Mogens : Rakkauskertomus

By J. P. Jacobsen

The Project Gutenberg eBook of Mogens
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Mogens
        Rakkauskertomus

Author: J. P. Jacobsen

Translator: Lauri Soini

Release date: May 23, 2025 [eBook #76149]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1909

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MOGENS ***

language: Finnish




MOGENS

Rakkauskertomus


Kirj.

J. P. JACOBSEN


Tanskasta suomentanut

Juho Anhava





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1909.




Jens Peder Jacobsen (s. 1847, k. 1885) oli Tanskan kirjallisuudessa
naturalistisen suunnan vahvimpia tukia. Hän tutki ensin luonnontieteitä
ja ihaili suuresti Darwinia. Hänen mielihalunsa veti hänet kuitenkin
kaunokirjalliselle uralle. Georg Brandesin alotettua kuuluisan
luentosarjansa, jossa hän saarnasi uutta oppia, sai Jacobsen siitä
herätyksen ja kirjotti pienen kertomuksensa "Mogens" (painettiin
ensi kerran 1882), jolla hän ensin herätti huomiota elävällä
luonnonkuvauksellaan. Jacobsen työskenteli hyvin hitaasti, osaksi
heikon terveytensä tähden, osaksi siksi, että pani erinomaisen
tarkkaa huolta kielensä ja tyylinsä kehittämiseen. Niinpä kului
kokonaista neljä vuotta molempien hänen pääteostensa, romanien "Fru
Marie Grubbe" ja "Nils Lyhne" välillä; Yhtä tarkkana ja taitavana
kuin hän "Mogens'issaan" esiintyy luonnonkuvaajana, yhtä mestarillinen
hän sittemmin oli syvimpiä ja hienoimpia sielunelämänkin vivahduksia
kuvatessaan.






MOGENS.




Kesä oli; keskellä päivää; aitauksen nurkassa. Juuri sen vieressä
seisoi vanha tammi, jonka rungosta voi hyvin sanoa, että se vääntelehti
epätoivoissaan nuorten, kellertäväin lehviensä ja mustien, paksujen
ja koukkuisten oksiensa sopusoinnuttomuuden tähden, sillä nämä
muistuttivat suuresti karkeapiirteisiä muinaisgoottilaisia arabeskeja.
Tammen takana seisoi rehevä pähkinäpensasto tummine, kiillottomine
lehvineen, jotka olivat niin tiheät, ettei voinut nähdä runkoja eikä
oksia. Pähkinäpensaan ylitse kohosi kaksi solakkaa, iloista vaahteraa
hauskoine hammaslaitaisine lehtineen, viheriäin hedelmäterttujen
punaiset varret pitkine kantoineen pystyssä törröttämässä. Vaahterain
takaa alkoi metsä — viheriä, tasasuhtaisesti pyöristynyt rinne, jossa
linnut liitelivät edestakaisin, kuten keijukaiskansa nurmikummulla.

Tämän kaiken saattoi nähdä kulkiessaan peltotietä aidan ulkopuolitse.
Mutta jos siihen sijaan lepäsi tammen varjossa nojaten selkänsä sen
runkoon ja katsoi toisaalle alaspäin — ja siellä oli joku, joka teki
niin — silloin näki ensiksi omat jalkansa, sitte pienen alan lyhyttä
rehevää nurmea, sen jälkeen suuren kasan tummia nokkosia, sitte aidan
ja hieman sen takana kasvavaa ruispeltoa, vihdoin oikeusneuvoksen
lipputangon ylhäällä kukkulalla, ja lopuksi taivaan.

Oli painostavan kuuma, ilma välkkyi lämmöstä, ja samalla oli niin
hiljaista; lehdet riippuivat puissa ja nukkuivat; ei liikkunut mikään
muu kuin mariankämmekät aidan varrella nokkoisten vieressä ja muutamat
lakastuneet lehdet, jotka viruivat nurmella ja kierähtivät hiljaisella,
äkillisellä liikkeellä, ikäänkuin käpristyen auringon säteilyssä.

Ja sitte ihminen tammen juurella; hän loikoi ja haukotteli ja silmäili
surumielisesti, avuttomasti ylös taivasta kohden. Hän rallatteli
hieman ja jätti sen sikseen; vihelteli, jätti senkin, käänsihe
ympäri, käänsihe uudestaan ja antoi katseensa viivähtää vanhassa
myyränmättäässä, joka kuumuudessa oli käynyt aivan vaaleanharmaaksi.
Äkkiä tuli pieni, pyöreä, tumma pilkku vaaleanharmaaseen multaan, vielä
yksi, kolme, neljä, monta, vielä useampia, koko kasa muuttui aivan
tummanharmaaksi. Ilman täyttivät pelkät pitkät, tummat piirut, lehdet
lepattivat ja huojuivat, syntyi suhina, joka kasvoi kohisevaksi; vesi
virtaili maahan.

Kaikki kiilui, välkkyi, helmeili. Lehdet, oksat, rungot loistivat
kosteudesta, jokainen pieni pisara, joka putosi maahan, nurmelle,
aidalle tai johonkin muuanne, pirskahteli tuhansiksi pikku helmiksi.
Pieniä pisaroita riippui siellä ja täällä ja muuttuivat suuriksi
pisaroiksi, putosivat maahan, yhtyivät toisiin pisaroihin, kasvoivat
pieniksi puroiksi, painuivat pieniin uomiin, pujahtivat suuremmista
reijistä maan sisään ja pulpahtivat pienemmistä jälleen ulos,
laskettivat edelleen tomun, lastujen ja lehtien kera, painoivat nämä
pohjaan ja nostivat ne jälleen pinnalle uimaan, kierittelivät niitä
ympärinsä ja painoivat ne jälleen pohjaan. Lehdet, jotka eivät olleet
kuuluneet yhteen siitä päivin kuin olivat puhjenneet silmikolle, vei
vesi jälleen yhteen; sammal, joka oli kuivunut mitättömiin, pöyhistyi
jälleen ja pehmeni, kiharoitui, vihertyi ja mehevöityi, ja harmaat
jäkälät, jotka melkein olivat muuttuneet nuuskaksi, levisivät siroina
tupsuina, uhkeina kuin kultakirjavaate ja loistaen kuin silkki.
Kieruruohojen kukanterät täyttyivät ääriään myöten, sitte ne sysivät
toisiaan ja kaasivat veden nokkosten päihin. Paksut, mustat etanat
vääntäytyivät hyväntahtoisesti näkyviin ja katselivat laupiaasti
taivasta kohden. Ja ihminen? Ihminen seisoi paljain päin sateessa ja
antoi pisarain virtailla tukkaansa, kulmiaan, silmiään, nenäänsä ja
poskiaan myöten leukaan, kohotteli silloin tällöin jalkojaan kuten
tanssissa, pudisti tuontuostakin päätänsä, jos tukkaan tuli liian paljo
vettä ja lauloi täyttä kurkkua, aavistamatta mitä lauloi, niin oli
hänen mielensä kiintynyt sateeseen:

    Jos ois mulla pienonen lapsenlaps
    ja arkkuni täynnään aarteita,
    niin ollut ois tytärkin kultahaps,
    ois kodit ja konnut ja peltoja.

    Ja jos mulla olisi tyttönen
    ja kodit ja konnut ja peltoja,
    ois täytynyt olla myös kultasen
    ja arkkuni täynnään aarteita.

Siinä seisoi hän laulaen, mutta ylempää tummien pähkinäpensasten
välistä pilkisteli pieni tytönpää esiin. Hän oli pitkän silkkihuivin
pään kietonut muutamaan oksaan, joka pisti hieman pitemmälle kuin muut,
ja silloin tällöin tempasi pieni kätönen silkkihuivia, mutta siitä
oli se ainoa seuraus, että oksasta putosi sadepuuska naapurin päähän.
Muu osa saalista oli piukasti tytön pään ympärillä ja peitti otsan
puoleksi, varjosti silmät ja oli solmittu suureksi nauharuusukkeeksi
leuvan alle. Pienet tytönkasvot näyttivät sangen kummastuneilta,
mutta olivat kuitenkin purskahtamaisillaan nauruun; hymy pilkkui jo
silmistä. Yhtäkkiä astui sateessa seisoja parisen askelta syrjään,
näki punasen lipun, kasvot, suuret, ruskeat silmät ja pienen,
kummastuneen, avonaisen suun; heti tuli hänen asemansa neuvottomaksi,
hän katsoi ällistyneenä eteensä maahan; samassa kajahti hiljainen
huudahtus, esiinpistävä oksa huojui kovasti, kohtsillään oli punainen
huivinlieve poissa, tytönkasvot poissa ja yhä etempänä kuului kahina
pähkinäpensastossa. Silloin juoksi hänkin. Hän ei tiennyt miksi, hän
ei ajatellut kerrassaan mitään, sadeilman iloisuus pääsi hänessä
jälleen valloilleen ja hän juoksi pienten tytönkasvojen jälkeen.
Hänen ei johtunut mieleensäkään, että hän juoksisi jonkun henkilön
jälestä; ne olivat vain tytönkasvot. Hän juoksi, kahisi oikealla,
kahisi vasemmalla, kahisi edessä ja kahisi takana, ajaja kahisteli,
pakenija kallisteli ja kaikki nämä äänet ja juoksu itse innostuttivat
nuorta miestä ja hän huusi: "Kurkistapas kerran, missä olet!" kukaan ei
kurkistanut. Oman äänensä kuullessaan tuli hän hieman hämilleen, mutta
hän juoksi lakkaamatta; silloin johtui hänen mieleensä ajatus, mutta
vain yksi ainoa, ja hän mutisi juostessaan: "Mitä sanotkaan hänelle?
Mitä sanotkaan hänelle?" Hän tuli suuren pensaan luo; sinne oli tyttö
piilottunut, hän näki hänen vaatteensa liepeen. "Mitä sanotkaan
hänelle? Mitä sanotkaan hänelle?" jupisi hän yhä juostessaan. Hän tuli
pensaan luo, pyörähti äkkiä syrjään, juoksi edelleen, mutisi samaa,
tuli leveälle tielle, juoksi rivakasti kappaleen matkaa, pysähtyi
äkkiä ja purskahti nauruun, kulki hiljaa vieläkin palasen, nauroi
sitte kaikin voimin eikä lakannut nauramasta koko aitovartta pitkin
kulkiessaan.

       *       *       *       *       *

Oli ihana syyspäivä, tien alas rantaan peittivät sitruunankeltaiset
jalavain ja vaahterain lehdet, ja koivut näyttivät vielä hienommilta
ja hilpeämmiltä vähine jälelläolevine lehtineen, ja pihlajat näyttivät
niin muhkeilta ruskeine, punaisine marjaterttuineen. Ja taivas oli
niin sininen, niin sininen, ja metsä näytti paljo suuremmalta, saattoi
nähdä runkojen välitse kauvas sen sisään. Ja lisäksi kaikki olisi pian
mennyttä. Metsät, pellot, taivas, Jumalan vapaa ilma ja koko luonto sai
pian väistyä lamppujen, lattiamattojen ja hyasinttien tieltä. Sentähden
käveli Kap Trafalgarin oikeusneuvos jalkaisin alas rantaan, jättäen
vaununsa seisomaan kylänvoudin luo.

Oikeusneuvos oli luonnon ystävä, luonto oli jotakin aivan erikoista,
luonto oli olemassaolon ihanin koristus. Oikeusneuvos suosi luontoa,
hän puolusti sitä keinotekoisuutta vastaan; puutarhat eivät olleet
mitään muuta kuin turmeltua luontoa; mutta tyylikkäät puutarhat
olivat mieletöntä luontoa; luonnossa ei ollut mitään tyyliä, meidän
herramme oli luonut luonnon ainoastaan luonnolliseksi, ei miksikään
muuksi, ainoastaan luonnolliseksi. Luonto oli vapaa, turmeltumaton;
mutta syntiinlankeemuksessa vallotti ihmiset sivistys; nyt oli
sivistys välttämättömyys; olisi ollut parempi, jollei niin olisi;
luonnontila oli jotakin aivan toista. Oikeusneuvoksella ei ollut
mitään sitä vastaan, että hän elättäisi itseään kulkien ympärinsä
lammasnahkaturkissa ja ampuen jäniksiä ja kurppia, kuovia ja riekkoja
ja metsäkauriita ja metsäsikoja. Ei, luonnontila oli nyt kerran helmi,
suorastaan helmi.

Oikeusneuvos ja hänen tyttärensä kävelivät meren rannalle. Tämä oli jo
kauvan vilkkunut oksien välitse, mutta nyt tuli se kokonaan näkyviin,
kun he kulkivat tienpolven ohitse, jonka kainalossa kasvoi suuria
poppeleita. Siellä lepäsi se, suuri vesipeili, terävät, harmaansiniset,
väreilevät vesikielekkeet, ja auringonvalo väikkyi tyynillä paikoilla
ja välkkyi väreilevillä. Se veti katseen mukaansa pintansa ylitse,
vei sen pitkin rantojaan vitkaan pyöristyvässä kaaressa, jyrkästi
mutkittelevia rantaviivoja pitkin, antoi sen leijailla ympärinsä
vihertävillä maakielekkeillä, päästi sitte katseen vapaaksi — mutta
otti ajatuksen mukaansa. — Purjehtimaan! Kumpa saisi vuokrata venheen!

