä päästivät pilkallisen naurun rähähdyksen.

— Tämäkö se vielä puuttui... Mitähän pahaa minä lienen tässä talossa
tehnyt, että minua tällä lailla pilkataan... Jaksaneeko hänessä
luitaankaan terveinä sälyttää... Silmäni söivät eilen kuin korpit
puolikuolleelta hevoselta, eikä sekään vielä riittänyt.

Topias ei ollut Minnan puheita kuulevinaankaan. Hän istui kuskipukilla
kuin puujumala, ajoi niin että maa vilisi reen vieressä ja kello
rönkötti aisassa kuin paholaisen hätärumpu.

Kirkon luokse tultua Topias sitoi hevosensa puuhun, päästeli kellon
aisasta, tukki sen heinillä ja pani rekeen. Sitten meni Topiaskin
kirkkoon ja istui lähinnä oven suuta olevaan penkkiin, josta voi nähdä,
milloin Minna lähtee kirkosta.

Saarnan loputtua Minna lähti kirkosta ja aikoi mennä jalkasin kotiin,
mutta Topias sanoi hänelle kirkon edessä: "Kyllä me nyt päästään
kellottakin. Minä riisuin sen jo pois aisasta." Minna taipui ja istui
rekeen. Joutuihan näin pikemmin hoitamaan elukoita.

Nyt Topiaskin istui reenperään hänen viereensä ja hevosen juosta
hölkötellessä sanoi:

— Tämä meidän talo on semmoinen talo, että siinä pitää aina olla yksi
pilkattava. Näyttää siltä, että ne eivät pysy terveinä ilman. Minulla
on tässä jo toinen vuosi oltavana ja siksi minä sen tiedän. Kun toissa
syksynä tähän tulin, niin rupesivat minusta tekemään leikkikalua, mutta
siinä erehtyivät enemmän kuin puoleksi. Minulta kuulivat teräväpäisiä
ja minä sanoin: Jos ette tätä usko, niin minä näytän, miten kallista
lystiä se on. Tämä Benjamin vinkula ei sitä uskonut, mutta se saikin
maistaa mitä se oli. Se oli minun nukkuessani kerran tervannut minun
tukkani takaapäin. Mutta kun minä sain tietää, kuka sen oli tehnyt,
niin vetäisin tällä talonpoikaisella nyrkilläni herraspoikaan sen
verran, että armaat rukoukset heltisivät miehestä. Miehellä oli monta
päivää poski kuin leilin puolikas eikä muussakaan ruumiissa tainnut
paikat olla aivan syntymäjäleltä. Ja se tepsi. Sen erän jälkeen ei
minun kanssani ole vanha eikä nuori ruvennut ilveilemään. Ja se kaikki
lähtee tuosta ukosta. Kaikkein ilkeimmällekin pilalle se nauraa
hörhöttää kuin vanha rahtikoni apetta tehdessä. Rouva kyllä on hyvä
ihminen, mutta sillä ei ole valtaa enempää kuin mökin Maijalla. Kiittää
kun itse saa silmänsä auki.

— Ja tuommoiseen taloon sitten Pilvensalon rouva minut hommasi... Voi
tätä maailmaa pahennusten tähden!

Topias rykäisi ja sanoi:

— Kyllä rouva Pilvensalo on tiennyt, että kolme karjapiikaa viime
vuonnakin lähti, eikä sittenkään kekriin päästessä ollut yhtään.
Tämän Mallan saivat viimeisiksi viikoiksi hoitamaan karjaa. Ja kaikki
lähtivät juuri tuon ilveilyn takia. Ja sen sanon, että ei se ole
sinunkaan häpeäsi, jos pujotat liinasukat jalkoihisi ja lähdet.

— Sitä en pikkukummasta tee, kun kerran rouva Pilvensalo on minut tänne
toimittanut.

— No älä sitten tee. En ainakaan minä käske. Ja kyllä minä tulenkin
aikaan eikä paha olekaan, mutta minun nokkani alle niiden ei olekaan
tuloa sateen pitoon.

Nyt loppui matka. Kartanossa ei näkynyt liikkeellä ketään. Heti reestä
päästyään Minna juoksi pirttiin, heitti sinne päällysvaatteensa ja
kiirehti navettaan.

Silmä onneksi parani. Muutamassa viikossa häipyi musta kiehkura
aivan jäljettömiin, mutta alituinen hieno pila kumminkin piti mielen
raskaana. Asioillakin liikkuessa oli Minnan päähuivi usein silmäin yli
laskettuna. Ja kun iltahetkinä karjalta päästyä ei useinkaan maistunut
käsityö, niin hän huvikseen katseli aapistaan. Manta oli tullut sen
huomanneeksi ja kertonut sisällä, että sillä höperöllä on vanha
iänikuinen aapinen, jota se käsityön sijasta iltakaudet lukee.

Tänä iltanakin oli Minna keittiön loukossa omia aikojaan huvikseen
katselemassa sitä aapistaan. Manta keittiössä käydessään näki sen.
Pienen tuokion perästä syöksähti Benjami keittiöön ja kysyi kiireesti:

— Mihin se on Manta mennyt?

— En minä tiedä. Vasta ikään tuo tästä pyörähti, sanoi Minna kohottaen
päänsä.

Benjami kurkisti katsomaan Minnan kirjaa ja sanoi:

— Mitä kirjaa sinä luet?

— Parempiko kysymä kuin näkemä, vastasi Minna, mutta ei osannut pitää
varaansa, sillä Benjami sieppasi silmänräpäyksessä Minnan edestä
kirjan, repäisi sen kahdeksi, viskasi palaset palavaan hellan uuniin ja
ilkeästi nauraen juoksi ulos.

Vihasta ja harmista sävähtäen Minna hyökkäsi kaksin käsin uunista
pelastamaan kirjansa palasia ja saikin aapisen alkupuoliskon jotenkin
eheänä, vaikka senkin muutamat lehdet roihusivat jo liekeissä.

Varsinainen muistolehti kuitenkin pelastui aivan eheänä paksun
kansilehden turvissa, joka ei kerinnyt syttyä. Minnan sydäntä
karvasteli, mutta nyt hän ei kuitenkaan itkenyt. Tulinen viha vain
kiehui povessa.

Benjami oli sisällä kertonut ilkityön, minkä vuoksi Manta keittiöön
tullessaan luuli tapaavansa Minnan itkemästä. Mutta Minna istui vain
korvanlehdetkin punaisina vihasta.

Manta tekeytyi nyt osanottavan näköiseksi ja kysyi.

— Mikä muisto sinulla oli siinä vanhassa aapisessa, jonka Benjami
kuului repineen ja viskanneen palamaan. Rouva torui siitä Benjamia,
mutta Benjami vain nauroi.

Minna keikautti tuimasti päätään ja sanoi suu vihasta irvissä:

— Annetaan päivän mennä, toisen tulla, kyllä se nauru vielä lähtee.
Taitaa se variksen pelätti luulla, että minä olen paljas tervatallukka
hänen pilkattavakseen. Raskin minäkin sille koiran hierimelle
lahjoittaa toiseen poskeen samanlaisen leilinpuolikkaan kuin Topias oli
mennä talvena laittanut toiseen.

Manta uudisti kysymyksensä:

— Totta kai sinulla oli siinä kirjassa jokin erityinen muisto, kun sinä
sen menettämisen niin pahana pidät. Etkö sinä nyt voi sanoa, miksi se
kirja on sinulle niin kallis?

Mutta Minna vaan murahti, ettei toinen sillä tiedolla mitään tee.

Manta tunsi, että sieltä ei lähde lisää. Siksi hän jätti kyselynsä ja
kertoi sisälle mentyään kaikki Minnan sanat. Ja kun oli kuultu, että
Topias on Minkalle kertonut semmoisesta kuin Benjamin leiliposkista,
niin päätettiin, että Minka on Topiaksen kanssa hyvissä väleissä.
Arveltiin Topiaksen olevan Minkalla varamiehenä, minkä vuoksi hän
uskalsi uhkailla.

Huomenaamuna oli Topias aamiaisen jälkeen, annettuaan hevoselle apetta
tullut pirttiin tupakoimaan. Piippuaan vedellen hän köllötti penkillä
kynkkämöisillään. Minna oli panemassa uunia lämmitä, kun Benjami saapui
pirttiin ja heti ovesta tultuaan kysyi:

— Mitä sitä nyt tänne kuuluu?

— Mitäs sitä koiran hierimelle kuuluu? kuului Minnan suusta vihasta
sähisevät sanat.

Benjami luuli, että nyt tahdotaan ärsyttää häntä riitaan, eikä siksi
ollut kuulevinaan. Hän istui vaan Topiaksen luo penkille ja alkoi
hyvässä ystävyydessä kysellä Topiaksen ajoista ja minkälainen nyt oli
keli.

Hetken siinä Topiaksen luona oltuaan Benjami lähti ulos ja kun hän oven
luona katsoi veikeän näköisesti Minnaan ja nyökäytti lyhyttukkaista
päätään, sanoi Minna tuikeasti: "Koiran hierin".

Benjamilla oli jo toinen käsi ovenkahvassa. Hän nyökäytti taas päätään
ja sanoi: "Topiaksen muija, Topiaksen muija."

— Koiran hierin, koiran hierin.

— Topiaksen muija, Topiaksen muija.

Tätä sananvaihtoa olisi kai kestänyt vaikka koko päiväksi, mutta
Benjami näki hyväksi luikkia tiehensä, paiskaten oven jälkeensä kiinni,
niin että lasit seinillä helähtivät. Kun ovi kuitenkin ponnahti hieman
raolleen, niin Benjami seisahtui ulkopuolelle kuuntelemaan.

Benjamin mentyä Topias virkahti jäykkään tapaansa:

— Taisit antaa miehelle nimen, joka iäksi riittää. Olisi sietänyt
kolmisen kertaa nostaa vettäkin päähän.

— Sen ennättää tehdä vastakin. Kyllä minä ainakin hänen nimensä
säilytän missä ikinä nähnenkin, sanoi Minna tahallaan kovalla ja
uhkaavalla äänellä, että Benjami sen kuulisi. Hän kyllä näki Benjamin
seisovan portailla.

Topias nousi nyt lähtemään ja mutisi itsekseen: "Koiran hierin, koiran
hierin. Se sille kyllä sopiikin nimeksi. Tuo läpikuultava raukka...
Koiran hierin, koiran hierin..." Topias meni kartanolle kääntämään
rekeään tien suunnalle ja valjastamaan hevosta, Benjami nauraa räkätti
ivallisesti ja sanoi: "Minkan Topias ja Topiaksen Minkka niinkuin
pappilassakin Ellin Kalle ja Kallen Elli."

Topias näytti nyt tavattoman suurta nyrkkiään ja suutaan hieman
kuristaen ärjäsi: "Pidähän kiinni se leipäreikäsi, äläkä meinaa minusta
ruveta mieltäsi hakemaan. Täällä on vielä joku annos jälellä sitä hyvää
ja terveellistä ainetta, jota sinä jo ennen olet kerran saanut. Ja jos
et tätä usko, niin tulet saamaan ja hyvällä mitalla, sen takaan."

Benjami ei virkkanut enää mitään, meni vain isolle portaalle katsomaan,
kun Topias valjasti hevosensa, istui reen penkille ja lähti ajamaan
metsään.

Minna tuli nyt pihamaan toiselta puolen olevasta työväen pirtistä
eikä ollut näkevinäänkään Benjamia, meni vain karjakartanoon, jossa
itsekseen rupesi laulamaan.

Manta tuli sisältä, seisahtui Benjamin luokse portaalle kuulemaan
laulua ja sanoi:

— En ole kuullut Minkan vielä ennen laulavan. Mutta tavattoman kaunis
ääni sillä on.

— On. Sietäisi olla paremmassa kaulassa.

— Mikäs siinä kaulassa on. Kyllähän se sijansa välttää ja hyvä on
väittämäänkin.

— Miksei. Kyllähän se Topiakselle välttää, sanoi Benjami ja lähti
sisälle.




VIIDES LUKU.


Hövelinin perheessä alettiin uskoa, että Minna ja Topias ovat
kihloissa. Topias oli hyvä ja uskollinen työntekijä. Hänestä pidettiin
paljon eikä häntä uskallettu suututtaa, sillä pelättiin, että hän menee
pois talosta ja vie Minnan mukanaan. Näin Minnakin pääsi nyt rauhaan.
Manta kumminkin kyseli Minnalta, milloin ne kuuliaiset tulee, ja sai
aina vastauksen: "Odota, vaan älä pitkästy." Kun Topias oli saanut
kaikki pelkonsa alle ja kun hän oli Minnalle suojamuurina, niin meni
koko kevätpuoli talvea ja kesääkin aina juhannukseen asti onnellisesti.
Minna sai olla jokseenkin rauhassa.

       *       *       *       *       *

Nyt oltiin juhannusaatossa. Oli vielä aamupuoli päivää, kun kaukaa
mereltä rupesi sormen korkuisena pillinä näkyä törröttämään laivan
savu, joka myötäänsä suureni. Kohta rupesi pellavan siemenen kokoisena
näkymään laivakin. Silloin Benjami kiikari mukanaan kiipesi rakennuksen
harjalle, ja hetken perästä iloisesti huudahti: "Tähdenlento... se
on Tähdenlento... Nyt tuleekin pastori Pilvensalolle vieraita, kun
Tähdenlennon kapteeni on rouvan veli... Ettei se nyt näy Pilvensalon
kotiin, jotta tietäisivät tulla vastaan... Sanokaa isälle, että se
soittaa Pilvensalolle. Laiva tulla tohkaisee ihan tätä kohti, se tulee
aivan tähän meidän rantaan... kas sitä, jo töräytti tervehdyksen... Ja
toisen... Ja kolmannen... Ai, ai, miten on komea laiva ja suuri. Se on
Etelä-Amerikasta tuonut kaupungin kauppiaille lastia, ja nyt päällikkö
poikkeaa tänne sisarensa luokse. Aivan tulee kuin ammuttu tätä kohti."

Kaikki keräytyivät rannan töyräälle katsomaan tulijaa. Ukkokin vanha
teatterikiikari kädessään tuli joukkoon ja tähystettyään laivaa sanoi:
"Kyllä se taitaa olla Tähdenlento".

— Jopa nyt sattui hyvin, kun kapteeni tapaa täällä äitinsäkin, virkkoi
rouva ihastuneena.

— Kuuluu toissa iltana tulleen tänne tyttärensä luokse. En ole joutanut
käydä tervehtimässä; arvelin huomenna käydä. Sekin kai tulee tänne
vastaan, kun sinne soitettiin.

Laiva töräytti taas jymisevän tervehdyksen. Alkoi kuulua heikkoa
kohinaakin, kun sen uhkea keula halkaisi viheriää vettä. Nyt se jo
rupesi hiljentämään. Ei näkynyt uskaltavan tulla laituriin, missä
pienemmät merilaivatkin kävivät, vaan jäi ankkuriin kauemmas rannasta.

Pian saapuivatkin Pilvensalon vaunut Hövelinin laivalaiturille. Siinä
tulivat laivan kapteenin äiti ja sisar, ja pastori Pilvensalo istui
itse kuskipukilla. Kapteeni katsoi kiikarillaan rantaan ja tunnettuaan
äitinsä ja sisarensa tempasi rintataskustaan vihreän silkkisen
nenäliinansa ja rupesi pitkällä kädellään sitä huiskuttamaan. Rouva
Pilvensalo tähysti kiikarillaan hetkisen huiskuttajaa ja huudahti:
"Veljeni, veljeni". Nyt huiskutti hän äitineen kapteenille, ja samoin
teki pastori Pilvensalo. Mutta Hövelinin pojat ja työmiehet lähtivät
viidellä soutuveneellä kiirehtimään laivalle kilpaa. Kuka ehtisi
ensinnä perille, saisi kapteenin veneeseensä. Topias oli paras soutaja,
hänen venheensä tuli ensiksi laivan kylkeen. Laivasta laskettiin
portaat, ja kapteeni rouvineen ja palvelijoineen tuli veneeseen.

Topias rupesi hartiainsa voimasta soutamaan venettä rantaa kohti varsin
näyttääkseen kaukovieraille, mihin pohjolan poika kykenee. Ja kovasti
kohisikin venheen keula.

Rannalle päästyä kapteeni suudellen tervehti äitiään ja sisartaan ja
samoin teki kapteenin rouva. Sitten he nousivat vaunuihin, pastori
nousi itse kuskipukille ohjaamaan komeaa, kiiltokarvaista harmaata
orittaan. Vaunut lähtivät liikkeelle ja etenivät kuin tuulispään
ajamina, oriin ryöheä liinanvalkea harja vain leimusi ja näkyi vaunujen
ja vaunuissa istujien yli.

Laivamiehet rupesivat nyt Hövelinin metsästä veneellä kuljettamaan
tuuhealehtisiä koivuja, joita pystyttivät laivan kannelle sitoen ne
kaiteisiin. Iltapäivällä laiva näytti lehtimetsäiseltä meren saarelta.

Kun tuli tieto, että laivapojat laittavat tulevaksi yöksi laivan
kannelle tanssit, niin Hövelinissä lämmitettiin sauna tavallista
aikaisemmin, että jouduttaisiin hyvissä ajoin laivalle.

Minnalla oli tapana kylpeä vasta sitten kun kaikki muut olivat olleet
saunassa ja niin hän teki nytkin. Laivapojatkin olivat käyneet maissa
ottamassa suomalaisen kylvyn. Kun Hövelinissä kaikki tiesivät, että
Minnakin haluaa lähteä näkemään laivaa, niin Hövelinin pojat arvasivat,
että Minna oli heittänyt vaatteensa saunan etuhuoneeseen. Benjamin
kehoituksesta Santeri hiipi salaa ja varasti Minnan vaatteet ja juoksi
kauas meren rannalle, joten Minna jäi alastomaksi saunaan. Pojat
tiesivät, että Minna ei alasti lähde sieltä mihinkään ennenkuin sattuu
kulkemaan ohi joku, jota voi pyytää tuomaan vaatteita, ja että silloin
on rannasta kaikki veneet viety laivalle, joten täytyy olla kotona
pääsemättä toisten iloon.

Tästä kepposesta ei Topiaskaan tiennyt ennenkuin laivalla pojat
rupesivat toisilleen nauraa tirskumaan ja puhumaan kissanlinnasta.
Tästä Topias arvasi, kuka kissanlinnaan oli jäänyt. Hän oli ensin
luullut Minnan muuten jääneen kotiin.

Kun pojat yhä siitä tirskuivat, ei Topias ollut tietävinään, ajatteli
vain, että se on liian aikaista iloa.

Eräs Wilhelm-niminen nuori laivamies osasi hyvästi suomea. Topias teki
tuttavuutta miehen kanssa ja pyysi päästä kahdenkeskiseen paikkaan.
Wilhelm veikin Topiaksen omaan hyttiinsä. Siellä Topias kertoi
Hövelinin ihmisten elämän tavoista ja talon palvelijalle tehdystä
kepposesta. Nuo pojat olivat tytön kylpiessä koiruuksisaan varastaneet
saunan etuhuoneesta tämän vaatteet, ettei tyttö pääsisi laivalle.

Kuuma verinen Wilhelm tuli kasvoiltaan punaiseksi, hänen sisällään
kiehahti suuttumus. Tummat silmät näyttivät vajoavan syvempään. Hän
hyppäsi istuimeltaan ja kysyi innoissaan saisiko ne pojat tänne?
Jumal’avita, niitten pitää kuolevassa ruumiissaan tuntea mitä koiruus
maksaa.

— Kyllä ne saadaan tänne ja helposti saadaankin, mutta minulla on
mielessä toisenlainen juoni, virkkoi Topias. — Tyttö on kaikin puolin
kelpo tyttö ja komea ulkopuoleltakin nähden. — Voisikohan se juosta
karkaamaan tähän laivaan? Minä sitten koettaisin tehdä uskottavaksi,
että hän on harmissaan hukuttautunut mereen tai hirttänyt itsensä
metsään. Hakevat sitten ainakin yhden viikon merestä ja metsästä.
Jollei tämä käy päinsä, niin annetaan poikain tuntea, että kuritus ei
tee pahaa, kun se sattuu paikalleen.

Wilhelm pyörähti kantapäillään ja sanoi: Odotappas minä käsken Huugon
tänne. Wilhelm poistui pariksi minuutiksi ja sitten palasi iloisen
näköisen pojan kanssa, jolle oli kertonut asian. Toveri tulistui ja
virkkoi: "Kyllä tyttö varastetaan laivaan. Mutta mitä tehdään ensiksi
niille ilkimyksille... Jollei muuta, niin on meilläkin kissanlinna.
Haalataan ne tuonne rangaistushyttiin."

Niin tosiaankin! Se me tehdään. Hae pojat tänne, sanoi Wilhelm
Topiaalle.

Topias meni kannelle, missä tanssi oli parhaillaan, ja sanoi iloisin
kasvoin Benjamille: "Sinä ja Santeri lähtekää tänne meripoikien
hyttiin, siellä on hienoa viiniä, jommoista täällä ei saa". Benjami ja
Santeri luulivat meripoikain juottavan heille viiniä siitä hyvästä,
että saivat heidän metsästään koivuja. Topias antoi poikain mennä
edellä hyttiin ja jäi itse ovelle. Yhtäkkiä Wilhelm kivahti pojille:
— Kumpi teistä on se, joka varasti tytöltä vaatteet, niin ettei hän
päässyt laivalle?

Pojat eivät kerinneet sanoa mitään, kun Topias murahti: — kumpainenkin,
yksissä tuumin. Silloin tarttui Wilhelm Benjamia ja Huugo Santeria
kaulukseen komentaen: "Käykää tänne." Benjami ja Santeri eivät
yrittäneetkään vastustella. He tiesivät mitä miehiä Topias on ja
hokivat siksi vain hädissään: "Me haemme tytön tänne. Älkää tehkö
meille mitään, me haemme tytön tänne."

Meripojat eivät heitä kuunnelleet, työnsivät vain pimeään
rangaistuskoppiin.

Topias huomautti nyt laivapojille ettei juonta saada muuten
uskottavaksi kuin että tytölle toimitetaan vaatteet täältä, joten hän
saa jättää kaikki omansa sinne.

— Aivan oikein. Me toimitamme vaatteet ja vähän muutakin, sanoi Huugo
ja pyörähti samassa ulos.

Tuokion kuluttua Huugo toi säkin, johon oli sullonut vaatteita kengistä
ja sukista lähtien ja suuren käärön hedelmiä ja ruokatarpeita, ja sanoi:

— Tässä on vaatteita ja ruokaa siksi kunnes saadaan laivaan. Pidä nyt
vain huoli siitä, että tyttö saadaan tänne, kun kaikki tämä väki on
lähtenyt ja viimeisetkin täällä ruvenneet nukkumaan — ehkä kello kolmen
aikaan aamusella. Me olemme tuolla kannella vahdissa.

Laivan kannella vinkuivat viulut ja tanssi jytisi. Kukaan ei huomannut,
kun Topias pudotti säkkinsä veneeseen, johon pojat laskivat Topiaksen,
eikä sitäkään, että Topias lähti soutaa riipomaan rannalle.

Topias souti veneensä saunan kohdalle rantaan, meni sitten
saunanseinälle, koputti akkunaan ja kysyi: "Onko Minna siellä?"

— On. Kuka Jumalan luoma siellä? kuului hieman säikähtynyt ääni.

— Topias on täällä. Toin sinulle vaatteita. Tuon sen vaatesäkin tänne
etuhuoneeseen. Kun saat yllesi niin tulen sinne puhumaan sinulle
merkillisiä asioita.

Kun Minna oli pukeutunut, meni Topias saunaan ja kertoi juonen. Minna
ihastui, nauroi katketakseen ja sanoi: "Mitä hyvää osannenkaan tehdä
sinulle?"

— Älä puhu siitä, lähde vain kiireen kaupalla liikkeelle ja tässä
rantatöyrään suojassa mene myttyinesi tuonne tuon niemen taakse
niittylatoon. Odota siellä siksi kunnes tulen veneellä hakemaan ja vien
laivaan.

Minna aukaisi kuitenkin eväsmyttynsä ennenkuin lähti. Siitä otti
Topiaskin hedelmiä ja lähti mennäkseen laivaan, mutta seisahtui ovelle
kun Minna sanoi:

— Kuule Topias, minä en heittäisi sitä aapisen puoliskoa. Ota sinä se
sieltä minun tavarakopastani ja tuo se minulle.

— Kyllä, kyllä, virkkoi Topias ja lähti veneensä luokse. Sitten Topias
jälleen lähti soutaa nyhtelemään laivalle.

       *       *       *       *       *

Manta oli huomannut Topiaksen ja ihmetteli, kun tämä tuli yksinään.
Topiaksen ilmestyttyä laivan yläkannelle Manta kiiruhti kysymään: "Eikö
Minkka lähtenytkään?"

— Ei ole lähtenyt ja missä taivaan ilossa lienee koko ihminen. Ei sitä
vaan sieltä talosta löytynyt.

— No hyvänen aika... Kävitkö saunassakin?

— Kävin saunassa ja puurrin navettakartanon ja ison rakennuksen
vinninkin niin tarkkaan, että neulankin olisin löytänyt, mutta ei
näkynyt jälkeäkään.

— No jotakin sitä... Mihinkähän aidan rakoon tuo sitten pisti päänsä?
jahkaili Manta.

Manta ihmetteli myöskin missä Benjami ja Santeri ovat, kun hän ei ollut
nähnyt heitä melkein koko yönä.

— Ne kyllä ovat tallessa ja löytyvät aikanaan, sanoi Topias
välinpitämättömästi.

Mantan kasvot sävähtivät punaisiksi.

— Missä ne sitten ovat? kysyi hän.

