Meidän Herramme pettäjä : Kertomuksia valtameren kyntäjistä

By Jack London

The Project Gutenberg eBook of Meidän Herramme pettäjä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Meidän Herramme pettäjä
        Kertomuksia valtameren kyntäjistä

Author: Jack London

Translator: Tauno Kopra

Release date: May 15, 2025 [eBook #76099]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Oy Kansanvalta, 1924

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MEIDÄN HERRAMME PETTÄJÄ ***

language: Finnish




MEIOÄN HERRAMME PETTÄJÄ

Kertomuksia valtameren kyntäjistä


Kirj.

JACK LONDON


Suomentanut

Tauno Kopra





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1924.




SISÄLLYS:

Valtameren kauhuja
Meidän Herramme pettäjä
Kuolleet eivät milloinkaan palaa
Valtameren kyntäjä




VALTAMEREN KAUHUJA

Tositarina


_Francis Spaight_ purjehti aivan hitaasti myötätuuleen vain
mesaanilatvapurjeen avulla, kun sattui se ratkaiseva tapaus. Se ei
johtunut niin paljon hutiloimisesta kuin miehistön kurinpuutteesta ja
siitä, että he, lievimmin sanoen, olivat keskinkertaisia merimiehiä.
Peränpitäjä, muuan Limerickin mies, ei ollut kokenut suolaista vettä,
paitsi milloin oli uittanut tukkeja Shannoniin Quebecin laivojen ja
rannikon väliä. Hän pelkäsi korkeata aallokkoa, joka nousi perän
pimeydestä vyöryen häntä kohden, ja hän oli halukkaampi kyykistymään
laineiden uhkaavan hyökkäyksen edessä kuin väistämään niiden
töyttäykset ruorin avulla ja kukistamaan laivan taipumuksen nousta
tuuleen.

Kello oli kolme aamulla, kun hänen kaikkea muuta kuin merimiesmäinen
käytöksensä kiiruhti romahdusta. Nähdessään muita korkeamman laineen
hän kumartui ja irroitti kätensä tapeista. _Francis Spaight_ mutkaili,
kun sen perä nousi vedestä, ja sai kylkeään vastaan laineen koko
paineen. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli aallonpohjassa, alihangan
parras painuneena, kunnes vesi ulottui sen luukunreunoihin; aalto
toisensa jälkeen paiskautui ylihangan partaan päällitse huuhtoen koko
kannen jääkylmin tyrskyin.

Miehet seisoivat typertyneinä, avuttomina ja toivottomina, yllätyksen
ja pelon lamauttamina; he tiesivät vain yhden asian; etteivät tottelisi
määräyksiä. Muutamat valittivat, muutamat tarrautuivat lujasti
ylihangan vantteihin, toiset mutisivat rukouksia tai karjuivat villejä
kirouksia; kapteeni ja perämies eivät voineet saada heitä pumppuihin
eivätkä nostamaan joitakin pikkupurjeita, jotta laiva saataisiin
tuulta ja aallokkoa vastaan. Laiva oli pian kyljellään; nuo arat
kuhnukset makasivat sen partaalla tai riippuivat köysistöstä. Kun se
kaatui kumoon, hukkui takakajuutassa perämies, ja samaten kävi kahden
merimiehen, jotka olivat paenneet keulasoppeen.

Perämies oli ollut laivan kykenevin mies, ja nyt kapteeni oli
jokseenkin yhtä avuton kuin miehistökin. Hän ei tehnyt mitään, hän vain
kiroili heidän kelvottomuuttaan; erään Mahoney-nimisen belfastilaisen
matruusin ja limerickiläisen jungmannin O'Brienin piti katkaista etu-
ja suurmasto. Ei ollut helppoa hakata pystysuoralta kannelta, uhka oli
suuri, mutta he kuitenkin suorittivat tehtävänsä, ja mesaanimaston
huippu seurasi yleisessä rytäkässä niitä yli laidan. _Francis Spaight_
nousi jälleen pystyyn; oli onni, että se rahtasi puutavaraa, muuten se
olisi uponnut, sillä se oli vesilastissa. Suurmasto, joka vielä riippui
vanteista kiinni, iski kuin kumahteleva moukari laivan laitoja vasten,
ja jokainen isku pani miehistön voivottelemaan.

Päivä valkeni kuohuvan meren yllä, ja _Francis Spaighthta_ ei kylmässä
päivänvalossa näkynyt muuta kuin perä, pirstoutunut mesaanimasto ja
hankautunut parras. Tämä tapahtui pohjois-Atlantilla keskitalvella,
ja kurja miehistö oli puolikuollut kylmästä. Mutta missään paikassa
ei voinut olla rauhassa. Jok'ikinen aalto vyöryi yli kannen huuhtoen
suolakohvan heidän ruumiistaan ja peittäen sen uudella kohvalla.
Peräkajuutassa oli vettä polviin, mutta siellä oli ainakin suojassa
kylmältä tuulelta, ja sinne kaikki henkiinjääneet kokoontuivat,
seisoivat supisuorina pitäen kiinni kajuutan pöydästä tai nojautuen
toisiinsa.

Turhaan Mahoney yritti saada miehiä vuorottelemaan tähystämisessä
siltä varalta, että joku laiva tulisi näkyviin. Jääkylmä tuuli oli
heille liian kova koettelemus, ja he pitivät parempana hakea suojaa
kajuutasta. O'Brien, jungmanni, joka vasta oli viidentoista ikäinen,
vuorotteli Mahoneyn kanssa kylmällä tähystyspaikalla mesaanimaston
huipussa. Poika huusi kello kolme iltapäivällä saaneensa purjeen
näkyviin. Tieto houkutteli miehet kajuutasta, ja he parveilivat
peräpartaan ja mesaanivantin vaiheilla katsellakseen tuntematonta
laivaa. Mutta sen kurssi ei tuntunut suuntautuvan heihin päin, ja he
palasivat väristen kajuuttaan; ei kukaan heistä tarjoutunut päästämään
tähystäjää mastonhuipusta.

Toisen päivän lopulla Mahoney ja O'Brien heittivät yrityksensä, ja sen
jälkeen laiva ajelehti tuulen mukana ilman ohjausta ja tähystystä.
Heitä oli kolmetoista miestä, ja seitsemänkymmentäkaksi tuntia he
seisoivat polvia myöten virtavedessä kajuutanlattialla, puolikuolleiksi
paleltuneina, ilman ruokaa ja vain kolme pulloa viiniä keskenään
jaettavana. Kaikki ruokavarat ja juomavesi olivat ruumassa, eikä
mitenkään voinut päästä niihin käsiksi, koska laiva oli vesilastissa.
Päivät kuluivat, mutta he eivät saaneet palaakaan ruokaa. Pieniä
määriä raikasta vettä he saivat täyttämällä soppakulhon kannen sateen
aikana. Mutta sadetta tuli harvoin. Kun satoi, he myöskin kastoivat
nenäliinansa ja kiersivät niistä vettä suuhunsa tai kenkiinsä.
Kun tuuli ja aallokko asettuivat, saattoivat he myös kuivata ne
kannen osat, jotka eivät olleet suolaveden peitossa ja sillä tavoin
lisätä vesivarastoaan. Mutta ruokaa ei voinut saada millään, vaikka
merilintuja lentelikin alituisesti heidän päittensä ylitse.

Tyvenellä, joka seurasi myrskyä, he saattoivat seisottuaan
yhdeksänkymmentakuusi tuntia jaloillaan vihdoinkin saada kajuuttaan
kuivia lankkuja, joilla maata. Mutta pitkät, suolavedessä seisotut
tunnit olivat aiheuttaneet jalkahaavoja. Nämä haavat olivat aivan
kamalia. Pieninkin kosketus tai raapaisu herätti hirveitä tuskia, ja
lopenväsyneitä kun olivat, miehet alituisesti töyttäilivät tungoksessa
toisiaan vastaan. Ei kukaan voinut liikahtaakaan saamatta niskaansa
kasoittain parjauksia, kirouksia ja säädyttömyyksiä. Heidän kurjuutensa
oli niin suuri, että voimakkaat sortivat heikompiaan ja työnsivät
heidät pois kuivimmilta paikoilta. Varsinkin poikaa, O'Brieniä,
kohdeltiin pahasti. Vaikka oli kolme muutakin jungmannia, niin O'Brien
sai osalleen enimmät säädyttömyydet. Siihen ei ollut muuta syytä, kuin
että hän oli vahvempi ja uskaliaampi kuin muut pojat, piti paremmin
oikeuksistaan kiinni ja vastusti kaikenlaisia pikkuvääryyksiä, joita
miehet harjoittivat poikia vastaan. Heti O'Brienin mentyä miesten
lähelle etsiäkseen kuivaa nukkumispaikkaa, potkittiin ja tyrkittiin
hänet syrjään. Hän kiroili heidän itsekästä karkeuttaan, ja lyöntejä,
potkuja ja sadatteluja satoi hänen päälleen. Kaikilla oli kurjaa,
mutta hän sai kärsiä pahimmin, ja vain hänen harvinaisen voimakas
elämänkipunansa auttoi hänet kestämään kaiken.

Päivät kuluivat, ja miesten voimattomuus kasvoi; heidän ärtyisyytensä
ja huono tuulensa lisääntyi, mikä puolestaan aiheutti O'Brienille
yhä uusia kärsimyksiä. Kuudentenatoista päivänä koko miehistö oli
puolikuollut nälästä, ja he seisoivat pienissä joukoissa puhellen
matalalla äänellä ja silloin tällöin vilkuillen O'Brieniin.
Päivällisaikaan neuvottelut johtivat päätökseen. Kapteeni otti
puhevuoron. Kaikki kokoontuivat perään.

"Hyvät miehet", kapteeni aloitti, "me olemme kauan olleet ruokaa vailla
— kaksi viikkoa ja kaksi päivää, mutta se tuntuu pitemmältä ajalta kuin
kaksi vuotta ja kaksi kuukautta. Me emme voi enää kauempaa kestää. On
luonnonvastaista olla vatsa tyhjänä ja kuitenkin kestää. Tässä meille
tulee esille vakava kysymys: onko parempi, että kaikki kuolevat, kuin
että vain yksi kuolee. Meillä on jo toinen jalka haudassa. Jos vain
yksi meistä kuolee, voivat muut elää, kunnes laiva tulee näkyviin. Mitä
te sanotte?"

Michael Behane, mies, joka oli ollut ruorissa _Francis Spaightin_
kaatuessa, huusi, että ehdotus oli hyvä. Muut yhtyivät huutoon.

"Otetaan joku pojista!" huusi Sullivan, muuan Tarbutin mies, katsellen
tarkoittavasti O'Brieniin.

"Minä olen sitä mieltä", kapteeni jatkoi, "että olisi jalo teko, jos
joku kuolisi toisten edestä."

"Niin, se olisi jalo teko!" säestivät miehet.

"Ja minä olen sitä mieltä, että on parasta, että joku jungmanni kuolee.
Heillä ei ole perheitä huollettavanaan, eikä heitä myöskään surra niin
paljon kuin niitä, joilla on vaimo ja lapsia."

"Se on oikein! Aivan oikein! Se olisi parasta", mutisivat miehet
keskenään.

Mutta kaikki neljä jungmannia vastustivat tätä vääryyttä.

"Meidän elämämme on meille täsmälleen yhtä rakas kuin teidän teille",
väitti O'Brien. "Ja meidän perheemme myöskin. Ja mitä vaimoon ja
lapsiin tulee, niin kuka huolehtii minun vanhasta äidistäni, joka on
leski; sen sinä hyvin tiedät, Michael Behane, joka olet Limerickistä.
Se ei ole oikeudenmukaista. Vedetään arpaa kaikki, niin matruusit kuin
jungmannitkin."

Mahoney oli ainoa mies, joka asettui poikien puolelle. Sullivan ja
kapteeni vaativat itsepäisesti, että vain jungmannien oli vedettävä
arpa. Vaihdettiin teräviä sanoja, ja kesken tätä Sullivan kääntyi
O'Brieniin kähisten:

"Olisi kerrassaan kunnon työ, jos tekisimme sinusta selvän. Sen sinä
olet ansainnut. Se juuri olisi oikea tapa, ja sen me myöskin teemme."

Hän astui askeleen O'Brieniä kohden iskeäkseen hänet maahan ja heti
ryhtyäkseen teurastukseen; muutkin lähenivät poikaa ja ojensivat
kätensä häntä kohden. Hän vetäytyi takaperin ja huusi samalla
suostuvansa arvanvetoon jungmannien välillä.

Kapteeni taittoi neljä eripituista puutikkua ja ojensi ne Sullivanille.

"Sinä luulet kyllä, ettei arvanveto käy oikein", sanoi tämä
pisteliäällä äänellä O'Brienille. "Kai siis on parasta, että sinä
vedät."

O'Brien suostui siihen. Hänen silmilleen sidottiin nenäliina, ja hän
asettui polvilleen kannelle selkä Sullivaniin.

"Se kuolee, jolle sinä nimität lyhyimmän tikun", sanoi kapteeni.

Sullivan piti tikkua ilmassa. Muut olivat piilossa hänen kädessään,
niin että kukaan ei voinut sanoa, oliko se lyhyin vai ei.

"Kenen tikku tämä on?" kysyi Sullivan.

"Pikku Johnny Sheehanin", vastasi O'Brien.

Sullivan pani tikun pois. Katselijat eivät voineet sanoa, oliko se
onnettomuutta tuottava. Sullivan kohotti toisen tikun. "Kenen tämä on?"

"George Burnsin."

Tikku asetettiin muiden joukkoon ja kolmas kohotettiin. "Ja kenen tämä?"

"Minun", sanoi O'Brien. Nopealla liikkeellä Sullivan viskasi tikut
sekaisin. Kukaan ei ollut nähnyt mitään.

"Sinä vedit oman nimesi", julisti Sullivan.

"Hyvin tehty", mutisivat useimmat miehet.

O'Brien oli sangen rauhallinen. Hän nousi, otti siteen silmiltään ja
katsoi ympärilleen.

"Mikä se oli?" kysyi hän.

"Lyhyin tikku?"

Kapteeni osoitti kannella olevaa neljää tikkua.

"Kuinka tiedätte, että tikku oli minun?" kysyi O'Brien. "Näitkö sinä
sitä, Johnny Sheehan?"

Johnny Sheehan, pojista nuorin, ei vastannut mitään.

"Näittekö te?" O'Brien kysyi Mahoneylta.

"En, en nähnyt."

Miehet mutisivat ja murisivat.

"Se kävi aivan oikein", virkkoi Sullivan. "Sinulla oli samat
mahdollisuudet kuin muillakin, ja sinä hävisit, siinä kaikki."

"Se kävi aivan oikein", yhtyi kapteeni. "Enkö minä nähnyt omin silmin?
Lyhyin tikku oli sinun, O'Brien, ja parasta on, että laittaudut
valmiiksi. Missä kokki on? Tulkaa tänne, Gorman. Menkää joku hakemaan
soppakulhon kantta. Gorman, tehkää velvollisuutenne kuin mies."

"Mutta miten minä sen teen?" kysyi kokki. Hän oli horjuvainen ihminen;
laimeat silmät ja veltto leuka olivat todisteena siitä.

"Tämä on murhaa!" huusi O'Brien.

"Minä en tahdo saada mitään", Mahoney selitti. "En palastakaan ota
suuhuni."

"Silloin sinun osasi joutuu jollekin viisaammalle", sanoi Sullivan
pilkallisesti. "Tee velvollisuutesi, kokki."

"Ei pojan teurastaminen ole minun velvollisuuteni", vastusti Gorman
veltosti.

"EIlette hommaa meille ruokaa, niin joudutte itse ruoaksi", uhkasi
Behane. "Jonkun täytyy kuolla, — ja yhtä hyvin se voitte olla te kuin
joku toinen."

Johnny Sheehan puhkesi itkuun. O'Brien kuunteli tuskaisena. Hänen
huulensa värisivät, ja väliin hänen koko ruumiinsa vavahti.

"Minä olen ottanut hyyryn kokkina", selitti Gorman. "Ja minä olisin
kokki, jos täällä olisi jonkinlaista kapyysia. Mutta murhassa en tahdo
olla mukana. Se ei kuulu sitoumukseen. Minä olen kokki..."

