Vuoren erakko

By J. C. Heer

The Project Gutenberg eBook of Vuoren erakko
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Vuoren erakko

Author: J. C. Heer

Translator: Hilja Walldén

Release date: August 21, 2024 [eBook #74289]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1918

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VUOREN ERAKKO ***





VUOREN ERAKKO

Kirj.

J. C. Heer


Suomentanut

Hilja Walldén





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.




I.


Iltahohde kirkastaa vuoret, ja aurinko vaipuu hehkuvana kiekkona
kaukaisten läntisten huippujen taakse. Hopeisena välkkyy järvi, häipyen
vitkalleen sinertävään hämyyn. Sen rannoilla on tänään ollut puuhaa ja
iloa, sillä viininkorjuu on nyt alkanut.

Pitkän aikaa katselin kaukoputkellani tuota muurahaishyöriskelyä,
hilpeän ahkeria työväkiparvia. Nyt ovat työntekijät jo majoissansa.
Kuin kiiltomadot tuikahtavat valopilkut sieltä täältä esiin. Tuolla,
jossa niitä näkyy tiheämmässä, ovat kylät, ja kaukana järven päässä,
missä niistä muodostuu kokonainen valovirta, on suuri St. Jakobin
kaupunki. Nyt varmaankin iltakellot soivat lepoon vaipuvalle
maailmalle. Tänne yksinäisyyteeni ei tunge ainoakaan, ei ainoakaan
ääni. Vuorellani vallitsee täydellinen ja rajaton hiljaisuus.

Olen Feuersteinin ilmahavaintoaseman hoitaja, enkä ole riippuvainen
tuolla alhaalla elettävästä elämästä. Jos kuuluisin niihin onnettomiin,
jotka eivät tule toimeen ihmisseuratta, niin en olisi asettunut asumaan
tänne vuorelle. Mutta tunnen ihmiset ja ihmiselämän paremmin kuin moni
muu, enkä enää halua takaisin tuohon touhuun. Ne, joiden palveluksessa
olen, voivat olla varmat etten karkaa täältä tieheni. Tähän
asuinpaikkaan kiinnittää minut toimi, jonka olen ottanut hoitaakseni ja
joka on minulle rakas, sekä ontuva jalkani, jota vihaan.

Seitsemän vuotta siitä nyt on, kun asetuin tänne erakoksi, sääreni
vasta puolittain paranneena. Tuo päivä ei ollut helppo, ja haikealta
tuntui yksinäisyys ensi aluksi. Usein ikävöin maailmaan takaisin niin
tuikeasti, että olisin halunnut huutaa tuskani ilmoille. Kiusaaja
tuli tyköni ja lausui: »Heittäy alas täältä harjalta, ja minä vien
sinut maailmankaupunkeihin, jotka tenhoavina uhkuvat valoa, elämää ja
rakkautta! Sana vain ja sinä käyskentelet Via Toledolla Napolin yön
huumeessa, vain sana, ja edessäsi on Pariisi lemmenleikkeineen, sana
taas, ja olet jälleen Kairossa pashojen ja beiein seurassa, ihailevia
naisia ympärilläsi. 'Kotka!' he sinulle kuiskailevat, ja hymyilysi
kiehtoo heidän mielensä ja saattaa heidät hetkeksi hairahtamaan pois
hyveen polulta.»

»Kiusaaja, sinä petät!» huusin vavisten muistojen vallassa. »Voitko
antaa minulle jälleen Abigailini, vaimoni, ihanimman, suloisimman
olennon, joka konsanaan on maan päällä vaeltanut?» — »Hän oli
katalimpia katalimmista!» pilkkasi paholainen irvisuin. Loin tuiman
katseen hänen vahingonilosta loistaviin silmiinsä. »Anna hänen levätä
sinisen meren rannalla sypressien varjossa, — levätä syntiänsä
muistellen!» ilkkui hän. Mutta ankara katseeni saattoi hänet vavahtaen
vaikenemaan. Silmäilin ontuvaa jalkaani. Ei, niiden, jotka ovat nähneet
minut reippaana, onnellisena, miehuudenvoimaa uhkuvana, niiden ei pidä
nyt nähdä minua säälittävänä raajarikkona. En halua enää kohottaa
huulilleni pikareita, jotka kylläni saaneena olen heittänyt luotani.
Raju sydän on kesyttynyt, maailmankaipuu tyyntynyt.

Nyt vain, syysauringon kullatessa vuorten huiput säteillään, käy
mieleni jälleen levottomaksi ja synkäksi. Sen valtaa tunne, että tätä
loistoa ja hohdetta, tätä luonnon lepoa ja autuaallista rauhaa, sen
viehättävän raikasta lepoiltaa seuraa talvi, vuoriston valkoinen,
säälimätön, taipumaton talvi, käsittämättömän syvä hiljaisuus, joka
myrkyn tavoin jäytää elämän ydintä. Sydämeni arastelee pitkällistä,
toivotonta äänettömyyttä, joka nyt alkaa tehdä tuloaan!

Kuinka voin kestää syksystä kevääseen jatkuvaa mieltälannistavaa
yksinäisyyttä? Kuinka selviän hengissä tuosta lumisesta
äänettömyydestä? Kas siinä kysymys!

Niinä talvina, jotka jo olen viettänyt täällä vuorellani, olen kyhännyt
kokoon kaikenmoisia ilmatieteellisiä kirjoitelmia. Olen sitten aina
lähettänyt ne St. Jakobin meteorologiseen keskuslaitokseen, ja
sitten ne on aina painettu, ja parin asiantuntijan kehuttua niitä
ansiokkaiksi ovat ne hukkuneet kirjastojen äärettömiin kaappeihin.
Noista yrityksistä olen nyt saanut kylläni. Hiirten kesyttäminen
olisi kiitollisempaa tehtävää. Mutta tämän talven varalta on
minulla mielessäni muuan tuuma, joka minusta käy päivä päivältä yhä
houkuttelevammaksi, jopa alkaa minua viehättää salaperäisellä voimalla.
Etten tulisi raivohulluksi tai menehtyisi tähän kuolemanhiljaisuuteen,
aion kirjoittaa elämäntarinani, luoda katsauksen menneisyyteeni,
selittää miten minusta, näiden tienoiden hiljaisesta poikasesta,
luontoni ja ulkonaisten olojen vaikutuksesta voi tulla seikkaileva,
maita kiertelevä Ahasverus, ja miten lopuksi jouduin erakoksi tänne
vuorelle.

Mutta rohkenenko luottaa siihen, että pystyn kirjoittamaan tuollaisen
kirjan? — Miksikä en! Minulla on jotain sanottavaa, — siinä pääasia!
Ja kenelle sitten? Itselleni! Tahdon tehdä tiliä itselleni, mutta
en noille, jotka asustavat tuolla alhaalla. Ajatelkoot he minusta
mitä vain haluavat! Feuersteinin ympäristön talonpojat ja paimenet
nimittävät minua yksinkertaisesti »meksikkolaiseksi». Mutta huolimatta
pinnalla olevasta ulkomaalaisuudesta, joka maailmaa matkaillessani
ajan pitkään on ehtinyt minuun tarttua, he tuntevat että olen alkuaan
tämän maan asukkaita, syntyäni heidän heimolaisensa. Sen perusteella
he keksivät ja laativat juttujansa. He kertovat jokaiselle, joka vain
haluaa kuunnella, minun elelevän täällä yläilmoissa maailmasta erilläni
yksinäisessä toimessani sovittaakseni äkkipikaisuudessa tekemäni
rikoksen, jota maallisen oikeuden käsi ei ole ulottunut rankaisemaan.
He sanovat että olen syntyisin tästä vuoriseudusta ja että olen muinoin
nuorena erään tytön takia kylätanssiaisissa pistänyt kuoliaaksi
toivehikkaan naapurinpojan sekä sitten, päästäkseni rangaistuksesta,
paennut meren toiselle puolen ja palannut tänne vuosien kuluttua,
otettuani uuden nimen.

Tuo ei ole totta, en ole murhaaja enkä kullankaivaja. Sen verran vain
on heidän puheessaan perää, että olen tästä maasta syntyisin ja olen
saanut nimen Leo Quifort meren tuolla puolen. En halua kumminkaan
todistaa kansan keksimää murhajuttua perättömäksi, siksi että se suojaa
elämäni todellista salaisuutta, ja tämän pakottaa ehkä pyhä vala
minut ottamaan mukaani hautaan, etten ylösnousemispäivänä esiintyisi
lupauksen rikkojana ja kunnottomana olentona puhdasmielisen vainajan
edessä.

Mutta vaikka käteni eivät olekaan verellä tahratut, sekaantuu kumminkin
yöllisiin uniini haavojen ja arpien poltetta. Olen nauttinut nuoruuden
ja elämän ylitsevuotavista maljoista, eikä olemassaolon ylevistä ja
syvällisistä arvoituksista yksikään ole niin kauan ja niin valtavasti
kiinnittänyt mieltäni kuin tuo ihmeistä ihmeellisin: naisen rakkaus!
Miesten olennosta olen aina pian päässyt selville, — naisista en!
Olen hairahdellut ja kärsinyt, muutoin en olisikaan myrskylintu,
seikkailija, joka ei enää omista edes isänsä rehellistä nimeä. Mutta
vielä enemmän ovat ne kärsineet, jotka ovat minua rakastaneet, —
Duglore ja Abigail! Pelkään käteni, jota taivaan rajuilmat eivät
ole panneet vavahtelemaan, vapisevan ja arastelevan, kun sen on
kirjoitettava elämäni synkimmät lehdet. Ja kumminkaan ei luku
rakkaudesta vieläkään ole loppunut!

Puhtain, viimeinen rakkauteni oli nimittäin syynä siihen, että asetuin
erakoksi tänne vuorelle. Kun ajattelen sinua, Gottlobe, tunnen etten
harjaantuvista viiksistäni huolimatta kumminkaan vielä ole vanhus, vaan
että povessani sykkii tulinen sydän, joka yhä vielä voi uhkua rakkautta
kuten nuoruuteni päivinä. Ei tosin riipukaan iästä tuo, että minusta
väliin tuntuu kuin olisin vanha mies, vaan se tunne johtuu kokemuksien
runsaudesta.

Seitsemän vuotta oli viime kesänä kulunut siitä, kun tämän seudun
asukkaat löysivät minut tältä vuoreltani rinta korisevana, jalka
pirstoontuneena maassa makaamassa. Olin sitten pitkät ajat vuoteen
omana talollisen Melchi Hangsteinerin talossa Selmatt'issa, tuntien
katkeraa kiukkua kipujen ja raajarikkoisuuteni takia. Silloin tuli ujo,
suloinen, kolmentoistavuotias Gottlobe luokseni. Luoden minuun sydäntä
hivelevän katseen, hän pani vuoteelleni kimpun aitaruusuja, ikäänkuin
heräävän lemmen osoitteeksi. Tartuin hänen arkaan, ruskeaan kätöseensä,
jonka hän epäröiden oli minulle ojentanut, ja kiihkeästi tarkastelin
hänen tummia silmiään ja hienoja kasvonpiirteitään. »Hän se on, hän se
on!» sanoi minulle pyhä tunne, ja kyyneleet kohosivat silmiini. Aluksi
hän pelästyi valtavaa mielenliikutustani, mutta pian arkuus poistui, ja
yhä luottavaisempana kiintyi hänen lämmin, lempeä katseensa vieraaseen,
heikkoon potilaaseen. Tuo katse ja hänen vakavan viehkeä juttelunsa
auttoivat minua kestämään tuikeat tuskani ja vuodattivat hoivaa
runneltuun rintaani. Kiihkeä toivottomuuteni hälveni, ja minustakin
tuli lauhkea lapsukainen, jonka mielen täytti kiitollisuus Jumalaa
kohtaan.

Muuta en nyt enää vaadi elämältä, kuin että Gottlobeni tulee
onnelliseksi!

Olinhan tosin jo saanut kylläni maailmasta, mutta kumminkin lienee
etupäässä kiitollisuus taivasta kohtaan siitä, että se oli suonut
osakseni vielä kerran rakkautta, aiheuttanut päätökseni asettua
Feuersteinin observatoorin hoitajaksi, kun sen ensimäinen hoitaja
oli joutunut kauhealla ukkosilmalla salaman uhriksi. Gottlobe käy
tuon tuostakin täällä isällistä ystäväänsä tervehtimässä. Kahtena
kesänä vain minun on täytynyt olla häntä näkemättä. Silloin hän
oleskeli St. Jakobin kaupungissa, jonne Hangsteiner hartaan pyyntöni
johdosta oli lähettänyt hänet, että tuo ujo luonnonlapsi saisi oppia
jotakin uutta ja perehtyisi ihmismaailmaan. Hän palasi sieltä yhtä
raikasmielisenä kuin oli lähtenytkin, mutta entistään viehkeämpänä. Nyt
hän on kaksikymmenvuotias. Hänen tummat, säihkyvät, pitkäin ripsien
varjostamat silmänsä kuvastavat herkkää ja ylevää mieltä. Hänessä ei
ole mitään yrmeän talonpoikaisjörön Hangsteinerin kaltaista, vaan hän
muistuttaa varsin paljon hienoista äitiänsä Duglorea.

Gottlobe, lapsukaiseni, ikävöin sinua! Varmaankin tuotat minulle iloa
ohjaamalla syksyn viimeisinä päivinä keveät, leijailevat askeleesi
tänne vuorelleni. Naurusi ja heleät laulusi kajahtelevat jälleen
erakkomajassani, ja me juttelemme taas kuten ennenkin. Ja vaikka
sitten lähdetkin pois, en enää pelkää talvea. Rohkeasti taistelen
yksinäisyyden peikkoja vastaan, kunnes kevät jälleen palaa kukkineen ja
linnunlauluineen. Kirjoittelen elämäntarinaani ja niin kuluu aikani.

Selmatt'in nuori opettaja Hannu Stünzi tuo Gottoben tänne luokseni.
Kunnon poika, tuo Hannu Stünzi!

Ikävöiden noita kahta rakasta ihmislasta nousin asumuksestani, joka
on rakennettu puoleksi kallionkyljen varaan ja puoleksi sen sisään,
tuulenmittarimajaan johtavaa maanalaista porraskäytävää pitkin
ylös vuoren huipulle. Memnoninpatsaan tavoin soinnahteli siellä
trigonometrisen signaalin rautapyramidi iltatuulessa. Kääntäen selkäni
suurelle, avaralle maailmalle, joka päivällä pohjoista taivaanrantaa
myöten siintävänä esiintyy katseilleni kukkuloineen ja järvineen,
hedelmällisine maisemineen, kylineen ja kauppaloineen ja illoin
verhoutuu tuhanten maallisten tähtösien koristamaan vaippaan, tuijotin
Feuersteiniltä alas vuorten väliseen synkkään laaksoon. Kolme,
neljä valopilkkua loisti minulle sieltä vastaan pimeästä. Siinä oli
Selmatt'in kylä!

Kolmessa tunnissa voisi tervejalkainen ihminen hyvällä säällä laskeutua
alas tuonne laaksoon. Mutta mitäpä se minuun koskee? Minä en lähde
laaksoon, vaan elän ja kuolen täällä vuorellani. Vievätkö ihmiset
sitten minut tuonne alas vai valmistavatko minulle haudan Feuersteinin
kallioihin, se on yhdentekevää. Noina kaukaisina aikoina, jolloin tämä
kansa vielä kunnioitti jumaliaan uhritulilla, oli tämä vuorenhuippu
pyhäkkö, missä heidän pappinsa polttivat uhrivalkeita. Tuhannessa
vuodessa ei sen pyhyys liene ehtinyt niin haihtua ettei minua voisi
tänne haudata.

Selmatt'ista nousevat kävelyyn tottuneet ihmiset, kuten opettaja ja
Gottlobeni, helposti neljässä tunnissa tänne ylös.

Hannu Stünzi on todella teräväpäinen nuori mies. Hänellä on herkkä
mieli ja paljon tuumia ja ajatuksia, ja varmaankin hän saisi
suuria aikaan ellei vaatimaton asema ja köyhyys olisi esteenä.
Opettajatoimensa ohella hän myöskin hoitaa Selmatt'in postia ja
sähkölennätinlaitosta sekä tämän vuoriobservatoorin yhteydessä
olevaa laaksoasemaa, ja hän on myöskin minun varusmestarini sekä
Gottloben ohella ainoa olento, joka uskollisesti pitää huolta minusta
ja on minuun sydämellisesti kiintynyt. Kun laviinit toissa talvena
katkaisivat sähkölangan Selmatt'in ja minun välilläni, ken silloin
jo parin päivän perästä henkensä kaupalla ja voimansa äärimmilleen
ponnistaen kiipesi Jumalan ja ihmisten hylkäämän raukan luo myrskyssä
vonkuvalle vuorenhuipulle? Hän, nuori sankarini, Hannu Stünzini!
Hän toi minulle uudenvuodentervehdyksen Gottlobelta sekä viestejä
maailmasta, kirjeitä ja sanomalehtiä. Sepä tuotti iloa! Sitä hyvää
työtä en ikinä unohda!

Mutta aika lystikäs hän on, tuo kunnon Hannu! Hänen tarmokas katseensa
kysyy: »Mikä eriskummainen mies te olettekaan, kun teille tulee
niin kaukaisista maista ja niin oudoilla kielillä sepustettuja
kirjoitelmia?» Mutta hänen huulensa eivät lausu julki tuota kysymystä.
Hänen vaatimattomuutensa vetää vertoja hänen rohkeudellensa. Olen
myöskin kuullut Gottlobelta hänen aina puolustavan minua noita verta
tihkuvia epäluuloja vastaan, joita kansa on keksinyt salaperäisen
menneisyyteni selvitykseksi. Mutta tietysti hänkin koettaa saada
ratkaistuksi arvoituksen, johon syntyperäni kätkeytyy. Olen vakuutettu
hänen alinomaa mietiskelevän, kuka oikein olen, mutta hän tekee sen
uskollisella ja vilpittömällä mielellä ja antamatta talonpoikain
keksimäin juttujen vaikuttaa järkevään arvosteluunsa. Ja kuinka
herttaista onkaan tuo, että hän salaperäisyydestäni huolimatta milloin
tahansa syöksyisi tuleen tai lumivyöryyn minun takiani. »Herra Leo
Quifort!» Hänen ilmeikkäät kasvonsa suorastaan kirkastuvat hänen
lausuessaan nimeni!

Rakas utelias Hannu Stünzini, Selmatt'in opettaja! Sinun tarvitsisi
vain mennä koulutalostasi vastapäätä olevaan taloon, jossa Gottlobe
asuu, ja talonpoika Melchior Hangsteiner voisi sanoa sinulle kuka minä
olen. Mutta tuo yksinkertainen, lujaluontoinen mies ei puhuisi, hän
olisi vaiti kuin vuorenseinä, eikä mikään mahti saisi häntä ilmaisemaan
tuota seikkaa, joka saattaisi hänen elämänsä rauhan vaaraan. Minunkin
täytyy olla vaiti Melchi Hangsteinerin takia. En rakasta tuota miestä,
vaan vihaan häntä, mutta olen antanut hänen vaimovainajallensa,
Gottloben kovaa kokeneelle äidille, pyhän lupauksen etten saata
sekasortoa hänen kattonsa alle, en syökse häntä onnettomuuteen. Mutta
on sittenkin olemassa kaksikin mahdollisuutta että nämä lehdet, joille
kirjoitan tunnustukseni, kerran joutuvat sinun käsiisi, Hannu Stünzi,
ja paljastavat sinulle olentoni salaisuuden. Toinen mahdollisuus on
se, että kuolema saavuttaa Melchi Hangsteinerin ennenkuin minut.
Silloin saisin puhua vapaasti, — mutta jumalatonta olisi, jos sen takia
toivoisin hänen eroavan elämästä ennen minua. Toinen mahdollisuus
on se, että annan nämä lehtiset sinetillä suljettuna viranomaisten
huostaan, määräten ne jätettäväksi sinulle meidän molempain,
Hangsteinerin ja minun, muutettua toiseen maailmaan. Sinulle haluaisin
paljastaa elämäni!

Ei, näiden lehtisten kohtalosta en voi päättää mitään ennenkuin ne ovat
täyteen kirjoitetut. Nyt tahdon vain kirjoittaa, kirjoittaa! Mutta
keskiyö on jo käsissä, komeana kaäreilee hiljainen tähtitaivas yli
vuorten, enkä henno kutsua vainajia esiin haudoistansa, en sinua, äiti,
enkä sinua, isä, — en Duglore-parkaa enkä ihanaa Abigailia, elämäni
taruolentoa, joka lepää meren rannalla sypressien varjossa! Levätkää
vainajat, levätkää eläväiset!

Kaikille, jotka elävät ja hengittävät, ja ennen kaikkia
sydänkäpysellensä Gottlobelle toivottaa ihania unia Jost Wildi, vuoren
erakko!

    »Oon näkemään luotu!
    Siks' torninen tää
    Mull' tyyssijaks' suotu.
    Oi, ihana ain
    On maailma aava
    Täält' katsellen vain!»




II.


»Oon näkemään luotu!» Olen syntynyt toukokuussa, ja tullessani
maailmaan punoittivat Feuersteinin kalliot aamuruskon hohteessa.
Pikku poikana ollessani ei aurinko mielestäni voinut kyllin nopeasti
laskeutua kallioseinämää alas laaksoon, lämmittämään niittyjen
aamukasteen kostuttamia kylmiä jalkojani.

Synnyinpaikkani — nyt paljastan osan elämäni salaisuudesta — on
Selmatt, olen tuon laaksokylän lapsia. Ei kumminkaan mikään noista
taloista, joiden akkunoista iltaisin valontuike näkyy vuorelleni, ole
lapsuudenkotini. Suuremman, muinaisen Selmatt'in, jossa elelin lapsena
ja nuorukaisena, saavutti kaamea perikato. Muutoin ei minusta olisikaan
tullut seikkailijaa eikä vuorimajan asukasta, joka on siinä määrin
vieraantunut kotiseudustaan, että siellä on vain yksi ainoa asukas,
juuri tuo Melchi Hangsteiner, joka tietää kuka oikeastaan olen.

Siis en ole Leo Quifort. Se nimi on Meksikossa saatu. Olen Jost Wildi,
talollisen ja kivitaulukauppiaan Klaus Wildin ja hänen aviovaimonsa
Ottilia Rheinbergerin poika Selmatt'in kylästä.

Vaikka ainoastaan Feuersteinin kalliot ja rotkot, huiput ja harjat
erottavat Selmatt'in laakson viljavista ja tiheään asutuista kukkula-
ja järviseuduista, on se kumminkin varsin erillään muusta maailmasta
tuossa vuorten keskellä. Puolen päivänmatkaa kiertelee sinne johtava
tie Feuersteinin syrjähaaroja ja nousee sitten parin tunnin matkan
pituudelta kivisenä ja koleisena kohisevan vuorivirran Selachin rantaa
pitkin ylöspäin. Kauimpana laaksossa, siinä missä maidonkarvaisten
purojen tiet yhtyvät ja laakson kettujen ja vuorten gemssien polut
erkanevat, kohosivat mehevän nurmikentän ympäröiminä Selmatt'in talot
päivänpaahtamine leveine pärekattoineen, joille oli pantu kiviä
painoksi, ja muiden rakennusten keskeltä yleni valkoisena ja solakkana
punakattoinen kirkontorni.

Kotitaloni, joka sijaitsi aukean kentän varrella lähellä metsän
reunassa kohoavaa kirkkoa ja muurivihreän verhoamaa pappilaa, oli kylän
vanhimpia ja kauneimpia puutaloja. Sen kuistinkattoa kannattavassa
hirressä oli nähtävänä kirjoitus, joka varmaankin oli ollut siinä jo
kaksisataa vuotta.

    »Minun on nyt talo tää,
    Pian multa muille jää.
    Silloin mun jo peittää multa, —
    Hellyyttä siks' anon sulta!»

Siis oli minun esi-isieni joukossa ollut myöskin joku hellä- ja
vakavamielinen mies. Mutta kaikkein vanhimmat sukuamme koskevat
muistot liittyivät silmää kiinnittävään mahtavan suureen vaahteraan,
joka puolittain vihantana, puolittain jo lakastuneena kohosi talomme
edustalla olevalla kentällä, ja jonka kansa sanoi olevan yli tuhannen
vuotta vanhan.

— Noina kaukaisina aikoina, jolloin miehetkin käyttivät pukiminaan
hameita, kertoi kylän kunnianarvoinen koulumestari Kasper Imobersteg,
— eikä pyhä reformatsioni vielä ollut puhdistanut kristillistä uskoa,
asusteli Feuersteinin harjanteilla ja rotkoissa vuoriväkeä. He olivat
tulisia, mutta sorjia, kauniita olentoja. Miehet olivat kookkaita
ja väkeviä, naiset solakoita, sirorakenteisia ja somia, eivät juuri
suurempia kuin lapset, sekä niin arkoja ja ketteräjalkaisia, ettei
ihmisten usein onnistunut heitä nähdä. Mitä uskontoon tulee, olivat
vuorelaiset paatuneita pakanoita, jotka juhannuksen aikoina palvelivat
jumaliaan Feuersteinillä juhlimalla ja uhrivalkeita polttamalla.
Juhlien lopettajaisiksi he sitten tulivat miehet puettuina punaisiin
ja naiset valkoisiin hameisiin, joita eivät muulloin käyttäneet,
säkkipillien soidessa ja rumpujen päristessä alas Selmatt'in laaksoon,
missä karkeloivat tuon ison vaahteran alla auringon laskusta saakka
sen nousuun. Oikeuden tuohon ilonpitoon, jonka kestäessä kylässä ei
saanut soida ainoakaan kello, he olivat hankkineet itselleen kovana
rutonaikana, ilmaisemalla laakson asukkaille, että pukinjuuri on
tehoisa lääke mustaa surmaa vastaan. Mutta kun tuo pakanallinen meno ei
kelvannut Jumalalle, niin hän rankaisi vuorelaisia sillä, että heidän
keskuudessaan alkoi tulla puute naisista.

Nyt oli joukossa muuan nuori, kaunis mies nimeltä Wildiwäldi. Tämä oli
vaahteran alla karkeloitaessa jäänyt parittomaksi. Alakuloisena hän
liittyi kulkueeseen, joka auringon noustessa palasi kylästä vuorelle.
»Wildiwäldi», huusi hänelle akkunasta muuan selmattilainen tyttö,
joka oli noussut levolta muita varhemmin, »jos tahtoisit olla minun
Wildiwäldini, niin karkeloisin joka päivä kanssasi!»

Silloin Wildiwäldi erkani kulkueesta ja meni tytön tykö, ja kun tämä,
vaikka ei kuulunutkaan vuoriväkeen, oli siro ja suloinen olento, jäi
Wildiwäldi hänen luoksensa kylään. Vielä ikäihmisenäkin sanoi tuo
nainen, ettei koko maailmassa voinut olla toista niin herttaista miestä
kuin Wildiwäldi. Hänestä polveutuu Wildin suku.

Näin kertoi koulumestari Kasper Imobersteg. Sen lisäksi olin kuullut
muilta, että ne, jotka polveutuivat vuoriväestä, olivat tunnetut
erityisen kuumaverisiksi, vilkkaiksi ja lahjakkaiksi olennoiksi, ja
että sellaisiin sukuihin kuuluvat miehet helpommin kuin muut voittivat
tyttöjen suosion ja rakkauden, ja kaiken muistinaikani oli mieleni
täyttänyt salainen ylpeys siitä että olin Wildiwäldin jälkeläisiä.

Mutta isäni suonissa virtasi sukumme veri vain hitaasti ja hillitysti.
Niihin aikoihin, jolloin huomioni ensin kiintyi hänen olemassaoloonsa —
mikä lienee tapahtunut noin kolmannella vuodella ollessani —, oli hän
jo ehtinyt täysin tasaantua. Nuoruudessaan hän kuuluu olleen vuoriston
hurjimpia karkeloijia, mutta minä muistan hänet vain jörömäisenä
miehenä, joka oli minua kohtaan melkein säälimättömän ankara, ja
jonka mielen, niin kokokaan täytti pyrkimys hankkia rahaa ja tavaraa,
että sinne vain ani harvoin pääsi pujahtamaan jokin sydämellisempi,
hilpeämpi tunne. Siksi olin hyvilläni siitä, että hän, ollen
kulkukauppias, talvisin oli poissa kotoa äidin ja minun tyköäni.

Selmatt'in kivitaulut ja kivikynät olivat siihen aikaan tunnettuja
kautta maailman. Kullakin selmattilaisella kaupustelijalla oli
esi-isiltään peritty kaupustelu-alue, ja isälleni kuului sillä tavoin
Reinin rantaseutu aina Pohjanmerelle saakka. Tuskin oli lyhytolkinen,
kultainen vilja saatu leikatuksi vuoripelloilta sekä kuivatuksi
ja korjatuksi suojaan, kun jo tuli taulukaupan vuoro. Taulu- ja
kivikynäkuorma ladottiin hevosten selkään ja kuljetettiin laakson
päässä sijaitsevaan Zweibrückeniin, missä Selach laskee isompaan
vuorivirtaan Balgenachiin. Tyynesti ja huolellisesti valmistautui isä
koko talven kestävää kulkuretkeään varten. Lähdön edellä hänen jäykkä
mielensä suli, ja äiti ja minä saimme osaksemme jonkun lempeän sanan,
joka noiden ankarain huulten lausumana herttaisesti hiveli sydäntä.
Karkea ruskea sarkapuku, pyöreä, pitkäkarvainen, kiiltävä huopahattu,
punainen kaulaliina ja aimo nauloilla varustetut saappaat muodostivat
hänen vahvatekoiset matkatamineensa. Lisäksi varustautui hän vielä
rautakärkisellä ryhmysauvalla ja murmelinnahkaisella laukulla, joka
kiinnitettiin vyöhön. Hänen näennäisesti hidas kulkunsa oli itse
asiassa niin joutuisaa, että minun täytyi pysyä hänen rinnallansa, kun
hän milloin salli minun saattaa itseänsä Zweibrückeniin saakka. Se
tapahtui muutamia kertoja lapsuuteni aikana.

Kauppamatkoistaan isä ei kertonut minulle mitään. Minun ei pitänyt
ruveta ikävöimään maailmaan. Tuon tuostakin hän lausuikin minulle:

— Sinulla tulee olemaan paremmat päivät kuin minulla. Voit kaiken ikäsi
elellä talonpoikana Selmatt'in laaksossa!

Zweibrückenissä oltiin yötä. Seuraavana aamuna läksimme isän kanssa
tähtien vielä taivaalla loistaessa Balgenachin rantaan, missä nuo
selmattilaiset kauppatavarat olivat kasattuina ja lastattiin pitkiin
kapeisiin veneisiin, jotka kuormansa alla melkein upposivat kuohuvaan
virtaan. Siellä näki aina vain aivan uusia veneitä, sillä niitä, jotka
kuljetettiin virtoja alas, ei tuotu enää ylänkömaille takaisin, vaan
ne myytiin laivureille Kölnissä tai missä kaupungissa niiden lasti
milloinkin oli saatu myydyksi. Isä puristi luisevalla kädellänsä
kättäni niin kovasti, että olisin huutanut ääneen, jos olisin kehdannut.

— Jost, Jost, elä unohda rukoilla. Sano terveisiä äidille ja ole
hänelle kuuliainen. Käyttäydy hyvin, muutoin — kun palaan pääsiäiseksi
— — —

Uhkaava kädenliike täydensi hänen puheensa.

— Ja pysy terveenä, Jost!

Tuuheitten silmäripsien alta kohtasi minua tuikea katse. Tuon pikemmin
tarmokkaan kuin hellän hyvästelyn jälkeen isä hyppäsi johonkin veneistä.
Laivurit irroittivat ne, ja virta läksi niitä kuljettamaan. Ikäänkuin
lausuakseen hiljaisessa rukouksessa jäähyväiset kotiseudulle, seisoi
isä pää paljastettuna, ruskeat parrattomat kasvot käännettyinä
Sellmatt'in vuoria kohden. Virran nopeasti kiidättämien veneiden
yläpuolella hohtivat kaukaiset lumipeitteiset vuorenhuiput aamuruskossa.
Mutta minä katsoin herkeämättä alusten jälkeen tunteen vallassa, joka
melkein kohotti kyyneleet silmiini.

Olisin ylen kernaasti halunnut ruveta taulu- ja kivikynäkauppiaaksi
kuten isäni, mutta hän ei ottanut minua mukaansa edes Gauenburgiinkaan,
joka sijaitsee kahden tunnin matkan etäisyydessä Zweibrückenistä,
tasangon puolella. Enkä uskaltanut edes pyytääkään häntä sitä tekemään.

Kaukaisessa Reininmaakunnassa oli isäni nuorena ollessaan
tutustunut äitiini, Ottilia Rheinbergeriin, jonka yksinkertaisessa
talonpoikaiskodissa hän usein majaili. Mutta isäni vanhempien
talonpoikaisaivoihin oli piintynyt usko, että selmattilaiselle miehelle
voisi todellista avio-onnea valmistaa ainoastaan selmattilainen
nainen, eivätkä he tahtoneet kuulla puhuttavankaan poikansa
muukalaisesta morsiamesta. Mutta vanhempain itsepintaisuus saattoi
tuon tuimaluontoisen, tarmokkaan miehen sellaiseen raivoon, että
hän olisi tehnyt lopun elämästään ellei koulumestari Kasper olisi
väkisin riistänyt häneltä asetta kädestä. Rikkoen täydelleen suhteet
vanhempiinsa toi isä sitten rakastettunsa vaimonansa Selmatt'iin.

Äitini oli tosin hyvin herttainen nuori nainen, mutta kylässämme
ei kukaan muu kuin isäni ymmärtänyt hänen murrettansa, ja hän
puolestaan ei voinut oppia Sellmatt'in murretta kunnollisesti, ja
vuorikylässä myöskin hänen raikas, viehättävä naurunsa, jolla hän
aluksi oli voittanut ihmisten sydämet, menetti hopeanheleän sointinsa.
Ero kotiseudusta ja omaisista oli käynyt hänelle raskaaksi, hänen
vanhempansa olivat kuolleet hänen enää heitä näkemättään, taivaalle
kohoavat vuorenseinät, virtojen hurja kohina, selmattilaisten jäykkä,
yrmeä seurustelutapa ahdistivat tuon iloisempaan ympäristöön tottuneen
nuoren olennon mieltä, ja hän, jolla oli ollut niin hyvät aikeet,
niin luottavainen ja hilpeä mieli seuratessaan isääni jylhään, karuun
vuoristoon, huomasi aikaa myöten ettei hän ollut oikealla paikallaan
Selmattt'issa. Kyläläisten parissa, jotka tosin eivät olleet hänelle
vihamielisiä, mutta jotka eivät häntä lainkaan ymmärtäneetkään, hän
oli muukalainen, kodistaan eksynyt lapsi, pesästä pudonnut lintunen.
— Teenpä minä mitä tahansa, niin se selmattilaisten mielestä on
tyhmästi, sanoi hän hymyillen, mutta samalla kohosivat kyyneleet hänen
ilmeikkäisiin silmiinsä.

Varsinkin synkistyi äitini mieli talven kuluessa, jolloin laaksossamme
oltiin auringonpaistetta vailla. Martin päivästä kynttilänpäivään
ei aurinko enää jaksanut kohota vuorten harjojen yläpuolelle. Kun
sen jälleen onnistui ensimäisen kerran tehdä se, silloin se loi
kello yksitoista aamupäivällä katseensa Selmatt'in kirkon torniin
»kynttilämessuaukosta», suuresta kallioportista, jonka luonto itse oli
muovaellut metsän yläpuolelle vuoren harjaan. Heti kun tornin huipussa
oleva kuparinuppu alkoi sädehtiä, läksimme me lapset juoksemaan kylää
pitkin täyttä kurkkua huutaen: - Kynttilämessu, kynttilämessu — aurinko
on palannut! — ja kyläläiset avasivat arkkunsa ja säiliönsä ja kukin
antoi meille pari kourallista kuivatuita hedelmiä palkaksi ilosanomasta.

Silloin ei kukaan koko kylässä ollut niin onnellinen kuin äitini.
Hymyillen ihmeissään hän lausui:

— Siis tässäkin laaksossa toden totta vielä saa nähdä rakkaan auringon.
Jumalan kiitos!

Ja hän nousi rukkinsa äärestä, ja tuo ryhdikäs, keskikokoinen, sulavan
täyteläinen olento lähestyi huoneen matalia akkunoita silmäilläkseen
torninhuipussa nähtävää ihmettä. Ja kun sitten päivänpaiste tulvi
sisäänkin, kurotti hän kätensä kultaiseen väreilevään valovirtaan
ikäänkuin lämmitelläkseen. Katseeni hiveli hänen miellyttäviä
kasvojansa, joille terve puna ja vieno surumielisyys loivat samalla
vakavan ja viehkeän ilmeen.

Kärsimyksensä äiti salasi minulta ja muilta hiljaisella tavallaan, joka
niin hyvin soveltui hänen olentoonsa. Mutta minä olin ajattelematon
poikanulikka. — Jost, pyysi hän, — puhupas nyt vähän minun murrettani.
Pikku nallikkana sinä puhuit sitä niin somasti! — Vaan minun pisti
päähäni oikutella, ja uppiniskaisesti ja itsepintaisesti kieltäydyin
täyttämästä hänen pyyntönsä, eikä edes hänen mielipahaa ja pettymystä
ilmaiseva katseensa voinut minua taivuttaa.

Vaan kun hän kasvot kirkastuneina ja kokonaan muistojensa vallassa
rukkinsa ääressä kertoeli minulle lapsuudenkodistaan, silloin istuin
usein tuntimääriä hiljaa kuunnellen hänen edessään jakkaralla.

— Kalliolla Reinin rannalla kohoaa kirkon lähellä lehmusten varjossa
suippopäätyinen kotitaloni. Katolla on haikaralla pesänsä. Koivet
suorana, sammakko nokassaan tulee se lentäen virran ylitse poikiansa
ruokkimaan. Talon edustalla on lehtimaja, jota syksyisin koristavat
kullanhohtoiset viinirypäleet. Se oli meidän sisarusten lempipaikka,
siltä oli kaunein näköala Reinille päin. Virralla näkyy laivoja, suuria
ja pieniä, iloisesti lepattavine kirjavine lippuineen, veneet viiltävät
vesiä kuin joutsenet, ja juhlapukuiset ihmiset huutavat toisilleen
tervehdyksiä ja laulavat laulujaan, ja rantakalliot kaiuttelevat noita
huutoja ja säveleitä.

Näin jutteli äitini ja hänen kertomustensa avulla loin itselleni
viehkeitä kuvia noista kaukaisista tienoista, joista isä ei tahtonut
puhua kanssani, — kuvia, jotka eivät soveltuneet isän tuumiin, vaan
täyttivät vuorikylän talolliseksi määrätyn pojan mielen oudolla
kaiholla ja ikävöimisellä.

Mutta äitini tunsi itsensä Selmattt'issa onnettomaksi. Hiljaa,
valittamatta hän alistui kohtaloonsa, mutta hänen hilpeytensä oli
poissa, hänen täyteläinen vartalonsa kuihtui jo varhain, paksu
vaaleanruskea tukka oheni, ja verevien kasvojen ilme kävi väsyneeksi,
alakuloiseksi. Isäni mieli katkeroitui hänen nähdessään kuinka
vähäisessä määrässä kalsea todellisuus vastasi niitä vilpittömiä
toiveita, jotka olivat täyttäneet hänen sydämensä heidän levottomana
kihlausaikanansa, ja kuinka se näytti osoittavan hänen olleen väärässä
kieltäytyessään noudattamasta vanhempiensa tahtoa. Näin ollen hänestä
tuli äkämys, joka väliin myöskin teki vääryyttäkin äidille ja minulle.
Ei hän ymmärtänyt rakkaudella ja hyvyydellä saada äitiä iloisemmalle
tuulelle. Mutta kerran vuodessa hän setään valisti hänelle suuren ilon,
ja se tapahtui hänen palatessaan pääsiäiseksi kotiin kauppamatkoiltaan.
Silloin hän toi äidin veljiltä ja sisarilta terveisten ohella
kukansiemeniä, ja äiti kasvatti ruukuissa: akkunalaudoilla ja pienen
puutarhamme saroilla lyhyenä kesäaikana mitä muhkeimpia kultalakkoja ja
neilikoita, ruusuja ja esikköjä. Ja nuo herttaiset kasvatit tuottivat
hieman hoivaa »muukalaiselle», jonka sydän taisteli haikeaa taisteluaan
kattomme alla.

Kun jälleennäkemisen lyhytaikainen ilo oli haihtunut, kävi isä jälleen
hiljaiseksi ja äreäksi kuten ennenkin. Mutta ennen ryhtymistään
maatyöhön hän tiedusteli kylässä, olisiko ehkä kuolemantapauksen,
perinnönjaon tai jonkun muun seikan johdosta saatavana hyvällä paikalla
sijaitsevaa pelto- tai niittymaata, metsää tai karjalaidunta, ja jos
ostoon oli tilaisuutta, hankki hän kauppamatkoilla saamillaan rahoilla
päivänpaisteisia, hedelmällisiä maa-alueita, jommoisia Selmatt'in
kylässä oli niukanlaisesti.

Kerran hän jälleen oli saanut nuuskituksi ilmi erään ylängöllä
sijaitsevan peltotilkun, ja kaupat solmittiin kylän majatalossa.
Kun isäntä myöskin oi kylän leipuri, johon turvauduttiin omien
varastojen milloin loppuessa kesken, satuin minä tulemaan tuona
päivänä majataloon, Dugloren, koulumestarin tyttären kanssa. Hyvillään
kaupasta isä huusi meidät lapset luoksensa saamaan hiukan illallista.
Siinä istui pöydän ääressä harjakaisia juomassa joukko Selmatt'in
talonpoikia, mustat suippolakit päässä ja savuavat piiput suupielissä,
vilkkaasti ja innokkaasti keskustellen kylän asioista.

— Kuules, Klaus, sanoi muuan sukulaisemme, eräs vanha talonpoika,
hieman nyrpeissään isälleni, — miksi sinä oikeastaan vaanit maita ja
tiluksia kuin paholainen ihmissieluja? Haluaisi sitä väliin toinenkin
saada jotain, vaan silloin sinä aina jo olet ehtinyt iskeä siihen
kyntesi!

Isäni iski hänelle ylimielisesti silmää.

— Kas, serkku, vastasi hän hieman ivallisesti, — pari vuotta sitten
en olisi sitä vielä sanonut, mutta nyt, kun minulla jo alkaa olla
kylläksi maata ja mantua, voin ilmaista tuumani sinulle ja muille.
Selmatt'in taulu- ja kivikynäkauppa joutuu hunningolle! Muissakin
maissa on suuria liuskakivilouhimoita, ja muukalaiset kauppiaat
tunkeutuvat muitta mutkitta niille kauppa-alueille, jotka tähän saakka
ovat kuuluneet yksinomaan meille selmattilaisille. Ja tunnustaa täytyy,
että he samasta hinnasta kuin me myövät hienompaa, tasarakeisempaa
tavaraa. Niin menetämme me vanhimmat, luotettavimmat ostajat. Minulla
on Münsterin kaupungissa Westfalenissa, likimmittäin kaksituhatta
taulua myymättä. Jos voisimme löytää vuoristamme sellaisia kerroksia,
jommoisia meillä ennen oli, voisimme vielä ryhtyä kilpailemaan muiden
kaupitsijoiden kanssa, mutta hienompi liuskakivi on täällä lopussa, ja
kaupankäyntimme on kerjäläisen tointa. Ja nyt, serkku, seuraa selitys,
miksi viime tosina olen ostanut niin paljon maata. Täytyyhän pojallani
ja minulla olla jotain tointa, kun taulut ja kivikynät eivät enää lyö
leiville!

Isäni käänsi tarmokkaat kasvonsa puolelle ja toiselle, silmäillen
ovelan ja voitonriemuisen näköisenä talonpoikia, jotka olivat
kurottautuneet lähemmäksi häntä, kuullakseen. Pelästyksissään ja
avosuin he istuivat hetken vaieten. Dugloren isä, koulumestari Kasper,
tointui ensiksi.

— Jopa sinä pahoja ennustelet, Klaus, sanoi hän nuhtelevasti. —
Selmatt'in taulut ja kivikynät kelvannevat toki ihmisille niin kauan
kuin maailma pystyssä pysyy!

Mutta ei hänen puheensa kuulunut kovinkaan varmalta, ja isä nautti
silmät tiirolla toisten neuvottomuudesta, nämä kun kyllä aavistivat
tai tiesivät etteivät hänen arvelunsa taulukaupasta olleet tuulesta
temmattuja.

Tuo vanha sukulaisemme raapaisi päätänsä ja oli laskenut piippunsa
pöydälle.

— Hitto sentään, sanoi hän, — sehän olisi likimmittäin kuolemantuomio
meidän kylällemme. Meitä on täällä kaksisataa neljätoista asukasta,
mutta pelloistamme ja karjastamme eläisi tuskin puolikaan sataa. Jumala
armahtakoon, jos meidän käy kuten Klaus sanoo! Mutta en minä sitä
sentään voi uskoa!

— Uskokoon vain jokainen mitä tahtoo, vastasi isä kuivakiskoisesti.

Nyt alkoivat muut talonpojat puhua ja lausua ilmi arvelujansa. Mutta
siellä oli myöskin muuan julkea ja raaka nuorukainen, joka ei kuulunut
seurueeseen, vaan istui toisen pöydän ääressä pöyhkeänä kyynärpäihinsä
nojaten, edessään lasi paloviinaa. Hän huusi nyt lujalla ja räikeällä
äänellä talonpojille, jotka jälleen olivat vilkkaassa keskustelussa.

— Mitä te huolehditte pelloista, te selmattilaiset! Ei hätääkään!
Kerran syöksähtää kumminkin koko Tafelvuori teidän päällenne, ja siitä
saatte maata kylläksenne!

Ja hän säesti jumalatonta puhettansa remakalla naurulla.

— Mitä sanotkaan! huusivat talonpojat, ja nyrkit kohosivat.

Silloin nuorukainen tyhjensi lasinsa ja läksi tiehensä.

— Sehän oli vain tuo röyhkeä ilkiö, tuo kunnoton maankiertäjä! sanoivat
muutamat, mutta talonpoikain kauhusta kangistuneet kasvot olivat yhä
edelleen kuolonkalpeat, ja kaamea hiljaisuus vallitsi huoneessa. Mutta
keskustelun alettua jälleen lausui kunnankirjuri:

— Tosinhan tuo ennustelija on vain maankiertäjä, mutta sittenkin
pitäisi kunnankokouksessa kerran ottaa puheiksi, onko todella
pelättävissä että Tafelvuori käy kylälle vaaralliseksi. Tuo huhuhan on
kumminkin levinnyt varsin laajalle.

Siihen vastasi sukulaisemme, hurskaasti kohottaen katseensa ja
huokaisten:

— Minun mielestäni sen; mitä tänään olemme täällä kuulleet, pitäisi
kehottaa meitä ahkerammin käymään kirkossa. Hädässä ja vaarassa voi
Jumala yksin meitä auttaa!

— Niin kyllä, vastasi isäni miettiväisesti, — Jumala — ja tukevat
paalut! Meidän on tarkoin pidettävä silmällä vesisuonia Bodenin
pengermällä ja louhoksessa.

Vastaukseksi nyökäytti pari talonpoikaa päätänsä. Mutta
ravintolanisäntä, joka uhkeana ja hyvinvoipana seisoi vierasten edessä,
lausui väkinäisesti nauraen:

— No, tämäpä alkaa kuulua hauskalta! Siis meillä on parin vuoden
perästä liuskakivilouhos, josta ei kenellekään ole hyötyä, vaan
johon alinomaa täytyy asetella paksuja paaluja, ettei vuori kaatua
kellahtaisi kylän päälle!

Juttelusta ei tahtonut tulla loppua. Dugloren vieressä istuen tarkkasin
sitä silmin ja korvin. Mutta silloin huomasi isä, että vielä olin
siellä, ja sanoi tuikeasti:

— Ei poikanulikoiden tarvitse suotta istua ravintoloissa aikuisten
puheita kuuntelemassa!

Juoksin nopeasti tieheni ja kuun valaisemaa kylätietä kotiin päin, ja
Duglore seurasi minua. — Hyvä Jumala, kuinka minua pelottaa! kuiskasi
hän huoaisten hullunkurisen vanhamaisesti. Jäähyväisittä hän juoksi
kotiin äitinsä turviin.

Mutta minä en saanut mielestäni tuota mitä olin kuullut. Nyt tiesin
miksi isäni ei tahtonut että minusta tulisi kivikynä- ja taulukauppias,
vaan oli määrännyt minut talolliseksi, ja käsitin että hän oli älykäs
mies. Mutta tuo kaikki oli kumminkin vähäpätöistä sen kaamean ajatuksen
rinnalla, että Tafelvuoren liuskakivilouhos oli ainaisena vaarana
Selmatt'in kylälle. Tuo tieto saattoi tunnemaailmaani jotain uutta,
outoa, masentavaa. Lapsuuteni kokemuksista se kaiketi olikin enin
mieltäjärkyttävä.

Ei, syvemmin vielä vaikutti minuun pari vuotta myöhemmin äitini
kuolema. Jos hänen sielunsa elää jollakin kaukaisella, kirkkaalla
tähtösellä, niin vieköön hiljainen yö hänelle tervehdykseni: Äiti,
rakas äiti, kuinka kernaasti puhuisikaan poikasi nyt sinun kanssasi
kotiseutusi kieltä! Ja kotitalosi Reinin varrella, äiti rakas, sen olen
nähnyt!

Olen avannut akkunan. Yötuuli liikuttelee hiljaa tukkaani. Mutta
minusta on, kuin silittäisivät armaat kätöset hiljaa päätäni, —
äidinkädet!




III.


Toisella puolen valkealta ja vihreältä hohtavaa, kohisevaa Selachia,
jonka ylitse suojuksella varustettu silta johti, kohosi jyrkkänä
Tafelvuori, vielä mahtavamman Feuersteinin mahtava etuvarustus.
Harmaana ja kolkkona yleni se siinä kuin puoleksirappeutunut
jättiläislinna vilja-, pellava- ja perunapeltojen keskeltä, jotka
päivänpaisteisilla paikoilla peittivät vuorenjuurta. Surkastuneita,
muodottomia kuusia ja mäntyjä vain kasvaa kitusteli sen haljenneita
kallioseinämiä pitkin. Vaan Feuersteinin puolessa korkeudessa katkesi
Tafelvuori, päättyen ylätasankoon. Tämän reunalta silmäilivät ruskeat
paimenmajat ja aitaukset kuin korkealta parvekkeelta tutusti ja
ystävällisesti alas laaksoon, hohtaen auringonpaisteessa jo aamulla,
kun kylä vielä lepäsi sinertävässä, viileässä varjossa. Siinä oli
Bodenin laidun, joka oli paras Selmatt'issa, ja koko kesän käyskenteli
siinä muhkeita karjalaumoja syötöllä.

Tafelvuoren takana, hieman laaksonpohjukkaan päin kohosi Feuersteinin
korkein huippu punertavine, jättiläisurkupillejä muistuttavine
kallioineen ylös taivaan siintävään korkeuteen. Siihen suuntasi aurinko
aamulla ensi säteensä, ja illoin se loi vielä laajalle valoansa, kun
muiden vuorien hohde jo oli sammunut. Satujen suosikki se myöskin
oli, ja hän ympäröi sitä kansan mielikuvituksessa melkein pyhä
salaperäisyys. Jo noihinkin aikoihin tapahtui joskus, että kesällä
tuli Selmatt'iin matkailijoita, jotka vietettyään illan majatalossa
yöllä nousivat vuorelle. Vaikkei sen huipulla silloin vielä ollut
havaintoasemaa, oli se kumminkin kansan keskuudessa laajalti tunnettu
sään ennustajaksi, eikä kukaan ryhtynyt ulkotöihin luomatta ensin
tutkivaa silmäystä ylös vuorelle. Minäkin opin jo lapsena tuntemaan
joukon säiden enteitä, jotka vuorokauden ja vuoden eri aikoina ovat
nähtävänä Feuersteinillä, nuo keveät, pitkähköt hopeaviirit, jotka
lähenevä länsituuli kiinnittää sen ylimpään kalliotorniin. Tiesin
harmajan hattaran, joka aamulla näkyi sen huipulla, mutta haihtui
auringossa, palaavan ukkospilvenä, joka singahutteli salamoita ylös
ja alas ja levitti yli koko vuoren oudon, kaamean valon. Ja kun
vuori peittyi mustiin, levottomiin pilviin, onkalot kumahtelivat ja
ukkosmyrsky mylvien kuin tuomiopäivän pasuunat sitä kierteli, tarkkasin
sitä jännityksessä silmin ja korvin.

Rakastin Feuersteiniä siksi että kanta-isämme Wildiwäldi oli ollut
kotoisin sen kukkuloilta, ja ikävöiden saada luoda silmäyksen
loitommalle maailmaan olisin halunnut kuten muukalaiset kiivetä sen
huipulle, mutta selmattilaiset pitivät hieman hassahtaneina niitä,
jotka olematta ammatiltaan vuoriheinänniittäjiä tai metsästäjiä
nousivat ylös vuorelle, eikä isäni olisi sallinut minun tehdä itseäni
syypääksi sellaiseen narrimaisuuteen.

Ylhäällä vuorella asusteli ihanuus, alhaalla laaksossa rumuus. Selachin
rannalla Tafelvuoren juurella seista törröttivät vuoresta murretut
harmaat liuskekivilevyt, siinä oli kasattuna louhoksesta kuljettua
murua, joka joen tulvillaan ollessa heitettiin sen vietäväksi, ja
varasto sileitä, mahtavia tukkeja, jotka oli uitettu jokea alas
kannatuspylväiksi louhokseen. Töryn keskellä muhkeili harmaansinisellä
tomulla peitettynä isolehtinen varsanjalka, jota ei voinut sietää sen
villavan tahmeuden takia, ja ukonhattu näytteli komeita teräksensinisiä
kukkaterttujansa. Säilytyspaikan taustassa ammotti kaksi kallioseinään
epätasaisesti hakattua aukkoa, suurempi ja pienempi, jotka johtivat
tuohon maanalaiseen louhokseen.

Kaatuukohan Tafelvuori todellakin kerran Selmatt'in kylän päälle, ja
mikä tulee silloin meidän kohtaloksemme? Kuunneltuani majatalossa
koulumestarin tyttären Dugloren kanssa miesten puheita en saanut
tuota kysymystä mielestäni. Väliin minusta tuntui toivottavalta
että niin tapahtuisi, väliin taas pidin sellaista toivomusta
rajattoman halpamaisena. Lukemattomia kertoja sain kammottavissa
yöllisissä yöllisissä unissa kokea tuon maanmullistuksen, ja aamulla
kiitin Jumalaa nähdessäni punanokkaisten alppivaristen lentävän
esiin männyistä ja kuusista, jotka yhä edelleen riippuivat kiinni
vuorenkallioseinässä.

Tuohon aika ajoin uudistuvaan toivomukseeni, että Tafelvuori hautaisi
alleen Selmatt'in asukkaineen päivineen, oli minulla erityiset syyt.
Sen saivat aina hereille ankarat kuritukset, joilla isäni Klaus tuon
tuostakin syystä tai syyttä minua kidutti, ja jotka olivat aina
odotettavissa hänen käytyään tarkastamassa ostamiaan peltoja ja niiden
rajapyykkejä. — Tämä on sitä varten, ettet konsanaan unohtaisi, minkä
rajojen sisällä sinun on pysyminen! hyvitteli hän minua, mutta usein
kyllä sain selkääni muutoinkin, ilman tuotakaan erityistä aihetta. —
Ihmisen sydämen aivoitus on paha hamasta lapsuudesta! lausui isä, ja
hänen lyöntinsä yllättivät minut odottamattomasti kuin rajuilma, joka
tulla suhahtaa vuorten takaa. — Elä pane tätä pahaksesi, Jost, sanoi
hän. — Me olemme vuoriväen sukua, ja suonissamme virtaa hurjaa verta,
jota ei ikinä voi kylläksi taltuttaa ja kurittaa!

Isäni mielestä oli nähtävästi odotettavissa vaaraa siitä että minä
kasvoin solakaksi ja notkeaksi poikaseksi ja että minulla tietämättäni
oli taito päästä jokaisen suosioon. Ei ollut tarpeen muuta kuin että
joku sanoi: — Sepä vasta on kaunis, näppärä ja teräväpäinen poika, tuo
teidän Jost! — ja heti odotti mieletön kuritus poikaa, joka ei ollut
tiennyt mitään pahaa aavistaa.

Mutta minä olin herkkä loukkauksille, ja nuo aiheettomat selkäsaunat
herättivät mielessäni salaista raivoa isääni kohtaan, ja rajattoman
närkästyksen vallassa huudahdin kerran:

— Isä, soisin että Tafelvuori kukistuisi ja surmaisi meidät molemmat!

Isän silmissä säihkyi vimma.

— Siinä sinun kelvottomuutesi tulee ilmi. Ja noiden kauniiden
peltojenkin soisit hukkuvan, jotka olen ostanut, — ostanut sinua varten
sinä hylkiö!

Ja hänen suunnattomilla nauloilla varustetut vuorikenkänsä veivät
minulta tajunnan. Alkaissani jälleen tointua huomasin äitini
voitelevan muhkujani ja haavojani, ja kun avasin silmäni, hän hyväili
ja suuteli minua. Hillittömästi kuin uutta elinvoimaa ahmiakseni
imeydyin kiinni hänen huuliinsa, sitten aloin haikeasti itkeä ja hän
teki samaten, ja kiihkeästi toisiamme syleillen vuodatimme nyt viljavia
kyyneleitä. — Äiti, kulta äiti, sinä, sinä olet hyvä! sopertelin yhtä
mittaa, voimatta ajatella mitään muuta. Upotin sormeni hänen niskaansa
ja painoin kasvoni hänen suortuviinsa, ja vähitellen nuo kyyneleet
ja hyväilyt tuottivat minulle hoivaa ja kevensivät mieleni. Luulen
tuonpäiväisistä kokemuksistani johtuvan, että henkistä tukea hakiessani
myöhemminkin aina olen pikemmin turvautunut naisiin kuin miehiin.

Isääni hävetti hieman huomatessaan että minua kylässä säälittiin, ja
vähitellen hän kuritukseen nähden kävi järkevämmäksi, varsinkin kun
hänen myöskin täytyi myöntää itselleen, että minä ikäisekseni olin
varsin toimelias ja ripeää poika. Mutta luonnollisesti minä en enää
voinut luottavaisesti häntä lähestyä enkä tuntea todellista rakkautta
häntä kohtaan, vaan iloitsin salaa, kun hän tarttui matkasauvaansa.

Kuten ennenkin hän läksi syksyllä kauppamatkalle, ja louhoksessa
pysyi kaikki ennallaan. Toisten poikien kansan käyskentelin hakemassa
liuskakivestä ha haikalanhampaita ja muita kivettymiä, jotka sitten
myytiin muutamasta lantista eräälle kulkukauppiaalle. Käytävistä ja
rotkoista loistivat työmiesten lamput, rattaat pyöriä ratisivat pitkin
maanalaisia sokkeloita, kosteilla, palaneelta haisevilla seinillä
mateli limaskaisia, kultapilkkuisia salamantereita, ja kesällä
tulvahti sieltä vastaan viileä, talvella kosteanlämmin ilma. Mutta
minua ei koskaan miellyttänyt oleskelu noissa synkissä, puisilla
pylväillä pönkitetyissä onkaloissa, ja katosta tipahtelevat ja seiniä
pitkin valuvat pisarat saattoivat mieleni alakuloiseksi. Minusta oli
kuin olisivat henget hiljaa itkeneet, ja kun jostakin kaukaisesta
sopukasta saapui korvaani salaperäinen ääni, ikäänkuin kivi olisi
huokaissut, silloin tuntui minusta louhos olevan vielä syvemmällä
maassa sijaitsevan helvetin esikartano. Ulos, ulos tuonne, missä
Luojan päivä paistaa! En voinut käsittää ihmisiä, jotka päivät pitkät
työskentelivät louhoksessa, ja päässäni pyöri ajatus: »Mitä houruja
ovatkaan selmattilaiset, kun kaivamistaan kaivavat itselleen hautaa!»
Mutta ikäänkuin olisi tehty yhteinen sopimus, ei kukaan enää maininnut
sanaakaan siitä, että louhoksesta voisi koitua kylälle vaaraa.

Mutta joskin ihmiset vaikenivat, niin puhui vuori, varoittivat henget
aika ajoin omalla kielellänsä. Ne voimat, jotka olivat pusertaneet
muinoisen merenpohjan mudan kaloineen ja simpukkoineen liuskakiveksi
ja voimakkain käsin kohottaneet nuo vaakasuorat kerrostumat kalteviin
asentoihin, samat voimat toimivat yhä edelleen! Holveissa, joihin
huolimattomat kaivosmiehet aikaisempina aikoina olivat jättäneet
liian ohuet kiviset kannatuspylväät ja seinät, taittui tuon
tuostakin puupönkkä, ikäänkuin satavuotinen vuorikuusi olisi ollut
tulitikku vain. Louhokseen ilmestyi lähteensuonia suonia ja purosia,
jotka salaperäisellä tavalla katosivat Feuersteiniltä tai Bodenin
pengermältä. Tarvittiin aina muutamia miehiä ohjaamassa niiden kulkua
töissänne. Mutta kuinka voisivat muutamat miehet ajan pitkään pitää
puoliaan vuorenhengille! Näkymätöinnä toimivat ne väsymättömästi.
Ne eivät vietä sunnuntaita, eivät nuku öisin. Niiden työpäivä
kestää iankaikkisesta iankaikkiseen, ja minkä ne ovat päättäneet,
se toteutuu, kun määrätty aika ja hetki on tullut. Se toteutuu,
toivoipa ajattelematon poikanen sitä tai ei, toteutuu mahtavasti,
säälimättömällä voimalla, valtavasti!

Mutta — mitäpä minä olisin huolehtinut louhoksen takia? Mietiskelyihin
vajotakseni olin vielä liian nuori, ja kernaammin kuin Tafelvuoreen
kiinnitin huomioni Feuersteiniin ja sen lukuisiin valoilmiöihin.
Sitäpaitsi toi nyt mieleeni uutta sisältöä tunne, joka melkein
tietämättäni versoi sydämessäni, rakkaus Dugloreen, koulumestarin
tyttäreen.

Hän oli siro ja kukoistava olento, joskin hieman terävähkö muodoiltaan.
Hänellä oli ruosteenruskea tukka, joka oli pehmeätä kuin silkki, ja
poskillaan muutamia pisamia, mutta ei sen useampia kuin että juuri
niiden takia paremmin huomasi kuinka hienot ja somat hänen kasvonsa
olivat. Mutta silmät oli hänellä niin suuret että väliin ei tullut
tarkanneeksi tuossa soikeassa muodossa mitään muuta kuin syvällisiä,
haaveksivia silmiä, joita tummat ripset varjostivat.

Mutta tuossa iässä ovat rakaudenilmaisut hieman omituiset — Voi kuinka
ruma sinä olet! sanoin minä Duglorelle. — Silmäsi ovat kuin kantaniekat
ja punatukkainenkin sinä olet!

Duglore rupesi itkemään ja tömisti maata pikku jaloillansa, kunnes
rukoilin:

— Glore, elä ole vihoissasi! Eihän tukkasi ole tulipunainen, vaan
ainoastaan hiukan punertava.

Ilman toistemme seuraa emme tulleet toimeen. Gloren herttaisessa
kodissa vietin lapsuuteni viehkeimmät päivät, ja jos luonnossani
oli, kuten isäni väitti, jotain hornasta kotoisin olevaa, joka
piti tukahdutettaman, niin ei se ainakaan koskaan ilmennyt lempeän
opettajani ja hänen suloisen tyttärensä seurassa. Koko perhe, isä,
äiti ja lapset, olivat hiljaisia, sydämellisiä kunnon ihmisiä, joiden
kanssa ollessa mielessä heräsi vain hyviä ja kauniita ajatuksia. Ja
lempi, joka yhdisti minut ja Dugloren, oli puhdas ja raikas kuin
vuorikukkasten herääminen lumipeitteen poistuessa.

Rakkaasta Duglorestani tahdon nyt kertoa.

       *       *       *       *       *

Ei, kolmena iltana on kynäni saanut levätä.

Hannu Stünzi, nuori ystäväni Selmatt'ista, ja tohtori Wilhelm Gutleib,
St. Jakobin meteorologisen keskuslaitoksen apulaishoitaja, kävivät
täällä tarkastamassa asuntoani ja koneistoa. Lukuunottamatta paria
pientä vikaa, jotka ovat helposti korjattavissa, ovat maja ja nuo
parikymmentä konetta monenmoisine rataslaitoksineen, joiden avulla
ne itse merkitsevät minulle havaintonsa, kunnossa talvipalvelusta
varten. Muonavaraston täydentäminen on myöskin alkanut. Kahdeksan
kantomiestä on työssä. Neljä heistä kuljettaa kuormat Selmatt'ista
äkkijyrkänteelle saakka, toiset neljä kantavat tölkit, lippaat ja
laatikot ylös asuntooni. Hannu Stünzi on kuriirini. Tunnollisesti on
hän täyttänyt kaikki määräykseni. Noista sadoista esineistä, jotka
seitsenvuotisen kokemuksen perusteella tiedän tarpeellisiksi talven
varalta, ei puutu ainoatakaan. Enimmät niistä saa keskuslaitos korvata,
toiset kustannan itse. Yksinäisyydessä kaipaan monenmoisia mukavuuksia,
joihin olen tottunut liikuskellessani suuressa maailmassa. Kaikki on
saapunut! Uskollinen Hannu Stünzini ansaitsee kiitosta. Mutta tohtori
Gutleibin kanssa riitaannuin. Valitin ettei kesän kuluessa oltu
varustettu tuota Selmatt'in ja observatoorin välistä matkanpalaa, jossa
laviinit voivat katkaista sähkölangan, maanalaisella sähköjohdolla,
kuten meteorologisessa keskuslaitoksessa pyyntöni johdosta oli luvattu
tapahtuvaksi.

— Herrojen laakso-meteorologien pitäisi kerran saada kokea miltä tuntuu
olla täällä vankina lumen keskellä, kun lanka on poikki eikä saa mitään
tietoja ihmismaailmasta, murisin minä.

Olin kiukustunut, ja vaaleapartaista, punaposkista nuorta tohtoria
alkoi kammottaa. Hieroen silkkiliinalla silmälasejaan, joissa ei
ennestääkään ollut ainoatakaan tomuhiukkaa, hän sopersi vastaukseksi:

— Tehän tiedätte, herra Quifort, tehän tiedätte että keskuslaitoksessa
on otettu puheiksi meteorologisen laaksoaseman muuttaminen Selmatt'ista
Tuffwaldiin, vuoristosta tasangon puolelle. Siitä olisi monta etua.
Tuffwaldista vuoren huipulle johtava uusi matkailijatie helpottaisi
tuuman toteuttamista. Niin pian kuin kysymys laaksoaseman paikasta
on ratkaistu on uusi huolemme oleva varustaa observatori täysin
luotettavalla sähköjohdolla. Mutta siksi kun tuo asia on selvillä,
täytyy meidän pyytää teitä olemaan kärsivällinen, herra Quifort, —
toivottavasti tänä talvena...

— Ainoa sopiva paikka laaksoasemalle on Selmatt, keskeytin minä
tohtoria. — Jos sinne johtava tie ehkä lieneekin huonompi kuin
Tuffwaldin, niin on se sen sijaan, päivänpuolella ollen, keväällä
kolmea viikkoa aikaisemmin vapaa lumesta. Ja sitten on meillä
Selmatt'issa harvinaisen luotettava, kyvykäs ja toimeensa innostunut
asemanhoitaja. Näiden seikkojen perusteella pidän kysymystä
laaksoaseman muuttamisesta turhana virallisena viisasteluna.

Samassa Hannu Stünzi tuli observatooriin. Hän ehti vielä kuulla kehuvat
sanani, jotka kohottivat ilon punan hänen poskilleen.

Herra tohtori Wilhelm Gutleib, punaposkinen, lellimäinen kamarioppinut,
läksi seuraavana päivänä astelemaan Tuffwaldiin, nenällään tomusta
puhdistetut lasisilmät, yllään moitteeton päällystakki ja jalassa
hienot nahkasäärystimet. Meteorologisessa keskuslaitoksessa hän on
antava tiedon tekemästään havainnosta, että vuoriobservatoorin hoitaja
Leo Quifort on karkeapuheinen herrasmies. Saakoon tohtori lohdutusta,
mutta pidettäköön myös huolta siitä että lankani pysyy katkeamatta yli
talven.

Hannu Stünzi läksi vasta kolmantena päivänä auringonlaskun aikoina.
Hän on vaaleanverevä kuten tohtorikin, — mutta mikä erotus! Sen sijaan
kuin tohtorin valkoverisyydessä on jotain tavattoman äitelää, kesken
kehittymisen jäänyttä, suo sama ominaisuus Hannu Stünzille alkuperäisen
voiman leiman. Ja mikä tarmo ilmenee hänen otsakulmiensa rakenteessa!
Kuinka mieltävirkistävä on hänen silmiensä säihke! On kuin niistä
tulvisi esiin luovan hengen voimaa. Sen kyllä täysin käsitän, ettei
hänen toimintahaluansa voi tyydyttää kymmenkunnan lapsen opettaminen ja
meteorologisen haara-aseman hoitaminen!

Nyt olen perinpohjaisesti tutkinut nuorta ystävääni ja päässyt selville
siitä mitä hänen mielessänsä liikkuu. Hän on herttainen, kyvykäs
ihminen!

— Herra Quifort, jos voisin järjestää elämäni mieleni mukaan, tunnusti
hän minulle, — niin minusta tulisi neljästäkolmatta ikävuodestani
huolimatta jonkun polyteknillisen opiston oppilas. Tunnen että
insinöörintoimessa olisin oikealla alallani. Jos saisin antautua
sille uralle, työskentelisin väsymättömällä innolla saadakseni jotain
aikaan maan hyödyksi. Rakentaisin teitä vuorten ylitse, suojuksia
laviineja vastaan, vaimentaisin ryöppyvedet, murtaisin virtojemme
elävän voiman sähköksi, varustaisin kylämme valolla ja käyttövoimalla.
— jotain suurta tahtoisin tehdä kotimaani hyväksi. Mutta ei linnun
ole lentäminen korkeammalle siipikantoansa! Äitini on pikkukauppias
Gauenbergissa, ja töin tuskin hän jaksoi kouluttaa minut opettajaksikin.

Oli liikuttavaa kuuli hänen puhuvan toiveistaan, tuumistaan,
kunnianhimostaan. Pontevasti soinnahteli hänen värähtelevä äänensä, kun
hän ikäänkuin sisäisestä pakosta purki minulle sydämensä, vaikka hänen
sanansa olivatkin vaatimattomat, kuten sen, joka ei innostuksenkaan
hetkenä unohda käytettävinään olevien mahdollisuuksien niukkuutta.
Mutta niin voimakkaasti kuin hänen puheensa kiinnittikin mieltäni, en
vastannut siihen juuri paljoa, ja varmaankin hän tunsi pettymystä.
Ajatukseni harhailivat Gottloben tykönä, kuten aina ennenkin Hannu
Stünzin kanssa sattuessani yhteen. Nuo kaksi oivallista ihmislasta
ansaitsisivat kumpikin saada toisensa elämäntoverikseen. Uskollisempaa
suojelijaa kuin Hannu Stünzin ei Gottlobe voisi saada. Ja kuinkapa
sattuisikaan Selmatt'issa, tuossa yksinäisessä maailmankolkassa, hänen
tiellensä kukaan muu hänelle aviokumppaniksi sopiva, kuin Hannu?

Johdin puheen Gottlobeen. Jutellessamme kiintyivät Stünzin vilkkaat
silmät tavattoman tutkivalla katseella kasvoihini. Nähdessään että sen
huomasin hän kävi tulipunaiseksi. Mutta minä naurahtelin:

— Onko nenälläni kärpänen, vai haetteko kasvoiltani jälkiä tuosta
murhanteosta, josta ihmiset puhuvat?

Hän tunsi että hänen oli annettava jokin vastaus ja sopersi tuiki
hämillään, rohkeasti totuudessa pysyen:

— Huomasin juuri että teidän kasvonpiirteenne suuresti muistuttavat
Gottlobea. Hän on enemmän teidän näköisenne, kuin isänsä ja
sisarustansa.

Ihme oli etten kupertunut tuoliltani maahan kuullessani nuo sanat.
Mutta maailmaa kierrellessäni olen omistanut itselleni taidon pysyä
aina ällistymättä. Se oli onneksi tuona hetkenä. Veitikkamaisesti
nauraen käänsin tutkaimen häntä kohden:

— Tuo naamatieteellinen havaintonne on ilahduttava todiste
mielikuvituksenne voimakkuudesta, rakas herra Stünzi, mutta koska
Gottloben piirteet väikkyvät edessänne kaikkialla, yksin minun
rappeutuneilla kasvoillanikin, niin sallinette minunkin puolestani
tehdä huomion: te olette pahanpäiväisesti rakastunut tyttöön!

Nyt hän joutui kerrassaan hämmennyksiin.

— Rakkauteni on toivotonta, sanoi hän tuskaisesti ja synkästi, — vielä
toivottomampaa kuin insinööriksi tulemiseni. Tyytyisinkin olemaan
opettajana Selmatt'issa, jos vain tuo toinen toiveeni voisi toteutua.
Gottlobe on kyllä minulle suopea, mutta hänen isänsä, Hangsteiner,
vihaa minua kuin myyräsirkkaa, joka yrittelee hänen puutarhaansa. Ennen
sain kerran viikossa käydä heillä vierailulla ja laulaa Gottloben
kanssa muutaman laulun. Nyt se on lopussa. Hangsteiner on kieltänyt
minulta talonsa, miksi? Siksi! sanoi hän olkapäitään kohauttaen, kun
kysyin häneltä hänen ankaran kieltonsa syytä. Tuon miehen mieli on
epäluuloisuutta täynnänsä. Hän ei myöskään salli Gottloben tänä syksynä
tulla kanssani teitä tervehtimään.

Hannu Stünzin katse oli kerrassaan toivoton.

— Sallii kyllä, Gottloben pitää tulla tänne teidän kanssanne, vastasin
minä. — Lähetän mukananne Hangsteinerille kirjeen, jossa muistutan
häntä eräästä vanhasta lupauksesta.

Nyt oli nuori opettaja jälleen kovin ihmeissään.

Tiedän nyt siis että hän rakastaa Gottlobea, ja jos Gottlobe myöskin
rakastaa häntä, silloin...

Hannu Stünzin lähdettyä rakentelin koko illan tuulentupia noille
kahdelle ihmislapselle. Niin totta kuin olen Jost Wildi Selmatt'ista
ei minkään pidä heitä erottaman, jos he rakastavat toisiaan. Hannu
Stünzistä täytyy tulla insinööri ja Gottlobesta hänen vaimonsa. Minulla
on keinoja murtaa Hangsteinerin itsepintaisuus, antamiani lupauksia
rikkomatta.




Rakas Hannu Stünzini, sinulla on vaaralliset, uskomattoman tarkat
silmät! Mutta tutkistele vain ja sommittele huomiosi kokoon parhaan
kykysi mukaan, — et saa kumminkaan selville asioiden oikeata laitaa,
siksi monimutkaisia ovat ne ihmiskohtalot, jotka soisivat selvitystä.
Palaten noihin kohtaloihin ryhdyin kertomaan edeltäjästäsi Kasper
Imoberstegistä ja hänen lapsestaan Dugloresta.




IV.


Kasper Imobersteg, Vanhan Selmatt'in koulumestari, ei ollut tuollainen
terhakka olento kuin hänen seuraajansa Stünzi, vaan laviinit ja
ryöppyvedet saivat hänen puolestansa rauhassa kulkea kulkuansa.
Mutta hän oli hyvä, hurskas mies, joka liikaa ankaruutta käyttämättä
kasvatti meitä kylän nuorisoa kurissa ja kunnossa ja jakeli meille
opin alkeita. Kasvua oli hänen osakseen tullut harvinaisen runsaasti,
ja ainoa seikka, joka hänessä teki epämiellyttävän vaikutuksen, olivat
pitkät, hetkuvat raajat, jotka olivat antaneet aihetta väitteeseen
että koulumestari Kasper oikeastaan oli luotu räätäliksi. Mutta hänen
pienessä, laihassa, viisaassa päässään loistivat ruskeat, herttaiset
lapsensilmät, samanlaiset kuin Dugloren. Tuolla pitkällä miehellä
oli pieni, pyöreähkö vaimo, jonka käytöstapa oli niin hiljainen,
että heidän lapsilla siunatussa talossansa pikemmin huomasi hänen
henkisen johtonsa kuin ruumiillisen läsnäolonsa. Pysyen ruumiilliseen
kehitykseensä nähden pitkän isän ja pienen äidin keskivaiheilla
kasvoivat ja ylenivät lapset tavalliseen ihmiskokoon, ja suloisinna
kehkeytyi vanhin heistä Duglore, isänsä ja äitinsä silmäteränä.

— »Duglore» — mikä ihmeellinen nimi se onkaan? kysyin kerran
koulumestari Kasperilta. — Eihän sitä ole kalenterissakaan.

Hymyillen hän vastasi:

— Isäni, joka oli palvellut sotamiehenä Napoleonin joukoissa, antoi
sen nimen hänelle. Se merkitsee että hän on saavuttava kunniaa Jumalan
edessä.

Nyt tuo nimi miellytti minuakin.

Kotona yksinäisyys ahdisti mieltäni, ja kun olin syöttänyt, lypsänyt ja
juottanut lehmät, salli äitini, jonka sairaalloisuuden ja yskän takia
täytyi käydä varhain levolle, minun mennä viettämään illan opettajan
perheessä. Ja kun sitten eräänä keväänä, kohta isän palattua kotiin,
äitini elo hiljaa sammui, pidin seuraavana talvena koulumestarin
asuntoa kuin toisena kotinani. Olin neljäntoistavuotias äitini
kuollessa, ja Kasperin luona viettämäni illat väikkyvät mielessäni
herttaisena muistona.

Selmatt oli vajonnut lumeen, joka pöyheinä patjoina peitti katotkin,
kimaltaen talvi-illan tähtivalossa. Mutta muutamalla askeleella
pääsin koulutalon valoisaan, lämpimään ylishuoneeseen. Siellä istui
tuo seitsenhenkinen perhe puukehyksellä varustetun kivipöydän ääressä
illallisella. Tullessani sisään kajahti minulle vastaan Gloren heleä
nauru.

— Jost, tämä on kuorittu sinua varten!

Kädessänsä, joka valovirrassa kuulsi ruusunpunaisena, hän piti
kuorittua, höyryävää perunaa. Satuani kupin sinertävää kirnumaitoa,
jossa vielä uiskenteli muutama voipallero, ryhdyin syömään illallista
toistamiseen, ja tunsin itseni tuossa iloisessa perhepiirissä niin
turvalliseksi kuin lintu pesässään.

Vaatimattoman illallisen päätyttyä ryhtyi koulumestari Kasper, joka
oli sivuammateiltaan urkuri sunnuntaisin ja puuseppä arkipäivisin,
työhön höyläpenkkinsä ääressä, joka oli seinän vieressä tuossa avarassa
huoneessa. Saha sorahteli, höylä liukui: taltta heitteli lastuja.
Duglore ja minä olimme apuna työssä. Me liimailimme tai naulasimme
kokoon taulujen kehyksiä, joita koulumestari valmisteli hämmästyttävän
näppärästi. Harjoittaessaan tuota iltatoimiskeluaan hän joutui
kertomatuulelle ja risteili silloin kaikkia luonnonvaltakuntia.

Hänen mielijuttujaan olivat kertomukset Feuersteinillä asustaneesta
vuoriväestä.

— Vuorelaisnaiset, alkoi hän kertoa kasvot iloisina, — olivat niin
arkoja ja pelokkaita, että moni metsästäjä ehti ikäihmiseksi ennenkuin
hänen onnistui saada joku heistä käsiinsä. Kun tuollainen nainen
huomasi että hänen oli mahdoton enää paeta, kietoutui hän nilkkoihin
saakka ulottuvaan pikimustaan tukkaaansa kuin vaippaan ja kiertäytyi
sen sisässä kokoon siilin tavoin. Mutta jos metsästäjä tai paimen
otti tuon tukkapalleron mukaansa kotiin, silloin aukeni se hiukan,
sieltä näkyivät tuliset, säihkyvät villikissansilmät, ihanat kasvot,
hymyhuulet, punaiset kuin alppiruusunkukka, ja valkoiset kiiltävät
hampaat. Ja nyt alkoi tuo pikku olento hartaasti pyytää ja rukoilla,
että hänet päästettäisiin hetkiseksi päivänpaisteeseen. Mutta se oli
vain salajuoni. Heti aurinkoon päästyään hän kiiruhti kuin gemssi
vuoria kohden. Mutta jos hänen hymyilynsä ei auttanut, alkoi hän
itkeä niin haikeasti että ihmisten sydämet heltyivät. Jos hänen ei
sittenkään onnistunut päästä pakoon, rupesi hän raappimaan ja puremaan,
teki ilkivaltaa, kiipesi seiniä ylös ja kuoli kolmantena päivänä
raivohulluna. Vuoriväen laita oli näet niin, että pienet naiset olivat
rajumpia kuin suurikasvuiset miehet.

Ihastuneena kuunteli Duglore silmät säihkyvinä.

— Niin minäkin tekisin, jos joku kuljettaisi minut pois Selmatt'ista.
Potkisin ja huitoisin käsilläni, kiertyisin kokoon, rukoilisin armoa
ja purisin, huusi hän sormet koukussa kuin olisi aikonut kapeilla
kätösillään käydä vihollisen kimppuun, irvistellen ja koettaen näyttää
pelottavalta, — mikä yritys tosin ei täysin onnistunut, vaan vaikutti
mieltävirkistävän hullunkuriselta.

Kasper katsoi tuota lystikästä näkyä päätään hyväksyvästi nyökäytellen
ja mieli peräti tyytyväisenä. Tarttuessaan jälleen höylään hän lausui:

— Niin kyllä, Duglore, me olemme uskollisia, kuten tuo vuoriväki,
emmekä niiden tapaisia, jotka lähtevät tiehensä Selmatt'ista, kuten
rakas ystäväni, kuuluisa hampurilainen kauppaherra Hannu Konrad Balmer,
joka myöskin alkuaan on Selmatt'in poikia.

Tuo herätti uteliaisuuteni. Vaan Kasper joko ei sitä huomannut tai
kiinnitti toinen ajatus voimakkaammin hänen mieltänsä, sillä hän jatkoi:

— Kerran tosin minutkin valtasi kevytmielinen pyrkimys lähteä maailmaa
katselemaan. Kunnon isältäni, joka oli kuollut, oli minulle jäänyt
perinnöksi pieni pääoma, ja kesäloma oli juuri alkanut. Silloin tartuin
matkasauvaani ja aioin vaeltaa aina Reinin varrella sijaitsevaan
suureen ja kauniiseen Baselin kaupunkiin saakka. Mutta saavuttuani
Gauenburgiin kävin tervehtimässä vanhaa kelpo rouvaa, jonka luona olin
asunut kaksivuotisen seminaariaikani, ja lähtiessäni hänen luotansa
rauhallisten muistojen vallassa oli ilta jo käsissä. Silloin näin
muutamassa kellarikerroksessa vanhain kirjojen kaupan, jota siinä
ei ollut ennen ollut, ja kansilla nähtävänä olevat hinnat tuntuivat
minusta huokeilta. Kiipesin sitten ylös Gauenburgin linnaan. Sieltä
näin Selmatt'in punertavat vuoret. Silloin aloin miettiä mielessäni:
»Miksikä läksisin niin kauas pois Selmatt'ista? Näenhän jo tästäkin
palan lakeampia tienoita. Kirjoissa on kaikki kuvattu niin kauniisti.
Ja vanhat kirjat ovat usein arvokkaampia kuin uudet ja kalliimmat.
Ostan kirjoja ja jätän vaelluksen Reinille siksensä!» Palasin tuon
vanhan rouvan luo ja vietin yön huoneessa, jossa muinoin olin asunut.
Mutta aamulla olin vielä samaa mieltä kuin edellisenä iltana. Menin
siis puotiin ja ostin sieltä kaikenmoisia kirjoja, jotka katsoin
sopiviksi ja hyödyllisiksi vuorikylän koulumestarille: vanhan maamme
historian, yleisen historian, kasvi- ja eläinopin, kaikki neljä
opettavaisilla kuvilla varustetut -- sen lisäksi vielä kaikenmoisia
oivallisia ja huvittavia kirjoja, kaikkiaan ainakin neljä kantokuormaa.
Kirjoja tutkiessani unohtui maailmankaipuu, enkä sen koommin ole käynyt
Gauenburgissakann kuin yhden ainoan kerran. Se tapahtui silloin, kun
rautatie sieltä St. Jakobiin avattiin liikenteellä, ja silloin sain
nähdä mitä halusin: höyryveturin, joka puhkuen ja savua pursuten vetää
junaa, sekä luonnontieteellisen museon, jonka perustamista ystäväni
Hannu Konrad Balmer jalomielisesti on avustanut.

Kasperin hieman kuihtuneita kasvoja kirkasti sisäinen rauha.

Pyysin häntä kertomaan jotakin ystävästänsä, kauppaherra Hannu Konrad
Balmerista, josta en tiennyt mitään.

— Mutta isäsihän käy häntä tervehtimässä joka talvi, kun tulee
matkoillaan Pohjanmeren rantamille, sanoi Kasper hämmästyneenä.

— Hän ei kerro minulle koskaan mitään retkiltään, vastasin minä
alakuloisesti.

— Vai niin, mutta nuoruudenystävästämme hän sentään olisi voinut kertoa
sinulle, sanoi Kasper äänellä, jossa ilmeni soimaus isää kohtaan.

Odotin että hän nyt alkaisi kertoa itse, mutta samassa kukkui
seinäkello puoli kymmenen, ja se oli koulumestarin asunnossa merkki,
joka ehdottomasti velvoitti päättämään päivän työn. Voimakkaalla
puhalluksella puhdisti Kasper höylän, Fkehui tauluja saadun runsaasti
kehyksiin sekä lausui sitten. — Nyt ylistäkäämme Jumalaa! — Tuo
uudistui joka ilta. Sitten hän avasi harmoonin kannen, ojensi pitkät
käsivartensa ja sormensa koskettimia kohden ja pitkät säärensä kohden
polkimia, ja ilmoille kajahti etusoitto mahtavaan virteen:

    »Ylistystä Luojan raikuu
    Tähtinensä avaruus.
    Hänen lemmestänsä lausuu
    Kevään kukkasihanuus.
    Kiitos Herran! Kiitos Herran!»

Ne perheenjäsenet, jotka vielä olivat valveilla, asettuivat
puolipiiriin hänen ympärilleen. Silloin seisoi Duglore aina niin, että
voi katsoa isäänsä silmiin, ja hartaan tunteellisina sekaantuivat
heidän äänensä toisiinsa. Kuin taivaasta leijaillut enkeli seisoi
solakka tyttönen siinä hiljaa vartaloaan huojutellen, ja hänen
hopeanheleä äänensä kajahteli soinnukkaana yli toisten. Huomaamattaan
hän löi ojennetulla etusormellaan hiljaa tahtia ja heilutteli päätänsä
kuin laulava lintunen, ja hänen katseessansa kuvastui elävä usko
Jumalaan.

Mutta seuraavana iltana kertoi koulumestari Kasper tauluja
valmistellessamme mahtavasta ystävästään Hannu Konrad Balmerista.

— Niin, hän oli toista laatua kuin me muut, sanoi hän vaatimattomasti. —
Vaikka hän oli vain selmattilainen, oli hänellä edellytyksiä menestyä
suuressa maailmassa. Istuimme samalla penkillä käydessämme seminaaria
Gauenburgissa. Mutta sen sijaan kuin meidän muiden täytyi koota kaikki
järkemme, voidaksemme työläästi seurata opetusta, oli oppiminen
hänelle leikkiä vain, ja vaikeimmatkin tehtävät hän suoritti ilman
päänvaivaa. »Mistä hän onkaan saanut nuo lahjansa?» me tuumiskelimme.
Mutta vaikka hän oli meitä kaikkia etevämpi tiedon ja taidon
ymmärryksen ja mielenkypsyyden puolesta, oli hän kuitenkin herttainen
ja avulias toveri, ja jos hän halusi meiltä jotakin palvelusta, oli
hänen hilpeässä hymyilyssään ja puheessaan jokin pakottava voima,
niin että kukin muitta mutkitta täytti hänen tahtonsa. Puheellaan ja
katseellaan hän piti meidät täydellisesti vallassaan. Silloin, vähän
ennen tutkintoa, sattui paha juttu. Konrad'Balmer ei ollut miellyttänyt
yksistään meitä tovereitaan, vaan myöskin erästä Gauenburgin
tyttöä, Berta Wegensteiniä. Tuon rakkausjutun takia hän joutui pois
seminaarista ja opettajanuralta. Tuo ripeä, uljas, uhkamielinen
nuorukainen läksi maailmoille, ja pitkiin aikoihin, varmaankin
kymmeneen vuoteen, ei kuultu mitään Hannu Konradista.

— Ja Berta Wegenstéinin hän tykkänään unohti! huudahti Duglore posket
hehkuvina, kun hänen isänsä nyt keskeytti kertomuksensa. — Mutta sepä
olisi ollut katalaa!

Innostuneena kuulemaan, mitä nyt seuraisi, unohti Duglore hetkiseksi
puitteiden liimaamisen. Mutta oiva koulumestari Kasper antoi meidän
odottaa ja höyläsi niin uutterasti, kuin ei enää olisi muistanut jatkoa
kertomukseensa, joka hänestä kaiketi alkoi tuntua sopimattomalta meidän
kuulla. Mutta pyyntöjemme ja rukoustemme hellyttämänä hän sentään
jälleen jatkoi:

— Tapahtumat kehittyivät todellakin ihmeellisellä tavalla. Siis —
Balmerista ei hänen pakonsa jälkeen pitkiin aikoihin kuultu mitään.
Mutta kun hänen äitinsä lepäsi kuolinvuoteellaan, silloin hän
palasi Selmattiin miehenä, josta jo kaukaa huomasi että hänellä oli
ollut menestystä ja että hän kuului maailman ylhäisiin ja rikkaisiin.
Pakonsa jälkeen Hannu Konrad oli ollut opissa eräässä kauppaliikkeessä
St. Jakobissa, sitten hän oli joutunut suuren hampurilaisen
kauppahuoneen palvelukseen.. Siinä toimessaan hän oli viettänyt kolme
vuotta Intiassa. Kun hän jälleen palasi Hampuriin, ihastui häneen hänen
isäntänsä tytär. Tämä ei suostunut menemään vaimoksi kenellekään muulle
kuin Hannu Konrad Balmerille, ja appi-isän kuoltua tuli Balmerista
itsestään mahtava kauppaherra, jonka laivat kyntelevät meriä.

— Tuo mies miellyttää minua, huudahdin innoissani. — Ja isä tuntee
hänet ja käy häntä tervehtimässä?

— Niin tekee, vakuutti koulumestari iloisen ylpeästi. — Menestys ei ole
tehnyt Hannu Konradin kopeaksi.

Mutta Duglore kohotti päätänsä katse hieman nuhtelevana ja lausui:

— Kuinka voit, isä, ylistellä häntä, vaikka hän unohti tuon
gauenburgilaisen tytön, joka kumminkin oli rakastanut häntä ennenkuin
hänen vaimonsa!

— No, mutta kuulepas nyt edelleen, tyynnytteli joulumestari lapsensa
viehkeätä mielenkiihkoa. — Jumala on sentään ihmeellisellä
johdatuksellaan kääntänyt kaikki parhain päin. Olen itse saanut seurata
tapausten kulkua. Kun Hannu Konrad rikkaana herrana tuli käymään.
Selmatt'issa, hän uudisti kanssani muinaisen ystävyydenliiton ja uskoi
minulle kaikenmoista, mitä hänen mielessänsä liikkui. Ja kerran hän
tuli iloisena luokseni. »Ajattelepas, Kasper», kertoi hän, »nyt olen
suorittanut vaikean tehtävän. Olen käynyt Gauenburgissa muinoisen
rakastettuni Berta Wegensteinin tykönä. Vaikka olen riistänyt häneltä
elämänonnen, on hän antanut minulle anteeksi!» Mutta kun sitten hänen
ensimäinen vaimonsa, jota hänen oli kiittäminen menestyksestään, kaksi
vuotta myöhemmin kuoli, ja yksi vuosi vielä oli mennyt menojaan,
silloin — kuulepas nyt, Duglore! — silloin hän tuli jälleen näille
seuduille kysymään nuoruutensa lemmityltä, tahtoisiko hän tulla hänen
ainoan lapsensa äidiksi, — ja tämä suostui. Mitäs nyt sanot? kysyi
Kasper, herttaisesti hymyillen.

— Minä en olisi hänestä sitten enää välittänyt! vastasi tyttö, häneksi
harvinaisen tuikeasti.

Lempeä Duglore oli ihastuttava ollessaan harmistuneena, ja
koulumestarin ja minun täytyi nauraa makeasti hänen viehkeälle
kiihtymykselleen.

Mutta Kasper tahtoi liittää kertomukseensa kauniin lopun. Kääntyen
minuun, jota se oli enemmän miellyttänyt, hän jatkoi:

— Nyt he elävät Hampurissa, mutta eivät loistossaan ja kunniassaan
kumminkaan unohda synnyinseutuaan. Kun Hannu Konrad Balmer viimeksi
kävi Selmatt'issa, tuntui hänestä kirkkoveisuumme hieman liian
koruttomalta. Silloin hän lahjoitti seurakunnalle urut. Tehän
tunnette tuon Selachin laaksossa asuvan Dietrich Hangsteinerin,
joka tukinuitolla ollessaan sai pahan vamman ja on ollut vuosikausia
vuoteen omana eikä voi lainkaan liikkua. Joka jouluksi Balmer lähettää
jotakin miesparalle ja hänen suurelle perheelleen. Ja kun täällä
meidän tienoillamme milloin ryhdytään johonkin hyvään ja hyödylliseen
yritykseen, ottaa hän siitä aina selkoa ja avustaa sitä runsain
käsin. Kun innokkaat luonnonystävät perustivat Gauenburgiin museon,
johon pantiin näytteille vuortemme kivi- ja kristallilajeja, kauniita
ja omituisia kivettymiä, tuurakaloja, juoksiaisia ja lentokaloja
louhoksestamme sekä vuoriston eläimiä, gemssi, karhu ja maakotka,
silloin halusi Balmer myöskin puolestansa rikastuttaa kokoelmia.
Egyptissä, Intiassa, Amerikassa olevien kauppa-asioitsijoidensa
välityksellä hän hankki vieraista maista nelijalkaisia eläimiä,
lintuja, käärmeitä, krokotiilejä ja kaloja ja lahjoitti ne
museolle, — nelijalkaiset kauneissa näytekaapeissa ja kalkkaro- ja
silmälasikäärmeen kirkkaissa lasiastioissa. — Niin, niin, ystäväni
Hannu Konrad Balmer! —

»Ystäväni!» Tuo kuului kuin sydämestä tuntevalta, puoleksi
tukahdutetulta ilohuudolta, eikä Kasper näyttänyt ikinä saavan
kylläkseen kehutuksi hampurilaisen kauppaherran ihmisrakkautta ja
ylevyyttä.

Hänen ihailunsa tarttui minuunkin.

— Hannu Konrad Balmer on minun mieleni mukainen mies ja olen vallan
ihastunut häneen, sanoin lämpimästi, enkä saanut päästäni tuota
kertomusta, kuinka muinoinen selmattilainen poika oli maailmassa
saavuttanut menestystä.

Mutta Duglore huomasi sen ja sanoi nyrpeissään.

— Nyt sinun silmäsi, Jost, näyttävät siltä kuin aikoisit itse lähteä
täältä tiehesi!

Siitä ei tosin vielä ollut pelkoa. Eihän isäni ottanut minua
mukaansa edes Gauenburgiin, missä olisin saanut nähdä tuon kauniin
luonnontieteellisen museon, ja ellei maailma pyrkinyt tutustumaan
minuun, niin ei ollut odotettavissa että minä saisin tutustua siihen.

Koulumestarin huvittavat kertomukset, joiden aineena vielä monasti
oli Hannu Konrad Balmer, auttoivat minua saamaan aikani kulumaan
pitkän talven kestäessä, ja vihdoin saapui kevät ja kesä vuorillemme,
ja Duglore ja minä paimentelimme taas vanhempiemme lehmiä Bodenin
laitumilla Tafelvuoren yläpuolella.

Silloin läksin kerran kenenkään tietämättä yöllä ihmisten nukkuessa
liikkeelle, ja maailmaa ikävöiden aloin kuutamossa kiivetä
Feuersteinille. Aamutuulen hiljaa puhaltaessa ehdin huipulle, ja mieli
täynnä nuoruuden tuskaa ja riemua seisoin siinä nousevan auringon
loisteessa, katsellen vuoria ja maita, joilta harmaa hämy poistui
suoden sijaa valolle, väreille, riemulle. Kaihoten aavistin ja tunsin
silloin, kuinka paljoa enemmän elämä voisi tarjota, kuin mitä se
Selmatt'issa soi minun osakseni.

Kuin olisin syntynyt auringon ja onnen lapseksi, jätti tuo valon
ja elämän näkemiselle omistettu hetkinen mieleeni ylevän kaihoisan
muiston. Mutta täysin hukkaan eletyiltä tuntuivat minusta päiväni
noihin aikoihin sentään ainoastaan silloin, kun en ollut saanut nähdä
Dugloren tummia silmiä ja ruosteenruskeita palmikoita, tuota suloiseen
kukoistukseen puhjennutta olentoa, jonka liikkeisiinkin lapsellisen
jyrkkyyden sijaan päivä päivältä tuli yhä enemmän viehättävää
naisellista sulavuutta. En tiennyt mikä sanomattoman onnellinen
poikanen isäni ankaruudesta huolimatta sentään olin elellessäni tuolla
kotikylässäni ja paimenmajassani, vaan minusta tuntui jonkin arvoiselta
ainoastaan se, mikä oli jotenkuten erikoista ja kuten salainen
käyntini Feuersteinillä toi vaihtelua hiljaiseen, rauhalliseen elämääni.

Siitäpä syystä muuan maailman tervehdys, joka Bodenin laitumella
Dugloren kanssa karjaa paimennellessamme tuli meitä hämmästyttämään,
antoi minulle melkein vuodeksi ajattelemisen ja haaveksimisen ainetta.




V.


Oleskellessamme Dugloren kanssa kesäisin paimenina Bodenin pengermällä,
haimme alituisesti toistemme seuraa, ja kepposten keksimisessä,
leikillisessä juttelussa kuluivat nuo ihanat päivät. Mutta väliin
kävimme sentään molemmat äänettömiksi. Kun vain tiesin Dugloren olevan
läheisyydessäni, olin tyytyväinen, ja usein voin tuntimääriä levätä
ruohostossa kyynärpäihin nojaten pää kätten varassa ja katse tähdättynä
hänen ohitsensa Feuersteinin kiviseinien muodostamiin urkupilleihin
ja kirkkoihin. Kuin joukko valkoisia pilvekkeitä vaelsi Selmatt'in
lammaspaimenen lauma ruohopeitteisiä paikkoja hakien vuorenrinnettä
pitkin, tai kiipeilivät kallioseinämillä Selmatt'in köyhimmät
vuoriheinää niitellen ja heitellen saamiaan heinätukkoja penkereeltä
toiselle. Ja jos ei siellä milloin näkynytkään kesätoimissaan
puuhailevia ihmisiä, niin liikuskelivat ainakin gemssiparvet ruskeina
varjoina kallioilla ruokaa hakien, ja petolinnut kiertelivät rääkkyen
ratojansa. Mutta silmäni olivat paljosta näkemisestä ja katselemisesta
käyneet niin tarkoiksi, ettei minulta jäänyt huomaamatta mikään, mikä
vuorella tapahtui, ei edes murmelieläin, joka jossakin kaukana asettui
istumaan takajalkojansa varaan.

— Voi kuinka ikävä toveri sinä olet! huudahti Duglore, joka istui
vieressäni kukkivien alppiruusuvarpujen keskellä ja juuri oli taitavin
sormin sitonut seppeleen vaaleankultaisista alppiesikoista. — Pidätkö
tästä seppeleestä?

Loin siihen silmäyksen, mutta en liikahtanut paikaltani.

Hieman harmistuneena hän heitti seppeleen kauas luotansa ja huusi
epätoivoisena levollisuudestani:

— Jost, mitä ajatuksia sinun päässäsi liikkuukaan! Tuo ainainen
mietiskely on kauheata. Tuollaisia olivat varmaankin nuo muinoisajan
pakanat, nuo vuorelaiset, jotka Jumala on tuhonnut.

Hänen puheensa sai minut nauramaan, mieleni vilkastui ja aloin
viirusilmin katsella jouten istuvaa tyttöä.

— Nyt sinun silmäsi ovat aivan kuin pakanan, sanoi hän, ja ikäänkuin
hänen olisi täytynyt suojella itseään katseeltani hän kohotti ruskean
käsivartensa kasvoilleen, joilla hieno sametinpuna ja raitis päivetys
viehkeästi yhtyivät.

- Mutta katsos, huusi hän, - tuolla tulee Melchi vuoripolkua alas! Nyt
on leikki ja pila lopussa, nyt meidän täytyy olla ihmisiksi!

Keveästi ja sirosti kuin gemssi hän hypähti seisoalleen, ja pojalle,
joka tallusti eteenpäin kantaen kuormallista vuoriheinää, kajahti
vastaan tervehdykseksi joellus, joka Dugloren suusta soinnahti lienteänä
kuin virsi.

Minä en puolestani siihen aikaan pitänyt nuoresta Melchi
Hangsteinerista enemmän kuin nyt vanhasta. Mutta kuten nyt oli hän
silloinkin kunnioitusta ansaitseva ihminen, ja Duglore osoitti
hänelle sentähden aina erityistä ystävyyttä. Hänen isänsä oli tuo
Selachin laaksossa asuva tukinuittaja-parka, joka oli pudonnut niin
pahasti kallioseinää pitkin virtaan, että hänen jo monta vuotta oli
täytynyt selkärampana maata vuoteessa, ja Melchi teki työtä ja raatoi
uutterammin kuin kukaan aikuinenkaan koko Selmatt'issa, ettei tuon
ison perheen tarvitsisi turvautua muiden apuun. Kaikki pitivät poikaa
suuressa arvossa hänen työteliäisyytensä takia, ja minä myöskin, mutta
lapsuudestamme saakka kestänyt molemminpuolinen vastenmielisyys ei
ollut vuosien kuluessa suinkaan vähennyt, kun Melchi, kuten varmasti
olin vakuutettu, rakasti Duglorea yhtä hartaasti kuin minäkin, vaikka
hän vaatimatonna ja arkana salasi tunteensa, kun ei kumminkaan pystynyt
kilpailemaan ylvään Jost Wildin kanssa.

Tuo tukeva, kömpelöliikkeinen poika, joka oli minua yhden vuoden ja
Duglorea kaksi vuotta vanhempi, astua luntusti kesäpäivän helteessä
vuoritietä pitkin ja heitti meidän luokse saavuttuaan heitti raskaan
heinätaakkansa maahan, työnsi niskaan liinaisen huppukauluksen, pyyhki
käsivarrellaan hien ja heinätomun kasvoistaan ja istui lepäämään, yhä
vielä huohottaen rasituksesta.

— Teillä kahdella on hyvät päivät, läähätti hän, ei muuta tekemistä
kuin pitää karjaa hiukan silmällä. Mukavaa elämää kuin raatiherroilla!

— Ja sinä, Melchi, sinä rasittaudut liiaksi tuollaisilla mielettömän
raskailla kuormilla. Tuo kantamuksesihan painaa pari sataa naulaa!