— Ne ovat katumassa illallista syntiään. Tuolla laivan pimeässä
rangaistuskopissa seisovat nokka nokkaa vasten. Olivat siksi tyhmiä,
että laivapoikain kuullen kehuivat tekoaan. Ja sen sanon, että
Benjami ja Santeri saavat kiittää minua siitä, että pääsevät täältä
tervein luin. Laivapojilla oli aikomuksena antaa oikein isän kädestä
pitkin selkämunia ja takapakaroita, mutta minä ehdotin kissanlinnaa
rangaistukseksi. Pojat joutuivat paikkaan, missä ei juhannusyön valo
häikäise silmiä eikä ilon pauhu särje korvia. Laulakoot siellä "Sen
suven suloisuutta."

Manta sanoi: "Hyi... vai siellä ne ovat Benjami ja Santeri... Etkö sinä
sentään pyytäisi laivapoikia niitä vapauttamaan. Olisi jo lähdettävä
pois. Siellä kotona kohta herra ja rouva alkavat nousta, pitäisi päästä
niille kahvia keittämään."

Topias pudisti tuimasti päätään ja sanoi: "En Kyllä tietää se päästää,
joka on sitonutkin."

Nyt viulutkin lakkasivat soimasta ja tanssi taukosi. Ja kun aamuaurinko
jo paistoi korennon korkuiselta, niin kaikki alkoivat kiirehtiä
laivasta kotiinsa. Ilmestyivätpä jo kannelle Benjami ja Santerikin.
Topias alkoi hommata lähtöä, ja Topiaksen veneeseen laskeutui Manta ja
Hövelinin nuoremmat pojat. Benjami ja Santeri eivät kuitenkaan tulleet,
uhkaavan näköisinä vain muljahtelivat tummat silmät. Mutta yhtä
uhkaavasti välkähtivät Topiaksenkin tuhkanharmaat silmät, ja hän sanoi
ivan hymy huulissaan: "Rikos ja rangaistus. Rangaistus ja rikos, ne
kulkevat käsi kädessä. Ettekös sitä tiedä?" Sen sanottuaan lähti Topias
juuri kuin vihassa soutamaan rantaan.

Kotiin päästyä Topias meni suoraa päätä väen pirttiin ja kaivoi Minnan
tavarakopasta aapisen puoliskon ja pisti poveensa.

Tuokion perästä tuli Topias keittiöön, missä Manta oli keittämässä
kahvia, ja huolestuneena, hieman värähtävällä äänellä sanoi:

— Kyllä se ihminen ei ole kunnian teillä. Sitä ei näy missään, ja
kaikki vaatteet ovat tallessa. Tuolla pirtin vaatekaapissa ovat
sen kaikki työvaatteet kenkineen ja sukkineen ja tuolla rannalla
retkottavat ne vaatteet, jotka pojat ovat saunasta varastaneet. Ei
suinkaan se alasti ole ihmisten ilmoille mennyt.

Manta löi käsiään yhteen. Kauhun ilme levisi kasvoihin, kun hän sanoi:
"Hyvänen aika sentään... näitä ilkimyksiä. Kyllä sen tietää, ettei
siitä hyville mielin olisi kukaan tullut, jos vaikka kenelle olisi se
tehty."

Manta sai kahvin valmiiksi, vei sisälle ja kertoi siellä asian. Sisällä
syntyi hälinä. Benjami ja Santerikin olivat jo tulleet sinne. Rouva
yönuttu yllään kauhistunein kasvoin tuli keittiöön ja sanoi hätäisesti:
"Hyvä Jumala. Eikö tiedetä missä Minna on? Hyvä Jumala sentään".

Samassa tuli ukkokin keittiöön pitkä yöviitta yllään, tohvelit
jaloissaan ja nokka punaisena. Hän sanoi kauhistuneena: "Niin Minkkaako
ei näy missään?"

— Ei sitä näy. Ja tuskinpa se on kunnian teillä, koska sen vaatteet
kaikki ovat kotona liikuttamatta, sanoi Topias tyynesti ja hieman
syyttävästi.

— Oletko katsonut saunakaivoon, jos se höperö on sinne pudonnut? sanoi
ukko silmät levottomina.

— Olen katsonut kaivoonkin.

— Ota sinä nyt tuo pitkävartinen palokoukku ja haraa se kaivo.

Topias polkaisi vihaisesti jalkaansa lattiaan ja tiuskasi:

— En lähde. Menkööt harailemaan ne, jotka ovat asian tälle kannalle
laittaneet.

Sen uskoi ukko ja lähti astua läpsyttämään sisälle. Rouva yhä vaikeroi
ja pyysi, että hengenpelastuksessa toki unohdettaisiin kaikki muu.
Mutta Topias sanoi yhä kovemmalla äänellä:

— Minä en lähde, menkööt ne, joitten on asia.

Siihen tyytyi rouvakin. Hän meni sisälle, ja kohta nähtiinkin ukon
poikineen pitkävartinen palokoukku olallaan menevän saunakaivolle.

Topiaksen povessa nytkähti somasti, mutta ei hän voinut kenellekään
sanoa, millä tolalla asia oli. Sitten hän meni pirtin akkunasta
katselemaan, kun haraajat nostivat kaivon pohjaan hukkuneita sankoja
ja vettyneitä kekäleitä. Kun kaivo vihdoin oli huomattu tyhjäksi,
menivät kaikki pojat meren rantaan ja soutelivat hiljaa edestakaisin.
Yksi souti venettä, ja kaikkien muitten päät olivat veneen laidalla
katsomassa, näkyisikö pohjassa ihmisen alastonta ruumista. Mutta
tuloksetonta oli tämä silmien ponnistelu.

Rouva tuli taas keittiöön ja tuskitteli Mantalle:

— Voi, voi, että tuon nyt piti tapahtua Pilvensalon vierasten aikana.
Ei saata mennä edes rouva Pilvensalolle sanomaan... Voi, voi!

Soutelijat tulivat sieltä viimein rantaan ja noloina, kuten ainakin
saaliittomat, he lyhyin askelin verkalleen kävelivät rannasta taloon.
Kaikki he olivat kuin pieksetyt koirat.

Topias lähti nyt soutelemaan merelle hänkin. Mutkitellen sinne tänne
soutaessaan oli hän kurkottavinaan yli veneen laidan veteen. Siten
hän mutkia soudellen kulkeutui niemen taakse, Sieltä taas sinne tänne
soudellen kulkeutui laivan luokse mennen laivan suojaan. Minna oli
tähän tullessa maannut veneen pohjassa: rannalta katsoja ei huomannut
venheessä olevan muuta kuin Topiaksen.

Laivalla oli vain Huugo kannella. Hän oli vahdissa. Kaikki muut olivat
nukkumassa.

Huugo laski portaat ja otti hyvillä mielin tulijat vastaan. Hän
vei heidät sitten hyttiinsä, ja haki suuren vadillisen monenlaisia
hedelmiä. Syödessä Huugo kertoi Tyynen meren saaristoista ja niiden
seutujen monista antimista. Hän kertoi Italiassakin saatavan aivan
hedelmistä suoraan puristettua n.k. rypäleviiniä niin paljon kuin vain
jaksaa juoda. Ämpärillä sitä tuodaan meidänkin ruokapöytään ja kauhalla
ammennetaan juomalasiin, kuten Suomessa maitoa. Ja on sitä meidän
pöydässä maitoakin. Meillä on laivassa kaksi suurta lehmää, joista
maitoa valuu kuin koskesta vettä.

— Lehmiä laivassa! huudahti Minna. No sittenhän minulle aukeaa entinen
työmaa... Kunpahan nyt pääsisi livahtamaan, etteivät saisi tietää.
Voivat laittaa poliisit niskaani.

— Älä pelkää. Kun me kerran otamme huoleksemme, niin saavat täällä
sanoa, että mato meni rasvoineen... Laiva menee nyt Tukholmaan suoraa
päätä. Tukholmassa pitää vielä olla vähän varuillaan, ne kun saattavat
sinne sähköttää. Sitten siitä kun lähdetään, niin saavat haistella
jälkiä.

— Vai lehmiä laivassa! keskeytti Minna uudelleen. Niitten hoitajaksi
kai pääsen paikalla.

— Minä luulen, että sinä pääset hyvinkin pian rouvan apulaiseksi.
Kapteeni on kiivas suomalainen eikä perheessä puhuisi muuta kun suomea.
Rouva osaa hyvin huonosti suomea. Hän on näet syntyjään englantilainen.
Uskon sinun pääsevän rouvalle suomenkielen opettajaksi... Mutta tulkoon
paikka mikä tahansa, niin sen takaan, että tämän talon isäntäväki ei
nauti toisen ihmisen kärsimisestä. Päinvastoin koetetaan täällä pitää
jokainen tyytyväisenä ja hyvällä tuulella.

Topias nousi nyt lähtemään ja sanoi:

— Minun täytyy lähteä, ettei mitään epäluuloja syntyisi. Mutta samassa
hän muisti jotakin, löi kädellään rintaansa, kaivoi povestaan aapisen
puoliskon ja sanoi: "Täähän yritti unohtua minun hyväkseni."

Minna tempasi kaksin käsin kirjan repaleeseen ja huudahti: "Voi toki.
Se olisi ollut ensimmäinen itkuni, jos se olisi jäänyt tänne hukkaan."

Topias puristi Minnan kättä ja sanoi: "En mahtane nähdä enää."

Huugo saattoi Topiaksen veneeseen ja palasi sitten Minnan luokse
hyttiin, missä rupesivat yhdessä katselemaan laidoista kärventynyttä
aapisen puoliskoa. Minna kertoi tarkoin, mikä muisto hänellä siinä oli.

Päivällisen jälkeen Topias lähti kylälle juuri kuin pahaa mieltään
haihduttamaan. Hän pistäytyi Pilvensalon keittiöönkin, missä palvelija
puhdisti päivällisastioita. Mutta ei palvelija kerinnyt puhua Topiaksen
kanssa kolmeakaan sanaa, kun rouva tuli keittiöön ja nähtyään Topiaksen
sanoi: "Mitä sitä nyt Höveliniin kuuluu? Oltiinko sieltä kirkossa? Minä
en ainakaan vanhempaa väkeä huomannut."

Topias rykäisi ja sanoi verkalleen alakuloisesti: "Ei oltu kirkossa
eikä niitten kenenkään mieli ole ollut kirkossa kiinni. Siellä tapahtui
menneen yön aikana ikävyyttä, joka on vetänyt mielet puoleensa."

Rouvan kasvot hulmahtivat punaisiksi, hän sanoi kiinteästi Topiaksen
silmiin katsoen: "Herran nimessä, mitä ikävyyttä siellä on tapahtunut?"

Topias rykäisi ja virkkoi matalalla äänellä: "Minna se katosi viimeyönä
teille tietymättömille. Sitä ei löydetä mistään. Ja ihmisten ilmoissa
se ei ole, koska vaatteet ovat kaikki kotona."

— Minna-kulta! huudahti rouva kesken Topiaksen kertomuksen ja sanoi:
"Herran tähden, tule tänne sisälle kertomaan, että kaikki kuulemme."

Sisälle tultua rouva istutti Topiaksen melkein keskelle salia, ja
kaikki keräytyivät ympärille kuulemaan.

Topiaksen kertoessa kapteenin kasvot tulistuivat. Hän aina väliin
pudisti päätään. "Olivatko ne roistot viime yönä laivalla?" kysyi hän
Topiaksen lopetettua.

— Olivat.

— No tokko meidän pojat saivat tietää tapahtumasta.

— Saivathan ne tietää, kun ilkityön tehneet kehuivat tytön olevan
kissanlinnassa.

— No eivätkö pojat niille tehneet mitään?

— Lienevätkö muutakin tehneet, sen minä vain näin, että pimeään pieneen
koppiin ne työnsivät seisomaan, ja siellä saivat pojat olla yönsä.

Kapteenilta puhkesi sydämellinen nauru ja hän sanoi: "Jo ajattelinkin.
Eiväthän meidän pojat ole niin saamattomia, etteivät asian aikana
jotain keksisi." Sitten kapteeni kääntyi toisiin ja makeasti hymyillen
sanoi: "Se rangaistuskoppi on niin pieni, että tuskin tavallinen mies
sopii yksissä jalkainsa sijoissa seisomaan. Siihen kun on pantu kaksi,
niin suolaa olisivat saaneet väliin panna."

Sitten talon rouva kertoi Minnan tarinan siitä lähtien kuin hän
pappilan kuistilla tyttösen ensi kerran syliinsä otti. Tuommoinenko nyt
loppu! "Voi, voi kun tulin puolustaneeksi Minnan menoa Höveliniin",
huokaili hän raskaasti.

Topias rykäisi ja sanoi alakuloisesti: "Kyllä minäkin sen sanon, ettei
rouvan olisi tarvinnut auttaa Minnaa sinne joutumasta. Höveliini on
semmoinen talo, ettei siinä pitää aina olla yksi pilkattavana, ja
se kaikki lähtee siitä ukosta. Vaikka pojat tekisivät kuinka ilkeää
pilaa, niin ukko nauraa hörhöttää kuin rahtihepo apetta tehdessä.
Rouva kyllä on hyvä ihminen, hän ei sellaista sallisi, mutta hänellä
ei ole enempää valtaa kuin Hannuksen kissalla. Niistä keskimmäisistä
pojista Jalmarista, Teutorista ja Tuuresta taitaa toki tulla äitiinsä
kelpo ihmisiä, mutta vanhimmat, Benjami ja Santeri, ovat isän poikia.
Nuorimmasta kuusivuotisesta Artturista nyt ei vielä tiedä, lintuko on
vai kala. Vihainen tulisukka tuo näkyy nyt jo olevan. Ehkäpä sekin
sukuun eikä sikaan...