"Ja kokkina sinä olet vielä vain minuutin verran", sanoi Sullivan
töykeästi, ja samalla hän tarttui kokin tukkaan taivuttaen pään
taaksepäin, niin että kaula jännittyi. "Missä sinun veitsesi on, Mike?
Annahan tänne!"

Tunnettuaan teräksen kurkullaan Gorman valitti:

"Minä teen sen, jos te pitelette poikaa."

Kokin kurja tila tuntui jollakin tavoin terästävän O'Brieniä.

"Hyvä on, Gorman", virkkoi hän. "Käykää töihin vain. Minä tiedän kyllä,
ettette mielellänne tahdo tehdä sitä. Niin, hyvä on, sir", sanoi hän
kapteenille, joka oli raskaasti laskenut kätensä hänen käsivarrelleen.
"Teidän ei tarvitse pidellä minua, sir. Minä seison hiljaa."

"Anna olla ulisematta ja mene hakemaan soppakulhon kantta", komensi
Behane Johnny Sheehania antaen tälle samalla valtavan korvapuustin.

Poika, joka tuskin oli muuta kuin lapsi, meni hakemaan. Hän kömpi ja
hoiperteli laivan kannen yli nälän näännyttämänä. Kyyneleet vuotivat
yhä hänen poskilleen. Behane otti kannen antaen hänelle vielä
korvapuustin.

O'Brien otti takin päältään ja paljasti oikean käsivartensa. Hänen
alahuulensa vapisi yhä, mutta hän hillitsi itsensä hyvin. Kapteeni
avasi kynäveitsen ja ojensi sen Gormanille.

"Mahoney, kertokaa äidilleni, miten minun on käynyt, jos joskus
pääsette vielä kotiin", pyysi O'Brien.

Mahoney nyökkäsi.

"Tämä on häpeällinen murha, kirotun häpeällinen murha", sanoi hän.
"Pojan liha ei tule teidän kenenkään hyväksi. Uskokaa minun sanani. Te
ette tule hyötymään siitä... ei kukaan teistä."

"Selvä!" komensi kapteeni. "Pitäkää te kantta, Sullivan — noin — aivan
alla. Älkää läiskyttäkö mitään. Se on kallisarvoista tavaraa."

Gorman teki ponnistuksen. Veitsi oli tylsä. Itse hän oli heikko.
Sitäpaitsi hänen kätensä tärisi niin voimakkaasti, että hän oli vähällä
pudottaa veitsen. Pojat istuivat kyyristyneinä syrjässä itkien ja
nyyhkyttäen. Kaikki merimiehet, Mahoneyta lukuunottamatta, ahtautuivat
uhrin ympärille katselemaan.

"Olkaa mies, Gorman", -kehoitti kapteeni.

Onneton kokki sai kouristuksenomaisen päättäväisyyden puuskan, ja
hän sahasi veitsenterällä O'Brienin rannetta. Suonet olivat poikki.
Sullivan piteli kulhonkantta aivan alla. Katkaistut suonet ammottivat,
mutta punaista virtaa ei pulpunnut esiin. Niissä ei ollut verta. Suonet
olivat kuivat ja tyhjät. Kukaan ei sanonut mitään. Synkät ja hiljaiset
olennot keinuivat edestakaisin laivan joka liikahduksella. Kaikkien
silmät tuijottivat tätä käsittämätöntä ja ihmeellistä — kuivia suonia
elävässä ihmisessä.

"Se on varoitus", huusi Mahoney. "Laskekaa poika irti. Uskokaa minun
sanojani. Hänen kuolemansa ei hyödytä teitä ketään."

"Koettakaa kyynärpäätä — vasenta kyynärpäätä; se on sydäntä lähempänä",
sanoi kapteeni vihdoin käheällä ja tukahtuneella äänellä.

"Antakaa veitsi minulle", sanoi O'Brien karskisti ja otti veitsen kokin
kädestä! "Minä en jaksa kauemmin katsella tätä..."

Aivan rauhallisesti hän leikkasi vasemman kyynärpään valtasuonen, mutta
hän ei kyennyt sen enempää kuin kokkikaan saamaan verta esille.

"Ei hyödytä mitään", sanoi Sullivan.

"Parasta on tehdä loppu hänen kurjuudestaan ja leikata kaula poikki."

Jännitys oli liian voimakas pojalle.

"Älkää tehkö sitä!" huusi hän. "Ei minun kaulassanikaan ole verta.
Antakaa minulle vähän aikaa. Minulla on niin kylmä, ja väsyttää niin
kovin. Antakaa minun maata ja nukkua vähän. Silloin minun tulee lämmin
ja veri rupeaa kiertämään."

"Ei se auta", väitti Sullivan. "Ikäänkuin sinä voisit nukkua näissä
oloissa! Sinä et nuku, eikä sinun tule lämmin. Katsokaa häntä. Hänellä
on horkka."

"Minä olin sairaana Limerickissä eräänä iltana", kiiruhti O'Brien
sanomaan väliin, "eikä tohtori voinut iskeä suontani.. Mutta kun olin
nukkunut muutamia tunteja ja tullut sängyssä lämpimäksi, niin veri
virtasi itsestään. Se on totta kuin päivä. Älkää murhatko minua!"

"Hänen suonensa ovat nyt auki", sanoi kapteeni. "Ei maksa vaivaa
pitkittää hänen kurjuuttaan. Laittakaa niin, että tästä tulee loppu."

He aikoivat heittäytyä O'Brienin kimppuun, mutta tämä vetäytyi tieltä.

"Minä tapan teidät!" huusi hän. "Älkää koskeko minuun, Sullivan! Minä
kummittelen! Joko nukutte tai valvotte, niin minä kummittelen teille,
kunnes kuolette!"

"Tämä on häpeällistä!" huudahti Behane. "Jos lyhyt tikku olisi ollut
minun, olisin antanut tovereitten katkaista pääni ja kuollut iloisena."

Sullivan hypähti ja tarttui poika raukan hiuksiin. Toisetkin
hyökkäsivät jungmannin kimppuun. O'Brien potki ja rimpuili vastaan,
puri ja löi käsiä, jotka kaikilta suunnilta ojentuivat häntä kohti.
Pikku Johnny Sheehan puhkesi rajuun itkuun, mutta miehet eivät
välittäneet hänestä. O'Brien taivutettiin takaperin kantta vastaan
kulhonkansi kaulan alla. Gorman työnnettiin esiin. Joku oli pistänyt
ison tuppipuukon kokin käteen.

"Tee velvollisuutesi! Tee velvollisuutesi!" ulvoivat miehet.

Kokki kumartui eteenpäin, mutta kohdattuaan pojan katseen menetti
rohkeutensa.

"Ellet sinä sitä tee, niin minä tapan sinut omin käsin", huusi Behane.

Parjauksia ja uhkauksia sateli joka taholta kokille. Hän epäröi
vieläkin.

"Hänen suonissaan on ehkä enemmän verta kuin O'Brienin", virkkoi
Sullivan tarkoituksellisella äänellä.

Behane tarttui Gormania hiuksiin ja taivutti hänen päänsä taaksepäin;
Sullivan yritti saada tuppipuukon käsiinsä, mutta Gorman ei tahtonut
antaa sitä.

"Päästäkää, niin minä teen sen!" kirkui hän epätoivoisena. "Älkää
leikatko minulta kurkkua! Minä teen sen! Minä teen sen!"

"Pankaa sitten lopultakin toimeksi", sanoi kapteeni uhaten.

Gorman antoi työntää itsensä uhrin viereen. Hän katsoi poikaa ja
ummisti silmänsä mutisten rukousta. Sitten hän teki suljetuin silmin
mitä hänen oli käsketty tehdä. O'Brien päästi huudon, joka pian vaimeni
korisevaksi ääneksi. Miehet pitelivät häntä, kunnes hän lakkasi
rimpuilemasta; sitten he laskivat hänet kannelle. He olivat kiihkeitä
ja kärsimättömiä, kirouksilla ja uhkauksilla he ahdistivat Gormania
kiirehtimään aterian valmistamista.

"Antakaa olla, veriset teurastajat", sanoi Mahoney levollisesti.
"Antakaa olla, sanon minä. Nyt ette tarvitse sitä enää. On niinkuin
minä sanoin: te ette hyödy mitään pojan verestä. Heitä se laidan yli,
Behane Heitä pois se."

Behane, joka yhä piti kulhonkantta molemmin käsin, katsahti ylähankaan.
Hän meni partaan luo ja heitti kannen sisältöineen mereen. Muuan laiva
lasketti täysin purjein heitä kohden tuskin meripenikulman päässä.
He olivat olleet niin puuhaansa kiintyneitä, että olivat kokonaan
unohtaneet hoitaa tähystystä. Kaikki näkivät laivan lähestyvän, —
kölin kiiltävä, kuparilla katettu etuosa leikkasi vettä kuin kultainen
veitsi, etupurjeet lehahtivat hitaasti joka kerralla, kun keula painui
aallonpohjaan, ja tuo valkoinen purjekankainen vuori kumarsi kohahtaen
jokaiselle isolle aallolle.

Kun laiva nousi tuuleen kaapelinmitan päässä, sai _Francis Spaightin_
kapteeni vauhtia ja määräsi, että suojusvaate oli levitettävä O'Brienin
ruumiin yli. Vieraasta laivasta laskettiin vesille pelastusvene,
joka suuntasi kulkunsa heitä kohden. John Gorman nauroi. Ensin
hän nauroi hiljaa, mutta sitten hän tervehti jokaista aironvetoa
kouristuksenomaisesti kasvavalla iloisuudella. Tämä mielipuolinen
nauru otti vastaan pelastusveneen, kun se laski laivan kylkeen ja sen
päällikkö nousi kannelle.




MEIDÄN HERRAMME PETTÄJÄ


Seitsemän viikkoa oli _Mary Rogers_ luovaillut 500:lla etel. Atlantin
ja Tyynen meren välillä, mikä merkitsee, että se oli seitsemän viikkoa
ponnistellut Kap Hornin kiertämisessä. Seitsemän viikkoa sillä oli
ollut joko erittäin kova tuuli tai ainakin kova tuuli, joka oli
kiikuttanut sen peloittavan Terra Del Fuego-rannikon suojanpuolelle;
mahtavat mainingit äkillisen tyyneyden keskellä olivat olleet vähällä
ajaa sen maihin. Seitsemän viikkoa se oli kamppaillut Kap Hornin
aallokkoa vastaan ja saanut siltä erinäisiä korvapuusteja ja lyöntejä.
Se oli puualus; alituinen keikkuminen oli avannut sen saumat, niin että
pumppumiehiä piti vaihtaa kahdesti päivässä.

_Mary Rogers_ oli rasittunut, miehistö oli rasittunut, ja pitkä Dan
Cullen, kapteeni, oli myöskin rasittunut. Hän oli ehkä kaikkein
rasittunein, sillä hänen hartioillaan oli tämän jättiläiskamppailun
vastuu. Hän nukkui enimmäkseen vaatteet päällään, mutta hän
nukkui hyvin harvoin. Hän harhaili pitkin kantta öisin, pitkänä,
rotevana, tuikeana aaveena, kolmenkymmenen vuoden merielämän
mustaksi ahavoittamana ja karvaisena kuin simpanssi. Häntä vainosi
alituinen ajatus, Kap Hornin purjehdussääntö: "_Teittepä mitä
tahansa, niin kaikin mokomin pitäkää läntinen kurssi_!" Se oli hänen
päähänpinttymänsä. Hän ei ajatellut muuta, paitsi joskus pilkatessaan
Meidän Herraamme, joka oli antanut tällaisen sikamaisen sään.

_Läntinen kurssi!_ Hän kamppaili Kap Hornin kanssa ja oli jo
parikymmentä kertaa ollut suotuisassa asemassa kahdenkymmenen mailin
päässä koillisesta tai pohjoiskoillisesta kärjestä. Mutta joka kerta
iankaikkinen länsituuli viskasi hänet takaisin ajelehtimaan itäänpäin.
Myrsky toisensa jälkeen ajoi hänet aina 640:lle etel., antarktisen
ajojään eteen, ja hän lupasi pimeyden valloille kuolemattoman sielunsa
pikku tippasesta läntistä kurssia, tuulenhenkäyksestä, mikä auttaisi
hänet kiertämään niemenkärjen. Mutta hänen täytyi pitää itäistä
kurssia. Epätoivoissaan hän oli koettanut päästä pienen Le Maire-salmen
läpi. Kun hän oli puolivälissä, muuttui tuuli pohjoisluoteeseen,
ilmapuntari laski 28,88:aan, ja hän kääntyi ajautuen mielettömästi
raivoavan myrskyn edellä, eikä puuttunut kuin hiuksenverta, jotta hän
olisi toimittanut _Mary Rogersin_ mustahampaisille luodoille. Kaksi
kertaa hän oli ohjannut läntistä kurssia Diego Ramirez-kallioille,
ja toisella kerralla hän pelastui kahden lumituiskun välillä, mutta
silloin hän oli jo melkein hipaissut kareja, jotka olivat aiheuttaneet
niin monen laivan turmion.

Tuulta! Kapteeni Dan Cullen kävi mielessään läpi kaikki kolmekymmentä
merimiesvuottaan todistaakseen, ettei milloinkaan ennen ollut sillä
lailla tuullut. Hänen väittäessään tätä itsekseen _Mary Rogers_ nousi
tuuleen, ja vahvistukseksi se kallistui aina laivaluukkuihin asti,
ennenkuin puolta tuntia oli kulunut. Sen uusi isomärssypurje ja
upo-uusi kahvelikeulapurje lensivät pois kuin silkkipaperipalat, ja
viisi purjetta, kaksinkertaisesti nuoritettua, lähti irti ja repeytyi.
Ja ennenkuin päivä koitti, _Mary Rogers_ kallistui vielä kaksi kertaa;
partaisiin täytyi lyödä reikiä, jotta merivesi ei rasittaisi kantta
liikaa.

Keskimäärin kerran viikossa kapteeni Dan Cullen näki välähdyksen
auringosta. Kerran aurinko paistoi kymmenen minuuttia päivällisen
aikaan, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen puhkesi uusi hirmumyrsky,
molemmat vahdit vähensivät purjeita, ja kaikki hautautui ruoskivan
lumituiskun pimeyteen. Kerran kapteeni Dan Cullen ei neljääntoista
päivään voinut mitata keskipäiväkorkeutta. Harvoin hän saattoi tietää
asemaansa edes puolen asteen tarkkuudella, paitsi milloin maa oli
näkyvissä, sillä aurinko ja tähdet olivat aina pilvien takana, ja oli
niin pimeätä, että parhaimmillaankin ollen oli melkein mahdotonta
tehdä tarkkoja havaintoja. Maailma oli kiedottu harmaaseen huntuun.
Pilvet olivat harmaita, suuret, keinuvat laineet olivat lyijynharmaita,
pärskehtivät aallonharjat olivat harmaata vaahtoa, vieläpä
harvalukuiset albatrossitkin olivat harmaita, eivätkä lumihiutaleetkaan
olleet taivaan tumman holvin alla valkoisia, vaan harmaita.

Elämä _Mary Rogersilla_. oli harmaata — harmaata ja synkkää.
Merimiesten kasvot olivat siniharmaat; merivesi aiheutti niihin
ihohaavoja ja paiseita, jotka kiduttivat heitä kamalasti. He olivat
kuin varjoja. Seitsemän viikon aikana heillä ei keulasopessa eikä
kannella ollut ollut kuivaa langanpätkääkään päällään. He olivat
unohtaneet, miltä tuntui nukkua kokonainen vahdin aika, ja kaikissa
muutoissa kuului komento: "Kaikki miehet kannelle!" He varastivat
silloin tällöin pienen levottoman uinahduksen, ja he nukkuivat
öljyvaatteissaan aina valmiina heräämään. He olivat väsyneitä ja
lopenkuluneita tehdäkseen kahden vahdin aikana enempää kuin yhden
vahdin työn. Siksi molemmat vahdit olivat niin usein kannella. Eivätkä
nämä ihmisvarjot voineet laiskoitella; vain jalan katkeaminen saattoi
vapauttaa miehen työstä, ja ennestään oli jo kaksi, joiden luita kannen
yli lyövät aallot olivat särkeneet.