Ei, sellaista ei ollut saatavissa, sanoi eräs pikku poikanen, joka
oli kotoisin Valkosesta maatalosta ja heitteli voileipiä rannalla. Ei
ainoaakaan venhettä? No, kyllä sentään, myllärillä oli tosin venhe,
mutta sitä ei saanut; mylläri ei tahtonut antaa, myllärin Niile oli
kerran vähällä saanut selkäsaunan, kun oli sen viime kerran antanut
lainaksi; sitä ei maksanut ajatellakaan; mutta herralla, joka asui
ylhäällä metsänvartija Nikolain luona, hänellä oli oivallinen venhe,
ulkoa musta ja sisältä punanen, ja hän lainasi sitä kenelle tahansa.

Oikeusneuvos ja hänen tyttärensä menivät metsänvartija Nikolain
luo. Kappaleen matkan päässä talosta tapasivat he Nikolain pienen
tytön, ja tämän pyysivät juoksemaan sisälle ja kysymään, oliko herra
puhuteltavissa. Hän juoksi kuten hengen hädässä, juoksi jaloin ja
käsin, kunnes tuli ovelle, siellä asetti hän jalkansa portaalle ja
sitoi housujensa nauhat, ja sitte syöksähti hän sisälle; pian tuli hän
takaisin jättäen molemmat ovet taakseen auki ja huusi, ennenkuin oli
joutunut jälleen portaille, että herra tulisi tuossa paikassa; sitte
istuutui hän oven viereen muuria vasten ja silmäili käsivartensa alitse
vieraaseen.

Herra tuli ja osottautui olevansa pitkä, voimakasrakenteinen, noin
20-vuotias mies. Oikeusneuvoksen tytär pelästyi hieman tuntiessaan
hänet samaksi ihmiseksi, joka sateessa oli laulanut. Mutta hän näytti
niin kummalliselta ja hajamieliseltä; silminnähtävästi tuli hän suoraa
päätä jonkun kirjan äärestä, sen saattoi nähdä hänen'kasvojensa
ilmeestä, hänen tukastaan ja käsistään, jotka eivät lainkaan tienneet,
missä olivat.

Oikeusneuvoksen tytär kumarsi hillittömän iloisesti hänen edessään ja
huusi "Kukkuu" ja nauroi.

"Kukkuu?" kysyi oikeusneuvos.

Mutta nämähän olivat taanoiset tytönkasvot; ihminen tuli aivan
punaiseksi ja koetti sanoa jotakin, kun oikeusneuvos tuli häiritsemään
kysymyksineen venheestä. Kyllä, se oli käytettävissä. Mutta kuka
soutaisi: Se oli _hänen_ itsensä tehtävä, sanoi neiti; tyttöä ei
huolestuttanut, mitä isä mahtoi sanoa; oli aivan samantekevää, jos tämä
aiheutti herralle epämukavuutta, sillä ei hänkään väliin välittänyt,
vaikka valmisti sellaista muille. Sitte he lähtivät alas venheelle ja
selittivät oikeusneuvokselle tiellä asian. He saapuivat venheeseen ja
olivat loitolla vesillä, ennenkuin neiti oli oikein ehtinyt istuutua ja
sai aikaa puhumiseen.

"No", sanoi hän, "luitte varmaankin jotakin sangen oppinutta, kun tulin
ja luotsasin teidät purjehtimaan?"

"Soutelemaan, kai tarkoitatte. Oppinutta! Luin kertomusta ritari
Pietarista, hopea-avaimesta ja kauniista Magelonesta."

"Keneltä se on?"

"Ei keneltäkään; sellaisia kirjoja ei kirjota kukaan. Vigsleis
kultapyörineen ei myös ole keneltäkään eikä tukeva Bryde."

"Noita nimiä en ole kuullut koskaan."

"Oh, istukaa enemmän tuolla reunalla, muuten on vene kallellaan. Niin,
se on luonnollista, ne eivät olekaan mitään hienoja kirjoja; ne ovat
sellaisia, joita ostetaan torilta viisukauppiailta."

"Sepäs omituista; luetteko aina sellaisia kirjoja?"

"Ainako? En lue vuodessa monta kirjaa, ja mieluimmin oikeastaan luen
sellaisia joissa esiintyy intiaaneja."

"Mutta runoteoksia? Ohlenschlägeriä, Schilleriä ja muita?"

"Niin, tunnen kyllä ne; meillä oli niitä kotona kokonainen kaappi
täytenään, ja neiti Holm — äitini seuraneiti — luki aamiaisen ja
illallisen jälkeen niitä ääneen; mutta en voi juuri sanoa niiden minua
miellyttävän — en voi sietää runosäkeitä.

"Ei sietää runosäkeitä! — Sanoitte, että teillä _oli_, eikö äitinne
enää elä?"

"Ei, eikä isänikään."

Tämä sanottiin hieman äreällä, torjuvalla äänellä, ja keskustelu
katkesi tuokioksi ja päästi veden liplatuksen venheen reunoja vasten
selvästi kuuluviin. Neiti katkaisi äänettömyyden.

"Pidättekö maalauksista?"

"Alttarikuvista. Oh. enpä tiedä."

"Niin, tai muista kuvista, esimerkiksi maisemista."

"Maalataanko niitäkin. Niin, se on totta, tiedänhän kyllä."

"Pidätte varmaankin minua pilkkananne?"

"Minäkö!? Jompi kumpi meistä taitaa tehdä niin!"

"Mutta ettekö sitte ole ylioppilas?"

"Ylioppilas! Miksi olisin siksi tullut? En ole mitään."

"Niin, mutta täytyyhän teidän jotakin olla? Täytyyhän teidän tehdä
jotakin?

"Miksi niin?"

"No, koska — kaikki ihmiset tekevät."

"Teettekö te jotakin?"

"No, mutta, ettehän te ole naishenkilö."

"En, Luojan kiitos!"

"Suuri kiitos!"

Nuori mies lakkasi soutamasta, piti airoja koholla, katsoi tytön
kasvoihin ja nauroi:

"Mitä sillä tarkoitatte? — Ei, ette saa suuttua minuun; tahdon sanoa
teille jotakin, on tuollainen ironillinen ihminen. Sitä te ette voi
käsittää. Luulette, että kun minulla on hienot vaatteet, täytyy minun
olla hieno mies. Isäni oli hieno mies, ja minulle on sanottu, että hän
voi tavattoman paljon, ja niin hän voikin, sillä hän oli virkamies.
Minä en osaa mitään, sillä äiti ja minä teimme kaikessa toisillemme
mieliksi, ja minua ei lainkaan haluta oppia sitä mitä koulussa opitaan,
ei vielä nytkään. Oi, olisittepa nähnyt äitini; hän oli hyvin, hyvin
pieni nainen; jo kolmentoista vanhana jaksoin hänet kantaa sylissäni
puutarhaan. Hän oli niin kevyt, viime vuosina kannoin häntä sylissäni
koko puutarhan ja puiston ympäri. Näen hänet edessäni mustassa
puvussaan ja monine leveine pitseineen..."

Hän tarttui airoihin ja alkoi taasen rajusti soutaa. Oikeusneuvos tuli
hieman rauhattomaksi nähdessään veden kohisevan kokassa ja tuumi, että
heidän kai jo täytyi palata; ja he palasivat.

"Sanokaas minulle", sanoi neiti soutamisen hieman asetuttua, "käyttekö
usein kaupungissa?"

"En ole ollut siellä koskaan."

"Ei koskaan! Ja asutte täällä kolmen peninkulman päässä sieltä."

"En asu aina täällä, asun kaikissa mahdollisissa paikoissa äitini
kuoleman jälkeen; mutta talvella tahdon mennä kaupunkiin oppiakseni
laskemaan."

"Matematiikkaa?"

"Ei, rakennuspuita", sanoi hän nauraen. "Niin, sitä ette ymmärrä;
tahdon teille sanoa, että täyteen ikään tultuani tahdon ostaa
purjelaivan ja purjehtia Norjaan ja silloin täytyy minun tullin ja
muiden selvitysten tähden osata laskea."

"Onko teillä tosiaankin halua sellaiseen?"

"Oi, kuinka ihanaa on merellä, purjehtiminen vasta on elämää — niin,
nyt ollaan laiturissa."

Hän laski laituriin; oikeusneuvos ja hänen tyttärensä nousivat maihin,
otettuaan häneltä lupauksen, että hän kävisi Kap Trafalgarissa heidän
luonaan. Sitte menivät he kylänvoudin luo; mutta hän souti vesille
takaisin. He kuulivat vielä ylhäällä poppelin luona hänen airojensa
loiskeen.

       *       *       *       *       *

"Kuules, Kamilla". sanoi oikeusneuvos, joka oli ollut ulkona sulkemassa
ulko-oven. "Sanos minulle", sanoi hän sammuttaen käsilamppua, "oliko
niiden ruunujen, joita oli Karlsenilla, nimi Pompadour vai Maintenon?"

"Cendrillan", vastasi tytär.

"Se on totta, niin se olikin, — no — meidän täytyy kai mennä levolle;
hyvää yötä, lapseni, nuku rauhassa!"

Tultuaan huoneeseensa, veti Kamilla ikkunanverhot syrjään, painoi
otsansa kylmään ikkunaruutuun ja hyräili Elisabetin laulua
"Keijukaiskummusta". Auringon laskiessa oli noussut hiljainen tuuli, ja
muutamat kuun valaisemat, valkoiset pilvenhattarat ajelehtivat Kamillaa
kohden. Hän seisoi kauvan niitä katsellen, iski jo kaukaa niihin
silmänsä ja hyräili yhä kovemmin, mitä lähemmäksi ne tulivat, vaikeni
pariksi sekunniksi, kun ne katosivat hänen ylitsensä, etsi taasen
toisia ja seurasi niitä silmillään. Hiljaa huoaten veti hän uutimen
jälleen ikkunan eteen. Hän meni toalettipöytänsä luo, nojasi siihen
käsivarrellaan, painoi päänsä ristityihin käsiinsä ja silmäili kuvaansa
peilissä, oikeastaan sitä näkemättä.

Hän ajatteli solakkaa nuorta miestä, joka kantoi pientä, sairasta,
mustiin puettua naishenkilöä sylissään; hän ajatteli solakkaa nuorta
miestä, joka myrskyn noustua ohjasi pientä alustaan luotojen ja
särkkien välitse. Hän kuuli koko keskustelun yhdellä kertaa. Hän
punastui: Eugen Karlsen voisi luulla että mielistelet häntä. Pieni,
mustasukkainen ajatusketju jatkui edelleen. Klara ei olisi sateella
juossut metsässä kenenkään jälestä; _hän_ ei olisi päällisiksi vaatinut
vierasta ihmistä — suorastaan vaatinut — kerallaan purjehtimaan.
"Nainen sormenpäihinsä asti", oli Karlsen sanonut Klarasta, se oli
nuhde sinulle, talonpoikainen Kamilla!

Sitte riisuutui hän teennäisellä hitaudella, laskeutui vuoteeseensa,
otti pienen, kauniin kirjan hyllyltä vuoteensa vierestä, avasi
ensimäisen sivun ja luki väsyneellä, katkeralla äänellä pienen
käsinkirjotetun runon, päästi kirjan putoamaan lattiaan ja purskahti
kyyneliin; sitte otti hän kirjan ylös hellävaroen, pani sen paikalleen
ja sammutti kynttilän, lepäsi kotvan katsellen lohdutonna kuun
valaisemaa uudinta ja nukkui vihdoin.