"Minusta ne toissa syksynä rupesivat tekemään pilansa esinettä, mutta
minä heti ensi kerralla laitoin ne terveellisen pelon alaisiksi ja
tulen nyt aikaan."

Rouva keskeytti nyt Topiaksen kertomuksen ja sanoi: — Onko sitä Minnaa
sitten haettu kaikista mahdollisista paikoista?

— On sitä haettu maalta, merestä ja kaivojen pohjistakin, mutta ei ole
löydetty. Minun ymmärtääkseni ei muu ole mahdollista kuin että hän on
ainakin osaksi menettänyt järkensä ja joko alasti juossut metsään ja
hirttänyt itsensä tai hukuttautunut mereen, jossa laineen laikka on
kuljettanut syvyyteen. Matalikolta sitä kyllä on haettu.

Rouva huokasi taas syvään ja virkkoi: — Voi, voi... Minnalla todellakin
oli taipumusta raskasmielisyyteen. Hän nyrvähti aina niin vähästä
itkemään. Mutta varma on, että jos Minna olisi vieläkin meillä, niin
eivät asiat näin olisi.

— Sen minäkin sanon, että toisin olisivat silloin asiat. Siksi hyvä
muisto sillä oli tämän talon isäntäväestä, sanoi Topias ja nousi
lähtemään.

Seuraavana aamuna lähti laiva. Pilvensalon perheestä olivat kaikki
saattamassa vieraita. Ukko Hövelinkin rouvineen saattoi aivan laivalle
asti. Laivan luokse tullessa ukko näki laivan keulassa englantilaisen
nimen ja alkoi itsekseen hokea: "Falling-Star, Falling-Star". Sitten
hän kääntyi kapteeniin ja sanoi:

— Jo ajattelinkin, että miten englantilaisessa laivassa olisi
suomalainen nimi... Eihän suomea tunneta muussa maailmassa kuin tässä
rähjässä.

Kapteeni kuuli, että ukko Hövelinin henkeä ahdistaa suomen kieli ja
virkkoi tyynesti:

— Tämä laiva on alkujaan suomalainen, mutta myyty sitten
englantilaiselle laivayhtiölle. Sentähden tällä on suomalainen nimi,
eikä sitä hävitetä niin kauan kuin minä olen tämän päällikkönä.

Sen sanottuaan hän kääntyi puhelemaan venheessä olevien rouvien kanssa,
kunnes päästiin laivan kylkeen ja laivapojat laskivat portaat veneeseen.

Laivapojat olivat laivan kannelta päästelleet kaikki juhannuskoivut ja
syytäneet mereen, ja höyrypannut tohisivat lähtöön valmiina. Kapteeni
piti talon puolesta saattoväelle pienet kekkerit tarjoten etelän
viinejä ja hedelmiä.

Kekkerit eivät kuitenkaan kestäneet kauan. Saattajat laskeutuivat
veneeseen ja laivan potkuritkin parahtivat ja rupesivat kuohuttamaan
sinisen vihreätä vettä valkeaksi vaahdoksi. Liinojaan heiluttaen
lähtivät saattajat kotiinsa päin, ja liinojaan heilutti laivan kannella
seisoen kauan kapteeninkin perhe.

Hövelinin rantaan tultua kaikki saattomiehet seisoivat rannan
töyräällä katsoen laivaa, joka näkyi vain kärpäsen kokoisena
mereltä. Ja kiikarilla nähtiin, että kapteenikin perheineen oli jo
laskeutunut kannelta. Pilven salon saattoväki palasi taloon puhellen
juhannusyönä sattuneesta surullisesta tapahtumasta. Päätettiin ruveta
hakemaan Minnan ruumista metsästä ja merestä. Pastori Pilvensalokin
aikoi lähettää siihen puuhaan renkinsä ja kaksi muuta työmiestä ja
Hövelinistä aiottiin panna viisi miestä etsimishommaan.

Tänä päivänä piti haettaman maalta ja metsästä ja jollei ruumista
löytyisi, niin huomenna ruvettaisiin merellä naaraustöihin. Ukko
Hövelin määräsi Topiaksenkin etsijäksi, mutta Topias sanoi lujasti:

— Minä en lähde. Hakekoot ne, jotka ovat asian alkaneet.

Ukon silmät säihkyivät tulta ja hän sävähti:

— Yhtä talon työtähän se on, vaikka minä tuota meren vettä lipillä
kannattaisin.

Topias ärähti vieläkin kovemmin:

— Se on talon työtä, kun lähden kyntämään. Sen sanottuaan lähti
valjastamaan hevosta auran eteen ruvetakseen kyntämään rukiiksi tulevaa
kesantopeltoa ja mennessään porisi:

— Niissä ei ole kyntäjää, jotka kykenevät vain kiusaa toiselle tekemään.

Seitsemän miehen voimalla etsittiin Minnaa metsästä, likeltä ja kaukaa,
ja niin tultiin varmuuteen siitä, että hän on meressä.

Ukko Hövelinin toimesta teetettiin nyt kymmenen haraa, ja huomenissa
nähtiin merellä kymmenen venettä ristiin rastiin soutelemassa, mikä
likellä mikä kaukana, kaksi miestä kussakin veneessä.

Benjami ja Santeri olivat samassa veneessä. Santeri oli soutamassa,
ja Benjami perässä istuen piteli haraköyttä. Olivat nyt soutelemassa
niillä seuduin, missä laiva oli ollut ankkurissa. Jopa tarttuikin jokin
raskas esine haraan. Benjami kiljahti hätäisesti: "Nyt se on kiinni.
Tule sinäkin vetämään." Santeri meni Benjamin avuksi. Kumpaisellakin
oli kasvot vaaleina ja silmät pyöreinä, kun he odottivat mitä
sieltä nousisi. Ja tulihan sieltä kuin tulikin saalis, mutta se oli
laivapoikien juhannuskoivu. Hyöteä mahlakoivu oli painunut pohjaan.

Benjamin ja Santerin mielestä olikin hyvä, että se oli koivu. He eivät
olisi ollenkaan toivoneet naruunsa Minnan ruumista, vaikka heidän
täytyi ukon pakoittamana olla siellä muitten mukana haraamassa.

Ilta oli jo myöhä kun vene toisensa perästä alkoi tulla rantaan.
Kaikilla oli nyt se usko, että kun se hukkunut on alaston, ilman
vähintäkään vaatteen riekaletta, niin se ei tartu haraan, turha on
yrittääkin.

Siihen päätökseen tyytyi pastori Pilvensalo ja ukko Hövelinkin. Jäätiin
odottamaan, että se mätänemistilassa ollessaan nousee veden pinnalle ja
aalto ajaa rannalle, josta joku sitten löytää.

Tänä yönä ei rouva surun takia saanut unta. Ajatukset viihtyivät vain
samoilla poluilla. Vaistomaisesti menivät kädet ristiin ja hän sanoi
syvästi huokaisten: "Minna-parka! Minun Mimmi-kultaseni! Orvoista
orvoin... Taivaassa lienee hänellä isä."

Päivän valjetessa hän kuitenkin nukkui ja unissaan näki Minnan
kallisarvoisissa vaatteissa, kauniina kuin taivaan enkeli, tulevan
pitkältä matkalta kotiin. Rouva ihastui tästä niin, että heräsi
unestaan ennenkuin ehti tervehtiäkään. Mielensä hän nyt kuitenkin tunsi
keveämmäksi. Se unikuva jäikin ainaiseksi rouvan mieleen. Muistipa hän
Minnan milloin tahansa, tuntui kuin tuon unikuvan suuret herttaiset
silmät olisivat katsoneet häneen.




KUUDES LUKU.


Neljä vuotta oli kulunut.

Rouva Pilvensalo oli eräänä toukokuun ruskoisena yönä unissaan nähnyt
Minnan samanlaisena kuin silloinkin, kun ruumiin haraaminen merestä oli
lopetettu. Rouva ei saanut sitä unta mielestään. Aamiaispöydässä hän
alkoi pastorille puhua:

— Mitähän merkinnee se, että taas viime yönä unissani näin Minnan
samanlaisena kuin silloinkin, kun ruumiin hakeminen jätettiin.

— Hm... Unet ovat öitä myöten ja näkijät unien jälissä. Sinä ajattelet
valveilla ja mielessäsi kuvittelet Minnan siellä Tuonelan valtakunnassa
niin puhtaaksi ja ihanaksi, siinä kaikki, sanoi pastori hieman
ylenkatseellisesti, leikkeli lihakappaletta lautasellaan ja nosteli
paloja suuhunsa.

Kun rouva näki, että pastoria ei haluttanut kuunnella, ryhtyi hänkin
äänetönnä syömään, mutta oli tuskin kerinnyt leikata yhtään palaa,
kun ovi aukeni ja postinkantaja tuli sisään. Hän jätti sanomalehdet
ovensuussa olevalle pöydälle, mutta kun rouvalle tulevassa kirjeessä
oli ulkomaalainen postimerkki, vei hän sen rouvan ojennettuun käteen.

Rouva aivan hypähti ilosta, kun näki kirjeen: — Elisen käsialaa ja
Brasiliassa kirjoitettu.

Sitten rouva iloisin kasvoin luki kirjettään ja taputti toisen
kätensä sormilla pöydän laitaan. Luettuaan kirjeen loppuun, hän sanoi
iloissaan: — Tähdenlento tuo taaskin juhannuskesällä täkäläisille
kauppiaille lastia ja veljeni aikoo käydä täällä. Mutta Elise
kirjoittaa, että minun pitäisi hommata täältä hänelle suomalainen
palvelijaneiti, kun hänen nykyinen palvelijansa aikoo jäädä tänne
Suomeen. Niin, mistä se nyt kopataan? Juhannukseen ei ole enää neljää
viikkoakaan. Meidän täytyy luovuttaa Liina... Vai mitä sanot, Uuno?

Pastorin kasvot levisivät hymyyn ja hän virkkoi leikillisesti:

— En sano mitään, syön vaan.

— Niin, mutta kyllä meidän täytyy kuitenkin hommata, sanoi rouva
päättävästi.

— No ei se nyt kovin vaikea kysymys liene. Kumpahan tulevat tänne, niin
sittenpähän nähdään, mikä verkko se peräksi pannaan, sanoi pastori ja
nosti uutta lihakimpaletta lautaselleen.

Rouvakin siirsi kirjeen pöydän toiseen päähän ja jatkoi syöntiään.
Siinä hän ajatteli: — Koska Uuno on niin välinpitämätön, niin annetaan
Liina ja otetaan itselle sitten kuka saadaan. Mutta yöllisestä unestaan
ei rouva päässyt sittenkään, vaan ajatteli, mitä yhteyttä tuolla unella
saattoi olla kirjeen kanssa... Ehkä ei mitään...

Kun Pilvensalon kotiin ei näkynyt merta siltä suunnalta mistä laivan
tiedettiin tulevan, oli Hövelinin talosta ilmoitettava pappilaan laivan
tulosta.

Juhannus olikin vielä kahden päivän takana, kun Hövelinistä soitettiin,
että "Tähdenlento" näkyy kaukana merellä ja tulee täydellä höyryllä
tänne päin. Nyt valjastettiin iso harmi vaunujen eteen ja pastori
rouvineen lähti ajamaan rantaan. Kaukaa mereltä kuului vielä laivan
jymisevä ilmoitushuuto. Ei tarvinnut rannalla kuitenkaan kauan odottaa,
kun laivakin oli entisellä paikallaan ja ankkuri hurautettiin pohjaan.
Pastori Pilvensalolla oli nyt rannassa oma soutuvene, jolla hän lähti
rouvineen laivalle. Pastorin soutaessa alettiin laivalla huiskuttaa
nenäliinoja, mihin rouva Pilvensalo omasta veneestään vastasi.

Pastorin tultua laivan luo ei kapteenin perhe tullutkaan veneeseen,
vaan pastori rouvineen kutsuttiin laivaan, missä iloisesti
tervehdittiin tulijoita.

Kapteenin rouva viittasi veikeä hymy kasvoissaan hieman taampana
seisovaan Minnaan ja sanoi:

— Tokko sinä tunnet tätä meidän palvelijaa?

Rouva teroitti nyt silmänsä Minnaan ja huudahti: "Herra Jumala! Minna,
Minna!"

Minna painautui rouvan syliin, ja tämä suuteli häntä kaulasta
puristaen. Minnalla oli kallisarvoinen vaalea kesäpuku yllään ja
hieno hattu päässään. Kun Minna lisäksi oli lihonut ja kaunistunut
matkallaan, oli hän nyt tuossa aivan saman näköinen kuin rouva
Pilvensalon unessa näkemä kuva. Yllätys sai aikaan iloisen hälinän.
Rouva Pilvensalon täytyi saada juurtajaksain tietää, miten ihmeen
tavalla Minna oli päässyt laivaan. Viimein jo laskeuduttiin venheeseen.
Siihen tultua Minna katsoi Hövelinin taloa kohden ja kysyi: "Miten sitä
nyt tuossa talossa jaksetaan?"