Eräs, joka myöskin oli vain ihmisen varjo, oli George Dorety. Hän
oli laivan ainoa matkustaja, liikkeen ystävä, joka oli päättänyt
tehdä matkan terveytensä takia. Mutta seitsemän viikkoa Kap Hornia
ei ollut parantanut hänen terveyttään. Hän huohotti ja valitteli
hytissään pitkät, keinuvat yöt umpeensa, ja kannella ollessaan hän oli
kylmyyden takia niin kääritty, että muistutti liikkuvaa pukuvarastoa.
Päivällisillä kajuuttapöydän ääressä, missä oli niin pimeätä, että
kattolamput paloivat alituisesti, hän näytti yhtä siniharmaalta
kuin sairain, kurjin keulasopen mies. Eikä kapteeni Dan Cullenin
katseleminen pöydän yli ollut omiaan tekemään hänen mieltään lainkaan
iloisemmaksi. Kapteeni Cullen pureksi ja mulkoili mykkänä. Mulkoilut
tarkoittivat Meidän Herraamme, ja joka puraisulla hän kertasi ainoata
ajatusta, mikä hänen päässään oli: _pidä läntistä kurssia!_ Hän
oli suuri, karvainen elukka, eikä hänen näkemisensä ollut omiaan
kiihoittamaan toisten ruokahalua. Hän piti George Doretya onnettomuutta
tuottavana Joonaana, ja sen hän sanoi toiselle kerran jokaisen aterian
aikana, tasaten villit muljauksensa Meidän Herramme ja matkustajansa
kesken.

Perämieskään ei voinut piristää kituvaa ruokahalua. Hänen nimensä
oli Joshua Higgins; hän oli merimies ammatiltaan ja ulkonäkönsä
puolesta, mutta roisto luonteeltaan, selkärangaton, luihu olento,
sydämetön, itsekäs ja arka, sielua vailla, pelkäsi silmittömästi Dan
Cullenia, mutta esiintyi suurena pöpönä miehistölle, joka tiesi, että
perämiehen takana oli kapteeni Cullen, lainsäätäjä ja isäntä, hoputtaja
ja rankaisi ja kylliksi kykenevä vastaamaan tusinallista kopeita
perämiehiä. Tässä inhoittavassa säässä täällä maailman eteläpäässä
oli Joshua Higgins heittänyt peseytymisen. Hänen likaiset kasvonsa
riistivät George Doretylta tavallisesti senkin vähäisen ruokahalun,
mikä hänen oli onnistunut koota. Säännöllisissä oloissa nämä rikokset
puhtauden lakeja vastaan olisivat herättäneet kapteeni Cullenin
huomiota ja päästäneet auki hänen ruman sanavarastonsa, mutta nykyään
hän ajatteli vain läntistä kurssia, eikä häntä liikuttanut mikään muu.
Perämiehen kasvojen puhtaudella tai likaisuudella ei ollut mitään
vaikutusta läntiseen kurssiin. Myöhemmin, kun he tulisivat 500:lle
etel. Tyynelle valtamerelle, Joshua Higgins heti pesisi kasvonsa.
Siihen asti George Dorety istui kajuuttapöydän ääressä, missä hämärä
ja lampunvalo vaihtelivat, kun lamppuja täytettiin; hän istui näiden
molempien miesten välissä, tiikerin ja hyeenan, ja ihmetteli, miksi
Meidän Herramme on luonut heidät. Toinen perämies, Matthew Turner, oli
oikea merimies ja sitäpaitsi myöskin oikea mies, mutta George Dorety
ei saanut nauttia hänen seurastaan, sillä hän söi yksinään toisten
lopetettua.

Lauantaiaamuna, heinäkuun 24 päivänä George Dorety heräsi elämän
ja kiihkeän vauhdin tunteeseen. Kannelle noustuaan hän näki _Mary
Rogersin_ ryntäävän eteenpäin ulvovan kaakkoistuulen kiidättämänä.
Vain alempi latvapurje ja haruskeulapurje olivat ylhäällä. Töin tuskin
laiva kesti edes nekin, mutta siitä huolimatta teki neljätoista solmua,
niinkuin Turner huusi Doretyn korvaan. Ja nyt pidettiin läntistä
kurssia. Viimeinkin päästäisiin Kap Hornin ohi... jos tuulta piisaisi.
Turner näytti onnelliselta. Taistelun loppu oli näkyvissä. Mutta
kapteeni Cullen ei näyttänyt onnelliselta. Hän muljautti Doretyyn
ohikulkiessaan. Kapteeni Cullen ei tahtonut antaa Meidän Herramme
tietää, että hän oli tyytyväinen tuuleen. Hänellä oli varmat kuvitelmat
ilkeästä Jumalasta, ja sydämensä syvyydessä hän uskoi, että jos Jumala
tietäisi tuulen olevan suotuisan, niin Hän heti tekisi siitä lopun
ja lähettäisi puuskan lännestä päin. Siksi hän lähestyi varovaisesti
Meidän Herraamme, piilotti ilonsa mulkoilevien silmäysten ja murisevien
kirousten taakse; sillä tavoin hän kyllä pettäisi Meidän Herramme,
sillä Meidän Herramme oli ainoa, jota Dan Cullen pelkäsi.

Koko lauantain ja seuraavan yön _Mary Rogers_ kiisi länteen. Se
piti yhä edelleen neljätoista solmuaan ja sunnuntaiaamuun mennessä
oli edennyt kolmesataaviisikymmentä mailia. Jos tuulta piisaisi, se
kyllä pääsisi niemen ohi. Jos se epäonnistuisi ja puuska tulisi miltä
suunnalta tahansa pohjoisen ja lounaan väliltä, niin _Mary Rogers_
sinkoutuisi takaisin ja olisi yhtä pahassa asemassa kuin seitsemän
viikkoa sitten. Ja sunnuntaiaamuna tuuli tosiaankin tyyntyi. Suuret
laineet asettuivat, ja meri silisi. Molemmat vahdit olivat kannella
ja nostivat purjetta, niin paljon kuin laiva vain sieti. Ja nyt
kapteeni Cullen taas röyhistäyti Meidän Herramme edessä, poltti isoa
sikaria, hymyili riemuiten, aivan kuin olisi ollut suunnattoman
ihastunut tuulen tyyntymiseen; sisimmässään hän raivosi Meidän
Herraamme vastaan siunatun tuulen tappamisesta. _Pitäkää läntinen
kurssi!_ Kyllä hän pitäisi, jos vain Meidän Herramme antaisi hänen
olla rauhassa. Hiljaisuudessa hän lupautui taas Pimeyden valtojen
ikiomaksi, jos ne antaisivat hänen pitää läntistä kurssia. Hänen
oli niin helppo lupautua, sillä hän ei uskonut Pimeyden valtoihin.
Tosiasiallisesti hän uskoi vain Jumalaan, vaikkakin itse tietämättään.
Ja hänen takaperoisessa teologiassaan Jumala _oli_ tosiaankin Pimeyden
ylimmäinen. Kapteeni Cullen oli perkeleenpalvelija, mutta hän antoi
perkeleelle toisen nimen, siinä kaikki. Päivällisaikaan, kun oli
lyöty neljä lasia, kapteeni Cullen käski nostamaan vielä lisäksi
yläprammipurjeen. Miehet kävivät työhön käsiksi liukkaammin kuin moneen
viikkoon. Heitä ei reipastuttanut ainoastaan läntinen kurssi, vaan
myöskin hyvää tekevä aurinko, joka loisti vetryttäen jäykkiä jäseniä.
George Dorety seisoi perässä kapteeni Cullenin vieressä vähemmän
pyntättynä kuin tavallisesti ja imi lämmintä katsellessaan miesten
touhua. Tapaus sattui aivan odottamatta. Yläprammipurjeen raa'alta
kuului huuto: "Mies yli laidan!" Joku heitti pelastusrenkaan partaan
yli, ja samassa kuului toisen perämiehen ääni kovana ja komentavana:
"Ruori alihankaan!" Peräsimessä seisova mies ei kääntänyt tapinkaan
vertaa. Hän tiesi paremmin, sillä kapteeni Dan Cullen seisoi hänen
vieressään. Hän tahtoi kääntää, kääntää vaikka ympäri koko rattaan
toverinsa tähden, joka juuri oli hukkumaisillaan. Hän katsoi kapteeni
Dan Culleniin, mutta kapteeni Dan Cullenin kasvot eivät värähtäneetkään.

"Alihankaan! Lujasti alihankaan!" jyrisi toinen perämies rynnäten
peräpuolelle.

Mutta hän lakkasi juoksemasta ja huutamasta ja seisahtui paikalleen
nähdessään Dan Cullenin peräsimen luona. Ja pitkä Dan Cullen
pöllähytteli sikaria sanomatta sanaakaan. Vanavedessä saattoi nähdä
merimiehen pitenemistään pitenevän välimatkan päässä. Hän oli saanut
kiinni pelastusrenkaasta ja piteli siitä lujasti. Kukaan ei sanonut
mitään. Kukaan ei liikahtanut paikaltaan. Mastoissa istuvat merimiehet
takertuivat lujasti raakapuihin tuijottaen kasvot kauhusta kalpeina. Ja
_Mary Rogers_ lensi edelleen läntistä kurssiaan. Kului pitkä, ahdistava
minuutti. "Kuka se oli?" kapteeni Cullen kysyi. "Mopsi, sir", vastasi
ruorimies innokkaasti.

Mopsi näkyi erään laineen harjalla ja katosi taas aaltolaaksoon. Suuri
aalto se oli, mutta ei pahimpia. Pieni vene saattoi helposti selviytyä
sellaisessa aallokossa, ja sellaisessa aallokossa saattoi _Mary Rogers_
helposti päästä avuksi. Mutta se ei voinut mennä apuun ja pitää
läntistä kurssia samalla kertaa.

Ensimmäisen kerran elämässään George Dorety näki todellisen näytelmän
elämästä ja kuolemasta — häpeällisen, pienen näytelmän, jossa muuan
tuntematon, Mopsiksi nimitetty merimies oli toisessa vaakakupissa,
toisessa taas muutamia maileja pituusastetta. Aluksi hän oli
tuijottanut hukkuvaan, mutta nyt hän tarkasteli pitkää Dan Cullenia,
karvaista mustaa elämän ja kuoleman herraa, joka poltteli sikaria.

Kapteeni Dan Cullen poltti vielä kauan ja vaiti. Sitten hän otti
sikarin suustaan. Hän katsoi ylös _Mary Rogersin_ raakapuihin ja sitten
partaan yli merelle.

"Tiukentakaa yläprammipurjetta!" huusi hän.

Neljännestuntia myöhemmin he istuivat kajuuttapöydässä aterioimassa.
George Doretyn toisella puolen istui Dan Cullen, tiikeri, toisella
Joshua Higgins, hyeena. Kukaan ei virkkanut mitään. Kannella miehistö
tiukensi latvapurjetta. George Dorety kuuli heidän huutonsa, mutta
samalla häntä lakkaamatta vaivasi näky: muuan Mopsi-niminen mies, joka
vielä on täysissä voimissaan, takertuneena pelastusrenkaaseen autiolla
merellä, muutamien mailien päässä laivan perästä. Hän katsoi kapteeni
Culleniin, ja häntä kuvotti, sillä mies söi ilmeisen halukkaasti, hän
melkein heitti ruoan sisäänsä.

"Kapteeni Cullen", virkkoi Dorety, "te olette tämän laivan komentaja,
eikä minun asiani ole arvostella teidän tekojanne. Mutta haluanpa sanoa
jotakin. Tämän jälkeen tapahtuu vielä jotakin, ja silloin paikat käyvät
teille kuumiksi."

Kapteeni Cullen ei edes mulkoillut. Ääni kaikui valittavana hänen
sanoessaan:

"Oli kova myrsky. Miehen pelastaminen aivan mahdotonta."

"Hän putosi yläprammipurjeen raa'alta", Dorety kiivastui. "Te nostitte
prammipurjeen silloin. Neljännestä myöhemmin te nostitte vielä
latvapurjeen."

"Kova myrsky, eikö ollut, hra Higgins?" kysyi kapteeni Cullen.

"Jos olisimme kääntyneet, niin mastot poikki", vastasi perämies.
"Teitte aivan oikein, kapteeni Cullen. Miestä ei olisi millään voinut
pelastaa."

George Dorety ei vastannut eikä sanonut enää sanaakaan koko aterian
aikana. Siitä lähtien hän antoi tuoda ruoan hyttiinsä. Kapteeni
Cullen ei enää mulkoillut häneen, mutta he eivät myöskään vaihtaneet
sanaakaan _Mary Rogersin_ kiitäessä kohti pohjoista, lämpimämmille
leveysasteille. Viikon lopulla Dan Cullen hääti Doretyn erääseen kannen
nurkkaukseen.

"Mitä te aiotte tehdä, kun päästään Friscoon?" kysyi hän karskisti.

"Aion antaa pidättää teidät", Dorety vastasi rauhallisesti. "Aion
syyttää teitä murhasta ja haluan nähdä teidät hirsipuussa."

"Te olette harvinaisen varma asiastanne", hymähti kapteeni Cullen
kääntyen kantapäällään.

Kului vielä viikko, ja eräänä aamuna George Dorety seisoi keulaan
johtavilla hyttiportailla katsellen ympärilleen. _Mary Rogers_ luovi
kovassa tuulessa täysin purjein. Kaikki purjeet aina haruspurjeita
myöten olivat nostetut. Kapteeni Cullen teki luovin. Hän kulki
hitaasti, matkustajaansa vilkuillen. Dorety katseli toiselle
suunnalle; hän seisoi niin, että pää ja hartiat olivat porrasaukon
ulkopuolella, ja vain takaraivo oli näkyvissä. Kapteeni Cullen laski
nopein katsein pään ja suurharuspurjeen pylpyrän välisen matkan. Hän
vilkaisi ympärilleen. Kukaan ei katsellut. Perässä Joshua Higgins kulki
edestakaisin ja äsken juuri tehtyään käännöksen marssi nyt poispäin.
Kapteeni Cullen kumartui äkkiä eteenpäin ja kiskaisi haruspurjejaluksen
irti sakarasta. Raskas pylpyrä lensi halki ilman, murskasi Roretyn
pään kuin munankuoren ja heilahteli sitten edestakaisin haruspurjeen
lepattaessa kovasti paukahdellen. Joshua Higgins kääntyi katsomaan,
mikä oli joutunut epäkuntoon, ja sai kasvoilleen kapteeni Cullenin
karkeimmat kiroukset.

"Minä kiinnitin jaluksen itse", vikisi perämies saatuaan äänensä
kuuluville, "ylimääräisellä solmulla varmuuden vuoksi. Muistan aivan
selvästi sen."

"Kiinnititte", karjui kapteeni, jotta miehistö, joka ponnisteli
lepattavan purjeen kiinni ottamisessa, myöskin kuulisi. "Kyllä piruja
te niin teitte, mokomakin mätä koira. Jos te kiinnititte ylimääräisellä
solmulla, niin miksi helvetissä se ei pysynyt kiinni? Sen minä
tahtoisin tietää. Miksi kaikkien pirujen nimessä se ei pysynyt kiinni?"

Perämies vastasi valittavalla äänellä jotakin.

"Tukkikaa turpanne!" oli kapteeni Cullenin viimeinen neuvo.

Puolta tuntia myöhemmin hän oli yhtä yllättynyt kuin muutkin,
kun George Doretyn ruumis löydettiin lattialta portaiden edestä.
Iltapäivällä, istuessaan yksin hytissään hän mietti, mitä kirjoittaisi
laivapäiväkirjaan.

"_Merimies Karl Bruer_", kirjoitti hän, "_putosi yläprammipurjeen
radalta yli laidan hirmumyrskyssä. Meillä oli silloin kova vauhti,
emmekä laivan turvallisuuden vuoksi uskaltaneet kääntää tuuleen. Ei
myöskään pelastusvene olisi voinut selviytyä niin kovassa aallokossa_."

Eräälle toiselle sivulle hän kirjoitti: "_Olin usein varoittanut hra
Doretya siitä vaarasta, mihin hän antautui liikkuessaan huolettomasti
kannella. Sanoin hänelle kerran, että hän vielä joskus saisi pylpyrästä
päähänsä. Hutiloiden kiinnitetty suurpurje aiheutti onnettomuuden, mikä
on syvästi valitettava, koska me kaikki pidimme hra Doretysta hyvin
paljon_."