Vain muutamia päiviä myöhemmin taivalsi "sademies" Kap Trafalgariin.
Hän kohtasi talonpojan, joka ajoi olkikuormaa ja sai luvan nousta
kuormalle. Hän heittäytyi selälleen olille ja katseli pilvettömälle
taivaalle. Ensimäistä puolta peninkulmaa taivaltaessa antoi hän
ajatustensa mennä ja tulla omia teitään; yleensä ne eivät olleet
kovinkaan vaihtelevia; enimmät utelivat, kuinka ihmislapsi saattoi
olla niin ihmeen ihana, ja ihmettelivät sitä, että useampia päiviä
saattoi muistella ainoain kasvojen piirteitä, niiden ilmeitä ja
värivivahduksia, pään ja käsien pienimpiäkin liikkeitä ja äänen
sävyvärähdyksiä. Mutta sitte osotti talonpoika piiskansa varrella
vinoa kattoa, joka oli neljännespenikulman päässä ja sanoi, että se
oli oikeusneuvoksen talo, ja silloin kunnon Mogens kimmahti olilta
pystyyn, tuijotti tuskallisesti kattoa kohden, tunsi omituista
ahdistusta rinnassaan, koetti kuvitella, ettei ketään olisi kotona,
mutta tuli kuvitelmissaan itsepintaisesti siihen, että siellä olisi
suuri seura eikä päässyt siitä ajatuksesta vaikka luki, kuinka monta
lehmää näki laitumella ja kuinka monta sorakasaa tien varressa. Vihdoin
pysähdytti talonpoika kuormansa siellä missä pieni tie erosi maataloon.
Mogens soluttautui alas olkikuormalta ja alkoi puhdistella itsestään
olenkappaleita rattaiden mennä ratistellessa edelleen soraisto tietä
myöten. Hän läheni puutarhan porttia askel askeleelta, näki punaisen
kangaskappaleen katoavan parvekkeen oven taa, näki jälelle jääneen
ompeluskorin parvekkeen kaiteella ja tyhjän keinutuolin selkänojan
vielä heiluvan kaiteen ylitse. Hän astui puutarhaan, katse yhtä mittaa
kiinnitettynä parvekkeeseen, kuuli oikeusneuvoksen sanovan hyvää
päivää, kääntyi ääntä kohden ja näki hänen nyökkäilevän, molemmat
kainalot täynnä tyhjiä kukkasastioita. Sitte juttelivat he sitä ja
tätä, oikeusneuvos alkoi selitellä, miten eri puulajien eroavaisuus
jossakin määrin katosi ymppäysoksien avulla; tämä muuten oli hänelle
vastenmielistä. Vihdoin tuli Kamilla siniseen saaliin kietoutuneena
verkalleen heitä kohden. Hän oli kietonut saalin käsivarsiensa
ympärille ja tervehti nyökäyttäen hieman päätänsä ja toivottaen
laimeasti tervetulleeksi. Oikeusneuvos meni kukkasastioineen, Kamilla
katsoi olkapäänsä ylitse parvekkeelle, Mogens silmäili häntä. Kuinka
hän oli sillävälin voinut? Häntä ei ollut mikään vaivannut. Paljo
soutanut? No, jaa, kuten ainakin, Kenties ei aivan yhtä paljon. Tyttö
kääntyi häntä kohden, katsoi häneen kylmästi, pani päänsä hieman
kallelleen ja kysäsi silmät puoliummessa ja raukeasti hymyillen, oliko
kaunis Magelone vienyt hänen aikansa. Mogens ei tiennyt mitä toinen
tarkotti, mutta arveli sen melkein niin tehneen. Sitte seisoivat he
kotvan sanomatta sanaakaan. Kamilla astui parisen askelta muutamaan
nurkkaan, missä seisoi penkki ja muuan puutarhatuoli; hän istuutui
penkille ja kehotti Mogensia istumaan katsoen samalla tuoliin;
täytyihän hänen olla väsyksissä pitkän taipaleen jälkeen. Hän istuutui
tuolille.

Luuliko hän, Mogens, jotakin tulevan suunnitellusta yhdistyksestä
kuninkaallisessa huoneessa? Oliko se kentiesi hänelle samantekevää?
Luonnollisesti ei häntä kuninkaallinen huone liikuttanut? Tietysti hän
vihasi aristokratiaa? Onhan varsin vähän nuoria herroja, jotka eivät
luule demokratian kelpaavan mihin tahansa. Hän kai kuului niihin,
joiden mielestä ei kuninkaallisen huoneen perhesuhteilla ollut mitään
merkitystä. Kenties hän kuitenkin erehtyi. Oli sentään tapahtunut...
Tyttö pysähtyi ihmeissään, sillä Mogens, joka aluksi oli tästä kaikesta
ollut hieman pelästyksissään, näytti nyt sangen huvitetulta. Istuikohan
se siinä ja piti häntä pilanaan. Tyttö tuli aivan punaiseksi.

"Kiinnittääkö politiikka mieltänne?" kysyi hän pelokkaasti.

"Ei lainkaan."

"Miksi annatte minun sitte iankaikkisesti politikoida?"

"Ah, te sanotte kaiken niin kauniisti; on aivan samantekevää mitä
puhutte."

"Tuo ei tosiaan ollut mikään kohteliaisuus."

"Kyllä, sitä se _juuri_ oli", vakuutti Mogens innokkaasti, kun hänestä
näytti toinen aivan loukkaantuneelta.

Kamilla purskahti nauruun, hypähti pystyyn ja juoksi isäänsä vastaan,
tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet kummastuneen Mogensin luo.

Kun päivällinen oli syöty ja juotu kahvia parvekkeella, ehdotti
oikeusneuvos pientä kävelyä. He kulkivat kolmisin kappaleen suurta
maantietä pienelle polulle, jonka molemmin puolin oli rukiinsänkeä
ja mistä porraspuut veivät aidan ylitse. Siellä seisoi vielä tammi
ja kaikki muu paikoillaan. Kamilla pyysi Mogensia noutamaan muutamia
kukkasia nokkosten luota. Tämä nyhti ne kaikki ja tuli takaisin koura
kukkia täytenään.

"Kiitos, niin paljoa en tahdo", sanoi Kaiuilla, otti muutamia ja päästi
loput putoamaan maahan.

"Soisin silloin, että olisin niiden antanut kasvaa", sanoi Mogens
vakavasti.

Kamilla kumartui ja alkoi niitä kerätä kokoon. Hän oli odottanut, että
Mogens häntä auttaisi ja katsahti tähän kummissaan, mutta tämä seisoi
aivan rauhallisesti ja silmäili alas häneen. Kun hän nyt kerran oli
alottanut täytyi hänen myös jatkaa, ja kerätyiksi ne tulivat; mutta
jälkeenpäin puheli hän kaikenlaista, vaan ei Mogensin kanssa, eipä hän
edes vilkaissutkaan sille puolelleen, jolla poika kulki. Mutta hänen
oli täytynyt leppyä, sillä kun he kotia palatessaan tulivat jälleen
tammen luo, astui Kamilla sen juurelle ja silmäili ylös sen latvaan,
tepsutteli puolelta toiselle, huitoi käsillään ja lauloi, ja Mogensin
täytyi mennä pähkinäpensaaseen katsomaan miltä hän oli näyttänyt. Äkkiä
juoksi Kamilla häntä kohden, mutta Mogens eksyi rollistaan ja unhotti
kirkumisen ja juoksemisen, ja Kamilla selitti nauraen, että hän oli
sangen tyytymätön itseensä eikä olisi itsellään luullut olevan sitä
rohkeutta, että olisi jäänyt seisomaan, jos noin pöyristyttävä olento —
ja samalla hän osotti itseensä — olisi tulla tölmähtänyt häntä kohden.
Mutta Mogens selitti, että hän oli sangen tyytyväinen itseensä.

Kun hän auringon mailleen mennessä lähti kotiinsa, saattoivat
oikeusneuvos ja Kamilla häntä kappaleen matkaa. Ja heidän palatessaan
sanoi tyttö isälleen, että heidän oli hyvin usein kutsuttava luokseen
tämä yksinäinen ihminen sen ainoan kuukauden kuluessa, jolloin vielä
saattoi olla puhetta maalle jäämisestä; sillä poikahan ei tuntenut
ainoaakaan ihmistä; ja oikeusneuvos sanoi hymyillen, että poikaa
pidettiin aivan liian yksinkertaisena, mutta Kamilla näytti niin
lempeältä ja vakavalta, ettei saattanut epäilläkään hänen säälivän tätä
omituista ihmistä.

Nyt tuli todellakin niin leuto syysilma, että oikeusneuvos tyttärensä
kera jäi vielä kokonaiseksi kuukaudeksi Kap Trafalgeriin, ja tämä sääli
vei siihen, että Mogens ensi viikkoina tuli pari kolme kertaa viikossa
ja kolmannella viikolla miltei joka päivä.

Oli viimeisiä päiviä kauniita ilmoja; aamulla varhain oli satanut
ja aina puolipäivän korville oli pilveillyt, mutta nyt oli aurinko
pilkahtanut näkyviin ja paistoi niin lämpimästi, että kosteat
puistotiet ja nurmikot ja puiden oksat kietoutuivat keveään, hienoon
utuun. Oikeusneuvos taitteli ostereita, Mogens ja Kamilla pudottelivat
puutarhan nurkassa muutamia myöhäisiä talviomenia. Mogens seisoi
pöydällä kori käsivarrella, Kamilla seisoi tuolilla ja piteli suuren
valkoisen esiliinan liepeitä.

"No, mitä siitä sitte tuli!" huusi tyttö kärsimätönnä Mogensille, joka
keskellä satuaan oli keskeytynyt, tavotellakseen omenaa, joka oli
korkealla yläpuolella.

"No", jatkoi Mogens, "silloin alkoi talonpoika juosta kolme kertaa
ympärinsä ja laulaa: 'Babyloniin! Babyloniin!' Rautarengas päässäni!"
Silloin lensi hän ja hänen vasikkansa, hänen isoäitinsä ja musta
kukkonsa; he lensivät meren ylitse, niin leveän kuin Arup Vejle,
niin korkeain vuorien kuin Jannerupin kirkko, Himmerlannin ylitse ja
Holsteinin halki, suoraa päätä maailman ääreen. Siellä istui haltija
ja söi aamiaista; hän pääsi juuri ruualta aivan heidän saapuessaan.
'Voisit vähän pelätä jumalaa, vanhus', sanoi talonpoika, 'muuten
voisi helposti tapahtua, että tappaat taivasosasi.' Haltija tahtoi
kernaasti pelätä jumalaa. 'Silloin täytyy sinun rukoilla ruualta
päästyäsi', sanoi talonpoika. 'Ei, minä en kerro enempää', sanoi Mogens
kärsimättömästi.

"No, niinpä jättäkää sitte", sanoi Kamilla ja vilkasi häneen kummissaan.

"Voinhan sen yhtähyvin sanoa heti", jatkoi Mogens. "Tahdon kysyä teiltä
jotakin, mutta ette saa nauraa minulle."

Kamilla hyppäsi tuolilta maahan.

"Sanokaas minulle: — ei, tahdon itse sanoa jotakin, — tässä on pöytä ja
tuossa on aita, jollette tahdo olla morsiameni, niin hyppään korin kera
aidan ylitse ja menen tiposen tieheni. Yksi..."

Kamilla vilkasi häneen salavihkaa ja huomasi, kuinka hymy katosi hänen
kasvoiltaan.

"Kaksi..."

Hän oli aivan kalpea liikutuksesta.

"Jaa", kuiskasi tyttö, päästi esiliinan liepeet irti, jotta omenat
vierivät hujan hajan ja juoksi matkoihinsa.

Mutta Mogensia ei niin jätetty.

"Kolme", sanoi hän tytön tavotettuaan, mutta hän suuteli tyttöä
kuitenkin.

Oikeusneuvos tuli häirityksi osteriensa ääressä, mutta virkamiehenpoika
oli aivan liian nuhteeton luonnon ja sivistyksen sekotus, jotta
oikeusneuvos olisi ruvennut tekemään mitään esteitä.

       *       *       *       *       *

Talvi oli lopuillaan, suuri, paksu lumivaippa, joka oli luettava koko
viikon kestäneen lumipyryn ansioksi, suli nopeasti. Ilma oli täynnä
päiväpaistetta ja valkosen lumen heijastusta. Huoneessa olivat kaikki
muodot ja värit heränneet, kaikki viivat ja hahmopiirteet olivat aivan
kuin elävät: tasapinta ojensihe, kaartuva käyristihe, viisto putosi
maahan, murtunut taittui poikki. Kaikki viheriät värisävyt vilisivät
sekaisin kukkaspöydällä, vienoimmasta tummanviheriästä räikeimpään
keltasenviheriään. Ruskeanpunaiset värisävyt leimusivat liekkeinä
pöydän mahonkipinnalla, kulta säkenöi ja välkkyi korukalujen, kehysten
ja pielusten pinnalla; mutta matolla taittuivat kaikki värit iloiseen,
välkkyvään sekamelskaan.

Kamilla istui ikkunan ääressä ja neuloi, ja hänet ja kolme lemmetärtä
kuvahyllyllä kietoi kokonaan punaisten uutimien punertava valonhohde,
ja Mogens, joka käveli verkalleen huoneessa edestakaisin, kulki joka
hetki tomuun viistosti heijastuvan lienteän sateenkaarenvärisen
valopatsaan lävitse.

Hän oli puheliaalla tuulella.

"Niin", sanoi hän, "omituista väkeä kerrassaan, jonka kera
seurustelette, taivaan ja maan välillä ei ole mitään, josta he eivät
selviäisi ainoassa kädenkäänteessä; _tämä_ on halpaa, _tuo_ on jaloa;
tämä on tyhmintä mitä maailman luomisen jälkeen on tehty, ja tuo on
viisainta; _tämä_ on niin rumaa, niin rumaa, ja _tuo_ on niin kaunista,
ettei sitä voi kuvata; ja kaikesta ovat he keskenään niin yksimieliset;
on aivan kuin heillä olisi varmat taulunsa tai jotakin jonka mukaan he
laskevat, sillä he kaikki saavat aina saman tuloksen, mihin suuntaan se
sitte menneekin. Kuinka he ovatkaan toistensa kaltaisia, nämä ihmiset!
Kaikki tietävät he samaa ja puhuvat samasta; heillä ovat kaikilla samat
sanat ja samat mielipiteet."

"Et kai tahtone väittää", huomautti Kamilla, "että Karlsen ja Rouhalt
sanovat samaa?"

"Niin, he ovat kauneimmat kaikista, he kuuluvat eri puolueihin! Heidän
periaatteensa ovat niin erilaiset kuin yö ja päivä! Ei, sitä ne
eivät ole, he ovat niin yksimieliset, että on oikein hauskaa nähdä;
kentiesi on olemassa joitakin vähäpätöisyyksiä, joista he eivät ole
yksimieliset, kentiesi on se vain väärinkäsitystä, mutta kautta Jumalan
on aivan hullunkurista heitä kuulla; on aivan kuin he olisivat kaikesta
mahdollisesta sopineet, etteivät tule yksimielisiksi; he alottavat
puhuen selvästi; sitte puhuvat he pian kiihkoissaan, ja sitte sanoo
yksi kiihkoissaan jotakin, jota ei lainkaan tarkottanut, ja sitte sanoo
toinen suorastaan vastakkaista, jota hänkään ei tarkottanut, ja silloin
tarttuu ensimäinen kiinni siihen, jota toinen ei tarkottanut, ja toinen
siihen, jota ensimäinen ei tarkottanut, ja niin on leikki käynnissä."

"Mutta mitä ovat he sinulle tehneet?"

"He suututtavat minua, nämä miekkoset. Kun katsoo heidän kasvoihinsa,
on kuin saisi vakuutuskirjan siitä, ettei maailmassa enää
tulevaisuudessa mitään erikoista tapahdu."

Kamilla pani ompeluksensa syrjään, meni luo, tarttui hänen takkinsa
kauluksen liepeihin ja katsoi häneen veitikkamaisen kysyvästi.

"En voi tuota Karlsenia sietää", sanoi hän äreästi ja pudisti päätään.

"No, entäs sitten?"

"Ja sitte olet sinä minulle sangen, sangen rakas", mutisi hän
hullunkurisesti naristen.

"Entäs sitte?"

"Sitte", puuskahti hän, "katsoo hän sinuun ja kuuntelee sinua ja puhuu
sinulle tavalla, jota en voi kärsiä; hänen on se jätettävä, niin, sillä
sinä olet minun etkä hänen. Eikö totta? Sinä _et_ ole hänen et suinkaan
hänen! Olet minun, olet lupautunut minulle, kuten tohtori pirulle, olet
minun ruumiinesi ja sieluinesi, nahkoinesi ja karvoinesi ijät kaiket."

Kamilla nyökkäsi hänelle hieman tuskallisesti, katsoi häneen
uskollisesti, sai kyynelet silmiinsä ja painautui hellästi häneen
kiinni; Mogens kietoi hänet syliinsä ja suuteli häntä otsalle.

Saman päivän iltana saattoi Mogens oikeusneuvosta postiasemalle; tämä
oli näet saanut äkillisen määräyksen eräästä virkamatkasta, jolle
hänen oli lähdettävä. Kamillan oli sentähden mentävä seuraavana aamuna
tätinsä luo ja jäätävä sinne, kunnes isä palasi.

Saatettuaan tulevan appiukkonsa matkalle, meni Mogens kotiin ja
ajatteli, ettei hän näkisi Kamillaansa useampiin päiviin. Hän meni
sitte kadulle, jonka varrella hän asui. Tämä oli pitkä ja kapea
ja vähän liikuttu. Kauvimmassa päässä jyrisivät muutamat vaunut
pois, samalta suunnalta kuului myös haihtuvia askelia. Nyt kuuli
hän ainoastaan koiran ulvontaa rakennuksesta takaansa. Hän katsoi
ylös taloon, jossa Kamilla asui; alikerroksessa oli pimeää kuten
tavallisesti, ja kalkitetut ikkunaruudut saivat ainoastaan hieman
väräjävää lyhtyjen loimoa naapuritalosta. Toisessa kerroksessa olivat
ikkunat auki ja erään ikkunan kehyksestä pisti esiin kokonainen
kasa lautoja. Kamillan huoneessa oli pimeätä, sen yläpuolella myös
pimeätä, ainoastaan vintinikkunaan loisti kuun vaaleankeltainen hohde.
Talon ylitse ajelehtivat pilvet hurjaa karkua. Molemmanpuolisten
naapuritalojen ikkunat olivat valaistut.

Pimeä talo teki Mogensin surulliseksi, niin lohdutonna ja hyljättynä
se siinä seisoi; avonaiset ikkunat kalistelivat hakojaan, vesi virtasi
yksitoikkoisesti loristen katon ränniä myöten, silloin tällöin
putosi jossakin, johon hän ei nähnyt, pisara vettä onton pehmeästi
moksahdellen ja tuuli sohisi tuimanlaisesti kapeaa katua myöten. Pimeä,
pimeä talo! Mogensin silmiin kihosivat kyynelet, hänen rintaansa
ahdisti, ja hänellä oli omituinen synkkä tunne, että hänen täytyi
nuhdella Kamillaa jostakin. Sitte ajatteli hän äitiään, ja kaipaus pani
hänet painamaan päänsä rinnalleen ja itkemään oikein kyllikseen.

Niin seisoi hän kauvan painaen kädellään rintaansa vasten, kunnes
tulivat jotkut vaunut kipakkaa ravia kapeaa katua myöten, niiden
jälkeen hän lähti ja meni kotiin. Hänen täytyi kauvan ravistella
ulko-ovea ennen kuin se avautui, sitte juoksi hän. rallatellen portaita
ylös ja tultuaan huoneeseensa heittäytyi hän muuan Smolletin romaani
kädessään sohvalle ja nukkui aamupuolelle yötä.

Vihdoin tuli huoneessa kylmä, hän hypähti pystyyn ja käveli tömistellen
edestakaisin vilua karkottaakseen. Ikkunan ääressä hän pysähtyi:
taivas oli yhdellä taholla niin kirkas, että lumen peittämät katot
sulivat sen kera yhteen; taivaalla ajelehti muutamia pitkiä pilviä
ja niiden alla oli ilmassa omituinen punertava kajastus, väräjävästi
aaltoileva kajastus; punainen, savuinen sumu; hän tempasi ikkunan
auki, sillä suunnalla, jossa oikeusneuvoksen talo sijaitsi, oli
syttynyt tulipalo. Alas portaista, alas katua niin pian kuin hän voi,
läpi poikkikadun, läpi muutaman sivukadun ja sitte suoraan, vielä ei
hän voinut nähdä mitään; mutta käännyttyään nurkan ympäri näki hän
ruskeanpunaista loimua. Parisenkymmentä ihmistä syöksyi yksitellen
katua alaspäin. Juostessaan toistensa ohitse, kyselivät he missä
tulipalo oli. Vastattiin: Raffineriassa. Mogens juoksi yhtä nopeasti
kuin ennenkin, mutta hänen sydämensä oli paljo keveämpi. Vielä pari
katua; tuli yhä enemmän ihmisiä, he puhuivat saippuatehtaasta. Tämä
oli oikeusneuvoksen vastapäätä. Mogens juoksi kuin vimmoissaan. Vain
yksi viisto poikkikatu oli vielä jälellä; se oli ihmisiä täynnä,
rauhallisia, siististi puettuja miehiä, ryysyisiä vanhoja vaimoja,
jotka puhuivat venähtelevällä kurkkuäänellä, kirkuvia oppipoikia,
pyntättyjä tyttöjä, jotka kuiskuttelivat keskenään, seisoskelijoita,
jotka laskettelivat sukkeluuksia, töllisteleviä juopporenttuja, jotka
riitelivät, neuvottomia poliisiviranomaisia ja ajureita, jotka eivät
päässeet eteen- eikä taaksepäin. Mogens pääsi joukon lävitse. Nyt oli
hän nurkalla; kipunat putoilivat verkalleen hänen ylitsensä. Katua
ylös; kipunat lentivät, ikkunaruudut loistivat molemmilla puolin,
tehdas paloi, oikeusneuvoksen talo paloi ja naapuritalo myös. Kaikki
oli savua, tulta ja sekamelskaa, huutoja, kirouksia, kattotiilejä,
jotka kolisivat alas, vesisuihkuja, jotka sihisivät, räiskyivät ja
loiskuivat ja kaiken tämän keskellä pumppujen sekavasti puuskahteleva
kohina. Huonekaluja, vuoteita, mustia kypärejä, tikapuita, välkkyviä
nappeja, tulenkirkastamia kasvoja, rattaita, köysiä, reivaskankaita,
kummallisia koneita; Mogens syöksi niiden välitse, ylitse, alitse,
eteenpäin taloa kohden.

Päätyä valaisivat kirkkaasti palavan tehtaan liekit, savu pöllysi
ilmoille kattotiilien välitse ja tuprusi ulos toisen kerroksen
avonaisista ikkunoista; sisällä räiskyi ja jyski tuli; pitkäveteinen
ääni, joka kasvoi jyrinäksi ja ryskeeksi ja päättyi koleaan jyminään;
savu, kipunat ja liekit tunkeutuivat rajusti talon kaikista aukoista,
ja sitte alkoivat liekit kaksinkertaisin voimin ja kaksinkertaisella
kirkkaudella välkkyä ja räiskää. Mogens tarttui molemmin käsin
suuriin tikapuihin, jotka nojasivat muuatta tehtaan seinää vasten,
joka ei vielä ollut tulessa. Tuokion aikaa pysyivät ne pystysuorassa,
sitte kaatuivat oikeusneuvoksen taloa kohden ja sysäsivät toisen
kerroksen ikkunanpuitteet sisään. Mogens riensi tikapuita ylös ja
aukosta sisään. Aluksi täytyi hänen katkeran savun tähden sulkea
silmänsä; paksu, savuinen höyry, joka nousi hiiltyneestä puusta,
mihin vesisuihku oli sattunut, tahtoi hänet tukehduttaa. Hän oli
ruokasalissa. Asuinhuoneen seinä oli melkein kokonaan luhistunut
kokoon. Asuinhuone oli muuttunut suureksi, hehkuvaksi kuiluksi, liekit
talon pohjakerroksesta leimahtelivat silloin tällöin ylös melkein
kattoon asti, aniharvat laudat, jotka olivat jääneet riippumaan lattian
pudotessa sisään, paloivat kirkkaissa, vaaleankeltaisissa liekeissä;
varjot ja tulenloimahduxset aaltoilivat yli seinien, tapetit kierivät
kokoon siellä ja täällä, ottivat tulen ja lensivät palavina repaleina
syvyyteen; liekit nuoleskelivat irtonaisia listoja ja taulunkehyksiä.
Mogens ryömi savun ja luhistuneen seinän kappaleiden ylitse kuilun
reunalle, josta hänen kasvoihinsa puuskahteli vuorotellen kylmiä ja
kuumia ilmavirtoja; kuilun toisella puolen oli seinää sen verran
luhistunut, että hän saattoi nähdä Kamillan huoneeseen, mutta osa
seinästä, joka peitti oikeusneuvoksen huoneen, oli vielä pystyssä.
Kuumeni kuumenemistaan, kasvojen orvaskesi pysyi vielä piukkana, vaikka
hän huomasi, hiustensa kärventyvän. Jotakin raskasta solahti hänen
hartioilleen ja jäi painamaan hänen selkäänsä, se oli niskashirsi
joka vitkalleen oli luisunut alas paikaltaan. Hän ei voinut liikkua,
hengitys kävi yhä vaikeammaksi, ja hänen ohimonsa jyskyttivät rajusti;
hänen vasemmalla puolellaan loiskui vesisuihku ruokasalia vasten,
ja hän nousi siinä ainoassa toivossa, että kylmät pisarat, joita
pirskui kaikille tahoille, sattuisivat häneen. Silloin kuuli hän
ähkymistä kuilun toiselta puolen, ja Kamillan huoneen lattialla näki
hän liikkuvan jotakin valkoista. Hän se oli. Hän lepäsi polvillaan
ja piteli päätänsä molemmilla käsillään, samalla hiljaa keinuttaen
lanteitaan. Hän nousi hitaasti ja tuli kuilun reunalle. Hän seisoi
suoraksi ojentuneena, käsivarret riippuivat hervottomina kupeilla, ja
pää ikäänkuin horjui kaulan nenässä; hyvin hitaasti vaipui yläruumis
eteenpäin, hänen pitkä, kaunis tukkansa lakaisi lattiaa, muuan lyhyt,
välähtävä liekkien leimahdus, ja se oli mennyttä, seuraavassa tuokiossa
syöksyi hän alas liekkeihin.

Mogens päästi valittavan äänen, lyhyen, syvän, rajun, kuten metsänpedon
kiljahduksen, ja teki samassa rajun ponnahduksen. päästäkseen kuilun
luota; hän ei päässyt hirren tähden; hänen kätensä haparoivat
muurinlohkareita, sitte pinnistyivät ne ikäänkuin rajuun repäykseen
ja sitte alkoi hän säännölliseen tahtiin takoa otsallaan muurisoraa
ulvoen: Herra Jumala, herra Jumala, herra Jumala!

Niin makasi hän. Jonkun ajan kuluttua tunsi hän, että joku
tarttui häneen kiinni, se oli muuan palosotilas, joka oli hirren
heittänyt syrjään ja nyt tahtoi hänet kantaa pois talosta; syvällä
vastenmielisyyden tunteella huomasi Mogens, että hänet nostettiin
ylös ja häntä lähdettiin viemään pois. Palosotilas vei hänet aukolle,
siellä oli Mogensilla selvä tietoisuus, että hänelle tahdottiin tehdä
pahaa, että mies, joka häntä kantoi, tahtoi käydä hänen kimppuunsa;
hän riistäytyi irti hänen sylistään, tarttui muutamaan kalikkaan, joka
makasi maassa, löi sillä miestä päähän, jotta hän horjahti takaperin,
pääsi ulos aukosta ja juoksi aivan suorana tikapuita maahan, heiluttaen
kalikkaa päänsä ylitse. Melun, savun, ihmisjoukkojen lävitse, kautta
tyhjien katujen, yli autioiden kenttien juoksi hän kaupungista
pelloille. Kaikkialla paksu lumi, vähän loitompana musta piste; se
oli soraläjä, joka pisti esiin lumipeitteen ylitse, hän pieksi sitä
kalikalla, löi yhä uudestaan, jatkoi hakkaamistaan, tahtoi pieksää
sen kuoliaaksi, jotta se katoaisi, tahtoi juosta kauvas pois, juoksi
kauvan ympäri ja pieksi sitä vimmoissaan; se ei tahtonut hävitä;
hän linkosi kalikkansa kauvas luotaan ja heittäytyi mustaan kasaan
tehdäkseen siitä siten lopun; hän sai kätensä täyteen pieniä kiviä, se
oli soraa, sorakasahan se vain oli; miksi makasi hän täällä pellolla
ja penkoi sorakasassa? Hän vainusi savunhajua, liekit leimusivat
hänen ympärillään, hän näki Kamillan vaipuvan syvyyteen, hän syöksi
huutaen yhä edemmäksi peltoja myöten. Hän ei jäänyt liekkejä näkemästä;
hän piti kiinni silmiään: liekkejä, liekkejä vain; hän heittäytyi
maahan ja painoi kasvonsa lumeen: liekkejä vain; hän hypähti pystyyn,
juoksi eteen- ja taaksepäin, poikkesi sivuun: liekkejä kaikkialla;
eteenpäin yli lumen, ohi talojen, rakennusten, ohi kauhistuneiden
kasvojen, jotka tuijottivat muutamasta ikkunasta, ohi heinäkekojen ja
läpi pihojen, joissa koirat ulvoivat ja kalistelivat kahleitaan. Hän
juoksi muutaman talon ohitse ja äkkiä oli hänen edessään kirkkaasti
ja rauhallisesti valaistu ikkuna; tämä valo teki hänelle hyvää,
sen tieltä väistyivät liekit; hän kulki ikkunan ääreen ja katsoi
sisään; se oli talonpoikainen talo; tyttö seisoi lieden ääressä ja
hämmenteli kattilaa; palava kynttilä, jota hän piti kädessään, näytti
hieman punertavalta vahvassa savussa; toinen tyttö istui kynien
lintuja ja kolmas korvensi niitä olkitulella; liekit pienenivät,
tuleen lisättiin uusia olkia; ne leimahtivat jälleen, sitte jälleen
pienenivät pienenemistään ja sammuivat. Mogens sysäsi vihoissaan
muuatta ruutua kyynäspäällään ja kulki verkalleen eteenpäin, sisällä
kirkuivat tytöt. Nyt juoksi hän jälleen, juoksi pitkältä hiljaa
valittaen. Sitte saapuvat hajanaiset muistonvälähdykset hyviltä
ajoilta, ja tuli puolta synkempää niiden mentyä ohitse; hän ei sietänyt
ajatella mitä oli tapahtunut, se ei saanut olla totta, hän heittäytyi
polvilleen ja ojensi kätensä taivasta kohden rukoillen tapahtunutta
tapahtumattomaksi. Pitkän matkan laahautui hän polvillaan eteenpäin ja
piti silmänsä lakkaamatta taivaalle tähdättyinä, ikäänkuin peläten,
että se väistäisi hänen rukouksiaan, hiipisi pois, jollei hän sitä
yhtä mittaa katso. Sitte väikkyivät hyvän ajan kuvat jälleen esiin,
yhä utumaisempina sarjoina, nousi kuvia äkillisessä loisteessa, ja
toisia häipyi niin häilyvinä, niin kaukaisina, jotta ne olivat poissa
ennenkuin hän tiesikään mitä ne olivat. Hän istui hiljaa lumessa,
valon ja värien, elämän ja onnen lumoamana, ja synkkä pelko, jota
hän ensin oli tuntenut, että jotakin tulisi ja sammuttaisi kaiken,
se oli kadonnut jäljettömiin. Oli niin hiljaista hänen ympärillään,
niin rauhallista hänen povessaan; kuvat olivat poissa, mutta onni oli
jäänyt jälelle. Niin hiljaista! Ei ääntäkään, mutta unelmin äänistä!
Naurua ja laulua, keveitä sanoja ja keveitä askeleita ja pumppujen
sumeaa huokailua. Valittaen juoksi hän taas eteenpäin, juoksi kauvan ja
pitkältä, tuli järven rannalle, juoksi rantaa myöten, kunnes kompastui
puunjuureen ja jäi väsyneenä makaamaan.

Hiljalleen liristen juoksi vesi vierinkivien välitse, oksissa humisi
puuskahdellen muutamia variksia raakkui järven yllä, ja aamu levitti
räikeän sinertävän valonsa metsän ja järven ylitse, yli lumen ja
kalpeain kasvojen.

Auringon noustessa löysi hänet läheisen metsän vartija ja kantoi hänet
metsänvartija Nikolain luo; siellä makasi hän päiviä ja viikkoja elämän
ja kuoleman vaiheilla.

       *       *       *       *       *

Jokseenkin samaan aikaan kuin Mogens kannettiin Nikolain luo, tapahtui
pieni rymäkkä saman kadun päässä, jonka varrella oikeusneuvos asui.
Kuski ei voinut käsittää miksi pölisi tahtoi estää hänet saamaansa
käskyä täyttämästä, ja siitä syntyi riita. Nämä olivat vaunut, joiden
piti viedä Kamilla tätinsä luo.

       *       *       *       *       *

"Ei, Kamillan niin surullisella tavalla päätettyä päivänsä, emme ole
miestä nähnyt vilahdukseltakaan."

"Niin, se on merkillistä, mikä miehen päähän voi pistää. Siitä ei
aavistettu mitään. Niin hiljainen ja ujo, miltei nahjusmainen. Eikö
totta, armollinen rouva, _teillä_ ei ollut pienintäkään aavistusta."

"Niin sairaudesta! Hyvä isä, kuinka voitte kysyäkään! Tarkoitatte kai
— en ymmärrä sit oikein — että se on jotakin, joka piilee veressä?
Jotakin perinnöllistä? — Luulen, että isä on viety Aarhusiin. Eikös
ollut niin, herra Karlsen?"

"Ei! — vietiin kylä, mutta vain haudattavaksi, hänen ensimäinen
rouvansa lepää siellä. Ei, tiedättehän, että ajattelin sitä kauheaa tai
— niin, sitä kauheaa elämää, jota hän näinä kahtena tai puolenakolmatta
vuotena on viettänyt."

"Niinkö, ei — ei! Siitä en tiedä mitään!"

"No — jaa — ei — ovathan nämä asioita, joista ei mielellään puhu, sillä
eihän tahdo... no! Ymmärrättehän! Hienotunteisuus rakkaita lähimäisiä
kohtaan... oikeusneuvoksen perhe..."

"Niin, sillä mitä sanotte, _on_ luonnollisesti oikeutuksensa — mutta
toiselta puolen — sanokaa minulle aivan suoraan, eikö ajassamme ole
väärä, sairaloinen pyrkimys hunnuttaa, peittää toisten ihmisten
heikkouksia ja — en tietysti ymmärrä sellaista — mutta ettekö luule,
että totuus tai siveellisyys, en tarkota mitään siveyttä, vaan
kansalaismoralia, kuntoa, kuinka tahdotte, — että tämä siitä kärsii?"

"Aivan varmaan! Ja minua ilahduttaa tavattomasti, kun olen
teidän kanssanne niin yksimielinen, ja tässä tapauksessa asia on
yksinkertaisesti sellainen, että hän on viettänyt kaikin tavoin
irstailevaa elämää, elänyt mitä inhottavimmalla tavalla alhaisimman
roskaväen keralla, ihmisten, joilla ei ole kunniaa, ei omaatuntoa, ei
asemaa, uskontoa ja kaikkea muuta, tyhjäntoimittajain, ilveilijäin,
juomaveikkojen ja — ja totuuden nimessä: kevytmielisten naikkosten."

"Ja tämä sen jälkeen kuin hän on ollut Kamillan kera kihloissa,
taivaallinen isä, ja sen jälkeen kuin hän on kolme kuukautta maannut
aivotulehduksessa!"

"Niin — ja millaisia taipumuksia tämä edellyttääkään, tai millaisen
luulette olleen hänen entisyytensä?"

"Ja herra tiesi, miten hän mahtoi elää kihlausaikanaankin. Hän _oli_
hieman epäilyksen alainen. Tämä nyt on vain minun mielipiteeni."

"Suokaa anteeksi, armollinen rouva, ja suokaa anteeksi tekin, herra
Karlsen, olette ottanut kaiken hieman ylimalkaisesti, hyvin arvelujen
kannalta; minulla on sattumalta sangen oivallisia tietoja eräältä
ystävältäni Juutinmaalta ja voin asian esittää seikkaperäisemmin."

"Herra Roholt, ettehän sentään tahtone..."

"Esittääkö seikkaperäisesti? Kyllä, niin tahdon, jos armollinen rouva
sallii. Kiitos. Ei hän ainakaan ole elänyt siten kuin aivotulehduksen
jälkeen tulisi elää. Hän on nimittäin harhaillut markkinoilla
parin juomaveikon kera ja ei tiemmä ole ollut aivan erillään
ilveilijäseurueistakaan, nimittäin seurueen naispuolisista jäsenistä.
Kentiesi olisi viisainta, jos piipahtaisin noutamaan ystäväni kirjeet.
Jos suvaitsette? Tulen pian takaisin."

"Eikö teistäkin, herra Karlsen, ole Ronholt tänään erittäin
rakastettava?"

"Kyllä! — Kieltämättä, mutta ette saa unhottaa, armollinen rouva, että
hän on purkanut kaiken sappensa erääseen kirjotukseen aamulehdessä.
Ajatelkaas, että mies väittää — se on suorastaan kapinaa, lakien
halveksumista, — hm..."

"Oletteko löytänyt kirjeen?"

"Kyllä. Saanko alkaa? Antakaas, kun katson — niin: yhteinen ystävämme,
jonka viime vuonna tapasimme Mönstedissä ja jonka sinä jo olet
tullut Kööpenhaminassakin tuntemaan, on viime kuukausina majaillut
näillä tienoilla; hän on samannäköinen kuin silloinkin, sama kalpea,
synkkä surullisen hahmon ritari. Hän on mitä naurettavin sekotus
huimapäisyydestä, kevytmielisyydestä ja hiljaisesta toivottomuudesta,
on teennäisen häikäilemätön ja karkea itseään ja muita kohtaan, on
hiljainen ja harvapuheinen eikä näytä lainkaan huvittelevan, vaikkei
tee muuta kuin unelmoi ja juo; pitää paikkansa mitä jo silloin
sanoin, hänellä on se piintynyt päähänpisto, että hän katsoo kohtalon
itseään loukanneen. Hänen seurapiirinään täällä oli nimittäin eräs
hevoskauppias, jota sanottiin kapakkakanttoriksi, koska hän aina lauloi
ja aina joi, ja eräs rappiolle joutunut, pitkänhuiskea merimiehen
ja kulkukauppiaan väliolento, tunnettu ja pelätty nimellä Peer
Veroton, paitsi näitä myös kaunis Abelone; viime aikoina on tämän
kuitenkin täytynyt jättää paikkansa eräälle tummalle naikkoselle,
joka kuului ilveilijäseurueeseen ja joitakin aikoja onnellistutti
meitä antaen näytöksiä nuorallatanssimisessa ja voimistelutempuissa.
Sinä tunnet tämänlaatuiset naikkoset terävine, kellertävine, ennen
aikojaan vanhettuneine kasvoineen, olennot, jotka raakuus, köyhyys ja
alhaiset paheet ovat vieneet häviöön ja jotka päällisiksi pukeutuvat
haalistuneeseen ja nukkavieruun samettiin ja likaisiin punaväreihin.
Sellainen on seurakunta. En ymmärrä ystävämme mieltymystä; tosin
kyllä joutui hänen morsiamensa niin surullisesti päiviltä pois, mutta
se ei selitä asiaa. Sinun on kuitenkin vielä kuultava, kuinka hän
lähti luotamme. Parin peninkulman päässä täältä olivat markkinat;
hän, Veroton, hevoskauppias ja naikkonen istuivat telttakapakassa
ja tinttailivat myöhään yöhön. Kolmen tienoilla olivat he vihdoin
valmiit lähtemään. He tulivat siis tielle ja kaikki kävikin hyvin;
mutta silloin käänsi yhteinen ystävämme maantieltä pois, ja eteenpäin
he pyyhältävät yli peltojen ja nummien, minkä vaan hevosen kavioista
lähtee. Vaunut paiskehtavat puolelta toiselle. Tämä on hevoskauppiaasta
lopulta liian kirjavaa, hän huutaa tahtovansa päästä maahan. Hänen
laskeuduttuaan vaunuista huitoo ystävämme jälleen hevosta ja laskettaa
suoraa päätä korkeaa kukkulaa kohden; silloin naikkonen hätääntyy,
hän hyppää maahan ja nyt käy matka hurjaa vauhtia ylös kukkulalle ja
jälleen alamäkeen, ja on ilmeinen ihme, etteivät vaunut joutuneet mäen
alle ennen hevosia. Ylämäkeen ajaessa oli kuitenkin Peer hiipinyt
vaunuista ja kiitokseksi kyydistä heitti hän suuren linkkuveitsensä
ajajan päähän."

"Ihmisparka! Mutta tuon naisen laita on sentään rumasti."

"Inhottavaa, armollinen rouva, erittäin inhottavaa. Luuletteko
todellakin, herra Ronholt, että tässä kuvauksessa asetetaan tuo ihminen
parempaan valoon."

"En, mutta varmempaan; tiedättehän, että hämärässä usein pidetään
asioita suurempina kuin ne ovat."

"Voiko mitään pahempaa ajatella?"

"Jollei, niin on tämä pahinta, mutta tiedättehän, ettei ihmisistä pidä
koskaan ajatella pahinta."

"Oikeastaan kai tarkotatte, ettei tämä kaikki ole niin pahaa, että
siinä on jotakin vilpasta, jotakin silmiinpistävää rahvaanomaista, joka
miellyttää teidän demokraattista mielensuuntaanne."

"Ettekö sitte näe, että hän kohtelee ympäristöään sangen
aristokraattisesti?"

"Aristokraattisesti! Ei, tämä on sentään kovin hullunkurista. Jollei
hän ole demokraatti, niin en tosiaankaan tiedä mitä hän on."

"No, onhan niitä muitakin ilmaisumuotoja."

       *       *       *       *       *

Valkoset rypälekirsikat kukkivat, siniset sirenit, orjanruusut ja
säteilevät kultavihmeet [Cyticus alpinus] kukkivat ja tuoksuvat talon
edessä. Ikkunat alaslaskettuine uutimineen olivat pienet. Mogens nojasi
ikkunasta sisään, uutimet lepäsivät hänen selässään. Silmälle teki
hyvää kaiken kesäisen päiväpaisteen jälkeen, joka häntä oli häikäissyt
kaikkialla, metsässä, vesillä ja ilmassa, silmäillä huoneen himmeään,
vienoon, rauhalliseen valoon. Kookas, uhkea naishenkilö seisoi sisällä
selin ikkunaan ja asetteli kukkia suureen vaasiin. Hänen heleänpunaisen
aamupukunsa puseroa piteli ylhäältä rinnan alta kiinni musta nahkavyö,
maassa hänen takanaan virui lumivalkonen käherrysnuttu, hänen paksu,
vaalea tukkansa oli kiedottu tummanpunaiseen yöverkkoon.

"Eilisten juominkien jälkeen olet tänään hieman kalpea", olivat ensi
sanat, jotka Mogens sanoi.

"Hyvää huomenta", vastasi nainen ja ojensi katsettaan kääntämättä
hänelle kätensä kukkineen, joita piteli. Mogens otti kukista muutaman.
Laura käänsi päänsä ympäri ja päästi kukat samalla putoamaan maahan.
Sitte alkoi hän jälleen puuhailla vaasinsa kera.

"Sairas?" kysyi Mogens.

"Väsynyt."

"En syö tänään aamiaista luonasi."

"Et’"'

"Emme voi syödä päivällistäkään yhdessä."

"Menetkö kalastamaan?"

"En! — Hyvästi!"

"Milloin palaat?"

"En palaa lainkaan."

"Mitä se merkitsee?" kysyi nainen, astui ikkunan luo, järjesti pukuaan
ja istuutui tuolille.

"Olen väsynyt sinuun. — Ei muuta mitään!"

"Nyt olet paha, mitä sitte on tapahtunut? Mitä olen sinulle sitte
tehnyt?"

"Et mitään, mutta kun emme ole naimisissa emmekä mielettömästi
toisiimme rakastuneetkaan, en minä ymmärrä siinä olevan mitään
eriskummallista, vaikka lähdenkin tieheni."

"Oletko mustasukkainen?" kysyi nainen hiljaa.

"Sellaisen kuin sinun tähtesi! Jumala varjelkoon ymmärrystäni!"

"Mutta mitä tämä kaikki merkitsee?"

"Se merkitsee, että olen väsynyt kauneuteesi, että muistan äänesi ja
eleesi ulkoa, etteikä minua enää voi päähänpistosi, ei tuhmuutesi eikä
viekkautesi huvittaa. Voitko nyt sinäkään sanoa, minkätähden minun
olisi jäätävä?"

Laura itki. "Mogens! Mogens! Kuinka sinä hennot? Oi, mihin, mihin,
mihin, mihin on minun nyt ryhdyttävä? Jää vaan vielä tänään, vain
tänään, Mogens, et saa mennä luotani."

"Oh, tuohan on valetta, Laura, et usko sitä itsekään; et ole
suruissasi siksi, että minusta niin paljo pitäisit; olet vain vähän
hämmästynyt muutoksesta, hieman huolissasi jokapäiväisten tottumustesi
häiriintymisestä. Tunnen sen sangen hyvin, et ole ensimäinen, johon
olen kyllästynyt."

"Jää vain tänään luokseni, sitte en tahdo sinua enää kiusata, tänäänkin
vain muutamaksi tunniksi.

"Te olette koko narttuja, te naiset! Teillä ei ole jälkeäkään
kunniantunnosta, jos teille vain ojentaa portaan, ryömitte te luo
jälleen."

"Niin, niin, niin teemme, mutta jää nyt, vielä tänään! Mitä? Jää!"

"Jää, jää! En!"

"Et ole minua rakastanut, Mogens."

"En".

"Olet, olet sentään; rakastit minua tuona päivänä, jona tuuli puhalsi
niin kovasti, oi, niin kauniina päivänä alhaalla rannalla, missä
istuimme venheiden takana."

"Hassu tyttö!"

"Jospa vain olisin kunnon tyttö hienoista vanhemmista, enkä sellainen
kuin olen, silloin kyllä jäisit luokseni; silloin et hennoisi olla niin
kova — ja minulle olet sinä niin rakas."

"Ei pitäisi olla."

"Ei, olen tomuhiukkanen jalkojesi alla, enempää en ole sinulle. Ei
ainoaakaan hyvää sanaa, vain kovia sanoja; halveksuminen, se kyllä
riittää minulle.

"Toiset eivät ole parempia eivätkä huonompia kuin sinäkään. Hyvästi,
Laura!"

Hän ojensi naiselle kätensä, mutta tämä piti käsiään selkänsä takana ja
vaikeroi: "ei, ei hyvästi, ei hyvästi!"

Mogens kohotti uutimia, astui pari askelta takaperin ja päästi uutimet
laskeutumaan paikoilleen. Laura nojautui nopeasti ikkunankarmiin ja
rukoili: "Tule luokseni! Tule ja anna minulle kätesi."

"En."

Toisen ollessa jo hyvän matkan päässä, huusi nainen valittaen:
"Hyvästi, Mogens!"

Mogens kääntyi ympäri ja tervehti keveästi. Sitte kulki hän edelleen:
"Ja tuollainen uskoo vielä rakkauteen! — Ei, sitä ei hän tee."

       *       *       *       *       *

Mereltä puhalsi iltatuuli yli maan, ja rantakaura keinutteli vaaleita
tähkiään ja kohotteli hieman teräväkärkisiä lehtiään; kaislat
huojuivat, ja lumpeiden lehdet nytkähtelivät levottomasti pitkissä
varsissaan tumman hyökyveden pinnalla. Sitte alkoivat kangaskanervain
tummat latvat nuokkua ja peltotilkuilla huojui sinikaunokki
pysähtymättä sinne ja tänne. Maihinpäin! Kaurapellot niijailivat,
nuori apilas värisi sänkipellolla, vehnä vietiin raskaissa vaunuissa
kotia, myllyt ruskivat, siivet liipottelivat ympärinsä, savu kallistui
savupiipuista alas maahan ja ikkunaruudut himmenivät.

Herraskartanon luukut ja poppelit humisivat, hajanaiset pensaat
Bredbjergin viheltävällä kummulla vinkuivat. Mogens loikoi siellä ja
silmäili tumman maan ylitse. Kuu oli rupeamaisillaan loistamaan, sumu
ajelehti niityn ylitse. Oli niin surullista koko elämä, niin tyhjää
hänen takanaan ja synkkää hänen edessään. Mutta elämä oli nyt kerran
sellainen. Ne, jotka olivat onnellisia, olivat myös sokeita. Hänet oli
onnettomuus opettanut näkemään; kaikki oli väärää ja valheellista,
koko maa oli suuri vierivä valhe, uskollisuus, ystävyys, armeliaisuus,
valhetta olivat nekin, valhetta pienimpään saakka; mutta se, mitä
rakkaudeksi sanottiin, se oli ontoista ontointa, se oli himo, leimuava
himo, hehkuva himo, helteinen himo, mutta _himo_ eikä mitään muuta.
Miksi täytyi hänen tämä tietää? Miksei hän ollut saanut pysyä uskossaan
kaikkiin näihin kullattuihin vaiheihin. Miksi täytyi hänen nähdä,
kun muut pysyivät sokeana? Hänelläkin oli oikeus olla sokea, hän oli
uskonut kaikkeen, mihin suinkin uskoa voi.

Alhaalla kylässä sytytettiin tulet.

Siellä alhaalla oli koti kodin vieressä. Kotini! Kotini! Ja lapsuuteni
usko kaikkeen kauniiseen maailmassa! — Ja jospa muut nyt olisivat
oikeassa! Jos maailma olisikin täynnä sykkiviä sydämiä ja taivaassa
laupias Jumala! Mutta miksi en sitte minä sitä tiedä, miksi tiedän
jotakin muuta? Ja minä tiedän jotakin muuta, niin viiltävää, niin
katkeraa, niin totta...

Hän nousi, pellot ja niityt hohtivat hänen edessään kuutamossa. Hän
meni alas kylään, kulki tietä saman kivimuurin ylitse. Puutarhan
nurmikentällä seisoi hopeapoppeli, kuunhohde lankesi räikeänä
väräjäville lehdille, jotka vilkuttivat milloin lehtiensä tummempaa
lapetta, milloin vaaleampaa. Hän laski kätensä aidalle ja tuijotti
puuhun, näytti kuin lehdet olisivat hiljaa liristen valuneet oksia
myöten alaspäin. Hän luuli kuulevansa lehtivirran lirinän. Äkkiä
helähti aivan läheltä naisääni:

    "Sulokukkanen
    suvikasteinen!
    Sä haaveesi kerto'os kuiskauksin.
    Sä nuokutko samassa ilmassa,
    ihanaisessa keijuistuoksussa
    kuin minäkin?
    Te ettekö kaihoa vaikertain
    vuoks tuoksujen, valojen katoavain,
    väryhelkkyjen,
    sulolaulujen?
    Oi, kaihoa,
    oi, kaihoa eloni on!"

Sitte tuli jälleen hiljaista. Mogens hengitti syvään ja kuunteli
jännitettynä: laulu oli loppunut; ylhäältä herrastalosta kuului oven
liikettä. Nyt kuuli hän selvään hopeapoppelin lehtien liplatuksen. Hän
painoi päänsä käsivarteensa ja itki.

Seuraava päivä oli muuan syyskesällä niin tavallisista päivistä.
Raitis, viileä tuuli, lukemattomia, nopeasti rientäviä pilviä, ainaista
tummenemista ja kirkastumista, sitä mukaa kuin pilvet kulkivat auringon
editse. Mogens oli mennyt ylös kirkkomaalle; herrastalon puutarha
ulottui siihen asti. Siellä ylhäällä näytti jokseenkin kolealta, nurmi
oli vähää ennen niitetty, muutaman vanhan nelisnurkkaisen rautahäkin
takana seisoi leveä, matala seljapensas ja pudisteli lehtiään;
muutamien hautojen ympärillä oli puuaitaus, enimmät olivat mataloita
nelisnurkkaisia kumpuja, muutamalla oli rautaristi kirjotuksineen,
toisilla puuristit, joista maali oli karissut pois, muutamilla oli
seppeleitä vahakukista, useimmilla ei mitään. Mogens etsi paikkaa,
jossa voisi istua suojassa, mutta kirkon kaikilla puolilla näytti
tuulevan. Hän heittäytyi haudan reunalle ja veti kirjan taskustaan;
mutta lukemisesta ei kuitenkaan tullut mitään; joka kerta, kun pilvi
vetäytyi auringon eteen, tuntui hänestä tulevan liian kylmä; silloin
ajatteli hän nousta pystyyn mutta tuli kirkasta jälleen ja hän jäi
makaamaan. Silloin tuli muuan nuori tyttö verkkaan tietä myöten,
vinttikoira ja lintukoira juoksivat leikkien hänen edellään. Tyttö
seisottui ja näytti aikovan istuutua; mutia Mogensin huomattuaan
meni hän suoraan poikki kirkkomaan portille. Mogens nousi ja katsoi
hänen jälkeensä; hän meni alas maantielle; koirat leikkivät vielä.
Silloin alkoi Mogens lukea muuatta hautakirjotusta; se sai hänet pian
nauramaan. Äkkiä lankesi muuan varjo haudalle ja jäi siihen. Mogens
katsoi syrjään. Nuori päivänpaahtama mies seisoi hänen rinnallaan,
toinen käsi metsästyslaukussa, toisessa pyssy.

"Eihän se ole niinkään hassu", sanoi hän ja nyökkäsi kirjotukseen päin.

"Ei", sanoi Mogens nousten kyyristyneestä asennostaan.

"Sanokaas minulle", jatkoi metsästäjä ja silmäili syrjään ikäänkuin
jotakin etsien. "Olette jo ollut täällä parisen päivää, ja olen teitä
ihmetellyt, mutta en ole vielä päässyt lähellenne; kuleskelette niin
yksin ympärinsä, miksette ole käynyt luonamme? Kuinka maailmassa
vietätte aikaanne? Asioitakaan ei teillä ole näillä tienoin?"

"Ei, olen täällä vain huvikseni."

"Niin, huveja täällä onkin runsaasti", nauroi vieras. "Ettekö käy
metsällä? Eikö teillä ole halua tulla mukaani? Mutta minun täytyy mennä
alas kapakkaan noutamaan hauleja, ja teidän laittautuessanne kuntoon
voin mennä sepän kera väittelemään. No, tuletteko mukaan?"

"Mielelläni."

"Mutta sehän on totta — Thora! Oletteko nähnyt muuatta tyttöä?" Hän
hyppäsi muutamalle pengermälle. "Niin, tuolla hän menee, hän on
serkkuni, en voi häntä esittää, mutta tulkaa, menkäämme perästä, olemme
lyöneet vetoa, nyt voitte olla tuomarina; hänen piti olla koirien kera
kirkkomaalla, ja sitte oli minun kulettava pyssyn ja metsästyslaukun
kera ohitse huutamatta tai viheltämättä, ja jos koirat sittekin
tulisivat mukaani, niin on hän hävinnyt; nyt saadaan nähdä."

Kohta saavuttivat he naisen; metsästäjä näytti vilpittömältä, mutta
ei voinut olla hymyilemättä; Mogens tervehti heidän kulkiessaan
ohitse. Koirat katsoivat metsästäjää kummissaan ja murisivat hieman;
sitte katsoivat ne naiseen ja haukkuivat; hän tahtoi niitä silitellä,
mutta välittämättä lainkaan menivät ne hänen ohitsensa ja haukkuivat
metsästäjän jälkeen; askel askeleelta loittonivat, vilkuen tyttöön,
hypähtivät äkkiä metsästäjän luo ja olivat hänet saavutettuaan aivan
riihottomia, tölmäilivät kuin nuolet joka taholle ja jälleen takaisin.

"Hävinnyt!" huusi metsästäjä tytölle; tämä nyökkäsi hymyillen, kääntyi
ja meni.

Metsästys kesti myöhään iltapäivään; Mogens ja Villiam tulivat
keskenään hyvin toimeen, ja Mogensin täytyi luvata tulla iltaisin
herrastaloon; sen hän tekikin ja tuli myöhemmin melkein joka päivä,
mutta kaikista vierasvaraisista kutsuista huolimatta jäi asumaan
ravintolaan.

Mogensille tuli rauhaton aika. Aluksi herätti Thoran läheisyys eloon
kaikki surulliset ja synkät muistot; usein täytyi hänen alkaa äkkiä
keskustelu muiden kera tai lähteä pois, jottei liikutus saisi häntä
kokonaan valtaansa. Thora ei muistuttanut lainkaan Kamillaa, ja
kuitenkin Mogens näki ja kuuli ainoastaan Kamillan. Thora oli pieni,
hieno ja hento, herkkä nauramaan, herkkä itkemään, herkkä innostumaan;
jos hän puhui kauvemman aikaa jonkun kera, ei hän suinkaan tuntunut
tulevan lähemmäksi, vaan pikemmin hukkuvan itseensä; jos hänelle joku
selitti tai kertoi jotakin, niin ilmaisivat hänen kasvonsa, hänen
koko olentonsa lämpimintä harrastusta ja silloin tällöin odotustakin.
Villiam ja hänen pieni siskonsa eivät kohdelleet Thoraa aivan toverina,
mutta eivät suorastaan vieraanakaan, setä ja täti, palvelijat ja
seudun talonpojat, kaikki mielistelivät häntä, mutta varovasti, melkein
arasti — he käyttäytyivät häneen nähden kuin vaeltaja, joka metsässä
näkee lähellään pienen, soman laululinnun kirkkaine, viisaine silmineen
ja suloisine, viehättävine liikkeineen; hän iloitsee niin tästä
pienestä elävästä olennosta, tahtoisi mielellään, että se tulisi yhä
lähemmäksi, mutta ei tohdi liikkua, tuskin hengittääkään, jottei se
pelästyisi ja lentäisi pois.

Kun Mogens näki Thoran yhä useammin, tulivat muistot yhä harvemmin,
ja nyt alkoi hän nähdä tytön sellaisena kuin tämä oli. Hänellä oli
onnen ja rauhan aika ollessaan tytön luona, hiljaisen ikävöimisen ja
alakuloisuuden aika, jollei nähnyt tätä lähellään. Myöhemmin puhui hän
tälle Kamillasta ja aikaisemmasta elämästään, ja hän katsoi melkein
kummissaan entiseen itseensä, ja väliin oli hänestä kärsimätöntä,
että se oli hän, joka oli ajatellut, tuntenut ja tehnyt kaikkea sitä
kummallista, josta hän kertoi.

"Nyt ovat Viheriäkummun keijukaiset iloissaan, kun aurinko on laskenut
kokonaan", sanoi Thora.

"Niin — kö!"

"Niin, ettekö sitte tiedä, että keijukaiset rakastavat hämärää?"

Mogens hymyili.

"Ette usko keijukaisiin, mutta niin pitäisi teidän tehdä. On niin
kaunista uskoa kaikkeen siihen, vuorikeijukaisiin, keijukaisimpiin.
Uskon merenneitoihin ja sireneihin. Mutta kääpiöihin! Mitä tehdään
kääpiöillä ja hornan hevosilla? Vanha syöjätär suuttuu, kun sanon näin;
sillä ken uskoo kuten minä, hänellä ei ole mitään jumalanpelkoa, sanoo
hän; sellainen ei kuulu meille; mutta ennustukset ovat evankeliumissa,
sanoo hän. Mutta mitä luulette te?"

"Minä? Niin, en tiedä, — kuinka tarkotatte oikeastaan?"

"Ette varmaankaan rakasta luontoa."

"Kyllä, päinvastoin."

"En tarkota sitä luontoa, jota näkee näkötorneista ja kukkuloilta,
jonne vievät portaat, jossa kaikki on juhlallisesti laitettua, vaan
arkipäiväistä luontoa, aina ja kaikkialla. Rakastatteko sitäkin
luontoa?"

"Juuri sitä; jokainen lehti, jokainen oksa, jokainen valonsäde,
jokainen varjo voi minua ilahduttaa. Mikään kumpu ei ole niin kalju,
ei mikään mutahauta niin nelisnurkkainen, mikään maantie ei niin
pitkäveteinen etten tuokioksi voisi siihen rakastua."

"Mutta mitä iloa voi teille olla puusta tai pensaasta, jollette
kuvittele, että siinä asuu elävä olento, joka kukat avaa ja sulkee
ja lehdet kiillottaa ja silittää? Kun näette järven, syvän, kirkkaan
järven, ettekö sitä rakasta siksi, että kuvittelette syvällä, syvällä
asuvan olentoja, joilla ovat ilonsa ja surunsa, oma omituinen elämänsä
ja omituiset kailionsa; ja mitä esimerkiksi Bredbjergin viheriäkummulla
on kaunista, jollette ajattele, että siellä vilajaa ja surisee hyvin,
hyvin pieniä olentoja, jotka huokaavat, kun aurinko nousee, mutta
alkavat tanssia ja leikitä, kun tulee ilta."

"Kuinka ihmeen ihana se on! Ja näettekö tämän kaiken?"

"Entä te?"

"En voi sitä selittää, mutta se lepää väreissä, liikkeissä ja muodoissa
ja sitte elämässä, joka on niiden takana; mehu, joka nousee puihin
ja kukkiin, sade ja päiväpaiste, joka ne panee kasvamaan, hiekka,
joka tuiskuaa kasoihin, sadekuuro, joka uurtelee ja halkoo rinteitä
— ne ovat.... Ah, sitä ei voi lainkaan käsittää, jos _millä_ koetan
selittää."

"Ja onko se teille kylliksi?"

"Usein liian paljokin! — Aivan liian paljo! Ja kun nyt muodot ja värit
ja liikkeet ovat niin viehättäviä ja keveitä, ja niiden takana lepää
omituinen maailma, joka elää ja riemuitsee ja huokaa ja ikävöi ja voi
tämän kaiken sanoa ja laulaa, silloin tuntee itsensä niin hyljätyksi,
jollei voi päästä tuota maailmaa lähelle, ja elämä tulee niin
väsyttäväksi ja raskaaksi."

"Ei, ei! Niin ette saa ajatella morsiantanne!"

"Oi, en ajattele morsiantani."

Villiam tuli siskoineen heidän luoksensa ja he menivät yhdessä kotiin.

       *       *       *       *       *

Aamupäivällä useampia päiviä myöhemmin kävelivät Mogens ja Thora
puutarhassa. Mogens tahtoi nähdä rypälekasvihuonetta: _siellä_ ei hän
ollut vielä ollut koskaan; se oli jokseenkin pitkä, mutta ei erittäin
korkea lasihuone; katolla leikkivät ja säkenöivät päivänsäteet. He
menivät sisään, ilma oli lämmin ja kostea ja oli sillä tunkka juuren
haju, kuten äsken luodulla mullalla. Kauniit, pykäläiset lehdet ja
raskaat, kosteat rypäleet, joiden lävitse päivä näytti säteilevän,
levisivät lasikattoa myöten viheriässä rehevyydessään. Thora silmäili
onnellisena ylös niihin, Mogens oli levoton ja tuijotteli surullisesti
milloin Thoraan, milloin lehdeksiin.

"Kuulkaas", sanoi Thora iloisesti, "luulen alkavani ymmärtää, mitä
äskettäin puhuitte muodoista ja väreistä."

"Ettekö käsitä muuta mitään?" kysyi Mogens hiljaa ja vakavasti.

"En", kuiskasi Thora, vilkasi häneen, painoi sitte punastuen katseensa
maahan.

"En käsittänyt silloin."

"Silloin!" toisti Mogens hellästi ja polvistui hänen eteensä. "Mutta
nyt, Thora?"

Thora kumartui maahan hänen luoksensa, ojensi hänelle kätensä, peitti
toisella kädellään silmänsä ja itki. Mogens painoi kättä rintaansa
vasten nousten samassa ylös; Thora nosti päänsä pystyyn, ja Mogens
suuteli häntä otsalle. Thora katseli häneen kostein säteilevin silmin,
hymyili ja kuiskaili: "Luojan kiitos!"

Mogens jäi vielä viikkokaudeksi; sovittiin häät vietettäväksi
juhannuksen aikaan. Sitte matkusti hän. Talvi tuli hämärine päivineen,
pitkine öineen ja kirjetuiskuineen.

       *       *       *       *       *

Valoa herrastalon kaikissa ikkunoissa; lehdeksiä ja kukkia kaikkien
ovien yllä, juhlapukuisia ystäviä ja tuttavia tungokseltaan suurilla
kiviportailla, kaikki tuijottaen hämärään — Mogens oli ajanut pois
nuoren puolisonsa keralla.

Vaunut ratisivat ratisemistaan, suletut ikkunat kilisivät; Thora
silmäili ikkunoista ulos maantienojaan, sepänmäelle, jossa keväisin
esikot kukkivat, Bertel Nielsenin suureen seljapensaaseen, myllyyn ja
myllärin honkiin, Dalumin kukkulalle, jolta hän oli Villiamin kera
vielä muutamia vuosia sitte laskenut kelkalla mäkeä, Dalumin niitylle,
hevosen pitkään varjoon, joka liukui kiviraunioiden, mutahautojen,
ruispeltojen yli. Hän itki aivan hiljaa; silloin tällöin, kuivatessaan
huurua ruudusta, vilkasi hän salavihkaa Mogensiin päin. Tämä istui
etukumarassa, oli napittanut kiinni matkatakkinsa, hattu makasi
hiikkuen etuistuimella, kätensä piti hän kasvojensa edessä. Mitä
kaikkea hän ajattelikaan! Tämä oli ollut hänelle ihmeellinen päivä, ja
jäähyväiset olivat häneltä vieneet melkein kaiken rakkauden. Thoran
oli täytynyt ottaa jäähyväiset kaikilta sukulaisilta ja ystäviltä,
lukemattomista paikoista, joissa muistot kerrostuivat päälletysten
taivaaseen saakka, — ja tämä, matkustaakseen hänen mukanaan! Ja hän oli
se mies, jonka valtaan saattoi rauhallisesti antautua, hän menneine
raakuuksineen ja huikenteluineen! Eikä ollut edes varmaa, että kaikki
tämä oli mennyttä; hän oli kyllä muuttunut ja käsitti tuskin mitä oli
itse ollut, mutta eihän kukaan loittone itsestään kokonaan; se oli yhä
olemassa, kaikki, ja nyt oli hänellä täällä viaton lapsi suojeltavana
ja varjeltavana. Ken oli itse rypenyt liassa umpisukkelossa, hänen kai
onnistui viedä toinenkin sinne mukaansa. Ei! — Ei, häntä ei saanut
viedä, — Thoran täytyi viettää valoisaa, iloista tyttöelämäänsä
edelleen, hänestä huolimatta, ja vaunut ratisivat ratisemistaan, pimeä
oli tullut, vain siellä ja täällä näki Mogens himmeäin ikkunain lävitse
valoa taloista, joiden ohitse he ajoivat. Thora oli nukahtanut. Aamun
koitteessa saapuivat he uuteen kotiinsa, maatilalle, jonka Mogens oli
ostanut. Hevoset höyrysivät kylmässä aamuilmassa, varpuset visertelivät
suuressa lehmuksessa pihalla, ja savu nousi verkalleen savupiipusta.
Thora katseli kaikkea hymyillen ja tyytyväisenä, Mogensin autettua
hänet vaunuista; mutta se ei auttanut mitään, hän _oli_ uninen ja liian
väsynyt, voidakseen sitä salata. Mogens vei hänet huoneeseensa ja meni
sitte puutarhaan, istuutui muutamalle penkille ja luuli näkevänsä
auringonnousun, mutta hänen päänsä nuokkui liiaksi, ettei hän voinut
päästä siihen uskoon. Päivällisaikaan tapasivat he kuitenkin toisensa
jälleen, iloisina ja raittiina, ja silloinkos oli näyttelemistä ja
viittilöimistä, ja silloin neuvoteltiin ja määriä tehtiin ja mitä
hulluimpia ehdotuksia, jotka yksimielisesti selitettiin järkeviksi
ja käytännöllisiksi. Kuinka Thora ponnistelikaan näyttääkseen
intresseeratulta, kun kyökkiä käytiin katsomassa, ja kuinka vaikeaa oli
olla näyttämättä kovin epäkäytännöllisen tyytyväiseltä pieneen, nuoreen
koiraan. Ja Mogens! Kuinka hän puhuikaan salaojituksesta ja viljojen
hinnoista, salaisesti tuumiessaan, miltä Thora mahtaisikaan näyttää,
jos hänellä olisi punainen unikukka kutreissaan.

Ja sitte illalla, kun he istuivat puutarhahuoneessa, ja kuutamo
kuvastutti ikkunat niin selvästi lattiaan — mitä ilveilyä Mogens
silloin näyttelikään, kun hän vakavasti esitti, että toisen oli
lähdettävä levolle, todellakin lähdettävä levolle, sillä täytyihän
hänen olla väsynyt, mutta ei kuitenkaan päästänyt toisen kättä, —
ja Thora sitte selitti hänelle, että hän oli häijy ja tahtoi päästä
hänestä erilleen, että häntä oli sääli kun oli ottanutkaan vaimon; ja
sitte seurasi luonnollisesti sovinto, ja he nauroivat ja tuli myöhä.
Vihdoin meni Thora huoneeseensa, mutta Mogens jäi puutarhahuoneeseen,
aivan onnetonna sen johdosta, että toinen oli mennyt, ja sitte
kuvitteli hän mustia unelmia, että Thora oli kuollut ja haudattu ja
hän aivan yksinään maailmassa; ja hän itki armastaan, ja lopulta hän
itki tosiaankin ja suuttui itseensä, käveli huoneessa edestakaisin ja
tahtoi olla järkevä. Tässä oli rakkaus, puhdas ja jalo, ilman korkeaa,
aistillista intohimoa, niin, tässä se oli, tai jollei vielä ollut,
niin oli kumminkin tuleva; niin, intohimo hävitti kaiken, ja se oli
niin ruma, niin epäinhimillinen; kuinka hän vihasikaan ihmisluonnossa
kaikkea, mikä ei ollut puhdasta ja kirkasta, hienoa ja vienoa! Häntä
oli tämä raju, ruma ajanut, painanut, piinannut, se oli ollut hänen
silmissään, hänen korvissaan, oli saastuttanut hänen ajatuksensa. Hän
meni huoneeseensa. Hän tahtoi lukea ja otti muutaman kirjan; hän luki,
mutta aavistamatta mitä — eihän Thoralle ollut vain mitään tapahtunut,
— ei, hän ei voinut sitä sietää; hän hiipi hiljaa ovelle, ei, sisällä
oli niin hiljaista ja rauhallista; kun hän tarkoin kuunteli, luuli hän
kuulevansa hengitystä; — kuinka hänen sydämensä pamppaili, oli kuin
hän kuulisi senkin. Hän meni huoneeseensa ja takaisin kirjansa ääreen.
Hän sulki silmänsä: kuinka selvästi hän näki hänet; hän kuuli hänen
äänensä, hän kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi — kuinka hän häntä
rakasti, rakasti, rakasti! Hänen sydämessään helkkyi laulu; hänen
ajatuksensa pukeutuivat rytmeihin, ja niin selvään näki hän kaiken mitä
ajatteli! Hiljaa, aivan hiljaa Thora nyt jo nukkui, käsivarsi pään
alla, tukka irrotettuna, silmät ummessa, hän hengitti niin keveästi —
siellä sisällä värisi ilma, hän oli punainen ruusujen heijastuksesta —
kuten kömpelö metsähaltija, joka jäljittelee ilmatarten tanssia, niin
kuvasti vuodepeite korkeilla laskoksillaan hänen hentoa olentoaan — ei,
ei, hän ei tahtonut häntä ajatella, ei täten häntä ajatella, ei mistään
hinnasta maailmassa, ei, — ja nyt palasi kaikki jälleen, sitä ei voinut
saada poistumaan, mutta sen täytyi, pois, pois! Multa se tuli ja meni,
kunnes uni tuli ja yö meni.

Auringon laskettua seuraavana iltana kävelivät he puutarhassa.
Käsivarsi käsivarressa kulkivat he verkkaan ja vaieten tietä
ylös, toista alas, resedantuoksusta ruusuntuoksun kautta jasminin
tuoksuun; muutama yöperhonen liipotteli heidän editsensä, loitommalla
viljapellossa kirkui ruisrääkkä, muuten sai Thoran silkkihame suurimman
kolinan aikaan.

"Kuinka jaksamme olla vaiti!" huudahti Thora.

"Ja kuinka jaksamme kävellä", jatkoi Mogens. "Olemme nyt varmaankin
kävelleet peninkulman."

Sitte kävelivät he jälleen kotvan aikaa äänettöminä.

"Mitä ajattelet? kysyi Thora.

"Ajattelen itseäni."

"Niin juuri teen minäkin."

"Ajatteletko sinäkin itseäsi?"

"En — sinua — sinua, Mogens."

Mogens veti hänet lähemmäksi itseään. He menivät puutarhahuonetta
kohden; ovi oli auki; sisällä oli sangen valoisaa, ja pöytä valkoisine
liinoineen, hopeisine lautasineen ja mansikoineen, välkkyvine
hopeakannuineen ja haarakkaine kynttiläjalkoineen teki juhlallisen
vaikutuksen.

"On aivan kuin sadussa, kun Hannu ja Kreeta löysivät metsästä
piparikakkutalon", sanoi Thora.

"Tahdotko sisään?"

"Unhotat kai, että siellä sisällä on noita, joka meidät onnettomat
lapset paistaa ja syö. Ei, on parempi, jos vältämme sokeri-ikkunoita ja
pannukakkukattoja ja annamme toisillemme kätemme ja palaamme synkkään
metsään."

He loittonivat puutarhahuoneesta. Thora painautui Mogensiin kiinni
ja jatkoi: "Se voi myös olla suurturkkilaisen palatsi, ja sinä olet
erämaan arapialainen, joka tahdot minut ryöstää, ja vartijat ajavat
meitä takaa, kaarevat miekat välkähtelevät, ja me juoksemme ja
juoksemme, mutta he ovat ottaneet sinun hevosesi, ja nyt vievät he
minut mukaansa ja pistävät meidät suureen säkkiin ja siellä istumme me
molemmat ja hukumme yhdessä mereen, — odotas, mitä muuta se voisi vielä
ollakaan...?"

"Miksei se saa sitte olla mitä on?"

"Saa kyllä, mutta se on liian vähän... jospa tietäisit kuinka sinua
rakastan, mutta olen niin onneton — en tiedä, mitä se on — olemme niin
kaukana toisistamme — ei —."

Hän kietoi käsivartensa Mogensin kaulaan ja suuteli häntä kiihkeästi
ja painoi palavan poskensa hänen poskeaan vasten: "En tiedä, mitä
se on, mutta monta kertaa olen melkein toivomaisillani, että löisit
minua, — tiedän, että se on lapsellista ja että olen onnellinen, niin
onnellinen, mutta siitä huolimatta olen niin onneton."

Hän painoi päänsä Mogensin rintaa vasten ja itki, ja sitte alkoi hän
kyyneltensä vielä virratessa, rallatella aivan hiljaa, mutta vähitellen
yhä kovemmin:

    "Oi, kaihoa,
    Oi, kaihoa eloni on!"

"Rakas pikku vaimoni!" ja Mogens sieppasi hänet syliinsä ja kantoi
hänet sisälle.

Aamulla seisoi Mogens hänen vuoteensa vieressä. Valo lankesi
rauhallisen himmeänä alaslaskettujen uutimien välitse ja teki kaikki
piirteet levollisiksi, kaikki värit himmeiksi ja rauhallisiksi.
Mogensista näytti ikäänkuin ilma nousisi ja laskisi hiljaisina aaltoina
Thoran poven keralla. Hänen päänsä lepäsi hieman vinossa tyynyllä,
kutrit valuivat Valkoselle otsalle, toinen poski oli punakampi kuin
toinen, silloin tällöin liikahtelivat kaarevat silmäluomet, suun
piirteet värähtelivät tuskin huomattavasti itsetiedottoman vakavuuden
ja uinailevan hymyn vaiheella. Mogens seisoi kauvan ja katseli
häntä, onnellisena ja tyynenä, viimeinenkin menneisyyden varjo oli
kadonnut. Sitte hiipi hän hiljaa ulos ja istuutui asuinhuoneeseen häntä
odottamaan. Hän oli jo istunut kotvan aikaa; silloin tunsi hän, kuinka
pää lepäsi hänen hartioillaan ja Thoran poski painui hänen poskeaan
vasten.

He menivät yhdessä ulos raittiiseen aamuilmaan. Päiväpaiste vietti
voitonriemuaan maan ylitse, kaste välkkyi, varhain heränneet kukat
säteilivät, korkealla taivaalla liverteli leivonen, pääskyset
vilahtelivat ilmassa. He menivät vihertävää laidunmaata ylängölle,
jossa ruis tuleentui, seurasivat jalkapolkua, joka vei yhä ylemmäks;
Thora kulki edellä hyvin vitkaan ja silmäili olkapäänsä ylitse häntä,
joka tuli jälestä, ja he puhelivat ja nauroivat. Kuta kauvemmaksi he
kunnasta kulkivat, sitä korkeammaksi tuli vilja heidän takanaan, pian
ei heitä enää näkynyt.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MOGENS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.