Tuo puhe ei nyt enää kuulunut veitikkamaiselta kuten Dugloren äskeinen
joellus, vaan siinä ilmeni harrasta myötätuntoa. Kehuminen pani
voimakkaan pojan leveän suun vetääntymään suopeaan hymyyn, mikä hymy
oli ainoa kauneuden vivahdus hänen rumassa, jo hieman vanhahkolta
näyttävässä naamassaan, jota pisamat peittivät niin paksulti kuin
niitä olisi luotu siihen laastilapiolla. Juttelimme nyt heinänteosta
ja karjasta, jonka läkkikellojen rauhallinen kalkahtelu tuon tuostakin
kuului läpi hiljaisuuden, ja järkevänä kuten aina kolmen kesken
ollessamme koetti Duglore innokkaalla keskustelulla salata, että piti
enemmän minusta kuin Melchi'stä.

— Katsokaa, huusi hän, — eikös tuo pilvi ole kuin äksyilevä
päistärikkö, jonka selässä istuu ratsastaja, liehuva musta viitta
yllään!

Ja hän osoitti notkealla kädellään musta- ja valkoreunaisia
hopeapilviä, jotka hiljalleen vaeltelivat vuorenhuippujen
yläpuolella.

Me Molemmat pojat katsoimme hänen osoittamaansa suuntaan. Mutta unohdin
tarkata pilveä, sillä huomioni kiintyi paljon ihmeellisempään
esineeseen, joka komeana liikkui hiljaa eteenpäin sinitaivaalla. Duglore
huomasi sen myöskin ja huusi:

Mikä ihme. Mikä ihme!

Tuo ihme oli himmeästi loistava, kullanvälkkyvä pallo, joka kuun
suuruisena leijaili kynttilämessuaukon yläpuolella. Hitaasti ja
juhlallisesti se laskeutui alaspäin, katosi ilta-auringossa hohtavien
pilvien taakse, tuli jälleen näkyviin niiden alapuolella, jatkoi taas
matkaansa kirkkaalla taivaalla ja vaipui aina alemmas — alemmas.

— Minä en näe mitään! sanoi Melchi hieman toivotonna, voimatta
käsittää hämmästystämme ja ihmettelyämme. Vihdoin onnistui minun saada
hänen katseensa ohjatuksi iltaruskossa vienosti punertavaan palloon.
Nähdessään sen hän hypähti pystyyn ja huusi käsivarret levällään:

— Rukoilkaamme! Kuu putoo taivaalta. Se on maailmanlopun alku!

Kuullessaan nuo sanat Duglore loi minuun hätääntyneen katseen.

— Jost, Jost, minuakin alkaa pelottaa, huokaili hän. — Jumalani, jos ei
kuu enää valaisekaan yöllä maailmaa. Tahtoisin kuulla mitä isä tästä
sanoo!

Avutonna kuin hätyytetty, pakoon pyrkivä otus katsoi hän minuun.

Niin, mitähän Kasper siitä sanoisi? Kuin lumottuna katsoin taivaan
sineen katoavaa hohtavaa ilmiötä. Onko se kuu vai eikö se ole? Tuosta
kultaisesta pallosta riippui vielä jotakin kuunsyrjän näköistä,
jota eivät minunkaan tarkat silmäni voineet selvästi erottaa. Mutta
kultapallokin pieneni pienenemistään eikä ollut enää päätä suurempi,
sitten vain nyrkin kokoinen, ja se laskeutui yhä nopeammin. Hetkisen
se lepäsi kynttilämessuaukon takana kaukaisella päivänpaisteisella
kalliohuipulla ja katosi sitten näkyvistä kuin laskeva taivaankappale.
Turhaan tuijotin hopeisiin pilviin ja sineen, taivaalla ei näkynyt enää
tavallista enempää.

Duglore ja Melchi päästivät helpotuksen huokauksen.

— Kuu ei räjähtänyt rikki kuten pelkäsin, sanoi Melchi riemuissaan. —
Olemme yhä edelleen hengissä, mutta kestämäämme tuskaa emme hevillä
unohda!

Samassa hän nosti selkäänsä kuorman, jonka taakse melkein hävisi
näkyvistä, ja läksi hoippuilemaan laaksoa kohden.

Tuo loistava taivaanpallo, joka oli nähty muiltakin tienoon vuorilta,
antoi taikauskoisille ihmisille äärettömän runsaasti puheenainetta.
Mutta kun koulumestari Kasper tuli luonamme käymään, lausui hän ilmi
omat ajatuksensa asiasta.

— Jost, sanoi hän, juhlallisesti kohottaen keskisormensa, — se
oli varmaankin vain Ranskasta tänne lentänyt turhuuden tekele.
Ranskalaisten noiden levottomain sielujen, pitää aina puuhata
jotain erikoista. Siksi ovat he myöskin keksineet mongolfiäärit eli
ilmalaivat. Tuo, minkä näitte, oli varmaankin ilmalaiva. Siihen kuuluu
suunnattoman suuri, silkkikankaasta valmistettu pyöreä säkki, jonka
alle kiinnitetyssä pienessä veneessä valkea palaa. Niin lentää tuo
kummitus kauas yli maiden ja jos ken tahtoo tehdä syntiä Jumalaa ja
itseään vastaan, voi hän istua valkean viereen veneeseen ja kulkea
halki ilmojen. Mutta sellaista tekevät vain kaikkein katalimmat
ihmiset, ja ilmassa he helposti tulevat raivohulluiksi, niin että
joko itse sytyttävät laivan tuleen tai huimauksissa hyppäävät alas ja
murskaantuvat kuoliaaksi.

- Emme me nähneet tulta emmekä ihmisiä, vaan ainoastaan pallon alla
sirpinmuotoisen esineen, joka tosin ehkä olisi voinut olla vene.

Silloin laahasi Kasper tullessaan seuraavan kerran meitä tervehtimään
mukanaan suuren kirjan ja näytti minulle eräällä sen loppulehtiä olevaa
ilmapallon kuvaa, jonka alla oli kirjoitus: »Pilâtre de Rozier ja
markiisi d'Arlande nousevat 28:na päivänä lokakuuta 1783 Muetten linnan
luona lähellä Pariisia mongolfiäärillä ilmaan.» Kiihkeästi tutkin nyt
kuvaa ja siihen kuuluvaa selitystä ja innokkaasti myönnytellen sanoin
koulumestarille:

— Nyt minäkin olen vakuutettu että tuo näkemämme pallo oli ilmalaiva.
Tahtoisin vain tietää oliko veneessä ihmisiä ja missä se laskeutui
maahan.

Mutta Kasper vastasi, silmät ilosta loistavina:

— Enkös ollut silloin aikoinaan oikeassa, kun sensijaan että olisin
tehnyt vaivaloisen ja kalliin matkan Baseliin, ostin Gauenburgista
kirjoja, joista saa hyödyllistä opetusta ja selitystä niin monenmoisiin
seikkoihin.

Duglorekin sekaantui puheeseen.

— Oi Jost, sanoi hän huolestuneella ja lempeän varoittavalla äänellä,
— mitä sinä välität maailman turhasta touhusta ja sen levottomista
puuhista? Mitäpä se meihin koskee, minne tuo pallo jatkoi kulkuaan?
Varmaankin se on saavuttanut matkansa päämäärän.

Koulumestari Kasper nyökkäsi myöntävästi, mutta minä vastasin nauraen:

— Kyllä se minuun koskee! Mahtanee olla ihanaa kuin taivaassa, kun
saa tuolla tavoin ilmassa purjehtia yli kylien, järvien ja vuorten.
Tahtoisin Skerran tehdä sellaisen matkan noin salaa kenenkään tietämättä
kuten retkeni Feuerstemille tuona aamuna, jolloin sinä, Duglore,
tapasit karjani kaitsijatta.

Kauhistuneena kuuntelivat koulumestari ja Duglore rohkeata puhettani.
Jos hartioihini äkkiä olisi kasvanut siivet ja olisin kotkan tavoin
kohonnut ilmoille, ei heidän hämmästyksensä ja pelästyksensä olisi
voinut olla suurempi.

— Jost, Jost, huusi Kasper tyrmistyneenä, — niin kauheita ajatuksia
sinulla on, eikä isäsi kuritus ole saanut niitä hengiltä!

Huomasin nyt että puheeni saattoi minut tuntumaan kammottavalta
noista ihmisistä, joita rakastin enin kaikista. Mutta en voinut
kestää heidän äänetöntä paheksumistaan, ja niin koetin kesän kuluessa
hiljaisella, lempeällä käytöksellä voittaa jälleen Dugloren ja hänen
isänsä luottamuksen. Mutta talvi ehti jo tulla, tuo ihana talvi, joka
oli viimeinen Selmatt'issa kotoisessa piirissä viettämämme, ennenkuin
nyreys, joka aiheutui noista nuoruudenkaihoa ja mielenkiihkeyttä
ilmaisevista sanoistani, oli haihtunut, ja suloinen sopu yhdisti
Kasperin, Dugloren ja minut.

Kun kerran taas tulin Kasperin asuntoon ottaakseni osaa taulujen
valmisteluun, huusi Duglore:

— Nyt me tiedämme milloin ja missä tuo ilmapallon matka päättyi!
Arvaapas miten sen kävi!

— Mistäpä minä sen tietäisin, vastasin välinpitämättömästi, salaten
jännitykseni.

Silloin Duglore pani eteeni Gauenburgissa ilmestyvän, tienoillamme
laajalti levinneen kansantajuisen kalenterin, ja katselimme sitä
yhdessä. Siinä kerrottiin ettei ilmapallossa, joka oli vuoristossa
herättänyt hätää ja tuskaa, ollut lainkaan ollut ihmisiä, vaan oli se
päässyt karkuun eräältä ranskalaiselta sotaväenosastolta, ja kirjassa
oli nähtävänä kuva siitä, kuinka metsästäjät löysivät haljenneen
kummituspallon riekaleet laaksonpohjukasta, kuivuneen kuusen oksiin
takertuneina.

Pettymyksen tunne täytti mieleni, enkä halunnut enää kuulla puhuttavan
koko ilmapallosta. Mutta Duglore ja hänen isänsä hymyilivät sälää
huomatessaan ettei minulla enää ollut mitään sanottavaa tuonnoisen
ihastukseni esineestä.

Samassa kalenterissa oli myöskin koulumestari Kasperin mahtavan
ystävän Hannu Konrad Balmerin kuva, ja mainittiin hän siinä »maamme
huomattavien miesten» joukossa. Kasper ei saanut kylläkseen ihailluksi
tuota kuvaa, ja hänen silmänsä loistivat ilosta hänen sitä minulle
näyttäessään. Minusta nuo piirteet eivät kuvastaneet sellaista
ylenpalttista ihmisrakkautta kuin Kasper oli kehunut ystävänsä
mielen uhkuvan. Pikemmin näytti kauppaherra valkoisen poskiparran
reunustamista kasvoistaan ja tuikeakatseisista silmistään päättäen
olevan mies, joka halusi lausua koko maailmalle: »Minä tiedän kuka
minä olen. Minä pystyn kaikkeen! Minulla on valta kaikkeen! Ken
uskaltaa minua vastustaa?» Mutta omituista! Noiden kasvojen ylpeä
ja säälimättömän tarmokas ilme viehätti minua enemmän kuin jos
niillä olisi kuvastunut enkelinhyvyys! Usein mietin mielessäni:
»Jospa vain voisi tulla tuollaiseksi mieheksi kuin Hannu Konrad
Balmer!» Kun koulumestari vielä noina päivinä sai Balmerilta lyhyen,
mutta herttaisen kirjeen, oli tuon vaatimattoman olennon onni ja
ihastus rajaton. Parina iltana sai nyt höylä levätä, ja hän sepusti
mainehikkaalle nuoruudentoverilleen kirjeen, joka oli ainakin
kymmenenkertaa niin pitkä kuin hänen saamansa.

— Jost, olen tässä kirjoittanut sinustakin, hymyili hän sulkiessaan
suurella huolella ja puuhalla kynttilän ääressä kirjeensä sinetillä. —
Teidän täytyy. Hannu Konradin kanssa tutustua toisiinne!

Kahdesta kalenterista hän leikkasi ystävänsä kuvan, kiinnitti sen
kovalle valkoiselle paperille ja varusti sen lasilla ja kukkamaalauksin
koristetulla upealla kehyksellä, jonka vertaista ei vielä konsanaan
ennen ollut hänen kädestään lähtenyt. Toisen kuvan hän pani omaan
huoneeseensa, toisen hän lahjoitti minulle ja oli hyvillään, kun
kerroin ripustaneeni sen huoneeni seinälle.

Hauskat jutteluillat saattoivat talven kulumaan nopeasti. Kasperin
älykkäät kasvot loistivat ilosta, ensiksi Balmerin kirjeen ja sitten
melkoisen korukehystilauksen johdosta jonka hän oli saanut. Koko
innollaan hän nyt ryhtyi työhön, ja virttä vihellellen hän nyt kuin
taiteilija konsanaan maalaili vihreille kivitaulunpuitteille kirjavia
koristeita. Siinä versoi, hieman jäykkänä tosin, vuorikasvillisuutemme:
päiväkukan kultakupukat kapeiden valkoisten kukkalehtisten
reunustamina, ripsukoristeinen alppikello, pyöreähkönaamainen orvokki,
punakeltaisine silmää, nenää ja suuta muistuttavine pilkkuineen.
Milloin hän tahtoi panna kaikkein parastaan, hän yhdisti vielä kukat
köynnöksellä ja asetteli sitä pitkin keltasirkkuja ja muita lintuja,
jotka siinä istuskellessaan nokallaan järjestivät höyheniään. Toisin
kerroin hän oli kukkiin nähden säästäväisempi ja maalaili sananlaskuja
ja mietelauseita:

    »Hiljaa hyvä työ tuleepi,
    Ajatellen aivan kaunis!»

Ja hän oli vakuutettu ettei hänen uuttera työnsä menisi hukkaan,
vaan että nuo elämänviisautta uhkuvat lauseet helpottaisivat jonkun
nuoren ihmislapsen maallista vaellusta, sikäli kuin hyvät opetukset
ja perusohjeet yleensä voivat auttaa meitä ihmisiä välttämään
kompastuskiviä.

Mutta Duglore, talon aarre, alkoi päivä päivältä viehättää minua aina
enemmin. Oli kuin hänen suloiset soleat kasvonsa, tummat silmänsä,
ruskea kullankimmeltävä tukkansa olisivat kirkastaneet koko talon,
luoneet sinne puhtauden ja ilon päivänpaistetta. Vaikka hän oli hento
kuin alppikellonen, auttoi hän kumminkin toimeliaasti pientä hiljaista
äitiänsä, hoiteli ympärillään pyöriviä, apua anelevia sisaruksiansa
hellästi ja kärsivällisesti kuin olisi ollut heidän toinen äitinsä, ja
mihin hän ikinä ryhtyi ja mitä hän tekikään, kaikki hän suoritti yhtä
taitavasti ja vikkelästi. Mutta viehättävin hän minusta oli aina illoin
kiitosvirttä laulettaessa, kun hänen ihana äänensä raikahteli yli
maiden hartaana ja riemukkaana, ikäänkuin hän olisi ylistänyt Jumalaa
jostakin erityisestä suuresta armosta.

En ollut erityisesti huomannut hänen käyttävän Aikaansa soiton
oppimiseen, vaan ikäänkuin soittotaito olisi ollut hänessä
synnynnäistä, hänestä kehittyi tässä suhteessa kylän taituri. Tuon
tuostakin hän soitti isänsä asemesta kirkossa urkuja ja istui sitten
saarnan aikana nöyränä soittokoneensa läheisyydessä lehterillä,
nuoruuden ja viehkeyden edustajana talonpoikain keskellä, joiden naamat
olivat kuin kivestä veistetyt. Mutta seurakuntalaiset tuumiskelivat:

— Hänen soittonsa kajahtaa pyhemmältä kuin koulumestarin itsensä. On
kuin hänen kätensä herättäisivät urkupillit eloon ja ne alkaisivat
itsestään ylistää Herraa!

Varsinkin Kasperia tuo kehuminen ilahdutti suuresti.

— Jos Duglore asuisi kaupungissa, niin hänestä ehkä tulisi kuuluisa
taiteilija, joka voisi soitollaan ja laulullaan ylentää lukuisain
ihmisjoukkojen mieltä, sanoi hän juhlallisesti. — Mutta onhan tuo ansio
sekin, että hän pystyy liikuttamaan töykeiden selmattilaisten sydäntä
ja herättämään heissä hartautta. Niin he kumminkin tuntevat Jumalan
hengen läsnäoloa!

»Niin kylä!» ajattelin, mutta minua harmitti kirkkonaapurini Melchi
Hangsteiner, joka paikaltamme kuorissa koko jumalanpalveluksen ajan
kuin loihdittuna ja lumottuna tuijotti vedensinisillä, keltaisten
ripsien ja kulmakarvojen varjostamilla silmillään Dugloreen, joka siinä
lehterillä oli jokaisen katseltavana.

Eräänä sunnuntaina kevään saapuessa herätti Melchi ja hänen
silminnähtävä ihailunsa mielessäni niin kiihkeätä suuttumusta, että
se jäi sinne kytemään pariksi päiväksi. »Eihän hän vain kuvitelle»,
murisin minä, »että hänen toiveensa vielä joskus tulisivat toteutumaan.»

Silloin havaitsin kirkkotarhan luona olevalla niityllä keveäpukuisen
olennon ja kevättuulessa ja päivänpaisteessa kimmeltävän
ruosteenruskean tukan. Duglore levitti vaatteita nuoralle kuivamaan, ja
huomatessaan minut kylätiellä hän huusi:

— Jost, voisit auttaa minua kiinnittämällä nuoran tuonne kauemmaksi
puihin.

Kiiruhdin hänen luoksensa. En tiedä itsekään, mikä minun oikein tuli,
vaan kun Duglore juuri nousi varpailleen ja kurotetuin käsivarsin
kiinnitti hohtavan valkeata vaatekappaletta puristimella nuoraan,
kiedoin käteni hänen notkean, hennon vartalonsa ympärille.

— Kirkkoherra näkee, rukoili Duglore pelästyneenä, — kuolleet ovat niin
lähellä!

— Mitä siitä, vastasin minä kiihtyvin mielin, — tahdon nyt sinua
hyväillä ja suudella!

Hän ponnisti vastaan, mutta hänen vastarinnastaan vain yllyin
rohkeammaksi. Kiihkeydellä, jommoista en ollut ennen tuntenut ja joka
minua samalla viehätti ja pelästytti, tein lopun hänen vastustelustaan.
— Duglore, liikahdapas, jos voit! huusin puristaen tuon nuoruuden
hempeyttä uhkuvan olennon vasten rintaani. Hän ei vastannut mitään, vaan
puri vihastuneena hammasta. Mutta nyt teki hän kiivaan päänliikkeen ja
hänen pitkä, paksu, ruosteenruskea tukkansa valahti irti, hiipaisten
kasvojani, jotka olin painanut häntä kohden. Siitä hulmahtava vieno
tuoksu huumasi minut. Pusersin kasvoni hänen kaulansa ja paulaliivinsä
väliin, ja kuohuvat tunteeni purkaantuivat tulisiin suuteloihin.
Vihdoin päästin tuon hervaantuneen tyttösen irti — ja jäin itse
ihmettelemään hurjaa tekoani.

Duglore ei puhunut sanaakaan, ei itkenyt. Kuin murtuneena ja tiedotonna
hän nojasi aitaan pauloittaen liiviänsä vavahtelevin sormin.
Hänen kuolonkalpeat kasvonsa, joita hartioille valuneet suortuvat
varjostivat, olivat kuin riutuneen näköiset. Avoauki tuijottavissa
silmissä kuvastui polttava tuska, suru, haikea kuin kuolema.
Tuskallinen katumus, kiihkeä huoli tytön takia sekaantui mielessäni
rajun, nuorekkaan voimanpurkauksen jättämään hurmaavaan tunteeseen, —
minun täytyi sanoa jotain, tehdä jotain. Lempeydellä niin hellällä,
etten sellaista olisi tiennyt itseltäni odottaakaan, kohotin tyttösen
riipuksissa olevan pään pystyyn. Kuin uneksivana hän mukautui vienoon
hyväilyyni ja nojautui nyt puoleksi minuun silmät suljettuina.

— Duglore, kuiskasin minä pyyhkäisten suortuvat hänen kalpeilta
kasvoiltaan, — minähän lemmin sinua koko sydämestäni, Duglore, — ja
sinusta pitää kerran tulla vaimoni.

Silloin hän avasi tummat silmänsä kuin heräten tuskallisesta unesta,
katsahti minuun, hymyili vavahtelevin huulin ja alkoi sitten, tullen
täysin tajuihinsa.

— Oi, Jost, sopersi hän, — kuinka hyvin nyt puhuit! Enhän muutoin olit
voinut kestää sitä häpeätä, johon olit minut saattanut. Selachiin minun
olisi täytynyt heittäytyä! — Tämäpä vasta on outoa oloa!

Ja nauraen ja itkien hän nyt alkoi soperrella lapsellisen herttaisia,
lemmekkäitä sanoja.

— Oi sinua, hurjaa poikaa! Olenhan jo aikoja sitten havainnut luontosi
kiihkeyden! Silloinkin kun puhuit ilmapallosta, tuosta onnettomasta
tekeleestä! Ja muulloinkin, usein muulloinkin! Mutta nyt kun sanot
rakastavasi minua, niin minä myöskin rakastan sinua. Olenhan aina
sinua rakastanutkin, vaan nyt rakastan vielä enemmin! Rakastan sinua
iankaikkisesti!

Nyt hän ei enää muistanut että kirkkoherra voisi meidät nähdä ja että
kuolleet olivat lähellä.

Tuosta ihanasta kevätpäivästä saakka olimme salakihloissa. Duglore
iloitsi nuoresta rakkaudestamme kuin Jumalalta saamastaan kalliista
aarteesta. Entistäänkin hartaampana kohosi kiitoslaulu illoin hänen
huuliltaan, ja valtavasti tulkitsivat myös urut hänen sydämensä riemua.
Koko hänen olentonsa henki ylevää, neitseellistä arvokkuutta, joka
piti tulisen, kiihkeän luontoni kurissa ja esti minua enää toiste
kohtelemasta häntä säädyttömällä tavalla. Rakkauteni avulla tukahdutin
myöskin maailmankaipuuni. Isäni tahdon mukaisesti aioin viettää elämäni
tyynenä ja rauhallisena talonpokana Selmatt'in laaksossa, enkä tiennyt
että avaruudessa liitelevä ilmapallo voi muuttaa ihmiskohtalon.




VI.


Gottlobe ei tule vielä pitkiin aikoihin! Hangsteiner ei voi oikein
hyvin, sähköttää Hannu Stünzi, vaan toivottavasti hän muutaman päivän
perästä on jälleen terve. Kun vain kaunista säätä jatkuisi! Ilmassa
vallitsee loppusyksyn valtava, autuaallinen tyyneys. Vaikka tosin
yöt täällä vuorenhuipulla ovatkin aika kylmät ja talvea ennustavat
muuttolintujen äänet, tunkevat hiljaiseen observatooriini ovat
kumminkin päivät vielä ihania. Tummansininen taivas on kirkas ja
pilvetön aina Montblanc'ilk ja Grossglocknerille. Monte Visolle
saakka, päivänpaisteen mittarin vesikirkas lasipallo polttaa aamusta
iltaan alla olevalle paperille vuodenaikaan nähden harvinaisen
vahvan viirun, ilmapuntari ei liikahda, ja itätuuli leikiskelee
vain hiljaa tuulenmittarin kanssa, joka tuulta tavotellen kurottaa
metallikouraansa neljään eri suuntaan. Sää pysyy kauniina. Gottlobe
tulee siis!

Illan tullen valtaa minut aina halu jatkaa kertomustani, ja
syvennyttyäni siihen kerran en voi siitä niin helposti irtautua.
kirjoitan aina aamuyöhön saakka, ja ihmettelen kuinka tuoreina ja
elävinä nuoruudenmuistot ovat säilyneet mielessäni. Ihanan vanhan
laulun tavoin ne hivelevät sydäntäni!

Mutta on olentoja, joita kirjoittamisintoni ei miellytä. Näihin kuuluu
ensinnäkin herttainen toverini »Hiude», valkoinen koirani. Siihen
aikaan kuin Melchi Hangsteinerin talossa oleskellen vähitellen aloin
parata sääreni taittumisen jälkeen ja jälleen pääsin auringonpaisteessa
jaloittelemaan, ostin sen hiirenpyydyksiä myyskentelevältä
slovaakkilaiselta kulkukauppiaalta. Hiude seurasi minua vuorelle, ja
seitsemän vuoden aikana olemme jakaneet myötä- ja vastoinkäymiset.
Kun ruokavarastomme milloin kevään tullen ennen aikojaan alkoi lähetä
loppuaan, olemme yhdessä nähneet nälkää, kynttiläin loputtua olemme
pimeässä pitäneet toisillemme seuraa. Hiude ymmärtää ja käsittää
kaikki, ja myöskin noina synkkinä aikoina, kun lanka on ollut poikki,
on se ollut lohduttajani. Monenmoista on se jo saanut kokea, mutta ei
vain tätä ennen kylmäkiskoisuutta minun puoleltani. Mutta nyt, kun
panen tunnustukseni paperille! Ei sanaakaan, ei hyväilyä! Eilen illalla
se pani käpälänsä polvelleni ja sitten kirjoituskädelleni, koettaen
leikillisesti hampaillaan ottaa vihaamansa kynän kädestäni. »Pane
maata, Hiude!» tuli käsky. Totellessaan ynisten se loi surumielisesti
minuun ilmeikkään katseen, joka sanoi: »Oi, herra, mitä päähänpistoja
sinulla onkaan!» Hiude on nimittäin älykäs kuin ihminen. Vahinko vain
että sen kieli on kahlehdittu!

Samaten kuin Hiude surevat herransa välinpitämättömyyttä myöskin
»Jurri», siipirikko naakka, jonka kerran heittämällä halon
sain pelastetuksi ilmaan kohoovan haukan kynsistä, ja »Mii»,
alppipäästäinen, joka itsestään on tullut turviini ja viheltäessäni
kiiruhtaa kädelleni ottamaan pähkinänsydämen sormieni välistä.

Rakkaat murheelliset ystäväni, en voi teitä auttaa! Houkutellen
väikkyvät nuoruudenmuistot edessäni, Dugloreni huutaa hopeanheleällä,
suloisella äänellänsä: — Jost!

       *       *       *       *       *

Isä oli vaellusretkeltään palatessaan niin hyvällä tuulella kuin hänen
äreällä luonnollansa oli mahdollista. Jälleennäkemisen kunniaksi
menimme sunnuntaina kirkkoon, kävimme äidin hiljaisella, kukilla
koristetulla haudalla, joimme majatalossa tuliaisia ja palasimme
jälleen kotiin syömään päivällistä, jonka muuan naapurivaimo meille
valmisti. Aterian edellä käyvällä lyhyellä loma-ajalla tarkasti isä
talon joka sopukan, nähdäksensä kuinka hyvässä kunnossa kaikki oli.
Kun hän makuusuojaani tullessaan huomasi Hannu Konrad Balmerin kuvan,
synkistyi hänen muotonsa suuttumuksesta. Viha ja epäluulo välkähti
hänen silmissään hänen kääntäessään ne minuun kuvasta, joka riippui
seinällä koulumestari Kasperin valmistamassa kauniissa kehyksessä.
Kiukkuisesti hän tiuskaisi:

— Mitä, mitä tämä merkitsee?

— Pidän tuosta miehestä, vastasin minä tyynesti ja miehekkäästi. —
Sinä tosin et ole koskaan kertonut minulle hänestä, vaan koulumestari
Kasperilta...

Isä ilmaisi liikkeellä ettei halunnut kuulla jatkoa.

— Huomaan salajuonia olevan tekeillä minun pettämisekseni, murisi hän
kalseasti ja tylysti. — Sinä pidät Balmerista — niin, niin, — ja hän
pitää sinusta!

Tähän hän keskeytti puheensa ja kiertokulkunsa. Mieli synkkänä menimme
nyt päivällistä syömään, mutta minä en voinut kestää tuota äänetöntä
epäsopua, vaan laskin lusikan pöydälle tinalautaseni viereen ja sanoin:

— Isä, olen jo saanut kyliäni tällaisesta elämästä. Eihän sinun
tarvitse ääneti niellä vihaasi. Olen jo siinä iässä että voit
keskustella kanssani.

— Vai niin, käytät heti tilaisuutta rikkoaksesi välimme, puuskui hän
nousten paikaltaan. —'Voithan lähteä heti huomispäivänä Hampuriin, jos
luulet menestyväsi maailmassa isäsi kirouksen seuraamana. Tietysti
koulumestari sinun tahdostasi kirjoitti ja kehui sinua. Mene vain
matkoihisi, heittiö!

— Isä, en tiedä lainkaan mitä koulumestari Kasper on kirjoittanut, ja
vielä vähemmin tiedän mistään pyynnöistä minun puoleltani, vastasin
kalpeana suuttumuksesta, hypäten pystyyn.

Silloin hän sentään hämmästyi, rykäisi sitten ja ärähti:

— Mutta minä tiedän!

— Sano, isä, mitä sitten on tapahtunut? pyysin kiihkeästi.

— No niin, sanoi hän hieman tyynemmin, — tahallani en ole kertonut
sinulle, että aina saapuessani tauluineni tuonne meren tienoille
toimitan Balmerille tiedon tulostani. Hän tulee silloin hetkeksi
majatalooni ja minun pitää kertoella hänelle Selmatt'ista ja
koulumestari Kasperista. Tuon kaiken teen varsinkin koulumestarin
mielihyviksi, hieman myös Balmerin takia. Mehän olemme kaikki kolme
entisiä koulutovereita. No, kun Balmer jälleen noin kaksi kuukautta
sitten tuli majataloon minua tervehtimään, kysyi hän heti: »Onko totta,
Klaus, että poikasi Jost on niin hyväpäinen nuorukainen?» Ja hän kertoi
koulumestarin kirjeestä ja sanoi sitten: »Lähetäpä poikasi minun
luokseni oppiin! Vaimonikin iloitsisi siitä!» Niin hän sanoi, ja nyt
tahtoin tietää, onko tuo tapahtunut sinun tahdostasi vai ei. Tuo kuva
herätti minussa epäilyksiä!

Hän silmäili minua epäluuloisesti ja lausui sitten:

— Jost, olen kerran kaikkiaan määrännyt sinut talonpojaksi. Ethän toki
lähde Balmerin tykö?

Kysyvä, läpitunkeva katse kohtasi minua.

Balmerin tuuma, että menisin Hampuriin, saattoi minut niin
hämmennyksiin, että mykistyin hetkeksi. »Oi, maailmaan, maailmaan!»
raikahti mielessäni riemuisasti. Mutta silloin kuvastuivat eteeni
Dugloren lempeät silmät, ja ojensin käteni isälle, joka jo
raivostuneena yritti kääntää minulle selkänsä.

— Lupaan nyt Jumalan edessä, isä, sanoin lujalla äänellä, — että
elämäni loppuun saakka pysyn selmattilaisena talonpoikana.

Vaieten puristimme toinen toisemme kättä ja katsoimme kauan kiinteästi
toisiamme silmiin. Vihdoin lausui isä:

— Jost, kovuuteni on tehnyt lapsuudenaikasi raskaaksi, mutta siitä on
ollut hyötyä, Luontosi on nyt taltutettu ja noudattaa järjen ääntä!

»Se ei ole kuritustesi ansio, vaan rakkauden, joka täyttää sydämeni»,
olin vähällä vastata, mutta huomasin liikutuksen kyyneleet isän
silmissä. Sovussa niin täydellisessä, ettei sellainen ollut vielä
konsanaan välillämme vallinnut, ryhdyimme jatkamaan keskeytynyttä
ateriaamme, ja isä lausui lempeästi, tyynnyttyään hieman
liikutuksestaan:

— Toivon, Jost, saavamme viettää yhdessä vielä monet ihanat vuodet.
Kauppamatkoja en enää lainkaan tee, sillä kymmenenä viime vuotena ovat
tulot tuosta toimesta huonontumistaan huonontuneet.

Käyden hetki hetkeltä yhä pirteämmäksi hän nyt alkoi puhua asiasta,
joka vuoden tai pari oli ollut hänen mieluisin keskustelualueensa,
nimittäin minun sittemmin tapahtuvasta naimisiinmenostani.

— Kaikki ei sentään vielä ole selvillä, Jost. Nyt tulevat vielä
naimisjutut. Niissä asioissa on jo moni saanut katua kauppojansa, mutta
toisaalta on totta, että »talo emännättä on kuin karja paimenetta!»

Ja sitten seurasi varovaisia viittauksia että minun pitäisi ottaa
vaimokseni se, jonka hän maan tytärten joukosta minulle kerran
valitsisi. Mutta se tuuma ei minua liioin viehättänyt.

— Isä, mitäs sanoisit, jos iskisin silmäni koulumestarin Dugloreen?
kysyin rohkeasti.

— Dugloreen — vai Dugloreen! sanoi hän miettiväisenä päätään
keinutellen. — Hitto tiesi mitä siihen sanoa. Hän on oiva tyttö,
mutta — hän teki liikkeitä kuin rahaa laskien — tässä suhteessa olisi
muistuttamisen varaa. Muutoin ei minulla ole mitään koulumestaria
tai hänen lastaan vastaan. Dugloren soitto tänä aamuna minua myöskin
miellytti. Katselehan nyt vielä kaksi tai kolme vuotta muita tyttöjä.
Ehkä löydät toisen, joka sinua miellyttää yhtä paljon kuin Duglore ja
on rikkaampi kuin hän. Mutta jos et sittenkään tahdo luopua Gloresta,
niin, olkoon menneeksi. Tytöstä ei voi sanoa pahaa sanaa, ja Kasper on
aina ollut uskollinen naapuri.

Olisin halunnut syleillä isää noiden sanojen takia, sillä ottaissani
Dugloren puheiksi olin pelännyt joutuvani kovaan kiistaan hänen
kanssaan, hänestä, kun muutoin raha ja omaisuus oli tärkeintä kaikesta.
Ja nyt hän olikin tuumani kuullessaan pysynyt tyynenä, olipa puolittain
antanut suostumuksensakin. Ja kun sitten iltapäivällä teimme pitkän
kävelymatkan vuoripeltojamme pitkin, ilmeni toki kerran hiljainen
tyytyväisyys hänen muutoin alati yrmeässä olennossaan.

Hiljaa ja rauhallisesti kului kevät, ja kesä saapui. Isä piti huolta
pelloista ja kylvöistä, minä kuljetin, Dugloren kanssa karjan Bodenin
laitumille. Väliin tuli isä sinne minua tervehtimään ja katsomaan
kuinka naudat menestyivät. Jos Duglore silloin sattui hänen tielleen,
sai tyttönen aina osakseen jonkun leikillisen ja suopean sanan,
jommoisia kyläläiset eivät liioin olleet tottuneet kuulemaan isän
huulilta. Se sai Dugloren silmät ilosta loistamaan, tuon tuostakin hän
salli minun salaa suuta suikata ja kuiskaili onnellisena: — Jost, rakas
Jost! — Ja minäkin luulin että Duglorelle, minulle ja isälle olisi
suotu vielä monen monta ihanaa vuotta.

Alku- ja keskikesän saimme riemuita sinisestä taivaasta,
päivänpaisteesta ja kukkien ihanuudesta. Bodenin laitumilla
kajahtelivat paimenten riemuäänet, Duglorekin joelsi aamusta iltaan
iloisesti kuin laululintunen, ja onneton ei ollut kukaan muu kuin
Melchi Hangsteiner, vuoriheinänniittäjä, joka kateellisena katseli
minua karsain silmin, hän kun varmaankin huomasi ettei hänen ollut
kilpailemista kanssani. Mutta elokuu toi mukanaan pitkällisiä,
kamaloita rajuilmoja. Salamat ja ukkoseniskut jyrähdyttelivät yhtä
mittaa vuoristoa, vedenpaisumusta muistuttavaa sadetta jatkui
päivämääriä, suoksi muuttuneita laidunmaita verhosi kylmänkostea sumu,
ja sen haihduttua näimme kuinka Feuersteinin kallioita alas syöksyi
ryöppypuroja kuin lumenlähtöaikoina. Sitten seurasi jälleen loppumaton
sade, mylvien juoksivat elukat häntä pystyssä laidunta pitkin tai
tunkeutuivat lähelle toisiaan vettä tippuvien kuusten suojaan, ja
monasti meidän oli vaikea pitää salamain säikyttelemiä laumojamme
koossa.

— Jost, jos et sinä olisi täällä, menehtyisin tänne, laski Duglore
surumielisenä leikkiä ja loi minuun melkein kateellisia silmäyksiä, kun
läksin viemään juustokuormaa Selmattiin.

Kylässä vallitsi huomattava levottomuus, ja koleata pilaa puhuen sanoi
isäni:

— Nyt kun taulukauppa ei kumminkaan enää kannata, romahtaa koko louhos
kokoon. Sieltä kuuluu suhinaa ja kumahduksia ja jyminää, ettei kukaan
enää uskalla mennä sisään. Voit olla iloissasi siitä, Jost, että
sinulla on älykäs isä, joka ajoissa hankki maata ja mantua. Talonpojan
ammatti vie nyt voiton taulukaupasta!

Mutta kun jälleen lähestyin Bodenin laitumia, muassani huolellisesti
suojeltu leipäkuorma, kiisi Duglore rankkasateessa minua vastaan,
miesten huopahattu päässä ja vanha sotamiehenviitta hartioillaan.

— Sinua tarvitaan, Jost, huusi hän huolestuneena. — Kaikki täällä
olevat miehet on kutsuttu työhön. Feuersteinin puolelle on muodostunut
halkeama, ja vuorelta tulviva vesi on saatava estetyksi siihen
virtaamasta.

Parinkymmenen miehen kanssa tein työtä koko yön lyhtyjen ja
päresoihtujen valossa. Mutta ei koko kyläkään olisi saanut veistetyksi
ja halkeaman poikki asetetuksi niin monta puukourua, että Feuersteinin
vesivirrat olisi saatu johdetuiksi sen ylitse. Se leveni ja piteni,
kokoonkutsuttu miehistö ei tainnut siihen mitään. Muutaman päivän
perästä oli se jo neljännestunnin kulkumatkan pituinen. Sen reunat
loittonivat toisistaan, taempi näytti kohoavan ylöspäin. Itse asiassa
lienee ollut niin, että etumaisen mukana Bodenin pengermä ja tämän
alla oleva Tafelvuori, mutta ihmiset ja eläimet eivät tunteneet tuota
hidasta vaipumista, jonka kumminkin voi huomata monesta ulkonaisesta
merkistä.

Kun aurinko pääsi pilkistämään esiin pilvien lomasta, tuli Duglore
juosten luokseni.

— Ajattele, huusi hän, — meidän majamme ovelta näkee Selmatt'in
kirkontornin kupukan, ja ennen sitä ei ole voinut nähdä. Tule
katsomaan itse! Olen niin kauheasti pelästyksissäni!

Dugloren havainto näyttäyti oikeaksi.

— Elä ole noin välinpitämätön, Jost, vaikeroi hän. — Eikö meidän
pitäisi karjoinemme palata Selmattiin?

— Mitäpä apua siitä olisi? vastasin minä. — Jos Tafelvuori syöksähtää
alas, olemme kylässä yhtä suuressa vaarassa kuin täälläkin.
Odottakaamme ensin tietoja Selmatt'ista.

Mutta kylästä palaavat miehet toivat uusia kauhunsanomia.
Kalliomöhkäle, niin suuri kuin vaatekaappi, oli lentänyt Tafelvuorelta
keskelle kylää ja tunkenut katon lävitse kirkkoon, missä se puoleksi
maahan uponneena vielä oli nähtävänä kastamiskiven vieressä. Kivi oli
näyttänyt ikäänkuin syöksähtävän esiin Tafelvuoren sisästä, ja sen
lentäessä kirkontornin ohitse olivat kellot ruvenneet viimassa soimaan:
ensin pienet vinheästi ja sitten yksin isokin kumealla äänellään. Tuo
itsestään alkanut kellonsointi oli pahanpäiväisesti pelästyttänyt
kyläläisiä, monet heistä olivat koonneet paraat tavaransa aikoen paeta
Zweibrückeniin, ja kaksi perhettä oli toteuttanutkin aikeensa. Mutta
toiset oli kunnallisneuvosto estänyt sitä tekemästä, rukoillen heitä
jäämään kylään, kunnes asiaa tutkimaan määrätyt piirineuvoston jäsenet
ja teknikot, jotka olivat matkalla Selmattiin, olisivat lausuneet
mielipiteensä. Heidän neuvonsa mukaan tultaisiin toimimaan, ja jos
todellinen vaara uhkaisi, muuttaisi koko kylän asujamisto pois,
mutta ei pitäisi omavaltaisilla päätöksillä hädän ja vaaran hetkenä
aikaansaada hajaannusta.

Nyt olivat piirineuvoston lähetit saapuneet. He kiinnittivät uhkaavan
halkeaman ylitse paperikaistaleita. Ne vetääntyivät yhä kireämmälle ja
katkesivat muutaman tunnin perästä. Vuori siirtyi siis edelleen, se
luisui, kuten asianymmärtävät tiesivät kertoa, sen perustuksena olevaa
vinoa liuskakivikerrosta alas. Ja neuvotteluista ei tahtonut tulla
loppua.

Mutta silloin tuli lohdutus niin tutkijakunnalle, kuin kyläläisillekin.
Feuerstein tuli jälleen sumusta esiin, ukkospäivinä sataneen lumen
hopeoimana. Tuo hyvien säiden enne kevensi raskaat mielet, tuuli,
joka oli alkanut puhaltaa idästä, karkotti yöllä sadepilvet, aurinko
loi valoaan yli likomärkien vuorten. — Vaara on nyt toistaiseksi
ohitse, sanottiin, — ja hyvien säiden vaikutuksesta vuoren luisuminen
vähitellen lakkaa. Jumalalle kiitos, voimme rauhassa viettää kiitos-,
katumus- ja rukouspäivää! — Sillä hurskaiden vuorelaisten suurin, pyhin
juhlapäivä lähestyi.

Pyhäpäivän aattona läksivät teknikot ja neuvoston jäsenet laaksostamme,
viettääkseen juhlaa omaistensa kanssa. He lupasivat vielä palata, ja
vuorelle ja kylään asetettiin muutamia miehiä vartijoiksi. Koulumestari
Kasper tuli luoksemme kertomaan mitä he olivat isäni kanssa päättäneet
karjan paimentamisesta juhlapäivänä.

— Jost, sanoi hän, — sinä menet aamulla isäsi kanssa kirkkoon. Sinä,
kääntyi hän Dugloren puoleen, — paimennat karjaa päivällisaikaan
saakka, sitten palaa Jost, ja sinä tulet kylään.

— Entä urkujensoitto? kysyi Duglore alla päin.

— Minä soitan aamujumalanpalveluksessa, sinä iltapäivällä, vastasi
koulumestari.

Duglore ei tosin ollut tyytyväinen tuohon ratkaisuun, mutta asia jäi
kumminkin sillensä. Varhaisen aamuhetken hohteessa hän saattoi minua
vielä kappaleen matkaa eikä tahtonut voida erota minusta.

— Minusta on kuin minulla olisi vielä jotain sanottavaa sinulle,
Jost, en tahtoisi näinä vaarallisina aikoina jäädä tänne ilman sinua,
virkahti hän hiljaa, vaivoin pidätellen kyyneleitään.

— Mutta lapsikulta, elä turhia huolehdi, vastasin minä. — Katsos,
millainen tyyni päivä tämä on!

— Otan virsikirjani ja laulan virsiä, lohdutteli Duglore itseään ja
lausui vihdoin jäähyväiset. Mutta viittoellen hän seisoi vielä pitkän
aikaa vuorenrinteellä. —

— En siis aio näinä vakavina ja huonoina aikoina ollenkaan lähteä sanoi
isä aamiaista syödessämme. — Muutoin ollaan kylän kohtaloon nähden jo
toivehikkaampia. Nuokin kaksi paennutta perhettä ovat palanneet.

Silloin alkoivat kirkonkellot soida, kutsuen jumalanpalvelukseen.
Vuoripolkuja ja kyläteitä pitkin virtaili tummapukuista kansaa
kirkkoa kohden: töykeitä selmattilaisia talonpoikia ja vuoripaimenia,
joihin eivät muut mahtisanat pystyneet kuin maan lakien ja uskonnon
salaisuuksien, vaimoja ja tyttösiä, virsikirja, nenäliina ja tuoksuva
yrtti kädessä. Lehmuksen alle kokoontuivat he vuorelta virtaavaan
päivänpaisteeseen, ja vähitellen alkoi kulkue tulvia sisään avoimesta
kirkonovesta. Kävelimme isän kanssa keskellä kansanjoukkoa puettuina
parhaisiin pyhäpukimiimme. Ylhäällä tornissa kaikuivat kellot.

Se oli hautajaissoittoa Selmatt'in kylälle.




VII.


Mietin juuri millä sanoin kuvaisin kauheata hetkeä, jolloin tuho
tapasi kotikyläni. Silloin alkoi sähkölennätinkone naksuttaa.
Iloisesti ilmoitti minulle Hannu Stünzi tuovansa huomenna Gottloben
luokseni. Onnen ja riemun vallassa keskeytin kertomukseni. Lepo
on minua virkistänyt. Muistelmieni kirjoittaminen kysyy voimiani,
ja minun täytyy varoa etten täytä virkavelvollisuuksiani vain
observatoorini itsetoimivien koneiden tavoin. Aamusta iltaan näet
yhtä mittaa mietiskelen, kuinka päivätyöni päätyttyä ryhdyn jatkamaan
elämäntarinaani, ja kuinka vain saisin sen puetuksi ymmärrettäviin
sanoihin. Koko mieleni, kaikki ajatukseni ja tunteeni ovat kiintyneet
tuohon tehtävään, jonka itse olen itselleni määrännyt. Tämä tuumiskelu
ja ajatusten ponnistelu on auttanut minut kestämään raskaat päivät,
jolloin odottelin Gottlobea turhaan, hän kun Melchi Hangsteinerin
hitaan parantumisen takia ei päässyt tulemaan.

Mutta nyt sain viettää lemmikkini ja Hannu Stünzin kanssa kaksi ihanaa
päivää!

Viileänä, päivänpaisteisena aamuhetkenä nousin huipulle, muka
korjatakseni muka jotakin tuulenmittarin rataslaitoksessa. Jo paljon
ennen oikeata aikaa tähystelin turhaan, eikö alkaisi näkyä laaksosta
päin lähenevää ihmisparia. Kellon lähetessä kymmentä raikahti
Hiuteen iloinen haukunta. Sen tarkkaan korvaan lienee sattunut Hannu
Stünzin riemukas huudahdus. Vihdoinkin he ilmestyivät kallionkyljen
takaa näkyviin. Gottlobe, jolla oli yllään lyhyeksi sonnustettu
harmaansininen villapuku, oli reippain, notkein neitonen, mikä ikinä on
Feuersteinille kavunnut. Hänen käyntinsä, hänen kiipeämisensä kalliota
ylös, nuortea vartalo, joka selkärepun taakan alla jänteänä yhä
suorenee, joustavat liikkeet vuorisauvaa käsitellessä, — tuo kaikki oli
viehättävää katsella!

— Herra Quifort! huusi hän lähestyen minua kevein askelin, ja päästäen
riemuhuudon, joka ilmaisi hänen tulisen luonnonlaatunsa, hän lensi
opettajan edellä luokseni ja ojensi minulle molemmat kätensä. Kun minä
kohteliaana vanhana herrana autoin häntä päästämään repun selästään,
hän nauroi viehättävän suloisesti ja raikkaasti sekä virkkoi:

— Tätä kohteliaisuutta en toden totta ansaitse. Te tietysti oikeastaan
ajattelette että olen kelvoton olento, kun tulen nyt vasta!

Käyden sitten vakavammaksi hän jatkoi:

— Mutta en todellakaan ole voinut tulla aikaisemmin, sillä isä oli
niin sairas. Mutta kuinka nyt iloitsenkaan! Olen kiihkeästi ikävöinyt
luoksenne. Lupa ei ollut helposti saatavissa. Isä on aina ollut hieman
itsepintainen, ja hän murisi ja harmitteli yhtä mittaa kirjeenne takia.
Mutta mitäpä isän tahdosta, rasavillin mieli vuorille palaa!

Ja jälleen raikahti hilpeä nuoruudenilo ilmoille. Olisin varmaankin
pusertanut lemmikkini syliini ja suudellut häntä, ellei Hannu Stünzi
juuri samassa olisi tullut luoksemme tervehtiäkseen.

Tarjosin nuorille matkasta nälistyneille vierailleni observatoorissa
aamiaista. Heidän ruokahalunsa oli omiansa ilahduttamaan minua. Kun
palasin varastohuoneesta täyttämästä uudelleen lautasta, jolla oli
ilmassa kuivattua lihaa läpikuultaviksi viiluiksi leikattuna, oli
pöydälleni ilmestynyt Gottloben repusta mitä ihanin kimppu kukkasia:
sametinruskeita esikkojä, astereita, reseedoja ja tulipunaisia, suuria
neilikoita, jommoisia äitini muinoin kasvatti akkunallaan. Akkunoitani
koristivat köynnökset metsäin ja ketojen syystuotteita. Tuoksuvain
sinimarjaisten oratuomenoksain keskellä punoittivat sorvaripaatsaman
kodat ja karkiaistertut, ja kuusen lehvien ja kypsäin käpyjen rinnalla
hohteli hopeakurho vienoin loistein. Luonnon ylenpalttisuus ympäröi
minua kalliollani, joka ei tuota ainoatakaan siemenjyvää.

— Mutta hyvät ystävät, eihän tänään ole syntymäpäiväni, huudahdin
riemastuneena, nähdessäni tuon komeuden.

Iloinen nauru kajahti minulle vastaan.

— Mutta sensijaan valitettavasti erojuhla, sanoi Hannu Stünzi. — Olemme
tulleet toivottamaan teille hyvää talvea tänne vuorellanne. Tosin minä
puolestani sentään tulen viettämään uudenvuodenjuhlaa kanssanne, ellei
tie ole kerrassaan ummessa.

- Minä sitävastoin lausun jo nyt toivomukseni, sanoi Gottlobe
leikillisesti, mutta lämpöisen sydämellisesti. - Kaikkea hyvää,
kaikkea mikä sydäntä ilahduttaa ja mieltä ylentää toivotan teille
uudeksi vuodeksi! Lisäksi on minulla vielä toivomus, että te meitä
muistelisitte, kuten me teitä yhäti ja aina muistelemme.

Vaatimattoman aamiaisen jälkeen ryhdyimme tarkastamaan observatooria,
joka kolmin matalin kerroksin ulkonee suojaavasta kalliosta.
Meteorologisessa työhuoneessa selitti Hannu seuralaiselleen noiden
graafisten koneiden toimintaa, jotka rataslaitosten avulla vetävät
piirtimillään lieriöille ja levyille viivoja, osoittamaan ilman lämpö-
ja kosteusmäärää sekä painetta, tuulen suuntaa ja voimaa vuoden joka
päivänä, tuntina ja minuuttina. Gottlobe osoitti suurta mielenkiintoa
katsellessaan koneita, jotka yhdessä tieteellisen kirjaston kanssa
täyttävät alikerran, mutta yhä suurempaa tullessaan keskikerroksessa
sijaitsevaan vierashuoneeseeni, jossa minulla on joukko muistoja
menneiltä ajoilta, kuten piirustuksia, pieniä maalauksia, kaikenmoisia
vieraista maista tuotuja esineitä sekä kaunokirjallinen kirjastoni.

— Ja nämä ihanat maisemat te olette nähnyt kaikki tyynni ja tuollaisia
ihmisiä, joilla on niin oudot kasvot ja niin kirjavat puvut? kysyi hän
silmät säihkyvinä.

Mutta kun sitten avasin oven makuuhuoneeseeni, jossa on vuode
Hannullekin, ja hän siellä näki yksinkertaisen valokuvan, joka esittää
hänen äitiänsä nuorena, silloin hän vaikeni. Vasta hetken kuluttua hän
lausui hartaan sydämellisesti:

— Äitini kiintyi myöskin hyvin teihin sinä aikana Kuin olitte meillä
sairaana, herra Quifort.

Hämmästyksissään jäi hän sitten katsomaa erästä öljymaalausta.

— Tuo naisenkuva on varmaankin vain maalaajan mielikuvituksen tuote,
hän lausui epäilevästi, — noin runsaasti ei kauneutta ja hyvyyttä voi
tulisi yhden ainoan osaksi.

— Kyllä sentään, hymyilin minä muistojen herättämän mielenliikutuksen
vallassa, — tuo kuva on itse asiassa erittäin hyvin luonnistunut.
Naisen nimi oli Abigail Dare, ja hän oli minulle rakas ystävätär.

Gottlobe ja Hannu näyttivät olevan hieman ihmeissään, mutta minä vein
vieraani nopeasti ylimpään kerrokseen.

— Tässä huoneessa ei ole muuta kuin arkkuja, jotka sisältävät
kaikenmoista ajan pitkään kokoontunutta tavaraa, sanoin minä, — mutta
täällä, Gottlobe, on sinulle varattu huone.

— Kuinka sievästi se on sisustettu, huudahti hän. — Tämä kuva esittää
Selmatt'ia ennen vuorenvierrosta?

Minä nyökäytin päätäni, mutta Hannulla oli paljon juteltavaa tuosta
piirustuksesta.

— Kaikkein ihmeellisintä on, naurahteli Gottlobe iloisesti,
päätettyämme kiertokulkumme, — ettei teidän vuoritalossanne juuri
ollenkaan kaipaa naisen järjestävää kättä. Kaikki on somasti oikealla
paikallaan.

— Niin, ei sitä suotta olla vanhapoika, ilakoin minä.

Observatoorista menimme hilpeästi jutellen ulos vuorenhuipulla
kirkkaaseen päivänpaisteeseen, ihailemaan valoisaa, avaraa maailmaa.
Nurmikolla istuen esittivät vieraani useita lauluja. Mutta päivällisen
jälkeen Hannu Stünzi osoitti herttaista hienotunteisuutta, josta olin
hänelle kiitollinen. Sanoen haluavansa käyttää hyväkseen muutamain
häntä huvittavain luonnontutkimusten tekoon kaunista säätä, jota
marraskuu alkajaisikseen tarjosi, hän läksi pitkälle kävelyretkelle
vuoristoon, ja tuon tekosyyn avulla hän sai sopivalla tavalla minut
jätetyksi Gottloben kanssa kahden. Nyt voimme vapaasti jutella
kaikenmoisista asioista. Eiköhän Gottlobe olisi mieluummin mennyt
Hannun mukaan? Ei, kernaasti hän jäi minunkin luokseni. Keskustelumme
johti Hannu itse tolalle, sillä kaukaa läpi hiljaisen vuoriston kajahti
hänen soinnukas, täyteläinen tenorinsa:

    »Sä kirkas, armas tähdyt! Oi!
    En saavuttaa Sua konsaan voi!»

Gottlobe kuunteli haaveisiin vaipuneena. Tuona hetkenä hän muistutti
minua Dugloresta, leikkitoveristani, nuoruuteni morsiosta, mutta hänen
palmikkonsa eivät ole ruosteen-, vaan kastanjanruskeat, ja hänessä
voi huomata nuorteaan naisellisuuteen sulauneena vuorelaissyntyperän
jälkiä. Hänen katseensa on vilkas, hänen kasvojensa kauneus on tuota
henkevää laatua, joka kuvastaa mielen lämpöä, voimaa ja jäntevyyttä, ja
hänen liikkeensä ilmaisevat tulista luonnonlaatua. Haluaisin nähdä tuon
nuoren, ihanan ihmislapsen, kun hänen sisin olentonsa rakkauden onnessa
herää täyteen eloon.

Niin, niin, Hannu Stünzi, ken saa herättää, mitä tuolla mielessä
uinailee, ja Gottlobea rakastaa, se on toden totta onnellinen mies!

Kun Gottlobe huomasi kuinka ajatukseni olivat; kohdistuneet hänen
olentoonsa, kohosi hänen kasvoillensa helakka puna.

— Eikö totta, tuo tähdyt, josta Hannu laulaa, olet; sinä, lapseni?
sanoin hymyillen, saattaen hänet siten yhä enemmän hämilleen.

— Siitä ei koidu onnea hänelle eikä minulle, sanoi hän, luoden
katseensa maahan. — Minun on sääli Hannu Stünziä, hänen elämänsä
Selmatt'issa ei ole suinkaan hauskaa, ja talonpojat loukkaavat häntä
tylyllä ylpeydellään. Teidän ystävyytenne, herra Quifort, on hänen
ainoa ilonsa.

Hiljaa ja vienosti hän sen lausui värähtelevällä äänellä.

— No, mutta isä Hangsteiner on varmaankin hänelle suosiollinen? kysyin
minä, muka tietämättömänä.

— Hän! huudahti Gottlobe. — Hänhän on opettajalle pahin kaikista ja
nimittää häntä aina vain Nälkälän herraksi, ja nytkin hän keksi jos i
mitä verukkeita estääksensä meitä yhdessä tulemasta Feuersteinille.
Minun täytyi juhlallisesti luvata ja vakuuttaa, että keskustelisin
opettajan kanssa vain aivan jokapäiväisistä asioista.

— No, oletko myöskin pitänyt lupauksesi? kysyin minä.

Hän nyökäytti päätään, hymyili ja sopersi:

— Enhän minä toki voi muitta mutkitta sanoa Hannu Stünzille — — —

Hän jätti lauseen kesken, hänen huulensa vavahtelivat avuttomasti itkun
ja naurun vaiheilla.

— Et voi sanoa Hannu Stünzille että häntä rakastat, täydensin
minä hänen katkonaisen lauseensa. — Sitä sinä tarkoitat, lapseni.
Rakastatkos sinä sitten todella häntä niin kiihkeästi?

Punastuen hän nyökkäsi vaieten ja synkkänä.

— Jo pitkät ajat, huudahti hän sitten silmät säihkyvinä, — on hän ollut
ajatusteni ainaisena esineenä. Senkin asian takia tulin luoksenne,
herra Quifort. Kuolintautiaan poteissaan teroitti äitini mieleeni,
etten saisi tehdä mitään elämänkohtaloani ratkaisevaa päätöstä, en
mennä kihloihin neuvottelematta teidän kanssanne. Äitini piti teistä
paljon ja luotti suuresti elämänkokemukseenne, jotavastoin hän tiesi
isästä, että hän usein on hieman ahdasmielinen ja itsepintainen. Mutta
auttaa ette tekään minua voi, sen käsitän.

Hänen tummien silmiensä säihky sammui, hänen katseensa kävi synkän
toivottomaksi. Mutta minä en kyennyt puhumaan, sillä tuo, mitä hän
sanoi äidistään, järkytti mieltäni.

— Nyt siellä on muuan nuori zweibrückeniläinen karjakauppias Böhninger,
joka tuon tuostakin ilmestyy meille, kevensi Gottlobe sydäntään. —
Tuohon mieheen on isä silmittömästi ihastunut, ja nyt he yhdessä
kuiskivat ja tuumivat, kuinka mainiosti soveltuisi että tuo nuorukainen
ottaisi minut vaimokseen ja tulisi meille kotivävyksi, ja isän toimeksi
jäisi vain ylin valvonta. Mutta minä en pidä Böhningeristä. Ehkä hän
on hyvinkin kunnollinen ja toimelias mies, mutta niin suloiseksi kuin
hän koettaakin tekeytyä, pilkistää sivistymätön karjakauppias kumminkin
alinomaa esiin. Mieluummin kuin hänet otan, menen palvelijaksi St.
Jakobiin ja odotan Hannu Stünziä, jonka Jumala hyvyydessään toki
kerran auttanee parempaan toimeentuloon. Nyt ei hänen käy rakkautta
ajatteleminenkaan. Opettajana Selmatt'issa! Ei siinä toimessa liioin
avioliittoa rakenneta.

Alakuloisena hän vaikeni ja painoi päänsä alas, koettaen salata
esiinpyrkivää kyyneltulvaa.

Tartuin hänen käteensä ja lausuin vakavasti:

— Ei, lapseni, elä tee itseäsi vikapääksi siihen kuolemansyntiin, että
pelkuruudesta tai ollaksesi; isälle mieliksi ottaisit miehen, jota et
rakasta. Et saa sallia itseäsi elävältä haudata! Et äitisikään tähden!

Kyynelsilmin hän katsoi minuun, kiitollisena saamastaan tuesta..

— Mutta minä muistelen sitä, Gottlobe, jatkoin minä, — kuinka autoit
minua kestämään nuo vaikeat päivät, jolloin muukalaisena makasin teidän
kattonne alla sääri taittuneena ja mieli epätoivon vallassa. Muistelen
kuinka viattomalla juttelullasi ja iloisella leikillisyydelläsi saatoit
minut jälleen kiintymään elämään aikana, jolloin olisin ollut valmis
heittämään sen luotani. Kiitokseksi siitä, lapseni, tahdon nyt tulla
rakkaudellenne avuksi. Vain kevääseen saakka vielä, Gottlobe!

Hämmästynyt, lämmin katse kohtasi minua tytön tummain silmäripsien
alta. Hänen povensa kohoili, vaan hän ei saanut sanaakaan esiin.

Ryhdyin jälleen puhumaan:

— Hannu Stünzi on minulle rakas, kuin olisi hän oma poikani, eikä hän
saa jäädä Selmattiin laimenemaan ja veltostumaan. Tunnen hänen suuret
luonnonlahjansa ja tahdon että hän pääsee toimeen, joka suo tyydytystä
hänen taipumuksillensa ja ylevälle mielellensä. Hänestä pitää tulla
insinööri, niin että hän voi ryhtyä maan parasta tarkoittaviin
yrityksiin. Mutta sitä ennen hän ilmestyy kosijana isä Hangsteinerin
eteen, ja sinusta tulee hänen onnellinen nuori vaimonsa. Mitä minä teen
rikkauksillani? Minulla ei ole koko maailmassa muita kuin te. Minä
avaan Hannulle tien, määrään hänen käytettäväkseen pääoman, jolla hän
voi kehittää nuoret voimansa.

Voimatta täysin käsittää puhettani todeksi, kuunteli Gottlobe minua
kuin lapsi, jolle kerrotaan kaunista satua. Mutta vähitellen hänen
silmänsä alkoivat huikeasti säihkyä. Vavisten ilosta hän tarttui
käteeni ja painoi sen tulisesti viattomille huulillensa.

— Mistä tulee kaikki tämä hyvyys? sopersi hän.

— Siitä että olen hyvälle äidillesi ikuisessa kiitollisuudenvelassa,
huudahdin syvästi liikutettuna, ja riemumielin olisin sanonut hänelle
enemmänkin, ellei se olisi ollut vastoin valaani. Mutta suutelin häntä
otsalle ja suulle, kuten isä suutelee lastansa. Käsi kädessä istuimme
sitten, Gottlobe hehkuvin poskin, ja Valkoisten vuorten ympäröiminä
puhuimme vielä Monenmoista, joka on liian pyhää tähän paperille
Pantavaksi.

Sitten palasi Hannu Stünzi pitkältä kävelyretkeltään. Hän huomasi
heti että jotain erikoista oli tapahtunut ja katsoi vuoroin minuun,
vuoroin Gottlobeen, joka ei voinut salata sydämensä riemua. Vietimme
virkistävän, suloisen illan, ja esitin rakkaille nuorille ystävilleni
pyynnön että he sinuttelisivat minua ja toisiaan, mutta hankalasti
se nyt aluksi luisui heidän huuliltansa. Toistensa suhteen he
laskeutuessaan iltapäivän auringonpaisteessa alas laaksoon helpommin
siihen tottunevat. Olisipa tuo jo ihme kerrassaan, jos nuo nuoruutensa
voimassa ja kukoistuksessa upeilevat ihmislapset eivät paljastaisi
toisillensa sydäntänsä. Keskustellessani Hannun kanssa kahden kesken
yllytin häntä siihen. Leikkiä lasketellen tuumailin, että eihän hän
toki palaisi laaksoon saamatta aimo muiskua Gottlobelta. Sehän ei
voinut tulla kysymykseenkään.

Hän rimpuili kuin hauki koukussa.

— Teet kuin Mefisto, huusi hän, joka loitsi aina kernaimmin ihmisten
eteen sen, joka tuottaa heille tuskaa siksi etteivät voi sitä saada!

Mutta juttelin hänelle rahasta, jonka omistaminen ei erityisistä syistä
ei tuottanut minulle iloa, vaan jonka keväällä olin laskeva hänen
käteensä, että hän sen avulla muodostaisi elämänsä mielensä mukaan.

Tietysti hän luotani lähtiessään oli suloisen, huumaavan hämmästyksen
vallassa.

Nyt he toki puhunevat suunsa puhtaaksi. Toive ja rakkaus murtavat auki
nuoren ystäväni vahvan hammasvarustuksen.

Mutta ympärilläni komeilivat kukat ja hohtavat hedelmät, leijailee
muisto noista kahdesta ihmislapsesta, joihin olen kiintynyt syvimmillä
sydänjuurillani. En enää pelkää talvea, ja käteni kiitää keveämmin
yli synkkäin lehtien, joita minun on kirjoittaminen. Hyvät haltijat
suojaavat sitä miestä, joka sai loitsia iloa noiden nuorten mieliin.

Nyt on sielujen päivä. Nuoruudessani en tiennyt mitään tästä
syvämielisestä juhlasta, mutta maailmaa kierrellessäni olen tullut
sen tuntemaan. Vietän sitä tänään, muistelemalla kotikyläni Selmatt'in
häviötä ja sinun kaameaa kuolinhetkeäsi, oi isäni, sekä noita monia
vainajia, jotka nuoruuteni päivinä kuuluivat eläväisten joukkoon.




VIII.


Selmatt'issa vietettiin siis kiitos-, katumus- ja rukouspäivää.
Tummapukuinen, mieltäjärkyttävän vakava kansanjoukko oli täyttänyt
kirkon aina viimeiseen paikkaan asti. Kastamiskivellä oli nähtävänä
kuusi hohtavan kirkasta tinaista ehtoollistuoppia sekä vanhat
hopealla sijaillut ehtoolliskalkit ja niiden edessä tinalautasilla
pyhä leipä. Mutta kastamiskiven vieressä, puoleksi maahan uponneena,
törrötti kaameana ja outona, uhkaavana enteenä, tuo Tafelvuorelta
syöksähtänyt kallionlohkare, joka oli niin suuri, ettei sitä ollut
voitu toimittaa pois, ja katossa nähtävä hätäpikaa suoritettu paikkaus
osoitti, mistä kohden se oli murtautunut sisään. Talonpoikamainen pappi
oli jo päättänyt jykevän saarnansa ja seurakunta noussut seisomaan
nauttiaksensa pyhää ehtoollista, ja läpi kirkon kajahti Kasperin soiton
säestämänä harras, lohdullinen virsi:

    »Sä huomaan heitä taivaan
    Sun elos', murheesi!
    Ain Luoja isän armaan
    Sua mielin holhoovi!»

Veisuun aikana kiertelivät kalkit kirkonhoitajien kuljettamina kädestä
käteen. Se, jonka vuoro kulloinkin tuli, keskeytti veisuunsa ja otti
kolmeen kertaan aimo kulauksen. Luulen että minulla juuri oli yksi
kalkeista kädessäni, kun kirkonovesta syöksi sisään vaimo, joka odotti
lasta ja siksi ei ollut tullut ottamaan osaa jumalanpalvelukseen.
Lujalla äänellä hän huusi:

— Te miehet ja naiset, Tafelvuoren takaa kohoaa savua ja tomua ilmaan
ja sieltä sinkoilee kiviä ja kallionlohkareita!

Virrenveisuu katkesi. Kasvot kalpeina, mutta kumminkin juhlallisessa
järjestyksessä tulivat seurakuntalaiset, papin lausuessa siunauksen,
ulos kirkosta, ja vaimot, joista monet huutelivat lapsiaan,
nyyhkyttelivät ja vaikeroivat. Mutta kirkkaasti paistoi aurinko
kirkkotarhan haudoille ja kentällä kasvavan vanhan vaahteran jo
hieman kellahtaville lehdille. Himmentymättömänä ja selväpiirteisenä
aina Feuersteinin punertavaa huippua myöten kohosi vuoristo siinä
sinitaivasta kohden. Ei mitään vaaraa nähtävänä!

Mutta kas! Tafelvuoren rinnettä alas vyöryi multaa ja
kallionlohkareita, pariin kertaan kuului sieltä kuin kiväärinlaukaus,
sitten seurasi kumeaa jyminää, ja kun Tafelvuori vaikeni, kohisi kaiku
kirkontakaista rinnettä pitkin, ikäänkuin myrsky olisi kiitänyt kautta
vuorimetsän.

Kirkkokentällä seisoi joukko miehiä.

— Kirkon taakse metsään! huusi joku, ja jo nähtiin muutamain kiitävän
metsän reunaan ulottuvaa jyrkkää nurmikenttää ylös.

Silloin tuli uusi kivivyöry ja räjähdys, mutta vielä ei ollut ainoakaan
kivi lentänyt Selachin yli kylään.

Mutta vuorimetsästä lehahtivat varikset vaakkuen ylös ilmaan. Tumma
lintuparvi lensi kylää kohden levottomassa lennossa, kuin olisi myrsky
ilmoja myllertänyt, kohosi väliin siintävään korkeuteen ja laskeutui
sitten taas alas liki kattoja, kiersi kiertämistään laaksonpohjukkaa
uskaltamatta laskeutua lepoon. Äkkiä valtasi levottomuus muutkin
eläimet. Koirat ulvoivat kuono taivasta kohden, nuo muutamat naudat,
jotka oli pidetty kylässä, ammuivat pitkään, vaikeroiden, vuohi, joka
jollakin tavoin oli päässyt irti, tunkeutui vavisten meidän miesten
keskelle.

— Katsokaa, katsokaa, huusi isäni, — lehmät kiiruhtavat täyttä vauhtia
Tafelvuorta alas kylää kohden ja lentävät pelästyksissään kuperkeikkaa
toistensa ylitse!

Ja eläinten tuska tarttui kaameana miestenkin mieliin.

— Duglore! Duglore! huusi koulumestari Kasper sydäntäsärkevällä
äänellä, kasvot tuskan väänteissä.

— Minä lähden Dugloren luo, huudahdin minä tarmokkaasti.

Mutta isä sanoi minulle tuikeasti:

— Jost, sinä jäät luokseni, — ei, juokse tuonne metsään, Jost.

Hän itse kiiruhti taloomme, varmaankin pelastaakseen joitakin
arvoesineitä. Käsiään väännellen hoiperteli koulumestarikin pois. —
Duglore! Duglore! kuulin hänen vielä äännähtelevän. Halusin kiiruhtaa
Dugloren luokse Bodenin laitumille, mutta samalla minusta tuntui
että minun oli odottaminen isää ja että minun piti seurata ihmisiä,
jotka pakenivat nurmikenttää ylös metsää kohden, kaikki vielä
tummissa kirkkopuvuissaan. Mutta kun minulle esiintyi nuo kolme
eri mahdollisuutta, jäin tietämättäni seisomaan ypö yksin kentälle
kotitaloni ja vaahteran välille. Huomasin kuinka Tafelvuorelta kuuluva
ryske yhä vahveni. Ilma oli vielä aivan kirkas ja näin että vuori
vavahteli. Kuin kokoonrymähtämäisillään oleva jättiläisseinä se
lähestyi kylää, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin. — Vuori, vuori!
kajahti kuin yhdestä suusta pakenevien haikea hätähuuto. Kirkossa löi
kello yksitoista, mutta kuulin ainoastaan kuusi lyöntiä. Talomme ovelta
huusi isä: — Jost, Jost! — sitten minusta tuntui kuin jokin repäisisi
minut palasiksi. Minä kaaduin. Mutta kaatuessani näin vielä kuinka
syöksyvän vuoren takaa kohosi ilmaan savu- tai tomupilviä, kuinka
hurja ilmanpyörre taittoi mahtavan vaahteran ja kaatoi sen kumoon.
Jäin sen suunnattoman latvan alle, oksat löivät minua kuin raipat,
ja tukahduttavaa tomua tuprusi päälleni niiden välitse. Puun päälle
romahteli jotakin, varmaankin ensiksi talomme katto, ja sitten seurasi
ryskettä ja pauketta, kumahduksia ja jyrähdyksiä.

Noin monta eri huomiota — ja kaikki parissa silmänräpäyksessä!
Luultavasti kadotin sitten tajuntani. Muⁱstan vain sitten ajatelleeni
että ympärilläni oli kovin hiljaista ja että kasvoni kirvelivät
lyönneistä, jotka olin saanut puun kaatuessa. Kohottaessani kättäni
ylöspäin kohtasin pehmeitä lehtiä. Silloin keskeytti huokailu ja
vaikeroiminen hiljaisuuden.

— Isä, isä, huusin minä.

— Jost, poikaparka, onko sinulla tuskia? kysyi hän vaivaloisesti
hengittäen.

Äänen soinnista huomasin ettei hän ollut kaukana.

— Ei, vastasin minä, — mutta kuinka on sinun laitasi?

— Puunoksa tai hirsi painaa sydäntäni, en voi liikuttaa muuta kuin
jalkojani. Luulen että tuho on saavuttanut koko kylän ihmisineen ja
eläimineen. Ja jos sinä pelastuisitkin täältä hengissä, Jost, niin en
minä enää voi sinua auttaa. On sittenkin parasta, että menet Hannu
Konrad Balmerin tykö. Minun täytyy kuolla. Oi Jumalani, Jumalani!

Isän kangerreleva, vaivaloinen puhe muuttui korisevaksi rukoiluksi.
Koetin haparoiden ja ryömien muutamia askeleita latvan alatse päästä
hänen lähellensä, ja oksien ja lehvien välitse tavotin toki edes hänen
kätensä. Hän tarttui käteeni, mutta ei puhunut enää. Hetken kuluttua
huoaisten hän viimeisen kerran päästi käteni. Ympärilläni vallitsi
kaamea hiljaisuus. — Isä! isä! huusin minä. Mutta en saanut vastausta.
Hän oli kuollut!

Mutta hiljaisuuden keskeytti outo ääni, josta aluksi en lainkaan
käsittänyt, mikä sen mahtoi synnyttää. Korlotusta! Kammottavana se
läheni lähenemistään. Nyt arvasin, — syöksähtänyt vuori oli ajanut
Selachin veden yli äyräitten! Hukkuminen, hukkuminen uhkasi minua!
Poistuin kuolleen luota, ja kopeloituani puun oksia, loukaten useita
kertoja milloin käsiäni, milloin päätäni, löysin paikan, jossa voin
nousta pystyyn. Nyt pyrin ylöspäin, nousin oksalle ja kiipesin
sitä pitkin. Mutta pian kohtasin tielläni jotakin, joka ei antanut
perään. Se oli katto hirsineen ja päreineen. Vihdoin löysin sopivan
suojapaikan puun paksujen oksien muodostamassa soppelossa. Kädet
oksain ympärille kiedottuina istuin siinä. Tuon tuostakin pelästytti
minua kohoavan veden synnyttämä salaperäinen ääni. Se oli saavuttanut
jo kengänkärkeni, ja kuolemanpelko valtasi sydämeni. Yläpuolellani
liikahteli maa huokaillen, kuin se olisi antamaisillaan perään
rusentavalle painolle, täyttääksensä ahtaan hautakammion, jossa minä
vielä elin. Mutta vähitellen lakkasivat nuo äänet kuulumasta; eikä vesi
enää noussut. Vallitsi niin syvä hiljaisuus että voin kuulla kelloni
naksutuksen taskustani. Hain tulitikkuja, katsoakseni kelloa, mutta en
löytänyt. En tiennyt oliko vuoren syöksähtämisestä kulunut paljon vai
vähän aikaa, paistoiko ylhäällä maailmassa aurinko, vai valaisiko sitä
öinen tähtitaivas.

Tuo mielikuva herätti nuorekkaan elämishaluni kiihkeään voimaan.
— Valoa, valoa, valoa! huutelin ummehtuneen, kylmänkostean ilman
täyttämässä haudassani, mutta muuta valoa ei silmiini saapunut kuin se,
joka levisi punaisista, sinisistä, vihreistä ja keltaisista renkaista,
millä mielikuvitukseni täytti pimeyden. Minut valtasi kouristusitku,
enkä tiennyt surinko omaa toivottomuttani vaiko isäni kuolemaa vai
Duglorea, joka varmaan myöskin oli jossakin kallioiden alla surmattuna,
vai kotikyläni kamalaa perikatoa! Jospa vain olisin kuten isäni lyhyen
kamppailun jälkeen saanut erota elämästä! Mitähän saisinkaan vielä
kärsiä?

Aloin lukea ulkoa rukouksia ja virsiä mitä vain osasin, muistelin
kaikkia, jotka olivat olleet minulle rakkaita, ja varsinkin
kohdistuivat ajatukseni hellästi ja hartaasti Dugloreen. Ehdittyäni
noiden ajatusten loppuun otin lehtiä vaahterasta, joka oli niin
tehokkaasti minua suojellut, pusersin ne kokoon ja pureksin niitä, ja
niiden karvas maku virkisti minua. Vähitellen hämärtyivät ajatukseni,
ja painautuneena oksaa vastaan nukahdin hetkiseksi. Niin luulen
ainakin. Noiden tuskallisten hetkien kokemukset ovat nimittäin osaksi
haihtuneet muististani ja kuvastuvat vain unennäön tavoin mieleeni
niille suotuisina hetkinä.

Herättyäni panin kelloni vasten korvaani. Se ei käynyt enää! Siis oli
jo toinen päivä. Vedin sen, että sen naksutus tuon tuostakin voisi
minua muistuttaa elämästä, ja kun epämukava asentoni tuotti minulle
tuskia, ojensin jalkani alas, tutkien miten veden laita oli. Selach
lienee löytänyt toisen väylän, vesi oli poissa. Minua vaivasi nälkä
ja polttava jano. Kostutin kieltäni kosteilla lehdillä, ja hain
taskuistani leivänmuruja, jolloin sain käteeni veitseni. Tuo löytö
ilahdutti minua, tietämättäni tarkoin mistä syystä. Liikutellakseni
jäykistyneitä jäseniäni sekä poistaakseni viluntunteen ja synkät,
epätoivoiset ajatukset, leikkasin puusta oksia ja silvoin ne pimeässä
pieniksi paloiksi. Sitä kesti varmaankin tuntimääriä. Kirkkotakkini
napitkin uhrasin tuolle leikkelemisinnolleni, jota minun ehkä on
kiittämien järkeni säilymisestä. Vihdoin aloin veitseni terällä
kaivella kosteata maata, sillä jotakuinkin niillä paikoin, missä olin,
kulki tien alatse kivilaatoilla peitetty viemärioja. Päähäni tuli
mieletön ajatus, että voisin pelastua tuota vesijohtoa myöten. Mutta
veitsenterä taittui kiveen, joka sattui sen tielle.

Toivotonna kurjuudessani tyrskähdin hillittömään itkuun. Mutta
— korvaani tunki ääni, joka tuntui tulevan ylhäältä ja oli kuin
halkeavan puun kitinää. Kuulin metalliaseen synnyttämiä heleitä iskuja,
jotka seurasivat toisiaan kolmeneljännestahtilajissa, muistuttaen
riihenpuintia. Siinä oli varmasti ihmiskäsi mukana! Kiihkeä toivo
täytti mieleni, ryömin tuota väliin vaikenevaa, väliin uudistuvaa
ääntä kohden, sain haparoivaan käteeni ympyriäisen rautaisen esineen,
päästään umpinaisen ja suippenevan putken, jonka aukko oli sivulla.

Vapisevin sormin nakutin veitsentyngällä torvea, ja kas! sain pari
heleätä lyöntiä vastaukseksi. Kuin äärettömästä etäisyydestä tunki
hautaani ihmisääni:

— Kuka te olette?

— Jost Wildi.

— Kuka?

— Jost Wildi!

— Oletteko te kirkossa?

— En, vaahteran alla.

— Oletteko yksin?

— Isäni on täällä lähellä kuolleena.

— Onkohan kirkossa vielä ihmisiä?

— Ei ainoatakaan!

Ihmisääniä! Oi tuota ihanaa musiikkia!

— Vielä vähän kärsivällisyyttä, kuului taas kuiskaus. — Kaivamme teidät
esiin. Pankaa kätenne putken alle. Tiputamme teille paloviinaa. — Vielä
kerran!

Keskustelua jatkui vielä hetken aikaa. Sain tietää että kaikkiaan
oli pelastunut ainoastaan kaksikymmentäkolme selmattilaista, niiden
joukossa Duglore. Muut olivat kuolleet, tai ei heistä tiedetty mitään.
Niin oli myöskin Kasperin ja hänen muun perheensä laita.

— Siis kärsivällisyyttä vain, huusi joku, — vedämme putken takaisin.
Työnnämme sen vielä muissa paikoin maahan.

He kaivavat minut esiin! Tuo raikui kuin riemulaulu mielessäni, ja
hetken pysyin virkeässä jännityksessä. Hartaan kiitollisena ajattelin
zweibrückeniläistä seppää, joka puoli vuosisataa sitten, veljensä
jouduttua laviinin uhriksi, oli valmistanut tuon putken ja lahjoittanut
sen kunnalle. Kenties ei sen avulla ollut vielä koskaan löydetty ketään
lumeen vajonnutta, mutta minut, minut se pelastaisi! Ja Duglore eli
myös!

Oi, kuinka hitaasti, vitkastellen hetket vierivät! Olo vankilassani
alkoi jälleen tuntua kammottavan tukalalta. Vaivuin kuumehoureisiin,
näin kultaisen ilmapallon leijailevan taivaalla kynttilämessuaukon
yläpuolella — se lensi kohden kallioseinää — Duglore syöksi siitä alas
ja vaikeroi verta vuotavana kuilun syvyydessä. — Säpsähtäen huudahdin:

— Olen menettänyt järkeni! Mielikuvitusta se vain on, että tuolta
ylhäältä puhelivat kanssani. He eivät kaiva minua täältä ilmoille.
Olen unohdettu.

Huikeassa sekasotkussa seurasivat nyt muistot ja päähänpistot toisiaan
aivoissani.

Silloin kuulin selvästi kuokaniskuja ja lapion raappinaa ylhäältä.
Vaahteran latvaa peittävä katto heitettiin hajalle. Valoa! Pikemmin
kuolleena kuin elävänä palasin maailmaan, ja vasta hetken kuluttua
huomasin ettei Selmatt'in kylän harmaansinistä hautapaikkaa valaissut
aurinko, vaan lempeä kuutamo. Ei huomioni oikein kiintynyt niihinkään,
jotka ojensivat minulle kätensä vastaan, ei pelastajieni onnellisiin
kasvoihin. Kun isäni esiinkaivettu ruumis kannettiin ohitseni, ei se
tehnyt mitään vaikutusta mieleeni. Kysymyksiin en antanut vastausta.
Minusta tuntui että olin houkkio, joka ei tiennyt nauraako vai itkeä,
ja muutkin ihmiset tuntuivat minusta mielettömiltä enkä käsittänyt
heidän puuhiansa.

Niin kerrassaan järkytetty oli mieleni! Luulen että tietämättäni
haeksin Duglorea. Tapasin hänet Zweibrückenissä, mutta saavuinko
sinne vielä samana yönä vai vasta päivänvalossa kolmantena aamuna
vuorensyöksähtämisestä, ja yksinkö vai muiden seurassa, se on haihtunut
muististani. Vasta muutaman päivän perästä voin jälleen tuntea surua ja
iloa, mutta minusta oli kuin en koskaan enää voisi nauraa, vaan minun
täytyisi viettää koko elämäni ainaisessa pelossa ja vavistuksessa.

Duglore seisoi vieressäni tummapukuisena, surun ja kärsimysten
kalventamana ja varjomaisena kuin haamu. Hänen hennot sormensa
puristivat kättäni, hän kohotti kyynelten himmentämät silmänsä
puoleeni ja puhui murheen murtamana vapisevalla äänellä:

— Jost, he ovat kuolleet kaikki tyynni, isä, äiti ja sisarukseni. Nyt
minulla ei ole koko maailmassa ketään muuta kuin sinä!

Ensi kerran nyt jälleen voin tajuta jotakin täysin selvästi. Hellästi
syleilin nyyhkyttävää tyttöä lausuen hänelle:

— Niin, Glore, pysykäämme uskollisina rakkaudellemme ja tukekaamme
toinen toistamme!




IX.


Synkkää kertomustani Selmatt'in perikadosta keskeytti iloinen ääni.
Sähkölennätinkone alkoi naksuttaa. Hannu Stünzi ilmoitti saapuneensa
onnellisesti laaksoon Gottloben kanssa. »Tervehdykseni vuorimajan
taikurille», sähkötti hän. »Entä muisku?» kysyin minä. »Niin pitkälle
emme tosin vielä ehtineet», sähkötti hän vastaukseksi, »ensin täytyy
saada vastustaja taipumaan sovintoon! Mutta laulelimme Gottloben
kanssa paluumatkalla kuin kevätlintuset, ja Gottlobe laski hilpeästi
leikkiä muutamasta miehestä, joka Zweibrückenissä ostaa ja myyskentelee
nautaelukoita. Ja me rakentelimme pilvenkorkuisia tuulentupia. Mutta
käsittämätön hyvyytesi tuntuu minusta kuin unennäöltä, josta pelkän
herääväni. En ole myöskään vielä selvillä siitä, saanko käyttää
hyväkseni ylevän jalomielistä tarjoustasi vai en. Mieleni täyttää vain
huumaava ilo Kiitä että maailmassa on olemassa niin jalo ihminen.
Kiitän sinua, kallis ystävä, sydän riemua tulvillaan!»

Niin, jos olisi kevät, saisit tuta taikojani, Hannu! Mutta talvi
erottaa minut postinkulusta, jonka välitystä tarvitsen, saadakseni
käsiini suurempia summia omaisuudestani. Sähköteitse ei asioita käy
järjestäminen. Jospa toki heti olisin ryhtynyt toimeen ja antanut
sinulle, Hannu, kirjeet mukaan! Mutta tuo tuuma oli itsellenikin niin
uusi. Ja sitten vanhuuden epäröimiset ja vitkastelut! En ole enää tuo
huimapää, joka toimi heti ensi mielijohteen mukaan. Mutta keväällä,
keväällä, Hannu!

       *       *       *       *       *

Zweibrückenissä tapasin Dugloren erään talonpoikaisperheen turvissa,
joka osoitti kovaa kokeneelle tyttöraukalle sääliä ja rakkautta. Kun
nuo kunnon ihmiset huomasivat hänen tyyntyvän minun! seurassani,
pyysivät he minuakin jäämään heille ja järjestivät minulle yhden
asumattomista huoneistansa.

Ensi ajat olin kuin huumaantunut, ja mielenhämmennyksessäni en edes
tullut kysyneeksi Duglorelta millä ihmeen tavalla hän oikeastaan oli
pelastunut. Sain tietää sen vasta kun piirineuvoston kirjuri kutsutti
meidät eloon jääneet Zweibrückenin koulutaloon, merkitäksensä maan
historiaa varten pöytäkirjaan pelastumiskertomuksemme.

— Istuin paimenmajamme edustalla veisaten virsikirjasta samoja virsiä
kuin rukouspäivänä piti veisattaman Selmatt'in kirkossa. Silloin
alkoi kuulua ryskettä ja jymyä Bodenin penkereen taustalta Päin. Kun
kauhistuneena läksin hakemaan noita muutamia henkilöitä, jotka karjan
takia olivat jääneet pois jumalanpalveluksesta, vavahti maanpinta.
Karja ryntäsi tiehensä kylään vievää polkua pitkin, ja minä perästä.
Minun jälkeeni tuli vielä muutamia muita. Mutta kun vuoren rinteelle
ehdittyämme aloimme nopeasti laskeutua sitä alas, horjahti se allamme.
Ensin syöksähti ulompana laaksonpohjukasta oleva osa vuorta kokoon,
ja äkkiä kiisi laaksoon päin kova tuulenpuuska, joka puhalsi meidät
pois tuolta vierevältä alustalta, kuin olisimme olleet kuivia lehtiä
vain. Tuossa kohinassa ja suhinassa, ryskeessä ja jyrinässä menetin
tajuntani, mutta jonkun ajan kuluttua huomasin olevani vakavalla
pohjalla. Suuni ja nenäni olivat niin täynnä tomua että olin tukehtua.
Koetin avata silmiäni, mutta se ei luonnistunut, ilmassa kun vielä
lenteli ylen paljon tomua. Mutta kun sitten voin jälleen avata ne,
oli jo aivan tyyntä. Kohottauduin pystyyn. Sinisen savun läpi loisti
aurinko kuin himmeä läkkilevy. Käsitin että Selmatt oli tuhottu,
ja huusin isää ja äitiä. Silloin tuli Melchi Hangsteiner juosten.
Hänen Selachin laaksossa olevan asuntonsa luona, josta vain katto
oli lentänyt pois ja seinä painunut sisään, vietin muutamain muiden
pelastuneiden kanssa ensi hetket. —

Melchi kuului siis myöskin eloon jääneisiin, samaten myös muut
hänen omaisensa paitsi isä, tuo selkärikko tukinuittaja, — tämä oli
pelästyksensä johdosta kuollut tuhon jälkeisenä päivänä. Melchi oli
myöskin toimittanut ensi avun Zweibrückenistä. Miehistö, joka oli
ryhtynyt kaivamaan maata siitä kohden missä otaksui tuhotun kirkon
olevan, oli maahan työnnetyn putken avulla maanantaina iltapäivällä
noin kello kolmen tienoissa päässyt minun jälilleni. Muita elonmerkkejä
ei raunioiden alla enää oltu tavattu. Paitsi isäni ruumista oli vielä
löydetty muutamia muita murakentän reunalta. Ainoastaan pieni joukko
enimmäkseen nuorempia asukkaita oli pelastunut, muutoin oli koko
Selmattin asujamisto saanut surmansa Tafelvuoren lohkareiden alla.
Meitä eloon jääneitä oli kaksikymmentäkolme.

Ellei ota lukuun sydämensuruamme ja kärsimyksiä, joita ihmiset
tuottivat meille tahtoessaan yhä¹ uudelleen kuulla noista sataan
kertaan kertomistamme seikoista, niin olomme muodostui kylläkin
siedettäväksi. Kaikki osoittivat meille anteliasta osanottoa,
läheltä ja kaukaa saapui meille rahaa ja muuta apua. Jalomielisinnä
lahjoittajista mainittiin Hannu Konrad Balmer Hampurissa. Mutta tuo
nimi ei tehnyt juuri mitään vaikutusta mieleeni. Kuin humun kautta
vain tunkivat kuulemani seikat tajuntaani, oli kuin himmentävä verho
olisi erottanut minut maailmasta, ja taudista toipuvan tavoin voin
vain vähitellen tottua elämään. Mutta pian heräsi kumminkin itsestään
mielessäni kysymys: »Mihin meidän nyt on ryhtyminen?»

Kuin täytyisi selmattilaisten orpolasten ja aikuistenkin holhoaminen
tuottaa erityistä siunausta, tarjoutuivat useat arvossapidetyt perheet
lähiseuduilla ottamaan yhden tai useampia kodittomaksi jääneistä
huomaansa. Meistäkin, Dugloresta ja minusta, pyrittiin kilvan pitämään
huolta, Dugloresta, miellyttävästä koulumestarin tyttärestä, varsinkin
hänen kauniin soittonsa takia, josta ihmiset olivat kuulleet kerrottavan,
joskaan eivät olleet itse sitä kuulleet. Ja tuo ihmisystävällinen
osanotto herätti meidät väkisinkin tuskallisesta horrostilastamme.

Niiden monien joukossa, jotka halusivat nähdä Duglorea, toi
Zweibrückenin vanha, kunnianarvoinen kirkkoherra, joka hellästi meistä
huolehti, hänen luoksensa myöskin Z'binden nimiset aviopuolisot,
näiden palatessa Selmatt'in laaksosta käynniltä tapaturman kohtaamalla
paikalla. He olivat ihmisiä, joista heti ensi silmäyksellä voi nähdä
että he olivat hyväsydämistä ja varakasta väkeä.

Rouva Z'binden tarttui äidillisen hellästi Dugloren käteen.

— Haluaisimme kysyä teiltä, rakas, kovia kokenut lapseni, ettekö
tahtoisi täyttää sitä haikeata aukkoa, jonka ainoa tyttäremme jätti
jälkeensä kuollessansa vuosi sitten, sanoi hän. — Miehestäni ja
minusta se olisi suurin onni, mikä voisi tulla osaksemme. Perheeseemme
kuuluu paitsi meitä vain kaksi poikaa. Vanhempi, joka on ylioppilas,
on kaukana poissa kotoa, nuorempi käy vielä koulua ja asuu kotona.
Me asumme Hagenachissa, siis tuolla missä Balgenach laskee vuorilta
tasangolle. Meillä on pieni tehdas ja kaunis, puutarhan ympäröimä talo,
josta aukeaa näköala Feuersteinille ja sen viereisille vuorille. Siten
te jokaisena kirkkaana päivänä ikäänkuin saisitte tervehdyksen vanhasta
kodistanne, Duglore, ja pitäisimme kyllä huolta siitä että uusikin
kotinne teistä todella tuntuisi kodilta. Joka suhteessa perisitte tytär
vainajamme oikeudet. Mitäs sanotte siihen, rakas lapseni?

Hiljaa vavisten kohotti Duglore päänsä ja loi katseen rouva Z'bindenin
miellyttäviin, ystävällisiin kasvoihin, mutta sai vain nyyhkytetyksi
esiin:

— Kiitän teitä!

Sitten seurasi kyyneltulva, joka esti hänet enempää puhumasta, ja
tyynnyttyään jälleen hän vaikeroiden sopersi:

— Ei, en tahtoisi muuttaa Hagenachiin! Kaikkein mieluimmin palaisin
jälleen Selmattiin.

— Mutta sehän ei käy päinsä, Duglore, lausui herra Z'binden
ystävällisesti hymyillen, — eihän siellä ole enää yhtään ainoata
asukasta.

Ja rouva Z'binden, joka lempeästi silitti itkevän tytön päätä,
lohdutellen häntä hellin sanoin, jatkoi:

— Harmoonia ei teiltä myöskään tulisi meillä puuttumaan. Tiedämmehän
että kaunis, hurskas laulu usein tuottaa surulliselle sydämelle enemmän
lohtua kuin ihmispuhe.

Tuo näytti sentään hieman vaikuttavan Dugloreen. Herra Z'binden sanoi
nyt:

— Käsitän, Duglore, että tuumamme teistä vielä tuntuu liian uudelta ja
oudolta. Miettikää asiaa muutama päivä. Palaamme jälleen Zweibrückeniin
ja toivomme silloin saavamme suostumuksenne. On melkein mahdotonta että
kukaan voisi teille tarjota miellyttävämmän kodin kuin me.

Aviopari läksi pois, ja Zweibrückenin kirkkoherra koetti lempeästi
taivuttaa Duglorea suostumaan tuohon ehdotukseen.

— Minun nähdäkseni, sanoi hän hellän houkutteevalla äänellä, — olisi
kiitollisena tartuttava rakkaaseen käteen, jonka Jumala tueksi tarjoaa.

Mutta tyttö vaikeni itsepintaisesti, tykkänään murheensa vallassa.

Vasta kirkkoherrankin mentyä tuli tuohon puoleksi kivettyneeseen
olentoon hiukan eloa, ja hänen kyyneltyneiden silmiensä katse vilkastui.

— Jost, sanoi hän väräjävin äänin, — käsitänhän minäkin että vaikka
tosin mieluummin lepäisinkin vanhempiemme tykönä haudassa, meidän
kumminkin on jatkaminen elämistä ja jollakin tavoin järjestettävä
olosuhteemme. Mutta elkäämme erotko toisistamme tässä haikeassa
surussamme, Jost! Minulla on muuan tuuma, ja minusta on kuin oma rakas
isäni olisi unessa sen mieleeni johdattanut. Kertokaamme kirkkoherralle
että olemme kihloissa ja pyytäkäämme että hän piakkoin vihkii meidät,
vaikka olemmekin maantapaan katsoen hiukan nuorenlaiset avioliittoa
solmimaan. Sitten lähdemme jälleen Selmatt'in laaksoon ja rakennamme
lähelle vanhaa kotiamme niillä varoilla, jotka piirineuvosto meille
antaa kertyneistä apurahoista, talon taikka vain vaatimattoman majasen
kauniille päivänpaisteiselle paikalle, ja elämme rauhaisaa ja hiljaista
elämää siellä vanhempiemme hautojen läheisyydessä. Bodenin laiduntahan
ei enää ole, mutta kynttilämessun puolella, on vielä muutamia pieniä
laidunalueita, jotka kyllä elättävät pari lehmää. Minusta tämän tuuman
toteutuminen olisi parasta mitä voisimme toivoa.

Hänen kalpeilla kasvoillaan näkyi vihdoin jälleen kuin vieno ilonhohde,
mutta toivoa heräsi hänen surujen synkistämässä mielessänsä. Hellästi
hän tavotti käsiäni.

Mutta en voinut auttaa Duglorea.

— Tuo tuumasi tuntuu minusta kyllä ylevän rohkealta, lausuin hänelle,
— mutta minulla ei ole niin paljon uskallusta kuin sinulla. Minua yhä
vielä pöyristyttää, kun vain katsahdankaan Selmatt'in laaksoon päin.
Jos minun täytyisi elää siellä, voimatta konsanaan vapautua noista
kammottavista muistoista, niin en ikinä enää näkisi onnellista hetkeä,
tulisin synkkämieliseksi, mielipuoleksi! Kerran käyn vielä Selmatt'in
laaksossa. Tahdon rukoilla siellä vanhempieni ja sinun omaistesi
puolesta, sitten tapahtukoon siellä mitä tahansa, — minä en voi, rakas
Duglore, perustaa uutta kotia tuolle kauhujen paikalle!

Hän ei enää yrittänytkään taivuttamaan mieltäni, mutta hänen kärsiviltä
kasvoiltaan sammui toivon säde. Mykistyneenä suruunsa hän tuijotti
eteensä kuin lapsi, jonka lempilintu makaa kuolleena häkissään. Eikä
edes hänen ehdotuksensa, että koettaisimme päästä palvelukseen samaan
paikkaan, minua liioin miellyttänyt. Minäkö, Jost Wildi, rengiksi!
Ja Duglore palvelustytöksi! Ylpeyteni heräsi jälleen. Ei myöskään
ilmestynyt ketään, joka olisi ollut halukas ottamaan meidät molemmat
palvelukseensa. Mutta kun eräs tasangolla asuva suurtilallinen, joka
oli käynyt Selmatt'in laaksossa, tarjosi minulle edullista paikkaa
luonansa ja puhui hevosista ja rattaista, jotka saisin huostaani,
heräsi minussa halu suostua hänen ehdotukseensa. Neuvoin Duglorea
puolestaan käyttämään hyväkseen Z'bindenin perheen tarjousta,
huomauttaen että hän siten myöskin voisi oppia kaikenmoista, josta
olisi hyötyä perustaessamme sittemmin oman kodin. Hänen oli vaikea tehdä
päätös, olihan kaikki vielä niin epävarmaa eikä kysymys paikastani
suurtilallisen tykönä myöskään vielä lopullisesti ratkaistu. Silloin
tuli vanha kirkkoherra ilmoittamaan minulle:

— Jost Wildi, piirikunnanesimies haluaa tavata teitä. Hän kehottaa
teitä saapumaan huomenna, Gauenburgiin piirikunnanneuvoston taloon.
Puoli kahdeksan lähtee Zweibrückenin lähetti kaupunkiin. Silloin voitte
matkustaa hänen kanssaan.

Katsahdimme Dugloren kanssa häneen suuresti ihmeissämme.

— Mitähän asiaa hänellä on minulle? sanoin minä.

— Sitä en tiedä, vastasi kirkkoherra. — Tuo kehotus tuli kirjeessä,
jossa piirikunnanesimies kirjoittaa Selmatt'issa toimeenpantavasta
suuresta surujuhlasta. Tulkaa mukaani pappilaan! Ehkä siellä olisi
lahjoitettujen vaatteiden joukossa jokin puku, joka sopisi ja
soveltuisi teille paremmin kuin tuo, joka teillä nyt on yllänne.

Kirkkaana syysaamuna ajoimme Balgenachin rantaa pitkin kohden
Gauenburgia. Rattailla ajaminen, jota en ollut ennen koettanut, oli
minusta hauskaa, pukuni miellytti minua, ja kun tornit alkoivat näkyä
kaupungista, jota koko lapsuuteni ajan olin ikävöinyt nähdä, silloin
tuntui minusta kuin olisi mielenahdistus, joka oli vaivannut minua
tuosta kauheasta päivästä saakka, vähitellen ruvennut väistymään,
suoden sijaa uudelleen heräävälle elämänhalulle. Ja tieto että minun
nyt oli esiinnyttävä piirikuntamme mahtavimman miehen edessä, saattoi
minut juhlalliselle mielelle. Mitähän varten hän oli kutsuttanut minut
luoksensa?

Katsellessani vielä ympärilleni virkarakennuksen porrashuoneessa ja
eteisessä, joissa riippui vanhoja miestenkuvia ja aseita, lähestyi
minua viraston palvelija, jolla oli pieni hopeinen kilpi rintaansa
kiinnitettynä.

— Olette varmaankin Jost Wildi Selmatt'ista, sanoi hän, — seuratkaa
minua!

Seuraavana hetkenä seisoin jo vanhoilla kuvilla ja akkunamaalauksilla
koristetussa huoneessa piirikunnanesimiehen edessä.

— Terve tultua, herra Wildi!

Matalalla mutta soinnukkaalla äänellä lausui tuon kookas, roteva
vanha herra, joka minusta muistutti koulumestari Kasperin kuvaamista
sotasankareista. Ei ihme että hän oli piirikuntamme johtomies! Luoden
minuun tarmokkaan, levollisen katseensa hän silmäili minua kiireestä
kantapäähän, hyväntahtoinen ilme kasvoillaan. — Vuoristomme kasvattamaa
lujaa ainesta! hymyili hän herttaisesti.

Maailman tapoihin tottumaton kun olin, olin varsin ihmeissäni
nähdessäni miehen, jonka koko olento minussa herätti mitä hartainta
kunnioitusta, puhuvan ja esiintyvän noin tuttavallisesti.

— Minulle tuottaa tyydytystä, sanoi hän arvokkaan sydämellisesti, —
että saan toivehikkaalle selmattilaiselle nuorukaiselle lausua ilmi
syvän surun, jota minun, kuten kaikkein kansalaistemme mielessä on
herättänyt noiden kunnon vuoristolaisten turma!

Ja huomaamattani hän sai minut johdetuksi keskusteluun vuoren
suistumasta ja aikaisemmista elämänvaiheistani. Tuon tuostakin hän
nyökäytti päätään ja lopuksi hän kysyi:

— Lienettehän kuullut puhuttavan muinoisesta selmattilaisesta, herra
Hannu Konrad Balmerista? Tässä on häneltä kirje, joka koskee teitä!

Hän ojensi minulle kirjeen. Mutta huomatessaan etten oikein saanut
selkoa tuosta epäselvästä käsialasta hän otti sen takaisin ja sanoi:

— Luen sen teille! »Rakas ystävä!» kirjoittaa herra Balmer minulle.
»Vihdoinkin olen saanut lähempiä tietoja Selmatt'in perikadosta.
Sanoista ei ole apua, vaan tarvitaan tositointa! Eloon jääneille
tarjoan niin suuren lainan, kuin katsot suotavaksi. Tuota haudasta
esiinkaivettua Jost Wildiä kohtaan tunnen myötätuntoa. Koulumestari
Imobersteg ylisti viimetalvisissa kirjeissään pilviin saakka hänen
luonnonlahjojaan. Kutsuhan hänet koetteeksi luoksesi. Jos hän
miellyttää sinua, niin sano hänelle, että ottaisin hänet kernaasti
luokseni Hampuriin, tehdäkseni hänen tulevaisuutensa hyväksi mitä vain
voin. Jos hän suostuu tulemaan, teen hänestä miehen, joka tuottaa
kotiseudullemme kunniaa.» Vakavasti jatkoi piirikunnanesimies:

— Tämä lyhyt keskustelu on tuottanut minulle vakaumuksen että
voitte rohjeta käyttää hyväksenne ystäväni jalomielistä tarjousta.
Te olette tuota oivallista, lujaa ainesta, josta elämä valmistaa
tarmokkaat miehensä, ja olen sitä mieltä ettei suinkaan ole katsottava
vahingoksi maallemme, jos sillä on rajojemme ulkopuolella kansalaisia,
jotka kykenevät kunnostautumaan. Päinvastoin ovat he erityisenä
ylpeydenaiheenamme. Mutta mitäs te itse sanotte herra Balmerin
ehdotuksesta?