Kapteeni Dan Cullen luki ihaillen läpi nämä kirjalliset kokeilunsa,
käytti imupaperia ja sulki kirjan. Hän sytytti sikarin ja tirkisteli
eteensä. Hän tunsi, miten _Mary Rogers_ nousi aallonharjalle, kallistui
ja kiisi hyvää vauhtia, ja hän tiesi, että se teki yhdeksän solmua.
Tyytyväinen hymy levisi vähitellen hänen mustanpuhuvalle, karvaiselle
naamalleen. Niin, hän oli joka tapauksessa pitänyt läntistä kurssia ja
petkuttanut Meidän Herramme.




KUOLLEET EIVÄT MILLOINKAAN PALAJA


Samassa kuussa kuin täytin seitsemäntoista vuotta, pestauduin
laivamieheksi _Sophie Sutherlandiin_, kolmimastoiseen kuunariin, jonka
piti lähteä seitsemän kuukauden hylkeenpyyntiin Japanin rannikoille.
Me purjehdimme San Franciscosta, ja minulla oli heti eräs koko lailla
tärkeä probleemi ratkaistavana. Meitä oli keulasopessa kaksitoista
miestä, joista kymmenen oli harjautuneita, tervanyrkkisiä matruuseja.
Minä olin nuorukainen ja ensimmäisellä matkallani, mutta ei siinä
kyllin; minun tovereinani oli miehiä, jotka Euroopan kauppalaivastossa
olivat käyneet läpi kovan koulun. Laivapoikina heidän oli täytynyt
hoitaa tehtävänsä ja merimieselämän ikuisten lakien mukaan olla
jungmannien ja matruusien orjina. Kun he pääsivät jungmanneiksi,
olivat he vielä matruusien orjia. Kun matruusi vahtivapauden aikana
makaa kojussaan alhaalla keulasopessa, voi hän käskeä jungmannin
mennä hakemaan vettä. Jungmanni ehkä makaa myöskin kojussaan. Hän on
täsmälleen yhtä väsynyt kuin matruusikin. Mutta hänen täytyy nousta
kojustaan ja mennä pyydettyä hakemaan. Jos hän kieltäytyy, niin hänet
voidellaan. Jos hän sattumalta on niin väkevä, että kykenee pieksämään
matruusin, heittäytyvät muut matruusit, tai niin monta kuin tarvitaan,
onnettoman kimppuun antaen hänelle sen selkäsaunan, mitä hän on
kaivannut.

Nyt on helppo ymmärtää minun probleemini. Nämä karaistuneet
skandinaavialaiset merimiehet olivat käyneet kovan koulun läpi.
Laivamiehinä he olivat palvelleet vanhempia tovereitaan, ja matruuseina
he vaativat laivamiesten palvelusta. Minä olin poika — vaikkakin
ruumiini oli miehen. En ollut milloinkaan aikaisemmin ollut merillä,
vaikka olinkin hyvä purjehtija ja ymmärsin asiani. Olin pestautunut
heidän vertaisenaan, ja yhdenvertaisena minun piti pysytellä tai
kestää seitsemän kuukauden helvetti heidän seurassaan. Ja juuri tästä
yhdenvertaisuudesta he eivät pitäneet. Millä oikeudella minä olin
heidän vertaisensa? En ollut ansainnut tätä korkeata etuoikeutta.
En ollut käynyt läpi sitä kurjuutta, minkä he pahoinpideltyinä
laivapoikina tai sorrettuina jungmanneina. Ja mikä pahempi, minä olin
vain ensimmäistä matkaansa yrittelevä maamarriainen, ja kuitenkin minä
olin kohtalon vääryyden vuoksi heidän vertaisensa laivakirjan mukaan.

Minun menettelytapani oli viisas, yksinkertainen ja repäisevä.
Ennenkaikkea päätin hoitaa tehtäväni, olivatpa sitten miten vaikeita ja
vaarallisia tahansa, niin hyvin, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä niitä
minun sijastani. Edelleen: en milloinkaan säästänyt lihasvoimaani.
En hutiloinut milloinkaan hilatessani köyttä, sillä tiesin, että
tovereitteni haukansilmät vaanivat juuri sellaisia todistuksia
huonommuudestani. Pidin kunnianani olla ensimmäisenä, kun mentiin
vahtiin kannelle, viimeisenä, kun mentiin alas, enkä milloinkaan
jättänyt jälkeeni jalustinta tai köyttä toisen kiinnitettäväksi
naakeliin. Olin aina innokas nousemaan mastoon vaihtamaan latvapurjeen
jalusta tai ylipäätänsä laittamaan latvapurjetta, ja sellaisissa
tapauksissa tein enemmän kuin velvollisuuteni.

Edelleen: olin äärimmäisen tarkka arvostani. En huolinut pitää
hyvänäni säädyttömyyksiä enkä pienintäkään rehentelyä. Vainutessanikin
jotakin sellaista minä heti räjähdin. Sain ehkä selkääni rähinässä,
mikä räjähdystä seurasi, mutta he saivat käsityksen, että minä
olin villikissa ja valmis tappelemaan milloin tahansa uudelleen.
Tarkoitukseni oli osoittaa, etten aikonut sietää mitään ylimielisyyttä.
Niillä, jotka käyttäytyivät ylimielisesti minua kohtaan, oli tappelu
tiedossaan. Ja kun tein työni hyvin, saattoi miesten myötäsyntyinen
oikeudenmukaisuus ja siihen yhtynyt vastenmielisyys kynsiviä ja repiviä
villikissapuuskia vastaan heidät pian luopumaan kasvatusyrityksistään.
Vähäisen vastarinnan jälkeen minun asemani tunnustettiin, ja olin
ylpeä, koska minua pidettiin tasa-arvoisena sekä käytännöllisesti että
teoreettisesti. Siitä lähtien kaikki oli hyvin ja matka tuntui tulevan
onnelliseksi.

Keulasopessa oli vielä muuan mies. Jos lasken skandinaavialaiset
kymmeneksi ja pidän itseäni yhdentenätoista, niin tämä mies oli
kahdestoista ja viimeinen. Emme tietäneet emmekä päässeet selville,
mikä hänen nimensä oli; tyydyimme kutsumaan häntä "muurariksi".
Hän oli Missourista kotoisin tai ainakin sanoi olevansa, — retken
alkupuolella hän näet tekeytyi vikapääksi muutamiin laihoihin
luottamuksenosoituksiin. Silloin me saimme tietää vähän muutakin.
Hän oli muurari ammatiltaan. Vasta viikkoa ennen tuloaan meidän
joukkoomme, kun hän oli saapunut San Franciscoon ja San Franciscon
lahti oli levinnyt hänen eteensä, hän ensimmäisen kerran elämässään
oli nähnyt suolavettä. Meidän oli aivan mahdotonta käsittää, miksi
juuri hän, nelikymmenvuotias, oli saanut päähänsä lähteä merille, sillä
meidän yksimielinen vakaumuksemme oli, ettei milloinkaan kukaan niin
merikelvoton ollut ruvennut merimieheksi. Mutta hän oli. Oltuaan viikon
merimieskodissa hän oli pestautunut matruusiksi.

Kaikkien piti hoitaa hänen tehtäviään. Hän ei ainoastaan ollut
osaamatta mitään, vaan hän osoittautui kykenemättömäksi mitään
oppimaan. Niin paljon kuin yritettiinkin, ei häntä voitu opettaa
ohjaamaan. Kompassi oli hänelle käsittämätön ja peloittava hyrrä.
Hän ei milloinkaan päässyt selville edes sen päätuulista, eikä hän
oppinut alkeiksikaan laivan nopeuden vähentämisen tai muuttamisen
taitoa. Hän ei millään saanut päähänsä, oliko joku köysi kiedottava
oikealta vasemmalle tai vasemmalta oikealle. Hänen oli mahdoton oppia
yksinkertaista voimailijatemppua köysien hilaamisessa: antaa koko
ruumiinpainonsa vaikuttaa ja sillä tavoin säästää voimaa. Pienimmätkin
niksit menivät hänen näköpiirinsä ylitse, ja mastoon nousemista hän
pelkäsi kuolettavasti. Kerran kapteeni ja perämies pakottivat hänet
siihen. Hänen onnistui päästä poikittaissaalingeille, mutta sinne hän
sitten jäätyi väylinkeihin kiinni. Kahden laivamiehen piti kiivetä
hakemaan hänet alas.

Kaikki tämä oli tarpeeksi ikävää, mutta olisi vielä mennyt mukiin,
elleivät asiat olisi olleet vielä pahemmin. Hän oli ilkeä, luihu,
siivoton ja aivan tavallista ihmisyyttä vailla. Hän oli pitkä, vahva
mies ja tappeli kaikkien kanssa. Mutta hänen tappelutapansa ei ollut
kunniallinen. Hänen ensimmäinen tappelunsa laivalla, ensimmäisenä
matkapäivänä, tapahtui minun kanssani, kun hän tupakkaa leikatakseen
otti minun pöytäveitseni, mistä minä heti räjähdin. Sitten hän
tappeli melkein jokaisen miehen kanssa. Kun hänen vaatteensa tulivat
likaisemmiksi kuin mitä saatoimme sietää, niin me panimme ne likoon
ja pakotimme hänet pesemään ne. Sanalla sanoen, muurari oli niitä
vastenmielisiä ja kummallisia otuksia, joita ihmisen on pitänyt nähdä
voidakseen uskoa, että sellaisia on lainkaan olemassa.

Tahdon vain sanoa, että hän oli elukka, ja me kohtelimme häntä
elukkana. Nyt vasta, ajatellessani taapäin, ymmärrän, miten julmia
olimme häntä kohtaan. Vika ei ollut hänen. Asian luontoon kuului,
että hän oli kaltaisensa. Hän ei ollut luonut itseään, eikä ollut
vastuunalainen siitä, millaiseksi oli tullut. Mutta me kohtelimme
häntä olentona, jolla on vapaa tahto, ja aivan kuin hän olisi ollut
henkilökohtaisesti vastuunalainen siitä, minkälainen hän oli. Siitä
johtui, että meidän tapamme kohdella häntä oli yhtä kauhea kuin hän
itsekin. Loppujen lopuksi me kohtelimme häntä kuin ilmaa; monen viikon
aikana ennen hänen kuolemaansa me emme puhuneet hänelle sanaakaan, eikä
hän myöskään meille. Ja monta viikkoa hän kulki meidän keskessämme tai
makasi kojussaan täpötäydessä keulasopessamme päästäen irvistyksin
ilmoille vihansa ja pahuutensa. Hän oli kuolemaisillaan; hän tiesi
sen itse, ja me tiesimme sen. Sitä paitsi hän tiesi meidän haluavan
hänen kuolemaansa. Hän vaivasi meitä läsnäolollaan, ja meidän elämämme
oli kovaa, mikä teki meidätkin koviksi ihmisiksi. Ja sitten hän kuoli
kahdentoista ihmisen täyttämässä keulasopessa yhtä yksinäisenä kuin
jos olisi kuollut autiolla vuorenhuipulla. Ei edes yhtä ystävällistä
sanaa, ei ainoatakaan jäähyväistervehdystä vaihdettu meidän keskemme.
Hän kuoli, niinkuin oli elänytkin, elukkana; hän kuoli meitä vihaten ja
meidän vihaamanamme.

Ja nyt minä johdun merkillisimpään tapaukseen silloisessa elämässäni.
Tuskin hän oli kuollut, kun hänet viskattiin yli laidan. Hän kuoli
myrskyisenä yönä, veti viimeisen henkäyksensä juuri kun miehet
heittivät öljyvaatteet päälleen kuullessaan komennon: "Kaikki miehet
kannelle!" Ja hänet heitettiin laidan yli muutamia tunteja myöhemmin
myrskyn raivotessa. Hänen maallisia jäännöksiään ei edes kääritty
purjekankaaseen, eikä niitä myöskään kunnioitettu jalkoihin sidotulla
rautapainolla. Me neuloimme hänet siihen huopaan, johon hän oli
kuollut, ja laskimme hänet eräälle luukulle suurluukusta keulaan päin,
laivan vasemmalle puolelle. Koksilla puolilleen täytetty juuttipussi
sidottiin hänen jalkoihinsa.

Oli purevan kylmä ilma. Ylihangan puolella oli jok'ikinen köysi,
kahveli ja harus jäässä, ja koko köysistö oli kuin harppu, joka
lauloi ja valitti tuulen säälimättömissä kourissa. Kuunari, joka
ajoi hankavastaiseen, kallisteli ja hetkui aaltojen läpi; se oli
niin kallellaan, että jääkylmä suolavesi virtaili valumisaukoista
lakkaamatta kannen yli. Miehistö oli merisaappaissa ja öljypuvussa.
Kintaat meillä oli käsissämme, mutta me paljastimme päämme kuolleelle,
jota emme kunnioittaneet.

Korviamme kirvelsi ja kivisti, ja ne kävivät valkoisiksi; me ikävöimme
päästä ruumiista. Mutta hautausmenot eivät tuntuneet lainkaan loppuvan.
Kapteeni oli avannut kirjan väärästä paikasta, ja hänen lukiessaan
tarkoituksettomia sanoja meidän korvamme jäätyivät, ja meitä suututti
tämä viimeinen ikävyys, minkä tuo avuton raato aiheutti. Muurarin
asiat olivat olleet päin hongikkoa alusta pitäen, ja loppukin oli
samaan tyyliin. Lopulta kapteenin poika raivostui, kiskaisi kirjan ukon
turtuneista käsistä ja avasi oikean paikan. Uudelleen kapteeni kohotti
vapisevan äänensä. Viimein tuli lause: "Ja ruumis laskettakoon mereen."
Me nostimme luukun toista syrjää, ja muurari solahti yli laidan kadoten
syvyyteen.

Alhaalla keulasopessa teimme puhdasta jälkeä, pesimme vainajan kojun
ja hävitimme kaikki hänen jälkensä. Meritapojen mukaan meidän olisi
pitänyt koota hänen tavaransa ja jättää ne kapteenille, joka sitten
olisi pitänyt huutokaupan ja antanut meidän tarjota kustakin esineestä.
Mutta kukaan ei halunnut niitä; me heitimme ne kannelle ja syydimme
mereen ruumiin perään, — viimeinen häväistys, minkä saatoimme keksiä
vihamiestämme kohtaan. Niin, tunnustan kyllä, että se oli karkeata,
mutta meidän elämämme oli karkeata, ja me olimme yhtä karkeita kuin
elämä.

Muurarin koju oli parempi kuin minun. Kannelta siihen ei valunut niin
paljon merivettä, ja valaistus oli parempi, jos halusi loikoilla
lueskellen. Osittain tästä syystä päätin muuttaa hänen kojuunsa.
Toisena syynä oli ylpeys. Näin, että matruusit olivat taikauskoisia, ja
tällä teollani tahdoin näyttää olevani heitä rohkeampi. Minä kruunaisin
todistetun yhdenvertaisuuteni urotyöllä, joka pakottaisi heidät
tunnustamaan minun ylemmyyteni. Oi, miten ylimielinen on nuoruus! Mutta
se ei kuulu tähän. Aikomukseni pelästytti tovereitani. He sanoivat
kaikki, ettei milloinkaan kukaan ollut merellä ottanut kuolleen miehen
kojua ja saanut elää matkan loppuun. He kertoivat monta esimerkkiä,
joiden todistajina he itse olivat olleet. Minä olin itsepäinen. Silloin
he pyysivät ja rukoilivat, ja ylpeyteni vain kiihtyi, kun näin, miten
he todellakin pitivät minusta ja olivat puolestani peloissaan.

Minä muutin ja vainajan kojussa maaten kuuntelin koko
iltapäivän kaameita tulevaisuudenennustuksia. Myöskin hirveistä
kuolemantapauksista ja kammottavista aaveista kerrottiin juttuja, jotka
saivat meidät kaikki salaa värisemään. Täynnä kaikkea sellaista, mistä
minä kuitenkin laskin pilaa, rupesin kyljelleni toisen iltapäivävartion
päätyttyä ja nukuin.