Rouva huokasi ja sanoi: "Huonot ovat jaksamiset... Koko talossa
ei ole muuta kuin unta ja nälkää. Ukko on kuollut jo kolme vuotta
sitten. Santeri on mielisairaana Waejakan hourusairaalassa, Benjami
hovioikeudessa päätään elättämässä, ja nuorimpien poikiensa kanssa
rouva palkkaväen avulla hoitaa retuuttaa taloa. Hänellä kun on huono
terveys, päivän elää, toisen kuolee. Sanalla sanoen, eletään niinkuin
märkä palaa."

— Vai niin likellä sen ylpeyden laita oli, sanoi Minna. Niitä muita
ei minun ole sääli, vaikka näkisin aidan vitsaksina, mutta sitä
rouvaparkaa on sääli. Se siinä talossa oli ihmistä, muut kaikki olivat
vain kaksijalkaisia hurttia.

Pilvensalon kotonakin vielä kesti tarinaa siitä, miten ovelasti
se karkaaminen oli käynyt. Tuli kerrotuksi Hövelinin poikain
putkassaolokin juhannusyönä, kun muut pitivät suurta riemua laivan
kannella. Koko joukko nauroi sille kepposelle. Rouva Pilvensalo kääntyi
Minnaan ja sanoi:

— Nauru hyvällä, nauru pahalla, kuten sananlasku sanoo. Nythän sille
jo saattaa nauraakin. Kyllä olenkin monta kyyneltä sekä salaa että
julki vuodattanut. Omatuntoni on ollut aivan sairas, kun tulin sinut
toimittaneeksi Höveliniin. Se on ollut kuitenkin suuri kevennys, että
unissani näin aina sinut onnellisena, juuri samannäköisenä kuin nyt
näen ilmissä. Mitähän yhteyttä sinulla oli sen Elisen kirjeen kanssa,
joka oli Brasiliasta lähetetty, kun näin sinut unessa juuri sitä päivää
vasten, jolloin sain kirjeen.

— Olihan sillä yhteyttä. Silloin juuri sain kapteenilta kuulla, että
keskikesällä viedään taas lastia Suomeen siihen tuttuun kaupunkiin asti
ja käydään Hailikannassakin. Silloin minä sanoin, että jäänkin Suomeen,
ja rouva samalla kirjoitti teille.

— Aivan oikein, siksihän se kai sitten kummittelikin, sanoi rouva.

— No niinkö se Topias jaksoi pitää täällä suunsa kiinni, ettei
kenellekään ole virkkanut siitä minun karkaamisestani?

— Tottapa se on pitänyt. Jos se olisi yhdellekin sanonut, niin tämä
olisi sanonut toiselle ja kolmas koko kylälle.

— Missähän täällä nyt Topias lienee?

— Niin Topias? Se on tuolla kylän takalistolla pienessä sievässä
mökissä. Sillä on vaimo ja yksi lapsi, oikein sievä pojan pallero.
Topias oli liian kiireinen emännän ottoon. Tottapa se ei uskonut sinun
enää palaavan.

— Miten niin? Mitä te sillä tarkoitatte?

— Sitä, että eikös hän sinua kosinut ja toivonut itselleen?

— Hui, hai! Oletteko tekin sellaista uskonut?

— No kun kaikki muutkin luulivat ja uskoivat, niin miksi en minä?

Minna otti nyt vakavan muodon ja sanoi:

— Topias ei ole minua kosinut enkä minä Topiasta, ei hiiskaustakaan
sinnepäin. Ja olisikos Topias toimittanut minut lähtemään maailman
toiseen ääreen, jos hänellä olisi ollut kosintamieli. Topias on vain
niitä, jotka eivät nauti toisen ihmisen kärsimisestä, ja siksi hän ei
sietänyt sitä, että minua pilkattiin. Kun hän puolusti minua, niin
juorumuijat tekivät siitä ajohevosen — mihin asti sillä kyydillä
lienevät sitten päässeet.

Eräs kysymys oli Minnan saatava tehdyksi:

— Oletteko sattuneet kuulemaan Timolasta mitään? Ei suinkaan siellä se
vanha mummo, isännän äiti, ole enää elossa.

Pastori kuuli Mimmin kysymyksen ja sanoi:

— Kyllä hän vielä elää, mutta on muuten jo heikko ja vanhuuttaan
hourailee, ei muista toista kättäänkään. Minä viikko sitten kävin hänen
luonansa. Saatuaan ehtoollisen hän tuli iloiseksi kuin pieni lapsi.

Minna hypähti istuimeltaan ja huudahti: "Voi voi. Minun täytyy päästä
heti häntä näkemään. Lähden aivan paikalla." Mutta rouva tarttui
Minnan käteen ja sanoi vakavasti: "Ei nyt ainakaan tänä iltana. Olehan
nyt tämä ensimmäinen ilta minun seuranani." Pastorikin puolestaan
kehoitteli: — Olehan nyt pyhään asti täällä, ehkä tulevat hevosella
kirkkoon. Sinne on nyt maantiekin ihan Suttasen kylään asti. Ehkä
tulevat hevosella kirkkoon, niin pääset kieseillä.

— En minä pyhään asti ole, pyhään on vielä kaksi kokonaista päivää.
Huomenaamuna minä ainakin ihan kukon laulaessa lähden.

— Asiasta toiseen, virkkoi rouva. — Mitä nyt meinaat, kun aikonet
Suomeen jäädä. Ehkäpä ruvennet meille vielä kerran palvelijaksi.

— En tiedä sanoa mitään ennenkuin käyn Timolassa. Jos tapaan mummon
hengissä, niin jään sinne. Minun täytyy koettaa maksaa mummolle
velkani. Koetan tehdä mummon viimeiset päivät niin viihtyisiksi kuin
voin. Ja kovasti olisinkin iloinen jos saisin painaa mummon silmät
kiinni viimeiseen lepoon. Mutta sitten vieköön taas kohtalo minne vie.
Onnihan se on taivaan alus.

Rouva tahtoi pitää oman päänsä ja sanoi:

— Viivy sinä nyt täällä siksi kunnes nämä vieraat menevät. Uuno ja
minä kyyditsemme sinut sitten vaunuilla. Minäkin haluaisin nähdä vielä
kerran sitä mummoa.

Minna pudisti päätään ja sanoi:

— Ei, ei... Orpona minä lähdin Timolasta avojaloin maailmalle juuri
kuin varpunen taivaan alla ja yhtä orpona tahdon palata. Mutta
mielelläni minä kyllä näkisin teidät siellä Timolassa, jos todellakin
tulisitte katsomaan mummoa.

— Minä tulen varmasti ensi viikolla. On opettavaista nähdä erämaan
ihmisiä, sanoi rouva päättävästi.

Kapteenin rouva sekaantui nyt talon rouvan ja Minnan puheeseen ja sanoi
suu naurussa:

— Mutta jospa Minna käy huomenna Timolassa katsomassa mummoa ja
ylihuomenna tulee tänne ja sitten lähdemme taas sinne etelän maailmaan,
kuten muuttolinnut. Lähdet vielä opettamaan minulle suomenkielen
viimeisiä rippeitä. Minna on näet opettanut minulle suomenkieltä ja
minä olen hänelle opettanut englantia. Tiedättekö, että Minna osaa
englantia melkein yhtä hyvin kuin minäkin syntyperäinen englantilainen.
Ja hupaisia nämä vuodet ovat olleetkin. On siinä sana ja toinenkin
vaihdettu. En todellakaan mitenkään tahtoisi erota Minnasta.

Ajateltuaan asiaa Minna virkkoi pienen tuokion kuluttua:

— Totta totisesti olen valmis tulemaan, jos en tapaa Timolan mummoa
hengissä, ja silloin ei taas minun maailmallani ole aitaa eikä laitaa.
Se ainoa kiinnekohta sitoo minut tänne. Hänestä erottaa meidät tuoni ja
kirkon kirves, kuten sanotaan.

Pastori ja kapteeni puhelivat hilpeästi toisella puolen salia.
Rouvat kääntyivät kuuntelemaan ja Minna lähti ulos katselemaan talon
kasvitarhaa, millaisessa kunnossa se nykyisin on.

Ilta oli jo myöhä, mutta kesäkuun punainen aurinko paistoi kuitenkin
vielä vainion takana kasvavien petäjien latvoissa, kun Minna illallisen
jälkeen sanoi:

— Nyt minä lähden Timolaan.

Hän rupesi ottamaan arkustaan kapineitaan pieneen käsilaukkuunsa.
Ottaessaan sieltä aapisen puolikkaankin hän sanoi: "Kirjaani minä en
unohda."

Talon rouva löi käsiään yhteen ja huudahti ihastuneena:

— Tosiaanko sinulla on vielä tallessa se aapisesi.

— Onpahan se tulesta pelastettu kappale. Hövelinin Benjamihan tämän
jouluillan kunniaksi repi kappaleiksi ja viskasi palavaan hellanuuniin.
Sieltä pelastin tämän kappaleen.

Rouva otti aapisen palasen Minnan kädestä ja nähtyään sen alkulehden
vahingoittumattomana huudahti ihmetellen: "Ihme ja kumma. Tosi on,
kuten sanotaan, että Jumalan sana ei pala tulessakaan. Kansilehti on
kärventynyt, mutta tämä tärkeä muistolehti on aivan vahingoittumaton."

Pastorikin tuli katselemaan kirjaa ja ihmetteli hänkin.

Minna kääri kirjan paperiin ja pani laukkuunsa. Kapteenin rouva antoi
käärön etelän hedelmiä tulijaisiksi, ja Minna pani nekin laukkuunsa.
Hän oli nyt lähtöön valmis. Kapteenikin nousi seisoalleen häntä
hyvästelemään. Minnan silmiin kihahti kyynelet ja kapteenin kättä
puristaessaan hän sanoi: "Te olette ollut minulle isänä ja rouva on
ollut äitinä neljä vuotta. Teitä en unohda. En voi unohtaa."

Kapteenin rouva hyvästeli Minnaa suudellen ja kapteeni kysyi hieman
huolestuneena: "Aivan yksinkö sinä lähdet niin pitkälle taipaleelle?"
— Yksin lähden. Pohjolan kesäyöstä nautin taas neljän vuoden perästä,
siinä on minulla puhtain toveri, sanoi Minna ottaessaan laukkua
käteensä.

Kaikki saattoivat Minnaa portaille ja jäivät hymyssä suin katsomaan,
kun Minna lähti kävellä viuhkaisemaan.

Minnan kadottua tien aukkoon kaikki istuivat kuistin penkille.
Aurinko vaipui suurena veripunaisena pyöränä korkeiden aarniohonkien
välistä näkyvien loivien meren laineitten hellään syliin, ja käki
kukahteli kesäyön kauneutta. Taivaalla leijailevat pilven lempareetkin
punertuivat mailleen menneen auringon kunniaksi. Luonnossa oli
juhlahetki.

Kapteeni viimein sanoi: — Etelämaissa luonto antaa lukemattomia
herkkuja, mutta ei tämmöistä. Tämä on ihanampaa kuin mikään muu.

— Illat ovatkin siellä runottomat, pimeä saapuu aina niin äkkiä, sanoi
kapteenin rouva.

— Ei olekaan sellaista maata eikä paikkaa, missä ei olisi minkään
puutetta, sanoi pastori, ja senpätähden kaikki paikat saavatkin asujia.
Tämä Suomi ei ole mikään herkkumaa, mutta ruuassa täällä sentään
pysytään päivästä toiseen ja omansa se on itsekustakin hyvä.

Nyt rupesi yön viileä henki tuntumaan. Rouvat alkoivat vetäytyä
sisälle, ja sinne lähtivät pastori ja kapteenikin, jättäen käen
jatkamaan kukuntaansa.

       *       *       *       *       *

Huomenna oli päivä puolen rinnassa, kun Minna pääsi Timolaan. Kaikki
väki oli ulkotöissään, emäntä vain yksinään leipomassa pirtin isolla
pöydällä. Uuni lämpisi humisten. Minna aikoi tulla tuntemattomana
vieraana taloon ja sanoi vain kainosti hyvänpäivän. Mutta emännän
tarkka korva tunsi äänen, vaikka hän ei ollut kuullut sitä sen jälkeen
kuin Minna lähti Pilvensalolta. Emäntä teroitti nyt silmänsä tulijaan,
mutta samassa jo löi jauhoisia käsiään yhteen ja huudahti: "Minna!
Voi sun ihmettä! Onko tämän auringon alla kaksi samanlaista?" — Minna
hyppäsi nyt tervehtimään emäntää ja sanoi: "Kylläpä teillä on tarkka
silmä. Minna minä olen. Mutta miten on mummon laita, vieläkö hän on
elävien maassa?"

— Kyllä hän elää, mutta hän on jo vanha ja hourailee. Hän on täällä
kamarissa, sanoi emäntä ja lähti opastamaan. Mutta kun hänellä oli
leipomisen kiire, niin hän vain aukaisi oven kamariin, missä mummo
sängyssään istui ja luisilla! sormillaan oikoi valkeita hapsiaan,
jotka maatessa olivat harittuneet korvien taakse. Minna sanoi mummolle
iloisesti ja liikutettuna: "Hyvää päivää, mummo!"

Mummo hämmästyi kuitenkin vieraan nähtyään niin, ettei tullut
vastanneeksi hyvään päivään. Syvään painuneet sameat silmät vain
tuijottivat tulijaan. Minna kysyi heti: "Muistaako mummo Mimmiä?"

Muorin silmät tuijottivat rävähtämättä tulijaan ja hän virkkoi:
"Mimmi... Mimmi... Mimmiparka... Silmäni olen itkenyt sokeiksi sen
onnettoman kuoleman tähden." Hänen äänensä värisi ja kasvoille tulvahti
kyyneleitä. Kyyneleet kihahtivat Minnankin silmien nurkkiin. Hän
otti taskustaan silkkisen nenäliinansa ja sanoi: "Älkää rakas mummo,
nyt itkekö Mimmin tähden. Se on teidän Mimminne, joka nyt pyyhkii
kyyneleitä kasvoiltanne." Minna suuteli mummoa ja sanoi: "Jumalan
kiitos, että saan teitä vielä nähdä."

— Oletko sinä sitten Mimmi? Lienetkö Jumalan enkeli, sanoi mummo.

— Uskokaa nyt, rakas mummo, että minä olen teidän entinen Mimminne.

— No etkö sinä sitten olekaan hukkunut mereen?

— En, Jumalan kiitos, ole hukkunut.

— No kaikki ne kuollutta nykkivät, kuten sanotaan. Minua vanhaa ovat
narranneet, että sinä olet hukkunut mereen eikä ole löydetty, ei
luunsirumaa.

— Ei mummoa ole yksinään narrattu, on narrattu muitakin, sillä minä
karkasin Hövelinistä laivaan ja menin ulkomaille.

Nyt mummo vasta oikein uskoi ja koko hänen ruumiinsa nytkähteli ilosta.
Kesken kyyneltensä hän osoitti tahtovansa syleillä Minnaa. Minna
pusertui hellästi mummoa vasten, joka syvästi liikutettuna suuteli
häntä kauan.

Sitten Minna istui mummon vieressä sängyssä ja pyyhki mummon
kurttuisilta kasvoilta yhä valuvia kyyneleitä. Viimein hän nousi
lähteäkseen pirtistä noutamaan pientä laukkuaan antaakseen mummolle
tuomisiaan. Mutta mummo hätääntyi kuin pieni lapsi ja sanoi: "Nytkö
sinä taas menet? Ole nyt edes tämä päivä minun luonani."

— En, rakas mummo, mene mihinkään, pistäydyn vain täällä pirtissä.

Alkoi tulla päivällisen aika, talon väki saapui ulkotöistään aterialle.
Kukaan ei tuntenut Minnaa, ennenkuin emäntä iloisesti nauraen sanoi:
"Siinä se on se kadonnut ja taas löydetty Minna, jonka on tiedetty
Hövelinissä ollessaan hukkuneen tai oikeammin hukuttautuneen mereen."
Nyt syntyi iloinen hälinä, ihmettelyt ja kyselyt. Sydämellinen ilo
täytti koko väen, kun talossa oli semmoinen vieras.

Kun kuulijat olivat tutustuneet Minnan tarinaan ja saaneet tietää
"Tähdenlennon" kapteenin rouvineen olevan Pilvensalon vieraana,
uskoivat he Minnan tulleen vain käymään ja sitten taas seuraavan
kapteenin herrasväkeä. Emäntä sanoi nyt puoleksi leikillään: "Ehkäpä
jäänetkin tänne? Johan tuota olet nähnyt maailmaakin, kun hänessä neljä
vuotta olet ollut."

Minna tuli vakavan näköiseksi ja sanoi:

— Totta puhuen, jos saan tässä teillä olla, niin tuon mummon tähden
jään. Minun täytyy mummolle saada maksaa velkani. Olen niin sydämestäni
iloinen, kun vielä sain nähdä hänet hengissä.

Kaikkien suusta kuului ilon ilmaus ja kasvoissa näkyi ihastus. — "No,
sitten minä jään kun aikonette antaa työtä ja ruokaa", sanoi Minna
iloisesti hymyillen. — Sananlasku tosin sanoo: "Joka pyrkimällä työhön,
se lusikatta syömään."

Minna kiiruhti takaisin mummon kamariin ja sanoi siellä: "Minä jään
tähän taloon niin kauaksi kuin te elätte. Ja nukun täällä luonanne joka
yö."

Mummon rinta hytkähti ilosta ja hän kiitti hartaasti Jumalaa
odottamattomasta onnestaan.

Tieto, että "Tähdenlento" on kirkonkylän edustalla vielä huomenna,
viritti Timolan nuoren väen uteliaiksi. Melkein kaikki lähtivät
katsomaan laivaa, ja olivat sillä tiellään juhannuskirkossakin,
joten nuortaväkeä juhannuspäivänä oli Timolassa vain Minnaa pari
vuotta vanhempi talon poika Pauli. Minna kyseli Paulilta, kuka hänen
syntymäkodissaan nyt asui, hän kun aikoi lähteä sitä katsomaan.

— Ei siellä asu ketään, virkkoi Pauli. — Isä ei ole antanut sitä
kenellekään. Itse on siitä niitetty heinää ja heinäsuojina on pidetty
kaikkia huoneitakin.

— Mutta minä lähden kuitenkin katsomaan, sanoi Minna ja pyörähti
lähteinään.

— Minä lähden oppaaksi, sanoi Pauli, koppasi lakin päähänsä ja lähti
mukaan.

— Lähdepä todellakin. Kuka tietää, osaisinko sinne enää.




SEITSEMÄS LUKU.


Melkein heti ensi hetkestä, kun Minna saapui Timolaan, oli Paulin katse
kiintynyt häneen. Oli niinkuin hän olisi jo vuosia vain tämän ihmisen
tuloa odotellut. Missä ikänä Minna tulikaan hänen lähettyvilleen,
näytti hän vain odottavan tilaisuutta saada puhua Minnalle jostain
tärkeästä asiasta, joka hänen mielensä täytti.

Minna oli kyllä tämän huomannut, eikä se hänestä alun pitäenkään
tuntunut vastenmieliseltä. Pauli oli komea nuorukainen, kasvot
viehättävän puhtaat ja äänikin miellyttävä. Niinpä nytkin heidän
yhdessä matkatessa Minnan syntymäsijoille päin oli somaa kertoa
Paulille maailmanmatkoistaan ja kuulla häneltä kotipuolen asioista.

Syntymäkotinsa kartanolle tultuaan Minna seisahtui ja sanoi
alakuloisesti: "Kaikki on kuollutta." Hän meni pirttiin, missä
heinäntörky peitti lattian, ja sekin akkuna, jonka edessä oli ollut
äidin sänky, oli kokonaan poissa. Akkuna-aukkoa oli pidetty heinäovena,
josta kesällä heinänkorjuuaikana oli ahdettu heiniä sisään ja talvella
pois vietäessä luotu ulos. Minna istui penkille lähelle äitinsä sängyn
paikkaa ja pitkän äänettömyyden perästä sanoi: "Poissa on äiti tuon
hellan luota. Kylmä on hiillos..."

Pauli istui äänetönnä penkillä lähellä Minnaa. Pitkän tuokion perästä
Minna pyyhkäisi hiukan kasvojaan, kääntyi Pauliin ja sanoi: "Kunpa
antaisitte minulle tämän paikan, niin rupeaisin tässä asumaan sitten,
kun mummosta aika jättää."

Paulin kasvoille levisi puna, kun hän hieman arkaillen sanoi:
"Rupeaisimme sitten tässä yhdessä asumaan?"

— Minäkö ja sinä ja sinäkö ja minä?

— Niin juuri.

— Leikkiä kaiketi.

— Kaukana on minun puolestani leikki, sanoi Pauli ja kohautti leveitä
hartioitaan.

— Todellako sinä ajattelet, että tehtäisiin tähän yhteinen talo?

— Kyllä se on totta. Ei mikään minun puolestani ole todempaa kuin se,
sanoi Pauli ja katsoi Minnaan avoimin katsein.

Minna pudisti päätään ja sanoi:

— Kyllä minun täytyy sanoa, että sinä olet lapsellinen, jos todella
ajattelet semmoista. Minuun, maailman kiertolaiseen, köyhään orpoonko
sinä suuren Timolan vaihtaisit? Hevosetkinhan sitä nauraisivat.

— Maailmankiertolaisuus, köyhyys ja orpous eivät ole asioita, jotka
kuuluvat tähän. Sinun köyhyytesi ei meistä saa niin köyhää, ettemme
kykene tähän tekemään taloa itsellemme. Timolan tila on kolmen ja
puolen manttaalin tila, ja yhtiöt tarjoavat tästä tilasta kolme
miljoonaa markkaa, mutta isä ei ole päätäänkään kääntänyt. Vaikka tuo
kolmen ja puolen manttaalin tila jaettaneen isän kuoltua yhdeksäänkin
osaan meidän sisarien ja veljien kesken, lohkeaa sittenkin tähän meille
niin suuri ala, että on metsää sekä myytäväksi että kotitarpeiksi.

Minna oli kauan ääneti, mutta viimein sanoi: "Jos lieneekin sinulla
tosi mielessä, niin älä kuitenkaan sillä ajatuksella rupea päätäsi
vaivaamaan, sillä minä olen kiinni yhdessä ainoassa enkä missään
muussa. Se on mummo. Hänet kun jättää aika, niin silloin seison kahden
valtatien haarassa. Jos silloin lähtenen merelle, niin sieltä en tule
heti takaisin, tai jos silloin jään tänne, niin jään iäkseni, mikä
sitten lieneekään kohtaloni."

Minna nousi ja lähti oppaansa kanssa Timolaa kohden.

Pauli käveli rinnalla ja yhä puhui, miten tästä Lummelahden tilasta
tulee suuri tila, kun tuokin Pehkosenpuron varsi raivataan tänne
Teerijärveen asti niityksi ja tuo ääretön kurkisuo, joka on maailman
parasta viljelysmaata, tuolla järven rannalla, ojitetaan ja laitetaan
viljelykseen, ja tälle rinteelle saadaan maapeltoa melkein äärettömiin
asti.

Minna ei ollut kuulevinaan näitä suunnitelmia.

Päivä oli jo iltaan kallistumassa, kun Minna ja Pauli tulivat kotiin ja
istahtivat kuistin penkille. Kun isäntä ja emäntä tulivat myös tänne,
sanoi Minna miettiväisesti: "Kylmät olivat siellä tulet, vaikka muistot
lämmittivät mieltä. Tulin ajatelleeksi, että kun tuon mummon jättää
aika, niin antanette silloin minulle sen talon paikan kuten aikanaan
isälle ja äidille."

— Kenelle annetaan, jollei sinulle, sanoi emäntä iloisesti.

— Sittenpähän sekin nähdään, kunhan mennään ensinnä sinne asti, sanoi
isäntä.

— Minä kyllä mummon kuoltua olen tienhaarassa, lähteäkö vielä sen hyvän
kapteeni Hinderlingin palvelukseen merelle vaiko jäädä tänne. Pelkään,
että erämaan rauha vetää niin voimakkaasti puoleensa, että se voittaa,
sillä merellä ei ole rauhaa. Siellä on muuta tuhannenkinlaista huvia,
mutta rauhan kaipuu peittää ja kuihduttaa niitten lystien jäljet ja
mieli jää tyhjäksi, usein mustaksikin.

— Niinhän sitä sanotaankin, että siellä on hyvä olla, missä ei meitä,
sanoi isäntä hartioitaan kohauttaen.

— Oma maa mansikka, muu maa mustikka, huomautti emäntä.

       *       *       *       *       *

Nyt rupesi laitumelta päin kilahtelemaan kotiin palaavan karjan
kellot. Minna kääntyi emäntään ja sanoi: "Jospa emäntä antaisi minulle
jokapäiväisiä vaatteita, lähtisin teille avuksi lypsämään lehmiä."

— Kyllä niitä on vaatteita, vaikka kymmenet panisit päällekkäin.
Muorillakin on monta ortta tuolla luhdissa ihan lengollaan vaatteitten
painosta, joita hän ei enää tarvitse, sanoi emäntä ja nousi hakemaan.
Mutta hän seisahtui kuitenkin näpillään tunnustelemaan Minnan pukua ja
sanoi: "Mitä vaatetta se on tämä sinun pukusi, kun tämä on niin ihmeen
kaunista? Onko tämä silkkiä vai muuta?"

— Tämä on parempaa kun silkkiä. Rouva Hinderling pitää tämmöistä
kesällä ja lahjoitti minullekin tämän kesäpuvun.

— Vai niin oli rouva ystävällinen että tämmöisen lahjoitti, sanoi
emäntä yhä hypistellessään Minnan pukua.

— Oli hän ystävällinen. Hän oli minulle kuin äiti ja kapteeni kuin
isä. En olisi heistä eronnut, jos olisin Pilvensalolla kuullut mummon
kuolleeksi.

— Nytpä saimme sinut tänne ja kiinni pidämme, sanoi emäntä naurahtaen
ja lähti antamaan vaatteita.

       *       *       *       *       *

Timolan mummo eli vain tulevaan kesään, mutta tällä aikaa olivat
Timolan kaikki, erittäinkin vanhukset, mielistyneet Minnaan, eivätkä
tahtoneet kuullakaan Minnan lähtöaikeista.

Paulikin oli myötään yhä vaan tuumannut Minnan kanssa yhdessä ruveta
tekemään sitä taloa, josta silloin ensi retkellä oli puhunut. Minna ei
ollut antanut Paulille selvää vastausta ennenkuin mummo oli saatettu
Hallikannan hautausmaahan.

Oltiin Minnan syntymäkodin vainiolla niittämässä heinää. Pauli ja
Minna olivat erillään toisista. Silloin Minna Paulin taas uudistaessa
kysymyksensä sanoi: "Vanhan sana on, että ensin on talli tehtävä ja
sitten vasta hevonen ostettava. Tee sinä tähän talo ja hanki isältäsi
omistusoikeus. Ota siihen sitten minut tai joku muu minua parempi —
minä voin kyllä taas tyytyä tähän orvon osaankin. Se on ehto minun
puolestani."

Paulin kasvot loistivat ja hän virkkoi iloisesti "Se ehto ei
ole mahdoton. Ei tuo ole munan solmulle vetämistä eikä hiuksen
halkaisemista veitsellä kärettömällä. Mutta saanko sitten uskoa mitä
toivon."

— Kun sinä minuun luotat, niin minä luotan sinuun. Laita vain niin,
että ensi kesänä ollaan tässä omalla niityllä niittämässä heinää, sanoi
Minna niin vakavasti, että Paulin täytyi uskoa.

Paulin sydän sykähteli ja hän rupesi juuri kuin uudella innolla
niittämään sankkaa heinää. Valtainen heinäaalto kasautui lakoisen
sivulle. Minna rupesi sitä levittämään luo'olle helteisen heinäkuun
auringon paisteessa.

       *       *       *       *       *

Pauli sai isänsä taipumaan siihen, että hänelle ruvettiin tekemään
uutta taloa Minnan syntymäpaikalle. Syystalvella vedettiin hirret
paikalle ja annettiin asuinrakennuksen teko urakkamiehelle, jonka tuli
saada tulevaksi juhannukseksi rakennus asuttavaan kuntoon. Sen hän
saikin jo toukokuussa. Navettakartano oli tehty omissa miehin, joten
talo vähitellen ei ollut muuta vailla kuin asukkaita.

Oli kaunis toukokuun sunnuntai. Lenseä etelätuuli huojutteli ryöheitä
täysilehtisiä rinteen koivuja. Poutahaukat laikailivat korkeudessaan,
niin että tuskin silmä eroitti. Pauli lähti nyt Minnan kanssa katsomaan
uutta taloaan. Asuinrakennuksessa oli seitsemän tilavaa ja valoisaa
huonetta. Iso pirtti, sali, salin perässä kaksi kamaria, eteinen,
perässä keittiö ja sen sivulla ruokahuone. Kaikkia niitä katsellessa
Paulin kasvot pysyivät yhtämittaisessa iloisessa hymyssä. Mutta
Minnan kasvot sitävastoin pysyivät salaperäisinä, väliin näkyi niillä
värehtivän arka punastuksin. Kun kaikki oli katseltu, istui Minna
pirtin leveälle honkaiselle penkille ja varasi kyynäspäänsä akkunan
kamaraan. Aurinko paistoi lattialle, jossa näkyi rakentajain lastujen
rippeitä. Pauli istui toisen akkunan pieleen ja näytti odottavan, eikö
Minna nyt jotakin virkkaisi. Minna näki, että Pauli ihmetteli hänen
puhumattomuuttaan ja odotti häneltä sanaa. Lopulta hän virkkoi kasvot
vakavina: "Hyvä on talo, liiankin hyvä, kun vaan olisi oma."

— Kyllä tämä on meidän oma, sanoi Pauli vakavasti, mutta kasvoihin
levisi kuitenkin salaperäinen punastus.

— Niin tämä on meidän oma. Tämä on koko Timolan oma. Tämä ei ole sinun
ja minun, meidän kahden oma.

— Kyllä isä on varmasti luvannut tämän meille, ja meitä varten tämä on
tehtykin eikä ketään muita varten. Kyllä me saamme olla varmoja, isä on
se mies, joka ei viittä puhu.

— Voi olla niin, mutta voi olla toisinkin, sanoi Minna. — Minun
mieleeni kantautuu mahdollisuuksia. Ja ajattelehan sinäkin, että
veljesi Hannes on kihloissa Valkolan Henriikan, miljoonatalon tytön
kanssa. Kun hän tulee taloon, niin hän ei tule yksin, hän tuo myöskin
tointa tullessaan. Saattaa sattua, että hänen mielensä rupeaa tekemään
tähän komeaan taloon, ja silloin minä joudun miniän paikalle, mistä
Jumala varjelkoon. Harvoin orjaa kiitetään, miniää ei milloinkaan...
Minä joutuisin jokaisen jalkaportaaksi siksi, että olen orpo ja köyhä.
Kaikki ihmiset pitäisivät suurena armona, että tuo köyhä orpo on
päässyt miniäksi suureen Timolaan. Minä itse en kuitenkaan osaisi niin
olla, vaikka hyvin tiedänkin, että olen orpo ja köyhä tyttö. Ja siitä
syystä minä en tahtoisi lentää ylemmäksi kuin siivet kantavat. Olisin
tyytyväinen, jos tuo isäni ja äitini rakentama pirtti laitettaisiin
asuttavaksi ja siinä viihtyisi sama onnellisuus ja rauha, mikä oli
isällä ja äidillä. Hyvä on pirtti pikkuinen, kota kolmisoppinenkin, kun
se on omasta takaa. Olkoon meillä vaikka kuinka vähän, mutta sen täytyy
olla omaa; muuten meistä ei tule yhtä perhettä. Senhän olen sinulle jo
aikaisemmin ehdoksi pannut.

Viimeisen lauseensa Minna sanoi alakuloisesti, nykäisi suurikirjaista,
vaaleapohjaista päähuivia alemmaksi otsalleen ja näkyi jäävän
odottamaan, mitä Pauli vastaa.

Pauli rykäisi kolmasti, nojasi hartioitaan seinään, nosti toisen
jalkansa toisen päälle ja siinä niitä heilutteli pienen hetken. Hän
näytti miettivän. Sitten hän alkoi harvakseen puhua:

— Kyllä minä sen tiedän, että ei Hannes eikä hänen Henriikansa pyri
tänne. Minä uskon, että Hannes Henriikoineen hautoo mielessään ottaa
isän ja äidin eläkkeelle; muu perikunta erotetaan määräosalle ja
Valkolasta tuoduilla sadoillatuhansilla maksetaan perillisten osat.
Mutta lapsellistahan toki on ajatella muutamilla sadoilla tuhansilla
saada tämä kolmen miljoonan arvoinen yhdeksän perillisen Timola
omakseen. Sitäpaitsi tahtoo isä olla isäntä kotonaan eikä rupea
pitämään toisen perillisen puolta enemmän kuin toisenkaan. Ja äiti
pitää sinusta niin paljon, että Valkolan Henriika ei tule ikinä
saavuttamaan äidin mielessä sitä paikkaa, minkä sinä olet saavuttanut.
Koko ajan tätä taloa tehtäessä on hän minulle sanonut, ettei hän
päästäisi Minnaa luotaan. Minna hymähti ja sanoi hymysuin:

— Kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan. Nythän olet sinäkin jo
siinä, mitä minä tässä sanoin. Jos äitisi pitää minusta enemmän kuin
Henriikasta, minkä minäkin uskon, niin se rikas Henriika pääsee tänne
ja minun köyhän ja orvon on jäätävä miniäksi taloon. Mutta minusta ei
tule miniää ei tekemälläkään... Minun maailmani on avara.

Kun Pauli huomasi Minnan pysyvän taipumattomana päätöksessään, jollei
hänellä ole täydellisesti omaa taloa, niin hän hetken mietittyään sanoi:

— Lienee selvintä, että minä perintöosuutenani otan tämän talon. Isä
antakoon tämän talon mukana metsää ja tilusteitä ja muutakin irtainta
minkä hyväksi näkee. Äiti kyllä on sanonut, että viisi aikuista lehmää
ja kuusi tai seitsemän lammasta annetaan meille, ja antaa kai se isä
hevosenkin, ehkäpä sen laukkiruunan. Se onkin torma työhevonen, ja
joutuu sillä matkakin.

— On parasta, että teet kirjallisen eron vanhempiesi kanssa, sanoi
Minna. — Silloin ei jää riidan syitä vastaiseksikaan veljien ja
sisarien välille. Ei mikään ole ihmiselämässä kauniimpaa kuin hyvä sopu
ja rakkaus.

— Niinpä niin. Minä rupean jo tänä iltana tuumimaan isän kanssa, sanoi
Pauli ja nousi lähtemään. Samassa nousi Minnakin ja tarttui Paulin
käteen, joten he käsistään toisiaan pidellen lähtivät rinnakkain
hiljalleen astua nyhtelemään Timolaan vievää tietä.

Matkalla Minna sanoi:

— Yhtä minä en voi olla sinulta kysymättä. Eikö sinusta joskus tunnu
aivan kunniattomalta ajatella minua elämäsi kumppaniksi, kun toisella
veljellä on kihloissa miljoonatalon tyttö eikä suinkaan mikään estäisi
sinua kosimasta vaikkapa Henriikan nuorempaa siskoa.

Pauli naurahti veitikkamaisesti, puristi Minnan kättä sanojensa tueksi
ja virkkoi: "Apostolihan sanoo, että vaimo on miehen kunnia. Sittenhän
minä vasta olen kunniallinen, kun sinut saan. Ilman sinua olen kolmen
markan mies."

— Älähän pilaile, sanoi Minna vuorostaan puristaen Paulin kättä. Jos
tulet minun tähteni tekemään uhrauksia, joita ikäsi joudut katumaan,
niin se ei ole ilo minullekaan. Toivoisin, että ajattelisit aikanaan
ennenkuin on myöhäistä.

Pauli kävi nyt totiseksi, puristi yhäkin lujemmin Minnan kättä ja sanoi
liikutettuna: — Sinun tähtesi mitä uhrannenkin, en sitä koskaan kadu,
kun vaan sinut omakseni saan.

— Nuo ovat suuria sanoja. Onko minussa mitään noita sanoja vastaavaa?
virkkoi Minna vakavana.

Pauli puristi yhä hänen kättään, ja se oli vakuuttavampi vastaus kuin
mitkään sanat. Silloin rupesi matkakin loppumaan.




KAHDEKSAS LUKU.


Oli kulunut kolme päivää. Minna oli vainiolla asettelemassa pesutuvasta
tuotuja märkiä vaatteita pylväitten väliin nuorille kuivamaan. Pauli
nähdessään Minnan olevan siellä yksin, meni luokse ja sanoi loistavin
kasvoin: "Eipähän ne sinun ehtosi olleet munan solmulle vetämistä, eikä
hiuksen halkaisemista. Nyt meillä on kirja."

Hän otti povestaan kirjan, meni vaatteitten taakse, jottei näkyisi
talon akkunoihin ja sanoi: "Katsoppas sinäkin tätä kirjaa." Minna
kuivasi kätensä esiliinaansa, otti paperin käsiinsä ja kuuma punastus
kasvoissaan rupesi lukemaan. Mutta kun hän oli lukenut kirjan loppuun,
ilmestyi kasvoihin tyytyväinen hymy ja hän sanoi: "Hyvä kirja... Kaikki
tuo Pajunevan ja Pehkosennevan ja Pehkosenpuron niitty meille ja kolme
sataa hehtaaria metsämaata! Lummelahden uusi talo vaimoineen, irtainta
viisi aikuista lehmää, kaksi hiehoa, kahdeksan lammasta, laukkiruuna
hevonen talvi- ja kesä-ajokaluineen ja viisikymmentä hehtoa viljaa...
kyllä kai tuota näkyy alkuun pääsevän, kun sitten Jumala suonee
myötäkäymistä jatkamaan... — Hyvä on kirja."

Pauli otti kirjan ja sitä taittaessaan kokoon ja työntäessään poveensa
sanoi:

— Johan minä olen sanonut, ettei isä ole mikään kitupiikki eikä sanansa
syöjä... Mutta milloin sitä lähdetään papin pakinoille?

Pauli katsoi kiinteästi Minnan silmiin nähdäkseen, mikä vaikutus näillä
sanoilla olisi. Mutta Minnan kasvoissa ei ilme Paulin kysymyksestä
muuttunut. Hän sanoi vain vakavasti:

"Se jää nyt sinun valtaasi. Olen valmis lähtemään milloin vain haluat."

— Tapahtukoon se sitten ensi pyhänä.

— Milloin vaan... Mutta minä lähden sinne talollemme puhdistamaan
kartanon seutua rakennusjätteistä, kun vaan saan nämä vaatteet
kuivamaan. Etkö sinäkin lähde sinne?

— Minä en pääse. Isä käski meidän poikien mennä kyntämään. Mutta mene
sinä, kun pääset, sanoi Pauli ja pyörähti lähtemään, sillä kartanosta
kuului ääniä. Toiset kyntömiehet olivat jo menossa.

Minna rupesi nyt kiireesti levittämään vaatteita nuorille, missä lievä
toukokuun tuuli niitä hulmutteli ja kohta olivatkin kymmenet nuorat
täynnä vaatteita ja Minna matkalla uudelle talolleen päin.

Seuraavana lauantaina oli aurinko jo kallistumassa iltaan kun Minna
ja Pauli saapuivat pastori Pilvensalolle saadakseen kuulutuskirjan
huomiseksi kirkkoon. Minna ei Timolassa ollessaan ollut pitänyt rouva
Hinderlingin antamaa kesäpukua ollenkaan, mutta nyt hänellä oli se taas
yllään, kun hän meni rouva Pilvensaloa tervehtimään. Kahdenkymmenen
neljän vuoden vanhan Minnan iloiset kasvot uhkuivat nuoruuden
kukkeutta, joka yhdessä puvun kanssa loi häneen aivan harvinaisen
viehätyksen.

Nähdessään Minnan rouva Pilvensalokin kiirehti tervehtimään ja kädestä
taluttaessaan saliinsa sanoi: "Olen oikein iloinen kun sain sinut
vieraakseni. En ole sitten Timolan mummovainaan hautajaisten sinua
nähnytkään."

Sitten rouva vei Minnan keinutuoliinsa. Istuutui itse rinnalle ja alkoi
kysellä hänen jaksamisestaan ja aikeistaan.

Minna tuli vakavan näköiseksi ja sanoi: "Tänä päivänä juuri
ratkeaa kysymys mitä teen. Jätän ikuisen hyvästini avaralle
maailmalle. Olen täällä Timolan Pauli-nimisen pojan kanssa ottamassa
avioliittokuulutusta."

— Niinkö! huudahti rouva tarttuen kaksin käsin Minnan käteen. — Jumala
suokoon runsaan siunauksensa. Onko sulhasesi täällä?

— Luulen hänen olevan pastorin luona kansliassa.

Rouva hulmahti sinne ja palasi samassa pastorin ja Paulin kanssa.

Pastorikin kasvot iloisina tervehti Minnaa ja sanoi: "Olen erittäin
iloinen kuullessani sinun onnesi ohjat. Ei mikään ole mieluisempaa
kuulla, kuin että olet menemässä avioliittoon tämän Timolan nuorukaisen
kanssa."

Rouva pani nyt Paulin istumaan vastapäätä Minnaa ja pastorikin otti
itselleen tuolin ja rupesi kyselemään Timolan talon oloista. Hän sai
kuulla, että Minnalla ja Paulilla on oma uusi talo, mihin siirrytään
heti kun heidät on vihitty ja että Hanneksella, Paulin veljellä, on
kihloissa Valkolan Henriikka. Hekin luultavasti tulevat lähiaikoina
kuulutusta ottamaan.

— Vai niin, vai niin, sanoi pastori ja näkyi vähän miettivän,
mitä sanoisi. Olihan vähän omituista, että toisella veljellä oli
miljoonatalon tyttö kihloissa ja toisella köyhä orpo.

Samanlainen ajatus syntyi rouvankin mielessä, mutta kun ei sitä asiaa
voinut kosketella, kääntyi hän Minnaan päin ja sanoi: "Mutta jopa
sinulla on pulska sulhanen, vaikka eipä tuota ole itsessäsikään vikaa."

— Kala kansaistaan, verkko silmäistään. — Enhän minä nyt aivan
tuhkimukseen olisi mieltäni vaihtanut, virkkoi Minna veikeästi.

— Mutta minun täytyy saada nähdä se teidän uusi talonne. Uuno, sinun
pitää vihkiä nämä siellä. Silloin tulee talokin vihityksi.

— Sitä ajattelen itsekin, että kun kolmannen kerran on kirkossa
julistettu, niin tulemme sinne aivan omilla silmillämme näkemään teidän
kotinne, sanoi pastori päättävästi.

— Sen me teemme. Mikäs kumma sinne on tullessa, kun pääsee maantietä,
ihasteli rouva.

— Se meille onkin suuri ilo, kun te olette ensimmäiset vieraat uudessa
talossamme.

Sitten Minna kääntyi pastoriin päin ja sanoi: "Haluaisiko pastori nähdä
meidän talon kirjoja. Paulilla lienee mukana."

— Hyvin mielelläni.

Pauli kaivoi povestaan, paperin ja ojensi pastorille. Pastori luki
sen ääneen, että rouvakin kuulisi. Luettuaan pastori näpisti huulensa
tiukkaan yhteen ja salaperäisin kasvoin hieman kallisteli päätään.
Tuokion perästä hän sanoi: — Näyttää siltä, kuin ukko olisi tätä
kirjaa tehdessään ajatellut semmoista, mitä ei vielä ole kenellekään
sanonut. Niin minä luulisin, että viisaasti olette tehneet, kun
olette hankkineet itsellenne tällaisen omistuskirjan. Ajattelin äsken
kuullessani miljoonatalon tytön olevan tulossa miniäksi taloon, että
voi siitä selkkauksiakin vielä syntyä. Eiköhän ukko tätä kirjaa
tehdessään liene ajatellut, että hän voi, jos hyväksi näkee, kerran
siirtyä luoksenne sinne uuteen taloon.

— Olkoon hän tervetullut, sanoi Minna.

— Tervetuloa vaan mitä pikemmin, sillä jos hän tulee, ei hän tule
tyhjin käsin, sanoi Paulikin iloisesti hymyillen.

Sitten pastori ojensi paperin Paulille ja sanoi vakavasti: — Olkoon se
puoli asiasta miten olkoon, siitä vaan saatte olla iloiset, että teillä
on talon yhdeksäntenä perillisenä tämmöinen omistuskirja.

Palvelija ilmestyi ovelle ja rouvan silmiin katsoen ilmoitti
päivällisen olevan pöydässä.

Rouva pyysi nyt vieraansakin päivälliselle. Päivällispöydässä yhä
jatkettiin keskustelua mahdollisuuksista, joita voi sattua ennenkuin
kaikilla perikunnan jäsenillä on osansa käsissään, ja siitä, miten
kaikkien kohtaloitten kaitsija on Minnalle hyvän osan antanut.

Aterialta päästyä rouva meni suoraa päätä ison palmun luo ja sanoi
Minnaan kääntyen:

— Kun sinulla on uusi talo ja muutenkin vasta panet kotia pystyyn,
niin minä annan sinulle morsiuslahjaksi tämän kaikkein komeimman ja
suurimman palmun ja tuon suurimman Arabiankuusen... Ja ehkäpä keksin
vielä muutakin sopivaa.

Minnan sydän lämpeni, hän tarttui molemmin käsin rouvan käteen ja sanoi:

— Sanoilla en voi kylliksi kiittää teitä lahjoistanne. Mitään
suuriarvoisempaa lahjaa ette olisi voinut antaa. Nämä ovat jokapäivä
edessäni, ja milloin näihin silmäni sattunevatkin, muistan teitä
ja teidän hyvyyttänne. Ja sen takaan, että hoitoa näiltä ei tule
puuttumaan.

Hövelinin Benjami oli tullut kansliaan pastorin luo ja pastori oli
kehoittanut Benjamia menemään toivottamaan Minnalle onnea. Benjami
kiiruhtikin saliin ja sanoi iloisesti: "Päivää, Minna". Hänen pitkä
kätensä oli jo kaukaa Minnaa kohti. — "Toivotan onnea, kun pastorilta
kuulin, että olet kihloissa". — Mutta Minna käänsi hänelle selkänsä
eikä virkkanut mitään.

Benjami kääntyi nolona takaisin kansliaan mutisten jotain mennessään.

Benjamin mentyä rouva kehoitti Minnaa ja Paulia istumaan ja naurahti:

— Siitäpä näppärästi päästiin.

— Niin päästiin. Moinen lurjus vielä muka onnea toivottamaan! virkkoi
Minna tyynesti, mutta mielessään hän tunsi, että äskeinen iloisuus oli
poissa.

Rouva alkoi taas puhua huonekasveista, miten ne parhaiten saataisiin
nuorten uuteen kotiin. Pauli sanoi aikovansa tehdä kiskotuista päreistä
niin korkeat kopat, että kasvit sopivat niihin pystyyn, ja köyttää ne
sitten kärryjen lava-aisoille pystyyn; siten ne eivät pääse kaatumaan
ja sillä lailla ne menevät. Rouva myönsi Paulin keksinnön hyväksi ja
kehoitti noutamaan Aasvit hyvissä ajoin, joka tapauksessa ennen häitä.

Minnan mielestä häipyi vähitellen Benjamin tuoma varjo, ja kielikin
taipui taas puhelemaan kaikenlaisista asioista, joista hän tunsi rouvan
haluavan kuulla ja puhella.

       *       *       *       *       *

Kolme viikkoa kului ja tänä aikana Minnan ja Paulin uusi talo
laitettiin kaikin puolin sekä sisältä että ulkoa asuttavaksi. Pauli oli
käynyt hevosella hakemassa lahjaksi saadut kasvit. Rouva Pilvensalo oli
antanut paljon kasveja palmun ja Arabiankuusen lisäksi. Ne oli Minna
laittanut saliinsa hyvään järjestykseen. Muistoksi äidin kuolinhetkestä
hän laitatti puusepällä kaunispuitteisen umpinaisen taulun, jonka
sisälle pantiin Minnalle rakas aapisen lehti. Tämän taulun Minna asetti
salin peräseinälle. Se näkyi nyt lattialla seisovan Arabian kuusen ja
palmun välistä.

Pastori Pilvensalo oli lähettänyt Minnalle ja Paulille sanan, että hän
ensi pyhänä jättää kirkon yksinään rovastille ja hänen apulaiselleen ja
tulee Lummelahden uuteen taloon vihkimään Minnan ja Paulin.

Tämän sunnuntain edellisenä päivänä oli uuteen taloon kuljetettu
kaikkea, mitä uudet asukkaat tulivat tarvitsemaan. Ruokatarpeita
oli kuljetettu runsaasti siltäkin varalta, että voidaan tarjota
hääpäivälliset koko Timolan väelle.

Pastori oli rouvineen lähtenyt niin aikaisin sunnuntaiaamuna, että oli
Timolassa jo puolenpäivän aikaan. Mutta Timolaan täytyi jättää vaunut
ja hevonen ja lähteä jalkasin Lummelahdelle, joten puolenpäivän aika
oli jo kaukana pastorin ja rouvan tullessa Lummelahdelle. Pastori ei
ollut aikonut viipyä yötä vaan päättänyt palata vaikkapa läpiöiseen
takaisin. Siksi hän hetkisen istuttuaan, ihailtuaan taloa ja juotuaan
kupin kahvia alkoi kiirehtiä vihkimistä.

Vihkimäpaikka laitettiin saliin Pilvensalon rouvalta saatujen suurten
kasvien väliin. Seinällä riippuva kultapuitteinen taulu näkyi
vihittävän parin päiden yli.

Hääjoukossa oli Valkolan Henriikkakin. Hän pysyi kuitenkin
umpimielisenä. Hän näytti olevan selvillä siitä, että Hanneksesta ja
hänestä ei laittamallakaan saada niin komeaa paria kuin Minna ja Pauli
nyt ovat, eikä ympäristöäkään saada näin juhlalliseksi ja kauniiksi.

Vihkimästä päästyään piti pastori pienen raamatunselityksen talon
vihkimiseksi. Hartaushetken hän lopetti syvämielisellä rukouksella,
joka liikutti kovimmatkin kuulijat.

Päivällisen jälkeen alkoi aurinko painua iltaan. Pastori kiirehti
kotimatkalle ja hänen mukanaan lähti Timolan väkikin. Minna ja Pauli
menivät saattamaan pastoria ja hänen rouvaansa, mutta puolimatkassa
Timolan ja Lummelahden välillä he sanoivat hyvästit.

Palattuaan saattamasta Minna ja Pauli istuivat rinnatusten salin pöydän
taakse. Minnan kädet menivät vaistomaisesti ristiin ja hän sanoi: "Isä,
äiti ja koti ovat kalliita nimiä. Jumalalle kiitos, että kuitenkin
viimeinen niistä on käsissämme."

Aurinko laskeutui Teerijärven metsän suojaan. Rannan puut kuvastuivat
tyyneen järven kalvoon. Mailleen painuvan auringon kultainen hohde
täytti koko luonnon, täytti hohtoseinäiset huoneet ja kultasi seinällä
riippuvan taulun, näkyvän muiston orvon kyynelistä.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ORVON ONNI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.