— Minun täytyy ensin miettiä asiaa, vastasin rehellisesti.

Tuo kuivahko vastaukseni saattoi hänet sydämellisesti nauramaan.

— No hyvä, tehkää niin, mutta toivon saavani muutaman päivän perästä
vastauksenne! Nyt minulla tosin ei ole aikaa jatkaa keskusteluamme,
mutta tehkää hyvin ja tulkaa meille päivälliselle. Vaimoni iloitsee
saadessaan tutustua teihin, sekä siksi että olette kylänne perikadosta
pelastunut henkilö, että myös sen takia että te luultavasti
tulette lähtemään herra Balmerin luo. Vaimoni ja rouva Balmer ovat
nimittäin ystävykset. Te ette ole vielä nähnyt Balmerin lahjoittamia
näytekaappeja luonnontieteellisessä museossa? No hyvä, menette nyt
niitä katsomaan. Lähetän jonkun ohjaamaan teitä sinne ja sitten
päivälliselle minun asuntooni.

Palatessani Zweibrückeniin oli sydämeni tulvillaan iloa tuosta
herttaisesta vastaanotosta, piirikunnanesimiehen ja hänen puolisonsa
ylevästä hyvyydestä. Edessäni väikkyivät muistot luonnontieteellisestä
museosta, jonka nyt vihdoinkin odottamattomasti olin saanut nähdä,
Balmerin kirje soi korvissani, ja minun oli sekä omituisen hyvä että
paha olla. Lapsuudestani saakka kehittymään pyrkineet elinvoimat
virkosivat jälleen toimintaan. Ihanan ylevässä mielentilassa tajusin
äkkiä, mikä sanomattoman suuri Jumalan lahja elämä kumminkin on. Miksi
en nyt, kun kotini kumminkin oli haudattuna, läksisi ulos maailmaan,
joka houkutteli minua niin ystävällisesti ja niin suurenmoisilla
lupauksilla! Koko olentoni kaihosi kehittymistä ja edistymistä!
Mutta entä Duglore? Sydäntäni vihloeli, tuskalliset ajatukset
täyttivät mieleni, rakkaus taisteli kiihkeätä taistelua elämän- ja
maailmankaipuuta vastaan.

Ihmeekseni tapasin matkan varrella vähän ennen Zweibrückeniin tuloani
tuttavan, Melchi Hangsteinerin.

— Mistä sinä tulet? kysyin minä.

Hänen pisamanaamalleen levisi ovelan tyytyväinen ilme, kun hän vastasi:

— Myöskin Gauenburgista! Talonpoika, joka halusi ottaa sinut
palvelukseensa, kuljetti kotiin nuo kuusi nautaa, jotka hän on ostanut
Zweibrückenin lähellä olevilta laitumilta, niin autoin häntä saamaan
ne Gauenburgiin ja junaan. Hän oli suutuksissaan pitkällisestä
tuumimisestasi ja sanoi ettet ymmärrä panna arvoa hänen edulliseen
tarjoukseensa ja kysyi, haluaisinko minä tulla hänen palvelukseensa.
Minä lupasin mennä.

— Onnea siis, Melchi! vastasin huolettomasti. Mutta sydämessäni olin
pahoillani tuosta ratkaisusta. Levottomin mielin tajusin, kuinka se
pakotti minut Hannu Konrad Balmerin turviin.

Dugloren on varmaankin myös täytynyt tänään tehdä päätöksensä, kertoi
Melchi edelleen, — kaupunkiin mennessäni tuli tuo hagebachilainen
tehtailija rouvineen minulle vastaan. He ajoivat laaksoon päin.

Juttelimme vielä kaikenmoisista vähäpätöisistä asioista ja erosimme
kylään saapuessamme. Mutta mitä enemmän lähestyin talonpoikaistaloa,
jossa asuimme Dugloren kanssa, sitä raskaammaksi kävi mieleni.

Löysin kihlattuni istumassa syysillan nihkeässä lämmössä puiden
suojaamalla penkillä talon edustalla. Hän tuijotti kädet ristissä
eteensä, ajatuksiinsa vaipuneena. Nähtyään minut hän tuli minua vastaan
väsyneesti ja alakuloisesti.

— Jumalan kiitos että tulet, Jost, sanoi hän, — neuvo mitä minun on
tehtävä. Herra ja rouva Z'binden tahtovat vielä tänään saada minulta
varman vastauksen. Ja mitä uutisia tuot Gauenburgista?

Istuuduin hänen viereensä, mutta en uskaltanut kertoa Hannu Konrad
Balmerista.

— Jost, elä salaa minulta mitään, se on kauheata! pyysi hän.

Silloin kerroin hänelle nopeasti mielenliikutuksen vallassa mitä olin
Gauenburgissa saanut kuulla, mutta en sanallakaan sanonut, mitä itse
siitä ajattelin. Hetken hän kuunteli silmät maahan luotuina minua
levollisesti, mutta äkkiä hän kietoi kätensä kaulaani.

— Oi Jost, sinä tahtoisit lähteä! tunki kuiskaus esiin hänen povestaan.
— Et voi sitä salata. Balmer tahtoo ottaa sinut minulta, ja hän kykenee
kiehtomaan mielesi, sen muistan Selmatt'in ajoilta. Mutta minä en anna
sinua, en anna!

Kiihkeästi takertui hän käsivarteeni. — Jost, rakas Jost! äännähti hän.

— Rakastanhan sinua enemmän kuin omaa henkeäni, kuiskasin hänelle
hellästi, — olet minun Dugloreni ja minä olen sinun Jostisi, olinpa
vaikka maailman toisessa ääressä. Ei kukaan voi ottaa minua sinulta, ei
Hampurissa eikä muualla!

— Niin, sinun Dugloresi! lausui hän hitaasti.

— Mutta noilla muukalaisilla tytöillä on myöskin silmät, ja he näkevät
mitä minäkin. Kuten olet kaunein poika täällä vuoristossa, niin tulet
olemaan siellä merenrannallakin. Ja sinun naurusi ja juttelusi ja
haaveilemisesi miellyttää tyttöjä siellä, kuten minuakin. He näkevät
silmiesi tumman säihkyn, ja heidän täytyy vastoin tahtoaankin lähetä
sinua kuten hyttyset valkeata. Ja sitten tulee päivä, jolloin sinä et
enää ole minun Jostini, enkä minä enää voi olla sinun Dugloresi. Mutta
se sinun tulee tietää, rakas Jost, että mitä he sinulle sanonevatkaan,
niin et koskaan löydä ketään, joka rakastaisi sinua hellemmin kuin
minä, — Jost — et löydä uskollisempaa sydäntä!

Kiihkeinä pulppusivat puheet hänen huuliltaan. Nyt hän vaikeni.
Eteenpäin kumartuneena, käsivarret polvien nojassa hän siinä istui,
ja mailleen pienevä aurinko vuodatti valoaan hänen palmikoilleen ja
otsalleen, kulmakarvoilleen ja ripseilleen, kiharoiden varjostamille
hienoisille kasvoille, leualle, aulalle. Mutta hänen huulensa
vavahtelivat tuskasta, ja surupuku saattoi hänet näyttämään niin
juhlalliselta, että minut valtasi kuin pyhä kunnioitus häntä
kohtaan. Hänen kärsimyksensä nähdessäni olin valmis luopumaan
tulevaisuudenunelmistani.

Silloin kohotti hän katseensa minuun. — Elä katso minuun niin synkästi,
Jost, sanoi hän.

— No hyvä, Duglore, en lähde Hampuriin! sanoin minä tehden väkivaltaa
itselleni, ja ihmettelin itse, kuinka kylmänä, katkerana ja tuikeana
tuo lupaus tuli huuliltani!

Duglore vavahti. Kuin haavoitettu otus hän hypähti pystyyn, mutta
vaipui penkille takaisin. Seurasi kolea, mieltä ahdistava äänettömyys.
Sitten tuli Dugloren värähteleviltä huulilta melkein soinniton kehotus:

— Jost, mene vain Hampuriin! Ehkä kadotan sinut, — mutta sinun
kadottaminen ei ole läheskään niin kauheata kuin jos vielä kerran
puhuisit minulle tuohon tapaan, joka saattaa sydämeni jähmettymään.
Kadottaminen ei ole sen katkerampaa, kuin jos minun täytyisi kestää
soimauksesi että olen asettunut onnesi tielle, — kuin jos minun ehkä
täytyisi itseäni siitä soimata, — mene vain, Jost!

Viimeinen kehotus kajahti sanomattoman lempeältä ja hellältä, mutta
myös rajattoman surulliselta.

»Ei, Duglore, jään luoksesi!» olisin halunnut huudahtaa. Mutta silloin
kuului tieltä askeleita. Kalpeana asteli Duglore horjuen rouva
Z'bindenia vastaan ja ojensi hänelle molemmat kätensä.

— Tulen luoksenne Hagenachiin ja tahdon olla ahkera, uskollinen kelpo
tyttärenne! sanoi hän hiljaa, mutta kuultavasti.

Nöyränä kuin palvelija hän seisoi siinä hämärissä vavisten. Mutta rouva
Z'binden, joka aavisti mikä taistelu hänen povessaan riehui, sulki
hänet äidillisesti syliinsä ja suuteli hänen otsaansa.

— Duglore, sanoi hän, — nyt olet meidän lapsemme, meidän rakas lapsemme!

Koetin uskotella itselleni että Duglore oli itse ratkaissut meidän
molempain kohtalon, mutta mieleni pysyi haikeana ja synkkänä. Emme sinä
iltana enää jatkaneet keskusteluamme. Suutelolla vain vavahtavin huulin
ilmaisimme että rakastimme toisiamme, joskin tuotimme toisillemme
tuskaa.

Koko yön taistelin, voitolle pääsemättä. Maailmankaipuu syöpyi
huumaavan myrkyn tavoin yhä syvemmälle sydämeeni, ja minusta tuntui
että tallaisin jalkoihini sen, mikä minussa oli parasta, menettäisin
paratiisin, jos en noudattaisi Hannu Konrad Balmerin kutsua. Mutta
aamulla olin entistä epävarmempi. Sitä enemmän hämmästyin, kun kalpea
Duglore herttaisesti toivotti minulle hyvää huomenta ja alkoi puhua
lähdöstäni Hampuriin, tosin hieman alakuloisesti, vaan kumminkin
tyynesti, kuin päätetystä asiasta ikään.

— Millaiseksi arvelet olosi muodostuvan tuolla kaukaisessa vieraassa
kaupungissa, Jost? kysyi hän aamiaista syödessämme. — Milloinkas sinua
jälleen saadaan nähdä täällä kotipuolella?

Tiesin kuinka hänen täytyi hillitä tunteitaan noin puhuessaan, ja olin
liikutettu siitä että hän teki ratkaisun minulle niin helpoksi.

— Arvelen, sanoin hitaasti, — että tarvitsen noin kolme vuotta
oppiaikaa. Nuo vuodet vietän kovassa työssä, että opin oikein paljon.
Sitten tulen jälleen kotiin ja Gauenburgissa tai jollakin muulla
miellyttävällä paikkakunnalla perustamme, Duglore, oman liikkeen, ja
sinä olet sillävälin myöskin Z'bindenin perheessä oppinut kaikenmoista,
joka voi sulostuttaa elämäämme. Sittenhän ainakin asumme ihmisten
keskuudessa, emmekä yksinäisessä laaksossa, jossa meitä ympäröisivät
vain kaameat muistot, ja elämämme kuluisi sisällyksettömänä ja
alakuloisesti päivästä toiseen.

Otin kädestä Duglorea, joka kuunteli vaieten, ja lausuin:

— Oikeastaanhan minut on tälle uralle ohjannut sinun oma isäsi.
Muistatko hänen kirjettään?

— Muistan, sanoi hän levollisesti. — Ja kun tämä tulee isävainajani
kädestä, ja sinunkin isäsi kehotti sinua lähtemään Hampuriin, on minun
helpompi siihen tyytyä. Rakkaiden vainajiemme tahdon noudattamisesta
täytyy koitua siunausta, ja millaiseksi kohtalomme muodostuneekin,
niin voimme kumminkin heihin vedoten puolustaa päätöstämme Jumalan ja
ihmisten edessä. Se selveni minulle tänä yönä kiihkeässä rukouksessa
— ja samaten moni muukin seikka. Tiedän ettet voi tehdä toisin, Jost!
Se on sinulla luonnossa! Se, joka sinut täältä vie avaraan maailmaan,
se on juuri se, jota sinussa niin sanomattomasti rakastan, — uljas,
miehekäs rohkeutesi! Niin sallin sinun siis Jumalan nimessä lähteä ja
rukoilen Jumalalta voimaa kestää eronajan!

Hän katsoi minuun vakavasti ja rauhallisesti. Sydämeni läpi kävi
ajatus: »Olen mieletön, kun lähden pois tämän tytön tyköä. Mitään
ihanampaa, jalompaa ja parempaa kuin Duglore en löydä koko avarasta
maailmasta.» Hänen epäitsekäs rakkautensa täytti mieleni ihailulla. »Ja
jos lähdet», varoitti omatuntoni, »niin ei Duglorelle kumminkaan saa
julkisesti eikä salaa tapahtua mitään vääryyttä.»

Nyt keskeytin vaitiolon:

— Duglore, kirjoitan sinulle joka viikko kaikesta mitä teen ja
ajattelen.

Hänen silmistään loisti ilo ja kiitollisuus.

— Oi rakas Jost, sanoi hän, — niin, kirjoittaa sinun pitää. En ollut
lainkaan sitä ajatellut. Minä vastaan aina oikein pitkälti. Silloinhan
on kuin puhelisimme keskenämme. Kaikki voi sentään vielä päättyä hyvin!

— Ja mitä noihin muukalaisiin naisiin tulee, kuiskasi hän hiljaa ja
hellästi, — niin elä koskaan unohda, ettei kukaan rakastaisi sinua niin
kuin minä, ettei ole olemassa uskollisempaa sydäntä!

— Oi Duglore, sopersin minä, — sehän on tulikirjaimilla sydämeeni
uurrettu!

Kiihkeällä suutelolla suljin hänen huulensa. Käsi kädessä vaieten
katsoimme syyspäivän kirkkauteen ja tunsimme sydämissämme tuon ihmeen,
että kaksi ihmislasta rakastaa toisiansa kaikkein sydämellisimmin ja
hartaimmin silloin kuin ero on edessä.

       *       *       *       *       *

Kuinka iloitsenkaan siitä, että nuo rakkaani, Gottlobe ja Hannu,
ehtivät käydä luonani! Hienoja valkoisia lumihiudepilviä leijailee
lännessä, vuoret verhoutuvat, ilmapuntarin elohopeapatsas laskee
nopeasti. Pian koristaa valkoinen säihkyvä kruunu Feuersteiniäni!




X.


Sataa lunta! Hiutaleet, melkein käsikirjoituslehtisteni kokoiset,
liukuvat hiljaa ja salaperäisinä öiseltä taivaalta alas. Tämä tyyni
lumisade erottaa minut maailmasta ja ihmisistä. Käppyrässä makaa Hiude
uunin vieressä, ja Jurri, naakka, on pistänyt päänsä siiven alle.
Haikea surumielisyys valtaa sydämeni. Kuinka olenkaan iloissani siitä
että näiden tunnustusteni kirjoittaminen saattaa minut unohtamaan
kaiken muun! Tämän illan tunnelma on juuri sopiva puhuakseni lähdöstäni
kotiseudultani.

       *       *       *       *       *

Mieli tyynen juhlallisena vaelsin kohden Gauenburgia, missä minun oli
annettava piirikunnanesimiehelle tieto päätöksestäni.

— Olisin erehtynyt luontonne suhteen, jos ette olisi suostunut ystäväni
tarjoukseen, sanoi hän hyväntahtoisesti hymyillen ja silmäillen minua
kiireestä kantapäähän, ikäänkuin hänelle olisi tuottanut huvia katsella
minua, suurenmoisissa matkahankkeissa olevaa nuorukaista. — Ja onnea
matkalle, herra Wildi! jatkoi kunnianarvoinen vanhus soinnikkaalla,
miellyttävällä äänellään. — Olkaa ahkera, olkaa uskollinen kelpo
nuorukainen, niin te rakkaan, kunnioitetun kansalaisemme ohjaamana
luotte itsellenne Hampurissa onnehikkaan tulevaisuuden. Jos todella
aiotte muutaman vuoden kuluttua palata kotiseudullenne, perustaaksenne
oman liikkeen, niin voitte luottaa minun ja piirikunnanneuvoston
apuun ja suojelukseen. Teillähän on isänne perintöä pieni pääoma,
ja varoista, jotka on koottu Selmatt'in perikadosta pelastuneiden
hyväksi, on jäljellä korkoa kasvava pääoma. Siitä jaetaan tarpeen
mukaan apurahoja, ja tekin voitte niitä saada, ryhtyessänne sittemmin
omintakeiseen toimintaan... Ja jos joidenkin olosuhteiden takia jo
aikaisemmin tarvitsette jonkun rahamäärän, niin kirjoittakaa siitä
minulle, ilmoittaen syyn. Piirikunnanneuvosto on tutkiva pyyntönne
suosiollisesti. Antakaa minun muutoinkin tuon tuostakin kuulla, kuinka
menestytte, ja muistakaa aina vieraalla maalla eläessänne, että olette
pienen, mutta poikasistaan hellästi huolehtivan maan kansalaisia!

Minusta oli kuin kotivuoristoni, koko maani ylenpalttisella hyvyydellä
olisi puhunut minulle tuon yleväryhtisen vanhuksen suun kautta.
Äkillisen, lämpimän mielenliikutuksen vallassa ojensin hänelle käteni.
— Ei, huudahdin, — en konsanaan unohda, mitä olen teille velkaa!
Rakkaudella ja uskollisin mielin olen aina muisteleva kotimaatani!

Silloin kunnianarvoisan herran silmissä säihkyi vieläkin lämpöisempi
mieltymys, ja hymyillen hän päätti keskustelumme lausuen:

— Nyt te menette vaimoni luo, herra Wildi. Hän haluaa saada ilon pitää
huolta matkavarustuksistanne. Minne tullettekin, tulee jokaisen huomata
teistä että teillä on oiva kotimaa!

Nopeasti ja kuin itsestään selvisivät kaikki asiani.
Piirikunnanesimiehen jäykän ylhäinen rouva haki minua varten käsiinsä
parasta mitä Gauenburg voi tarjota. Rikkaan porvaritalon poika ei olisi
saanut kauniimpia vaatevarustuksia matkaansa.

Uudistin niihin kuuluvan hienon, tumman puvun suuressa surujuhlassa,
joka pidettiin hävitetyn kylän paikalla koko maan puolesta. Tuo kaamea
päivä oli viimeinen ennen lähtöäni. Seuraavana päivänä oli minun
lähdettävä Hampuriin, Dugloren Hagenachiin ja Melchin talonpojan
luo, jonka palvelukseen oli lupautunut. Perikatoon joutuneen kylän
kodittomat olivat saaneet turvapaikat ja joutuneet parempiinkin oloihin
kuin ennen tuota mieltäjärkyttävää onnettomuutta.

Tuossa oli entinen kotikylämme kuolleineen, soran ja kallionlohkareiden
peitossa, vuoriston Sodoma ja Gomorra! Missä Tafelvuori oli sijainnut
sateenvarjoja muistuttavine kuusineen ja mäntyineen, onkaloineen
ja lohkareineen, ja ruskeat paimenmajat ystävällisesti silmäilleet
Bodenin penkereeltä alas laaksoon, siinä törrötti nyt vain kalsea,
harmaansininen, sileähkö liuskakiviseinä, jota pitkin valui
lokakuunpäivän lumensekainen vihmasade kylää peittävälle muralle.
Feuerstein oli peittynyt pilviin.

Sorakentän keskeltä kohosi kumpu, jonka Zweibrückenistä tullut miehistö
oli luonut, kaivaessaan vaahteranlatvan alta esiin minut, elävänä
haudatun. Tuolle kummulle oli pystytetty mustaan verhottu saarnastuoli,
ja siitä alkoi nyt Zweibrückenin vanha kirkkoherra mieltäjärkyttävän
surupuheensa:

— Haikea suru on meitä kohdannut. Sata ja yhdeksänkymmentäkaksi
kansalaistamme lepää tässä samaan hautaan vaipuneena!

Hän ryhtyi luettelemaan vainajien nimiä, ja jatkumistaan jatkui
sarja. Laajassa piirissä ympäröivät häntä vuoristolaiset, ja yhä
kiihkeämmiksi kävivät heidän nyyhkytyksensä. Paljain päin seisoi tuo
tumma ihmisjoukko tuulessa ja sateessa, osoittaen vainajille viimeistä
kunniaa. Sorakenttä vihittiin kirkkotarhaksi, pieni neliö, jossa kaikki
esiinkaivetut, niiden joukossa isäni, olivat haudattuina, varustettiin
aidalla, ja kummulle pystytettiin suuri, tumma hautaristi, jossa
nähtiin tuo lyhyt, sisältörikas kirjoitus: »Tässä lepää Selmatt!»

Vähitellen läksi kansanjoukko jälleen vaeltamaan Zweibrückeniin päin,
me vainajien sukulaiset viivyimme vielä hetken, vaipuneina raskaisiin
ajatuksiin ja rukoillen vanhempiemme ja muiden puolesta. Hellästi
äitiäni muistellessani tuli nyt mieleeni, että hän varmaankin iloitsisi
haudassaan, jos matkalla Hampuriin kävisin katsomassa hänen Reinin
varrella sijaitsevaa lapsuudenkotiaan.

Nyt tuli Duglore luokseni.

— Jost, sanoi hän, — muuan zweibrückeniläinen on löytänyt virsikirjan,
jonka myrsky vei mukanaan vuoren suistuessa. Tuuli ja sade ovat tosin
pidelleet sitä jokseenkin pahoin, mutta tahdon kumminkin lahjoittaa sen
sinulle. — Pane se joka ilta muistona minulta päänalaisesi alle, se suo
sinulle suojaa ja minulle lohtua!

Otin tuon omituisen lemmentodisteen, ja hiljaisesti erosimme
hävitetystä kotikylästämme. Minulle tuotti iloa ajatus, että joka
askeleella siitä yhä enemmän loittonimme. En olisi voinut järkeäni
menettämättä elää tuossa sumuisessa laaksonsopukassa. Mutta Duglore ja
Melchi, jotka astelivat rinnallani, valittivat että nyt täytyi jättää
vanha kotipaikkamme jänisten ja kettujen asuttavaksi, ja että metsä
oli leviävä yli tienoon, missä päivänpaahtamat ruskeat majat, kivet
painoina pärekatoillaan, olivat suojanneet vanhempaimme yksinkertaista
elantoa.

— Minusta on kauheata ajatella ettei kotikylästäni näy illoin
ainoatakaan valopilkkua, sanoi Duglore haikeasti, ja Melchi vastasi:

— Minä varmasti vielä palaan Selmattiin. Jos ei kukaan muu siellä
tahtoisikaan asua, niin minä teen sen. Vuori on suistunut ja
laaksonpohja varmempi kuin koskaan ennen.

»Teepä niin, Melchi», ajattelin minä, mutta Dugloren silmistä loisti
harras kiitollisuus hänen kuullessaan Melchin sanat.

— Jost, oikeastaan meidänkin olisi pitänyt tehdä sama päätös, sanoi hän
minulle Zweibrückenissä samana iltana, viimeisenä ennen lähtöäni.

— Auttakoon Jumala minua kestämään eronajan, nyyhkytteli hän. Melkein
väkisin täytyi minun irroittautua hänen kiihkeästä syleilystään, ja
hengitin helpommin, kun eron synnyttämä tunteiden kuohu oli ohitse.

Sää oli yöllä kirkastunut, auringonpaisteisena saapui vuorten takaa
päivä, joka vei minut avaraan maailmaan. Vielä näin Feuersteinin
hehkuvan, mutta kuljettuani jonkun aikaa rautatiellä oli se enää kuin
utukuva vain tummain metsien ja siintävien kukkuloiden takana, ja
kotimaani vuorijäätiköt, jotka kimmelsivät sen yläpuolella, olivat
häipymäisillään taivaanrannan hohteeseen. Kun vielä kerran aioin
silmäillä esi-isieni vuorta, oli se jo kadonnut näkyvistä.

Valtavat tunteet riehuivat rinnassani. »Olen oivasta maasta ja sen
kunniaksi minun on käyttäytyminen uljaan, kunnon miehen tavoin. Duglore
on minuun kiintynyt hurskaalla rakkaudella. Hänelle pitää minun olla
uskollinen kuolemaani saakka.» Noin puhui povessani pyhä, salaperäinen
ääni.

Rohkeutta, nuorukainen! Kyllä käy eläminen muuallakin, yksin
Amerikassakin, sanoi minua vastapäätä istuva vanhahko herra hieman
ivallisesti. Hän näytti maailmaa laajalti matkustaneelta mieheltä.
Häpesin tunteellisuuttani ja noita ääniä, jotka urkujen sävelten tavoin
kajahtelivat syvimmällä sydämessäni. Minähän kuuluin nyt maailmalle!

Mutta jokainen keskenkasvuinen kaupunginlapsi on enemmän perehtynyt
maailman menoon kuin minä olin. Ensi kertaa kuljin rautatielläkin, ja
kysymyksilläni hämmästytin ihmisiä niin, että he nauraen puolestansa
kysyivät:

— Mutta mistä te oikeastaan tulette, kun ette sitä tiedä?

— Selmatt'ista!

Vuorensuistunnan jälkeen tuo nimi oli ollut jokaisen huulilla.
Vastaukseni herätti osanottoa, ja vaikka häpesinkin tietämättömyyttäni,
niin lohduttauduin kumminkin ajatellen ettei sentään ollut niinkään
vaikeata selvitä ihmisten seurassa. Mutta ehdittyäni jonkun matkaa
maani rajan toiselle puolen, kävi se sentään vaikeaksi. Ihmiset
pudistivat päätään vuoristoni murteelle, ikäänkuin olisin puhunut
heille vierasta kieltä, enkä minäkään ymmärtänyt heitä. Vaieten
matkustin edelleen, ja mieli puoleksi toivehikkaana, puoleksi
katuvaisena katselin vaihtelevia, syksyisiä maisemakuvia, kiitäessäni
yhä eteenpäin iltaan saakka. Olin yötä suuressa kaupungissa ja jatkoin
sitten aamulla matkaani, ensin junalla ja sitten Reiniä pitkin
höyrylaivalla, valmistautuen näkemään tuntemattomia sukulaisiani,
äitini veljiä ja sisaria. Lokakuun lempeä päivänpaiste kultasi leveän,
mahtavan virran, pitkin sen rantoja tuli sieltä täältä esiin yksinäinen
kirkko, kukkuloilla kohosivat linnat, viinimäkien keskellä hohtivat
maakartanot iloisesti lepattavine lippuineen, viinitarhoissa vallitsi
vilkas elämä, sillä viininkorjuu oli alkanut, — mikä hilpeä kuva oli
minulle yhtä uutta nähtävää kuin iso, komea höyrylaivakin. Lämpöisin
mielin muistelin äitiäni, varsinkin kun laivaan nousi joukko maalaisia,
jotka alkoivat puhua rypäleistään, ostoistaan ja myynneistään. Ymmärsin
heidän kieltänsä, äitini suusta oli se minulle kajahdellut lapsuuteni
päivinä.

Virran varrella kohoavalla rinteellä sijaitsi hänen kotikylänsä. Hänen
kertomustensa nojalla tunsin sen heti ensi silmäyksellä. Siinähän
oli lehmusten varjostama kirkko kalliolla, suippopäätyinen talo,
jonka harjalla haikaralla oli pesänsä, huvimaja, jossa kullanhohtavat
rypäleet upeilivat lehtien keskellä.

Nousin maihin ja kiipesin rinnettä ylös, mutta talon ovi oli lukittu.
Eräs naapurivaimo, joka portaillaan kuori papuja, huusi minulle:

— Koko Rheinbergerin perhe on talon takana viinitarhassa
viininkorjuulla, — ja hän tuli viemään minut sinne.

Mies, jonka helposti tunsin äitini vanhimmaksi veljeksi, otti minut
vastaan lakkiaan kohottaen ja luoden minuun uteliaan, ystävällisen
silmäyksen. - On kaunis, päivänpaisteinen sää, alkoi hän, luullen minua
vieraaksi viininostajaksi.

—- Olen Jost Wildi Selmatt'ista, esittelin itseni.

Hänen silmänsä suurenivat hämmästyksestä.

—- Olisitte siis sisarvainajani Ottilian poika!

Tuon parikymmenhenkisen seurueen huomio kiintyi nyt minuun.
Mutta enoni, noin viidenkymmenen vanha, iloluontoisen näköinen
talonpoikaismies, esiintyi hieman jurosti, kunnes ehti tulla
vakuutetuksi että olin todella tullut vain lyhyelle vierailulle
sukulaisten luo, enkä heiltä apua saamaan.

Mutta sitten alkoi kysely. Vanhemmat kyselivät kaikenmoista äidistäni,
nuoremmat, jotka eivät olleet häntä tunteneet, halusivat kuulla
vuorensuistumasta, josta olivat lukeneet sanomalehdistä. Syödessä
ja juodessa heräsivät sukulaistunteet. Varsinkin miellyttivät minua
muutamat noista iloisista vaalea- tai ruskeatukkasista tyttösistä.

— Hän muistaa toki vielä vähän äitinsä kieltä, hihittivät he, — vaikkei
tosin kehuttavan hyvästi.

Yksi tytöistä — Liesel niminen — kilisytti vallattoman ja
veitikkamaisen näköisenä lasiaan minun lasiini.

— Jost, nauroi hän, — ovatko siellä sinun vuoristossasi kaikki pojat
niin pulskia kuin sinä?

Kun sitten autoin tuota iloista seuruetta viininkorjuussa, ei hän
lainkaan poistunut läheisyydestäni. Mutta toiset tytöt tahtoivat
myöskin pitää minulle seuraa. Heistä oli kovin hullunkurista että
olin voinut tulla niin suureksi ja vanhaksi näkemättä tätä ennen
viinirypälettä, ja riemahdellen he huusivat: — Tuosta saat taas oikein
makean, kalahtavan, Jost! — Etten vain loukkaisi ketään rakkaista
serkuistani, söin rypäleitä minkä suinkin jaksoin. Mutta Lieselin
sinisiin silmiin ja vaaleaan tukkaan, hänen nauruunsa ja nuorteaan
uhkeuteensa hurmauduin kerrassaan. Ja hän samaten minuun!

Illalla jatkoimme samaa iloisaa menoa viiniköynnösten muodostamassa
lehtimajassa värillisten paperilyhtyjen valossa, käyvää viinimehua
nautiten ja pähkinöitä pureskellen ja niillä toisillemme kepposia
tehden. Lopuksi kajahti viulun ja käsiharmoonikan ääni, kutsuen
pareja karkeloon, ja tyttöjen keksiessä kaikenmoisia kujeita ja
naamioimisilveitä kuluivat hetket. Minä en tosin ottanut osaa
tanssiin, kun surin isääni, mutta Liesel kuiskaili kumminkin korvaani
kaikenmoista viehättävää lorua. — Jost, jää edes pariksi päiväksi,
houkutteli hän, — sinun täytyy oppia puhumaan samalla lailla kuin me ja
nauramaan ja laulamaan ja — rakastamaan meikäläisten tapaan!

Mutta pyynnöistä huolimatta läksin seuraavana päivänä sukulaisteni
luota, temmaten itseni irti noiden veitikkamaisten tyttösten ja
rakastuneen Lieselin seurasta. Eräällä junanvaihto-asemalla kirjoitin
Duglorelle ensimäisen kirjeeni, mutta en maininnut sanaakaan
kohteliaista, iloisista serkuistani ja monista suuteloista, jotka
Liesel täyteläisin huulin oli minulle antanut ja minulta ottanut.
Häpesin haikeasti Duglorea ajatellessani, ja junan eteenpäin
suhistessa mietiskelin mielessäni, kuinka muuttuva ja ihmeellinen
kapine ihmissydän sentään on, ja kuinka minä, Jost Wildi, joka en
ollut luullut voivani enää konsanaan nauraa, koko edellisen illan olin
ottanut osaa turhanpäiväiseen ilonpitoon. Olin hiukan pelästyksissäni
oman itseni takia, mutta todella murheissani en voinut olla, — sillä
ilta oli sentään ollut niin ihana! Sellainen oli ehkä ollut sekin ilta,
jolloin isäni menetti sydämensä. Ajatukseni kohdistuivat vanhempiini,
ja sitten muistelin tuon herran sanoja, joka oli luullut minua
siirtolaiseksi. Niin kyllä, käyhän eläminen muuallakin kuin meidän
vuortemme keskellä!

Mutta minne olivatkaan vuoret joutuneet? Mitä minun oli sanominen
tuosta avarasta, vaaleansinisestä taivaankupukasta, jota eivät vuoret
olleet tukemassa, ruskeista joista, jotka kuljettivat laivoja, vaan
joilla ei lainkaan näkynyt laineita, laajasta hietanummesta, jota
peitti harva, kitukasvuinen mäntymetsä? — Mieli haikeana silmäilin
ihmeellisiä tuulimyllyjä, jotka hidasliikkeisine jättiläissiipineen
aavemaisina kuvastuivat himmenevää taivaanrantaa vasten. Hillitsin
kyyneleet, jotka Duglorea ajatellessani kohosivat silmiini, ja kun
matkustavaisten touhusta ja keskustelusta huomasin olevamme tulossa
Hampuriin, pistin hattuuni kotoisen kuusenlehvän, josta herra Balmerin
piti tuntea minut asemalla. Juna päästeli pitkällisiä vihellyksiä
harmaaseen sumuun!

Mutta Hampurissa oli alun pitäin moni seikka toisin kuin olin
kuvitellut ja odottanut.

Suureksi mielipahakseni ei Hannu Konrad Balmer ollut asemalla minua
vastassa. Katsellessani uteliaasti ja sydän ahdistettuna ympärilleni,
lähestyi minua hienosti puettu, laihahko herrasmies, joka ylen
kohteliaasti paljasti kaljun päänsä. Hänen kumarruksensa tuntui minusta
peräti hullunkuriselta, kun en vielä pystynyt oivaltamaan, mistä tuo
erinomainen kohteliaisuus aiheutui.

— Johannes Andreesen, yksityiskirjuri, esitteli hän itsensä minulle. —
Herra Konrad Balmer käskee lausua herra Wildin tervetulleeksi ja pyytää
teitä tulemaan huomenna kello yhdeksän virkahuoneeseen.

»Kuinka vieraasti Balmer minua kohtelee», ajattelin, ja tuo ajatus
uudistui ajaessani kirjurin kanssa valaistuja sumuisia katuja pitkin.
Herra Andreesen jutteli näet monenmoista, josta ymmärsin sen verran,
että olin tuleva asumaan hänen luonansa. Sitten pysähtyivät ajopelit
hiljaiselle, korkeiden talojen reunustamalle kadulle. Nousimme portaita
ylös. Kirkas valaistus minua häikäisi. Kirjurin asunto, joka sijaitsi
kolmannessa kerroksessa, oli minusta kuin ruhtinaan palatsi, en oikein
uskaltanut siellä istua, en astua. Isäntäväkeni koetti parhaansa
mukaan auttaa minua kotiutumaan, mutta heidän kohtelias, juhlallinen
seurustelutapansa hämmensi mieleni. Perehtymättömyyteni hienoihin
pöytätapoihin saattoi minut lakkaamatta punastumaan, ja kun lukuisain
uutten mielivaikutteiden masentamana saavuin huoneeseeni, uskalsin
tuskin paneutua pitkäkseni vuoteelleni. Ja kun kirjurin tykönä jo oli
sellaista, millaistahan silloin mahtoikaan olla itse herran asunnossa!

Kiihkeänä valtasi koti-ikävä mieleni ja sai minut ajattelemaan: »Oi,
jospa olisin jälleen Zweibrückenissä tai edes sukulaisteni luona
tuolla Reinin varrella!» Haikealta tuntui minusta sekin, että herra
Hannu Konrad Balmer, joka sentään oli syntyänsä sehnattilainen kuten
minäkin ja oli kutsunut minut luoksensa, ei edes ollut tullut asemalle
lausumaan minua tervetulleeksi.

Pantuani Dugloren virsikirjan päänalaiseni alle vaivuin sentään sikeään
uneen.




XI.


Arkana muukalaisena läksin kirjuri Andreesenin rinnalla ensimäiselle
retkelleni tuohon meluavaan kaupunkiin. Nähdessämme ruskeavesisellä
kanavalla vanhojen talojen keskellä pari lastattua alusta, sanoi
seuralaiseni: — Nuo ovat herra Balmerin lastiveneitä ja pursia. —
Suurena kuin tehdas seisoi siinä Balmerin liiketalosto, johon kuului
useampia vanhoja ja uusia rakennuksia. Joukko ihmisiä työskenteli
siellä ahkerasti kuin muurahaiset. Astelimme käytäviä ja eteisiä
pitkin. Meille tuli vastaan miehiä, jotka kirjoituksilla varustettuine
paperilappuineen kiiruhtivat ovelta toiselle, juhlallisina ja meistä
tai toisistaan välittämättä. Kuljimme avaran huoneen läpi, missä
kirjoittaen tai laskien seisoi monta kymmentä kirjuria, jotka tuskin
loivat meihin pikaisenkaan silmäyksen pulpettiensa takaa. Tämän huoneen
takana oli toinen pienempi, jossa herra Andreesen, kuten kertoi, yksin
teki työtä, ja eräällä seuraavalla ovella oli nähtävänä nimi H.K.
Balmer. Herra Andreesen katsoi kelloansa.

— Vielä kaksi minuuttia, herra Wildi!

— Sepä vasta on täsmällisyyttä, ajattelin minä.

Sisältä kuului askeleita, herra Andreesen kolkutti, ovi aukeni ja
näin edessäni suuren, yksinkertaisesti kalustetun huoneen, jossa oli
kirjoituspöytä, kaappeja ja paljon kirjoja. Herra Balmer, joka juuri
oli tullut huoneeseen, astui muutaman askeleen minua vastaan.

— Kas, herra Wildi, matkanne on kaiketi luonnistunut hyvin? virkahti
hän, ojentaen minulle nopeasti sormenpäänsä. Vastaustani odottamatta
hän sitten kädenliikkeellä kehotti minua istumaan matalaan nojatuoliin,
samalla kuin itse istui korkealle istuimelle. Kirjuri oli poissa.
Sydämeni pamppaili kiihkeästi. Herra Balmerin kylmähkössä, tylyssä,
vieraassa puheensävyssä ei ollut mitään selmattilaiselta soinnahtavaa.

— Hetkinen vain! sanoi hän, repäisi auki pari kirjekuorta, jotka
sisälsivät sähkösanomia tai kirjeitä, ja antoi ne toiseen huoneeseen
herra Andreesenille, lausuen hänelle muutaman sanan. Istuessani
epämukavasta matalalla, pehmeällä tuolillani oli minulla sopiva
tilaisuus tarkastaa koulumestarivainajan hartaasti rakastetun ystävän
kasvoja, joita risteilivät lukemattomat silmien ja ohuthuulisen suun
ympärillä yhtyvät rypyt ja viirut. Olin luullut että herra Hannu
Konrad Balmer olisi kaunis mies, kuten piirikunnanesimies, vaan hän
olikin ruma, — mutta hänen rumuutensa oli mieltäkiinnittävää laatua.
Ehdottomasti saattoivat nuo ryppyjen runtelemat kasvot miettimään,
mitä kaikkea ja tuo mies elämässään jo olikaan mahtanut suunnitella ja
saada aikaan, ja niillä ilmeni masentava voima, vielä valtavammin kuin
piirikunnanesimiehen olento.

Äkkiä hän suuntasi tuiman katseensa läpitunkevana minuun. Kun ei hän
kumminkaan sanonut mitään ja tuo äänetön tutkistelu minua kiusasi,
katsoin hetkeä sopivaksi piirikunnanesimiehen terveisten esittämiseen.

— Hyvä, sanoi hän kylmäkiskoisesti ja välinpitämättömästi. — Pääasia
on, että te siis olette päättänyt tulla luokseni oppiin. Teidän täytyy
tietysti alkaa palveluksenne alimmalta asteelta!

Tuo kuului äärettömän jokapäiväiseltä ja tylyltä. Kun hän ei puhunut
Selmatt'in murretta, arvelin että minun oli vastaaminen kirjakielellä.
Hieman ylenkatseellisesti hän sanoi:

— Jättäkää se toistaiseksi, ettehän te kumminkaan osaa nyt vielä!

Minä punastuin, olin kuin kuumilla kivillä ja toivoin itselleni
lentimiä, millä paeta hänen luotansa.

— Tietysti teidän sivistyksessänne, jatkoi hän, — on joka suhteessa
yllin kyllin parantelemisen varaa. Tuumin herra Andreesenin kanssa
yksityistunneista, joita teidän täytyy saada. Nyt saatte ryhtyä
työhönne. Toimenne on ylenevä ansionne mukaan. Toivon että osaatte
mukautua oloihin, herra Wildi. Vaimoni haluaa, kun niin soveltuu,
myöskin tutustua teihin, olettehan maanmiehemme!

Nyt hänen äänensä kumminkin kajahti huomattavasti sydämellisemmältä,
ja minua kohtasi tuuheiden kulmakarvojen alta katse, jossa ilmeni
hillittyä hyväntahtoisuutta. Se oli hyvä, sillä muutoin tuo tyly
vastaanotto olisi saattanut minut toivottomaksi. Mutta nytkin minusta
tuntui että olin joutunut tavattoman kovakouraisen henkilön käsiin.
Mikä ääretön erotus olikaan koulumestari Kasperin kuvaaman ja
todellisen herra Balmerin välillä!

Kirjuri Andreesen vei minut varastohuoneisiin, ja nyt sain tietää mikä
tuo alin aste oli, jolta minun oli alkaminen palvelukseni.

Ensi työkseni tuon suuren kauppahuoneen palveluksessa minun oli
yhdessä parin oppipojan ja työmiehen kanssa sullottava vuorenkorkuinen
sokerikasa säkkeihin ja punnittava ne. Kun viikon ajan olin lapioinut
sokeria, tuli riisin vuoro, sitten seurasivat kaakao, kahvi, kautsu,
kumi ja nuo inhottavat väripuut, joista ihoon syöpyi kellervää, punaa
ja sineä, — sitten oli minun jälleen palaaminen sokerin kimppuun.

Kerran viikossa herra Balmer kulki yksin tai jonkun kauppahuoneen
palveluksessa olevan virkailijan kanssa varastohuoneiden läpi, pisti
kätensä tuon tuostakin johonkin säkkiin ja tutki tavaraa, sitä
haistellen tai antaen sen liukua sormiensa välitse. Kun hän täten
kerran kulki aivan ohitseni, katsoin tilanteen mukaiseksi tervehtiä
kohteliaasti. Hän nyökkäsi hieman, mutta antoi jälkeenpäin sanoa
minulle ettei hän vaatinut oppipojiltaan mitään kohteliaisuutta,
vaan ainoastaan että he tekivät työtä. Kerran kuulin hänen myöskin
jymisevällä äänellä kiroilevan paria työnjohtajaa. — Piru vieköön
moiset heittiöt! Tuolla tavoinhan paraskin kauppaliike joutuu
hunningolle! — Nähtyäni hänet tuollaisessa raivossa käsitin kolean
hiljaisuuden, joka vallitsi kaikkialla heti hänen ilmestyttyään
jollekin kaukaiselle ovelle. Jokainen koetti häntä välttää, ja ken
kutsuttiin hänen puheilleen, se pelkäsi menettävänsä paikkansa. Hänen
mentyään alkoi sieltä täältä kuulua kuiskailua, mutta kukaan ei
puhunut herra Balmerista, vaan ainoastaan »Hänen Mahtavuudestansa», ja
niin hiljaa, kuin seinätkin voisivat kannella. Kaikkein pelokkaimmin
puhui hänestä herra Andreesen, hänen yksityiskirjurinsa, maailman
kohteliain mies. Hän karttoi Balmerin nimen mainitsemistakin,
ikäänkuin jo siitäkin olisi voinut koitua jokin vaara, ja jos se ei
ollut vältettävissä, lausui hän sen tavalla sellaisella, kuin olisi
hengessänsä vielä nopeasti kumartanut herralleen. Tuon kaiken johdosta
alkoi herra Balmer minustakin tuntua salaperäiseltä olennolta.

Kerran tai pari hän varastohuoneiden läpi kulkiessaan katseli
askarteluani, tulkitsematon ilme kasvoillaan, mutta kulki sitten
edelleen kiitoksen tai moitteen sanaa sanomatta. Mutta niin
huolellisesti kuin hän minulta salasikin valvontansa, olin kuitenkin
varmasti vakuutettu että hän alinomaa otti selkoa edistymisestäni.
Pelkoa ei tuo ajatus kumminkaan herättänyt mielessäni, sillä
tyydytyksekseni huomasin nopeasti perehtyväni tehtäviini, tiesin
olevani tarkkasilmäinen havaitsemaan työnteossa edullisimman
menettelytavan ja siksi arkatuntoinen, ettei esimiesteni tarvinnut
huomauttaa minua kahdesti samasta seikasta. Ja olihan minulla
kyllä runsaasti syytä olla herra Balmerille kiitollinenkin.
Kirjuri Andreesenin välityksellä hän oli hankkinut minulle monta
opettajaa. Kello neljä iltapäivällä pujahdin ulos työpuvustani, kuin
perhonen kotelostaan, ja kiiruhdin pää pystyssä, nuorena herrana
yksityistunnoilleni. Balmer oli kyllä oikeassa: tiedoissani oli paljon
parantelemisen varaa, — mutta Dugloren isä oli laskenut niin lujan
perustuksen, että sille helposti kävi lisää rakentaminen. Nuoren,
tarmokkaan olennon tuorein voimin, joita ei koskaan ollut liiaksi
rasitettu, vaan jotka päinvastoin olivat kaivanneet työtä, ryhdyin
opiskeluihin ja selvisin niistä varsin helposti.

Kiihkeä opinhalu auttoi minut tukahduttamaan koti-ikävän, joka väliin
pyrki valtaamaan mieleni, sillä niin ihania iltoja kuin koulumestari
Kasperin tykönä en saanut viettää tuossa hienoutta tavottelevassa,
poroporvarillisuuden perussääntöjä noudattavassa kirjurinperheessä.
Ikävöin Dugloren tummia silmiä, ja olin vielä liian arka hakeakseni
noita monenmoisia huvituksia, joilla suurkaupunki voi viehättää nuoren
miehen herkkää mieltä.

Mutta minulle oli kumminkin alkanut edistymisen ja kypsymisen aika,
ja jos Duglore olisi voinut nähdä, mikä kehitys oli tapahtunut
ulkonaisessa olennossani, ja esiintymisessäni, olisi hän ollut
ihmeissään. Se oli kirjuri Andreesenin rouvan ansiota. Tuo
valkoverinen, siistin siisti hampuritar, jonka mielestä ulkomuoto
ja seurustelutaito olivat ylen tärkeitä seikkoja, luki itsellensä
erityiseksi kunniaksi, että Balmer oli pannut minut asumaan juuri
hänen luoksensa, ja teki nyt parastaan saadaksensa vuorelaisensa
totutetuksi kaupunkilaistavalle. Kotoa lähtiessäni ja sinne palatessani
hän silmäili minua tahallisesti kauniin, mutta hieman korkealla
sijaitsevan asuntonsa parvekkeelta tutkivin katsein, nähdäksensä miltä
hänen holhottinsa oikein näytti tuossa hänen synnyinkaupunkinsa katua
astellessaan. Sisääntullessani hän nauroi raikasta, iloisaa nauruansa,
joka tavallisesti helkähti ilmoille, kun hän puoleksi tosissaan,
puoleksi leileillään otti puheiksi seuraelämän temput. Hyvillä mielin
hän lausui:

— Ken voisi teistä enää huomata että te tulette tuollaisesta jylhästä
maasta, jossa vuoret kuin hyttysläpsät litistävät ihmiset allensa!

Joulu oli tulossa. Silloin toi herra Andreesen minulle aivan
odottamattomasti herra Balmerilta ja hänen rouvaltaan kutsun saapua
sunnuntaina heille päivälliselle. Tuo hämmästytti ja ilahdutti minua.
Kirjurin rouva löi kätensä yhteen päänsä ylitse ja huudahti:

— Mikä kunnia, mikä kunnia, kun ei ole kutsuttu ketään edes talon
vanhimmista ja korkeimmista virkailijoistakaan! Se johtuu siitä että te
olette herra Balmerin maanmies!

Viehkeältä vaikuttava harmi siitä, ettei hänen puolisoaankin ollut
kutsuttu, ilmeni miellyttävän pikku rouvan sanoissa. Mutta kun
sunnuntai tuli, otti hän Jost Wildin ulkonaisen olennon niin naisekkaan
huolellisen tarkastuksen alaiseksi, että tämä tukkukauppiaan taloon
ilmestyessään voi kestää vertailun hampurilaisten porvarisnuorukaisten
kanssa.

Balmerin talo, joka kiiltävine akkunoineen ja sisäänkäytävän edessä
kasvavine hopeakuusineen muistutti puoleksi huvilaa, puoleksi
hovilinnaa, sijaitsi Ulko-Alsterin varrella, jonka jäällä nyt Riiteli
joukko soreita luistelijoita. Portilla seisoi liveripukuinen palvelija,
kaksi toista seisoi kuin kuvapatsaat leveitten kiviportaitten päässä.
Kaksipuolinen ovi aukeni ja nyt kokoontui pienehkö, mutta hieno
seurue, naimisissa oleva poika ja tytär sukulaisineen sekä muutamia
muita kutsutuita. Tervehtiessään sanoi »Hänen Mahtavuutensa» niukasti
hymyillen ja kuin ohimennen minulle: — Minua ilahduttaa nähdä teidät
täällä, herra Wildi! — ja sitten hän kääntyi muiden vieraidensa
puoleen. Sitä enemmän minua ilahdutti rouva Balmerin sydämellinen
tervehdys:

— Vihdoinkin saan tutustua teihin, herra Wildi! Olen jo kauan ollut
utelias näkemään nuoren maanmiehemme!

Nuorekkaan reippaalla liikkeellä hän ojensi minulle kätensä, puhui
minua rohkaistakseen muutaman sanan Gauenburgin murretta ja lausui
sitten hymyillen:

— Mieheni varmaankin pelästytti teidät pahanpäiväiseksi nähdessänne
hänet ensi kerran. Hänellä on tapana kohdella hieman tylysti
kauppaliikkeensä palvelukseen tulevia nuorukaisia. Mutta olonne
Hampurissa muodostuu varmaankin paljon hauskemmaksi kuin luulettekaan.
Meidän kutsustamme olette varmaankin ymmärtänyt ja uskallan myös lausua
sen julki, että mieheni on työhönne täysin tyytyväinen. Toivomme nyt
saavamme tuon tuostakin nähdä teidät vieraana talossamme!

Minusta oli kuin nuo lämminkatseiset ruskeat silmät olisivat
sulattaneet jääkuoren, joka tähän saakka oli minua Hampurissa
ympäröinyt. Sain silmäni käännetyiksi tuosta komeasta olennosta,
joka harmaantuneesta tukastaan huolimatta päinvastoin kuin herra
Balmer vielä näytti melkein nuorekkaan pirteältä ja iloiselta.
Kotimainen sävy hänen puheessaan ja olennossaan virkisti mieltäni kuin
lämmin kevättuulahdus. Ensi hetkestä kiinnyin tuohon naiseen, jonka
lemmentarinan olin kuullut Kasper-vainajalta, ja luin herra Balmerille
suureksi ansioksi että hän lyhyen harhailun jälkeen oli palannut
nuoruudenlemmittynsä luo.

Vaikka olinkin seurustelutapoihin nähden vielä hiukan epävarma ja
pakotettu turvautumaan muiden jäljittelemiseen, vietin kumminkin
tukkukauppiaan talossa erinomaisen hauskan ja mieltävirkistävän
päivän. Se herra Balmer, johon nyt tutustuin, ei tuntunut lainkaan
samalta ihmiseltä kuin tätä ennen tuntemani. Ankara kauppaherra,
joka käskyläistensä kuvauksen mukaan enimmäkseen vain kirouksia
singahutteli, oli perheensä ja tuttaviensa keskuudessa herttainen,
hieno talonisäntä, jolta riitti jokaiselle ystävällinen nyökkäys,
Viehättävä hymyily. Puhuipa hän aikuisten tai lasten kanssa, aina
ilmeni hänen käytöksessään hellä huolenpito ja rakkaus, ikäänkuin
hänen otsaansa ei vielä koskaan olisi synkistyttänyt tyytymättömyys,
kuin ei hänellä olisi muuta ajateltavaa kuin niiden asiat, jotka häntä
ympäröivät. Pysyteltyään aluksi kotvan aikaa ikäänkuin tahallaan
minusta loitolla, hän äkkiä seisoi rinnallani, luoden minuun loistavin
silmin isällisen katseen. — No, herra Wildi! — Tehden minulle
muutamia vähäpätöisiä seikkoja koskevia kysymyksiä sai hän minut
syrjähuoneeseen, jonka ovi oli auki, ja kun siten olimme puolittain
muista erillämme, hän alkoi jutella kanssani synnyinseudustamme.

— Niin, nyt on rakas nuoruudenystäväni Kasper Imobersteg poissa,
sanoi hän miettiväisesti ja silmät puoleksi ummessa. — Hän, tuo tuiki
vaatimaton mies, oli ihminen, jonka vertaista ei ole monta, hellä ja
uskollinen kuten vain harvat. Kun tuollaiset ihmiset kuolevat, ei
minua tietysti enää liioin haluta käydä synnyinmaassani. Vähitellen
vieraannun siitä.

Hän lausui tuon surumielisesti ja ikäänkuin olisi puhunut itsekseen ja
antaunut kokonaan tunteittensa valtaan.

— Hänen vanhin tyttärensä elää? jatkoi hän oltuaan hetken ajatuksiinsa
vaipuneena. — Kertokaa minulle heistä jotakin!

Mitä vienoimman mielialan vallassa hän kuunteli tarkkaavasti, kun nyt
kertoelin Kasperista ja Dugloresta. Sitten hän keskeytti minua.

— Vai niin, kuulitte minusta ensiksi Kasperilta ettekä isältänne. No
niin, käsitän sen kyllä! Klaus, teidän isänne, joka nuorena oli reipas,
hilpeä toveri, muuttui vanhempana hiukan omituiseksi. Luuletteko
että minun onnistui saada häntä kertaakaan luokseni hänen Hampurissa
käydessään? Ei kertaahan! Niihin aikoihin, jolloin hän tavallisesti
tuli tänne, minun täytyi antaa tiedustella Vanhassakaupungissa
»Kolpakkolan» majatalossa, oliko hän jo saapunut. Sitten menin häntä
tapaamaan ja vietin illan hänen seurassaan.

Hannu Balmerin olennossa ilmenevät vastakohdat vaikuttivat minuun
suorastaan salaperäisiltä. Tuolla lyhyellä keskustelulla, jonka hän
pian päätti, palatakseen muiden vieraittensa luo, hän oli täydelleen
hurmannut minut.

Hyvästiä lausuttaessa antoi rouva Balmer minulle omakätisesti käärön,
joka oli sidottu kiinni nyörillä. — Ette voi arvata, mitä siinä on!
nauroi hän. — Pytkäle Gauenburgin päärynäleipää. Sain niitä muutamia
ystävättäreltäni piirikunnanesimiehen rouvalta, joka lähettää teille
terveisiä. Tekin saatte siten jouluksi hiukan kotimaan herkkuja
pureskeltavaksi!

Olin hänelle kiitollinen tuosta hienosta, naisellisesta
kohteliaisuudenosoituksesta ja hänen hyvyydestään, mutta verrattomasti
enemmän arvoa panin sentään lyhyeen keskusteluun, jolla herra Balmer
oli minua kunnioittanut. Mieleni oli aivan hämmennyksissä palatessani
sunnuntaivierailultani. Kotiväkeni kysymykseen, millaista oli ollut,
vastasin riemuiten:

— Viehättävää kerrassaan!

En voinut pysyä sisällä, minun täytyi lähteä pitkälle kävelyretkelle.
Kasvoni hehkuivat kuin olisi keskustelu Balmerin kanssa saattanut
vereeni kuumeainetta. Ensin eteenpäin haltioissani ja sydän
autuaallisena. Hän oli sittenkin sellainen, jommoiseksi koulumestari
Kasper oli hänet kuvannut! Liikutus valtasi minut ajatellessani
että herra Balmer, jonka enimmät ihmiset tunsivat vain itsekkääksi,
tunteettomaksi kauppiaaksi, oli hakenut käsiinsä isäni, vaatimattoman
taulujen kaupustelijan, yksinkertaisesta, rahvaan käyttämästä
majatalosta, jutellakseen hänen kanssaan muinoisista lapsuudenpäivistä.
— Tuo todisti sentään että hänen mielensä sisimmältään oli äärettömän
herkkä ja tunteellinen! Koko sieluntoimintani keskittyi toivomukseen
saada tuntea hänen tarmokkaan, käsittämättömän syvällisen katseensa
jälleen itseäni hyväilevän. Sisäinen aavistus sanoi minulle että olin
kerran tuleva varsin läheisesti hänen kanssaan tekemisiin. Ylevässä
mielentilassa kiiruhdin eteenpäin Hampurin lumisia, öisiä katuja
pitkin, ja Vanhankaupungin taivaalle kuvastuvat tummat tornit ja talot,
akkunoista tunkeva punertava valo, joka värähdellen kimmelsi tummalla
vedenkalvolla, — kaikki tuntui minusta tarumaisen viehättävältä!

Minulle alkoi nyt todellakin Hampurissa ihana aika. Kutsut Balmerin
komeaan, hienon seurapiirin elähdyttämään taloon uudistuivat.
Kuten itse perhe, alkoivat heidän tuttavansakin suosia minua.
Hyväntahtoisesti he soivat anteeksi maalaiskömpelyyteni ja kieleni
puutteellisuudet, ja minä puolestani perehdyin joltisenkin nopeaan
tuohon uuteen, hienoon seurustelutapaan, joka minusta alussa oli
ollut kuin ruumista ja sielua runtelevaa munatanssia. Rouva Balmer,
kotimaatani edustava hyvä haltiatar, nyökkäsi minulle äidillisesti:

— Niin, niin, herra Wildi, te kehitytte oivallisesti, tuotatte meille
raikkaudellanne ja kohteliaalla käytöksellänne todellakin iloa.
Seurapiirissämme pitävät teistä kaikki!

Ja hänen tarmokkailla, terveen punan kaunistamilla kasvoillaan kuvastui
tyytyväisyys ja vieno ylpeys.

Mutta vielä suuremmalla mielenkiinnolla kuin hänen kasvojansa katselin
herra Balmerin ryppyisen muodon tulkitsemattomia piirteitä. En
huomannut siinä enää noita monia kurttuja ja uurteita, vaan näin siinä
ainoastaan henkisen voiman ja tarmon ihanuuden, näin hyvyyden säihkeen
hänen silmissään. Olin kerrassaan hurmaantunut hänen salaperäiseen
olentoonsa. Voin päivämääriä olla alakuloinen ja synkkämielinen,
jos hän oli keskustellut kanssani vähänkin välinpitämättömämmin ja
niukemmin kuin olin odottanut, ja valtava ilo täytti sydämeni, jos
hänen kasvoillaan oli kajastanut minulle aiottu hymyily tai olin ollut
huomaavinani hänen sanoissaan hyväntahtoisen soinnin.

— Oli siitä sentään jotain hyötyäkin tuosta Selmatt'in
vuorensuistunnasta, eikö niin, herra Wildi? sanoi hän eräänä päivänä.
— Se saattoi teidät tulemaan minun luokseni. Arvelen ettette ole sitä
koskaan katuva. Olkaa vakuutettu että minulla tekemieni havaintojen
perusteella on teistä varsin suuret toiveet. Toimitan teille kyllä
vielä paikan, joka vastaa kykyänne ja tarmoanne.

Tunsin olevani kuin nuori, tulinen ratsu, jota kannus kiihottaa, ja
joka pingotetuin jäntein kiitää kohden päämaaliansa!

Onneni päivänpaistetta himmensi vain silloin tällöin muuan varjo —
Dugloren kaihoisat kirjeet!

»Rakas Jost», kirjoitti hän, »vaikka minun onkin hyvä olla Z'bindenin
perheessä ja he kohtelevat minua kuin omaa lasta, niin ajattelen
kumminkin sinua päivin, öin! Oi kuinka ilahdutit minua valokuvallasi!
Sinä näytät siinä niin ylväältä, melkein liian uhkealta minun
lemmitykseni. Se on huoneessani lasin takana. Aamulla herätessäni
kohotan ensiksi lampun sinua kohden ja samaten illalla viimeksi ja
juttelen hellästi kanssasi. Ei, kyyneleeni vuotavat ja minä sanon:
'Kuinka paha sinä oletkaan, Jost, kun viihdyt Hampurissa niin hyvin!'
Rouva Z'binden tuottaa minulle puheillaan paljon tuskaa. Hän sanoo
että olen mieletön lapsi, kun kiinnitän sydämeni mieheen, joka on
niin suuressa kaupungissa vieraalla maalla. Silloin minusta on
kuin sydäntäni vitsottaisiin polttiaisilla. Herra Z'binden myöskin
hymyilee väliin salaa niin säälivästi, huomatessaan kuinka suuresti
sinua rakastan. Siksi olen mieluummin tykkänään siitä puhumatta.
Mieleni käy kumminkin levottomaksi ja synkäksi, kun näen kuinka
epäileviä he ovat. Saan kärsiä paljon rakkauteni tähden, Jost. Ja
kumminkin olen rakastanut sinua lapsuudestani saakka! Sen sinä tiedät,
Jost. Oi, kirjoita minulle avomielisesti, miksi viihdyt niin hyvin
Hampurissa! Ei, kirjoita taas kerran kuten kirjoitit alussa. Kirjoitit
mielettömästi ikävöiväsi kotiin! Oi, mitään niin suloissa et sinä
koskaan enää kirjoita! Unessa kurotan käteni sinua kohden. Mutta sinä
purjehdit tyköäni kauemmaksi, eivätkä käteni sinua tavota.»

Kirjeiden surumielinen sointu värähdytteli syvimpiä sydänjuuriani.
Tunsin kuinka rakkauteni oli ristiriidassa kunnianhimoisten tuumien
kanssa, joita Balmerin isällinen hyväntahtoisuus herätti mielessäni.

Hampurin puistoissa ja Alsterlammikon varrella viheriöitsi ja kukoisti
nopeasti kehkeytyvä pohjoismainen kevät. Kun eräänä sunnuntaiaamuna
jouduin kävelyretkellä kauas kaupungin ulkopuolelle, väreili kevätlämpö
jo yli vainioiden, joilla syyskylvös vihersi. Mieleni valtasi sama
tunne kuin leivosen, joka liverryksiään raiutellen kohosi taivaan
hohtavaan kirkkauteen. Olisin halunnut nousta korkeammalle, yhä
korkeammalle, silmäilläkseni yläilmoista päin noita keväisiä maisemia.
Kiihkeästi kaipasin vuoria. Saadakseni nauttia tunteesta että olin
matkalla ylöspäin ja silmäilläkseni taas kerran pitkästä ajasta alas
maailmaan, kuten muinoin Bodenin nurmikolta tai Feuersteiniltä,
nousin Nikolainkirkon torniin, joka oli korkein kaupungissa. Tuossa
oli nyt Hampuri viehkeänä ja elämää uhkuavana jalkojeni juuressa
päätyineen ja torneineen, taloineen ja vesineen ja kattojen välitse
esiinpilkistävine, kevään tuoreudessa upeilevine puistoineen! Mutta
turhaan hakivat silmäni merta!

Kevät toi mukanaan vaihtelua työhöni. Sain tuon tuostakin seurata
pursia, jotka välittivät tavaraliikettä varastohuoneiden ja sataman
välillä, läpi touhuavan kaupungin. Väliin jouduin sisävesiä kulkevain
jokialusten satamapaikoille, väliin valtamerta kyntäväin laivojen
laitureille, ja moninaiset ja vaihtelevat kuvat, työmiesten huudot ja
meluaminen, nostimien vingunta tavaroita laivanruumasta toimitettaessa,
pienten höyrypursien käänteet ja vihellykset niiden kiertäessä merten
jättiläislaivoja, — kaikki nuo ilmiöt tuntuivat minusta pian minulle
tuttuun maailmaan kuuluvilta. Satamassa työskentelevien henkilöiden
joukosta sain myöskin muutaman ystävän. Tämä oli Jürg Rungholt, pienen
laivanvarustusliikkeen työnjohtaja. Milloin en sunnuntaiksi ollut
kutsuttu Balmerille, vietin sen tuon avomielisen, leikillisen miehen
seurassa, jolla oli aina runsas varasto merimiesjuttuja kerrottavana.

Usein kävelimme silloin Ottenseniin, missä hänen langollaan ja
sisarellaan oli pieni puutarhurinliike. Noiden herttaisten ihmisten
seurassa kului iltapäivä istutuksia katsellessa ja niistä jutellessa
ja ulkona olutlasin ääressä istuskellessa, ja ehdottomasti johtivat
nuo vierailut mieleeni kotiseutuni hiljaiset sunnuntait, jolloin
vaeltelimme isäni kanssa vuoripeltoja pitkin, mielihyvällä katsellen
viljan versomista.

Mutta enin virkistivät ja elvyttivät minua sentään ne hetket, jotka
sain viettää Balmerin perheen seurassa. He omistivat tuuhean metsikön
keskellä sijaitsevan maakartanon Blankenesen lähellä viehättävällä
Süllberg'illä, — joka tosin kotimaani mittapuun mukaan arvostellen
on vain pieni hymppylä tasangolla. Luonnon herättyä uuteen eloon
matkusti Balmerin perhe joka lauantai sinne, viettääkseen sunnuntain
tuossa miellyttävässä tienoossa. Olin silloin useimmiten heidän
vieraanansa, enkä voisi sanoa, mikä minua kaikkein eniten miellytti, —
kulku ilta-auringon kultaamalla Elbellä vaiko laaja näköala ylhäältä
huvilasta tuolle järveksi laajentuneelle virralle ja joen takana
hohtaville vihreille marskimaille, laivat, jotka matkalla merelle tai
kaupunkiin ilmestyivät taivaanrannalle, kuin jättiläiskummitukset
liukuivat huvilan ohi ja katosivat etäisyyteen, vai pohjolan hurmaavat
kesäyöt, jolloin ilta- ja aamurusko melkein sulavat yhteen.

Ennen kaikkea viehätti minua tuo oleskelupaikka siksi, että siellä
oli helpompi kuin koskaan muulloin lähestyä herra Balmeria, kun
hän aamuisin ennen muiden vieraiden saapumista auringonpaisteessa
käyskenteli huvilansa puistikossa. Noille yksinäisille kävelyretkille
halusi hän näet aina minut seuralaiseksensa, jos vaikka kulkikin
vain vaieten tietänsä edelleen syviin mietteisiin vaipuneena, pitkä,
laiha varsi kumarassa. Jonkun ajan kuluttua alkoi sitten kumminkin
keskustelu, ja kun se hänestä kävi mieltäkiinnittävämmäksi, keskeytti
hän tuon tuostakin kulkunsa. Usein johti hän puheen koulumestari
Kasperiin ja kotiseutuun, ja ollessaan erityisen hyvällä tuulella
sekoitti hän puheeseensa jonkun sanan Selmatt'in murrettakin. Mutta
en sentään voinut olla huomaamatta että kotimaan muisteleminen
oli vain tilapäistä huvittelua hänelle, jonka mielen täyttivät
suurenmoiset kauppasuunnitelmat, ja että kaikki mitä hän auliisti
teki synnyinseutunsa hyväksi, vain tapahtui hänen päähänpistojensa ja
kunnianhimonsa tyydyttämiseksi.

Hänen lausunnoissansa ihmisistä ja elämästä ilmeni usein
säälimättömyyttä ja halveksumista, ja monasti kauhistuin sitä
armottomuutta, millä hän arvosteli kauppaliikkeensä palveluksessa
olevia luotettavimpiakin henkilöitä.

Hänen vaimonsa koetti saada hänet taivutetuksi kutsumaan kirjuri
Andreesenin rouvineen joksikin sunnuntaiksi tuonne huvilaan ja
huomautti että heistä täytyi tuntua loukkaavalta, kun minut, heidän
hoitolaisensa, aina kutsuttiin yksin. Minäkin käytin tilaisuutta
hyväkseni kannattaen nöyrästi tuota pyyntöä.

Mutta silloin lävähti herra Balmer tulipunaiseksi ja ponnahti pystyyn.

— Andreesen — Andreesen! tiuskaisi hän vaimollensa. — Täytyykö minun
huvilastani tulla kauppahuoneeni palvelijoiden virkistyskoti? Ihmisiä
sellaisia kuin Andreesen tarvitsee palveluksessaan, vaan heitä ei
halua nähdä enemmän kuin tarpeellista on. Itse asiassa ovat minusta
tuollaiset epäitsekkäät, orjamaiset olennot vastenmielisiä kuin nuo
seinällä kämpivät kärpäset!

Nyt hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi tuikeasti:

— Herra Wildi, ken haluaa käskijäksi, sen on osattava pitää toisia
käskyläisinään, ja osattava halveksia heitä siitä että he sallivat
itseään siten kohdella. Jos ette sitä tiedä, niin ette pääse pitkälle
maailmassa!

Tuossa miehessä oli yhdistettynä kaksi luontoa, toinen kammottava,
halveksumista uhkuva, toinen suopean hyväntahtoinen, — ja minuun
nähden hän noudatti parempaa luontoansa. Süllbergin metsiköitä
käyskennellessämme hän pyrki viitoittamaan minulle tien ihanaan,
vapaaseen tulevaisuuteen. Eikä hänen hyväntahtoisuutensa ilmennyt
ainoastaan sanoina. Vietettyämme yhdessä viehättävän sunnuntain,
hän kutsutti minut luokseen työhuoneesensa ja otti minut vastaan
salaperäisen näköisenä ja mitä herttaisimmasti hymyillen.

— Herra Wildi, lausui hän, — tahtoisin osoittaa tyytyväisyyttäni teidän
tähänastiseen käytökseenne ja työhönne maksamalla teille melkoista
paremman palkan kuin muille kauppahuoneeni palveluksessa oleville
nuorukaisille ja toimittamalla teidät siten jo rahallisessa suhteessa
tavallaan riippumattomaan asemaan, niin että voitte oppia omin päin
rahaa käyttämään. Se taito ei ole niinkään helposti saavutettavissa, ja
Hampuri suo runsaasti tilaisuutta sen oppimiseen. Nyt saatte kokeilla!
Tehkääpä vaikka tyhmyyksiäkin — tuleehan niitä jokainen tehneeksi! —
mutta pää pystyyn sittenkin! Tappiot, joita maailma meille tuottaa,
opettavat meidät sitä hallitsemaan. No niin, olen määrännyt että teille
on maksettava rahastosta joka kuukauden viime päivänä sata markkaa
taskurahaa. Mehän olemme sentään aivan erinäisessä suhteessa toisiimme!

Yritin pukea valtavat tunteeni sanoihin, mutta Balmer teki epäävän
kädenliikkeen ja jatkoi:

'— Minulla ei ole nyt aikaa pitempään keskusteluun, mutta yksi seikka
vielä. Ensi sunnuntaina teemme huvimatkan Helgolantiin ja odotamme
saavamme teidät mukaamme!

Olin autuaallisin ihminen koko Hampurissa ja iloitsin kuin lapsi.
Merelle! Merelle! Ken olisi voinut uskoa että selmattilainen Jost Wildi
kerran saisi nähdä meren!




XII.


Kirjoittaessani keväästä ja kesästä sirottelee talvi yhä runsaammin
lunta Feuersteinin ylitse. Yö yöltä laskeutuu lumiraja vuoren
kallioita, laitumia ja metsiköitä alaspäin. Tänään on se jo saavuttanut
laakson, ja Selmatt'in katot hohtavat valkoisina, huomenna ulottuu
tuo laaja peite jo yli koko tienoon. En voi kaukoputkellakaan erottaa
missään gemssejä. Ne ovat vetääntyneet tuonne alas metsiin. Mutta
nälkäiset korpit ovat tänään koirani mieliharmiksi nakutelleet tornini
akkunoita. Kun se alkoi haukkua, sykähti sydämeni ilosta, sillä toivoin
että jokin ihminen, kenties joku metsämies, oli tulossa!

Ei, saan tyytyä niiden olentojen seuraan, jotka entisyydestä astuvat
eteeni. Tulet luokseni, sinisilmä Abigailini, tarunihana tenhottareni!

       *       *       *       *       *

Ihana matka! Viimeinen loiva rantakaistale Vaipui mahtavan laajan
vedenpinnan alle. Elben keltaiset vesijoukot häipyivät valtameren
vihreihin laineisiin. Siinä oli nyt meri, ei tosin niin valtavana ja
pelättävänä kuin haaveissani olin kuvaillut, Vaan mieltäkiinnittävän
eloisana ja hurmaavan kauniina. Raikkaassa tuulessa ensivät kilvan
eteenpäin tummanvihreistä aallonpohjista kohoovat vaaleaharjaiset,
vaahtopäiset, pitkähköt laineet, ja näitä pitkin kiidättivät purjeet
kallistuvia aluksia, joiden ympärillä kalalokit leijailivat. Ollessani
kokonaan hämmästykseni ja ihastukseni vallassa, laittoivat seuralaiseni
kuntoon iloiset pidot, ja eräs herroista kertoi tarinoita tulvaveden
tuottamista tuhoista, saarista, kaupungeista ja kylistä, jotka meri
oli haudannut alleen, kuten vuoret Selmatt'in. Silloin sukelsi kaukana
vihreitten vetten keskeltä jotakin kallio- tai aavelinnan kaltaista
esiin. Se alkoi värittyä ja hohti punertavana kuin Feuersteinin
huippuseinät — siinä oli Helgolanti!

Saarella hajaantui seurueemme ryhmiin, toiset käyskentelivät
yksiksensä, kunne vain kutakin uteliaisuus houkutteli. Minä
puolestani nousin »Falmia», matkailijatietä ylös, saavuin sinne
tänne käyskenneltyäni katselemiseen vaipuneena saaren koruttoman
kirkon takana jyrkästi merestä kohoavalle pohjoiskärjelle, katselin
lainehtivaa merta, ja seisoin siinä yhä vielä paikallani, kun
vinha tuuli jo oli karkottanut sieltä pois viimeisetkin minulle
tutuista huviretkeilijöistä. Mahtavina vyöryivät aallot kaukaiselta
taivaanrannalta päin, kalalokit tekivät kaarroksiansa vuoroin kohoten
ja laskeutuen ja kosketellen väliin siivenpäillään vaahtoisia vesiä,
ja meren kohina huumasi minua valtavin sävelin. Tenhottuna kuuntelin
laineiden kieltä kuten muinoin ukkosen uhmaa Feuersteinillä.

Seistessäni siinä muista erilläni kalliokielekkeellä, kuulin takanani
tyttösten naurua, sirkutusta ja lörpötystä. Varovasti, kädet kiinni
vaarassa olevissa hatuissa, lähestyi joukko puolikasvuisia tyttöjä,
raikkaita, suloisia, vaaleapukuisia olentoja, katsellen sinisillä,
ruskeilla, mustilla silmillään levotonta merta. Heitä oli parikymmentä,
nuorempia ja vanhempia, ja lienevät he olleet jonkun hampurilaisen
yksityisen kasvatuskoulun hoidokkaita, jotka olivat päässeet
virkistysmatkalle Helgolantiin.

Silloin huomasin tyttöparvessa yhden, joka vaikutti muukalaiselta ja
oli toisia vanhempi ja kookkaampi. Kuin suojaten hän oli laskenut
kätensä erään pienemmän tytön kaulaan, ja toisella kädellään, josta
riippui keveä, siro olkihattu, hän puolusti tuulta vastaan molempia
ihania, vaaleanruskeita, muhkeita palmikottaan.

Kuin lumottuna jäin tuijottamaan häneen, — mikä kävi sitä helpommin
päinsä, kun hän haaveksivan levollisena katsoi ulos merelle, pieni,
uhkuva suu kaihoisasti ja janoisesti avattuna, eikä lainkaan huomannut
mitä hänen ympärillään tapahtui. Ihastuin hetki hetkeltä aina enemmän
hänen kauneuteensa ja sorjuuteensa. Hänen profiilinsa juhlallisessa
juonteessa oli tosin jotain muukalaista, mutta hänellä oli mitä
kotoisimmat siniset Gretchensilmät, ja hänen ilmeikkäillä, suloisilla
kasvoillaan kuvastui lempeys ja viehkeä nuoruudenraikkaus.

Tuuli puhalsi vinhemmin, ja nuoremmat tytöt kiiruhtivat ylänteen
lyhytruohoisen kentän poikki kirkkoa kohden takaisin. Mutta tuo kookas
neitonen viipyi vielä ja lähestyi viehättävän sulavilla liikkeillä
kallionreunaa, tuulessa lehahtelevan vaaleahkon puvun keveltyessä
pitkin hänen soleita jäseniään.

— Neiti Big — neiti Big! huusivat tyttöset hänelle, ja sitten yhä
äänekkäämmin: — Neiti Big, tulkaa nyt jo!

Kiiruhtamatta kääntyi neitonen lähteäksensä. Sinä hetkenä yhtyivät
katseemme sulaaksensa kuin sattumalta tuokioksi toisiinsa. Varmaankin
hän aavisti että jo jonkun aikaa olin häntä silmäillyt, mutta hänen
katseessansa ei ilmennyt paheksumista eikä rohkaisemista, ei ivaa eikä
pelästystä. Hän läksi, mutta mieleeni jäi tunne että olin katsonut
syvällisimpiin sinisiin silmiin, viehättävimpiin kasvoihin, mitkä Luoja
konsanaan on voinut luoda. Samalla olin saanut vakuutuksen, että hän
oli ylhäinen ja hemmoteltu suuren maailman lapsi.

Neljännestunniksi jäin vielä kalliolle seisomaan, sitten minun täytyi
palata rannalle kokoontuvien seuralaisteni luo. Laskeutuessani
ylänteeltä johtavia portaita alas näin jälleen äskeisen tyttöparven,
nyt silmäilemässä hietasaarelle päin. Heihin oli liittynyt muuan herra
ja nainen, varmaankin heidän opettajansa ja opettajattarensa, ja heidän
joukossansa oli myöskin Big, tuo neitonen,'jolla oli niin viehättävän
säännölliset kasvot ja niin ihanat silmät ja palmikot. Minulla ei
ollut oikeutta häntä tervehtiä, vaan katsahdin muutaman askeleen
kuljettuani taakseni, haluten muistissani säilyttää tuon viehkeän,
oudon ihmislapsen kuvan, kuten muutoinkin kernaasti kokoo talteen
miellyttäviä muistoja matkan varrelta.

Silloin yllätin hänen katseensa, joka oli luotu minuun levollisen
tutkivana tai kysyvänä. Mutta silmänräpäys vain, ja hän silmäili
jälleen muiden kanssa lakeata hietasaarta, missä kylpyvierasten
pyörillä varustetut majaset seisoivat ja muutamat kylpijät temmelsivät
laineiden loiskeessa, joiden vaahto sinkoili heidän ylitsensä ilmaan.
Mutta tuo katse vuodatti tulta mieleeni, ja kun rannalle ehdittyäni
näin tytön seuralaisineen vielä kolmannen kerran, nyt jonkun matkan
etäisyydestä, rohkenin mainita eräälle meidän seurueeseemme kuuluvalle
herralle jotakin hänestä.

— Tarkoitatte tuota ulkomaalaista neitiä? vastasi hän kevyesti. — Hän
on kaiketi saksalais-amerikkalainen, jonka suonissa on joku pisara
intiaaniverta. Mieltäkiinnittävä olento, eikö totta? Mutta pidän
sittenkin enemmän hampurittaristamme!

Siihen päättyi keskustelu, ja vietettyämme vielä hetken saaren
miellyttäväin asukasten ja sinne saapuneiden huvimatkailijoiden
seurassa, kuljetti herra Balmerin laiva meidät jälleen Hampuriin, josta
jo öiset valot tuikkivat meille vastaan.

— No, herra Wildi, mitäs sanotte Helgolannista? kysyi rouva Balmer,
ollessani seuraavan kerran heillä vierailulla. — Eikö totta, meistä
vuoristolaisista tuntuu hyvältä kerran vielä saada nähdä kallioltakin?

Juttelin kaikenmoisesta mikä minua oli miellyttänyt, vaan kauniista
tytöstä en virkkanut sanaakaan. Mutta hänen kuvansa väikkyi alinomaa
edessäni sekä työssä ollessani että joutohetkinäni, ja yllätin itseni
toivomassa että vielä kerran kohtaisin häntä. Mitä varten? Sitä en
itsekään tiennyt. Varmaankaan ei toivoni aiheutunut lemmentunteista,
joita tuo sanaton kohtaamisemme Helgolannissa olisi vuodattanut
mieleeni, vaan oli se vain kauneuden, naisellisen viehättäväisyyden
kaihoamista. Rakkauteni Dugloreen ei siitä kärsinyt, ja myönsin myöskin
tuon hampurilaisen herran olleen oikeassa sen suhteen, että viehättävät
ja herttaiset tyttöset, jotka nuoruudenilollaan elähdyttivät herra
Balmerin huvilaa, pikemmin olivat omiansa herättämään helliä tunteita,
kuin tuon muukalaisen olennon harvinainen ja häikäisevä kauneus.

Mutta — mitä mielessäni lieneekään liikkunut kesä meni menojaan minun
enää kohtaamattani helgolantilaista taruolentoani, ja vähitellen
unohdin hänet, sitäkin helpommin kun kauneus oli kylläkin runsaasti
edustettuna Balmerin perheen seurapiirissä.

Minulla oli, kuten Dugloren naisellinen aavistuskyky muuanna
iltahetkenä oli saattanut hänet ennustamaan, onni miellyttää naisia.
Mutta en käyttänyt hyväkseni lemmenseikkailuihin tarjoutuvia
tilaisuuksia. Tulinen ja kiihkeä kun luonnoltani olin, ei tuo
varmaankaan olisi ollut mahdollista, ellei mieleni olisi ollut
niin tykkänään Balmerin kiehtoma. Tiesin että hän olisi käynyt
mustasukkaiseksi, jos olisi kuullut minun seurustelevan jonkun naisen
kanssa, kuten siitäkin, jos olisi tiennyt minun kotiseudullani
omistavan rakastetun. Kuuluin — niin oli hän tottunut suhdettamme
arvostelemaan — yksin hänelle — hänelle — hänelle! Ja samaten ajattelin
itsekin.

Himmentymättömän auringonpaisteen tavoin kirkasti isällisen suosijani
lempeä katse ja hymyily mieltäni. Olin kiintynyt tuohon salaperäiseen
voimaihmiseen ihailevalla hellyydellä, jommoista nuori mies muutoin
omistaa vain jumaloidulle naiselle, ja olisin empimättä antanut silpoa
itseni palasiksi hänen tähtensä, jos hän olisi sitä vaatinut.

Syksyn tullen hän antoi erään virkailijoista tutkia kuinka olin
perehtynyt makasiinipalvelukseen, ja sitten sain jättää varastohuoneet
ja pääsin konttorihuoneustoon, jossa minua aluksi odottivat yhtä
yksinkertaiset tehtävät kuin varastohuoneissa säkkien täyttäminen, —
sain jäljentää kaikenmoisia papereita.

— Ja saatteko nuo sata markkaa kuukautista taskurahaa riittämään? kysyi
minulta herra Balmer.

— Kyllä, erittäin hyvin, vastasin kiitollisena, — niistä riittää
säästöönkin.

Vastaukseni huvitti häntä suuresti. — Oivallista, nyökkäsi hän
hymyillen, — vastedes saatte sataviisikymmentä markkaa kuussa.

Minulla ei ollut mitään muita huolia kuin ne, jotka johtuivat
rakkauteni ja tulevaisuudentuumieni ristiriidasta. En uskaltanut
kirjoittaa Duglorelle, kuinka hyvin viihdyin Hampurissa ja kuinka
oloni siellä minua miellytti, en voinut tunnustaa hänelle kiihkeästi
salattua unelmaani, että kerran olin kuten Hannu Konrad Balmer ulottava
yritteliään toimintani ympäri koko maapallon. Tuo olisi tuottanut
hänelle vain uutta sydämentuskaa, ja sitä oli hänellä jo yllin kyllin.

»Minun ei ole täällä enää niin hyvä olla kuin ennen», kirjoitti hän.
»Mitä kaikkea minun täytyykään kokea, Jost. Otto, Z'bindenin perheen
vanhempi poika, joka nyt on polyteknillisessä opistossa suorittanut
ensimäisen tutkintonsa, tuli kesälomalle kotiin. Tuo lempeä, vakava
nuorukainen oli minusta aluksi varsin miellyttävä, mutta sitten hän
alkoi minua liehakoida, ja nyt hän ei enää miellytä minua, sillä
voithan käsittää kuinka vastenmieliseltä se minusta tuntuu. Sydämenihän
on sinun yksin, rakas Jost! Sen sanoinkin hänelle. Mutta silloin hän
katseli minua monta päivää niin surullisin silmäyksin. Herra ja rouva
Z'bindenistä ei tämä tietysti myöskään ole hauskaa. He koettivat saada
Otto herran järkiinsä, ja minun täytyi myöskin olla sitä kuulemassa
ja sanoa etten hänestä välitä. Vaikka se onkin totta, oli se minusta
kumminkin hyvin tuskallista. Hän matkusti sitten jälleen lukujaan
jatkamaan, mutta kirjoitti minulle kirjeen, jonka herra Z'binden
vaati minulta pois. Se sisältää paljon mielettömyyksiä. Vaikka herra
ja rouva Z'binden tietävät että olen viaton eivätkä ole minulle
suutuksissaan, on tämän takia kumminkin jotain koleata tullut taloomme,
eivätkä välimme tahdo oikein tulla entiselleen. Kaikkein kernaimmin
läksisin tieheni, ja varmaankin herra ja rouva Z'binden kernaasti
suostuisivat siihen. Mutta minne? Luoksesi Hampuriin? Ei, sinne on
liian pitkä matka, ja ihmiset sanoisivat minun juosseen jäljissäsi.
Voi kuinka tämä on surkeata, kun emme koskaan saa puhella keskenämme!
Kirjeiden kirjoittaminen on sentään vain ikäänkuin katselisin sinua
avaimenreiästä. Väliin olen aivan lohduton, ja silloin minun täytyy
istua harmoonin ääreen ja laulaa kuten muinoin isävainajan kanssa 'Sä
huomaan heitä taivaan' ja muita virsiä. Silloin tuntuu minusta sentään
siltä että sinä, rakas kaukainen Jostini, vielä kerran olet tuottava
minulle suurta onnea.»

Turhamaisuudelleni tuotti tyydytystä tuo, että Duglore oli miellyttänyt
toistakin nuorta miestä, ja lisäksi kaupunkilaiselämään perehtynyttä,
ja uskollisuus, joka saattoi hänet niin avomielisesti kertomaan
minulle kaikista kokemuksistaan, loi hänen kuvaansa, joka maailman
touhussa jo monasti oli ollut häipymäisillään mielestäni, samaa
viehkeyttä kuin muinoin Selmatt'in aikoina. Mutta kuinka kävisi, jos
tulevaisuudessa toisin Dugloren niihin piireihin, joissa nyt elelin?
Olihan rouva Balmerkin viettänyt nuoruutensa vuoristossamme ja oli
kumminkin nykyisissäkin oloissaan onnellinen, esiintyi arvokkaasti
ja hienosti ja kykeni täyttämään moninaiset velvollisuutensa. Mutta
Duglore oli liiaksi luonnonlapsi, hän oli liian hartaasti kiintynyt
synnyinseutuunsa, voidaksensa siirtyä vieraalle maalle saamatta
vammaa päivänpaisteiseen, herkkään mieleensä. Hän oli äitini
kaltainen, joka vieraassa maaperässä kuihtui ja kuoli. Nuo kirjeet,
joissa en uskaltanut ilmaista Duglorelle todellisia toiveitani
ja tuumiani, kävivät minulle rasitukseksi, mieluummin kirjoitin
piirikunnanesimiehelle, jolta minun ei tarvinnut salata kuinka
onnelliseksi tunsin itseni Balmerin siipien suojassa. Kauhukseni
yllätin itseni ajattelemassa että rakkauteni Dugloreen oli kuin kahle,
jota kuljetin jalassani, ja että olisi suotavaa että hän suostuisi
menemään nuoren Z'bindenin vaimoksi. Silloin olisi minulla tie avoinna
tuumieni toteuttamiseen!

Noina sekasorron synkkinä aikoina, jolloin kunnianhimo pyrki
tukahduttamaan rakkauteni, uskottomuuden ääni saattoi paremman luontoni
vaikenemaan, rupesin seurustelemaan erään nuoren miehen kanssa, joka
keuhkotautisen, vanhan kieliopettajan asemesta nyt antoi minulle
ranskankielen opetusta. Ernest Leglu oli tuon heittiön nimi, jonka
olennosta tosin voi huomata että hänellä oli takanaan myrskyisä
menneisyys, vaan jolla oli viehättävän hieno käytöstapa ja oivat
hengenlahjat, ja jonka ranska ei koskaan helkähdellyt komeammin, ollut
runsaammin kokkapuheilla höystettyä kuin keskiyön alkaessa jo olla
käsissä. Juomari hän ei ollut, mutta hän piti juomaloissa istumisesta,
ja olipa yö kulunut kuinka pitkälle tahansa, niin hän läksi vielä
taivaltamaan St. Paulin merimieskorttelia kohden vanhojen talojen
välillä sijaitsevaan kahvilaan, joka oli muhkeampi muita sen kadun
varrella olevia tarjoilupaikkoja. Kun Leglu ruumiinrakenteeltaan oli
pikemmin naisekkaan hento kuin roteva, pidin velvollisuutenani suojaten
saattaa häntä katuja pitkin, joilla usein liikuskeli juopuneita
yökulkijoita, ja niin jouduin hänen seurassaan kahvilaan, joka tähän
vuorokauden aikaan avasi ovensa ainoastaan tunnussanan tietäville
vieraille ja näidenkin käytettäväksi luovutti vain portaitten
yläpuolella sijaitsevan takahuoneen.

Inhottava ilma tulvahti vastaan tuohon suurehkoon huoneeseen tullessa.
Akkunoista, joiden edessä riippuvat tummanpunaiset uutimet olivat
huolellisesti suljetut, ei voinut tunkea sisään raittiin ilman
lehahdustakaan, ja kituen paloivat kaasuliekit kuumassa huoneessa.
Vihreiden pöytien ääressä istui joitakuita vakinaisia vieraita ja
lisäksi joukko tilapäisiä, kauppamatkustajia, matruuseja ja perämiehiä
sekä muutamia elähtäneitä naikkosia, yöperhosista kurjimpia, odotellen
ahneudesta väristen että joku onnen suosima pelaaja tarjoaisi
heille lasin voimakasta väkijuomaa päästäksensä kuulemasta heidän
imartelujaan. Mutta kumminkin käyttäytyivät kaikki jokseenkin tyynesti,
sillä heti kun tuossa kaikkein intohimojen kiihdyttämässä seurueessa
rupesi syntymään riitaa ja jupakkaa, palautti isäntä, jättiläinen,
jonka naama muistutti faunia, tarmokkaalla tavalla jälleen rauhan.

Toisista pöydistä kuuluivat korttia lyöväin hillityt huudahdukset,
toisilla kalahteli arpanappula. Kukin pelaaja piti tarkasti silmällä
edessään olevaa rahakasaa ja naapureitaan, ja kammottavasti ja
inhottavasti vaikutti minuun tuo kuva ihmisistä, jotka kaikki tyynni
näyttivät epäilevän toisiansa lurjuksiksi ja varkaiksi. Kumminkin
annoin Leglun taivuttaa itseni ottamaan osaa peliin. Menetin vähän ja
voitin sitten enemmän. Alkuperäisen vastenmielisyyden sijaan tunsin
nyt mielihyvää siitä että olin voittanut, ja peli alkoi viehättää ja
kiihdyttää minua, niin että unohdin missä inhottavassa paikassa ja
seurassa olin. — Katsokaapas vain! naurahteli Leglu. Vielä pari kertaa
seurasin häntä tuohon kurjuuden pesään. Mutta huumausta kesti aina vain
siksi kuin jälleen olin tullut raittiiseen ilmaan. Silloin häpesin
niin, että kernaimmin olisin heittänyt luotani voittamani rahan.

Mutta kerran minulle sattui onnettomuus — tai varmaankin pikemmin onni
— että menetin suuremman rahamäärän kuin siihen saakka kaikkiaan olin
voittanut. Palasin kotiin raivostuneena ja mieli hämmennyksissä, sillä
en voinut vapautua epäluulosta että Leglu, tuo konna, oli peijannut
minua väärinpeluulla. Kun nyt huoneeseeni tullessani vielä löysin
hellän, vakavan kirjeen Duglorelta, valtasi minut tunne sellainen
kuin Kainin, hänen surmattuaan Aabelin. Minusta tuntui kuin isäni ja
kaikki selmattilaiset vainajat nousisivat minua vastaan, lyödäkseen
minut, kevytmielisen olennon, nyrkeillään kuoliaaksi. En keksinyt muuta
neuvoa vapautuakseni tuosta kauheasta mielialasta, kuin että kirjoitin
Duglorelle hehkuvan, kiihkeän rakkaudenkirjeen.

Vastaus uhkui autuaallista riemua:

»Oi Jost, kuinka kiitänkään sinua!» kuului se. »Viime kirjeelläsi
olet suonut rauhan kurjalle, kidutetulle sydämelle. Nythän uskallan
sen tunnustaa sinulle. Lyhyet ja välinpitämättömät kirjeesi ovat
usein tuottaneet minulle tuskaa ja kärsimystä. Viime kirjeestäsi
olen sinulle ikuisesti kiitollinen, Jost, enkä enää valita enkä ole
kärsimätön ja tuota sinulle raskaita hetkiä. Rakastavana ja uskollisena
tahdon tyynesti odottaa mitä sinä rakkaudessa ja uskollisuudessa
päätät. Raskaimpinakin päivinäni olen aina ajatellut ja nyt ajattelen
luottavaisesti ja iloisesti: 'Jostini kyllä tietää neuvoa ja pitää
minusta huolen!'»

Kirje järkytti mieltäni, luovuin tykkänään Leglun seurasta ja
seurustelin sensijaan rehellisen kunnon Rungholtin kanssa, jonka
olin satamatyössä tullut tuntemaan, ja seuraus synkistä yöllisistä
seikkailuistani oli että Duglore jälleen kokonaan täytti sydämeni.
Työhön ryhdyin tarmokkaammin kuin koskaan ennen. Kevään jälleen
saapuessa tunsin melkein hillitöntä mielen jäntevyyttä. Se oli
pitkällisen, uutteran työnteon palkinto!

— Rakas herra Wildi, nyökkäsi minulle herra Balmer. — Te olette
tavallisuudesta poikkeava mies, ja minulla on teidän suhteenne suuria
tuumia ja toiveita. Pitäkää itsenne varuilla!

Ei ainoakaan pilvi ennustanut myrskyä!

Mutta silloin tuli välillemme kumminkin nainen — Abigail!




XIII.


Muina talvina olen usein lyhentänyt pitkiä iltojani antamalla
Hannu Stünzin sähköttää observatooriini otteita sanomalehdistä ja
vastailemalla samaa tietä noihin uutisiin kaikenmoisilla kokkapuheilla.
Tänäkin vuonna olen tilannut hänelle muutamia lehtiä. Joka ilta
naksuttaa kone. Kuuntelen välillä välinpitämättömästi ja jotain
tunkee silloin aina tajuntaanikin, mutta häipyy sieltä samassa, ja
mitään arvosteluja en tule lausuneeksi. Siitä on Hannuni huolissaan
ja mielipahoissaan. Hän kysyi, mikä minun on, olenko sairas vai
synkkämielinen. Sähkötin vastaan ettei hänen huoli vaivautua antamaan
minulle tietoja maailman turhasta touhusta eikä pidä olla huolissaan
minun takiani, — olin kehittymäisilläni filosofiksi. Nyt saa hän
vaivata päätänsä!

Paperipakka, joka sisältää tunnustukseni, paisuu paisumistaan. Tänään
avasin rautaisen lippaan, joka on ollut seitsemän vuotta lukittuna.
Siinä on kirjeitä ja kuvia, muistoja muinoisilta ajoilta. Kuvat
esittävät sarjaa kauneita naisolentoja. Mutta ne ovat myöhemmiltä
ajoilta kuin ne, joista nyt kirjoitan. Hampurin-ajoilta on minulla
ainoastaan muutamia kuvia, näiden joukossa eräs, joka esittää nuorta
miestä.

Tuo nuorukainen on solakka, jäntevä ja harteva. Hänen puvussaan ei ole
mitään silmäänpistävää, vaan se keveltyy somasti ja moitteettomasti.
Sen mukaan, mihin kasvonpiirteisiin kiinnittää enin huomiota, voi
ajatella tuon nuoren miehen olevan merikapteenin taikka myöskin
taiteilijan. Nuo piirteet kertoelevat murtumattomasta tarmosta ja
miehekkäästä tahdonlujuudesta, mutta samalla myöskin viehkeästä
mielenvienoudesta. Vaan ennen kaikkea ne kuvastavat terveyttä ja voimaa
ja vaatimattomuuden ohella voitonvarmuutta! Tuo voittoisa ilme asustaa
korkealla, kaartuvalla otsalla, jota tumma, kiiltävä tukka hieman
kihartuen reunustaa, se säteilee teräväkatseisista tummista silmistä.

Tuo olin minä! Mitäpäs se haittaa, jos nyt vuosien perästä sanonkin,
että olin kaunis nuorukainen. Siitä on todisteena kirje, jossa muuan
kuvanveistäjä, jolla nyt on kuuluisa nimi, minua hartaasti rukoilee
rupeamaan kuolevan Akilleen malliksi. En täyttänyt hänen pyyntöänsä.

Tuossa on joukko pieniä kellastuneita kirjeitä. Olen saanut ne
ymmärtämättömiltä puolikasvuisilta neitosilta tai nuorilta naisilta,
jotka eivät olleet keksineet parempaa ajankulua ja sentähden pyysivät
minua saapumaan salaiseen kohtaamiseen tai olivat miettineet kokoon
muita salahankkeita.

Nyt ovat nuo kirjeet jälleen suljetut lippaaseen. Mennyttä — mennyttä!
— —

       *       *       *       *       *

Olin juuri matkalla Balmerin konttorista englanninkielen tunnille.
Silloin huusivat Hampurin katu- ja juoksupojat: — Katsokaa, katsokaa
ylös! Ilmapallo! — ilmapallo!

Siellä täällä seisoi kadunkulmissa ihmisiä vilkkaasti keskustellen
ja katsoen ylöspäin ja viitaten kädellään sinistä kevättaivasta
kohden. Minäkin pysähdyin, jääden katsomaan ylös. Komea kultapallo,
samannäköinen, mutta suurempi vain kuin se, jonka olimme Dugloren
ja Melchi Hangsteinerin kanssa nähneet kulkevan kynttilämessuaukon
ja läheisten vuorten ylitse, leijaili kadulta nähtävänä hitaasti ja
juhlallisesti jättiläisamppelin kaltaisena kaupungin punertavain
kattojen ja mustain savutornien yläpuolella. Se ei ollut kovin
korkealla ilmassa. Voi erottaa kopan ja yksin köydetkin, joilla
tämä oli kiinnitetty himmeästi loistavaan silkkipalloon, ja tuossa
linnunhäkkiä muistuttavassa laitteessa seisoi kaksi miestä puuhaillen
jotakin.

— He heittävät hietaa pois, huusivat uteliaat katsojat. — Se on
ilmapurjehtija Sommerfeldin pallo, joka aina nousee ilmaan eläintarhan
luona. Pitäkää varanne, ettette saa hietaa päähänne!

Hitaasti hajaantuen kuin siemenkourallinen, jonka talonpojan käsi
kylväen heittää, tuli kultasade siintävää ilmaa alas. Pallo miehineen
nousi korkeammalle, ja muudan rakennuksenpääty esti minua sitä enää
näkemästä. Mutta tuo näytelmä, joka johti mieleeni erityisen selvän
muistelman entisajoilta, vaikutti minuun omituisen voimakkaasti, ja
päätin, ellei mitään estettä sattuisi, mennä seuraavana sunnuntaina
eläintarhalle katsomaan pallon ilmaannousua.

— Milloinka herra Balmer palaa Berliinistä? kysyin lauantai-iltana
kirjuri Andreesenilta.

— Ei ainakaan ennenkuin huomenna iltapäivällä, vastasi hän.

— Sittenhän saan käyttää sunnuntain oman mieleni mukaan, tuumiskelin
minä.

— Niin kyllä, herra Balmer tahtoo varmaankin levätä, matkan jälkeen,
myönteli Andreesen. — Hän on näinä päivinä ollut varsin jännittävässä
työssä.

Siis olin selvillä sunnuntain ohjelmasta. Lauantai-iltana tuli vielä
kirje Duglorelta, joka sydämellisesti onnitellen muistutti minua siitä
että seuraavana päivänä oli syntymäpäiväni.

Mutta kirje sisälsi myöskin arveluttavan tiedonannon:

»Rakas Jost, nyt täytyy minun kirjoittaa sinulle, että herra Otto
Z'binden on palannut kotiin. Hänen terveytensä ei siedä ankaraa
opiskelua, hän näyttää todellakin väsyneeltä ja heikolta. Hän aikoo nyt
olla isänsä apulaisena kehruutehtaassa ja jää kotiin. Minun täytyy siis
lähteä täältä tieheni, muutoin hän alkaa jälleen minua mielistellä, ja
se on yhtä ikävää minulle kuin herra ja rouva Z'bindenille. Mieleni on
niin alakuloinen. Oi neuvo, rakas Jost, mitä minun on tekeminen!»

Siinä oli todellakin hyvä neuvo tarpeen. Miettien mitä vastaisin
kirjeeseen, kuljin sunnuntai-iltapäivänä Holsteiniläistorin poikki
kohden eläintarhaa, sen⁰ puistikoissa sitten vietin tunnin ajan
katsellen keinotekoisia raunioita ja lintujen elähyttämiä lammikoita
sekä seisoskellen rakennusten edessä, joissa eläimet pitivät kukin
omaa iloaan ja menoaan, ja ihaellen ennen kaikkea oppineen norsun
Antonin temppuja. Oli tuollainen ihana päivä, jommoisia Jumala joka
kevät suo vain yhden tai kaksi. Aurinko paistoi ja peipponen viserteli,
pyhäpukuista kansaa vilisi kaikkialla. Tapasin tuttavia Balmerin
liikkeestä, vaan en ketään heidän seurapiiristään, sillä nämä eivät
kernaasti liikuskelleet sunnuntaisin kaupungin yleisillä paikoilla.
Vähitellen unohtuivat huolet, jotka Duglorén takia olivat täyttäneet
mieleni.

Ilmoituslistat näyttivät tien eläintarhan vieressä olevalle kentälle,
jolta ilmapallon »Saturnuksen» kello neljän aikaan piti nousta
ilmaan. Soitto houkutteli liinakankaalla aidatulle paikalle, jonka
yläpuolella näkyi paisumistaan paisuva puolipallo — kaasulla täyttyvä
ilmapallo. Ollen hyvissä varoissa oleva nuori mies lunastin itselleni
lipun, joka oikeutti paikkaan tuon laajan katsomon eturiveillä,
mutta ihmeekseni näin ettei siellä ollut tusinaakaan katselijoita.
Huokeammilla paikoilla oli sensijaan väkeä tungokseen saakka. Pallo,
jonka kaasu jo täytti enemmän kuin puoleksi, kitisi ja suhisi
salaperäisesti. Sen ylitse heitetty verkko muodosti kauneita ruutuja
kankaalle, joka alapuolella vielä riippui poimuissa. Ilmapurjehtija,
kaunisrakenteinen, jäntevä, notkea olento, yllään samanlainen univormu
kuin laivankapteeneilla, kierteli palloaan, sitä tyynesti tarkastellen.
Levollisesti hän antoi määräyksiä molemmille apulaisilleen, jotka
muuttelivat verkkoon kiinnitettyjä hietapusseja aina paria silmukkaa
alemmaksi. Ilmapurjehtija, jonka tukka ja pujoparta jo vivahtivat
harmaalle, vaikutti tyyneytensä takia miellyttävästi. Ehdottomasti
tuli mieleeni ajatus: »Tuo mies on varmaankin jo viidenkymmenen
paikkeilla ja tämä on hänen kuudessadaskymmenes matkansa. Siis ei
ilmapurjehtiminen voi olla niin kammottavan vaarallista!» Kuta kauemmin
katselin Sommerfeldiä ja hänen puuhiaan, sitä uskomattomammalta minusta
tuntui että hän olisi tuollainen seikkailija, jommoisiksi ihmisten
mielikuvitus tuomitsee kaikki ilmapurjehtijat. Hän näytti minusta
päinvastoin järkevyyden ja luotettavaisuuden perikuvalta.

Hänen harmaat silmänsä olivat havainneet minut. Kohteliaasti tervehtien
hän kysyi, haluaisinko lähempiä tietoja pallon rakenteesta ja sen
eri osista, ja jutellessaan ja selitellessään kaikenmoista hän sai
tilaisuuden tehdä tuon tärkeän kysymyksen: — Haluatteko ottaa osaa
retkeen?

— Se kävisi varmaankin liian kalliiksi, vastasin nopeasti. — Mitäs se
maksaisi?

Hän hymyili salaa ilmeikästä, tyytyväistä hymyä.

— Vihdoinkin taas tapaan yhden noita harvoja, jotka eivät ensiksi
kysy, onko henki vaarassa, sanoi hän herttaisesti. — Ajattelin heti
teidät nähdessäni että te olette minun miehiäni. Teillä on katseessanne
jotakin, josta me ilmapurjehtijat tunnemme vastaiset matkustajamme,
herra...

— Wildi, lisäsin minä.

— Tänään ei ole kysymyksessä muuta kuin lyhyt huviretki, jatkoi
hän.‘ — Tunnin aikaa olemme ilmassa, ja minä lasken teidät jälleen
maahan yhtä varovasti kuin talonpoikaisvaimo munakoppansa. Ja hinta?
Katsokaas, herra Wildi, on ikävä asia, jos täytyy katselijain silmäin
edessä nousta ilmaan matkustajitta. Jos te tulette mukaan, tulee
ehkä joku toinen ja kolmaskin. Jos pidätte sen meidän keskinäisenä
salaisuutenamme, niin sanomme viisikymmentä markkaa.

Katselijain joukosta kuului huutoja:

— Kello on pian viisi! Milloin nousu alkaa? Eikö teillä ole kelloa,
hyvä herra?

— Kaasu on tänään vähän heikonlaista, sanoi Sommerfeld. Hän antoi
merkin, ja soittokunta soitti jymisevän kappaleen, joka esti
tyytymättömyyden ilmaukset kuulumasta. Lähestyen jälleen palloa
hän asetti vähitellen lentoon valmistuneen silkkipallon alle
puurenkaan, johon kiinnitti verkkonuoran loppupäät. Samalla hän
antoi katseltavakseni suuren salkun täynnä kirjeitä ja leikelmiä
sanomalehdistä. Niissä todistivat luonnontutkijat, lääkärit,
sotaherrat, kauppiaat, pankkiirit, jopa muutamat naisetkin tehneensä
kapteenin kanssa hyvin onnistuneita purjehdusretkiä.

— Ihmeellisen ihanaa sen täytyy olla, ajattelin minä. — Ja hinta!
No, kun hinta on noin halpa, ei sitä varmaankaan voi katsoa
yltiömielisyydeksi. Ja onhan tänään syntymäpäivänikin. Voinenhan
pitkällisen ankaran työskentelyni jälkeen suoda itselleni erityisen
huvin!

Kiihkeänä valtasi mieleni tuo ikävöiminen korkeuteen, joka oli
saattanut minut nousemaan Nikolainkirkon torniin, ja halusin myös
todistaa itselleni etten ollut kerskaillut vakuuttaessani koulumestari
Kasper-vainajalle ja Duglorelle, että rohkenisin ilmalaivalla purjehtia
siintävässä korkeudessa. Tutkin katselijajoukkoa, olisiko siellä
ehkä joku Balmerin liikkeen palveluskuntaan kuuluva ahdasmielinen
henkilö, joka voisi kertoa matkastani ja saattaa minut harmillisen ivan
esineeksi. En nähnyt ketään!

Olin yhä edelleen kahden vaiheilla. Varmaankin olisin sittenkin
luopunut seikkailuretkestäni, mutta — kuka istuikaan siinä kuin taian
tuomana vähän matkaa minusta eräällä etumaisista, melkein tyhjistä
penkeistä? Helgolannissa näkemäni tenhotar, puettuna viehättävän
keveään kevätpukuun, kolmen muun tyttösen seurassa. Huomasin hänenkin
heti ensi katseella tunteneen minut. Heti lumosivat minut jälleen nuo
siniset silmät ja vaaleanruskeat palmikot. Halusin herättää hänessä
mielenkiintoa. Sydän pamppailevana, mutta päättäväisesti lähestyin
Sommerfeldiä, joka juuri kiinnitti suurta pajukoppaa puurenkaaseen, ja
lausuin:

— Herra kapteeni, lähden mukaan.

Hänen huulensa vetääntyivät tyytyväiseen hymyyn ja hän lausui:

— Viiden minuutin jälkeen on lähdettävä!

Seisoin kopan vieressä katsellen jännitettynä viimeisiä valmistuksia,
kaasujohtoletkun sulkemista ja kokoonkäärimistä ja painolastin
asettamista koppaan. Tuon tuostakin loin silmäyksen ihanaan
muukalaiseen. Hän oli noussut paikaltaan ja puhui nopeasti ja
vilkkaasti toveriensa kanssa. Melkein näytti siltä kuin hän olisi ollut
aikeissa lähteä mukaan ja tyttöset koettaneet häntä siitä pidättää.

— Nouskaa, viittasi minulle kapteeni.

Seisoin jo gondolissa. Pääni päällä rimpueli pingotettu silkkipallo
kuin kärsimättömäksi käynyt ratsu, joka on pystyyn kavahtamaisillaan.
Silloin lähestyi tuo solakka neitonen nopein, kevein askelin palloa,
kysyi Sommerfeldiltä mitä matka maksoi, otti pienestä laukusta
kultarahoja ja antoi ne hänelle ja ojensi minulle hansikoidun kätensä,
pyytäen että auttaisin hänet gondoliin. Kätteni tukemana, joista piti
kiinni molemmin käsin, hän teki notkean hyppäyksen. Siinä seisoi hän
nyt vieressäni! Pelosta ei hänessä näkynyt jälkeäkään! Hän sanoi vain:

— Kuinka inhottavaa onkaan olla noin suuren ihmisjoukon katseltavana!

Hänen ääntämisensä oli niin huolellista ja kaunista, että hetkisen
ajattelin hänen olevan kotoisin näyttämöltä, mutta tuon arvelun
kumosivat hänen sanansa. Näyttelijättärethän kernaasti sallivat
itseänsä katseltavan. Silmäillen huolestuneita tovereitaan, hän taputti
lapsellisen vallattomasti käsiään, ja riemu säteili hänen silmistään.

Mutta Sommerfeld jutteli vielä vilkkaasti erään herran kanssa, johon
huomioni erityisesti kiintyi hänen kalpeitten kasvojensa ja pitkän,
tuuhean tukkansa ja partansa takia. Kapteeni kääntyi nyt nuoren ihanan
matkatoverini puoleen sanoen:

— Tämä herra on erään suuren sanomalehden uutistenkerääjä, ja hän
pyytää kohteliaimmin saada tietää nimenne!

Nopeasti hämmästyksestään tointuen vastasi matkatoverini
kylmäkiskoisesti, hienot, nuoret kasvot hieman ankarina:

— Mitäpä nimestäni? Matka on jo maksettu ja sillä hyvä!

Sanomalehtiherran ilmaantuminen huolestutti minua hiukan. Neidin
vastaus oli minusta varsin järkevä, ja aioin juuri varmuuden vuoksi
huomauttaa ettei minunkaan nimeäni saisi panna lehteen, kun hän kääntyi
puoleeni sanoen:

— Elkää sentään luulko että minulla yleensäkin olisi jotain syytä
salata nimeäni. Olen Abigail Dare, Jenssenin ja Römerin kasvatuskoulun
hoitolainen.

Tuskin olin esitellyt itseni hänelle, niin soittokunta puhalsi
fanfaarin, kapteeni hyppäsi gondolin reunalle, tarttui vasemmalla
kädellään nuoriin, liehutti lakkiaan ja huusi: — Irti!

Ja tuo jännittävä hetki ja kauniin matkatoverini uljas olento
saattoivat minut unohtamaan sanomalehtimiehen. Neitonen kalpeni
tosin, kun gondoli, juuri maasta kohotessaan, hieman huojahti, mutta
seuraavana hetkenä hän tarttui reippaasti päivänvarjoonsa, kurotti sen
alas reunan ylitse ja liehutti sitä jäähyväisiksi seuralaisilleen.

— Olen täysin rauhoitettu, hymyili hän. — Tuollahan kelpo toverini jo
istuvat vaunuissa matkalla kotiin pikku sydämet pamppailevina!

Ilomielinen leikillisyys soinnahteli hänen äänessään.

Kuin siivillä kohosi »Saturnus» ilmaan. Kenttä, jolla juuri olimme
seisoneet, vaipui syvyyteen ihmisjoukkoineen, jotka vähitellen alkoivat
hajaantua, hyvästellen meitä viittauksilla ja huudoilla. Kuin särkyvä
pähkinänkuori aukeni meille taivaankansi, ja ihanaa oli kohota alhaalta
ahtaudesta ylös laajaan avaruuteen. Sinisen, läpikuultavan höyryn takaa
hohti Hampuri lammaskartanon rakennusryhmän kaltaisena, ja rakennusten
välisillä juovilla vilisi kuin tummia hietajyväsiä. Ne olivat katuja
pitkin rientäviä kävelijöitä. Kauempana kimmelsi Elbe ilta-auringon
hohteessa hopea- ja kultakäärmeen kaltaisena sekä runollisen kaunis
pala merta. Minusta tuntui meidän siinä äänettömyyden ympäröiminä
hiljaa liidellen ilmojen valomerta halkoessamme kuin minulle itselleni
kasvaisivat lentimet. Hurmaavana täytti mieleni olemassaolon riemu,
ja juhlallisten tunteiden vallassa toivoin että tuo retki kestäisi
kauan, kauan! Myöskin matkatoverini läheisyys tuntui minusta suloiselta
onnelta.

Olimme jonkun aikaa seisoneet vaieten vierekkäin, kumpikin
hämmästeleviin tunteisiin vaipuneina. Nyt kohtasivat katseemme
toisensa. Hänen silmänsä säikkyivät lämpimästi.

— Minun täytyy kiittää teitä, sanoi hän, — siitä että esimerkillänne
rohkaisitte minua lähtemään tälle matkalle. Olen tosin kerran ennen
tehnyt huviretken ilmapallolla, enkä siis tunne ilmapurjehdusta kohtaan
tuollaista taikauskoista pelkoa kuin ihmiset yleensä. Tein tuon retken
Nizzassa isäni kanssa. Olin silloin vasta seitsenvuotias tyttönen. Se
on melkein rakkain lapsuudenmuistoni, ja olen aina toivonut että tuo
nautinto kerran vielä uudistuisi. Minua halutti kovin tulla ilmapallon
nousua katsomaan, mutta en ollut aikonut ottaa osaa retkeen. Teidän
esimerkkinne vaikutti että äkkiä päätin lähteä mukaan.

— Eikö kasvatuslaitoksessa paheksuta rohkeuttanne? kysyin minä.

Hän naurahteli:

— Tietysti siellä ollaan kauhistuneina »Bigin mielettömyydestä», ja
minut esitetään selkäni takana nuoremmille tytöille epänaisellisuuden
pelättävänä esikuvana, mutta se on minulle yhdentekevää. Mutta mitäs
te itse sanotte äkillisestä päätöksestäni? kysyi hän luontevan
kohteliaasti kuten ainakin se, joka on tottunut hienon maailman
seurusteluun.

— Minusta tämä matka on niin ihmeellisen ihana, vastasin innostuneena,
— että soisin kaikkein ihmisten joskus saavan viettää hetkisen
korkeuden raikkaassa ilmapiirissä. Luulen että maailmassa silloin olisi
paljon vähemmän pikkumaisuutta. Jokaisen mieleen jäisi jotain valoisaa,
päivänpaisteista, ylevää, joka auttaisi saamaan voiton masentavista
arkihuolista. Kuten itseäni, niin katson teitäkin onnelliseksi,
kun teillä on ollut tilaisuus tehdä tämä retki, ettekä ole antanut
turhanpäiväisten ennakkoluulojen estää itseänne siitä.

Tuo vastaus sai hänen sinisilmänsä loistamaan ja säteilemään ilosta.

— Tuo oli varsin kauniisti sanottu, nauroi hän riemuisasti.

Pian kului tuo tunti siintävässä korkeudessa.

Sommerfeld, joka äänetönnä ja suurella huolella oli hoidellut alustaan,
silmäili alas syvyyteen.

— Näettekö rautatieaseman tuolla lähellä metsänreunassa? Me laskemme
maahan sen vieressä olevalle niitylle, sanoi hän tyynesti.

— Ei vielä, herra kapteeni, sanoimme neiti Daren kanssa kuin yhdestä
suusta, mutta hän vetäisi jo tarmokkaasti hihnaa, joka kulki pallon
punakeltaiselta hohtavan sisäosan läpi. Läppä aukeni ja suhisten
virtaili kaasua ulos ilmaan. Päärynänmuotoiseksi vetääntyvä »Saturnus»
leijaili kenttien, metsäin ja rakennusryhmäin ylitse eteenpäin.
Varovasti ja keveästi, tuntemattamme pienintäkään kolausta tai
sysäystä, asetettiin meidät maahan parinsadan askeleen päässä asemasta.

— Missä vaarassa me nyt olemme olleet? hymyili Sommerfeld.

Odotimme vielä muutaman silmänräpäyksen, kunnes pallo oli
tyhjentynyt vielä enemmän ja alkoi kallistua sivulle, sitten nostin
joustavaliikkeisen Big Daren ulos gondolista. Hieman punehtuen hän
puristi kättäni, kiitti herttaisesti ja lausui:

— Se oli ihmeellisen ihana retki, liian lyhyt vain — aivan liian lyhyt!

Tuntia myöhemmin istuimme rautatievaunussa, ja saavuimme Hampuriin
yön suussa. Saatoin seuralaiseni ajopelien luo. Silloin viipyi hänen
kätensä kuin väsyneesti kädessäni, ja hänen viehkeät kasvonsa kävivät
vienon rukoileviksi, kun hän hiljaa lausui:

— Emmekö päättäisi vielä joskus tavata toisiamme?

— Tulkaa ylihuomenna kello kuusi illalla Kiviportin luona olevaan
puistikkoon, vastasin riemastuneena. — Odotan teitä siellä.

Hän nyökkäsi. Vaunut läksivät liikkeelle ja etenivät kirkkaasti
valaistuja katuja pitkin, vieden tenhottareni mukanaan. Mutta minä
mietin vienon haaveellisen mielialan ja suloisen väsymyksen vallassa,
etten mitenkään olisi voinut viettää syntymäpäivääni hauskemmin kuin
tekemällä ilmaretken tuon kauniin ja ihmeellisen tytön seurassa.

Vaan mitä hyödyttäisi meitä jälleennäkeminen?

En keksinyt sinä iltana mitään vastausta tuohon kysymykseen. Seuraavana
aamuna muistin, että minun oli pidettävä huolta Dugloresta, joka oli
jälleen jäämäisillään kodittomaksi. Tuon ihanan päivän virkistämänä
aloin reippaasti ja iloisesti kirjoittaa hänelle kirjettä, jossa en
sentään maininnut mitään ilmapallosta enkä Big Daresta, vaan jossa
neuvoin häntä ensi aluksi menemään Zweibrückeniin noiden ystävällisten
talonpoikaisihmisten luo, joiden tykönä olimme asuneet Selmatt'in
perikadon jälkeen. Lisäsin, että pian saisin varsin edullisen toimen
Balmerin kauppahuoneen palveluksessa, ja kysyin mitä hän siitä pitäisi,
jos pyytäisin häntäkin tulemaan pohjoseen. Voisihan meillä myöhemmin
toimeentuloomme nähden olla etua siitä, että olimme elelleet muutaman
vuoden Hampurissa. Mutta nuo utuiset tulevaisuudentuumat panivat
kumminkin ajatukseni vähän sekaisin. Nyt olikin jo aika lähteä työhön,
ja kirje jäi kesken.




XIV.


Olin kirjoitushuoneessamme uutterassa työssä, ja kello kävi jo
yhtätoista.

Silloin syöksähti sinne kirjuri Andreesen, kaipeana ja
mielenliikutuksen vallassa.

— Herra Balmer kutsuu herra Wildiä heti luokseen, äännähti hän.

Hämmästyen ajattelin heti: »Oliko ilmaretkeilyni sittenkin tyhmä teko?!»

Tullessani tuohon vihreään huoneeseen, johon liikkeen johto oli
keskittynyt, näin kirjoituspöydällä sanomalehden levällään »Hänen
Mahtavuutensa» edessä. Suupielet alasvedettyinä, vihan vimma
kasvoillaan hän loi minuun mulkoilevin silmin syrjäkatseen. Ottaen
tuikealla liikkeellä punaisen kynän, hän merkitsi lehdestä erään kohdan
paksulla viivalla ja ojensi lehden minulle.

Lukekaa! tiuskaisi hän, vaivoin hilliten itseään.

Minä luin:

»Kapteeni Sommerfeld, joka on muutamia kertoja kuljettanut ilmapallonsa
'Saturnuksen' kaupunkimme ylitse ainoastaan apulaisensa seuraamana,
sai eilen ensimäiset kaksi matkailijaa mukaansa. Nuo ensimäiset
ilmaretkeilijät Hampurin asujaimistosta olivat herra Jost Wildi,
tunnetun kauppahuoneemme Hannu Konrad Balmerin virkailija, ja hänen
toverinsa, nuori naishenkilö, jonka nimeä meidän valitettavasti ei
onnistunut saada tietää. Komea matkailijatar, levollisen rohkeutensa
mukaan päättäen amerikkalainen _independent girl_ — — —»

Kirjaimet alkoivat pyöriä silmissäni. Kauhistuneena laskin sanomalehden
kädestäni. Yritin puhua, mutta herra Balmer pakotti nopealla, tuikealla
liikkeellä minut ääntymään.

— Pitäkää suunne kiinni! ärjäisi hän, osoitellen sanomalehteä
ojennetulla etusormellaan, ikäänkuin haluten lävistää sen. Päästyään
vaivoin henkeen, puhua jymisytti hän yhä vahvenevalla äänellä:

— Mitä? Minun liikkeeni virkailijat tekevät ilmapallomatkoja? Mahtanee
olla sievoinen huijaamisliike, kun sitä hoitavat ilmapurjehtijat!
Hyvät ystäväni saavat nauraa aika makeasti. Kuulen korvissani heidän
naurunsa! Ei, ei, te nulikka, te... te... Minun liikkeeni virkailijat
eivät tee ilmapalloretkiä. — Amerikkalainen independent girl! Te
tuotatte minulle todellakin iloa, herra Wildi!

Halusin vastata, mutta kun vain yritinkään puhumaan, tuimistui
herra Balmer yhä enemmän. Hänen raivonsa yltyi yltymistään hänen
puhuessaan, hänen pullistunut naamansa kävi tulipunaiseksi, hän hypähti
istuimeltaan, kulki edestakaisin, pysähtyi eteeni ja ärjyi:

— Tahdon näyttää teille, että te ette ole mikään virkailija.
Poikanulikka te olette, jonka harja on paisunut ylpeydestä, tuiki
tavallinen poikanulikka, jonka jälleen on nöyrtyminen, varoittavaksi
esimerkiksi muille. Yksityistuntinne ovat nyt lakkautetut, ja
kuukausirahoja ei teille enää makseta. Jospa vain olisin antanut teidän
jäädä sikopaimeneksi Selmattiin! Joka retkeilee ilmapallolla, siitä
ei ilmoisna ikänä tule kauppiasta, vaan hänestä tulee seikkailija,
huijari. Niin, niin, kun teidän tulonne nyt pienenevät, niin teidän
kaiketi täytynee myöskin antaa tuon amerikkalaisen 'itsenäisen tytön'
mennä menojaan!

— Rohrmann— Rohrmann! huusi hän sitten, avaten konttorihuoneen oven.

Kutsuttu syöksähti sisään.

— Rohrmann, kirjoittakaa mitä sanelen:

»Selonteko sunnuntaisesta ilmapalloretkestä sisältää valitettavasti
varsin suuren erehdyksen. Siinä mainittu herra Jost Wildi ei ole —
vetäkää sanan alle kolminkertainen viiva — kauppahuone H.K. Balmerin
virkailijoita eikä edes apulaisiakaan.»

— No niin, viekää se tuon lehden toimistoon. Jos he
kieltäytyvät ottamasta sitä lehteen, niin uhkaatte heitä
luotonvahingoittamiskanteella.

Virkailija lensi matkaan.

— Te seisotte yhä vielä täällä, hyvä herra! huusi »Hänen Mahtavuutensa»
kalsean pilkallisesti. — Vai haluaisitte te puhua! Mutta sitä te ette
saa. Työskennelkää ensin muutama kuukausi ahkeraan ja vaatimattomasti
varastohuoneissa, sitten voi kenties tapahtua, että jälleen pääsette
puheilleni.

Halveksivalla liikkeellä hän käänsi minulle selkänsä.

Juopuneen tavoin hoipersin tieheni. En tiedä kuinka monta ihmistä
vastaan törmäsin katua eteenpäin kiitäessäni, en muista missä
kuljeskelin aamusta iltaan, se vain on jäänyt mieleeni että seisoin
Elben rannalla ja ajattelin: »Olisi parasta hypätä jokeen ja vapautua
tästä rajattomasti häpeästä, joka minut vähitellen kiduttaa kuoliaaksi!
Hän nimitti minua poikanulikaksi! Hän on tyranni, tyranni!»

Olin aivan vimmoissani ja kiukuitsin: »Enkä edes saanut sanoa sanaakaan
selitykseksi ja puolustuksekseni!»

Raivoissani toivoin, että sanomalehtimies sattuisi tielleni. Silloin
saisi hän aimo selkäsaunan!

Mutta vähitellen lauhtui toivoton, vihainen itkuni, ja mieleeni alkoi
tulla järkevämpiä ajatuksia. Käsitin, että ilmapalloretki oli ollut
ajattelematon temppu ja että sanomalehden esityksen siitä täytyi
tuikeasti harmittaa herra Balmeria, varsinkin kun syyllinen olin minä,
hänen hemmoteltu lemmikkinsä. Tuon kaiken käsitin. Mutta ei hänen
sentään olisi pitänyt häväistä minua kaikkein edessä tuomitsemalla
minut takaisin varastohuoneisiin. Se oli liikaa! Sehän oli melkein kuin
minut olisi ajettu pois palveluksesta! Oi, kuinka olin rakastanut tuota
miestä! Aivan kuin isää. Ei, vielä enemmän! Ja nyt hän kohteli minua
noin julmalla tavalla. Hämärästi tunsin myöskin ettei ilmapalloretki,
tuo ajattelematon päähänpistoni, joka tosin antaa aihetta pilantekoon,
vaan ei tuottaisi hänelle mitään todellista vahinkoa, ollut syypää
hänen hirvittävään raivoonsa, vaan oli sen herättänyt luulo, että
olin lemmensuhteissa Big Dareen. Se oli pettyneen hyväntekijän
mustasukkaisuutta, joka saattoi suojatin orjaksi ja kielsi häneltä
oikeuden ihailla ketään muuta, olipa tämä vaikka nainenkin. Siinä
oli asian ydinkohta. Mutta kuinka voisin saada kaikki Balmerille
selvitetyksi?

Vietin tuon päivän sanomattoman kurjassa mielentilassa. Kun
Sommerfeldin ilmapallo illan suussa näkyi taivaalla, kirosin sitä
mielessäni. Vihdoin palasin väsyneenä ja murtuneena asuntooni
kirjurinperheen tykö, jonka kohtelu nyt oli käynyt aran karttelevaksi.
Liitin Dugloren kirjeeseen lyhyen loppulauseen ja lisäsin:

»Suo anteeksi, rakas Duglore, että kirje on näin keskeneräinen. Voit
käsialastakin huomata, että nyt myöhemmin päivällä olen ruvennut
voimaan pahoin.»

Vaikka nuo tulevaisuudentoiveet, joista olin kirjoittanut, nyt
olivatkin rauenneet tyhjiin, läksin kumminkin seuraavana aamuna viemään
kirjettä postiin. Matkalla mietin ristiriitaisten tunteiden vallassa,
nöyrtyisinkö todella menemään jälleen makasiinityöhön. Minusta
tuntui etteivät voimani siihen riittäisi. Lopputulos oli kumminkin,
että minä, ylpeä, kunnianhimoinen Jost Wildi, jälleen tarjouduin
entisten päällysmiesteni käskettäväksi. Minun täytyi saada toimeen
sovinto Balmerin kanssa, ja ensimäinen ehto oli varmaankin taipuminen
hänen tahtonsa noudattamiseen. Mutta kärsin kiihkeämpää tuskaa kuin
itsellenikään tahdoin myöntää. Big Darelle antamaani lupausta en
olisi halunnut täyttää. Jos asiat olisivat olleet samalla kannalla
kuin hänestä erotessani, olisi ollut toista, mutta edellisen päivän
kokemukset olivat tehneet hänet minulle ventovieraaksi olennoksi, joka
kauneudestaan huolimatta jätti mieleni aivan kylmäksi. Äkkiä alkoi
minusta tuntua epänaiselliselta, että hän ilman muuta oli päättänyt
lähteä mukaan ilmaretkelle, ja rupesin epäilemään hänellä olevan
seikkailijattaren taipumuksia.

Menin kumminkin Kiviportille, ajatellen, että jos emme voisikaan
kauniin, salaperäisen Abigail Daren kanssa tuottaa toisillemme paljon
iloa, niin voisi yhdessäolomme kumminkin hieman lieventää polttavaa
tuskaani. Aikoessani juuri yhtyä ihmisjoukkoihin, jotka keväästä
riemuiten vaeltelivat puistikossa, saapui tenhottareni viehkeänä ja
hymyilevänä, vaaleansinisiin puettuna, ja nyökkäsi minulle jo kaukaa
vaunuistaan. Pian käyskentelimme päivänpaisteisen, tuoksua uhkuvan
illan sulossa kastanjain valkoisten ja punaisten kukkalatvojen
alla, ja nyt tunsin sentään jälleen joutuvani hänen sanomattoman
nuoruudenviehkeytensä lumousvoiman valtaan.

— Suokaa anteeksi, herra Wildi, lausui hän heti ensiksi. — Pelkään,
että tuo ilmapalloretki on tuottanut teille ikävyyksiä. Arvasin sen
kauppahuoneenne selityksestä, ja näen sen teidän kasvoistannekin. Olen
kovin pahoillani siitä, että olin siihen syypää. Haluaisin sovittaa
syyllisyyteni, vaan en tiedä miten sen voisin tehdä!

Hän hymyili veitikkamaisesti ja suopeasti, ja hänen hilpeä,
sydämellinen seurustelutapansa virvoitti minua.

— Mutta kun teitä katselee, herra Wildi, jatkoi hän leikillisesti,
— tuntuu sentään siltä ettei teille voisi sattua mitään vaikeutta,
jota ette voittaisi aivan ponnistuksittakin. Niin on varmaan tämänkin
vastuksen laita.

Nyt täytyi minun nauraa. — Kylläpä teillä on erinomainen luottamus
luontoni lujuuteen! sanoin minä. — Mistä tuo oiva ajatus tuli mieleenne?

— En tiedä sitä oikein itsekään, vastasi hän luontevasti. — Teissä
on jotakin voimakasta ja tarmokasta, joka saattaa ajattelemaan, että
kaiken täytyy onnistua teille, ryhdyittepä mihin tahansa. Jokainen
liikkeenne ja lepoasentonnekin kuvastaa tyyntä pontevuutta. Se rohkaisi
minua seuraamaan teitä ilmapalloretkelle. Olin huomannut sen jo
Helgolannissa, teidän laskeutuessanne »Falmia» alas. Teidän käyntinne,
kun te ikäänkuin joka askeleella kasvetutte maahan kiinni, saattoi
minut silloin ajattelemaan, että te olitte kotoisin vuoriseudusta,
ettette aina ole ollut kaupunkilainen. Mutta ehkä minusta tuntui siltä
vain siksi, että koko teidän olentonne henkii syntyperäistä voimaa.

Katsahdin hämmästyneenä Big Dareén ja vastasin:

— Ei, tarkka silmänne ei ole teitä pettänyt, olen syntyisin
vuoriseudusta. Oletteko te oleskellut sellaisilla tienoilla?

— Kyllä joskus, sanoi hän, — tuon tuostakin olen vanhempineni viettänyt
keskikesällä jonkun viikon vuoristossa, — nimittäin lapsuuteni ja
aikaisimman nuoruuteni aikoina. Nyt eivät vanhempani enää ole elossa.
Muutoin en olisikaan Hampurissa.

Hän vaikeni ajatuksiinsa vaipuen ja viittasi sitten päivänvarjollaan
korkeiden kukkivien sireenipensaiden varjostamaan penkkiin sekä lausui:

— Emmekö istuisi tuonne hetkeksi? Voimme varmaankin kertoa toisillemme
kaikenmoista. Saanko kuulla jotain teidän vuoristanne?

Hän hymyili suloisesti lausuessaan tuon pyynnön, ja hänen sinisilmänsä
säteilivät rohkaisevasti. Mutta minä pyysin häntä kertomaan.

— Olette oikeassa, ettehän te vielä lainkaan tiedä, kuka minä olenkaan,
sanoi hän hilpeästi. — Kuvailkaa mielessänne sateenvarjoa, jonka
omistaja on unohtanut nurkkaan, ja jota ei käydä noutamassa. Ei, en
tahdo puhua ongelmoita. Synnyin maailmaan jossakin hotellissa Välimeren
rannoilla. Lapsuuteni ajan vietin vanhempieni kanssa matkoilla, ja
vaelluksessani tuli pysähdys vasta ollessani jo kahdeksantoistavuotias.
Silloin olin jo kadottanut äitini. Isäni, joka oli meksikkolainen,
piti vanhan perintöriidan takia matkustaa kotiin. Yhdessä saavuimme
Hampuriin. Mutta meri oli kovin myrskyinen. Isäni päätti tehdä
matkan yksin ja jätti minut poissaoloajakseen Jenssenin ja Römerin
kasvattikouluun. Mutta kun hänen neljän tai viiden kuukauden jälkeen
piti tulla minua noutamaan, saapuikin hänen asemestaan tieto hänen
kuolemastaan. — Olin lohduton, minulla ei ollut enää ketään, joka
olisi minusta välittänyt. Omaisuuteni hoitajan, vanhan meksikkolaisen
asianajajan neuvosta jäin kasvatuslaitokseen, ja olen ollut siellä jo
kolme vuotta. Mitäpä voisin tehdä muutakaan? Koko maailmassa ei ole
ainoatakaan ihmistä, joka minusta välittäisi, vaan he palvelevat minua
kaikki tyynni ainoastaan palkasta, ja jos kuolisin tänään tai huomenna,
niin minulle varmaankin pidettäisiin aika komeat maahanpaniaiset, mutta
ei kukaan muu vuodattaisi kyyneltäkään tähteni kuin pari herttaista
pikku toveria. Olen todellakin kohtalon huolimattomasti pitelemä
ihmislapsi!

Hän ei kertonut tuota lainkaan surunvoittoisesti, vaan suuren maailman
tapoihin perehtyneen nuoren naisen tavoin, joka on tottunut tunteensa
hillitsemään.

— Ja laitoksen johtajat sallivat teidän liikuskella kaupungilla yksin
ja milloin haluatte?

— En luule siitä liioin pidettävän, naureskeli hän, — vaan olen
suostunut jäämään sinne ainoastaan ehdolla, että minulle suodaan
kaikenmoisia vapauksia. Minulle, joka olen viettänyt kahdeksantoista
vuotta kuin mustalaiselämää, ei sovi häkkiin suljetun kanarialinnun
elämäntapa. Ei, ei, sitä en kestäisi! Omaisuuteni hoitajan, tuon
meksikkolaisen asianajajan, pitää maksaa vapaudestani, se on minulle
yhtä välttämätön kuin ilma. Heti kun minua pyritään pakolla johonkin
taivuttamaan, heräävät kaikki huonot ominaisuuteni.

— Onko teillä niitäkin, neiti? laskin minä leikkiä.

— Onpa kyllä, vastasi hän vakavasti. — En tahdo tekeytyä miksikään
enkeliksi! Jos minua pidellään pahoin, voin olla ilkeä ja juonikas,
oikein paha!

Sanojensa vahvikkeeksi hän antoi silmäinsä säihkätä tulta. Välähdys,
tuima kuin timantin hohde, tuikahti niiden tummasta sinestä, ja
valkoiset hampaat vilahtivat näkyviin kirsikanpunaisten huulten takaa.
Silmänräpäyksen ajan oli Big Dare vain meksikkotar, ehdottomasti
täytyi minun ajatella villipetoa, kissaeläintä, joka hyökkää esiin
Amerikan metsistä. Mutta seuraavana hetkenä hän jo hymyili viehättävän
herttaista ja viatonta hymyään.

— Ei, sanoi hän, — elkää liiaksi kauhistuko minun huonoja
ominaisuuksiani, herra Wildi, — onhan minulla hyviäkin. Laitoksen
tyttöset pitävät minusta enemmän kuin kenestäkään!

Hän näytti niin lempeältä, niin hilpeän veitikkamaiselta, että minun
täytyi häntä uskoa.

Olimme molemmat hetken vaiti.

— Independent girl, — siinä on sanomalehtimies oikeassa, jatkoi hän
sitten ajatuksen juoksuaan. — Sunnuntainen ilmapalloretki oli kyllä
todiste »itsenäisyydestäni». En pitkiin aikoihin ole kokenut mitään
niin suurenmoista, sain toki taas kerran vapaasti vetää henkeä. Tuota
nautintoa haluaisin enemmänkin. Sen tiesin jo maahan laskeutuessamme.
Sentähden halusin tavata teitä. Tahdoin esittää teille erään tuumani ja
erään pyynnön, — tuuman, tehdä pitemmän ilmäpalloretken, ja pyynnön,
että te vieraanani ottaisitte siihen osaa. Ihanaa täytyisi olla jonakin
aamuna ilman uteliaita katselijoita kohota ylös ilmaan, kiitää aurinkoa
kohden, koko pitkä päivä leijailla ylhäällä taivaan korkeudessa,
kukoistavan maan yläpuolella, me kolmen kesken vain — Sommerfeld, te
ja minä — ja vasta illalla laskeutua maahan jossakin kaukana. Pelkään
vain, että minun teidän tähtenne täytyy luopua tuumastani. Asemanne
estää teidät täyttämästä pyyntöni.

Mutta hän loi minuun kumminkin toiveikkaan ja rukoilevan katseen.

— Kiitän teitä, neiti Dare, mutta se ei todellakaan käy päinsä,
vastasin minä aivan empimättä, tyynesti ja varmasti. — Tehkää tuo matka
ilman minua. Pidän Sommerfeldiä luotettavimpana ilmapurjehtijana, mitä
olla voi.

Hän nyrpisti huulensa kokoon viehättäväksi supukaksi, mietti sitten
vähän ja lausui hymyillen:

— Ei, en minä lähde Sommerfeldin kanssa kahden. Ainoastaan teidän
seurassanne olisi minulla kylliksi rohkeutta siihen. Jos näkisin teidät
rinnallani, voittaisin pelkuruuden, joka piilee mielessäni kaiken
kauneuden ja suurenmoisuuden kaihoamisen rinnalla.

Hän nousi paikaltaan.

—- Saatatteko minua vielä vähän matkaa? kysyi hän.

Aloimme kulkea Sisä-Alsterille päin.

— Miksi te pysytte tuon kauppahuoneen palveluksessa, vaikka teille
suodaan niin vähän vapautta, herra Wildi? alkoi hän jälleen puhua.

Hämmästyksissäni tuosta lapsellisesta kysymyksestä vaikenin tuokion.

Viehkeä puna kohosi hänen poskilleen ja hän lausui:

— Kysymykseni taisi olla aika typerä?

— Olipa kyllä, neiti Dare, vastasin minä, ja me nauroimme molemmat
sydämellisesti.

— Kuinka mukavasti te tuon sanoittekaan! sanoi hän hilpeästi, ja tuo
hetki vei meidät lähemmäksi toisiamme, kuin kaikki muu mitä siihen
saakka olimme puhuneet.

— Täyttäisittekö pyyntöni, jos voisitte toimia vapaasti? tutkisteli hän
edelleen.

— En tietäisi mitään sen viehättävämpää, vastasin minä. —
Ilmapurjehtiminen on minusta tenhovimpia huvituksia mitä olla voi.
Rinnassamme herää pyrkimys nähdä enemmän ja yhä enemmän. Sen olen jo
kokenut. Ja sitten teidän viehättävä seuranne!

Hänen siniset silmänsä säteilivät. — Nuo sananne tekevät minut varsin
onnelliseksi, hymyili hän.

Käyskennellessämme tietämme edelleen kääntyi melkein jokainen
vastaantulija taaksensa katsomaan Big Darea ja hänen palmikoltaan, ja
kuulimme niistä myöskin leikkiä laskettavan.

— Leikkautan ne lyhemmiksi, sanoi hän harmistuneena. — En ole lainkaan
sellainen turhamainen olento, miksi minua niiden takia luullaan.
Laitoksen johtajat tahtovat että antaisin niiden riippua alhaalla,
mutta en aio enää välittää siitä. Haluaisin liikkua luonnon helmassa
vapaasti kuten muutkin ihmiset. — Saanko vielä tavata teitä, herra
Wildi?

— Olen joka ilta käskettävänänne, vastasin minä, hänen kauneutensa
hurmaamana. — Olen melkein yhtä koditon maailmassa kuin tekin!

— Ylihuomisiltana samaan aikaan ja samassa paikassa, kuiskasi hän
punastuen ja riemuisasti.

Seisoimme Sisä-Alsterin rauta-aidan vieressä. Alkoi hämärtää, ja
tummalla metallihohteisella vedenkalvolla tekivät valkoiset joutsenet
kuin unessa kierroksiansa. Siellä täällä syttyvät valot kuvastuivat
veteen, varjokuvain kaltaisina kohosivat Vanhankaupungin rakennukset
hämärässä ylös korkeuteen, ja vienon kevätillan elämä ympäröi meitä
salaperäisine äänineen.

— Solmimme siis ystävyydenliiton, herra Wildi! Ja ensi kerralla te
kerrotte vuoristossanne viettämästänne lapsuuden ajasta. On oleva
varsin hauskaa kuulla siitä. Iloitsen siitä jo edeltäpäin, lausui Big
Dare erotessamme.

Hän tuntui hieman haaveelliselta, ja hänen pitkä kapea kätensä viivähti
hetkisen minun kädessäni. Nyt ajoi hän jo pois luotani ja katosi
näkyvistäni rusottavan iltahohteen kirkastamana.

»Ystävyydenliitto!» Tuo sana soi korvissani. Mutta mitä hyötyä olisi
tuosta ystävyydestä?

Kuljin kotia kohden hieman raskain askelin. Mikä hurmaavan viehättävä
neitonen olikaan tuo Big Dare, kuinka ihmeellisellä tavalla
yhtyivätkään hänessä nuoruudenihanuus, haavemielisyys, vapaudenrakkaus,
seikkailemishalu ja hieno naisellisuus, hyvyys, luottavaisuus. Ja
sitten tuo sanoin selittämätön, joka laajan, vilvakkaan ilmakehän
tavoin ympäröi hänen olentoaan! Enemmän vielä kuin hänen ulkonainen
viehkeytensä tenhosi mieltäni rikas henkevyys, josta hänen puheensa
olivat suoneet minulle todisteita. Ainoastaan hänen sinisilmäinsä
äskeinen outo välkähdys tuntui minusta vieroittavalta, ja muisto siitä
häiritsi minua salaperäisen seikan tavoin, jota ei pysty selittämään
eikä käsittämään. Mutta vaikka Big Dare niin ruumiillisiin kuin
henkisiin ominaisuuksiinsa nähden oli kuin luotu ihastusta herättämään,
en kuitenkaan tuntenut olevani häneen oikeastaan rakastunut.

Mutta häneen tutustuminen auttoi minua helpommin kestämään tuskat,
joita Balmerin epäsuosio minulle tuotti, ja hänen väitteensä
kukistumattomasta voimastani rohkaisi minua. Teeskentelin ylpeää
välinpitämättömyyttä, kestääkseni voitonriemuiset katseet, joita
kauppahuoneen virkailijat ja apulaiset loivat herransa entiseen
suosikkiin, ja kirjoitin Balmerille kirjeen, jossa pyysin päästä hänen
puheilleen, selittääkseni hänelle sen mitä oli tapahtunut. Luotin hänen
järkevän ja hyväntahtoisen vaimonsa välitykseen. Mutta vastausta ei
tullut, ja se saattoi minut yhä alakuloisemmaksi, niin että minusta
tuntui onnelta että edes sain jälleen viettää illan Big Daren seurassa,
joka sentään pariksi tunniksi karkotti mielestäni nuo kiduttavat
ajatukset.

Hän tuli jalkaisin, yllään vaatimaton kävelypuku. Palmikkonsa oli
hän kiinnittänyt ylös niskaan suureksi sykeröksi, ja hän kysyi
leikillisesti:

— Rumentaako se minua kovin?

— Ei, se sopii teille oivallisesti, vastasin minä. — Se kimmeltelee ja
säihkyy ilta-auringossa kuin tuli. Ja niskanne ylvään viehkeä kaarros...

— Riittää, riittää, nauroi hän iloisesti. — Ette voi keksiä mitään
uusia imarteluja niiden lisäksi, joita lapsuudestani saakka olen
kuullut. Olkaa huoletta, herra Wildi, minä tiedän että olen pulska
poika!

Vallattomuus säteili hänen silmistään.

— Siis saan nyt kävellä kanssanne. Se on pääasia! Ja nyt juttelemme
toisesta asiasta, teidän vuoristanne, lapsuudestanne! Olen iloinnut
kertomuksesta, jonka toivon saavani kuulla, kuten olisin iloinnut
ilmaretkestä, jos olisi ollut mahdollista tehdä se.

Toverillisena ja hilpeänä asteli hän siinä reippaasti rinnallani, ja
vaikka en ollut mikään tarinoitsija enkä ollut milloinkaan liioin
harjoittanut kykyäni esittää asioita yksijaksoisesti, sai hän kumminkin
minut kertomaan varsin pitkälti kaukaisesta laaksokylästäni. Hänen
kysymyksensä, nyökkäyksensä, rohkaisevat silmäyksensä saattoivat minut
tahtomattanikin puhumaan yhä edelleen. Niin jouduimme huomaamattamme
harvemmin rakennettuun uuteen kaupunginosaan ja vihdoin pieneen,
kukoistavaan ravintolapuutarhaan, jossa sulotuoksujen ympäröiminä
muusta maailmasta erillämme kenenkään häiritsemättä voimme jatkaa
keskusteluamme. Aika lensi kuin siivillä.

— Kuinka ihmeellistä, huudahti Big Dare äkkiä kertomukseni keskeyttäen,
— olenhan lukenut Selmatt'in vuorensuistumasta ja tuosta pelastuneesta
nuorukaisesta. Ja nyt hän on tuossa edessäni! Tietystihän luin teistä
osaaottavaisesti, vaan nyt on osanottoni vieläkin suurempi. — Täytyyhän
olla haikean surullista menettää kotinsa!

Hän vaikeni ajatuksiin vaipuen, ja huokaus väreili hänen viehkeillä
kirsikanpunaisilla huulillaan. Mieltäni rupesi ahdistamaan, mutta hän
loi minuun lämpöisen, rauhoittavan katseen ja lausui sydämellisesti:

— Mutta teillä on sentään kerran ollut koti. Oi, kuinka kadehdin teitä
sen takia! Suloisaa mahtanee olla omistaa koti ja kotimaa! Kaikki
runoilijat niitä ylistävät, ja ikivanhoista ajoista näkyy niillä olleen
sama viehättämisvoima. Mutta minä en tiedä mitä koti ja koti-ikävä
onkaan! Minulla ei ole koskaan ollut kotimaatakaan, enkä voi siis
ikävöidä minnekään, en ymmärrä Odysseiaa, tuota muinaiskreikkalaista
laulua koti-ikävästä, enkä sveitsiläistä soturiparkaa, joka kuullessaan
Strassburgissa alppitorven toitotuksen heittäytyi virtaan, en
juutalaista, joka kuollessaan antaa kääntää jalkansa kotimaansa
auringonnousua kohden! Mutta ihanaa täytyy tuollaisen rakkauden olla!

Bigin olennossa ei ollut enää jälkeäkään iloisesta, huolettomasta
seuraihmisestä. Syvä ryppy oli uurtautunut hänen otsaansa kauniisti
kaartuvain kulmakarvojen välille, ja surumielinen Big vaikutti mieleeni
verrattomasti valtavammin, kuin äskeinen hilpeä tyttönen.

— Teidän lapsuudenmuistonne ovat kotoisin kapeasta vuorilaaksosta,
minun ovat kootut kaikista maailman ääristä, sanoi hän miettiväisesti.

Tuskin minun tarvitsi kehottaakaan häntä kertomaan, hän ryhtyi
itsestäänkin puhumaan.

— Vanhasta perinnöstä aiheutuva riita, alkoi hän, — karkotti isäni
hänen meksikkolaisesta kodistaan. Katkeroituneena siitä ettei saanut
oikeuksiansa täysin tunnustetuiksi, hän jätti käytännölliset toimet
siksensä ja omisti aikansa taiteelle, joka myöskin saattoi hänet
tulemaan Vanhaan maailmaan. Saksassa hän meni naimisiin nuoren
näyttelijättären kanssa, ja tullessani maailmaan olimme Italiassa.
Vanhempani eivät koskaan oleskelleet kauan samassa hotellissa, samassa
kaupungissa. Tuon riidanalaisen perinnön tuottamat varat riittivät
kumminkin hyvin tuollaiseen levottomaan kulkurielämään, jota vietimme
siksi, että kalpea, sairaalloinen isäni äitini takia oli ainaisen
lemmenkateen vallassa, äitini oli kukoistava olento ja hyvin kaunis,
hän piti henkevistä keskusteluista, oli huvitettu taiteesta ja osasi
miellyttää kaikkia, joiden kanssa joutui tekemisiin. Mutta isäni
rauhattomuus riisti häneltäkin levon, me jatkoimme vain ainaista
kulkuamme kaupungista toiseen, maasta maahan. Enimmiten oleskelimme
Välimeren tienoilla, mutta joskus kävimme pohjoismaissakin. Isäni
piirusti ja maalasi oivallisesti, mutta tuo rauhaton elämä ehkäisi
hänen taidelahjojensa kehitystä, ja hänen teelmänsä jäivät enimmäkseen
keskeneräisiksi. Niin vietin lapsuuteni päivät aina matkoilla ollen,
aina hotelleissa, vanhempien holhoamana, jotka rakastivat toisiaan
äärettömästi, vaan joutuivat usein epäsopuun. Molemmat olivat hyvin
helliä minulle ja hemmottelivat minua, mutta kumminkaan en tuntenut
itseäni onnelliseksi.

Kun vaieten ilmaisin liikkeellä haluavani kuulla lisää, sanoi hän
katkerasti:

— Ainainen matkustelu riisti minulta lapsuudenonnen! Tuskin olin
ehtinyt tottua ja mieltyä johonkin leikkipaikkaan, puutarhannurkkaan
tai merenrantaan, ja tutustua muihin lapsiin, kun jo taas oli
niistä eroaminen. Lopuksi minusta tuntui ettei maksanut vaivaa
kiintyä mihinkään eikä keheenkään, kun siteet kumminkin kohta täytyi
katkoa. Maailma ei voinut enää tarjota minulle mitään uutta eikä
hämmästyttävää. Se kuvastui mieleeni jonona hotellihuoneita, ja
minusta siinä ei ollut mitään muuta pysyväistä kuin vanhempani ja
meidän matkakapineemme, joskus myös vuoden tai pari hoitajattareni,
sittemmin kamarineitsyt ja opettajani, joita kuljetettiin mukana
kylpypaikasta toiseen. Minä olin siro, hyväpäinen nukke, jota kaikki
imartelivat, mutta vanhempani toivoivat että minusta tulisi ihmelapsi.
Äitini tarkkasi kiihkeästi jokaista sanaani, sillä hän odotti minusta
tulevan runoilijattaren, isäni puolestaan haki taiteellisuuden
tuntomerkkejä jokaisesta turhanpäiväisestä piirustuksestani. Sitä
he kumpikaan eivät tulleet ajatelleiksi, että lapsen, voidakseen
kehittyä, myöskin täytyy saada olla hieman rauhassa omissa valloissaan.
Kuinka kolealta tuntuneekin, niin olen nyt, tultuani vanhemmaksi ja
järkevämmäksi, yllättänyt itseni ajattelemassa että oli oikeastaan
onneksi minulle, että kadotin vanhempani niin nuorena. Heidän
kummallinen kasvatustapansa olisi muutoin tehnyt minusta lopun tai
saattanut minut epätoivoissani solmimaan järjettömän, ennenaikaisen
avioliiton. Tulin isäni kanssa Hampuriin, mieli varsin väsähtäneenä,
ja joskaan kasvattila ei voi minusta tuntua kodilta, niin tarjoaa se
minulle kumminkin hieman korvausta lapsuuteni aikuisista kärsimyksistä,
suoden tilaisuutta seurusteluun toverien kanssa. Tulemme erittäin hyvin
toimeen toistemme kanssa, nuo puolikasvuiset tyttöset ja minä!

Hitaasti palasi Big Daren kelmeille nenänpielille jälleen eloisampi
väri, ja hänen muotonsa, jolle otsan ryppy oli luonut ylevän
katkeruuden ilmeen, kirkastui jälleen. Minulle hänen sanansa
selvittivät monta omituiselta tuntuvaa seikkaa, ennen kaikkea tuon
ripeän itsenäisyyden, joka aluksi hänen nuoruutensa takia oli minua
hämmästyttänyt. Hän viehätti minua nyt enemmän kuin koskaan ennen.
Jokainen hänen sanansa ja katseensa kertoeli minulle kiihkeän,
taisteluita kestäneen mielen jaloudesta.

Syvään hengähtäen hän lausui:

— Lähtekäämme nyt kulkemaan kotiin päin! Ihaninta kaikesta olivat
kumminkin satunne vuoriväestä! Ne ovat minusta vallan viehättäviä! Ja
teidän äitiraukkanne! Vihloo sydäntä ajatellessa äitiä, joka ei ole
ollut täysin onnellinen! Aioin kysyä vielä erästä seikkaa, herra Wildi.
Sanoitte katselleenne ilmapalloa, joka leijaili vuoristonne ylitse,
yhdessä koulumestarin tyttären kanssa. Jäikö tuo tyttö eloon vuoren
suistuessa?

— Kyllä, ja me menimme kihloihin ennen lähtöäni Hampuriin, vastasin
minä, vaikka sanat olivat katketa kurkkuuni. Olin tyytyväinen itseeni,
saatuani ne lausutuiksi, ja iloinen siitä, että jo hämärsi, niin että
punehtumiseni kävi vähemmän huomattavaksi. En nähnyt muuttuiko Bigin
muoto hänen kuullessaan tuon tunnustukseni.

— Kiitän teitä tiedonannostanne, lausui hän, kylmähkö hymyily
huulillaan. — Sen paremmin voimme olla ystävykset!

Saatoin häntä aina kasvattilan muhkean rakennuksen edustalle, joka
sijaitsi hiljaisen, hienon kadun varrella. Hyvän toverin tavoin hän
ojensi minulle kätensä.

— Tapaammeko toisemme lauantaina? kysyin minä.

— Ei, vastasi hän, — lauantaina minun on mentävä erääseen koululaisten
konserttiin. Kirjoitan teille, kun jälleen saan tilaisuuden teitä
tavata.

Pää pystyssä hän lähestyi nopein, kevein askelin ovea, soitti ja katosi
valoisaan eteiseen. Mutta kotiin kulkiessani valtasi mieleni pelko,
ettei hän enää tulisi minua tapaamaan, että olin nähnyt hänet viimeisen
kerran. Tieto että olin kihloissa kävi varmaankin sentään hieman hänen
tunteillensa. Olin pahoilla mielin hänen tähtensä.

Mutta enemmän tuskaa tuotti minulle se, etten saanut herra Balmerilta
vastausta pyyntööni päästä hänen puheillensa. Tuo surullinen viikko
lähestyi jo loppuansa. Lauantaina tuntui minusta koko päivän siltä,
että jotain täytyisi tapahtua. Tapahtuikin jotain, mutta ei mitään
ilahduttavaa. Illan lähetessä »Hänen Mahtavuutensa» kulki makasiinin
läpi, loi katseen sinne, toisen tänne, puhui väliin yhdelle, väliin
toiselle jonkun sanan, lyhyesti, virallisesti, pysähtyi minun
läheisyyteeni tultuansa ja katseli työntekoani, kasvoillaan tuo
tulkitsematon ilme, jolla hän ihmiset kukisti. Hänen katseensa sai
käteni vapisemaan. Jumala tiesi mikä mieletön toivo minussa silloin
heräsikään ja saattoi minut häntä lähestymään rukoillen:

— Herra Balmer, pyydän teitä antamaan anteeksi! En voi enää jäädä tänne
makasiiniin, en kestä tätä häväistystä enää kauemmin!

Mutta noiden salaperäisten silmäin katse pysyi kylmänä.

— Voitteko kestää sitä vai ette, murisi hän kalseasti, — se on teidän
oma asianne.

Tehden kopean, epäävän kädenliikkeen hän läksi tiehensä, ja hänen
ryppyisillä kasvoillaan kuvastui sydämetön tyydytys, ikäänkuin hän
olisi tullutkin vain osoittamaan minulle halveksumistaan.

Tuo uusi nöyryytys saattoi minut suunniltani. Jospa olisin edes saanut
sinä iltana tavata Big Darea. Mutta hänhän oli konsertissa! Ikävöin
jotakin hyväntahtoista ihmistä, joka lempeydellään olisi auttanut
minua kestämään raivoni ja tuon surkean illan. Kiiruhdin satamaan
hakemaan vilpitöntä Rungholtia, joka osasi niin mukavan kuivahkolla
tavalla kertoa oivallisia merimiesjuttujaan. Mutta hän oli jo lähtenyt
työpaikaltaan. Menin viinianniskeluun, jossa olin joskus käynyt Leglun
kanssa, ja luin sanomalehtiä, mutta tiesin tunnin tai parin kuluttua
niiden sisällöstä saman verran kuin ryhtyessäni niitä lukemaan. Silloin
sattui korviini tuttu ääni:

— Opetteletteko te ne ulkoa? Onpa hauskaa taas kerran pitkästä ajasta
nähdä teitä!

Siinähän oli Leglu, viralta pantu ranskanopettajani!

— Herra Wildi, mikä teitä vaivaa? kysyi hän vakavasti. — Te näytätte
sairaalta. Menkää toki kotiin!

En suostunut sitä tekemään. Mutta kuta enemmän koetin säilyttää
ulkonaisen tyyneyteni, sitä kiihkeämmin vaati sydämeni minua tekemään
jonkin tyhmyyden, joka vaimentaisi tuskat. Tuo lurjus pirteine
kokkapuheineen tuli juuri oikeaan aikaan! Seurasin häntä pelikapakkaan,
ja siellä oli kaikki samaten kuin puoli vuotta sitten: näin hehkuvia
naamoja, himokkaita naissilmiä, kuulin rahan ja arpanappuloiden
kiihottavaa kilinää ja kalinaa.

En ottanut osaa peliin, sillä mielenhaikeudestani huolimatta jaksoin
sentään ajatella, että pian voi tulla aika, jolloin tarvitsin jokaisen
kolikkoni.

Muuan naisista ivaili minua:

— Te olette valinnut omituisen paikan mietiskelyjänne varten, herra
filosofi.

Katsahdin ylös. Samassa silmänräpäyksessä näkymätön käsi sammutti
huoneen kaasuliekit. Raakaääninen merimies huusi:

— Mikä sikamainen isäntä täällä onkaan?

Kapakan vieraat yrittivät nousta paikoiltaan, mutta joku kuiskasi:

— Istukaa hiljaa!

Nyt kuului revolverien naksahduksia ja sanat:

— Varokaa koskemasta rahoihin!

Äänettömänä odotti seurue lyhyen hetkisen. Silloin aukeni ovi ja ääni
huusi:

— Julistan kaikki tässä huoneessa olijat vangituiksi!

Valoisassa etuhuoneessa säihkyivät poliisien kypärit ja univormut.
Hämmästyneet vieraat nurisivat ja kiroilivat, ja uudelleen sytytetyt
kaasuliekit valaisivat kuolonkalpeata seuruetta.

Kun meidät kuljetettiin vaunuissa hiljaisia katuja pitkin
tutkimusvankilaan, oli mieleni epätoivoisempi kuin ollessani
Selmatt'issa maahan haudattuna.

Kumminkin pääsin toistaiseksi jotenkin hyvällä kaupalla asiasta. Meitä
tutkivat virkamiehet uskoivat selitykseni, että olin vain sattumalta
joutunut muiden seurassa tuohon kapakkaan enkä lainkaan ollut ottanut
osaa peliin. Aamupäivällä tuli vapauttava lupaus: — Saatte lähteä
täältä! — Mutta vapauteni kahlehtien seurasi sitten:

— Teidän on sittemmin esiinnyttävä todistajana oikeudessa.

Kulkiessani noiden lukuisain kävelijöiden joukossa, joiden kaikkein
kasvoille keväisen sunnuntain ihanuus loi ilon ilmeen, tunsin olevani
ihmiskunnan hylkytavaraa. Minusta oli kuin suloiset suvituulahdukset
olisivat tuoneet mukanansa onnettomuutta joka taholta, enkä ihmetellyt,
kun rouva Andreesen otti minut vastaan kasvot itkettyneinä ja huusi:

— Jeesus, Jeesus, sitä pelästystä ja häpeätä! Olimme tuskin nousseet
levolta kun kaksi poliisia tuli tänne. He kyselivät teistä kaikenmoista
ja kirjoittivat kaikki muistiin. Sanoimme tietysti, että te olette
ahkera nuori herra, joka vain silloin tällöin sattuu hurjalle päälle.

Hänen puhuessaan tuli kirjuri Andreesen, yllään siisti ja moitteeton
pyhäpuku, kotiin kirkosta ja loi minuun arasti ja vaieten murheellisen,
nuhtelevan katseen. Kuinka kadehdinkaan tuota siivoa miestä, jota en
ennen ollut pitänyt oikein vertaisenanikaan, kuinka puhtoisena hän
seisoikaan edessäni tahrattomassa poroporvarillisuudessaan!

Istuin sekavain ajatusten vallassa huoneessani vuoteen reunalla.
Haikea alakuloisuus täytti mieleni. Valtavan voimakkaana tulvahti
sydämeeni koti-ikävä. Niin kauan kuin menestys meitä seuraa, on helppo
vieraalla maalla vaeltaa pää pystyssä, mutta kun perustus alkaa horjua
jalkojemme alta, silloin ikävöimme kotiin kuin lapsi äidin syliin.
Oi Duglore, Duglore! Olisin halunnut nojata pääni hänen rintaansa.
Hänen tykönänsä olisin jälleen kotona, uskollisuutta ja rakkautta
saisin siellä osakseni. Tulisen raudan tavoin poltti sydäntäni ajatus:
»Olen sekoitettu, joskin vain todistajana, väärinpeluuta koskevaan
törkeään oikeusjuttuun! Se tekee lopun kaikista toiveistani ja
tulevaisuudentuumistani!»

Jos olisin voinut noudattaa hetkellistä mielijohdottani, olisin
suin päin matkustanut kotiseudulleni. Mutta minun oli esiintyminen
todistajana, enkä uskaltanut sitä ennen poistua paikkakunnalta, kun
pelkäsin että siitä koituisi uutta onnettomuutta.




XV.


Myrsky raivoaa Feuersteinillä. Aaveet kirkuvat ja soittavat
riemusäveleitään, toiset itkevät ja vaikeroivat. Kalliot paukahtelevat
kuin tykkien laukaukset yön pimeydessä. Minusta on ikäänkuin vuorella
riehuisi taistelu, jonka tuoksinaa minun ei pitäisi kuunnella.
Kadotettujen valitusvirret, epätoivoisten tuskanhuudot tunkevat
korviini, käyvät luihin ja ytimiin. Siitä huolimatta olen yksinäisessä
vuorimajassani ehkä onnellisempi kuin ne, jotka vaeltavat kaupunkien
valonloisteessa, mieli hekumallisuuden tai muiden paheiden vallassa.
Ei, en soisi entisten aikojen palaavan!

       *       *       *       *       *

Toivotonna toimittelin jälleen askareitani Balmerin varastohuoneissa.
Mieli murtuneena ja koti-ikävän vallassa aioin kirjoittaa Duglorelle
kirjeen, mutta joka kerran kun yritin sitä tekemään, minun täytyi
masentuneena laskea kynä kädestäni. En voinut valitettavasti kertoa
hänelle mistään asiasta avomielisesti, pelkäsinpä yksin ilmoittaa
hänelle paluustanikin. Eikö tuo ilmoitus sisältäisi tunnustusta
haaksirikkoon joutumisestani? Ei ollut minulle suotu kunniakasta
kotiintuloa, josta olin haaveillut, en palaisi syntymäseuduilleni
miehenä, joka voisi ylpeillä menestyksestään. Vaikka olo tuossa minulle
jo niin tutuksi ja rakkaaksi käyneessä Hampurissa nyttemmin tuntui
minusta tuiki tukalalta ja koti-ikävä runteli ja kidutti sydäntäni,
niin jätin huonoa menestystäni häveten kirjeen Duglorelle kumminkin
kirjoittamatta.

Tuossa haikeassa mielentilassa ollessani ilahdutti Big Dare minua
muutamalla rivillä. Hän pyysi minua tulemaan Kiviportille häntä
tapaamaan.

Hän tuli kuin viehkeä kevät, hilpeästi loistivat hänen sinisilmänsä.

— Minun on ollut teitä ikävä, kertoi hän herttaisesti hymyillen. —
Kävin katsomassa Sommerfeldin ilmapalloa, mutta kaipasin seuraanne.
Ja nyt lähdemme oikein pitkälle, pitkälle kävelyretkelle, niin että
ehdimme jutella oikein mielin määrin.

En kyennyt vastaamaan hänelle samaan pirteään tapaan. Siitä hän näytti
joutuvan hämilleen ja kysyi arasti:

— Eikö minun olisi pitänyt pyytää teitä tulekaan. Sanokaa suoraan,
herra Wildi!

— Te käsitätte minua väärin, vastasin minä. — Olen kiitollinen siitä
että te ainakin vielä luotatte minuun. Mutta minulla on ollut kovia
kokemuksia.

Kerroin hänelle nyt lyhyesti kaikki, Balmerin suuttumuksen, kapakassa
viettämästäni illasta ja surullisesta paluustani tutkimusvankilasta.

Hän kuunteli tarkkaavasti. Hänen huulensa vetääntyivät lempeään hymyyn,
ja hän kysyi lämpimästi:

— Mutta onko tuo sitten niin vaarallista? Minusta tuntuu mahdottomalta
ajatellakaan teitä ilman seikkailuja. Jos olisin mies, haluttaisi
minuakin luoda silmäys joka paikkaan. Olen vain pahoillani siitä ettei
vapaamielisinkään tyttö voi liikuskella niin vapaasti kuin mies.

Ylimielisyys väreili koko hänen olennossaan, ja hänen silmissään
säihkyi seikkailemishalu.

— Mutta se tekee lopun kaikista tulevaisuudentuumistani, vastasin minä
mieli ahdistuksissa. — Päästyäni vapaaksi tuosta oikeusjutusta palaan
heti vuoristooni!

Nyt kalpeni Big.

— Mitä! kajahti huuto hänen huuliltaan. — Mehän olemme tuskin vielä
ehtineet tutustuakaan toisiimme. Toivoin saavani tehdä vielä niin
monta hauskaa kävelyretkeä teidän kanssanne. Mutta minkä takia
te matkustaisitte kotimaahanne? Eihän toki sentään kaikki tässä
maailmassa riipu Balmerin suosiosta. Sanoitte hänellä olevan kyvyn
vallita ihmismieliä. Sama kyky on teillä itsellännekin. Ei kenenkään
tarvitse kuin katsahtaa teihin, niin hän jo luottaa teihin. Sommerfeld
sanoi, että te olette erinomainen nuori mies, jota odottaa loistava
tulevaisuus.

Bigin posket punoittivat innosta.

— Morsiameni takia minun täytyy palata maahani, vastasin synkästi. —
Olen velvollinen tekemään sen.

Big Päre vaikeni hämillään. Kuljettuamme hetkisen äänetöinnä eteenpäin
hän lausui:

— En voi oikein kuvailla mielessäni tyttöä, joka sallii rakastettunsa
lähteä vieraalle maalle ja odottaa kärsivällisesti ja luottavaisesti
hänen paluutaan. Minun luonnollani se ei kävisi, ja minun täytyy
siksi suuresti kunnioittaa teidän morsiantanne. Mutta vielä enemmän
ihmettelen teitä. Te luovutte toiveistanne ja tulevaisuudentuumistanne,
luovutte maailmasta, josta kumminkin itse sanotte että se teitä
miellyttää, ja puhutte paluustanne kotimaahanne kuin jostakin, jonka
välttämättömästi on tapahtuminen. Siinä kohtaa minua jälleen tuo suuri
salaisuus, jonka käsittämiseen minulla ei ole edellytyksiä: kotimaan
vetovoima!

Big vaikeni äkkiä. Hänen otsaansa ilmaantui tuo pieni ryppy, joka loi
huolettoman tyttösen kasvoille niin vakavan ilmeen ja teki ne vieläkin
viehättävämmiksi.

— Olen niin onneton, virkahti hän vaikeroiden. Teille on sentään
tarjona tie palata vuoristoonne jälleen, mutta minulla ei ole mitään
paikkaa maailmassa minne mennä! Minulle ei jääne muuta neuvoksi
kuin lähteä Meksikkoon teidän lähdettyänne Hampurista. Mutta miten
sittemmin asetan elämään, sitä en tiedä. Enhän voi koko ikääni viettää
kasvatuslaitoksessa! Minun täytynee hakea käsiini Gherita, eräs
muinoinen kamarineitsyeni, josta hyvin pidin ja joka nyt kuuluu asuvan
Triestissä, ja hänen kanssaan lähden matkustelemaan maailmaa ristiin ja
rastiin.

Pikemmin vain jotain sanoakseni kuin uteliaisuudesta kysyin:

— Mitä varten te matkustatte Meksikkoon?

— Don Garcia Leo Quifort, asianajaja, joka jo isäni eläessä hoiti
omaisuuttamme, tahtoo että tulisin sinne, vastasi hän. — Hän katsoo
että nyt olisi sopiva aika saada sukuriitamme toimitetuksi pois
maailmasta, myymällä kaivokset, joista se aiheutui. Hän kirjoittaa
iloitsevansa siitä että hänen on suotu viimeiseksi elämäntyökseen
vielä lopullisesti järjestää minun raha-asiani, mutta hän haluaisi
jättää asiapaperit minun omiin käsiini, kun hän, viidenkahdeksatta
vuotias mies, jo on liian vanha hoitaaksensa asioitani edelleen. Tai
ei hän oikeastaan kirjoita juuri niinkään, nauroi hän kalveten, — vaan
hän kehottaa juhlallisesti ja pontevasti minua menemään naimisiin,
niin että hän voisi jättää asiapaperit miehelleni. Mutta naimisiin
meneminen, — se ei ole niinkään helppoa. Tietystihän voisin helposti
saada puolison, mutta...

Hänen kasvojensa ilme kävi äkkiä salaperäiseksi. Sitten hän nauroi
iloisesti ja vallattomasti ja lausui, levittäen sormensa hajalleen:

— Tietysti voisin saada joka sormea kohti yhden puolison, sillä
kernaasti ne ottaisivat minut kaikkine virheineni ja oikkuineni,
kun vain pääsisivät käsiksi omaisuuteeni, — mutta ei minusta ole
avioliittoon. Minähän olen saanut niin nurinkurisen kasvatuksen.
Ollessani vielä siinä iässä, jolloin minun olisi pitänyt leikkiä
nukilla tai muiden lasten kansa, käänsin katseeni miehiin. En
ollut vielä kortta korkeampi, kun jo panin pahakseni, jos he eivät
kiinnittäneet minuun huomiota, jos olivat kohteliaampia äidille kuin
minulle. Seitsenvuotiaana minulla oli ihailijana seitsenkymmenvuotias
prinssi, jolla oli tekohampaat ja tötterötukka, vaan joka toi minulle
joka aamu tuoksuvan ruusukimpun. Neljäntoistavuotiaana ylistin
soneteissa haaveellista nuorta miestä, jonka piti ohjata minua
saksalaisen kirjallisuuden tuntemiseen. Kun isäni sen johdosta ajoi
hänet pois, päätin kuolla nälkään! Puoleentoista päivään en syönyt
mitään. En muistakaan enää kaikkia tyhmyyksiä, joita olen tehnyt.

Hän nauroi hilpeästi, mutta kävi pian jälleen vakavaksi.

— Ette usko, herra Wildi, sanoi hän, — kuinka onneton tyttönen minä
olin seitsentoistavuotiaana. Ikäänkuin vanhempani olisivat aavistaneet
etteivät enää eläisi kauan, he tekivät parastansa saadaksensa minut
naitetuksi jollekin korkeasukuiselle miehelle. Kahdesti olin jo
menemäisilläni kihloihin. Mutta oikullinen itsepintaisuus — jossa
sentään oli järkeäkin — saattoi minut kumminkin aina lopuksi panemaan
vastaan. Nuo nuoret miehet kohtelivat minua kuin tyhmyriä, joka ei
lainkaan voi arvostella mikä on totta, mikä ei. Että minulla voisi olla
keskinäistä ymmärtämistä kaipaava herkkä mieli, sitä he eivät ollenkaan
tulleet ajatelleiksi. Niin kävin kihlauksen ja avioliiton suhteen
varsin epäluuloiseksi. Ne tuntuvat minusta olevan kuin punaposkinen
omena, jota puraistessaan saa suuhunsa madon. Niiden suo kernaasti
maittavan muille, — mutta itse niitä ei halua!

Ja hän nauroi taas vallattomasti.

— Odottakaapa vain, kun oikea tulee! vastasin minä, yhtyen hänen
nauruunsa.

Nyt hän punastui pahanpäiväisesti, ja hetken aikaa olimme molemmat
vaiti. Big ponnisteli keksiäkseen jotakin, joka saattaisi meidät tuolta
vaaralliselta alalta ja pyysi:

— Herra Wildi, kertokaahan minulle jotakin morsiamestanne. Olen kovin
utelias tietämään millainen teidän mielenne mukainen tyttö oikein on.
Onko morsiamenne kaunis?

Istuimme pöyheällä kanervapatjalla mäntymetsikön reunassa ulkopuolella
kaupunkia, joka kaukana hohteli punaisena, harmaana, sinisenä, ja
oloonsa tyytyväisenä. Big silmäili minua uteliaana odotellen vastausta
kysymykseensä.

Mitä liikutti Duglore, vaatimaton vuorikukkanen, häntä, komeudessa
kasvanutta hienon maailman lapsosta? Mutta kun hänen sinisilmänsä
itsepintaisesti minua tarkastivat, vastasin lopuksi väkinäisesti:

— En tiedä olisiko morsiameni kaupunkilaisen silmin katsoessa niin
viehättävä kuin hän minusta oli kotilaaksossa eläessäni. Silloin hän
oli minusta sanomattoman suloinen. Hän soitti meidän nyt hävitetyn
kylämme kirkossa sunnuntaisin urkuja. Mielenhurskaus kirkasti silloin
hänen kasvonsa, ja hän oli minusta aina kuin hyvä enkeli, joka suo
rauhaa ja iloa ihmislapsille.

Big tuijotti eteensä ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän kysyi:

— Pidättekö te hurskaista naisista?

— Vuoristossamme on tapana olla hurskas, vastasin minä. — Morsiameni
hurskaus miellyttää minua, siksi että se on hänessä sisintä luontoa.

— Sitten on morsiamenne paljon onnellisempi kuin minä, vastasi Big
miettiväisesti. — Katsokaas, tässäkin suhteessa on kasvatus jättänyt
ammottavan aukon mieleeni. Tuossa perintöriidassa, joka katkeroitti
isäni elämän, oli hänen vastustajiensa joukossa muuan pappi, hänen
serkkunsa. Tuo vaikutti että hän rupesi vihaamaan kaikkea, mikä on
yhteydessä kirkon tai uskonnon kanssa, ja minullekaan hän ei sallinut
annettavan mitään opetusta noista asioista. En olisi koskaan tullut
menneeksi kirkkoonkaan, ellemme olisi käyneet katolisissa kirkoissa
tuon tuostakin kuvia katsomassa. Tuonne kasvatuslaitokseenkin isäni
jätti minut sillä ehdolla, ettei minun tarvitsisi ottaa osaa mihinkään
hartaudenharjoituksiin. Olen siis täysi pakana, ja olen lukenut liiaksi
paljon sellaisia kirjoja, joissa epäuskoa saarnataan, voidakseni
koskaan vapautua siitä. Mitäs te siitä sanotte, herra Wildi?

— Tuollaiset seikat riippunevat kai siitä, mitä kunkin kohtaloksi
sattuu, vastasin minä. — Mutta pääasia ei varmaankaan liene mitä
uskomme, vaan se että kohtelemme kanssaihmisiämme rakkaudella.

Big pudisti päätänsä.

— Tarkoitatte että hyvyys voisi korvata, uskonnon. Isäni väitti
taiteen tekevän sen! Mutta ei kumpikaan ajatus ole oikea! Kuullessani
puhuttavan naisesta, jossa kuten teidän morsiossanne, elävä usko on
luontoa, valtaa minut kateus, vaikka itse en mitenkään voisi tulla
hurskaaksi. Tunnen että hänellä on elämässä tuki, jota vailla minun
täytyy olla. Eläminen vanhemmitta, kotimaatta ja uskotta tuottaa vamman
mieleen. Minä, ylimielinen Big, tunnen sen usein varsin haikeasti.

Puhuessaan oli Big joutunut kovan mielenliikutuksen valtaan. Mutta
hänen katkeruudessaan ilmeni hengenylevyys, joka minuun vaikutti
valtavammin kuin hänen raikkain hymyilynsä. Hilpeä, komea Big ei ollut
minua saattanut niin kovalle koetukselle kuin tämä vakava ystävätär,
joka puheli kanssani elämän tärkeimmistä kysymyksistä ja kaikesta mikä
hänen sydäntänsä ahdisti ja vaivasi.

— Ettekö sentään ole vähän kiittämätön kohtaloa kohtaan? kysyin häneltä
kotimatkalla.

— Ette tiedä, kuinka vaikeata on elää, kun tietää olevansa aivan
tarpeeton maailmassa! vastasi hän kiihkeällä äänellä.

Katsahtaessani häneen näin hänen silmissään kirkkaat kyyneleet.

Nuo kyyneleet vaikuttivat minuun valtavasti. Ensi kerran pyysin
nyt saada häntä taluttaa. Hän suostui siihen kiitollisena. Mutta
tuona iltana rupesi minulle selvenemään että kävelyretkistämme
luonnonhelmassa voisi koitua vaaraa. Tunsin että minun kävisi vaikeaksi
temmata Bigin kuva sydämestäni. Toivoin että eronhetki jo olisi
käsissä, ohitse, — mutta samalla ne hetket, jotka sain viettää Bigin
seurassa, olivat valokohdat elämässäni tuona vaikeana aikana, jolloin
odotettavissa oleva oikeudentutkimus synkistytti mieleni.. Onneksi
ei minun tarvinnut odottaa sitä kovin kauan. Minut kutsuttiin vielä
kerran tutkintatuomarin eteen ja minulta kyseltiin kaikenmoista, johon
en parhaalla tahdolla tiennyt vastata, ja muutaman päivän perästä sain
käskyn saapua julkiseen oikeudenistuntoon todistajaksi. Nyt en tahtonut
enää jäädä Balmerin liikkeen palvelukseen, kun nimeni oli tuleva
sanomalehdissä mainittavaksi tuon törkeän oikeusjutun yhteydessä.
Mitä varten soisin »Hänen Mahtavuudellensa» vielä kerran tilaisuutta
tuollaiseen kammottavaan vihanpurkaukseen?

Tuskallisten, ristiriitaisten tunteiden vallassa kirjoitin entiselle
hyväntekijälleni, johon katkerista kokemuksistani huolimatta kumminkin
vielä olin kiintynyt kunnioituksella, kirjeen, jossa sydämellisesti
kiitin hänen hyvyydestään ja pyysin päästä vapaaksi hänen
palveluksestaan.

Kun seuraavana päivänä ajatuksiini vaipuneena seisoin huoneessani
kädessäni Dugloren juuri saapunut kirje, jota en vielä ollut lukenut,
pisti rouva Andreesen iloisesti päänsä sisään ovesta ja huusi:

— Herra Wildi! Mikä suuri kunnia! Rouva Balmer on tullut teitä
tapaamaan! Hän odottaa vierashuoneessa. Mikä erinomainen kunnia!

Minä menin kasvot punaisina. Tuo raikkaan verevä, hienoinen rouva
Balmer, jonka koko olento minusta ikäänkuin edusti kotiseutuani, loi
minuun ensin vakavan, kysyvän katseen, vaan sitten hänen kasvoilleen
ilmestyi vieno, äidillisen hellä hymyily, ikäänkuin häntä kumminkin
olisi ilahduttanut tavata minua jälleen.

— Mitäs se semmoinen on, alkoi hän, — että te noin vain muitta mutkitta
eroaisitte liikkeemme palveluksesta!

Mutta tuo nuhtelu ei kuulunut kovinkaan ankaralta.

— Esiinnyttyänne ensin aika huimapäänä ja saatuanne siitä vähän
ankaranlaisen ojennuksen, tahdotte nyt lähteä kotiin, kotiin, tuota
pikaa ja jäähyväisittä! No, tuollainen tuikea kiihkeys ei ole minulle
mitään outoa. Jos jättäisin tämän asian vain mieheni ratkaistavaksi,
joka on teihin pahanpäiväisesti suuttunut tuon mielettömän ilmaretken
takia, saisitte kyllä ilman muuta mennä menojanne. Mutta minä en
suostu siihen. Minun täytyy ajatella, mitä kotimaassa ja erittäinkin
piirikunnanesimiehen perheessä ajateltaisiin teistä ja meistä, jos
meille tulisi ero vihassa. Olen siitä keskustellut mieheni kanssa. Hän
myöntää olevansa itsekin hiukan syypää teidän kepposeenne, hän kun on
teitä hemmotellut ja varustanut teidät liian runsailla taskurahoilla.
Lyhyesti sanoen: olen saanut asiat jälleen joltiseenkin kuntoon,
mieheni haluaa tavata teitä. Hampurissa ette tosin voi jatkaa uraanne.
Seikkailemisenne tuon amerikattaren kanssa on erottanut teidät meidän
piireistämme. Mutta mieheni ehdottaisi teille paikkaa meren tuolla
puolen.

Kunnioitin liiaksi tuota naista, joka minulle puheli äidillisen
nuhtelevasti ja äidillisen hellästi, voidakseni olla noudattamatta
hänen kehotustaan että menisin Balmerin puheille. Minusta tuntui
myöskin että olisi helpompi puhua pelijutusta herra Balmerin kuin hänen
rouvansa kanssa, jota häpesin tuikeasti. Lupasin siis saapua. Mutta
lähtiessäni vaikealle matkalleni olin täysin vakuutettu, ettei minulle
olisi tarjona mitään tulevaisuutta Balmerin palveluksessa.

Itse asiassa muodostuikin retkeni jäähyväiskäynniksi. Tapasin Balmerin
pikemmin alakuloisena kuin vihastuneena.

— No, nythän te olette saanut aikaan uutta pahennusta, sanoi hän tuohon
erinäiseen tapaan, joka ilmaisi hänen olevan vienoimpain tunteittensa
vallassa. Kuulin siitä vasta vaimoni käytyä teitä tapaamassa. No niin,
nuoruus ja hulluus — — — Itse puolestani vielä voisin antaa anteeksi
seikkailunne, kenpä ei liene joskus tehnyt itseään syypääksi johonkin
samantapaiseen, — mutta asemani saattaa minut riippuvaksi yleisestä
mielipiteestä. Kauppahuoneen henkilökunnan täytyy olla nuhteettoman
ylimmästä johtajasta alimpaan oppipoikaan, se ei saa tarjota
pahansuoville mitään tilaisuutta hyökkäyksiin. En voi siis enää tarjota
teille tuota paikkaa, josta olin puhunut vaimoni kanssa. Jos pitäisin
teidät liikkeeni palveluksessa ja te vuosien kuluessa saisitte siinä
aina korkeamman aseman, niin olkaa vakuutettu että kymmenen vuoden
perästä tai myöhemmin tuo tosiseikka, että nimenne kerran on mainittu
törkeän oikeusjutun yhteydessä, vedettäisiin esiin teidän ja liikkeen
vahingoittamiseksi. Siis minun täytyy suostua eronpyyntöönne.

Balmerin levollinen, mielipahaa ilmaiseva puhelu saattoi minut
hämmennyksiin. Oi, jospa hän jo ensi kerralla olisi puhunut minulle
noin järkevästi, tai edes tuona iltana, jolloin pyysin häneltä
anteeksi, niin en olisi joutunut koko pelijuttuun!

— Herra Balmer, sopersin minä, — olen äärettömän suruissani siitä etten
voinut täyttää toiveitanne!

Kiihkeä liikutus melkein tukahdutti ääneni, ja tunsin ettei tuo hetki
ollut Balmerillekaan helppo. Hän meni ovelle ja kysyi:

— Herra Andreesen, onko kirje piirikunnanesimiehelle Gauenburgiin jo
lähetetty?

— On, herra Balmer, se lähetettiin äsken.

Balmer näytti käyvän siitä pahoilleen. Kääntyen puoleeni hän sanoi
verhotulla äänellä:

— Minun täytyi tietysti ilmoittaa piirikunnanesimiehelle, että te ette
enää ole minun huolenpitoni alaisena. — Siis, herra Wildi, Jumalan
haltuun!

Kädenpuristus vielä, — ja välisemme siteet olivat katkaistut! Mieli
huumauksissa menin tuon salaperäisen miehen luota, jonka olin
sallinut täydellisemmin kuin ainoankaan ihmisen sitä ennen tehdä
koko sielunelämäni itsestään riippuvaksi, ja joka sentään nyt oli
jättänyt minut oman, onneni nojaan, joskaan ei aivan taistelutta,
niin kumminkin minun parastani liioin ajattelematta. Tuo kirje, jonka
hän oli kirjoittanut piirikunnanesimiehelle, kiusasi minua. Mitähän
hän oli siinä kirjoittanut elämästäni Hampurissa? Entä jos nuo pari
seikkailuani saattaisivat minut kotiseudullani huonoon maineeseen?
Kuinka ankarasti arvostelivatkaan vuoristolaiseni pienintäkin
poikkeamista kuivan järkevän, arkipäiväisen sovinnaisuuden tieltä!
Ja jos siellä sai maineellensa tahran, niin sai sen auttamattomasti
pitää kaiken elinikänsä, ei ollut toivoa että se haihtuisi ihmisten
muistista kuten kaupungeissa, joissa toinen tapahtuma saattaa toisen
unhoon. Levottomuuteni takia en tullut edes lukeneeksi Dugloren
kirjettä, joka minulla oli taskussani. Yhtä mittaa vaivasi minua
ajatus että olin velvollinen hänelle kirjoittamaan, mutta tuskissani
ja häpeissäni tulevaisuudenunelmieni raukeamisesta tyhjiin jätin sen
kumminkin tekemättä. Yhdestä seikasta vain olin täysin selvillä: Minun
täytyi, maksoi mitä maksoi, palata kotiseudulleni, valmistaakseni
hänelle vaatimattoman kodin. Siihen velvoitti minua rakkautemme ja
hänen kärsimyksensä ja uskollisuutensa! Olinhan vapaa, täysin vapaa,
— pari päivää vielä Hampurissa, vielä tuo inhottava oikeusjuttu,
— sitten lausuisin jäähyväiset Bigille, jättäisin taakseni kaikki
tulevaisuudentuumat, — ja elelisin kaiken ikäni hiljaista elämää
hiljaisessa vuoristossa. Helppoa se ei olisi! Minusta tuntui kuin
olisin pakotettu olemaan mukana viettämässä omia peijaisiani!

Mutta kuta lähemmäksi se päivä tuli, jolloin voin lähteä Hampurista,
sitä kiihkeämmin ikävöin Bigiä. En saanut häntä enää pois
ajatuksistani. Hänen viehkeä kauneutensa ja raikas, ylväs olentonsa,
hänen omintakeisuutensa ja harvinainen hengenrikkautensa olivat
tenhonneet mieleni voimakkaammin kuin itsellenikään uskalsin myöntää.
Ajatus että meidän oli ainiaaksi eroaminen saattoi meidät tuntemaan
toistemme henkistä läsnäoloa, mikä lohdutus lienee suotu ihmislapselle
ainoastaan silloin kun he toivottomasti kadottavat toisensa. »Duglore
tulee minulla aina olemaan», lausuin itselleni »mutta Big ainoastaan
muutamia päiviä.» Ikäänkuin salainen voima olisi pakottanut minut
nauttimaan elämän antimista niin kauan kuin se vielä oli mahdollista,
heitin huolet luotani, ja niin kerrassaan että jätin vielä Dugloren
toisenkin kirjeen lukematta.

Teimme Bigin kanssa iltapäivän auringonpaisteessa kävelyretkiä Hampurin
ympäristöön ja läheisiin miellyttäviin maalaiskyliin. Oi, noita ihania
hetkiä! Vieno tuuli humisi ympärillämme korkeassa ruohossa, joka upeili
kesäkuun kukkasloisteen koristamana. Somiin kansallispukuihin puetut;
heinäntekijät tervehtivät meitä ystävällisesti, kodikkaat puutarhat ja
vanhat olkikattoiset talonpoikaistalot kutsuelivat meitä lepäämään.
Bigistä oli huvittavaa nähdä, millä tarkkuudella minä seurasin
talonpoikain askartelua, — kuten ainakin se, joka on ennen itse ottanut
siihen osaa ja aikoo siihen jälleen ryhtyä, ja minä puolestani ihailin
häntä, nähdessäni kuinka hän muutamalla ystävällisellä sanalla voitti
arimpienkin talonpoikaislasten suosion, ja kuinka hän aina oli valmis
leikkimään heidän kanssaan. Hän oli nuorastaan narrimaisesti ihastunut
lapsiin, ja joutuessaan heidän pariinsa hän unohti minut ja koko
maailman.

— Ei, ei tämä nyt ole oikein, herra Wildi, laski hän leikkiä. —
Meidänhän pitäisi käyttää hyväksemme joka hetki nauttiaksemme
toistemme seurasta. Enhän edes saa pyytää teitä vuoristoonne tultuanne
kirjoittaman minulle kuinka siellä menestytte, sillä se voisi häiritä
tulevan vaimonne mielenrauhaa. Mutta muisto minusta teillä kumminkin
täytyy olla!

Hän otti taskustaan pienen valokuvan ja antoi sen minulle. Se
oli kulmittain asetettu neliö, josta katsettani kohtasivat hänen
haaveksivan suloiset silmänsä ja kasvonsa, tuuheiden kiharoiden ja
palmikkojen keskeltä. Alle oli kirjoitettu: »Rakkaalle Jost Wildillensä
Big Dare.» Vaieten kiitin häntä kädenpuristuksella. Hymyillen hän sanoi:

— Saanhan teiltä samanlaisen lahjan, kuvan muistosanoineen? ..

— Saatte huomenna, Big, vastasin minä. — Päästyäni oikeudesta tapaamme
toisemme.

Hän nyökkäsi. Äänellä niin hellällä, ettei hän koskaan ollut minua
sellaisella puhutellut, hän lausui:

— Toivon sydämestäni, että te tulevan vaimonne kanssa tulisitte oikein
onnelliseksi. Minua teidän tulee ajatella ja te tulette ajattelemaan
kuin vainajaa vain! Mutta eräässä laulussa sanotaan: »Yks' päivä
vuodessa on oma vainajain!» Säilyttäkää minun kuvani, jossakin, jossa
se ei voi häiritä vaimonne sydämenrauhaa, vaikkapa synkässä metsässä
puunontelossa, mutta ottakaa se kerran vuodessa käteenne, silmäilkää
rauhallisesti vainajaa, — ystävätärtänne Bigiä!

— Big, älkää puhuko noin, mieltäni vihloo niin haikeasti, huudahdin
erontuskan valtaamana. — Elävänä tahdon teitä muistella!

Hän ei uskaltanut katsoa minuun, vaan taittoi pari heinänkortta tien
varrelta. Mutta sitten hän kumminkin suloisen mielenhämmennyksen
vallassa loi minuun silmäyksen.

— Jost Wildi, kuiskasi hän, — oikeastaan oli onnettomuus tuo, että me
kohtasimme toisemme, — me emme voi unohtaa toisiamme, vaan tulemme
vuodet pitkät toisiamme ikävöimään.

— Niin, Big, sopersin minä, — se oli onnettomuus, sen minäkin tunnen
sydämessäni.

Hän nauroi väkinäisesti, ikäänkuin vapautuakseen mielenahdistuksesta.

— Antakaa minulle hyvä neuvo, sanoi hän vienon leikillisesti. — Mistä
saan käsiini toisen Jost Wildin? Aion nyt taas ruveta viettämään
samanlaista mustalaiselämää kuin muinoin ja hakea häntä ympäri
maailmaa. Ehtoni ovat: Hän ei saa olla toisen tytön oma. Mutta muutoin
hänen pitää olla juuri samanlainen kuin te. Hänellä täytyy olla teidän
tummat, pelottomat silmänne ja uljas otsanne, hänen naurunsa täytyy
helkähtää yhtä raikkaasti kuin teidän, hänen täytyy olla voimakas,
raitis, turmeltumaton kuten te! Seikkailuja on hänellä kyllä saanut
olla pahempiakin kuin teillä, kun vain hänen sydämensä on vapaa!

— Te olette julma, Big, äännähdin minä. — Täytyyhän minun noudattaa
kunnian ja velvollisuuden vaatimuksia, muutoin te itse ensimäisenä
minua halveksisitte!

Hän ei vastannut mitään. Lähestyen polun varrella kasvavaa
ruusupensasta, joka juuri oli ruvennut kukkimaan, hän yritti taittamaan
muutamia nuppuja ja kukkia. Mutta ne olivat niin korkealla, että minun
täytyi kiiruhtaa avuksi taivuttamaan oksat alas. Samassa hän huudahti:

— Herra Wildi, katsokaas, juuri tuon heinäkuorman yläpuolella, jolla
nuo talonpojat istuvat, leijailee Sommerfeldin ilmapallo!

Silmäilimme molemmat sinisellä taivaalla entävää palloa. Bigin
punahuulilla pyöri pyyntö, jonka kyllä ymmärsin, mutta johon
vastatessani epäröin. Pallo tenhosi hänet jälleen, houkutellen häntä
tuolle pitkälle matkalle, josta hän kerran oli puhunut. Hän tarttui nyt
käteeni ja kuiskasi sitä hellästi puristaen:

— Mitä väliä sillä on, tuletteko kotiseudullenne päivää ennen tai
myöhemmin! Sitäpaitsi olen jo saanutkin lupauksenne. Tehän sanoitte
Alsterin varrella kävellessämme, että tulisitte mukaani, jos olosuhteet
sen sallisivat. Nyt ei ole enää mitään estettä!

Huumaavana hiveli kasvojani hengähdys hänen huuliltaan, jotka olivat
kuin suudeltaviksi luodut. Hänen sinisilmänsä säikkyivät onnellisina ja
houkuttelevina.

Silloin, voimatta enää hillitä itseäni, pusersin tuon solakan olennon
vasten rintaani.

- Minä tulen, Big, — teen tuon retken kanssasi, — mutta suutelo täytyy
minun saada sinulta, sinä ihana, suloinen olento! Sinähän minut
vasta olet opettanut tietämään mitä rakkaus on! Niin, tahdon nousta
kanssasi ylös korkeuteen, tahdon säilyttää sinusta ihanan, ylevän,
unohtumattoman muiston!

Vavisten hän salli minun suudella itseään, vienon hellästi hän
painautui vasten poveani. — Tämä on varkautta, Jost, kuiskasi hän, —
mutta rakastan sinua niin suunnattomasti — sanomattomasti. Enhän voi
lähteä luotasi kuin halveksittuna!

Tulisella kiihkeydellä hän vastasi suutelooni ja autuaallisina
antauduimme tunteittemme valtaan.

— Big, sopersin minä, — sinä suloinen olento! En voi käsittää että
minun on sinusta luopuminen, enhän voi sinusta erota. Kaiken elämäni
haluaisin viettää sinun parissasi!

Hän katsoi minuun säihkyvin silmin, kasvot kirkastettuina.

— Mitä sanotkaan? kuiskasi hän tulisesti.

— En tahtoisi konsanaan erota sinusta, sopersin minä.

— Onko se totta? kysyi hän vavisten ja kiihkeästi, ikäänkuin voimatta
saada kylläänsä kuulemastaan.

— Koko elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi, toistin minä.

— Ja minä sinun! kuiskasi hän, ja intohimoiset suutelot vahvistivat
sanamme.

En tiedä kuinka kauan seisoimmekaan lemmenhuumeessa tuossa ruusupensaan
alla. Mutta kun jälleen jatkoimme matkaamme, nojasi Big käteeni
väsyneenä, murtuneena ja tahdotonna.

— Tahtoisin nyt kuolla povellasi! hengähti hän, painaen hiljaa
nyyhkyttäen ihanan päänsä olkaani vasten.

— Ja minä sinun kanssasi, lemmittyni! lausuin minä hyväillen hänen
polttavia poskiansa.

Silloin päästi hän äkkiä käteni.

— Sinä minun kanssani, huudahti hän tuikeasti ja sydäntävihlovalla
äänellä, silmät kaameasti säihkyvinä, — sinunhan täytyy elää — elää
ollaksesi toisen oma!

Hänen kasvoilleen tuli hurjan katkera, pilkallinen ilme. Mutta
vähitellen hän jälleen kävi rauhallisemmaksi. Hän alkoi puhua
ilmapalloretkestä, jonka aioimme tehdä yhdessä, ja tuo keskustelu ja
toivo saada viettää vielä uusi ihana päivä yhdessä vuodatti hieman
hoivaa surullisiin sydämiimme.

Olin iloinen, kun jälleen saavuimme kaupunkiin.

Mutta vasta erottuamme minulle selveni täysin kuinka kiihkeä tuo
intohimo oli, joka oli vallannut mielemme. Säälin Bigiä sanomattomasti
hänen riuduttavan rakkautensa tähden. »Minun ei olisi pitänyt sallia
sen puhjeta ilmiliekkiin», nuhtelin itseäni, »en saa enää tavata Bigiä,
muutoin... muutoin...» Ja tuskallisempana vielä seurasi ajatus: »Kuinka
olenkaan pettänyt Dugloren, — rakkaan, kovaa kokeneen Dugloreni!»

Ja nyt seuraavat lehdet, jotka voin kirjoittaa vain vapisevin käsin!




XVI.


Tuomionlankeamispäivä! Tuo on sopiva otsake. Tuona päivänä lepäsi
kohtalon käsi raskaana päälläni.

Tullessani kotiin kävelyretkeltäni löysin huoneessani tavattoman
suuren, virkasinetillä varustetun kirjeen, joka oli kotimaastani.
Istuen valmiiksi pakatulla matka-arkullani aukaisin kuoren. Hyvää
paperia! Kirjelmä piirikunnanesimieheltä ja piirineuvostolta! Hypähdin
pystyyn kuin käärmeen pistämänä. Mitä? Mitä ilkeyksiä onkaan Balmer
keksinyt minusta kirjoittaa? Mitä! »Kevytmielistä elämää — — —
seikkailuja erään huonon naisen seurassa — - — läheisessä tuttavuudessa
väärinpelaajien kanssa — — — kotimaan hyvä maine kärsii siitä — —
— piirikunnanesimiehen ja piirineuvoston päätös: Jost Wildin on
ennen kolmen päivän kuluttua siitä kuin oikeusjuttu, jossa hänen
on esiinnyttävä, on tullut käsitellyksi, saavuttava Gauenburgin
raatihuoneelle viranomaisten edessä vastaamaan elämästään, uhalla
että hänet muutoin toimitetaan kotimaahan poliisiviranomaisten avulla
herra Konrad Balmerin väIityksellä. Ettei matkarahojen puutetta kävisi
käyttäminen verukkeena, on herra Konrad Balmeria pyydetty toimittamaan
Wildille yleisistä varoista kustannettava kolmannen luokan matkalippu
matkaa varten kotimaahan. Wildi tulee asetettavaksi holhouksen
alaiseksi, joka siinä tapauksessa, että hän käyttäytyy hyvin, sittemmin
lakkautetaan, ei kumminkaan ennen vuoden kuluttua.»

Siihen lisäsi vielä piirikunnanesimies, surkutellen syvää
lankeemustani, että minun oli osoitettava että minussa oli jäljellä
hitunen hyvääkin, noudattamalla neuvoston huolellisesti harkittua
päätöstä.

Ja tuo koski minua, Jost Wildiä! Otin piirikunnanesimiehen kirjeen
ja tuon virallisen kirjelmän, repäisin ne ja heitin palaset
lattialle, ja nähdessäni nyt siististi pykälöidyllä paperialustalla
kotimaani valtiosinetin nousevine aurinkoineen, vuorikuusineen ja
muinaisaikuisine tapparakeihäineen, laskin kantani sille, niin että
lakka murskaantui.

Mutta sydämeni tuntui rikkirevityltä ja murskaantuneelta kuten paperi
kädessäni ja lakka jalkani alla. Myrkkyhaava poltti povessani. Olinko
sitten maankulkija, huijari, konna? Enkö ollut Balmerin tykönä tehnyt
työtä kuin päiväpalkkalainen ja illoin opiskellut aina myöhään yöhön?
Mitä merkitsi tuon rinnalla pari ajattelematonta tekoa? En ollut
koskaan lakannut vakaasti pyrkimästä päämäärääni kohden. Ei, tuo mies,
jonka näin kuvastimessa, oli tosin kuolonkalpea, mutta hänessä oli
elinvoimaa, joka estäisi hänet sortumasta!

Kokosin paperipalat ja panin ne talteen. Niistä muistankin tuon
kuolettavan loukkauksen, ne estäisivät koti-ikävän mieleeni
pääsemästä! Kaiken sekasorron kesken oli vain yksi seikka minulle
selvä: Kotimaahan, joka oli minua loukannut, en palaisi! En ikinä enää!
Minut valtasi halu ilmaista, vahvistaa tuo päätökseni jollakin teolla.
Tartuin kynään ja kirjoitin Gauenburgiin piirikunnanesimiehelle ja
piirineuvostolle:

»Pyydän ettette minua odota! Teillä on syytä iloita siitä etten tule,
sillä jos tulisin, niin ensi työkseni syyttäisin teitä vuorilla
ja laaksoissa, kautta koko maan ja kaiken kansan edessä ennen
kuulumattomasta kunnianryöstöstä, enkä väsyisi vaatimasta teitä
tilille, ennenkuin olisin vienyt asiani voittoon. Mutta minä en tule!
Balmer puolestaan vastatkoon kuolinhetkellään siitä että kirjeellään
teille, herra piirikunnanesimies, turhamaisesta halusta esiintyä
ylevänä ja nuhteettomana, on tehnyt henkisen murhayrityksen minua
kohtaan. Ylpeyteni estää minua sanallakaan puolustautumasta, mutta
väkivaltaa vastaan olen valmis taistelemaan. Jost Wildi.»

Kiiruhdin kirjeineni ulos, vaikka jo oli yö. Olisin halunnut ajaa
Balmerin ylös unestaan ja huutaa hänelle: »Konna! Niinkö vähäarvoinen
ihmisonni sinusta on?» Kammottavalle tilinteolle olisin hänet vaatinut!

Sitten kääntyivät ajatukseni Bigin puoleen. Hurmaavan ihanana kuvastui
hän eteeni. Sana vain — ja tuo ylevä olento olisi minun ja maailma
olisi minulle avoinna! Ei, se ei saisi, ei saisi tapahtua. Näin
edessäni Dugloren, kasvot kärsivinä, tummat silmät tuskaa täynnänsä!
Lemmentunnustukseni ja ruusupensaan alla annetut tuliset suutelot
täyttivät mieleni kiihkeällä katumuksella. »Kaiken elämäni haluaisin
viettää sinun parissasi!» Tuona huumauksen hetkenä minusta oli tuntunut
siltä, mutta nyt oli toisin. Duglorelle tahdoin pysyä uskollisena,
muutoin en voisi kunnioittaa itseäni, en ansaitsisi että elämäni
vielä kirkastuisi näiden myrskyjen jälkeen. Mutta kuinka olisi meidän
mahdollista tavata toisemme, kun olin päättänyt olla palaamatta
kotimaahani?

Onko todellakin olemassa aavistuksia, sielujen välitöntä
vuorovaikutusta, jolle etäisyydet eivät mitään merkitse? Jonkunmoisen
lovinäennän vallassa tunsin tuona yönä että Dugloren ajatukset
olivat kiinteästi minuun kohdistuneet, että koko hänen olentonsa oli
tavallista lähempänä minua. Mutta kenties johtui tuo tunne vain mieleni
kiihtymyksestä, tyytymättömyydestä omaan itseeni, kun Bigin takia olin
käynyt uskottomaksi lapsuuteni lemmitylle ja katalasti jättänyt hänet
oman onnensa nojaan!

Seuraavana aamuna astelin Holsteiniläisportilla sijaitsevaa
oikeushuoneistoa kohden, esiintyäkseni todistajana väärinpeluuta
koskevassa jutussa. Täysin siemauksin hengitin tuolla haikealla
matkalla raitista ilmaa, se virkisti sekasortoisten ajatusten
rasittamaa päätäni. Mutta kun oikeudenpalvelija vei nainut todistajain
huoneeseen, rupesin melkein voimaan pahoin. Näin siellä kammottavan
vastenmielisen seurueen elähtäneitä miehiä ja ihomaalilla kaunistettuja
naisia sekä pari tuttavaa, jotka tervehtivät minua julkean ivallisesti.
Monilla kasvoilla kuvastui kuin salaista pilkkaa siitä että minä,
raikas nuorukainen, olin joutunut sellaiseen seuraan. Tuon tuostakin
kutsuttiin joku todistajista oikeussaliin. Minun vuoroni ei vain
tahtonut ikinä tulla!

Äärettömän verkkaan kuluivat hetket meidän siinä istuskellessamme
edestakaisin kulkevan poliisin silmälläpidon alaisina. Eikä
mietiskelykään voinut tuottaa viihdykettä, sillä jokainen ajatus, joka
syntyi tuossa huoneessa ja tuossa seurassa, oli tuomittu tahraantumaan.
Ikäänkuin hakien suojaa tuota minua ympäröivää ilmapiiriä vastaan, otin
esille Dugloren molemmat kirjeet, jotka tähän saakka olivat jääneet
avaamatta, kun mieleni oli ollut niin sekaannuksissa. Niiden sisältämät
uutiset saattoivat minut melkein heti unohtamaan ympärilläni olevan
seurueen.

