Karolus : Historiallinen kertomus Viron kansan vapausajan alkupuolelta

By Järv

The Project Gutenberg eBook of Karolus
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Karolus
        Historiallinen kertomus Viron kansan vapausajan alkupuolelta

Author: Jaak Järv

Translator: Juho Kujala

Release date: May 31, 2025 [eBook #76202]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: "Työläisen" kirjapaino, 1911

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAROLUS ***

language: Finnish




KAROLUS

Historiallinen kertomus Viron kansan orjuusajan alkupuolelta


Suomentanut:

J. Kujala





Porvoossa,
"Työläisen" kirjapaino,
1911.




I.


Alhaalla laaksossa virtasi joki hiljalleen, ylhäällä jokitörmällä
sijaitsi muhkea hovi, jonka torniin auringonsäteet taittuivat. Hovi
oli äskettäin rakennettu.

Joukko ihmisiä työskenteli muuraustyössä. Toiset muurasivat, toiset
kantoivat edellisille kiviä ja muurausruukkia kolmannet kulettivat
rakennusaineita. Hovin ympäri rakennettiin muuria.

Työ sujui joutuisaan, sillä tekijät olivat vankkarakenteisia, niiden
joukko oli suuri ja työvouteja oli myöskin kylliksi.

Päivällisloman aikana alkoi työläisten kesken keskustelu.

"Miksi meidän täytyy tehdä tällaista turhaa työtä?" alotti eräs puheen.
"Huoneita on tarpeeksi heille itselleen ja eläimilleen, vahvoja
ja kauniita ovat kaikki. Nyt rakenteilla olevaa muuria ei voida
asuntoina käyttää. Miksi sitä tarvittaisi, jos kerran meitä kohtaan
aijottaisiin olla rehellisiä? Veljet, me rakennamme viimeisen
vapautemme juttua — vankihuonetta itsellemme! Vai eikö se ole jo
monessa hovissa nähty?"

"Puhut oikein, Oglas", huomautti toinen. "Mutta mihin pääsemme tästä?"

"Takoa itselleen kahleita ja senlisäksi syyttömästi, on häpeällistä!"
jatkoi Oglas päättävästi. "Emme jatka enään! Mitä arvelette? —
Pesemme kasteen pois itsestämme ja sanomme linnanherralle totuuden. Me emme kellekään tee
pahaa, emme hänellekään, jos hän on ihminen. Miksi rakentaa muuria!"

"Niin teemme!" vastasivat useat. — "Helppo sanoa!" varotti eräs
joukosta, "vaan sitte meidät tehdään henkiorjiksi." Oglas, noin 40
vuotias vahvanrakenteinen mies, loi varoittajaan vakavan katseen.
"Onko asemamme nyt kristittynä parempi? Pahenee vaan yhä! Emmekö sitä
jokainen huomaa jo näistä valleistakin, joita rakennamme? Ja tuli
mitä tuli, mutta vapaaehtoisesti antaa kahlehtia itsensä ei sovi!
Ludinghausen on kyllä hiukan kaltaisiaan parempi, mutta sittenkin
merkitsevät nuo muurit meille pohjatonta vihelijäisyyttä ja hänelle
samassa määrässä ylellisyyttä. Ei, kunniamme, riistetty vapautemme,
isäimme kuuma veri ei salli tämän jatkuvan! Niiden täytyy olla meille
pyhät. Tahdon ensimmäisenä astua Ludinghausenin eteen ja sanoa:
"Pyhimmät muistomme eivät salli työtä jatkettavan. Mutta ensin se
kastevesi pois."

Silmänsä säihkyivät innostuksesta.

He läksivät joen rantaan. Väkivalloin riistetyn vapauden tuli näytti
jokaisen rinnassa syttyneen uuteen loimuun.

Eräs vanha harmaahapsi joukosta, kasvot taivasta kohti luotuna
rukoili:

"Vanha isä, korkealla valkeudessa, katso meihin! loppuneet on lastesi
ilonpäivät. Surunpäiviin ne ovat vaihtuneet. Murheenkyyneleet
vuotavat. Metsä huminoi niiden surusta, jotka äsken olivat
iloisia. Tuuli voihkii niiden huokauksia, jotka äsken riemuitsivat.
Niin, lapsesi erotettiin sinusta. Katso meihin! Palajamme sinulle.
Vahvista meitä! Ole kanssamme!"

Vakavat entisajan kaihon kyyneleet vierivät vanhuksen vakaville
poskille. Nuoret täytti innostus ja Iujamielisyys.

He riisuutuivat, astuivat jokeen ja peslvät itsestään kristillisen
kasteen, kuten luulivat.

Vedestä tultuaan tunsivat he uutta elämää rinnoissaan, sekä
puhtauden seurauksena helpotuksen tunnetta ruumiissaan. Luulivat
sopineensa jumalansa kanssa ja saaneensa rikoksensa anteeksi.

Sellaista pesun kautta kristinuskosta puhdistautumista tapahtui
usein toisella vuosisadalla jälleen tuon uskon tänne tuomista.

Eikä ihme. Heille virolaisille tuotiin tuo "rakkauden oppi" tavalla,
joka synnytti heissä varman käsityksen, että se oli vihan ja
vainon uskonto, johon heitä oli raa'alla väkivallalla pakotettu, ja
jota seurasi julma taloudellinen sorto. Siksi tuo kurja usko joinakin
innostuksen hetkinä "pestiin" pois ja palattiin vanhojen jumalien
uskoon.

Eräs noista, nyt puheena olevista, lausui vedestä astuessaan: "Olen jo
kolme kertaa kastettu ja yhtä monta kertaa siitä peseytynyt. Neljättä
kertaa en enää heitä laske kimppuuni, kävi miten kävi." Niin
uhkasivat useat.

Jälkeen päivällisen ei enää menty työhön, eikä toteltu johtajia. He
läksivät joukolla linnan edustalle vaatien hovin herraa ulos. Kun
tämä ilmestyi ovelle, astui Oglas esiin ja puhui varmalla äänellä:

"Suuri herra! Olemme rakentaneet sinulle muhkean linnan. Elä siinä ja
hallitse meitä, mutta älä vaadi meiltä työtä, joka meitä häpäisee!
Muuta varten ei tätä vallia rakenneta, kun siksi, että niiden suojassa
meitä voitaisiin julmemmin orjuuttaa. Miten voimme itsellemme takoa
orjuuskahleita? Sillä häpäsemme vapauden taistelussa kaatuneiden
esivanhempiemme muistoa. Ei, olemme keskeyttäneet työn ja siinä
pysymme. Jatka itse noiden muurien rakentamista, jos niitä tarvitset,
mutta älä vaadi meiltä tätä itsemurhaa. Onnettomuutemme on jo kyllin
suuri, olemme voitetut, meiltä on
riistetty se, mikä meille on pyhintä — vapaus! Se riittää jo!
Muistot ja tunteet mitkä sinulle on pyhät, ovat meille samoin. Me
luotamme kunniantuntoosi, että vapautat meidät työstä, mikä nyt on
keskeytetty."

Herra Ludinghausenin kasvot synkistyivät. Hän loi vihasen katseen
puhujaan. Viimein kysyi: "Puhutko toisten puolesta, Oglas?"

"Puhun", vastasi tämä päättävästi ja sata suuta takanaan toisti sen
rohkeasti.

"Mutta kuinka te uskallatte?" kysyi Ludinghausen kiukuissaan: "Mitä
te puhutte vapauden riistämisestä ja orjuudesta? Maanne ja vapautenne
on teillä jälellä. [Saksalaisten ja tanskalaisten hallituksen ensi vuosisadalla
oli suurella osalla kansaa maa ja vapaus vielä mutta sillä rajoiituksella,
että he sopimusten perusteella maksoivat herrojensa
verot ja olivat pakotetut ottamaan osaa heidän sotaretkiinsä. Siis
orjuutta jo sekin!] Mutta ajatelkaa! Te voitte ne menettää, jos
vastustatte, ettekö näe, että toiset herrat ovat pienimmänkin
vastarinnan sattuessa ottaneet kansalta maan ja vapauden ja tehneet
heidät henkiorjiksi?"

"Me uskomme, että sinä olet parempi kun toiset", vastasi Oglas, "mutta
se vapaus minkä sanoit meillä olevan, on kurjaa siihen verraten mitä
menetimme. Olemme voitettuna joutuneet sinun ja veljiesi työjuhdiksi."

"Riittää! Työhön!" kiljasi ylpeä tanskalainen kovalla äänellä.

"Ei!" vastasivat kaikki, "maaveroina suoritamme kyllä muuta työtä.
Pidämme sanamme."

"Ei maksa vaivaa heille puhua", huomautti ylityönjohtaja. He ovat
tehneet pahempaakin, ovat luopuneet pyhästä kristinopista ja tulleet
jälleen pakanoiksi. Tulivat juuri joesta."

Ludinghausen löi syvää inhoa ilmaisevan katseen kansaan. "Onko se
totta?"

"On", vastasi Oglas. "Emme käsitä teidän uskoanne. Meille on oma
uskomme kallis ja rakas. Antakaa meidän pitää se, me emme häiritse
teitä uskossanne. Teille ei ole siitä hyötyä, jos olemme teidän
uskossanne, eikä vahinkoa, jos olemme omassa uskossamme. Poistakaa
se ehto sopimuksestamme. Kaiken muun, mikä teille on hyödyllistä,
täytämme."

Kiukustunut kristitty, koettaen niellä vihansa lausui: "Se ainoa
kohta sopimuksessamme, uskonto, on pyhin. Pyhää kristinuskoa olemme
tulleet teille tuomaan ja sen siunauksesta teitä osalliseksi tekemään.
Te olette minun alammaisiani ja me molemmat väkevän Tanskan kuninkaan
alamaiset. Kuningas vaatii, että hänen alammaistensa on oltava
kristittyjä. Sitä vaati jo Waldemar II ja nyt vaatii sitä myös
Erik IV. Ne molemmat kuninkaat ovat meidät täysin valtuuttaneet
pakottamaan teitä väkivallalla kristinoppia tunnustamaan. Ja
vielä muistutan teille: 7 vuotta sitten, se oli v. 1306, pidettiin
Rahveressä maa-asiain järjestämistä varten suuret maapäivät, joilla
päätettiin, että uskonluopiot tehdään henkiorjiksi. Ja Tallinnan
piispa Henrik I asetettiin Tanskan kuninkaan sijaiseksi ja hän
hallitsee siis maata hänen nimessään. Minkälaisella sydämmellä piispa
ottaa vastaan tiedon luopumisestanne? Älkää luulko, että niin suuri
rikos jää rankaisematta. Te kaikki tulette henkiorjiksi, tai jos heti
kadutte, rukoillen anteeksiantoa ja antaen kastaa itsenne, niin antaa
kuningas ja piispa sekä paavi teille armon. Kuulkaa siis laupeuden
ääntä ja jättäkää perkeleen palvelus. Ajatelkaa!"

Miehet poistuivat, jääden entiseen päätökseensä. Seurasi rangaistus.
Kaikilta otettiin maa pois ja tehtiin
orjiksi, joiden kanssa isäntä sai menetellä miten tahtoi. Tappaminen
vain oli virallisesti kielletty.

Kamala kohtalo odotti Ludinghausenin orjia. Piti rangaista heitä
perinpohjin, tukahuttaakseen viimeisetkin "kapinan" idut. Ensin
ruoskittiin, hajotettiin niskotelleet orjat toisiin moisioihin
[moisio, vironkielellä möisa — kartano eli hovi. Suom. muist.],
jottei yhdessäolo synnyttäisi yhteistunnetta, joka ehkä taas tilaisuuden
sattuessa kehittyisi kapinaksi.

Ihmeellistä oli se, että Oglas — lakkolaisten johtaja — jätettiin
Ludinghausenin moisioon. Kuitenkin erotettiin hänet vaimostaan
ja rakkaasta pojastaan, joille herra laittoi asunnon loitommalle
kartanosta. Oglas sai orjana työskennellä kartanossa.




II.


Lähes vuosi ylläkerrotusta on kulunut. Lämelan — niin oli
Ludinghausenin hovin nimi — ympäri olivat vallit kohonneet. Kaikki
oli valmista. Paljon oli siinä työssä hikoiltu ja kärsitty. