Nuoren Wertherin kärsimykset

By Johann Wolfgang von Goethe

The Project Gutenberg EBook of Nuoren Wertherin kärsimykset, by 
Johann Wolfgang von Goethe

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.



Title: Nuoren Wertherin kärsimykset

Author: Johann Wolfgang von Goethe

Translator: Volter Kilpi

Release Date: October 27, 2014 [EBook #47210]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NUOREN WERTHERIN KÄRSIMYKSET ***




Produced by Tapio Riikonen






NUOREN WERTHERIN KÄRSIMYKSET

Kirj.

Johann Wolfgang von Goethe


Suomentanut Volter Kilpi



Otava, Helsinki, 1904.






_Olen huolellisesti koettanut koota mitä vain olen löytänyt semmoisia,
joka valaisisi onnettoman Wertherin elämää, ja julkaisen sen nyt
varmana siitä, että sillä saavutan kiitollisuutenne. Ette saata olla
ihailematta hänen hengenlahjojaan ja luonnettaan ja tuntematta
mieltymystä niitä kohtaan, eikä hänen onnettomuutensa ole jättävä teitä
kyynelettömiksi_.

_Ja sinä lämmin sielu, joka tunnet itsessäsi samaa poltetta kuin
hänkin, ammenna lohtua hänen kärsimyksistään ja ota kirjanen
ystäväksesi, ellet omasta syystäsi tai kohtalon vuoksi ole löytänyt
ketään läheisempää_.




ENSIMMÄINEN KIRJA.


_4 p. toukok. 1771_.

Kuinka iloissani olen, että sittenkin lähdin! Ystäväni, ymmärrätkö
ihmissydäntä! Jättää sinut, joka olet minulle niin rakas, niin rakas,
etten ikinä olisi luullut voivani sinusta erotakaan, ja kuitenkin olla
iloissaan! Mutta tiedänhän, sinä annat sen anteeksi. Kaikki muut
suhteethan siellä olivat kehittyneet vartavasten kiusaamaan
minunkaltaistani ihmistä! Leonore parka! Ja kuitenkin, minä olen
viaton. Taisinko mitään sille, että sillävälin kuin hänen sisarensa
omituinen, oikullinen sulo viehätti ja kiinnitti minua, että sillävälin
tuo sydänraukka sai sairautensa? Ja kuitenkin -- olenko niin ihan
viaton sentään? Enkö pitänyt vireillä hänen tunteitansa? enkö
itsekin ollut huvitettu noista luonnollisista ja vilpittömistä
tunteenilmauksista, jotka niin usein saivat meidät hymyilemään, niin
vähän naurettavaa kuin niissä olikin, enkö? -- Mutta mitä on ihminen
ryhtyäkseen tuomiolle itsensä kanssa! Ei, tässä täytyy tapahtua käänne,
minä lupaan sen, minä tahdon, oma ystäväni, en tahdo enää jamata ja
jamata, kuten aina ennen, sitä hituista pahaa, jonka kohtalo on
osalleni suonut; tahdon nauttia siitä, mikä minulla on, ja mennyt
olkoon mennyttä. Olet kuin oletkin oikeassa, ystäväni, ihmisillä olisi
paljon vähemmän kärsimyksiä, elleivät he -- jumala ties miksi he
sellaisia ovat -- alinomaa mielikuvituksellaan askaroisi ja liikkuisi
niissä kärsimyksissä, joita ovat kestäneet, sen sijaan että nauttisivat
tasaisesta ja tyvenestä nykyisyydestä. Olethan hyvä ja ilmoitat
äidilleni, että parhaimpani mukaan koetan toimittaa hänen asiansa ja
että niin pian kuin suinkin ilmoitan hänelle enemmän siitä. Olen
tavannut tätinikin, eikä hän minusta läheskään ollut semmoinen
syöjätär, kuin miksi häntä kotona kuvaillaan. Hän on vilkas ja tulinen,
mutta hyväsydäminen nainen. Esitin hänelle äitini valitukset
perintöosuuden johdosta, jonka hän on pidättänyt; hän selitti minulle
menettelynsä syyt ja perusteet ja esitti ehdot, joilla hän suostuisi
suorittamaan kaiken ja enemmänkin kuin vaadimme -- lyhyesti, en viitsi
tällä erää kirjoittaa siitä sen enempää, sano äidilleni vain, että
kaikki käy hyvin vielä. Ja ystäväiseni, olen tässäkin vähäpätöisessä
asiassa päässyt huomaamaan, että väärinkäsitykset ja leväperäisyys
saavat maailmassa aikaan paljon enemmän pahennusta kuin viekkaus ja
ilkeys. Ainakin ovat molemmat jälkimmäiset paljoa harvinaisempia.

Muuten viihdyn täällä erinomaisesti. Yksinäisyys tässä
paratiisillisessa ympäristössä on kuin suloisin viihdytys sydämelleni,
ja nykyinen nuorekas vuodenaika lämmittää ja tulvahduttaa minun
useinkin kaiheksuvaa mieltäni. Jokainen puu ja jokainen pensas on
yhtenä kukkaskimppuna, ja tekisi mieli muuttua perhoseksi saadakseen
häilyä tässä tuoksujen meressä ja elää siinä.

Kaupunki itse ei ole miellyttävä, mutta ympäristö on sen sijaan
sanomattoman kaunis. Tämä luonnonkauneus on saanut kreivi von M----
vainajankin perustamaan puistonsa eräälle näistä vuorenrinteistä, jotka
mitä ihanimmassa vaihtelussa risteilevät ja muodostavat armaita
laaksoja. Puisto on yksinkertainen, ja kohta sisään astuttuansa tuntee,
ettei sen pohjakaavaa ole piirtänyt mikään tieteellinen puutarhuri,
vaan tunteellinen sydän, joka sen siimeksessä on tahtonut nauttia omaa
itseään. Monet kyynelet olen jo vuodattanut vainajan muistolle siinä
rappeutuneessa puistohuoneessa, joka oli hänen lempipaikkansa ja joka
nyt on minunkin. Pian saan vallita mielin määrin puutarhassa; parissa
päivässä olen jo voittanut puutarhurin suosion, eikä hänen tarvitse
sitä katua.


_10 p. toukok._

Sieluni on vallannut iloisuus, ihmeellinen kuin tämä suloinen
kevätaamu, josta koko sydämeni nauttii. Olen yksin ja iloitsen
elämästäni täällä, tässä ympäristössä, joka on luotu semmoisia sieluja
varten kuin minun. Olen niin onnellinen, ystäväni; olen niin tulvillani
levollista, rauhallista olemistuntemista, että taiteenikin kärsii
siitä. En osaisi nyt piirtää, en vetäisyäkään, mutta koskaan en ole
ollut suurempi maalari kuin näinä hetkinä. Kun tämä armas laakso
autereisena huuruu ympärilläni, kun aurinko tuossa korkeana lepää tämän
metsäni siimeksisen pimennon yllä ja ainoastaan jokin yksityinen säde
murtautuu sen pyhättöön, ja kun minä tässä makaan korkeassa heinikossa
juoksevan puron partaalla ja ihmetellen huomaan nuo tuhannet
monenkaltaiset ruohonkorret lähelläni maan pinnalla; kun tunnen
lähempänä sydämelläni tuon korsien välillä pujotteleivan pikkumaailman,
nuo lukemattomat, selittämättömät ja monimuotoiset madot ja itikat, ja
kun tunnen lähelläni tuon Kaikkivaltiaan, joka meidät kaikki on luonut
kuvansa mukaan, kun tunnen tuon Kaikkirakkauden humisevan läsnäolon,
jonka sylissä me ihanuudessa värjyen iäti olemme ja elämme -- ystäväni,
kun silloin silmissäni hämärtää ja liikkuu, ja kun maailma ympärilläni
ja taivas lepäävät sielullani kuin rakastetun kuva, silloin sulaa
mieleni usein kaipaukseksi ja minä ajattelen: oi, että voisit ilmaista
kaiken tuon, voisit huokua paperille kaiken tuon, joka niin täytenä ja
niin lämpimänä elää sinussa, niin että heijastuisi sielusi siinä, kuten
heijastuu sielussasi äärettömän Jumalan läsnäolo! -- Ystäväni, mun
ystäväni. -- Mutta minä menehdyn, minä uuvun näiden näkyjeni
ihanuushurmaan.


_12 p. toukok._

En ymmärrä, keijuvatko pettävät henget tämän seudun yllä, vai sydämeni
lämmin taivainen kuvitusko loihtii kaiken täällä ympärilläni niin
paratiisilliseksi. Tässä on ihan edustalla eräs kaivo, kaivo, jonka
partaalle olen lumottu, kuin konsanaan Melusine sisarinensa. -- Menet
alas matalaa mäentörmää ja tapaat edessäsi holvin, josta parikymmentä
porrasta johtaa alas paikalle, missä kumpuaa marmorilohkelmista esiin
mitä kirkkainta vettä. Matala muuri, joka ylempänä reunustaa paikkaa,
korkeat puut, jotka ympärillä varjoovat sitä, paikan viileys, kaikessa
siinä on jotain niin vetävää, jotain oudon värisyttävää. Ei mene
päivääkään, etten istuisi hetkistä siellä. Kaupungin tytöt käyvät
siellä vettä noutamassa, viattomin ja välttämättömin toimitus
maailmassa, jonka muinoin kuninkaitten tyttäretkin itse tekivät. Siinä
istuissani herää mielessäni niin elävänä patriarkkojen aika, näen
heidät kaikki, nuo vanhat, kuinka he tekevät tuttavuuksiaan ja kosivat
kaivojen partailla ja kuinka kaivojen ja lähteitten yllä liihoittelee
kuin hyvää suovia haltioita. Oi, eipä liene helteisen kesäpäiväkävelyn
jälkeen saanut virkistää itseään lähteen viileässä se, joka ei olisi
tuntenut tätä samaa.


_13 p. toukok._

Kysyt, lähetätkö minulle tänne kirjani? Ystäväiseni, säästä Herran
nimessä minua niiltä! En enää kaipaa johtoa ja rohkaisua ja
innostuttamista; kohiseehan tämä sydämeni jo itsessäänkin
tarpeeksi; tuutulaulua minä nyt tarvitsen ja semmoisen olen koko
täydellisyydessään löytänyt Homeroksessani. Kuinka usein hiljennänkään
kiihtynyttä levotonta vertani lepoon, sillä mitään niin epätasaista ja
epävakaista et voi löytää kuin tämä sydämeni. Mutta rakkaani!
tarvitseekohan minun sanoakaan sitä sinulle, sinulle, joka niin usein
saat kärsiä nähdessäsi, kuinka heittäydyn tuskasta hurjailuun ja
suloisesta surumielisyydestä turmiolliseen intohimoon. Niinpä
hemmoittelenkin sydäntäni kuin sairasta lasta, annan sen noudattaa
kaikkia oikkujaan. Mutta älä puhu tästä muille; on ihmisiä, jotka
paheksuisivat minua sen takia.


_15 p. toukok._

Seudun rahvas alkaa jo tutustua minuun ja pitää minusta, varsinkin
lapset. Kun ensin alussa menin heidän seuraansa ja ystävällisesti
kyselin yhtä ja toista, luulivat muutamat, että aioin tehdä pilaa
heistä, ja antoivat välisti hyvinkin töykeitä vastauksia. Se ei sentään
pahoittanut mieltäni, tunsin vain elävästi mitä jo usein ennenkin olen
ollut huomaavinani, että nimittäin muutamat säätyläisluokkaan kuuluvat
henkilöt aina koettavat pysytellä kylmässä etäisyydessä varsinaisesta
rahvaasta, ikäänkuin pelkäisivät kadottavansa jotakin, jos lähenisivät
sitä; sitäpaitsi on raukkoja ja ilkeitä irvihampaita, jotka näyttävät
alentuvan ainoastaan antaakseen alhaisemman kansan sitten sitä
kipeämmin tuntea ylimielisyyttään.

Tiedänhän kyllä, ettemme kaikki ole emmekä voi olla samanarvoisia;
mutta mielestäni ne, jotka pitääkseen arvoansa yllä arvelevat
tarpeelliseksi pysytellä erillään n.s. rahvaasta, ovat aivan yhtä
raukkamaisia kuin semmoinen pelkuri, joka kätkeytyy vihollisensa
edestä, koska pelkää joutuvansa tappiolle.

Tulin äsken juuri kaivolle ja tapasin siellä nuoren palvelustytön, joka
oli laskenut astiansa alimmalle portaalle ja nyt tähysteli, tulisiko
ketään toveria, joka auttaisi häntä nostamaan sitä päälaelleen. Minä
alas ja katsahdin häneen. -- Saanko auttaa, tyttöseni? sanoin. -- Hän
lensi tulipunaiseksi. -- Eihän nyt, herra, sanoi hän. -- No
kursailematta. -- Hän järjesteli kantosuojustaan ja minä autoin. Hän
kumarsi kiitokseksi ja nousi portaita.


_17 p. toukok._

Tuttavia olen saanut täällä jo paljon, seuraa ei minulla sentään vielä
ole minkäänmoista. En ymmärrä mikä minussa niin vetää ihmisiä
puoleensa; niin moni kiintyy minuun ja jää riippumaan minuun, ja sitten
on minun niin tuskallista, kun tiemme kulkeekin vain niin pienen
taipaleen yhdessä. Jos kysyt, millaisia ihmiset täällä ovat, niin minun
täytyy vastata: kuten kaikkialla! Onpa se yksitoikkoinen juttu, tuo
ihmissuku! Useimmat kuluttavat suurimman osan aikaansa saadakseen elää,
ja se hitunen vapautta, joka heille siitä liikenee, kiusaa heitä niin,
etteivät tiedä mitä tehdä siitä päästäkseen. Oi ihmistäkin ja hänen
tarkoitustaan!

Eräs omituisuus sentään on minusta erinomainen ihmisissä! Kun toisinaan
saa unohtaa itsensä ja nauttia heidän mukanaan iloista, joita ihmiselle
vielä on suotu, kun saa hyvin katetun pöydän ääressä huolettomasti ja
hilpeästi lasketella kaskujaan tai sopivissa tilaisuuksissa järjestää
kävelyretkiä, tanssiaisia tai muuta semmoista, niin se vaikuttaa
viihdyttävästi minuun; ei sentään saa silloin johtua mieleeni, että
minussa sitäpaitsi lepää niin paljon muita voimia, jotka kaikki
käyttämättöminä lahovat ja joita minun huolellisesti täytyy salata. Oi,
semmoinen ahdistaa niin koko sydäntä. -- Ja meikäläisten osana on
sittenkin aina tulla väärinkäsitetyiksi!

Oi, ettei minulla enää ole nuoruuteni ystävätärtä! oi, että ollenkaan
olen tuntenutkaan häntä! -- Sanoisin silloin: houkkio sinä olet, etsit
semmoista, jota ei meille maan vaeltajille ole suotukaan. Mutta nyt on
minulla ollut hän, olen saanut tuntea tuon sydämen, tuon suuren sielun,
jonka rinnalla näytin mielessäni enemmältä kuin olinkaan, minä kun
silloin olin kaikkea mitä olla voin. Hyvä Jumala, jäikö mitään
sielussani salaan silloin? Eikö hän kirvoittanut minussa tuota
ihmeellistä tunnetta, jolla sydämeni syleilee koko luontoa? Koko
seurustelummehan herkkyi iäistä, hienointa, hennointa tunnelmaa,
säihkyi henkevintä terävyyttä, jonka joka vivahdus melkein
ylimielisyyteen saakka välähteli nerokkuutta. Ja nyt! -- Oi, vuodet,
jotka hän oli vanhempi minua, veivät hänet, varhemmin hautaankin. En
koskaan unohda häntä, en koskaan hänen ylevää sielunlujuuttaan, en
hänen jumalaista nöyrää mielenmalttiaan.

Muutama päivä sitten tulin tuttavaksi erään nuoren herra V----n kanssa;
hän on avomielinen nuorukainen, jonka kasvonpiirteet tekevät varsin
edullisen vaikutuksen. Hän on vast'ikään palannut akatemioista, ei
taida juuri kuvitella itseään ihan täysoppineeksi, mutta arvelee
sentään tietävänsä enemmän kuin muut. Ahkera hän näkyy olleenkin,
huomaan sen kaikesta; lyhyesti, somat tiedot näkyy miehellä olevan. Kun
hän kuuli, että piirustelen ahkerasti ja osaan kreikkaa (kaksi
merkillisyyttä näillä main), tuli hän kohta luokseni ja lateli minulle
tietoja paljon, puhui Batteux'sta Woodiin, de Piles'istä Winckelmanniin
asti, ja vakuutti minulle, että hän oli lukenut ihan lävitse Sulzerin
"Teorian" ensimmäisen osan, ja että hänellä oli hallussaan eräs Heynen
käsikirjoitus, joka käsitteli antiikin tutkimusta. Annoin hänen jutella
ja kuuntelin.

Erään toisenkin uuden tuttavuuden olen tehnyt; hän on eräs perin kunnon
mies, joka on ruhtinaallisena amtmannina täällä, avomielinen, vilpitön
ihminen. Kerrotaan ihan virkistävän sielua saada nähdä häntä lastensa
piirissä, joita hänellä on yhdeksän; hänen vanhimmasta tyttärestään
varsinkin puhutaan paljon. Hän on kutsunut minua tervehtimään itseään,
ja näinä päivinä pistäynkin siellä. Hän asuu eräässä ruhtinaallisessa
metsästyslinnassa, puolentoista tunnin matkan päässä täältä, jonne hän
on saanut luvan muuttaa vaimonsa kuoltua, hänestä kun olisi ollut liian
tuskallista jäädä tänne kaupunkiin ja virkataloonsa.

Muuten on tielleni osunut muutamia kieroja originaaleja, jotka ovat
ihan sietämättömiä, sietämättömimpiä ystävyydenosoituksissaan.

Hyvästi nyt! Kirjeeseen olet kai tyytyväinen, sehän on ihan kertovaa
laatua.


_22 p. toukok._

Niin monella on ollut sellainen tunne, kuin ihmiselämä olisi ainoastaan
unta, ja minussakin on tämä tunne aina valveilla. Kun katselen, kuinka
ahtaassa piirissä ihmisen toimivat ja tutkivat voimat saavat liikkua,
kun katselen, kuinka kaikki ihmistoiminta tähtää vain siihen, että
tarpeet, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin pidentää tätä vaivaista
olemassaoloamme, saisivat tyydytyksensä, ja kun sitten näen, kuinka
kaikki varmaan rajaan asti ulottuvan tutkimuksen tyydytys ja tyynnytys
on vain uneksuvaa, nöyrtyvää alistumista, jonka vallassa ihminen kuvaa
seinät, jotka joka puolelta ahdistavat ja vangitsevat hänen sieluaan,
kirjavilla, välkkyvillä hahmoilla ja valoisilla näköaloilla, -- niin
tuo kaikki, oi Wilhelm, lyö minut mykäksi. Minä vaivun itseeni takaisin
ja tapaan siellä kokonaisen maailman! Mutta senkin enemmän aavistuksena
ja hämäränä pyrkimyksenä kuin selvänä kuvana ja elävänä voimana. Ja
silloin uiskentelee ja värjyy kaikki aisteissani, ja minä hymyilen niin
uneksuvana ympärilleni maailmaan.

Etteivät lapset tiedä, mitä ja miksi he tahtovat, se nyt on perin
selvää kaikille korkeastioppineille opettajille ja hovimestareille,
mutta että täysi-ikäisetkin harhailevat ja hapuilevat täällä
maanpinnalla kuin lapset eivätkä tiedä sen paremmin kuin nämäkään mistä
he tulevat ja minne menevät, ja yhtä vähän toimivat todellisten
tarkoitusperien mukaisesti, ja yhdellä tapaa antavat makeisten ja
namusten ja koivuvitsan määrätä toimintansa: sitä ei kukaan mielellään
uskoisi, ja minusta tuntuu sentään, kuin se olisi niin silminnähtävää.

Myönnän kyllä, tiedänhän nimittäin mitä väittäisit tähän vastaan,
myönnän mielellänikin, että ne ovat onnellisimpia, jotka elävät
päivästä päivään kuin lapset, jotka laahaavat nukkiansa mukanaan,
pukevat ne ja riisuvat taas, jotka harras-uskoisina nuuskivat kaapin
ympärillä, jonne äiti on lukinnut makeiset, ja jotka, kun vihdoinkin
saavat kahmaista haluamaansa, sullovat sitä suunsa täyteen ja huutavat:
enemmän! He ovat onnellisia. Mukavaa on niidenkin, jotka osaavat
vaivaisille pikkupyrinnöilleen, vieläpä intohimoilleenkin antaa
komealta kajahtavia nimiä ja kuulutella niitä ihmiskunnalle kuin
mitäkin suurtekoja sen hyväksi ja siunaukseksi. -- Onnellisia he! --
Mutta se, joka nöyränä huomaa, mihinkä tämä kaikki päätyy, joka näkee,
kuinka näppärästi jokainen pikkuporvari, joka on saanut onnipahasensa
satamaan, osaa somistaa puutarhatukkunsa paratiisiksi, ja kuinka
hartaasti onnetonkin taakkoineen mennä laahustaa tietään, ja kuinka
kaikki yhtä kiihkeästi pyrkivät nauttimaan tämän auringon valosta
hetkenkin kauemmin -- niin, hän vaikenee ja muodostaa oman maailmansa
itsestään, ja on hänkin onnellinen, koska hänkin on ihminen. Ja sitten,
niin rajoitettu kuin onkin tilansa, elää hänellä sentään sydämessään
aina suloinen vapaudentunto ja hän tietää, että hän, milloin vain
tahtoo, voi jättää tämän vankikoppinsa.


_26 p. toukok._

Tunnethan ennestään tapani kotiutua, kuinka valitsen jonkin
ystävällisen paikan ja omastun sinne ja elelen siellä kaikessa
kodikkaassa hupaisuudessa. Täälläkin olen keksinyt paikan, joka on
miellyttänyt minua.

Noin tunnin matkan päässä kaupungista on kylä, jonka nimi on
Wahlheim. [Lukija älköön vaivautuko etsimään tässä mainittuja paikkoja;
olemme katsoneet tarpeelliseksi muuttaa alkuperäisissä kirjeissä
mainitut oikeat nimet toisiksi.] Se sijaitsee erinomaisen hauskasti
eräällä kukkulalla, ja kun ylhäällä astelee jalkapolkua kylää kohden,
näkee edessään yhtä haavaa koko laakson. Hyvä ravintolanemäntä, joka
vanhanakin vielä on ripeä ja ystävällinen, pitää tarjolla viiniä,
olutta ja kahvia; paikan paras vetovoima on sentään pari lehmusta,
mitkä tuuheine latvoineen siimestävät pientä kirkon edustalla olevaa
aukiota, jota ympäröi piiri talonpoikaistaloja, aittoja ja pihoja.
Semmoista, niin kodikasta ja omaista paikkaa en helpolla voisi löytää
toista; olenkin antanut kantaa ravintolasta itselleni pöydän ja tuolin
sinne ulos, juon kahvini siellä ja luen Homerostani. Kun eräänä
kauniina iltapäivänä ensimmäistä kertaa satuin tulemaan sinne lehmusten
alle, oli siellä niin yksinäistä. Kaikki olivat ulkona pelloilla, vain
eräs noin nelivuotias poika istui nurmikolla ja piti toista, ehkä
puolivuotiasta lasta, joka istui hänen edessään, jalkojensa välissä,
molemmin käsin rintaansa vastaan, niin että pikkulapsi istui kuin
nojatuolissa; huolimatta vilkkaudesta, jolla poika mustine silmineen
vilkuili ympärilleen, istui hän ihan hiljaa. Näky miellytti minua:
istahdin eräälle auralle vastapäätä ja rupesin suurella mielenkiinnolla
piirtämään tuota veljellistä ryhmää. Otin kuvaan vielä lähimmän aidan,
erään aitan oven ja muutamia särkyneitä rattaanpyöriä, kaiken niinkuin
ne sattuivat olemaan siinä toistensa takana, ja hetken kuluttua
havaitsin, että olin valmistanut hyvin järjestetyn ja sangen
mieltäkiinnittävän piirroksen sepittämättä siihen mitään omastani. Tämä
vahvisti päätöstäni vastaisuudessa aina pysyä luonnon pohjalla. Se
yksin on pohjattoman rikas, ja sen perustalla yksin voi muodostua
suureksi taiteilijaksi. Voihan esittää monenmoista sääntöjenkin
puolustukseksi, melkein samaa kuin voi puhua porvarillisen seurapiirin
puolustukseksi. Ihminen, joka kehittää itseään niiden mukaan, ei kyllä
koskaan tee mitään ehdottomasti mieletöntä ja kehnoa, samoinkuin
ihmisestä, joka antaa lakien ja säädyllisyyden muovata itseään, ei
koskaan voi tulla ihan sietämätöntä naapuria eikä mitään merkillistä
konnaa; sitävastoin, sanottakoon mitä tahansa, todellista luonnontuntoa
ja sen todellista ilmaisua nuo kaikki säännöt sentään turmelevat! Sano
sinä, että tämä on liian jyrkkää puhetta! että säännöt ainoastaan
rajoittavat, ainoastaan leikkelevät liiaksi rehottavat rypäleet pois
j.m.s. -- Ystäväni, kertoisinko vertauksen? Tuon laita on sama kuin
rakkauden. Nuorukainen liittyy koko sydämellään neitoon, viettää kaiket
päivänsä hänen luonaan, tuhlaa voimansa, koko omaisuutensa,
ilmaistaksensa joka silmänräpäys neidille, että hän kokonaan antautuu
ja kuuluu hänelle. Tulisi silloin siihen joku tusinaherra, mies, jolla
on vakinainen valtionvirkansa, ja sanoisi hänelle: Hieno, nuori herra!
On ihmisellistä, että ihminen rakastaa, mutta sitten pitää rakastaa
myöskin ihmisellisesti! Jakakaa aikanne, toiset tunnit työlle,
lepohetkenne omistakaa neidollenne. Tehkää itsellenne selväksi
omaisuutenne suuruus, ja jos siitä liikenee yli välttämättömäin
tarpeittenne, niin en kiellä teitä siitä tuolloin tällöin antamasta
hänelle lahjaa, kun ette vain tee sitä liian usein sanokaamme nyt
esimerkiksi hänen syntymä- ja nimipäivikseen j.n.e. -- Jos nyt
nuorukainen noudattaa näitä neuvoja, niin hän on varsin käyttökelpoinen
nuori mies, ja olisin itse ensimmäinen neuvomaan jokaista ruhtinasta
ottamaan hänet neuvostoonsa, mutta hänen rakkaudestaan en menisi
takuuseen enkä hänen taiteestaankaan, jos hän olisi taiteilija. Hyvät
ystävät! miksi puhkee neronvirta niin harvoin esiin, miksi se kuohuu
niin harvoin korkealaineisena, ja miksi se niin harvoin järkyttää
teidän hämmästyviä sielujanne? -- Rakkaat ystäväni, niitä asuu
kummallakin puolella rantaa niin paljon noita mukavia, maltillisia
herrasmiehiä, joiden puistohuoneet, kukkatarhat ja ryytimaat
sortuisivat, ja jotka sentähden jo ajoissa osaavat tokeilla ja
johdoilla varjella itseään tuolta tulevaisuudessa uhkaavalta vaaralta.


_27 p. toukok._

Huomaanpa, että olen eksynyt intoilemaan, deklamoimaan ja puhumaan
vertauksilla ja siinä kokonaan unohtanut kertoa, kuinka lasten sitten
kävi. Istuin ehkä pari tuntia siinä aurallani kokonaan vaipuneena
taiteelliseen tunnelmaan, josta eilinen lehteni antaa varsin hajanaisen
kuvan. Tulee silloin illempana nuori nainen lasten tykö, jotka
sillävälin eivät koko aikana olleet liikahtaneetkaan, hän tulee vasu
käsivarrella ja huutaa jo kaukaa: Filip, sinä olet oikein kiltti poika.
-- Hän tervehti minua, minä vastasin, nousin, astuin lähemmäksi ja
kysyin, oliko hän lasten äiti. Hän vastasi myöntävästi, ja antaen
vanhemmalle puolikkaan vehnäkakkua käteen hän nosti pienemmän syliinsä
ja suuteli sitä kaikella äidin hellyydellä. -- Jätin, kertoi hän, tämän
pikkuiseni Filipin huostaan ja kävin vanhimman poikani kanssa
kaupungissa ostamassa vehnästä ja sokeria ja puuropannua. -- Tavarat
näkyivät vasussa, josta kansi oli pudonnut. -- Keitän Hannulleni (se
oli nuorimman nimi) lientä illaksi; vanhin poikani, senkin ilkimys,
rikkoi eilen pannun, kun riiteli Filipin kanssa puuron karstasta. --
Kysyin, missä tämä vanhin oli, ja hän ennätti tuskin kertoa, että poika
oli jäänyt niitylle juoksentelemaan erään hanhiparin perässä, kun tämä
jo juosten tuli paikalle, kädessä pähkinäpuuraippa, jonka hän antoi
keskimmäiselle. Jatkoin keskusteluani vaimon kanssa ja kuulin, että hän
oli koulumestarin tytär ja että hänen miehensä oli matkalla Sveitsissä
nostamassa perintöä, jonka eräs serkku oli jättänyt jälkeensä. -- Ovat
yrittäneet petkuttaa häntä, kertoi vaimo, eivätkä ole vastanneet hänen
kirjeisiinsä, siksi hän matkusti itse sinne. Ettei hänelle vain olisi
sattunut mitään onnettomuutta, hän ei ole ilmoittanut mitään itsestään.
-- Minun kävi vaikeaksi erota vaimosta, annoin kullekin lapselle
roposen, nuorimmankin varalle jätin vaimolle kolikon, että hän
kaupungissa käydessään toisi sillä vehnäskakkua pojalle keittoon, ja
sitten erosimme.

Kuule nyt, ystäväiseni, kun mieleni jännitys on äärimmillään, ja kun
tuntuu kuin en enää voisi kestää, niin silloin lievittyy minussa kaikki
se repeily, kun saan nähdä tuollaisen olennon, joka onnellisena ja
tyytyväisenä häärää ja toimii omassa pienessä piirissään, joka elää
päivästä toiseen ja näkee lehtien putoilevan eikä siitä ajattele sen
enempää, kuin että nyt tulee talvi.

Siitä asti olen käynyt usein siellä. Lapset ovat jo aivan omastuneet
minuun, he saavat sokeria, kun minä juon kahvia, ja iltaisin he saavat
osansa voileivästäni ja piimästäni. Sunnuntaisin he saavat aina
roposensa, ja ellen rukoushetken jälkeen ole siellä, on ravintolan
emännällä määräys maksaa se puolestani.

Olemme jo hyvinkin tuttavia, he kertovat minulle kaikenmoista, ja
erittäinkin huvittaa minua katsella, kuinka luonnollisesti ja paljaasti
heidän intohimonsa ja pyyteensä ilmenevät, kun sattuu tulemaan paikalle
muita kylän lapsia.

Paljon vaivaa on minulla ollut saada äiti uskomaan, etteivät lapset
suinkaan häiritse herraa.


_30 p. toukok._

Mitä äskettäin puhuin maalaustaiteesta, pitää varmasti paikkansa
myöskin runouteen nähden; tulee vain osata ymmärtää ja nähdä paras ja
uskaltaa lausua se, ja siinä onkin sitten lyhyesti sanottuna paljon.
Sattui minulle tänään kohtaus, joka semmoisenaan kuvattuna muodostaisi
ihanimman idyllin; mutta mitä tässä nuo runoudet, kohtaukset, idyllit!
pitääköhän siis aina kohta puhua kaavoissa, kun yrittää käydä luontoon
käsiksi.

Jos tämmöisen alun jälkeen odotat jotain hyvin ylevää ja suurenmoista,
niin pahastipa petyt taaskin; eihän tässä sen enempää ole, eräs
maalaispoika vain, joka minussa on herättänyt näin vilkasta
myötätuntoa, -- kerron tietysti taaskin huonosti, kuten tavallista, ja
sinä taas, arvaan ma, pidät kuvaustani liioiteltuna; Wahlheim se
taaskin on ja aina Wahlheim, jossa näitä kummia tapahtuu.

Oli eräs seurue juomassa kahvia tuolla ulkona lehmusten alla. Kun se ei
oikein ollut mieleiseni, jäin jonkin tekosyyn nojalla syrjään.

Nuori talonpoikainen mies tuli silloin eräästä läheisestä talosta ja
alkoi korjata jotakin vikaa aurassa, jonka tuonoin olin piirtänyt. Kun
hänen olentonsa miellytti minua, menin puhuttelemaan häntä ja
tiedustelin hänen olojansa; tulimme kohta tutuiksi ja, kuten minulle
tavallisesti käy hänenkaltaistensa seurassa, ystäviksikin. Hän kertoi
palvelevansa erään leskiemännän luona, joka kohteli häntä erittäin
hyvin. Hän puheli niin paljon emännästään ja kiitti häntä niin, että
piankin huomasin hänen koko sydämellään ja sielullaan kiintyneen
häneen. Emäntä ei enää ollut nuori, kertoi hän, ensimmäinen miehensä
oli ollut paha hänelle, eikä hän enää tahtonut mennä naimisiin; miehen
kertomuksesta kuulsi niin selvästi esiin, kuinka kaunis ja suloinen
emäntä oli hänen silmissään ja kuinka hartaasti hän toivoi, että tämä
valitsisi hänet haihduttaakseen muistoa edellisen miehensä vioista, se
kuulsi siitä niin elävästi, että minun pitäisi sana sanalta toistaa
hänen puheensa, voidaksesi oivaltaa hänen mieltymyksensä, hänen
rakkautensa ja uskollisuutensa. Niin, suurimman runoilijan lahjat
täytyisi minulla olla, jotta samalla voisin elävästi kuvata sinulle
hänen liikkeittensä ilmeen, hänen äänensä soinnun ja hänen katseensa
taivaisen tulen. Ei, eivät mitkään sanat voisi ilmaista sitä hienoa
hellyyttä, joka lepäsi koko hänen olentonsa ja kaikkien hänen
liikkeittensä yllä; kaikki mitä minä voisin sanoa siitä on vain
kömpelöä sen rinnalla. Varsinkin liikutti minua hänen pelkonsa, että
voisin ajatella pahaa heidän suhteestaan ja epäillä lesken sopivaa
käytöstä. Voin ainoastaan sisimmässä itsessäni toistaa, kuinka kaunista
oli, kun hän puhui hänen vartalostaan ja hänen kasvustaan, joka ilman
nuoruuden suloakin vielä niin voimakkaasti kiehtoen veti häntä
puoleensa. En ole eläissäni nähnyt tuota pakottavaa halua ja polttavaa
kaipauksen vetoa noin puhtaassa muodossa, niin, voinpa vaikka sanoa,
etten ole edes uneksinut enkä kuvitellutkaan sitä noin puhtaaksi. Älä
nyt toru minua, jos tunnustan, että kun ajattelen tuota viattomuutta ja
totuutta, sulan palavaksi aina sisimpään sieluuni, ja että kaikkialla
näen edessäni kuvan tuosta uskollisuudesta ja hellyydestä, ja että
riudun ja näännyn, ikäänkuin itse olisin sytyksissä siitä.

Koetan nyt pikimmiten saada nähdä naisenkin, tai, kun oikein ajattelen,
en sentään koetakaan. On parempi, että näen hänet hänen rakastajansa
silmillä; ehk'ei hän näkyisikään omille silmilleni samanlaisena kuin
hänet nyt näen, ja miksi turmelisin itseltäni kaunista kuvaa.


_16 p. kesäk._

Miks'en kirjoita sinulle? -- Semmoistako kysyt, ja olet sentään
kuuluvinasi tietoviisaitten joukkoon sinäkin? Pitäisihän sinun
arvatakin, että voin hyvin, ja vieläpä, että -- lyhyesti vain, olen
tehnyt tuttavuuden, joka koskee varsin läheltä sydäntäni. Olen -- oh,
enhän tiedä.

Vaikeaksipa käynee kertoa järjestyksessä sinulle, kuinka kaikki on
tapahtunut, että olen tullut tuntemaan mitä suloisimman olennon. Olen
iloinen ja onnellinen ja siis huono kertoja.

Enkeli! -- Äsh, samaahan sanoo jokainen omastaan, eikö niin? Ja
kuitenkaan en osaa sanoa sinulle, kuinka täydellinen hän on, ja miksi
hän on niin täydellinen; lyhyesti vain, hän on vallannut ja vanginnut
koko mieleni.

Niin yksinkertainen ja niin järkevä, niin hyvä ja niin lujaluontoinen,
sielunsa niin tyyni ja sentään niin toimelias ja todelliseen elämään
kiintynyt.

Tuo kaikki, mitä tuossa latelen, on joutavaa, ihan joutavaa lorua ja
tyhjää ylimalkaisuutta, jossa ei ole piirtoakaan hänen todellisesta
itsestään. Joskus toiste -- ei, ei toiste, nyt kohta tahdon kertoa
sinulle kaiken. Ellen nyt sitä tee, en tekisi sitä koskaan. Sillä, näin
meidän kesken, siitä kun rupesin kirjoittamaan, olen jo kolme kertaa
ollut viskaamaisillani kynän kädestäni ja antamaisillani satuloida
hevoseni lähteäkseni ulos ratsastamaan. Ja kuitenkin vannoin aamulla
herätessäni, että tänään en lähde ratsastamaan, ja nyt sentään joka
hetki juoksen ikkunaan katsomaan, kuinka korkealla aurinko vielä
on. -- -- --

En vain saanut maltetuksi itseäni, minun täytyi lähteä häntä näkemään.
Tässä nyt taas olen, Wilhelm, syön illallisvoileipääni ja kirjoitan
sinulle. Kuinka nautinkaan koko sielullani, kun saan nähdä hänet
armasten, vilkkaitten lasten keskellä, hänen kahdeksan siskoksensa
keskellä! --

Mutta jos jatkan tähän tapaan, olet lopussa yhtä viisas kuin alussakin.
Kuule nyt siis, pakotan itseni yksityiskohtiin.

Kirjoitinhan äskettäin sinulle, että olin tullut tuttavaksi erään
amtmanni S----n kanssa ja että hän kutsui minua käymään luonansa
erakkomajassaan, tai paremmin pikku kuningaskunnassaan. Unohdin kutsun
enkä ehkä olisi tullut käyneeksikään siellä, ellen sattumalta olisi
keksinyt aarretta, joka piilee tuon hiljaisen seudun rauhassa.

Meidän nuoret herrat olivat järjestäneet pienet maalaistanssiaiset,
joihin minäkin kernaasti lähdin. Kutsuin mukaani erään täkäläisen
neidon, hyvän ja sievän, mutta muuten vähäpätöisen tytön, ja sovimme,
että ottaisin vaunut ja menisimme huvipaikalle yhdessä tanssitoverini
ja hänen serkkunsa kanssa ja matkalla ottaisimme mukaamme Charlotte
S----n. -- Saatte tutustua sangen kauniiseen neitoon, sanoi
seuralaiseni, kun ajoimme avaraa, hakattua metsää metsästyslinnaa
kohden. -- Varokaa rakastumasta! lisäsi serkku. -- Miksi niin?
kysäisin. -- Hän on kihloissa jo, vastaa tämä, hän on kihloissa erään
kelpo miehen kanssa, joka nyt on matkoilla järjestämässä asioitaan,
isänsä kun äskettäin on kuollut, ja samalla koettaa hankkia itselleen
erästä edullista virkapaikkaa. -- Kuuntelin tuota jotenkin
välinpitämättömästi.

Aurinko oli vielä noin neljännestunnin matkan päässä vuoren reunalta,
kun saavuimme portille. Ilma oli hyvin helteinen, ja naiset olivat
huolissaan ukonilman takia, jota vaaleanharmaat raskaat pilvet
taivaanrannalla uhkasivat. Tekeysin ilmantuntijaksi ja koetin
tyynnyttää heitä, vaikka itseänikin jo rupesi aavistuttamaan, että
huvimme ehkä häiriytyisi.