Kymmentä vaille kaksitoista minut herätettiin, ja kello kaksitoista
olin kannella päästämässä herättäjääni vahdista. Kun hankavastaiseen
purjehditaan, riittää läpi yön vahdiksi vain yksi mies, ja kukin
on vahdissa yhden tunnin. Yö oli pimeä, mutta ei aivan sysimusta.
Myrsky oli asettumaisillaan, ja pilvet ohenivat. Kuu ei ollut
näkyvissä, mutta loi kuitenkin himmeän hohteen. Kuljin keskilaivalla
edestakaisin. Ajattelin päivän tapahtumia ja niitä kaameita juttuja,
joita toverini olivat kertoneet, mutta kuitenkin uskallan väittää,
etten ollut peloissani. Olin reipas ja vahva eläin ja yhdyin
Swinburnen käsitykseen, että kuolleet eivät palaja. Muurari oli
kuollut, eikä muuta. Hän ei ilmestyisi enää — ei ainakaan _Sophie
Sutherlandin_ kannelle. Nyt hän oli valtameren syvyydessä, monta
mailia ylähangan puolella, ja oli sangen todennäköistä, että hän oli
jo ateriana monen hain vatsassa. Mutta ajatukseni työskentelivät
toverieni kummitusjutuissa, ja minä mietiskelin henkimaailman asioita.
Johtopäätökseni oli, että jos vainajien henget yhä edelleen harhailivat
maan päällä, niin niillä oli tallella sama hyvyys tai pahuus kuin
elämässäänkin. Jos hyväksyi tämän otaksuman (minä en hyväksynyt sitä
lainkaan), niin muurarin haamu olisi yhtä uhkaava ja ilkeä, kuin hän
oli ollut eläessäänkin. Mutta muurari ei voinut kummitella; olin siitä
varma.

Muutamia minuutteja kuljin edestakaisin näihin ajatuksiin vaipuneena.
Sitten, sattumalta, katsahdin keulaan päin pitkin alahangan sivua; ja
vavahdin kuin pelästynyt hirvi ja sokeasti kauhistuneena hyökkäsin
perään päin, kajuutan luo. Nuorekas ylimielisyyteni ja älyllinen
rauhallisuuteni oli poissa. Olin nähnyt aaveen. Heikosti valaistulla
paikalla, siinä, mistä olimme heittäneet ruumiin mereen, olin nähnyt
epäselvän, huojuvan olennon. Se oli kuusi jalkaa pitkä, notkea ja niin
läpinäkyvä, että olin erottanut keulataklauksen sen takaa.

Olin vastustamattoman kauhun vallassa kuin pillastunut hevonen. Olin
lakannut olemasta yksilöllinen _minä_. Kymmenentuhannen taikauskoisen
kantaisäpolven vaistomainen kauhu värisytti minua, esi-isien, jotka
ovat pelänneet pimeyttä ja kaikkea, mikä pimeydessä liikkuu. En ollut
enää minä. Olin kymmenentuhatta esi-isääni. Olin sukuni, koko ihmissuku
taikauskoisessa lapsuudessaan. En tullut tajuihini, ennenkuin olin
ennättänyt puoliväliin kajuutanportaita. Pysähdyin ja tarrasin lujasti
jyrkkiin portaisiin puolitukahtuneena, vavisten, pää pyörällä. En
aikaisemmin enkä myöhemminkään ole ollut niin kauhuissani. Pidin kiinni
nuoratikkaista ja kävin mielessäni tapahtuman läpi. En voinut epäillä
aistejani. Varmasti olin jotakin nähnyt. Mutta mitä? Joko kummituksen
tai ilveen. Mitään muuta se ei voinut olla. Jos se oli aave, niin
kysymyksenä oli: tulisiko se uudelleen? Ellei niin tapahtuisi ja minä
herättäisin päällystön, joutuisin kaikkien narriksi. Ja jos se oli
jonkun ilveilyä, niin minun tilani olisi vieläkin naurettavampi. Jos
halusin säilyttää yhdenvertaisen asemani, ei käynyt laatuun herättää
ketään, ennenkuin olin ottanut selville, minkälaatuinen ilmestys oli.

Olen rohkea mies. Uskallan väittää niin, sillä vaikka vapisin kauhusta,
minä sittenkin ryömin ylös kajuutantikkaita ja menin takaisin
samalle paikalle, josta olin näyn nähnyt. Se oli kadonnut. Mutta
minun rohkeudellani oli rajansa. Vaikka en nähnyt mitään, pelkäsin
kuitenkin mennä sille paikalle, missä aave oli näyttäytynyt. Jatkoin
kävelyäni edestakaisin, ja vaikka heitin useita pelokkaita katseita
sille kauhealle kohdalle, en huomannut mitään. Rauhoituttuani tein
sen johtopäätöksen, että kaikki oli ollut mielikuvitukseni ilvettä ja
ajattelin, että se olikin oikein minulle, kun olin ollut kyllin typerä
pohtiakseni sellaisia asioita.

Saatoin taas katsella aivan rauhallisesti kokkaan päin,
pelkäämättä, mutta yht'äkkiä olin jälleen sama hullu ja ryntäsin
villiä vauhtia perään päin. Olin uudelleen nähnyt haamun, pitkän,
huojuvan, harsomaisen olennon, jonka läpi saatoin selvästi erottaa
keulataklauksen. Tällä kerralla ennätin vain puolikannen etureunalle.
Mietin tilannetta, kunnes ylpeyteni sai voiton. Ei kannattanut joutua
naurettavaksi. Minun piti yksin kohdata tuo olento, olipa se mikä
hyvänsä. Minun piti omin neuvoin ottaa asia selville. Katselin sinne,
mistä olimme antaneet muurarin liukua yli laidan. Kohta oli tyhjä.
Siellä ei liikkunut mikään. Ja kolmannen kerran aloitin kävelyni
keskilaivalla.

Kun olento oli hävinnyt, katosi pelkonikin, ja pääsin taas
tasapainoon. Tietenkään se ei ollut aave. Kuolleet eivät palaja. Se
oli pilaa, ilkeätä pilaa. Toverini koettivat peloittaa minua jollakin
käsittämättömällä keinolla. He olivat jo kaksi kertaa nähneet minun
juoksevan perään päin. Minä punastuin häpeästä. Olin kuulevinani heidän
par'aikaa hihittävän keulasopessa. Rupesin vähitellen suuttumaan.
Pilanteko voi olla sallittua, mutta nyt se jo meni vähän liian
pitkälle. Olin laivan nuorin, poika vain, eikä heillä ollut oikeutta
laskea minun kanssani sellaista leikkiä, mikä on tehnyt monta miestä ja
naista hulluiksi. Katkeroiduin yhä enemmän ja päätin osoittaa heille,
että minä olin kovempaa ainesta, ja samalla antaa vihani purkautua.
Jos olento näyttäytyisi, päätin mennä sen luokse puukko kädessä.
Päästyäni ulottuviin iskisin. Jos siinä olisi mies, niin hän saisi sen
puukoniskun, jonka hän oli ansainnut. Jos se olisi aave — no niin, aave
ei vahingoittuisi, mutta minä ainakin saisin todistuksen, että kuolleet
kummittelevat.

Olin nyt ylen vihoissani ja aivan varma, että kaikki oli pilaa, mutta
kun olento ilmestyi kolmannen kerran samalle paikalle, pitkänä, ohuena
ja huojuvana, nousi pelkoni uudelleen ja melkein karkoitti vihan. Mutta
minä en juossut. En myöskään kääntänyt katsettani olennosta. Molemmilla
edellisillä kerroilla se oli kadonnut pakoni aikana, niin etten ollut
nähnyt, miten se oli kadonnut. Vedin tuppipuukkoni vyöstä ja rupesin
etenemään. Askel askeleelta, yhä lähemmäksi... ja itsehillintäni
kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi. Sisimmässäni, tajuntani hämärissä
sokkeloissa oli sota: toisella puolen minun tahtoni, minun oma itseni,
toisella puolen ne kymmenentuhatta esi-isää, joiden aavemaiset äänet
kuiskivat pimeänpelosta, mikä oli vallinnut heitä niinä aikoina,
jolloin maailma oli ollut pimeä ja kauhua täynnä.

Kävelin eteenpäin hitaammin, ja yhä tuo huojuva ja lepattava olento
tanssi ihmeellistä ilmatanssiaan. Mutta sitten se katosi silmistäni.
Näin sen katoavan. Se ei siirtynyt oikealle eikä vasemmalle eikä
taaksepäin. Se pyyhkiytyi pois, lakkasi olemasta. Minä en kuollut,
mutta sen nojalla, mitä tunsin seuraavina silmänräpäyksinä, saatan
vakuuttaa käsittäväni varsin hyvin, että ihmiset voivat kuolla
pelästyksestä. Seisoin siinä puukko kädessä, konemaisesti mukautuen
laivan liikkeisiin, pelon lamauttamana. Jos muurari äkkiä olisi
todellisin sormin tarttunut minua kurkkuun ja yrittänyt kuristaa, en
olisi hämmästynyt lainkaan. Kuolleet kummittelevat, ja juuri niin
muurari todennäköisimmin tekisi.

Mutta hän ei tarttunut minua kurkkuun. Ei tapahtunut mitään. Ja koska
luonto inhoaa paikoillaan pysymistä, en voinut iankaikkisesti seisoa
lamaantuneena samalla paikalla. Käännyin ja menin peräpuolelle.
En juossut. Mitä se hyödyttäisi? Mitä mahdollisuuksia minulla oli
selviytyä pahansuovasta henkimaailmasta? Pako kysyi minulta nopeita
jalkoja. Mutta takaa-ajavalla aaveella olisi ajatuksen nopeus. Ja
aaveita oli olemassa. Olin nähnyt yhden.

Hitaasti kävellessäni perään päin keksin arvoituksen ratkaisun. Näin
mesaanimärssytangon piirtyvän vasten himmeästi kumottavaa taivasta,
jonka takana kuu häämotti. Aivoihini välähti aate. Vedin suoran linjan
kuunvälkkeestä märssytankoon ja huomasin, että sen piti kohdata
jotakin paikkaa etutaklauksen lähellä laivan vasemmalla puolen. Tätä
miettiessäni välke katosi. Tyyntyvän myrskyn ajelemat pilvet tihenivät
ja ohentuivat vuorotellen kuun edessä, milloinkaan sitä paljastamatta.
Ja kun pilvet olivat ohuimmillaan, saattoi kuu heittää vain sangen
heikon välkkeen. Odotin tehden huomioita. Seuraavalla kerralla, kun
pilvet ohenivat, katselin keulaan ja siellä näin märssytangon varjon
pitkänä ja läpinäkyvänä keinuvan ja liukuvan kannen ja köysistön
välillä.

Sellainen oli ensimmäinen aaveeni. Olen nähnyt toisenkin kummituksen.
Se osoittautui newfoundlandilaiskoiraksi, enkä tiedä, kumpi meistä
pelästyi enemmän, sillä minä annoin sille leukaan kunnollisen
oikean käden oikoiskun. Muurarin haamusta en puhunut kenellekään
koko laivassa. Tahdon vielä mainita, etten elämässäni ole kokenut
kovempaa sieluntuskaa kuin sen yksinäisen yövahdin aikana _Sophie
Sutherlandilla_.

Tämä ei ole runoiltua, vaan todellinen tapaus elämästäni.




VALTAMEREN KYNTÄJÄ


"Tuo tuolla on varmasti lääkärivene", sanoi kapteeni MacElrath.

Luotsi murahti jotakin, ja kapteeni silmähti kiikarillaan venettä
rannan lähellä ja sitten Kingstonia sen takana, minkä jälkeen hän
suuntasi putken Howith Headin pohjanpuoleiseen suuhun.

"Vuorovesi on selvä, ja me hommaamme teidät telakkaan kolmessa
tunnissa", selitti luotsi itsetietoisesti ja koetti näyttää iloiselta.
"Ring's Endin poukamaanko, vai kuinka?"

Tällä kertaa kapteeni murahti.

"Siivoton ilma tuolla Dublinissa."

Kapteeni murahti uudelleen. Hän oli väsynyt; Irlannin kanaalissa
hänellä oli ollut myrskyinen yö, jonka hän oli viettänyt
komentosillalla. Ja koko pitkä retki oli hänet väsyttänyt —
kaksi vuotta ja neljä kuukautta oli kulunut siitä, kun hän oli
lähtenyt kotimaan satamasta, eli hänen lokikirjansa mukaan
kahdeksansataaviisikymmentä päivää.

"Oikea talvisää", hän vastasi hetken kuluttua. "Kaupunkia tuskin
erottaa. Varmasti koko päivän sataa."

Kapteeni MacElrath oli lyhyenläntä mies; hän ylettyi parhaiksi
katsomaan komentosillan purjevaatesuojuksen yli. Luotsi ja kolmas
mies olivat huomattavasti häntä pitempiä samoin kuin ruorissa
seisova isokasvuinen saksalainen, joka oli karannut sotalaivasta ja
pestautunut Rangoonissa. Mutta puuttuvat tuumat eivät vähentäneet
kapteeni MacElrathin kuntoa. Ainakin yhtiö oli sitä mieltä, ja hän
itsekin olisi yhtynyt siihen käsitykseen, jos olisi saanut tutkia niitä
huolellisia, yksityiskohtaisia merkintöjä omista toimistaan, jotka
olivat joutuneet yhtiön arkistoon. Mutta yhtiö ei ollut milloinkaan
vihjannutkaan hänelle luottavansa häneen. Sellainen ei kuulunut yhtiön
tapoihin; yhtiö näet toimi sen periaatteen mukaan, ettei koskaan pidä
alaiselle antaa aihetta luulla olevansa välttämätön tai edes erikoisen
hyödyllinen — ja siitä seurasi, että moitteita tuli helposti, mutta
kiitosta ei milloinkaan. Ja muuten, eihän kapteeni MacElrath ollut sen
kummempi kuin yhtiön kippari — vain yksi yhtiön yli kahdeksankymmenen
kipparin joukossa, jotka ohjasivat yhtiön yli kahdeksaakymmentä
rahtilaivaa kaikkien valtamerten vesillä.

Alas kannelle tuli pari kiinalaista lämmittäjää kantaen aamiaistaan
ja polkien ruosteisia rautalevyjä, jotka kertoivat omaa tarinaansa
raskaasta lastauksesta ja meriveden huuhteluista. Muuan mies vyyhtesi
pelastusköyttä, joka oli pingoitettu keulasopesta laivaluukkujen ja
vintturin ohi komentosillan köysitikkaille.

"Vaikea reisu?" arvaili luotsi.

"Niin, paha toisinaan, mutta pahinta oli, että menetimme aikaa. Ei
mikään niin suututa kuin ajan menettäminen."

Sanoessaan tämän kapteeni MacElrath kääntyi katselemaan laivansa
takaosaa. Ja kun luotsi seurasi katsetta, huomasi hän mykän, mutta
vakuuttavan selityksen ajanhukkaan. Alhaalta nahanväriseksi maalattu
savupiippu oli suolan valkaisema, ja vihellyspilli loisti kristallisena
silloin tällöin pilvien välistä pilkahtelevan auringon säteissä.
Vasemman puolen pelastusvene oli poissa, ja sen vääristyneet taavetit
todistivat vanhan _Tryapsicin_ saaneen siltä puolen hirvittävän
sysäyksen. Oikean puolen taavetit olivat yhtä tyhjät. Sinne
kuuluvien pelastusveneitten palasia oli kannella lähellä konehuoneen
valoräppänää, joka oli suojusvaatteella peitetty. Alempana, oikealle
päin, luotsi näki messihuoneen särkyneen oven, joka oli karkeasti ja
kömpelösti veistetty kestääkseen mahtavien aaltojen raskaat iskut. Sen
vieressä riippui savupiipusta laaja neliömäinen köysiverkko, jonka ei
ollut onnistunut murtaa aaltojen iskuja ja jota nyt pursimies otti
erään jungmannin avulla alas.

"Jo kaksi kertaa aikaisemmin minä olen puhunut laivan omistajille
tuosta ovesta", sanoi kapteeni MacElrath. "Mutta ne sanoivat, että se
kelpasi kyllä. Aallot olivat isoja tällä kertaa. Uskomattoman isoja. Ja
isoin särki oven. Suorastaan pyyhkäisi sen irti ja heitti messihuoneen
pöydälle. Särki myös valoräppänän. Ikävä juttu."

"Sen on pitänyt olla kerrassaan pirullinen", virkkoi luotsi ilmeisen
ällistyneenä.