»Rakas Jost», kirjoitti tyttöparka, »olen kuolettavassa tuskassa sinun
tähtesi. Viime kirjeesi oli äkillisesti lopetettu ja kirjoitit voivasi
pahoin. Sen jälkeen en ole kuullut sinusta sanaakaan. Nyt minun täytyy
ajatella että olet kovasti sairaana, rakas Jost! Mutta olen ihmeissäni
siitä ettet ole antanut jonkun toisen puolestasi kirjoittaa minulle.
Olen menehtymäisilläni levottomuuteen, ja tuskalliset unet vaivaavat
minua. En löydä mistään lohtua! Minä läksin pois Z'indeniltä. Se
tuotti meille kaikille surua, mutta oli kumminkin tarpeen. Sovussa ja
rakkaudessa me erosimme, ja herra Z'binden lahjoitti minulle tulevia
myynejäni varten sievoisen rahamäärän. Tulin Zweibrückeniin noiden
ystävällisten talonpoikaisihmisten tykö, joista minulle kirjoitit.
Mutta perheessä on kylliksi työntekijöitä, eivätkä he tarvitse ketään
palvelukseensa. Mutta he sanoivat että kyllä voisin jäädä heille,
kunnes saisin mieluisen paikan.

»He kyselivät sinustakin kaikenmoista, rakas Jos Jutellessani sinusta
heräsi haikeassa mielessäni ajatus että menisin Selmatt'iin, jossa
olimme eläneet onnellisina lapsukaisina. Hiljaisuus, joka minua
matkalla ympäröi, sekä rukoukset puolestasi rauhoittivat minua. Minusta
tuntui kuin Jumala olisi minulle puhunut ja herättänyt mielessäni
päätöksen lähteä matkaan hakemaan sinua tuolta vieraasta kaupungista,
hoitaakseni sinua, jos olet sairas, Jost-parka, kunnes jälleen tulet
terveeksi. Sittenhän voimme myöskin päättää miten asetamme elämämme.»

Kävin levottomaksi. Dugloreko Hampuriin! Tuohan oli aivan mieletöntä!

Kirje jatkui: »Kirjoitinhan sinulle kerran, että Melchi Hangsteiner
oli alkanut rakentaa itselleen taloa Selmattiin, ja että piirineuvosto
on antanut hänelle raha-avun sitä varten. Tiedäthän että minä jo
heti sanoin, että pitäisi jälleen ruveta asuttamaan Selmattia. Minä
ajattelin silloin meitä. Mutta nyt on Melchi sen tehnyt. Talo on
kokonaan puusta, ja siihen kuuluu lato ja navetta, ja akkunoista on
kaunis näköala kynttilämessuaukolle päin. Siellä elelee nyt Melchi ja
hoitelee renkipojan avulla karjaansa, neljää nautaa. Olin hänen luonaan
päivällisellä. Kun aina olemme olleet hyvät toverit, niin kysyin
häneltä mitä hän siitä sanoisi, jos läksisin sinun luoksesi. Mutta hän
kielsi kovasti minua lähtemästä ja sanoi että olisi sääli tuhlata niin
paljon rahaa ja että voisi myöskin olla vaarallista matkustaa yksin.
Lisäksi hän puhui vielä paljon tyhmyyksiä, saadakseen minut luopumaan
sinusta. Mutta ei siitä ollut apua, vaan minulle selvisi pian että hän
ajatteli vain omaa etuansa. Hän tahtoisi itse saada emännän taloonsa,
ja hän haluaisi saada minut! Tuo houkkio! Ikäänkuin hän ei ennestään
tietäisi etten välitä muista kuin sinusta. Kello kolme läksin jälleen
Selmattt'ista. Pitkän aikaa ahdistivat minua siinä tietäni edelleen
astellessani Melchin sanat, että sinä varmaankin voit erittäin hyvin,
ja olet minulle kirjoittamatta vain siksi ettet minusta välitä, —
mutta lopuksi olin tehnyt päätökseni. Tietysti on sääli uhrata tuo
raha, sehän olisi niin hyvä olemassa myynejä hankkiessani. Mutta
— mitä iloa minulla on maallisesta tavarasta, kun ei minulla ole
mielenrauhaa? Siis, rakas Jost, päätin Selmatt'in ja Zweibrückenin
välillä kulkiessani kirjoittaa sinulle tämän vakavan kirjeen. Oi rakas
Jost, kirjoita minulle, olitpa sairas tai et! Olisiko sinusta hyvä vai
paha, jos tulisin Hampuriin? Ja jos sinulta ei tule kirjettä, niin
ajattelen että olet kovasti sairaana. Silloin varmaankin tarvitset
hellää kättäni. Ja anna minulle kaikki anteeksi levottomuuteni takia,
joka ei suo minulle hetkeksikään rauhaa.»

Kyynelten kostuttamina seurasivat sanat: »Sinua ainiaan rakastava
uskollinen Dugloresi.»

Minut valtasi niin voimakas liikutus, että unohdin missä olin ja
hypähdin penkiltä ylös. Tuo tuntui epäilyttävältä poliisista, joka
vartioitsi julkeasti kuiskuttelevia todistajia. Hän lähestyi minua, antoi
merkin sormellaan, otti kirjeen ja luki pari riviä. Mutta huomattuaan
niiden sisältävän vain mielenahdistuksissa olevan tyttöparan hätähuudon,
hän antoi kirjeen takaisin mitään puhumatta, kuten oli sen ottanutkin.
Juuri sinä hetkenä huusi oikeudenpalvelija ovelta:

— Todistaja Wildi!

Vihdoinkin!

Rinta kuohuvain tunteitten vallassa, mutta velvollisuudestani selvillä
seurasin häntä oikeussaliin tuomarin eteen. Syytettyjen penkillä istui
roteva, jättiläismäinen ravintolanisäntä, hento Legluni, muuan entinen
laivankapteeni, jolla oli punainen mukulanenä, sekä pari muuta, joita
en tuntenut. Unohtumattomasti jäi tuo surullinen kuva mieleeni. Mutta
itse kuulustelusta ei ole erikoisempaa sanottavaa. Minun oli vielä
kerran kerrottava miten olin joutunut tuohon seuraan. Sitten seurasi
kysymyksiä ristiin rastiin. Tuo hetki oikeussalissa väsytti minua kuin
kuorman kantaminen ylös vuorelle. Minua alkoi pyörryttää, mutta samassa
lausui tuomari, annettuaan ensin ankaran varoituksen etten enää toiste
sekaantuisi sellaiseen seuraan, nuo vapauttavat sanat:

— Todistaja Wildi! Saatte poistua!

Varoitus ei olisi ollut tarpeen. Lähtiessäni tuosta rakennuksesta
täytti mieleni ajatus: »Varon itseäni enää toiste oikeuden eteen
joutumasta!» Päästyäni raittiiseen ilmaan huoneistosta, johon niin
paljon kurjuutta kertyy, nautin silmänräpäyksen ajan ihanasta tunteesta
että viikkomääriä pelkäämäni hetki nyt oli ohi. Mutta seuraavana
hetkenä kohdistuivat ajatukseni Dugloren toiseen kirjeeseen. Mitähän se
sisälsikään? Lieneehän hän toki taivaan tähden luopunut mielettömästä
tuumastaan tulla luokseni. Kiiruhdin Elben puolella oleviin tuuheisiin
puistikkoihin ja silmäilin ympärilleni hakien paikkaa, jossa olisi
suojattuna lukuisain kävelijöiden katseilta. Sellainen oli tarjona
lammikon vieressä kasvavan puuryhmän varjossa, mutta juuri kun olin
istunut penkille, kuulin takanani veitikkamaisen äänen naureskelevan:

— Hyvää päivää, Jost Wildi! Tietysti herra ei nähnyt minua, vaan minä
näin onneksi hänet. No, kuinka kävi? Hyvin? Päähän näyttää vielä olevan
paikoillaan olkapäiden välissä!

Big kumartui minua kohden, ja minun vienosti hyväellen hänen poskensa
hiveli poskeani. Eilisiltaisesta synkkyydestä ei hänessä enää näkynyt
jälkeäkään, vaan hän näytti onnelliselta olennolta, joka vain ajattelee
elämän iloa ja autuaallisuutta.

— Syömme yhdessä ja sitten lähdemme tapaamaan Sommerfeldiä, sopiaksemme
hänen kanssaan tuosta suurenmoisesta ilmaretkestä, nauroi hän kuten
riemahteleva lapsi, joka tahtoisi nähdä leikkitoverinsa yhtä iloisena
kuin itse on. — Oletko tuonut minulle kuvan omistuksineen? kysyi hän
sitten.

Ei, sen olin unohtanut eilisten ja tämänaamuisten monien huolten takia.

— Tahdotko odottaa hetken, Big, pyysin minä, — kunnes olen lukenut
erään kirjeen.

Hän pani nyrpeissään suunsa viehättävälle supukalle ja läksi,
jättääksensä minut yksin kirjeineni, lammikon rannalle, missä
houkutteli luokseen siellä uiskentelevia vesilintuja. Mutta minä luin,
mieli yhä lisääntyvän kauhun vallassa, Dugloren toista kirjettä.

»Ja sinä et vastaa mitään, rakas Jost», kirjoit hän. »Olet siis kovasti
sairaana. Sitä vakuuttavat minulle myöskin uneni! Valkealla vuoteella
sinä lepäät ja silmäilet ovelle ja ajattelet: Missä viipyykään Duglore!
Minä tulen, rakas Jost! Olin ompelijattareni tykönä Gauenburgissa.
Oli juuri markkinat, ja Melchi, joka halusi ostaa vielä yhden naudan
karjaansa, oli myös siellä. Hän sanoi minulle vielä kerran että
matkatuumani olivat hullutusta ja koetti saada minut niistä luopumaan.
Mutta nähtyään että päätökseni oli järkähtämätön, hän teki minulle sen
palveluksen että tiedusteli asemalla junien kulkua. Siellä sanottiin
hänelle että tiistaina matkustaisi eräs siirtolaisperhe Hampuriin,
ja jos minä ylihuomenna lähden heidän kanssaan matkaan, niin olen
keskiviikkona kello kuusi iltapäivällä Hampurissa. Niin minä teen.»

Keskiviikkona kello kuusi iltapäivällä! Sehän oli tänään, muutaman
tunnin jälkeen! Kirjettä jatkui vielä, vaan en kyennyt lukemaan sitä
loppuun. Uteliaana ja kärsimättömänä katsahti Big minuun. Silloin hän
huudahti:

— Jost, sinähän olet kuolonkalpea!

Kuiskasin hänelle vain pari sanaa vastaukseksi. Hän käsitti kaikki ja
vaipui tyrmistyneenä viereeni, kietoi vavisten kätensä ympärilleni
ja nojasi murtuneena poveeni kyynelsilmin. Yhä alemmas vaipui
ylväs päänsä, kuin hän olisi ollut menehtymäisillaän tuskaansa.
Katkerailmeisten huulten välistä kiilsivät valkoiset hampaat. Hän
muistutti minusta otusta, joka on saanut kuolinhaavan, joka tahtoisi
puolustautua, mutta tuntee voimainsa olevan lopussa. Puristaen
epätoivoisesti kätensä yhteen hän kuiskasi:

— Ja minun on lähdettävä tieheni! Tuo unelma on lopussa! Mutta jos
olisi olemassa Jumala, niin ei hän voisi erottaa sydämiä sellaisia
kuin meidän! Jos hän edes olisi vielä suonut meidän tehdä tuon retken!
Aamuhetken valovirrassa toivoin saavani kanssasi kohota noihin
korkeuksiin, joissa maan tomu ei enää paneudu sielun siiville, ja
tuosta onnesta olisin kiittänyt ja ylistänyt laupiasta Jumalaa, ja
olisin koettanut olla hurskas kuten sinun kihlattusi. Mutta hän ei
suonut sitä minulle!

Vavahtelevin huulin, kammottavin, hurjin sanoin hän kirosi kovaa
kohtaloansa tuikeissa sydämentuskissaan. Valtava kärsimyksen ja
intohimon ilme hänen kasvoillaan soi niille kaamean kauneuden. Sydämeni
veti minua Bigin puoleen, mutta povessani oli myöskin tunne, joka
varoitti: »Pelkää tuota salaperäistä olentoa, pakene hänen luotaan!»
Hän takertui soleilla käsillään käsivarteeni, hänen katseensa syöpyivät
silmiini ja hän pyysi kiihkeästi:

— Jost, sano, haluaisitko todella viettää elämäsi minun parissani?

Tunsin että Big tekisi väkivaltaa itselleen ellei saisi odottamaansa
vastausta. Puristin hänen kättänsä ja sopersin tunnontuskia kärsien:

— Haluaisin, Big, en tahtoisi erota sinusta koskaan!

Hän suuteli minua tulisesti ja haikeasti, kuin imeäkseen sieluni
itseensä.

— Entä kuvasi? rukoili hän. — En voi elää ilman sitä!

— Lähetän sen sinulle, Big, lupasin minä rauhoittaakseni hiukan hänen
tuskan täyttämää mieltänsä, ja me kärsimme yhdessä.

Silloin lehahti lähelle meitä parvi leikkiviä lapsia. Se teki lopun
hehkuvista tunteenpurkauksistamme. Kuljimme kappaleen matkaa yhdessä.
Mutta saavuttuamme puuryhmän luo, joka suojeli meitä uteliailta
silmäyksiltä, pysähtyi Big.

— Sen täytyy — sen täytyy tapahtua! sopersi hän. — Jää hyvästi, armaani!

Vielä kerran imeytyi hänen katseensa silmiini kuin särpiäkseen sielun
ruumiistani. Sanoinkuvaamattomalla hellyydellä hän laski molemmat
kätensä poskilleni, veti minut vavisten puoleensa ja pusersi huulensa
huuliani vasten. Palava suutelo vielä, sitten nopea, kiihkeä kuiskaus:
— Jää hyvästi! — ja hän meni.

Mitä minuun tulee, jaksoin ihme kyllä elää tuon monivaiheisen,
kaamean päivän päähän saakka. Vaikka en tiennyt vielä mitään neuvoa
selvitäkseni ahdinkotilasta, johon olin joutunut, ja ajatukseni
harhailivat edestakaisin Bigin ja Dugloren välillä, toimiskelin
kumminkin aivan järkevästi. Kotiin tultuani luin morsiameni kirjeen
loppuun. Ovelasti oli Melchi Hangsteiner järjestänyt Dugloren matkan
niin, etteivät muut saaneet siitä tietoa. Että Duglore jälleen voisi
palata huomiota herättämättä ja juorupuheisiin aihetta antamatta, jos
huomaisi erehtyneensä minuun nähden, kertoi Melchi Zweiorüokenissä
hänen saaneen St. Jakobissa paikan. Ei, Melchi Hangsteiner, tuumasi
eivät toteudu! Olin valmis jokaiseen uhraukseen Dugloren tähden. Yhtä
vain rukoilin Jumalalta, — ettei jälleennäkeminen tuottaisi minulle
pettymystä! Tunsin kuinka oleskelu suurkaupungissa, seurustelu Bigin
kanssa oli saattanut minut arvostelemaan naisia toisen mittakaavan
mukaan kuin ennen hiljaisessa kotivuoristossani. Kuinka kävisikään, jos
Duglore minusta tuntuisi vähäpätöiseltä? Voisinko silloin vastustaa Big
Daren salaperäistä lumousvoimaa? Kylmät ja kuumat väreet puistattivat
minua tuota ajatellessani. Mutta rauhoituin pian taas!

Mikä hengen- ja rakkaudenvoima ilmenikään tuossa että hän, maailmaan
perehtymätön vuoriston lapsukainen, läksi matkaan minun luokseni!
Järkevä ei tuo päätös suinkaan ollut, mutta käsitin kuinka suureksi sen
merkitys oli arvioitava, ja uljaan uskollisuuden kirkastamana täytti
nyt Dugloren kuva mieleni. Mutta kotimaahan en voinut palata hänen
kanssaan asiain nykyisellä kannallaan ollen.

Otin kirjekuoresta matkalipun, jonka Andreesen oli minulle tuonut,
panin sen toiseen kuoreen ja kirjoitin päälle: »Herra Hannu Konrad
Balmerille. Palautetaan kiittäen.» Olin jo aamulla jäähyväisiksi
kätellyt tuota kohteliasta kirjuria, ja nyt lausuin hyvästit hänen
iloiselle rouvalleen, joka oli niin taitavasti osannut perehdyttää
minut, vuoriston pojan, hienon maailman seurustelutapoihin. Hän
vuodatti kyynelparin tähteni. Bigin kanssa tekemilläni huvimatkoilla,
joilla aina olin esiintynyt kohteliaana herrasmiehenä, olivat varani
vähenemistään vähenneet, mutta niitä oli kumminkin vielä sen verran,
että voimme Dugloren kanssa tulla niillä toimeen jonkun päivän, ja
sillävälin olin hankkiva itselleni työtä. Yksinkertaisessa, mutta
siistissä majatalossa tilasin huoneen hänelle ja toisessa itselleni, ja
olin asemalla neljännestuntia ennen hänen junansa tuloa.

Kimakka vihellys — ja juna saapui. Matkustavaiset kiiruhtivat ulos
tiheissä ryhmissä, jotka vähitellen hajaantuivat. Tuolla, tuolla
seisoi runsailla matkakapineilla kuormitettuna talonpoikaisperhe,
josta jo kaukaa voin huomata sen olevan kotoisin synnyinseudultani!
Heitä oli isä, äiti, isoisä ja pari lasta, ja jonkun siirtolaisyhtiön
asiamies tuli ottamaan heidät turviinsa. Tuossa ryhmässä seisoi,
selin minuun, keskikokoa oleva solakka tyttö, harmaa matkapuku yllään
ja päässä harmaa huopahattu. Hän piti kädestä pientä poikaa, kuin
olisi hänkin kuulunut seurueeseen. Harmaan huopahatun alta laskeutui
punertavan ruskea tukkasykerö niskaan. Nyt hän teki soman päänliikkeen
— Duglore! Sydämeni pamppaili. Lähestyin häntä. Duglore, joka hellästi
lohdutti arkaa poikaa, jota talutti, ei minua huomannut. Näin edessäni
viehkeänsuloiset, raikkaan hienot kasvot, tummat, loistavat silmät,
joissa kuvastui vaatimaton, puhdas, lämmin mieli. Ehdottomasti tulin
ajatelleeksi että tuo tyttö voisi matkustaa yksin halki maailman, ei
löytyisi missään sellaista julkeata kieltä, röyhkeätä kättä, joka
uskaltaisi loukata hänen puhtauttaan, hienouttaan ja hyvyyttään.

— Terve tultua, Duglore! huudahdin hiljaa. Hän säpsähti riemuisasti.
Hän päästi pojan käden, ja nyt seurasi katse ja vapiseva, värähtelevä
huudahdus= — Jost! — Nöyrästi ja sydän tulvillaan rakkautta hän painoi
päänsä alas ja tarttui molemmin käsin käteeni — Jost, puhui hän
vapisevin huulin, — elä ole suutuksissasi siitä että tulin!

Mieli hämmennyksissä lausuimme talonpoikaisperheelle hyvästit, ja
olin Dugloren kanssa kahden. Vietimme tuon illan kuin huumeessa,
tunteittemme vallassa, sanoja liioin tuhlaamatta. Kädet kaulaani
kiedottuina vuodatti Duglore kestämänsä kärsimykset kyyneliin. — Elä
ole suutuksissasi, Jost, toisti hän nyyhkyttäen, — siitä että tulin
luoksesi. Kun sydän on pakahtumaisillaan, turvautuu viimeiseenkin
keinoon!

Silittelin hänen päätään ja poskiaan, kuten lasta rauhoitetaan..— Nyt
pitää sinun tyyntyä, Glore, kuiskasin minä, — huomenna puhumme kaikista
asioistamme. Kiitän sinua, kun rohkenit lähteä matkaan, kaikki kääntyy
vielä parhain päin!

— Mitä suloista minä sinulle sanoisin, Jostini? hymyili hän
kyynelsilmin. — Et ole enää sairas, vaan ainoastaan vähän kalpea vielä.
Mutta kuinka kaunis, komea, hieno mies sinusta onkaan tullut! Vaan
kun katson kasvoihisi, näen että olet kumminkin entinen rakas, rakas
Jostini. Silmiesi ilme on niin uskollinen!

Vastasin hellillä hyväilyillä, ja hänen tummain silmäinsä katse kohosi
luottavaisena puoleeni. Lähtiessäni hänen luotansa hän oli täysin
rauhoittunut, ja vieno onnellisuuden tunne vallitsi nyt rinnassani
tuon monivaiheisen päivän ehdittyä ehtooseen. Lapsuuden ja nuoruuden
muistot täyttivät mieleni ja saattoivat minut unohtamaan kaikki huolet.
Jälleennäkeminen oli tuottanut siunausta. Bigistä vapautuneena olin
jälleen koko sydämeni voimalla kiintynyt Dugloreen.

Mitä oli minulle Big? Ihana, outo taruolento, jonka sattumalta olin
kohdannut elämäni polulla. Mutta Duglore oli lapsuuteni toveri ja
morsio, kotiseutuni suojelusenkeli!




XVII.


Nyt tuli tuo raskas päivä, jolloin minun täytyi tunnustaa Duglorelle
monenmoista, mitä ei ollut helppo saada sanotuksi.

Kun aamulla menin hänen luokseen, hän nyökkäsi minulle jo akkunasta
iloisesti ja hellästi. Muutama askel vielä, ja olin hänen luonaan.

— Mutta kuinka somasti sinä osaatkaan pukeutua! huudahdin
hämmästyneenä. — Tuo yksinkertainen puku pukee sinua vallan
erinomaisesti.

Kehuvat sanani saivat tuon suloisen olennon onnellisena hymyilemään.

— Niin, jotain on selmattitar sentään oppinut Z'bindenin perheessä,
sanoi hän leikillisesti.

Nyt hän asetti muhkean, leveälierisen olkihatun tuuheille,
ruosteenruskeille suortuvilleen.

— Se maksoi aika paljon, jutteli hän, — mutta tahdoin esiintyä
hyvinpuettuna sinun edessäsi.

Toivehikkaan juhlallisena ja tyynen iloisena hän seurasi minua
ulos vilkasliikenteisille kaduille. Hiljaisena hän asteli siinä
rinnallani liioin tarkkaamatta meitä ympäröivää melua ja touhua.
Hänen hatun varjostamilla, raikkaan verevillä kasvoillaan oli iloinen
ja luottavainen ilme, mutta hänen piirteissään ei ollut enää samaa
vienoutta kuin Selmatt'in aikoina. Zweibrückenissä erotessammehan hän
vielä oli ollut puoliksi lapsi. Nyt hän oli surujen kehittämä nuori
nainen, ja hänen suuret, loistavat silmänsä kertoelivat kaihoisasta
ikävöimisestä rakkauden luvattuun maahan. Hellän nöyrästi ne minua
rukoilivat kertoelemaan itsestäni. Jännitettynä hän odotti mitä minulla
olisi hänelle sanottavaa. Äkkiä hän kysyi: — Mutta, Jost, eikö sinun
olisi pitänyt mennä työhön? — ja kuta kauemmaksi kaupungista ehdimme,
sitä vakavammaksi kävi keskustelumme.

— Siksi et siis ole kirjoittanut minulle, Jost, että asiasi ovat
huonolla kannalla, hän lausui mieli apeana ja syvään huoaten. — Sen
huomaan kyllä, niin varovasti kuin koetatkin puhua. Ja syynä on
kiihkeytesi, eikö niin? Levottomuuteni oli Jumalan itsensä herättämä,
sillä minun piti tulla luoksesi. Paikatta sinä olet ja leivätön,
poikaparka! En tahdo liioin urkkia, mitä on tapahtunut, vaan ainoastaan
mitä nyt aiot tehdä. Jost, tuletko kanssani takaisin kotiin?

Hän hengähti syvään, mutta pelästyi, kun ei saanut vastausta.

Kävellessämme edestakaisin eläintarhassa sanoin morsiolleni kaikki
sanottavani.

— Kotiin en voi palata, tunnustin hänelle sydän tuskan ahdistamana. —
Piirikunnanesimies ja piirineuvosto tietävät Balmerin ja minun välieni
rikkoutumisesta. Herrojen mielestä on hän toiminut aivan oikein, ja
minä olen syypää kaikkeen. Olen saanut käskyn palata kotiin, ja juuri
näyttääkseni etten ole heidän käskettävänsä olen sinne palaamatta.
Nöyrryin aivan suotta Balmerin edessä, ja silloin lupasin itselleni
etten tee sitä enää toiste. Ei, en aio nöyristellä Gauenburgin herrojen
edessä! Ja mitä hyötyä siitä olisikaan? Sille, joka on menettänyt
heidän luottamuksensa, he tekevän kotiseudun helvetiksi. Ken on
ollut Gauenburgin raatihuoneella vastaamassa teoistaan, sen hyvä
maine on mennyttä. Ei kukaan enää luota häneen, ei kukaan lähesty
häntä avomielisesti, äänetön halveksiminen kohtaa häntä kaikkialla.
Sellaisissa oloissa en voisi elää, Duglore!

— Jost, lausui Duglore mieli tyrmistyneenä, — miksi et voisi palata
kotiin pää pystyssä? Oletko todella tehnyt jotain pahaa?

Huolestunut katse kohtasi minua hänen kyyneltyvistä silmistään. Oi, jos
olisin voinut häntä lohduttaa! Kerroin hänelle kirjeestä, jonka vihan
vallassa olin kirjoittanut piirikunnanesimiehelle ja piirineuvostolle.

Hänen päänsä vaipui alas kuin taittuneen kukan kupukka ja hän vaikeroi:

— Kuinka surullista, kuinka kauheata! Hallitusta olet vastustanut!
Mutta sitähän eivät muutoin tee kuin kaikkein katalimmat ihmiset.
Jos>t, rukoilen sinua, sovita tuo jälleen! Ihminen, joka on
irroittaunut synnyinseudustaan, ei voi tulla onnelliseksi!

Vienon rukoileva ääni, kalpean tyttöparan haikea pyyntö, kun hän
siinä asteli rinnallani vieraalla maalla, tunki syvälle sydämeeni ja
tuotti tuskaa. Mutta — tehtyä en saanut tekemättömäksi! Vaan Dugloren
turmeltumattomaan mieleen eivät selittelyni pystyneet. Hän kävi
tuskastuttavan äänettömäksi, ja päivällisateriasta hän ei maistanut
palaakaan. Taistellen sisällistä taisteluaan hän istui silmät kosteina
ja kädet ristissä. Minunkin sydämeni kävi yhä raskaammaksi ja minusta
tuntui helpotukselta, kun hän kiihkeän liikutuksen vallassa pyysi minua
viemään hänet satamaan, että hän saisi sanoa jäähyväiset eilisille
matkatovereilleen, tuolle talonpoikaisperheelle.

— Duglore, lausuin arasti, — olen ajatellut että mekin läksisimme
Amerikkaan. Meren tuolla puolen perustaisimme itsellemme rauhaisan
kodin.

Hän tuijotti minuun huulet verettöminä.

— Ei, Jost, sopersi hän kuin unesta heräten, — sydämeni murtuisi, jos
minun täytyisi lähteä Amerikkaan.

Ja väristys kävi hänen lävitsensä.

Nyt olin minäkin neuvoton, ja raskaina painoivat minua elämän huolet.
Kuljimme vaieten katuja edelleen ja saavuimme satamaan. Siinä oli
lähtöön valmiina suuri siirtolaislaiva, ja tummat savupilvet kohosivat
sen piipuista siintävään ilmaan. Toimeliaina hyöriskelivät ihmiset
jättiläisaluksen kannella Ja sen ympärillä. Maanmiehemme saapuivat
käyden raskain, väsynein askelin.

— Seitsemänkymmentä vuotta olen elellyt vuortemme keskellä' Ja nyt
minun täytyy lähteä meren toiselle puolen kuolemaan, napisi ja vaikeroi
isoisä Dugloren puoleen kääntyen: — Eikö honka olisi voinut murskata
minua alleen ennen lähtöäni! Parempi se olisi ollut! Eikä tämä matka
edes olisi ollut tarpeenkaan, jos poikani olisi hoitanut taloansa
kunnollisesti.

Ja lapset turvautuivat tuohon yrmeään, valkotukkaiseen vanhukseen
kuin linnut, jotka eivät myrskyssä tiedä minne paeta, ja vanhemmat
ojentelivat alakuloisina ja hiljaisina tavaroitaan laivamiehille.
Vihdoin, vihdoin oli kello Viisi! Nyt peittyivät laituri ja virta ja
auringossa hohtavat rakennustenpäädyt savuun, joka yhä mahtavampina
pilvinä tuprusi ilmaan, rautaportaat vedettiin maalle, ketjut
kalisivat, lähtölaukaukset ammuttiin, ja laiva läksi suhisten
liikkeelle. Kädet ristissä taivasta kohden kohotettuina seisoi
epätoivoinen vanhus. Vielä viimeiset hyvästit, viimeiset huiskutukset!

Tuo näytelmä oli tehnyt lopun Dugloren voimista.

— Saata minut majatalooni, pyysi hän.

Hervotonna hän nojasi käsivarteeni.

— Nuo kurjat ihmisparat! toisti hän matkan varrella pari kertaa kuin
poissa suunniltaan. — Ei: Jost! Amerikkaan menon jätämme mielestämme!

Ehdittyämme turvapaikkaan, tuohon peräti vanhanaikuisesti sisustettuun
huoneeseen, joka Duglorella majatalossa oli hallussaan, hän päästi
kyyneleensä valloilleen. Nyyhkyttäen kietoi hän äkkiä kätensä kaulaani.

— Oi, Jost, tuo mitä minulle kerroit vihloo tuikeasti sydäntäni. Jost,
elä mene pois, jää luokseni, rukoili hän tulisesti.

Ja hän värisi ja vavahteli ja nytkähteli, kuin kuolema olisi ollut
käsissä. Kouristaen käsiäni hän kysyi:

— Tai olisiko parempi, rakas Jost, jos palaisin hiljaa jälleen kotiin
enkä sanoisi kenellekään missä olen ollut? Mutta enhän voi lähteä
luotasi. Tuotan sinulle niin paljon huolia, ja sinulla oli niitä jo
ennestäänkin yllin kyllin. Eikö niin, oma Jostini?

Tuo kuului avuttomalta kuin lapsen ääni.

Vavahtelevin sormin hän hyväili poskiani, vaikeroiden purki hän
tunteensa ilmoille. Mieli haikeana ja syvästi järkytettynä pusersin
Dugloren vasten poveani ja vastasin hänen arkaan hyväilyynsä palavilla
suuteloilla. Toivoton tuska ja uuteen eloon elpynyt rakkaus yhdisti
nuoret, kovaa kokeneet sydämet, päivän huolet ja kärsimykset hukkuivat
lemmenyöhön, joka ei tiennyt harkinnasta ja punnitsemisesta, ei
rukouksista ja vastustelusta, vaan jossa sielu autuaallisena suli
sieluun. Se ei ollut kevytmielisyyttä, vaan nuoren ihmisparin
epätoivoista onnenkaihoamista, kun se voimatta enää keksiä mitään
neuvoa maailmassa, tunsi omistavansa vain rakkautensa ja kiihkeän
verensä. — Jost, mitä olemmekaan tehneet! Häpeen Jumalan ja ihmisten
edessä! kuiskasi Duglore hellyyttä hehkuen. — Mutta jos sinä elät, niin
elän kanssasi, jos kuolet, niin kuolen kanssasi, jos menet Amerikkaan,
niin seuraan sinua sinnekin. Kun vain saan olla luonasi! Missä sinä
olet, siellä on minun kotini, olen uskollinen vaimosi, enkä erkane
sinusta ennenkuin viimeisellä hengenvedollani.

Suloisia ja helliä, yleviä ja pyhiä sanoja sopersi toinen toiselleen,
kunnes yö jo alkoi väistyä koittavan päivän tieltä.

       *       *       *       *       *

Alakuloisena laskin toissa yönä kynän kädestäni, Ja eilen en lainkaan
kirjoittanut. Nämä muistelmat vain repivät auki vanhat haavat! En
tiedä jatkanko niiden kirjoittamista ja mikä tulee näiden lehtisten
kohtaloksi, kun ne ovat valmiit.

Jos ne kerran joutuvat sinun käsiisi, rakas Hannu Stünzi, niin rukoilen
sinua hartaasti: Elä tuomitse Duglorea, elä heitä häntä ainoallakaan
kivellä! Koeta ennakkoluuloista vapaalla mielellä käsittää, kuinka
hänen »lankeemuksensa», kuten sanoisivat poroporvarit, johtui noista
päivistä ja vuosista, jolloin hän vaelteli sydän murheissaan kuin
janoovan Haagarin! Silloin lorisi vesi hiedikossa! Hän joi, ei
inhimillisen, vaan jumalallisen oikeuden nojalla. Janoon nääntyvältä ei
mikään kaivo ole kielletty, isoova saa käydä käsiksi pyhiin leipiin.
Duglore isosi ja janosi onnea!

Mitä itseeni tulee, niin ei tuntoni minua soimaa tuon hetken takia.
Kihlatulleni, joka onnettomuuden murjomana epätoivoissaan haki lohtua
luonani, olin velkaa oman itseni. Sydämetöntä, raukkamaista olisi ollut
kieltää häneltä mitään!

Muutoin on Hannu Stünzillä itsellään, kuten eilen minulle sähkötti,
haikeita huolia. Tuo nuori zweibrückeniläinen karjakauppias Böhninger,
joka on Gottlobeen ihastunut, on Melchi Hangsteinerin luona pitkällä
vierailulla, muka auttaakseen tätä ulkotöissä, hän kun tänä talvena on
sairastellut. Itse asiassa lienee tarkoitus vain valmistaa vieraalle
tilaisuutta kosiskella Gottlobea hänen istuessaan illoin rukkinsa
ääressä kehräämässä.

Pelkään Gottloben saavan kovia kokea. Hangsteiner koettaa varmaankin
käyttää pakkoa. Millaista vahingoniloa hänelle tuottaisikaan, kun
tietäisi minun saavan toivottomalta, rakastuneelta Hannu Stünziltä
kuulla Gottloben ja karjakauppiaan avioliiton olevan ratkaistun asian.
Ei, pelokas Hannuni, Gottlobe ei kuulu niihin, jotka vaihtavat elämänsä
onnen herneruokaan. Hänelle on luonto suonut taidon tajuta miehen
todellisen arvon, ja olen siksi levollinen hänen suhteensa.

Ei, se ei ole totta! En ole niin levollinen kuin minun tulisi olla.
Haluaisin jalopeuran tavoin murtautua ulos lumihäkistäni saadakseni
toimia! Oi, jospa kevät jo olisi käsissä! Hiljaa, hiljaa, raju sydän!
Ryhdyn taas kirjoittamaan, muutoin tulen levottomuudesta raivohulluksi
täällä vuorellani.




XVIII.


Hampurin katot hohtivat kesäaamun kirkkaassa auringonpaisteessa. »Nuku,
Glore, lepää kärsimyksistäsi ja onnen huumeesta!» Suutelin armastani.
Hän hymyili unessa ja kurotti silmät ummessa kätensä minua kohden.
Puoleksi heräten hän painoi sormeni huulilleen. Se oli siunauksen
toivotus päivää varten! Ovessa katsoin vielä taakseni. Niin, hymyile
vain, lapsiparka! Menen hankkimaan itselleni työtä ja meille molemmille
leipää, onnea, päivänpaistetta! Jost Wildillä on enemmän tarmoa ja
mielenylevyyttä kuin vallanpitäjät siellä kotona luulevat. Hän tietää
velvollisuutensa ja uhraa viimeisenkin veripisaransa rakastettunsa
puolesta!

Kaupungin kaduilla vallitsi liike ja touhu, aamuhetken kiireellinen,
raikas toimeliaisuus. Jokaisella, joka riensi noiden pitkien, korkeiden
talorivien keskitse, oli päämääränsä, työnsä, velvollisuutensa,
leipänsä. Tuossa suuressa kaupungissa, jossa tarvittiin niin
lukemattomat kädet työhön, täytyisi sitä riittää minullekin.
Tyytyväisin mielin ajattelin monipuolisia tietoja, joita olin omistanut
itselleni Balmerin kauppahuoneen palveluksessa, leikkasin Hampurin
lehdistä ne paikantarjoukset, jotka minusta ansaitsivat huomiota, sekä
ilmoituksia muutamista tuollaisista toimistoista, jotka korvausta
vastaan avustavat kauppa-alalla työskenteleviä nuorukaisia, ja läksin
matkaan vakuutettuna että löytäisin toimen, jonka avulla voisin
valmistaa Duglorelle ja itselleni pienen onnelan.

Olin liikkeellä aamusta iltaan, kiersin kaupunkia Hohenfeldestä
Altonaan saakka, käyden tarjoutumassa palvelukseen noissa lukuisissa
kauppahuoneissa, jotka tarvitsivat apulaista, ja minusta tuntui kuin
kauppiaat aina aluksi olisivat olleet suosiollisia minua kohtaan.
Mutta niin pian kuin heidän kysymystensä johdosta olin tehnyt selkoa
entisestä palveluksestani, kääntyivät asiat toiselle tolalle. —
Sepä ikävää! Sille, joka on joutunut pois Balmerin kauppahuoneen
palveluksesta, ei meilläkään ole paikkaa, kuului aina mielipahalla
lausuttu vastaus. — Jos teillä edes olisi todistus sieltä! — Toiset
taas sanoivat: — Wildi! Missäs tuo nimi onkaan näinä päivinä ollut
mainittuna? — En uskaltanut auttaa heitä jäljille. Ne, jotka itsestään
muistivat sanomalehtien kertomuksen väärinpeluuta koskevasta
oikeusjutusta, sanoivat nuhtelevasti: — Kuinka uskallattekaan tarjoutua
meille palvelukseen? Luuletteko että tänne sopii tulla suoraa päätä
oltuaan oikeuden kanssa tekemisissä!

Masentuneena palasin illalla Dugloren tykö. Näytti siltä ettei
minun kätteni työtä tarvittu tuossa maailmankaupungissa, ettei
siinä riittänyt minulle mitään raha-ansiota. Duglore, joka ei ollut
uskaltanut lähteä yksin kaupungille liikuskelemaan, oli ikävöiden
odottanut minua. Koko hänen olentonsa henki hiljaista, arkaa onnea,
joka tuskin uskaltaa ilmaista olemassaoloansa. Mutta kesäillan sulous
vuodatti rohkeutta hänen rintaansa ja hän kävi vähitellen hilpeämmäksi.

— Jost, hymyili hän, — en ymmärrä enää, kuinka eilen, kun tuo
talonpoikaisperhe täältä läksi, voin olla niin kauhistuksissani ja
epätoivoissani. Tänään olen vain iloinnut siitä että olen luonasi ja
ettemme enää koskaan eroa. Sinä ohjaat minua Jumalan avulla oikeata
tietä!

Hellänä hyväili minua hänen tummain silmiensä katse, yhdessäolon
suloisuus täytti koko hänen mielensä. Epätoivon myrskyä oli seurannut
autuaallinen luottavaisuus.

Toiveet heikompina kuin edellisenä päivänä läksin seuraavana aamuna
jälleen tuolle karvaalle paikanhakumatkalle. Vaellusretkelläni jouduin
monelle paikalle, missä olin Bigin kanssa käyskennellyt. Entä jos hän
äkkiä sattuisi tielleni? Ei, Jumalan tähden, se ei saisi tapahtua!

Duglore ja Big! Noita molempia luontoja ei käynyt toisiinsa
vertaaminenkaan. Ne olivat vastakohtia kuin päivä ja yö. Duglore oli
ylämaiden päivän kaltainen, joka kirkkaana ja rauhaisana se saapuu
honkain latvojen takaa iloksi kukkuloiden ja laaksojen vienoille,
viattomille kukkasille. Big oli kuin tähtimaailmoiden koristama
salaperänen yö, joka käy sitä käsittämättömämmäksi, kuta runsaammin
valosoihtujansa sytyttelee. Duglore oli olento, jonka sielun
äärimäiseen syvyyteen voi luoda katseen, kuin kristallikirkkaan
vuorijärven pohjaan, Big oli meri, jossa syvällä mittaluodilta
kätketyissä kuiluissa salaisuudet sädehtivät.

Mielen ja tunnon rauhan, ne löytäisin Dugloren rinnalla!

Nuo mietiskelyt hukkuivat päivän huoliin. Minun oli jälleen vieminen
Duglorelle tuo mieltälannistava viesti, ettei minulle ollut tarjona
muuta paikkaa, kuin muudan tuota lajia, johon tyytyäksensä täytyy olla
tottumuksen tylsistyttämä tai epätoivoon vajonnut.

Kiiruhdin tavaralaiturille ja hain käsiini nuo muutamat tuttavat, jotka
siellä olin saanut niihin aikoihin, jolloin tuon tuostakin olin mukana
kuljettamassa Balmerin lastialuksia. Tapasin siellä sisäsataman luona
Jürg Rungholtin, tuon minulle suopean hampurilaisen, joka oli pienen
laivanvarustusliikkeen työntarkastaja. Kun muutamin sanoin esitin
tuolle vantteralle, leveänaamaiselle, päivettyneelle merimiehelle
tilani ja kuinka suuresti olin työnansion tarpeessa, hän vastasi
hyväntahtoisesti ja osaaottavaisesti:

— Olen monasti miettinyt, että millähän kannalla teidän asianne
nykyisin ovat, herra Wildi. Ne ovat siis huonolla kannalla. Ja morsian
lisäksi täällä! Tuhat tulimaista, teidän täytyy saada työtä mistä
hyvänsä!

Tuo vakaumus saattoi hänet niin vilkkaalle tuulelle, kuin hänen
levollisella luonnollaan oli mahdollista. Hän kääntyi isännistönsä
puoleen ja tuli puolen tunnin jälkeen tarjoamaan minulle
apulaislämniittäjän paikkaa eräällä rannikkovesiä kulkevalla
lastilaivalla. Melkein häveten hän minulle tarjosi tuota alhaista
paikkaa. Mutta — hukkuva tarttuu oljenkorteenkin. Tällä kertaa ei minua
haluttanut olla ylväs Jost Wildi, vaan kiitin häntä ystävällisesti
hänen vaivannäöstään ja sanoin että olin tuumiva asiaa morsioni kanssa.

— Tulkaa huomenna iltapäivällä morsionne kanssa lankoni luo Ottenseniin
tuomaan minulle tietoa päätöksestänne, pyysi Rungholt. — Mutta nyt tuli
mieleeni muuan tuuma. — Siellä on puutarhan päässä talonpoikaistalo,
joka aiotaan repiä maahan, ja siinä te voisitte morsionne kanssa asua
halvasta hinnasta. Lankoni ja sisarenihan pitävät teistä, ja maaelämään
tottuneesta morsiostanne varmaankin olisi hauskempaa asua siellä kuin
kaupungissa.

Rungholtin lämmin ystävällisyys tuotti lohtua mieleeni, ja kun
hieman arasti ryhdyin Dugloren kanssa puhumaan lämmittäjänpaikasta,
ilahdutti minua nähdä kuinka järkevästi hän harkitsi tuota työnansioon
tarjoutuvaa tilaisuutta.

— Tosinhan minun tulee haikean ikävä, kun olet poissa, kuiskasi hän, —
mutta rakkaus auttaa minut kestämään sen.

Sunnuntaiaamuna menimme erääseen Hampurin kirkoista. Jumalanpalvelus
rauhoitti Duglorea ja saattoi hänet juhlalliselle mielelle. Varsinkin
liikutti häntä huomio että seurakunta siellä lauloi samoja virsiä kuin
kotiseudullammekin, ja kaupunki ei nyt enää tuntunut hänestä niin
haikean vieraalta. Myöskin olo puutarhurin perheessä, jossa vietimme
iltapäivän tutunomaisesti keskustellen olutlasien ääressä Rungholtin ja
talonväen kanssa, rohkaisi häntä.

— Vaikka tuskin ymmärrän sanaakaan heidän puheestaan, hymyili hän, —
niin huomaan kumminkin heidän sydämellisestä naurustaan, että he ovat
hyviä ihmisiä.

Seuraus vierailustamme oli että puutarhan päässä sijaitsevasta
talonpoikaismajasta, joka vihreine ympäristöineen edusti entisaikaa
uusien punaisten tiilirakennusten keskellä, tuli meidän yksinkertainen,
hauska kotimme, Dugloresta puutarhuriperheen apulainen ja minusta
lastilaivan lämmittäjä.

Tietysti en voinut pitää tointa, jossa minun oli laivan tulisijan
ääressä kestäminen melkein sietämätöntä kuumuutta, muuna kuin
väliaikaisena, johon tyydyin siksi kuin parempi olisi saatavissa,
vaan olinhan nyt sentään monien arveluttavien harhailujani jälkeen
rehellisessä työssä, ansaitsemassa leipää itselleni ja Duglorelle.
Mitäpä siis siitä, jos käsiäni monasti pakotti, hiilten lapioimisen
takia, jos hehkuvia poskiani pitkin valuva hikivirta minut laihdutti
luuksi ja nahkaksi, ja vaatteet väljinä riippuivat ympärilläni! Ja
keskeyttiväthän tuota rasittavaa palvelusta ne onnelliset päivät,
jolloin laivamme palasi Hampuriin ja sain viettää Dugloren seurassa
pari tuntia tai koko illan. Lohduttaen siveli silloin lemmittyni armas
kätönen otsaani, ja hänen juttelunsa sai minut unohtamaan kestämäni
rasitukset.

— Alan jo vähän ymmärtää näiden ihmisten puhetta, kertoi hän. — He ovat
tyytyväisiä työhöni ja kohtelevat minua lempeästi ja ystävällisesti.
Tänään olen koko päivän leikannut kukkia. Nyt meilläkin on kukkia
huoneissamme. Eikös se ole ihanaa työtä? Mutta, Jost, kuinka olenkaan
iloinnut paluustasi!

Hän painautui poveani vasten aran hellästi ja loi silmänsä Maahan häntä
suudellessani.

— Entä koti-ikävä, Glore? kysyin hänen tukkaansa hivellen.

— Hiukan, hiukan se vielä vaivaa, tunnusti hän hiljaa, — se nyt ei ole
autettavissa. Koetan kaikin voimin sitä vastustaa, Jost, mutta kun
taas olit kolme päivää poissa, pääsi se voitolle. Kirjoitin Melchi
Hangsteinerille pitkän kirjeen. Sainhan sen toki tehdä, armaani?

Tuo ei minua miellyttänyt. Hiukan ivallisesti sanoin:

— Kyllä se Melchi sentään asustaa jossakin sydämesi sopukassa!

Duglore punehtui ja puolustelihe:

— Muita tunteita minulla ei ole Melchiä kohtaan, kuin harrasta
kunnioitusta siksi että hän jälleen on asettunut Selmattiin asumaan
ja kiitollisuutta siitä ettei hän jätä kotipaikkaamme, vanhempiemme
hautoja, jänisten, gemssien ja kettujen, pöllöjen ja kotkain
asuttavaksi. Tuntuu niin lohdulliselta ajatella että Selmatt'in
laaksossa jälleen illoin yksikin valopilkku loistaa!

— Hyvä on, Duglore, ja oikeastaanhan minunkin pitäisi olla Melchille
kiitollinen, kun hän niin epäitsekkäästi auttoi sinua matkaan, laskin
minä leikkiä.

— Niin, vastasi Duglore silmät loistavina, — täytyyhän meillä olla
kotitienoolla joku, joka kirjoittaa meille mitä siellä tapahtuu. Eihän
ihminen elää ilman yhteyttä sen seudun kanssa, missä lapsuutensa on
viettänyt. En ainakaan minä. Ja kotitienoo tuntuu yhä viehkeämmältä, kun
sitä vieraalla maalla ajattelee. Kuinka selvästi näenkään edessäni
Selmatt'in laakson, joka puun ja pensaan, jok kuvastuu Selachiin
tai viheriöi vuoren rinteellä. Työskennellessäni hiljaa puutarhassa
on minusta usein, kuin kuulisin kaukaa vuoren alle haudattujen
kirkonkellojen soinnin jälleen ilmassa, ja rakkaat vainajamme
heräisivät eloon ja käyskentelisivät päivänpaisteisilla kukkarinteillä.

Pelästyin nähdessäni mikä loiste valahti hänen tummiin, suuriin
silmiinsä, kuten aina hänen kotiseudusta puhuessaan.

— Mutta ethän kumminkaan tahdo pois luotani, Duglore? sanoin lempeästi.

— Mitä ajatteletkaan, Jost! hymyili hän minua ujosti hyväillen. —
Olenhan jo sanonut, että nyt on minun kotini siellä missä sinä olet.
Oi Jost, jos me vain pian saisimme niin paljon rahaa kokoon, että
voisimme mennä avioliittoon. Se olisi hartain toivomukseni. Häpeen niin
kauheasti!

Hän vaikeni ja painoi kasvonsa olkaani.

— Lapsi-kulta! kuiskasin hellän autuaallisena, mutta hän sopersi
neitseellisen kainouden pyhän tunteen vallassa:

— Jos ainoakaan ihminen sen tietäisi, menehtyisin häpeään.

— Duglore, sanoin minä, — huomenna lähden viisipäiväiselle matkalle.
Ole kärsivällinen lapseni. Kun palaan, Duglore, niin ostamme sormukset
toinen toisellemme rakkautemme merkiksi. Sen verran toki ansaitsemme
työllämme, että voimme ostaa toisillemme sormukset.

— Niin — niin — niin, — mikä armas Jost sinä sentään olet, riemuitsi
hän minua syleillen. — Oi kuinka olen iloitseva sormuksestani ja sitä
varova!

Minullekin ajatus, kuinka ihanan illan viettäisimme käydessämme
sormusten ostolla, tuotti lohtua seistessäni päivät pitkät hiilitomussa
valkean ääressä. Se vain tuon tuostakin saattoi minut levottomaksi,
että tuleva vaimoni niin kokonaan eleli kotiseudun muistoissa. Ehkä
hän taisteli kiihkeämpää ja tuskallisempaa taistelua kuin minulle
tahtoi tunnustaakaan. Ehkäpä hän, kuten äitini, oli niitä naisia,
jotka vieraalla maalla aina pysyvät muukalaisina mieleltään. Hellän
huolen vallassa mietin vain, millä voisin ilahduttaa vuorilastani, ja
melkein joka kerran kun laskimme maihin, käytin tilaisuutta hyväkseni
lähettääkseni hänelle tervehdyksen.

Mutta tuskallinen rauhattomuus vaivasi minua Bigin takia. Olin luvannut
hänelle valokuvani, mutta minusta tuntui kuin rikkoisin Duglorea
vastaan, jos milläkään tavoin vielä Bigiä muistelisin. En voinut
täyttää lupaustani.

Palatessani tältä ensimäiseltä matkaltani kiiruhdin mitä iloisimmalla
mielellä Ottenseniin, varsinkin kun Rungholt tullessani oli laiturilla
minulle kertonut että hänellä oli tiedossa minulle kirjurinpaikka, joka
kuukauden perästä olisi saatavissa, kun sen entinen hoitaja läksisi
sotapalvelukseen. Menehtynythän olisinkin, jos minun olisi täytynyt
pitemmän aikaa olla lämmittäjänä. Ja nyt saisin viettää ihanan,
onnellisen illan!

Mutta tullessani asuntoomme Duglore tuli minua vastaan väsynein,
horjuvin askelin. Hänen äänensä kuului tuskalliselta, ja tuskin olimme
jääneet kahden, niin hänen kyyneleensä tulvahtivat hillittömästi esiin
ja hän huudahti:

— Oi Jost, olen menehtymäisilläni suruun!

Tahdotonna salli hän minun hyväillä itseään.

— Mutta mitä on sitten tapahtunut, Duglore, miksi olet noin
murheissasi? tutkistelin minä, tarkaten kuinka nääntyneeltä hän näytti.

Kesti pitkän, pitkän aikaa ennenkuin sain hänet puhumaan.

— Olen saanut 'kirjeen Melchiltä, sopersi hän vihdoin.

— Saanko lukea sen? pyysin minä.

Hän veti rutistuneen paperin taskustaan, ja minä luin kirjeen, mieli
yhä lisääntyvän raivon ja kiihkeän tuskan vallassa.

»Rakas Duglore», kirjoitti Melchi, »olin odottanut että pian jälleen
palaisit kotiin, ja minusta on hyvin ihmeellistä ettet vielä ole
tullut. Kirjeesi hämmästyttää minua myöskin. Täällä puhutaan Jostista
paljonkin, mutta ei mitään hyvää. Olin toissapäivänä Gauenburgissa
raha-asioitten takia. Samalla hankin myöskin talooni kaikenmoista
tavaraa, mitä tarvitsen. Silloin kuulin jo Zweibrüokenin majatalossa,
että Jost on joutunut vankeuteen väärinpeluusta.»

Nuo katalat parjaajat! huusin minä.

Duglore, joka kädet kasvoilla murtuneena istui pöydän ääressä,
vaikeroitsi ja sopersi hiljaa:

— Tuikeammin vihloo sydäntäni se mikä seuraa!

Luin ja kirje alkoi vavista kädessäni.

»Laskuja selvitellessämme puhuivat piirikunnanesimies ja piirineuvoston
jäsenet myös Jostista. He sanoivat että tuosta pelijutusta oli Jost
sentään selvinnyt jotenkin helposti, vaan että hän muutoinkin oli
käyttäytynyt niin huonosti, ettei Hannu Konrad Balmer ole voinut
pitää häntä palveluksessaan. Hän on tehnyt ilmapalloretken jonkun
naisen seurassa josta piirikunnanesimies sanoi että hän mahtoi olla
parasta lajia. Piirikunnanesimiehellä on itsellään lehti, jossa tuosta
kerrotaan. Jostilla on siis siellä ollut toinen rakasteltavana, ja
siksi olen ihmeissäni kirjeestäsi. Piirineuvosto on vaatinut häntä
palaamaan kotiin, mutta kun hänellä on paha omatunto, niin hän ei
tullut. Jos hän nyt tulisi, niin hänen kävisi huonosti. Neuvosto ei ole
suopea niille, jotka sitä vastustavat. Siitä syystä hän haluaisi lähteä
kanssasi Amerikkaan. Ajattelin parhaaksi olla puhumatta siitä että sinä
olit lähtenyt hänen luoksensa, sillä sinun maineesi ei saa turmeltua
hänen tähtensä. Elä näytä tätä kirjettä hänelle! Olen kirjoittanut
sinulle näistä asioista, että niitä järkevästi punnitsisit etkä uskoisi
häntä sokeasti. Elä toki syökse itseäsi onnettomuuteen, Duglore!»

— Melchi on lurjus! tiuskaisin minä. — Mitä oikeutta hänellä on
turmella onnemme!

— Oi Jost, vaikeroi Duglore haikeasti, — Melchi on varmaankin
tarkoittanut vain hyvää. Se, mikä tässä on kauheata, ei ole
hänen kirjeensä, vaan se että sinä todella välillä olet ollut
rakkaudensuhteissa toiseen tyttöön. Se polttaa sydäntäni kuin tuli.
Jost — Jost — Jost — jaksan tuskin enää elää! Minun täytyy tunnustaa
sinulle totuus. Tuona iltana, jolloin sain tämän kaamean kirjeen,
ikävöin epätoivoissani sinua kiihkeästi. Minusta tuntui että sinun
täytyisi tuolta kaukaa minulle huutaa: »Tuo puhe toisesta lemmitystä
on valhetta!» Kun tunsin avaimesi taskussani, en voinut enää kestää
tuskaani, vaan menin huoneeseesi. Ajattelin että kipu hiukan vaimenisi,
jos saisin pusertaa kasvoni vaatteisiisi. Silloin löysin sinulle
Selmatt'issa lahjoittamani virsikirjan kannen alta valokuvan, johon
oli kirjoitettu: »Abigail Dare Jost Wildillensä». Oi tämä on katkeraa,
Jost, katkeraa!

Hänen puheensa tukehtui nyyhkytyksiin, ja synkkä murhe täytti minunkin
mieleni. En ollut maininnut hänelle mitään Abigail Daresta, toivoen
että tuo surunmalja saisi jäädä lapsiparalta tyhjentämättä.

Kauhistuneena vaikenin vielä. Silloin kuulin puutarhurin vaimon sanovan
oven takana:

— Herra Wildi on tuolla sisällä morsiamensa luona, Jürg.

Rungholt kysyi siis minua. Ei, hän ei saisi nähdä Dugloreani surun
vallassa. Menin ulos ja pyysin häntä tulemaan minun huoneeseeni.

— Se ei ole tarpeen, sanoi hän, — mutta minulla on teille
valitettavasti tuotavana sanoma, joka on epämieluisa teille ja neiti
Imoberstegille, se kun riistää teiltä molemmat joutopäivänne. Teidät
tarvittaisiin huomenna kello kahdeksalta palvelukseen Hollantiin
lähtevälle laivalle. Tulisitte olemaan poissa kymmenen päivää.

Ensi tunteeni oli: »En voi jättää Duglorea!» Mutta Rungholtille oli
tärkeätä saada suostumukseni, ja hän lausui:

— Pitäisin myöntymistänne erityisenä ystävällisyytenä itseäni kohtaan.
Meidän miehistämme on muudan sairaana, muudan muutoin estetty
palveluksessa olemasta, ja olemme pahassa pulassa!

Duglore pelästyi kuten minäkin kuullessaan asiasta, mutta sanoi:

— Lupaa vain lähteä, Jost! Olisi väärin kieltäytyä tekemästä
Rungholtille tuo palvelus, hänhän on niin hyväntahtoinen kelpo mies.

Lähdimme vielä samana iltana kaupunkiin ostamaan sormukset, mutta
odottamaamme onnentunnetta se ei meille tuottanut. Minua kiduttivat
kalvavat tunnonvaivat, ja Duglore turvautui lohtua hakien minuun
haikealla hellyydellä.

— Oi Jost, sanoi hän, — on käynyt juuri niin kuin silloin
Zweibrückenissä sinulle ennustin. Olet kaunis ja miellytät naisia, ja
sinulla on tulinen luonto. Olisi varmaankin ollut parempi, jos en olisi
koskaan tänne tullut, mutta nyt en voi enää lähteä luotasi. Pidäthän
sinä sentään enemmän minusta kuin tuosta toisesta? Minä en voi luopua
sinusta. Lähdemmehän me pian Amerikkaan, Jost?

Rinnan astelimme väkijoukossa, jonka lämpöisä kesäilta oli houkutellut
ulkoilmaan, ja parasta mitä mielessäni liikkui kuiskailin Duglorelle.
Silloin — kuka kulkikaan tuolla joutoiltaa viettävän ihmisparven
keskellä? — Big! Katse meihin kiinteästi tähdättynä, hän oli nähtävästi
jo hetken pysytellyt läheisyydessämme. Hän oli puettu yksinkertaisemmin
kuin koskaan ennen, melkein rahvaannaisen tavoin. Hänen kasvojensa ilme
oli kärsivä ja rauhaton. Siniset silmät tuijottivat minuun, ja minusta
oli kuin ne kärttäisivät: — Kuvasi — kuvasi! Minut valtasi lamauttava
pelko. Vaieten nyökkäsin hänelle kuin tahtomattani, kuin hartaasti
rukoillen häntä menemään pois.

Silloin huomasi Duglorekin Bigin. Säpsähtäen hän kuiskasi kauhistuneena:

— Hän se on, Jost! Se on hän! Mitä hän vielä sinulta tahtoo!

Big oli kadonnut! — Olisin voinut kirota häntä tuon kohtaamisen takia.
Duglore, joka kuin murtuneena nojasi minuun, lausui soinnittomalla
äänellä:

— Hän rakastaa sinua, hän rakastaa sinua mielettömästi. Hän ei saanut
silmiään käännetyiksi sinusta. Pelkään häntä kauheasti!

Hän vapisi kuin haavanlehti. Vaivoin sain hänet jälleen kotiin
Ottenseniin. Siellä hän istui akkunan ääressä ilta-auringon valossa
suruunsa vajonneena, vartalo syvään kumarassa, kädet ristissä syliin
vaipuneina, kuten tuona ehtoona, jolloin olimme Zweibrückenissä
talonpoikaistalon edustalla puhelleet erosta ja lähdöstäni Hampuriin.

— Hän rakastaa sinua mielettömästi, toisti hän sopertaen, — mutta en
voi väistyä hänen tieltään, Jost, en voi sitä tehdä!

Hänen äänensä sointu oli kuin haljenneen kellosen. — Kuinka vaikeata
onkaan sanoa se sinulle! Minusta on kuin tulisin äidiksi! En tiedä sitä
niin varmasti, se on pikemmin kuin aavistusta vain. Jostini, elä jätä
minua!

Painaen päänsä vasten poveani hän kuiskasi sen soinnittomasti.
Mutta nuo sanat herättivät meidän molempain mielessä niin valtavan
liikutuksen, että unohdimme Big Daren ja nautimme muutaman tunnin
puhdasta onnea.

Raskaaksi kävi minun seuraavana aamuna lähteä tuolle kymmenpäiväiselle
matkalle. Tunsin että Duglore Melchin parjauskirjeen ja Bigin
arveluttavan ilmaantumisen jälkeen lohduksensa olisi tarvinnut minut
läheisyydessään. Hän näki kuinka vaikea ero minulle oli, kun hän
seuraavana aamuna päivänkoitteessa lämpöisää iltaa seuranneessa
virkistävässä vihmasateessa saattoi minua laiturille, jonka vieressä
laivani oli. Koetimme lohduttautua sillä että tuo matka oli viimeisiä,
jotka meidät erottivat, kirjurintoimi kun vapauttaisi meidät noista
katkerista jäähyväishetkistä. Tuntui kuin Duglore ei voisi lainkaan
päästää kättäni, ja viivyin hänen luonaan siksi kuin koneenkäyttäjä
tuli kutsumaan minut laivanruumaan, ja minun ehdottomasti oli
ryhtyminen työhön.

Laskeuduin jo kapeita rautatikapuita alas höyrykattiloiden luo, vaan en
voinut olla kohottamatta päätäni aukosta ylös, nähdäkseni kerran vielä
Dugloren, lausuakseni hänelle viittauksella pikaisesti hyvästit. Siinä
hän seisoi huopahattu päässään ja yllään harmaa matkaviitta, kalpeana,
ajatuksiinsa vaipuneena. Viittaus vain — hymyily — katse, joka puhui
rakkaudesta, uskollisuudesta, toivosta, Ja minä katosin laivan mustaan
onkaloon.

Epäsiisti toimi, joka pakotti minut oleskelemaan kuumuudessa
hehkuvan, kyllästymättömän uunin kidan ääressä muutamain roskaväkeen
kuuluvain rivopuheisten mustain lurjusten seurassa, tuntui minusta
vastenmielisemmältä kuin koskaan ennen, ja kuta loitommalle laiva ehti,
sitä kiihkeämmin ikävöin Duglorea. Rotterdamista, missä laiva ensi
kerran laski maihin, kirjoitin hänelle hellän kirjeen. Samalla täytin
Big Darelle antamani lupauksen, että lähettäisin hänelle valokuvani ja
muutaman herttaisen sanan ikuisiksi jäähyväisiksi. Vastenmielisesti
kirjoitin nuo rivit, mutta en tahtonut pettää sanaani, ja halusin saada
meitä lyhyen aikaa yhdistäneen ystävyyden ja lemmenhuumauksen täten
johdetuksi sopusointuisaan päätökseen. Päästin helpotuksen huokauksen,
kun olin saanut kuvan kirjeineen postiin jätetyksi.

Voinhan käsittää että Big oli halunnut kerran nähdä tulevan vaimoni,
mutta täytyisihän hänenkin taivaan tähden ymmärtää että lemmenunelmamme
oli lopussa ja pysytellä poissa läheisyydestämme. Niin kiihkeästi
kuin Big olikin minuun mieltynyt, oli hän toki varmaan liian jalo,
liian ylevä, häiritäksensä suhdetta minun ja sen välillä, jolla oli
sydämeeni vanhemmat, varmemmat oikeudet kuin hänellä. Mutta miksi hän
oli äkillisen eromme jälkeen jäänyt Hampuriin? Miksi hän ei vielä ollut
lähtenyt Meksikkoon, kuten oli niin varmasti päättänyt tehdä? Oi, jos
hän vihdoinkin läksisi! Säälin häntä sydämestäni. Hellin, puhtain
ajatuksin olin muisteleva tuota häikäisevää taruolentoa, jonka kohtalo
oli tielleni tuonut, ja rukoileva Jumalaa suomaan hänelle ihanan,
rikassisältöisen elämän, — mutta jokainen sydämeni sopukka kuului nyt
Duglorelle.

Lepohetkeni Rotterdamissa, tuossa vanhassa, silmää miellyttävässä
kaupungissa, jolle Rein kuljettaa tervehdyksiä ylämailta,
katkeroitti ikävä viesti. Sähköteitse tuli käsky, että aluksemme oli
poikettava useihin kaupunkeihin, jotka eivät olleet alkuaan olleet
matkasuunnitelmassamme. Tosinhan Duglore oli siitä saava tiedon
Rungholtilta, mutta jälleennäkeminen siirtyi siten toiset kymmenen
päivää myöhemmäksi. Joka satamasta, mihin poikkesimme, kiiruhdin
postikonttoriin kysymään eikö minulle ollut kirjettä Duglorelta. Ei
pienintäkään elonmerkkiä! Minut valtasi tuskallinen levottomuus. Minua
vaivasi kuumeensekainen meritauti. Kotimatkalla en kyennyt hoitamaan
tointani ja aloin kammota ja vihata laivaa ja merta. Minusta tuntui
kuin en saisi koskaan enää nähdä Hampuria ja Duglorea. Vihdoinkin laski
alus eräänä varhaisena aamuhetkenä Elben vesille. Lakea maa häämötti
meille vastaan, hitaasti kului vielä muutama tunti ja me saavuimme
Hampuriin.

Laivalta lähtiessäni olin täydessä kuumeessa ja hoipertelin
heikkoudesta. Laiturilla tuli ystäväni Rungholt minua vastaan. Hän
tarkasti minua sinisillä silmillään, huomaten huonon vointini. Mutta
minä kysyin kiihkeästi:

— Kuinka morsiameni voi? Onko hän terve?

Rungholt pudisti jykeää päätänsä omituisen säälivästi ja kysyi
hämillään:

— Te ette tiedä sitä vielä?

Tuijotin häneen kauhistuneena.

— Ettekö te ollut riitaantuneet neiti Imoberstegin kanssa tuona iltana,
jolloin tulin puhumaan kanssanne tästä matkasta? Sisareni arveli niin
olleen, jatkoi hän kiusoittavan levollisesti.

— En, mutta sanokaa mitä on tapahtunut, huusin minä kärsimättömästi. —
Onko morsiameni sairas?

Hän asetti kätensä puuskaan ja lausui:

— Hitto tiesi, jotain sentapaista se kaiketi oli! Neiti ei asu enää
lankoni ja sisareni luona. Hänet vietiin sairaalaan.

— Mihinkä sairaalaan? kysyin tuikeassa tuskassa.

— Ei hän ole enää siellä, jatkoi Rungholt. — Siitä on — odottakaas —
yhdeksän päivää.

— Onko hän kuollut? keskeytin häntä epätoivon vallassa.

Hän pudisti päätänsä.

— Ei! Kun sisareni meni häntä tervehtimään, hän oli jo matkustanut pois
Hampurista. Koti-ikävää se oli koko sairaus! Kaikki eivät voi tulla
toimeen vieraalla maalla. Muuan mies, jokin sukulainen, kävi kolme
päivää sitten hänet noutamassa!

Rungholtin olennossa väreili hänen verrattomasta tyyneydestään
huolimatta harrasta, hillittyä osanottoa. En saanut sanaa suustani,
raukeana ja tylsistyneenä kuuntelin hänen puhettaan, ja lopuksi en enää
käsittänyt mitään. Tunsin vielä kuinka kylmä hiki kohosi otsalleni,
kuinka voimani pettivät ja Rungholt tuki minua vahvalla käsivarrellaan.

Tointuessani jälleen olin itse sairashuoneella heikkona potilaana.




XIX.


Tyynesti liitelevät suuret lumihiutaleet läpi ilman. Mutta Selmatt'issa
raivoaa myrsky — ihmisten sydämissä! Hannu Stünzi sähköttää minulle:

»Gottlobe tuli isäänsä pakoon koulutaloon. Hangsteiner koetti
pakottaa häntä lupautumaan Böhningerille vaimoksi. Kyynelten vallassa
Gottlobe tuli tänne ja on täällä yhä vielä. Hän rukoilee että hänen
äiti vainajansa takia puhuisit sähköteitse Hangsteinerin kanssa. Hän
sanoo lähtevänsä mieluummin kotoaan ja Selmatt'ista, kuin antavansa
suostumuksensa.»

Mitä oli minun siihen vastattava? Hetken mietittyäni sähkötin Hannu
Stünzin välityksellä Hangsteinerille:

»Haluaisin täällä yksinäisyydessäni jotain jouluiloa, ja sitä tuottaisi
minulle tieto että kaksi minulle rakasta ihmislasta ovat onnelliset.
Aja tuo karjakauppias hiiteen! Käännyn puoleesi nuoren ystäväni Hannu
Stünzin puhemiehenä. Jos annat hänelle Gottloben, niin toimitan hänet
sellaisiin varoihin, ettei teidän turhanpäiväinen opettajanpaikkanne
hänelle enää kelpaakaan. Pari vuotta hän saa leipähuolista vapaana
harjoittaa opintoja, Ja sittemmin tulee hänellä olemaan kylläksi
omaisuutta voidaksensa ottaa osaa johonkin insinöörin alalle kuuluvaan
suurempaan yritykseen. Gottloben myötäjäisistä pidän myöskin
huolen. St. Jakobin pankissa sinulle kyllä todistetaan, että siellä
säilytettävänä olevat arvopaperini riittävät lupausteni toteuttamiseen.
Täytän ne, niin pian kuin jälleen käy mahdolliseksi toimittaa kirjeitä
Feuersteiniltä kaupunkiin, ja pyydän sinua antamaan suostumuksesi.»

Mieli riemua uhkuvana lähettivät Gottlobe ja Hannu minulle kiitoksensa.
Oi, he panevat kyllä Hangsteinerin ahtaalle ja murtavat hänen
itsepintaisuutensa!

En tahdo heiltä kiitosta. Minkä teen, sen teen muistellen Duglorea,
jolle olisin halunnut Amerikassa valmistaa viehkeän vaelluksen
elämän keväisillä kukkaniityillä, vaan jonka päähän painoin
rakkaudenmarttyyrin orjantappuraseppeleen. Jumala yksin tietää, kuinka
paljon kärsimyksiä se on minulle tuottanut. Jos voin Gottlobelle ja
Hannulle tasoittaa rakkauden polun, oi, silloin toivoisin että olisi
olemassa toinen elämä tähtein tuolla puolen, ja että autuas Duglore
saisi nähdä kuinka valmistan lapsellemme onnea.

Lapsellemme! Enhän ole vielä tunnustuksissani ehtinyt siihen kohtaan,
jossa minun oli siitä puhuminen. Tein sen nyt tuskan kiduttamana
muisteissani kuinka Duglore epätoivon vallassa läksi Hampurista
vakuutettuna Jostinsa rajattomasta kataluudesta ja kantaen sydämensä
alla autuaallisen lemmenyön hedelmää! Oi raukkaa, oi raukkaa!

No niin, nyt on lanka poikki! Juuri kiihkeästi odotteessani Melchi
Hangsteineriltä vastausta Hannu Stünzin puhemiehenä tekemääni pyyntöön,
jouduin erilleni rakkaistani, erilleni koko maailmasta.

Tänään on talvipäivänseisaus. Samalla on tämä ikävimpiä päiviä, mitä
minulla koskaan on ollut Feuersteinillä. Turhaan koetin aamulla
saada koneen käyntiin, turhaan tartuin lakkaamatta vapisevin käsin
avainvipuun, se oli kuin kuolleen lemmityn henkiin herättelemistä, —
kyselyjä, johon ei saa muuta vastausta kuin toivottoman vakuutuksen:
kuollut — kuollut — kuollut! Noita yrityksiäni tehdessäni kohosivat
melkein kyyneleet silmiini. Kiukun vallassa mietin kokoon nuhdekirjeen,
jonka aioin kirjoittaa meteorologisen keskuslaitoksen herroille
kiitokseksi heidän virallisesta viisastelustaan, joka oli syynä
siihen ettei observatooriani varustettu täydellisellä maanalaisella
johdolla. Mutta kuka toimittaisi kirjeen Feuersteiniltä kaupunkiin?!
Vaan keväällä määrään ehdot: maanalainen johto tai minulle virkaero.
Nyt on nähty, että lanka aina katkeaa kohdalta, jossa ei ole tiedetty
vaaraa olevankaan, ja että ainoastaan täydellinen maanalainen johto
voi varjella ikäviltä yllätyksiltä. Kolmannen kerran jo saan kokea
langan katkeamisen, mutta näin varhain talvella ei se ole koskaan ennen
sattunut. Tämäpä tulee nyt olemaan ihanaa elämää!

Eilistä tyventä seurasi kauhea myrsky. En ole tänään koko päivänä
voinut akkunoistani nähdä tuumankaan vertaa asuntoni ulkopuolella
olevasta maailmasta, en edes pilvien, lumen ja rakeiden mellastusta.
Lumi on tehnyt akkunani läpinäkymättömiksi, pimittänyt huoneeni.
Moneen kertaan olen jo käynyt puhdistamassa lämpömittarin, kosteuden-
ja tuulenmittarin ilmanpäästävät suojuskopit lumesta, jota myrsky
niihin ajaa. Se on melkein toivotonta työtä, ja huomenna saan sitä
jatkaa. Vielä kuuluu ulvontaa, kuin kiitäisivät kadotettujen joukot
ja itse helvetti majani ohitse. Huutoja ja yhä vain huutoja! On kuin
jokin kammottava olento tempoisi ovia ja akkunoita ja pyrkisi väkisin
sisään. Tiedän ken se on. Se on kuolema! Istuskelen valkean ääressä,
jonka minun täytyy antaa palaa aamusta iltaan, ja mietiskelen haikean
surumielisyyden vallassa, millaista lienee kuoleminen yksinäisyydessä.
Olen ajatellut viimeistä ihmisraukkaa, joka kerran on käyskentelevä
jäähtyneellä maapallolla, josta elo on sammumaisillaan. Lumimyrskyyn
sellaiseen kuin tuo, joka tänään vuorilla riehuu, hän menehtyen vaipuu,
kohoaa vielä kerran pystyyn, hoipertelee muutaman askeleen eteenpäin ja
heittää henkensä. Silloin on kaikki mennyttä, — sukukuntamme toiveet ja
odotukset, ilot ja surut, kunnia ja häpeä. Ja mikä on niiden tarkoitus
ollut? —

Minä, elävänä haudattu vuoren erakko, olen onnellisempi kuin viimeinen
ihminen! Minä voin vielä saada mieleeni hiukan lohtua eläinsielulta.
Kun tänään alakuloisena tutkiskelin hengetöntä sähkölennätinkonetta,
tuli Hiude häntäänsä liehutellen luokseni, laski päänsä polvelleni ja
sanoi katsein ja liikkein:

— Oi herrani, olet pahoilla mielin! Alakuloisuutesi saattaa minut niin
murheelliseksi.

Jurri, naakka, lähestyi myös vahingoittuneesta siivestään huolimatta,
kiipesi olalleni ja hieroi hyväillen poskeansa minun poskeeni. Kutsuva
äännähdys vielä, ja Mii, päästäinen, tuli, hyppäsi kämmenelleni
ja alkoi nakertaa pähkinää. Jutellessani ystävieni kanssa tunsin
ymmärtäväni tuota vankia, joka surmasi vartijansa, kun tämä tappoi
hänen kesyn hämähäkkinsä.

Minkä päätöksen Hangsteiner nyt tekee? Pyyntöni että hän antaisi
Gottloben Hannu Stünzille vaimoksi, hän kuuluu ottaneen vastaan
hämmästyksestä ja kiukusta kalpeana. Nuoren ystäväni hän käski mennä
hiiteen eikä luvannut antaa mitään vastausta sähkösanomaani. Turhaan
oli Gottlobe käsiään väännellen heittäytynyt hänen jalkojensa juureen
ja syleillyt hänen polviaan, rukoillen että hän antaisi hänen lähteä
palvelijaksi St. Jakobiin. Hangsteiner ei myöntynyt mihinkään!

Se oli viimeinen tieto, jonka sain Hannu Stünziltä! Milloin voin
toivoa saavani kuulla lisää? Pelkään ettei nuori sankarini voi uudeksi
vuodeksi päästä tänne. Sataa liiaksi lunta. Mutta langan katkeaminen
suo Hangsteinerille rohkeutta toimia vasten tahtoani. Kun yhteys
välillämme on katkaistu, vapautuu hän jossakin määrin taikauskoisesta
pelosta, jota tuntee minua kohtaan, ja lohduttautuu ajatuksella että
kun en enää kykene antamaan elonmerkkiäkään vuoreltani, niin en
myöskään voi kotkan tavoin täältä harjaltani hyökätä hänen kimppuunsa.

Mutta en tiedä mitä tekisinkään, jos keväällä saisin tietää hänen
väärinkäyttäneen isänvaltaansa pakottamalla Gottloben rakkaudettomaan
avioliittoon. Ei, sitä hän ei uskalla tehdä, niin kiihkeästi kuin hän
minua vihaakin ja on vihannut aina nuoruudestaan saakka. Hän kuuluu
niihin ihmisiin, joihin kulta vaikuttaa voimakkaimmin. Ehdotukseni
johdosta hän nyt vasten tahtoaan minua hartaasti kunnioittaa. Ja
sitäpaitsi hän pelkää että voisin Duglorelle antamastani lupauksesta
huolimatta saattaa ilmi tuon kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen
lain ja järjestyksen rikkomisen. Hänen täytyy luopua anastetuista
oikeuksistaan, suodakseen minulle luontoperäiset oikeuteni. Hänen
täytyy tehdä se!

Haaveilin kynää lepuuttaen ja näin Gottloben Hannun rinnalla vaeltavan
läpi kevään ihanuuden autuaallisessa hääilossa. Silloin mylvähti
myrsky kaameammin kuin koko päivänä. Observatoori vavahteli ja kitisi
kuin tuulenpuuska olisi heittämäisillään sen syvyyteen. Selvästi
kuulin vinhaan viimaan sekaantuvan naisen itkua ja valitusta ja
tunkevan sisään ovesta. — Abigail! —.Kiihottuneet aistimeni herättivät
mielessäni tunteen, kuin hän todella seisoisi hiukset hajalla, paljain
jaloin ja repaleinen katujanpuku yllään ovellani rukoillen: »Laske
minut sisään, Jost, hetkiseksi vain, minua palelee!» Veri pakeni
poskiltani, ehdottomasti avasin oven. Ei ollut ketään tuolla ulkona
öisessä hyrskyssä. Ja kumminkaan en voi vapautua ajatuksesta, että hän
rajuilmassa itkien kulki majani ohi.

Rakas Abigail, tule istumaan valkeani ääreen! En tahdo muistella sitä,
että rakkautesi kruunusta jo oli taittunut ihanin koriste, kun tulit
minun, kurjan ja hylätyn olennon luo ja lausuit: Rakastan sinua —
jää eloon! — Muistelen vain, kuinka laupiaana samarialaisena minua
holhosit! —

       *       *       *       *       *

Dugloren käsittämättömän paon jälkeen olin ensi kertaa elämässäni
sairaana. Aivoni tuntuivat minusta olevan kiehuvaa rikkiä, ja monet
seikat, jotka silloin tapahtuivat, olen kokonaan unohtanut Mutta yhden
hetken muistan selvästi.

Näin kaameata unta. Olin harhailevinani kotivuoristossani. Mutta
minulle vastaan tulevat ihmiset huusivat kaikki tyynni: »Tuo on Jost
Wildi, joka on murhannut Duglore Imoberstegin». Laaksosta kiiruhdin
huohottaen ylös Feuersteinille, mutta sen huipulla oli jälleen
ihmisiä. »Pois, pois,» he huusivat, »sinun täytyy mennä Gauenburgiin.
Siellä sinut hirtetään raatihuoneen edustalla. Olet murhannut Duglore
Imoberstegin». Minne ikinä paksuinkaan tuli minulle vastaan muinoisia
selmattilaisia, jotka minua murhaajaksi nimitellen karkottivat minut
luotaan Gauenburgia kohden. Pyrin pakenemaan, mutta tulin aina
lähemmäksi kaupunkia.

Noihin kammottaviin houreisiin sekaantui lempeä miehenääni:

— Voin vakuuttaa teille, neiti, että potilas on paranemaan päin. Saatte
jäädä hänen vuoteensa ääreen, mutta puhella ette saa hänen kanssaan.

Minulle selveni että olin sairas ja että tuo ääni oli lääkärin. Koetin
avata silmäni, mutta se ei luonnistunut. Kumminkin tajusin että
hän läksi huoneesta ja että pehmoinen, viileä naisenkäsi kosketti
polttavaa otsaani ja että kuumille poskilleni tipahti kyyneleitä, jotka
eivät olleet minun itkemiäni. Minut valtasi ihana, vapauttava ajatus:
»Duglore elääkin ja on luonani!» Autuaallisissa haaveissa nautin siitä
ja nyt sain silmänikin auki.

»Big se onkin — ei Duglore!»

Pettyneenä suljin jälleen silmäni. Tunsin lempeän suudelman huulillani.
Mutta kun ei se ollut Duglorelta, en siitä välittänyt. Mietiskelin
mielessäni: »Mitenhän Big on tänne joutunut?» Mutta aivoni olivat vielä
liian heikot ajattelemiseen. Vaivuin jälleen uneen ja nukuin varmaankin
hyvin pitkään ja sikeästi toisesta päivästä myöhään toiseen, sillä
herätessäni tuntui minusta itsestänikin, että tauti oli hellittänyt ja
että olin alkamaisillani parantua. Mutta väsynyt ja voimaton minä olin,
ja oltuani hetkisen valveilla alkoi minua jälleen nukuttaa. Vuoteeni
ääressä istui Big, mutta ei tuo entinen iloinen suuren maailman lapsi,
vaan vakava, jossa oli jotain vierasta, outoa, ja jonka sinisilmiä
himmensi kuin väsymyksen, surun ja huolten varjo.

— Kuinka sinä löysit minut? kysyin välinpitämättömästi. — Mistä tiesit,
että olin sairas?

Helakka puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen.

— Anna minulle anteeksi, Jost, hän kuiskasi vienosti. En voinut tulla
toimeen saamatta mitään tietoja sinusta. Sain selville missä asuit,
ja puutarhurin asunnossa minulle kerrottiin että sinä poikaparka olit
ollut laivanlämmittäjänä, että morsiamesi oli koti-ikävänsä takia
lähtenyt vuoristoonne takaisin ja että sinä olit sairaalassa. Rakkaus
toi minut sairasvuoteesi ääreen, löysin sinut makaamassa hyvin rumassa
huoneessa yhdessä muiden potilaiden kanssa, ja toimitin sinut tähän
huoneeseen, että olisit yksin ja saisit parempaa hoitoa. Olit hyvin
sairas, Jost. Muutamia päiviä lääkäri pelkäsi sinun kuolevan. Mutta
kuinka synkästi sinä katsotkaan minuun!

— Jospa hän vain olisi antanut minun kuolla! vastasin tuikeasti.

— Eikö sinulle ole mieleen, että olen luonasi? kysyi Big masentuneena.

En vastannut mitään. Se saattoi hänet haikean alakuloiseksi. Hän yritti
lähteä pois, mutta jäi kumminkin. Silmäni painuivat taas umpeen.
Unenhorroksissa tunsin jälleen kyyneleitä poskillani ja vavahtelevain
huulten painavan suutelon otsalleni ja kädelleni. Sitten Big läksi.

En välittänyt enää lainkaan Bigistä. Hereillä ollessani oli Duglore
ainaisena ajatusteni esineenä. Kiihkeät myrskyt riehuivat toipilaan
mielessä. Paremmin olisin käsittänyt sen, jos Duglore, lakattuaan
minuun luottamasta, olisi heittäytynyt Elbeen, kuin että hän
matkusti kotivuoristoomme. Kuinka voi tyttö, joka tietää tulevansa
äidiksi, erota tulevan lapsensa isästä ja vieraalta maalta palata
kotiseudullensa saattamaan onnettomuutensa siellä julki! Tiesihän
Duglore yhtä hyvin kuin minä, millaisen häväistyksen alaiseksi
sellainen nainen joutuu kovaluontoisten vuorelaistemme parissa. Ei,
niin mielettömästi hän ei voinut menetellä. Hänen pakonsa tuntui
kerrassaan uskomattomalta, käsittämättömältä. Oliko hän todella
matkustanut kotiin? Silloin oli hän varmaan huomannut erehtyneensä
luullessaan tulevansa äidiksi! Kuinka saisinkaan tuon kaiken selville!
Ja entä tuo sukulainen, joka oli hänet noutanut? Olikohan se Melchi?!
Tuskallisen epätietoisuuden vallassa napisin kohtaloa vastaan, joka oli
antanut minun voittaa kuumeen, ja paranemiseni edistyi vain hitaasti.

Eräänä sunnuntaiaamuna tulivat Runghölt ja hänen sisarensa, puutarhurin
vaimo, minua tervehtimään. He sattuivat yhteen Bigin kanssa ja olivat
varsin ihmeissään ylhäisestä suojelijattarestani, joka piti minusta
niin hellää huolta. Hänen mentyään kerroin heille lyhyesti kuinka
meistä oli tullut ystävät.

— Tytöt joutuivat kilpailemaan, sanoa sutkaisi Runghölt suureksi
hämmästyksekseni. — Varmaankin neiti Imobersteg läksi neiti Daren takia
tiehensä.

Mutta hänen sisarensa pani vastaan. Eiväthän he olleet edes tunteneet
toisiaan, sanoi hän. Duglore oli ollut kotoa poissa ainoastaan
sunnuntaina, jolloin oli kirkossa, hän ei ollut saanut kirjeitä muilta
kuin minulta, ja neiti Dare oli käynyt heidän luonaan vain kerran
kukkia ostamassa, kun minä jo olin gaalassa. Runghölt oli hänen
mielestään aivan väärällä tolalla.

Juttelimme perinpohjaisesti Dugloren paosta. Lauantaina hän oli saanut
kirjeeni Utrechtistä ja oli ollut siitä iloissaan. Sunnuntaina hän meni
kirkkoon, josta palasi vilusta väristen keskellä lämmintä kesäpäivää.
Silloin noudatti puutarhurinvaimo lääkärin. Seuraavana päivänä määräsi
tämä että potilas oli toinutettava sairaalaan. Duglore puhui jo silloin
erosta ja kotiinpaluustaan ja lupasi hiukan toivuttuansa kirjoittaa
minulle, mikä oli aiheuttanut hänen menettelynsä. Seuraavina päivinä
ei puutarhurinvaimo joutanut menemään sairaalaan häntä tervehtimään,
mutta lauantaina tuli muuan tuntematon mies ajurinrattailla, ja sanoen
olevansa Dugloren sukulainen, hän pyysi saada hänen tavaransa.

— Hän puhui yhtä kummallista ja vaikeasti ymmärrettävää murretta kuin
neiti Imobersteg. Päättäen hänen kömpelöstä käytöksestään hän oli
talonpoika, kertoi puutarhurinvaimo.

— Oliko tuolla miehellä pisamia? kysyin minä.

— Oli, kasvot aivan täynnä, vastasi hän, — ja hänellä oli vaaleat
kulmakarvat ja liinatukka.

Niin ihmeellistä kuin tuo olikin, niin minun nyt täytyi tulla
vakuutetuksi, että Melchi Hangsteiner oli noutanut Dugloren. Vaimo
kertoi edelleen, että hän oli sanonut muukalaiselle menevänsä
sunnuntaiaamuna Duglorea tervehtimään, vaan tämä ei varmaankaan ollut
häntä ymmärtänyt. Kun hän sunnuntaiaamuna tuli sairaalaan, oli Duglore
matkustanut pois muukalaisen kanssa.

Miksi oli Duglore menetellyt noin väärin minua kohtaan? Sitä
mietiskelin haikean tuskan vallassa. Pyysin Rungholtin kirjoittamaan
hänelle että olin sairas ja pyysin häntä Jumalan tähden antamaan
minulle selvityksen kummallisen menettelynsä syistä. Kirje oli
Rungholtin osoitettava Selmattin talollisen Melchi Hangsteinerin
asuntoon. Kun muutaman päivän perästä itse kykenin tarttumaan kynään,
kirjoitin Zweibrückenin vanhalle kirkkoherralle pyytäen häneltä tietoa,
missä muinoinen lapsuudentoverini asui ja kuinka hän voi. Hänen
oleskelustaan Hampurissa en maininnut mitään.

Joka päivä tuli Big luokseni, pani peitteelleni kukkivan oksan ja
asetti pari ruusua akkunalla olevaan maljakkoon. Miten olisikaan minun,
kodittoman, hylätyn ihmisraukan käynyt ilman häntä? Hänen ansionsa oli
etten maannut samassa huoneessa ventovierasten potilaiden kanssa, ja
että lääkäri ja sairaanhoitajatar hoitivat minua niin huolellisesti
kuin ikinä mahdollista oli. Kenties olisinkin muutoin joutunut kuolon
saaliiksi. Mutta en ollut hänelle lainkaan kiitollinen, vaan pikemmin
kiukuitsin parantumisestani, joka pakotti minut takaisin elämään. Kävin
synkän juroksi ja pidin itseäni ihmisenä, jolle ei ole suotu onnea eikä
menestystä, ja Dugloren käsittämätön pako vahvisti luuloni, että onnen
päivänpaisteinen aika nyt oli minulta kulunut loppuun ja että minun
vastedes oli harhailtava synkässä pimennossa.

Itse asiassa säälin sentään Bigiä. Hän oli liian ylpeä rukoillakseen
minulta hellää tai kiitollista sanaa, mutta tiesin käytökseni tuottavan
hänelle kärsimyksiä, ja käsitin että hän mieluummin olisi päästänyt
kiihkeän pettymyksensä valloilleen ja lähtenyt tiehensä, kuin kestänyt
synkkää vaikenemiseni, ja että hän jäi luokseni ainoastaan sydämensä
pakottamana. Mutta mieltemme muinoinen sopusointu oli häiriintynyt,
ja minut valtasi usein kiukkuinen halu rikkoa meidänkin välimme,
kun kerran olin Duglorenkin menettänyt. Mutta vähitellen heräsivät
vienommat tunteeni. Näin Bigin kernaasti läheisyydessäni ja katselin
mielihyvällä tuota solakkaa, notkeaa olentoa, jonka suloutta lisäsi
käytöstavan hienous ja herkän tunteellisuuden suoma viehkeys. Minua
viehättivät nuo henkevät, hieman kalpeat kasvot, ylväs otsa ja nenä,
tuuhea vaaleanruskea tukka, joka pehmeinä kiharoina kaarteli ohimoita,
muodostaen niskassa paksun sykerön, — mutta katselin tuota kaikkea
pikemmin tavalla sellaisella, kuten katselee kaunista maalattua kuvaa,
kuin lämpöisen mieltymyksen valtaamana, eikä minuun vaikuttanut
syvemmin edes puoleksi hillitty harmin välähdys, nöyryytystä ilmaiseva
vavahdus, joka ilmestyi hänen kasvoilleen, kun johonkin hänen
ystävälliseen kysymykseensä annoin yrmeän vastauksen. Tuskin olisin
liioin välittänyt siitäkään, jos hän jonakin päivänä olisi lakannut
tulemasta luokseni. Hän herätti mielessäni saman tunteen kuin taivaan
sini ja puiden vehreys. Kun aloin saada olla joka päivä tunnin
ylhäällä, tuntui minusta tuo sini ja vehreys laimealta, — minua tuskin
halutti mennä ulkoilmaan.

— Saanko lukea sinulle pari runoa, Jost? kysyi Big hiljaisen epätoivon
vallassa.

Hän luki, ja Goethen »Matkamiehen iltalaulu» sai vastakaikua
sydämessäni:

    »Oi, mä väsähtänyt olen
    Elon iloon, murheeseen!
    Joudu rauha armahainen
    Lohduksi mun syömmehein!»

Minusta oli kuin taikasauva olisi minuun koskenut. Pyysin Bigiä
lukemaan vielä muutakin.

Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän luki ainakin tunnin ja jatkoi taas
seuraavana päivänä. Nyt ei hän enää koskaan tullut ilman kirjaa.
Runoilijat ja runot olivat kaikki tyynni minulle outoja. Tenhoavana
aukeni minulle tähän saakka tuntematon maailma, rikastuttaen
mieltäni kauniilla ajatuksilla. Herkän tuntonsa ohjaamana valitsi
Big luettavaksensa aina sellaista, joka soi minulle hoivaa ja
virvoitusta, ja hän esitti nuo moninaiset runot tavalla sellaisella,
kuin olisi tuonut ilmi oman sisimmän olentonsa runoilijain lohdullisin,
jaloin, ihanin sanoin. Vieno innostus hohti hänen sinisilmissänsä ja
kasvoillansa, luoden niille ylevyyden leiman, ja viehkeän taipuisana
tulkitsi hänen äänensä säkeiden sulosointua ja sisällystä. Kuuntelin
haaveksien. Sydämessä, jossa kaikki elo tuntui kuihtuneen, alkoi
hiljalleen elpymisen ja versomisen aika.

Nöyrästi ja vienon riemuisasti kuiskasi Big:

— Mieleni on niin hyvä, kun voin jollakin tavoin olla sinulle iloksi,
Jost!

Kiitollisesti hymyillen ojensin hänelle vaieten käteni.

Noihin aikoihin, jolloin olin heräämäisilläni henkisestä
horrostilastani, sain kotitienooltani kaksi kirjettä. Zweibrückenin
kirkkoherra, joka ei ollut pitänyt kiirettä kirjeeni vastaamiseen
nähden, ilmoitti:

»Duglore Imobersteg asuu Zweibrückenissä ja on äskettäin mennyt
kihloihin Melchior Hangsteinerin kanssa, joka asuu Selmatt'issa.
Eilen he olivat luonani pyytämässä että piakkoin vihkisin heidät.
Otin silloin teidän kirjeenne puheeksi. Luultavasti olisi Duglore
Imobergsteg itse kirjoittanut teille, mutta Melchior Hangsteiner ei
tahtonut kuulla puhuttavankaan kirjeenne vastaamisesta. Suureksi
mielipahakseni olette kevytmielisellä elannollanne, josta kyllä on
kuultu täälläkin, vieroittanut itsestänne kotiseutunne asukkaat, yksin
lapsuudentoverinnekin, kuten mainitun morsiusparin. Tervehdän teitä
toivoen että Jumala on sairautenne kautta suova teille voimaa alkaa
uuden, paremman elämän!»

Toinen kirje oli Melchiltä.

»Kun kirkkoherra kehotti minua kirjoittamaan sinulle, niin teen sen,
vaikka olemme Dugloren kanssa päättäneet ettemme enää vastaa sinulta
tulevia kirjeitä, olkootpa sitten itsesi tai muiden kirjoittamia.
Duglore, joka sinun halpamaisuutesi takia olisi Hampurissa heittänyt
henkensä, jos en olisi suurilla kustannuksilla noutanut häntä sieltä,
ei enää lainkaan liikuta sinua. Jos lähetät kirjeitä, niin ne poltetaan
avaamatta. Me pyydämme: Jätä meidät rauhaan! Onhan sinulla siellä
henttusi! Kunpa kykenisit hänenkään lapsensa elättämään!»

Lopuksi seurasi vielä törkeitä herjauksia.

»Hänenkään lapsensa!» Nuo sanat kiinnittivät huomiotani, mutta en
keksinyt niille mitään järkevää selitystä. Melchi oli varmaankin
muutoin vain pannut ne paperille loukataksensa minua mahdollisimman
tuntuvasti. Kostutin päänalaiseni hiljaisilla, kuumilla kyynelillä,
muistellen lemmentarinaamme, — viattomain mieltemme ensi hehkua,
sydäntemme kaihoa ja taisteluita, kaikkia noita vuosia lapsellisen
mieltymyksen heräämisestä aina tuohon aamuun saakka, jolloin Duglore
saattoi minut laivalle. Tuikeassa tuskassa pyrin häntä ymmärtämään
ja käsittämään, mutta — en ymmärtänyt, en käsittänyt! Ei konsanaan
Duglore ollut puhunut erosta, vaan sensijaan ikuisesta liitosta. Ja
hän, jossa uskollisuus oli synnynnäistä, hän lähtee tiehensä melkein
salakavalasti! Ja nyt tuo hämmästyttävä kihlaus! Tätä ei järkeni
pystynyt oivaltamaan!

Mutta ihmisluonto on taipuisa mielikuvituksen avulla keksimään
selvityksiä, jotka tekevät mahdottoman uskottavaksi, käsittämättömän
käsitettäväksi. Vastoin tahtoani aloin ymmärtää Dugloren menettelyä.
Hän oli huomannut erehdykseksi luulonsa että oli tulossa äidiksi.
Epäilyksenä ja mahdollisuutenahan hän minullekin siitä pikemmin vain
oli puhunut. Häntä alkoi kauhistuttaa Amerikka ja siellä tarjoutuva
epävarma tulevaisuus. Oi, oikeastaanhan -oli Amerikkaan muutto häntä
aina kiihkeästi kammottanut, kuten ainakin ihmistä, joka on sydämensä
koko voimalla kiintynyt kotiseutuunsa! Hänen myöntymyksensä oli ollut
lemmellemme tuotu uhri. Mutta hänen rakkautensa tuli järkytetyksi hänen
löytäessään Bigin valokuvan ja havaitessaan etten ollut pysynyt hänelle
uskollisena, ja ollessani poissa kiihtyi ja raivosi koti-ikävä hänen
runnellussa sydämessänsä. Epätoivoissaan hän tunnusti mielentilansa
Melchi Hangsteinerille, joka oli voittanut hänen hellän luottamuksensa
pystyttämällä majasensa hävitetyn kotikylämme raunioille. Mutta
miehen povessa, jonka täytti toivoton rakkaus ja avuton, vihlova
lemmenkade, herätti hänen kirjeensä harrasta sääliä ja kiihkeitä
toiveita. Hän teki sen mitä ei kukaan olisi voinut häneltä odottaa:
uhrasi hopeapenninkinsä, teki pitkän matkan, saapui sairaan Dugloren
luo — sankarina, jota eivät mitkään vastukset ole voineet pidättää
rientämästä pelastamaan hänet petoksen pauloista ja kunnottoman miehen
vallasta. Seuraa kova taistelu Dugloren povessa! Hän valitsee miehen,
joka voi tarjota hänelle asuinpaikan kotoisella pohjalla, valmistaa
onnea kotimaassa, ja luopuu halveksitusta heittiöstä, joka ei edes
ollut pitänyt ensi lempeänsä pyhänä.

Tunnustin itselleni rikollisuuteni ja pyrin arvostelemaan asioita
maltillisesti. Kaduin katkerasti, etten ollut paremmin vaalinut ja
varjellut puhtoista, viehkeää vuorikukkastani, ja sydäntäni vihloi
tuikeasti ajatellessani että oma syyllisyyteni ja kova kohtaloni olivat
saattaneet minut menettämään Dugloren tuolle Melchi Hangsteinerille,
jota en ikinä henkisiin ominaisuuksiin nähden ollut pitänyt
Iikimainkaan vertaisenani. Oi, mitä tuskaa se tuo, Mutta epätoivooni
ja haikeaan suruuni ei sekaantunut lainkaan vihaa Duglorea tai edes
Hangsteineria kohtaan. Toivoin että nuoruuteni lempeä tähdyt saisi
edelleen levittää vienoa, suloista valoansa, toivoin haavojen kasvavan
umpeen kaukaisen kotilaakson huomassa. Laskien käteni ristiin lausuin
hiljaiset jäähyväiset Duglorelle ja samalla synnyinseudulleni ja
kotimaalleni, arvellen etten ollut niitä konsanaan enää näkevä enemmän
kuin häntäkään, ja taipuen kohtalon alle luovuin siitä mitä en voinut
pidättää.

Olikohan Big lemmenkateen vallassa jotenkin rikkonut Duglorea vastaan?
Tämä kysymys, jonka suorapuheinen Rungholtini ensiksi oli esittänyt,
tuotti minulle yhä uudelleen tuskaa, puutarhurinvaimon vastaväitteistä
huolimatta. Se on mahdotonta, sanoi järkeni, mutta tuo ajatus esti
minua kumminkin kiintymästä Bigiin. En myöskään uskaltanut puhua
avomielisesti hänen kanssaan aiheettomasta epäilyksestäni. Enhän voinut
palkita hänen hyvyyttään ja uhrautuvaisuuttaan tekemällä hänelle
kysymyksen, joka sisältäisi loukkaavaa epäluuloa, missä muodossa sen
ikinä lausuisinkaan.

Silloin ilmoitti meille lääkäri että voisin lähteä sairashuoneesta.

Mihin ryhtyisin nyt, kun olin vasten tahtoani jäänyt eloon ja minun oli
mukaantuminen oleviin oloihin? —

Big istui nojatuolissaan. Polvillaan hänellä oli kirja, josta oli
lukenut minulle ääneen. Hänen kasvoillaan kuvastui ylpeyttä, epätoivoa,
surua, ja hänen sormiensa vavahtelu ilmaisi hänen levottomuutensa. Nuo
siniset silmät vaativat minua puhumaan, ja istuttuamme kauan vaieten
huoneeni akkunan ääressä vastakkain lausuin:

— Rakas Big! Maailmassa näkee vielä hyvyyttä sellaista, että se tuntuu
kuin ihmeeltä. Olen itse saanut sen kokea. Ihme, joka on saanut minut
hämmästyksiini, on sinun armahtavaisuutesi. Piireille, joissa olet
ollut kaikkein ihailema ja hemmottelema suosikki, olet kääntänyt
selkäsi, hoitaaksesi minua kaikkein hylkäämää, puoleksi hunningolle
joutunutta poikaparkaa. Kuinka voin kiittää sinua siitä, Big?

Hänen vakaville, jännitetyille kasvoillensa kohosi vieno puna.
Sinisissä silmissä hohti mitä lämpimin tunne. Lempeästi, hellästi
säihkyen katsoivat ne minuun odottavaisina.

Mutta epäröin lausua sanat, joita hän odotti.

Hän painoi molemmat kätensä hehkuville kasvoillensa. Sormien lomitse
vieri kyynelkarpaloita alas. Lausuen hellästi hänen nimensä koetin
hiljaa irroittaa hänen toisen kätensä, mutta hän pusersi sormensa vain
lujemmin vasten poskiaan, silmiään, otsaansa. Kiihkeästi hän äännähti:

— Ja sinulla ei ole mitään muuta sanottavaa minulle kuin nuo äskeiset
kylmät sanat! Miksi et enää puhu siten kuin tuolla kävelyretkellämme?

Mitä katkerin sydämentuska ilmeni hänen sanoissaan.

Minut valtasi voimakas liikutus. Rakkaus Bigiin heräsi jälleen.
Seisoin hänen edessään käsivarret ristissä. Vaiettuani hetken kysyin
juhlallisen vakavasti:

— Big, vastaa minulle suoraan ja avomielisesti. Eikö sydämessäsi
ole mitään Duglore Imoberstegiä koskevaa muistoa, joka voisi tuhota
rakkautemme?

Hän piti vielä hetken kädet silmiensä edessä, ikäänkuin tutkiakseen
itseänsä. Sitten hän paljasti kasvonsa, loi minuun lempeän, tyynen,
hurskaan katseen ja lausui vienosti, selvästi:

— Ei, Jost!

Hän katsoi minua kiinteästi silmiin. Mieleni vapautui hämärästä
epäluulostaan.

— Sitten emme enää koskaan puhu Duglore imoberstegistä, sanoin minä.
— Ja nyt, Big, jos 289 suostuisit tulemaan omakseni, niin — niin
toteutuisi viimeinen toivomus, joka minulla elämään nähden enää on
jäljellä, sopersin polvistuen hänen eteensä tunteitteni vallassa.

Hän vaikeni hetken. Hänen kätensä tavottelivat käsiäni ja hän kuiskasi:

— Sinä et aavistakaan, kuinka mielettömästi sinua rakastan!

Katseemme sulivat toisiinsa, hiljaa veti Big minut puoleensa, minä
vastasin hellästi hänen hyväilyynsä ja kiihkeinä yhtyivät huulemme.
Hillitysti minä lausuin:

— Big — olet nyt ainoa onneni!

Äkkiä hänen kätensä vaipuivat veltosti alas. Hän tuijotti eteensä kuin
ei olisi tuntenut mitään onnea, haikean syvä huokaus kohosi hänen
povestaan ja hän alkoi itkeä katkerasti, ei onnellisen, vaan onnettoman
tavoin. Tuota itkua en ymmärtänyt, käsitin vain että hän, tuo ihana
olento, tahtoi omistaa elämänsä minulle!

— Jos et olisi puhunut, nyyhkytti hän, — olisin mennyt kuolemaan. Mutta
nyt tahdon eloni loppuun saakka olla uskollinen vaimosi!

Hän pusersi tulisesti käsiäni, enkä tiedä vieläkään, elämään väsyneenä
miehenä, kumpi minua on rakastanut enemmän, Duglore vai Abigail. Pian
tuli sitten aika, jolloin sininen taivas ei minua enää vaivannut, vaan
näytti minusta hymyilevän, ja vihreät puut, joita syksy alkoi värittää,
minua viehättivät loistollaan ja komeudellaan. Maailma oli täynnä valoa
ja hohdetta, ja päivänpaisteessa kajahteli vain silloin tällöin kuin
vieno kellonääni menneiltä ajoilta, kuin huokaus, jonka meren laineet
huuhtelevat rantaan, kuin kirkkotarhalta väreilevä taru: »Oli kerran
kylä, jonka nimi oli Selmatt. Tässä kylässä asui Duglore niminen tyttö
— — —».

Silloin kajahti Bigin hopeanheleä nauru, ja kellonsointi, huokaus ja
taru unohtuivat.




XX.


Olen ajatellut koko päivän Hannua, Gottlobea ja Melchi Hangsteineriä,
— eniten Melchiä. Me kaksi olemme nuoruudestamme saakka tunteneet
vastenmielisyyttä toisiamme kohtaan. Mutta joskin vihaamme toisiamme,
niin emme silti voi sydämessämme toisiamme halveksia. Joskin hän
kohauttaa olkapäitään puhuessaan minusta muille, tietää hän kumminkin
etten minä kuulu tusinatavaraan ihmisten joukossa. Ja minä puolestani
en voi pitää Melchi Hangsteineriä vähäpätöisenä olentona, jos kohta
tuo jöröjukka onkin vain lujaluontoisen miehen irvikuva. Minusta on
näet ihmisluonnon suurimpia ihmeitä, kuinka tuo kitsas selmattilainen
talonpoika tehden nopean päätöksen uhrasi pari nautaa, ehkä puolet
omaisuudestaan, matkusti hänelle outoon maailmaan ja pelasti
tyttöraukan, joka luuli itseään rakastettunsa pettämäksi. Niin, minun
on kerrassaan mahdoton käsittää, että rakastava mies vie vihille
naisen, joka kantaa sydämensä alla toisen miehen rakkauden hedelmää.
Minulta se jäisi tekemättä!

Kun kova- ja juroluontoinen Melchi Hangsteiner kerran heltyi tekemään
tuon käsittämättömän teon, miksi ei olisi mahdollista että hän myöskin
säälisi Gottloben rakkautta, hillitsisi vihansa minua ja Hannu Stünziä
kohtaan ja asiaa tyynesti mietittyään lausuisi Gottlobelle: — No, ota
hänet sitten!

       *       *       *       *       *

Lähtiessäni sairaalasta oli kesä, joka oli tuonut minulle mukanaan
niin moninaisia kokemuksia, väistymäisillään lempeän, päivänpaisteisen
syksyn tieltä. Merenkin yläpuolella leijaili ilma lämpöisenä ja
tyynenä. Big tahtoi että menisimme Helgolantiin, että siellä raikkaat
merituulet, kävelyretket noilla teillä ja poluilla, joilla olimme
tavanneet toisemme ensi kerran, parantaisivat minut täydellisesti ja
antaisivat minulle jälleen entiset voimani.

Elelimme päivämme kuin lapset ja voimme liikuskella sitä vapaammin,
kun saarella ei ollut enää jäljellä kuin muutamia muukalaisia.
Big, jolla oli yllään viehättävän yksinkertainen villainen
merimiespuku ja kiharoillaan valkoinen, kudottu lakki, esiintyi
jälleen maailmanlapsena, eikä olisi voinut luulla hänen kirkkaiden
sinisilmiensä konsanaan vuodattaneen kuumia kyyneleitä. Istuimme
päivänpaisteessa lyhytruohoisella, harjaa muistuttavalla nurmikolla,
joka peittää ylämaalla olevat jättiläishaudat, ihailimme laineiden
leikkiä, kun ne syvyydestä sukeltavien valkoharjaisten hevosten
tavoin syöksyivät kohden kivirantaa, ja kalalokkeja, jotka säihkyvien
amppelien kaltaisina kultaisessa päivänpaisteessa leijailivat
kallioitten yläpuolella. Olin haaveellisten paranemistunnelmain
vallassa. Sisäinen voima pakotti minut karkottamaan luotani kaikki
raskaat ja alakuloiset ajatukset ja ääni kuiskasi minulle: »Olet
kärsinyt kyllin! Elä ajattele entisiä. Nauti ihanasta nykyisyydestä.»
Tottelin luottavaisesti, pyrin unohtamaan, ja jos Dugloren muisto
yritti synkistyttämään mieltäni, loin katseeni Bigin onnellisiin
silmiin.

Ruohikossa leväten hän nääpäisi ruusunkarvaisilla hyppysillään
veitikkamaisesti sormiani.

—- Voi sinuas! Kuules, nyt sinä olet minun omani!

Huumaava hellyys väreili hänen äänessään.

Hän salli minun irroittaa sykerölle laaditut palmikkonsa.

— Nyt olet sama Big kuin sinut ensi kerran nähdessäni, tarumaailmoiden
tenhotar, kuiskasin minä. Mutta hänen kirsikanpunaisille huulilleen
ilmestyi rukoileva hymy.

— Tahdon viettää kaiken elämäni sinun parissasi! naureskelin
minä hellästi. Tiesin tuottavani Bigille mitä herttaisimman ilon
muistuttaessani häntä noista kävelyretkellämme lausumistani sadoista.
Mitä silloin olin hetkellisen huumauksen vallassa vakuuttanut, siitä
oli tullut rakkautemme tunnuslause. Ilosta punastuen hän palkitsi minua
lempeällä suutelolla.

Käsi kädessä ja poski vasten poskea istuimme vaieten ja autuaallisina
saaren ylängöllä. Kaukana mannermaan puolella liiteli savupilvi
hohtoisan merenpinnan yläpuolella vilkkuvien purjeiden välitse, ja
haihtui hitaasti läntisen taivaanrannan äärettömyyteen.

— Siirtolaislaiva! virkahdin minä. Silloin kiintyi Bigkinkin katse
valomerta halkovaan tummaan pilveen.

— Sitä tietähän mekin tulemme kulkemaan! sanoi hän hetken kuluttua,
vakavailmeinen hymy huulillaan. Kerroinhan jo aikaisemmin sinulle,
Jost, että omaisuuteni hoitaja Don Garcia Leo Quifort odottaa minua
Meksikkoon. Sittemmin kirjoitti hän minulle vielä uudelleen, että minun
välttämättömästi on sinne tuleminen, kun vastuunalaisuus ja ikä jo
alkavat rasittaa häntä liiaksi. Tulethan sinä mukaan vapauttamaan minut
tuosta minua uhkaavasta taakasta?

Iloisesti hän taputti käsiään.

— Tulen kyllä, Big, meidän täytyy järjestää tulevaisuutemme jollakin
tavoin, vastasin minä miettiväisesti. — Mutta erään seikan sanon jo
ennakolta: minä en ole niitä miehiä, jotka tyytyvät elämään vaimonsa
varoista.

— Voi sinua, nyrpisteli Big.

— Olen tähän saakka aina pyrkinyt oman ansioni perusteella olemaan
jotakin ja kelpaamaan johonkin, jatkoin minä, huolimatta hänen
pettymystä ilmaisevasta katseestaan. — Kuten olisin tehnyt, jos olisit
ollut köyhä, niin teen nytkin, vaikka olet rikas: ryhdyn työhön!
Tarvitsen sitä voidakseni olla onnellinen.

Tuokion aikaa hän oli nyreissään, sitten hän huudahti riemuisasti:

— Oi sinä kelpo mies! Hän syleili minua, mutta sanoi sitten taas
nureksivasti:

— Mutta tiedätkö sen, että työintosi estää minut toteuttamasta
lempituumani?

— Mitä tuumia sinulla sitten on? kysyin minä ihmeissäni.

Hän vaikeni hetken ajatuksiinsa vaipuneena, mutta jatkoi sitten
puoleksi arkaillen, puoleksi veitikkamaisesti:

— Tiedät, millaista lapsuuteni oli, millaista hienohkoa mustalaiselämää
me vietimme ja kuinka siitä kärsin. Mutta nyt kun sinä olet lemmittyni,
ikävöin jälleen noita entisiä vaellusretkiä. Juuri sinun tähtesi! Sinun
kanssasi, armaani, haluaisin Meksikosta palattuamme jälleen kulkea
muinoisia teitämme kaupungista kaupunkiin, maasta maahan. Mikä minusta
tuntuisi yhdentekevältä, jopa vastenmieliseltäkin, jos minun pitäisi
yksin nähdä se jälleen, houkuttelee minua ajatellessani että saisin
sitä katsella yhdessä sinun kanssasi: Napoli, Rooma, Venetsia ja moni
ihana, rauhaisa sopukka Italiassa. Lupaathan minulle, rakas Jost, että
lähdet kanssani matkoille. Voithan sitten myöhemmin ryhtyä työhön!

Hänen silmänsä hohtivat kaihoisasti, hänen janoisasti avatut huulensa
alkoivat sanella runoja.

— Ne ovat Mignonin lauluja, sanoi hän. — Sinä punastut, Jost, siksi
ettet niitä tunne. Mitä varten? Sehän se juuri alun pitäin on minua
viehättänyt, että sinussa, jolla on niin terävä äly, ei ole rahtuakaan
perittyä sivistystä ja sinä siksi omistat kaikki niin raikkaan
tuoreella mielellä. Sentähden haluaisin matkustella kanssasi, viedä
sinut näkemään kaikkea mitä maailmassa on suurta, kaunista ja ylevää,
museoihin, jotka sisältävät vuosisatojen taideaarteet, ja tienoille,
joiden ylitse taiteilijain teokset ovat luoneet pyhän tenholoisteen.

Koko Bigin olento oli innostuksen valloissa; houkuttelevina tulvivat
puheet hänen huuliltaan.

— Puhut matkustamisesta, sanoin minä puoleksi leikillisesti, puolittain
vakavana, kääntäen puheen toisaanne, — mutta lähinnä olevista asioista
et virka mitään, Big. Milloinkas meidän häämme ovat?

Hän vaikeni hetken iloisten haaveiden vallassa.

— Häämmekö? kysyi hän hymyillen ja punehtuen. — Olenhan sanonut
sinulle että kasvatukseni on ollut aivan pakanallinen. Kaikkein
pakanallisimmat mielipiteet minulla on häätavoista. Miksi pitää
uskoa meistä välittämättömälle papille, miksi ilmaista ihmisille
sellaista, jonka tulee sisimmän, luonnon pyhittämän tunteen mukaan
olla hetki, josta rakastavaiset yksin tietävät? Jos kaipaisin kirkon
välitystä, niin valitsisin Helgolannin kirkon, jossa vihkimismenot ovat
yksinkertaisimmat. Mutta tahtoisin papeista ja laeista riippumatonna
vapaasti seurata sinua uskollisena vaimonasi. Eihän minulla ole koko
maailmassa ketään muuta kuin sinä!

Hänen kasvoillaan kuvastui rakastavan naisen kiihkeä hellyys.

— Mustalainen! virkahdin minä vastaan. Tunteesi kunniassa, — mutta
ehkäpä on olemassa käytännöllisiä seikkoja, joiden takia meidän olisi
annettava vihkiä itsemme lainmukaisesti.

Sanani panivat hänet miettimään.

— No, jos niin on, lausui hän, — niin tulen kanssasi vihille. Ehkä
sitten Meksikossa. Mutta arvaapas kuinka olen ajatellut häämme täällä
vietettäviksi?

Hänen huulensa vetääntyivät suloiseen hymyy — Kuinka sitten? kysyin
jännitettynä.

— Juhlallisemmin kuin konsanaan kukaan kuningatar on häitään viettänyt,
vastasi hän katsoen minua riemuisasti silmiin. — Jost, haluaisin
tyttöaikani lopettajaisiksi tehdä tuon pitkän ilmapalloretken, jota
Hampurissa suunnittelimme, vaan joka tuli estetyksi. Suostuthan siihen,
Jost?

— Saithan jo Hampurissa lupaukseni, vastasin minä, — mutta jos sallit
minun sekaantua asioihisi, niin haluaisin kysyä: etkö ole tuhlari, Big?

— Mitäpä siitä, jos olenkin yhden päivän? nauroi hän. — Etkös sinäkin
riemuitse tuosta retkestä?

— Tietysti, vastasin minä. — Eihän voi olla olemassa mitään ihanampaa
kuin retki sinun seurassasi, Big, sinisessä ilmameressä.

— Mutta tunnetko myöskin jo olevasi kyllin vahva? kysyi hän
sanomattoman hellästi.

— Olen terve ja täysissä voimissa, vakuutin koko sydämestäni.

Ilta-auringon vaipuessa kaukana lännessä mereen ja kullatessa laineet
hohteellaan, kuljimme käsi toinen toisemme olalla saarta pitkin ja
laskeuduimme sitten ylämaalta »Falmia» alas alamaalle. Tultuamme sille
kohdalle, jossa katseemme olivat hartaan kysyvinä kohdanneet toisensa,
pysähtyi Big, ja loimme vaieten silmäyksen toisiimme. Ehdittyämme
alas rannalle meille tuli vastaan jono lapsia, jotka lauloivat
helgolantilaista piirihyppylaulua. Nähdessään Bigin he sulkivat hänet
piiriin ja tanssivat hänen ympärillään. Kun hän otti syliinsä majastamme
isännän liinatukkaisen suloisen pikku tyttären ja suuteli häntä,
silloin kajahti joka taholta riemahtelevia huutoja: - Minulle myös
suukko, minulle myös! — Aina syntyi samaa iloa ja onnea, kun Big vain
joutui lasten pariin! Tuo kuva vuodatti riemua sydämeeni. Olkoon hän
mustalainen ja pakana, — ihminen, josta lapset pitävät, omistaa mielen
jaloutta!

Mutta noita viehkeitä päiviä keskeytti synkkä hetki.

Bigin kysymyksen johdosta kirjoitti kapteeni Sommerfeld meille, meitä
kihlauksemme johdosta sydämellisesti onnitellen, odottavansa meitä
eräässä pienessä Pohjois-Saksan kaupungissa, jossa ilmapallo oli oleva
valmiina aamujunalla saapuessamme.

Laiva kuljetti meitä Helgolannista päin Elbeä pitkin. Silloin tuli
Süllbergin luona sijaitseva Balmerin huvila näkyviin syysauringon
lempeässä hohteessa. Tuo näky ja heräävät muistot saattoivat
minut alakuloiselle mielelle. Hampurissa tunsin itseni täydelleen
onnettomaksi. Minusta tuntui kuin Duglore-parkani sielu vaikeroiden
harhailisi valoa ja eloa uhkuvassa kaupungissa muinoista lempeään
hakien. Olisin halunnut mennä tervehtimään uskollista Rungholtiani,
mutta kun mainitsin siitä Bigille, hän vavahti pelästyneenä ja pyysi
soinnittomalla äänellä:

— Elä jätä minua nyt yksin, Jost!

Tietämättämme miksi, olimme edellisten päiväin autuaallisesta
onnellisuudesta joutuneet äänettömän alakuloisuuden valtaan.
Toimittelimme muutamia ostoksia ja vietimme sitten hitaasti kuluvat
hetket, jotka olivat jäljellä siksi kuin iltajunalla voimme lähteä
matkaan Sommerfeldin tykö, asemahuoneen pimeimmässä nurkassa, istuen
vierekkäin toisiimme painautuneina, kuin olisimme pelänneet välillemme
voivan tulla jotain vierasta. Muisto! Vain silloin tällöin keskeytti
jokin välinpitämätön, vaivoin keksitty sana hiljaisuuden. Puistatus
kävi Bigin lävitse.

— Mikä sinua vaivaa, lemmittyni? kysyin minä.

— Jost, sanoi hän voimatta hillitä tuskaansa ja mielenliikutustaan, —
en voi olla muistelematta sinun entistä morsiantasi!

Siis meillä oli molemmilla sama ajatusten esine.

— Jost, kysyi hän, — rakastitko sinä kovin tuota tyttöä?

Minä vavahdin ja vastasin melkein kiivaasti:

— Emmekö ole sopineet, ettemme enää koskaan puhuisi Duglore
Imoberstegistä? Haluatko kiusata minua, Big?

Hänen sanansa olivat saattaneet minut mitä huonoimmalle tuulelle ja
minä jatkoin:

— No hyvä, jos välipuheemme ei enää ole voimassa, niin haluaisin
minäkin kysyä jotain, Big. Kuinka sinä uskalsit mennä puutarhurin tykö,
jonka luona minä asuin? Täytyihän sinun pelätä tapaavasi siellä Duglore
Imoberstegiä? Olen jo usein uteliaasti miettinyt tuota asiaa.

Kauhusta kalpeana hän tuijotti minuun. Sanaakaan vastaamatta hän istui
hiljaa, jäykkänä kuin marmorikuva. Kauniisti kaartuvien kulmakarvojen
välille oli uurtautunut ryppy, joka loi hänen kasvoilleen niin kärsivän
ja samalla niin ylevän ilmeen, ja hänen silmissään näkyi tuo hänen
syntyperästään muistuttava välkähdys. Sydäntäni vihloi haikeasti.

— Oletko loukkaantunut, Big? kysyin minä.

— Olen, vastasi hän tuikeasti, luoden minuun halveksivan katseen.
— Mies, joka vähänkin käsittää naisen luontoa, ei nöyryytä häntä
pakottamalla häntä puolustautumaan asioihin nähden, jotka kuuluvat
rakkauden alalle. En toiminut noina päivinä järkevän ihmisen, vaan
mielipuolen tavoin. Jos rakastat minua, niin elä muistuta minua siitä!

Ehdottomasti katsahdin ympärilleni, eikö kukaan kuullut keskusteluamme.
Mieltäkarmiva tuska ilmeni Bigin sanoissa, ja kiihkeä sääli valtasi
minut äkkiä. Soinnittomasti lausuin:

— En tiedustele sinulta enää koskaan mitään, joka koskee eroaikaamme
Hampurissa!

— Niin, elä tee sitä enää koskaan, Jost! sanoi hän tuskalloisesti.

Silloin junamme saapui suhisten asemasillan viereen, junankuljettaja
kehotti nousemaan vaunuihin. Pitkällä yöllisellä matkalla sovimme
taas täydelleen ja tunsimme voimakkaammin kuin koskaan ennen olevamme
kumminkin kaksi valtavan rakkauden yhdistämää olentoa. Varhain
seuraavana aamuna, tähtien vielä tuikkaessa, saavutimme kaupungin,
jossa kapteeni meitä odotti. Hänen apulaisensa oli meitä vastassa
asemalla ja vei meidät kaasutehtaan lähellä olevalle niitylle. Bigin
määräysten mukaisesti oli Sommerfeld jo suorittanut kaikki valmistukset
ja pitänyt huolta siitä että lähtö voi tapahtua pikaisesti ja
katselijoitta.

— En tosin voinut uneksiakaan Hampurissa, että vielä kerran saisin
kuljettaa teidät molemmat halki ilmojen, lausui hän kunnioittavasti
tervehtien, — mutta on vanha kokemus että ne, jotka kerran ovat
kohonneet siintävään korkeuteen, haluavat uudistaa lentoretkensä.

— Mutta tästä ei saisi tulla retkeily maanpinnan läheisyydessä,
vaan haluaisimme tehdä pitkän matkustuksen kautta yläilmojen, herra
kapteeni, sillä tämä on häämatkamme, sanoi Big, ja hänen kasvojansa
kirkasti puoleksi vallaton, puoleksi vakava hymyily.

Kohta senjälkeen lausui kapteeni:

— Neiti Dare, herra Wildi! Antautukaamme Jumalan haltuun, — nouskaa
veneeseen!

»Saturnus», jonka nousua yökaste hidastutti, kohosi vitkalleen, mutta
tasaisesti kohden kiiltokiven tavoin hohtavaa kointähteä. Synkkä ilta
Hampurissa oli unohdettu, Big oli hillityn riemun, suloisen onnen
vallassa.

Meidän yhteiseen elämänuraamme tuo ihana retki vaikutti varsin
ratkaisevasti.

       *       *       *       *       *

Pyhäkellot soivat alhaalla ihmismaailmassa! On Jouluaatto! Vaikka
tiesin etten voisi tänne kuulla niiden ääntä, vietin kumminkin Hiuteen
seurassa illan ulkona. Hankikinoksilla, jotka kohoovat aina majani
kattoon saakka, mellastelin minä jalkarampa mies. Päivänseisauksen
myrskyjä seurasi sininen taivas ja kova pakkanen. Feuerstein
oli iltapäiväauringon loisteessa verrattoman ihana talviunelma,
koskemattoman puhtauden kuva. Ei edes linnun siipikään ole sipaissut
jälkeä lumeen.

Aurinko laski varhain veripunaisena tummansiniseltä iltataivaalta.
Kuolonkalpeina ja tuimina seisoivat vuoret vihertävässä hämyssä,
silmäillen uusikuuta, kirkkaasti loistavaa Venusta ja Jupiteria.
Jo olivat ne muuttumaisillaan haamuiksi vain, kun äkkiä keltaista,
punertavaa valoa tuikahti esiin niiden lumiharjakkeista, tulta, joka
näytti virtaavan vuorenhuippujen sisästä, ikäänkuin ne olisivat hehkua
täynnänsä. Kolmasti uudistui tuo ilmiö, valaisten yhä uudelleen synkät
laaksot.

Mutta olisin kernaasti luovuttanut muiden katseltavaksi kuun, Venuksen,
Jupiterin ja tuon hehkun, jos sensijaan olisin kaukoputkellani saanut
nähdä loistavan joulupuun tuolta laaksosta tai edes valopilkun
Selmatt'ista. Mutta koko ihmismaailman kätkee minulta talviusma,
tyhjältä ja kuolleelta näyttää ilmojen valomeressä hohtava maapallo, ja
minusta tuntuu kuin unennäöltä, että noiden sumujoukkojen alapuolella
olisi lämpimästi sykkiviä sydämiä.

Oi, haluaisin nyt vaeltaa läpi suuren kaupungin, kuten teimme
Bigin kanssa parina jouluiltana, kuulla kellojen ja pasuunain
äänen torneista, na iloisten äitien ja isäin kiiruhtavan kotiin
joululahjoineen ja tarkata kuinka köyhinkin, jolla ei ole varaa
ostaa joulupuuta, ottaa torille pudonneen kuusenoksan ja kiinnittää
ullakkokamariinsa ehdittyään siihen ainoan kynttilänsä tuikkamaan.

Big! Haluaisin vielä kerran käyskennellä kanssasi tuona iltana, sinä
pakanatar — sä jouluenkeli! Muistelen tuota muutamaa jouluiltaa
merellä. Soitettiin hurskaita virsiä, korkealla mastossa säteili
joulupuu. Silloin käännyit sinä kapteenin puoleen lausuen:

— Eikö tuolla alhaalla ole kahlehdittuna mies, joka murhanteon takia
tulee jätettäväksi viranomaisten haltuun? Rauha maan päällä! Päästäkää
hänet hetkeksi kannelle, viettämään joulua minun ja mieheni kanssa!

Niin sinä puhuit. Murhaaja itki ilosta, kuullessaan että oli olemassa
ihminen, joka jouluiltana oli ajatellut häntä armahtavaisella mielellä,
söi kanssamme illallista ja kertoi meille äidistänsä.

Vaikka vietänkin observatoorissani joulua yksin, en tee sitä
kumminkaan suruisin mielin. Sydämelleni tuottaa hoivaa mieluisa
ajatus. Kun Gottlobe ja Hannu ovat menneet naimisiin, kuten Jumala
suonee Hangsteinerin vastarinnasta huolimatta tapahtuvan, enkö silloin
laskeutuisi alas täältä vuoreltani, elääkseni rauhallisena vanhuksena
tuolla laaksossa, sytyttäen vielä monet joulupuut iloksi riemuitseville
lapsenlapsille?

Mutta se seikka jää tulevaisuuden ratkaistavaksi.

Voimakkaampana täyttää tällä hetkellä mieleni toivomus että ilma olisi
huomenna kirkas aina laaksonpohjaan saakka. Varhain iltapäivällä
palaavat Selmatt'in kirkkomiehet, jotka aamuhämärissä ovat lähteneet
Zweibrückeniin, laaksotietä kotiin. Olen utelias näkemään, ketä siellä
silloin vaeltaa. Siitä voin tehdä johtopäätöksiä, millä kannalla
asiat ovat Hangsteinerin talossa. Kunpa vain edes yleensä saisin
kaukoputkellani nähdä ihmisiä, seurata heidän toimiansa! Se olisi nyt
ainoa toivoni!

Vietän pyhää juhlaa! Minulla ei ole joulukuusta, ei joulukynttilöitä
loistamassa, ei ole ilosta säteileviä lastensilmiä, mutta avaan
pullon jaloa kreikan viiniä, tuntien kiitollisuutta noita herttaisia
ihmisiä kohtaan, jotka sen ovat lähettäneet. Muuan St Jakobissa
asuva perhe toimituttaa minulle nimittäin joka vuosi ensimäisenä
päivänä elokuuta korin viiniä tänne vuorelle. Muutama vuosi sitten
he oleskelivat vuoristossa huvilassa. Heidän poikansa aikoi yhdessä
parin muun nuorukaisen kanssa eräälle korkeimmista ja vaarallisimmista
alpinhuipuista. Isä, joka oli kerran käynyt Feuersteinillä, sähkötti
minulle: »Mitä arvelette säästä?» Jos olisin luottanut vain koneisiin,
olisin helposti voinut vastata: »Kaunista säätä jatkuu.» Mutta
silmäilin ympärilleni avaruuteen ja näin siinä jonkunmoista väreilyä,
epämääräistä valopilkkujen vaeltelua. Ilmaretkiltäni tunsin tuon
ilmiön. Minä sähkötin: »Ennen vuorokauden kuluttua kovia rajuilmoja.»
Kolme nuorukaista, niiden joukossa tuon perheen poika, luopuivat
ennustukseni johdosta rohkeasta yrityksestään. Toiset kolme eivät
välittäneet varoituksestani, vaan nousivat vuorelle. Seuraavana päivänä
he joutuivat siellä rajuilman uhriksi, Siitä saakka tuo perhe on joka
vuosi tapahtuman vuosipäivänä, ensimäisenä päivänä elokuuta, lähettänyt
minulle viiniä, lausuen parilla sanalla ilmi kiitollisuutensa siitä
että olin neuvollani estänyt heidän poikansa vuorelle nousemasta ja
pelastanut hänen henkensä.

Voin siis tuota viiniä nauttiessani lohduttautua sillä etten
Feuersteinin havaintoaseman hoitajana palvele yksinomaan suurta
meteorologista taulustoa. Se tuntuisi yhtä turhanpäiväiseltä kuin
moni muu seikka tässä maailmassa. Ei, minulla on syytä uskoa, että
sääennustukseni ovat muulloinkin kuin tuossa yhdessä tapauksessa
tuottaneet ihmisille todellista hyötyä. Se ajatus tekee toimeni minulle
rakkaaksi ja suo minulle voimaa kestää vaivalloisessa virassani.

Kohotan lasini lausuen:

— Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa! Maa ja tähtitaivas ylistävät
hänen tekojansa. Rakkaus, joka yhdistää ihmisen ihmiseen, johto, joka
kunkin yksityisen elämän juoksussa ilmenee, ovat hänen ihmeistänsä
käsittämättömimmät! Kunnia olkoon Jeesukselle Kristukselle!
Kiitän sinua siitä että olet suonut meille ihmisraukoille joulun,
muistojuhlasi, joka saattaa meidät ylentämään mielemme korkeammalle.
Täytä sydänten ikävöiminen! Auta meitä ettemme enää eläisi kuin
villit. Suo rauha maan päälle! Rauha, rauha! Kansat tarvitsevat sitä
yhtä hyvin kuin jokapäiväistä leipää. Joka heitä sotaan yllyttää, on
rikoksentekijä. Ja ihmisille hyvä tahto! Lausun kiitokseni teille,
jotka menneinä aikoina olette totuuden polkuja hakeneet, niillekin,
joiden nimet ovat unhoon vaipuneet. Mutta nyt eläväiset! Jatkakaa
heidän työtänsä, hakekaa, tutkikaa, etsikää uusia edistyskeinoja! Mutta
elkää sentään pettäkö itseänne! Tosin pystytte tutkimaan aivosolujen
salaista elämää ja ottamaan selkoa kaukaisinten auringoiden
kokoonpanosta, ja teidän viisautenne on ylitsevuotavainen. Mutta
onko ihmiskunnan elämä myöskin saanut jalomman, leiman, täyttääkö
ihmismielet ylevä harras onnellisuus? Melkeinpä sitä saa hakea lyhty
kädessä Diogeneen tavoin. Mitä on kaikkialla nähtävänä? Mielenhaikeutta
niin hökkelissä kuin palatsissa! Teidän ylväissä kaupungeissanne
kituvat yhä edelleen lapset, joilta on ryöstetty lapsuudenaika,
harhailevat kaupanalaiset naiset, kaikkialla näkee rahan hallitsevan
mieliä, väkivallan ja tunnottomuuden olevan ohjissa. Teitä vastaan
todistaa tyttö, joka säälistä surmaa vastasyntyneen pienokaisensa,
teitä vastaan todistavat vaimot, jotka mätänevin rinnoin sairaaloissa
kituvat. Teitä vastaan todistavat hulluinhuoneet ja vankilat, joita
teidän yhä täytyy laajentaa. Rikoksentekijä vaikeroi kopissaan: »Miksi
ei kukaan minua veljellisesti lähestynyt koettelemuksen hetkenä?»
Mielipuoli lausuu hampaitansa kiristäen: »Minulla oli vaimo, kaksi
kukoistavaa lasta, ystävä. Ystävä tuhosi omaisuuteni ja vietteli
vaimoni.» Ihminen syyttää toista ihmistä, ja luontokappaleiden valitus
kohoaa taivaalle. Olen kauhusta jähmettyen nähnyt kuinka vaikeroiva
kili temmattiin emän utareilta ja nyljettiin elävältä, että naiset
saisivat kidutetun eläimen nahasta sen hienompia sormikkaita. Vapisevin
sydämin kysyin silloin: »Onko olemassa Jumalaa» ja epäilys valtasi
mieleni. Vasta oman elämäni tarkastelu on saattanut minut jälleen
luottamaan Kaikkivaltiaan voimaan. Mutta en halua enää laskeutua täältä
alas näkemään noita sydäntävihlovia kuvia. Jos sen tekisin, täytyisi
minun koko sydämeni voimalla huutaa ihmiskunnalle: »Vähän enemmän kykyä
käsittää lähimäisen tarpeita, hänen onnenkaipuutaan, hänen salattuja
tuskiaan. Enemmän hyväntahtoisuutta kanssaihmisiämme ja vieläpä
eläimiäkin kohtaan! Se olisi ihanampi sivistyksen voitto kuin pohjois-
tai etelänavan saavuttaminen. Kaiken mikä elää ja hengittää tulee olla
teille pyhää! Sen käsittäminen olkoon tulevan sukupolven suurin kunnia!»

Ei, en haluaisi laskeutua alas Feuersteiniltä ruvetakseni apostoliksi.
Minäkin olen palvellut intohimoja, ja jokainen voisi nauraa minulle
ja sanoa: »Sinäkin saarnailet, sinä vanha synninorja, joka syöksit
nuoruutesi lemmityn onnettomuuteen, etkä edes voinut tuottaa lohtua
vaimollesi Abigailille hänen haikeissa tuskissansa!» —

Kohotan lasini ja puhun:

— Joulun takia, joka kuin tulevaisuuden enteenä hetkeksi tuo
maailmalle rauhan, tahdon uskoa sukukuntamme siveelliseen kehitykseen,
sen tulevaisuuteen, sen kunniaan! Katson kuten Mooses vuorelta
luvattuun maahan, — ei, syvyydestä kohotan käteni, ylitsevuotavin
sydämin tervehdän tulevien sukupolvien kukoistavaa kulkuetta. Heidän
puhtoisella otsallansa kuvastuu jumalankaltaisuus. He ovat niin ihania,
heidän katseensa on niin uljas. Heidän ihanuutensa, heidän vapautensa
on — hyvyys!




XXI.


Vietin jouluaaton luoden yksinäisyydessäni itselleni haavekuvia
maailmasta. Juhlapäivät menivät hiljaisesti menoaan. Oli oiva sää,
mutta ei lintukaan liikahtanut, ja Selmatt'ista en nähnyt jälkeäkään.
Mitäpä jää minulle muuta neuvoksi kuin ryhtyä jälleen jatkamaan
elämäntarinaani!

       *       *       *       *       *

»Saturnus» leijaili halki ilmojen. Solakka varsi paksuun viittaan
käärittynä seisoi Big vieressäni, katselimme allemme jäänyttä tiheään
rakennettua kaupunkia tummine torneineen. Tuskinpa lienee ainoakaan
silmä tarkannut' yksinäistä kulkuamme. Nuo muutamat varhain sytytetyt
valopilkut, jotka johtivat kaupungista, näyttivät etenevän meistä
nopeasti.

— Meillä on navakka koillistuuli, lausui Sommerfeld, keskeyttäen
hiljaisuuden. — Kuljemme junan nopeudella mantereelle päin. Ylemmäksi
kohottuamme kulkee »Saturnus» vielä nopeammin.

Tummasta taivaankupukasta tulivat tähdet loistavampina esiin. Mutta
nyt saavutti kohoava alus aamun valovirran. Idässä sädehti aurinko
rusopilvien ympäröimänä. Sen loimu kirkasti paljon, ja koppaa
kannattavasta renkaasta tulvahti alas hohde, kuin olisi silkki
liekehtinyt. Koko aluksemme väritti tuo hehku. Nyt valahti se yli Bigin
ihanan varren. Hän seisoi levollisena ja juhlallisena. Ihastuksissaan
hän huudahti:

— Niin, tästä nyt tulee se suurenmoinen retki, josta alinomaa olen
haaveillut, että saisin sen tehdä sinun kanssasi, armaani!

Katsahtaessaan alas syvyyteen hän kumminkin säpsähti.

— Kuljemmeko me meren ylitse? kysyi hän nopeasti.

— Syysaamun sumua se on, kuiskasin hänelle, ja hänen pelkonsa sai hänet
hymyilemään.

Auringon voimakkaat säteet imivät kankaalle paneutuneen kasteen ja
laajensivat kultapallon. Suhisten virtasi siitä ulos kaasua, ja
kondorin voimalla kohosi »Saturnus» puhtaampaan ilmapiiriin.

— Olemme Montblanc'in korkeudessa! lausui Sommerfeld aneroidiä
tarkastaen, ja hänen teräksenharmaat silmänsä kiintyivät tutkivalla,
ihailevalla katseella Bigiin.

Mutta Big vastasi tyynesti:

— Korkeammalle, herra kapteeni, yhä korkeammalle, kunnes herra Wildi
kieltää!

Vaieten nautimme avaruuden äärettömyydestä, valosta, ja sanomattomasta
hiljaisuudesta, joka on yläilmoissa täydellisempi kuin tuhatvuotisissa
kaupunginraunioissa. Big viittasi kädellään kohden tummansinistä
taivaankantta, jota pallomme hipaili. Päivänvalosta huolimatta tulivat
pienet sirot tähtöset esille asunnoistaan ja silmäilivät uteliaina
ihmisparia, joka uskalsi kulkea heidän akkunoidensa ohitse.

— Eikö ole ihmeellistä, Jost, ajatella että meitä kahta ihmistä, jotka
niin kaikesta sydämestämme toisiamme rakastamme, ei yhdistä elämään muu
kuin nuo köydet, jotka kiinnittävät veneemme palloon? Eikö sinustakin
täällä paremmin ja selvemmin kuin tuolla alhaalla tunne että kuulumme
yhteen?

Minä vastasin hänelle. Silloin pelästyi hän ääneni outoa sointua.

— Niin kumealta ja kaukaa se kuuluu kuin haudasta! sanoi hän.

Hän loi pelästyneen katseen äärettömyyteen, jossa valo ja pimeys meitä
ympäröivät ilman mitään väliasteita. Hänen huulensa vaalenivat, hän
horjahti. Annoin Sommerfeldille merkin että hän laskisi alemmaksi. Big
lepäsi puoleksi tajutonna sylissäni. Avatessaan silmänsä hän kuiskasi:

— Voimani olivat loppumaisillaan. Mutta sinä olet voimakas Jostini!

Nöyrästi taipui naisen ylpeys ihailemaan miehen voimain suuremmuutta.

Alemmaksi laskeutuneena kiisi »Saturnus» maisten sumujen hopeakenttien
ylitse. Ainoastaan gondolia kannattavain köysien vinosta asennosta,
silkkiverhon kitinästä ja hiljaisesta sihinästä huomasi että kuljimme
eteenpäin huumaavaa vauhtia.

— Kuljemme melkein suoraan etelää kohden! sanoi kapteeni silmäillen
kompassia. — Kun tähän vuodenaikaan tuskin tarvinnee odottaa varsin
suuria lämpömäärän vaihteluita, niin on mahdollista että pallo
kannattaa iltaan saakka.

— Ihanaa! huudahti Big. — Koko laajan Saksanmaan poikki! Niin juuri
olin haaveksinutkin.

Sommerfeld siveli hyvillään pitkää, kapeaa, harmaata partaansa.

— Se olisi minulle yhtä mieluisaa kuin teillekin, neiti, hymyili hän, —
sillä siten pääsisin talvikortteeriini Baierin ylämaille tarvitsematta
tehdä pitkää vaivalloista rautatiematkaa. Tämä retki on viimeinen,
jonka teen tänä vuonna. Iloitsen päästessäni taas perheeni tykö.

— Oletteko te sitten naimisissa, herra kapteeni? kysyi Big uteliaasti.

— Minulla on vaimo ja kaksi tytärtä, vastasi Sommerfeld. — He asuvat
pienessä huvilassa muutamassa baierilaisessa pikkukaupungissa.

— Omituista, nauroi Big sydämellisesti, — kuinkahan minä olin saanut
päähäni että ilmapurjehtijan välttämättömästi täytyisi olla naimaton
mies! Eikö teidän vaimonne kesäisin ole yhtä mittaa huolissaan teidän
tähtenne?

— Ei, neiti, vastasi Sommerfeld, joka jutellessaan koko ajan piti
silmällä ilmapallon liikkeitä. — Vaimoni tuntee minut varovaksi
retkeilijäksi. Olen jo likimmittäin kolmekymmentä vuotta ollut tässä
toimessa, eikä retkilläni ole vielä koskaan sattunut mitään varsinaista
onnettomuutta. Tosin sentään, — kerran Wienin luona eräs nainen taittoi
säärensä, kun hän varoituksistani huolimatta maahanlaskiessamme hyppäsi
gondolista liian aikaiseen.

— Kertokaapa, kapteeni, olkaa hyvä, matkoistanne ja retkistänne, pyysi
Big. — Teidänhän on täytynyt nähdä äärettömän paljon ihanaa ja kaunista!

Yhä edelleen alustaan silmällä pitäen alkoi Sommerfeld jutella
retkistään mieltäkiinnittävällä tavalla, joskin luontonsa mukaan hiukan
sotilaallisen niukkasanaisesti. Lyhyin piirtein hän kuvasi meille
kaukaisia maita ja niissä tekemiään ihmeellisiä matkoja sekä retkiin
osaaottaneita henkilöitä.

Mutta hurmaavan ihana oli tuokin retki, josta paraikaa nautimme.
Hopeakentän alta, jota pitkin leijaili »Saturnuksen» peilikuva ja
varjo, alkoi kuin himmeän levyn takaa näkyä kyliä ja maakartanoita,
kiemurtelevia virtoja, lukinverkkolankoja muistuttavia katuja ja teitä.
Siintävinä lepäsivät ne tuolla alhaalla, kuin merenpohjaan vajonneina.
Silloin pirstaantui hopealevy kuten järven jää kevättuulessa.
Haavemaiseen unikuvaan tuli eloa ja liikettä. Hopeapirstaleiden lomitse
väikkyivät kirkasväriset maisemakuvat. Maa paljasti rakkaat äidilliset
kasvonsa.

— Niin, hänen lapsinansa me sentään aina pysymme, riemahteli Big. —
Jost, eikös tämä retki ollut mainio keksintö?

Nauttien syvyyden vaihtelevista kuvaelmista kuuntelin Sommerfeldin
juttelua. Hän kertoeli puutteenalaisesta nuoruudestaan ja kuinka hän
Münchenissä oli tullut ranskalaisen ilmapurjehtijattaren apulaiseksi ja
sitten huomatessaan tuon naisen toimessaan viettävän huoletonta, ihanaa
elämää, oli päättänyt antautua samalle uralle, jonka päätöksen sitten,
monet vastukset voittaen, myöskin toteutti.

— Ja onko se tuottanut teille tyydytystä? kysyin minä.

— On kyllä, vastasi hän levollisesti. — Rakastan tointa, joka tuottaa
minulle perheineni hyvän toimeentulon ja vanhuudenvaraa myöskin. Olen
vain pahoillani siitä, että muutamain ilmapurjehtijain kevytmielinen
menettely on saattanut koko ilmapurjehduksen yleisön silmissä väärään
valoon. Ilmapurjehtija, seikkailija, tuulihattu merkitsevät monen
mielestä samaa. Mutta ilmapurjehtiminen ei suinkaan estä noudattamasta
sovinnaisuuden perusohjeita, vaan on sen arvossapitäminen aina
kuulunut olentooni. Mutta ennen kaikkea olen karttanut uskaltaa
liikoja, enkä ole antanut kuuluisintenkaan ammattitoverieni pilkan,
että olen vain huviretkeilijä, houkutella itseäni seikkailuihin.
Siinä olen tehnyt oikein. Missä he ovat, nuo maankuulut retkeilijät?
Toinen toisensa jälkeen he ovat joutuneet perikatoon mielettömillä
retkillä merien yläpuolella tai yläilmoissa. He kerskailivat tiesi
Jumala millä tieteellisillä ansiotöillä, mutta noiden onnistumattomien
ilmamatkojen tulos oli vain lisääntyvä epäluulo ilmapurjehtimista
vastaan, liioiteltu käsitys retkeilyn vaarallisuudesta. Minä en ole
koskaan puhunut loruja retkieni tieteellisestä arvosta, mutta sensijaan
olen pikimmittäin kolmenkymmenen kesän aikana näyttänyt toteen, että
ilmapurjehdus tunnollisen ohjaajan johdolla tarjoaa melkein vaarattoman
ja mitä miellyttävimmän tilaisuuden nauttia avaran maailman ihanuudesta.
Olen sivistyneiden piireissä hankkiinut ilmapurjehdusurheilulle suuren
joukon luotettavia suosijoita. Siitä olen ylpeä!

Järkevä tapa, millä Sommerfeld jutteli itsestään ja toimestaan,
miellytti minua suuresti, ja kuuntelin häntä varsin tarkkaavaisena.

— Jost, huudahti Big nauraen, — sinun pitäisi myöskin ruveta
ilmapurjehtijaksi.

Bigin pilan kuullessaan Sommerfeld loi minuun tutkivan katseen.
Molemmille vastasin nauraen:

— Niin, ei se olisi niinkään vihon viimeinen toimi, johon haluaisin
ryhtyä.

— Katsopas vain tuonne, huudahti Big, viitaten avaruuteen, missä
katsettamme kohtasivat yhä ihanammat näytelmät. Kuin keveäsiipiset
jättiläislinnut, kuin maisten järvien pinnalta kohonneet valkoiset
laivat ja saaret nousivat maata himmentäneen hopealevyn pirstaleet
ylös taivaan sinivirtoihin, ja »Saturnus» liiteli halki pilvien
ihmevaltakunnan. Ne ympäröivät meitä kuin parvi karkeloivia enkeleitä,
joiden pitkien pukimien laahuksia reunusti kultapaarre. Yhä vaihtelivat
niiden muodot, ja niiden välillä ammottaviin onkaloihin syöksyivät
valovirrat kuin vuoriston ryöppyvedet, lumi- ja jäävyöryt. Vaan
kuilujen pohjalla häämötti mieltälämmittävänä ihmisten asuma maailma.
Mutta missä pilviseinä oli tiiviimpi, siinä peilaili aurinko, ja
joka taholta meille nyt säteili auringoita vastaan, ja sateenkaaret
liittivät pilven pilveen.

Kas, siinähän pallommekin kummitteli! Risaisen usmajoukon seinämää
pitkin kiisi »Saturnuksen» varjo aavelaivan kaltaisena. Sädekehän
ympäröiminä lensivät päämme ja vartalomme varjot pilviä pitkin. Me
kuljimme huimaavaa vauhtia! — Jost! huudahti Big ihastuksissaan, ja
kas! lähellä ja kaukaa toistivat vienot äänet nimeni. — Big! vastasin
minä, ja pilvien kukkuloilta ja onkaloista huudettiin meille: — Big! —
En tiedä itsekään, kuinka silloin tuli mieleeni joeltaa kuten muinoin
Feuersteinin kukkuloilla, kun Dugloren kanssa riemahdellen toisiamme
tervehdimme. Kaikkialta kajahti minulle joellus vastaukseksi. Mutta
valtavina heräsivät muistot tuskaa tuottaen povessani.

— Uudelleen, Jost! riemahteli Big. Hänen kasvoillaan säteili hilpeä
innostus. Hän hymyili hurmaavasti, lähensi suunsa korvaani ja kuiskasi
kiihkeästi:

— Jost, jos voisit suostua siihen! Haluaisin tulla ilmapurjehtijan
vaimoksi! Sinä uljas Jostini!

Tuo ei ollut enää pilaa, vaan Big lausui ilmi sydämensä hartaan
toivomuksen. Ilmapurjehdus oli saattanut hänet haltioihinsa, ja hänen
silmänsä säihkyivät lumoavina.

Oliko Sommerfeld kuullut hänen kuiskauksensa? Hän loi minuun vaieten
läpitunkevan katseen, sitten hän lausui:

— En yleensä hevillä kehota ketään ryhtymään toimeeni. Mutta teillä,
herra Wildi, on menestymisen edellytykset, tarmoa katseessa ja tarmoa
mielessä. Olisin ylpeä, jos saisin ohjata teidät alalleni!

Vastasin hänelle kieltävästi, mutta lumouksiin oli ilmapurjehdus
minutkin saanut. Vaieten tuijotin eteeni. Valkoisten saarten kaltaisina
jäivät pilvet taaksemme avaruuteen, mutta »Saturnus» laskeutui hitaasti
alempiin ilmakerroksiin, ja kodikkaana lähestyi meitä maa, hohtaen yhä
kirkkaammin värein. Linnat ja kylät loistivat päivänpaisteessa, ja me
kuljimme hopeanhohteisen virran ylitse, jonka pintaa laivat kyntivät.
Kaukana häämöttivät metsämaisemat tummina varjoina vaaleata taustaa
vastaan. Mainen elämä tervehti meitä tutuin äänin. Kuului veturin
vihellys ja kellonsoittoa muutamasta kaupungista. Kouluista rientävät
lapset huomasivat pallomme ylhäällä ilmassa. He liehuttivat lakkejaan,
kuulimme heidän riemuhuutonsa ja pyyntönsä: — Laskekaa täällä maahan,
tehkää hyvin! — ja kaduilla syntyi hyörinää kuin muurahaispesässä,
johon on pistetty keppi. Mutta kaupunki jäi jo taaksemme. Muuan
talonpoika, joka perhekuntineen työskenteli pellollaan, havaitsi
aluksemme. Tuikeasti hän kiirehti kaikkia, ihmisiä ja hevosia
rattaineen rientämään kotia kohden, kuin olisi itse paholainen siinä
tulla kiitänyt ilmojen halki.

Onko minun rupeaminen ilmapurjehtijaksi vai ei? Ajatuksiin vaipuneena
silmäilin ulos avaruuteen. Mutta Sommerfeld oli sillävälin valmistanut
meille oivan virvoituksen, keittänyt teetä, sammuttamattomalla
kalkilla, jolle oli vettä valanut. Kunnioittavaisena hän kääntyi
morsioni puoleen lausuen:

— Olen täyttänyt kaikki määräyksenne, neiti!

Ruokakopasta tuli nyt esiin kaikenlaisia herkkuja ja pullo kuohuvaa,
tulista ranskanviiniä.

— Enkös ole ollut oiva emäntä? laski Big ylpeillen leikkiä. Mutta
laseja kilisyttäessämme hän nauraen loi minuun kiihkeän katseen ja
lausui:

— Tuokoon tämä malja mieleesi oivan päätöksen!

Ilmapurjehtijaksiko? Outo ajatus, mutta täysin Bigin uljaan,
ennakkoluuloista vapaan mielen mukainen! Ei, rohkeutta ei minulta
puuttunut tuohon toimeen. Olinhan auringon, valon, ilmojen
lapsonen, joka jo varhain oli tottunut avaruuden korkeuteen ja
laajuuteen, taivaan näkemiseen. Olivathan silmäni Bodenin laitumilla
paimennellessani, jolloin tarkkasin kaikkea mitä Feuersteinin
kallioilla tapahtui, harjaantuneet tarkoiksi kuin petolinnun.
Virtailihan suonissani esi-isieni vuorelaisten hurjaa verta, joka oli
minut yllyttänyt jättämään kotimaani ja saattanut minut Hampurissa
seikkailuihin, vähällä vienyt minulta hyvän maineenkin. Olin mies, joka
ei pelännyt vaaroja, vaan jolla oli haava sydämessä ja joka tarvitsi
unhoa.

Ja ajatuksiini sekaantui kiihottavana Bigin säihkyvä katse.
Mustalaistyttöseni halusi viettää kulkurielämää. Minä puolestani
ikävöin maailmaa näkemään, mutta en halunnut olla tyhjäntoimittaja,
joka elää vaimonsa varoista. Ilmapurjehdus soisi meille kummallekin
mitä halusimme, matkustelua ja työtä.

»Saturnus» jatkoi matkaansa iltapäivän auringonpaisteessa. Ilma ja
maa tarjosivat runsain määrin ihanintansa nähdäksemme. Lähestyimme
suloisia kukkula- ja vuorimaisemia, riensimme niiden ylitse ja jätimme
ne taaksemme siintävään etäisyyteen. Sommerfeld, joka silmäili
karttojansa, mainitsi tuon tuostakin jonkun nimen:

Thüringerwald! Kronach! — ja äkkiä: — Mainin latva!

Luodessani katseen virtaan, tulin äkkiä ajatelleeksi että »Saturnus»
kuljetti meitä muinoista kotimaatani kohden. Oi, jos saisin luoda
ainoankaan silmäyksen Selmatt'in laaksoon, nähdä miten Dugloren laita
oli!

Ei, en sittenkään voinut ruveta ilmapurjehtijaksi! Povessani vallitsi
vielä voimakkaana kotiseutuni katsantotapa, vaatimattomissa oloissa
viettämäni lapsuuden muistelmat. »Elä tee sitä, elä tee!» rukoili
isäni haudassaan. »Jost, Jost, enkö ole kurituksillani saanut
luontoasi taltutetuksi!» Ja koulumestari Kasperin vilpittömillä
kasvoilla kuvastui haikea mielipaha: »Jost, sinä hillitön Jost, jota
olen rakastanut kuin omaa poikaa, eikö siinä jo ole kevytmielisyyttä
ja jumalattomuutta kylliksi, että olet riistänyt Duglorelta hänen
elämänonnensa? Nyt tahtoisit vielä kuljettaa ilmalaivaa, tuota
paholaisen tekelettä, läpi korkeuksien!» Ja kaikki surmansa saaneet
selmattilaiset vaikeroivat haudassaan: »Jost Wildi, meidän pitää maata
täällä kallioiden alla, ja sinä haluaisit nousta ylös pilviin!»

Sekavina täyttivät ajatukset mieleni.

Mutta aluksemme kiisi edelleen ihanan syyspäivän loisteessa ja
hohteessa. Kyliä ja kaupunkeja ilmestyi tiellemme, ne näkyivät
pienoiskoossa allamme, pienenivät yhä vielä ja jäivät taaksemme.
Vuoriryhmät auringon kultaamine huippuineen seurasivat toinen
toistansa. Laajoista, tiheistä metsistä nouseva kosteus saattoi
»Saturnuksen» laskeutumaan, se leijaili yli vihreän, kimmeltävän
metsän, hipailipa tuuheita kuusiakin, jotka kohisivat allamme kuin
myrskyssä. Metsäotukset, jotka aukioilla olivat rauhallisina olleet
laitumella, kiisivät pelästyneinä tiehensä. Mutta taivaanrannalla, jota
kohdin kuljimme, nousi näkyviin vihreitä vuorenhuippuja. »Saturnus»
jännitti vielä kerran lentimensä ja lensi iltataivaan kirkkauteen.

Mikä ihme! Valkoisena ja haamumaisena siinsi jotain kaukaisten
kukkulain takana. Haavekuvako vai kangastus? Välkkyvinä häämöttivät
kaukaisimmasta etäisyydestä hohtoiset Alpit! Kohottaen päänsä
iltaruskoon, korkealle yli maisen ympäristönsä, ne lähestyivät meitä
kuin vanhat isät ja äidit, jotka ovat valmiit lausumaan tuhlaajapojan
tervetulleeksi kotiin.

Eiväthän ne tosin olleen Selmatt'in vuoria, vaan kumminkin
lumihohtoisia huippuja ja harjoja. Lumottuna ja tuskan vallassa
tuijotin tuohon kaukaisuudessa kajastavaan loistoisaan ilmiöön.
»Kotimaani, kotivuoristoni!» riemahteli sydämeni rajattoman ilon
vallassa. Minusta oli kuin hellät äidinkädet olisivat minua hyväilleet.
Hillittömän valtavana täytti koti-ikävä koko olentoni, soinnahdellen
mielessäni kuin lapsuudessa kuultu laulu, vaikeroiden voimakkaana kuin
urkutorven ääni: Oi Jost — Jost — Jost!

Siinä minä seisoin, kädet pallon köysiin puristettuina, purren hampaat
yhteen ja vavisten.

»En saa palata kotiin!» Tuo ajatus vavahdutti sydäntäni kuin
ruoskanisku. »En saa palata, — en itseni tähden, kun olen kirjoittanut
sinne erokirjeen ja minua siellä halveksitaan. En saa palata kotiin,
sillä en saa riistää Duglorelta sitä rauhan hitusta, jonka hän ehkä
on saavuttanut Hangsteinerin rinnalla. En voi sinne palata Biginkään
takia, joka nyt tulee vaimokseni. Hän ei ole hiljaisten vuoriseutujen
lapsonen, hän on suuren maailman lapsi ja minä, Jost Wildi, olen
koditon mies! Mitäpä siis siitä, jos minusta tuleekin ilmapurjehtija,
seikkailija? Ilmojen, auringon, pilvien valtakunnassa, matkoilla halki
maailman ihmeellisten kukkatarhojen löydän unhoa!»

Vienosti hyväillen hiveli Bigin poski kasvojani. Hänen katseensa haki
huolestuneena silmiäni.

— Armaani, huudahti hän pelästyneenä, — läksimme tälle retkelle liian
pian sairautesi jälkeen. Sinähän olet kuolonkalpea!

— Olen taistellut kovan taistelun, vastasin synkästi. — Big —
ruvetkaamme myrskylinnuiksi!

Kaukaiset hohtavat huiput katosivat vihreiden vuorten taakse. Niiden
viimeinenkin hehku sammui. Mitäpä ne säteillään tervehtisivät miestä,
joka ei saanut palata kotimaahansa!

Bigin silmissä loisti innostus.

— Jost, sinä uljas Jostini, kuiskasi hän, — olenhan aina tiennyt, ettet
sinä ole vähäpätöinen mies. Kotkina me kiidämme yli avaran maailman!

— Olkaa varuillanne, laskemme maahan, keskeytti Sommerfeld hänen hellät
puheensa.

— Herra kapteeni! Otatteko minut oppilaaksenne keväällä Meksikosta
palattuamme? kysyin Sommerfeldiltä.

Hän koetti salata ylpeän, onnellisen hymyilynsä, mutta hänen
teräksenharmaat silmänsä loistivat ilosta. Kiihkeästi hän puristi
kättäni.

— Terve tuloa, herra Wildi! Näen varmaankin edessäni miehen, josta
tulee taituri minun alallani.

Iltahämärissä laskimme maahan kodikkaan kylän läheisyydessä Baierin ja
Itävallan rajaseudulla.

Päiväksi jäi Sommerfeld kanssamme lepäämään tuohon vuorten juurella
sijaitsevaan miellyttävään sopukkaan, ja ystävyydensiteet lujenivat
entisestään. Sovin hänen kanssaan, kumminkaan varmasti sitoutumatta,
että keväällä Meksikosta palattuamme tulisin hänen tykönsä
ilmapurjehdusoppiin ja sitten seuraisin häntä kesän ajan hänen
matkoillaan.

Jost Wildi, joka ei enää ollut vuoripaimen eikä ollut voinut tulla
kauppiaaksi, oli tulevan vaimonsa hartaalla suostumuksella valinnut
elämänuransa, uran, joka ei edes kuulunut yleistä arvonantoa
nauttiviinkaan. Tuossa hiljaisessa maailmansopukassa antautui Big
omakseni kuten kotkatar antautuu kotkalle. Kuin lapset rakentelimme
rakkaan, suloisen vaimoni kanssa tuulentupia tulevia vaellusretkiämme
varten.

— Entäs jos minä syöksyisin alas, Big? laskin minä leikkiä.

— Oi, silloin tahtoisin kuolla kanssasi! Ehkäpä se olisikin ihanin
kohtalo, minkä voisin toivoa itselleni, lisäsi hän ajatuksiin
vaipuneena, tuo vakava ryppy otsallaan.

En voinut käsittää onnellisen vaimoni synkkää puhetta. Mutta myöhemmin,
paljoa myöhemmin tuli se jälleen esiin muistini sopukoista. Samalla
kertaa muistin myöskin hänen kuumat kyyneleensä Hampurin sairaalasta
lähtiessäni sekä tuon haikean huudahduksen Hampurin asemalla. Me olimme
ilmapurjehduksen avulla tavottelevinamme maailman riemua, mutta itse
asiassa haimme unhoa ja lohtua — niin Big kuin minäkin!

Nopeasti kului kuherrusaika. Sitten meidän täytyi vakavasti ryhtyä
miettimään Meksikon matkaa. Mutta tuo merentakainen maa teki tyhjäksi
ihanalla retkellämme tehdyt päätökset ja on syynä siihen, ettei koskaan
ole kuultu puhuttavan Jost Wildi nimisestä ilmapurjehtijasta.

       *       *       *       *       *

Valtavan komeana vallitsee talvi täällä vuoristossa. Yöllä on pakkasta
tosin viisikolmatta ja kolmekymmentäkin astetta, mutta aamulla, noin
yhtätoista käydessä, koboltinsinisellä taivaalla hehkuva aurinkoinen
saavuttaa sellaisen voiman, että observatoorini kattokourussa sulava
jää alkaa kitistä. Keveästi puettuna voin mennä ulos huipulle
kävelemään, mutta varjolasit ovat ehdottomasti tarpeen tässä
valomeressä liikuskellessa.

Lämpöisä ilma toi minulle tervehdyksiä elon mailta! Iloinen
käpylintuparvi, joka liiteli tänne alhaalta vuorimetsästä, lensi
Feuersteinin ylitse ja hangelta löysin myöskin jähmettyneen, mutta
vielä hengissä olevan sitruunaperhosen. Mistä tulet sinä, perhoparka,
auringon pettämä kevään sanansaattaja? Toin sen observatooriin. Täällä
saa se lämmön ympäröimänä heittää hyvästinsä elämälle!

Tänään voi nähdä alas Selmattiin. En nähnyt kumminkaan kaukoputkellani
ketään sen asukkaista, en Hannua, en Gottlobea, mutta silmiäni kohtasi
hämmästyttävä näky. Noin kahden tienoissa tuli muukalainen käyden
laaksoa pitkin ja meni Hangsteinerin taloon, mistä palasi kello kolmen
aikaan. Ajattelin ensiksi tuota karjakauppiasta, joka Gottlobea
kosiskelee, mutta kävijä oli vanhanpuolinen herrasmies. Mietiskelin
ken hän voisi olla, ja minusta tuntui luultavalta että hän oli
Zweibrückenin lääkäri, ja että Hangsteiner on kovasti sairaana.

Huolia laaksossa, huolia vuorella! Minua kiusaa epätietoisuus, voiko
Hannu täyttää lupauksensa ja tulla uutenavuonna luokseni. Kun ei tuo
kirottu itätuuli olisi häiritsemässä loistavan, päivänpaisteisen
maiseman rauhaa! Mutta se tupruttaa hienon hienoa lentolunta
hopeanhohtoisina pyörteinä ilmaan. Se ajaa sen kohden vuorenhuipun
kiviseinää ja kiinnittää sen kalliokielekkeisiin kauniisti kaartuviksi
siiviksi, jotka kasvavat päivä päivältä. Tarkastelen niitä huolissani
ja jännityksellä — tai oikeastaan jo toivotonna kohtalooni mukautuen.
Hannun on mahdoton niitä kiertää tai tunkea niiden lävitse, eikä
hän saa sitä edes koettaakaan, se saattaisi hänet mitä suurimpaan
hengenvaaraan!

Jost Wildi, valmistaudu viettämään uudenvuoden juhlaa yksin, kuten
jouluakin! Mutta kuinka paljoa enemmän tyydytystä minulle tuottaisikaan
hetkisen juttelu Hannun kanssa, kuin kaikki vuoriston komeus ja loisto!
Ryhdyn viimeisen kerran tänä vuonna kirjoittamaan elämäntarinaani,
jossa nyt seuraa luku: Matka Meksikkoon.

       *       *       *       *       *

Välikannenmatkustajina, jotka päästäkseen niin vähillä kustannuksilla
kuin suinkin, tyytyvät mahdollisimman vähäiseen palvelukseen, olimme
Dugloren kanssa aikoneet matkata meren toiselle puolen perustaaksemme
siellä kättemme työllä itsellemme kodin. Nyt olin sinne matkalla
Abigailin kanssa, enkä ollut varaton siirtolainen, joka kohtalon
armahtavaisuuteen luottaen tekee viimeisen ponnistuksen, hankkiakseen
itselleen ja nuorelle vaimolleen toimeentulon. Ylellisyyden ympäröimänä
matkustin kuin rikas herra konsanaan noille kaukaisille seuduille,
ottaakseni haltuuni omaisuuden, joka lain ja oikeuden perusteella oli
minulle tuleva, vaikk'en ollut pannut rikkaa ristiin sen hankkimiseksi
enkä tuntenut niitä, jotka olivat maan onkaloista sen päivän valoon
toimittaneet. Ja vierelläni istua nojasi ylväs, ihana vaimoni, ja
jokainen sana, minkä hän lausui, joka katse, minkä hän minuun loi,
kertoeli hänen valtavasta rakkaudestaan.

Tuo olosuhteitteni äkillinen muuttuminen tuntui minusta liian suurelta,
melkein kaamealta onnelta. Tuon tuostakin valtasivat mieleni omituiset
ajatukset. Kun jokin siirtolainen uteliain ja kateellisin silmäyksin
etukannelta katseli ensi luokan matkustajain komeata elämää, heidän
huvitteluaan ja lemmenleikkiään, silloin oli minusta kuin nuo kasvot
minulle lausuisivat: »Sinä olet Jost Selmatt'ista! Et sinä sinne kuulu!
Meidän joukkoomme sinä kuulut!» Ja kun tummapintainen lämmittäjä pisti
päänsä esiin porrasluukusta saadakseen siemauksen raitista ilmaa tai
kulauksen vettä, silloin vavahdin: »Nyt ne tulevat noutamaan minut
jälleen tuohon kammottavaan toimeen.»

Vähitellen totuin kumminkin kuulumaan niihin, jotka elelivät
höyrylaivalla kuin uhkeassa linnassa, viettäen aikansa viileissä
kammioissa, komeissa saleissa tai huviteltoissa. Nuo parisataa
meille vierasta henkilöä, jotka yhdessä meidän kanssamme matkustivat
meren toiselle puolen, olivat niin huolettomia ja iloisia kuin
olisivat elelleet mukavassa hotellissa tai kotona maatilallaan. He
käyskentelivät jutellen muhkeissa suojissa, katselivat korkeista
peileistä kuvaansa, laskivat leikkiä, nauroivat, lukivat ja
kirjoittivat; he joivat ja söivät hyvällä ruokahalulla, ryhtyivätpä
karkeloimaankin, kun laivan soittokunta sävelin siihen kehotti.
Karkeloiden he kulkivat syvän, salaperäisen meren ylitse, jonka
laineita laiva ähkyen lakkaamatta kynti monen tuhannen hevosen voimalla.

Olimme jo heti matkan alussa Bigin kanssa tutustuneet muutamiin
matkatovereistamme. Huomiomme oli kiintynyt erääseen hintelään, mutta
harvinaisen kauniiseen vaaleaveriseen pikku poikaan, joka mustaihoisen
palvelijattaren vartioimana leikki kannella. Ei ollut tarpeen kuin
katse, hymyily Bigin puolelta, Ja hän riensi luoksemme, sieppasi lakin
päästään, ojensi Bigille kätensä ja alkoi jutella kanssamme kuin
olisimme olleet vanhat ystävät, kertoen olleensa vanhempiensa, jotka
omistivat maatilan Kuballa, vierailulla näiden kotimaassa Saksassa.
Ensi kerran aterialla ollessamme meitä vastapäätä istui taiteilijapari
Berliinistä. Mies oli hollantilainen, nainen itävaltalainen. Jonkun
aikaa keskusteltuamme he kertoivat kuinka olivat jo pitkät ajat turhaan
puuhailleet saadaksensa kotimaistaan asiakirjat, jotka olisivat
tarvinneet voidakseen asuinpaikallaan solmita avioliiton. Nyt heidän
kärsivällisyytensä oli loppunut, ja he olivat matkalla Doveriin, missä
aikoivat vihittää itsensä Englannin lain mukaan, jonka nojalla voi
muutamassa tunnissa saada solmituksi kaikkialla pätevän avioliiton.

Huomasin Bigin kuuntelevan erityisen tarkkaavasti heidän kertomustaan.
Ensimäisten harmahtavan valkoisten englantilaisten kalkkikallioiden
ruvetessa näkymään hän kysyi:

— Kuinka kauan laiva viipyy Doverissa?

— Kahdesta kuuteen, vastasin minä.

— Jost, sanoi hän, — jos suostut siihen, niin vihitämme sillä ajalla
itsemme. Tiedäthän millaiset mielipiteet minulla on näistä asioista,
mutta ehkä meksikkolainen holhoojani ajattelee toisin.

Pian laski laiva maihin.

Yrittäessämme lähteä satamasta tuohon mustahkoon, vanhanaikaiseen
kaupunkiin, tervehti meitä arvokkaan näköinen vanha herra.

Kysyin häneltä virastoa, jossa vihkimisemme piti tapahtua.

Silloin hän kumarsi vielä kunnioittavammin ja vastasi kohteliaasti
hymyillen:

— Voin palvella teitä, olen jo samassa asiassa palvellut muutamia
satoja pareja.

Hän vei meidät Linnankadun varrella sijaitsevaan virastoon, ja
siellä määrättiin vihkiminen tapahtuvaksi kello puoli viisi. Menimme
ravintolaan, jonka isäntä tarjoutui toiseksi todistajaksi. Todistajien
seuraamina lähestyimme vihreätä vihkipöytää, ja kahden juhlallisen
virkamiehen edessä lausuimme englantilaisen vihkivalan. Panin
sormuksen Bigin vasempaan käteen, me saimme vihkimätodistuksen, ja
juhlallisuus oli lopussa. Nyt juuri saapui myöskin berliiniläinen
taiteilijapari virastoon. He olivat varsin hämmästyksissään nähdessään
meidän toimineen nopeammin kuin he itse, ja he lausuivat meille mitä
sydämellisimmät onnittelut.

Nyt oli Big siis ulkonaistenkin lakien mukaan vaimoni.

— Rouva Abigail Wildi, kuiskasin minä hänelle. Ylpein, kirkastetuin
katsein hän vastasi:

— Oi kuinka siitä iloitsen! —

Taivasta ja vettä! Ei, usein peittyi meri sumuun, mutta seurasihan
sitten taas kirkastakin säätä. Nopeasti kului aika matkalla, sitä
nopeammin kun Bigin kanssa käytimme enimmän aikamme hyödylliseen
työskentelyyn. Aamupäivin hän opetti minulle espanjankieltä, jota
oli oppinut isältään ja osasi joltisenkin hyvin, iltapäivällä luimme
Humboldtin oivallisia kuvauksia Meksikosta ja sen kansoista, tehden
parastamme tutustuaksemme Bigin esi-isien maahan, jonka hän lapsena
jo oli kerran nähnytkin. Bigin toivomus oli myöskin, että saksalaiset
runoilijat kävisivät minullekin tutuiksi ja rakkaiksi kuten hänelle.
Heine viehätti häntä suuresti, mutta kun minä en tuntenut edes
klassikoitakaan, luki hän minulle enimmäkseen Schillerin tai Goethen
teoksia. Väliin kokoontui pieni joukko kuulijoita hänen henkevää
esitystään kuulemaan, niiden joukossa ehkä myöskin jokunen, joka vain
halusi käyttää hyväkseen tilaisuutta ihaillakseen hänen ilmeikkäitä
kasvojaan.

Mutta hänen uskollisin ihailijansa oli pikku Fritz, tuon Kubassa
asuvan Saksalaisen pariskunnan poika Tuo kirkassilmäinen, älykäs,
sairaalloisen vilkas lapsi pyrki alinomaa Bigin seuraan ja kävi hieman
rauhallisemmaksi vasta saadessaan pitää kiinni hänen kädestään tai
hameestaan.

— Kertokaa minulle jotakin, olkaa hyvä! rukoili hän niin vienolla
äänellä ja niin liikuttavin ilmein, että hänen pyyntönsä täytyi
täyttää. Mutta vähitellen hänen ihailunsa alkoi harmittaa vanhempia.
Tylysti kielsi isä häntä Bigiä lähestymästä. Mutta kiihkeäluontoinen
lapsi sai suonenvetokohtauksen ja piehtaroi huulet vaahdossa, huutaen
Bigiä.

Tämän silmissä välähti tuo timantinhohteen kaltainen säihke. Vavisten
hän kärsi poikasen kanssa.

Koetin häntä lohduttaa ja rauhoittaa. Mieli lämpöisen liikutuksen
vallassa hän vastasi:

— Jost, et tiedä, kuinka rakastan lapsia, ja tätäkin poikaa, jossa on
enemmän sielua kuin ruumista! Minkätähden? Siksi että luontoni vaatii
korvausta siitä, mitä vailla olin lapsena. Kerroinhan jo sinulle että
silloin seurustelin aina vain aikuisten kanssa, ettei minulla ollut
sisaruksia, ei leikkitovereita, ja että minulta siten riistettiin
lapsuuden suurin onni. Vaellusvuosieni lopulla oli aika, jolloin minusta
tuntui tuiki vastenmieliseltä ajatella naimisiinmenoa. Ja millaisia
olivatkaan nuo miehet, joita tunsin! Sinuahan en tuntenut! Ylhäisiä
houkkioita, imartelijoita, tyhjäntoimittajia ne olivat kaikki tyynni!
Mutta tuohon vastenmielisyyteen sekaantui aina toinen tunne: »Jos en
mene naimisiin, en myöskään saa onnea omistaa lapsia!» Lasten takia
olisin melkein voinut suostua ottamaan miehen, jota en rakastanut.
Siitä näet kuinka heitä rakastan!

Hermostunut poikanen oli jo rauhoittunut mustaihoisen palvelijattaren
sylissä, mutta Big tulkitsi yhä edelleen tunteitaan. Hillityllä
kiihkeydellä pulppusivat puheet hänen huuliltaan:

— Jost, nyt kun sinä olet rakas mieheni, on minulla enää se ainoa
sydämentoivomus lausuttavana kohtalolle, että se soisi meille lapsia.
Sinun lapsinasi, omina lapsinani niitä rakastaisin! Vaimon suurin
onni on se, kun hän rakastavaisena saa lahjoittaa voimakkaalle,
ylevämieliselle miehelle lapsia ja kasvattaa heidät voimakkaiksi,
yleviksi ihmisiksi. Sitä onnea haluaisin kokea!

Tuo tunnustus, jonka hän hellästi kuiskaillen lausui, sai hänen
poskensa suloisesti punoittamaan. Riemuisasti säikkyivät hänen
silmänsä. Kun hän nyt ikäänkuin jo äitiyden onnen kirkastamana vaikeni,
tuntui hän minusta jumaloimista ansaitsevalta olennolta. Mutta
kumminkin äkkiä muuan päähänpisto saattoi minut hymyilemään, enkä
voinut olla kysymättä:

— Big, mehän aiomme ruveta ilmapurjehtijoiksi. Kasvatammeko me sitten
lapsemme pallonkopassa?

Hän huomasi myös, kuinka hänen molemmat hartaimmat toivomuksensa olivat
ristiriidassa keskenään, ja nauroi kanssani. Mutta hetken kuluttua hän
vastasi herttaisesti ja vakavasti:

— Ei, jos meille suodaan lapsia, niin emme rupea ilmapurjehtijoiksi.
Kasvatamme ne jossakin hiljaisessa maailmansopukassa, niin että niillä
on koti kuten kaikilla onnellisilla lapsilla.

Koko hänen sisin olentonsa soinnahteli hänen sanoissaan.

— Olen samaa mieltä, Big, vastasin minä. —. En niin välttämättömästi
haluakaan ilmapurjehtijaksi, vaan tyydyn mihin toimeen tahansa, kun
minun vain ei tarvitse olla tyhjäntoimittaja, jolla ei ole maailmassa
mitään päämäärää eikä tehtävää.

Innokkaasti juttelimme edelleen tulevaisuudestamme. Kultaisena ja
komeana vaipui aurinko alas aaltoihin. Aamulla kohtasivat katsettamme
jälleen uudet kuvat, tuoden mieleemme uutta sisältöä. Bigin pieni
ystävä oli voittanut vanhempainsa vastarinnan ja riippui jälleen hänen
kädessään ja hameessaan. Olimme jo olleet viikkokauden matkalla, 'ja
New Foundlandin tuulet puhalsivat kylmästi yli laivan kannen, ja Sandy
Hookin vuoret todistivat meidän olevan Uuden maailman läheisyydessä.
Nopeakulkuinen alus toi laivaamme luotsin, kirjeitä ja sanomalehtiä.
Mekin Bigin kanssa saimme kirjeen I Don Garcia Leo Quifort, Bigin
omaisuudenhoitaja, kirjoitti kuinka hän iloitsi saadessaan nähdä meidät
Meksikossa.

New Yorkissa oli meidän laivamme tulon ja Havannaan menevän laivan
lähdön väliä viisi päivää. Katselin noiden kalpeiden yankeiden
puuhaa, näin heidän kiihkeytensä ja voitonhimonsa, opin tuntemaan
amerikkalaista elämää, jonka tunnuslauseet ovat: »Time is money! Aika
on rahaa» ja »Help yourself! Auta itse itseäsi!» — ja nyt aloin jo
hieman tyytyä Dugloren kohtaloon. Kuinka rajattoman onnettomaksi olisi
tämä kuumeentapainen, mutta sydäntä jähmettävä elämä hänet tehnyt!
Hänen oli kotona parempi olla!

Eräässä New Yorkin hotellissa meillä oli Bigin kanssa lähtömme
edellisenä päivänä ainoa kiista, minkä muistan ihanan avioliittomme
ajalta. Järjestelin juuri matka-arkkuani. Silloin Big tuli terveydestä
kukoistavana kotiin käytyään pikaisesti tekemässä jonkun ostoksen
Broadway-kadulla.

— Neljännestunnin olin vain poissa ja minun tuli jo sinua ikävä!
tervehti hän luoden silmäyksen kapineihirii.

— Mikä repaleinen kirjanen sinulla siinä on? Kas, sehän on virsikirja!

Hän piti kädessään kirjaa, jonka Duglore oli minulle lahjoittanut
erotessamme Selmatt'issa. Uteliaasti ja kiihkeästi hän selaili sitä.

— Tämähän on ollut sinun entisen rakastettusi oma! huudahti hän
punehtuen. — Tässä on hänen nimensä! Jost, saanko minä hävittää tämän
kirjan? Eihän se ole edes puhdaskaan, siinä on multa- ja vesipilkkuja.

— Anna sen olla! pyysin minä.

Hän laski sen halveksivalla liikkeellä kädestään. Kerroin hänelle
kuinka ihmeellisellä tavalla se oli pelastunut vuorensuistunnasta.

— Tuolla turmapaikaIla lahjoitti Duglore sen minulle. Se oli ainoa
muisto, mikä hänelle oli jäänyt kodistaan. Hän pyysi minua illoin
panemaan sen päänalaiseni alle. Sen piti suojella minua maailman
vaaroilta!

— Amuletti siis! tiuskasi Big tuikeasti. — Vihaan tuota kirjaa! Saanko
heittää sen tuleen?

Hän tarttui siihen jälleen.

— Ei, Big, vastasin minä vakavasti, — anna se minulle! Osoita nytkin
samaa mielenylevyyttä, jota sinussa aina olen ihaillut!

— Etkö siis voi minun tähteni tehdä tuota pientä uhrausta? lausui hän
kalpeana mielenliikutuksesta.

— En, Big, vastasin minä päättäväisesti. — Pyyntösi on järjetön. Hän,
joka lahjoitti tuon kirjan minulle, ei ole konsanaan tehnyt sinulle
eikä minulle mitään pahaa, etkä siis voi katsoa tulleesi loukatuksi,
joskin säilytän sen. Mutta minä halveksisin itseäni, jos nyt jättäisin
sen oikkusi uhriksi. Aion siis yhä edelleen säilyttää tuon pienen
muiston nuoruuteni rakkaudesta.

Bigin silmät kyyneltyivät hänen nähdessään kuinka järkähtämätön
päätökseni oli. Hän loi minuun katkeran, nuhtelevan katseen ja läksi
huoneesta pää pystyssä, loukatun kuningattaren elein. Mutta niin
helposti kuin hän hetkeksi voikin joutua suuttumuksen valtaan, ei hän
suinkaan ollut pitkävihainen. Hetken kuluttua hän palasi ja toivotti
minulle sitten sydämellisesti hyvää yötä, ja kiista ei jättänyt hänen
olentoonsa muuta jälkeä kuin pariksi päiväksi vienon vakavuuden
ja surumielisyyden ilmeen, joka teki varsin viehkeän vaikutuksen.
Hänen rakkautensa kävi vain entistä hellemmäksi, hänen luontonsa
vaati miehen, joka rohkeni joskus vastustaa hänen oikkujansa ja
toivomuksiansa. Kirjaa emme enää maininneet. Vasta myöhemmin, vasta
vähän ennen Bigin äkillistä kuolemaa, selveni minulle hetkenä, joka oli
hänen ja minun elämäni katkerimpia, että olisi ollut onneksi meille
kummallekin, jos olisin hänen tähtensä luopunut Dugloren viattomasta
lemmentodisteesta.




XXIII.


Ihanaksi muodostui kolmipäiväinen matkamme sinistä Golfvirtaa pitkin
»Washingtonilla», höyrylaivalla, joka vei meidät New Yorkista
Havannan kautta Veracruziin. Floridan niemimaa näkyvissämme kuljimme
Bigin kanssa, jonka hilpeys jo jälleen oli palannut, edestakaisin
laivankannella, eikä väsymys vallannut meitä vielä yösydännäkään,
niin lumoavan kauniit olivat tuon eteläisen meren tarjoamat kuvat.
Mustan paarivaatteen kaltaisena lepäsi ulappa edessämme. Kuu nousi
ja vuodatti kuin maljakosta merenkalvolle vienoa valoaan. Ylhäällä
tuikki tähtimaailma, loistavampi ja rikkaampi kuin kotoista taivasta
koristava, alhaalla valkimoivat aallot, noidantuli loi tenhovaloaan
yli vetten ja upea kellanpunertava viiru väritti taivaanrannan.
Täysin valkoisin purjein läheni meitä laiva ja ensi ohitsemme. Vienon
lämpöiset olivat ilman henkäykset.

Minä kuiskasin Bigille:

— On olemassa muutakin ihanaa kuin ilmapurjehtiminen!

Huokaus kävi hänen huultensa yli ja hän vastasi:

— Elkäämme sentään unohtako Sommerfeldin kanssa tekemäämme sopimusta!

Päivää myöhemmin tulivat Kuban vuorenhuiput näkyviin. Havannassa
erosimme Fritzistä, Bigin hartaasta pikku ihailijasta. Vihdoin
saavutimme myöskin merimatkamme päämäärän, Veracruzin sataman. Nouseva
aurinko purppuroi Pico de Orizaban lumipeitteisen huipun ja Cofre
de Peroten kraaterin, kaukana taivaanrannalla siinsivät tarumaisina
Kordillerit.

Rannassa meitä odotti mieluisa yllätys. Don Garcia Leo Quifort
oli lähettänyt Bigin sukulaispiiriin kuuluvan nuoren miehen, don
Joaquin Ribeiran, yhdessä palvelijan kanssa meitä vastaan, ohjaamaan
meidät maan pääkaupunkiin. Mitäpä hyödyttäisi koettaakaan kuvailla
unohtumattomia tunnelmia, joita mielessämme herättivät nuo troopilliset
maisemat, tulomme ylänkömaille ja Meksikon kaupunkiin!

Notaari ja asianajaja don Garcia Leo Quifort, joka asui kaupungin
päätorin »Zocalon» varrella, otti meidät vastaan tuohon ritarimaisen
herttaiseen tapaan, jota hänen kansansa ylhäisö seurustelussaan
noudattaa. Avosylin tuli tuo vanha, mutta vielä hyvissä voimissa
oleva herra Bigiä vastaan, sulki hänet syliinsä, taivutti ylvään,
miellyttävän päänsä häntä kohden, suuteli häntä otsalle ja syleili
häntä uudelleen.

— Armas lapseni, lausui hän, — olette kehittynyt niin ihanaksi kuin
odotinkin, saadessani kannella teitä käsivarsillani yhdeksänvuotiaana
tyttösenä. On suurin iloni saada kerran vielä nähdä teidät, te
vanhuuteni onni!

Ja jälleen seurasi syleily. Viehkeän veitikkamaisena mukautui Big
noihin riemunpurkauksiin, nähdessään etten minä pannut pahakseni hellän
juhlallista vastaanottoa, jonka vanhus hänelle valmisti. Kääntyen
sitten minun puoleeni kehuskeli don Quifort Abigailin valintaa,
ryhtyäkseen sitten jälleen vilkkaasti etelämaalaisen kukkaskielin
ylistämään vaimoani, joka jo lapsena oli häntä ihastuttanut.

Tuo puoleksi isällinen, puoleksi ritarillinen hellyys, jota ylväs
don Quifort korkean ikänsä perusteella katsoi olevansa oikeutettu
osoittamaan Bigille, sai meidät tosin usein nauramaan hänelle
salaa, mutta notaari oli oiva mies, joka parhaansa mukaan koetti
tehdä olomme Meksikossa mahdollisimman miellyttäväksi. Vietimme
viikkokausia kuin ainaisessa juhlahumussa. Milloin oli mentävä
katsomaan härkätaistelua, milloin teatteriin, milloin 'vierailulle
Bigin sukulaisten tykö, jotka maantavan mukaan osoittivat meille hienoa
vieraanvaraisuutta, lahjoitellen meille hevosiakin, joilla opimme
ratsastamaan, vaan karttoivat puhua siitä, jota varten oikeastaan
olimme sinne tulleet. Se kaiketi aiheutui siitä, että he vanhan
perinnön takia kaikki tyynni olivat hieman riidassa keskenään. Vihdoin
sain tietää sen verran, että hopeakaivos, jota riita koski, sijaitsi
Marfilissa vuoriteollisuuskaupungin Guanajuaton lähellä Kordilleerien
alarinteellä. Kaivoksesta, josta Big omisti kuudennentoista osan, oli
hyvissä varoissa oleva kaivosyhtiö tarjonnut hyvän hinnan, ja juuri
ymmärtäväisimmät noista monista meksikkolaisista omistajista olivat
sitä mieltä, että olisi edullisinta myydä se, se kun oli huolimattoman
isännöitsijän hoteissa. Mutta sukulaisten välinen epäluottamus
esti asian tulemasta lopullisesti ratkaistuksi. Vähitellen alkoi
joutenolo, johon vasten tahtoani olin pakotettu, käydä minusta liian
rasittavaksi, ja päätin mennä tutustumaan omin silmin kaivokseen,
sekä läksin Bigin kanssa, joka ei tahtonut jäädä yksin don Quifort'in
luo, kahden palvelijan seuraamana ratsastamaan kaivostienoolle. Parin
päivän perästä saavuimme syvänteen yläpuolelle rakennettuun silmää
miellyttävään Guanajuaton kaupunkiin ja viehättävässä vuoriseudussa
sijaitseville Marfilin kaivoksille, joista meidän kaivoksemme oli
tuottavimpia.

Don Quifort'in suositukset toimittivat meille pääsyn kaivokseen.
Elävästi johti se mieleeni Selmatt'in liuskakivilouhoksen. Pyhän
neitsyen kuvan ohitse kuljetti meidät ruskeaihoinen, soihdulla
varustettu oppaamme suuria, leveitä kivilaattoja pitkin avaroihin
käytäviin, joiden hiljaisuutta tuon tuostakin keskeyttivät ohitsemme
hiipivien kääpiömäisten olentojen laahustavat askeleet. Laskeuduimme
aina syvemmälle tuohon varmaankin vuosisatoja vanhaan kaivantoon,
hengittäen sen ahdistavan kosteata ja lämmintä, epäterveellisillä
kaasuilla täytettyä ilmaa.

— Mutta hornaanko me olemme matkalla? kysyi Big, pikemmin tuskallisesti
kuin leikillisesti.

Kuljettuamme yli tunnin saavuimme tuon kammottavan onkalon syvyydessä
sijaitsevalle työpaikalle. Muutamain soihtujen heikossa, koleassa
valossa näimme joukon täysin alastomia olentoja, satakunnan intiaaneja,
teräväkärkisillä työaseilla kiveä kolhimassa. Elämää kuin helvetissä!
Juuri kun katseemme yritti kiintyä tuohon kuvaan, kajahti peräytymisen
merkki. Nyt seurasi välähdys ja huumaava pamahdus! Työpaikka oli
täpö täynnä kiiltäviä malmipalasia. Työnjohtaja piti silmällä
kappalten punnitsemista ja arvioimista, ja kuormankantajat läksivät
niitä kuljettamaan noita kammottavia käytäviä pitkin, joita myöten
me olimme tulleet, kaivoksen suulla oleviin amalgaamihuuhtomoihin.
Mutta kuormankuljettajat, joiden laahustavat askeleet tullessamme
olimme kuulleet, olivat lapsia, väärävartaloisia, käyräselkäisiä
intiaanipoikia ja -tyttöjä, joista nuorimmat olivat seitsenvuotisia.
Muutamain vanhusten valvonnan alaisina ottivat he kukin täytetyn
säkkinsä, ja äänettömän, haikean kurjuuden kuvana läksi kulkue
liikkeelle, kadotakseen pimeisiin käytäviin.

Big vaikeroi tuskasta nähdessään tuon mieltävihlovan näyn. Puoleksi
tajutonna nojasi hän minuun.

— Tällä tavoin on siis se rikkaus hankittu, jota tähän saakka olen niin
huolettomasti käytellyt, huudahti hän. — Sitä tahraa kidutettujen,
rajattomasti onnetonten lasten veri!

— Mutta näinhän on aina ollut, selitti oppaamme, joka ei voinut käsittää
vaimoni mielenliikutusta.

— Mutta muutos pannaan toimeen niin pian kuin kaivos joutuu yhtiön
haltuun, joka voi ottaa käytäntöön vuoriteollisuuden uusimmat
apuneuvot, vastasin minä, itsekin kauhistuksissani. — Koneet korvaavat
noiden kiusattujen lasten työn.

Big loi minuun ihailevan katseen, kuin nuo sanani jo Olisivat
tuottaneet hänelle helpotusta. Värähtelevin äänin hän rukoili:

— Jost, tee sitten kaikki voitavasi saadaksesi kaivoksen myydyksi. Minä
koetan puolestani puhua don Quifort'in kanssa. Noiden kurjain pikku
olentojen kuva vainoaa minua päivät ja yöt, kunnes se on tapahtunut!

Olimme äkkiä saaneet ylevän tehtävän suoritettavaksemme. Kirjoitin
kapteeni Sommerfeld'ille etten luultavasti palaisi kevääksi, ja sain
häneltä vastauksen, jossa hän tosin pahoitteli tuumamme raukeamista,
vaan vakuutti täysin käsittävänsä päätökseni. Hänen kirjeensä
saapuessa olin jo täydessä työssä saadakseni toimeen kauppasopimuksen
kiistelevien meksikkolaisten ja kaivosyhtiön »Valencian» kesken.
Meksikkolaiset, heidän etunenässään don Quifort, luottivat
»hampurilaiseen kauppiaaseen», kuten minua nimittivät, enemmän kuin
lähimpiin kotimaisiin sukulaisiinsa, yhtiön edustajat puolestaan olivat
hyvillään löydettyään vihdoinkin miehen, jonka sanaan voivat vedota, ja
toukokuussa oli sopimus hyväksytty. Big riemuitsi:

— Ja koneet, jotka tuottavat lapsiraukoille vapauden, ovat myöskin
mainitut siinä?

— Ei, Big, täytyi minun tunnustaa meidän molempain mielipahaksi, —
sitä en ole voinut saada toimeen! Mutta toivon että minun onnistuu
myöhemmin tehdä loppu tuosta intiaanilasten rasittamisesta. Luopukaamme
ilmapurjehdustuumistamme, minulle on jätetty toimeksi sukulaistesi
edustaminen tässä asiassa, ja kaivosyhtiö on tarjonnut minulle
edullista tointa palveluksessaan.

Kyynelet kohosivat Bigille silmiin ja hän lausui:

— Oi, minä en pidä Meksikosta! Nyt tiedän mitä koti-ikävä on, ja
ikävöin Eurooppaan. Olen jo iloinnut niin kovin sinne palaamisestamme!

Vaiteliaana hän taisteli muutaman päivän sisäistä taistelua ja oli
sitten tehnyt päätöksensä. Vienon iloisesti hän lausui minulle:

— Jost, me jäämme tänne! Tiedän, että sinä olet onnellisin sellaisessa
yleistä arvonantoa nauttivassa toimessa kuin tuo sinulle tarjottuun.
Luultavasti voit siinä myöskin parantaa noiden kiusattujen
intiaanilaisten tilaa, ja sitten, Jost, — lahjoittanee kohtalo toki
meille itsellemme lapsen!

Harras luottamus säteili hänen silmissään, ja minä kiitin häntä tuosta
hartainten toivomusteni hienotuntoisesta oivaltamisesta.

Minulle kävi sydämen asiaksi saada tuo toimi. Se saattaisi minut
jälleen uralle, jolta Hannu Konrad Balmerin epäsuosio oli minut
syössyt, soisi minulle arvossapidetyn aseman ja vapauttaisi minut
nöyryytyksestä, jota tunsin vaimoni varoista eläessäni, vaikka hän.
puolestaan tosin olisikin iloisesti kuin lapsi lahjoittanut minulle
vaikka koko runsaan omaisuutensa. Kunnianhimoiset tulevaisuudentuumat
liittivät minua kaivosyhtiöön, joka antoi minun tuta luottamustaan.
Silloin, menestykseni ollessa korkeimmillaan, minulle ilmestyi
vastustaja, nuori vaatelias meksikkolainen, tuo don Ribeira, joka
oli ollut Veracruz'issa meitä vastassa. Hän tavotteli myöskin tuota
haluamaani tointa, ja enimmät Bigin sukulaisista tuumiskelivat:
»Miksikä suosisimme muukalaista? Miksikä emme mieluummin omaa
kansalaistamme?» Mieleni yltyi tuosta yhä kiihkeämmäksi käyvästä
kilpailusta, ja oiva paikka, joka saattaisi minut riippumattomaan
asemaan, tuntui minusta yhä houkuttelevammalta.

— Olisi tarjona yksinkertainen keino päästä voitolle don Ribeirasta,
selitti minulle don. Garcia Leo Quifort, joka jo yksistään
Bigin isällisenä ihailijanakin tahtoi avustaa minua runsaalla
elämänkokemuksellaan. — Ruvetkaa Meksikon alamaiseksi! Luopukaa
nimestänne Wildi, joka ei kajahda hyvältä meksikkolaisten korvissa ja
aina ilmaisee vieraan syntyperänne! Minä tarjoan teille oman nimeni,
joka ranskalaisesta alkuperästään huolimatta on enin arvossa pidettyjä
tässä maassa.

Kääntyen Bigin puoleen hän lisäsi:

— Minulle tuottaisi iloa vanhoilla päivilläni, jos te, herttainen
lapseni, haluaisitte omistaa itsellenne jalon nimeni.

Big vastasi nopeasti:

— Itse asiassahan on jokseenkin sama, onko nimenämme Wildi vai Quifort.

Nauraen lisäsi hän sitten:

Kahden kesken ollessammehan sinä kumminkin aina tulet olemaan rakas
Jostini — Jost Wildini! Jos siis voit saada tuon paikan muuttamalla
nimesi, niin tee se, Jost!

Tuo seikka, joka Bigistä, suuren maailman lapsesta, tuntui niin
vähäpätöiseltä, riisti minulta öitten unen ja kaiken mielenilon.
Paikan olisin kyllä halunnut saada, mutta luopuisinko kotimaastani,
tulisin meksikolaiseksi! No niin, mitäpä merkitystä olikaan minuun
nähden tuolla merentakaisella, hävitetyllä vuorikylälläni, joka oli
lapsuudenpäiviäni suojannut. Duglore takia, jonka rauhaa en saanut
häiritä, täytyisi minun kumminkin karttaa sitä kaiken ikäni. Ja
entä kotimaani? Kaivoin esille kotiinpaluukäskyn sisältävän tylyn,
kaamean kirjeen, jonka piirikunnariesimies ja piirineuvosto olivat
minulle Hampuriin lähettäneet, enkä päästänyt povessani kuuluville
vanhan kotimaani vienoa rukousta: »Elä hylkää minua!» Koetin
keinotekoisesti ylläpitää mielessäni tuikeaa vihan ja uhman tunnetta
ja ajattelin ilkkuvalla tyydytyksellä, kuinka piirikunnanesimiestä
ja piirineuvostoa harmittaisi, kun hän, jolle he olivat vääryyttä
tehneet, vapaaehtoisesti hylkäisi kansalaisoikeutensa. Mutta vihlovat
omantunnonsoimaukset rankaisivat minua tuosta ajatuksesta.

Rehellisen, esi-isiltä perityn nimeni kadottaminen, se oli vaikeinta!
Se tuntui minusta olevan liian vaikeata! Rakkaudella ja ylpeydellä
olin aina ollut kiintynyt tuohon nimeen »Jost Wildi»,' joka muistutti
tarumaisesta esi-isästäni Wildiwäldistä. Niin monivaiheista kuin
elämäni olikin ollut, nimeni kunniaa en ollut tahrannut millään
häpeällisellä teolla! Nimeni tuntui minusta olevan kuin osa omasta
itsestäni, tunsin että siitä luopuessani muuttuisin, toiseksi
ihmiseksi. Enkä suinkaan paremmaksi. Ainiaan täytyisi minun hävetä
isäni ja esi-isieni muistoa. Minusta oli kuin riistäisin tuolla
teollani isältäni haudan levon, kuin täytyisi Feuersteinillä
asustaneiden vuorelaisten haamujen minulle huutaa. »Kirous, kirous ja
häväistys tulkoon hänen osaksensa, joka on kieltänyt syntyperänsä!»

Silloin tuli luokseni kaivosyhtiön johtaja don Moreno,
meksikkolaistunut belgialainen.

— Te olette meidän miehemme, lausui hän, pyrkien tekemään lopun
avomielisesti ilmaisemista epäröimisistäni. — Haluaisimme saada käyttää
harvinaiset lahjanne hyväksemme. Mutta ennen kaikkea tahtoisimme
tarjoamalla tuon oivan paikan teille, estää velttoa meksikkolaista
ainesta yhtiöömme tunkeumasta. Mutta tunnemme nuo täkäläiset suvut!
Suostukaa myönnytyksiin, jotka tyydyttävät heidän liioiteltua
kansallisylpeyttään. Tehän olette nyt Uudessa maailmassa. Mikä Vanhassa
maailmassa tuottaisi vaikeuksia, käy täällä varsin helposti. Mitä
merkitsevät kansalaisoikeudet ja nimi? Tunnette kaiketi käytännöllisten
roomalaisten sananparren: »Missä menestyt hyvin, siellä on isänmaasi!»
Ja siitä me kyllä pidämme huolta että te ja teidän vaimonne viihdytte
ihanassa kaivosseudussamme. Ja onhan ihmisellä kyky kotiutua kaikkialla
ja tottua uusiin oloihin. Minäkin olen todiste siitä. Minä olen tehnyt,
mitä teidän nyt olisi tehtävä. Näyttääkö siltä, kuin sitä katuisin?
Nimi! Se on kuori, mies itse on sydän! Tuottakaa hyödyllisellä
toiminnalla, nopealla edistyksellä Quifort nimelle kunniaa, ja se käy
teille pian rakkaaksi.

— Aiotteko lakkauttaa lastentyön meille kuuluneessa kaivoksessa? kysyi
Big, joka oli kuunnellut keskusteluamme.

Don Moreno kumarsi.

— Hyvä rouva, hymyili hän, — teidän puolisonne ensimäisiä miellyttäviä
tehtäviä tulisi olemaan neuvotella yhdessä meidän kanssamme, kuinka
tuo yhtä vanhanaikainen kuin julma tapa saataisiin sopivilla koneilla
korvatuksi.

Vaieten loi Big minuun rukoilevan katseen.

Tuona hetkenä voitti minut kiusaus, minä lankesin Haikeasti häveten
tunnustan: saadakseni edullisen paikan luovuin kotimaastani ja
nimestäni! Sinisilmien vienon rukouksen hämmentämänä tein itseni
syypääksi suureen mielettömyyteen. Don Morenon mentyä tuli katumus.
Mutta liian myöhään! Voimakkaalle Jost Wildille, joka tiesi
menettävänsä nimensä, kohosivat kyyneleet silmiin, ja vihlovaa tuskaa,
joka minut valtasi, ei liioin voinut vaimentaa Bigin hyväilevä lohdutus
eikä ajatus että ehkä voisin tehdä jotain noiden kurjain intiaanilasten
hyväksi. Tiesin nyt että myöntyessäni olin menetellyt Esaun tavoin,
joka möi esikoisoikeutensa herneruuasta, tiesin kadottaneeni jotakin,
joka on ihmiselle yhtä arvokas kuin maa, jolla hän käy, kuin ilma, jota
hän hengittää.

Ennenkuin vielä olin täysin ehtinyt tajuta mitä olin tehnyt, sain
lupaukseni perusteella tuon paikan Marfilissa, ja don Garcia Leo
Quifort, joka lapsellisena kuin rakastuneet vanhukset ainakin iloitsi
siitä, että Big nyt tulisi saamaan hänen nimensä, hankki pyytämättäni
tarvittavat meksikkolaiset asiakirjat.

Mutta elämäni kammottavimpia päiviä oli se, jolloin sain Gauenburgista
virallisen kirjelmän, että nyt olin laillisesti erotettu kansastani
ja isänmaastani. Tuossa asiakirjassa oli vielä kerran nimi Wildi.
Myrskyiset tunteet riehuivat rinnassani, tunsin olevani katala poika,
joka on lyönyt äitiään kasvoihin, ja vavahteleva sydämeni todisti
minulle että se, joka tahtoo kostaa isänmaallensa, satuttaa pahimmin
omaa itseänsä. Nyt olin muukalainen maailmassa. Mutta tiesin jo että
kerran oli tuleva päivä, jolloin polvistuen lähestyisin kotimaatani
rukoellen: — Suo anteeksi uskottomalle pojallesi! —

Päivät ja vuodet kuluivat — ja se hetki tuli.

Kun kohtalon oikku meidät jälleen heitti Vanhaan maailmaan, ja jo
hylätyt tuumat toteutuivat, saattoivat pätevät syyt minun pitämään
Meksikossa saamani nimen. Mutta en kehottaisi ketään esimerkkiäni
seuraamaan! Siitä koituu elämään ainainen ristiriita, kun on Jost
Wildi, ja nimenä on Leo Quifort.

       *       *       *       *       *

Uudenvuodenaatto! Kun kellot, joiden ääntä en voinut kuulla, keskiyöllä
soivat laaksossa, valaisin observatoorin bengaalitulella ja laskin
huipulta hiljaiselle tähtitaivaalle raketteja, kolme jäähyväisiksi
vanhalle vuodelle, kolme tervehdykseksi uudelle. Nuo merkit huomattiin,
ja sieltä täältä kohosi Feuersteinin juurella sijaitsevista kylistä
vastaukseksi tulilentureita ilmaan, tuomaan minulle ihmisten
uudenvuodentoivotuksia. Enin ilahduttivat minua Selmatt'in laaksosta
annetut valomerkit. Ajatukseni olivat koko ajan luonanne, Hannuni
ja Gottlobeni. Vieköön tämä vuosi rakkautenne lopulliseen voittoon!
Pamppailevin sydämin harkitsen sitä kysymystä, rakas Hannu, saammeko
huomenna puristaa toinen toisemme kättä! — —

Turha toivo! — Jo vähän jälkeen yhdeksän näin Hannun yhdessä useampain
miesten kanssa kiipeävän jyrkännettä ylös ja pysähtyvän lepäämään
ylempien yhä äkkiviettoisempien kallioiden eteen. Viittailimme
toisillemme, mutta emme saaneet selvää toistemme huudoista, etäisyys
oli liian suuri. Näin myöskin kuinka miehet varustautuivat köysillä,
tangoilla ja tikapuilla taisteluun siipimäisiä lumikinoksia vastaan,
mutta kalliot ovat siksi pystysuoria, että ne estivät minut näkemästä
itse tuon sankarillisen kamppailun. Vietin tuntimääriä tuskallisessa
jännityksessä. Ei elonmerkkiäkään! Silloin en enää voinut odottaa
toimetonna. Minä jalkarampa koetin laskeutua laaksoa kohden mennäkseni
heille vastaan — — —

Ei, en saata kuvata tuota odotuksen ja levottomuuden päivää! Kello
kolmen aikaan tulivat miehet jälleen näkyviin alempana vuorella. Heidän
käyntinsä ilmaisi alakuloisuutta. He viittailivat, levähtivät ja
läksivät astumaan kotiinpäin. Hannu, joka aamulla oli ollut etumaisena,
kulki nyt jäljempänä toisia. Tuon tuostakin hän pysähtyi katsomaan
Feuersteinille. - Hämäriin saakka seurasin katseilla heidän väsynyttä
kulkuansa. Kun he katosivat näkyvistäni, kävi mieleni sanomattoman
murheelliseksi ja synkäksi.

Niin, Hannu, meidän olisi pitänyt saada puhella keskenämme, sinun
minun kanssani ja minun sinun kanssasi, ja tervehdys Gottlobelta olisi
virkistänyt mieltäni.

Ja entä nyt? Ei jääne erakolle muuta neuvoksi, kuin kärsivällisenä
kestää tämä suuri pettymys, tyytyä tällaiseen surulliseen
uudenvuodenpäivään ja kirjoittaa — kirjoittaa!

       *       *       *       *       *

Uskottomuuteni isänmaatani kohtaan ei tuottanut minulle eikä Bigille
mitään onnea. Tuo meksikkolainen unelma kesti vain niin kauan että
ehdin täysin käsittää sen seikan, että nyt olin Leo Quifort nuorempi.
Kun esitin itseni jollekin tuolla nimellä, kuristi kurkkuani, ja
ajattelin häveten: »Kuinka valhettelinkaan, Jost Wildihän minä olen!»
— Mutta vähitellen tottui korvani tuohon uuteen nimitykseen, ja kun
kotimaan vaihdon ja nimenmuutokseni tuottamat kärsimykset olivat hieman
vaimenneet, kävi olo Marfilissa minulle varsin mieluisaksi. Työskentely
kauppa-alalla oli minulle mielenmukaista tointa, ja me asuimme varsin
kauniilla paikalla. Pieni huvilamme sijaitsi upealla kukkulalla,
kaikkialla ympäristössä näkyi muiden vuoriteollisuuden palveluksessa
toimivien virkailijoiden somia maakartanoita, ja alhaalla ihanassa
laaksossa virtasi kirkas joki. Raikkaasta vuori-ilmastosta huolimatta
ympäröivät meitä kauniit puutarhat, ja kuten muinoin Selmatt'issa sain
silmäillä ylös korkeille, jylhille vuorenhuipuille, jotka vuodattivat
ruusunhohdetta ja lumenvälkettä yli kukoistavan laakson.

Oli hetkiä ja päiviä, jolloin minusta tuntui etten ollut maksanut
paikastani liian kallista hintaa, jolloin jo hengitin helpommin ja
olin täysin vakuutettu että kotiutuisimme tuossa vuoriseudussa ja
elämämme alkaisi kulkea rauhallista uraa. Kun tuollainen onnentunne
kerran jälleen täytti poveni, valtasi minut halu kirjoittaa Hannu
Konrad Balmerille antaakseni hänelle tiedon asiain käänteestä ja
ilmoittaakseni hänelle kuinka muinoinen Jost Wildi hampurilaisten
seikkailujensa jälkeen nyt kumminkin oli saavuttanut mieluisan
toimialan, joskin uhraamalla sydämensä aarteita. Sain hämmästyttävän
ystävällisen vastauksen. Balmer kirjoitti olevansa varma että minä
uusissa olosuhteissani olin luova itselleni ihanan tulevaisuuden, ja
mitä tekemiini uhrauksiin tuli, ei minun pitänyt niitä surra, sillä
kaikki edistys oli maksettava sydänverellä. Kirje, joka myöskin sisälsi
kohteliaan tervehdyksen rouvalleni, paransi mielessäni kirvelleen
haavan ja tuntui minusta olevan kuin takeena siitä että olomme
Marfilissä kävisi onnekkaaksi.

Ja miksikä ei niin olisi ollut? Big näytti myöskin tyytyneen
siihen että hänen esi-isiensä maa nyt tulisi meidän kotimaaksemme.
Mielenkiinnolla hän luki esityksiä Meksikon ihmeellisestä löydöstä
ja valloituksesta, levottomista oloista, jotka viime aikoihin saakka
olivat siellä vallinneet, ja kun tilapäisillä matkoilla näimme muutamia
noista hämmästyttävistä muistomerkeistä ja kaupunkien raunioista,
jotka todistivat kukistettujen alkuasukasten korkeasta sivistyksestä,
lisääntyi hänen innostuksensa yhä.

— Isäni ei kertonut minulle mitään noista seikoista. Mutta nyt luulen
että opin rakastamaan maatamme! lausui hän. — Tuntuuhan täällä
kumminkin runouden ja taiteen hengähdys!

Valitettavasti nuo ihastuksen tunteet eivät varsin usein uudistuneet
Bigin mielessä. Henkevyytensä, sivistyksensä ja maailmantuntemuksensa
takia oli hän Marfilin hienoston lemmikki, mutta hän loukkasi usein
noiden meksikkolaisten herrain ja naisten kiihkeää ylpeyttä vertaamalla
heidän maatansa Italiaan, joka silloin aina uuden kotimaamme
vastakohtana sai ylistyksiä osakseen. Siitä huomasin, kuinka hän
kumminkin salaa ikävöi Eurooppaan. Ja monasti oli Bigini vakavalla,
hyvin vakavalla mielellä.

— Olepas jälleen tuollainen vallaton, reipas, hilpeä lapsukainen, kuin
olit Hampurin ympäristössä leijaillessamme, rukoilin minä.

— Jost! äännähti hän hellästi minulle vastaukseksi, — ja aina kun
työstä väsyneenä palasin viehättävään kotiimme, hän riensi minua
vastaan riemahdellen: — Jost Wildi! Jost Wildi! — ilahduttaakseen minua
tuolla rakkaalla vanhalla nimellä. Mutta hänen poskillaan näkyivät
kyynelten jäljet.

Vaimoni ikävöi lasta! Tosinhan minunkin sydämeni toivomus olisi ollut
että leikkivä poika tai tyttönen lähemmin yhdistäisi meidät uuteen
kotimaahamme, mutta niin suruissani kuin Big en voinut olla siitä ettei
tuo toivo ollut täyttynyt. Hänen surunsa oli niin haikea, ettei hän
siihen sanoin koskenut. Vain kerran värähti hänen huuliltaan kiihkeän
intohimoisesti:

— Kuinka kadehdinkaan tuota kerjäläisvaimoa, — hänellä on lapsi!

Muutamia viikkoja myöhemmin, lähellä joulua, joka oli töinen, minkä
Meksikossa vietimme, yhtiömme kaivoksessa tapahtui kova onnettomuus.
Muuan irlantilainen, jolla oli vähäpätöinen insinöörintoimi
hoidettavanaan, joutui ennen aikojaan lauenneen räjähdyspanoksen
uhriksi.

-— Hän ei jätä jälkeensä ketään muuta kuin kaksivuotisen lapsen, kuulin
työväen sanovan. Lapsi-raukka! Äskettäin se kadotti äitinsäkin!

Menin katsomaan lasta, aikeissa jättää sen Bigin huostaan, mutta
epäröiden otin sen mukaani. Tuo pikku olento oli ruma, ei kuin luuta ja
nahkaa ja sairaalloisen näköinen.

Tässä tuon sinulle joululahjan! sanoin minä ojentaen arasti Bigille
tuon säälittävän olennon.

Hän mutisti suutansa sen nähdessään, mutta pian pääsi naisellinen
armahtavaisuus kumminkin voitolle, ja kun lapsen sameisiin silmiin
ilmestyi ilonhohde, sen nähdessä pienen joulupuun, oli se voittanut
Bigin rakkauden. Maud — se oli pienokaisen nimi — sai osakseen niin
hyvän hoidon kuin olisi ollut oma lapsemme, mutta vahvistumaan ja
sievistymään se ei silti ruvennut, vaan sen ainoana kauneutena oli
kiitollinen katse, jolla se vaieten palkitsi sille osoitetun hyvyyden.
Seuraavana syksynä alkoi se sairastella. — Yleistä heikkoutta!
sanoi lääkäri olkapäitään kohauttaen. Big teki kaiken voitavansa
pelastaakseen kuolemasta pienokaisen, joka oli liian heikko voidakseen
elää. Hänen uhrautuvaisuutensa oli liikuttavan väsymätön, mutta kun
joulu jälkeen saapui, lepäsi Maud joulupuun vieressä pienessä arkussaan.

Tuo itsessään vähäpätöinen kuolemantapaus, joka oli ollut
odotettavissakin, järkytti Bigin mieltä kaamealla ja käsittämättömällä
voimalla.

— Toivokaamme että Maudin seuraajana saamme vielä nähdä oman, häntä
viehkeämmän lapsen, lohdutin häntä, hänen tuijottaessaan kalpeana
eteensä.

Silloin hän hypähti pystyyn, kasvot tuskasta vääntyneinä.

— Mitä ajatteletkaan, Jost, sopersi hän. — Minäkö saisin oman lapsen,
kun vieraatkin lapset kuolevat niin pian kuin niihin kosken! Tiedän,
että jokaisen lapsen, johon minä kiinnyn, täytyy kuolla!

Kuin kouristuksissa taapäin taipuneena hän seisoi siinä toivottoman
kauhun kuvana.

— Olet itse sairas, kuinka mieleesi muutoin voisi tulla noin kauheita
ajatuksia, sanoin minä.

Hyväilyni vaimensivat hänen tuikeata tuskaansa, ja se purkaantui
helpotusta tuottaviin kyyneliin.

— Olet oikeassa, Jost, olen kovin sairas, nyyhkytti hän puristaen
kättäni vavahtelevin sormin.

Sydän levottomana kutsutin etevän lääkärin. Hoidettuaan Bigiä muutaman
viikon hän lausui lopullisena neuvonaan:

— Jos rakastatte vaimoanne, niin palatkaa hänen kanssaan Eurooppaan.
Täällä ei hänen järkytetty mielensä rauhoitu!

Se oli ukkosenisku kirkkaalta taivaalta! Tyhjiin raukeaisivat nyt
kaikki tulevaisuudentuumani! Taistelin kovaa taistelua. Olinko
vaihtanut kotimaiset kansalaisoikeuteni ja nimeni meksikkolaisiin,
jättääkseni näin pian jälleen tämänkin maan, jossa olin aikonut luoda
itselleni oman maailman, ja lähteäkseni umpimähkään avaraan maailmaan?
Sitäkö varten olin tuonut Bigille tuon pienen olennon, että se riistäisi
minulta rauhan esimaun, jonka kiihkeillä taisteluilla olin voittanut?

Kaksi seikkaa oli sentään, joiden takia™kävi helpommaksi tyytyä
kohtalooni. Halvauksen kohtaamana lepäsi mies, joka Bigin takia
jalomielisesti oli tarjonnut minulle nimensä ja aina minua tukenut
pyrkimyksissäni, kuolemaa odottaen vuoteellaan, toinen puoli ruumista
rampana, ja monet Bigin sukulaisista, jotka ennen olivat olleet
minulle suosiollisia, käänsivät minulle selkänsä, syyttäen minua
että kaivoskauppaa tehtäessä en muka ollut tarpeeksi valvonut heidän
etujansa, vaan ainoastaan tavotellut nykyistä oivaa paikkaani. Muutaman
päivän perästä olivat epäröimiseni lopussa. Tapasin Bigin, Goethen
runot edessään, rajattoman mielenliikutuksen vallassa. Sormi kirjan
lehdelle laskettuna hän tuijotti eteensä ja huudahti pelästyksestä
huomatessaan että häntä tarkkasin.

— Mitä sinä sureksitkaan, Big-parkani? tutkistelin minä.

Hän katsahti minuun avuttomasti ja hämmennyksissään ja rukoili:

— Jost, jätä minut hetkeksi yksin!

Mutta huomatessaan kiinteän katseeni hän lausui sopertaen, mutta
kumminkin ymmärrettävästi:

— »Syy kaikki kostetaan maan päällä!» Kauhistuen silmäilin häntä
kysyvästi. Tuo kaamea epäluulo, joka oli tullut mieleeni Hampurin
sairaalassa ollessani, heräsi jälleen. Mutta tutkivat silmäykseni
saattoivat hänet kokonaan suunniltaan. Kiihkeästi hän puhui:

— Jost, ajattele noita kidutettuja kaivoksessa! Miksi täytyi isäni
jättää maansa ja Ahasveruksen tavoin kiertää maailmaa? Miksi olen
minä hedelmätön vaimo? Siksi että meitä seuraa noiden rääkättyjen
intiaanilasten kirous, joiden tuskilla rikkautemme ovat hankitut!
Kohtalon lakeja emme pysty käsittämään, mutta minulle alkaa selvetä sen
oikeudenmukaisuus. Johtajat sanovat että lasten tilaa on parannettu.
Ken tietää, onko se totta? Teidän koneidenne pitäisi saapua ennen
kolmen vuoden kuluttua. Luultavasti ne eivät ole täällä vielä
viidenkään vuoden perästä!

Hän puhui intohimoisella, mieltäjärkyttävällä kiihkeydellä. Koko hänen
olentonsa vavahteli ja hänen silmänsä välkähtelivät.

Sydämessäni pyysin ylevämieliseltä vaimoltani törkeätä epäluuloani
anteeksi.

— Big, tahtoisitko että palaisimme Eurooppaan? kysyin liikutettuna.

Hämmästyneenä hän jäi sanojani kuuntelemaan. Vienon suloinen hymyily
levisi hänen kalpeille, henkeville kasvoilleen.

— Tahtoisin, Jost! tuli kuiskaus kuin syvältä hänen sydämestään, ja hän
nojasi päänsä olkaani.

— Sommerfeld kirjoittaa minulle, jatkoin minä, — että tämä
purjehduskausi on hänen viimeisensä. Rupeammeko hänen oppilaiksensa?

— Tehkäämme niin, Jost, sopersi Big kuin hurmaantuneena sanoistani. —
En ole ollut koskaan niin autuaallinen kuin sinun kanssasi ilmapallossa!

— Ja oletko sitten jälleen iloinen Bigini, kuten muinoin Hampurin
aikoina?

— Koetan unohtaa että maailmassa on olemassa niin surkeata kuin nuo
pienet kaivosorjat, kuiskasi hän, — ja ajatella vain sitä kuinka
sanomattoman hyvä sinä minulle olet, oma Jostini. Tiedän että sinä
mieluimmin jäisit Marfiliin, — mutia Euroopassa olen jälleen oleva
sinun iloinen vaimosi. Sen olen sinulle velkaa!

Hän katsoi minuun silmin, jotka loistivat kuin auringot.

Vihlovin sydämin olin tehnyt päätökseni, mutta enhän koko maailmassa
omistanut muita kuin Bigin, ja rakastin vaimoani ylitse kaiken.

Huhtikuun alussa läksimme Guanajuaton kaivostienoosta matkustaaksemme
Eurooppaan, minä kiihkeämmän tuskan vallassa kuin Big voi aavistaakaan.
Luopuessani paikastani Marfilissa luovuin myöskin viettämästä
tavallista arkielämää, joka itse asiassa olisi ollut enin mieleni
mukaista. Ivatakseni kohtaloa, joka ei ollut sallinut Marfilissa
suunnittelemieni tuumien toteutua, hieman myöskin luontaisten
taipumusteni tyydyttämiseksi sekä rakkaudesta vaimooni rupesin nyt
ilmapurjehtijaksi.

Rakas Hannuni! Ei ole koskaan ollut Jost Wildi nimistä ilmapurjehtijaa,
mutta sensijaan kyllä Leo Quifort niminen. Kuuntele, mitä maailmalla
on hänestä kerrottavaa! Vaikka se helposti unohtaa, elää kumminkin
vielä laajoissa maissa ja lukuisissa kaupungeissa runsaasti ihmisiä,
jotka muistava tuon sointuisan nimen. He sanovat sinulle: »Hän oli
varovaisimpia ja rohkeimpia ilmapurjehtijoita, mitä on ollut. Hänellä
oli hurmaavan ihana vaimo. Hieno taiteilijapari se oli, joka ei
konsanaan antanut aihetta panetteluihin. Ei puuttunut naisia, jotka
salaisin, kuumin katsein rukoilivat tuon ylvään kapteeni Leo Quifort'in
suosiota, ei miehiä, jotka olisivat uhranneet kunniansa, saadaksensa
Big Quifort'ilta rohkaisevan hymyilyn. Kapteeni suoriutui naisten
tulisista silmäyksistä kohteliailla pilapuheilla ja yksi ainoa kopea
katse Big Quifort'in silmistä masensi miehet siinä määrin, etteivät he
enää toiste uskaltaneet häntä lähestyä. Ei konsanaan mies eikä nainen
kyennyt järkyttämään tuon avioparin keskinäistä uskollisuutta. Mutta
eräänä kesänä meksikkolainen ilmapurjehtija kumminkin retkeili yksin.
Siihen keksittiin kaikenmoisia selityksiä. Kapteeni itse ei koskaan
kajonnut noihin moniin juttuihin, joita laadittiin Big Quifort'in
katoamisesta ja hänestä itsestään, vaan kävi aina salaperäisemmäksi.»

Tähän tapaan sinulle, Hannuni, kerrotaan, jos suurissa kaupungeissa
pyydät tietoja Leo Quifort'ista. Miksikö ilmapurjehtijana en jälleen
nimittänyt itseäni entisellä rakkaalla niinelläni Jost Wildi, vaan
pidin tuon vieraan nimen Leo Quifort, jota en koskaan ole voinut oikein
sietää? Minua hävetti ajatellessa että entisillä kotiseuduillani ehkä
joskus saataisiin tietää että minä, kunnianarvoisen talonpojan ja
kivitaulukauppiaan Klaus Wildin poika, Selmatt'ista syntyisin, olin
joutunut seikkaiiijain ja mustalaiselämää viettäväin taiturien säätyyn.
Mutta Bigilleni olin tehnyt suurimman hyväntyön minkä voin.

Ilmapallossa käy monenmoista unohtaminen, ja tuo elämämme, joka oli
vapaata kuin lintujen, vapautti Bigin mielen synkistä ajatuksista,
jotka Marfilissa olivat häntä vaivanneet. Hän piti lupauksensa. Hänestä
tuli jälleen iloinen vaimoni, hilpeä suuren maailman lapsi, joka aina
herätti ihmisissä mielenkiintoa, voitti heidän suosionsa ja ihailunsa.
Iloinen vaimoni? Mietin haaveksien, onko tuo totta.

Vienosti suhisevat sypressit meren rannalla.

       *       *       *       *       *

Nyt tiedän varmaan että muukalainen, jonka näin pari kertaa kulkevan
Selmattiin päin ja katoavan Hangsteinerin taloon, oli Zweibrückenin
lääkäri, ja jo toissa aamuna aavistin että Hangsteiner, sairastettuaan
jonkun aikaa, on kuollut. Talossa kävi tummapukuisia ihmisiä. Eilen
illalla ei ollut enää epäilemisen varaa. Koruttoman kirkon vieressä,
joka nyt sijaitsee muinoisen komeamman paikalla, kaksi miestä kaivoi
hautaa lumeen ja multaan.

Tuo talvinen kuva järkytti mieltäni niin voimakkaasti, että annoin
näiden lehtisten levätä. Minua kammotti elämän katoavaisuus. Nopeasti
järjestin monet asiat, jotka eivät kuollessani saa jäädä sattuman
varaan, suljin sinetillä kirjeet, jotka sisältävät varallisuuttani
koskevia tiedonantoja, ja poltin joukon inhimillisen heikkouden ja
intohimon todisteita, — sarjan valokuvia ja kirjeitä, joiden antajat ja
lähettäjät eivät olleet nimeltänsä Duglore eikä Abigail.

Vaikka emme olleet ystäviä, olisin suonut Hangsteinerille pitemmän
elämän. Kuolema on poistanut vihankaunan, joka meitä erotti. Tänään
olin mukana hänen maahanpaniaisissaan. Kun arvelin hetken tulleen,
menin tumma juhlapuku ylläni ulos huipulle, ja kun laaksossa
mustapukuinen ihmisparvi, selmattilaiset ja joukko zweibrückeniläisiä,
saattoivat vainajan viimeiseen lepoon, seisoin talviauringon loisteessa
pää paljastettuna. Ajatuksissani kuuntelin hautauspuhetta, jonka
piti Zweibrückenin kirkkoherra, tämä kun hoitaa kirkolliset tehtävät
tuossakin pienessä kylässä, ja sitten pidin itse äänettömän puheen.
Kirkkoherran puheeseen verraten se oli siinä suhteessa ansiokkaampi,
että siinä sydämellisellä hartaudella mainittiin se ainoa ylevä teko,
joka koristi tuon juron ja ahdasmielisen selmattilaisen talonpojan
elämäntietä. Tuo teko, Dugloren pelastaminen suuresta hädästä, ei
kotiseudulla koskaan tullut tunnetuksi. Hampurin synkät tapahtumat
pysyivät avioparin salaisuutena, ja lapsen syntyessä he elivät ypö
yksin Selmattissa. Ken olisi välittänyt heidän lemmenseikkailuistaan?
Hangsteiner ei sallinut vaimonsa, jonka niin työläästi oli itselleen
voittanut, joutua häväistyksen alaiseksi. Lapsen synnyttyä hän meni
Zweibrückeniin viranomaisten puheille ja lausui: »Minulla olisi
ilmoitettavana lapsi syntyneitten luetteloon ja kansalaiskirjaan
merkittäväksi. Sen isä olen minä, Melchi Hangsteiner Selmatt'ista, äiti
on Duglore Hangsteiner, syntyisin Imobersteg.»

»Sen isä olen minä, Melchi Hangsteiner!» Noilla sanoilla teki Melchi
itsensä syypääksi rikokseen lakia ja oikeutta vastaan. Vilpitön Duglore
ei ollut miestään siihen kehottanut, mutta suuressa tuskassaan hän
vaieten salli tämän siten täyttää Hampurissa alkamansa rakkaudentyön.
Ne sanat pelastivat hänen kunniansa ja ilman sitä hän olisi menehtynyt.
ne lahjoittavat hänelle mielen rauhan ja levon.

Hän toipui tuskistansa ja kiitti taivasta että se oli pelastanut hänet
kurjuuden kuilusta, johon minä olin hänet syössyt.

Minun ei käy heitä soimaaminen. Ellei tuo selmattilainen talonpoika
olisi tehnyt uhrautuvaista päätöstään, olisi Duglore varmaankin
syöksynyt Elbeen, ennenkuin minä olisin palannut laivamatkaltani ja
voinut tehdä tyhjäksi turmiota tuottavat ja rikolliset salavehkeet,
joita rakkaudenhuumeessa toimiva nainen hänen tuhoksensa solmieli.
Siitä syystä tuntuu minusta kuin kohtalo Hangsteinerin teolla ei
olisi osoittanut armahtavaisuutta ainoastaan Duglorelle, vaan myöskin
minulle, ja tuo teko suurenmoisemmalta kuin se rakkaudentyö, jonka minä
suoritin tuodessani Bigin Meksikosta jälleen Vanhaan maailmaan.

Hangsteiner antoi Gottlobelle joka suhteessa samanlaisen kasvatuksen,
kuin jos hän olisi ollut hänen oma lapsensa, eikä kukaan ole koskaan
epäillyt ettei tyttö olisi hänen esikoisensa. Maailma tyytyy
uskomaan mahdottomintakin, kun se vain todistetaan virallisilla
papereilla. Se uskoi muitta mutkitta senkin että minä, Leo Quifort,
olin meksikolainen. No, vuorelaisten jälkeläisenä sentään ehkä
muistuttanenkin etelämaalaisesta! Mutta kuinka voivat ihmiset luulla
Gottlobea Hangsteinerin lapseksi? Ei olisi pitänyt olla tarpeen kuin
silmäys Dugloren nuorempiin lapsiin, ja Selmatt'in laaksossa kävijöiden
olisi pitänyt joutua hämmästyksiinsä Gottloben tulisen syvällisistä
silmistä. Ei kukaan muu hämmästynyt kuin Hannu, — käydessään viime
syksynä luonani Feuersteinillä. Se seikka saattoi minut rakastamaan
tuota nuorta miestä entistä enemmän.

Melchi Hangsteiner! En heitä sinua haudassasi ainoallakaan kivellä.
Vihasi minua kohtaan olen aina käsittänyt. Mutta olet käyttäytynyt
käsittämättömän jalomielisesti Duglorea kohtaan. Olet ollut Gottlobelle
uskollisena isänä, ja kun sentään olit vain ahtaissa elämänoloissa
vanhennut selmattilainen talonpoika, annan anteeksi että sinä —
kenties varallisuuden houkuttelemana — koetit pakottaa lapseni
zweibrückeniläisen karjakauppiaan vaimoksi. Kepeät mullat haudallesi
vaimosi lepopaikan vieressä, iankaikkinen valkeus valistakoon sinua!

Noin puhuin vuorenhuipullani kovan mielenliikutuksen vallassa
itsekseni, vainajalle hautauspuhetta pitäen. Kun näin surevain pienen
joukon katoavan lumipeitteiseltä kirkkotarhalta laakson syvyyteen,
palasin jälleen observatooriini, ja nyt vasta uskalsin miettiä mitä
seurauksia Hangsteinerin kuolemasta olisi Gottlobeen, Hannuun ja minuun
nähden.

En voi sitä kieltää, Hangsteinerin kuolema on sentään luonut raikkaan
ilonsäteen synkkään talviseen yksinäisyyteeni. Hannun ja Gottloben
rakkautta ei ole enää mikään uhkaamassa, ja minua ei enää sido
Duglorelle antamani raskas lupaus. Saan puhua, saan kirjoittaa,
ilmaista Hangsteinerin perhettä koskevan salaisuuden ja epäröimättä
laskea käsiisi tunnustukseni, oma Hannuni! Niin käyn siis lujalla,
rauhallisella mielellä kertomaan synkistä hetkistä, mieltäjärkyttävistä
päivistä, jotka tarinassani seuraavat.




XXIV.


Toukokuun keskivaiheilla minusta tuli Sommerfeldin oppilas.
Ilma, auringonpaiste, ilo ne tuovat hoivaa sairaalle sydämelle!
Hartaalla, riemuisella innostuksella seurasi Big edistystäni uudessa
toimessani. Kunnes kuolema sulkee väsyneet silmäni olen muistava hänen
loistavat kasvonsa, iloisen ylpeytensä, kun hän seisoi rinnallani
kopassa, ohjatessani »Saturnusta» ensi kertaa omin päin ylös ilmoille.

Kun Sommerfeld syksyn tullen tykkänään luopui ilmapurjehduksesta,
asettuakseen viettämään rauhaisaa elämää Baierin ylämaille, kalastus
ja metsästys huvinaan, silloin ostimme me häneltä »Saturnuksen», sekä
osoittaaksemme hänelle kiitollisuuttamme että myös siksi että siihen
erityisesti luotimme. Mutta ennenkuin läksimme sillä ulos maailmaan,
vietimme hauskan talven Pariisissa. Kaiken ilmapurjehdusta koskevan
oppitaidon, mikä suinkin oli saatavissa, hankin itselleni tuossa
kaupungissa, jossa sataa vuotta aikaisemmin oli nähty ensimäisen
ilmapallon kohoavan lentoon, ja joka siitä pitäen oli ilmapurjehdukseen
nähden ollut johtavassa asemassa. Äärettömiä toiveita oli liittynyt
tuohon ensimäiseen ilmalaivaan, tuohon siivekkäänä syntyneeseen
lapseen, jonka piti ihmiskunnalle avata tie korkeuden maailmoihin.
Mutta jo opiskelijana tulin huomaamaan, mikä oikullinen tekele
ilmapallo, jota kokonainen vuosisata ei ollut kyennyt taltuttamaan
sanottavasti tottelevaisemmaksi, oikein on, kuinka vaillinaisesti
tuon ilmojen lelun retkiä käy edeltäpäin arvaaminen. Mutta mitä
ilmapurjehdustieteen ja ilmapurjehduksen tekniikan alalla oli
opittavaa, sen opin, ja suoritin ranskalaisten mestarien tykönä
ilmapurjehdustutkinnon.

Mutta ilmapurjehtimistaito on pikemmin luonnonlahja kuin opittavissa
oleva asia. Minulla oli tuo lahja, ja tiesin ja tunsin että retkieni
onnistuminen riippui siitä, ja Bigin kiihkeät katseet lisäsivät yhä
innostustani.

— Tämä on meidän poikasemme! riemuitsi hän »Saturnusta» silmäillen.

Ensimäisen retkeni varsinaisena ilmapurjehtijana tein Marseillesta
käsin, joka kaupunki oli minulle tykkänään, ja Bigillekin jokseenkin
outo. Sitten käännyimme kohden Italiaa, jonka kaupungit ja rannikot
olivat jättäneet Bigin mieleen melkein koti-ikävän tapaisen tunteen,
ja syksyllä päätimme käydä Triestissä, että Big siellä voisi hakea
käsiinsä muinoisen palvelijattarensa Gheritan, johon hän oli ollut
hyvin kiintynyt, ja koettaa saada hänet kamanneitsyeksensä.

Kun emme olleet pakotetut elämään säkistä suuhun, harjoitimme tointamme
tyynellä arvokkaisuudella varoen kaikkea, mikä voisi meille antaa
seikkailijain leiman, ja karttaen hankkia houkutuksilla alukseemme
matkustajia. Sentähden tapahtui alussa usein, varsinkin kun jossakin
kaupungissa nousimme ensimäisen kerran ilmoille, että saimme tehdä
retkemme kahden kesken. Mutta mitäpä siitä? Rauhallisesti johdin
minä pallon täyttämistä keskellä uteliasta katseli ja joukkoa, jonka
läsnäolo minusta aina oli hermostuttavinta toimessani, vaan johon
mukauduin saadakseni siten osan melkoisista ilmaannousukuluista
kuitatuksi. Big, josta oli vielä kiusallisempaa kuin minusta olla
katseltavana, seurasi valmistuksiani jonkun naapuritalon akkunasta, jos
se kävi päinsä, ja tuli nousupaikalle vasta viime hetkenä, poskillaan
vieno punehdus, mutta ryhti arvokkaan vakavana. Kaikkien huomio kiintyi
silloin häneen: — Ken on tuo komea nainen? Lähteneekö hän mukaan?
— Mutta ihmisten hämmästelevästä ihailusta välittämättä hypähti
hän, kuten lähtiessämme Hampurissa ensimäiselle retkellemme, minun
avustamanani miellyttävällä liikkeellä koppaan, ja kun »Saturnus» nyt
kärsimättömän ratsun tavoin läksi liikkeelle, hyvästeli hän tyynesti
kansanjoukkoa päivän varjoansa veltosti liekuttamalla. »Ken on tuo
rohkea nuori nainen, joka nousee ilmapallon gondoliin levollisesti
kuin tavalliseen veneeseen!» Koko kaupunki mietti tuota kysymystä, ja
minun tyynen tarmoni ohella oli meidän etupäässä kiittäminen Bigin
miellyttävää olentoa siitä, että retkiämme seurattiin mielenkiinnolla
ja luottamuksella ja me rupesimme saamaan alukseemme matkustajia.

Mutta ihanimmat matkamme olivat kumminkin aina ne, jolloin Bigin kanssa
kahden nousimme kesäiseen ilmavirtaan. Hän luotti sokeasti taitooni,
oli retkillämme onnellinen kuin lintunen eikä menettänyt rohkeuttaan,
jos milloin jouduimmekin odottamattomiin seikkailuihin.

Ensimäinen näistä, pikapurjehdus rajuilmalla, sattui meille
noustessamme ilmoille Firenzessä.

Äkkiä noussut tuuli läksi kuljettamaan meitä Apenniinien poikki. Olimme
väliin maanpinnan lähellä, väliin pilvissä, joiden läpi salamoita
singahteli, väliin pilvien yläpuolella, ja kohiseva myrsky teki
maahanlaskemisen mahdottomaksi, sillä joko olisi kiinnihakaantunut
ankkuri rikkoutunut tai sen köysi katkennut tai pallokangas repeentynyt
palasiksi. Yö saapui. Kuu tuli esiin aavemaisista pilvistä, mutta
hetken perästä meitä ympäröi entistä synkempi pimeys. Nojasin pääni
kopan reunaan ja koetin näköäni jännittämällä saada selville,
minkälaatuinen allamme oleva seutu oikein oli. Big riemuitsi rinnallani
luonnon raivoa pelkäämättä: — Jost, myrskylintuni! — Keskiyöllä heitin
laahusköyden alas, että se hidastuttaisi »Saturnuksen» kulkua. Vihdoin
onnistui maahanlasku. Mutta turhaan kutsuelin torventoitotuksilla
vuoripaimenia luoksemme ohjaamaan meidät jonnekin yömajaan. Olimme
pakotetut viettämään yön ulkona »Saturnuksemme» vieressä. Vasta aamun
hämärtäessä lähestyivät meitä varovasti muutamat paimenet. He olivat
kyllä nähneet pallon, se kun pariin erään oli joutunut kuunvaloon,
kertoivat he, mutta he olivat luulleet, että se oli ilmestyskirjan
peto, joka nyt oli tulossa tuhoamaan sarvillaan maailman. Big, joka ei
hetkeksikään ollut menettänyt hyvää tuultaan, vasasi heille raikkaalla
naurulla!

Kolme päivää puhui koko Firenze nuoresta meksikkolaisesta
ilmapurjehtijaparista ja heidän yöllisestä seikkailuretkestään.
Lukuisat herrat ja naiset kävivät meitä tervehtimässä hotellissamme,
saadakseen lähempiä tietoja matkastamme tai kuulustellakseen
vointiamme. Bigin herttainen luonnollisuus ja henkinen itsenäisyys
viehätti heitä, ja monet, jotka tullessaan olivat kohdelleet meitä
hieman alentuvasti, olivat lähtiessään päässeet selville siitä,
että olivat alkuaan arvioineet meidät hiukan liian vähäpätöisiksi.
Meille alkoi saapua kutsuja hienoihin seurapiireihin, vaikk'emme sitä
olleet mitenkään tavotelleet, saimme uusia tuttavia ja seuralaisia
retkillemme, ja kun vihdoin jätimme Firenzen, silloin ei tahtonut tulla
loppua kädenpuristuksista, jälleennäkemistoivotteluista, kukkasista,
joita Bigille ojennettiin.

Se toi mieleen rohkeutta! Melkein vaikeuksitta perehdyimme
uuteen toimeemme ja kotiuduimme mitä erilaisimmissa ylhäisissä
seurapiireissä. Ei kukaan olisi tuntenut Leo Quifort'ia, jonka kieli-
ja seurustelutaito näyttivät osoittavan hänen kaiken ikänsä maailmaa
matkustelleen, Jost Wildiksi, muinaiseksi selmattilaiseksi, ja tuo
nimeni kaksinaisuus, joka vei ihmiset harhaan, tuntui Bigistä vain
huvittavalta ja antoi hänelle alinomaa aihetta leikinlaskuun. — Jost —
Jost — Jost Wildi! huusi tuo veitikka, niin pian kuin olimme ihmisten
seurasta päässeet asuntoomme kahden kesken, ja upottaen tulisen
katseensa silmiini hän kysyi hyväillen:

— Jost, vietätkö yhä vieläkin mieluimmin elämäsi minun parissani?

Mieluimmin elin hänen parissansa! Mitä välitin minä noista
monista ihanista naisista, italialaisista ja muista, joiden
kanssa ilmapurjehdus saattoi meidät tekemisiin, ja heidän
viehättäväisyydestään, jonka suhteen lisääntyvä ihmistuntemus
teki minut yhä epäilevämmäksi? Big pysyi silmieni suloisimpana
nautintona, Big, herttainen toverini, johon olin kiintynyt syvimmillä
sydänjuurillani, suloinen, viehkeä vaimoni, joka hellällä kädellään
karkotti pilvet otsaltani, tuo kaikesta pikkumaisuudesta vapaa olento,
johon minua yhdisti mielten sisin sopusointu, mitä täydellisin
keskinäinen ymmärtäminen.

Mutta keskellä maailman iloja ja huolimatta rajattomasta rakkaudestani
Bigiin, tuli mieleeni väliin äkkiä Dugloren kuva, kuin olisi hän
rauhattomana sieluna arasti entänyt ohitseni. Yksin ilmaretkillänikin
tuo tapahtui.

Kerran ihmeellisen ihanana syyskuun iltana riippui »Saturnus» hiljaa
kuin amppeli Napolin yläpuolella lienteässä sinessä, joka loi yli maan
ja meren, Caprin saaren, rannikkokallioiden, valkoisten huvilain,
kaukaisen vuoritaustan ja suitsuvan Vesuviuksen vienon salaperäisen
värityksen. Big lepäsi taljalla, jonka olin levittänyt hietasäkkien
ylitse. Hetken aikaa olimme vaienneet. Kun loin jälleen katseeni
tuohon siron huolettomasti lepäävään olentoon, oli hän nukahtanut. En
häirinnyt häntä, vaan iloitsin vain nähdessäni, että »Saturnus» tuntui
hänestä yhtä varmalta kuin lapsesta kehtonsa, ja ajatuksiini vaipuen
silmäilin ulos yöhön. Silloin näin edessäni surulliset suuret tummat
silmät! Sanomaton surumielisyys valtasi minut siinä tähtitaivaan alla
seistessäni. Mutta uinailevan huulilta kuului valitus ikäänkuin hän
tuskallisesti olisi tuntenut, kuinka ajatukseni olivat kiintyneet ensi
lemmittyyni. Kun hän hetken kuluttua avasi silmänsä, sanoin minä:

— Olet nähnyt pahoja unia, lapseni!

Hymyillen vastasi hän vavahtelevin huulin:

— Minä uneksin intiaanilapsista Marfilin kaivoksessa!

Napolissa meillä oli suurin menestys, minkä ensimäinen
ilmapurjehduskautemme toi muassaan. Ensimäinen ilmapallomatkustaja,
joka meille siellä ilmaantui, oli nuori, kaupungin hienostoon kuuluva
napolitar, kiihkeä olento, joka oli hartaasti kiintynyt Bigiin.
Laskeutuessamme alas kuljetti alus meidät pinjan latvaan keskellä
Camaldolin kenttiä, mutta nuori rouva oli niin ihastuksissaan, että
saapui parin päivän perästä puolisonsa ja erään toisen pariskunnan
seurassa ottamaan osaa uuteen retkeen. Ilmoitin tuolle pienelle
seurueelle, että »Saturnus» luultavasti tulisi kulkemaan Napolinlahden
poikki, ja vuokrasin pienen höyryaluksen »Firenzen» seuraamaan
matkamme suuntaa. Sadat kaukoputket olivat tähdätyt meitä kohden,
kun »Saturnus», jonka matkustajat olivat vallan haltioissaan,
läksi kulkemaan peilipintaisen lahden yli, jolla vilisi souto- ja
purjealuksia, kohden Storre vuoria. Vähitellen hidastui sen kulku
melkein täysin tyynessä ilmassa. Ilta lähestyi, ja oli tarjona vaara
että yö yllättäisi meidät, jos pyrkisin lahden toisella puolen
valkoisena hohtavaan Sorrentoon. Annoin siis pallon hiljaa laskea
lähelle merenpintaa. »Firenze» lähestyi, sen miehistö tarttui
ankkuriköyteen ja kiinnitti sen laivaan, joka lähti kuljettamaan
ilmassa leijailevaa »Saturnusta» jälleen kohden Napolia, missä tuhannet
valopilkut meitä tervehtivät vienon syysillan hämärään verhoutuvain
vetten takaa. »Firenzen» ja »Saturnuksen» saapuessa yhdessä satamaan,
kohottivat rannalla seisovat kansanjoukot ilmoille loppumattomia
ilohuutoja, kiitollisina tuosta näkemästään ihmeestä, merellä
tapahtuneesta ilmapallon ankkuroimisesta. He liekuttivat lakkejansa ja
huusivat napolilaisen helposti kiihtyvällä innostuksella: — Evviva Leo
Quifort! — Noista eläköön-huudoista en tosin liioin välittänyt, mutta
»Saturnus» oli nyt lumonnut koko kaupungin, ja toinen onnellinen retki
seurasi toistansa.

Lokakuussa läksimme Triestiin, missä Big halusi käydä tervehtimässä
vanhempainsa muinoista palvelijatarta, Gheritaa, saadaksensa hänet
palvelukseensa. Meni päiviä ennenkuin meidän onnistui päästä hänen
jäljillensä. Löysimme hänet vihdoin onnellisena aviovaimona asumassa
viehättävällä maatilalla, joka sijaitsi rannikkojyrkänteellä,
neljännestunnin matkan etäisyydessä kaupungista. Nyt ei tosin voinut
olla puhettakaan että hän jättäisi miehensä ja lapsensa seuratakseen
meitä muille maaimoille, mutta oli liikuttavaa nähdä millaista iloa
jälleennäkeminen tuotti noille molemmille nuorille naisille, ja
minuakin miellytti Gherita, joka nyt iloisan kiitollisella mielellä
rupesi miellyttävin piirtein kuvaamaan Bigiä lapsena ja kertomaan pikku
juttuja noilta ajoilta. Samaten miellyimme myöskin hänen kotiinsa, jota
koristivat tuuheat vehreät pinjat, laakeri- ja öljypensaat, hedelmäpuut
ja viiniköynnökset.

— Jos meilläkin olisi lapsia kuten Gheritalla, Jost, lausui vaimoni,
ihastuksissaan vanhan tuttavansa onnesta, — niin mekin rakentaisimme
tänne itsellemme huvilan! Ei silti, että Triest kaupunkina minua
erikoisesti viehättäisi, mutta pidän Gheritasta, ja hänen miehensä ja
ruskeakiharaiset poikansa miellyttävät minua ja tienoo on harvinaisen
kaunis: ylt'ympäri etelän rehevyyttä, edessä välkkyvä meri, missä
valkoiset purjeet hohtavat, ja melkein rajaton näköala, omansa
vaivuttamaan haavemietteisiin.

Big kävi joka päivä tervehtimässä Gheritaa. Hän hemmotteli hänen
lapsiansa, jotka riemahdellen riensivät hänelle vastaan, ja
seurustelu älykkään, ilomielisen italiattaren kanssa täytti hänen
mielensä nuoruuden raikkaudella, niin että hän kävi tyynemmäksi ja
iloisemmaksi kuin koskaan ennen. Minä puolestani tein purjehduskauden
lopettajaisiksi kolmen triestiläisen herran kanssa pitkän retken
kolean Karstvuoriston ja Krainin ja Steiermarkin vehreiden kukkulain
ylitse aina Neusiedlerjarven lakeille rantamille saakka. Palatessamme
Triestiin juttelimme Bigin kanssa aikeestamme jättää tuon kaupungin,
lähteäksemme viettämään talvea Venetsiassa, Firenzessä ja Roomassa.

— Kuinka, herra Quifort, ja te, arvoisa rouva, lausuivat seuralaisemme,
— aiotteko lähteä tienooltamme näkemättä Miramarea viehättävine
puutarhoineen, tuota linnaa, jonka niin läheiset surulliset muistot
yhdistävät kotimaanne Meksikon uudempaan historiaan?

Kiitokseksi »Saturnuksella» tekemästään hauskasta matkasta he panivat
toimeen iltapäivä- ja ilta-huviretken Miramaren ja Duinon linnoille, ja
osanottajiksi ilmaantui myöskin muita herroja ja naisia.

Eteläisen maiseman hedelmillä koristettu rannikkoalus oli tuskin
ehtinyt pujottautua satamaa täyttävien laivojen välitse väljemmille
vesille, kun jo nuo molemmat linnat syysauringon kultaamina hohtivat
meille vastaan vuorten reunustamasta Adrianmeren pohjukasta. Heleät
viulunsävelet, sulava mandoliininsoitto lyhensi matkaamme välkkyvän
meren ylitse. Big säihkyi iloa ja hyvää tuulta.

Noustessamme rannalta Miramaren valkoiseen haavemaiseen linnaan, ryhtyi
meitä opastamaan herttainen vanhus, erään ilmaretkeemme osaaottaneen
herran isä, ja hän kertoi meille synkistä muistoista, jotka liittyivät
tuohon laineiden huuhtelemalla kalliopenkereellä sijaitsevaan
linnaan. Mieltäkiinnittävän elävästi, kuten se, joka itse on ollut
tapahtumain todistajana, ja säestäen esitystään italialaisen kiihkeillä
liikkeillä, kuvasi hän meille kuinka Maksimilian Habsburgilainen,
tuo ponteva, ritarillinen ruhtinas, ja hänen nuori kaunis vaimonsa
Charlotta Belgialainen läksivät viehättävästä linnastaan tavottelemaan
kunnianhimonsa päämäärää, Meksikon keisarinkruunua.

— Katsokaa, arvoisa rouva, tässä nousi tuo onnea säteilevä Pan
veneeseen, joka vei heidät »Navarraan», valtamerenlaivaan, jonka
mastoissa jo liehuivat Meksikon liput käärmettä tappavine kotkineen.
Rannikon asukkaat peittivät keisarin ja keisarinnan kukkastulvaan.
Kun tykinlaukaukset jymähtivät jäähyväisiksi, ei ollut kyyneletöntä
silmää, ja onnentoivotukset kajahtivat kauas yli meren. Te tiedätte,
mille kauhealle tolalle asiat sitten kääntyivät. Neljä vuotta oli
vain kulunut, kun keisari Maksimilian makasi ammuttuna kukkulalla
kapinoivien meksikkolaisten sotilasjoukkojen keskellä ja keisarinna
Charlotta mielipuolena suljettiin belgialaiseen luostariin, jossa hän
saa viettää kaiken ikänsä. Pahin onnettomuus on sentään oma syyllisyys,
ja tuon naisen täytyy tunnustaa itselleen, että hän juuri etupäässä oli
yllyttänyt arkkiherttuaamme noihin verisiin Meksikon seikkailuihin.

Huomasin kuinka syvästi Miramaren murhenäytelmän kuvaus vaikutti
Bigiin, ja kuinka hänen täytyi koota voimansa salataksensa
mielenliikutuksensa puutarhoja pitkin iloisesti liitelevältä
seurueelta. Hän oli liiaksi suuren maailman ihminen antautuakseen
muitten nähden tunteidensa valtaan, mutta kun kenenkään meitä
tarkkaamatta voimme hetken puhella kahden kesken, kuiskasi hän minulle
kiihkeästi:

— Tuskin kestin kuulla tuota kertomusta Maksimilianista ja
Charlottasta. Se saattaa liian kaameasti tuntemaan kohtalon rajatonta
säälimättömyyttä. Voiko enää ollenkaan iloita elämästä? Minusta on kuin
joka puun takana väijyisi turma, kuin aurinkoinen päivä verhoutuisi
mustaan harsoon, tuntematon voima synkistyttäisi kidutusta uhaten
vuoret ja meren, kaiken maailman. Mitä oli tuokin Charlotta rikkonut?
Hän olisi tahtonut nähdä miehensä onnen kukkuloilla, kuten jokainen
nainen miehen, jota jumaloi! Pitääköhän minun vanhassa Duinon linnassa
jälleen kuulla yhtä mieltäjärkyttävä kertomus?

Ei, Duinon mahtavaa, vanhuudesta harmaata linnaa, joka korkealta
kallioharjalta kohoten silmäili yli tumman veden, ei tuntehikkaan
Bigini tarvinnut pelätä. Tuosta uneen vaipuneesta linnasta ei mikään
ylväs pari ole lähtenyt uhkarohkeisiin pyrkimyksiinsä sortumaan. Me
nautimme vain hurmaavasta tunnelmakuvasta, minkä maisema tarjosi.
Linnan synkkiä torneja, joita ei päivänpaistekaan kykene kirkastamaan,
kallioita, joita pitkin teräväokainen agavi kiipeilee, kiertelivät
valkoiset vesilinnut ja tummat korpit, kuvastuen karehtivaan
merenkalvoon, joka maneettiparvien valaisemana hohti monivärisenä.
Rauhaisa nykyhetken elämä ympäröi kaikkialla kaukaisten vuosisatojen
jykevää muistomerkkiä.

Mutta Bigin oli lumonnut eräs toinen kuva, lähellä olevat Tybeinin
linnan rauniot.

— Toivoisipa todellakin olevansa maalaaja! huudahti hän. — Sinisestä
merestä ylenee kolea, pysty suora kallio, jota vain murenemaisillaan
oleva riutta kiinnittää mantereeseen. Ylhäällä kalliolla kohoavat
kaaret, tornit, portit. Heleä taivaan sini virtailee niiden lävitse.
Tuohon kuvaan kuuluisi vielä naisolento, joka käsivarsi muurin varassa
nojaisi leukaansa käteensä, silmäillen haaveksivana kauas merelle.
Siinä saisi yksin tunnelmankin puolesta valmiin aiheen taululle, jonka
nimeksi tulisi »Sadun aarre».

Vanha triesteläinen herra, joka kuunteli hänen puhettansa mielihyvällä,
nyökkäsi ja lausui:

— Nuo rauniot ovatkin suoneet sadulle ainesta!

Mutta silloin noutivat veneet meidät jo maihin. Seurue asettui
leveälatvaisten tärpättipuiden alle illalliselle, ja runsas tunti kului
siinä aterioidessa ja pilanteossa. Kun jonkun matkan etäisyydessä
odottava laivamme kimeillä vihellyksillä ilmoitti lähtöhetken
lähestyvän, herätti se yleistä mielipahaa. Iltarusko punoitti jo
taivaalla, ja laivamme liukuessa paluumatkalla noiden korkealla
kalliolla ylenevien raunioiden ohitse, vuodatti se torneille, kaareille
ja porteille kuin tulen ja veren hehkua. Big ei saanut silmiänsä
käännetyiksi tuosta synkän ihanasta kuvasta.

— Te annoitte, arvoisa rouva, näille raunioille oikean nimen,
nimittäessänne niitä »sadun aarteeksi», lausui vanha triestiläinen
herra kääntyen puoleemme. — Ei ainoakaan kalastaja uskalla lähestyä
näitä kallioita. Väliin kuutamolla kuuluvat laineet kallion juurella
kohisevan niin surunvoittoisesti, että jos kalastaja sen kuulee, hän
sairastuu ennen kolmen päivän kuluttua eikä enää konsanaan parane
entiselleen. Kansa on antanut tuolle salaperäiselle ilmiölle nimen _il
sospir' del mar'_ meren huokailu.

— Tybeinin kalliolinnassa piti asuntoa ritari Ulrikki. Äskettäin
vihittynä nuoreen vaimoonsa Jugundaan, sai hän käskyn lähteä sotaan
turkkilaisia vastaan. Altaanilla istuen purki Jugunda kaihonsa harpun
säveliin. Nuori, tummapintainen, kaunis kalastaja kulki veneellään
ohitse, laski soutimet lepoon, unohti verkkonsa jääden säveleitä
kuuntelemaan, ja hänen tummain silmäinsä katse kiintyi Jugundaan.
Silloin valtaa nuoren vaimon rikollinen halu. Ehkäpä Ulrikki herra
jo onkin kuollut ja kuopattu. Hän heitti köysiastuimet kalliota alas
mereen. Silloin oli nuorukaisen rauha mennyttä. Hän sousi rantaan,
kiipesi astuimia ylös ja suuteli Jugundan samettihameen lievettä. Mutta
linnaa vartioitsi uskollinen vouti. Mieli haikeana hän varoitti Jugunda
rouvaa. Mutta tämä pani asian leikiksi ja sanoi: »Elkää toki luulko,
että ruskeapintaisen kalastajan takia pettäisin korkean herrani ja
puolisoni!» Mutta hän houkutteli yhä vieläkin nuorukaista ja sanoi:
»Miksi suutelet vain ruusunhohteisia sormiani, suutele toki mieluummin
punaisia huuliani!»

Big teki liikkeen, kuin olisi halunnut päästä kuulemasta sadun jatkoa,
mutta hänen kävi kuten minunkin: taitavan kertojan esitys viehätti
meitä, ja kohteliaisuus herttaista vanhaa herraa kohtaan pakotti meidät
kuulemaan hänen kertomuksensa loppuun saakka.

— Ritari Ulrikki palasi odottamattomasti vieraalta maalta, jatkoi
seuralaisemme. — Voudin tullessa portilla häntä vastaan, oli hänen
ensi kysymyksensä: »Kuinka voi armas puolisoni, jota kaiken aikaa olen
rakastavaisena ikävöinyt?» Mutta vouti yritti salaperäisenä puhumaan:
»Herra — — —» Silloin keskeytti häntä ritari: »Elä vain puhu pahaa
vaimostani, joka sodan kärsimysten jälkeen on oleva ilonani!» Rakkaus
ja epäluulo taistelivat hänen sydämessään. Mieli kiihkeänä riensi hän
Jugundaa tervehtimään. Kun hän tuli vaimonsa huoneeseen, oli tämä tosin
yksin, mutta huoneen taustassa kahisi esirippu. Ulrikki herra jähmettyi
kauhun vallassa, mutta Jugunda hymyili kalveten: »Oi, rakas herrani,
uunista virtaava ilma siellä vain liehuttaa muurikomeron uutimia.»
Ritari vastasi synkästi: »Jos niitä vain tuuli liikutti, niin en tahdo
niitä kohottaa. Mitä niiden, takana on, sen hautaamme tuonne komeroon,
muuraamalla sen umpeen. Jos suostut siihen, niin olet uskollisena
puolisonani oleva sydämeni ilo ja onni!» Jugunda vastasi siihen: »Miksi
en suostuisi siihen, että tuo vetoinen komero muurataan umpeen?» Julma
tyydytyksen hymy huulillaan huusi ritari ulos kartanolle: »Vouti,
muurarit tänne!» Muurarit tulivat ja muurasivat yötä päivää, kunnes
komero esirippuineen oli jäänyt kiviseinän taakse. Jugunda ihmetteli
nuorukaisen uskollisuutta, kun tämä valittamatta kärsi kuoleman hänen
tähtensä, ja hän luuli voivansa kantaa tuon salaisuuden.

— Kauheata, kamalaa! ähkyi Big.

— Taru on kohta lopussa, vastasi kertoja.

— Kolmeen päivään ei muurin takaa kuulunut mitään. Mutta sitten tunki
sieltä esiin vaikeroiva äännähdys: »armaani!» Aavemaisen hiljaa ja
heikkenemistään heikennen kuului tuo vaikeroiminen yhdeksän yötä
peräkkäin, sitten seurasi kuulumaton valitushuuto, kuin nuoren
sydämen murtuessa, ja sitten ei enää muuta kuin ruumiista eronneen
sieluparan huokauksia, vienoja kuin tuulen hengähdys. Jugunda joutui
kauhistuksiinsa. Hän pyrki kirveellä musertamaan muurin, mutta kivet
eivät väistyneet. Huokaus vielä, — silloin heitti tuo onneton kirveen
kohti nukkuvaa puolisoaan, — uusi huokaus — ja hän heitti linnaan
palosoihdun, polttaaksensa sen surmattuine isäntineen, — taas huokaus —
ja hän syöksyi mereen, ja sinne vyöryi palava linnakin huokauksineen.
Vuosisata toisensa jälkeen menee menojaan, mutta yhä kuuluu, kalastajia
turmioon saattaen, läpi laineiden tuo huokailu — _il sospir' del mar'_
— kertoellen salaisuudesta, joka ei saanut tulla päivän valoon.

Bigiltä ei kertoja saanut mitään kiitosta. Kuin murtuneena istui hän
vaieten. Mutta herttainen vanha herra pelästyi hänen kalpeuttaan ja
lausui kuin puolustautuen:

— Arvoisa rouva, elkää antako sadun vaikuttaa liian syvästi mieleenne.
Tämä tarinahan vain tahtoo kansan mielikuvituksen keksimässä
runollisessa muodossa lausua ilmi sen vanhan totuuden, että salattava
teko murjoo ja tuhoaa naisen sielun!

Saamatta esiin sanaakaan vastaukseksi, vapisi Big kuin olisi itse
kuullut tuon meren huokailun.

Silloin kajahtivat viulun ja mandoliinin sävelet sulavan tulisina yli
värillisillä lyhdyillä koristetun laivan. Muutamat nuoret alkoivat
karkeloida, ja äkkiä tuli vapisevaan, puoleksi jähmettyneeseen vaimooni
uutta eloa. — Jost, huudahti hän, unohtaen kaiken varovaisuuden, —
tanssi minun kanssani!

Muutama tahti vain, ja oli kuin sähkövirrat olisivat tuoneet hehkua
tuohon komeaan, notkeaan olentoon, ja hänen silmänsä välkähtelivät
säihkeellä. Koetin tyynnyttää häntä, mutta tuo hurja, outo kiihkeys,
joka joskus tuikahti esiin hänen sielunsa sisimmistä sopukoista,
oli nyt saanut hänet valtoihinsa. — Onko tuo meksikkotar velhotta?
kuului kuiskaus, joka ei ollut aiottu minun korvilleni. Olin suuresti
mielipahoissani Bigin takia, joka posket hehkuvina kuin kuumeessa,
tukka puoleksi hajallaan, tanssi kuin bakkantitar, kuin olisi hän
saanut kuohuvaa myrkkyä suoniinsa. Ilomielinen seurue kohotti lasinsa,
juodaksensa jälleennäkemistä toivottaen erojaismaljan. Riemahdellen
huusi Big: — Elämä ja rakkaus eläkööt! — ja kilisytti lasiansa minun
lasiini, mutta niin hillittömällä liikkeellä, että sen jalka katkesi
ja se vieri kantta pitkin mereen. Silloin pelästyi hän vallatonta
käytöstään ja joutui pahoin hämilleen.

Seuraavana päivänä hän houraili kuumeessa. Lääkäri arveli syyksi kovaa
vilustumista. Hänen vavahtelevat huulensa toistivat lauseita edellisen
päivän kertomuksista:

»Hänet suljettiin mielipuolena luostariin, jossa hän saa viettää
kaiken ikänsä — — _Il sospir' del mar'_ — — Kautta vuosisatojen
jatkuu tuo huokailu, saattaen kalastajia turmioon — — —» Kuinkahan oli
selitettävissä tuo, että kerrotut tapahtuma, jotka eivät muiden mieleen
jättäneet mitään syvää jälkeä, Bigiin vaikuttivat noin valtavasti.

Mutta hän oli noita tarmokkaita olentoja, jotka kykenevät aina
uudelleen jännittämään voimansa ja toipumaan. Uskollinen Gherita
hoite1i häntä hellästi, omistaen enemmän aikaansa hänelle kuin
perheelleen, ja niin päästiin voitolle kuumeesta. Lähestyessäni eräänä
aamuna Bigin vuodetta, hänen huulillaan väreili suloinen hymyily.

— Täytyyhän minun jälleen parantua, kuiskasi hän, — sinun tähtesi,
rakas Jost! Lupasinhan Helgolannissa, että veisin sinut näkemään
kaikkea mitä maailmassa on suurta ja kaunista, käyskentelisin kanssasi
taiteen pyhiä tenhomaita!

Bigin sairastumisen takia, joka herätti mielessäni kaikenmoisia
synkkiä ajatuksia, ei tuo ensimäinen ilmapurjehduskautemme päättynyt
niin sopusointuisasti kuin olin toivonut, mutta sitä seuraava,
taidenautinnolle omistettu talvi, jonka vietimme Venetsiassa,
Firenzessä ja Roomassa, toi mukanaan sarjan ihania onnenpäiviä, joiden
muisto herättää sydämessäni haikeaa ikävöimistä. Enemmän ylevää
elämännautintoa kuin moni saa kokea koko matkallaan kehdosta hautaan,
tuli silloin osaksemme. Minä puolestani nautin täysin siemauksin! Niin
ei tosin ollut Bigin laita. Hänellä oli sydämessään kalvava huoli, joka
riisti häneltä kaiken rauhan.




XXV.


Sää on muuttunut. Föön on valloillaan vuoristossa. Kallioiden
lumisiivet ovat katkenneet, laviinit vyöryvät Feuersteiniä alas.
Valkoisten vesivirtain kaltaisina ne syöksyvät läpi tummain
vuorimetsien, jotka jo ovat vapautuneet lumesta. Alhaalla laaksossa
muodostuu vihreälle vivahtavia päiviä, järven jää alkaa käydä keväisen
sinertäväksi, ja kaupunki, joka sijaitsee kaukana sen toisessa päässä,
näkyy niin selvästi, että voin kaukoputken avulla laskea sen savupiiput.

Mutta nuo pettävät kevään enteet eivät ilahduta minua, olemmehan vasta
tammikuun keskivaiheilla. Saa kulua ainakin kahdeksan viikkoa, ehkäpä
yhdeksän tai kymmenenkin, ennenkuin kukaan ihminen voi päästä tänne
luokseni. Kukaan ihminen! Hannu, minä tarkoitan.

Hangsteinerin 'kuoleman jälkeen on minua kiusannut muuan outo ajatus.
Pelkään että hän käyttäen hyväkseen kuolevan salaperäistä valtaa, on
järkytetyltä Gottlobelta vaatinut lupauksen että hän luopuu Hannusta.
Useinhan kuolemaisillaan olevat henkilöt, vaikka heillä jo on
iankaikkisuus edessään, tuntevat turhamaista halua hallita vielä haudan
takaa, kuolinhetkellään vaatimiansa lupauksen ja valojen avulla, sitä
pientä maailmaa, jossa ovat eläneet.

Jos Hangsteiner olisi tehnyt itsensä sellaiseen tekoon syypääksi,
täytyy minun paljastaa Gottlobelle elämäni salaisuus. Hänen täytyy
saada vapaasti vallita sydäntänsä!

Eikö jokaisella ihmisellä ole pyhä oikeus saada tietää sukujuurtansa?
Näin kysyn itseltäni toisena hetkenä, mutta toisena taas: Miksi
nostattaisin tunteiden myrskyn hänen povessaan, ellei hänen elämänsä
onni sitä ehdottomasti vaadi? Aavistamatta mitään siitä, kuinka kohtalo
on erottanut toisistaan hänen todelliset vanhempansa, on hän tähän
saakka elellyt rauhallisena ahtaassa kotilaaksossaan ja ajattelee minua
ainoastaan hellänä isällisenä ystävänään. Toisaalta ei hänellä ole
suinkaan sellainen lapsellisen yksinkertainen luonto, että tuo uusi
käsitemaailma voisi saattaa hänet vaaraan. Siksi on hän perinyt minulta
liiaksi voimaa. Sana vain, ja hänen sydämensä puhuisi puhuttavansa!

Oi, jos kerran vain saisin kuulla Gottloben huulilta tuon suloisen
nimen: »isä!» Se on viimeinen maallinen toivomukseni.

       *       *       *       *       *

»Saturnus» oli laskeutunut talvilepoon. Mutta minulle aukeni kauneutta
kaihoavan vaimoni rinnalla ihana elämänkenttä. Vuosisatojen taide
tarjosi aarteensa nautittavaksemme. Käyskentelin Bigin kanssa
läpi Venetsian ja Firenzen palatsien, kirkkojen ja museoiden, ja
vastaanottoinen kun olin, kuten ainakin se, johon kaikki vaikuttaa
uutuuden viehätyksellä, toivat näkemäni ikuisen kauneuden ilmaukset
mieleeni runsaasti uutta sisältöä ja minulle kävivät tutuiksi nimet,
joilla on kunniakas sija ihmiskunnan pyhissä kirjoissa. Iloisen
luontevasti ja tuhlarin anteliaisuudella soi Big minulle innostavaa
virikettä nauttimansa taiteellisen kasvatuksen runsaudesta. Kuuntelin
häntä katse kiitollisena häneen kiintyneenä. Mikä ihana olento hän
olikaan! —

Joulukuun keskivaiheilla tulimme Roomaan, missä asuimme Piazza del
Popolon läheisyydessä, pitäen palvelijattaren avulla omaa taloutta.
Tuossa viehkeässä, hienossa kodissamme lueksin monenmoisia tieteellisiä
teoksia, joista minulla ilmapurjehdukseen nähden voi olla hyötyä,
omistin osan ajastani yhdessä Bigin kanssa kaunokirjallisuudelle, ja
joka päivä teimme kävely- tai huviretken. Illat vietimme konserteissa,
teatterissa tai kutsuissa. Meidän ei tarvinnut nähdä vaivaa tuttavien
hankkimisesta, ihmiset pyrkivät itsestään tutustumaan meihin.
Osaksi se kaiketi oli minunkin ansiotani, mutta vielä enemmän se
riippui vaimoni kauneudesta ja huomiota herättävästä olennosta, sekä
tarumaisuuden leimasta, jonka ilmapurjehtijan toimi elämällemme soi.
Lukuisissa pidoissa olimme me juhlavieraat. Niille, jotka uteliaina
olivat odottaneet saada nähdä mustalaistapojamme, tuotimme pettymystä
noudattaen tarkoin ylhäisen seuraelämän sääntöjä. Emme myöskään
sallineet heidän tunkea liian syvälle salaisuuksiimme, ja niille, jotka
halusivat kuulla jotka aikaisemmista vaiheistamme ja kotimaastani,
kerroimme hymyhuulin jonkun jutun Meksikosta.

Eräässä nuorten taiteilijain näyttelyssä osti Big koristaaksensa
kotiamme muutamia pieniä tauluja ja luonnoksia ja herätti ostajana
taiteilijain huomiota, hän kun arvostelijain kiitoksesta tai moitteesta
välittämättä valitessaan ostettavansa tuosta runsaasta taulujoukosta
noudatti ainoastaan omaa varmaa kaunoaistiansa. Nyt saimme kutsuja
toiseen ateljeeriin toisensa jälkeen, emmekä viihtyneet missään niin
hyvin kuin taiteilijain parissa, noiden ihmeellisten ihmisten, joilla
tuskin on pikari viiniä kuivan leipäpalansa kostukkeeksi, vaan jotka
iloisina kuin lapset odottavat sen suuren päivän tuloa, jolloin
heidän nimensä on kulkeva suusta suuhun ja maine heille hymyilevä.
Noissa piireissä liiteli nyt Big, itsellensä ja muille iloksi,
päivänpaistetta mieliin tuoden. Taiteilijat pitivät arvossa hänen
sattuvia huomautuksiaan ja arvosteluitaan heidän valmistelunalaisista
tauluistaan ja kunnioittivat häntä herttaisena suosijattarenaan,
joka tilaisuuden sattuessa sopivalla tavalla kiinnitti heihin
taiteenystävien huomion. Niin, suostuipa hän myöskin erään nuoren
ruotsalaisen pyyntöön, että tämä saisi maalata hänen muotokuvansa
kevätnäyttelyyn.

Noihin aikoihin, kun hän iltapäivisin istui mällinä taiteilijan luona,
kuljin muutamana kylmänkoleisena päivänä synkän mahtavan Castello
Sant' Angelon ohitse yli kaikkea tunnelmaa puuttuvan Tiberjoen.
Ikävöiden hieman vuoriston valoisaa, hohtoisaa, valkoista talvea
lumisine kuusineen, iloitsin samalla ajatellessani, kuinka illalla
istuisimme Bigin kanssa kahden takkavalkean ääressä. Silloin — olinko
kuullut oikein? — korvaani sattui kotoinen ääni! Edelläni kulki kaksi
nuorta miestä, jotka innokkaasti tuumiskellen mikä asento olisi heidän
mallilleen edullisin. Siis myöskin taiteilijoita! Asia, josta he
keskustelivat, ei minua huvittanut, mutta heidän puhumansa kieli sai
sydämeni jännitettynä pamppailemaan. Nuorempi heistä, jonka liehuvan
viitan alta luonnossäilytin pisti esiin, puhui Gauenburgin ympäristön
kansanmurretta niin sievistelemättä, ettei minun selmattilaismurteeni
olisi tarvinnut arastella vertailua, toisen käyttämä murre kuului
hienommalta, vaan tuntui sekin olevan kotoisin samoilta tienoin. Oi
kuinka suloiselta kajahtikaan korvissani vuoristoni karkea kieli! Kuin
poikanen, jonka vieras soittoniekka on sävelin hurmannut, niin että hän
kaikki unohtaen seuraa hänen jälkiään, niin seurasin minäkin melkein
tietämättäni noita kahta nuorukaista. He kääntyivät kapealle vanhalle
kadulle, minä perästä. He katosivat vaatimattoman näköiseen juomalaan.
— Lisää kotimaani kieltä, rukoili sydämeni tunteita tulvillaan, ja
kuljettuani pari kertaa _Cavallo nero'n_ ohitse — se oli juomalan nimi
—, menin minäkin sinne.

Se oli noita yksinkertaisesti sisustettuja roomalaisia juomaloita,
joiden ainoana ansiona on niissä tarjotun tumman punaviinin hyvyys ja
ja huokeus, mutta kotimaastani olevat nuoremmat taiteilijat näkyivät
valinneen sen tapaamis- ja juttelupaikakseen. Ensin seitsen-, sitten
yhdeksänlukuisena istui seurue heitä pyöreän pöydän ympärillä, edessään
pitkäkaulaiset pullot ja niiden keskellä vaskinen ratsastaja, jokin
muinaisajan sankari, joka kantoi pientä isänmaamme lippua. Kotoinen
sydämellisyys ilmeni noiden nuorten miesten puheessa ja koko
käytöksessä. He juttelivat työstään ja opettajistaan, mutta kun
kirjeenkantaja tuli sisään ja tarjoilija pani heidän eteensä
pöydälle pakan sanomalehtiä, vaikeni keskustelu. Jokainen silmäili
oman paikkakuntansa lehteä. Sitten seurasi kysymyksiä: — Tahtooko
ken »St. Jakobin Päivälehden?» Kuka tahtoo »Gauenburgin
Ilmoituslehden?»

— Minä! olisin halunnut huutaa. Leuka hieman surumielisessä asennossa
peukaloon nojattuna, kuuntelin vaieten uudelleen alkavaa keskustelua,
joka kohdistui kotimaan päivänuutisiin ja pieniin valtiollisiin
tapahtumiin. Nyt sain tietää että tuo nuori mies, joka puhui niin
oivallisesti Gauenburgin murretta, oli piirikunnanesimiehemme
veljenpoika. Hänen äänensä herätti povessani samanlaista kaihoa
kuin alppitorven toitotus, joka houkutteli soturiparan Strassburgin
vallitukselta Reiniin. Missä oli nyt kotimaatani kohtaan tuntemani
viha? Kaikkein mieluimmin olisin istunut maanmiesteni hauskaan piiriin
mielin määrin puhumaan lapsuuteni kieltä. »Jost Wildi, olet Leo
Quifort, meksikkolainen!» varoitti järjen ääni. Kun ensimäinen noista
huorista miehistä hankkiutui lähtemään pois, annoin minäkin tarjoilijan
arvioida, paljonko olin juonut viiniä edessäni olevasta pullosta, ja
mieli muistojen järkyttämänä läksin kulkemaan kohden kotia, missä Big
jo jonkin aikaa oli odottanut minua illalliselle.

— Minäkin tahtoisin nähdä maanmiehiäsi, laski hän leikkiä, — ja kuulla
tuota murretta, joka niin hiveli mieltäni. Sopiikohan säätyläisnaisen
mennä _Cavallo nero'on_ aterioimaan?

— Kaiketi siellä voinee saada valkoisen liinan pöydälle. — Illallisen
otamme roomalaiseen tapaan itse mukaamme ja tilaamme isännältä
ainoastaan hänen oivaa viiniänsä.

Bigiä miellytti tuuma. Mutta kun sitten kävimme jjuomalassa, tuntui se
hänestä isäntineen ja vieraineen hieman liian yksinkertaiselta, ja
hän tuli sinne myöhemmin vain enää pari kertaa ja antoi minun käydä
siellä yksin tunteilleni tyydytystä hakemassa. Mainitsematta mitään
kansallisuudestani, vietin ystävyyden perusteella joka viikko yhden
illan maanmiesteni piirissä, ja seurustelu noiden nuorten, pontevasti
eteenpäin pyrkivien, mutta samalla ilomielisten ihmisten kanssa
tuotti minulle monet ihanat hetket, jolloin sain kuin salaisessa
turvapaikassa täyttää mieleni kotoisilla tunnelmilla. Varmaankaan en
olisi voinut vastustaa halua ilmaista syntyperääni, ellei minua siitä
olisi pidättänyt tuo tuskallinen ajatus, että minun täytyisi tämän
isänmaallisen nuorison edessä haikeasti hävetä uskottomuuttani.

Vähällä piti, etteivät he itsestään päässeet salaisuuteni perille.
Gauenburgilainen, jolla oli harvinaisen tarkka havaintokyky, huomautti
kerran — Eikö teistäkin herra Quifort'in puheessa soinnahda jotain,
joka saattaisi otaksumaan hänenkin olevan kotoisin jostakin sieltä
meiltäpäin.

Pari herroista nyökkäsi myöntävästi, mutta minä vastasin nopeasti
hämmästyksestäni tointuen.

— Teidän havaintonne on ymmärrettävissä. Olen itsekin monasti
huomannut, että kun toimeni takia joudun kuulemaan niin monia eri
kieliä, ehdottomasti tulen jäljitelleeksi niiden ihmisten puheensävyä,
joiden kanssa olen tekemisissä, varsinkin, jos he minua erityisesti
miellyttävät. Havaitsemanne seikka todistaa, kuinka täydellisesti olen
kotiutunut teidän piirissänne.

Sanani olivat toisten mieleen, keskustelu jatkui, syntyperäni jäi
tulematta ilmi. Senjälkeen pidin tarkemmin vaarin kielestäni ja keksin
myöskin tekosyyn, jonka nojalla voin epäluuloa herättämättä lukea
muinaisen kotimaani lehtiä. Hartaasti hain niistä tuota ainoata sanaa:
»Selmatt»! Mutta turhaan! Tuossa kaukaisessa laaksokylässä ei varmaan
tapahtunutkaan mitään kertomisen arvoista, ja jos olisikin tapahtunut,
ken olisi lähettänyt uutisen siitä sanomalehtiin?

Jo kultasi kevätaurinko ikuisen kaupungin kupukat, jo pukeutuivat
sen ympäristöt vihreään, houkutellen pitemmille huvimatkoille,
ja kävelyretkillämme juttelimme Bigin kanssa seuraavan kesän
ilmapurjehdusmatkoista. Käytyämme muutamana lämpimänä iltapäivänä
katselemassa Villa Borghesen kokoelmia ja puutarhoja, menin illalla
taasen kerran Cavallo nero'on ja pelästyin melkein sisään tullessani.
Taiteilijain piirissä kajahti kotoinen nimi »Feuerstein» kaikkein
huulilta. Aiheen siihen oli antanut muuan sanomalehtikirjoitus:
»Ilmahavaintoaseman perustaminen Feuersteinille.» Sopivan hetken tultua
luin ahnain silmin tuon kirjoituksen.

»St. Jakobin meteorologisen keskuslaitoksen perustaminen». alkoi
se, »on herättänyt maassamme uutta harrastusta ilmakehän ilmiöiden
vaarinottamiseen. Samalla on se ajatus voittanut alaa että
meteorologisten tutkimusten tieteellisiin ja käytännöllisiin tuloksiin
nähden olisi suurta hyötyä keskuslaitoksen lisäksi perustetusta
meteorologisesta vuoriobservatoorista. Helposti ymmärrettävissä on,
että korkealla vuorenhuipulla sijaitseva havaintoasema tarjoaisi
monta etua. Ilmakehän ilmiöt ovat siellä varhemmin havaittavissa ja
esiintyvät voimakkaampina kuin laaksossa, jotapaitsi siellä tehdyt
havainnot suovat luotettavamman perustuksen yleisten ilmasuhteiden
arvostelemiselle, kuin vaarinotot laaksoasemilla, missä paikalliset
ilmavirrat vaikeasti arvioitavine vaikutuksineen tuottavat hankaluutta.
Nämä syyt johtivat tuumaan, että havaintoasema sijoitettaisiin
Feuersteinille, tuolle alppijonostamme erillään olevalle
vuorenhuipulle, mutta sen toteuttamista näytti heti kohtaavan este:
Mistä löydettäisiin mies, joka omaten aseman hoitamiseen tarvittavan
tieteellisen sivistyksen, suostuisi viettämään vuosittain neljä, jopa
likimmittäin kuusikin kuukautta kammottavan talvisen yksinäisyyden
ympäröimällä kalliohuipulla?

»Tuo rohkea mies on nyt löydetty! Hän on Gabriel Letzberger
Gauenburgista. Tuota nykyisin viidenkolmatta vuotiasta miestä kohtasi
nuorukaisena se onnettomuus, että tauti pahasti rumensi hänen kasvonsa.
Tämä seikka saattoi hänet vetäytymään yksinäisyyteen opiskelemaan omin
päin, ja samaa elantotapaa jatkaa hän vieläkin, asuen muista erillään
pienessä talossa lähellä kotikaupunkiansa. Kuullessaan puhuttavan
uuden observatoorin perustamisesta, hän tarjoutui sen hoitajaksi. Oli
yhdentekevää, kirjoitti tuo nuori mies, jolla luonnontieteen alalla
kuuluu olevan perusteelliset tiedot, jos hän eläisikin vielä hieman
täydellisemmässä yksinäisyydessä kuin ennen, kun hän vain saisi
riittävästi kirjoja käytettäväkseen.

»Gabriel Letzbergerin kiitosta ansaitsevan päätöksen johdosta ryhdytään
läheisessä tulevaisuudessa observatooria rakentamaan, ja kysymys
laaksoaseman paikasta on myöskin jo ratkaistu. Siitä kilpailivat
Tuffwald vuoren pohjoispuolella ja Uusi-Selmatt sen eteläpuolella.
Gauenburgin piirineuvosto suositteli jättämässään anomuskirjelmässä
Selmattia. Tuo hitaasti uudelleen kansoittuva laakso oli koulun
tarpeessa, mutta lapsia oli vielä siksi vähän, ettei voitaisi rakentaa
koulutaloa ja ottaa opettajaa, ellei tämä samalla saisi sivutointa
laaksoaseman hoitajana. Noiden seikkojen perusteella luopui Tuffwald
kilpailusta. Kevään saavuttua observatoorirakennus veistetään ja
laaditaan kokoon tuolla uutta eloa versovalla vuorensuistuntapaikalla,
sitten se pannaan hajalle ja toimitetaan ylös vuorelle, ja lokakuussa
on se oleva valmis Gabriel Letzbergerin käytettäväksi. Onnea
rakennukselle ja rohkealle miehelle!»

Siihen päättyi kirjoitus.

Elämä kulki siis edelleen kulkuaan entisellä kotipaikallanikin.
Salaperäinen Feuerstein, jonka onkaloissa esi-isäni olivat asustelleet,
pääsi arvoon ja kunniaan! Milaisissahan oloissa Duglore eleli? —

Pyysin maanmiehiäni minun varaltani säilyttämään syksyyn ne lehdet,
jotka sisälsivät jotakin Feuersteinin observatoonsta. Selitykseksi
mainitsin, että olin l luultavasti viettävä seuraavankin talven vaimoni
kanssa Roomassa, ja että kun meteorologia oli ilmapurjehtijalle niin
läheinen ala, niin olin varsin utelias kuulemaan lisää tuon uuden
havaintoaseman perustamisesta.

Bigin iloksi nuori ruotsaIainen maalaaja sai kevätnäyttelyssä paljon
kiitosta hänen kuvastaan, joka myöhemmin joutui meidän haltuumme, ja
ensimäinen talvemme Roomassa jätti jälkeensä mitä miellyttävimmän
muiston.

Toisen purjehduskautemme retket kuljettivat meidät Tonavanmaiden
suurten kaupunkien kautta ja päättyivät Konstantinopolista käsin
tehtyyn matkaan yli Kultaisen Sarven tarumaailman, Bosporin puutarhain
ja Marmarameren linnain. Niin onnellista tosin ei ollut, että toimiamme
olisi suosinut ainainen päivänpaiste. Ikävät maalliset kokemukset
sekaantuivat usein runollisuuteen, jota yläilmat elämällemme soivat.
Väliin oli kaasu niin heikkoa, että pallo täyttyi kovin vitkalleen,
väliin niin tuiki huonoa, ettei sen avulla käynyt lainkaan kunnolleen
ilmaan kohoaminen, kaksi matkustajaa, jotka olivat suorittaneet
etukäteen vain osan kulkumaksusta, karkasivat tiehensä melkoista
loppuosaa suorittamatta. Mutta vaikeinta oli aina noiden monien
ehtojen täyttäminen, joita viranomaiset asettivat, ennenkuin antoivat
luvan ilmaannousuun. Silloin oli minulla jälleen täysin syytä olla
kiitollinen Bigille, kunnon toverilleni. Hymyily vain, herttainen
pyyntö huuliltaan, ja ovet, jotka olivat olleet suljeta, aukenivat,
virkamiehille, jotka eivät olleet pystyneet mitään käsittämään,
selvisivät asiat äkkiä, mikä oli ollut tuiki mahdotonta, muuttui
hänen tenhovoimansa vaikutuksesta mahdolliseksi. Hän väitti minulla
olevan erityisen kyvyn vaikuttaa ihmismieliin, mutta itse asiassa
oli hänen ansiotaan, että idän kaupungeissa hienoimmankin ylhäisön
talot olivat meille avoinna. Olisimme voineet viettää talven
Konstantinopolissa varakasten kauppiaiden ja pankkiirien, turkkilaisten
hallitusvirkamiesten, pashain ja beiein seurapiireissä, mutta olimme
yhtä mieltä siitä, ettei missään voinut viettää niin ihanaa elämää kuin
Roomassa, ja kun entinen mukava asuntomme Piazza del Popolon varrella
oli jälleen saatavissa, matkustimme Ateenan kautta, missä minun oli
tehtävä sopimuksia seuraavan kevään retkiä varten, rakkaaksi käyneeseen
talvimajaamme.




XXVI.


Eräänä kylmänä, koleisena iltana, kohta Roomaan tulomme jälkeen valtasi
minut halu mennä Cavallo nero'on maanmiehiäni tapaamaan.

— Minun tulee ikävä yksin kotona, laski Big leikkiä, — tulen kanssasi
sinne kapakkaan illallista syömään.

Mutta taiteilijain pöytä oli tyhjä.

— Herrat eivät tule tänä iltana, sanoi tarjoilija, joka iloisella
ilmeellä oli osoittanut tuntevansa meidät entisestään, — he ovat
viettämässä maanmiestensä kanssa suurta isänmaallista juhlaa, jota
varten ovat viikkomääriä piirustaneet ja maalanneet kuvia. Mutta herrat
ovat antaneet minulle talletettavaksi sanomalehtiä teitä varten. Tässä
ne ovat.

Illallista syödessä kerroin Bigille Feuersteinin obserrvatoorista
ja nuoresta miehestä, joka tieteen tienraivaajana oli asettunut
asumaan tuonne yksinäiselle kalliohuipulle. Ei ollut minulla silloin
hämärintäkään aavistusta, että minusta kerran oli tuleva hänen
seuraajansa!

Selailimme lehtiä ja minä syvennyin lukemaan kuvausta observatoorin
avajaisista, jotka oli vietetty syyskuun viimeisenä sunnuntaina
meteorologien ja muiden asianharrastajain läsnäollessa.

»Tuffwaldista ja Selmatt'ista kiipesimme kuun ja tähtein valossa
vuorta ylös», kertoi kirjoituksen laatija, »enimmät kuljettaen
muassaan kirjalahjaa Gabriel Letzbergerille. Yhdeksän aikaan aamulla
oli likimmittäin satalukuinen ihmisjoukko kokoontunut huipulle. Tuo
puolittain kallioiden sisään sijoitettu rakennus sai kaikilta kiitosta
osakseen. Erinomaisen lujatekoisena seisoo se siinä huipullaan,
silmäillen alas laaksoon, varustettuna kestämään tuulta ja tuiskua
kautta epämääräisten aikojen. Sen tarkastamiseen kului tunti, sitten
kokoonnuttiin sen edustalla olevalle pienelle kentälle, ja taivasalla
pidetyllä jumalanpalveluksella vihittiin talo toimeensa. Tuffwaldin
nuori, harras kirkkoherra piti saarnan tekstistä: 'Valkeus tulee
vuorilta' ja sulki laitoksen Jumalan huomaan.»

Luin edelleen jännitetyllä tarkkaavaisuudella. Silloin pelästytti minua
Bigin huulilta kuuluva hiljainen valitusääni. Sanomalehti oli pudonnut
hänen vapisevista käsistään, hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja
kuolonkalpeat. Raukealla äänellä hän pyysi:

— Pyydä palvelijaa toimittamaan vaunut ja vie minut kotiin. Voin pahoin!

Ken välittäisi noista vanhoista sanomalehdistä? Otin ne siis mukaani,
ja kun olin saanut Bigin kotiin ja toimittanut hänelle lääkärin, ja hän
vihdoinkin oli vaipunut uneen, rupesin vielä yösydännä lukemaan tuota
lehteä, joka oli niin kovin järkyttänyt hänen mieltänsä. Se sisälsi
useampia lukuja pitkän kuvauksen syksykäynnistä Feuersteinillä, ja
harvennetuilla kirjaimilla oli painettu: 'Käynti Uudessa-Selmatt'issa.'
Katseeni kiisi palstoja pitkin. »Kuinka nopeasti aika kuluukaan! alkoi
muuan kappale. »Kahdeksan vuotta sitten, tuon kaamean vuorensuistunnan
tapahduttua, kiersi Selmatt'in nimi maita, mantereita. Mutta pian
joutui tuo laakso, missä niin monet ihmiset olivat surmansa saaneet,
jälleen unohduksiin. Nyt kun Selmattiin on sijoitettu Feuersteinin
vuoriobservatoorin yhteydessä oleva laaksoasema, tulee se jälleen,
tunnetuksi Feuersteinille aikovien matkailijain läpikulkupaikkana.
Valitettavasti tuossa pienessä kylässä, johon vähitellen on kohonnut
viisi asuinrakennusta, ei ole majataloa. Mutta yksityiset matkailijat
saavat ystävällistä suojaa Hangsteinerin perheessä, jonka kunniaksi
on luettava, että tuo yksinäinen laaksonpohjukka jälleen on saanut
asutuksensa.»

Nyt se tulee! Sydämeni pamppaili haljetaksensa. Ei, ensiksi
kuvattiin laveasti iltapäivä-kävelyretkeä vuorenvieremä-alueella,
jonka Uuden-Selmatt'in asukasten väsymätön ahkeruus oli muuttanut
viheriöitseväksi kedoksi, missä ainoastaan siellä täällä möhkäle
muistutti kaameasta tapahtumasta. Mutta sitten seurasi jatko:

»Vietimme hauskan illan Hangsteinerin perheen keskuudessa, ja talon
emäntä, Selmatt'in muinoisen opettajan tytär, jonka opimme tuntemaan
suurta kunnioitusta ansaitsevaksi ja hurskaaksi naiseksi, kuvaili meille
hiljaisella, herttaisella tavallaan tuon pienen kyläkunnan elämää,
lausuen ilmi hartaan ilonsa siitä että Selmatt oli saanut koulutalon ja
opettajan.

»'Olin jo huolissani tyttäreni takia, joka maaliskuussa täyttää kuusi
vuotta', lausui hän, 'ja arvelin että meidän täytyisi lähettää hänet
kouluun Zweibrückeniin. Nyt saa hän nauttia opetusta Selmatt'issa.
Siksi kuin hän tulee suuremmaksi, saamme varmaankin myös pienen
rukoushuoneen. Koulun saanti oli suuri etu meille, ja meillä on
syytä olla kiitollisia hallitukselle, joka aina tekee parastansa
kehittääksensä Sehnatt'ista pienen itsenäisen kyläkunnan.'»

'Joka maaliskuussa täyttää kuusi vuotta!' Sydämeni oli pakahtua
mielenliikutuksesta! Luin kumminkin kuvauksesta vielä yhden kohdan:

»Rouva Hangsteiner suostui pyyntömme johdosta soittamaan pari virttä
vierashuonetta koristavalla harmoonilla. Gottlobe, tummasilmäinen,
veitikkamainen olento, vanhempi perheen molemmista lapsista, asettui
kukoistavana kuin alppiruusu seisomaan äitinsä viereen, kohotti heleän
lapsenäänensä, ja virsi 'Ylistystä Luojan raikuu Tähtinensä avaruus'
täytti tuon yksinkertaisen asunnon hartaudella. Isä Hangsteinerin
karmeilla kasvoilla kuvastui hiljainen onni, rauha täytti kaikkein
mielet ja ehdottomasti tulimme kysyneeksi itseltämme: 'Missä on enemmän
päivänpaistetta ja onnea, tässäkö hiljaisessa laaksossa vai meluavassa
kaupungissa?'»

Ei, jatkosta en enää välittänyt. Istuen kirjoituspöytäni ääressä ja
painaen pääni vasten käsivarsiani antauduin tuskani valtaan. Kaikki
oli sekaisin mielessäni, en kyennyt käsittämään muuta kuin tuon yhden
seikan: Hän on minun lapseni — minun lapseni! Niin kuluivat hetket
helpotusta tuottamatta, ja muistot runtelivat tuikeasti sydäntäni.
Silloin tunsin lempeän kädenkosketuksen.

— Jost, rakas Jostini! kuiskasi Big, joka oli tullut luokseni paljain
jaloin, valkoinen yöpuku yllään.

— Kuinka varomaton sinä olet, toruin minä — Sinähän olet sairas. Mene
levolle ja jätä minut yksin.

— En ole sairas, sanoi hän vakavasti ja alakuloisesti, — vaan minuun
teki niin tuskallisen vaikutuksen tuo, että sinun muinaisella
kihlatullasi on lapsia, ja minä en ole voinut lahjoittaa sinulle
ainoatakaan. Mutta Jost, suon tuon onnen paremmin hänelle, kuin
kenellekään muulle naiselle maan päällä!

Nuo Bigin sanat vaimensivat katkeraa tuskaani. Mutta minne joutuikaan
iloinen talvi, jonka olimme toivoneet saavamme viettää Roomassa? Nuo
harvat huvit, joihin otimme osaa, seurustelu taiteilijain kanssa,
käynnit ikuisen kaupungin taideaarteita katselemassa, kaikki tyynni
oli sisällyksetöntä touhua, ja maanmiehenikin huomasivat minussa
tapahtuneen muutoksen. Minua kiusasi kiihkeä halu kirjoittaa
Duglorelle, mutta luovuin aina jälleen tuosta ajatuksesta. Rakastin
lastani, sitä tuntematta, mutta muistin, etten voinut tehdä mitään
sen hyväksi. Tuo häilyvä epäluulo, joka oli Hampurin sairaalassa
hidastuttanut paranemistani, kaikki silloiset kysymykset ja kärsimykset
palasivat jälleen. Mutta Bigin sanat: »Mies, joka vähänkin käsittää
naisen luontoa, ei nöyryytä häntä pakottamalla häntä puolustautumaan
asioihin nähden, jotka kuuluvat rakkauden alalle.» Salasin siis häneltä
synkät mietiskelyni, varsinkin kun syystä kyllä arvelin hänen olevan
lempeän kohtelun tarpeessa ja ankaran tai varomattoman sanan voivan
saattaa hänet jälleen tuon surumielisyyden valtaan, joka oli Marfilissa
tehnyt tyhjäksi tulevaisuudentuumani.

Dugloresta ja hänen lapsestaan Gottlobesta emme enää puhuneet Bigin
kanssa. Hän näki, että minä kärsin, ja hänellekin tuo Selmatt'ista
tullut tieto tuotti tuskaa. Oli kuin meidän välillämme olisi ollut
näkymätön seinä, jonka takaa rakastavaisina toinen toisemme kättä
turhaan tavottelimme. Ei nuhteen sanaa kuulunut Bigin huulilta kalsean,
levottoman käytökseni johdosta, mutta hänen katseessaan kuvastuivat
kiihkeät kärsimykset, ja hänen hellyydessään oli jotain haikeata. Yhä
useammin hän läksi kotoa, haluamatta saada minua mukaansa. Kysyväin
silmäysteni johdosta hän sanoi: — Menen köyhiä tervehtimään! — Tuo ei
minua hämmästyttänyt, sillä antelias oli Big aina ollut, ja runsain
käsin oli hän avustanut köyhiä taiteilijoita sekä muita puutteenalaisia
ihmisiä. Mutta nyt alkoi hän jo aamuhämärissä lähteä ulos kaupungille.
— En saa unta, ja pidän pimeästä, tuulesta, yksinäisyydestä tuolla
kaduilla, selitti hän. Mutta minusta tuntui kuin noissa salaperäisissä
puuhissa olisi piillyt jokin vakava vaara.

Kun hän taas kerran hiljaa kuin varas ja puettuna huonoimpaan,
vaatimattomimpaan pukuunsa läksi asunnostamme ulos aamukylmään, silloin
en enää kestänyt säälin ja levottomuuden tunnetta, joka täytti mieleni.
Seurasin hänen jälkiään, kuin lemmenkateen valloissa oleva mies, joka
pyrkii pääsemään selville vaimonsa teistä.

Tuo hämärässä nopeasti edelläni kulkeva olento riensi tähän sikaan
tyhjänä Via del Corsoa pitkin ja katosi Sant' Ignasion kirkkoon.
Aamumessua varten sytytettyjen vahakynttiläin punertavassa valossa
polvistui hän, painaen päänsä alas, kalpeana kuin haamu, korinttilaisen
pilarin viereen ja oli niin kokonaan hartauteensa vaipunut, ettei edes
huomannut minua, vaikka menin aivan lähelle häntä. Tuo näky järkytti
syvästi mieltäni. Mutta kun hän vielä messun jälkeen meni rippituoliin,
kumartui kohden seinäkomeroa ja pusersi kasvonsa puuristikkoa vastaan,
silloin valtasi minut haikea kiukuitseva tuskantunne. Tuona hetkenä
olin vakuutettu, että synkkä salaisuus ja kalvavat tunnonvaivat
rasittivat vaimoni mieltä.

Odotin häntä kirkon ovella. Minusta oli kuin täytyisi sydämeni
seisahtua. Bigistäni, Hampurin päivinä tuntemastani hilpeästä
pakanattaresta, oli tullut hurskas, syntejänsä nöyrästi katuva vaimo!
Ihana Bigini, jonka vapaamielinen ennakkoluulottomuus oli saattanut
minutkin vapautumaan nuoruuteni ahdashenkisestä katsantotavasta ja
arvostelemaan olemassaolon korkeimpia kysymyksiä ja arvoituksia
vapaammalta näkökohdalta, turvautui nyt salaperäiseen huumaukseen, mitä
soivat liekehtivät vahakynttilät, liehuvat suitsutusmaljat, laulavat
kuoripojat, rukoilevat papit! Bigini rippituolissa! Se ei ollut
Dugloren liikuttavaa, lapsellista hurskautta, se oli kuolettavasti
haavoittuneen epätoivoa. Mihinkä kammottavaan rikokseen olikaan vaimoni
tehnyt itsensä syypääksi, hän, jonka sydän muutoin oli hyvyyttä
täynnänsä?

Tultuaan ovesta ulos hän yritti kiiruhtaa nopeasti ohitseni ja säpsähti
pelästyneenä, kun hiljaa toivotin hyvää huomenta.

— Miksi tulit jäljestäni, Jost? huudahti hän tuiki häpeissään, kuten
se, joka on saatu kiinni jostain salaisesta teosta.

Yhtä hännilläni minä sopersin:

— Pelkäsin, että voisi tulla aamu, jolloin et enää palaisikaan
luokseni. Olin levoton tähtesi.

Hän vaikeni. Vasta kotimatkalla hän huokaisi ilmoille:

— Minä rukoilin lasta!

Nyt oli tullut päivä, jolloin minun oli puhuminen vaimoni kanssa
avomielisesti siitä mikä rasitti meidän molempain sydäntä.

— Salaat minulta jotakin, Big, lausuin hänelle kotiin saavuttuamme
tyynen vakavasti. — Sinua ahdistaa huoli, jota minä en tunne. Mielesi
halajaa haikeasti vapautusta siitä. Mutta ei ole sopusoinnussa
menneisyytesi kanssa se, jos uskot murheesi, öittesi kyyneleet
papeille, sinulle täysin oudoille ihmisille. Enhän kiellä sinua
hakemasta lohtua uskonnosta, jos se voi tuottaa rauhan rintaasi. Mutta
Big, oma armas Big-parkani, elä unohda, että nainen löytää parhaimman
hoivan sydämellensä turvautumalla häneen, jota rakastaa. Mikä huoli
sinua ahdistaneekin, niin on minulla etuoikeus luottamukseesi!
Paljasta siis minulle sydämesi! Koetan ymmärtää sinua ja käsittää
käsittämättömintäkin — ja antaa anteeksi, jos anteeksiantoa tarvitset!

Big oli poissa suunniltaan vaipunut sohvalle. Peittäen tuskan
vääntämät, sääliä herättävät kasvonsa käsillään, hän kuunteli minua
vaieten. Tunsin että sanani tunkivat syvälle hänen sydämeensä.
Taisteltuani hetken sisällistä taistelua, ryhdyin jälleen puhumaan:

— Tahdon tulla sinulle avuksi lausumalla ensiksi itse erään
tunnustuksen. Big, tuo Gottlobe, joka tulee maaliskuussa
kuusivuotiaaksi, on minun lapseni!

Turhaan odotin hämmästyksen, kauhistuksen huudahdusta. Väristys vain
kävi tuon tuskaansa jäykistyneen olennon lävitse, hänen vapisevien
sormiensa lomitse vain tunki vaikeroiva äännähdys:

— Jost, minä tiesin sen!

— Big, mistä sinä sen tiesit? kysyin minä kiihkeästi ja rukoilevasti.

Kauhistuneena hän hypähti pystyyn, vavahtelevin huulin hän yritti
puhumaan, mutta ei puhunut. Kuolonkalpeana vaipui hän sohvalle
takaisin. Kuului nyyhkytyksiä, jotka olisivat liikuttaneet kivenkovaa
sydäntä, ja vihdoin sopersi hän, kädet yhä kasvoilla, vaivalloisesti
esiin:

— Jost, rakas Jost, elä hylkää minua! Miksi en olisi voinut aavistaa
ja käsittää että se oli sinun lapsesi? Sen kauheampaa on, että meidän
avioliittomme on lapseton. Tuo vastakohta voi lopuksi saattaa
vapaauskoisenkin epätoivossaan turvautumaan kirkkoon!

Mitä kaikkea puhuikaan nyyhkytteleva Big-parka minulle tuona hetkenä!
Mutta rikostansa hän ei voinut tunnustaa, ja minä aloin jälleen uskoa
epäilleeni häntä syyttömästi. Säälin kotkatarta, joka salaperäisellä
tavalla oli joutunut siipirikoksi. Kiitollisena hän osoitti minulle
orjattaren nöyrän arkaa rakkautta, mutta sydämeni ikävöi kiihkeästi
ja haikeasti sitä Bigiä, joka Hampurissa oli keväisenä taruolentona,
hilpeänä ja huolista vapaana astellut rinnallani.

Ja kevät saapui jälleen, seitsemäs siitä, jolloin hurmauksen ja tuskan
vallassa olin lausunut hänelle tunnustukseni: »Kaiken elämäni haluaisin
viettää sinun parissasi!»

Joskaan Selmatt'issa, muinaisessa kotikylässäni, ihmiset eivät puhuneet
siitä, että louhos kerran oli tuottava kylälle perikadon, antoivat
näkymättömät vuorenhenget kumminkin tuon tuostakin merkkejä että olivat
työssä ja toimessa. Nuo vuorenhenget, ne eivät nukkuneet öisin, eivät
viettäneet lepopäivää! Kuten he kalliossaan, niin toimii ihmispovessa
vallanpitäjänä omatunto, ja kun oikea hetki on tullut, tuo se kätketyt
salaisuudet päivän valoon.

Tuo hetki tuli Bigillekin — silloin hän puhui!

       *       *       *       *       *

Kertoessani eilen illalla rakkaan vaimoni Abigailin tuskista, jotka
veivät hänet kuolemaan, ryhtyivät tuulet kaameaan tappeluun. Föön,
lempeän etelän poikanen, huusi riemahdellen: — Minä pystytän kevään
lipun tälle harjalle! — Mutta koillisesta saapuva vastustaja kirkui
pilkallisesti: — Vaan minäpä kukistan sinut! — Molemmat he noutivat
apujoukkoja itselleen. Ei ole sitä tuulta, joka ei viime yönä olisi
riehunut täällä vuorellani. Kuin parvi villipetoja ne kiisivät vuorta
pitkin, iskivät toisiinsa, ottelivat tuikeasti, pyrkivät saamaan toinen
toisensa hengiltä.

Anemometri, itsetoimiva tuulimittari piirsi mitä kummallisimman
koukeroviivan ja merkitsi nopeuden aina 160 kilometriksi tunnissa.
Mutta nyt on taistelutantereella jäljellä ainoastaan voitolle päässyt
koillistuuli.

Mutta taistelun tuhotyöt jäävät observatoorini ja minun vahingokseni.
Se ei ole sittenkään rakennettu niin vahvaksi ja kestäväksi kuin
luultiin silloin kun se vihittiin toimeensa pikimmittäin puolitoista
vuosikymmentä sitten. Föön on temmeltäessään vikuuttanut sen kattoa.
Nähdessäni juuri viehkeää unta Egyptin pyramideistä ja kuningasten
haudoista, herätti minut outo ääni. Ensi hetkenä minusta oli kuin
olisin kuullut observatoorin vierestä ammuttavan tykillä tuohon
taistelun tuoksinaan. Mutta kohta huomasin, että jysähdykset synnytti
seinää vastaan lätkähtelevä kattopelti. Nousin vuoteeltani tutkiakseni
heti tuota vammaa. Mutta oli mahdotonta astua askeltakaan ulos, föön
olisi heittänyt minut alas Tuffwaldiin. Varhain aamulla, tuulten raivon
hieman lauhduttua, otin selkoa niiden aikaansaamasta vahingosta.
Seinää ja kattoa yhdistänyt kattolevy oli nähtävänä lumikinoksessa
parin sadan askeleen päässä asunnostani ja sen ympärillä sinne tänne
irrotettuina koko joukko raskaita, paksuja kattopäreitä, jotka se oli
temmannut mukaansa. Yksi noista parruista, jotka kulkevat katon poikki
ja kannattavat painoksi asetettuja kiviä, on katkennut, ja katossa on
aina seinän ylitse ulottuva aukko, josta voi silmäillä ullakon sisälle.
Koko päivän olen sitä paikkaillut, ja liiasta rasituksesta pakottaa nyt
jalka pahaistani!

Tilani ei, Jumala paratkoon, ole kadehdittava. Lanka poikki,
rikkinäinen katto tuulen uhrina! Paljon apua ei paikkauksestani liene.
Kunpa toki edes Hannu tietäisi majani kurjasta tilasta!

Koleasti viuhuu koillistuuli. Tässä ovat edessäni lehtiset, joille olen
uskonut elämäni tarinan. Ja nyt kerron vielä Abigailin viimeisestä
onnen unelmasta, toivosta päästä syyllisyydestä ja tuskasta, taivaan
laupeudesta, jolla se pyrki pelastamaan rakkaan vaimoni.




XXVII.


Etelässä teki kevät tuloaan ja toi hoivaa huoliimme. Voimme jälleen
ryhtyä harjoittamaan vapaata, ihanaa tointamme. Roomasta kävi tiemme
ensiksi Ateenaan. Sinisenä hymyili siellä taivas, mantelikukat
punersivat säleistöissä, ja »Saturnus» valmistautui liitelemään yli
Akropoliin ihanan tarumaailman. Mutta meillä oli alun pitäin huono
onni. Muuan veljespari ja heidän kaksi ystäväänsä, kaikki neljä nuoria
tukkukauppiaita, olivat syksyllä ilmoittautuneet osanottajiksi keväällä
toimeenpantavaan ilmapalloretkeen, mutta peruuttivat lupauksensa
meidän saavuttuamme. Kaupunki oli taloudellisessa ahdinkotilassa,
joka äkkiä oli käynyt entistään tukalammaksi, ja he itse olivat
liiaksi pinteessä voidaksensa ajatella ilmapurjehdusretkeä. Toivoen
saavani viime hetkessä joitakin muita matkustajia, ryhdyin kumminkin
toimiin saadakseni pallon täytetyksi. Mutta kaasujohdon ahtauden
takia valmistui se vasta illan suussa matkaan. Noustessamme Bigin
kanssa matkustajitta ainoastaan kolmeksi neljäsosaksi täytetyllä
»Saturnuksella» ilmoille, kultasi jo mailleen; menevä aurinko meren
kalvoa.

Keveä tuuli kuljetti meitä vuoristoa kohden, ja täysikuu kohosi
taivaanrannalta, vuodattaen valoaan keväiseen hämärään. Tähystelin
sopivaa maihinlaskupaikkaa, rautatieaseman tai ainakin suuremman kylän
lähellä olevaa kenttää, mutta sellaista ei piakkoin tullut näkyville.
Kuutamossa kajasti allamme harvaan asuttu karu kukkulamaisema. Illan
viileys saattoi pallon kutistumaan yhä enemmän kokoon. Saadaksemme sen
pysymään korkeudessa heitimme pois painolastin, ja päätimme oltuamme
noin kaksi tuntia matkalla laskeutua alas pienen laaksokylän luona, kun
ei ollut tarjona mitään sopivampaa paikkaa. Vuorenrinteelle yöpyneet
lammaspaimenet olivat jo huomanneet meidät, ja heidän hämmästyneet
huudahduksensa kuuluivat alhaalla kulkevaan palloomme.

Silloin saapui suhahdus korviimme! Alhaalla kuului kiväärinpauketta!
Nuo mielettömät ampuivat »Saturnusta»! Ja heitä oli useampia.
Kauhistuneina kurotimme ulos kuutamoon liehuvia valkoisia liinoja
ja huusimme heille, ettei ilmalaiva tuottaisi heille mitään vaaraa.
Turhaa! Napsahdellen tunkivat luodit päämme yläpuolella silkkipalloon.

— Kyyristy alas koppaan! huudahdin Bigille.

— Ei, vastasi hän, outo väike silmissä, — tahdon olla yhtä suuressa
vaarassa kuin sinäkin!

Pyrin yläpuolelle luotien kantoväliä. Painolastin olimme jo heittäneet
pois, mutta sivalsin ankkurin köyden poikki. Toinen sivallus vielä,
ja ankkuria seurasi alas köysivarastomme, kopan reunalla riippuneessa
säkissään. Lakkini, viittani, koneet, kaikki kapineet, mitä ilman
voin tulla toimeen, lensivät syvyyteen. Velttona kohosi »Saturnus»
tuntuvasti korkeammalle, eivätkä luodit sitä enää saavuttaneet. Mutta
— se pysähtyi ja alkoi taas vaipua hitaasti alaspäin. Luoti suhahti
ohitsemme ja lensi palloon.

— Big, ylös verkon köysiin! Koppakin on uhrattava!

Kurotin käteni ylös tueksi vaimoni jalalle ja katsoin ylös hänen
tarttuessaan köysiin, joissa koppaa kannattava rengas riippui.
Hämärästä huolimatta havaitsin silloin hänen kasvoillaan oudon uljaan
ilmeen. Kauhea aavistus vihlaisi mieltäni. — Jost, elä katkaise köysiä
— minä pelastan sinut! huusi hän. Hyppäsin kopan laidalle ja polvistuin
sille, puristautuen vasemmalla käsivarrellani kiinni yhteen koppaa
kannattavista köysistä ja pitäen oikealla kädelläni toisesta. Bigin
povesta kohosi kuin kuolinhuokaus. Yön sinertävässä hämyssä hän siinä
solakkana leijaili ilmassa, toinen käsi vain enää verkosta pitäen. Hän
irroitti kätensä, putosi — mutta rautakourin tartuin häneen, pidätin
hänet, tempaisin syliini ja veneeseen.

Pingotetun pallon olisi tuollainen sysäys puhkaissut. Tyynin mielin
ei kenkään olisi silmänräpäyksen aikana saanut niin monta seikkaa
harkituksi ja suoritetuksi. Toinen mies ei sijallani olisi voinut
sellaisin jättiläisvoimin pidättää putoavaa. Mutta ihmeellisintä
kaikesta — emme hetkeksikään joutuneet pois suunniltamme! »Saturnus»
jatkoi kulkuaan, vuoroin nousten, vuoroin laskien, Big oli vaipunut
polvilleen. Mutta hän hypähti pystyyn. kietoi kätensä kaulaani ja
painautui vasten rintaani sopertaen:

— Siis kuolkaamme yhdessä, Jost!

Nyt olivat voimani jo niin lopussa, etten kyennyt irroittautumaan hänen
syleilystään. En tiedä kuinka kauan tuota seikkailua kesti, pariko
minuuttia vain vai neljännestunnin, meistä oli kuin olisimme viettäneet
tuossa tuskassa kokonaisen pitkän yön! Emme enää tehneet mitään
vaarasta pelastuaksemme. Sylitysten odotimme luotia, joka oli tuottava
meille yhteisen kuolon. Silloin huomasimme laukausten harvenevan.
Ampuminen lakkasi tykkänään, ja ennenkuin olin koskenutkaan pallon
kaasuläpän hihnaan, olimme maassa.

Ei ainoatakaan ihmistä näkyvissä! Mutta kas tuolla! Vanha,
kumaraselkäinen mies lähestyi meitä rukoillen armoa kylänsä puolesta.
Paimenet eivät olleet tienneet, että on olemassa niin ihmeellisiä
esineitä kuin ilmalaivoja, ja pelko ja taikausko olivat saattaneet
heidät alustamme ampumaan. Pian kiiruhti muuan poikanen esiin ja kertoi
kerskaillen, että hän yksin oli arvellut, että tuo ilmassa hohtava
pallo voisi olla ilmalaiva. Hän oli tiennyt sellaisia käytettävän
sodassa vakoilemista varten. Hänen valitustensa johdosta oli lakattu
ampumasta. Nyt pyysi hän palkintoa. Arkoina saapuivat myöskin paimenet,
jotka olivat palloamme ampuneet, ja nuo lampaannahkoihin puetut,
pörröiset, tuimannäköiset olennot olivat vallan kauhistuksissaan
varsinkin siitä, että heidän luotinsa olisivat voineet surmata naisen.
Auliisti he auttoivat meitä »Saturnusta» tyhjentämään ja laatimaan
kuntoon poiskuljettamista varten. Ja he hakivat käsiinsä sieltä täältä
kuutamon valaisemasta tienoosta nuo esineet, jotka kovassa hädässämme
olimme heittäneet pois kopasta. Aamulla olimme saaneet ne kaikki
takaisin, mutta koneista olivat muutamat turmeltuneet.

Nukkumisesta ei tuon kaamean retken jälkeen voinut olla puhettakaan.
Mutta vasta muutaman tunnin kuluttua kykenimme täysin tajuamaan, miten
kauhistuttavat nuo kestämämme seikkailut olivat olleet. Big nyyhkytti
povellani:

— Jost, miksi et antanut minun kuolla tähtesi?

— Mieletön lapsi, nuhtelin minä, luuletko sitten todellakin, että
olisin voinut elää tuollainen muisto mielessäni? Minä kiitämässä ylös
kuin nuoli — sinä maassa musertuneena! Päästyäni maan pinnalle olisin
hakemistani hakenut paikkaa, joka oli imenyt veresi, ja kuolo olisi
meidät jälleen siinä yhdistänyt!

Mieli järkytettynä puhelimme edelleen noista koleista muistoistamme.
Bigin kouristuksentapainen itkukohtaus lieveni hiljaiseksi
valitukseksi, josta erotin vain sanat: — Kuinka kernaasti olisinkaan
kuollut sinun tähtesi!

Tarkastaessani seuraavana päivänä ilmapalloamme näin että luodit
olivat puhkaisseet silkkiin yhdeksäntoista reikää, ja koppaakin olivat
ne hipaisseet. Leikkasin varalla olevasta pallokankaasta ympyriäisiä
paikkoja, jotka liimasin ja neuloin reikien kohdalle. Nyt pidettiin
myös asiasta virallinen tutkinto. Mitäpä oli tekeminen noille typerille
paimenraukoille, jotka uudelleen ja yhä uudelleen lankesivat edessämme
polvilleen ja kädet taivasta kohden kohotettuina rukoilivat armoa?
Läksimme runneltu ilmapallo mukanamme pois Kreikanmaalta, joka ei ollut
tuottanut meille mitään onnea, ja matkamme kävi nyt Välimeren poikki.

Eikö todellakaan mitään onnea? — Oli kyllä! Koko mieleni täytti
ajatus, kuinka rajattomasti Big minua rakastikaan, koska oli ollut
valmis empimättä uhraamaan henkensä minun vaarassa olevan henkeni
pelastamiseksi, ja oltuani kadottamaisillani vaimoni tunsin nyt jälleen
kuinka sanomattoman kallis hän minulle oli. Mietteisiin vaipuneena
hän seisoi yksin laivan laiteen ääressä. Lähestyin häntä hellänä
kuin vastarakastunut. Käsi hänen vyötäreellään ja poski vasten hänen
poskeaan silmäilin yhdessä hänen kanssaan meren loistavaa sineä ja
juoksiaisten iloisesti leikitsevää parvea. Silloin kohosi heikosti
lainehtivasta merestä vihreänä sädehtivä rantama etelän puolella esiin.

— Faaraoiden maa, huomautin Bigiä.

— Mitähän se meille suonee! virkahti hän kuin itsekseen.

Minulle soi Egypti joukon retkiä, jotka olivat ilmapurjehtija-aikani
ihanimpia, ja vaimolleni taivaan vakuutuksen, että hänelle olisi
ylevämpi tehtävä tarjona, kuin mielettömästi syöstä alas ilmapallosta
pelastaaksensa miehensä hengen.

Viestit seikkailustamme Kreikanmaalla olivat ehtineet edellämme meren
ylitse, ja Aleksandrian ja Kairon lehdet olivat innoissaan tulostamme.
»Ensimäinen ilmapallo, joka Egyptissä nähtiin, ranskalainen sota-alus,
joutui Abukirin taistelussa maineettomasti perikatoon», kirjoitettiin
niissä, »eikä menestys ole aina seurannut niitäkään ilmalaivoja,
Jotka myöhemmin ovat kaupungeissamme onneaan koettaneet. Mutta nyt
odotamme luoksemme erinomaista ilmapurjehtijaparia. Jo muutaman
aikaa on uljaan ilmapurjehtijakapteenin Leo Quifort'in ja hänen
yhtä ihailtavan puolisonsa nimi ollut jokaisen huulilla. Tuo nuori
ilmapurjehtijapari on tullut Meksikosta Vanhaan maailmaan kohottaakseen
ilmapurjehdusurheilun jälleen arvoon ja loistoon, jota vailla sen
muutamain sivistyneitten ilmapurjehtijain kiitettävistä ponnistuksista
huolimatta, jonkun aikaa on täytynyt olla. Ilmapurjehduksen
suosijat tietävät kertoa ihmeellisiä seikkoja tuon nuoren kapteenin
kylmäverisyydestä ja taitavuudesta, eikä heitä edes ihmetytä, että
hän, yhdessä viehättävän puolisonsa kanssa, palasi voittohikkaana
myöskin taistelustaan noiden taikauskoisten kreikkalaisten paimenten
kanssa. Maahanlaskemiseenkin nähden, joka on ilmapurjehduksen
vaikein temppu, on Leo Quifort saavuttanut mitä täydellisimmän
mestaruuden. Samalla sirolla varmuudella, jolla hän laskeutuu
yläilmoista käsin valitsemalleen nurmikentälle, ohjaa hän aluksensa
merellä kulkevaan laivaan, vaikkapa pieneen kalastajaveneeseenkin!
Ja kuten päivällä, niin yön pimeydessäkin! Tuo seikka on jo antanut
aihetta arveluun, olisiko kapteenin silmäin rakenteessa ehkä jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa, kuri synkimmässä pimeydessäkin voi huomata
aluksestaan jokaisen pienimmänkin maanpinnan epätasaisuuden, jokaisen
sähkölennätinlangan, joka estää maahanlaskun onnistumasta.»

Nuo ylenpalttiset kehumiset saivat minut sydämestäni nauramaan, mutta
Big yltyi intoihinsa ja virkkoi:

— Mutta siinä on kyllä paljon tottakin. Epäilen, onko koskaan ollut
olemassa toista niin varma ilmapurjehtijaa kuin sinä, Jost!

— Ei, vasta nyt seuraa se mikä totta on, vastasin minä, viitaten siihen
paikkaan lehdessä, joka koski häntä.

»Samaten kuin kapteeni Quifort», kirjoitettiin siinä, »ansaitsee
myöskin hänen rohkea puolisonsa mitä hartainta kiitosta. Matkustajat
Italiasta ja Itävallasta, Tonavanmaista ja Turkista kuvaavat kaikki
tyynni samalla ihastuksella tuota nuorta ja kaunista, hienosti
sivistynyttä ja henkevää naista. Katse vain hänen kasvoihinsa — ja
pelokkaimmatkin miehet saavat luottamusta 'Saturnukseen', ja naisista,
jotka eivät ennen ole ajatelleetkaan rohjeta nousta ilmalaivaan, tulee
ilmaretkeilijöitä. Aina on rouva Abigail Quifort noilla ihanilla
retkillä yläilmojen valtakunnassa tarjonnut vieraillensa oivan
esimerkin ilomielisyydellään, hilpeällä ja henkevällä seurustelullaan,
samaten kuin rohkealla levollisuudellaan, kestävyydellään ja
kärsivällisyydellään, j kun on ollut kysymyksessä otteleminen myrskyn
kanssa tai maahanlaskeminen asumattomassa tienoossa. Lausumme tuon
erinomaisen ilmapurjehtijaparin tervetulleeksi Egyptiin, ja kun he
kuulemamme mukaan ovat herättäneet yhtä suurta ihastusta seuraelämässä
liikuskellessaan, kuin retkillä ilmojen valtakunnassa, toivomme
niidenkin, jotka eivät aio nousta 'Saturnuksen' gondoliin, valmistavan
heille sydämellisen vastaanoton.»

Todellakin korvasi oleskelumme Aleksandriassa ja Kairossa meille
Kreikanmaalla kärsimämme vastoinkäymiset. »Saturnus» pyöreine
paikkoineen herätti molemmissa kaupungeissa suurta mielenkiintoa.
Mitä runsaimmat kohteliaisuudenosoitukset tulivat osaksemme, saimme
lukuisasti matkaajia ylhäisistä seurapiireistä, ja toinen ihana
retki seurasi toistansa. Näen vielä edessäni nuo tuhatlukuiset
katselijajoukot, jotka tungeskelivat Kairon Esbekieh-puistossa
ilmaannousuamme odotellen, kaupungin, jommoisena se kuvastui ylös
alukseemme. Sininen Niili kiertelee hymyilevää Gesirehin saarta,
valkoisina hohtavat Mokatam-vuoren linnoitukseen vieväin pengermien
katokset, kimmeltävinä kohoovat moskeijain minaretit ylös korkeuteen.
Eteemme leviää Choubran hedelmällinen alue, sieltä täältä kohtaa
silmäämme mehevän vehreyden keskeltä viljavainio, arpanappulain
kokoisina häämöttävät erämaan rajalla pyramidit.

Mutta syynä siihen, että muistot Egyptistä kuvastuvat mieleeni
niin päivänpaisteisina, ei ole ulkonainen menestys, joka siellä
retkiäni seurasi. Ei! Mutta noina ihanina viikkoina oli kuin Big
olisi vapautunut jostakin, joka jo pitkät ajat oli synkistyttänyt
hänen mielensä ja riistänyt häneltä rauhan. Yllätin usein vaimoni
autuaallisissa haaveissa, ja hänen sinisilmissään säihkyi jälleen
tuo hilpeä veitikkamaisuus, joka Hampurin keväisessä ympäristössä
käyskennellessäni oli minua ihastuttane. Joko vihdoin, vihdoinkin?
Olikohan tuohon onnelliseen käänteeseen syynä Sommerfeldin kirje,
jossa hän lausui ilmi ilonsa pelastumisestamme Kreikanmaalla sekä
suuresta menestyksestämme Egyptissä tai Marfilista saapunut tieto, että
inhottavan lastentyön kaivoksissa nyt korvasivat koneet? Tosin nuo
molemmat kirjeet olivat tuottaneet Bigille sydämellistä iloa. Mutta
tuon riemastuttavan muutoksen syy oli syvemmällä! Oli kuin laupias
Jumala itse olisi tahtonut pelastaa ihanan vaimoni hänen suuresta
tuskastaan ja lahjoittaa hänet elämälle takaisin.

Tehtyämme joukon onnistuneita ilmaretkiä, kieltäytyi Big äkkiä
lähtemästä mukana matkaan. Se tuntui minusta sitäkin kummallisemmalta,
kun tuuli lupaili meille ihanaa retkeä yli pyramidien, ja
matkustavaisten joukossa muuan nuori nainen selitti lähtevänsä mukaan
ainoastaan jos saisi vaimoni seurakseen yötä varten, jonka aioimme
viettää erämaassa beduiiniteltoissa. Tuossa viehkeässä olennossa, joka
oli kietonut baskilaisen harson siron päänsä ympärille, ei ollut mitään
muuta suurta kuin mustat silmät ja halu lähteä mukaan, ja tyttönen
polki harmistuneena jalkaansa, kun Big pätevää; syytä esiintuomatta
iloisennäköisenä koetti päästä matkaa tekemästä. Minäkään en käsittänyt
vaimoni oikkua. Mutta hän naurahteli vain veitikkamaisesti. Vihdoin
hän pyyntöjemme hellyttämänä kumminkin nousi alukseen, jota vieno
tuuli alkoi kiidättää Heliopoliin miellyttävän tienoon ylitse. Vehreät
kentät jäivät taaksemme, ja matkustajain riemuhuutojen kaikuessa ensi
»Saturnus» laskevan auringon loisteessa sfinksin ja pyramidien ylitse,
ja allamme häämötti keltainen erämaa hietavuorineen ja -laaksoineen,
joita tuuli oli laatiellut mitä oudoimpiin muotoihin. Pyramidit, nuo
nelituhatvuotiset muistomerkit vielä näkyvissämme laskimme maahan, ja
istuimme sitten lämpöisenä yönä jutellen telttojen edessä, jotka olimme
tilanneet beduiineilta. Kaukaa kuului hieman koleana sakaalien ulvonta.

Mutta Big, jolla oli telttatoverinaan tuo nuori neitonen, käytti
hyväkseen sopivaa tilaisuutta saadaksensa minut erilleen muusta
seurueesta. Kiihkeän hellänä hän painautui vasten poveani, epäröi vielä
silmänräpäyksen ja kuiskasi sitten kasvot onnen kirkastamina:

— Jost, minun ei olisi tänään enää pitänyt lähteä mukaan. Tämä oli
viimeinen ilmapalloretkeni, toivottavasti aivan viimeinen! Unelma, joka
vuodet pitkät on täyttänyt mieleni, toteutuu, rukoukseni on kuultu.
Olen saanut riemukkaan vakuutuksen kantavani lasta sydämeni alla. Nyt
elän kokonaan sille!

Liikuttavan harras, nöyrä autuaallisuus säteili hänen kasvoillaan, ja
erämaan tähtitaivaan alla nautin minä elämäni puhtaimmista tunteista,
järkytetyin mielin, unettomana onnesta, sovinnollisena elämää ja
maailmaa kohtaan, ja suloisissa haaveissa odotin että aurinko nousisi,
valaistakseen riemuretkeämme Kairon kaupunkiin.

Kaikki ajatuksemme ja tulevaisuudentuumamme kohdistuivat nyt lapseemme.
Erosimme Egyptistä kuin onnea tuottaneesta tarumaasta, ja Oranissa
minä keskeytin ilmaretkeilyni jo varhain syksyllä, voidakseni omistaa
kaiken huolenpitoni vaimolleni. Ehdotin Bigille, joka eleli kokonaan
onnellisissa unelmissaan, että viettäisimme talven Pariisissa ja
odottaisimme siellä lapsen syntymistä. Sillävälin antaisin minä
rikkiammutun »Saturnuksen» asemesta rakentaa uuden, kauniimman
ilmapallon, joka hänen kunniakseen saisi nimen »Big Quifort».

— Ei Jost, elkäämme miettikö uuden ilmapallon hankkimista, vastasi
Big katse hartaan rukoilevana — vaan hakekaamme asuinpaikaksemme
rauhaisa sopukka, jossa voimme tarjota lapsellemme palan maata, missä
leikkiä, ja kodin. Luopukaamme lapsemme hyväksi kunnianhimoisista
ilmapurjehdustuumistamme! Ja synnytyshetkenäni en tahdo olla vierasten
ihmisten tykönä Pariisissa, vaan uskollisen, hellän Gheritani luona
Triestissä. Varmaankin on siellä vuokrattavana jokin pieni huvila
öljymäen rinteellä.

Saimme vuokrata pienen huvilan, ja Gherita oli ihastuksissaan siitä
että saisi hoitaa rakasta muinoista vaitijatartaan. Joulun aikoina
matkustimme Napolista, missä viimeksi olimme asuneet, itävaltalaisella
höyrylaivalla Triestiin, Big ylevän rohkean, toivehikkaan mielialan
vallassa. Mutta hänen rohkeutensa ja toivonsa olivat kumminkin vain
kuin iltarusko kukoistavan, hedelmöittävän kevätpäivän jälkeen, jota
seuraa kukan ja hedelmän tuhoava hallayö.

Mitä auttoi Big-parkaani, että hänen pyyntönsä oli jouluillaksi
vapauttanut syvällä laivanruumassa makaavan murhaajan kahleista ja
antanut hänelle hetkeksi ihmisarvon takaisin, mitä auttoi häntä
että hän hyväntekijänä kierteli Triestin kurjimpia kaupunginosia ja
polvistui kirkoissa rukoillen lapsensa puolesta? Kun keväimen ensi
nuppujen puhjetessa hänen synnytyshetkensä lähestyi, oli hänen mielensä
jälleen lannistunut, synkkäin aavistusten vallassa.

       *       *       *       *       *

Olen peräti alakuloisella mielellä! Kirjoittaessani elämäni tarinaa,
kalvaa myrsky väsymättömästi kattoani, päre toisen jälkeen lentää
tiehensä. Paikkaukseni ei kestänyt paljoa. Tänään olen jälleen ollut
aamusta varhain myöhään iltaan katolla työssä. Työskennellessäni
siellä rasituksesta hikisenä alkoi jäätävä itätuuli minua ahdistella.
Kylmetyin aika lailla, ja tunnen etten ole enää muinoinen voimakas
Jost Wildi. Sen lisäksi olen tehnyt pelästyttävän huomion. Kun illan
suussa aioin panna uunin lämpiämään, huomasin että puuvarastoni on
niukanlainen. Se oli syksyllä yhtä suuri kuin muinakin vuosina, mutta
olen tänä talvena huomaamattani käyttänyt lämmittämiseen enemmän
puita kuin ennen, sillä yhä uusien muistojen houkuttelemana olen
usein yksinäisyydessäni jatkanut näiden tunnustusten kirjoittamista
puoliyöhön, jopa aamuunkin saakka. Jos nyt tulisi kova pakkanen,
joutuisin pahaan pulaan. En voisi säästää halkoja pistosten takia,
joita tunnen rinnassani, ja jonkun ajan kuluttua minun täytyisi
alkaa lämmittää uunia observatoorin huonekaluilla, mitä ilman vain
voisin olla. Ihania kokemuksia odotettavissa! Myrsky tuhoaa katon,
vartija polttaa talon kaluston ja seinät ja pystyttää lopuksi vuoren
huipulle punaisen hätälipun! Sitä en olisi halukas tekemään! Ja
voitaisiinkohan minulle edes toimittaakaan apua? Tietysti uskollinen
Hannuni tekisi yliluonnollisia ponnistuksia, mutta on sitten olemassa
mahdollisuus, että minun täytyy yksinäisyydessä vähitellen menehtyä
puoleksihävitetyssä majasessa. Siksi on mieleni niin tuiki synkkä.
Ennen kaikesta järkyttää sitä kumminkin se, että minun nyt on
elämäntarinaani liitettävä Big-paran tunnustus.

Hänen syyllisyydestään lankeaa toinen puoli minun osalleni.

       *       *       *       *       *

Kun autuaallisen vaimoni ja minun oli päättäminen, missä kaupungissa
odottaisimme oman lapsemme ensimäistä, suloista hymyilyä, ei meidän
olisi pitänyt valita Triestiä. Tosinhan siellä asui uskollinen
Gherita, joka iloissaan siitä että jälleen sai palvella muinoista
käskijätärtään, melkein unohti pitää huolta omasta kodistaan,
miehestään ja lapsistaan, ja vuokraamamme pieni huvila sijaitsi
viehkeän linnunpesän kaltaisena tuulelta suojatulla, alati vihreällä
rinteellä. Mutta puutarhaamme huuhtelevan sinisen lahden takaa
kohtasi katsetta Duinon silmääkiinnittävä, synkkä kalliolinna, ja
kun muinoiset tuttavamme tulivat meitä tervehtimään; juttelivat he
noille linnoille tekemästämme huvimatkasta sekä iloisesta karkelosta
paluumatkalla, ja kuinka Bigin tulisuus silloin oli saattanut hänen
kauneutensa ilmenemään täydessä ihanuudessaan. Näin kuinka nuo
hilpeässä keskustelussa esiinkutsutut muistot järkyttivät vaimoni
mieltä, jonka tyynen toivehikas äidinilo oli niin kokonaan täyttänyt.
Tuntikausia hän nyt istui akkunan ääressä, silmäillen ulos merelle,
joka hohteestaan ja hymyilystään huolimatta tiesi kertoella Belgian
Charlottaan synkästä kohtalosta ja jonka laineissa sospir' del mar'
väreilee. Tuota lahdelmaa katsellessaan painoi Big ihanan päänsä alas,
ja hänen kasvoiltaan häipyi onnen heijastus kuin sammuva auringonsäde.
Lähestyin häntä iloisesti tervehtäen. Hän heräsi syvistä mietteistä ja
hänen äänensä haikea hellyys muistutti minua äitivainajastani, kun hän
pyysi: »Jost, poikaseni' puhupas nyt taas kerran muutama sana minun
kotipuoleni kieltä.»

Noina synkkinä aikoina hän varmaankin, mieli Miramareen ja Duinoon
liittyväin muistojen vallassa, kirjoitti tunnustuksensa, kuinka
oli rikkonut Duglorea, muinoista morsiantani vastaan. Siinä ovat
nämä sanat: »Kuten Belgian Charlotta olisi halunnut nähdä miehensä
keisarinistuimella, niin toivoin minäkin näkeväni sinun, puolisoni,
jota niin sanomattomasti rakastan, saavuttavan korkeimman elämänonnen.
Mutta nyt, kun lastamme odotteessani tuo salainen pahateko polttaa
sydäntäni tulillekin tavoin, en tahdo olla Duinon kauhean Jugundan
kaltainen. Pelkään että lapseni syntymä vie minut kuolemaan. Silloin
tulee sinun tietää rikokseni. Ei edes sekään ajatus, että kiroat minua
haudassani, ole minusta niin kammottava, kuin kuoleminen syntiäni
tunnustamatta.»

Luin Bigin tunnustuksen, sydän vihlovaa surua täynnänsä, ennen hänen
eroamistaan elämästä. Hän itse pyysi synnytystuskiaan kärsiessään minua
avaamaan kirjeen, joka sisälsi sen.

Nuo tuskat kestivät koko päivän ja yön. Pitkä kaamea yö oli kulunut
puoliväliin, Kärsin yhdessä Bigin kanssa. Kuuma kyynelpari vieri pitkin
hänen polttavia poskiaan.

— Jost, en kestä enempää, auta minua — vaikeroi Big. — Elä pelästy
pyyntöäni! New Yorkissa näin matka-arkussasi pienen kirjan. Se oli
Duglore Imoberstegin virsikirja. Hän oli antanut sen sinulle amuletiksi.
Et suostunut siitä luopumaan. Mutta minä pelkään tuota tomuista kirjaa,
joka seuraa sinua kaikkialle. Jost, tuon salaperäisen amuletin takia
en voi täyttää naisen vaikeinta velvollisuutta. Se lamauttaa voimani.
Jost, rakkauteni ja kärsimysteni tähden, — toimita se pois talosta — ja
minä synnytän sinulle lapsemme!

Annoin kirjan Gheritalle, että hän veisi sen kotiinsa. Kuinka
ihmeellinen olikaan tuo Bigin kiihkeä pyyntö! Kaameana hiipi mieleeni
aavistus, että viaton kirjanen, joka hänen voimansa lamautti, oli
hänelle muistutuksena salaisesta rikoksesta, josta omatunto häntä
soimasi, — ja aloin käsittää kaikki.

Hetkisen ajaksi hän näytti vapautuvan epätoivostaan. Mutta äkkiä hän
huusi:

— Miksi olet niin kalpea, miksi katsot minuun niin tyrmistyneenä, Jost?

Vaikeroiden ja vavahtelevin sormin hän raastoi ihanaa tukkaansa, joka
kuin vaaleanruskea vaippa valui alas hänen hartioilleen. Mutta kohta
hän kavahti istualleen. Sekavain suortuvien takaa tuijottivat hänen
sinisilmänsä kauhistuneena eteensä kuin olisivat nähneet aaveen,
hänen suloiset kasvonsa vääntyivät, ja kouristuskohtaus sai hänen
käsivartensa nytkähtelemään.

— Mitä minun täytyykään kärsiä, Jost! Se, mikä minua kiduttaa, ei ole
tuo pieni kirja, kirkaisi hän, — vaan minä tiedän, minkätähden kärsin.
Duglore Imoberstegin takia minä en voi lastani synnyttää!

Hän läähätti tuskallisesti. Sitten seurasi kimakka huuto:

— Jost, Jost-parka, olen rikkonut Duglore Imoberstegiä ja äitiyden
pyhyyttä vastaan!

Minusta oli kuin maa olisi vavahtaen haljennut allani ja helvetin
myrkylliset liekit syöksyneet esiin. Voimatonna vaipui Big takaisin
patjalle, valittaen ja nyyhkyttäen ja itkien yhtä katkerasti kuin
muinoin Hampurin sairashuoneella kihlautumisemme jälkeen. Mutta tämä
itku oli sisällisen vapautumisen itkua! Kun vavisten ja saamatta sanaa
esiin vaivuin hänen vuoteensa ääreen, ojensi hän minulle vavahtelevan,
kylmän hien peittämän kätensä.

— Jost, olen kirjoittanut sinulle kirjeen, nyyhkytti hän kuuman
kyynelvirran huuhdellessa hänen poskiaan. — Tässä on pienen lippaani
avain. Lipas on tuolla viereisessä huoneessa. Mene, lue mitä olen
kirjoittanut, mutta elä lue sitä minun nähteni! Mene, Jost! Anna
anteeksi, jos voit antaa! Mene — — —

Sanat katkesivat hänen hehkuville huulilleen. Mutta sisälliset tuskat
pakottivat tuon voimattoman, kidutetun olennon jälleen pystyyn. — Mene;
rukoili hän. — Mene lukemaan!

Hoipersin viereiseen huoneeseen ja avasin vavahtelevin sormin
norsunluusta veistetyn muinaismeksikkolaisen lippaan. Siinä olivat
nuo Bigin rakkaalla käsialalla kirjoitetut lehtiset, mutta kirjainten
terävähköt muodot todistivat tuskasta ja mieIenliikutuksesta, joiden
vallassa kirjoittaja oli ollut. Maailma oli mustenemaisillaan
silmissäni, vaan kooten viimeiset voimani kykenin kumminkin lukemaan
vaimoni tunnustuksen.

 »Sanomattoman rakas mieheni», kirjoitti Big, »jo Helgolannissa
 hurmasivat minut sinun tummat silmäsi, ylväs nuoruutesi, voimakas
 raikkautesi. Sydämeni oli tulvillaan riemua nähdessäni sinut jälleen
 Sommerfeldin ilmapallon luona. Itkien muistelen tuota viehättävää
 retkeä sekä sitä seuraavia ihania iltoja, joiden suloa ei häirinnyt
 mikään muu, kuin pettymys saadessani kuulla että sinulla oli jo
 kotiseudullasi kihlattu. Tunsin silloin, että minun pitäisi lopettaa
 seurustelumme, mutta en voinut, — oli kuin salaperäinen voima olisi
 minua vetänyt puoleesi.

 Käsittääkseni rikokseni, muistele noita Hampurissa viettämiämme
 ikuisesti unohtumattomia päiviä! Muistele tulisen mielettömiä
 suuteloitamme! Muista, kuinka kolea oli eromme Hampurin
 oikeushuoneiston edustalla! Hoipersin tyköäsi kuin tajutonna. Tuo
 ainoa ajatus täytti mieleni: 'Nyt olen ainiaaksi menettänyt Jostini!'
 Mitä siitä välitin, että kasvatuskoulun johtajat, Jenssen ja Römer,
 jotka jo monta kertaa olivat varoittaneet minua seurustelemasta
 kanssasi, karkottivat minut luotansa? Elin hotellissa, uskaltamatta
 ilmaista kenellekään ainoallakaan sanalla sitä, mikä poltti sydäntäni
 kuin liekki. Minun olisi pitänyt ja minulla oli aikomus lähteä
 Meksikkoon, mutta en voinut erota siitä paikasta, jossa elit, ilmasta,
 jota hengitit. Mielettömästi sinua ikävöiden kuljin aamusta iltaan
 yksin pitkin kaupungin katuja, toivoen näkeväni edes pukimesi liepeen,
 jalkasi jäljen kadulla. Kaikki turhaa! Kysyin eräältä poliisilta,
 kuinka saisin selville asuntosi. Muutaman päivän perästä hän ilmoitti
 sen minulle, ja minun onnistui saada kaikenmoisia tietoja sinusta
 ja silloisesta morsiamestasi sukkelapäiseltä poikaselta, joka oli
 tuon puutarhurin palveluksessa, jonka tykönä te asuitte, ja aamuisin
 kuljetti rattaillaan kukkia kaupunkiin. Jost, Jostini, jota jumaloin,
 halpana laivanlämmittäjänä! Tuo ylevämielinen mies, joka oli minulle
 lausunut: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!' oli
 vajonnut halvimpaan toimeen, mitä satamakaupunki voi tarjota. Vihdoin,
 vihdoin näin sinut jälleen. Talutit morsiantasi ja uskalsit tuskin
 tervehtiä minua hänen tähtensä. Silloin oli kuin olisin menettänyt
 järkeni! Mielessäni liikkui ajatus, että lopettaisin päiväni ja
 määräisin sinut perillisekseni, niin että voisit morsiamesi kanssa
 tulla onnelliseksi. Mutta voimakkaammin vielä vaati sydämeni minulle
 itselleni elämän- ja rakkaudenonnea! Korvissani kaikuivat ja raikuivat
 sanasi: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!' Tunsin
 haikeata sääliä sinua kohtaan, ja sydämeni kuiskaili minulle että
 ainoastaan velvollisuudentunto liitti sinut tuohon tyttöön, joka
 oli tullut Hampuriin kiinnittämään sinut ainaiseksi vaatimattomiin
 oloihin, että olit joutumaisillasi lupauksen uhriksi, jonka olit
 antanut kokemattomana nuorukaisena kaukaisessa kotivuoristossasi
 ja jota nyt salaa äärettömästi kaduit. Nyt heräsi minussa mieletön
 ajatus, että minun täytyisi sinun sitä aavistamattasikaan hankkia
 sinulle vapautesi jälleen, silloin kiiruhtaisit sen tykö, joka oli
 valmis auttamaan sinut onnen kukkuloille. Niin toimin mielipuolen,
 enkä järkevän ihmisen tavoin, ja tein rikoksen viatonta Duglore
 Imoberstegiä kohtaan.

 Oli lauantaipäivä. Tuo puutarhurin apulaispoika oli kertonut minulle,
 ettei laivasi varmaankaan palaisi Hampuriin ennenkuin kahden viikon
 perästä. Jenssenin ja Römerin kasvatuskoulusta toimitettiin minulle
 jäähyväiskirjeesi ja valokuvasi, jotka olit lähettänyt Rotterdamista.
 Kirjeen, jossa vain kiitit entisestä ystävyydestä, mutta et puhunut
 mitään jälleennäkemisestä, olisi pitänyt saada minut järkiini. Mutta
 kuvasi pani kaikki mielessäni sekaisin. Suutelin sitä lukemattomat
 kerrat ja rakkaita kasvojasi katsellen tein seuraavana yönä kauhean
 päätöksen. Seuraava päivä oli sunnuntai. Silloin menisi Duglore
 Imobersteg, joka muutoin aina oli kotosalla, Ottensenin kirkkoon.

 Minä menin sinne myöskin, yhdyin rukoilevien joukkoon ja huomasin
 kuinka kauheasti morsiosi minut nähdessään pelästyi ja ikäänkuin
 jähmettyi tuskasta. Papin rukouksesta kuulin ainoastaan sanat: 'Elä
 saata meitä kiusaukseen, vaan pelasta meidät pahasta!' Mitä se minua
 liikutti? Minähän olin pakana! Kiihkeästi toistin mielessäni sanasi:
 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!'

 Jumalanpalvelus oli lopussa. Pyhäpukuinen kirkkoväki virtaili ulos,
 ja lähtiessäni kirkosta huomasin kuinka morsiamesi pyrki minua
 pakenemaan, mutta olin jo hänen vieressään.

 — Neiti, pyysin minä, — saisinko puhua muutaman vakavan sanan
 kanssanne.

 Hän pysähtyi. Molemmat kiihkeän mielenliikutuksen vallassa odotimme
 vaieten ihmisjoukon loittonemista.

 - Että annatte Jost Wildille hänen vapautensa takaisin, vastasin minä
 kalveten, mutta päättäväisesti. - Hän rakastaa minua enemmän kuin
 teitä ja tuntee itsensä onnettomaksi siitä, että on teihin kahlehdittu!

 — Ei, Jostini ei tunne itseään onnettomaksi siitä että on minun omani!
 sopersi hän vavahdellen.

 Tässä on kirje Rotterdamista, jatkoin minä. — Te tunnette käsialan.

 Katse vain ja hän kirkaisi:

 — Katala Jost! — Mutta en voi sittenkään luopua Jostista, neiti,
 rukoili hän. — Tulen synnyttämään hänelle lapsen!

 Silloin pujahti huulilleni tuo saatanallinen vastaus:

 — Mutta minä kaiketi ennen kuin te!

 Silmät, joiden puoleksi sammunutta katsetta en voi koskaan unohtaa,
 tuijottivat minuun. Valitushuuto huulillaan hoipersi tuo onneton
 luotani pois päivänpaisteiselle tielle!»

Kirje, joka sisälsi tuon kaamean tunnustuksen, putosi kädestäni.
Masentavaan suruuni sekaantui nyt vihaa, raivoa. Ensi tunteeni oli:
Sinä Amerikan metsien villipeto, joka olet raadellut Dugloreani, nyt on
sinun saatava surmasi miehesi kädestä.

Astuin askeleen kohti huonetta, jossa Big vaikeroi tuskissaan.
Silloin kuulin oven takaa hänen sydäntävihlovan valituksensa: —
Lapseni, lapseni, armahda minua! — ja Gheritan rukoukseen korotetun
äänen. Ei, nyt ei ollut oikea hetki vaatia rikollista ankaralle
tilinteolle. Tulin järkiini. Otin kirjeen lattialta ja luin kauhun
vallassa edelleen.

 »Kysyt minulta», kirjoitti Big, »kuinka voin tehdä itseni syypääksi
 noin kauheaan petokseen viatonta Duglore Imoberstegiä kohtaan. Toimin
 mielenkiihtymyksen vallassa, joka esti minua tuntemasta sääliä uhriani
 kohtaan ja tajuamasta tekoni kataluutta, kuin unessakävijä, joka
 epäröimättä lähtee astelemaan katonharjaa pitkin. Olinhan täysin
 vakuutettu taistelevani vain sinun onnesi puolesta, sinä sydämeni
 lemmitty!

 En ollenkaan ihmetellyt, kun ilkityöni tuotti minulle ulkonaista
 menestystä ja pääsin valitsemasta pakenisinko Meksikkoon vai
 surmaisinko itseni syöksymällä veteen. Puutarhuripoikanen ilmoitti
 minulle Duglore Imoberstegin lähteneen kotipuolelleen ja sinun
 olevan sairashuoneella lavantaudissa ja ettet ollut enää morsiantasi
 tavannut. Nyt oli minulla jälleen tilaisuutta lähestyä sinua. Nuo
 kaksi kirjettä, jotka sait kotipuoleltasi, eivät ilmaisseet mitään,
 ei mikään enää erottanut meitä, ja istuessani sairasvuoteesi ääressä
 tunsin sokeudessani kiitollisuutta kohtaloa kohtaan, joka oli sallinut
 kauhean tekoni tapahtua.

 Vitkalleen vain seurasi herääminen noista kiihkeän mielettömistä
 haaveista, jotka olivat hämmentäneet oikeuskäsitteeni ja saattaneet
 minut luulottelemaan itselleni, että olin tehnyt jalon ja ylevän
 teon sinua kohtaan. Sairaalassa alkoi todellisuus hiukan häämöttää
 mieleeni, huomatessani että olit kiintynyt Duglore Imoberstegiin
 paljoa voimakkaammin kuin koskaan olin ottanut uskoakseni. Se
 oli syynä haikeaan tuskaani, kyyneleihini kihlautuessamme! 'Olen
 hankkinut itselleni mahdollisuuden elää Jostini rinnalla uhrilla,
 joka on suurempi kuin onni', vaikeroin sydämessäni. Pyrin estämään
 tuota tunnetta valloilleen pääsemästä. Mutta Hampurin asemalla —
 muistat kyllä tuon synkän illan — täytyi minun äkkiä jälleen ajatella
 tyttöä, joka surun murtamana oli paennut kotiseudulleen. Selvästi
 kuin todellisuudessa näin edessäni nuo silmät, joissa kuvastui tuska,
 kaamea kuin kuolema, nuo verettömät kasvot! Hellyys, joka vetää toista
 naista toisen puoleen, kiihkeä sääli onnetonta kohtaan, epätoivo
 oman itseni tähden täytti sydämeni. Minusta tuntui, että minun oli
 lähdettävä luotasi, Jost! Mutta tuona hetkenä vain alkoivat ne tuskat,
 joita rikollisuuteni oli minulle tuottava. Kaikkein kaameimmiksi
 kävivät ne, kun avioliittomme ei näyttänyt suovan minulle vaimon
 ihanimpien toiveiden tyydytystä. 'Minäkö lapsen, lausuin itselleni,
 lapsen! Kuinka voin toivoakaan saavani lapsen! Duglore Imoberstegille
 lausumallani valheella olen loukannut pyhintä luonnossa, äitiyden
 salaisuutta. Hedelmättömyyden kirous kohtaa sitä naista, joka
 rikollisesti on teeskennellyt umpun pyhää versomista!' Minussa herasi,
 vaikka olin pakanan tavoin kasvatettu, ihmissielun pelättävin ihme,
 omatunto, ja se täytti mieleni tuolla masentavalla tuskalla, joka esti
 lempemme tuottamasta hedelmää.»

Bigin tunnustusta jatkui, jatkui yhä.

 »Sinä muistat tuon Duglore Imoberstegiltä saamasi pienen kirjan,
 jonka näin sinulla New Yorkissa. Käsitinhän, ettet tahtonut luopua
 nuoruudenlempesi viattomasta todisteesta, mutta tuo kirja herätti
 minussa kauheata pelkoa joka kerran kun sen näin taikka vain
 muistinkaan. Se oli minusta kuin Duglore Imoberstegin syytös minua
 kohtaan, silmin nähtävänä. Olihan hetkiä, autuaallisia öitä, jolloin
 sinun povellasi unhotin kasvavat tuskani, ja kulkuretkillämme läpi
 maailman vaimenivat ne usein päiviksi, viikoiksi, ja sallivat
 minun nauttia varastamastani onnesta, mutta äkkiä kohtasi minua
 jälleen sallimuksen uhkaus. Luin Goethen runoelmia. Silmiäni
 kohtasivat sanat: 'Syy kaikki kostetaan maan päällä.' Avasin
 Schillerin teokset. 'Ei elo aarre kallein inehmon', kajahti sieltä
 minulle vastaan, 'Mutt' rikollisuus kurjuus suurin on!' Runoilijat
 vakuuttivat minulle vain samaa, mitä tunsin omassa povessani, ja
 elämä kidutti minua monenmoisilla tavoin. Ajattele kalpeata pikku
 Maudia. Siis vieraatkin lapset menehtyivät käsissäni. Ajattele tuota
 vanhaa triestiläistä herraa, joka lausui nuo mieltäjärkyttävät
 sanat: 'Salattava teko murjoo ja tuhoo naisen sielun!' Ajattele
 Roomaa! Olin yhä vielä lohduttautunut sillä heikolla toivolla, että
 Duglore Imoberstegin sanat, että hän synnyttäisi sinulle lapsen,
 olivat olleet hätäpuolustusta ja yhtä valheellisia kuin minun
 singahuttamani vakuutus: 'Minä kaiketi ennen kuin te!' Silloin sain
 käsiini tuon sanomalehden. Mitä merkitsi tuo vähäinen lohdutus, että
 hän oli kaukaisessa kotilaaksossaan saavuttanut hiukan onnea, sen
 kauhistuttavan tiedon rinnalla, että olin mielettömällä teollani
 riistänyt sinulta lapsesi ja lapselta sen isän. Rikosta oli seurannut
 toinen rikos!»

Niin, sen tunsin nyt minäkin. Noiden kärsimysten, noiden rikosten
syynä, jotka Bigin kirje sydäntäsärkevällä tavalla kertoi, olivat minun
kiihkeät sanani »Kaiken elämäni tahdon viettää sinun parissasi.» Minä
olin ensiksi pettänyt Dugloren hillittömänä uskottomuuden hetkenä,
minun petoksestani oli Bigin rikollinen teko johtunut, ja tuo, joka
jo vuosia sitten oli riistänyt vaimoltani mielenrauhan, täytti nyt
kaameana minunkin mieleni. Masentavan selvästi käsitin nyt oman
syyllisyyteni, ja sydämeni vaikeroi: »Dugloreni, Duglore-parkani!»
Tuo tunne karkotti hurjan vihan, jota olin tuntenut Bigiä kohtaan,
mutta en voinut sittenkään mennä heti hänen luokseen ja lausua:
»Kaikesta sydämestäni suon sinulle anteeksi!» Ei, sitä en voinut, —
liian voimakkaasti oli tuo kaamea tunnustus järkyttänyt mieltäni,
liian tuikeasti tunsin kohtalon raskaan käden kurituksen. Kiihkeästi
kärsien ja sisäistä taistelua taistellen luin Bigin kirjeen loppuun.
Se päättyi noihin sydäntävihloviin sanoihin: »Luulin lapseni olevan
taivaan sanansaattajan, joka ilmoittaisi rikokseni annetun anteeksi.
Mutta kuta enemmän sen syntymisen hetki lähenee, sitä varmemmaksi käy
vakuutukseni, että elämäni valhe on vievä minut lapsineni kuolemaan.
Tuska, mieletön tuska vaivaa minua, ja pelkästä pelosta olen jo
kuolemaisillani. Anna minulle anteeksi kaikki teeskentelyni, Jost, ja
auta minua haudan tuolla puolen kantamaan rangaistukseni, auta minua,
Jost, rajattoman rakkauteni takia. Olisinhan niin mielelläni kuollut
sinun tähtesi, rakas, rakas mieheni!»

Aamurusko kirkasti huoneen, linnut puissa heräsivät laulamaan. Pyrin
lähtemään vaimoni vuoteen ääreen, lausuakseni hänelle armahtavaisen
sanan, joskaan en kykenisi anteeksiannosta puhumaan. Silloin kajahti
huuto! Gherita tuli minulle vastaan uupuneena valvomisesta ja
jännityksestä.

— Hän elää, mutta lapsi, herra Quifort — se syntyi kuolleena.

Nähdessäni Bigin jälleen tuon kauhean tunnustuksen jälkeen, hän
nukkui voimattomana sikeää, rauhallista unta. Hänen vieressään lepäsi
sirorakenteinen kuollut poika.

Hänen vuoteensa ääressä koin vaikeroivin sydämin tuota kurjuutta, jonka
rikollisuus vuodattaa yli kaiken maailman, ja sanomaton sääli saattoi
minut toivomaan, ettei Big enää heräisi syvästä unestaan. Tiesin, että
hän avaisi silmänsä ainoastaan kuollakseen.

       *       *       *       *       *

Kynä vaipui alas vapisevasta kädestäni. Koko yön vietin tuskallisissa
haaveissa. Kuljin jälleen Bigin kanssa entisiä teitämme kautta maiden
ja kaupunkein, joihin lentoretkemme meidät veivät, ja alinomaa täytyi
minun ajatella, kuinka elämä olisi meille hymyillyt, jos hän olisi
voinut tulla vaimokseni saamatta tuota vihottelevaa haavaa sydämeensä.
Edessäni leijaili hänen kuvansa sellaisena kuin hän oli ollut
rakkautemme ja avioliittomme ihanimpina hetkinä, tuo jaloluontoinen
olento, joka suurenmoisina lahjoineen näytti olevan kutsuttu
levittämään ympärilleen yksinomaan riemun päivänpaistetta. Mutta
vaimoni ihanan kuvan eteen tuli himmentäen toinen, itkevä Duglore,
hurskas viaton Dugloreni, jolta oli ryöstetty elämänonni. Ei, en halua
enää kuvata yön kärsimyksiä! Aamulla olin täyttä totta sairas, ja vain
suurella vaivalla olen tänään voinut hoitaa tehtäväni. Miksi ei saanut
olla toisin, Big-parkani? Miksi? — —

Mutta masentunutta mieltäni odotti melkein huutavan iloisa lohdutus.
Illan suussa alkoi sähkölennätinkone naksuttaa! Ensi hetkenä pelästyin,
luullen jo olevani kuumehoureiden vallassa. Mutta naksutus oli suloista
todellisuutta, ja minulle, ihmeissäni kuuntelevalle, ihanaa elämän
musiikkia. Kone oli käynnissä, paperikaistale liikkui kynän alla,
joka piirteli kirjaimia ja sanoja. En tarvinnut niitä lukea, korvani
ne tulkitsi vavahtelevalle sydämelleni. Uskolliselta Hannultani
nuo viestit tulivat. Kun viimeiset föönmyrskyt olivat sulattaneet
vuoristosta joukon lunta, oli hänen käynyt mahdolliseksi saada selville
langan katkeamiskohta, eikä hän ollut tyytynyt ennenkuin Gauenburgista
lähetettiin laaksoon asianymmärtäviä työmiehiä, jotka laittoivat johdon
kuntoon. Niin hän kertoeli. Kiitän sinua, rakas Hannuni!

Keskustelin varmaankin tunnin ajan. Hän ja Gottlobeni voivat hyvin.
Hän antoi minulle ilahduttavimpia tietoja mitä vain voin saada,
Hangsteinerin muisto täyttää nyt mieleni mitä sovinnollisimmilla
tunteilla. Kuoleva on tehnyt mitä tuskin uskalsin toivoakaan. Hän
kutsutti Hannun ja Gottloben vuoteensa ääreen ja antoi suostumuksensa
heidän avioliittoonsa. Ja vielä enemmän! Kamppaillen jo kuoleman kanssa
hän antoi Hannulle lyhyesti tiedon Gottloben syntyperästä. Nuori
ystäväni tietää että minä olen Jost Wildi Selmatt'ista ja Gottloben
isä. Omantunnon ääni sekä oveluus, joka ohjasi Hangsteineriä vielä
kuolemankin lähetessä, saattoivat hänet ilmaisemaan nuo seikat. Hän ei
tahtonut, että hänen todellisten lastensa perintö pienenisi Gottloben
takia, sentähden hän sanoi Hannulle, ettei Gottlobe ollut perivä
häneltä mitään, vaan että hän kerran oli saava minulta suuremman
perinnön, kuin mitä hän itse voisi hänelle jättää. Siinä syy, miksi hän
paljasti tuon salaisuuden. Se oli, lukuunottamatta tuota tekoa, joka
luo kirkastavan valonsa yli hänen elämänsä, retkeä Hampuriin Duglorea
pelastamaan, järkevintä, mitä Hangsteinerin heikolla ajulla konsanaan
oli keksitty tehdä tai puhua. Toukokuussa tuo nuori, autuaallinen
ihmispari saa viettää häänsä. Hannu ilmaisee nyt Gottlobelle varovasti
hänen syntyperänsä salaisuuden. Iloitsen siitä sydämeni pohjasta, mitä
hellimmät tunteet vetävät minua lapseni puoleen, ja mieleni täyttää
riemuisena vakuutus, että meidät isänä ja tyttärenä tulee yhdistämään
harras rakkaus. Runsaasti siunausta, runsaasti onnen päivänpaistetta
ja sydämen rauha tulkoon osaksenne yhteisellä elämänpolullanne! Mutta
häihinne toukokuussa tahdon laskeutua alas laaksoon, näkemään tyynen,
valtavan riemun kasvoillanne!

Gottlobe sähkötti itse minulle tervehdyksensä! Sydämellisin sanoin
hän tiedusteli kuinka laitani on, kuinka olen kestänyt pitkällisen
yksinäisyyteni. He olivat Hannun kanssa olleet kovin levottomia
tähteni. Kiihkeän onnen vallassa, kun nyt jälleen voimme vaihtaa
ajatuksia, vastasin minä: »Voin varsin hyvin.» Itse asiassa minun
olisi pitänyt sanoa juuri päinvastoin. Mutta laivankapteeni ei
puhu kernaasti siitä, että hänen aluksensa on uppoamaisillaan, ja
vielähän ehdin toiste tunnustaa tilani. Siitä vain olen iloissani,
että elämäni kuvaukset jo ovat valmistuneet niin pitkälti. Tahdon
kiiruhtaa kirjoittamaan ne loppuun, vaikka niillä nyt, rakas Hannu,
Hangsteineriltä saamiesi tietojen jälkeen, ei sinuun nähden ole suurta
merkitystä.

Mieli lohdullisempana elämältä tänään saamani hilpeän tervehdyksen
jälkeen jatkan nyt alkamaani synkkää lukua, kertoakseni vielä kuinka
Abigail tunnustuksensa tehtyään meni yksin kuolemaan, meni kuolemaan
ehdittyään tuskin yhdeksännenkolmatta ikävuotensa päähän ja ollen vielä
silloinkin, surun murtamana, rikostansa surevana olentona, hurmaava
nainen, jonka ainoakaan ihminen ei olisi uskonut voivan olla syyllinen
niin kaameaan sydämettömään tekoon. Mutta rakkaus ja mielenhurmaus...
Ei, en tahtoisi vaeltaa elämänpolkua enää toistamiseen alusta!
Pelkäisin aina tuota ihmisluonnon kiihkeyttä, joka sekasorron hetkenä
voi saattaa jaloimmankin harhaan — ja syöstä hänet sanomattomaan
kurjuuteen.

       *       *       *       *       *

Big, Big-parkani avasi silmänsä vain erotakseen vitkalleen elämästä. En
koskaan lausunut hänelle lievintäkään nuhteen sanaa tuon kauhean teon
johdosta, jolla hän oli Duglorea vastaan rikkonut. Nuhteet soveltuvat
vain elämän arkioloihin. Kun kohtalon kostava käsi on syössyt
rikollisen epätoivoon, silloin vaikenevat itsestään muiden syytökset.
Sydän säälistä vavahtelevana istuin vaimoni vuoteen ääressä. Vaikeroiva
huoahdus kävi yli hänen huultensa, ja hän avasi sinisilmänsä ja sopersi
heikolla äänellä:

— Ja et ole paennut tyköäni, Jostini, paennut kauas merten taa! Miksi
et sinä hylkää minua?

Suudellen hänen otsaansa lausuin mieli syvästi järkytettynä:

— Olenhan yhtä syyllinen kuin sinäkin! Tahdon auttaa sinua kantamaan
kuormaasi, rakas Big-parkani!

Hänen vapisevat sormensa tavottelivat kättäni. Voimattomin huulin
painoi hän sille suutelon ja äännähti:

— Kiitän sinua, Jost!

Haikea itku väreili hänen suunsa ympärillä.

Triestin öljymäki komeili täydessä kevätloistossaan. Jokaisesta
kivenkolosta versoi elämää esiin, leivonen raiutteli liverryksiään
yli maan ja meren, ja pian avasivat ruusutkin umppunsa. Mutta
hitaasti edistyi Bigin paraneminen, ja ulkonaista laatua se vain
oli. En vielä silloinkaan, kun jo sain viedä hänet ulos puutarhaan,
uskaltanut koskettaa tuota kaameata seikkaa, joka kumminkin vaati
koskettamista, vaan johon oli kajoaminen niin hellävaraisesti, että
sairas, haavoittunut sydän sen sietäisi. Vaimoani, jonka voimat eivät
tahtoneet ottaa palatakseen, vilutti keskellä lämmintä päivänpaistetta,
etelän keväimen kukoistus ja loisto tuotti hänelle tuskaa, ja pahinta
kaikesta — hän vavahti arasti minun häntä lähestyessäni. Tuikealla
tuskalla tunsin, kuinka tuo ajatus, että tiesin hänen rikoksestaan,
häntä kidutti ja riisti häneltä mahdollisuuden elää edelleen, ja kuinka
hänen mielensä synkkenemistään synkkeni. Muuta ei Bigini elämältä enää
pyytänyt, kuin tilaisuutta mennä kuolemaan!

Kuinka voisin häntä auttaa, hänet pelastaa? Mieleeni tuli ajatus, että
kirjoittaisin Duglorelle monen anoen häneltä anteeksiantoa meille
molemmille, Bigille ja minulle, ja olin vakuutettu, että Duglore
hurskaan sydämensä yltäkylläisyydestä soisi meille lohdutuksen, joka
vaimentaisi Bigin tunnonvaivat ja tuottaisi meille mahdollisuuden
nauttia puhtaampaa onnea kuin siihen saakka.

Ryhdyin kirjoittamaan elämäni vaikeinta kirjettä. Muuta ei se tullut
sisältämään kuin tuon tärkeimmän asian, kuinka olimme Bigin kanssa
häntä vastaan rikkoneet, ja mitä Big oli katuvaisena tunnustanut
haikeana kärsimysten hetkenä. Siihen vain vielä lisäsin, että olimme
vaimoni kanssa valmiit mihin uhrauksiin tahansa Gottloben hyväksi.
Ulkonaisista elämänoloistamme en maininnut mitään, pyysin vain että
hän lähettäisi vastauksen postista noudettavana kirjeenä Jost Wildille
Triestiin. »Nöyrästi lasken vaimoni kohtalon sinun käsiisi, sinä
haikeata vääryyttä kärsinyt Duglore», lopetin kirjeeni, »armahda häntä
ja vapahda hänet hänen sanomattomista kärsimyksistään!»

Sieluntuskat lisäävät ihmisen aistien valppautta. Luulin kirjoittaneeni
tuon kirjeen aivan salaa Duglorelle, mutta hän arvasi hankkeeni.
Hän istui kanssani puitten alla huvilamme pienessä kukkatarhassa,
kasvoillaan surujen suoma ylevä leima. Hänen sinisilmiensä synkän
haaveksiva katse oli kiintynyt lahdella välkkyviin valkeisiin
purjeihin. Äänettömyyden katkaisemiseksi juttelin retkistä, joita
sittemmin olimme tekevät kautta maailman.

— Mitä hyödyttää matkustaminen? vastasi hän. — Minä jään mieluummin
Gheritan tykö. Itseään pakoon ei kumminkaan pääse!

Hän painoi päänsä alas toivottoman tuskan vallassa.

— Olet kirjoittanut kirjeen entiselle morsiamellesi, Jost, puhui
hän tuskin kuultavasti, — tiedän sen, vaikka en ole nähnyt sinun
kirjoittavan, sillä tunnen mitä ajattelet ja tuumit ja teet, ja tiedän
että mitä sydämellisin sääli sinut saattoi sen kirjoittamaan.

Hänen kelmeä kätensä hyväili kättäni.

— Kiitän sinua, Jostini! Mutta elä lähetä tuota kirjettä. Se vain
saattaa jälleen sekasortoa hänen mieleensä, ja minulle ei armeliainkaan
vastaus voi tuottaa apua.

Hänen päänsä vaipui yhä alemmaksi ja hän vaikeroi toivottomasti.

Jouduin hänen sanoistaan hämmästyksiini ja haikealle mielin.

— Mutta mitä meidän sitten on tekeminen, Big-parkani, lausuin minä, —
jollakin tavoinhan meidän on saatava sopusointua elämäämme!

Big tuijotti eteensä. — Jost, sanoi hän hiljaa, — et ole koskaan
käsittänyt naissydäntä, jos voit uneksiakaan, että toinen nainen voisi
antaa toiselle anteeksi rikosta sellaista kuin tuo, jonka olen tehnyt
Duglore Imoberstegiä kohtaan. Sinulle, nuoruutensa lemmitylle, hän
kyllä antaa anteeksi, mutta minulle ei konsanaan. Jos hänen huulensa
voisivatkin sitä vakuuttaa, hänen sydämensä ei tee sitä koskaan, ei
koskaan!

Epätoivo kuvastui hänen kasvoillaan.

- Niissä piireissä, joita sinä tunnet, puhuin minä kiihkeän
vakuuttavasti, — ei ehkä ole naisia, jotka suovat anteeksi
vihollisilleen, mutta tuolla kaukaisessa vuoristossa elelevä muinoinen
morsiameni kykenee rakkautensa voimasta sen tekemään. Tunnen Dugloren.
Sana vain minun puoleltani, ja hän suo turmeltumattoman ja hurskaan
mielensä yltäkylläisyydestä sinulle rauhan.

Big vavahti: — Joskin Duglore Imobersteg antaisi minulle anteeksi, niin
ei Jumala koskaan anna! lausui hän tuskaisesti hampaitaan kiristäen.

Mutta kaamea pelko, joka valtasi minut nähdessäni hänet noin täysin
murtuneena, toi huulilleni niin vakuuttavia ja sydämellisiä sanoja,
että hän sentään minua kuunnellen hieman kohotti päätänsä.

— Oi sinua armasta, laupiasta miestä! kuiskasi hän puristaen hiljaa
käsiäni, ja kuin heikko toivon säde olisi jälleen valaissut hänen
synkkää mieltänsä hän lausui:

— Lähetä siis kumminkin tuo kirje entiselle morsiamellesi. Sano hänelle
että polvistun epätoivoisena hänen jalkojensa juureen ja tahdon tulla
hurskaaksi ja lempeäksi kuten hän, jos hän koko sydämestään suo minulle
anteeksi.

Vaieten painoi Big päänsä vasten poveani. Vienosti, rukoilevasti hän
äännähti:

— Jost, tahtoisin elää vielä vähän aikaa luonasi!

Minun varma vakuutukseni että vastauksena kirjeeseemme saapuisi
anteeksianto Duglorelta, herätti Biginkin povessa luottamusta. Hän
salli minun puhua ihanista päivistä, jotka meitä jälleen odottivat, ja
palkitsi toivehikkaat sanani kiihkeällä hellyydellä. Mutta kun viikko
oli mennyt menojaan eikä kaihoisasti odottamaamme kirjettä kuulunut,
joutui hän jälleen kolean surumielisyyden valtaan. Ympäristölleen
välinpitämättömänä, synkkiin haaveisiin vaipuneena hän istui jossakin
sopukassa ja pudisti päätänsä, kun yritin lausumaan lohdutuksen sanan.
Aavistin että vapaaehtoinen kuolema houkutteli häntä voimakkaammin
kuin koskaan ennen, ja kehotin Gheritaa pitämään hänestä mitä tarkinta
huolta.

Alakuloisena palasin jälleen tyhjin käsin kaupungista. Silloin hypähti
Big pystyyn mielipuolen elein. — Hän ei vastaa, huudahti hän, — nyt
näet sen itse, Jost, sellaista rikosta kuin minun ei mikään nainen eikä
mikään Jumala anna anteeksi!

Kun ei seuraavana aamuna vieläkään ollut tullut vastausta Duglorelta,
en olisi enää uskaltanut lähteä kuoloon ikävöivän vaimoni luota, ja
pyysin siksi postissa että kirje saavuttuaan heti toimitettaisiin
minulle kotiin. Luottaen Dugloreen yhtä varmasti kuin ennenkin, mutta
suuresti huolissani Bigin takia, tulin ulos postihuoneistosta. Silloin
kiiruhti minua vastaan Gheritan lähettämä sanansaattaja. — Rouva
Quifort, kertoi hän hengästyneenä, — on lähtenyt pois kotoa eikä kukaan
tiedä minne!

Vavahdin kuolettavasti kauhistuneena. Minne, sen kyllä tiesin, en vain
mitä tietä! Pian, mutta kumminkin liian myöhään pääsin rautatieasemalle
hänen jäljillensä. Mitä ohuimmassa kesäpuvussa, vain päivänvarjo
kädessään oli hän lähtenyt Nabresinan kautta Venetsiaan päin. Käsitin
kaikki! Duino, kalliolinna taruineen, huokailevina laineineen! — sima
oli tie, jonka epätoivoinen Big-parkani oli valinnut. Turvauduin
sähkölennättimeen. Liian myöhäistä!

Ei ainoakaan ihminen ollut näkemässä, kun vaimoni syöksyi kalliolta
siniseen mereen. Mutta kun parin tunnin kuluttua saavuin paikalle,
veivät minut kalastajat kalliokielekkeelle. Sen reunalla oli siro
päivänvarjo ja kesähattu, keveä kuin lukinverkko. Annoin noiden
ruskeapintaisten miesten soutaa itseni kallion alapuolella oleville
vesille ja silmäilin kiihkeästi kirkkaita laineita. Rauhallisesti
kulkivat maneetit, meren amppelit, tietänsä edelleen. Silloin lähestyi
jotain valkeata laineiden tuudittamana, silloin kohosi kuin viimeistä
tervehdystä lausumaan veden kalvolle notkea kätönen. Kalpeat kasvot! —

Iltahetken hiljaisuudessa valmistin kalastajien avulla alukseemme
vuoteen, mihin laskimme vaimoni ruumiin. Miehet paljastivat päänsä,
polvistuen rukoilemaan ja katselivat aroin katsein kuollutta.

— Taivaan herra, tuota kauneutta! Kuinka nuori vielä! Minkähän tähden
hän meni vapaaehtoisesti kuolemaan. Olikohan hän avionrikkoja?

Noin kuiskailivat kalastajat toinen toiselleen.

— Ei, uskoton vaimo ei hän ollut, — hän oli rakastanut liiaksi. Se oli
hänen rikoksensa. Se on annettu hänelle anteeksi!

Kalastajaviitalla hän lepäsi. Iltarusko loitsi viimeisen elonhohteen
hänen suloisille kasvoilleen, joita kirkasti kärsimyksensä loppuun
kärsineen rauha, ja vaaleanruskeat suortuvat verhosivat kuin viittaan
hänen solakan vartensa. Hänen kylmä kätösensä käteeni suljettuna
lepäsin polvillani hänen vieressään ja itkin:

— Big, tenhottareni, suloinen vaimoni, herttainen toverini, miksi
läksit luotani?

Paperikaistale, jonka hän oli kätkenyt povelleen, antoi vastauksen:

— En voinut elää. Suutelen ja syleilen sinua, armas mieheni!

Lämpöinen keväinen kuutamoyö levitti salaperäisen tunnelmansa yli maan,
meren ja taivaan. Silloin veimme veneellämme vaimoni hiljaa kaupunkiin.

Pyrkien kohtalon tarkoituksia itselleni tulkitsemaan istuin koleihin
mietteisiin vaipuneena murtunein mielin pienessä huvilassamme, valvoen
Bigin ruumiin ääressä, kuten monasti olin valvonut hänen luonaan
»Saturnuksessa» hänen uneen vaivuttuaan. Aamu tuli. Silloin soi
ovikello. Lähetti postista!

— Herra Quifort, sanoi hän, — minulla on teille tuo herra Jost Wildille
osoitettu kirje, jota niin monta kertaa olette postissa kysynyt.

Se sisälsi Dugloren vastauksen, ylevämielisen, hurskaan naisen
vastauksen.

»Rakas Jost!» kirjoitti hän. »Kirjeesi pelästytti kovin minua ja
miestäni. Vastaus on vähän viipynyt, kun Hangsteiner ei ensin tahtonut
että kirjoittaisin. Mutta selvittelin hänelle niin kauan, mikä meidän
velvollisuutemme kristittyinä on, kunnes hän antoi myöntymyksensä.
Hän ottaa itse tänään kirjeen mukaansa Zweibrückeniin. Siis, rakas
Jost — annan sinulle anteeksi nuoruutesi huikentelevaisuuden. Minun on
helppo antaa se anteeksi, koska minulle on tuottanut suurta lohtua,
ettet ollut niin rikollinen kuin me Hangsteinerin kanssa luulimme.
Sydämessäni puhuikin aina ääni sinun puolestasi. Iloitsen siitä,
että se oli oikeassa. Mutta yhtä asiaa pyydän sinulta, Jost! Unohda
Hampurin tapahtumat ja ajattele kuten me itse, että vanhin tyttäremme
on Hangsteinerin lapsi. Pidä talomme rauhaa kaiken ikäsi pyhänä! Tämän
esitti Hangsteiner ehdoksi, luvatessaan että saisin kirjoittaa. Anna
mukanaseuraava kirje vaimollesi. Pitkällisten taistelujen jälkeen
olen nöyrtynyt Jumalan tutkimattoman tahdon alle. Rauha olkoon meille
kaikille! Amen ja tervehdys! Duglore Hangsteiner.»

Kirje Bigille kuului:

»Rouva Wildille. Hänen tähtensä, joka meidät vapahti
ristinkuolemallansa, annan teille anteeksi. Annan teille anteeksi
koko sydämestäni. Kuten kristityn tulee, olen tutkinut itseäni.
Mielessäni ei o® enää rahtuakaan vihaa teitä kohtaan, tyynnyttäköön
tämä totuudenmukainen vakuutukseni jälleen mielenne ja saattakoon onnea
sydämeenne. Silloin on se oleva minulle itsellenikin sisäisen rauhan
tuottajana. Jumala siunatkoon teitä ja Jostia.»

— Kuuletko, kuuletko, Big-parkani!

Kumartuneena kukkasten keskellä lepäävän kuolleen vaimoni ylitse
nyyhkytin kuin lapsi. Big-raukkani ei kuullut!

Mutta ennenkuin läksin pienen triestiläisen ystäväpiirini ympäröimänä
viemään vaimoani lahden toiselle puolen, kätkeäkseni hänet sypressien
varjoon, kevään tuoreutta uhkuvan maan poveen, panin Dugloren kirjeen
hänen povellensa. Big on löytävä sen ylösnousemispäivänä.

Bigin kuoltua ei mieleni enää kestänyt oleskelua Triestin lahden
synkkäin muistojen läheisyydessä. Vain muutaman kerran kävin enää hänen
haudallansa. Minusta tuntui joka kerran kuin minun täytyisi kaivaa
hänet jälleen maasta esiin. Sitten tuli hiljainen iltahetki, jolloin
siellä lausuin jäähyväiset. Ihanana hohti maa ja meri aina kauas
laguuneille saakka. Minä rukoilin: »Rakas Jumala! Jos profeetat ovat
oikeassa ja on tuleva päivä, jolloin enkelisi maailman toisesta äärestä
toiseen pasuunallansa kutsuvat tuomiolle, haudat aukenevat ja meri
antaa kuolleensa, ja meidän kaikkien täytyy tulla pelättävien kasvojesi
eteen, armahda silloin, rakas Jumala, kalpeata Abigailia! Muista, että
puolet hänen rikoksestaan kuuluu minulle. Anna siitä niin paljon minun
osakseni, ettei Abigailin ja minun tarvitse erota toisistamme. Karkota
meidät valtakuntasi äärimäiselle rajalle, mutta suo meille se lohtu,
että saamme vaeltaa yhdessä!»

Taitoin vihreän oksan sypresseistä, jotka suhisevat vaimoni haudalla,
ja läksin kulkuretkelle maailmaan. Olin kuten ennenkin meksikkolainen
ilmapurjehtija Leo Quifort, mutta kartoin niitä kaupunkeja, joissa oli
tunnettu Bigini ja »Saturnukseni». Uuden palloni nimi oli »Kondori».
Sillä matkaillen jouduin aina Tiflikseen ja Teheraniin saakka.
Rauhatonna kuin Ahasverus retkeilin yksin läpi kolmen maanosan, minusta
tuli yhä rohkeampi ilmapurjehtija, ja sain lopuksi melkein taikauskoisen
vakuutuksen, ettei minulle voisi sattua mitään tapaturmaa.
Ilmapurjehtija Leo Quifort'ille ei sitä koskaan sattunutkaan, vaan
vasta kotiin palaavalle Jost Wildille.

Että jouduin takaisin nuoruuteni laaksoon, esi-isieni vuorelle, se
kävi kuin itsestään. Tästä kotiinpaluusta tahdon vielä kertoa sinulle,
Hannu. Silloin olet kuullut elämäni tarinan. Alku ja loppu liittyvät
toisiinsa.

Nuku Dugloren armeliaisuuden puhdistamana, suloinen Abigailini, nuku
sypressien alla meren rannalla, lepää rauhassa päästyäsi elämäsi
salaisesta, haikeasta tuskasta. Ehkä miehesikin pian menee levolle!
Itätuuli runtelee haurasta kattoa, pakkanen yltyy ja samaten pistokset
rinnassani.




XXIX,


Abigailin haudalta erotessani oli mieleni tykkänään rakkaudensurun
murtama. Maailmaa matkustellessani opin entistä enemmän tarkkaamaan
ihmisten intohimojen temmellystä, heidän hairahduksiansa,
syyllisyyttään ja tuskiaan. Oliko tuo, mitä Big oli rikkonut Duglorea
vastaan, niin peräti kuulumatonta? Ei, se oli jokapäiväinen tapahtuma
ihmiselämässä ja tuhannen tuhansissa eri muodoissa se yhä uudistuu
kaikkialla avarassa maailmassa.

Kuinka monet välittävätkään, jos vain saavat ulkonaisesti kunniansa
pelastetuksi, kiihkeän luontonsa rikkomuksista, uhrista, jonka jättivät
jälkeensä kuolinhaavoissa kitumaan! Mutta Abigail, joka toivottoman
intohimonsa sokaisemana ei enää voinut erottaa oikeaa väärästä, vaan
teki pahan teon ja alkoi halveksia itseään, kärsi syyllisyytensä takia
sanomattomia sieluntuskia. Näin kärsii ainoastaan ylevämielinen nainen
petetyn, kidutetun kanssasisarensa tähden! Tuo vakuutus auttoi minua
hieman lohdullisemmin mielin ajattelemaan hänen rikollisuuttaan ja
varhaista, vapaaehtoista kuolemaansa.

Olin käynyt epäluuloiseksi tulista luontoani kohtaan ja ajattelin, että
pysyttelisin kaiken ikäni naisista erilläni. Mutta olin kumminkin vielä
liian nuori pitääkseni elämän yltäkylläisyyden ympäröimänä tuon oivan
päätökseni. Onni — tai onnettomuus — olla naisten lemmikki seurasi
minua vaimoni kuoleman jälkeenkin. Mistä se johtui? Olihan niissä
suurkaupungin piireissä, joissa seurustelin, yllin kyllin soreita,
hienoja miehiä, joilla oli taitava käytöstapa ja jokaisella valmiina
sopiva sana. Kenties menestykseni aiheutui ammatistani. Naisten mieliin
tehoo se, mikä on tavallisuudesta poikkeavaa, ja heitä miellyttää
miehen rohkeus, vaikkapa se olisikin vain luontoperäistä laatua. Jos
minä en heistä välittänyt, välittivät he sensijaan minusta. Minut
nähdessään he punehtuivat tai kalpenivat. Jokaiselta riitti minulle
suopea hymyily, säihkyvä silmäys. Kaikki he minulle tunnustivat,
että olennossani oli omituinen tenhovoima, ja ne jotka eivät sitä
sanoneet, ne kirjoittivat sen minulle pienissä tuoksuvissa kirjeissä.
»Kotka!» alkoivat nuo kirjeet. Kernaimmin uskoin niitä, jotka minulle
kertoelivat, ettei heitä ollut lumonnut tahdonlujuuteni, ei silmieni
säihky eikä ylpeä kylmäkiskoisuuteni, vaan vieno haaveellisuus, joka
kuvastui kasvoillani, kun luulin olevani suojassa muiden katseilta.
Se oli se taikavoima, joka saattoi naisten katseet ja toiveet minuun
kiintymään. Ihmiset olivat myöskin kuulleet kerrottavan, että minulla
oli ollut ihmeellisen ihana vaimo, mutta itse en koskaan siitä puhunut
enkä maininnut menneisyydestäni mitään. Niin runsaasti kuin täysistä
maljoista nautinkin rakkautta, en koskaan hukannut omaa itseäni.
Rakensin ympärilleni varustuksia, ajattelin Duglorea, enkä koskaan
käyttänyt hyväkseni kunniallisen naisen hetkellistä mielenhairahdusta,
— ajattelin lastani, joka kukoisti kaukaisessa vuorikylässä, enkä
koskaan loukannut viattomuutta sanoin tai teoin. Siitä olen iloinen.

Salainen toivoni oli, että minua noiden monien naisten joukossa
kohtaisi joku, joka minua lempisi yhtä hellästi kuin Abigail, —
ei, jossa rakkauden hellyyteen yhtyisi hänen henkensä ylevyys,
sillä viheliäistä on rakkaus, ellei mielten viehkeä sopusointu vie
voittoa siitä, mikä siinä on aistillista. En löytänyt enää toista
Abigailia. Aloin kohdella kiivaasti ja oikullisesti naisia, jotka
minua rakastivat, ja minun kävi itsenikin heitä sääliksi nähdessäni
heidän pettymyksensä. Se oli maailmaan kyllästymistä. Talven käytin
hiljaisiin tutkimuksiin, ja jouduin ohjattavan ilmalaivan tenhopiiriin.
Yritykseni osoittivat minulle kykyni riittämättömyyden. Uhrattuani
niihin osan omaisuudestani luovuin niistä. Tulin huomaamaan, että
ohjattavan ilmalaivan keksiminen on ihmiskunnalle varsin vähäpätöinen
asia tämän vakavan kysymyksen rinnalla: Mikä on korkein täydellisyyden
ja onnellisuuden määrä, jonka ihmiskunta voi saavuttaa, ja kuinka sen
saavutamme?

Elämä on kova koulu, ja ilmapurjehtijana sain ajattelemattomien
seikkailujen ohella, joita joka kerran kaduin, viettää myöskin
monta kaamean raskasta hetkeä. Ei ole tilasi kadehdittava, Hannu,
jos nouset matkustajan kanssa pilvien yläpuolelle ja hän ilmojen
ylärajalla sytyttää tulitikun saattaaksensa pallon räjähtämään, — ja
sinä huomaat saaneesi kuljetettavaksi rikollisen mielipuolen, joka
aikeensa tyhjiin rauettua ottaa esiin revolverin, jolloin sinun täytyy
aseettomana kopassa taistella hänen kanssaan hengestäsi. Joskin sinun
onnistuu tuoda hänet kahlehdittuna jälleen maahan etkä ole saanut
mitään vammaa, vavahduttaa tuo muisto vielä jälkeenkinpäin monasti
sydäntäsi. Olen ilmapurjehtijana aina ollut valmis rohkeasti kohtaamaan
kuoleman, mutta mielipuolen uhriksi en halunnut joutua. Tuona päivänä,
jolloin olin pakotettu ryhtymään kaksintaisteluun yläilmoissa, muistui
mieleeni, ettei etupäässä luontainen taipumus ollut saattanut minua
valitsemaan ilmapurjehtijan tointa, vaan pikemmin rakkaus Abigailiin ja
toivo saada Dugloren muisto tukahdutetuiksi. Rupesin mietiskelemään,
eikö talonpoika, joka kuten Hangsteiner saattaa autioksi tuhotun
maapalan jälleen viljavaksi, täytä arvokkaampaa elämäntehtävää, kuin
ihailtu ilmapurjehtija. Aloin ikävöidä hiljaista arkielämää, ja tuo
Gabriel Letzberger, joka oli asettunut yksinäisyyteen Feuersteinin
havaintoaseman hoitajaksi, ei tuntunut minusta tehneen niinkään
tyhmästi.

Vähitellen aloin kuunnella vain puolella korvalla »Kondorin» ja sen
kapteenin ympärillä keimailevain naisten hempeitä puheita. Sensijaan
iloitsin saadesssani katsoa uteliaisiin lämpöisiin lapsensilmiin,
ja aina heräsi silloin mielessäni valtava kaiho saada nähdä
kotivuoristossa elelevä lapseni. Onkohan se enemmän minun vai lempeän
Dugloren näköinen? Näkyyköhän sen silmissä vuorelaissyntyperän
jälkiä? Enkö saa ainoallakaan rakkaudentyöllä tyydyttää kiihkeitä
isäntunteitani? Niin haaveksin usein »Kondorin» koppaan nojaten
keskellä matkavalmistuksia vieraiden kaupunkein viliseväin
katselijajoukkojen ympäröimänä.

Olin kuudennellaneljättä ikävuodellani ja tunsin saaneeni kylläkseni
maailmasta. Pariisin ylitse, jossa olin viettänyt talven, leijailivat
jo alkukevään valkoiset pilvet Vienon koti-ikävän houkuttelemana
tuumiskelin tehdä kiertomatkan kautta Alankomaiden ja saksalaisen
Reinin varrella sijaitsevien kaupunkein, aina kotiseutuni ylänkömaille
saakka. Syksyllä sitten tekisin muukalaisena matkailijana retken
tuonne, minne mieleni paloi, pitäisin varani että saisin tervehtiä
lastani, ja kun olisin saanut katsoa sitä silmiin ja ehkä myöskin
kaukaa vielä kerran nähnyt Dugloren, sitten ei enää olisi olemassa Leo
Quifort nimistä ilmapurjehtijaa. Kun Dugloren takia en voisi jäädä
synnyinseudulleni, aioin palata meren toiselle puolen Marfiliin, missä
minulla vielä oli muutamia hyviä tuttavia, ja siellä sitten viettäisin
ikääni edelleen jossakin yhteiskunnallisessa toimessa.

Mutta lopullista päätöstä en ollut noihin tuumiin nähden vielä tehnyt.
Silloin saapui minulle suureksi ihmeekseni kirje St. Jakobista. Eräs
noista maanmiehistäni, joihin olin tutustunut Roomassa, muisti vielä
minua. St. Jakobissa pidettävän suuren teollisuusnäyttelyn toimikunnan
puolesta tiedusteli hän minulta, millä ehdoilla suostuisin kesän
aikana näyttelykentällä nousemaan ilmoille ilmapallollani, jota olisi
käyttäminen kahlepallona.

Vapaaseen ilmapurjehdukseen tottunutta ei kahlepallo miellytä. En
suostunut kernaasti panemaan kahleisiin kaunista »Kondoriani». Mutta
kotitienoon vetovoima teki lopun empimisestäni. Lyhensin aikaisemmin
suunnittelemaani kiertoretkeä, tein sopimuksen St. Jakobin kanssa,
ja saavuin toukokuussa hyvissä ajoin ehtiäkseni rauhassa suorittaa
tarpeelliset valmistukset meksikkolaisena Leo Quifort'ina isänmaahani.

Kansalleni muukalaisena nautin kumminkin riemusta sykkivin sydämin
kotimaani elämästä. Olkoonpa niinkin, että tuon elämän sävyssä
on jotain tuimaa, — minun mieltäni se hiveli kuin kaukaisina
lapsuudenpäivinä kuultu viehkeä laulu, jota kauan on turhaan ikävöinyt
kuulla jälleen. Mitä minussa oli Jost Wildiä, se heräsi horroksistaan
autuaalliseen iloon. Ja kumminkaan ei St. Jakob ollut varsinainen
kotipaikkani. Selmatt'in laaksossa olisin vasta oikein kotona!

Tuntimääriä vietin järven rannalla, silmäillen yli sen sinisen
pinnan kohden etelää, tervehtäin käsin ja sydämin, mieli tunteita
tulvillaan esi-isieni vuorta, Feuersteinin vapaata harjaa, ja sen
takana kohoovia sanomattoman ihania lumipeitteisiä huippuja, jotka
sädehtivät yliluonnollisessa väriloistossaan. Rinnassani kajahtelivat
suloiset, pyhät sävelet. Valtavimmin ne soinnahtelivat kolmantena
ehtoona ennen näyttelyn avaamista vuorten loistaessa iltahehkun
kirkastamina. Kaupunki ja järvi olivat jo häipyneet sinertävään hämyyn,
mutta Feuerstein loimusi kuin liekissä. Tuon hehkun keskeltä havaitsin
jotain kimmeltävää. Observatoori! Silloin valtasi minut sama tunne kuin
sveitsiläisen, joka Strassburgissa kuuli alppitorven äänen. Miksikä
odottaisin syksyyn?

Ei, minun täytyi ennen näyttelyn avaamista nousta Feuersteinille.
Huomenna jo! Tuo ajatus liikutti kiihkeästi mieltäni. Kaihoisan onnen
vallassa vietin unettoman yön ja seisoin varhain aamulla jo tuntia
ennen laivan lähtöä hohtavan järven rannalla. Kotiin! Kotiin! Aioin
nyt mennä laivalla järven toiselle puolen, kävellä sieltä Tuffwaldiin,
syödä hieman myöhästyneen aamiaisen, nousta Feuersteinille ja
levättyäni tunnin ajan observatoorissa saapua hämärissä Selmattiin.
Salaa katselisin sisään akkunoista Hangsteinerin valaistuun asuntoon,
missä lepoillan rauha vallitsisi, painaisin mieleeni lapseni kuvan,
kuuntelisin. Dugloren ja Gottloben harrasta laulua. Siunaus huulillani
heistä hiljaa erottuani palaisin yön aikana Zweibrückeniin, nousisin
aamulla junaan ja alkaisin seuraavana päivänä työni näyttelyssä.

Aamu oli luonnottoman tyyni ja lämmin. — Vuoret olivat eilen illalla
niin tavattoman kauniit, tuumiskelivat matkustajat laivassa, — tulee
pian säänmuutos.

Niin, sen minäkin ilmapurjehtijana kyllä tiesin. Mutta ukkosilma
oli minulle juuri edullinen Selmatt'issa käyntiäni varten.
Ilmapurjehtijana olin kokenut paljon vaarallisempia seikkoja kuin
hiukan salamoimista ja jyrinää. Mieleni täytti vain tuo yksi tunne,
hillitön halu päästä näkemään, mitä kaihosin. Illalla, illalla!
riemuitsi sydämeni. Päivällisen aikoina olin jo ehtinyt Tuffwaldista
päin nousta Feuersteinin puoleen korkeuteen, vuorimetsä ja laitumet,
joilla karjaa käyskenteli, olivat jo jääneet taakseni. Ilma tuntui
tukahduttavan painostavalta kalliopolkua käyskennellessäni, ja käännyin
mieli ahdistuksissa katsomaan taakseni miltä tienoo näytti. Tuhat
tulimaista, näytti pahemmalta kuin olin aavistanutkaan! Kaameassa,
oudossa valaistuksessa vaikuttivat vuoret kuin jähmettyneiltä, mutta
kiihkeitten tunteitten! vallassa unohdin kaiken varovaisuuden!
Tuollahan oli observatoorin majanen, joka kutsueli suojaansa. Astelin
edelleen.

— Te tulette tavattoman vaarallisena päivänä, tervehti minua
hämmästyksissään observatoorin hoitaja Gabriel Letzberger. — Meillä
on odotettavissa ennen tunnin kuluttua kauhein ukkosilma, mitä tässä
vuoristossa on vuosimääriin ollut. Koneet toimivat tuiki levottomasti
ja ennustavat maanjäristystä.

Letzbergerillä oli tosin, kuten lehdet olivat kertoneet, taudin
runtelemat kasvot, mutta hän oli viisas, sivistynyt mies, ja sanottuani
hänelle että olin ilmapurjehtija Leo Quifort, jouduimme vilkkaaseen
keskusteluun.

— No, sittenhän te tunnette kaikki ilmakehän salaisuudet, hymyili hän
vaatimatonna, — olen aina mielihalulla lukenut teistä.

— Ja minä samaten teistä, vastasin minä. Mitäs te sanotte siitä, että
minä tänään vielä aikoisin Selmattiin?

Lepäsin matkasta väsyneenä, mutta pian ei meitä enää haluttanut jatkaa
keskusteluamme. Rajuilma lähestyi kammottavan nopeasti, lännessä oli
ilma sysimusta, vain kaukana idässä oli vielä valoisaa. Pian kiinnitti
koneiden huikea levottoman koko huomiomme. Sähkö virtaili läpi
observaoorin, se kitisi katossa ja lattialla, ruumistamme karmi kuin
olisivat muurahaiset juosseet pitkin ihoamme, näin sen säihkyvän ulos
Letzbergerin vahvarakenteisista hampaista, ja koneet kalkahtelivat ja
leimahtelivat. Vaaleten minä kysyin:

— Kuinka on ukkosenjohdattimien laita?

— Ne ovat oivalliset, vastasi hän yhtä kalpeana kauhusta, — mutta
sellaiselle koetukselle kuin tänään ei niitä ole koskaan ennen pantu.
Jumalan tähden, herra Quifort, lähtekää täältä, me olemme mitä
suurimmassa vaarassa!

Samassa silmänräpäyksessä täytti observatoorin häikäisevä valovirta.
Salama vyöryi kuin pallona maassa. Minusta tuntui kuin minulta olisi
reväisty nahka selästä ja sormet kädestä, kuin kasvojani olisi
kärvennetty hehkuvilla pihdeillä. Mutta seisoin paikallani tajuntaani
menettämättä. Nyt olikin tuo ilmiö jo ehtinyt ohitse, eikä se ollut
sytyttänyt edes observatoorin seiniä. Mutta se oli sulattanut koneista
metalliosia ja jättänyt jälkeensä tukahduttavan rikinhajun. Letzberger
oli vaipunut polvilleen. Kun kiiruhdin hänen luoksensa, näin että
hänellä oli ohimossaan pienen pieni palohaava, josta oli vuotanut
pisara verta. Hän hengitti vielä, mutta heikosti. Puhua ei hän enää
voinut, hänen katseensa sammui.

En tiedä, halusinko ilmoittaa Selmatt'issa tuosta tapaturmasta
vai pyrinkö vain pois sähköiseltä vuorenhuipulta, missä salamat
sinkoilivat, liekit leimahtelivat. Läksin kuolleen luota, kiiruhdin
vuorta alas, mutta jouduin äkkijyrkänteellä ilmaa pimittävän
lumimyrskyn keskelle. Silloin astuin salaman häikäisemänä ja
suunniltani kauhusta harhaan, liukahdin lumipeitteiseltä kalliolta
alas, tartuin käsin kallion kielekkeeseen saamatta tukea jaloilleni,
päästin taas irti ja soluin rajuilman pimittämää kiviseinämää alas.
Oltuani tuntimääriä tiedotonna virkosin ja huomasin, että minulla oli
peitteenä hieno kerros äsken satanutta lunta. Kaikkialla ruumiissa oli
minulla vammoja, vaan ennen kaikkea huomasin tuikeista kivuistani,
että vasen jalkani oli poikki. Väliin tiedotonna, väliin tajuissani
vietin yöni kovissa tuskissa, ukkosen jylisemistään jylistessä.
Monenmoiset ajatukset risteilivät päässäni. Minut, joka olin säilynyt
vahingoittumatonna taivaan myrskyjen temmellyksessä, oli tapaturma
saavuttanut kotilaaksoni vuoripolulla, jota ei liioin pidetty
vaarallisena kulkea. Mieleni syvimmästä sopukasta kohosi nyt esiin
ajatus: »Niin kostivat minulle esi-isieni henget, joille Meksikossa
kävin uskottomaksi.» Mutta lohtua suoden seurasi toinen ajatus:
»Selmatt'in maata tämä on, jolla lepään kipujani kärsien!» — Jää
hyvästi, ilmapurjehdus! St. Jakobin kahlepalloa saa ohjata ken haluaa!

Aamu alkoi hämärtää. Ryömin, vetäen jälkeeni pirstoutunutta jalkaani,
käsilläni tien varrelle. Löytäisiköhän minut joku? Kyllä varmaan! Kun
Letzberger ei enää lähettäisi sähkösanomia eikä antaisi vastausta,
täytyisi laaksoaseman hoitajan lahtea Feuersteinille ottamaan selkoa
asiain tilasta. Kauhean hitaasti kuluivat hetket. Vihdoin, kellon
lähetessä yhtätoista, kuulin koiran haukuntaa. Vaivoin onnistui minun
kohottautua puoleksi istualleni. Neljä miestä, niiden etunenässä
Gauenburgin nykyinen opettaja, joka oli täällä sinun edeltäjäsi,
Hannuni, lähestyi minua ja löysi minut. Kun tiesin heille sanoa niin
olevan kuin he olivat aavistaneet, että observatoorin hoitaja oli
salaman surmaamana asunnossaan, toimittivat he ensiksi minut, vielä
puoliksi hengissä olevan, alas laaksoon.

— Suoraa päätä Zweibrückeniin, pyysin minä, sillä tahdoin säästää
Duglorea näkemästä minua jälleen. Mutta miehet eivät ottaneet
korviinsakaan mieletöntä pyyntöäni, vaan tuumiskelivat:

— Me viemme hänet Hangsteinerille. Eihän kenelläkään muulla
Selmatt'issa ole vierasvuodetta!

Kun uudelleen ja yhä uudelleen menin tiedottomaksi, täytyi minun
tahdotonna antaa tapahtua mitä tapahtui. Varmaankin olin tajuton
saapuessani veriviholliseni asuntoon. En muista sitä hetkeä.

Mutta liikutettuna olen aina muisteleva, siksi kuin kuolon kaihi
katseeni himmentää, niitä lempeitä, rauhallisia naisenkasvoja,
jotka ilmestyivät yksinkertaisen, kodikkaan kamarin ovelle, tuota
vaatimatonta talonpoikaisvaimoa, joka varovasti lähestyi vuodettani,
kumartui minua kohden ja kysyi: — Herra, söisitteköhän vähän
lihalientä? — Silloin alkoi lusikka vavista hänen kädessänsä. Kuin
olisi nähnyt ihmeen tapahtuvan, huudahti hän hiljaa: — Taivaan tähden,
sinähän se olet, Jost, — minun Jostini!

Hän kohotti kalvenneet kasvonsa ja suuret tummat silmänsä taivasta
kohden, kuin pyytäen tukea jumalaltaan.

Duglore sai minun takiani vielä kerran kovaa kokea. Peläten
läheisyydestäni vaaraa koituvan, murisi ja pauhasi Hangsteiner pahasti
siitä että olin hänen talossaan. Mutta olin siksi sairas, ettei hän
voinut heittää minua sieltä ulos. Näimme toisemme ensi kerran, kun
jo käydä hoipertelin kahden sauvan nojassa. Silloin oli jo Dugloren
armeliaisuus ja rakkaus ehtinyt selvittää kaiken, mikä olisi voinut
saattaa sekasortoa suhteisiimme, Niin epäluuloinen kuin Hangsteiner
yleensä olikin ihmisiä kohtaan, vaimoonsa luotti hän kuin pyhimykseen.
Ken ei olisi luottanut Dugloreen? Tunsithan sinäkin, Hannu, hänet
vielä, ja näit millä hellällä kunnioituksella ja ihailulla häntä
Selmatt'issa kohdeltiin. Tavatessani noin ihmeellisissä olosuhteissa
tuon naisen, joka oli joutunut maailmankaipuuni uhriksi, kirkasti
hänen äidillisen armaita kasvojaan vielä vieno sulous, kuin nuoruuden
viime tervehdys, mutta hänen ruosteenruskeassa tukassaan näkyivät
ensimäiset hopeahiukset. Surumielisenä lausuin itselleni: »Minä niihin
olen syypää!» Mutta hänen lämminkatseisissa silmissään kuvastui rauha,
jota eivät mitkään maalliset taistelut voineet häneltä riistää. Tuo
rauha oli minulle pyhä. Tunsin Duglorea kohtaan nöyrän kunnioittavaista
rakkautta, jommoista ei ainoakaan nainen vielä ollut mielessäni
herättänyt, ja tuo yksinkertainen talonpoikaisvaimo lahjoitti minulle
hurskaan, puhtaan sydämensä yltäkylläisyydestä monet aarteet, joita
suuren maailman naiset eivät ole voineet minulle antaa. Ottaissani
puheeksi menneisyyden synkät hairahdukset, kuvastui Dugloren
vastauksissa aina tuo maailman ja kuoleman vallat voittava voima, minkä
omistaa naismieli, jota nuoruudesta saakka on elähdyttänyt elävä usko
Jumalaan.

Jo ensi päivinä vuoteeseen joutumisestani oli hän tuonut luokseni
Gottloben, meidän lapsemme! Hän oli hillityn tulinen, ujon viehkeä
tyttö, jolla oli vuoriväen jälkeläisten säihkyvät tummat silmät ja koko
olennossaan tuota kauneutta ja voimaa, jota luonto suo vain todellisen
lemmen lapsosille. Mutta ujous, arkuus ja umpimielisyys poistui,
mikäli päivät ja viikot vierivät, ja niiden sijalle tuli herttainen
leikillisyys ja rajaton hellyys vierasta, sairasta miestä kohtaan.
Veitikkamaisuus säihkyi hänen silmistään hänen lausuessaan tuiki
vakavasti:

— Te ette saa enää lähteä täältä pois, herra Quifort! Jos sitä
yrittäisitte tehdä, niin pingottaisin köyden yli laakson, ja sen ylitse
te ette pääsisi!

Hänen suloinen juttelunsa ja luottavainen katseensa sai minut
unohtamaan tuikeat kipuni.

Mutta Hangsteiner rupesi huolehtimaan ja kävi kateelliseksi nähdessään
kuinka lapsi yhä enemmän minuun kiintyi. Kun voin jo jälleen vähän
kävellä, istuimme kerran Dugloren kanssa, iltaruskon taivaalla
hohtaessa, pienellä penkillä talon edustalla. Siinä oli edessämme
pienine, kypsyväin laihojen peittämine peltotilkkuineen eloon
elpynyt kotikylämme, jossa vain yksinäinen, korkea hautaristi oli
muistuttamassa tuhotusta vanhasta kylästä.

— Jost, hymyili ystävättäreni herttaisesti, — tee täällä, missä
lapsuutemme päivät vietimme, sovinto menneisyyden kanssa!

Hän pyysi, että niin kauan kuin Hangsteiner eli, en saattaisi mitään
sekasortoa Gottloben mieleen, en häiritsisi lapsen takia heidän talonsa
rauhaa. Suuri oli velkani Duglorelle, ja hänen tahtonsa oli minulle
pyhä. Käteni hänen kädessään annoin lupauksen että olin vaikeneva.
Ja ettei Jost Wildin nimi muistuttaisi nuoruudenrakkaudestamme
noita harvoja ihmisiä, jotka olivat siitä tienneet, pysyin
kotivuoristossanikin meksikkolaisena Leo Quifort'ina.

En halunnut enää takaisin maailman touhuun ja hyörinään. Kun ei
ilmaantunut ketään surmansa saaneen Gabriel Létzbergerin paikalle,
asetuin minä, rampa, joka en enää juuri muuhun kelvannut, observatoorin
hoitajaksi esi-isieni vuorelle. Tein sen rakkaudesta Jumalaa kohtaan,
joka hyvyydessään oli sallinut minun päästä sopuun nuoruuteni lemmityn
kanssa, tein sen rakkaudesta suloiseen lapseeni ja rakkaudesta siihen
maahan, jonka kansalaisoikeudet niin kevytmielisesti olin hukannut.
Kotoiset vuorenhenget lienevät jo minulle leppyneet, ja myöskin sinä,
koulumestari Kasper. Mutta kansani tuntee minut vain »meksikkolaisena»,
salaperäisenä, outona olentona, ja nyt kun ei enää mikään minua
velvoittaisi salaamaan nimeäni Jost Wildi, haluan tuskin enää paljastaa
syntyperäni salaisuuden. Kauan en varmaan tuota nimeä kantaisikaan,
— sen sanovat minulle pistokset rinnassa! Hannulle on Hangsteiner
selvittänyt kaiken. Toivon, että sinäkin, Gottlobe, olet lukeva elämäni
tarinan ja antava minulle anteeksi, kuten äitisikin on antanut.
Kypsyneenä naisena on sinun se luettava! Kun vain sitä ennen saisin
kuulla huuliltasi tuon rakkaan sanan »isä»! —

Luopuminen maailmasta ei tuottanut minulle kovin kiihkeitä taisteluja.
Elämän seikkailujen ja myrskyjen jälkeen tuntuu yksinäisyys
puhdistavalta ja jalostavalta. Myöhemmin olen vain kerran viettänyt
päivän tuskallisen mielenliikutuksen vallassa. Se oli kolme
vuotta sitten, kun en voinut osoittaa viimeistä kunniaa rakkaalle
Duglorelleni, joka sortui äkilliseen tautiin. Autuaaksi hän silti tuli.
Minusta tuntuu kuin olisi kovaa kokeneen Dugloren elämänpolku ollut
helpompi vaeltaa kuin kalpean Abigailini.

Sentähden tahdon seista sinun rinnallasi, herttainen toverini, suloinen
vaimoni. Millainen tuo tuntematon maa lieneekin, joka häämöttää kuolon
kolkkojen porttien takana, — olen siellä sinun omasi, rakas Abigail!

Tähän päättyy elämäni tarina! Amen — amen — amen.

       *       *       *       *       *

Ei, vielä viimeinen lehti! Kolme päivää on kulunut. Sillävälin on
kattooni muodostunut avoin reikä, pakkanen on yltynyt, puut ovat
loppumaisillaan, ja pistosten lisäksi vaivaa minua kova kuume.
Hannu sähkötti minulle tulevansa lauantaina luokseni ja viipyvänsä
täällä sunnuntai-iltaan saakka, sää oli suotuisa hänen tuumansa
toteuttamiseen. Silloin tunnustin hänelle hädissäni miten laitani on.
Hannu tulee tänään, muutamain miesten kanssa noutamaan minut alas
laaksoon. Olin aina ajatellut, että odottaisin kuolemaa paikaltani
väistymättä, kuten edeltäjäni Gabriel Letzberger. Arvokkaampaa se tosin
olisi, mutta ennenkuin suljen silmäni kuolon uneen, tahtoisin vielä
kerran katsoa lapseni, Gottlobeni, silmiin. Kun viimeinen hetkeni on
tullut, pitää Hannun ja hänen painaa silmäluomeni umpeen. Te tulette
kanssani laaksoon, te eläimeni, jotka yksinäisyydessäni olette pysyneet
minulle uskollisina, yksin sinäkin, päästäiseni, pikku »Mii». En ole
unohtanut teitä testamenttiani laatiessani. Olen nyt lähtöni edellä
järjestänyt kaikki asiani, laittanut observatoorin mahdollisimman
hyvään kuntoon, olen vetänyt itsetoimivain koneiden pitkäänkäyvät
kellolaitokset ja antanut Hannun lähettää St. Jakobin meteorologiseen
keskuslaitokseen ilmoituksen, että toimeni jää hoitajatta.

Vielä muuan pikku seikka. En tiedä ken asettuu jälkeeni asumaan
observatooriin, joka nyt kenties ainaiseksi menettää tähänastisen
hoitajansa. En siis tahdo jättää jälkeeni mitään pahennusta tuottavaa,
vaan otan pois seinältä vuoteeni yläpuolelta muinaispersialaista
alkuperää olevan lauselman, joka minua usein on lohduttanut, vaan joka
voisi nuoresta mielestä tuntua masentavalta.

    »Auliisti sulle aarteitaan
    Jos maailma lie kannellut,
    Sua onni lempilapsenaan
    Kenties ei silti vaalinut.
    Ja jos sä aarteet maailman
    Taas menetit, sä muista vain,
    Ett' ajallinen tavara
    Ei suremista kannata!»

Sellainen on tuo lauselma.

Elämä ei varmaankaan ole paljon enempää kuin matka »Saturnuksella».
Mutta kiitän sinua, rakas äiti, että olet sen minulle lahjoittanut,
ja sen mukana rakkauden onnen ja kärsimykset. Kun maailmat kerran
hukkuvat, silloin on vielä kautta tyhjän avaruuden soinnahteleva
satu: Oli kerran ihme — nainen! Ihmeellisintä naisessa oli hänen
rakkautensa. Niin hyvässä kuin pahassa hän oli maan ja tähtitaivasten
käsittämättömin arvoitus!

Hannu tulee! Iloitsen sanomattomasti siitä että saan nähdä
Gottloben, mutta kyynelsilmin ja mieli syvästi järkytettynä eroan
observatooristani ja Feuersteinistäni!

       *       *       *       *       *

Jost Wildin elämäntarinaan on Hannu Stünzi vielä liittänyt yhden lehden:

Me noudimme hänet kuolintautia potevana! Gottlobe, joka oli saanut
tietää kaikki, kumartui kuolevan ylitse. — Isä, kuiskasi hän, — isä!
— Hämmästynyt hymyily kirkasti sairaan kasvot. Hän aukaisi tummat,
yhä vieläkin kauniit silmänsä ja kietoi kätensä Gottloben ympärille.
— Lapseni! vastasi hän autuaallisena. — Isä! toisti Gottlobe. Katse
kirkastettuna hän erosi elämästä. Te Selmatt'in vuorikukkaset,
kukoistakaa, kukoistakaa hänen hautakummullansa! Kerran Jost Wildin
sydän kantoi vihaa hänen kotimaatansa kohtaan, mutta verrattomasti
voimakkaampi kuin hänen vihansa oli hänen rakkautensa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VUOREN ERAKKO ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.