Olin astunut alas, ja palvelustyttö, joka tuli portille, pyysi meitä
hetkisen odottamaan; Lotte-neiti tulisi kohta. Menin pihan poikki
hyvinrakennettua taloa kohden, ja kun olin noussut edessä olevia
portaita ja astunut ovelle, osui silmiini suloisin näky, mitä koskaan
olen nähnyt. Etuhuoneessa juosta vilisteli kuusi lasta, noin
yksitoistavuotiaasta kaksivuotiaaseen saakka, erään kaunisvartaloisen,
keskikokoisen tytön ympärillä, joka oli puettu yksinkertaiseen vaaleaan
pukuun, vaaleanpunaiset nauhat käsivarsilla ja rinnalla. Hänellä oli
kädessään musta leipä, ja hän leikkasi siitä jokaiselle iän ja
ruokahalun mukaisen viipaleen ja oli niin herttaisen näköinen
antaessaan kullekin kappaleensa, ja jokainen kiitti niin koruttomasti,
ensin sentään jo kauan, ennenkuin se oli leikattukaan, kurotettuaan
pikku kätösiään ylös, ja lähti sitten illallisleipineen tyytyväisenä
juosta livistämään pois tai hiljaisemman luonteensa mukaan tyynesti
pihaveräjälle katsomaan vieraita ja vaunuja, joissa heidän Lottensa
piti lähteä. -- Pyydän anteeksi, sanoi tyttö, että vaivaan teidät
sisään ja annan neitien odottaa. Olin pukeutuessani ja kaikenlaista
poissaoloni ajaksi järjestellessäni unohtanut antaa lapsille
illallisleipää, eivätkä he ota sitä vastaan keneltäkään muulta kuin
minulta. -- Lausuin jonkin tyhjänpäiväisen kohteliaisuuden; koko
sieluni väilyi ja lepäsi hänen muotonsa, hänen äänensä, koko hänen
olentonsa yllä, mutta sain aikaa sentään hiukan tointua
hämmästyksestäni, kun hän juoksi sisään noutamaan hansikkaitaan ja
viuhkaansa. Pikkuväki tarkasteli, pysytellen vähän etempänä, syrjästä
minua, ja minä lähestyin nuorinta, joka oli erinomaisen kaunismuotoinen
lapsi. Tämä vetäytyi poispäin, mutta juuri silloin Lotte tuli ovesta
sisään ja sanoi: Louis, anna kättä herra serkulle. Poika tekikin sen
vallan uljaasti, enkä voinut olla suutelematta sitä pikku palleroista.
-- Serkulle? sanoin, ojentaen käteni tytölle. Arveletteko, että
ansaitsen onnen olla sukulaisenne? -- Oh, sanoi hän hilpeästi
hymyillen, serkkupiirimme on sangen laaja, ja ikävä olisi, jos te
olisitte huonoin heidän joukossaan. -- Lähtiessään hän antoi Sofielle,
hänen jälkeensä vanhimmalle sisarelle, noin yksitoistavuotiaalle
tytölle, toimeksi pitää huolta lapsista ja tervehtiä isää, kun hän
palaisi ratsastusretkeltään. Lapsille hän määräsi, että heidän tuli
totella Sofieta aivan kuin tämä olisi hän itse, minkä muutamat
nimenomaan lupasivatkin. Eräs pieni pikkuviisas valkotukka sentään,
noin kuusivuotias, sanoi: Mutta ethän se sinä sentään ole, Lotte; sinut
me sentään mieluummin pitäisimme. -- Molemmat vanhimmat pojat olivat
kavunneet vaunuihin, ja pyynnöstäni hän salli heidän seurata mukana
metsään asti, jos he lupasivat olla härnäämättä toisiaan ja pitää
kiinni lujasti.

Olimme tuskin ennättäneet istua paikoillemme ja naiset ehtineet
tervehtiä ja tehdä huomautuksiaan toistensa pukujen, varsinkin hattujen
johdosta, ja asianomaisesti arvostella seuraa, joka oli odotettavissa,
kun Lotte jo käski kuskin pysähdyttää ja antaa veljiensä astua alas;
nämä pyysivät kerran vielä saada suudella häntä kädelle, jonka
toimituksen vanhempi pojista suorittikin kaikella sillä hellyydellä,
joka voi olla ominaista viidentoista-ikäisiile, toinen taas hätäisesti
ja huolettomasti. Lotte lähetti kerran vielä terveiset pikkuväelle, ja
me jatkoimme matkaamme.

Serkkuneitonen kysäisi, oliko hän jo lukenut kirjan, jonka hän
äskettäin oli lähettänyt hänelle? -- En, vastasi Lotte, se ei miellytä
minua, voitte saada sen takaisin. Edellinenkään ei ollut sen parempi.
-- Hämmästyin, kun kysyin, mitä kirjoja ne olivat, ja hän vastasi:
[Meidän täytyy poistaa tämä kohta kirjeestä, jottei kenelläkään olisi
syytä pahastua. Teemme sen, vaikkapa vakaammin katsoen onkin jokaiselle
kirjailijalle jokseenkin yhdentekevää, mitä joku yksityinen tyttö tai
joku nuori epävakaa herrasmies heistä sattuu ajattelemaan.] -- Minusta
kuvastui kaikessa, mitä hän puhui, niin varmapiirteinen luonne, ja oli
kuin jokainen sana, minkä hän lausui, olisi levittänyt hänen
kasvoilleen yhä uutta suloa ja henkevyyden välkettä, ja näytti kuin
hänen kasvonsa olisivat vähän väliä selkeyneet yhä iloisemman
tyytyväisiksi, kun hän tunsi, kuinka hyvin minä ymmärsin häntä.

Kun olin nuorempi, kertoi hän, en pitänyt mistään niin kuin
romaaneista. Hyvä Jumala, kuinka hauskalta tuntui, kun sunnuntaisin sai
vetäytyä jonnekin nurkkaan ja sydämensä pohjasta ottaa osaa jonkun Miss
Jennyn onneen ja onnettomuuteen. Taitaisi tuo olla vieläkin hiukan
mieleeni. Kun kuitenkin niin harvoin pääsen kirjan pariin, niin sen
pitää sitten ollakin ihan mieleiseni. Ja semmoisesta kirjailijasta minä
pidän parhaiten, joka kuvaa minun omaa maailmaani, jonka teoksissa
tapahtuu samoin kuin ympärillänikin, ja jonka kertomus kiinnittää minua
ja on yhtä lähellä sydäntäni kuin oma kotoinen elämänikin, joka tosin
ei ole mikään paratiisi, mutta yhtä kaikki sentään sisältää niin
sanomattoman paljon onnea.

Koetin salata liikutusta, jonka nämä sanat herättivät minussa. Se ei
sentään kauaa onnistunut minulta: sillä kun kuulin, kuinka todesti hän
sivumennen mainitsi Wakefieldin maalaispapista [On täytynyt tästäkin
jättää muutamain kotimaisten kirjailijain nimiä. Ne, joille Lotte on
antanut tunnustuksensa, tuntevat kyllä itse sen sydämessään, jos
sattuvat lukemaan tämän kohdan, ja muillehan se asia ei kuulukaan.],
-- -- jouduin ihan haltioihini, avasin hänelle koko sydämeni ja vasta
muutaman hetken kuluttua, kun Lotte veti toiset taaskin osallisiksi
keskusteluun, huomasin, että nämä koko ajan olivat istuneet siinä
silmät selällään, ikäänkuin eivät olisi olleet samassa seurassakaan
meidän kanssamme. Serkkuneiti vilkaisi aina tuon tuostakin ivallisesti
minuun, mutta en välittänyt siitä mitään.

Keskustelu kääntyi tanssiin ja siitä lähtevään huviin. -- Jos
tanssinhalu on virhe, sanoi Lotte, niin tunnustan kernaasti, etten
tiedä mitään, joka minusta vetää vertoja tanssille. Jos joskus satun
olemaan hermostunut jostakin, niin menen vain epävireisen klaveerini
ääreen ja rummutan sillä jonkin tanssisävelen, ja kohta on kaikki hyvin
taas. -- --

Kuinka hivelikään mieltäni keskustelun aikana uppoutua noihin tummiin
silmiin! kuinka vangitsivatkaan ja kiehtoivat koko sieluni nuo elävinä
värähtelevät huulet ja nuo raikkaat, iloiset kasvot! kuinka unohdin
kuunnella niitä sanojakin, joita hän käytti, kun vaivuin tuntemaan
niiden ihanaa ajatussisällystä -- voit kuvitella sen, sinä kun tunnet
minut. Lyhyesti, kun vihdoin pysähdyimme juhlatalon edustalle, astuin
vaunuista kuin uneksuva ja olin niin häipynyt uniini tämän värjyisän
maailman keskellä, että tuskin huomasin soittoa, joka humuili vastaamme
valaistusta salista.

Herra Audran ja joku N.N. -- kuka niitä kaikkia nimiä muistaa! -- jotka
olivat serkun ja Lotten kavaljeereina, olivat vastassa vaunun astimilla
ja ottivat naisensa hoiviinsa; minäkin johdin omani ylös saliin.

Kiertelimme toisiamme menuetin siroissa kaarroksissa; kutsuin naisen
toisensa perään kanssani tanssiin, ja kaikkein sietämättömimmät ne
juuri vitkastelivat, ennenkuin ojensivat kätensä, jotta heistä pääsi.
Lotte tanssijansa kanssa aloitti angleesin, ja arvaat iloni, kun tuli
vuoromme tanssia häntä vastaan. Tanssimassa täytyy hänet nähdä! Kuule,
hän on niin koko sielullaan ja sydämellään siinä mukana, hänen koko
olonsa on yhtä sopusoinnun aaltoa, hän on niin huoleton, niin hilpeän
välitön, ikäänkuin ei koko maailmassa olisikaan mitään muuta, ikäänkuin
hän muuten ei ajattelisi, ei tuntisikaan mitään, ja varmaan on
semmoisena hetkenä kaikki muu maailmassa hävinnyt ja häipynyt hänen
tunnostaan.

Pyysin häntä toiseen kuviotanssiin, hän lupasi minulle kolmannen ja
vakuutti samalla herttaisen avomielisesti minulle, että hän tanssii
valssia niin äärettömän mielellään. -- Täällä on tapana, jatkoi hän,
että jokainen pari, joka kuuluu yhteen, tanssii valssinkin yhdessä,
mutta minun kavaljeerini valssaa huonosti ja on minulle kiitollinen,
jos hiukan helpotan hänen velvollisuuksiaan. Teidän neitinne ei
myöskään osaa eikä viitsi sitä, ja huomasin angleesissa, että
valssaatte hyvin; jos nyt tahdotte tanssia kanssani valssin, niin
käykää pyytämässä herraltani, minä käyn samalla puhumassa neitinne
kanssa. -- Annoin kättä vahvistukseksi, ja sovimme, että hänen
tanssijansa sill'aikaa pitäisi seuraa minun neidilleni.

Nyt alkoi tanssi, ja aluksi huvittelimme tekemällä eri kädenliikkeitä
ja kierroksia. Mikä sulo ja mikä keveys hänen jokaisessa liikkeessään!
Ja kun viimein sukelsimme valssin pyörteisiin ja piirit alkoivat häilyä
toistensa ohitse, kävi tanssi aluksi kyllä hiukan sekavasti, ainoastaan
harvat kun osasivat sitä. Olimme niin järkeviä, että annoimme toisten
ensin mekastaa aikansa; vasta kun taitamattomimmat rupesivat väistymään
tanssialalta, aloimme me ja kestimme sitten erään toisen parin,
Audranin ja hänen neitinsä kanssa loppuun asti. En milloinkaan ole
tanssinut niin keveästi. En ollut ihminenkään enää. Pitää
käsivarrellaan maailman rakastettavinta olentoa ja liihoitella hänen
kanssaan kuin ilman tuuli, niin että kaikki ympärilläni hälveni
silmistä, ja kuitenkin -- ollakseni ihan rehellinen, Wilhelm, kuitenkin
minä vannoin, että tyttö, jota minä rakastaisin ja joka olisi minun, ei
ikinä saisi tanssia valssia kenenkään muun kanssa kuin minun, ei vaikka
se sitten maksaisi henkeni. Sinä ymmärrät minua!

Kävimme muutaman vuoron salissa hiukan hengähtääksemme. Sitten hän
istuutui, ja appelsiinit, viimeiset, jotka enää olivat saatavissa ja
jotka olin pitänyt varalla meitä varten, maistuivat erinomaisen
hyvälle; minua harmitti vain joka palanen, jonka hän kohteliaisuudesta
leikkasi eräälle tungettelevalle neidille, joka oli tullut istumaan
viereemme.

Kolmannessa angleesissa olimme toisena porina. Kun tanssimme piiriä ja
minä, Jumala tietäköön millä nautintoisella hurmauksella, riipuin hänen
käsivarressaan ja silmissään, jotka olivat sulaa avointa ja puhdasta
riemua, satuimme erään rouvan kohdalle, johon huomioni jo aiemmin oli
kiintynyt, hänen ystävällisillä ja ei enää vallan nuorilla kasvoillaan
kun oli mitä herttaisin ilme. Hän hymyili Lottelle, kohotti
varoittavasti sormeaan ja mainitsi ohimennessään merkitsevällä
äänenpainolla pari kertaa nimen Albert.

Kuka Albert on, ellei ole tungettelevaa kysyä? kysäisin Lottelta. ---
Hänen piti juuri vastata, kun meidän samassa täytyi erota tehdäksemme
suuren kumarruksen ja minusta näytti, kuin hänen otsaansa olisi
varjostanut jokin ajatus, kun siinä kiertelimme toistemme ohitse. --
Miksi en sanoisi sitä teille, virkkoi hän ojentaessaan kätensä minulle
kävelyyn. Albert on eräs kunnon nuorukainen, jonka kanssa minä olen
melkein kuin kihloissa. -- Tämä nyt ei ollut minulle mitään uutta
(neidithän olivat jo matkalla kertoneet siitä); mutta kuitenkin se oli
uutta minulle, minä kun en vielä ollut ajatellut sitä suhteessa häneen,
joka muutamassa hetkessä oli tullut minulle niin kalliiksi. Lyhyesti,
minä hämmennyin, menetin malttini, jouduin väärien parien joukkoon,
niin että kaikki meni sekaisin ja hämmentyi ja tarvittiin Lotten koko
mielenmaltti ja kaikki hänen ponnistuksensa, ennenkuin taas pikaisesti
saatiin järjestys palautetuksi.

Tanssi ei vielä ollut lopussa, kun salamat, jotka jo kauan olivat
leimahdelleet taivaanrannalla ja jotka joka kerta olin koettanut
selittää ilmanvälähdyksiksi, alkoivat kiihtyä ja jyrähdykset kuulua yli
soiton. Kolme naista jätti piirin, heidän kavaljeerinsa seurasivat
heitä; syntyi yleinen hämminki, ja soitto taukosi. On luonnollista,
että kesken jotakin huvitusta ihmistä kohtaava onnettomuus tekee häneen
syvemmän vaikutuksen kuin muuten, osaksi vastakkaisuuden tähden, joka
astuu niin elävänä huomioon, osaksi ja ehkä enemmänkin siksi, että
silloin olemme herkemmät kaikille vaikutuksille, alttiimmin tunnemme
kaiken. Täten luulen voivani selittää ne kummalliset hätäytyneet
ilmeet, joita näin useiden naisten kasvoilla. Kekseliäin kyyristyi
erääseen nurkkaan, selin ikkunaan ja tukki käsillä korvansa. Eräs
toinen polvistui hänen eteensä ja kätki kasvonsa hänen syliinsä. Kolmas
tunkihe näiden väliin ja syleili onnettomuussiskojaan, silmät yhtenä
kyyneltulvana. Muutamat tahtoivat kotiin; toisilla, jotka olivat vielä
pahemmin tuperruksissaan, ei ollut edes sen vertaa mielenmalttia, että
olisivat osanneet panna pientäkään tenää nuorten keikailijaimme
vapauksille, jotka täydessä touhussaan sieppailivat suoraan suloisten
pelonalaisten huulilta hätäisiä rukouksia, jotka olivat tarkoitetut
taivaan taatolle. Muutamat herroistamme olivat vetäytyneet alas
tupakoimaan kaikessa rauhassa, muu seura suostui kohta, kun emäntämme
keksi kutsua meitä huoneeseen, jossa oli ikkunaluukut ja verhot. Tuskin
olimme siellä, kun Lotte jo oli täydessä toimessa järjestämässä tuoleja
piiriin, ja kun seura hänen pyynnöstään oli istuutunut, hän esitti
jotakin leikkiä.

Näin muutamain jo, kuvitellen mielessään iloista panttileikkiä,
suipistelevan huuliaan ja tyytyväisinä asettuvan mukavammin istumaan.
-- Leikimme numeroa, sanoi hän. Kuulkaa nyt! Kierrän teitä näin
piirissä oikealta vasempaan, samalla te lausutte myöskin piirissä kukin
vuorostaan numeron, joka tulee hänen osalleen, leikin täytyy lentää
nopeasti kuin valkea, ja ken takertuu lausuessaan tai sanoo väärän
numeron, saa korvapuustin, ja niin edespäin tuhanteen asti. -- Nyt tuli
hauskaa nähtävää. Lotte astui piiriä käsi ojossa. Yks', alkoi
ensimmäinen, kaksi, sanoi seuraava, kolme kolmas, ja niin edespäin.
Sitten hän rupesi astumaan nopeammin, yhä nopeammin; jo sekaantui yksi,
läiskis! korvapuusti, kesken naurua toinen läiskis! ja nopeammin,
nopeammin vain. Minäkin sain kaksi korvapuustia ja olin suureksi
riemukseni huomaavinani, että ne olivat lujemmat kuin toisille annetut.
Ennenkuin vielä oli päästykään tuhanteen, hukkui leikki jo yleiseen
nauruun ja hälinään. Tuttavammat vetivät toisiaan syrjään, rajuilma oli
ohitse, ja minä seurasin Lottea saliin. Mennessämme hän sanoi:
Korvapuustit ovat saaneet heidät unohtamaan sekä ilman että muun! -- En
osannut vastata mitään. -- Minä itse pelkäsin melkein pahimmin, jatkoi
hän, mutta kun toisia rohkaistakseni tekeydyin rohkeaksi, unohdin koko
pelkoni. -- Astuimme ikkunan ääreen. Etäämpänä jyrähteli vielä, vieno
sade suhisi maahan, ja ilman virkistävä tuoksu leyhyi niin lämpimän
täyteläisenä vastaamme. Hän nojasi kyynärpäihinsä, katseensa häilyi yli
seudun, hän kohotti silmänsä taivasta kohden, hän katsahti minuun,
hänen silmänsä vettyivät, hän laski kätensä kädelleni ja sanoi:
Klopstock! -- Muistin kohta sen ihanan oodin, jota hän tarkoitti, ja
hukuin siihen tunnelmani tulvaan, jonka tämä sana vuodatti ylitseni. En
kestänyt enää, kumarruin hänen kättänsä kohden ja suutelin sitä silmäni
sulavina suloisimpiin kyyneliin, ja kohotin katseeni taas hänen
silmiinsä. -- Ylevä runoilija, olisit nähnyt sen jumaloinnin, joka
ilmeni tuossa katseessa, ja minä, oi etten tämän jälkeen enää ikinä
saisi kuulla mainittavan nimeäsi, jota niin usein lausutaan turhaan.


_19 p. kesäk._

En enää muista, mihin viimeksi ennätin kertomuksessani; sen vain
tiedän, että kello oli kaksi, kun menin levolle, ja että jos, sen
sijaan että kirjoitin, olisin saanut puhua kanssasi, olisin ehkä
laverrellut aamuun asti.

En vielä kertonut kotimatkastamme tanssiaisista, en tänäänkään joutaisi
kirjoittaa siitä.

Oli ihanin auringonnousu! Metsä pisarteli ja nurmikot välkkyivät
raikkaina ympärillä. Neidit mukanamme nukahtivat. Lotte kysyi,
tahdoinko seurata heidän esimerkkiään, hänestä ei tarvitsisi välittää.
-- Niin kauan kuin nuo silmät ovat avoimina, sanoin katsoen häntä
silmästä silmään, ei ole vaaraa. -- Kestimmekin molemmat hänen
portilleen saakka, jonka eräs palvelustyttö varovasti aukaisi ja
samalla vakuutti hänen kysymyksiinsä, että isä ja lapset voivat hyvin
ja nukkuivat kaikki vielä. Erotessani pyysin, että samana päivänä vielä
saisin käydä tervehtimässä häntä; hän antoi luvan ja minä kävin, ja
siitä päivästä lähtien toimittakoot aurinko, kuu ja tähdet rauhassa
tehtäviään, en tiedä päivästä enkä yöstä, ja koko maailma häipyy
ympäriltäni.


_21 p. kesäk._

Vietän päiviä niin onnellisia, kuin ainoastaan taivas voi valmistaa
autuailleen; ja minusta tulkoon mitä tulleekin ja käyköön minulle
kuinka käyneekin, ei koskaan ole minulla oleva oikeutta valittaa, etten
ole saanut nauttia elämän iloista, elämän puhtaimmista iloista. --
Tunnethan Wahlheimini; siellä olen ihan kotonani, sieltä on minulla
vain puolen tunnin matka Lotten luokse, siellä nautin itseäni, siellä
nautin kaikkea onnea, joka ihmiselle on suotu.

Kun valitsin Wahlheimin kävelyjeni päämääräksi, enpä silloin
aavistanut, että se oli niin lähellä taivasta! Kuinka usein olin
pitemmillä kävelyilläni milloin kukkuloilta milloin alempaa laaksoista
virran ylitse tähystellyt tuota metsästyslinnaa kohden, joka nyt sulkee
sisäänsä kaikki toiveeni!

Wilhelm! niin monenlaista olen ajatellut, olen ajatellut ihmisen
pyrkimystä laajentamaan ja levittämään vaikutusalaansa, kuinka hän
kokeilee ja yrittelee ja harhailee kaukaiseen; olen sitten ajatellut
myöskin sitä sisäistä vetoa, joka saa ihmisen alttiisti mukautumaan
kaikkiin siteihin ja rajoihin, joka saa hänet tahdottomana luisumaan
tottumuksen uomaa ja olemaan välittämättä oikeasta ja vasemmasta.

Omituista, kun tulin tänne ja tuolta kukkulalta tähystelin alas tähän
ihanaan laaksoon, kuinka kaikki ympärillä veti minua puoleensa! -- Tuo
metsikkö tuossa! -- Oi, että saisit harhailla sen siimeksessä! Ja
tuossa tuo vuorenhuippu! -- Oi, että saisit sieltä katsella avaraa
näköalaa! -- Nuo kukkulajonot ja nuo omaiset, sydäntä hyväilevät
laaksot! Oi, että saisi häipyä niiden näkyyn! -- -- Minä riensin sinne
ja palasin jälleen, mutt'en löytänyt sitä, mitä etsin. Oi, etäisyys on
kuin tulevaisuus! Sielumme edessä lepää suuri, väräjöivä kokonaisuus,
koko mielemme sulaa ja hukkuu siihen kuten silmämme, ja me kaipaamme,
ah, kaipaamme antautua koko olennollamme sille, kokonaan hukkua ja
huveta yhden ainoan suuren, ihanan tunteen hekumaan. -- Ja oi, kun
olemme perillä, kun tuo, joka oli kaukana, nyt oli läsnä, niin on
kaikki kuin ennenkin, ja seisomme taas siinä yhtä köyhinä ja
rajoitettuina, ja sielumme riutuu ja janoaa tuota edestämme huvennutta
viivoitusta.

Siten kaipaa levottominkin kulkija aina lopulta isänmaahansa takaisin
ja löytää majassaan, puolisonsa povella ja lastensa piirissä ja heidän
hyväksensä työskennellessään sen ilon ja tyydytyksen, jota hän turhaan
on etsinyt avarasta maailmasta.

Kun aamulla auringon noustessa lähden Wahlheimiin ja siellä ravintolan
puutarhassa itse poimin sokeriliemeeni, ja sitten istun ja kynin ne ja
siinä sivussa luen Homerostani, kun käväisen pienessä keittiössä
valitsemassa itselleni pannun, kun otan voita ja panen palkoni tulelle
ja kannen päälle ja istun viereen ja tuon tuostakin liikuttelen niitä,
niin näen elävästi edessäni, kuinka Penelopen ylimieliset kosijat
teurastavat härkiään ja sikojaan, paloittelevat niitä ja paistavat. Ei
mikään herätä mielessäni sellaista hiljaisen tyyntä, todellista
tunnetta kuin tuommoinen patriarkaalinen elämä, josta nyt, Jumalan
kiitos, voin kutoa piirteitä omaan elämääni, näyttämättä teennäiseltä.
Kuinka hyvältä tuntuu minusta, kun saan sydämessäni tuntea sitä
yksinkertaista ja viatonta iloa, jota ihminen tuntee, kun hän voi
laskea pöydälleen kaalinkerän, jonka hän itse on kasvattanut, ja kun
hän samassa silmänräpäyksessä voi nauttia, ei ainoastaan kaalista, vaan
kaikista niistä onnellisista päivistä, siitä kauniista aamusta, jona
hän sen istutti, ja niistä ihanista illoista, joina hän kasteli sitä ja
joina hän iloiten katseli sen edistymistä ja varttumista.


_29 p. kesäk._

Toissa päivänä kävi lääkäri täältä kaupungista amtmannilla ja tapasi
minut maassa piehtaroimassa Lotten lasten kanssa, joista muutamat
ryömivät ylitseni, toiset nykivät minua, minä taas kutittelin heitä ja
pidin kauheaa mekastusta. Tohtori, joka on tarkasti muotoja noudattava
puunukke ja joka puhellessaan yhtäpäätä hypistelee kalvosimiaan ja
nykii loputonta kaularöyhelöään, piti moista sopimattomana järkevälle
ihmiselle, huomasin sen hänen nenästään. En sentään ollut millänikään,
annoin hänen puhella viisauksiaan ja pystyttelin sill'aikaa lasten
korttilinnoja, jotka he olivat särkeneet. Tohtori kuuluu sittemmin
käyneenkin ympäri kaupungilla ja valitelleen, että amtmannin lapset
ovat jo muutenkin tarpeeksi vallattomia, ja nyt se Werther turmelee ne
kokonaan.

Niin, Wilhelm, lapset ovat minulle kalleimmat maailmassa. Kun katselen
heitä ja näen pienessä olennossa idut kaikkiin niihin avuihin ja
voimiin, joita he kerran välttämättä tarvitsevat menestyäkseen
elämässä; kun itsepäisyydessä näen tulevaa kestävyyttä ja
luonteenlujuutta, kun vilkkaudessa näen tulevaa hilpeyttä ja kyvyn
keveästi karttaa maailman vaaroja, kun näen kaiken sen niin
turmeltumattomana ja kokonaisena, niin aina, aina silloin toistan
itselleni ihmiskunnan opettajan kultaiset sanat: ellette tule niinkuin
yksi näistä! Ja nyt, ystäväni, nyt kohtelemme näitä, jotka ovat
vertaisiamme ja joita meidän pitäisi pitää esikuvinamme, kohtelemme
näitä kuin alamaisiamme. Heillä ei saa olla omaa tahtoa! -- Eikö meillä
itsellämme sitten ole? Ja mikä oikeus meillä on siihen? Sekö, että
olemme vanhempia ja kokeneempia? -- Jumala taivaassa! vanhoja lapsia
näet edessäsi ja nuoria lapsia, et mitään muuta; ja kumpaisista sinulla
on suurempi ilo, sen on Poikasi jo aikoja sitten julistanut. Mutta he
uskovat häneen eivätkä kuule hänen sanojaan -- tuohan on sitä
iänikuisesti vanhaa ja aina uutta -- ja kasvattavat lapsensa itsensä
kaltaisiksi, ja hyvästi nyt, Wilhelm! Lopetan jo saarnani.


_1 p. heinäk._

Kuinka lievittävä Lotten läsnäolon täytyy olla sairaalle, sen tunnen
omasta sydänraukastani, joka kärsii pahemmin kuin moni sairasvuoteella
kituva. Hän viipyy nyt jonkin päivän kaupungissa erään kelpo naisen
luona, joka lääkärien lausunnon mukaan on lähellä loppuaan ja joka
viime hetkisekseen haluaa Lotten luokseen. Olin viime viikolla hänen
kanssaan tervehtimässä St----n pastoria; St---- on kappaleen matkaa
syrjempänä vuoristossa. Tulimme perille kello neljän tienoissa. Lotte
oli ottanut nuoremman sisarensa mukaan. Kun tulimme pappilan pihalle,
jota kaksi korkeata pähkinäpuuta tuuheasti varjostaa, tapasimme tuon
kunnon vanhuksen istumassa penkillä sisäänkäytävän edessä, ja hän
virkistyi ihan kuin uudeksi mieheksi, kun näki Lotten, unohti ryhmyisen
sauvansakin ja uskaltautui pystyyn häntä vastaan. Lotte juoksi hänen
luokseen ja pakotti hänet istumaan, istuen itse hänen viereensä,
sanoi monet terveiset isältään ja hyväili hänen rumaa likaista
pikkupoikaansa, vanhuksen lemmikkiä. Olisit nähnyt, kuinka hän hääräili
vanhuksen kanssa, kuinka hän koroitti ääntään, että puolikuuro vanhus
kuulisi häntä, kuinka hän kertoi hänelle nuorista terveistä ihmisistä,
jotka äkkiarvaamatta olivat kuolleet, kuinka hän ylisti Karlsbadin
kylpylaitosta ja kiitti hänen aiettaan lähteä ensi kesänä sinne, kuinka
hän kertoi, että ukko nyt näytti paljon terveemmältä ja reippaammalta
kuin viime kerralla, kun hän oli nähnyt hänet. Minä olin sillä välin
koettanut olla kohtelias pastorin rouvalle. Ukko vilkastui oikein, ja
kun en voinut olla kiittämättä kauniita pähkinäpuita, jotka niin
armaasti varjostivat meitä, rupesi hän, vaikka se näyttikin käyvän
häneltä vaikeanlaisesti, kertomaan meille niiden historiaa. -- Tuosta
vanhemmasta, sanoi hän, emme oikein tiedä, kuka sen on istuttanut;
muutamat sanovat sen, toiset tämän papin. Mutta tuo nuorempi tuossa
takana on yhtä vanha kuin vaimoni, lokakuussa viidenkymmenen. Hänen
isänsä istutti sen samana aamuna, kuin hän illalla syntyi. Hän oli
edeltäjäni virassa, ja olisi vaikeata sanoin kuvata, kuinka rakas tämä
puu hänelle oli; minulle se on yhtä kallis. Sen varjossa istui vaimoni
eräällä penkillä ja kutoi jotain, kun kaksikymmentäseitsemän vuotta
sitten köyhänä ylioppilaana ensi kertaa astuin tälle pihalle. -- Lotte
kysyi hänen tytärtään; tämän sanottiin lähteneen herra Schmidtin kanssa
niitylle katsomaan työväkeä, ja sitten vanhus jatkoi taas kertomustaan:
kuinka hän oli saavuttanut edeltäjänsä suosion, samoin hänen
tyttärensä, ja kuinka hän ensin oli tullut papin apulaiseksi, sitten
hänen seuraajakseen. Kertomus ei vielä ollut läheskään päättynyt, kun
pastorin tytär, seurassaan herra, jota vast'ikään oli nimitetty
Schmidtiksi, tuli puiston halki; hän tervehti sydämellisesti Lottea, ja
minun täytyy tunnustaa, ettei hän tehnyt minuun lainkaan epäedullista
vaikutusta. Reipas, soreavartaloinen, tummanverevä tyttö, joka kyllä
näin maalla olisi jonkin aikaa saattanut huvittaa hyvinkin. Hänen
sulhasensa (siksi osoittautui herra Schmidt nimittäin kohta) oli hieno,
mutta hiljainen mies, joka ei tahtonut ottaa osaa keskusteluumme,
vaikka Lotte tuon tuostakin koetti vetää häntä siihen. Pahimmin kiusasi
minua se, että olin hänen kasvoistaan huomaavinani, ettei hän ollut
tuommoinen umpimielinen niin paljon hengenlahjojen puutteesta kuin
oikullisuuttaan ja happamuuttaan. Jälkeenpäin se ilmeni, ikävä kyllä,
liiankin selvästi; kun Friederike nimittäin, ollessamme kävelyllä,
kulki Lotten ja toisinaan minunkin rinnallani, synkkenivät herran
muutenkin tummahkot kasvot niin huomattavasti, että Lotte katsoi
parhaaksi nykäistä minua hihasta ja selittää, että olin ollut liian
kohtelias Friederikelle. Nyt ei minua kiusaa mikään niin kuin nähdä
ihmisten piinaavan toisiaan; varsinkin kiusaa minua, kun näen nuorten,
jotka vielä ovat elämänsä kukoistuksessa, jolloin he voisivat hilpeästi
ja avoimesti iloita elämän riemuista, turmelevan toisiltaan harvat
hyvät päivänsä kaikenlaisella joutavalla happamuudella, huomatakseen
sitten vasta, kun se on liian myöhäistä, mitä korvaamatonta ovat
tuhlanneet. Tuo kiusoitti minua, ja kun illemmalla palasimme pappilaan
ja istuimme maitopöydän ääressä ja keskustelu sattui kääntymään elämän
iloihin ja suruihin, niin en osannut olla tarttumatta lankaan ja oikein
sydämeni pohjasta puhumatta kaikkea ärtyilemistä ja nurjatuulisuutta
vastaan. Me ihmiset, aloitin, valitamme usein, mutta useimmiten
mielestäni ihan syyttä, että hyvät ja onnelliset päivät ovat niin
harvat elämässämme, mutta vastoinkäymisen päivät sitävastoin niin
runsaat. Mutta jos aina avoimina ja alttiina ottaisimme vastaan sen
hyvän, minkä kukin päivä mukanaan tuo, olisi meillä voimaa kestää
kaikki pahakin, kun se vuorostaan kohtaa meitä. -- Mutta eihän mielemme
ole omassa vallassamme, väitti papinrouva: kuinka riippuvatkaan kaikki
mielialamme ruumiintilastamme! Ellemme voi hyvin, tuntuu meistä kaikki
käyvän nurin. -- Myönsin tuon. -- Katsokaamme siis, jatkoin, tuota
joksikin sairaalloisuudeksi ja kysykäämme, onko mitään keinoja sitä
vastaan? -- Kas, ihan niin, sanoi Lotte: minä ainakin luulen, että
meistä itsestämme riippuu siinä suhteessa paljon. Tiedän sen itsestäni.
Kun jokin kiusaa minua ja on pahoittamaisillaan mieleni, pistäydyn ulos
vaiti ja laulaa hyräilen jonkin tanssisävelen puutarhassa ja olen
iloinen taas. -- Juuri tuota tarkoitin, vastasin minä: ärtyisyyden
laita on ihan sama kuin velttouden, se onkin yhtä lajia velttoutta.
Luontomme on hyvin taipuvainen siihen, mutta jos kerrankin vain
karkaisemme itsemme, sujuu työ kohta keveästi käsissämme, ja meillä on
todellinen ilo siitä. -- Friederike kuunteli hyvin tarkkaavasti, mutta
nuorukainen huomautti, etteihän aina voi hallita itseään, ja ettei
ainakaan voi olla tunteittensa herra. -- Huomautin, että tässähän
olikin kysymys ainoastaan epämieluisista tunnelmista, joista sentään
jokainen aina tahtoisi vapautua; eikähän kukaan voi tietää, kuinka
pitkälle hänen voimansa riittävät, ennenkuin on koettanut. Sairaat
ainakin mielellään kysyvät neuvoa jokaiselta lääkäriltä ja alistuvat
suurimpiinkin kieltäymyksiin ja nauttivat katkerimpiakin lääkkeitä, jos
niiden avulla vain on toivoa saada terveys takaisin. -- Huomasin että
vanhuksemmekin koetti tarkistaa kuuloaan voidakseen seurata
keskusteluamme, ja koroitin sentähden ääntäni, kohdistaen puheeni
hänelle. -- Saarnataan niin monenlaisia paheita vastaan, sanoin, mutta
en ole kuullut, että vielä kukaan olisi saarnastuolista puhunut
ärtyilemistä ja pahaa tuulta vastaan. [Nyttemmin on meillä sentään jo
Lavaterin oivallinen saarna tästä aineesta, niiden saarnain joukossa,
jotka hän on pitänyt Joonaan kirjan johdosta.] -- Semmoinen kuuluisi
kaupunkipappien tehtäviin, sanoi hän, talonpojat eivät tunne mitään
"pahaa tuulta"; ehk'ei se sentään olisi niinkään turhaa, voisihan sillä
antaa läksytyksen omalle rouvalleen edes ja herra amtmannille. -- Me
nauroimme kaikki, hän itse sydämen pohjasta mukana, kunnes sai ankaran
yskäkohtauksen, joka keskeytti joksikin aikaa keskustelumme; sitten
nuori herra taas aloitti katkenneen keskustelun: Tehän sanoitte
ärtyilemistä paheeksi, minusta se on sentään liikaa? -- Ei ollenkaan,
sanoin minä, jos vain se, mikä vahingoittaa minua itseäni ja
lähimmäistäni, ansaitsee sen nimityksen. Eikö se riitä, ettemme voi
tehdä toisiamme onnellisiksi, pitääkö meidän vielä päällepäätteeksi
turmella toisiltamme nekin ilot, joita sydän kullekin joskus valmistaa?
Ja sanokaas minulle joku, joka pahalla tuulella ollessaan olisi niin
ystävällinen, että kätkisi sen itseensä ja kärsisi siitä yksin,
turmelematta toisten iloa ympärillään! Vai eikö koko pahoitteleminen
pohjaltaan liene jonkinlaista sisäistä nöyryyttymistä, kun tuntee oman
mitättömyytensä; eiköhän se lähtene jonkinlaisesta tyytymättömyydestä
itseemme, jossa aina on mukana jommoinenkin annos kateutta, minkä
joutava itserakas turhamielisyys on ärsyttänyt hereille? Näemme
onnellisia ihmisiä, joiden onnen luojia _me_ emme ole, ja sitä emme voi
sietää. -- Lotte hymyili minulle, kun huomasi, kuinka liikutettu olin,
ja kyynel Friederiken silmässä kiihoitti minua jatkamaan. -- Voi sitä,
sanoin, joka käyttää vaikutusta, mikä hänellä on jonkun sydämeen,
riistääkseen siltä ne yksinkertaiset ilot, jotka siinä itsestään
taimivat. Kaikki lahjat ja kaikki ystävällisyydet maailmassa eivät
korvaa yhtä ainoatakaan silmänräpäystä, jolloin ihminen on iloinnut
itsessään ja jonka tyrannimme kateellinen ärtymys on myrkyttänyt.

Sydämeni oli sinä hetkenä tulvillaan, mielessäni heräsi niin monta
mennyttä muistoa, ja silmiini tulvi kyyneliä.

Oi, huudahdin, kunpa muistaisi jokainen sanoa joka päivä itselleen,
ettei hän voi tehdä mitään muuta ystäviensä hyväksi kuin jättää heille
heidän omat ilonsa ja lisätä heidän onneaan siten, että itse nauttii
heidän mukanaan siitä. Vai voitko sinä, kun he sisimmässä sielussaan
kärsivät ahdistavaa tuskaa, kun he riutuvat ja menehtyvät
kärsimyksiensä alle, voitko silloin antaa heille pisarankaan
lievitystä?

Ja entä kun sitten viimeinen tuskanalainen sairaus kohtaa ihmistä,
jonka olentoa ja terveyttä sinä hänen kukoistuspäivinään olet kalvanut,
ja hän silloin lepää edessäsi niin sydäntäsärkevän raukeana, silmät
tunnottomina tuijottaen taivaaseen ja kalpealla otsallaan helmeilevä
kuolemanhiki, ja sinä silloin seisot hänen vuoteensa edessä kuin
tuomittuna ja kirottuna, tuntien, niin tuhaksi lyövän elävästi tuntien,
ettet mitään voi kaikkine rikkauksinesi, ja tuska silloin kouristaa
sinun sisintäsi niin, että antaisit kaikkesi, jos sillä voisit tuottaa
pisarankaan lohdutusta, kipinänkään rohkaisua tuolle kuolevalle
olennolle.

Tätä sanoessani muistui niin järkyttävän elävästi mieleeni eräs juuri
tuollainen kohtaus, jota itse olin ollut näkemässä. Nostin nenäliinan
silmilleni ja poistuin seurasta, ja vasta Lotten ääni, kun hän kutsui:
lähdetään nyt, toinnutti minut. Kuinka hän matkalla nuhteli minua, että
otan liian herkästi osaa kaikkeen, että menen ihan turmiolle siitä, ja
että minun pitäisi säästää itseäni! -- Oi sinua enkeliä! Sinun vuoksesi
minun täytyy elää!


_6 p. heinäk._

Hän on yhä kuolinsairaan ystävättärensä luona, ja aina hän pysyy
samana, aina hän on tuo sama huomaava, armas olento, joka, minne hän
silmänsä luokin, aina lievittää tuskia ja tekee onnellisia. Eilen
illalla hän lähti Mariannen ja pikku Malchenin kanssa kävelylle, minä
tiesin siitä ja menin heitä vastaan ja kävelimme sitten yhdessä. Noin
puolentoista tunnin kuluttua käännyimme takaisin kaupunkia kohden ja
tulimme kaivolle, joka jo ennestäänkin oli minulle rakas, mutta joka
nyt tuli minulle vielä tuhat kertaa kalliimmaksi. Lotte istahti kaivon
aitaukselle, me toiset jäimme seisomaan hänen eteensä. Katsahdin
ympärilleni, ja samassa muistui mieleeni aika, jolloin vielä olin niin
yksin. -- Rakas kaivo, ajattelin, siitä saakka en enää ole levähtänyt
katveessasi, en toisinaan ole ohitse rientäissäni edes katsetta luonut
sinuun. -- Katsahdin sinne alas ja näin, kuinka pikku Malchen
toimessaan kapusi ylös portaita, kantaen kätösessään vesilasia. --
Silmäsin Lotteen ja tunsin mitä kaikkea hän minulle oli. Sillävälin
Malchen ennätti laseineen perille. Marianne aikoi ottaa sen häneltä:
Ei! huusi lapsi, äänessään mitä suloisin ilme, ei, Lotte saa ensiksi
juoda! -- Olin niin ihastuksissani siitä suloisesta vakavuudesta ja
viattomuudesta, jolla hän lausui tämän, etten osannut olla nostamatta
lasta syliini ja suutelematta häntä pikaisesti; lapsi parahti itkemään
täyttä kurkkua. -- Nyt teitte pahasti, sanoi Lotte. -- Seisoin
hämmästyneenä. -- Tule, Malchen, jatkoi hän, ottaen lasta kädestä ja
taluttaen häntä alas portaita, peseydy tuossa puhtaassa lähteessä,
pian, pian, niin se ei tee mitään. -- Minä seisoin siinä ja katselin,
kuinka hartaasti lapsi märillä kätösillään hankasi poskiaan, niin
varmasti uskoen, että tuo ihmelähde kyllä puhdistaa hänestä kaiken
tahran ja torjuu sen häpeän, että hänen nyt pitäisi saada tuommoinen
hirveä parta; Lotte lopulta tyynnytti, että nyt riittää jo, mutta lapsi
vain kahta hartaammin hankasi poskiaan, ikäänkuin olisi tuuminut, ettei
hyvää tule koskaan liikaa. -- Kuule, Wilhelm, en ikinä ole
kunnioittavammin tuntein ollut mukana missään kastetoimituksessa -- ja
kun Lotte viimein tuli ylös portaita, olisin mielelläni heittäytynyt
polvilleni hänen eteensä kuin profeetan, joka on sovittanut kansansa
synnit.

Illalla en iloltani malttanut olla kertomatta tapauksesta eräälle,
jolla luulin olevan tunnettakin, hän kun on teräväjärkinen mies; mutta
mihin kekoon pistinkään pääni! Hän sanoi, että Lotte oli menetellyt
huonosti: lapsille ei ikinä saisi luulotella mitään; sellainen voi
istuttaa heihin monenlaisia erehdyksiä ja taikauskoisuuksia, joilta
lapsia jo aikaisin pitäisi varjella. -- Muistui silloin mieleeni, että
sama mies oli viikko sitten kastattanut lapsensa, ja jätin sentähden
asian sikseen, mutta sydämessäni varmenin yhä siitä totuudesta, että
meidän pitää menetellä lasten suhteen niinkuin Jumala meidän, joka
tuudittaa meidät onnen uniin antaen meidän hapuilla ystävällisten
harhakuvien perään.


_8 p. heinäk._

Kuinka lapsellinen ihminen onkaan! Kuinka ahnehtii yhtä silmäystäkin!
Kuinka lapsellinen onkaan! Olimme lähteneet Wahlheimiin. Naisten piti
lähteä ajelemaan, ja kävellessämme olin huomaavinani Lotten tummissa
silmissä -- -- Houkkio minä olen, suo se anteeksi minulle, mutta sinun
pitäisi saada nähdä ne, nuo silmät. -- Lyhyimmästi vain (minulla on
nimittäin niin kova uni, että silmäni väkisin tahtovat painua umpeen),
kuule siis, naiset astuivat vaunuihin, me, nuori herra W---- Selstadt,
Audran ja minä, seisoimme vieressä. Vaunuista he juttelivat vielä
hetkisen herrain kanssa, jotka olivatkin hyvin vilkkaita ja iloisia. --
Koetin tavoittaa Lotten katseen; oi, se liiti, liiti toisesta toiseen.
Mutta minuun, minuun, minuun, joka vain sitä kaivaten seisoin siinä,
minuun se ei sattunut! -- Sanoin sydämessäni hänelle niin tuhannet
tuhannet hyvästit! Ja hän ei katsonut minuun! Vaunut lähtivät
liikkeelle, ja silmääni kiertyi kyynel. Katselin hänen jälkeensä ja
näin Lotten päähineen kumartuvan ulos ikkunasta, hän kääntyi katsomaan
taakseen, ah! minuako? -- Oma ystäväni! Tällaisessa epävarmuudessa minä
elän; ainoa lohdutukseni on: ehkä hän sentään katsoi taakseen minua!
Ehkä! -- Hyvää yötä! Oi, millainen lapsi minä olen!


_10 p. heinäk._

Näkisitpä, kuinka tuhmalta näytän, kun jossakin seurassa sattuu puhe
kääntymään häneen! Ja jos vielä päällepäätteeksi joku kysyy, miten hän
miellyttää minua? -- Miellyttää! Sitä sanaa vihaan kuolemakseni.
Millainen ihminen se olisi, jota Lotte "miellyttäisi", jonka koko
mieltä, koko sielua hän ei täyttäisi! Miellyttää! Äskettäin kysyi
minulta eräs, kuinka Ossian minua miellyttää!


_11 p. heinäk._

Rouva M---- on hyvin huonona; minä rukoilen hänen henkensä puolesta,
kärsin nimittäin Lotten kanssa. Tapaan hänet silloin tällöin
ystävättäreni luona, ja tänään hän kertoi minulle omituisen kohtauksen.
-- Vanha herra M---- on itara, kitsas saituri, joka elämänsä mittaan on
ihan tarpeeksi asti kiusannut ja vaivannut vaimoaan; tämä on sentään
jotenkuten aina osannut suoriutua kaikista pälkähistä. Muutama päivä
sitten, kun lääkäri oli sanonut hänen loppunsa lähenevän, kutsutti hän
miehensä luokseen (Lotte oli saapuvilla huoneessa) ja puhutteli häntä
tähän tapaan: Minun pitää tunnustaa sinulle eräs asia, joka kuoltuani
voisi saada aikaan harmia ja mielipahaa. Olen tähän päivään asti
hoitanut talouttani mahdollisimman huolellisesti ja säästävästi, mutta
sittenkin saat antaa minulle anteeksi, että näinä kolmenakymmenenä
vuotena olen eräässä kohdassa pettänyt sinua. Avioliittomme alussa sinä
määräsit keittiötä ja muita taloustarpeita varten pienen viikkosumman.
Kun taloutemme laajeni ja liikkeemme kasvoi, en saanut sinua samassa
suhteessa lisäämään määrärahojani; lyhyesti, tiedät, että aikoina,
jolloin taloutemme oli laajimmillaan, sinä vaadit, että minun olisi
pitänyt tulla toimeen seitsemällä guldenilla viikossa. -- Ne otinkin
nurkumatta vastaan, mutta sen, mitä puuttui, otin joka viikko itse
rahalippaasta, kukaan kun ei voinut epäillä, että emäntä itse
näpistelisi kassasta. En niitä mihinkään tuhlannut, ja olisin kyllä
voinut ilmankin tätä tunnustusta lähteä rauhassa iäisyyteen, mutta
johduin ajattelemaan, että se, joka jälkeeni joutuu hoitamaan taloutta,
ei voisi tulla toimeen, ja sinä silloin aina voisit väittää, että
ensimmäinen vaimosi sentään tuli toimeen sillä.

Puhuin Lotten kanssa tuommoisesta uskomattomasta ihmismielen
sokeudesta, kun ei sekään saata epäilemään asiassa täytyvän jotain
piillä, että joku tulee toimeen seitsemällä guldenilla, vaikka ihan
selvään voi nähdä, että täytyy olla käytetty ehkä kahta vertaa enemmän.
Mutta olen itsekin tavannut ihmisiä, jotka totisesti eivät olisi
hitustakaan kummeksineet, vaikka heidän huoneessaan olisi ollut
profeetan aina uudestaan täyttyvä öljyruukku.


_13 p. heinäk._

Ei, en ole pettynyt! Luen hänen mustista silmistään todellista
osanottoa minua ja kohtaloani kohtaan. Oi, minä tunnen -- ja siinä
uskallan luottaa sydämeeni, minä tunnen, että hän -- oi, uskallanko,
voinko minä lausua nuo taivaalliset sanat? -- että hän rakastaa minua.

Rakastaa minua! -- Ja kuinka itse tunnen kohoavani omissa silmissäni,
kuinka minä -- sinullehan tohdin tunnustaa sen, sinä ymmärrät semmoista
-- kuinka itse ihastelen itseäni siitä saakka kuin hän minua rakastaa!

Onko tämä hurjaa luulottelua, vai tunnenko todellisesti meidän
suhteemme? -- En tiedä ihmistä, jota pelkäisin Lotten sydämen suhteen.
Ja kuitenkin -- kun hän puhuu sulhasestaan, puhuu sellaisella lämmöllä
ja sellaisella rakkaudella hänestä -- silloin tunnen olevani kuin mies,
joka on menettänyt arvonsa ja kunniansa ja jolta miekka on riistetty.


_26 p. heinäk._

Ah, kuinka värähtää jokainen veripisara, kun sattumalta käteni hipaisee
hänen kättänsä, kun jalkamme koskettavat toisiaan pöydän alla! Minä
kavahdan kuin valkean satuttamana, mutta samassa vetää minua jokin
salaperäinen voima takaisin jälleen -- kummallinen huumaus levittäytyy
koko oloni ylle. -- Oi, ja viattomassa sielussaan hän ei aavista,
kuinka syvästi kaikki nuo tuollaiset pienet tuttavallisuudet koskevat
ja repivät minua! Ja jos hän sitten vielä puhellessamme laskee kätensä
kädelleni, tai keskustelusta lämmenneenä vetää tuolinsa lähemmä minua,
niin että tunnen huulillani hänen taivaisen hengityksensä -- on kuin
vaipuisin maahan, kuin salaman iskemänä. -- Ja Wilhelm, jos nyt joskus
kohottaisin käteni tuota taivasta, tuota luottamusta -- -- sinä
ymmärrät mitä tarkoitan. Ei, niin turmeltunut ei sydämeni ole! Mutta
heikko! heikko se on! -- Ja eikö se silloin ole turmeltunutkin?

Hän on minulle pyhä. Kaikki halut vaikenevat hänen edessään. En tiedä
kuinka minun on, kun olen hänen luonaan; on kuin värjyisi ja kärsisi
sieluni joka hermoni säikeessä. -- On eräs sävellys, jota hän soittaa
klaveerillaan ihan enkelin lumolla, niin yksinkertaisesti ja niin
henkevästi. Se on hänen lempilaulunsa, ja kun hän vain lyö ensimmäisen
sävelenkin siitä, tyyntyy ja tuudittuu mieleni kaikesta ahdistuksesta
ja hämmennyksestä ja kaikista kiusaavista ajatuksista.

Uskon kaikki kertomukset soiton muinaisesta taikavoimasta. Kuinka
valtaakaan tuo yksinkertainen laulu mieleni! Ja kuinka hän useasti osaa
esittää sen juuri sellaisina hetkinä, jolloin minun tekisi mieli ampua
kuula otsaani! Sieluni häiriö ja synkeys haihtuu, ja minä hengitän taas
vapaammin.


_18 p. heinäk._

Wilhelm, mitä olisi meille maailma ilman rakkautta! Kuin valoton
taikalyhty. Mutta tuskin olet saanut valon sisään, niin jo säteilevät
välkkyvät kuvat valkealla seinällä! Ja ellei rakkaus olisikaan muuta
kuin tuota, ellei se olisikaan kuin ohitsemme liihoittelevaa
mielenharhaa, niin se on onnemme sentään, kun vielä turmeltumattomina
nuorukaisina seisomme sen edessä ja ihastelemme sen ihmenäkyjä. Tänään
en voinut päästä Lottea tervehtimään, eräs seura, josta en voinut
vapautua, pidätti minua. Mitä tehdä? Lähetin palveluspoikani hänen
luokseen, että olisi edes lähelläni joku, joka oli nähnyt hänet tänään.
Millä kärsimättömyydellä odotin häntä, ja kuinka iloinen olin, kun
vihdoin näin hänen palaavan. Olisin ottanut häntä kaulasta ja suudellut
häntä, jos vain olisin kehdannut.

Kerrotaan bononisesta kivestä, että se, kun aurinko paistaa sille, imee
sen säteet itseensä ja sitten loistaa osan yötä. Semmoiselta tuntui
minusta palvelijani. Tunto siitä, että Lotten silmät olivat levänneet
hänen kasvoillaan, hänen poskillaan, hänen takkinsa napeilla, hänen
takinkauluksellaan, teki ne kaikki silmissäni niin pyhiksi ja
kallisarvoisiksi! En olisi sinä hetkenä luopunut palveluspojastani, en
tuhannesta taalerista. Hänen läsnäolonsa tuntui minusta niin hyvältä.
-- Älä Herran nimessä naura tälle. Voi, Wilhelm, luuletko että on vain
mielenharhaa tuntea itsensä onnelliseksi.


_19 p. heinäk._

Saan nähdä hänet! huudahdan aamuisin, kun herään unestani ja virkeänä
tähystelen ulos ihanaan aurinkoon; saan nähdä hänet! Ja sitten en toivo
enää mitään muuta koko päiväksi. Kaikki, kaikki sisältyy siihen
toivoon.


_20 p. heinäk._

Minua ei oikein ole miellyttänyt ehdotuksenne, että lähtisin
lähettilään mukana ----iin. En ole kovin ihastunut virkakuuliaisuuteen,
ja tiedämmehän kaikki, että puheenaoleva mies sitäpaitsi on sangen
vastenmielinen ihminen. Äitini näkisi mielellään minut jossakin
toimessa, sanot; nauroin hyvästi sille. Enkö nyt sitten toimiskele? Ja
eiköhän lopulta sittenkin ole jotensakin yhdentekevää, papujako lasken
vai herneitä? Kaikkihan maailmassa sentään lopuksi päätyy johonkin
jonninjoutavaan, ja ihminen, joka toisten vuoksi, ilman omaa halua ja
tarvetta, kamppailee ja vaivaa itseään saavuttaakseen rahaa tai kunniaa
tai muuta semmoista, on aina houkkio.


_24 p. heinäk._

Koska näyt panevan niin paljon arvoa sille, etten löisi laimin
piirustustani, niin mieluummin jättäisin puhumatta koko asiasta kuin
tunnustaisin, että viime aikoina olen melkein kokonaan jättänyt sen.

En ikinä ole ollut onnellisempi, ei ikinä vielä ole tunteeni ollut
herkempi ja täyteläisempi luonnolle, se sukeltaa jokaiseen
kivenmuruseen, jokaiseen ruohonkorteenkin saakka; ja kuitenkin. -- En
tiedä, kuinka saisin sanotuksi tämän, kuvaamisvoimani on niin heikko,
kaikki on yhtä uiskentelua ja värjyntää sieluni edessä, niin etten osaa
tavoittaa yhtään ainoata varmaa piirtoa eteeni; mutta kuvittelen, että
jos olisi käsissäni savea tai vahaa, niin siitä ehkä voisin muodostaa
kuvan. Jos tätä jatkuu kauemmin, hankinkin savea itselleni ja muovaan
ja pusertelen sitä, syntyköön sitten vaikka kakkuja siitä.

Kolme kertaa olen alkanut piirtää Lotten kuvaa, ja kolme kertaa on
taitoni pettänyt; se tuntuu sitä kiusallisemmalta, kun ennen sentään
aina onnistuin näköisyydessä. Sittemmin olen piirtänyt hänestä
varjokuvan, ja siihen saan tyytyä.


_26 p. heinäk._

Rakas Lotte, niin mielelläni toimitan ja teen kaikkea; uskokaa minulle
vain useammin jotain toimitettavaa, oikein usein. Mutta yhtä pyydän:
älkää vast'edes sirottako hiekkaa kirjelipuille, joita lähetätte
minulle. Äskeisenkin kohotin pikaisesti huulilleni, ja hampaani
kirskuvat.


_26 p. heinäk._

Jo monta kertaa olen päättänyt, etten käy niin usein häntä tapaamassa.
Oi, kunpa voisinkin pitää ne päätökset! Mutta yhtenäkään päivänä en
vielä ole lankeematta kestänyt kiusausta, ja joka kerta lupaan sentään
pyhästi: huomenna jään kerrankin pois; mutta kun koittaa se
huomispäivä, niin jo keksinkin jonkin mielestäni ihan vastustamattoman
syyn, ja ennenkuin huomaankaan, olen jo hänen luonaan. Joko hän on
sanonut illalla: Tulettehan huomenna taas? -- Kuka silloin saattaisi
jäädä pois? Tai hän antaa minulle jotain toimitettavaksi, ja silloin
katson sopivimmaksi itse käydä ilmoittamassa hänelle tuloksesta; tai
sattuu päivä olemaan aivan liian viekoittavan kaunis, lähden ulos
Wahlheimiin, ja kun nyt kerran olen siellä, niin onhan enää vain puolen
tunnin matka hänen luokseen! -- Olen liian lähellä hänen ilmakehäänsä
-- henkäys vain, ja samassa olen siellä. Isoäidilläni oli tapana kertoa
satua magneettivuoresta: laivat, jotka joutuivat liian likelle sitä,
menettivät yht'äkkiä kaiken rauta-aineensa, naulat lähtivät lentämään
vuorta kohden, ja onnettomat laivamiehet hukkuivat sortuvien lautojen
sekaan.


_30 p. heinäk._

Albert on saapunut, ja minä saan lähteä; ja vaikka hän olisi paras ja
jaloin ihminen maailmassa, jonka edessä joka suhteessa olisin valmis
nöyrtymään, niin en sittenkään kestäisi nähdä häntä edessäni niin monen
täydellisyyden omistajana. -- Omistajana! -- Niin, Wilhelm, sulhanen on
tullut! Kunnollinen, rakastettava mies, josta täytyy pitää. Onneksi en
ollut läsnä ensimmäisessä kohtauksessa! Se olisi viiltänyt sydäntäni.
Hän on niin hienotunteinenkin eikä ole vielä kertaakaan suudellut
Lottea minun läsnäollessani. Palkitkoon Jumala hänelle sen! Minunkin
täytyy pitää hänestä sen kunnioituksen tähden, jota hän kaikessa
osoittaa Lottelle. Hän on ystävällinen minua kohtaan ja arvaan, että se
on enemmän Lotten vaikutusta kuin hänen omaa tunnettaan: semmoisessa
ovatkin naiset taitureita ja ovat oikeassakin siinä; heille on aina
eduksi, jos osaavat pitää kaksi ihailijaansa sovussa keskenään, niin
harvoin kuin se onnistuukin.

Muuten en voi olla kunnioittamatta Albertia. Hänen tyyni ja maltillinen
olemuksensa esiintyy varsin edukseen minun levottomuuteni rinnalla,
jota en mitenkään osaa salata. Hän on tunteellinen mies ja tietää mitä
hänellä Lottessa on. Hänellä näyttää olevan hyvin vähän taipumusta
ärtyilemiseen, ja kuten tiedät, se on se vika, jota kaikkein enimmin
vihaan ihmisessä.

Hän pitää minua mielevänä miehenä, ja kiintymykseni Lotteen ja lämmin
iloni kaikesta, mitä hän tekee, on vain ikäänkuin lisäuhria hänen
voitolleen, ja hän rakastaa Lottea sitä enemmän. Kiusaako hän
mahdollisesti häntä toisinaan pienellä mustasukkaisuudella, siitä en
mene takuuseen, ainakaan minä en hänen sijassaan voisi olla ihan vapaa
siitä pahasta.

Olkoon sen laita kuinka tahansa, minulla ei enää ole iloa Lotten
läheisyydestä. Sanoisinko tuota ihan mielettömyydeksi vai
sokaistumiseksi? -- Mutta mitä nimityksistä! Puhukoon asia itse
puolestaan. -- Tiesinhän kaiken minkä nytkin tiedän jo ennenkuin Albert
tulikaan; tiesin, ettei minulla ollut oikeutta tuudittaa itseäni
mihinkään toiveisiin, enkä tuudittanutkaan -- tai ainoastaan siinä
määrässä en, kuin on mahdollista olla halajoimatta omakseen, kun näkee
edessään niin paljon rakastettavuutta -- ja nyt olen, houkka,
hämmästyksissäni, kun tuo toinen todellakin tulee ja ottaa tytön
minulta.

Puraisen hampaani yhteen ja nauran kaksin ja kolmin verroin niille,
joilla on älyä neuvoa, että minun pitäisi tyytyä ja mukautua, kosk'ei
sitä nyt kumminkaan enää voi muuttaa. -- Pois silmistäni semmoiset
paperisankarit! Samoan metsiä, ja kun tulen Lotten luokse ja tapaan
Albertin istumassa hänen kanssaan puutarhassa puistomajassa, enkä osaa
sen enempää, niin heittäydyn vallattoman hilpeäksi ja puhun
kaikenlaista puuta heinää. Lotte sanoi tänäänkin minulle: Herran
nimessä, älkää olko kuten eilisiltana! Te olette peloittava, kun olette
niin hauskalla tuulella. -- Näin meidän kesken, olen urkkinut, milloin
Albertilla on jotakin tehtävää; yks' kaks' olen ulkona siellä, ja on
niin hyvä olla, kun tapaan Lotten yksin.


_8 p. elok._

Kuule, kuule, rakas Wilhelm, minä vakuutan sinulle, en todellakaan
tarkoittanut sinua, kun moitin semmoisia ihmisiä sietämättömiksi, jotka
vaativat meitä alistumaan välttämättömyyteen. En toden totta tullut
ajatelleeksikaan, että sinäkin ehkä voisit olla samaa mieltä. Ja itse
asiassa olet sentään oikeassa. Mutta ota toki huomioon yksi seikka,
rakkaani! Maailmassa riippuu niin harva asia yhden ainoan _joko-tahin_
varassa; tunteet ja teot ovat yhtä monivivahteisia kuin on välimuotoja
kotkan- ja pystynenän välillä.

Ethän siis pane pahaksesi, jos hyväksynkin koko perustelusi, mutta
sittenkin yritän livahtaa _joko-tahisi_ lävitse.

Joko, sanot sinä, sinulla on toiveita Lotten suhteen, tai sinulla ei
ole. Hyvä, edellisessä tapauksessa koeta päästä niiden perille, koeta
toteuttaa toivosi; muussa tapauksessa taas karkaise mielesi ja koeta
vapautua tuollaisesta onnettomasta tunteesta, jonka täytyy kuluttaa
kaikki voimasi. -- Ystäväni, tuo on hyvin sanottu, ja -- helposti
sanottu.

Kuule, sanoisitko jollekulle onnettomalle, jonka elämää hiipivä tauti
hiljallensa kalvaa, sanoisitko hänelle, että hänen pitäisi yhdellä
ainoalla tikarinpistolla tehdä loppu kaikista kärsimyksistään? Ja
kuule, eikö paha, joka kalvaa hänen voimiaan, samalla riistä häneltä
rohkeuttakin vapautua sen vallasta?

Voisit kyllä vastata tähän eräällä samansuuntaisella vertauksella: Kuka
ei mieluummin anna leikata käsivarttaan poikki kuin epäröimisellä ja
empimisellä saattaa henkensä vaaraan? -- En tiedä! -- ja älkäämme
ladelko vertauksiamme. Ja kuule -- niin, Wilhelm, toisinaan tunnen
itsessäni kuohahtavan semmoisen silmänräpäyksellisen, ravistelevan
rohkeuden, ja silloin -- silloin lähtisin ehkä, kun vain tietäisin
minne.

_Illalla_.

Sattui tänään käteeni päiväkirjani, jota nyt jo jonkin aikaa olen
pitänyt hyvin epäsäännöllisesti, ja hämmästyen huomaan, kuinka
tietoisesti olen askel askelelta takertunut tähän! Kuinka joka hetki
olen ollut niin selvillä tilastani, ja sentään toiminut umpimähkään
kuin lapsi, kuinka yhä vieläkin näen kaiken niin selvästi, osoittamatta
sentään vähintäkään parannuksen oiretta itsessäni.


_10 p. elok._

Voisin viettää ihaninta, onnellisinta elämää maailmassa, ellen olisi
hullu. Vaikeata olisi päästä olosuhteisiin, jotka olisivat niin kauniit
ja niin ihmissielua ilahduttavat kuin ne ovat, joissa nykyään elän. Oi,
on niin varmaa, että sydän yksin rakentaa oman onnensa. -- Olla kuin
jäsenenä mitä herttaisimmassa perheessä, olla vanhukselle rakas kuin
oma poika, lapsille kuin isä, ja Lottelle! -- ja sitten tuo kunnon
Albert, joka ei millään luulevaisella oikullisuudella häiritse onneani,
joka kohtelee minua sydämellisellä ystävyydellä ja jolle minä Lotten
jälkeen olen rakkain maailmassa! -- Wilhelm, on ilo kuunnella meitä,
kun olemme yhdessä kävelyllä ja puhumme keskenämme Lottesta: ei
maailmassa ole mitään hullunkurisempaa kuin tämä suhde, ja kuitenkin se
saa silmäni usein kyyneliin.

Kun hän kertoo minulle Lotten toimeliaasta kelpo äidistä: kuinka hän
kuolinvuoteellaan oli jättänyt perheensä ja lapsensa Lotten haltuun ja
uskonut Lotten hänen huomaansa; kuinka Lotte siitä päivin oli muuttunut
kuin toiseksi ihmiseksi, kuinka hän taloushuolissa ja elämän
vakavuudessa oli muuttunut todelliseksi äidiksi, kuinka hänen jokainen
hetkensä oli rakastavaa, toimeliasta huolehtimista, ja kuinka hän silti
pysyi yhtä iloisena ja hilpeänä. -- Astelen siinä hänen rinnallaan,
poimin kukkia tien viereltä, sovitan niitä yhteen ja -- pudotan ne
kädestäni ohitse vierivään virtaan ja katselen niitä, kun ne hiljalleen
soluvat pois. -- En muista, olenko jo kirjoittanut sinulle, että Albert
tulee jäämään tänne; hovi, jonka suosiossa hän on, on nimittäin antanut
hänelle hyvätuloisen viran. Olen harvoin tavannut niin uutteraa ja
säännöllistä miestä kuin hän on.


_12 p. elok._

Ihan varmaa, Albert on paras ihminen auringon alla. Meille sattui eilen
omituinen kohtaus keskenämme. Menin hänen luokseen jäähyväisille, aioin
nimittäin lähteä ratsastusretkelle vuoristoon, mistä tämän kirjeenkin
nyt kirjoitan sinulle, ja kun siinä kävelen edestakaisin hänen
huoneessaan, sattuvat silmäni hänen pistoleihinsa. -- Lainaapa nuo
minulle matkalle, sanoin. -- Olkoon menneeksi, sanoi hän, jos vain
viitsit ladata ne, minulla ne riippuvat tuossa ainoastaan muodon
vuoksi. -- Otin toisen niistä alas, ja hän jatkoi: Siitä saakka kuin
varovaisuuteni kerran teki minulle kepposet, en enää ole kajonnut koko
kapineisiin. -- Utelin juttua. -- Oleskelin, kertoi hän, lähes
neljännesvuoden erään ystäväni luona maalla, mukanani oli pari
lataamatonta taskupistolia, ja minä nukuin rauhassa. Eräänä sateisena
iltapäivänä sitten, kun ei ollut muutakaan tehtävää, en tiedä mistä
sattui mieleeni, että voisi tulla rosvoja ja että pistolit ehkä
olisivat hyvät olemassa käyttökunnossa, jotta -- no tiedäthän, mitä
kaikkea tuolla tapaa saattaa johtua ajattelemaan. Annoin pistolit
palvelijalle puhdistettaviksi ja ladattaviksi, tämä rupeaa komeilemaan
niillä palvelustyttöjen edessä, koettaa säikyttää heitä, ja, kuinka
käykään, pistoli laukeaa, ja latasin, joka vielä oli sisällä, osuu
erään tytön oikeaan käteen ja musertaa hänen peukalonsa. Siitäkös
hälinä nousi, lääkityksen sain maksaa päällepäätteeksi, enkä sen
koommin ole kajonnut koko ampumavehkeisiin. Ystäväiseni, kuinka turhaa
on kaikki varovaisuus. Vaaraa ei kumminkaan voi välttää! Taikka
oikeastaan --. No niin, sinähän tiedät, että pidän hänestä paljonkin,
mutta tuo "taikka oikeastaan" ei ole enää mieleeni, sillä onhan
itsestäänkin jo selvää, että jokaisesta yleisestä lauseesta on
poikkeuksia. Mutta niin tunnollinen hän on, että kun hän luulee
sanoneensa jotain liioiteltua, ylimalkaista ja ainoastaan puoliksi
totta, niin hän ei lakkaa sitä silittämästä, sitä lievittämästä, sitä
muovailemasta, ennenkuin saa jauhetuksi asian niin, ettei siitä enää
ole mitään jäljellä. Nytkin hän takertui syvälle tekstiin: lopulta en
enää kuunnellutkaan häntä, jouduin omiin haaveisiini ja kohotin
yht'äkkiä pistolin suun otsalleni, oikean silmän yläpuolelle. -- Huh!
sanoi Albert, vetäen pistolia syrjään, mitä tuo nyt on olevinaan? --
Eihän se ole latingissakaan, sanoin. -- Ja vaikk'ei olekaan, niin mitä
tuommoinen on? vastasi hän kärsimättömästi. En voi kuvitella, että joku
saattaisi olla niin järjetön, että ampuisi itsensä; jo pelkkä ajatuskin
herättää vastenmielisyyttä minussa.

Te ihmiset, huudahdin, aina kun te jostakin puhutte, pitää teidän
sanoa: Tuo on järjetöntä, tuo järkevää, tuo on hyvää, tuo pahaa! Ja
miksikä? Oletteko sitä varten tutkineet jonkin teon sisimpiä
vaikutteita? osaatteko varmuudella sanoa ne syyt, joiden tähden se on
tapahtunut, joiden tähden sen on täytynyt tapahtua? Jos sen olisitte
tehneet, ettepä varmaankaan olisi niin nopeat tuomioissanne.

Sinun pitää myöntää, sanoi Albert, että eräät teot aina ovat
rikollisia, tapahtukoot ne sitten mistä vaikuttimista tahansa.

Kohautin olkapäitäni ja myönsin. -- Mutta ystäväni, jatkoin, onhan
tästäkin muutamia poikkeuksia. On totta, että varkaus on pahe: mutta
ihminen, joka tekee ryöstön pelastaakseen omaisensa varmasta
nälkäkuolemasta, kumpaa hän ansaitsee enemmän, sääliäkö vai
rangaistusta? Ken kohottaa ensimmäisen kiven sitä aviomiestä vastaan,
joka oikeutetussa vihassaan uhraa uskottoman vaimonsa ja hänen kurjan
viettelijänsä? kuka tyttöä vastaan, joka hurmauksen hetkenä unohtuu
lemmen hillittömiin iloihin? Lakimmekin, nuo kylmäveriset pedantit,
heltyvät semmoisissa tapauksissa ja pidättävät rangaistustaan.

Tuo on ihan toista, vastasi Albert, sillä ihminen, joka on
intohimojensa vallassa, kadottaa kaiken harkintakykynsä, ja häntä
pidetäänkin juopuneen tai mielipuolen veroisena.

Oi teitä, te järkevät! huudahdin nauraen. Intohimo! Juopunut!
Mielipuoli! Niin tyyniä, niin osaaottamattomia te saatatte olla, te
siveelliset ihmiset! Te moititte juopunutta, te halveksitte mieletöntä,
astutte hänen ohitsensa kuin pappi ja kiitätte Jumalaa kuin fariseus
siitä, ettette ole kuin hän. Olen useasti ollut humalassa, ja
intohimoni ovat aina lähellä mielipuolisuuden rajaa, mutta kumpaakaan
en kadu: sillä olen mahdollisuuteni mukaan oppinut ymmärtämään, kuinka
jokaista erinomaista ihmistä, joka on tehnyt jotain suurta, jotain
mahdottomalta näyttävää, kuinka häntä ja hänen kaltaisiaan aina on
huudettu humalapäisiksi ja mielipuoliksi.

Mutta tavallisessakin elämässä on sietämätöntä aina jokaisen vähänkin
vapaan, jalon ja odottamattoman teon jälkeen kuulla huudettavan: Mutta
mieshän on humalassa, hän on höperö! Hävetkää, te raitispäiset!
Hävetkää, te viisaat!

Nuo nyt ovat niitä sinun kuvittelujasi, sanoi Albert. Sinä liioittelet
ja otat kaikki asiat niin kiihkeästi, ja ainakin olet väärässä siinä,
että vertaat itsemurhaa, josta nyt on puhe, suuriin tekoihin, vaikk'ei
sitä toki voi katsoa muuksi kuin heikkoudeksi. Sillä tosiaankin on
helpompi kuolla kuin miehuudella kestää tuskaista elämää.

Olin vähällä katkaista koko keskustelun; sillä mikään ei suututa minua
niin kuin se, että joku tulee ja läiskäyttää jollakin tyhjänpäiväisellä
lauseparrella, kun minä puhun täydestä sydämestäni. Hillitsin sentään
itseni, olin näet useamminkin jo kuullut matkittavan tuota, ja useasti
ennättänyt harmistua siitä, ja vastasin vain vähän kiihkeämmin: Vai
sinä sanot sitä heikkoudeksi? Pyydän, älä anna näön pettää itseäsi.
Kansaa, joka huokailee hirmuvaltiaan sietämättömän ikeen alla, sanotko
sitä heikoksi, jos tyytymättömyys siinä viimein leimahtaa ilmituleen ja
se katkoo kahleensa? Ihmistä, joka kauhuissaan, kun tuli on syttynyt
hänen talossaan, jännittää kaikki voimansa ja keveästi kantaa taakkoja,
joita hän tavallisissa oloissa tuskin jaksaisi liikuttaakaan; ihmistä,
joka loukattuna ja vimmoissaan uskaltaa antautua taisteluun kuutta
vastaan ja voittaa heidät, sanotko heitä heikoiksi? Ja kuule nyt,
ystäväni, jos ponnistus on voimaa, miksi olisi sitten hengen liiallinen
jännitys ihan päinvastaista? -- Albert katsahti minuun ja sanoi: Älä
pahastu, mutta esimerkit, jotka esitit, eivät minusta ollenkaan valaise
asiaa. -- Olkoon, sanoin, minua on ennenkin moitittu siitä, että tapani
yhdistää asioita toisiinsa usein on hyvin sekanaista. Mutta
katsotaanpa, voisimmeko jollakin muulla tavoin kuvailla mielessämme
ihmisen tilaa, joka päättää heittää päältään elämän muuten sentään niin
suloisen taakan. Sillä ainoastaan sikäli kuin sisällisellä herkkyydellä
olemme mukana jossakin teossa, on meillä oikeus puhua siitä.

Ihmisluonteella, jatkoin, on rajansa, se voi tuntea iloa, voi tuntea
tuskaa ja kärsimystä ainoastaan määrättyyn rajaan asti ja sortuu, kun
on menty sen rajan ylitse. Tässä ei siis ole kysymys siitä, onko joku
heikko vai vahva, vaan siitä, voiko hän kestää kärsimystensä mittaa,
olkoot hänen kärsimyksensä sitten henkistä tai ruumiillista laatua; ja
minusta on aivan yhtä omituista sanoa, että ihminen, joka tekee
itsemurhan, on pelkuri, kuin olisi mieletöntä sanoa pelkuriksi ihmistä,
joka on kuollut kovaan kuumeeseen.

Paradokseja! Paradokseja! huudahti Albert. -- Ei niin pahasti
kuin näyt luulevan, vastasin. Myönnäthän, me sanomme semmoista
kuolemansairaudeksi, kun ihmisluonto tulee niin järkytetyksi, että sen
voimat osaksi kuluvat loppuun, osaksi käyvät niin tehottomiksi, ettei
ihminen enää voi toipua, ja ettei mikään onnellinen muutoskaan enää voi
palauttaa elämän toimintaa hänessä entiselleen.

Nyt, ystäväni, sovittakaamme tämä ihmisen henkiseenkin puoleen. Ota
ihminen kaikessa ahtaudessaan ja pienuudessaan ja katso, kuinka hän saa
vaikutteita, kuinka hän juurtuu varmoihin aatteihin, kunnes viimein
jokin varttuva intohimo kokonaan saa hänet valtoihinsa ja huimaa
häneltä kaiken tyynen arvostelukyvyn ja suistaa hänet turmioon.

Turhaa, että tyyni, järkevä ihminen ymmärtää tuon onnettoman tilan,
turhaa, että hän koettaa lohduttaa ja rohkaista häntä. Aivan kuin
terve, joka istuu sairaan vuoteen ääressä, ei voi antaa hänelle
hitustakaan voimistansa.

Albertista tuo oli liian yleistä puhetta. Huomautin silloin hänelle
eräästä tytöstä, joka äskettäin oli löydetty hukkuneena vedestä, ja
kerroin hänelle uudestaan hänen elämäntarinansa. -- Hyvä, lempeä
olento, joka oli kasvanut kotoisten askareidensa ja viikkoisten
varmasti määrättyjen tehtäviensä ahtaassa piirissä, joka ei tuntenut
muuta huvitusta kuin mahdollisesti sunnuntaisin käydä vertaistensa
kanssa kaupungilla kävelemässä puettuna koristeihin, jotka vähitellen
oli saanut kokoon, joskus suurempina juhlina ehkä hiukan tanssia ja
muuten tuolloin tällöin hetkiseksi pysähtyä vilkkaasti ja osanotolla
lavertelemaan jonkun naapuritytön kanssa jonkin toran tai juorun
johdosta -- tämän tulinen luonne rupeaa nyt vihdoinkin tuntemaan
sisäisempää kaihoa ja kaipausta, jota miesten imartelut vielä
kiihoittavat; hänen entiset ilonsa rupeavat vähitellen tuntumaan
hänestä tyhjänpäiväisiltä, kunnes hän viimein kohtaa miehen, jonka
puoleen häntä outo tunne vastustamattomasti vetää, johon hän nyt
kiinnittää kaikki toivonsa, jonka vuoksi hän unohtaa koko maailman
ympärillään, ei kuule, ei näe, ei tunne enää muuta kuin häntä ainoata,
vain häntä, häntä yksin vain kaipaa. Kun kevyen turhamaisuuden kevyet
ilot eivät ole turmelleet häntä, vetää halunsa häntä suoraan
päämäärään; hän tahtoo tulla ystävänsä omaksi, tahtoo ikiajoiksi häneen
yhtyen löytää sen onnen, joka häneltä puuttuu, ja nauttia kaikki ne
ilot, joita sielunsa on kaivannut. Uudistetut ja uudistetut lupaukset,
jotka yhä vahvistavat hänen toiveitaan, rohkeat hyväilyt, jotka
kiihoittavat hänen halujaan, kiehtovat koko hänen sielunsa; umea
hämärähaluinen toive unnuttaa koko hänen olonsa, hän uiskentelee kuin
kaikkien ilojen aavistuksessa, hänen koko sieluntilansa on
äärimmäisessä jännityksessä, viimein hän ojentaa kätensä sulkeakseen
kaikki toiveensa syliinsä -- ja rakastettunsa jättää hänet. --
Jäykistyneenä, huumautuneena hän seisoo kuin syvyyden partaalla; kaikki
on synkeyttä ympärillä, ei ole edessä mitään pelastuksen tietä, ei
mitään lohdutusta, jokainen tunne on kuollut hänen rinnastaan; sillä
_hän_ on jättänyt hänet, hän, jossa oli koko hänen elämisensä ja
olemisensa. Hän ei näe avaraa maailmaa, joka on hänen edessään, ei
niitä lukemattomia, jotka voisivat korvata hänelle hänen tappionsa, hän
tuntee itsensä yksinäiseksi, hyljätyksi keskellä maailmaa -- ja
sokeana, kamalan hätänsä ahdistamana hän syöksyy, syöksyjä alas
sammuttaakseen syleilevään kuolemaan kaikki tuskansa. -- Siinä, Albert,
näet niin monen ihmisen kohtalon! ja sano nyt, eikö se ole
sairaustapaus. Ihminen ei löydä enää pääsyä noiden sekavien ja
hämmentyneiden voimien sokkeloista, ja hänen täytyy kuolla.

Voi häntä, joka katselisi tuota ja sanoisi: Sitä hupakkoa! Olisi
malttanut vain ja antanut ajan kulua, niin epätoivonsa olisi kyllä
asettunut ja hän olisi tavannut toisen, joka olisi voinut lohduttaa
hänet. -- Tuo on ihan samaa, kuin jos joku sanoisi: Voi hupakkoa, kun
kuolee kuumeeseen! Olisi odottanut, kunnes voimansa olisivat toipuneet,
elinnesteensä parantuneet ja verensä kuohu asettunut: kaikki olisi
päättynyt hyvin, ja hän eläisi vielä tänä päivänä.

Albert, jonka mielestä tämäkään vertaus ei vielä ollut tarpeeksi
sattuva, väitti vielä jotakin vastaan; muun muassa hän sanoi, että olin
puhunut ainoastaan eräästä yksinkertaisesta tytöstä; mutta sitä hän ei
vain voisi käsittää, kuinka semmoisessa tapauksessa voisi puolustaa
ihmistä, joka olisi järkevämpi, jonka näköpiiri ei olisi niin
rajoitettu ja joka vapaammin osaisi nähdä elämänsuhteita. -- Ihminen
pysyy ihmisenä, ystäväni, huudahdin, ja se hitunen järkeä, joka hänellä
sattuu olemaan, merkitsee hyvin vähän tai ei mitään, kun intohimot
riehuvat hänessä ja hän on viskattu ihmistunteen äärimmäisille
rajoille. Vieläpä -- no, toiste siitä, sanoin, ottaen hattuni. Oi,
sydämeni oli niin tulvillaan -- ja me erosimme toisistamme ilman
keskinäistä ymmärtämystä. Kuinka vaikea onkaan tässä maailmassa
ihmisten ymmärtää toinen toistaan.


_15 p. elok._

Se on toki varmaa, ettei mikään muu maailmassa tee ihmistä
välttämättömäksi kuin rakkaus. Tunnen ettei Lottekaan mielellään
kadottaisi minua, ja lapsilla nyt ei ole muuta käsitystäkään, kuin että
minä aina huomenna taas palaan. Tänään kävin virittämässä Lotten
klaveeria; lapset tahtoivat, että kertoisin jonkin sadun, ja Lotte itse
pyysi, että tekisin sen. Leikkasin heille illallisleipää, jota he nyt
ottavat minulta yhtä mielellään kuin Lotteltakin, ja kerroin heille
tarinan prinsessasta, jota kädet olivat palvelemassa. Opin siinä
kertoessani, usko se, itsekin paljon, ja näen hämmästyen, miten
kertomukseni vaikuttaa heihin. Kun välisti olen pakotettu keksaisemaan
jonkin sivujuonen, jonka toista kertaa kertoessani unhotan,
huomauttavat he kohta, että edellisellä kerralla tapahtui toisin, niin
että minun nyt on täytynyt totuttautua lausumaan kaikki aina samalla
tapaa laulavaan nuottiin kuin lankaa myöten. Olen oppinut senkin, että
kirjailija aina vahingoittaa kirjaansa sen uudella, muutetulla
painoksella, vaikkapa parannukset lisäisivätkin kirjan taiteellista
arvoa. Ensimmäinen vaikutus on aina syvin; ja ihminen on sellainen,
että hänelle voi uskotella mitä mahdottomintakin; mutta se tarttuukin
sitten häneen niin lujasti, että onnetonta sitä, joka yrittää hangata
ja hävittää sitä pois.


_18 p. elok._

Pitääköhän siis välttämättä olla niin, että ihmisen onni samalla
myöskin on hänen kärsimystensä lähde?

Tuo täysi, lämmin tunne, joka aina virkosi sydämessäni luonnon elävällä
povella, joka sai mieleni tulvehtimaan niin suloisessa ilossa, joka
loihti maailman ympärilläni paratiisiksi, se on nyt muuttunut
sietämättömäksi kiduttajakseni, kiusanhengekseni, joka kaikkialla
ahdistaa minua. Kun ennen täältä vuorilta tähystelin virran ylitse
tuonne kukkuloille ja näin edessäni koko tuon hedelmällisen laakson,
kun näin kaiken ympärilläni taimivan ja kumpuavan; kun näin nuo vuoret
juurelta huippuun asti korkeiden, tuuheiden puiden peittäminä, kun näin
nuo laaksot, jotka tuhansin kiemuroin tuossa kiertelevät, armaitten
metsiensä varjoomina, ja tuon lempeän, tyynen virran, joka hiljaa solui
kahisevain kaislojensa lomitse ja kalvossaan kuvasteli ihania pilviä,
joita lempeä iltatuuli keveästi liidätti taivaan kannella; kun sitten
kuulin lintujen heläjöitsevän elämän metsässä ympärilläni, ja kun
lukemattomat hyttysparvet iloisesti karkeloivat auringon viimeisen
säteen punertavassa hohteessa, jonka viimeinen värähtävä tuikahdus
vielä herätti surisevan kuoriaisen kohottaumaan ruohikostaan; kun siinä
surina ja virinä ympärilläni sai minun tarkkaamaan maata allani, ja kun
sammal, joka imee ravintonsa kovasta kalliosta, ja kanervikko, joka
kasvaa hedelmättömän hietakummun kuvetta, paljastivat minulle luonnon
povessa vaikuttavan sisäisen, hehkuvan, pyhän elämän; kuinka suljin
ja kätkin tuon kaiken lämpimään sydämeeni, kuinka tunsinkaan
ylitsetulvehtivassa täyteläisyydessäni itseni kuin jumalaistuneeksi ja
kuinka liikahtelikaan koko äärettömän maailman ihana moninaisuus
vilvoittavana ja elähdyttävänä sielussani. Äärettömät vuoret kohosivat
ympärilläni, silmäni huimaantui summattomiin syvyyksiin, vuoripurot
syöksyivät alas, ja virrat juoksivat allani, vuoret ja metsät soivat
sielussani; näin kaikkien noiden salaperäisten, selittämättömäin
voimain vaikuttavan ja luovan maan syvyyksissä; ja maan pinnalla ja
taivaan alla häilyivät ja vilisivät moninaiset eläimet ja olennot.
Kaikkialla, kaikkialla tuhannet elämän muodot ja lajit; ja ihmiset
sitten, jotka laittavat tupasensa ja pesiytyvät yhteen ja luulevat
hallitsevansa avaraa maailmaa! Voi poloista hullua sinua, joka
pidät kaikkea vähäpätöisenä, koska itse olet niin pieni! --
Luoksepääsemättömästä vuoresta aution erämaan keskellä, jonka
hiekkaa ei ihmisjalka ole tallannut, hamaan äärettömän valtameren
tuntemattomaan rantaan värjyy ja vaikuttaa iäisesti luovan henki ja
iloitsee jokaisesta tomuhiukkasesta, jolla on tunto hänestä ja joka
elää. -- Oi, kuinka toivoinkaan silloin itselleni kurjen siipiä, joka
lensi ylitseni, saadakseni minäkin uiskennella tuon mittaamattoman
meren rantaa kohden, saadakseni minäkin juoda äärettömyyden
tulvehtivasta maljasta paisuvaa kuohuvaa elämäniloa, saadakseni minäkin
rintani rajoitetuilla voimilla edes silmänräpäyksen ajan tuntea
pisarankin sen ikiolennon autuushurmausta, joka luo kaiken itsessään ja
itsestään.

Veljeni ja ystäväni, jo muistokin näistä hetkistä virkistää sieluani.
Yksin sekin jo, että koettaa herättää mielessään ja esittää uudestaan
nuo sanomattomat tunteet, kohottaa sieluni itsensä yläpuolelle ja antaa
sitten minun kaksin verroin raskaasti tuntea nykyisen tilani
ahdistuksen.

On vetäytynyt sieluni edestä kuin esirippu, ja tuo äärettömän,
määrättömän elämän näkymö muuttuu edessäni iäisesti avoimen haudan
kuiluksi. Voitko sanoa: _tuo on_, kun kaikki sentään lakkaamatta
juoksee ja juoksee ohitsemme? kun kaikki kiitää sivuitsemme kuin
myrskyn siivillä ja niin harvoin saa aikaa toteutua koko voimassaan, ja
oi, tempautuu ennen aikojansa tuhovirtaan, suistuu sen pyörteihin ja
murskautuu kallioita vastaan? Ei kulu hetkeä, joka ei kuluttaisi sinua
ja omiasi ympärilläsi, ei kulu hetkeä, jolloin sinä et tuhoaisi
jotakin, jolloin sinun ei täytyisi tuhota jotakin; viattomin kävelysi
maksaa tuhanten matosten elämän, yksi ainoa jalkasi poljenta särkee
muurahaisten vaivoja kysyneen rakennuksen ja tallaa perikatoon ja
kuolemaan kokonaisen pienoismaailman. Oh, eivät minua liikuta nuo
suuret ja harvinaiset, maailman vaivat, nuo tulvat ja maanjäristykset,
jotka hävittävät kaupunkejanne; minun sydäntäni kalvaa tunto siitä
kuluttavasta voimasta, joka piilee ja on läsnä kaikessa luonnossa,
tuosta, joka ei synnytä mitään mikä ei hävittäisi itseään ja kaikkea
lähellänsä olevaa. Siten seison tyrmistyneenä ja ahdistuksen
huumaamana, ympärilläni taivas ja maa ja niiden myllertävät voimat,
enkä näe edessäni muuta kuin iäisesti nielevän, iäisesti märehtivän
hirviön.


_21 p. elok._

Suotta levitän käteni tavoittaakseni hänet, kun aamuisin virkoan
raskaista unistani, suotta etsin häntä yöllä vuoteessani, kun
onnellinen, viaton uni on hurmallaan pettänyt minut, kuin istuisin
kedolla hänen vieressään, pitäisin kättänsä kädessäni ja suutelisin
sitä, suutelisin tuhannet kerrat. Oi, ja kun sitten vielä puolittain
unen horroksissa hapuilen käsilläni häntä kohden ja siinä herään --
silloin puhkee sydämeni ahdistus kyyneliksi, ja minä itken tuijottaen
lohduttomana eteeni synkkään tulevaisuuteen.


_22 p. elok._

Onnetonta tämä on, Wilhelm! Kaikki voimani on masentunut levottomaksi
raukeudeksi, en jaksa olla toimetonna, mutta en voi tehdäkään mitään.
Mielikuvitukseni on ihan lamassa, luonnosta en nauti, ja kirjat
tympäisevät minua. Kun olemme itsemme kanssa ristiriidassa, olemme
ristiriidassa koko maailman kanssa. Usko minua, monesti soisin olevani
päivätyöläinen, jotta aamulla herätessäni minulla olisi edes jokin
tarkoitusperä päivän tullen, jokin pyyde, jokin toivo. Usein kadehdin
Albertia, joka on korviaan myöten kaivautunut asiakirjoihinsa, ja
kuvittelen, että olisin tyytyväinen, jos olisin hänen asemassaan! Jo
jonkun kerran on juolahtanut mieleeni kirjoittaa sinulle ja
ministerille ja pyytää sitä tointa lähetystössä, josta sanot, että
voisin sen saada. Luulen sitä itsekin. Olen jo pitemmän aikaa ollut
ministerin suosiossa, ja hän on jo useasti kehoittanut minua
antautumaan johonkin toimeen, ja kerran minun on kai se tehtäväkin.
Mutta kun sitten taas ajattelen asiaa tarkemmin ja muistuu mieleeni
tarina hevosesta, joka kyllästyneenä vapauteensa antaa valjastaa
päälleen satulan ja ohjat ja ajetaan piloille -- niin en tiedä mitä
tekisin -- ja ystäväni! ehkä tämä halu päästä toisiin oloihin onkin
vain sisäistä, kiusaavaa levottomuutta, joka aina ja kaikkialla on
seuraava minua.


_28 p. elok._

Totta se on, jos vielä voisin tulla terveeksi, niin se tapahtuisi
näiden ihmisten parissa. Tänään on syntymäpäiväni, ja jo aamulla
varhain saan pienen käärön Albertilta. Kun aukaisen sen, huomaan
ensiksi yhden niitä vaaleanpunaisia nauhoja, jotka Lottella oli yllään,
kun ensiksi tulimme tuttaviksi, ja joita sittemmin joskus olin pyytänyt
häneltä. Sitäpaitsi oli käärössä kaksi pientä kirjaa, Wetsteinin
julkaisema Homeros, jota jo usein olin kaivannut, ettei minun
tarvitsisi kävelyilläni laahata mukanani Ernestin isokokoista painosta.
Noin he noudattavat kaikkia toiveitani, noin he etsivät tilaisuutta
kaikenlaisiin pieniin ystävyydenosoituksiin, jotka tuntuvat
tuhatkertaisesti ystävällisemmiltä ja rakkaammilta kuin kaikki
semmoiset loistavat lahjat, joilla antajan turhamielisyys nöyryyttää
vastaanottajaa. Suutelen tuhannesti noita nauhoja, ja jokaisella
henkäykselläni ahmin itseeni muistoja siitä autuudesta, jolla nuo
muutamat onnelliset päivät, jotka eivät ikinä enää voi palata,
täyttivät mieleni. Wilhelm, niin se on, mutta minä en valita, elämän
kukkaset ovat vain kangastuksia! Kuinka moni niistä lakastuu jättämättä
jälkeäkään itsestään! kuinka harva puhkee hedelmään, ja kuinka harvat
niistä hedelmistä kypsyvät! Ja kuitenkin niitä on sittenkin kylliksi,
ja kuitenkin, voimmeko -- oi ystäväni ja veljeni! -- voimmeko kylminä
ja huomaamattomina astua noiden kypsyneiden hedelmien ohitse, hyljeksiä
niitä ja jättää ne nauttimattomina mätänemään?

Hyvästi! On ihana kesä, usein kiipeän omenapuihin Lotten puutarhassa,
kädessäni omenapudotin, pitkä seiväs, ja karistan hedelmiä alas
latvasta. Hän seisoo alhaalla ja ottaa ne vastaan, kun pudotan ne
hänelle.


_30 p. elok._

Onneton! Oletko ihan järjiltäsi? Sinähän petät itseäsi? Miksikä tuo
hurja, kuohuva intohimo? En osaa rukoilla enää kuin häntä;
mielikuvituksessani ei elä muuta kuvaa kuin hänen, näen kaiken
maailmassa vain suhteessa häneen. Ja niin onnelliseksi tuo saa minut
välisti -- kunnes minun aina taas täytyy riistää itseni hänestä irti.
Oi Wilhelm, mikä veto ja viekoitus sydämessäni! -- Kun istun hänen
luonaan, kaksi tuntia, kolme tuntia, kun sieluni kylpee hänen
vartalonsa, hänen olentonsa, hänen äänensä taivaisen soinnun
ihastelussa, ja kun vähitellen kaikki aistini jännittyvät, kun silmieni
edessä synkkenee, kun tuskin enää kuulen, ja kun pusertaa kurkkuani
kuin salamurhaajan käsi, kun silloin sydämeni lyö ja kolkuttaa ja
koettaa vapahtaa aistieni hurjaa pakotusta ja vain lisää niiden
ahdistusta -- oh, Wilhelm, silloin on välisti kuin en olisi
elämässäkään enää! Ja -- ellei toisinaan surumielisyyteni valtaa minua
ja sulata mieltäni ja Lotte suo minulle sitä vaivaista lievikettä, että
saan itkeä ahdistukseni hänen kädelleen, -- niin minun täytyy rientää
pois, ulos! ja minä harhailen sitten pitkiä matkoja; on iloni silloin
kiivetä jyrkän vuoren kuvetta tai tunkea tiettömän, tiheän metsän
lävitse, halki pensaikkojen, jotka repivät minua, ja orjantappuroiden,
jotka viiltävät käteni verille! Silloin tuntuu hiukan helpommalta!
Hiukan! Ja kun sitten uupuneena ja janosta näännyksissä jään paikalleni
usein keskellä yötä, kun täysikuu korkealla vaeltaa ylitseni, ja
istahdan yksinäisen metsän keskellä jollekin vinokasvuiselle
puunrungolle, hiukan lepuuttaakseni haavoittuneita jalkojani, ja sitten
siinä hämärässä hetkeksi nukahdan herpaisevaan lepoon! Oi Wilhelm!
silloin yksinäinen koppi, jouhipaita ja orjantappuravyö tuntuisivat
minusta lievitykseltä, jota koko sieluni halaa. Hyvästi! En näe muuta
vapahdusta tästä kuin haudan.


_3 p. syysk._

Pois minun lähteä täytyy! Kiitän sinua, Wilhelm, että olet tukenut
horjuvaa päätöstäni. Jo kaksi viikkoa on minussa kytenyt ajatus jättää
hänet. Minun täytyy poistua. Hän on taasenkin kaupungissa erään
ystävättärensä luona. Ja Albert -- ja -- minun täytyy lähteä!


_10 p. syysk._

Oli sekin yö. Wilhelm! Nyt kestän vaikka mitä. En näe häntä enää. Oi,
etten saa heittäytyä kaulaasi, ystäväni, ja kyynelin ja riemahduksin
ilmaista sinulle tunteita, jotka myrskyävät sydämessäni! Tässä minä
istun ja haukon ilmaa keuhkoihini, koetan tyyntyä ja odotan aamua,
hevoset ovat tilatut auringonnousuksi.

Oi, hän nukkuu rauhassa eikä aavista, ettei hän ikinä enää ole näkevä
minua. Olen riistänyt itseni irti; niin voimakas olin, etten kaksi
tuntia kestävässä keskustelussakaan ilmaissut aiettani. Ja hyvä Jumala,
millainen keskustelu!

Albert oli luvannut kohta illallisen jälkeen tulla Lotten kanssa
puutarhaan. Seisoin penkereellä korkeiden kastanjoiden alla ja katselin
aurinkoa, joka nyt viimeistä kertaa laski edessäni tuon suloisen
laakson ja lempeänä soljuvan virran ylitse. Niin monet kerrat olin
seisonut hänen kanssaan tällä samalla paikalla ja katsellut tätä samaa
ihanaa näkyä, ja nyt -- Astelin edestakaisin puistokujannetta, joka oli
minulle niin rakas; tämä paikka oli salaperäisesti vetänyt minua
puoleensa jo ennen kuin vielä tunsinkaan Lottea, ja kuinka olimmekaan
iloinneet, kun tuttavuutemme alussa keksimme molemminpuolisen
mieltymyksemme tähän paikkaan, joka todella onkin runollisimpia, mitä
olen ihmistaidon muodostamia nähnyt.

Ensinnä on edessä avara näköala kastanjojen välitse. -- Oi, olenhan
muistavinani, että olen useampaan kertaankin kirjoittanut sinulle,
kuinka korkea pyökistö vähitellen muodostuu oikeaksi seinämäksi
kummallekin puolen ja kuinka sen varjossa kasvava pensaikko saa
puukujanteen aina hämärämmäksi, kunnes se viimein päättyy joka taholta
suljettuun sopukkaan, jonka yllä kaikki yksinäisyyden väristys tuntuu
lepäävän. Vieläkin olen tuntevinani, mikä omituinen rauhaisa tunnelma
minut valtasi, kun eräänä lämpimänä keskipäivänä ensikertaa astuin
sinne varjoon; minulla oli kuin hämärä aavistus siitä, minkä autuuden
ja minkä tuskan näkymöksi tämä paikka vielä oli tuleva minulle.

Olin ehkä ollut jo puolisen tuntia siinä ja antanut suloisenkaihoisten
ajatusten tuudittaa mieltäni, ajattelin eroamme ja kohtaisimmeko
mahdollisesti enää koskaan toisiamme, kun kuulin heidän tulevan
pengertä alas. Juoksin heitä vastaan, tartuin omituisesti väristen
hänen käteensä ja suutelin sitä. Olimme juuri astuneet alas, kun kuu
hiljaa kohosi metsäisen kukkulan takaa; puhelimme yhtä ja toista ja
lähenimme huomaamatta tuota pimeätä lehvämajaa, kujanteen perällä.
Lotte astui sisään ja istuutui, Albert asettui hänen viereensä ja
samoin minä; levottomuuteni ei sentään sallinut minun kauan istua
alallani; minä nousin, menin seisomaan hänen eteensä, kävelin
edestakaisin, istuin taas: olin hyvin tuskaisessa mielentilassa. Hän
huomautti, kuinka kauniisti kuutamo valaisi pengertä puukujanteen
edustalla: näky olikin kaunis ja sitä vaikuttavampi, kun kaikki muu
ympärillä oli syvän hämäryyden sylissä. Olimme ihan hiljaa, ja hetken
kuluttua hän alkoi taas: Aina kun käyn ulkona kuutamossa, tulevat
mieleeni kuolleet omaiseni ja rupean ajattelemaan kuolemaa ja
tulevaista elämää. Meillä on toinen, tuleva elämä! jatkoi hän, ja
äänensä värisi ihaninta tunnetta; mutta, Werther, tapaammeko me
toisemme? tunnemmeko silloin toisemme? Kuinka aavistatte? Sanokaa.

Lotte, vastasin ojentaen käteni hänelle, ja silmäni olivat tulvillaan
kyyneliä; me kohtaamme toisemme vielä! kohtaamme täällä ja tuolla
vielä! -- Ääneni tukahtui. Wilhelm, miksi hänen piti kysyä juuri tuota
nyt, kun sydäntäni vihloi tuskallinen eromme!

Ja tietävätkö rakkaat kuolleet omaisemme meistä, jatkoi hän, tuntevatko
he, että olemme onnellisia ja että lämpimällä rakkaudella muistelemme
heitä? Oi, aina väikkyy mielessäni muisto äidistäni ja äitini kuva, kun
hiljaisina iltoina istun hänen lastensa, omain lasteni piirissä, ja he
ovat ympärilläni. Silloin saattaa silmääni kohota kaipauksen kyynel,
istun ja katselen taivasta kohden ja toivon, että hän silmänräpäyksen
ajankin voisi nähdä, kuinka pidän sanani, jonka annoin hänelle hänen
kuolinhetkenään: että olisin hänen lastensa äitinä. Millä tuntein minä
huokaankaan: anna anteeksi minulle, kallis äitini, ellen voi olla
heille sitä, mitä sinä olisit ollut. Oi, teenhän toki kaiken minkä
voin; saavathan he vaatteet ja ravintonsa, oi, ja paljoa enemmän, he
saavat hoidon ja rakkautta. Oi, kunpa voisit nähdä sopumme, sinä rakas
pyhä, niin kuumimmilla kiitoksillasi ylistäisit Jumalaa, jolta
viimeisillä katkerilla kyynelilläsi rukoilit lastesi menestystä. --

Noin hän puhui! Oi Wilhelm, kuka voisi toistaa sen, mitä hän puhui!
Kuinka voisi kylmä, kuollut kirjain kuvata tuota hengen taivaallista
kukoistusta! Albert keskeytti hänet hellästi: Tuo liikuttaa sinua liian
syvästi, rakas Lotte! Tiedän kyllä, että olet hyvin taipuvainen noihin
ajatuksiin, mutta pyydän sinua -- Oi, Albert, sanoi Lotte, tiedänhän,
sinä et unohda iltoja, joina istuimme pienen pyöreän pöydän ääressä,
kun isäni oli matkoilla ja olimme saaneet lapset nukkumaan. Sinulla oli
usein mukanasi jokin hyvä kirja, mutta niin harvoin jouduttiin lukemaan
siitä mitään. -- Olihan toki seurustelu tuon ihanan sielun kanssa
enemmän kuin kaikki muu? Mikä suloinen, hellä, iloinen ja aina
toimelias nainen! Jumala tietää kyyneleni, joita usein vuodatin
vuoteessani rukoillessani, että hän tekisi minut hänen kaltaiseksensa.

Lotte! huudahdin heittäytyen hänen eteensä, tarttuen hänen käteensä ja
kostuttaen sitä tuhansilla kyyneleillä, Lotte! Jumalan siunaus lepää
ylläsi, ja äitisi henki! -- Olisittepa tuntenut hänet, sanoi hän
puristaen kättäni -- hän olisi ansainnut että te olisitte tuntenut
hänet! -- Luulin menehtyväni. Ikinä ei ole minusta sanottu suurempaa ja
ylväämpää sanaa -- ja hän jatkoi: Ja hänen täytyi lähteä täältä
nuoruutensa kukoistuksessa, kun nuorin poikansa vasta oli kuuden
kuukauden vanha! Hänen sairautensa ei ollut pitkäaikainen, hän alistui
tyynesti kohtaloonsa, ainoastaan lastensa takia hän suri, varsinkin
nuorimman. Kun sitten loppu läheni ja hän käski minua tuomaan lapsensa
luokseen ja kun toin ne sisään, nuo pienet, jotka eivät käsittäneet
mitä tapahtui, ja nuo isommat, jotka olivat tuskasta suunniltaan, kun
he kaikki seisoivat hänen vuoteensa ympärillä ja hän kohotti kätensä ja
rukoili heidän puolestaan ja suuteli heitä jokaista ja lähetti heidät
luotaan ja sanoi minulle: Ole heidän äitinsä! -- Minä annoin käteni
hänelle! -- Lupaat paljon, tyttäreni, sanoi hän, lupaat että sinulla on
oleva äidin sydän ja äidin silmä. Olen kiitollisista kyynelistäsi usein
huomannut, että tunnet mitä se merkitsee. Ole semmoinen sisarillesi, ja
isällesi osoita puolison uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Sinä voit
häntä lohduttaa. Hän kysyi isää, mutta tämä oli lähtenyt ulos
salatakseen ääretöntä tuskaansa; hänen sydämensä oli sisällisesti ihan
revitty.

Sinä Albert olit silloin sisällä. Hän kuuli, että joku kävi, ja kysyi
ja käski sinut luokseen, ja kun hän sitten katsoi sinuun ja minuun
sillä lohduttuneella, levollisella katseella, että tulisimme
onnellisiksi -- niin Albert lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä ja
huudahti: Me olemme onnelliset ja pysymme aina onnellisina! --
Levollinen Albert oli ihan suunniltaan, ja minä kadotin koko tajuntani.

Werther, jatkoi hän, ja sellaisen naisen täytyi kuolla! Hyvä Jumala!
Kun toisinaan ajattelen, että voi kannatuttaa rakkaimpansa pois, ja
ettei kukaan tunne sitä niin katkerasti kuin lapset, jotka kauan
valittivat, että mustat miehet olivat kantaneet äidin pois!

Hän nousi, minä havahduin ja tunsin mieleni järkkyvän, jäin istumaan ja
pidin kiinni hänen kädestään. -- Mutta nyt meidän pitää lähteä, on jo
aika, sanoi hän. -- Hän yritti vetää kätensä kädestäni, minä pidin
siitä lujemmin kiinni. -- Me näemme toisemme vielä, huudahdin, me
tapaamme toisemme. Minä lähden, jatkoin, lähden mielelläni, ja
kuitenkin, jos minun täytyisi sanoa, että lähden iäksi, en kestäisi
sitä. Hyvästi, Lotte! Hyvästi, Albert! Me näemme toisemme vielä. --
Huomenna, luulisin, sanoi Lotte leikillään. -- Minä tunsin, tunsin tuon
huomenen! Oi, mutta hän ei aavistanut mitään, kun irroitti kätensä
kädestäni. -- He lähtivät puistokäytävää pois, minä seisoin, katselin
heidän jälkeensä kuun valossa ja heittäydyin maahan ja puhkesin
itkemään, hypähdin ylös ja juoksin penkereelle ja näin hänen vaalean
pukunsa vielä häämöttävän siellä alhaalla puutarhan portilla korkeiden
lehmuksien varjossa, ojensin molemmat käteni, ja sitten se katosi.




TOINEN KIRJA.


_20 p. lokak. 1771_.

Eilen saavuimme tänne. Lähettiläs ei ole oikein voimissaan ja pysähtyy
senvuoksi muutamaksi päiväksi tänne. Ellei hän vain olisi niin häijy,
olisi kaikki hyvin. Huomaan, huomaan sen, kohtalo on määrännyt osakseni
kovia koettelemuksia. Mutta rohkeutta vain! Kevyt mieli kestää kaiken!
Kevyt mieli? Minun täytyy nauraa, kun tuommoinen sana pujahtaa
kynästäni. Oi, pisarainen keveämpää verta tekisikin todella minut
onnellisimmaksi ihmiseksi auringon alla. Mitä tämä oikeastaan on
merkitsevinään! Siinä missä toiset vähäisellä voimallaan ja kyvyllään
mukavassa itsetyytyväisyydessä rehentelevät, siinä minä epäilen
voimiani ja lahjojani? Hyvä Jumala, sinä joka olet antanut minulle
kaikkea tuota, voimia ja lahjoja, miks'et pidättänyt puolia antimistasi
ja lahjoittanut sen sijaan minulle itseluottamusta ja tyytyväisyyttä!

Mutta kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! Kaikki kääntyy hyväksi vielä.
Sillä, ystäväni, sinä sittenkin olet oikeassa. Siitä saakka kuin joka
päivä olen joutunut tungeksimaan ihmisten parissa, kun näen kaikki
heidän touhunsa ja toimituksensa, olen paljoa tyytyväisempi itseeni.
Tottakin, kun nyt kerran olemme semmoisia, että vertaamme kaikkea
itseemme ja itseämme kaikkeen, niin riippuu onnemme tai onnettomuutemme
niistä asioista, joiden yhteydessä elämme, ja niinpä ei mikään ole
vaarallisempaa kuin yksinäisyys. Mielikuvituksemme, jossa jo
itsessäänkin on pyrkimys kohottautumaan, kuvailee runouden
ihanteellisten mielikuvain elähdyttämänä yläpuolelleen sarjan olentoja,
joiden piirissä me itse olemme alimpana, kaikki ulkopuolellamme näkyy
meille ihanampana, jokainen muu ihminen täydellisempänä kuin me itse.
Ja tuo tapahtuu ihan luonnollisesti. Niin usein joudumme tuntemaan,
että meiltä puuttuu paljon, ja juuri sen, mikä meiltä puuttuu, näyttää
joku toinen omistavan, jolle lisäksi kuvittelemme kaiken sen, mitä
meillä itsellämme on, ja päällepäätteeksi vielä erikoisen ihanteellisen
täydellisyyssulon. Ja siten on onnellisin ihminen, oman itsemme luoma,
ihka elävänä edessämme.

Sitävastoin, jos kaikkine heikkouksinemme ja kaikkine puutteinemme
aherramme suoraan eteenpäin vain, niin huomaammepa päinvastoin usein,
että vetelehtimisellämme ja luovimisellamme sentään olemme päässeet
pitemmälle kuin toiset purjehtimisellaan ja soutamisellaan -- ja --
onhan tuo toki oikeaa laatua itsetuntoa, kun tuntee olevansa toisen
tasalla tai vieläpä heistä edelläkin.


_26 p. marrask._

Viihdyn täällä jo hieman paremmin. Onnellisinta on, että työtä on
yllinkyllin; sitäpaitsi kiinnittävät nuo kaikki erilaiset ihmiset ja
aina uudet nähtävät kirjavuudellaan huomiotani. Olen tullut tuttavaksi
kreivi C----n kanssa; hän on mies, jota minä päivä päivältä kunnioitan
yhä enemmän, selväjärkinen, laajanäköinen ihminen, joka ei silti ole
kylmä, vaikka näköalansa ovatkin laajat, ja jonka koko käytöksessä
kajastaa niin lempeä ystävyys. Hänen huomionsa kiintyi minuun, kun
jouduin asioissa tekemisiin hänen kanssaan, ja hän heti ensimmäisistä
sanoistani huomasi, että käsitimme toisiamme ja että hän saattoi puhua
kanssani toisella tapaa kuin monen muun. En voi myöskään kylliksi
kiittää hänen vapaata, avointa käytöstään minua kohtaan. Eipä ole
maailmassa ihmisellä toista niin todellista ja lämmintä iloa kuin se,
että saa kohdata jalon ihmisen, joka avautuu toiselle.


_24 p. jouluk._

Lähettiläästä minulla on paljon mieliharmia; aavistinkin sitä jo kohta
alussa. Hän on täsmällisin narri, mitä olla voi; hidas ja
juurtajaksainen kuin mikäkin täti; ihminen, joka ei koskaan ole
tyytyväinen itseensä ja jonka mieliksi ei siis kukaan muukaan voi
mitään tehdä. Minä työskentelen mieluimmin vauhdikkaasti ja tuli mitä
tuli; silloin hän saattaa jättää minulle kirjoitukseni takaisin ja
sanoa: Hyvähän se on, mutta käykää nyt kerta vielä se lävitse, ainahan
saattaa johtua mieleen jokin sattuvampi sana tai kuvaavampi määritys.
-- Hitto vieköön. Ei yksikään "ja", ei yksikään sidesana saa jäädä
pois, hän vihaa kuolemakseen kaikkia sanajärjestysvirheitä, joihin minä
useasti hairahdun; jos lausejaksot eivät mene vanhaan totuttuun
nuottiin, ei hän ymmärrä niistä mitään. On sietämätöntä olla
tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa.

Kreivi von C----n luottamus yksin enää korvaa minulle kaiken. Tuonoin
hän tunnusti ihan avomielisesti minulle, kuinka tyytymätön hän oli
lähettilääni hitauteen ja vitkasteluun. Semmoiset ihmiset kiusaavat
sekä itseään että muita; kuitenkin, sanoi hän, on pakko tyytyä siihen
ja mukautua, kuten matkustajan, jonka pitää päästä yli vuoren; totta
kyllä, ellei vuorta olisi siinä edessä, olisi tie paljoa mukavampi ja
lyhyempi, mutta kun se nyt kerran on siinä, niin pitäähän sen ylitse
päästä! --

Ukko vainuaa ehkä myöskin, että olen paremmin kreivin suosiossa kuin
hän, ja se pahoittaa häntä, ja hän käyttääkin jokaista tilaisuutta
puhuakseen minulle pahaa kreivistä: minä väitän tietysti vastaan, ja
asia vain pahenee. Eilen hän sai minut ihan kuohuksiin, hän näkyi
nimittäin tähtäävän minuun myöskin: tuollaisiin hienon maailman toimiin
kreivissä kyllä muka on miestä, työhän käy häneltä keveästi, ja hänellä
on sujuva kynä; mutta perinpohjaista oppineisuutta häneltä puuttuu,
kuten kaikilta kaunosieluilta. Tämän sanoessaan hänellä oli kasvoillaan
sellainen ilme, kuin hän olisi tahtonut sanoa: Ähäs, sattuiko? Mutta
minä en ollut millänikään; minun täytyi ylenkatsoa ihmistä, joka
saattoi ajatella ja käyttäytyä tuolla tapaa. Rupesin vastustamaan häntä
ja väittelin oikein kiihkeästikin. Sanoin, että kreivi sekä
luonteeltaan että tiedoiltaan oli mies, jota täytyi kunnioittaa.
Sanoin, etten tuntenut ketään, jonka siinä määrässä kuin hänen olisi
onnistunut valistaa ja väljentää sieluansa ja vetää huomiopiiriinsä
niin monenlaisia asioita, ja joka samalla kuitenkin olisi voinut pysyä
niin toimeliaana käytännöllisen elämän piirissä. -- Nuo olivat ukolle
kovia pähkinöitä, ja minä poistuin, ettei tarvitsisi pitemmässä
kinastelussa niellä vielä enempää sappea.

Ja tämä kaikki on teidän syynne, teidän, jotka puheillanne saitte minun
antautumaan tähän ikeeseen ja jotka lavertelitte minulle suut silmät
täyteen "toiminnasta". Toiminnasta! Ellei se, joka istuttaa perunansa
ja ajaa kaupunkiin myymään viljaansa, toimi enempää kuin minä, niin
lupaanpa vaikka kymmenen vuotta vielä raataa sinä kaleeriorjana, joksi
nyt olen sidottu.

Ja sitä loistavaa kurjuutta, sitä ikävyyttä, jota täkäläinen joutava
joukko huokaa! Kuinka he juoksevat ja matelevat arvojen perään, kuinka
he vaanivat ja vartioivat, ettei kukaan vain saisi askelenkaan etusijaa
heistä; tuommoisia vaivaisia, ihan lakeijapyyteitä! Tuossa on eräs
nainen esimerkiksi, joka aina puhuu aatelisesta suvustaan ja
maatiluksistaan, niin että jokainen, joka ei tuntisi oloja, ajattelisi,
että tuopas nyt on hohkoutunut sukuunsa ja maatiluksiinsa, ties miksi
kuvitteleekaan itseään niiden takia! -- Mutta asia on vielä hullummin:
nainen on täältä lähistöltä erään virastokirjurin tytär. -- Oh, en
käsitä ihmissukua, että sillä voi olla niin vähän aistia, että se
tuolla tapaa noin kömpelösti paljastaa koko tyhjänpäiväisyytensä.

No, huomaanhan sentään, ystäväni, päivä päivältä selvemmin, kuinka
tuhmaa on arvostella toisia itsensä mukaan. Ja koska minulla on niin
paljon tekemistä oman itseni kanssa, ja koska tämä sydämeni on niin
myrskyävä -- oi, niin annan mielelläni toisten taivallella polkujaan,
kun he vain voisivat suoda minullekin saman vapauden.

Enimmän kiusaavat minua nuo nurjat säätysuhteet. Tiedänhän kyllä yhtä
hyvin kuin kuka tahansa muukin, kuinka välttämätön säätyerotus on ja
kuinka suuret edut siitä itsellenikin koituvat; mutta älköön se tukitko
juuri silloin tietäni, kun minulla vielä voisi olla jokin hitunen iloa
ja edes jokin onnen kajaste täällä maan päällä. Tulin äskettäin
muutamalla kävelyretkellä tuntemaan erään neiti von B----n, hän on
herttainen olento, joka on säilynyt koko nuorekkaana ja luonnollisena
täkäläisessäkin jäykistyneessä elämässä. Keskustelumme kehittyi
hupaiseksi, ja erotessamme pyysin saada käydä tervehtimässä häntä. Hän
myönsi sen niin avomielisen vapaasti, että tuskin maltoin varrota
ensimmäistä sopivaa tilaisuutta käydäkseni hänen luonaan. Hän ei ole
täältä, hän asuu erään tätinsä luona. Vanhuksen kasvojenilmeessä oli
jotain, joka vieroitti minua. Koetin osoittaa suurta huomaavaisuutta
hänelle, kohdistin puheeni enimmäkseen hänelle, ja oli tuskin
kulunut puoltakaan tuntia, kun jo olin jotakuinkin selvillä rouvan
olosuhteista -- perästäpäin tunnusti neitikin huomioni oikeiksi --:
että täti-hyvänsä nyt vanhoilla päivillään kärsii puutetta kaikesta,
ettei hänellä ole omaisuutta, ei henkevyyttä, ei yleensä mitään muuta
turvaa kuin esi-isäinsä sarja, ei muuta suojaa kuin säätynsä, jonka
turviin hän sitten onkin lujasti linnoittautunut, eikä muuta iloa kuin
tähystellä yläkerrastaan tavallisten porvarillisten ihmisten ylitse.
Nuorempana hän lienee ollut kaunis ja keikaillut elämänsä; ensin hän
oli oikuillaan kiusannut monta nuorukaisraukkaa, sitten kypsyneempinä
vuosinaan hän oli alistunut erään vanhan upseerin komennettavaksi, joka
siitä hyvästä ja kohtalaisesta elatuksesta vietti viimeiset ilottomat
vuotensa hänen kanssaan ja kuoli. Nyt elää vanha rouva yksin, eikä
kukaan loisi silmäystäkään häneen, ellei hänen sisarentyttärensä olisi
niin rakastettava.


_8 p. tammik. 1772_.

Minkälaisia ovatkaan ihmiset, joiden koko mieli on takertunut
muotoihin, joiden koko olo ja elo vuodet umpeensa on tähdättynä vain
siihen, kuinka voisivat pujahtaa tuolia korkeammalle pöydässä! Eikä
suinkaan siksi, ettei heillä olisi muuta tehtävää: ei, päinvastoin
kasautuu tehtäviä juuri sen tähden, että pikkuseikat ja pikkuharmit
häiritsevät tärkeämpiä asioita. Viime viikolla sattui rekiretkellä
selkkaus, ja koko huvi oli pilalla.

Houkkioita, jotka eivät huomaa, että ihmisen asema oikeastaan merkitsee
niin vähän, ja että ne, jotka ovat ensimmäisellä sijalla, niin harvoin
sentään näyttelevät pääosaa! Kuinka moni kuningas onkaan riippuvainen
ministeristään, kuinka moni ministeri kirjuristaan! Ja kukahan heistä
silloin on ensimmäinen? Se, minusta nähden, joka osaa käyttää toisia
hyväkseen ja jolla on niin paljon voimaa tai viekkautta, että hän voi
käyttää toisten voimia ja pyyteitä omain tarkoitusperäinsä
saavuttamiseksi.


_20 p. tammik._

Kirjoitan teille täältä, rakas Lotte, eräästä vähäpätöisestä
maalaiskestikievarista, jonne olen paennut ankaraa rajuilmaa. Siitä
saakka kuin olen ollut täällä ikävässä D----ssä, täällä vierasten,
sydämelleni ihan vierasten ihmisten keskellä, ei minulla vielä ole
ollut silmänräpäystäkään, ei ainoatakaan, jolloin sydämeni olisi
käskenyt minun kirjoittaa teille; ja nyt tässä majassa, tässä
yksinäisyydessä, tässä syrjäisyydessä, kun lumi ja räntä pieksävät
ikkunoita, täällä te olitte ensimmäinen ajatukseni. Kohta kun astuin
sisään tänne, heräsi teidän kuvanne, teidän muistonne, oi, Lotte! niin
pyhänä ja lämpimänä mielessäni! Laupias Jumala, ensimmäinen onnellinen
hetki taas!

Kun näkisitte minut siinä huvitusten ja pikkuaskartelujen pyörteessä,
jossa nyt elän! kuinka koko mieleni on näännyksissä; ei hetkeäkään
tulvahtele sydämeni täytenä, ei autuasta silmänräpäystäkään;
ei mitään, ei yhtään mitään! On kuin näyteltäisiin edessäni jotain
kummallisuusnäytelmää, näen noiden mies- ja hevoskääpiöiden liikehtivän
edessäni ja kysyn usein itseltäni, eikö kaikki olekin vain näköharhaa.
Minä leikin mukana, tai paremmin sanoen minulla leikitään kuin
puunukella, saan usein naapurini puisen käden käteeni ja vavahdan.
Iltaisin päätän, että aamulla nousen katsomaan auringon nousua, mutta
kun tulee aamu, en tulekaan nousseeksi vuoteeltani; päivisin toivon,
että illalla saan lähteä ulos kuutamoon, mutta jäänkin sisään. Minulla
ei ole selvää tuntoa miksi nousen, miksi menen maata.

Puuttuu hapatusta, joka saisi elämäni käyntiin; se kiihdyke, joka
pidätti minut valveilla yöt umpeensa, joka herätti minut aamuisin
unesta, on häipynyt ja poissa.

Yhden ainoan todellisen naisen olen täällä tavannut, erään neiti
von B----n. Hän muistuttaa teitä, rakas Lotte, jos sitä voi sanoa
kenestäkään. Oh, huudahdatte, nyt hän rupeaa laskettelemaan
kohteliaisuuksiakin! Ehkä siinä olisi hiukan perääkin. Olen viime
aikoina nimittäin muuttunut sangen kohteliaaksi, kosk'ei muukaan käy
päinsä, koetan olla sukkela puheissani, ja naiset sanovat, ettei
kukaan osaa kehua niin hienosti kuin minä (ja valehdella, lisätkää,
sillä muuten se ei käy, ymmärrättehän?). Minun piti puhua neiti
von B----stä. Hänessä on sielua, joka loistaa kirkkaasti hänen
sinisistä silmistäänkin. Säätyasemansa rasittaa häntä, se kun ei
tyydytä hänen sisimpiä toiveitaan. Hän kaipaa pois tästä hälystä ja
humusta, ja monet hetket haaveilemme yhdessä kohtauksista niin
maalaisrauhaisista ja onnenlämpimistä, oi, ja teistä! Kuinka usein
hänen täytyy ihastella teitä, taikka ei täydy, hän tekee sen vapaasti,
hän kuulee niin mielellään teistä, pitää teistä. --

Oi, että saisin istua siellä edessänne, rakkaassa armaassa huoneessa
siellä, lapsoset mekastelisivat ympärilläni, ja kun he kävisivät teistä
liian äänekkäiksi, kertoisin heille jonkin kammottavan sadun, joka
keräisi heidät liikkumattomaan piiriin ympärilleni.

Aurinko laskee ihanana lumessa välkkyilevän maiseman taakse, myrsky on
ohitse, ja minun -- minun pitää taas sulkeutua vankihäkkiini. --
Hyvästi! Onko Albert luonanne? Ja missä asemassa --? Suokoon Jumala
minulle anteeksi tämän kysymyksen!


_8 p. helmik._

On jo viikon päivät ollut mitä ilkein ilma, mutta minulle se on
mieleen. Sillä siitä asti kuin tänne olen tullut, ei vielä ole taivaalle
noussut ainoatakaan kaunista päivää, jota ei joku aina olisi pilannut
ja turmellut minulta. Mutta kun oikein sataa ja tuiskuaa ja on koleata
ja märkää, niin ajattelen: oh, nyt ei toki voi kotona olla sen
kurjempaa kuin on ulkona, eikä päinvastoinkaan, ja silloinhan kaikki on
sopusoinnussa. Kun aurinko aamuisin nousee ja lupaa kaunista päivää, en
koskaan voi olla huudahtamatta: kas nyt heillä taas on jotakin
taivaallista, jonka saattavat tärvellä toisiltaan. Ei ole mitään,
jota he eivät osaisi turmella toisiltaan. Terveyden, hyvän nimen,
ilomielen, levon ja virkistyksen! Ja useimmiten ihan typeryyttään,
ymmärtämättömyyttään ja ahdasmielisyyttään; ja kun kuuntelen heitä,
tekevät he sen parhaimmassa tarkoituksessa. Monesti tekisi mieleni
oikein polvillani rukoilla, etteivät he noin mielettömästi raatelisi
omia sisuksiaan.


_17 p. helmik._

Pelkään, ettemme me, lähettilääni ja minä, enää kauan tule toimeen
yhdessä. Se ihminen on ihan sietämätön. Hänen tapansa tehdä työtä ja
ajaa asioita on niin naurettava, etten voi olla tekemättä
vastaväitteitä ja toisinaan toimimatta oman mieleni ja käsitykseni
mukaan, joka silloin, luonnollisestikin, on hänestä aina ihan väärä.
Sen johdosta hän onkin äskettäin valittanut hoviin minua vastaan, josta
oli seurauksena varoitus minulle ministeriltä, varoitus, joka kyllä oli
lievä, mutta joka tapauksessa sentään varoitus, ja olinkin aikeissa
jättää erohakemukseni, kunnes sain ministeriltä yksityiskirjeen,
kirjeen, jota jumaloin ja jonka ylevää, jaloa ja viisasta henkeä
ihailen. [Kunnioituksesta tuota kunnon herraa kohtaan emme julkaise
mainittua kirjettä emmekä erästä toistakaan, josta myöhemmin
tulee puhetta; otaksumme nimittäin, ettei edes yleisön lämpimin
kiitollisuuskaan oikeuttaisi sellaiseen omavaltaisuuteen.] Kuinka
hän neuvookaan minua koettamaan hillitä liian arkaa ja herkkää
itsetuntoani; kuinka hän. kunnioittaen yltiöllisiä aatteitani
toiminnasta, toisiin kohdistuvasta vaikutuksesta ja tehtäviin
syventymisestä nuorekkaan, kelpo mielen ilmauksina, ei koeta kitkeä
niitä pois, vaan ainoastaan lieventää niiden liikanaista intoa ja
johtaa niitä suuntaan, missä niillä olisi todellinen vaikutusala ja
enemmän oikeata tehoa! Olenkin taas muutamaksi päiväksi rohkaistu ja
sopusoinnussa itseni kanssa. Tyyni mieli ja itsestään iloitseminen ovat
ihanaa ihmiselle. Rakas ystäväni, ellei tuo aarre vain olisi yhtä
hauras kuin se on ihana ja kallis!


_20 p. helmik._

Antakoon Jumala teille siunauksensa, rakkaani, ja suokoon teille kaikki
ne onnelliset päivät, jotka hän minulta riistää!

Kiitän sinua, Albert, ettet ilmoittanutkaan minulle: odotin tietoa,
milloin hääpäivänne olisi, ja olin päättänyt samana päivänä
juhlallisesti ottaa alas seinältä Lotten varjokuvan ja haudata sen
toisten paperien alle. Nyt te olette aviopari, ja hänen kuvansa on
vielä täällä! Ja saakoon se jäädäkin nyt! Ja miks'ei saisi? Tiedänhän,
että minä myöskin olen luonanne, olen sinua vahingoittamatta Lotten
sydämessä; minulla on, niin, minulla on toinen sija hänen sydämessään,
ja minä tahdon ja minun täytyy saada pitää se. Oi, minä voisin mennä
suunniltani, jos hän saattaisi unohtaa -- Albert, siinä ajatuksessa on
tuskien tuska. Albert, hyvästi! Hyvästi, enkelini! Hyvästi Lotte!


_15 p. maalisk._

Nyt on sattunut minulle ikävyyksiä, jotka arvatenkin pakottavat minut
poistumaan täältä. Kiristelen hampaitani! Perhana! sitä ei enää saa
paremmaksi, ja te kuitenkin olette yksin syypäät kaikkeen, te, jotka
yllytitte ja pakotitte ja kiusasitte minut antautumaan toimeen, joka ei
ole mieleeni. Tässä nyt olen! Tässä nyt olette! Ja ettet taaskin
sanoisi, että minun liioitteluni turmelee kaiken, niin kuule tässä,
hyvä herra, juttu suora ja soma, kuin jonkun kronikoitsijan kynästä.

Kreivi von C---- pitää minusta, osoittaa erikoista huomiota minulle,
senhän tiedät, sen olen jo sata kertaa sanonut sinulle. Nyt olin eilen
hänen luonaan päivällisellä, ja osui olemaan juuri se päivä, jolloin
ylhäisempi seurapiiri, naiset ja herrat, tapaavat illemmalla kokoontua
hänen luokseen, ja minä en ollenkaan tullut ajatelleeksi, se kun ei
koskaan ole johtunut mieleeni, ettemme me alemmat virkamiehet kuulu
siihen. Noh, olen siis päivällisellä kreivin luona, ruoan jälkeen
astelemme edestakaisin isossa salissa, keskustelen hänen kanssaan,
keskustelen eversti B----n kanssa, joka myöskin tulee sinne, ja
iltakutsujen aika lähenee. Minä en, Jumala tietäköön, ajattele mitään.
Astuu silloin sisään kaikkeinkorkeimmasti armollinen rouva von S----
herroine puolisoineen ja tyttärineen, tytär on täyshöyheninen hanhi
mataline latuska-rintoineen ja tiukkaan kurottuine vyötäisineen, he
astuvat juhlallisesti sisään, silmät ja sieraimet asianmukaisessa
virheettömässä ylhäisaatelisessa sävyssä, ja kun se koko joukkue on
minulle sydämen pohjasta vastenmielinen, aioin heti poistua ja
odottelin vain, että kreivi hetkeksi vapautuisi joutavista, kun
yht'äkkiä neiti von B---- astuu sisään. Kun sydämeni aina hiukan
ilostuu hänet nähdessäni, jäin vielä hetkeksi, menin hänen istuimensa
taakse ja huomasin vasta jonkin hetken kuluttua, että hän puhutteli
minua vähemmin avomielisesti kuin tavallisesti ja ikäänkuin epäröiden.
Se kummastutti minua. Onko hänkin samanlainen kuin kaikki nuo toiset?
ajattelin minä ja tunsin loukkaantuvani ja aioin lähteä, mutta jäin
sentään, koska mielelläni olisin nähnyt epäluuloni hänen suhteensa
aiheettomaksi, ja kun en saattanut uskoa sitä, ja kun vielä toivoin
ystävällistä sanaa häneltä ja -- no, oli miten oli, minä jäin.
Sillävälin kokoontuu koko seurapiiri. Tulee vapaaherra F---- keisari
Frans ensimmäisen kruunauksen aikuisessa pukukomeudessaan, tulee
hovineuvos R----, täällä hän kulkee sentään pelkkänä herra von R----nä,
kuuroine rouvineen j.n.e., vieläpä huonoasuinen J----kin, joka
korjailee iänikuiskuosista pukuaan uusmuotisilla tilkuilla, kaikki nuo
saapuvat, minä puhuttelen muutamia tuttujani, jotka kaikki ovat hyvin
lyhytsanaisia minua kohtaan. Tuumin yhtä ja toista -- ja tarkastelen
vain neiti B----täni. En huomaa, että naiset toisessa päässä salia
kuiskuttelevat keskenään, että juoru livahtaa herrojenkin piiriin,
että rouva von S---- menee puhuttelemaan kreiviä (sen kaiken kertoi
neiti B---- minulle sittemmin), kunnes viimein kreivi tulee
luokseni ja vie minut syrjään erään ikkunan ääreen. -- Tunnettehan,
sanoi hän, omituiset olomme; teidän läsnäolonne, huomaan minä,
herättää tyytymättömyyttä seurassa. En millään muotoa... -- Teidän
ylhäisyytenne, keskeytin hänet, pyydän tuhannesti anteeksi, olisi
pitänyt itsenikin ajatella sitä ja tiedän, että suotte anteeksi minulle
tämän huomaamattomuuteni; aioin jo varhemmin poistua, joku pahansuopa
henki lienee pidättänyt minua, lisäsin hymyillen, samalla kumartaen.
Kreivi pusersi kättäni lämmöllä, joka ilmaisi kaiken. Pujahdin
hiljaisuudessa ylhäisestä seurasta, lähdin, nousin eräille kääseille ja
ajoin H----iin nauttiakseni siellä eräällä kukkulalla auringon laskusta
ja samalla lukeakseni Homeroksestani sen ihanan runon, jossa kerrotaan,
kuinka kelpo sikopaimen kestitsi Odysseusta. Tähän saakka on siis
kaikki hyvin.

Illalla palaan illalliselle, ravintolan ruokasalissa istui vielä
muutamia vieraita; he pelasivat noppaa eräässä nurkassa, olivat
työntäneet pöytäliinan syrjään. Tulee silloin sisään tuo kunnon Adelin,
laskee hattunsa kädestään ja, huomatessaan minut, astuu luokseni ja
sanoo hiljaa: Sinullehan on käynyt ikävästi, vai? -- Minulle?
huudahdin. -- Niin, kreivihän on käskenyt sinut poistumaan seurasta. --
Piru sen seuran periköön! sanoin; minähän olin hyvilläni, kun pääsin
sieltä ulos. -- Hyvä, vastasi hän, että otat sen noin keveästi. Se vain
pahoittaa mieltäni, että juttu jo on levinnyt niin laajalle. -- Silloin
vasta asia alkoi minua kismittää. Kaikista, jotka istuivat pöytään ja
katsahtivat minuun, ajattelin heti: he katsovat minua siitä syystä!
Vereni rupesi sakenemaan.

Ja kun nyt tänään, missä liikunkin, kaikki kohta lausuvat osanottonsa
minulle, ja kun kuulen, kuinka kadehtijani nyt riemuitsevat ja sanovat:
kas siinä sen näkee, mihin ylpeys vie, kun mies uskoo älypahasensa
vuoksi itsestään ties mitä ja luulee sen nojalla voivansa olla
välittämättä mistään arvosuhteista, ja mitä muuta tuommoista on tapana
hokea -- kun kuulee tuota kaikkea, niin tekisi mieli lävistää puukolla
rintansa; sillä puhuttakoon mitä tahansa itsenäisyydestä, minä
tahtoisin nähdä sen miehen, joka kylmäverisenä sietää roistojen puhuvan
hänestä, kun luulevat olevansa voitonpuolella hänen suhteensa; jos
juoruilu on ihan tuulesta temmattua, oh, silloin on helppo antaa sen
olla sinään.


_16 p. maalisk._

Kaikki nyt ärsyttää minua. Kohtasin tänään puistokadulla neiti B----n;
en voinut olla puhuttelematta häntä, ja kun olimme päässeet hiukan
erille muusta seurasta, ilmaisin hänelle loukkaantumiseni hänen
silloisen käytöksensä johdosta. -- Oi Werther, sanoi hän hellästi,
niinkö te, joka sentään tunnette sydämeni, selititte hämmennykseni?
Kuinka minä kärsinkään puolestanne aina siitä asti kuin olin astunut
saliin! Aavistin, kuinka kaikki oli käyvä, ja sata kertaa olin jo
sanomaisillani sen teille. Tiesin, että nuo von S----t ja T----t
puolisoineen ennemmin lähtisivät pois kuin jäisivät samaan seuraan
teidän kanssanne; tiesin ettei kreivi voi rikkoa välejään heidän
kanssaan, -- ja mikä jupakka siitä nyt on syntynyt! -- Kuinka neiti?
kysyin, koettaen salata säikähdystäni sillä kaikki mitä Adelin toissa
päivänä oli puhunut, valahti siinä silmänräpäyksessä kuin kiehuva vesi
suonieni lävitse. -- Mitä olenkaan jo saanut kärsiä sen tähden! sanoi
tuo suloinen olento, samalla saaden silmänsä kyyneliin. -- En voinut
enää hillitä itseäni, olin heittäytymäisilläni hänen jalkoihinsa ja
huudahdin: Selittäkää, selittäkää mitä tarkoitatte. -- Kyynelet
juoksivat hänen poskiansa alas. Minä olin ihan suunniltani. Hän kuivasi
ne, koettamattakaan salata niitä. -- Tunnettehan tätini, alkoi hän; hän
oli myöskin saapuvilla siellä ja katseli, oh, millä silmillä hän
katselikaan tapausta. Werther, viime yönä ja tänä aamuna olen saanut
kuunnella saarnaa seurustelustani teidän kanssanne, minun on täytynyt
kuulla, kuinka teitä on moitittu ja halvennettu, ja olen vain
puolinaisesti voinut ja saanut teitä puolustaa.

Hänen joka sanansa viilsi sydäntäni kuin terävä veitsi. Hän ei
tuntenut, kuinka armeliasta olisi ollut olla kertomatta kaikesta
tuosta; nyt hän kertoi lisäksi vielä mitä kaikkea nyt juoruiltiin ja
kuinka muutamat tunsivat suurta vahingon- ja voitoniloa tapauksen
johdosta. Kuinka heitä nyt kutkutti ja ilostutti, että ylimielisyyteni
ja toisten halveksimiseni, jota he kauan olivat minussa moittineet, nyt
vihdoinkin saisi oikean rangaistuksensa. Kuulla tuo kaikki häneltä,
Wilhelm --- ja puhuttuna todellisen osanoton ilmein, -- minä olin ihan
murskana, ja mieleni kuohuu vieläkin. Soisin, että joku julkenisi
moittia minua siitä, saisin silloin syöstä miekkani hänen lävitsensä;
on kuin olisi helpompi ollakseni, kun saisin nähdä verta. Oi, tuhannet
kerrat olen tarttunut veitseen helpottaakseni tämän sydämeni
kolkutusta. Kerrotaan jalorotuisista hevosista, että ne, kun ovat
äärimmilleen kiihdyksissään ja ajetut ihan loppuun, itse vaistonsa
ajamina aukaisevat jonkin suonensa helpottaakseen hengitystään. Siten
tunnen minäkin usein, kuin minunkin pitäisi aukaista suoneni,
liidätelläkseni iäiseen vapauteen.


_24 p. maalisk._

Olen jättänyt erohakemukseni hoviin, ja toivoakseni siihen suostutaan,
ja te saatte suoda anteeksi, etten ensin kysynyt teiltä lupaa
toimenpiteisiini. Minun täytyy kuin täytyykin päästä pois täältä, ja
tiesin kaiken, mitä teillä olisi ollut sanottavaa kehoittaaksenne minua
jäämään paikalleni, ja siis -- Kerro tämä nyt, jos viitsit, hiukan
lievennettynä, äidilleni; en voi auttaa itseänikään, ja hänen täytyy
siis tyytyä siihen, etten voi häntäkään auttaa tässä. Tietysti tämä
tuntuu hänestä kipeältä. Nähdä tuon kauniin alkuvauhdin, jonka poikansa
jo oli ottanut suoraan salaneuvos- ja lähettiläsarvoa kohden, katkeavan
noin kesken kaikkea, ja hevoset takaisin talliin taas! Tehkää nyt
asiasta mitä tahdotte ja suunnitelkaa kaikkia mahdollisuuksia, joiden
nojalla minun olisi pitänyt jäädä paikalleni; sanalla sanoen, minä
lähden, ja jotta tietäisitte minne menen, niin on täällä ruhtinas ----,
joka näkyy olevan mieltynyt seuraani; kuultuaan aikeestani hän kutsui
heti minut luokseen maatiloilleen viettämään nykyistä kaunista kevättä.
Hän on luvannut, että saisin siellä olla ihan omassa vapaudessani, ja
koska jotakuinkin ymmärrämme toisiamme, niin uskaltaudunkin leikkiin
ja lähden hänen mukanaan.


Selitykseksi.

_19 p. huhtik._

Kiitos kummastakin kirjeestäsi! En vastannut niihin, kun en tahtonut
lähettää ylläolevia rivejä, ennenkuin olin saanut eroni hovista;
pelkäsin näet, että äitini saattaisi kääntyä ministerin puoleen ja
vaikeuttaa eroani. Nyt olen sen saanut, erokirja on käsissäni. En
viitsi kertoa teille, kuinka vastahakoisesti siihen on suostuttu ja
mitä ministeri kirjoittaa minulle: saisitte siitä vain aihetta uusiin
valitusvirsiin. Perintöprinssi on lähtiäisikseni lähettänyt minulle
kaksikymmentäviisi kultarahaa, sanalla sanoen, eroni on saanut minut
ihan kyyneliin; en siis tarvitse rahojakaan, joista äskettäin äidille
kirjoitin.


_5 p. toukok._

Huomenna lähden täältä, ja koska synnyinkaupunkini on vain kuuden
penikulman päässä tieltä, käväisen sitäkin katsomassa ja muistelemassa
menneitä, uneksittuja onnen päiviä. Aion ajaa kaupunkiin samasta
portista, mistä äitini kanssa muinoin ajoimme ulos, kun hän isäni
kuoleman jälkeen jätti tuon armaan, kodikkaan paikan sulkeutuakseen
kotikaupunkiinsa. Hyvästi, Wilhelm, kerron vielä enemmän matkastani.


_9 p. toukok._

Olen suorittanut toivioretken kotiseudulleni kaikella pyhiinvaeltajan
hartaudella, ja moni outo tunne on hivellyt mieltäni. Pysähdytin
korkean lehmuksen luona, joka on noin neljännestunnin matkan päässä
kaupungista tien varrella S----ää kohden, astuin vaunuista ja annoin
kyytimiehen ajaa edellä, käydäkseni itse lopun matkaa jalan ja mieleni
mukaan nauttiakseni jokaisesta muistosta ihan tuoreeltaan ja elävästi.
Siinä seisoin nyt lehmuksen vierellä, joka muinoin, lapsuudessani, oli
ollut kävelyjeni päämäärä ja raja. Kuinka toisin nyt! Onnellisena ja
tietämättömänä halajoitsin silloin ulos outoon maailmaan, missä toivoin
sydämelleni niin paljon elähdyttävää ja niin paljon nautittavaa, joka
täyttäisi ja viihdyttäisi kaipaavaa, kaihoavaa rintaani. Nyt palaan
sieltä avarasta maailmasta -- oi ystäväni, kuinka monta pettynyttä
toivetta, kuinka monta turhiin rauennutta suunnitelmaa onkaan takanani!
-- Näin edessäni tuon vuoriston, jota kohden katseeni niin tuhannet
kerrat oli kaihoavana liitänyt. Tuntimääriä saatoin istua tässä ja
halajoida tuonne toiselle puolelle, sieluni suli siinä katsoessani niin
sykähtävän herkkänä metsien ja laaksojen näkyyn, jotka väreilivät
silmäini edessä niin ystävällisen omina; ja kun minun sitten määrättyyn
aikaan täytyi palata, niin kuinka vastahakoisesti jätinkään tämän
armaan paikan! -- Lähenin kaupunkia, tervehdin jokaista vanhaa tuttua
puistohuonetta, uudet loukkasivat minua kaikki, samoin kaikki muutkin
muutokset, jotka oli tehty. Astuin portista sisään ja tapasin kaiken
niin entisellään. Ystäväni, en huoli takertua yksityiskohtiin; niin
ihastuttavaa kuin kaikki minulle olikin, niin yksitoikkoista se olisi
kerrottuna. Olin päättänyt mennä asumaan torin laidalle taloon, joka
sijaitsi ihan vanhan kotimme vierellä. Sinne kävellessäni huomasin,
että koulutupa, johon lapsuutemme ajan olimme olleet sullotut erään
vanhan mummon komennettaviksi, oli muutettu kauppapuodiksi. Tuli
mieleeni kaikki se levottomuus, ne kyynelet, se tukahtunut mieli ja
sydämenahdistus, jota muinoin olin tuntenut siinä pesässä. -- Joka
askelella näin jotakin, joka herätti monenlaisia muistoja. Ei voi
pyhällä maalla vaeltava toivioretkeläinenkään kohdata niin monta pyhää
muistopaikkaa, ja tuskinpa voi hänen sielunsa olla yhtä pyhän
liikutuksen valtaama. -- Vieläkin yksi esimerkki tuhansien joukosta.
Astelin joen vartta alas erääseen rakennukseen asti; samaa tietä olin
ennen muinoinkin usein astunut, ja siinä oli paikka, missä meidän
poikina oli tapana heitellä "voileipiä" latuskaisilla kivillä. Muistui
niin elävästi mieleeni, kuinka monesti seisoin tässä rannalla ja
omituisin, aavistuksellisin tuntein katselin joen juoksua, kuinka
ihmeellisiksi kuvittelin maita, joiden halki se virtaa, ja kuinka pian
silloin mielikuvitukseni herpaantuneena sai tuntea rajansa, mutta
kuinka se yhä vain pyrki kauemmaksi, kunnes kokonaan hupeni
tuijottamaan näkymättömään etäisyyteen. -- Katsos, ystäväni, noin ahdas
oli onnellisten esi-isäimmekin näköpiiri, ja noin onnellisia hekin
olivat! noin lapsellinen oli heidän tunteensa ja heidän runoutensa! Kun
Odysseus puhuu rajattomasta ja rannattomasta merestä ja äärettömästä
maanpiiristä, niin se kuulostaa niin todelta ja inhimilliseltä, niin
lämpimän läheiseltä, omalta ja salaperäiseltä. Mitä hyvää siitä on,
että jokaisen koulupojan kanssa voin matkia, että maa on pallomainen?
Ihminen tarvitsee vain pienen tilkun maata elääkseen ja nauttiakseen
siinä, ja vielä pienemmän levätäkseen turpeen alla.

Nyt olen täällä ruhtinaallisessa metsästyslinnassa. Ruhtinaan kanssa
viihdyn vielä varsin hyvin, hän on suora ja koruton mies. Mutta hänen
ympärillään liikkuu omituisia ihmisiä, joita en oikein käsitä. Eivät he
suorastaan veijareiltakaan näytä, mutta ei heillä oikein kunnollisen
ihmisen näköä myöskään ole. Usein he tuntuvat minusta rehellisiltä,
mutta en sittenkään osaa oikein luottaa heihin. Mikä myöskin hiukan
kiusaa minua, on se, että hän usein puhuu asioista, joista hän on
ainoastaan kuullut tai lukenut, ja puhuu niistä ihan samalta
näkökannalta kuin se, jolta hän on kuullut asiasta.

Sitäpaitsi hän pitää järkeäni ja kykyäni suuremmassa arvossa kuin
sydäntäni, joka sentään on ainoa ylpeyteni, ja johon yksin kaikki
minussa perustuu, kaikki voimani, kaikki autuuteni ja kaikki
kärsimykseni. Oi, kuka tahansa saattaa tietää sen, minkä minäkin
tiedän, -- tämä sydämeni on yksin minun.


_25 p. toukok._

Olen hautonut mielessäni erästä aietta, josta en sentään tahtonut puhua
mitään teille, ennenkuin olin sen toteuttanut; nyt, kun siitä ei synny
mitään, voin kyllä puhuakin siitä jo. Aioin sotaan; se on jo kauan
kytenyt mielessäni. Etupäässä juuri siksi seurasin ruhtinastakin tänne,
hän kun on kenraalina ----n sotaväessä. Eräällä kävelyllä ilmaisin
hänelle aikeeni; hän neuvoi minua luopumaan siitä, ja asian olisi
pitänyt olla enemmän oikeata intohimoa kuin oikkua minun puoleltani,
jotta olisin voinut olla ottamatta huomiooni hänen vastasyitään.


_11 p. kesäk._

Sano mitä tahansa, en voi jäädä tänne kauemmaksi. Mitä minä täällä?
Aikani käy pitkäksi. Ruhtinas kohtelee minua niin hyvin kuin kohdella
voi, mutta sittenkään en tunne oloani oikein mukavaksi. Pohjaltaan ei
meillä ole mitään yhteistä. Hän on järjen, mutta ihan jokapäiväisimmän
järjen mies; hänen seuransa ei huvita eikä kiinnitä minua sen enempää,
kuin jos lukisin hyvinkirjoitettua kirjaa. Viikon päivät viivyn täällä
vielä, sitten lähden taaskin harhailemaan. Parhaimmin olen käyttänyt
aikaani täällä piirustellessani. Ruhtinaalla on hyvä taideaisti, ja se
olisi vieläkin herkempi, ellei hänen arvostelukykyään rajoittaisi tuo
joutava tiedon romu ja sovinnaiset taidemääritelmät. Usein minä ihan
puren hammasta, kun juuri koettaessani lämpimällä herkkyydellä johtaa
häntä luontoon ja taiteeseen hän yht'äkkiä luulee keksineensä jotain
erinomaistakin ja sanoa töksäyttää jonkin kuluneen, tyhjänpäiväisen
lauseparren.


_16 p. kesäk._

Tottakin olen minä vain vaeltaja ja kulkijain maan päällä! Oletteko te
sitten muuta?


_18 p. kesäk._

Minnekä nyt aion? Uskon sen salaisuutena sinulle. Kaksi viikkoa minun
täytyy vielä viipyä täällä, sitten olen uskotellut itselleni meneväni
katsomaan ----n vuorikaivantoja; itse asiassa ne eivät sentään liikuta
minua tuon taivaallista, tahdon vain päästä lähemmäksi Lottea taas,
siinä kaikki. Minä nauran sydämelleni -- ja noudatan sen tahtoa.


_29 p. heinäk._

Ei, kaikki on hyvin! kaikki, kaikki! -- Minä -- hänen miehensä! Oi
Jumala, sinä joka olet minut luonut, olisitpa suonut minulle sen onnen
ja autuuden, niin yhtä ainoata ylistysrukousta olisi ollut koko
elämäni. En tahdo nurkua, ja suo minulle anteeksi nämä kyyneleni, suo
anteeksi turhat toiveeni! -- -- Hän minun vaimoni! Kunpa olisin saanut
sulkea syliini tuon ihanimman olennon auringon alla. -- Koko ruumistani
värisyttää, Wilhelm, kun Albert laskee käsivartensa hänen hoikalle
vartalolleen.

Ja sanonko, voinko sanoa sen? Tai miks'en, Wilhelm? Hän olisi tullut
onnellisemmaksi minun kanssani kuin sen toisen! Oi, Albert ei ole se
ihminen, joka voisi tyydyttää tuon sydämen kaikkia toiveita. Eräs
erityinen puutteellisuus hänen tunnekyvyssään, puutteellisuus -- tai
sano sitä miksi hyvänsä -- joka tekee, ettei hänen sydämensä syki
mukana, kun -- oh! -- kun luemme jotakin kohtaa jostain kauniista
kirjasta, joka saa minun ja Lotten sydämen värähtämään yht'aikaa, ja
tuhansissa muissa tilaisuuksissa, jolloin sattuu, että tunteemme jonkun
kolmannen suhteen puhkeaa ilmi. Wilhelm, ystäväni! -- Tosin hän
rakastaa Lottea koko sielullaan, ja semmoinen rakkaus, mitä se
ansaitseekaan! --

Eräs sietämätön ihminen tuli keskeyttämään minua. Kyyneleni ovat
kuivuneet. Olen hajamielinen. Hyvästi, ystäväni!


_4 p. elok._

Yksin minä en ole onneton. Kaikki ihmiset pettyvät toiveissaan ja
odotuksissaan. Tapasin sen herttaisen vaimon, jonka silloin kerran
kohtasin lehmuksen alla. Vanhin pojista tuli juosten vastaani, hänen
ilohuutonsa saattoi paikalle äidin, joka näytti hyvin alakuloiselta.
Hänen ensimmäiset sanansa olivat: Oi, hyvä herra, Hansini on kuollut!
-- Hans oli hänen nuorin poikansa. Vaikenin. -- Ja mieheni, kertoi hän,
on palannut Sveitsistä, mutta ei saanut mitään toimeen matkallaan;
ilman hyväin ihmisten apua olisi hänen täytynyt kerjäten vaeltaa
kotiin; hän sairastui matkalla kuumeeseen. -- En osannut sanoa hänelle
mitään, lahjoitin lapsille jotakin pientä; hän tarjosi minulle muutaman
omenan, jotka otin vastaan, ja jätin paikan suruisine muistoineen.


_21 p. elok._

Kuin käden käänteessä saattaa mielialani muuttua. Monesti näyttää
syttyvän taas iloisempi elämän tuike, oi, mutta ainoastaan
silmänräpäykseksi! -- Kun siten unohdun uneksimaan, en voi estää
itsessäni heräämästä ajatusta: kuinka, jos Albert kuolisi? Silloin
sinä! niin, Lotte tulisi -- ja sitten en enää selviä tuosta
kuvittelustani, ennenkuin tapaan itseni syvyyksien partaalla, joiden
edessä koko mieleni vavahtaa.

Kun lähden ulos portista, tietä, jota kuljin ensimmäistä kertaa, kun
menin noutamaan Lottea tanssiaisiin, niin kuinka onkaan kaikki
muuttunut silloisesta! Kaikki, kaikki on ohitse ja mennyttä nyt! Ei
vihjaustakaan silloisesta maailmasta, ei sykähdystäkään senaikuisesta
tunteestani. Minusta tuntuu samalta kuin täytyy tuntua aaveesta, joka
palaa ja löytää tuhkana ja raunioina linnan, jonka hän mahtavana
ruhtinaana kerran oli rakentanut ja varustanut kaikilla ihanuuksilla ja
jonka hän kuollessaan oli toivorikkaana jättänyt rakastetulle
pojalleen.


_3 p. syysk._

Toisinaan en voi käsittää, kuinka hän _saattaa_, kuinka hän _saa_
rakastaa jotakuta toista, kun minä sentään rakastan häntä niin
ainoasti, niin sisällisen hartaasti ja niin täydesti, kun en tunne enkä
tiedä ketään muuta kuin hänet, ja kun ei minulla ole ketään muuta kuin
hän.


_4 p. syysk._

Niin, niin on laita! Kuten luonto muuttuu syksyksi, samoin kääntyy
minussakin ja ympärilläni kaikki syksyksi. Lehteni kellastuvat, ja jo
varisevat viereisteni puiden lehdet. Enköhän kerran, kohta tänne
saavuttuani, kirjoittanut sinulle eräästä maalaispojasta? Tiedustelin
häntä nyt taas Wahlheimissa; sanottiin, että hänet oli ajettu
palveluksestaan, eikä kukaan välittänyt hänestä sen enempää. Eilen
tapasin hänet sattumalta erääseen toiseen kylään vievällä tiellä;
puhuttelin häntä, ja hän kertoi minulle kohtalonsa, joka syvästi
liikutti minua, kuten helposti voit arvatakin, kun kerron sen sinulle.
Mutta miksi sitä sentään kerron? Miks'en kätke itseeni sitä, mikä
ahdistaa ja särkee minua? Miksi masennan sinunkin mieltäsi? Miksi
saatan sinut aina säälimään ja nuhtelemaan minua? Mutta yhdentekevää;
ehkä sekin kuuluu kohtalooni!

Hiljaisen suruisella tavalla, jossa olin huomaavinani jonkinmoista
arkuutta, hän ensin vastasi kysymyksiini; mutta hyvin pian hän
vilkastui avomieliseksi, ikäänkuin olisi yht'äkkiä jälleen tuntenut
itsensä ja minut, ja tunnusti minulle virheensä ja valitti
onnettomuuttaan. Kunpa voisin, ystäväni, esittää hänen joka sanansa
tuomittavaksesi! Hän tunnusti, niin, hän kertoi jonkinlaisella
muistelemisen nautinnolla ja hekumalla, että hänen intohimonsa emäntää
kohtaan oli päivä päivältä kasvanut ja kiihtynyt, niin ettei hän
viimein enää tietänyt mitä tehdä, mitä puhua, mihin joutua. Hän ei
voinut syödä, ei juoda eikä nukkua, hänen kurkkuaan oli puristanut; hän
teki mitä hänen ei olisi pitänyt tekemän, hän unohti mitä oli saanut
tehtäväkseen, häntä oli riivannut kuin paha henki, kunnes hän viimein
eräänä päivänä, kun tiesi emännän olevan yliskamarissa, oli mennyt, tai
oikeastaan hänet oli kuin jokin vastustamaton voima vetänyt hänen
perässään sinne. Kun emäntä ei ottanut kuullakseen hänen rukouksiaan,
aikoi hän väkisin sulkea hänet syliinsä; hän oli ollut suunniltaan ja
hän haastoi Jumalan todistajakseen, että tarkoituksensa olivat aina
olleet rehelliset ja ettei hän ikinä ollut mitään sen hartaammin
toivonut, kuin että emäntä menisi hänen kanssaan naimisiin ja viettäisi
elämänsä hänen kanssaan. Kun hän oli jutellut jonkin aikaa, alkoi hän
takertua sanoissaan, ikäänkuin kertoja, jolla vielä on jotain
sanomista, mutta joka ei oikein tohdi puhua suutaan puhtaaksi; vihdoin
hän tunnustikin minulle hyvin arasti, mitä pieniä tuttavallisuuksia
vaimo oli suvainnut ja miten hän oli sallinut hänen lähestyä häntä.
Pariin kolmeen kertaan hän keskeytti kertomuksensa mitä vilkkaimmin
vakuuttaakseen, ettei hän tätä suinkaan kertonut herättääkseen, kuten
sanoi, minussa pahoja ajatuksia emännästä, vaan että hän rakasti ja
kunnioitti häntä niinkuin ennenkin ja ettei saattaisi hänen
mieleensäkään johtua halventaa häntä kenenkään edessä, ja että hän
kertoi tämän kaiken vain todistaakseen minulle, ettei ollut ihan houkka
ja mieletön ihminen. -- Ja tässä, ystäväni, minä palaan taas vanhaan
virteeni, jonka aina viritän: kunpa voisin kuvata sinulle miehen
semmoisena, kuin hän seisoi edessäni, kuin hän vieläkin seisoo
edessäni! Kunpa voisin oikein esittää sinulle kaiken, että tuntisit,
kuinka harras osanottoni hänen kohtaloonsa on, kuinka harras sen täytyy
olla! Mutta riittäköön, tunnethan sinä minun kohtaloni, tunnethan
minut, ja niinpä voit liiankin hyvin ymmärtää, mikä minua vetää
kaikkien onnettomien puoleen, mikä erittäinkin tämän onnettoman
puoleen.

Kun tässä silmäilen mitä nyt olen kirjoittanut, huomaan, että olen
unohtanut kertoa lopun miehen kertomuksesta, joka muuten on helposti
arvattavissakin. Emäntä teki vastarintaa, paikalle tuli hänen veljensä,
joka jo kauan oli vihannut miestä ja toivonut häntä pois talosta, koska
pelkäsi, että lapsensa menettäisivät perinnön, joka nyt sisaren ollessa
lapseton oli heidän odotettavissaan; veli oli kohta karkoittanut rengin
talosta ja nostanut asiasta semmoisen melun, ettei emäntä, vaikka itse
olisi tahtonutkin, enää olisi voinut ottaa häntä takaisin. Nyt hän oli
ottanut toisen rengin, ja senkin tähden kerrottiin hänen taas joutuneen
epäsopuun veljensä kanssa, ja väitettiin varmasti, että emäntä aikoi
naida hänet, mutta kertojani vakuutti lujasti päättäneensä, ettei
eläisi sitä päivää.

Tässä, mitä nyt kerron, ei ole mitään liioiteltua eikä mitään
hemmoiteltua, päinvastoin voinen sanoa: heikosti, heikosti olen minä
sen kertonut, karkeammaksi on se muuttunut käsissäni, kun olen sen
kuvannut tavanomaisilla siveellisillä sanoillamme.

Tällainen rakkaus, tällainen uskollisuus, tällainen intohimo ei siis
ole runollista kuvitelmaa. Se elää ja se ilmenee puhtaimpanaan siinä
ihmisluokassa, jota me sanomme sivistymättömäksi ja raa'aksi. Me
sivistyneet -- tyhjiksi kuluneita ja luonnottomiksi hienostuneita! Lue
hartaasti tämä, mitä nyt kerroin! Olen tyyni nyt, kun kirjoitan tätä,
huomaat käsialastanikin, etten hätiköi ja sotke kuten tavallisesti. Lue
mielenkiinnolla tämä, ystäväni, ja ajattele siinä ohessa, että tämä
kertomus on samalla kertomus ystäväsi elämästä. Juuri niin on minulle
käynyt, juuri niin on minulle käyvä, ja minä en sentään ole
puoliksikaan niin kunnollinen, en puoliksikaan niin luja kuin tuo
onneton miesparka, johon tuskin rohkenen itseäni verrata.


_5 p. syysk._

Lotte oli kirjoittanut pienen kirjelipun miehelleen, joka oli maalla
jossakin toimituksilla. Kirje alkoi: Omani, armaani, riennä takaisin
niin pian kuin voit, odotan sinua mieli niin tuhantena ilona. -- Eräs
ystävä, joka matkusti sieltäpäin kaupunkiin, toi tiedon, ettei Albert
muutamien asianhaarain vuoksi voinutkaan aivan kohta palata. Kirjelippu
jäi lähettämättä ja sattui illalla minun käteeni. Luin sen ja hymyilin;
Lotte kysyi: miksi? -- Mikä taivaan lahja mielikuvitus sentään on,
huudahdin; kuvittelin silmänräpäyksen ajan, että tuo oli kirjoitettu
minulle. -- Hän keskeytti minut, näytti närkästyneen sanojeni johdosta,
ja minä vaikenin.


_6 p. syysk._

Kovalle otti, ennenkuin päätin jättää yltäni tuon sinisen
yksinkertaisen takin, jossa ensi kertaa tanssin Lotten kanssa; mutta se
kävi lopulta aivan nukkavieruksi. Olenkin nyt teettänyt itselleni
toisen samanlaisen, jossa on samanlainen kaulus ja rinnus; yhtäläiset
keltaiset liivit ja housut olen myöskin teettänyt.

Mutta eivät ne oikein tahdo tuntua entisiltä. En tiedä -- ehkä sentään
aikaa myöten tämäkin puku käy rakkaaksi minulle.


_12 p. syysk._

Hän matkusti muutamaksi päiväksi pois, meni noutamaan Albertia. Tänään
kävin taas tervehtimässä häntä, hän tuli minua vastaan, ja minä
suutelin häntä kädelle, mieleni niin tuhantena ilona.

Kanarialintu hypähti peilin kehykseltä hänen olalleen. -- Uusi ystävä
taas, sanoi hän, ja houkutteli sen kädelleen; se on lasten vuoksi.
Kuinka soma se on! Katsokaas! Kun annan sille leipää, räpyttelee se
siivillään ja näppii niin sievästi. Ja se suuteleekin minua, katsokaas!

Kun hän suipisti huuliaan lintusta kohden, painautui se niin armaasti
noita suloisia huulia vastaan, ikäänkuin sillä olisi ollut aavistus
siitä autuudesta, joka tuli sen osaksi.

Se saa suudella teitäkin, sanoi Lotte ja ojensi linnun minulle. Pikku
nokka siirtyi hänen huuliltaan minun huulilleni, ja sen näpäyttävä
kosketus tuntui kuin henkäys, kuin ihanimman nautinnon aavistus.

Sen suudelma, sanoin minä, ei ole ihan pyyteetön, se hakee ravintoa ja
on tyytymätön, kun saakin ainoastaan tyhjän hyväilyn.

Se syökin minun suustani, sanoi Lotte. -- Hän kurkotti sille muutamia
leivänmurusia huulillaan, jotka niin ihanasti hymyilivät viatonta,
osaaottavaa rakkauden iloaan.

Käänsin katseeni pois. Hän ei saisi tehdä noin! hän ei saisi kiihoittaa
mielikuvitustani tuommoisella taivaisella viattomuudella ja
onnenautuudella, hän ei saisi herättää sydäntäni unesta, johon elämän
yhtäkaikkisuus sen niin usein saa nukutetuksi! -- Tai miks'ei saisi? --
Hän luottaa minuun niin! hän tietää, kuinka minä häntä rakastan!


_15 p. syysk._

Vimmoihinsa tässä voisi tulla, Wilhelm, kun saattaa olla olemassa
ihmisiä, jotka ovat niin vailla kaikkea tuntoa ja aistia sillekin
vähälle, mikä vielä tekee elämän elettävän arvoiseksi. Muistathan
pähkinäpuut, joiden siimeksessä minä Lotten kanssa istuin, kun olimme
tervehtimässä St----n kelpo pappia, ja jotka, Jumala tietäköön, aina
suuresti ilahduttivat mieltäni. Kuinka hupaisen kodikkaaksi ne
tekivätkään pappilan, kuinka varjoisen vilpoisaksi! ja kuinka ihanan
tuuheat niiden oksat olivat! ja entä niihin liittyvät muistot noista
vanhoista papeista, jotka monta, monta vuotta sitten olivat ne
istuttaneet! Koulumestari on kertonut meille senkin miehen nimen, joka
on istuttanut sen toisen puun, hän oli kuullut sen isoisältään; se
pappi oli ollut erinomaisen kelpo mies, ja hänen muistonsa tuntui aina
minusta pyhältä, kun istuin siellä puiden varjossa. Kuule nyt siis,
koulumestarille nousivat kyynelet silmiin, kun eilen sattui tulemaan
puheiksi, että ne oli kaadettu! Kaadettu! Raivoihinsa tässä saattaisi
tulla, voisin murhata sen koiran, joka ensiksi julkesi iskeä kirveensä
niihin. Ja minä, joka voisin menehtyä surusta, jos pihallani kasvaisi
pari tuollaista puuta ja toinen niistä kuolisi vanhuuttaan, minun pitää
katsoa tuota ääneti. Ystäväni, yksi asia sentään tuottaa hiukan
hyvitystä mielelleni tässä! Voi kuinka herkkä ihmistunne sentään on!
Koko kylä nurisee, ja toivonpa, että papin rouva saa voissa ja munissa
ja muissa antimissa hiukan tuntea, kuinka syvästi hän on loukannut
seurakuntaa. Sillä hän se on, uuden papin (vanha on myöskin jo kuollut)
rouva, laiha, kivulloinen olento, jolla on syytäkin olla välittämättä
maailmasta, kukaan kun ei välitä suuria hänestä. Naishupakko, joka on
olevinaan oppinut ja tutkii muka kirkon oppia; hän hommailee mukana
uusmuotisessa moraalis-kriitillisessä kristinopin uudistuksessa ja
kohauttelee olkapäitään Lavaterin haaveiluille; hänen terveytensä on
ihan piloilla, eikä maailma senvuoksi voi tarjota hänelle mitään iloja.
Joku semmoinen luontokappale se vain saattoikin hakkauttaa
pähkinäpuuni. Näetkös nyt, en mitenkään saa puhutuksi maltillisesti!
Kuvittelehan, varisevat lehdet tekevät pihan muka epäsiistiksi ja
tunkkaiseksi; puut muka estävät päivänvaloa, ja pähkinäin kypsyttyä
pojat viskelevät niitä kivillä, ja se kiusaa rouvan hermoja ja
häiritsee häntä hänen syvämielisissä mietiskelyissään, kun hän
punnitsee ja vertaa toisiinsa Kennikotia, Semmleriä ja Michaelista. Kun
tapasin kyläläisiä, varsinkin vanhimpia, niin kiihdyksissäni kysyin:
Mutta miksi sallitte sen? -- Kun kylänvouti kerran suostuu, näillä
main, sanoivat he, niin minkä silloin enää voi? -- Mutta yhdessä kohtaa
sattui toki mukavasti: kylänvouti ja pappi, joka tahtoi saada edes
jotain hyötyä rouvansa oikuista, mitkä muuten eivät tosiaankaan
suuresti lihoita hänen keitoksiaan, aikoivat jakaa saaliin keskenään;
silloin sai kruununtilani hallitus kuulla asiasta ja sanoi: tännepäs ne
kuuluvat! sillä oli näet vanhoja oikeuksia siihen osaan pappilan maata,
jolla nämä puut kasvoivat, ja se myi puut enimmän tarjoavalle. Ne ovat
kaadetut! Olisinpa minä ruhtinas maassa, niin saisivat kyytiä
papinrouva, kylänvouti ja kruununtilain hallitus. -- Ruhtinas! Niin,
jos olisinkin ruhtinas, mitäpä maani puut minua silloin liikuttaisivat!


_10 p. lokak._

Kun vain saan nähdäkin hänen tummat silmänsä, on minun hyvä olla! Niin,
katsos, ja minua kiusaa, ettei Albert näytä olevan niin onnellinen,
kuin -- toivoi, ja kuin minä -- luulisin olevani, jos -- En vedä
mielelläni ajatusviivoja, mutta tässä en voi muulla tavalla ilmaista
ajatustani -- ja minusta tuntuu, kuin se tulisi näinkin kyllin
selväksi.


_12 p. lokak._

Ossian on sydämessäni anastanut Homeroksen sijan. Millaiseen maailmaan
tuo ihana mies minut johtaakaan! Vaeltaa kangasta, kun ympärillä viuhuu
myrskytuuli, joka tupruavassa usvassa ja kuun himmeässä valossa
kiidättää isien henkiä. Kuulla vuorilta, metsävirran kohinan keskeltä,
henkien puolitukahtunutta ähkymistä luolissaan, kuulla murheen murtaman
tytön valitushuutoja, hänen surressaan rakastettunsa, jalosti kaatuneen
sankarin neljällä sammaleisella, ruohopeitteisellä hautapaadella. Kun
sitten tapaan hänet, tuon vaeltavan harmaan laulajan, joka aavalta
kankaalta etsii isäinsä jalanjälkiä, ja oi, löytää heidän hautakivensä,
ja sitten vaikeroiden tähyilee illan armasta tähteä, joka painuu meren
vyöryvään poveen, ja antaa menneiden aikojen virvota eläviksi sankarin
sielussa, aikojen, jolloin ystävällinen säde vielä valaisi uljasten
urotöitä ja jolloin kuu vielä antoi valonsa värjyä heidän
seppelöidyillä, voitosta palaavilla laivoillaan. Kun näen syvän surun
hänen otsallaan, kun näen tuon viimeisen, yksinjääneen sankarin
uupuneena horjuvan hautaansa kohden, kuinka hän vainajainsa haamujen
tehottomasta läsnäolosta imee itseensä aina uutta tuskaisan hehkuista
iloa ja katsoo kylmään maahan ja korkeaan, huojuvaan heinikkoon ja
huudahtaa: Vaeltaja on tuleva, tuleva hän, joka tunsi minut
ihanuudessani, ja hän on kysyvä: Missä on laulaja, Fingalin kuuluisa
poika? Hänen jalkansa kulkevat hautani ylitse, ja hän on hakeva turhaan
minua maan päältä. -- Oi ystäväni! tahtoisin kuin jalo aseenkantaja
vetää miekkani ja vapahtaa ruhtinaani vitkaan-kituvasti kuihtuvan
elämän vihlovasta tuskasta ja lähettää oman sieluni vapahdetun
puolijumalan jälkeen.


_19 p. lokak._

Tätä tyhjyyttä, tätä kamalaa tyhjyyttä tässä rinnassani! -- Usein tulee
mieleeni ajatus: kun saisin, vain kerrankin saisin painaa hänet tätä
sydäntäni vastaan, niin täyttyisi iäksi rintani tyhjyys.


_26 p. lokak._

Niin, yhä enemmän varmenen, ystäväni, siitä, että yksityisen olennon
olemassaolo merkitsee vähän, niin tuiki vähän. Kävi tässä eräs
ystävätär tervehtimässä Lottea, minä vetäydyin sivuhuoneeseen
ottaakseni erään kirjan, mutta en voidut lukea, otin sitten kynän ja
aioin ruveta kirjoittamaan. Kuulin heidän puhuvan hiljaa; he juttelivat
keskenään ihan vähäpätöisistä asioista, tavallisia kaupunginjuoruja:
kuinka se ja se oli mennyt naimisiin, kuinka se ja se oli sairas, hyvin
sairas; häntä vaivaa kuiva yskä, hänen kasvonsa ovat pelkkää luuta ja
nahkaa, hän menee tuon tuostakin tainnoksiin; en antaisi penniäkään
hänen elämästään, tokaisi toinen. Se ja se on myöskin hyvin heikkona,
sanoi Lotte. -- Hän on jo turvoksissa, huomautti toinen. -- Vilkas
mielikuvitukseni loihti minut noiden onnettomien vuoteen ääreen; näin
heidät, kuinka vastahakoisesti he luopuivat elämästä, miten he --
Wilhelm! ja naiset tuossa viereisessä huoneessa puhelivat siitä, kuten
ainakin puhutaan -- että joku meille vieras kuolee. -- Ja kun katsahdan
ympärilleni ja silmäilen huonetta ja näen ympärilläni Lotten vaatteet
ja Albertin asiakirjat tuossa, ja nuo huonekalut, jotka nyt tuntuvat
minusta niin omilta, tuo mustepullokin tuossa, ja ajattelen: Mitä
oletkaan tässä perheessä nyt! Kaikki kaikessa. Ystäväsi kunnioittavat
sinua, tuotat usein heille iloa, ja sydämessäsi tuntuu, kuin et voisi
elääkään ilman heitä; ja kuitenkin -- jos nyt lähtisit, jos jättäisit
tämän piirin? tuntisivatko he ja kuinka kauan he tuntisivat aukon,
jonka sinä jättäisit heidän elämäänsä? kuinka kauan? -- Oi, niin
ohimenevä on ihminen, että hän sielläkin, missä on hänen olemisensa
varsinainen varmuus, siinäkin piirissä, joka yksin todellisesti tuntee
hänen läsnäolonsa, rakkaittensa muistossa ja rakkaittensa sielussa,
että hänen sielläkin täytyy sammua ja kadota, ja niin pian!


_27 p. lokak._

Tekisi usein mieleni repiä rintani auki ja lyödä pääni murskaksi, kun
ajattelen, että voimme olla niin vähän toinen toisellemme. Oi, ellei
itsessäni ole lempeä ja iloa, lämpöä ja hurmausta, ei toinen voi niitä
minulle antaa, ja vaikka sydämeni olisi täytenään autuuden aaltoilua,
en voisi sillä tehdä onnelliseksi toista, joka olisi kylmänä ja
laimeana vieressäni.


_27 p. lokak., illalla_.

Olen niin rikas itsessäni, ja tunne hänestä nielee kaiken minussa; olen
niin rikas, ja ilman häntä raukee kaikki tyhjäksi minussa.


_30 p. lokak._

Tuhannet kerrat olen jo ollut heittäytymäisilläni hänen kaulaansa!
Tietäköön suuri Jumala miltä tuntuu, kun näkee edessään niin ihanaa
armautta eikä tohdi tarttua siihen; ja tarttuminenhan on sentään
ihmisen luontaisin taipumus! Tarttuuhan lapsikin kaikkeen mikä sattuu
hänen huomioonsa? -- Ja minä?


_3 p. marrask._

Tietäköön sen Jumala! usein laskeudun vuoteelleni toivoen, niin,
todella toivoen, ettei minun tarvitsisi herätä enää; ja kun aamulla
avaan silmäni, näen auringon taas ja olen niin viheliäisen onneton.
Kunpa osaisin kiukutella edes, kun osaisin panna kaikki sään tai jonkun
kolmannen henkilön tai joidenkin turhiin rauenneiden toiveiden syyksi,
niin lepäisi tämä sietämätön haluttomuus ja lannistus ainoastaan
puolella taakallaan päälläni. Voi! tunnen niin liian syvästi, että
minussa yksin on kaikki syy -- ei, ei syy! Lyhyesti, että minuun
itseeni on kätkettynä kaiken kärsimyksen lähde, kuten ennen kaiken
autuuden. Enköhän ole sama ihminen, joka ennen läikyin tunteitteni
täyteläisyyttä, jolla joka askelellaan oli paratiisi itsessään, jolla
oli sydän, joka rakkaudellaan olisi syleillyt vaikka koko maailmaa? Ja
nyt tämä sydän on kuollut, mitkään riemunsykähdykset eivät värähdytä
sitä enää, silmäni katselevat kuivakiskoisina, ja aistini, joita eivät
enää mitkään virkistävät kyynelet vilvoita, vetävät otsani
tuskallisesti kokoon. Kärsin syvästi, sillä olen kadottanut sen, mikä
oli elämäni ainoa nautinto ja hurma, tuon pyhän, elävöittävän voiman,
jolla loihdin maailmat ympärilleni; sen minä olen kadottanut! -- Kun
katselen ikkunastani tuonne ulos etäisiä kukkuloita kohden, kuinka
aamuaurinko ylenee niiden yllä ja puhkaisee usvat ja levittää valonsa
niittylakeuksien ylitse, ja kuinka tuo tyynenä virtaava joki polveilee
lehdettömäin pajukkojensa välitse tänne minua kohden, -- oi, kun tuo
ihana luonto on edessäni jäykkänä kuin kuollut kiiltokuva, ja kun
kaikki tuo sulonhurma ei herätä ainoatakaan onnenvärettä sydämessäni,
ja kun seison siinä Jumalan kasvojen edessä koko itsessäni kuin
kuivunut kaivo tai ravistunut sanko! Heittäydyn silloin toisinaan
maahan ja rukoilen Jumalalta kyyneliä, rukoilen kuin maamies sadetta,
kun taivas hänen päänsä päällä tuikottaa rautaisena ja maan syli
janoitsee hänen ympärillään. Mutta oi! tunnen, tunnen sen, Jumala ei
anna sadetta ja auringonpaistetta meidän maltittomain rukoustemme
mukaisesti, ja ne ajat, joiden muisto nyt ahdistaa minua, mikä muu ne
tekikään niin autuaiksi kuin se, että kärsivällisesti odotin hänen
henkeänsä, ja että täydellä ja hartaankiitollisella sydämellä otin
vastaan sen nautinnonhurman, jonka hän vuodatti ylleni!


_8 p. marrask._

Lotte on nuhdellut minua liikanaisuuksistani! oi, ja niin
rakastettavasti! Liikanaisuuksistani, kun usein lasi viiniä houkuttelee
minut juomaan koko pullon. -- Älkää tehkö siten, sanoi hän, muistakaa
Lottea! -- Muistaa! huudahdin, tarvitseeko siihenkin minua kehoittaa?
Muistan! -- en muista! Olette alati sielussani! Istuin tänään paikalla,
jossa äskettäin kerran astuitte vaunuista. -- Hän rupesi puhumaan
jostain muusta estääkseen minua pääsemästä pitemmälle siinä aineessa.
Ystäväni, minä olen mennyttä! Hän voi tehdä minulle mitä vain haluaa.


_15 p. marras_

Kiitän sinua, Wilhelm, sydämellisestä osanotostasi ja hyvää
tarkoittavasta neuvostasi, mutta pyydän, pysy levollisena. Anna minun
kärsiä loppuun tämä; kaikessa voipumuksessanikin on minulla kylliksi
voimaa siihen. Kunnioitan uskontoa, sen sinä tiedät, ja tunnen, että se
voi antaa tukea monelle uupuvalle ja lohtua monelle nääntyvälle. Mutta
-- voiko se, täytyykö sen antaa sitä jokaiselle? Jos luot silmäsi
avaraan maailmaan, niin näet tuhansia, joille se ei ole sitä antanut,
tuhansia, joille se saarnattuna tai saarnaamatta ei ole sitä antanut;
pitääkö sen siis välttämättä antaa sitä minulle? Eikö Jumalan poika
itsekin sano, että hänen ovat ne, jotka Isä hänelle antaa? Ellen minä
nyt olisi annettukaan hänelle? Jos Isä nyt tahtookin, kuten sydämeni
sanoo, pidättää minut itselleen? Kuule, minä pyydän sinua, älä suinkaan
selitä tätä väärin; älä näe pilkkaa näissä viattomissa sanoissa;
paljastan niissä koko sieluni; muuten olisi ollut parempi, etten olisi
ruvennut puhumaan koko asiasta, kuten ainakin hyvin epämieluisesti
puhun asioista, joista jokainen tietää yhtä vähän kuin minäkin. Vai
käyköhän yli ihmisvoimien ja onkohan muuta kuin ihmiskohtaloa kärsiä
mittansa ja tyhjentää maljansa? -- Ja kun kalkki taivaan Jumalalle
hänen ihmishuulillaan tuntui katkeralta, niin miksi suurentelisin minä
ja teeskelisin, kuin se tuntuisi minusta suloiselta? Ja miksi häpeäisin
sinä kamalana hetkenä, jolloin koko olentoni häilyy olemisen ja
olemattomuuden välillä, jolloin menneisyys valaisee tulevaisuuden
synkeät syvänteet kuin välähtävä salama ja jolloin kaikki ympärilläni
vaipuu ja maailma sortuu mukanani -- eikö silloin ole ihan
luonnollista, että tuo itseensä ahdistettu ja kuitenkin itseänsä
kaipaava, tuo loputtomasti alas ja alas syöksyvä olento, turhaan
kamppailevien voimiensa sisäisessä syvyydessä nääntyy vaikertamaan:
Jumalani, minun Jumalani, miksi minut hylkäsit? Pitäisikö minun hävetä
niitä sanoja, pitäisikö minun kavahtaa semmoista hetkeä, jota ei
välttänyt hänkään, joka käärii kokoon taivaat kuin liinan.


_21 p. marrask._

Hän ei näe, hän ei tunne, että hän valmistaa myrkkyä, joka on suistava
turmioon sekä minut että hänet; ja minä, täysin, nauttivin siemauksin
minä tyhjennän maljaa, jonka hän turmiokseni ojentaa minulle. Miksi tuo
hellyys, jolla hän usein -- useinko? -- ei, ei usein, mutta monesti
sentään katsoo minuun, miksi tuo hyvyys hänen silmissään, kun joskus
tunteeni välittömästi tulvailee esiin, miksi tuo sääli, joka usein
kuvastuu hänen otsallaan, kun hän katselee kärsimystäni?

Eilen kun lähdin, hän ojensi minulle kätensä ja sanoi: Hyvästi, rakas
Werther! -- Rakas Werther! Tapahtui ensikertaa, että hän nimitti minua
niin, ja se vavahti läpi luiden ja ytimieni. Olen tuhannet kerrat
toistanut sitä, ja eilen illalla, kun laskeusin vuoteelleni ja puhella
lavertelin kaikenmoista itselleni, sanoin yht'äkkiä: Hyvää yötä, rakas
Werther! niin että itsenikin täytyi nauraa itselleni.


_22 p. marrask._

En saa rukoilla: suo hänet minulle! ja kuitenkin hän tuntuu usein kuin
omaltani. En saa rukoilla: anna hänet minulle! sillä hän on toisen.
Viisastelen tuskillani, ja jos laskisin mieleni oikein valloilleen,
niin syntyisipä todellinen litania vastakkaislauselmia.


_24 p. marrask._

Hän tuntee, kuinka minä kärsin. Tänään sukelsi hänen katseensa syvälle
sydämeeni. Tapasin hänet yksin; en sanonut mitään, ja hän katsahti
minuun. Enkä nähnyt enää hänen armasta kauneuttaan, en hänen
välähtelevää, valoista henkevyyttään, kaikki se ikäänkuin hupeni
silmistäni. Katse niin paljoa ihanampi välkkyi minua kohden, niin sulan
hartaan osanoton, niin suloisen säälin katse. Miks'en saanut heittäytyä
hänen jalkoihinsa? Miks'en saanut heittäytyä hänen kaulaansa ja vastata
hänelle tuhansin suudelmin? Hän pakeni klaveerinsa ääreen ja hyräili
suloisesti ja hiljaa soittonsa mukaan. En ikinä ole nähnyt hänen
huuliaan niin hurmaavina; oli kuin ne avautuisivat hiutuvasti janoten
juomaan noita suloisia säveliä, jotka kumpusivat soittimesta, ja kuin
vain salamyhkäinen kaiku humuilisi hänen puhtaasta suustaan. -- Oi,
kunpa voisinkin kuvata sen sinulle! En voinut hillitä itseäni kauempaa,
minä kumarruin ja vannoin itselleni: konsanaan en tohdi painaa
suudelmaa teille, huulet, joilla taivaan henget liihoittelevat! -- Ja
kuitenkin -- tahtoisin ja tahtoisin -- Oh, tuossa nyt näet! se on
niinkuin seinänä sieluni edessä -- tuo autuus -- ja sitten sortuneena,
sovittaa tuota rikostaan -- rikostaan?


_26 p. marrask._

Toistelen itselleni: kohtalosi on tavaton ja harvinainen; toiset ovat
onnellisia -- noin ei ole vielä kukaan kärsinyt kuin sinä. Mutta sitten
luen jotakuta muinaista runoilijaa, ja on kuin näkisin omaan sydämeeni.
Kuormani on niin raskas! Oi, ovatko siis ihmiset jo ennen minuakin
kärsineet näin syvästi?


_30 p. marrask._

En saa, en saa toipua tästä! Minne menenkin, kaikkialla kohtaan
jotakin, joka repii minut suunniltani. Tänäänkin! oi kohtaloa! oi
ihmisparkoja.

Kävelen rantaa pitkin päivällisen tienoissa, minulla ei ole ruokahalua.
Kaikki oli autiota, kosteankylmä iltatuuli puhalteli vuorilta käsin, ja
harmaita sadepilviä kasaantui laakson ylle. Etäämpänä näin miehen
vihreässä, risaisessa takissa; hän rämpi siellä kallioilla ja näytti
etsivän kasveja. Kun tulin lähemmäksi ja hän, kuullen minun lähestyvän,
kääntyi minua kohti, näin mieltäkiinnittävät kasvot, joiden pohjasävy
oli hiljaista surumielisyyttä, mutta jotka muuten ilmaisivat suoraa,
lempeätä mieltä: mustat hiuksensa hän oli neuloilla kieraissut kahteen
kiemuraan ja muun tukkansa punonut paksuksi palmikoksi, joka riippui
takana. Kun hänen pukunsa mielestäni osoitti rahvaan miestä, arvelin,
ettei hän panisi pahakseen, jos jäisin katselemaan hänen askarteluaan,
ja kysyin sentähden, mitä hän etsi. -- Etsin, sanoi hän ja huokasi
syvään, etsin kukkia, mutta en löydä mitään. -- Ei ole vuodenajastakaan
semmoiseen nyt, vastasin naurahtaen. -- Kukkia on monenlaisia, sanoi
hän, laskeutuen alas luokseni. Puutarhassani kasvaa ruusuja ja kahta
lajia kuusamaa, toisen olen saanut isältäni, ne kasvavat kuin
rikkaruoho; nyt olen jo kaksi päivää etsinyt niitä, mutta en löydä.
Tuolla ulkona kasvaa myöskin aina kukkia, keltaisia, sinisiä ja
punaisia, ja rantasapella on niin kaunis kukoistus. Mutta nyt en vain
löydä mitään. -- Minusta oli miehessä jotain kummallista, ja kysyin
sentähden kautta rantain: No, mitä hän sitten tekisi niillä
kukkasillaan? -- Omituinen vavahteleva hymy levisi hänen kasvoilleen.
-- Älkää vain ilmaisko salaisuuttani, sanoi hän nostaen sormensa
suulleen; olen luvannut armaalleni kukkasia. -- Sehän on oikein,
sanoin. -- Oo, sanoi mies, hänellä on paljon muuta, hän on rikas. -- Ja
kuitenkin hän pitää kukistanne, vastasin. -- Oo, puheli mies edelleen,
hänellä on jalokiviä ja kruunu. -- Mikä hänen nimensäkään sitten on? --
Kunpa valtiosäädyt suostuisivat maksamaan minulle, vastasi hän, niin
olisin toinen mies! Niin, oli kerran aika, jolloin minä olin
onnenpoika! Nyt minä olen mennyttä. Minä olen... -- Kostea, taivasta
kohden kohotettu katse ilmaisi minulle kaiken. -- Olitte siis
onnellinen? kysyin. -- Oo, soisin vieläkin olevani! sanoi hän. Se oli
ihanaa aikaa, olin silloin niin iloinen ja kevyt kuin kala vedessä! --
Henrik! kutsui eräs eukko, joka läheni tietä, Henrik, missä sinä nyt
taas olet, olemme etsineet sinua kaikkialta; tule ruoalle. -- Onko hän
poikanne? kysyin astuen vaimon luokse. -- Kyllä hän on minun
poikaparkani, vastasi eukko. Jumala on laskenut päälleni raskaan
taakan. -- Joko hän kauankin on ollut tuommoinen? kysyin. --
Tuommoinen, noin hiljainen, vastasi vaimo, hän on ollut puolen vuotta.
Jumalan kiitos, että hän on niinkin pitkällä jo; sitä ennen hän oli
kokonaisen vuoden raivohulluna, ja häntä pidettiin siteissä
houruinhuoneessa. Nyt hän ei enää tee kenellekään mitään, hän hääräilee
vain kuninkaittensa ja keisariensa kanssa. Hän oli sävyisä, hiljainen
mies, joka auttoi minua elatushuolissa ja kirjoitti kaunista käsialaa,
mutta yht'äkkiä hän muuttuu mietiskeliääksi, sairastuu kovaan
kuumeeseen, rupeaa hourimaan, ja nyt hän on semmoinen kuin näette.
Kertoisinko teille, herra -- Keskeytin hänen sanatulvansa kysymällä:
Milloin on sitten ollut se aika, jota hän ylistää sanoen, että hän oli
silloin niin onnellinen ja että hänen oli niin hyvä olla? -- Sitä
höperöä! huudahti eukko ja hymyili säälivästi, hän tarkoittaa sitä
aikaa, jolloin hän oli raivohulluna, sitä hän aina kiittää; sitä aikaa,
jolloin hän oli houruinhuoneessa ja jolloin hän oli ihan tiedottomana.
-- Tuo sattui minuun kuin salaman isku; annoin eukolle pienen rahan ja
jätin hänet kiireesti.

Kun olit onnellinen! huudahdin, nopeasti astellen kaupunkia kohden, kun
sinun oli hyvä olla kuin kalan vedessä! -- Jumala taivaissa! Oletko
määrännyt ihmisen osaksi, ettei hän voi olla onnellinen muulloin kuin
silloin, kun hänellä ei vielä ole järkeä tai kun hän on sen jälleen
kadottanut! -- Voi poloista! ja kuinka kadehdinkaan sentään mielesi
pimeyttä ja sitä hämmennystä, jossa menehdyt! Toivorikkaana sinä lähdet
keskellä talvea ulos poimimaan kuningattarellesi kukkia, ja olet
suruissasi, kun et löydä mitään, etkä voi käsittää miksi et löydä. Ja
minä -- lähden ulos toiveettomana ja tarkoituksetta, ja palaan
samanlaisena kuin olen lähtenytkin. -- Sinä kuvittelet, mikä mies
voisit olla, jos valtiosäädyt suostuisivat antamaan rahaa sinulle.
Sinua onnellista, joka voit onnesi puutteesta syyttää maallisia
esteitä. Sinä et tunne, et tunne, että kärsimyksesi on omassa
särkyneessä sydämessäsi ja omissa hämmentyneissä aivoissasi, joita
kumpaakaan maailman kaikki kuninkaat eivät voisi parantaa.

Lohduttomana menehtyköön se, ken saattaa pilkata sairasta, joka
matkustaa etäisimmällekin lähteelle, mikä vain on pahentava hänen
sairauttaan ja tekevä hänen loppunsa tuskallisemmaksi! niin myös se,
ken halventaa ahdistettua onnetonta, joka omantuntonsa vaivoista ja
sielunsa tuskista päästäksensä tekee toivioretken Pyhälle haudalle!
Jokainen askel, joka raivaamattomilla teillä haavoittaa hänen
jalkaansa, valaa lievitystä hänen ahdistuneeseen mieleensä, ja jokaisen
matkapäivän vaivojen jälkeen laskeutuu hänen sydämensä monista huolista
keventyneenä levolle. -- Rohkenetteko sanoa tuota vain harhaluuloksi,
te sanasankarit, jotka lepäätte pehmeillä patjoillanne? --
Harhaluuloksi! Oi Jumala, sinä näet kyyneleni! Täytyikö sinun, joka
loit ihmisen jo muutenkin kyllin puutteenalaiseksi, täytyikö sinun
lisäksi antaa hänelle veljiä, jotka riistävät häneltä senkin vähän,
mitä hänellä on, senkin pienen hivenen luottamusta, joka hänellä on
sinuun, sinuun, sinä kaikkea-rakastava! Sillä mitä onkaan luottamus
parantavaan yrttiin tai viinipensaan kyyneliin muuta kuin luottamusta
sinuun, luottamusta siihen, että sinä olet kaikkeen ympärillämme
kätkenyt parannuksen ja lievityksen voimaa, jota me niin aina ja
alituisesti tarvitsemme. Isäni! jota en tunne! Isäni, joka ennen täytit
koko sieluni läsnäolollasi ja joka nyt olet kääntänyt kasvosi minusta!
kutsu minut luoksesi! Älä enää pysy vaiti! Tämä janoitseva, hiutuva
sieluni ei kestä vaitioloasi. -- Voisiko ihminen, isä olla vihoissaan,
jos yht'äkkiä odottamatta kotiin palannut poikansa lankeaisi hänen
kaulaansa ja huudahtaisi: Tässä olen taaskin, isäni! Älä vihastu
minulle, vaikka jätinkin kesken matkani, jonka olisit tahtonut kestävän
kauemmin. Maailmassa on kaikkialla yhtäläistä, vaivaa ja ponnistusta
seuraa palkinto ja ilo; mutta mitä liikuttaa minua kaikki tuo, minun on
hyvä olla vain siellä, missä sinä olet, sinun kasvojesi edessä minä
tahdon kärsiä ja nauttia. -- Ja sinä, rakas taivaallinen isä, sinäkö
sysäisit hänet luotasi?


_1 p. jouluk._

Wilhelm! mies, josta kirjoitin, tuo onnellinen onneton, oli ollut
kirjurina Lotten isällä, oli rakastunut Lotteen, ja tämä rakkaus, jota
hän helli ja kasvatti itsessään, jota hän salasi, jonka hän viimein
ilmaisi ja jonka tähden hänet erotettiin toimestaan, on tehnyt hänestä
mielipuolen. Tunne näiden kuivakiskoisten sanojen takaa, kuinka
mielettömästi tämä kertomus järkytti minua, kun Albert sen kertoi
minulle yhtä tyynesti kuin sinäkin arvattavasti luet sen.


_4 p. jouluk._

Voi ystäväni! -- Näetkö sinä, minä menehdyn, en kestä, en kestä tätä
kauempaa! Istuin tänään hänen luonaan -- istuin, hän soitti
klaveerillaan useita kappaleita, ja mikä tunne hänen soitossaan! -- oi!
-- Mitenkä? -- Hänen pikkusisarensa istui polvellani ja siisti
nukkeansa. Silmäni vettyivät. Kumarruin ja katseeni sattui hänen
vihkisormukseensa -- kyyneleni juoksivat. -- Ja yht'äkkiä hän rupeaa
soittamaan erästä vanhaa taivaallisen suloista sävelmää, ihan
yht'äkkiä, ja sieluuni valuu niin ihana lohdun tunne, ja muisto
menneistä päivistä, ajoista, jolloin olin kuullut tuon laulun ennen, ja
ajoista, kolkoista ajoista, jotka olivat olleet sen jälkeen, kaikki
kärsimykseni ja pettäneet toiveeni muistuivat mieleeni, ja silloin --
Astelin edestakaisin huoneessa, sydämeni tukahtui tulviviin
tunteihinsa. -- Jumalan tähden, sanoin kääntyen kiihtyneesti häntä
kohden, Jumalan tähden, lopettakaa! -- Hän lakkasi soittamasta ja
katsahti hämmästyneenä minuun. -- Werther, sanoi hän sitten,
kasvoillaan hymy, joka tunki läpi sieluni, Werther, olette hyvin
sairas; eivät lempiruokannekaan enää maistu teille. Lähtekää nyt! Ja
pyydän teitä, tyyntykää. -- Minä repäisin itseni pois hänen luotaan, ja
-- Jumala! Sinä näet kärsimykseni ja olet tekevä niistä lopun.


_6 p. jouluk._

Kuinka hänen kuvansa aina seuraa minua! Valveillani ja unissani hän
täyttää koko sieluni! Tässä, kun suljen silmäni, tässä otsani takana,
johon sisäinen näkövoima keskittyy, elävät hänen tummat silmänsä.
Tässä, oi, en saa sitä sanotuksi! Jos suljen silmäni, ovat ne kohta
tuossa; kuin syvyytenä ne lepäävät edessäni, minussa, täyttävät kaikki
mieleni aistit.

Mitä on ihminen, tuo ylistetty puolijumala! Eivätkö hänen voimansa petä
juuri silloin, kun hän parhaiten niitä tarvitsisi? Tai kun hän
kuohahtaa iloon tai vajoo tuskien syliin, eikö hän kummassakin
tapauksessa juuri silloin ikäänkuin sisällisesti lamaudu ja juuri
silloin tule palautetuksi tympeään, kylmään tietoisuuteen, kun hän
hartaimmin kaipaisi jättäytyä äärettömyyden täydellisyyteen?




JULKAISIJAN LISÄYS LUKIJALLE.


Kuinka mielelläni näkisinkään, että ystävämme viimeisiltä merkillisiltä
päiviltä olisi säilynyt niin paljon omakätisiä todistuskappaleita,
ettei minun tarvitsisi kertomuksellani keskeyttää hänen
jälkeenjääneiden kirjeidensä julkaisemista.

Olen koettanut huolellisesti koota mahdollisimman tarkkoja tietoja
niiltä henkilöiltä, joiden olen voinut otaksua lähemmin tuntevan hänen
elämäkertansa; sen kehitys on yksinkertainen, ja kaikki kertomukset
sen juoksusta käyvät, muutamia vähäpätöisempiä sivuseikkoja
lukuunottamatta, yhteen; toimivain henkilöiden mielenlaadusta vain ovat
käsitykset eroavia, ja niistä langetetaan eriäviä arvosteluja.

Eihän enää olekaan muuta tehtävänämme kuin tunnollisesti kertoa, mitä
suurella vaivalla vihdoin olemme saaneet tietää, ja sovittaa vainajan
jälkeen jättämät kirjeet oikeihin paikkoihinsa väheksimättä
pienintäkään käsiimme sattunutta kirjelippusta, varsinkin koska on niin
vaikea keksiä jo jonkin yksityisen teonkin oikeimpia ja todellisimpia
vaikuttimia, jos sen on tehnyt ihminen, joka ei kuulu ihan kaikkein
tavallisimpiin.

Toivottomuus ja mielenlannistus oli vähitellen syöpynyt yhä syvemmälle
Wertherin sieluun, oli juurtunut sinne varmemmin ja vähä vähältä
vallannut koko hänen olemuksensa. Hänen mielensä sopusointu oli
kokonaan häiriytynyt, jonkinlainen sisäinen kuumuus ja tulisuus, joka
hämmensi sekaisin kaikki hänen luontonsa voimat, kiehutti ja kypsytti
hänessä esiin mitä vastenmielisimpiä ilmiöitä ja jätti hänet lopulta
ihan täydelliseen uupumukseen, jonka vallasta päästäkseen hän kamppaili
vielä kiihkeämmin kuin oli siihen asti taistellut kaikkia muita pahoja
vastaan. Sielunsa hätä kulutti hänessä kaikki muut hengenvoimat,
hänen vilkkautensa ja hänen mielensä terävyys laimeni, seuraihmisenä
hän muuttui ikäväksi, hän kävi yhä onnettomammaksi, ja sitä
kohtuuttomammaksi, mitä onnettomammaksi hän tuli. Ainakin väittävät
tätä Albertin ystävät; he sanovat, että Werther, joka itse ikäänkuin
joka päivä kulutti kaiken omaisuutensa, illalla kärsiäkseen ja
nähdäkseen puutetta, ei voinut oikein arvostella puhdasluontoista,
tyyntä miestä, joka nyt vihdoinkin oli saavuttanut kauan toivomansa
onnen, eikä hänen menettelyään, kun hän koetti varata tämän onnensa
itselleen tuleviksi päivikseen. Albert, sanovat he, ei niin lyhyessä
ajassa ollut mitenkään muuttunut, hän oli yhä sama mies, joksi Werther
heti alussa tuli hänet tuntemaan ja jota hän silloin oli pitänyt niin
suuressa arvossa ja niin kunnioittanut. Hän rakasti Lottea enemmän kuin
mitään maailmassa, hän ylpeili hänestä ja halusi, että kaikki muutkin
pitäisivät häntä ihanimpana ja täydellisimpänä olentona. Olikohan siinä
siis mitään moitittavaa, että hän tahtoi välttää vähintä epäilyksen
varjoakin ja ettei hän sinä hetkenä ollut halukas viattomimmallakaan
tavalla jakamaan tätä aarrettaan kenenkään toisen kanssa? He myöntävät,
että Albert kyllä usein poistui vaimonsa huoneesta, kun Werther tuli
hänen luokseen, mutta sitä hän ei tehnyt vihasta ja ynseydestä
ystäväänsä kohtaan, vaan ainoastaan siksi, että oli tuntenut
läsnäolonsa rasittavan tätä.

Lotten isä oli sairastunut, niin ettei voinut liikkua ulkona; hän
lähetti vaununsa noutamaan Lottea, ja Lotte lähti hänen luokseen. Oli
kaunis talvipäivä, oli ollut ensimmäinen vahvempi lumipyry, ja koko
seutu oli lumen peitossa.

Werther lähti seuraavana aamuna hänen jälkeensä sinne, saattaakseen
häntä takaisin, ellei Albert tulisi noutamaan häntä.

Kirkas ilmakaan ei tehnyt sen syvempää vaikutusta hänen sameaan
mieleensä, raskas paino lepäsi hänen sielullaan, suruisat kuvat olivat
syöpyneet häneen, ja hänen mielensä liikkui vain tuskallisesta
ajatuksesta toiseen.

Kun hän aina oli tyytymätön itseensä, näytti hänestä toistenkin tila
arveluttavalta ja hämmentyneeltä, hän luuli häirinneensä Albertin ja
hänen puolisonsa kaunista suhdetta ja moitti itseään siitä, samalla
kuitenkin tuntien salaista vastenmielisyyttä aviomiestä kohtaan.

Nytkin siinä tiellä hänen ajatuksensa johtuivat tähän. Niin, niin, hän
puheli itsekseen, salaa kiristellen hampaitaan: tuo nyt on siis sitä
omaista, ystävällistä, hellää ja kaikkeen osaaottavaa suhdetta,
sitä tyyntä, kestävää uskollisuutta! Kyllästymistä se on ja
välinpitämättömyyttä! Jokainen vaivainen pikkutehtäväkin vetää häntä
enemmän puoleensa kuin hänen kallis, ihana vaimonsa. Osaako hän antaa
onnelleen arvoa? Osaako hän pitää Lottea siinä arvossa kuin hän
ansaitsee? Hän on hänellä, noh, niin on! -- Tiedän sen, kuten tiedän
paljon muutakin, luulisin jo tottuneeni siihen ajatukseen, mutta se on
vielä kerran saava minut järjiltäni, se on saattava minut perikatoon.
-- Ja onko hänen ystävyytensä sitten kestänyt koetuksen? Eikö
hänestä vain kiintymykseni Lotteenkin jo liene hänen oikeuksiensa
rajoittamista, ja eikö huomaavaisuuteni Lottea kohtaan tuntune hänestä
salaiselta moitteelta häntä itseään vastaan? Tiedän sen hyvinkin,
tunnen sen, hän ei enää mielellään näe minua täällä, hän toivoo, että
poistuisin; minun läsnäoloni kiusaa häntä.

Tuon tuostakin hän hiljensi hätäistä käyntiään, toisinaan pysähtyi
kokonaan ja näytti aikovan palata; mutta aina hän sentään taas lähti
liikkeelle eteenpäin ja saapui tällaisiin ajatuksiin ja itsepuheluihin
vaipuneena melkein kuin vastoin tahtoaan perille metsästyslinnalle.

Hän astui ovelle, kysyi vanhusta ja Lottea ja tapasi koko talon
jonkinmoisessa kiihtymystilassa. Vanhin pojista kertoi hänelle, että
ulkona Wahlheimissa oli tapahtunut onnettomuus, siellä oli murhattu
joku talonpoika! Werther ei kuunnellut sitä sen tarkemmin. Hän astui
sisään ja tapasi Lotten koettamassa estää vanhusta, joka sairaudestaan
huolimatta itse aikoi ulos pitääkseen tutkintoa itse murhapaikalla.
Murhaajaa ei vielä tunnettu, surmatun ruumis oli aamulla löydetty talon
portilta; epäiltäviä asianhaaroja oli sentään olemassa: murhattu oli
ollut renkinä eräällä leskiemännällä, jolla sitä ennen oli ollut
palveluksessa eräs toinen, joka riidoin oli ajettu talosta.

Kun Werther tämän kuuli, hypähti hän kiihtyneenä pystyyn. -- Onko se
mahdollista! huudahti hän; minun täytyy mennä sinne, en voi viipyä
silmänräpäystäkään. -- Hän kiiruhti Wahlheimia kohden; kaikki
asianhaarat muistuivat niin elävästi hänen mieleensä, eikä hänelle
jäänyt enää epäilystäkään siitä, ettei tekoa olisi tehnyt sama mies,
jonka kanssa hän oli niin monta kertaa ollut puheissa ja joka oli
käynyt hänelle niin mieleiseksi.

Kun hänen oli kuljettava lehmuspuiston lävitse tullakseen ravintolaan,
jonne ruumis oli viety, valtasi hänet kammo hänen astuessaan tuota
ennen niin rakastamaansa paikkaa. Kynnys, jolla naapurin lapset niin
usein olivat leikkineet, oli veritahroissa. Rakkaus ja uskollisuus,
ihmisen ihanimmat tunteet, olivat muuttuneet väkivallanteoksi ja
murhaksi. Nuo tiheät, korkeat puut seisoivat nyt paljaina ja kuurassa,
kauniit pensaat, jotka kurkottelivat matalan kirkkotarhanmuurin ylitse,
olivat karistaneet lehtensä, ja lumen peittäminä katselivat hautakivet
niiden välistä ulos.

Kun hän läheni ravintolaa, jonka edustalle koko kylä oli kokoontunut,
nousi yht'äkkiä huuto. Etäällä näkyi joukko aseellisia miehiä, ja
kaikki huusivat, että murhaajaa tuodaan. Werther katsahti sinnepäin,
eikä hänelle enää jäänyt vähintäkään epäilyksen varaa. Niin! mies oli
sama, joka niin rakasti tuota leskeä ja jonka hän joku aika sitten oli
kohdannut kuljeksivana, hiljainen uhka ja salainen epätoivo sielussaan.

Mitä olet tehnyt, onneton! huudahti Werther, astuen vangittua vastaan.
-- Tämä katsahti häneen tyynesti ja ääneti ja vastasi viimein
levollisesti: Häntä ei ole kukaan saava, eikä hän ole saava ketään. --
Vanki vietiin ravintolaan, ja Werther riensi pois.

Tuo kamala, väkivaltainen kosketus heitti koko hänen olentonsa kuin
sekaisin. Hetkeksi hän tempautui surunsa, masentumuksensa ja
välinpitämättömän alakuloisuutensa vallasta, vastustamaton sääli täytti
hänen mielensä, ja hänessä heräsi sanomaton halu pelastaa tuo mies.
Hän tunsi hänet niin perin onnettomaksi, hänestä tuo mies oli
rikoksentekijänäkin niin viaton, hän kuvitteli itsensä niin syvästi
hänen asemaansa, että hän varmasti uskoi voivansa saada toisetkin
vakuutetuiksi siitä. Hän olisi jo kohta tahtonut saada puhua hänen
puolestaan, jo tulvi hänen huulilleen vilkas puolustuspuhe; hän
kiirehti askeleitaan joutuakseen metsästyslinnaan eikä malttanut jo
matkalla olla puoliääneen puhumatta itselleen kaikkea sitä, mitä aikoi
esittää miehen puolustukseksi amtmannille.

Kun hän astui sisään, oli Albertkin jo paikalla; tämä kiusasi häntä
hiukan ensiksi, mutta hän malttoi kuitenkin kohta mielensä ja rupesi
innokkaasti esittämään ajatustaan amtmannille. Tämä pudisti muutaman
kerran päätään, ja vaikka Werther mitä vilkkaimmin, kiivaimmin ja
vakuuttavimmin esittikin kaikkea, mitä ihminen vain voi toisen
puolustukseksi esittää, ei se, kuten oli odotettavissakin, tehnyt
mitään vaikutusta amtmanniin. Hän ei edes antanut ystävämme puhua
loppuunkaan, vastusti häntä kiivaasti ja nuhteli häntä siitä, että hän
saattoi puolustaa salamurhaajaa! Hän osoitti hänelle, että tuolla tapaa
tulisivat kaikki lait tehottomiksi ja kaikki turvallisuus valtiossa
häviäisi; sitäpaitsi hän lisäsi, ettei hän tämmöisessä asiassa voinut
tehdä mitään joutumatta mitä raskaimpaan edesvastuuseen; kaiken täytyi
tapahtua lainmukaisessa ja määrätyssä järjestyksessä.

Werther ei vieläkään peräytynyt, vaan pyysi, että amtmanni ei olisi
aivan liian tarkka, jos koetettaisiin auttaa miestä pakoon. Senkin
amtmanni epäsi. Albert, joka viimein myöskin sekaantui keskusteluun,
astui vanhuksen puolelle: Werther äänestettiin kumoon, ja kamalassa
tuskassa hän lähti viimein pois, sittenkuin amtmanni vielä jonkun
kerran oli sanonut hänelle: Ei, hän ei ole pelastettavissa!

Kuinka syvän vaikutuksen nämä sanat olivat tehneet Wertheriin, näemme
eräästä paperiliuskasta, joka tavattiin hänen papereidensa joukossa ja
joka nähtävästi on kirjoitettu samana päivänä:

"Sinä et ole pelastettavissa, onneton! Näen, näen sen, me emme ole
pelastettavissa."

Wertheriä oli syvästi loukannut se, mitä Albert nyt viimeksi oli
amtmannin läsnäollessa lausunut tämän vangitun asiassa: hän luuli
huomanneensa hänen sanoissaan jonkinmoista nurjamielisyyttä itseään
vastaan, ja vaikka hän tarkemmin ajateltuaan kyllä älysikin, että nuo
kaksi miestä kai sentään olivat olleet oikeassa häntä vastaan, niin
tuntui hänestä kuitenkin, kuin hänen täytyisi tehdä tyhjäksi koko sisin
olemuksensa, jos hänen pitäisi tunnustaa ja myöntää se.

Hänen paperiensa joukossa tapaamme lippusen, joka koskee tätä ja ehkä
ilmaisee koko hänen suhteensa Albertiin:

"Mitä siitä, että toistan ja toistan itselleni: hän on kunnollinen, hän
on hyvä, kun se kumminkin viiltää sisimpääni; minä en voi antaa hänelle
oikeutta."

Koska oli leppeä ilta ja ilma alkoi kääntyä suojaiseksi, palasivat
Lotte ja Albert jalan kaupunkiin. Matkalla Lotte kääntyi tuon tuostakin
katsomaan taakseen, ikäänkuin olisi kaivannut Wertherin seuraa. Albert
rupesi puhumaan hänestä ja moitti häntä, antaen sentään tunnustuksen
hänen hyville puolilleen. Hän otti puheeksi hänen onnettoman
rakkautensakin ja ilmaisi toivovansa, että hänet jollakin tapaa
saataisiin poistumaan. -- Toivoisin sitä meidän itsemmekin tähden,
sanoi hän, ja pyydän, jatkoi hän, sinuakin vaikuttamaan siihen
suuntaan, että hänen käytöksensä sinua kohtaan muuttuisi ja että hänen
käyntinsä luonamme harvenisivat. Ihmiset rupeavat jo kiinnittämään
huomiota siihen, ja tiedän, että muutamat jo puhuvatkin siitä. -- Lotte
oli vaiti, ja Albert näytti panneen mieleensä tämän vaikenemisen;
ainakaan ei hän senjälkeen enää koskaan ruvennut Lotten kuullen
puhumaan Wertheristä, ja jos Lotte joskus mainitsi hänestä, antoi hän
keskustelun raueta tai johti sen johonkin muuhun.

Se turha yritys, jonka Werther teki tuon onnettoman pelastamiseksi, oli
sammuvan liekin viimeinen lehahdus; sen jälkeen hän vaipui vain entistä
syvemmälle tuskaansa ja toimettomuuteensa; varsinkin järkytti häntä
syvästi, kun hän kuuli, että hän mahdollisesti vielä joutuisi
todistamaankin miestä vastaan, joka nyt oli ruvennut kieltämään koko
tekoa.

Kaikki vastoinkäymiset, jotka häntä olivat kohdanneet elämässä,
mielipaha, jota hän oli saanut kärsiä lähetystössä, kaikki mikä oli
muuten epäonnistunut tai häntä loukannut, kaikki se rupesi kytemään ja
virkoamaan hänen sielussaan. Hänestä tuntui, kuin se kaikki oikeuttaisi
hänet toimettomuuteen; hänestä kaikki mahdollisuudet olivat suljetut
häneltä ja hän itse oli kykenemätön ryhtymään mihinkään sillä otteella,
jota tavallisen elämän tehtävät vaativat; siten hän joutui vähitellen
kokonaan ihmeellisen tunneherkkyytensä, ajatussuuntansa ja äärettömän
intohimonsa valtaan ja läheni lähenemistään suruista loppuansa, eli
aina mitä kiihtyneimmässä mielentilassa, kuluttaen voimiaan ilman
mitään hyötyä ja tarkoitusta, tuota iäti samaa surunkalvamaa elämäänsä
rakastettavan ja rakastetun olennon läheisyydessä, jonka rauhaa hän
häiritsi.

Elävän kuvan hänen mielensä hämmennyksestä, hänen intohimoisesta
rakkaudestaan, hänen levottomuudestaan ja kiihtymyksestään, hänen
elämäänväsymisestään antavat muutamat jälkeenjääneet kirjeet, jotka
liitämme tähän.


_12 p. jouluk._

"Rakas Wilhelm, olen mielentilassa, jommoisessa lienevät ne onnettomat
olleet, joista luultiin, että heitä ahdisti paha henki. Usein se
tarttuu minuun; se ei ole tuskaa, se ei ole himoa -- se on sisäistä
outoa kuohua, joka uhkaa pakahduttaa rintani ja kuristaa kurkkuani! Voi
minua! Voi! ja sitten lähden ulos ja harhailen nykyisen tylyn ja
epäystävällisen vuodenajan peloittavia öisiä maisemia."

"Eilen illalla minun täytyi lähteä ulos. Sää oli äkkiä muuttunut
leudoksi; olin kuullut, että joki oli ruvennut tulvimaan, että kaikki
purot olivat paisuksissa ja että koko rakas laaksoni Wahlheimia myöten
oli tulvan alla. Yöllä jälkeen yhdentoista syöksyin ulos. Oli
peloittavaa vuorelta katsella, kuinka nuo kuohuvat aallot kuun valossa
vyöryivät yli peltojen, niittyjen ja pensaikkojen ja kuinka koko avara
laakso edessä ja kaukana oli yhtenä ainoana myrskyn myllertämänä
merenä. Ja kun kuu sitten taas sukeltautui esiin ja lepäsi pimeiden
pilvien yllä, ja virta sen kammottavanihanassa valossa kuohui ja kohisi
edessäni, silloin valtasi mieleni outo väristys ja sitten haikea
kaipaus! Oi, kädet levällään minä seisoin syvyyden partaalla ja
hengitin, hengitin ja hukuin hurmaavaan aatokseen syöstä kaikki tuskani
ja kärsimykseni tuonne alas! ja kohisten vieriä pois kuin aaltojen
meno! Oh! -- etkä voinut nostaa jalkaasi maasta vapautuaksesi kaikista
tuskistasi! -- Vielä ei tuntilasini ole juossut loppuunsa, tunnen sen!
Oi Wilhelm, kuinka mielelläni olisin antanut ihmisyyteni, saadakseni
tuon myrskytuulen mukana raastaa pilviä ja piestä aaltoja! Oh! Eikö
joskus koittane kytketylle mielelleni se hurman hetki? Ja kun
surunvoittoisena tähystelin alas erästä paikkaa kohden, jossa kerran
erään helteisen kävelyn jälkeen olimme Lotten kanssa levähtäneet
muutaman raidan varjossa -- sekin oli tulvan alla, Wilhelm, niin että
tuskin tunsin enää koko raitaa! Ja niityt sitten, ajattelin, ja linnan
ympäristö siellä hänen kotonaan! miten lieneekään riehuva virta
tuhonnut lehtimajamme! ajattelin. Ja menneisyydestä välähti mieleeni
auringonsäde, kuin vangille uni karjalaumoista, niityistä ja
kunniaviroista! En liikahtanut! -- En herjaa itseäni, sillä rohkenen
kuolla. -- Olisin --. Nyt istun tässä kuin vanha vaimo, joka kerää
puunsa ihmisten aidoista ja leipänsä ihmisten ovilla, vielä hetkeksikin
pidentääkseen ja lievittääkseen kituvaa, ilotonta oloaan."


_14 p. jouluk._

"Mitä tämä on, ystäväni? Säikähdän itseäni! Eikö rakkauteni siis
olekaan pyhintä, puhtainta ja veljellisintä rakkautta? Olenko
kertaakaan tuntenut rikollista halua mielessäni? -- Mutta mitä noista
vakuutuksista! -- Ja nyt nuo unet! Oi kuinka oikein aavistivatkaan ne,
jotka selittivät tuollaisten ristiriitaisuuksien lähtevän vieraiden
voimien vaikutuksesta! Nyt viime yönäkin! vavahdan, kun sanon sen,
pidin häntä sylissäni, pidin lähelläni, rintaani vastaan puristettuna,
ja peitin hänen rakkautta kuiskivat huulensa lukemattomin suudelmin;
silmäni uiskentelivat hänen silmäinsä hurmassa! Hyvä Jumala! Onko
rikos, että vieläkin tunnen autuutta, kun herkimmästi koetan muistella
noita hehkuvia iloja? Lotte! Lotte! -- Ja minä olen mennyttä! Aistini
hämmentyvät; olen jo viikon ollut ilman mitään mielenmalttia, silmäni
uiskentelevat kyynelissä. Minun ei ole missään hyvä, ja kaikkialla
hyvä. En toivo mitään, en tahdo mitään. Parasta olisi mennä pois."


Päätös lähteä elämästä juurtui näinä päivinä ja näissä oloissa yhä
syvemmälle Wertherin sieluun. Siitä asti kuin hän oli palannut Lotten
luokse, oli se ajatus aina väikkynyt hänen edessään viimeisenä turvana
ja viimeisenä toivona; kuitenkin hän oli aina sanonut itselleen, ettei
se saisi olla mikään hätäinen ja äkkipikainen teko, vaan hän tahtoi
tehdä sen totisimmassa vakaumuksessa ja mahdollisimman tyynellä
päättäväisyydellä.

Hänen epäilyksensä ja sieluntaistelunsa kuvastuvat eräässä
paperiliuskassa, joka nähtävästi on jokin Wilhelmille ajateltu
kirjeenalku ja joka päiväämättömänä löydettiin hänen paperiensa
joukosta:

"Hänen läsnäolonsa, hänen kohtalonsa, hänen osanottonsa minua kohtaan
pusertavat vielä viimeiset kyynelet jäytyneistä aivoistani."

"Kohottaa esirippua ja astua sen taakse! kas siinä kaikki! Miksi siis
tämä epäröinti ja arkailu? Siksikö, ettei tiedä, millaista sen toisella
puolella on? Ja ettei sieltä enää voi palata? Ja siksi, että henkemme
näkyy olevan taipuvainen aavistamaan sekaannusta ja pimeyttä siellä,
mistä ei tiedä mitään varmaa!"

Lopulta tämä suruisa ajatus kävi yhä omaisemmaksi ja
läheisemmäksi hänelle, ja hänen päätöksensä yhä varmeni ja muuttui
peruuttamattomaksi, siitä olkoon todistuksena seuraava kaksimielinen
kirje, jonka hän kirjoitti ystävälleen.


20 _p. jouluk._

"Kiitän rakkauttasi, Wilhelm, että olet sillä tavoin käsittänyt sanani.
Niin, olet oikeassa: minulle olisi parempi, että lähtisin. Ihan
mieleeni ei ole sentään ehdotuksesi, että palaisin teidän luoksenne;
ainakin tekisin mielelläni sitä ennen pienen kiertomatkan, varsinkin
kun ilmat nyt näyttävät ennustavan kestävää pakkasta ja hyvää keliä.
Sekin on mieleeni, että haluat tulla noutamaan minua; varro sentään
vielä ainakin kaksi viikkoa ja odota kirjettä minulta, jossa ilmoitan
tarkemmin. On tarpeen, ettei mitään poimita, ennenkuin se on kypsä, ja
kaksi viikkoa sinne tai tänne vaikuttaa paljon. Sano äidilleni, että
hän rukoilisi poikansa puolesta, ja että pyydän anteeksi häneltä
kaikkea sitä mielipahaa, jota olen hänelle tuottanut. Se nyt näkyy
olleen minun osani, että olen samentanut ja pahoittanut niiden mieltä,
joille minun olisi pitänyt olla iloksi. Hyvästi, rakkain ystäväni!
Suokoon Jumala sinulle kaikkea siunaustaan! Jää hyvästi!"


Mitä liikkui Lotten mielessä näinä aikoina, mitkä olivat hänen
tunteensa puolisoaan, mitkä onnetonta ystäväänsä kohtaan, sitä
rohkenemme tuskin yrittää sanoin kuvata, vaikka sentään, kun tunnemme
hänen luonteenlaatunsa, voimmekin siitä muodostaa itsellemme hieman
käsitystä, voipa ehkä joku ihanasieluinen nainen kuvailla mielessään
hänen asemansakin ja kärsiä hänen kerallaan.

Sen ainakin tiedämme, että hän oli vakaasti päättänyt tehdä kaikkensa
saadakseen Wertherin poistumaan, ja sikäli kuin hän vielä epäröi,
tapahtui se ainoastaan sydämellisestä, ystävällisestä hellyydestä, hän
kun tiesi, kuinka raskasta se olisi Wertherille, jopa ehkä melkein
mahdotontakin. Näihin aikoihin hänen oli kuitenkin pakko ryhtyä
ratkaisevampiin toimenpiteisiin asiassa, miehensä kun itsepintaisesti
oli vaiti kaikesta, mikä koski tätä suhdetta, kuten Lotte itsekin aina
oli ollut, ja hänelle oli niinmuodoin sitä tärkeämpää itse teossa
todistaa, että mielenlaatunsa oli hänen miehensä mielenlaadun arvoinen.

Samana päivänä, jona Werther oli kirjoittanut edellä julkaistun kirjeen
ystävälleen --- oli sunnuntai ennen joulua -- tuli hän illalla
tervehtimään Lottea ja tapasi hänet yksin. Lotte järjesteli muutamia
leluja, jotka hän oli valmistanut pikkusiskoilleen joululahjoiksi.
Werther puheli ilosta, joka lapsilla oli oleva, ja ajoista, jolloin
ihminen vielä oli sulaa taivaista riemua, kun ovi odottamatta aukeni ja
hän näki edessään koristetun joulukuusen kynttilöineen, makeisineen ja
omenoineen. -- Saatte tekin jotain, sanoi Lotte, koettaen kätkeä
hämminkiään suloiseen hymyyn, saatte tekin jotain, jos olette oikein
hyvä, saatte vahakynttilän ja jotain muutakin ehkä. -- Ja mitä te
sitten tarkoitatte hyvällä? huudahti Werther; miten minun pitää olla?
kuinka voin olla hyvä, rakas Lotte! -- Torstai-iltana, sanoi Lotte, on
jouluaatto, silloin tulevat tänne lapset ja isäni, silloin jokainen saa
osansa, silloin tulette tekin -- mutta ette ennen. -- Werther hykähti.
-- Oi kuulkaa, jatkoi Lotte, niin se nyt kerran on; minä pyydän teitä
oman rauhani tähden: näin ei saa, ei saa kauemmin jatkua. -- Werther
käänsi katseensa hänestä, rupesi astumaan edestakaisin huoneessa
mutisten: Näin ei saa jatkua! Lotte, joka tunsi sen kamalan tilan,
mihin nämä sanat olivat Wertherin saattaneet, koetti kaikenlaisilla
kysymyksillä johtaa hänen ajatuksiaan muuanne, mutta turhaan. -- Ei,
Lotte, huudahti Werther, en ole näkevä teitä enää! -- Miksi niin?
vastasi Lotte. Werther, te voitte, teidän täytyy tulla tervehtimään
meitä vielä, mutta tyyntykää vain. Oi, miksi teidän pitää olla
tuommoinen, että noin kiihkeästi ja hillittömästi antaudutte kaikkeen,
mikä kerran valtaa teidät? Kuulkaa, jatkoi hän, ottaen Wertheriä
kädestä, koettakaa olla tyynempi! Teidän hengenlahjanne, tietonne,
kykynne, kaikki ne voivat valmistaa teille niin monenlaista tyydytystä!
Olkaa mies! tehkää loppu tuskallisesta kiintymyksestänne olentoon, joka
ei voi muuta kuin sääliä teitä. -- Werther kiristeli hampaitaan ja
katsahti synkästi häneen. Lotte piti yhä häntä kädestä. -- Mutta
tyyntykäähän nyt hetkeksi edes, Werther! sanoi hän. Ettekö tunne, että
petätte itsenne, että ehdoin tahdoin saatatte itsenne turmioon? Miksi
juuri minua, Werther? juuri minua, joka olen toisen oma? Juuri niin,
toisen oma? Pelkäänpä, pelkäänpä, että juuri tuo mahdottomuus saada
minut tekee halunne niin kiihkeäksi. -- Werther veti kätensä hänen
kädestään ja loi häneen jäykän ja kalsean katseen. -- Viisaasti
puhuttu! huudahti hän, perin viisaasti! Onko ehkä Albert keksinyt tuon?
Oivallista! Oivallista! -- Kuka tahansa voi sen keksiä, vastasi Lotte.
Ja eikö siis todellakaan koko avarassa maailmassa muka ole tyttöä, joka
tyydyttäisi teidän sydäntänne? Koettakaa nyt edes, etsikää, jos
kumminkin löytäisitte, ja minä vannon ja vakuutan, te löydätte; jo
kauan on minua sekä teidän että itsemme tähden huolettanut nähdä teidän
sulkeutuvan niin ahtaaseen piiriin. Koettakaa nyt malttaa itseänne
hiukan! Jokin matka ehkä viihdyttäisi teitä, ihan varmaan viihdyttäisi.
Etsikää ja löytäkää olento, joka ansaitsee rakkautenne, ja palatkaa
sitten tänne ja nauttikaamme yhdessä todellisen ystävyyden autuutta. --

Tuon, sanoi Werther kylmästi hymyillen, voisi paikalla painattaa ja
suosittaa sitä kenelle hovimestarille hyvänsä. Rakas Lotte! Malttakaa
hetkinen vielä, kaikki, kaikki on käyvä tahtonne mukaan. -- Luvatkaa
nyt ainoastaan, Werther, ettette tule ennen kuin jouluaattona! --
Werther aikoi juuri vastata, mutta samassa Albert astui sisään. He
sanoivat toisilleen kylmästi hyvää iltaa ja rupesivat sitten vierekkäin
ja hämillisinä astelemaan edestakaisin huoneessa. Werther alkoi puhella
jostakin tyhjänpäiväisestä aiheesta, joka pian oli puhuttu kuiviin,
samoin Albert, joka senjälkeen kysyi rouvaltaan joistakin asioista,
jotka oli jättänyt hänen toimitettavikseen, ja kuultuaan, että ne vielä
olivat toimittamatta, hän sanoi Lottelle joitakin sanoja, jotka
Wertheristä tuntuivat kylmiltä, vieläpä tylyiltäkin. Hän aikoi lähteä,
mutta ei voinut, ja viipyi aina kello kahdeksaan, joll'aikaa
toivottomuus ja tyytymättömyys yhä kiihtyi hänessä, kunnes viimein
ruvettiin kattamaan pöytää, jolloin hän otti hattunsa ja keppinsä.
Albert kehoitti häntä jäämään, mutta hän, kun oli huomaavinaan siinä
vain tyhjän kohteliaisuuden, kiitti kylmästi ja lähti.

Hän tuli kotiinsa, otti palveluspojaltaan, joka aikoi näyttää hänelle
valkeata, kynttilän kädestä ja meni yksin huoneeseensa, purskahti
siellä äänekkääseen itkuun, puhui kiihtyneesti itsekseen, asteli
kiivaasti huoneessa edestakaisin ja heittäytyi viimein riisuutumatta
vuoteelleen, mistä palvelijansa hänet löysi, tohtiessaan yhdentoista
ajoissa astua sisään kysymään, saisiko vetää saappaat herran jaloista.
Sen Werther sallikin ja kielsi palvelijaansa tulemasta seuraavana
aamuna huoneeseen, ennenkuin hän kutsui.

Maanantai-aamuna varhain, yhdentenäkolmatta päivänä joulukuuta, hän
kirjoitti Lottelle seuraavan kirjeen, joka hänen kuolemansa jälkeen
tavattiin hänen kirjoituspöydältään ja toimitettiin perille, ja jonka
julkaisen tässä otteittain, sen mukaan kuin asianhaaroista selvenee,
milloin hän kunkin kohdan on kirjoittanut.

"Se on siis päätetty, Lotte, minä kuolen, ja kirjoitan ilman
vähintäkään romanttista liioittelua, ihan tyynesti tämän, kirjoitan
saman päivän aamuna, jona viimeisen kerran olen näkevä sinut. Kun luet
tämän, rakas, peittää jo haudan kylmä multa sen levottoman ja
onnettoman jäykenneet jäännökset, joka viimeisiksi hetkikseen ei tiedä
sen suurempaa autuutta kuin saada ajatella sinua ja antaa mielensä
askaroida sinussa. Viimeinen yöni oli kamala, mutta oi, se oli myöskin
terveellinen yö minulle. Se se on tehnyt päätökseni varmaksi ja
lujaksi: minä kuolen! Kun eilen, mieleni ja koko sieluni ollessa
peloittavan kiihtyneinä, riistäydyin erilleni sinusta, kun kaikki
tunkemalla tunki sydämeeni, ja kun koko kamalassa kylmyydessään selkeni
eteeni ja kouristi mieltäni toivoton, iloton oloni rinnallasi, niin
olin tuskin päässyt huoneeseeni, kun ihan suunniltani heittäysin
polvilleni, ja oi Jumalani, silloin sinä soit minulle katkerain
kyynelten viimeisen lievikkeen! Tuhannet suunnitelmat ja tuhannet
aikeet riehuivat sielussani, kunnes vihdoin selkeni eteeni lujana ja
kokonaisena tuo viimeinen ainoa ajatus: minä kuolen! Laskeuduin
nukkumaan, ja nyt aamulla, kun herään ja olen tyyni, on sydämessäni yhä
lujana ja vahvana tuo: minä kuolen! -- Tämä ei ole epätoivoa, tämä on
varmuutta siitä, että nyt olen kestänyt loppuun ja että uhraan itseni
sinun tähtesi. Niin, Lotte, miksi salaisin sitä? Yhden meistä kolmesta
täytyy poistua, ja se kolmas tahdon olla minä! Oi rakas, tätä raadeltua
sydäntäni on usein nuoleksinut tulikielinen ajatus -- murhata miehesi!
-- sinut! -- itseni! -- Olkoon siis! -- Kun joskus kauniina suvi-iltana
nouset vuorelle, muistele silloin minua, kuinka niin usein tulin ylös
laaksoa, ja katsahda sitten kirkkotarhalle hautaani kohden, jolla tuuli
laskevan auringon valossa leyhyttelee ruohoa. -- Olin niin tyyni
aloittaessani; nyt, nyt itken kuin lapsi, kun kaikki näkyy niin elävänä
edessäni." --

Kello kymmenen tienoissa Werther kutsui palvelijansa sisään ja
pukeutuessaan sanoi hänelle, että koska hän aikoi muutaman päivän
perästä matkustaa pois, niin palvelijan pitäisi harjata vaatteet ja
laittaa kaikki pakattavaksi; samoin hän käski palvelijan käydä
kaikkialta hakemassa laskuja sekä noutaa takaisin muutamia lainattuja
kirjoja ja maksaa eräille köyhille, joille hänen oli ollut tapana
viikoittain antaa raha-apua, etukäteen kahden kuukauden määrä.

Hän antoi tuoda ruokansa huoneeseensa, ja syötyään hän ratsasti ulos
amtmannille, joka ei kuitenkaan ollut kotona. Hän rupesi ajatuksiinsa
vaipuneena astelemaan edestakaisin puutarhassa, ja näytti kuin hän
vielä viimeksi tahtoisi nauttia kaikkea muistojen haikeutta.

Lapset eivät jättäneet häntä kauaksi rauhaan, he seurasivat häntä,
tarrautuivat häneen kiinni ja kertoivat, että kun tulee huomen ja taas
huomen ja vielä yksi päivä, niin silloin he saavat Lotten luona
joululahjoja, ja kertoivat hänelle ihmeitä, joita heidän pieni
mielikuvituksensa heille lupasi. -- Huomen! huudahti hän, ja taaskin
huomen! ja vielä yksi päivä! -- ja suuteli heitä jokaista
sydämellisesti ja aikoi jättää heidät, kun pienin vielä kurkottautui
kuiskaamaan hänelle jotain korvaan. Poikanen ilmaisi hänelle, että isot
veljet olivat kirjoittaneet kauniita uudenvuodentoivotuksia, _noin_
isoja, yhden isälle, yhden Albertille ja Lottelle ja yhden herra
Wertherillekin; ne he antavat aikaisin uudenvuodenaamuna. Se sai hänet
kokonaan liikutuksiin; hän lahjoitti jokaiselle heistä jotakin, nousi
ratsunsa selkään, käski sanoa vanhukselle terveiset ja lähti
kyynelsilmin pois.

Kello viiden tienoissa hän palasi kotiin, käski palvelustytön sytyttää
tulen ja pitää sitä vireillä yöhön asti. Palvelijansa hän käski
pakkaamaan kirjat ja liinavaatteet matkalaukkuun ja neulomaan vaatteet
nyytteihin. Senjälkeen hän nähtävästi kirjoitti seuraavan palasen
viimeistä kirjettään Lottelle:

"Et odota minua! luulet, että tottelen ja tulen vasta jouluaattona
luoksesi. Oi Lotte, tänään taikka en ikinä enää. Jouluiltana sinulla on
tämä paperi kädessäsi, sinä vapiset ja kostutat sitä suloisilla
kyynelilläsi. Minä tahdon ja minun täytyy! Oi, kuinka hyvältä minussa
tuntuu, että olen päättänyt sen!"

Lotte oli sillävälin omituisessa mielentilassa. Viimeinen keskustelunsa
Wertherin kanssa oli paljastanut hänelle, kuinka vaikeata tämän olisi
erota hänestä ja kuinka syvästi Werther kärsisi, jos hänen pitäisi
matkustaa pois.

Oli kuin ohimennen tullut Albertin läsnäollessa mainituksi, ettei
Werther kävisi heillä ennen jouluaattoiltaa, ja Albert oli ratsastanut
erään lähiseudulla asuvan virkamiehen luokse, jonka kanssa hänellä oli
asioita ja jonka luona hänen täytyi viipyä yötä.

Lotte istui nyt yksin, kukaan siskoista ei ollut hänen luonaan, ja hän
jättäytyi ajatustensa valtaan, jotka hiljaa liikkuivat hänen
suhteissaan. Hän tunsi nyt iäksi olevansa yhdistetty mieheen, jonka
rakkauden ja uskollisuuden hän tunsi, johon hän koko sydämellään oli
kiintynyt, jonka tyyni levollisuus ja luotettavuus näyttivät olevan
kuin vartavasten luodut sitä varten, että kunnollinen, toimelias nainen
voisi niille perustaa elämänsä onnen; hän tunsi mitä miehensä aina oli
oleva hänelle ja hänen lapsilleen. Toiselta puolen oli Werther käynyt
hänelle niin kalliiksi, jo heidän tuttavuutensa ensimmäisestä hetkestä
oli heidän luonteittensa sopusointu ilmennyt niin kauniina, ja
pitkäaikainen seurustelu hänen kanssaan ja monet yhdessä eletyt
kohtaukset olivat tehneet sammumattoman vaikutuksen hänen sydämeensä.
Kaiken, mitä hän tunsi ja ajatteli mieltäkiinnittävää, hän oli tottunut
ajattelemaan ja tuntemaan Wertherin kanssa yhdessä, ja hänen
poistumisensa uhkasi jättää koko hänen olentoonsa aukon, joka ei enää
ollut täytettävissä. Oi, kunpa hän sinä hetkenä olisi voinut muuttaa
Wertherin veljekseen, kuinka onnelliseksi hän olisi tuntenut itsensä!
-- jos hän olisi voinut naittaa hänet jollekulle ystävättärelleen,
olisi hän voinut toivoa saavansa hänen suhteensa Albertiinkin
entiselleen!

Hän oli ajatellutkin järjestään jokaista ystävätärtään, mutta kaikissa
hän oli keksinyt aina joitakin vikoja, eikä ollut löytänyt ketään,
jolle olisi suonut hänet.

Näissä mietteissään hän vasta, tekemättä sitä itselleenkään selväksi,
ensikertaa syvästi tunsi, että sydämenpohjainen, salainen toivonsa oli
saada pidättää hänet itselleen, ja samalla hänen täytyi kuitenkin sanoa
itselleen, ettei voisi häntä pitää eikä saisi; hänen puhdasta ja
kaunista, muuten niin kevyttä ja keveästi huolista vapautuvaa mieltään
painosti surumielisyys, jota ei valaissut pieninkään onnen toive. Hänen
sydäntään ahdisti ja otsallaan lepäsi pimeä pilvi.

Niin oli kello joutunut puoli seitsemään, kun hän yht'äkkiä kuuli
Wertherin tulevan portaita ylös ja kohta tunsi hänen askelensa ja hänen
äänensä, joka kysyi häntä. Kuinka sykähtikään hänen sydämensä, ja
voimmepa melkein sanoa ensimmäistä kertaa, Wertherin tullessa. Hän
olisi mielellään ilmoituttanut, ettei ollut kotona, ja kun Werther
astui sisään, huudahti hän jonkinmoisessa intohimoisessa
hämmennyksessä: Ette pitänytkään sanaanne! -- Minä en ole mitään
luvannutkaan, kuului vastaus. -- Silloin teidän olisi toki pitänyt
noudattaa pyyntöäni, vastasi Lotte; pyysin teitä meidän kummankin
rauhan tähden.

Hän ei oikein tietänyt mitä sanoi, ja yhtä vähän hän oli täysin
tietoinen toimistaan, kun lähetti kutsumaan paria ystävätärtään, ettei
hänen tarvitsisi olla Wertherin kanssa kahden. Werther laski kädestään
muutamia kirjoja, jotka hänellä oli mukana, ja kysyi toisia, ja Lotte
toivoi milloin että ystävättärensä tulisivat, milloin taas että he
jäisivät pois. Palvelustyttö palasi ilmoittaen, että molemmat pyysivät
anteeksi, he eivät voineet tulla.

Lotte aikoi käskeä palvelustytön istumaan käsitöineen viereiseen
huoneeseen, mutta muutti kohta taas mieltään. Werther käveli huoneessa
edestakaisin; Lotte meni klaveerin ääreen ja yritti soittaa muuatta
menuettia, mutta se ei luistanut. Hän rohkaisi itsensä ja meni tyynenä
istumaan Wertherin viereen, joka oli asettunut tavalliselle paikalleen
leposohvalle.

Onko teillä mitään luettavaa mukananne? sanoi Lotte. -- Wertherillä ei
ollut. -- Tuolla laatikossani on käännöksenne muutamiin Ossianin
lauluihin; en ole vielä lukenut niitä, sillä olen toivonut, että saisin
kuulla teidän itse lukevan ne, mutta siihen ei ole vielä sattunut
tilaisuutta. Werther hymyili, kävi noutamassa laulut, häntä värisytti,
kun hän otti ne käteensä, ja silmänsä kyyneltyivät, kun hän katsahti
niihin. Hän istuutui ja alkoi lukea:

'Sinä hämärtyvän yön tähti, ihanana säihkyt sinä lännessä, kohotat
loistavan pääsi pilvestäsi ja vaellat ylväänä kunnaallasi. Mitä
tähystelet kankaalta? Myrskyiset tuulet ovat tyyntyneet, kaukaa
ääntelee puron solina, etäällä lepajavat kohahtelevat aallot kallioita
vastaan, iltahyttysten surina häilyy yli lakeuden. Mitä tähystelet,
sinä ihana valo? Mutta sinä hymyilet ja poistut; iloisina soljuvat
aallot ympärilläsi ja kylvettävät armaita hiuksiasi. Hyvästi, hyvästi,
lempeä säde! Astu esiin ja ilmesty, sinä Ossianin sielun ihana valo!

Ja se astuu esiin voimassaan. Minä näen manallemenneet ystäväni, he
kokoontuvat Loralle, kuten niinä päivinä, jotka menneet ovat. -- Fingal
tulee kuin kostea sumupylväs, ympärillään sankarinsa, ja katso,
laulajaurhot: ikiharmaa Ullin! ylväs Ryno! Alpin, armahin laulaja, ja
sinä, vienosti valittava Minona! -- Kuinka muuttuneet olette, te
ystäväni, sitte juhlapäivien Selmalla, jolloin kilvoittelimme laulun
kunniasta, kuin kevättuulahdukset, jotka kukkulan rintaa henkäillen
vuoroin häilyttelevät hiljaa kuiskivaa ruohikkoa.

Astui silloin ihanuudessaan esiin Minona, astui esiin, katse luotuna
maahan ja silmät kyynelissä; raskaina hulmahtelivat hiuksensa
puuskaisessa tuulessa, joka puhalsi kukkulalta. -- Kolkoksi kalpeni
sankarien mieli, kun hän kohotti suloisen äänensä, sillä usein he
nähneet olivat Salgarin haudan, usein valkean Colman synkän asunnon.
Colma, sointuvaääninen Colma jätettynä yksin kukkulalle; Salgar oli
luvannut tulla, mutta ylt'ympäri yleni yö. Kuulkaa Colman ääni, kun hän
yksin istui kukkulallaan.


_Colma_.

On yö! -- minä istun yksin, hyljättynä myrskyisällä kukkulalla. Tuuli
ulvoo vuorilla. Virta pauhaa kallioitaan alas. Minua ei suojaa mikään
maja sadetta vastaan, minua hyljättyä myrskyisällä kukkulalla.

Ylene, kuu, pilvistäsi! ilmestykää, yön tähdet! Johtakoon minua jokin
valo sille paikalle, jolla rakkaani levähtää metsästyksen
ponnistuksista, jousi lauenneena vierellään, nuuskivat koiransa
ympärillään! Mutta tässä minun täytyy istua yksin kalliolla
hurjistuneen virran partaalla. Virta kohisee ja myrsky pauhaa, ja minä
en kuule armaani ääntä.

Miksi viipyy mun Salgarini? Onko hän unohtanut sanansa? -- Tuossa on
kallio ja puu ja tässä on vaahtoova virta! Yön tullen lupasit olla
täällä; oi! minne on Salgarini harhautunut? Sinun kanssasi minä aioin
paeta, jättää isäni ja veljeni! nuo ylpeät! Kauan ovat sukumme olleet
vihollisia, mutta me emme ole vihollisia, oi Salgar!

Hellitä hetkeksi, oi tuuli! tyynny tuokioksi, vihainen virta! jotta
ääneni kaikuisi läpi laakson, että vaeltajani mua kuulisi. Salgar! minä
täällä huudan! Tässä on puu ja tässä kallio! Salgar! mun rakkaani!
tässä olen; miksi viivyt etkä tule? Katso, kuu nousee, virran kalvo
välkkyy laaksossa, ja kukkulan kupeella häämöttävät kalliot harmaina;
mutta minä en näe häntä kukkulalla, eivätkä hänen koiransa ilmaise
hänen tuloansa. Tässä täytyy minun istua yksin.

Mutta kutka ne tuossa alhaalla lepäävät kankaalla? -- Lemmittynikö?
Veljenikö? -- Puhukaa, oi ystäväni! He eivät vastaa. Kuinka sieluani
ahdistaa! -- Oi, he ovat kuolleet! Heidän miekkansa ovat punaiset! Oi
veljeni, veljeni, miksi olet surmannut Salgarini! Oi Salgar! miksi olet
surmannut veljeni? Molemmat olitte niin rakkaat minulle! Oi, ihana olit
sinä kukkulalla tuhanten keskellä! Peloittava oli hän taistelussa.
Vastatkaa minulle! kuulkaa ääneni, minun rakastettuni! Mutta oi! He
ovat vaiti, vaiti iäisesti! Kylmä kuin multa on heidän povensa!

Oi puhukaa, te kuolleitten henget, puhukaa kukkulan kallioilta, puhukaa
myrskyisen vuoren laelta, puhukaa, minä en kammoksu! -- Minne olette
menneet levolle? Mistä vuoren rotkosta löytäisin teidät? -- En kuule
heikkoa kuiskaustakaan tuulessa, en äänen humuiluakaan kukkulan
myrskyssä.