"Olipa kyllä. Se kierteli kannella jonkin aikaa ja tappoi perämiehen.
Hän oli sillalla minun luonani ja sai määräyksen tarkastaa luukku
numero yhden vaajoja. Vettä tuli paljon, enkä minä ollut oikein varma
siitä luukusta. Tuumin juuri nousta tuuleen, kunnes aamu tulisi, kun se
aalto tuli perästä päin. Se oli pirullinen. Me saimme siitä sillalle
asti. Ensiksi en kaivannut perämiestä, sillä meidän täytyi saada rojua
pois ja ottaa selko ovesta ja levittää suojavaate valoräppänälle.
Mutta häntä ei näkynyt missään. Ruorimies sanoi nähneensä hänet
tikkailla äsken, ennenkuin hyökyaalto tuli. Me etsimme keulasta,
me etsimme hänen hytistään, me etsimme konehuoneesta ja me etsimme
alemman kannen peräpuolelta — ja siellä hän makasi perävintturien
höyryputken kummallakin puolella." Luotsi kiraisi hämmästyen ja
hätkäen. "Niin", jatkoi kapteeni väsyneellä äänellä, "hän makasi siellä
putken kummallakin puolella. Hän oli näet halkaistu kahtia aivan
kuin silli. Aalto oli varmaan tarttunut häneen yläkannella, vienyt
mukaansa ja sinkauttanut pää edellä höyryputkea vasten. Se leikkasi
hänet kuin voikimpaleen — leikkasi miehen halki silmien välitse ja
sitten edelleen, niin että toinen käsi ja jalka olivat kiinni toisessa
puoliskossa ja toinen käsi ja jalka toisessa. Kaamean näköistä. Me
sovitimme kappaleet yhteen ja kiersimme kankaaseen, ennenkuin laskimme
hänet mereen."

Luotsi kiraisi uudelleen.

"Joo, ei siinä mitään mankumista ollut", vahvisti kapteeni. "Oli hyvä,
että hänestä pääsi. Se perämies ei ollut mikään oikea merimies. Olisi
parhaiten sopinut sikolättiin. Ei mitään kaipaamista."

Maailmassa väitetään olevan kolmenlaisia irlantilaisia — katolilaisia,
protestantteja ja pohjoisirlantilaisia — ja että pohjoisirlantilainen
on oikeastaan kotoaan muuttanut skottilainen. Kapteeni MacElrath
oli pohjoisirlantilainen, mutta vaikka hänen murteensa muistuttikin
skottilaisten kieltä, ei mikään suututtanut häntä niin paljon kuin
arvelu, että hän olisi Skotlannista kotoisin. Irlantilainen hän oli
ja irlantilaisuudestaan hän piti lujasti kiinni — aina siinä määrin,
että hän hieman halveksivalla äänellä puhui eteläirlantilaisista
ja protestanteista. Itse hän oli presbyteriaani, eikä hänen omassa
seurakunnassaan milloinkaan ollut viittä miestä enempää sellaisia,
jotka kävivät protestanttien kokouksissa. Hänen kotipaikkansa oli
McGillin saari, missä seitsemäntuhatta hänen kaltaistaan vietti niin
rauhallista ja raitista elämää, ettei koko saarella ollut kuin yksi
ainoa poliisi eikä ainoatakaan ravintolaa.

Kapteeni MacElrath ei pitänyt merestä eikä ollut milloinkaan pitänyt
siitä. Mutta hän sai toimeentulonsa siitä, eikä meri hänelle muuta
merkinnytkään — se oli hänen työpaikkansa, niinkuin mylly tai paja
tai konttori ovat muiden miesten työpaikkoja. Romantiikka ei ollut
milloinkaan laulanut seireeninlaulujaan hänelle, eikä seikkailu ollut
milloinkaan voinut saada hänen hidasta vertaan kuohumaan. Mielikuvitus
puuttui häneltä. Syvyyksien ihmeet eivät merkinneet hänelle mitään.
Pyörre- ja hirmumyrskyt, rankkasateet ja vuorovedet olivat esteitä
laivan ja sen komentosillalla seisovan käskijän tiellä — esteitä vain
eivätkä mitään muuta. Hän oli samalla kertaa nähnyt ja ollut näkemättä
vieraiden maiden ihmeitä. Hänen raskaiden silmäluomiensa alle olivat
Etelämeren troopilliset ihanuudet kuvastuneet polttavan kirkkaina,
pohjoisen Atlantin ja eteläisen Tyynen meren purevat tuulet olivat
kylmyydestä kilpailleet, mutta tästä kaikesta hän muisti vain särkyneet
ovet, hyrskyjen huuhteleman kannen, huonot laivaluukut, tarpeettoman
hiilenkulukin, pitkät viivytykset ja odottamattoman rankkasateen
pilaaman laivamaalauksen.

"Minä hoitelen omia asioitani", oli hänen tapana sanoa, ja "omain
asiainsa" ulkopuolelta hänellä ei ollut aavistustakaan mistään, mitä
omin silmin oli nähnyt. Laivänvarustajayhtiö tiesi hänen hoitavan
"asiansa"; muuten hän ei olisikaan nelikymmenvuotiaana ollut päällikkönä
_Tryapsicilla_, kolmentuhannen nettotonnin aluksella, jonka kantavuus
oli yhdeksäntuhatta tonnia ja arvo viisikymmentätuhatta puntaa.

Hän ei ollut antautunut merimiehen ammattiin vähimmästäkään
harrastuksesta, vaan ainoastaan siksi, että se oli hänen kohtalonsa,
koska hän oli isänsä toinen poika eikä vanhin. McGillin ala oli
rajoitettu, niin että se saattoi elättää vain vissin ihmismäärän.
Jokseenkin suuren ylijäämän oli hankittava leipänsä meriltä.
Niin oli käynyt sukupolven toisensa jälkeen. Vanhin poika otti
maanviljelyksen isänsä perintönä, ja nuorempien poikien oli lähdettävä
kyntämään suolaista valtamerta. Siitä johtui, että Donald MacElrath,
maanviljelijän poika ja lapsena vain maantöitä tehnyt, oli vaihtanut
turpeen, jota rakasti, mereen, jota vihasi, mutta jonka kyntäminen
oli hänen kohtalonsa. Hän oli sitä kyntänyt kaksikymmentä vuotta.
Teräväpäisenä, kylmäverisenä, raittiina, työteliäänä ja vireänä hän oli
ponnistautunut laivapojasta ja tavallisesta merimiehestä purjelaivan
perämieheksi ja kapteeniksi, minkä jälkeen hän muutti höyrylaivastoon
ja nousi pienemmiltä päällikönpaikoilta suuremmille, kunnes vihdoin
joutui vanhan _Tryapsicin_ komentosillalle; se oli kylläkin vanha alus,
mutta viidenkymmenentuhannen puntansa arvoinen ja yhä edelleen kykenevä
kaikilla ilmoilla rahtaamaan yhdeksäntuhatta tonniaan.

_Tryapsicin_ komentosillalta, tältä korkealta paikalta, jonka hän
oli saavuttanut kilvoitellessaan kilpailujen maailmassa, hän nyt
katseli Dublinin sataman suuta, kaupunkia, joka näkyi hämäränä
pilvisen taivaan alla, ja laivojen taklauksista kutoutunutta verkkoa
satamassa. Hän palasi matkalta, joka oli yhtä pitkä kuin kaksi kertaa
maapallon ympäri, ja loppumattomien edestakaisten purjehdusten jälkeen
tapaisi nyt vaimonsa, jota ei ollut nähnyt kahteenkymmeneenkahdeksaan
kuukauteen, ja poikansa, jota ei ollut nähnyt milloinkaan ja joka jo
osasi sekä kävellä että puhua. Hän näki lämmittäjien ja lastaajien
tulevan keulasopen aukosta hypäten kuin kaniinit kopistaan ja menevän
ruosteisen kannen poikki peräpuolelle satamalääkärin tarkastettaviksi.
Ne olivat kiinalaisia ilmeettömine, sfinksimäisine kasvoineen ja
laahasivat jalkojaan, kuin kömpelöt jalkineet olisivat olleet liian
raskaat heidän laihoille säärilleen.

Hän näki ne eikä kuitenkaan nähnyt niitä seistessään siinä käsi
lippalakkinsa alla ja raapiessaan miettiväisesti hiekanväristä
tukkaansa. Se näet, minkä hän näki edessään, oli vain taustana _hänen_
rauhanihanteelleen — unelmakuvalle, jota hän usein pitkinä öinä
katseli komentosillalla, kun vanha _Tryapsic_ kieritteli raivostuneen
valtameren kynsissä kansi hyrskyjen huuhtelemana ja köysistö tuulessa
valittaen. Siinä kuvassa hän näki olkikattoisen maalaistalon, minkä
pihalla lapset leikkivät auringonpaisteessa ja minkäs ovelta hyvä
äiti katseli heitä. Siellä oli mylvivää karjaa ja kaakattavia kanoja,
ja hevoset kuopivat tallissa; hänen isänsä tila oli lähinnä, ja
kauempana näkyivät metsättömät, mätäspäiset maat ja aidatut kedot,
jotka hyvin hoidettuina ja säännöllisesti jaoiteltuina ulottuivat
pehmeine viivoineen aina matalien kukkuloiden huipuille. Sellainen oli
hänen tulevaisuudenkuvansa ja hänen unelmansa, hänen romantiikkansa ja
satuseikkailunsa, hänen ponnistustensa päämäärä, hänen nykyisen työnsä
kaukaa vilkuttava palkinto — näiden pitkien, ylen pitkien matkojen,
jotka hän merenkyntäjänä oli tehnyt maailman ympäri.

Maultaan ja mieliteoiltaan tuo paljon matkustanut mies oli
alkuperäisempi ja vaatimattomampi kuin yksinkertaisin talonpoika.
Hänen isänsä oli täyttänyt seitsemänkymmentäyksi vuotta eikä ollut
milloinkaan nukkunut edes yhtä ainoata yötä muualla kuin omassa
sängyssään oman kattonsa alla McGillin saarella. Sellainen oli kapteeni
MacElrathin mielestä ihanteellista elämää, ja hän ihmetteli jokaista,
joka ilman pakkoa saattoi jättää maankamaran ja lähteä merille. Tuolle
paljon matkustaneelle miehelle maailma oli jokseenkin yhtä tuttu
kuin työpajassaan istuvalle rajasuutarille oma kylänsä. Kapteeni
MacElrathin käsityksen mukaan maailma oli kylä. Hän näki sen kujat
tuhannen mailin pituisina — niin, vielä pitempinäkin — ja niissä oli
mutkia, joista käännyttiin ohi maailman myrskyisimpien nienten tahi
poikettiin rauhallisemmille vesille. Siellä oli poikkikujia, jotka
toiseen suuntaan johtivat kukkaismaihin ja kesämerille ja toiseen
suuntaan loppumattomien, purevien myrskyjen keskelle tai kohtaamaan
vaarallisia ajelehtivia jäävuoria. Valonkimmelteiset kaupungit toimivat
näiden pitkien kujien tavaramakasiineina — paikkoina, joissa tehtiin
kauppoja, täytettiin varastot, otettiin tai purettiin lastia ja saatiin
Lontoosta, laivanvarustajalta määräyksiä mennä toiselle taholle, aina
vain pitkiä, pitkiä merikujia myöten hakemaan uutta lastia tuolta
ja purkamaan täällä, rahtaamaan tavaraa minne tahansa, kunhan vain
rahaa tuli eikä vakuuttaja kieltänyt. Mutta kaikkea moista oli ikävä
ajatella, ja paitsi sitä, että hän sai siitä toimeentulonsa, hän ei
voinut tuntea siitä vähintäkään tyydytystä.

Kun hän viimeksi oli ottanut jäähyväiset vaimoltaan —
kaksikymmentäkahdeksan kuukautta sitten — he olivat eronneet
Cardiffissa. Hän lähti silloin Valparaisoon hiililastissa — täsmälleen
yhdeksäntuhatta tonnia. Valparaisosta hän meni Austraaliaan kevyesti
lastattuna, kuudentuhannen mailin matkan, jonka loppupuolta
uhkaavat myrsky ja hiilenpuute. Sitten taas hiilten kera Oregoniin,
seitsemäntuhatta tonnia, ja melkein yhtä pitkä matka Japaniin ja
Kiinaan kappaletavaralastissa. Sieltä Jaavaan ottamaan sokeria
Marseilleen, sitten takaisin pitkin Välimerta Mustalle merelle ja
edelleen hirmumyrskyjen lävitse Baltimoreen ruuma täynnä malmia.
Jälleen hiilipula ja pakko poiketa Bermudaan varastoa täyttämään.
Sitten rahtausta jonkin aikaa — Norfolk, Virginia — mukana salaperäinen
lasti kieltotavaraa ja kurssi Etelä-Afrikkaan erään mystillisen
saksalaisen superkargon alaisena, jonka rahtaajat olivat lähettäneet
laivalle. Madagaskarin luo neljän solmun nopeudella superkargon
määräysten mukaan. Hiljainen pelko, että Venäjän laivasto saattoi
tarvita hiiliä. Rettelöitä ja viivytyksiä, pitkiä odotuksia merellä,
kansainvälisiä selkkauksia, koko maailma järkytettynä vanhan
_Tryapsicin_ ja sen kieltotavaralastin puolesta — ja sitten edelleen
Japaniin Sassebon satamaan. Takaisin Austraaliaan, uusi rahtaus,
kappaletavaraa Sydneystä, Melbournesta ja Adelaidesta Mauritiukselle,
Lorenzo Marquesille, Durbaniin, Algoan lahteen ja Kapkaupunkiin.
Ceyloniin saamaan määräyksiä, ja Ceylonista Rangooniin lastaamaan
riisiä Rio de Janeiroon. Sieltä Buenos Ayresiin ottamaan maissia
Suur-Britanniaa tai mannermaata varten, pysähdys St. Vincentissä,
jonne tuli määräys mennä Dubliniin. Kaksi vuotta ja neljä kuukautta
eli kahdeksansataaviisikymmentä päivää lokikirjan mukaan oli laiva
höyrynnyt edestakaisin pitkin tuhansien mailien pituisia valtameriteitä
ja tullut taas takaisin Dubliniin. Ja nyt kapteeni MacElrath oli
äärimmäisen väsynyt.

Pieni hinaajalaiva oli nyt ottanut _Tryapsicin_ haltuunsa; kovalla
metelillä ja kimeiden komentosanojen sinkoillessa vanha merenkulkija
hiljaa vedettiin telakkaporttien läpi Ring's Endin poukamaan. Keulasta
ja perästä heitettiin köydet maihin ja rautaketju lasketettiin
keskilaivalta. Pieni joukko iloisena odottelevia ihmisiä oli jo
kokoontunut laskupaikalle.

"Antakaa merkki!" komensi kapteeni

MacElrathin paksu, pitkäveteinen ääni, ja kolmas mies ryhtyi heti
työskentelemään konehuoneen merkinantolaitteen kimpussa.

"Rantaporras ulos!" huusi toinen mies, ja kun se oli tehty: "Hyvä
juttu!"

Se oli miehistön viimeinen tehtävä — tämä rantaportaan heittäminen.
"Hyvä juttu!" oli sama kuin jäähyväiset. Matka oli loppunut, ja kaikki
kiiruhtivat ruosteisen kannen yli innokkaasti keulaan, minne olivat
etukäteen pakanneet tavaransa päästäkseen heti maihin. Maan kaipuu
oli heissä kaikissa väkevä, ja väkevä se varmasti oli myös kapteeni
Elrathissa, kun hän murahti 'hyvästi' poislähtevälle luotsille ja meni
hyttiinsä. Rantaporrasta nousi joukko tullimiehiä sekä tarkastusmies,
asiamiehen kirjanpitäjä ja muutamia kantajia. Viimeksimainitut
puhdistivat reippaasti kapteenin hytin, ja asiamies odotti saadakseen
hänet mukaansa konttoriin.

"Lähetittekö tiedon vaimolleni?" oli ollut hänen ensimmäinen
kysymyksensä tavattuaan kirjanpitäjän.

"Kyllä — sähkösanoman — heti kun teidän tulostanne ilmoitettiin."

"Sitten hän kyllä tulee aamujunassa", oli hän mutissut itsekseen ja
mennyt peseytymään ja muuttamaan vaatteita.

Hän heitti viimeisen silmäyksen hyttiinsä ja molempiin seinällä
riippuviin valokuviin, joista toinen esitti hänen vaimoaan, toinen
lasta — hänen lastaan, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Sitten
hän meni ruokasaliin, jonka seinät olivat paneloidut setrillä ja
vaahteralla ja jonka keskellä oli pitkä kymmenen hengen ruokapöytä.
Tämän pöydän ääressä hän oli aterioinut koko matkan ikävän ajan.
Siellä ei oltu milloinkaan naurettu eikä rattoisasti keskusteltu. Hän
oli syönyt melkein raivoisan hiljaisuuden vallassa, jota jakamassa
oli vain kaksi äänettömästi tarjoilevaa aasialaista. Ja nyt hän äkkiä
tunsi sen rajattoman yksinäisyyden, jossa hän oli elänyt kolmanneksen
kolmatta vuotta. Kaiken rauhattomuuden ja kaikki ikävyydet hän oli
pitänyt omana tietonaan. Hän ei ollut uskonut niitä kenellekään. Hänen
molemmat lähimmät miehensä olivat liian nuoria ja eloisia ja perämies
liian tyhmä. Ei voinut mitenkään neuvotella heidän kanssaan. Yksi ainoa
matkustaja oli jakanut hänen hyttinsä: raskaan edesvastuun tunne. He
olivat syöneet yhdessä, kävelleet yhdessä edestakaisin komentosillalla
ja menneet yhdessä nukkumaan.

"Uh!" murahti hän ajatellessaan tätä ikävää toveria. "Nyt minä olen
sinusta onnellisesti päässyt — joksikin aikaa."

Maihin päästyään hän sivuutti viimeiset, tavaroitaan kantavat miehet,
ja asiamiehen luona hän sai asiansa toimitetuksi tavanmukaisen
hitaasti. Siellä häntä kehoitettiin "lähtemään ulos ja ottamaan lasi",
mutta hän pyysi maitoa ja soodaa.

"En kylläkään ole ehdoton vesipoika", hän selitti, "mutta en voi sietää
olutta enkä whiskyä."

Aikaisin iltapäivällä, lopetettuaan miehistön palkanmaksun, hän
kiiruhti siihen yksityiskonttoriin, jossa oli sanottu hänen vaimonsa
odottavan.

Hänen silmänsä etsivät naista ensin, vaikka hänellä oli kova kiusaus
vilkaista pienokaista, joka istui tuolilla naisen vieressä. Syleiltyään
vaimoaan pitkään hän piteli häntä käsivarrenmitan päässä katsellen
kauan ja vakavasti hänen kasvoihinsa, ikäänkuin tutkiakseen jokaista
hänen piirrettään, ja ihmetteli, ettei voinut huomata niissä jälkeäkään
kuluneesta ajasta. Vaimo piti häntä lämminsydämisenä miehenä. Mutta jos
olisi tiedusteltu kapteenin lähimpien miesten mielipidettä, he olisivat
vastanneet, että hän oli tuima ja töykeä.

"No, Annie, miten sinä jaksat?" kysyi hän vetäen toisen jälleen
puoleensa.

Sitten hän taas työnsi hänet luotaan ja katseli naista, joka
kymmenen vuotta oli ollut hänen vaimonsa ja jota hän kuitenkin
tunsi varsin vähän. Oma vaimo oli melkein vieras kapteenille —
vieraampi kuin kiinalainen edeskäypä ja paljon vieraampi kuin
hänen lähin miehensä, jonka hän oli nähnyt joka päivä yhtä mittaa
kahdeksanasatanaviitenäkymmenenä päivänä. Naimisissa kymmenen
vuotta — ja koko sinä aikana hän oli vaimonsa luona ollut kaiken
kaikkiaan yhdeksän viikkoa, tuskin kuherruskuukautta. Joka kerta
kotiin tultua oli melkein aloitettava uudelleen tuttavuudenteko. Sen
kohtalon hän jakoi kaikkien niiden miesten kanssa, jotka lähtivät
valtamerta kyntämään. Vähän he tiesivät vaimoistaan, vielä vähemmän
lapsistaan. Ajatella vain hänen ensimmäistä koneenkäyttäjäänsä — vanhaa
likinäköistä MacPhersonia — jonka tapana oli kertoa, miten hän kerran
tuli kotiinsa eikä päässyt sisään: nenän edessä hänen ovensa sulki
hänen nelivuotias poikansa, joka ei ollut nähnyt häntä milloinkaan
aikaisemmin.

"Ja tämä tässä on se poika", sanoi kapteeni ojentaen varovaisesti
kätensä silittääkseen pienokaisen poskea.

Mutta poika vetäytyi pois etsien äidistään turvaa.

"Ah!" huoahti tämä. "Ajatella, ettei hän tunne omaa isäänsä."

"Enkä minä häntä. Jumala nähköön, en olisi voinut erottaa häntä muista
lapsista, vaikka luulenkin, että hänellä on sinun nenäsi, Annie."

"Ja sinun silmäsi, Donald. Katsopas niitä!... Tämähän on sinun isäsi,
poikaseni. Anna nyt isälle suukkonen, niin olet oikein reipas poika."

Mutta lapsi vetäytyi yhä lähemmäksi äitiään; pienillä kasvoilla
kuvastui lisääntyvä pelko ja epäluulo, ja kun isä aikoi vetää pojan
luokseen, näytti siltä, kuin tämä puhkeaisi itkuun.

Kapteeni MacElrath ojentautui ja salatakseen kiusaantumisen tunnettaan
veti kellonsa esille katsoen sitä.

"On jo aika mennä, Annie", virkkoi hän. "Juna lähtee pian."

Junassa hän istui aluksi vaiti ja katseli vuoroin vaimoaan, joka piti
uinailevaa lasta sylissään, vuoroin viljeltyjä peltoja ja viheriöiviä,
metsättömiä kukkuloita, jotka ikkunasta näkyivät sumuisina ja
epäselvinä hienossa tihkusateessa. He olivat vaunussa kaksin. Lapsen
nukahdettua äiti laski hänet sohvalle ja kietoi huolellisesti peittoon.
Ja kun MacElrath oli saanut kuulla, miten sukulaiset ja tuttavat
jaksoivat McGillillä, ja kun he olivat puhuneet ilmasta ja maan sekä
eri viljalajien hinnoista, ei ollut paljon muuta keskustelunaihetta
kuin he itse. Ja silloin kapteeni MacElrath rupesi rakkaalle vaimolleen
kertomaan matkoistaan. Mutta se kertomus ei ollut kertomus maailman
ihmeistä eikä ihanista kukkaismaista eikä itämaiden kummallisista
kaupungeista.

"Millaista Jaavalla on?" vaimo kysyi kerran.

"Kuumetta viljalti. Toinen puoli miehistöä sairaana, eikä paljon mitään
saatu aikaan. Vain kiniiniä ja kiniiniä koko ajan. Joka aamu tyhjään
vatsaan kiniiniä ja katajanmarjaviinaa. Terveet teeskentelivät olevansa
yhtä huonossa kunnossa kuin sairaat."

Toisen kerran vaimo kysyi Newcastlesta. "Hiiltä ja hiilitonnia — ei
mitään muuta. Ei mikään hauska kaupunki. Siellä minä menetin kaksi
lämmittäjää — pari kiinalaista, jotka karkasivat. Varustaja sai
pulittaa hallitukselle sata puntaa sakkoa kummastakin. 'Me panemme
surulla merkille', kirjoitettiin minulle — kirjeen sain Oregoniin — 'me
panemme surulla merkille teidän kahden kiinalaisen miehenne katoamisen
Newcastlessa ja käskemme teitä pitämään tulevaisuudessa parempaa
huolta.' Parempaa huolta! Ei olisi voinut huolehtia niistä paremmin.
Niillä oli kummallakin pestinä neljäkymmentä puntaa, eikä kukaan olisi
luullut niiden karkaavan.

"Mutta sellaisia ne varustajan tavat ovat. 'Panemme surulla merkille'
tai 'me otamme luvan neuvoa' tahi 'me käskemme' taikka 'me emme voi
käsittää' — ja muuta tuollaista. Kirottu lastilotja! Luulevat, että
minä voisin kuljettaa sitä kuin se olisi jokin _loisto-Lucitania_ ja
vielä ilman hiiliä. Esimerkiksi se potkurijuttu. Minä marisin sitä
heiltä kauan. Vanha oli rautainen ja tylppäsyrjäinen; sillä ei saanut
kunnollista vauhtia. Uusi oli pronssia — yhdeksänsataa puntaa — ja he
tahtoivat korkoa sille menoerälle, ja minä kuljin huonossa säässä ja
menetin aikaa joka päivä. 'Me panemme surulla merkille teidän hitaan
matkanne Valparaisosta Sydneyhin vain sadankuudenkymmenenseitsemän
keskinopeudella päivässä. Olimme odottaneet uudesta propellista
parempaa tulosta. Teidän olisi keskimäärin ollut kuljettava
kaksisataakuusitoista päivässä.'

"Ja minä olin talvisäässä merellä; toisen puolen aikaa myrskytuulessa
ja aina silloin tällöin myrskykeskusten lähellä, ja oli pakko kuusi
päivää ajelehtia tuulen mukana koneet seisauksissa ja hiililaari
melkein tyhjänä — ja mukana niin typerä perämies, ettei hän voinut
sivuuttaa laivalyhtyä huutamatta minua sillalle. Kirjoitin tästä
kaikesta heille. Ja silloin tuli: 'Meidän purjehdusneuvojamme mielestä
te olette pysytellyt liiaksi etelässä' ja 'me toivomme tästä lähtien
parempaa tulosta uudelta propellilta'. Heidän purjehdusneuvojansa!
Merimies maalla! Minä olin kulkenut tavallista talvimatkain
leveysastetta Valparaisosta Sydneyhin.

"Ja kun tulin Aucklandiin hiilipulassa, kuusi päivää ajelehdittuani
ilman tulta säästääkseni hiiliä, ajattelin ajanhukkaa ja kustannuksia;
silloin säästääkseni varustajan kukkaroa menin satamaan ilman luotsia.
Ei ollut pakko ottaa luotsia. Jokohamassa tapasin _Tryapsicin_ kapteenin
Robinsonin. Me puhuimme Austraalian satamista ja muista paikoista, ja
melkein heti hän sanoi: 'Aucklandista puhuen — ette tietenkään ole
ollut siellä, kapteeni?' — 'Kyllä', sanoin minä, 'olin siellä aivan
äskettäin'. — 'Vai niin', sanoi hän suuttuneena, 'sitten kai te juuri
olette hommannut minulle sen kirjeen varustajalta. Ne kirjoittivat:
'Edelleen me panemme merkille viisitoista puntaa Aucklandin luotsille.
Eräs meidän toinen laivamme on äskettäin ollut Aucklandissa
aiheuttamatta sellaista menoerää. Ilmoitamme täten, että me siis
pidämme teidän luotsaustanne Aucklandiin tarpeettomana tuhlauksena,
mikä älköön enää uudistuko.'

"Mutta luuletko sinä niiden sanoneen sanaakaan, että minä olin
säästänyt heille viisitoista puntaa? Ei tietenkään. Kapteeni
Robinsonille ne kirjoittivat, ettei hän ollut säästänyt samalla tavoin,
ja minä sain toisen ilmoituksen: 'Edelleen panemme merkille kahden
guinean erän lääkärille miehistön laskuun. Pyydämme selitystä tästä
tavattomasta menosta.' Se meni pariin kiinalaiseen. Luulin, että niillä
oli _beriberi_, ja lähetin siksi hakemaan lääkäriä. Viikko sen jälkeen
hautasin ne mereen. Mutta sanottiin vain: 'Pyydämme selitystä tästä
tavattomasta menosta.' Ja kapteeni Robinsonille: 'Ilmoitamme täten,
että pidämme luotsaustanne tarpeettomana tuhlauksena.'

"NewcastIesta minä sähkötin, että se vanha lastilotja oli niin
likainen, että se tarvitsi kuivatelakkaa. Seitsemän kuukautta ilman
kuivatelakkaa, ja juuri Länsirannikko osaa kaikista maailman paikoista
parhaiten ryvettää pohjan... Mutta rahdit olivat korkealla ja laiva
oli tilattu viemään hiiliä Portlandiin. Eräs Woo-linjan laiva —
_Arrata_ — lähti satamasta samana päivänä kuin mekin, ja vanha
_Tryapsic_ teki kuusi solmua, parhaassa tapauksessa seitsemän. Kun olin
Comoxissa ottamassa hiiliä, sain varustajalta kirjeen. Itse johtaja
oli allekirjoittanut, ja alimmaksi hän oli omakätisesti merkinnyt:
'_Arrata_ voittanut teidät neljällä ja puolella päivällä. En ollut sitä
odottanut.' Sitä hän ei ollut odottanut! Vaikka minä olin sähköttänyt
Newcastlesta. Ja kun laiva tuli Portlandin kuivatelakalle, niin
siinä oli jalanpituinen parta, nyrkinkokoisia jarrupahkoja ja se oli
täynnä pienen teevadin kokoisia näkinkenkiä. Jälkeenpäin meiltä meni
kokonaista kaksi päivää telakan siivoamiseen kuorista ja liasta.

"Sitten se jankutus Newcastlen tulipesäristikoista. Sikäläinen liike
oli tehnyt ne raskaammiksi kuin insinöörin erikoisluettelossa oli
mainittu ja unohtanut veloittaa erotuksesta. Viime-hetkellä, kun
olin maissa ottamassa selvitystä, tulivat ne laskuineen. 'Erehdys
aikaisemmin jätetyssä laskussa tulipesäristikosta, kuusi puntaa.
He olivat olleet laivalla, ja MacPherson oli todistanut oikeaksi
heidän vaatimuksensa. Minä sanoin, että sepäs oli ihmeellistä, enkä
tahtonut maksaa. 'Epäilettekö koneenkäyttäjänne sanoja?' kysyivät ne.
'Enpä tietenkään', sanoin minä, 'mutta en ymmärrä, miten merkitsisin
tähän paperiin. Tulkaa kannelle. Soutu sinne ei maksa mitään eikä
takaisintulo myöskään. Saamme kuulla, mitä MacPherson sanoo.'

"Mutta he eivät tulleet. Portlandiin sain laskun kirjeessä. En
huolinut siitä. Honkongissa sain kirjeen varustajalta. Lasku oli nyt
lähetetty niille. Itse kirjoitin selityksen Jaavasta. Marseillessa
oli taas yhtiöltä kirje. 'Ylimääräisestä työstä konehuoneeseen, kuusi
puntaa. Koneenkäyttäjä on todistanut laskun oikeaksi, mutta te ette.
Epäilettekö koneenkäyttäjän rehellisyyttä?' Kirjoitin, etten epäillyt
hänen rehellisyyttään — että lasku ylipainosta ja kaikki muu oli
aivan oikein. Luuletko sinä heidän maksaneen? Eipä tietenkään. Asiaa
piti tutkia lähemmin. Sitten joku konttorin kirjanpitäjä sairastui ja
lasku katosi. Ja kirjeitä tuli paljon. Sain kirjeitä varustajalta ja
liikkeeltä. 'Erehdys tulipesäristikkojen suorituksessa, kuusi puntaa.'
Se oli aina vastassa, saavuinpa minne tahansa — Baltimoressa, Delagoan
lahdessa, Riossa ja Montevideossa. Laskua ei ole vielä maksettu.
Sanonpa sinulle, Annie — varustajalle ei ole helppo tehdä mieliksi."

Hän istui pari silmänräpäystä mietteissään ja murisi sitten: "Erehdys
tulipesäristikkojen suorituksessa, kuusi puntaa..."

"Oletko kuullut mitään Jamiesta?" kyysi vaimo hetken vaitiolon jälkeen.

Kapteeni MacElrath pudisti päätään.

"Hän ja kolme miestä joutui yli laidan."

"Missä?"

"Kap Hornin toisella puolen. Hän oli _Thornsbylla_."

"Kotimatkallako?"

"Niin" — nainen nyökkäsi. "Me emme saaneet tietää ennenkuin kolme
päivää sitten. Hänen vaimonsa suree kuollakseen."

"Mainio poika, se Jamie", selitti MacElrath, "mutta aivan liian
hurjapäinen. Muistan, kun olimme toveruksina _Albioniila_. Niin — vai
on Jamiekin poissa?"

"Etkä ehkä ole kuullut _Bankshirestäkään_? Se on hukkunut Magellanin
salmessa — McDougal päällikkönä. Eilispäivän lehdissä oli siitä."

"Vaikea paikka se Magellanin salmi", sanoi kapteeni. "Minun kirottu
perämieheni oli ajaa maihin kahdesti, ennenkuin siitä päästiin
läpi. Hän oli idiootti, oikea kaistapää. En tahtonut pitää häntä
komentosillalla minuuttiakaan. Kun tultiin Narrow Reachiin paksussa
lumituiskussa ja minä olin kajuutassa katsomassa merikorttia, annoin
hänelle kurssinmuutoksen. 'Idänpuoleiseen eteläkaakkoon', sanoin
hänelle. 'Idänpuoleiseen eteläkaakkoon, sir', toisti hän. Viittätoista
minuuttia myöhemmin palasin komentosillalle. 'Kummallista', sanoi
se perämiesräähkä, 'minä en muistanut, että Narrow Reachin suussa
on saaria'. Silloin katsahdin noita saaria ja huusin ruorimiehelle:
'Lujasti oikeaan!' Ja sinun olisi sietänyt nähdä, kun _Tryapsic_ teki
terävimmän käännöksen koko elämässään. Odotin, kunnes lumituisku
oli lakannut, ja siinä meillä oli Narrow Reach itäpuolella ja False
Bayn saaret etelässä. 'Mitä kurssia te ohjasitte tätä ennen?' kysyin
ruorimieheltä. 'Idänpuoleiseen etelään', vastasi hän. Minä katsoin
perämieheen. Mitä minä saatoin sanoa? Olin niin suutuksissani, että
olisin voinut murhata hänet. Neljän piirun ero! Viisi minuuttia vielä,
ja vanha _Tryapsic_ olisi mennyt pohjaan.

"Ja entäs, kun yritettiin mennä itäisestä salmesta. Neljässä tunnissa
sen olisi pitänyt käydä. Olin ollut neljäkymmentä tuntia sillalla ja
annoin perämiehelle suoran kurssin ja näytin, että Askthatin majakka
oli tuolla peräpuolella. 'Älkää antako laivan mennä kauemmaksi
pohjoiseen päin kuin pohjanpuoleiseen länteen', sanoin hänelle,
'silloin on oikein'. Menin hyttiini ja heittäydyin pitkälleni. Mutta
en voinut nukkua levottomuudeltani. Kun on neljäkymmentä tuntia ollut
sillalla, niin neljä ei tee mitään, ajattelin minä. Eikä perämies
saisi niinä neljänä tuntina ajaa laivaa upoksiin. 'Ei, siitä ei
tule mitään', sanoin itsekseni. Nousin ylös, peseydyin, join kupin
kahvia ja menin takaisin sillalle. Katselin Askthatin majakkaa. Nyt
se oli lännenpuoleisessa luoteessa, ja vanha _Tryapsic_ oli suoraan
menossa karille. Se perämies _oli_ idiootti. Ei olisi muuta tarvinnut
kuin katsella veteen, jotta olisi nähnyt värivaihteluista kalliot
ja matalikon. Voit uskoa, että _Tryapsic_ oli vähällä hukkua. Ellen
minä olisi ollut paikalla, niin hän olisi toimittanut laivan pohjaan
kahdesti kolmessakymmenessä tunnissa."

Kapteeni MacElrath katseli lempeä ihailu sinisissä silmissään nukkuvaa
lasta, ja vaimo koetti johtaa hänen ajatuksensa pois kestetyistä
harmeista.

"Muistat kai Jimmy MacCaulin?" kysyi hän. "Sinähän olit hänen molempien
poikiensa koulutoveri. Vanhan Jimmy MacCaulin, joka omistaa farmin
lähellä tohtori Haythornin taloa?"

"Tietenkin. Ja mitä hänestä? Onko hänkin kuollut?"

"Ei, mutta hän tuli kysymään sinun isältäsi, kun viimeksi lähdit
Valparaisoon, oletko sinä ennen ollut siellä. Ja kun sinun isäsi
vastasi ei, niin Jimmy kysyi: 'Kuinka hän sitten osaa sinne?' Mutta
sinun isäsi sanoi: 'Ei siinä mitään kummaa ole, Jimmy. Otaksupa,
että sinä tahtoisit mantereelle jonkun luo, joka asuu Belfastissa.
Ja Belfast on suuri kaupunki, Jimmy — miten _sinä_ sitten löytäisit
hänet?' — 'Ottaisin tietenkin kielen avuksi ja kysyisin kaikilta
vastaantulijoilta', vastasi Jimmy. 'No, minähän sanoin, ettei siinä
mitään kummaa ole', sanoi sinun isäsi. 'Juuri samalla tavalla Donald
löytää tien Valparaisoon. Hän tietysti kysyy kaikilta vastaantulevilta
kippareilta, kunnes tapaa jonkun, joka on ollut Valparaisossa, ja
silloin _se_ näyttää hänelle tien sinne.' Jimmy raapi korvallistaan ja
sanoi, että nyt hän ymmärtää kaiken; sehän oli maailman yksinkertaisin
juttu."

Kapteeni MacElrath nauroi, ja hänen silmiinsä nousi hetkiseksi rattoisa
ilme.

"Laiha kovasti se perämies — melkein kuin sinä ja minä yhteensä", sanoi
hän hetken kuluttua, silmissään leikillinen pilkahdus, joka tehosti
hänen kömpelöä sukkeluuttaan. Mutta pilkahdus katosi pian väsyneen
ja synkän ilmeen tieltä. "Mitenkä hän käyttäytyikään Valparaisossa,
kun hän jätti maihin kuusisataa syltä rautaketjua ottamatta kuittia
lotjamieheltä. Olin juuri silloin satamakonttorissa lähtöselvittelyitä
tekemässä. Ja me olimme jo merellä, ennenkuin huomasin, ettei hänellä
ollut kuittia kaapelista.

"'Otitteko kuitin mieheltä?' kysyin.

"'En', sanoi hän. 'Tavarahan menee suoraan asiamiehelle.'

"'Miten kauan te olette ollut merillä', sanoin minä, 'kun ette tiedä,
että perämiehen velvollisuus on aina lastia jätettäessä ottaa kuitti?
Mikä nyt estää lotjamiestä varastamasta muutamia syliä kaapelista?'

"Ja kävi juuri niinkuin olin sanonut. Olimme ottaneet
vastaan kuusisataa syltä, mutta asiamies sai vain
neljäsataayhdeksänkymmentäviisi. Lotjamies vannoi, että siinä kaikki,
mitä hän oli saanut perämieheltä — neljäsataayhdeksänkymmentäviisi
syltä. Portlandiin tuli varustajalta kirje. Eivät ne siitä perämiestä
syyttäneet, vaan minua — ja minä olin ollut poissa laivan asioita
hoitamassa, kun se tapahtui. En kai voinut olla kahdessa paikassa
samalla kertaa. Saan siitä asiasta kirjeitä vielä vast'edeskin sekä
varustajalta että asiamieheltä.

"Se perämies ei myöskään ollut oikein luotettava eikä lainkaan sopiva
palvelemaan laivanvarustajaa. Uskotko, että hän tahtoi saada minut
huonoihin kirjoihin Kauppakamarissa, sen vuoksi että minä muka olin
ajanut merkin alapuolella? Hän oli sanonut niin pursimiehelle. Ja
kotimatkalla hän sanoi minulle vasten kasvoja, että laiva oli ollut
puoli tuumaa liian syvässä. No niin, me olimme Portlandissa ja otimme
lastin makeassa vedessä ja sitten menimme Comoxiin lastaamaan hiiliä
suolavedessä. Minä sanon, Annie, että siinä on tehtävä tarkat laskut
ja minä _olin_ puoli tuumaa lastilinjan alapuolella, kun hiilet olivat
ruumassa. Mutta minä en sano sitä muille kuin sinulle. Ja se perämiehen
vietävä aikoi tehdä ilmoituksen Kauppakamarille... höyryputki halkaisi
hänet sitten kuin sillin. Totta totisesti hän oli yksinkertainen. Kun
olin lastannut Portlandissa, täytyi minun ottaa kuusikymmentä tonnia
omiin tarpeisiin, jotta pääsisi Comoxiin. Lotjakuljetus maksaa paljon,
eikä hiilitelakalla ollut tilaa. Muuan ranskalainen parkki oli telakan
vieressä; minä puhuin kapteenin kanssa ja kysyin, mitä hän tahtoisi,
jos työnsä tehtyään siirtyisi pariksi tunniksi syrjään ja päästäisi
minut telakkaan. 'Kaksikymmentä dollaria', vastasi hän. Se oli säästöä
varustajalle, ja minä annoin hänelle rahat. Pimeän tultua minä ajoin
telakkaan ja otin hiiliä. Sitten piti palata ja heittää ankkuri virtaan
— omalla höyryllä tietenkin.

"Meidän piti mennä ulos perä edellä, ja silloin peräytyslaite joutui
jotenkin epäkuntoon. Vanha MacPherson sanoi, että hän saattoi viedä
meidät ulos käsivoimin, vaikka se kävisi hitaasti. Minä sanoin, että
hyvä on. No, ja sitten me panimme laivan käyntiin. Vuoksi nousi
vähitellen, ja suoraan edessämme vähän matkan päässä oli laiva,
jonka molemmilla sivuilla oli lotja. Näin laivan laitalyhdyt, mutta
en mitään valoa lotjissa. Oli vaikeata viedä niin suurta alusta,
kun peräytymislaitetta oli hoidettava käsin. Meidän oli mentävä
aivan laivan lähelle päästäksemme eteenpäin ja selvitäksemme telakan
suupuolesta. Ja me törmäsimme lotjan perään, juuri kun huusin
MacPhersonille.

"'Mikähän se oli?' kysyi luotsi, kun törmäsimme lotjaan.

"'Sitä minäkin ihmettelen', vastasin minä.

"Luotsi ei näes ollut etevimpiä ammatissaan. Me jatkoimme menoamme
hyvälle paikalle ja laskimme ankkurin, ja kaikki olisi ollut hyvin,
ellei perämies olisi ollut sellainen idiootti.

"'Me törmäsimme lotjaan', sanoi hän.

"'Minä en ole nähnyt mitään lotjaa', sanoin minä ja poljin samalla
merkitsevästi hänen varpaitaan.

"Luotsin mentyä minä sanoin perämiehelle: 'Ellette tiedä mitään,
perämies, niin on parasta, että pidätte suunne kiinni.'

"'Mutta joka tapauksessa me törmäsimme lotjaan, vai emmekö?'

"'Vaikka olisimme niin tehneetkin', sanoin minä, 'niin ei teidän
asianne ole lörpötellä siitä luotsille — mutta muistakaa, etten minä
ainakaan ole myöntänyt siellä olleen mitään lotjaa'.

"Ja seuraavana aamuna, juuri kun olen pukeutumassa, tulee edeskäypä
sisään ja sanoo: 'Täällä on joku, joka etsii teitä, sir.' — 'Tuo hänet
tänne', sanoin minä. Ja hän tuli. 'Istuutukaa', sanoin. Ja hän istuutui.

"Hän oli lotjan omistaja, ja kun oli puhunut puhuttavansa, niin minä
sanoin: 'En ole nähnyt mitään lotjaa.'

"'Mitä sanotte, hyvä mies?' huusi hän. 'Kahdentuhannen tonnin lotjaa,
talon kokoista, tuon parkin vierellä!'

"'Minä otin kurssin laivan kylkilyhtyjen mukaan', sanoin minä, 'enkä
tullut liian lähelle laivaa, siitä olen varma'.

"'Mutta te tulitte liian lähelle lotjaa', virkkoi hän, 'ja te
murskasitte sen. Vahinko on tuhat dollaria, ja minä pidän huolen, että
te maksatte sen.'

"'Kuulkaahan, hyvä herra', sanoin minä. 'Kun minä muutan laivaa
pimeän tultua, niin minä seuraan lain määräyksiä — ja niissä sanotaan
selvästi, että minun on johdettava liikkeeni laivan lyhtyjen mukaan.
Teidän lotjassanne ei ollut lyhtyjä, enkä minä myöskään tähystellyt
lyhdyttömiä lotjia, joilla olisi pitänyt olla lyhdyt.'

"'Perämies sanoo'... aloitti hän.

"'Piru hänet vieköön', sanoin minä. '_Oliko_ teidän lotjassanne lyhdyt?'

"'Ei, ei ollut', vastasi hän, 'mutta ilta oli kirkas ja kuu paistoi'.

"'Tepä tunnutte ymmärtävän asianne', sanoin minä. 'Mutta uskokaa pois,
että minä ymmärrän yhtä hyvin omani ja etten minä milloinkaan näe
lyhdyttömiä lotjia. Jos arvelette asiaksenne valittaa, niin valittakaa
vain. Edeskäypä osoittaa teille tien ulos. Hyvästi!'

"Ja sillä asia oli lopussa. Mutta tämä osoittaa, miten yksinkertainen
perämies oli. Minä sanon, että oli siunaus kaikille kapteeneille, kun
se mies halkaistiin kuin silli. Hänellä oli joku suosija konttorissa,
ja siksi häntä pidettiin palveluksessa."

"Wekleyn farmi kuulutaan pian myytävän", mainitsi vaimo, ovelasti
tarkaten, minkä vaikutuksen tieto tekisi mieheen.

Tämän silmät muuttuivat heti eloisiksi, ja hän ojentautui kuin
tarttuakseen johonkin miellyttävään. _Sitä_ farmia hän juuri oli
unelmoinut — se oli lähinnä hänen isänsä tilaa, ja Annien vanhemmat
asuivat tuskin mailin päässä siitä.

"Me ostamme sen sitten", sanoi hän, "mutta siitä ei pidä puhua
yhdellekään ihmiselle, ennenkuin se on ostettu ja maksettu. Olen
säästänyt jonkin verran tänä aikana, vaikka sivutulot eivät ole enää
niinkuin ennenvanhaan; meillä on sentään jonkin verran millä alkaa.
Puhun isälle ja järjestän, että hänellä on rahat käsillä, jotta hän voi
päättää kaupan, jos minä olen merillä siihen aikaan."

Hän pyyhki kylmää huurua ikkunasta ja katsoi rankkasateeseen, joka esti
näkemästä mitään muuta.

"Nuorena minä aina pelkäsin, että varustaja antaisi minulle potkut.
Ja sitä minun pitää pelätä vieläkin. Mutta kun farmi kerran on
meidän — silloin ei tarvitse pelätä enempää. Valtamerenkyntäjän
ammatti on kehnoa. Minä, joka olen matkannut kaiken maailman meriä
ja uhmannut syvyyden vaaroja, pitänyt huolta viidenkymmenentuhannen
punnan arvoisesta laivasta ja lastista, joka toisinaan on sekin
noussut viiteenkymmeneentuhanteen puntaan — satatuhatta puntaa eli
puoli miljoonaa dollaria, niinkuin jenkit sanovat — minun palkkani
koko suuresta edesvastuusta on kaksikymmentä puntaa kuussa. Mikä
maamarriainen, joka hoitaa sadantuhannen punnan asioita, saa niin
pienen palkan kuin kaksikymmentä puntaa? Ja kellä on sellaista
päällystöä kuin merikapteenilla: varustaja, vakuuttajat ja
Kauppakamari, joilla kaikilla on eri vaatimukset? Varustaja tahtoo,
että matkan pitää käydä nopeasti ja kiroaa vaaranuhkaa, vakuuttajat
vaativat, että matkan pitää olla varma ja kiroavat viivytystä,
Kauppakamari vaatii varovaisuutta matkalla, ja varovaisuus merkitsee
aina viivytystä. Kolme erilaista isäntää — ja kaikilla valta heittää
mies portaita alas ja halu tehdä se, ellei heidän vaatimuksiaan
täytetä."

Hän tunsi junan nopeuden vähenevän ja katseli uudelleen huuruisen
ikkunan läpi. Sitten hän nousi, napitti päällystakkinsa, nosti
kauluksensa ylös ja otti nukkuvan lapsen kömpelösti käsivarsilleen.

"Minä puhun isän kanssa", sanoi hän, "ja hommaan rahat hänelle
valmiiksi, jotta emme menetä farmia, jos olen merillä sitä myytäessä.
Ja sitten varustaja saa antaa minulle potkut, heti kun haluaa. Silloin
minä saan olla talossa koko yön — ja saan olla sinun luonasi, Annie, ja
meri saa mielellään painua hemmettiin."

Onni loisti molempien kasvoista, ja hetkisen heidän silmissään kajasti
tämä rauhan unelma. Annie nojasi miestään vasten, ja junan pysähtyessä
he suutelivat toisiaan yli nukkuvan lapsen.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MEIDÄN HERRAMME PETTÄJÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.