Istun ja valitan, minä odotan aamua kyynelissäni. Kaivakaa hauta, te
vainajain ystävät, mutta älkää peittäkö sitä, ennenkuin tulen. Eloni
haihtuu kuin uni, kuinka voisin minä jäädä jäljelle. Täällä olen asuva
ystäväini luona, tässä viuhuvan vuorivirran rannalla. -- Kun ylenee yö
kukkulalle ja tuuli virkoo kankaalla, silloin on henkeni humiseva
tuulessa ja valittava ystäväini kuolemaa. Metsästäjä kuulee ääneni
havumajastaan, kammoaa sitä ja rakastaa sitä, sillä suloinen on oleva
valitukseni ystävistäni; he molemmat olivat minulle niin rakkaat!

Noin kuului laulusi, oi Minona, sinä Thormanin vienosti punastuva
tytär. Kyynelemme juoksivat Colman kohtalon tähden, ja sieluamme
varjosti suru.

Astui silloin esiin Ullin harppuineen ja lauloi meille Alpinin laulun.
-- Alpinin ääni oli ystävällinen ja Rynon sielu tulisäkene. Mutta jo
lepäsivät he haudan majassa, ja äänensä oli lakannut kaikumasta
Selmassa. Kerran palasi Ullin metsästämästä, kun sankarit vielä eivät
olleet kaatuneet. Hän kuuli heidän kilpalaulunsa kukkulalla. Heidän
laulunsa on lempeä, mutta suruisa. He valittivat Morarin kuolemaa,
sankareista ylimmäisen. Hänen sielunsa oli kuin Fingalin sielu, hänen
kalpansa kuin Oskarin kalpa. -- Mutta hän kaatui, ja hänen isänsä
valitti, ja hänen siskonsa silmät uiskentelivat kyynelissä,
uiskentelivat kyynelissä Minonan silmät, ylvään Morarin sisaren. Hän
väistyi Ullinin laulua, kuin kuu lännessä, joka aavistaa myrskysateen
tulon ja kätkee ihanan päänsä pilviin. -- Minä helkytin harppua Ullinin
kanssa ja säestin valituslaulua.


_Ryno_.

Tuuli on tuullut ja sade on tauonnut, kirkkaana loistaa keskipäivän
aurinko, ja pilvet haihtuvat. Väistyvänä valaisee kukkulaa epävakaa
aurinko. Punervana valuu vuoren virta laakson halki. Suloinen on
solinasi, virta; suloisempi kuitenkin on ääni, jonka kuulen. Se on
Alpinin ääni, hän valittaa vainajaa. Hänen päänsä on vanhuuttaan
kumarassa, ja punainen on kyynelöivä silmänsä. Alpin, oiva laulaja!
miksi yksin vaikenevalla kukkulalla? miksi valitat sinä kuin tuulen
huokaus metsässä, kuin aalto kaukaisella rannalla?


_Alpin_.

Kyyneleni, Ryno, valuvat vainajan muistolle, ääneni valittaa
haudassa-asujaa. Norjana seisot sinä kukkulalla, ihanana ilmestyt sinä
kankaan poikien seassa, kaatuva olet kuitenkin kuin Morar, ja
haudallasi on itkijä istuva. Metsät ja kukkulat unohtavat sinut, ja
jousesi on jännittämättömänä riippuva salissasi.

Nopea olit, oi Morar, kuin peura kukkulalla, peloittava olit kuin öinen
tuli taivaanrannalla. Vihastuksesi oli kuin myrsky ja miekkasi
taistelussa kuin salaman välähdys kankaalla; äänesi kuului kuin
metsävirta sateen jälkeen, kuin ukkonen etäisillä kukkuloilla. Monta
kaatui kätesi edessä, vihasi liekki kulutti heidät. Mutta kun palasit
taistelusta, kuinka leppeä oli otsasi! Kasvosi olivat kuin aurinko
rajuilman jälkeen, kuin kuu äänettömässä yössä, tyyni oli rintasi kuin
meri, kun tuulten pauhu on asettunut.

Ahdas on nyt asuntosi! synkeä kammiosi! Kolmella askelella mittaan
hautasi, sinun, joka ennen olit niin suuri! Neljä sammaleista kiveä
ovat ainoa muisto sinusta; lehdetön puu ja korkea ruohikko, joka
tuulessa kuiskailee, ilmoittavat metsästäjälle mahtavan Morarin haudan.
Äitiä ei sinulla ole, joka itkisi sinua, eikä neitoa, joka vuodattaisi
rakkauden kyyneleitä; kuollut on hän, joka sinut synnytti, kaatunut on
Morglanin tytär.

Kuka on tämä vanhus sauvan varassa? Ken on hän, jonka hiukset ovat iän
valkaisemat, jonka silmät punoittavat kyynelistä? Isäsi on hän, oi
Morar, ainoan poikansa isä. Hän kuuli taisteluhuudostasi, hän kuuli
hajalle lyödyistä vihollisista; hän kuuli Morarin maineen! Oi! ei
kuullut hän hänen haavastaan. Itke, Morarin isä! itke, mutta
poikasi ei kuule sinua! Syvä on kuolleitten uni, matala heidän
multa-päänaluksensa. Ei koskaan kuule hän ääntäsi, ei koskaan herää hän
kutsustasi. Oi, milloinka koittaa haudassa huomen, sanomaan nukkujalle:
Heräjä!

Jää hyvästi, sinä jaloin ihmisten seassa, sinä valloittaja
taistelutanterella! Mutta milloinkaan ei ole sinua se tanner enää
näkevä! milloinkaan ei ole synkeä metsä valaistuva kalpasi välkkeestä.
Poikaa et jätä jälkeesi, mutta laulu on kantava nimeäsi, ja nousevat
sukupolvet saavat kuulla sinusta, saavat kuulla kaatuneesta Morarista.

Äänekäs oli sankarien valitus, äänekkäin Arminin murtunut huokaus. Hän
muisteli poikansa kuolemaa; hänkin kaatui nuoruutensa päivinä. Istui
lähellä sankaria Carmor, kaikuvan Galmalin ruhtinas. Miksi nyyhkii
Arminin huokaus? puhui hän; mitä tässä on itkettävää? Eikö kaiu laulu
ja soitto heläjä ja sulata ja ilahduta sielua? Ne tulevat kuin
hiljainen sumu, joka ylenee mereltä ja levittäytyy laakson ylle ja
kostuttaa kukoistavat kukkaset, mutta sitten virkoo aurinko taas
voimaansa ja sumu hälvenee. Miksi valitat sinä niin haikeasti, Armin,
sinä merten huuhteleman Gorman hallitsija?

Valitan? Niin, minä valitan, eikä ole vähäinen valitukseni syy. --
Carmor, et sinä ole kadottanut poikaa, et kukoistavaa tytärtä; Colgar,
urho uljas, elää, ja elää Annira, ihanin neitojen seassa. Sukusi vesat
kukoistavat, oi Carmor, mutta Armin on viimeinen sukuansa. Synkeä on
vuoteesi, oi Daura! ja kolkko on unesi haudassa. -- Milloin heräjät
sinä lauluinesi, milloin heräjät sointuvine ääninesi? Herätkää, syksyn
tuulet, herätkää ja myrskytkää yli aution kankaan! Pauhatkaa,
metsävirrat, ja ulvokaa, myrskyt, tammien latvoissa! Vaella revittyjä
pilviä, oi kuu, ja näytä lentävien pilvien lomitse kalvaat kasvosi!
Herätä muisto minussa siitä kamalasta yöstä, jolloin lapseni hukkuivat,
jolloin kaatui ylväs Arindal ja jolloin kuoli suloinen Daura.

Daura, tyttäreni, ihana olit! ihana kuin kuu, joka vaeltaa Furan
kukkulain yllä, valkea kuin vitilumi, suloinen kuin henkivä ilma!
Arindal, vahva oli jousesi; nopea oli peitsesi taistotanterella,
katseesi kuin usva meren aalloilla ja kilpesi kuin tulipilvi myrskyssä!

Armar, sotakuulu Armar tuli ja kosi Dauraa, eikä Daura kauan
kiellellyt. Ihanat olivat hänen ystäväinsä toiveet.

Erath, Odgalin poika, kantoi vihaa, sillä Armar oli kaatanut hänen
veljensä. Hän tuli pukeuneena laivuriksi. Kaunis oli purtensa
aalloilla, valkeat olivat hiuksensa vanhuuttaan, tyynet hänen vakavat
kasvonsa. Ihanin neitojen seassa, sanoi hän, sinä Arminin armas tytär,
tuolla läheisellä meren kalliolla, missä punaiset hedelmät heloittavat
puussa, Armar odottaa Dauraa; tulen noutamaan hänen lempeään yli
vyöryväin aaltojen.

Tyttö seurasi häntä ja kutsui Armariaan; ei vastannut muu kuin kallion
kaiku. Armar! rakkaani! rakkaani! miksi säikytät minua näin? Kuule,
Arnathin poika, kuule! Daura minä olen, Daura, joka sinua kutsun!

Erath, petturi, pakeni nauraen maata kohden. Daura koroitti ääntään,
kutsui isäänsä ja veljeänsä: Arindal! Armin! Eikö kukaan tule Dauraansi
pelastamaan?

Hänen äänensä kuului yli meren. Arindal, poikani, tuli kukkulaa alas,
korskana metsästyssaaliineen; nuolet rapisivat hänen sivullaan,
jousiansa hän kantoi kädessään, ja ympärillä hypähteli viisi
tummanharmaata koiraa. Hän näki rohkean Erathin rannalla, otti hänet
kiinni ja sitoi tammeen; lujasti hän sitoi hänet vyötäisistä, sidotun
ähkinä täytti ilmat.

Arindal astui aalloille purressaan noutamaan Dauraa. Armar tulee
vimmassaan, ampuu harmaasulkaisen nuolensa, se helähtää, se uppoaa
sydämeesi, oi Arindal, poikani! Erathin, petturin, sijasta sorruit
sinä, pursi ajautui kallioille, hän vaipui veriinsä ja kuoli. Jalkojesi
edessä juoksi veljesi veri, oi Daura, kuinka suuri oli tuskasi!

Aallot löivät venheen murskaksi. Armar syöksyi veteen pelastaakseen
Dauransa tai kuollakseen. Nopeana lennähti myrskyn puuska vuorilta, hän
vaipui eikä noussut enää.

Yksin seisoin merten huuhtelemalla kaihollani ja kuulin tyttäreni
valitukset. Kauas kuului hänen huutonsa, mutta ei voinut isänsä häntä
pelastaa. Koko yön minä seisoin rannalla, näin hänet kuun himmeässä
valossa, koko yön kuulin hänen huutonsa; tuuli vonkui, ja sade roiskui
vuoren kylkiä. Hänen äänensä heikkeni, ennenkuin aamu koitti, hän kuoli
kuin illan tuuli vuorten ruohikkoon. Tuskien taakan alla hän kuoli ja
jätti Arminin yksin! Mennyt on voimani sodassa, sortunut on ylpeyteni
neitojen parvessa.

Kun syöksyvät myrskyt vuorilta ja kun pohjoinen myllertää merta, istun
raikuvalla rannalla ja katselen noita kamalia kallioita. Usein näen
laskevan kuun valossa lasteni haamut, himmeässä kajasteessa he
vaeltavat käsi kädessä surujen siskoksina.'

Kyyneltulva, joka puhkesi Lotten silmistä ja lievitti hänen
ahdistunutta sydäntään, keskeytti Wertherin laulun. Hän heitti paperin
pois, tarttui Lotten käteen ja ratkesi kuumiin kyyneliin. Lotte nojasi
toista kättänsä vastaan ja kätki silmänsä nenäliinaan. Kumpikin oli
äärettömässä liikutuksessa. Noiden jalojen kohtalo johti heidät
tuntemaan omaakin kärsimystään, he tunsivat yhdessä sen, ja nyt
juoksivat heidän kyynelensä yhteen. Wertherin huulet ja silmät
polttivat Lotten käsivarsilla; Lotten valtasi omituinen vavistus; hän
aikoi poistua, mutta tuska ja sääli lepäsivät lamaavina kuin lyijy
hänen yllään. Hän hengähti syvään tointuakseen ja pyysi nyyhkien
Wertheriä jatkamaan, pyysi ja äänensä värähteli niin taivaallisesti.
Werther vapisi, hänen sydämensä oli pakahtua; hän otti lehden käteensä
ja luki puoleksi tukahtuneella äänellä:

'Miksi herätät minut, sinä keväinen ilma? Sinä hyväilet ja puhut: Minä
kostutan sinua taivaan pisaroilla! Mutta lakastukseni hetki on läsnä,
läsnä on myrsky, joka on karistava lehteni! Huomenna on vaeltaja
tuleva, tuleva hän, joka näki minut ihanuudessani; ympärilleen hän on
tähystelevä minua kedoilta, eikä ole löytävä minua --'

Näiden sanojen merkitys ratkesi koko painollaan hänen onnettomalle
sydämelleen. Hän heittäytyi Lotten eteen täydessä epätoivossa, tarttui
hänen käsiinsä, painoi ne silmiään ja otsaansa vastaan, ja näytti kuin
sinä hetkenä olisi Lotten sielun lävitse lentänyt aavistus hänen
kamalasta aikeestaan. Hän hämmentyi kokonaan, hän puristi Wertherin
käsiä, hän painoi niitä rintaansa vastaan, surunvoittoisessa
liikutuksessa hän kumartui häntä kohden, ja heidän polttavat poskensa
koskettivat toisiaan. Maailma hukkui heidän tunnostaan. Werther kiersi
kätensä hänen ympärilleen, likisti häntä rintaansa vastaan ja peitti
hänen värähtelevät, sopertavat huulensa tulisilla suudelmilla. --
Werther! huudahti Lotte tukahtuneella äänellä ja kääntyen poispäin,
Werther! -- ja ponnisti heikosti kätensä hänen rintaansa vastaan; --
Werther! huudahti hän ylevimmällä ja päättävimmällä tunteella. Werther
ei vastustanut, hän hellitti hänet sylistään ja heittäytyi kuin
mielettömänä hänen jalkoihinsa. Lotte riuhtaisihe pystyyn ja sanoi
tuskallisesti hämmentyneenä ja äänellä, jossa värähteli rakkaus ja
vihastus: Tämä on viimeinen kerta, Werther! Te ette näe minua enää. --
Ja luoden viimeisen, täyttä lempeä uhkuvan katseen tuohon onnettomaan
kurjaan riensi hän viereiseen huoneeseen ja lukitsi sen perässään.
Werther ojensi kätensä hänen jälkeensä, mutta ei tohtinut pidättää
häntä. Hän makasi maassa, pää nojatuolilla, ja siinä asennossa hän oli
enemmän kuin puolen tuntia, kunnes joku kuului liikkuvan huoneessa ja
hän tointui. Se oli palvelustyttö, joka tuli kattamaan pöytää. Hän
käveli huoneessa edestakaisin, kunnes oli taas yksin, meni sitten
kamarin ovelle ja huusi hiljaisella äänellä: Lotte! Lotte! yksi ainoa
sana vain enää! Jäähyväiset! -- Lotte pysyi vaiti. Werther odotti ja
pyysi, odotti taas; sitten hän riuhtautui pois ja huusi: Jää hyvästi,
Lotte! Jää iäksi hyvästi!

Hän meni kaupungin portille. Vartijat, jotka jo olivat tottuneet
häneen, laskivat ääneti hänet ulos. Tuiskusi vedensekaista räntää, ja
vasta lähemmä yhtätoista hän kolkutti taaskin portilla. Kun Werther
palasi kotiin, huomasi hänen palvelijansa, että herransa oli hatutta
päin. Hän ei sentään tohtinut huomauttaa siitä mitään, riisui hänet
vain, vaatteet olivat likomärät. Hänen hattunsa löydettiin perästäpäin
eräältä kallionkielekkeeltä, joka on kukkulan rinteellä laakson yllä,
ja on selittämätöntä, että hän semmoisena pimeänä, sateisena yönä oli
voinut kiivetä sinne putoamatta alas.

Hän laskeutui vuoteelleen ja nukkui kauan. Kun palvelija seuraavana
aamuna hänen käskystään toi kahvin sisään, tapasi hän hänet
kirjoittamassa. Hän kirjoitti seuraavaa palasta kirjeessään Lottelle.

"Viimeistä kertaa siis, viimeistä kertaa avaan nämä silmäni. Oi, ne
eivät siis enää saa nähdä aurinkoa, raskas, sumuinen päivä peittää sen.
Sure sinäkin siis, luonto! sinun poikasi, ystäväsi, rakastajasi lähenee
loppuaan. Lotte! niin outo ja omituinen tunne valtaa mieleni, ja
kuitenkin se lähinnä muistuttaa hämärää, kajastelevaa unta, kun sanon
itselleni: tämä on viimeinen aamuni. Viimeinen! Lotte, en osaa oikein
tajuta tuota sanaa: viimeinen! Enkö ole tässä täysissä voimissani, ja
huomenna makaan hervotonna ja velttona maassa. Kuolla! Mitä se on?
Kuule, me uneksumme, kun puhumme kuolemasta. Olen nähnyt monta
kuolemantapausta; mutta niin rajoitettu on ihmisen tunto, ettei hänellä
ole mitään tajuntaa olemisensa alusta ja lopusta. Nyt vielä minun,
sinun! sinun, oi rakastettuni! Ja hetken päästä -- erotettu, poissa --
ehkä iäksi? -- Ei, Lotte, ei -- Kuinka minä voisin hävitä? kuinka
voisit sinä? Mehän _olemme!_ -- Hävitä? -- Mitä se tarkoittaa? Se on
sekin vain sana! tyhjä kaiku, jota minä en sydämessäni tunne. --
Kuolla, Lotte! olla peitetty kylmään multaan, niin ahtaalle, niin
pimeään! -- Minulla oli ystävätär kerran, joka oli kaikkeni avuttomassa
nuoruudessani; hän kuoli, ja minä saatoin häntä hautaan, seisoin haudan
ääressä, kun häntä laskettiin sinne alas, kun köydet kirahtaen
vedettiin arkun alitse ja kiskaistiin ylös, kun sitten ensimmäinen
lapiollinen kumahti alas, ja nariseva arkku äännähti tumpeasti, ja yhä
tumpeammin ja tumpeammin, kunnes se viimein oli kokonaan peitossa.
Murheen murtamana, järkytettynä, ahdistuksen vallassa ja sisäisesti
runneltuna minä syöksyin maahan haudan viereen, mutta en tietänyt miten
minulle kävi, -- miten minulle on käyvä -- Kuolla! hauta! en tajua
niitä sanoja.

"Oi anna, anna minulle anteeksi! Eilen! Sen olisi pitänyt olla elämäni
viimeinen hetki! Oi sinua enkeliä! ensimmäisen kerran, ensimmäisen
kerran välähti epäilyksetönnä sisimmän itseni lävitse tuo värjyisä
sulouden ja onnen hurma: Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua! Vielä
palaa huulillani se pyhä tuli, joka niille virtasi sinun huuliltasi:
uusi lämmin ihanuus elää ja valaisee sydämessäni. Anna, anna minulle
anteeksi!

"Oi, minä tiesin, että rakastit minua, tiesin sen ensimmäisestä
sielusyvästä katseestasi, ensimmäisestä kätesi puristuksesta; ja
kuitenkin, kun taas olin poissa, kun näin Albertin rinnallasi, eksyin
taaskin kuumeisiin epäilyksiin.

"Muistatko kukkia, jotka kerran lähetit minulle, kun
eräässä kiusallisessa seurassa et voinut vaihtaa sanaakaan tai
kädenpuristustakaan kanssani? Oi, puolen yötä olin polvillani niiden
edessä, ja ne vakuuttivat minulle rakkautesi. Mutta oi! tuo tunne
hälveni, kuten väistyy uskovan sielusta vähitellen Jumalan armon
tuntokin, joka sentään taivaantäytenä annetaan hänelle pyhissä
näkyvissä merkeissä.

"Tuo kaikki on haihtuvaa, mutta iäisyydetkään eivät sammuta sitä
hehkuvaa elämää, jota eilen join sinun huuliltasi ja jonka tunnen
itsessäni! Hän rakastaa minua! Tämä käsivarteni on häntä syleillyt!
nämä huuleni ovat värähdelleet hänen huulillaan, tämä suuni on
sammallellut hänen suullaan. Hän on minun! Sinä olet minun! Lotte, olet
iäti!

"Ja mitä se merkitsee, että Albert on miehesi? Miehesi! Olkoonkin tämän
maailman edessä -- ja olkoonkin tämän maailman silmissä synti, että
rakastan sinua, että tahtoisin riuhtaista sinut hänen sylistään omaani!
Synti? Hyvä, olkoon, minähän rankaisen itseäni siitä; olen tuntenut sen
synnin koko sen taivaallisessa hurmassa, olen nauttinut siitä, olen
imenyt siitä elämänvilvoketta ja voimaa sydämeeni. Tästä hetkestä
lähtien sinä olet minun! minun, oi Lotte! Lähden edellä! Lähden isäni
tykö, lähden sinun isäsi tykö. Hänelle uskon murheeni, ja hän on minua
lohduttava, kunnes sinä tulet, ja silloin minä liihoittelen vastaasi ja
otan sinut ja olen sinun kanssasi iäisessä syleilyssä Ikiäärettömän
kasvojen edessä.

"En uneksi, eikä uskoni ole harhaluuloa. Haudan partaalla ihminen näkee
kirkkaammin. Me jäämme olemaan! Näemme vielä toisemme. Näemme äitisi!
Minä näen hänet, löydän hänet, ja oi! vuodatan hänelle koko sydämeni!
Sinun äitisi, sinun kuvasi."

Lähemmä yhtätoista Werther kysyi palvelijaltaan, joko Albert
mahdollisesti oli palannut? Palvelija sanoi hänen palanneen, koska oli
nähnyt vietävän hänen hevostaan ohitse. Silloin antoi herransa hänelle
avoimen kirjelipun, joka sisälsi: "Lainaisitteko minulle erästä
aikomaani matkaa varten pistolinne? Hartaat jäähyväiseni!"

Suloinen rouvamme oli nukkunut hyvin huonosti viime yön; se mitä hän
oli pelännyt, oli nyt tapahtunut ja tapahtunut tavalla, jota hän ei
ollut osannut edes aavistaa tai pelätä. Hänen muuten niin puhdas ja
tyynen kevyt verensä oli nyt kuumeisessa liikkeessä, ja tuhannet
risteilevät mielialat järkyttivät hänen suloista sydäntään. Tunsiko hän
yhä Wertherin syleilyjen tulta povessaan? vai johtuiko hänen
levottomuutensa Wertherin uhkarohkeuden synnyttämästä suuttumuksesta?
vai oliko hän semmoinen alakuloisuuttaan, kun vertasi nykyistä tilaansa
noihin päiviin, jolloin mielensä oli ollut niin kirkkaan ja vapaan
viaton ja jolloin itseluottamuksensa oli ollut niin huolettoman varma?
Miten hän oli tämän jälkeen astuva miehensä eteen? kuinka tunnustaisi
hänelle kohtauksen, jonka hän niin hyvin olisi saanut tunnustaa, mutta
jota hän kuitenkaan ei oikein olisi tohtinut? He olivat niin kauan jo
olleet puhumatta toisilleen tästä, ja pitikö hänen nyt ensiksi
katkaista tämä vaikeneminen ja näin sopimattomaan aikaan ilmoittaa
puolisolleen näin odottamatonta? Hän pelkäsi, että jo paljas tieto
Wertherin käynnistä hänen luonaan tekisi epäedullisen vaikutuksen
Albertiin, ja nyt vielä lisäksi tämmöinen odottamaton järkyttävä
tapaus! Voiko hän millään todennäköisyydellä toivoa, että miehensä
näkisi häntä ihan oikeassa valossa ja ilman mitään epäluuloja? ja
toivoiko hän edes ihan, että hän voisi nähdä hänen sieluunsa? Ja
toisaalta taas, voiko ja taisiko hän salata mitään mieheltään, jonka
edessä hän aina oli seisonut avoimena ja vapaana kuin läpinäkyvä lasi
ja jolta hän ei koskaan ollut salannut eikä ollut voinut salata mitään?
Jos hän ajatteli kuinka hyvänsä, huomasi hän aina vain huolta ja
hämminkiä, ja aina palasivat hänen ajatuksensa Wertheriin, jonka hän
nyt oli menettänyt, josta hän ei olisi voinut luopua, mutta joka hänen
nyt sydämensä suruksi täytyi jättää oman onnensa nojaan, ja jolle,
hänet kadotettuaan, ei enää jäänyt mitään.

Kuinka rasittikaan ja painoikaan häntä nyt tuo umpimielinen suhde, joka
oli muodostunut hänen ja hänen miehensä välille ja jota hän ei sentään
niin selvästi ajatellut kuin hän sen tunsi! Tuommoiset järkevät ja
hyvät ihmiset kuin he ovat hyvin vaarassa joidenkin salaisten
keskinäisten eroavaisuuksien tähden ruveta vaiteliaiksi, kumpikin
ajattelee vain, kuinka oikeassa hän on ja kuinka väärässä toinen, ja
suhde sekaantuu ja ärtyy niin, että on mahdoton selvittää solmua sinä
ratkaisevana hetkenä, josta kaikki riippuu. Olisipa nyt heidänkin
välillään vallinnut avomielinen luottamus ja jo aiemmin liittänyt
heidät lähemmä toisiaan, olisivatpa rakkaus ja molemminpuolinen lempeä
ja myötätuntoinen suvaitsemus eläneet heissä ja sulattaneet heidän
sydämensä toisilleen, niin ystävämme olisi ehkä vielä ollut
pelastettavissa.

Eräs omituinen asianhaara tuli tähän lisäksi. Werther ei ollut, kuten
hänen kirjeistäänkin tiedämme, koskaan salannut, että hänessä eli halu
poistua elämästä. Hänellä ja Albertilla oli usein ollut kiivaita
väittelyitä sen johdosta, ja Lotte oli sitäpaitsi usein keskustellut
siitä miehensä kanssa. Albertista semmoinen teko oli ehdottomasti
vastenmielinen; hän oli sitäpaitsi joskus jonkinlaisella ärtyisyydellä,
joka ei muuten ollenkaan kuulunut hänen luonteeseensa, viittaillut
epäilevänsä, oliko koko tuommoinen aie vakavasti ajateltukaan, oli
joskus laskenut leikkiäkin siitä ja ilmaissut Lottelle epäilynsä. Tämä
kyllä toisaalta rauhoittikin Lottea, kun hänen ajatuksensa harhautuivat
kuvittelemaan tuollaista surullista mahdollisuutta; mutta toiselta
puolen hän tunsi sen myöskin estävän häntä ilmaisemasta miehelleen
niitä huolia, jotka tänä hetkenä rasittivat hänen mieltään.

Albert palasi kotiin, ja Lotte riensi hämmentyneellä kiireellä häntä
vastaan; Albert oli huonolla tuulella, hänen asiansa olivat menneet
huonosti, hän oli lähiseudun amtmannissa tavannut taipumattoman
pikkumaisen ihmisen. Huono tiekin oli lisännyt hänen pahaa tuultaan.

Hän kysyi, oliko mitään erityistä tapahtunut, ja Lotte vastasi
hätäisesti, että Werther oli käynyt eilen illalla heillä. Albert kysyi,
oliko tullut kirjeitä, ja sai vastaukseksi, että hänen huoneessaan oli
joitakin kirjeitä ja kääröjä. Albert lähti sinne, ja Lotte jäi yksin.
Tuon hänen rakastamansa ja kunnioittamansa miehen läsnäolo oli tehnyt
uuden vaikutuksen hänen sydämeensä. Kun hän ajatteli hänen
jalomielisyyttään, hänen rakkauttaan ja hyvyyttään, rauhoittui hänen
mielensä, ja hän rupesi tuntemaan salaista vetoa lähteä hänen
jäljessään; hän ottikin käsityönsä ja meni hänen huoneeseensa, kuten
usein ennenkin. Hän tapasi hänet aukaisemassa kääröjä ja lukemassa.
Muutamat näyttivät sisältävän ikäviä uutisia. Lotte kyseli häneltä yhtä
ja toista, hän vastasi lyhyesti ja istuutui pöytänsä ääreen
kirjoittamaan.

Siten he olivat jonkin aikaa istuneet yhdessä, ja Lotten mieli kävi yhä
ankeammaksi ja kolkommaksi. Hän tunsi, kuinka vaikeata hänen olisi,
vaikka miehensä oli parhaimmallakin tuulellaan, ilmaista hänelle sitä,
mikä nyt ahdisti hänen sydäntään: hänet valtasi surumielisyys, joka
ahdisti sitä tuskallisemmin, kun hän koetti salata sitä ja nieli
kyynelensä.

Wertherin palveluspojan tulo sai hänet kokonaan hämmennyksiin; tämä
antoi kirjelipun Albertille, joka tyynesti kääntyi vaimoansa kohden ja
sanoi: Anna hänelle pistolit. -- Sano, että toivotan hänelle onnellista
matkaa, virkkoi hän pojalle. Tämä vaikutti Lotteen kuin salaman isku,
hän horjui noustessaan eikä tietänyt mitä teki. Hitaasti hän läheni
seinää, otti vavisten pistolit alas, puhdisti ne tomusta ja olisi vielä
kauankin vitkaillut, ellei Albertin kysyvä katse olisi kiirehtänyt
häntä. Saamatta sanaakaan suustaan hän antoi nuo onnettomat aseet
pojalle, ja kun poika oli mennyt ovesta ulos, hän kokosi työnsä ja
lähti huoneeseensa mitä repivimmän epätietoisuuden vallassa. Hänen
sydämensä oli täynnä pahoja aavistuksia. Toisinaan hän oli
lähtemäisillään miehensä luo heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa ja
tunnustaakseen hänelle kaiken, eilisillan tapaukset, syyllisyytensä ja
pelkonsa; mutta sitten taas näytti tämäkin kaikki pimeältä; ainakaan ei
hän voinut toivoa, että saisi miehensä lähtemään Wertherin luokse.
Pöytä katettiin, ja eräs hyvä ystävätär, joka vain tuli kysymään jotain
ja jonka piti kohta lähteä -- mutta joka sitten jäikin, teki
pöytäkeskustelun edes hiukan siedettäväksi; täytyihän hillitä itseään,
puhella, kertoilla, unohtaa itsensä.

Poika palasi pistolit mukanaan Wertherin luokse, joka ihastuksella otti
ne hänen kädestään, kun kuuli, että Lotte oli ne antanut. Hän antoi
tuoda itselleen leipää ja viiniä, käski pojan mennä ruoalle ja istui
itse kirjoittamaan.

"Sinun käsistäsi ne on saatu, sinä olet ne puhdistanut tomusta,
suutelen niitä tuhannet kerrat, sinun kätesi on levännyt niillä: sinä,
Henki taivaan, suosit siis päätöstäni! ja sinä, Lotte, sinä annat
minulle aseen, sinä, jonka käsistä toivoin saavani kuoleman,
ja ah, jonka käsistä sen nyt saankin. Oi, kuinka urkin kaiken
palveluspojaltani! Kätesi vavahtelivat, kun annoit ne hänelle, et
sanonut mitään hyvästiksi. -- Voi minua! voi minua! et mitään
jäähyväisiksi! -- Olisitko sulkenut sydämesi minulta, olisitko sen
hetken tähden, joka iäksi liitti minut sinuun? Lotte, vuosituhannet
eivät voi sammuttaa sen vaikutusta! ja minä tunnen, että sinä et saata
vihata olentoa, joka niin hehkuu sinulle."

Syötyään hän käski palvelijansa lopullisesti pakata kaikki tavarat,
hävitti muutamia papereitaan, lähti ulos ja toimitti järjestykseen
joitakin pikkuvelkoja vielä. Hän palasi taaskin kotiin, meni vieläkin,
sateesta huolimatta, ulos portista kreivilliseen puistoon, harhaili
ympäri kauempanakin, palasi viimein yön pimetessä ja rupesi
kirjoittamaan.

"Wilhelm, viimeistä kertaa olen nähnyt kedot ja metsän ja taivaan. Jää
hyvästi sinäkin! Rakas äitini, anna anteeksi minulle! Lohduta sinä
häntä, Wilhelm! Jumala olkoon kanssanne! Asiani ovat kaikki
järjestyksessä. Jääkää hyvästi! me tapaamme toisemme vielä ja
onnellisempina."

"Olen huonosti palkinnut sinulle, Albert, mutta sinä annat minulle
anteeksi. Olen häirinnyt kotisi rauhan, olen tuottanut epäluottamusta
teidän välillenne. Jää hyvästi! tahdon poistaakin sen. Oi, että
kuolemani tekisi teidät onnellisiksi! Albert, Albert! tee onnelliseksi
enkelisi! Silloin olkoon Jumalan siunaus kanssasi."

Hän selaili illan kuluessa vielä paljon papereitaan, repi niitä rikki
ja heitti uuniin, sinetöi muutamia paketteja ja osoitti ne Wilhelmille.
Ne sisälsivät pieniä kirjoitelmia ja yksityisiä ajatelmia, joita olen
muutamia nähnytkin, ja kun hän kello kymmenen tienoissa oli panettanut
lisää puita uuniin ja käskenyt tuoda itselleen pullon viiniä, lähetti
hän palvelijansa, jonka makuuhuone, samoin kuin talonväenkin, oli
kaukana takarakennuksessa, levolle; poika menikin ja heittäysi
riisuutumatta vuoteelle; isäntänsä oli näet sanonut, että kyytihevoset
tulisivat jo ennen kello kuutta portille.


_Jälkeen yhdentoista_.

"Kaikki on niin hiljaista ympärilläni, niin tyyntä sielussani. Kiitän
sinua, Jumala, että suot minulle näiksi viimeisiksi hetkiksi näin
lämpimän mielen ja tämän voiman.

"Astun ikkunan ääreen, rakkahin, ja näen, oi, näen myrskyisten,
ohitsekiitävien pilvien lomitse vielä kerran vilkahtavan jonkin
yksinäisen tähden tuolla iäisellä taivaalla. Ei, te ette putoa!
Ikiolento kantaa parmaillaan teitä ja minua. Näen Vaakasikermän
keskitähden, tuon ihanimman kaikista tähdistä. Kun näin iltaisin lähdin
luotasi, niin se seisoi, ovesta ulos astuessani, vastapäätä ylläni.
Missä hurmauksen humalassa olen monet kerrat tähystellyt ylös sitä
kohden! kuinka monesti olen kädet kohotettuina valinnut sen niiden
autuushetkieni tunnukseksi ja pyhäksi muistomerkiksi! ja yhä vieläkin
-- oi Lotte, mikä ei muistuttaisi minua sinusta! kaikkiallahan olet
ympärilläni, ja kyllästymättä, kuin lapsi, olen haalinut itselleni
kaikkea pientä, minkä vain sinun kosketuksesi on pyhittänyt!

"Armas varjokuvasi! Lahjoitan sen sinulle takaisin, Lotte, ja pyydän,
että kunnioitat sitä. Tuhannet, tuhannet suudelmat olen sille painanut,
tuhannet tervehdykset olen nyökäyttänyt sille, kun lähdin ulos tai
palasin kotiin.

"Olen kirjoittanut isällesi kirjelippusen ja pyytänyt, että hän
suojelisi ruumistani. Kirkkotarhassa kasvaa, sen takakulmassa, peltoja
käsin, kaksi lehmusta; niiden juurella tahtoisin levätä. Hän voi ja hän
tekee sen ystävänsä puolesta. Pyydä sinäkin häntä. En tahdo vaatia,
että hurskaat kristityt joutuisivat lepäämään tällaisen kurjan
onnettoman rinnalla. Ah, soisin, että hautaisitte minut jonnekin tien
varrelle tai yksinäiseen laaksoon johonkin, jotta saisivat pappi ja
leviitta astua hautakiveni ohitse itseään siunaten, ja jotta joku
laupias samarialainen saisi vuodattaa kyynelen puolestani.

"Nyt, Lotte! En kammo kohottaa tuota kamalaa maljaa, josta olen
tyhjentävä kuoleman huumauksen! Sinä ojensit sen minulle, enkä minä
epäröi. Kaikki! Kaikki! Tällä tapaa siis ovat kaikki elämäni toivot ja
toiveet täyttyneet! Näin kylmänä, näin liikutuksettomana voin kolkuttaa
kuoleman rautaporttia!

"Oi, että olisi ollut minulle suotu kuolla _sinun_ puolestasi! Lotte,
uhrautua _sinun_ puolestasi! Rohkeana, iloisena kuolisin, jos voisin
tuottaa sinulle jälleen levon ja elämänilon. Mutta oi, ainoastaan
harvoille ja jaloimmille on suotu vuodattaa verensä omiensa puolesta ja
sytyttää kuolemallaan uusi satakertainen elämä ystävilleen!

"Tässä puvussani, Lotte, tahdon tulla haudatuksi; sinä olet koskettanut
sitä, olet pyhittänyt sen; olen pyytänyt isältäsikin sitä. Sieluni
liihoittelee kirstuni yllä. Älkää tutkiko taskujani. Tämä
vaaleanpunainen nauha, joka sinulla oli povellasi, kun ensimmäisen
kerran näin sinut lastesi piirissä -- oi, suutele heitä tuhannet kerrat
ja kerro heille heidän onnettomasta ystävästään. Heitä armaita! on kuin
näkisin heidät ympärilläni. Oi, kuinka nopeasti ja kuinka läheisesti
liityin sinuun kohta! kuinka heti ensimmäisestä silmänräpäyksestä asti
en enää osannut sinusta erota! -- Tämän nauhan täytyy seurata minua
hautaan. Syntymäpäivänäni lahjoitit sen minulle! Miten tuntuikaan
sydämeeni kaikki tuo! -- Oi, en aavistanut silloin, että tieni johtaisi
tähän! -- -- Pysy tyynenä! minä rukoilen sinua, pysy tyynenä!

"Ne ovat ladatut -- Kello lyö kaksitoista! Tapahtukoon se siis! --
Lotte! Lotte, jää hyvästi! jää hyvästi!"

Eräs naapuri näki ruudin välähdyksen ja kuuli laukauksen; mutta kun
kaikki pysyi hiljaa, ei hän kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

Aamulla kello kuudelta palvelija astuu kynttilä kädessä sisään. Hän
tapaa isäntänsä maassa, vieressään pistoli ja verta. Hän huudahtaa, hän
tarttuu häneen; Werther ei vastaa, hän on henkitoreissaan. Palvelija
juoksee hakemaan lääkäriä, hakemaan Albertia. Lotte kuulee vedettävän
ovikelloa, hänen joka jäsentänsä värisyttää. Hän herättää miehensä, he
nousevat; palvelija kertoo itkien ja änkyttäen tapauksesta, Lotte
vaipuu tainnoksissa Albertin eteen lattialle.

Kun lääkäri saapui onnettoman Wertherin luokse, tapasi hän hänet
kuolemaisillaan maassa; valtimo tykytti vielä, mutta kaikki jäsenet
olivat veltot. Hän oli ampunut läpi päänsä oikean silmän yläpuolelta;
aivot olivat juosseet ulos. Aukaistiin lisäksi eräs suoni käsivarressa;
siitä juoksi verta, hän hengitti vielä.

Tuolin käsipuulla olevasta verestä voitiin päättää, että hän oli tehnyt
tekonsa istuen kirjoituspöytänsä edessä, että hän sitten oli vaipunut
maahan ja kouristuksissaan vierittäytynyt ympäri tuolin. Hän makasi
voimattomana selällään ikkunaan päin kääntyneenä, täydessä puvussaan,
kengät jaloissaan ja yllään sininen takki ja keltaiset liivit.

Talo, lähitalot, koko kaupunki joutui liikkeeseen. Albert astui sisään.
Werther oli nostettu vuoteeseen, otsalla oli side, hänen kasvonsa
olivat kuin kuolleen, hän ei liikahduttanut jäsentäkään. Keuhkot
korisivat vielä kamalasti, milloin heikosti, milloin vahvempaan; loppu
oli lähellä.

Viinistä hän oli juonut vain yhden lasin. Emilia Galotti oli avoimena
pöydällä.

Pyydän päästä kuvaamasta Albertin hämmästystä ja Lotten tuskallista
surua.

Heti tapauksesta tiedon saatuaan ajoi vanha amtmanni täyttä laukkaa
paikalle; hän suuteli kuolevaa kuumasti itkien. Hänen vanhimmat
poikansa tulivat kohta hänen jäljissään, heittäytyivät Wertherin
vuoteen ääreen mitä rajattomimmassa tuskassa, suutelivat hänen käsiään
ja suutaan, ja vanhin, josta hän aina oli pitänyt enimmän, riippui
hänen huulillaan, kunnes hän heitti henkensä ja poika väkisin vedettiin
pois. Kello kahdeltatoista päivällä hän kuoli. Amtmannin läsnäolo ja
hänen toimenpiteensä vaikuttivat, ettei syntynyt mitään väentungosta.
Illalla kello yhdentoista tienoissa hän hautautti hänet paikkaan, jonka
hän itse oli valinnut. Vanhus oli saattamassa ja pojat, Albert ei
voinut. Lotten henki oli vaarassa. Muutamat käsityöläiset kantoivat
hänet. Pappia ei ollut hänen saattueessaan.








End of the Project Gutenberg EBook of Nuoren Wertherin kärsimykset, by 
Johann Wolfgang von Goethe

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NUOREN WERTHERIN KÄRSIMYKSET ***

***** This file should be named 47210-8.txt or 47210-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/4/7/2/1/47210/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License available with this file or online at
  www.gutenberg.org/license.


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation information page at www.gutenberg.org


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at 809
North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887.  Email
contact links and up to date contact information can be found at the
Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]

Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit:  www.gutenberg.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For forty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.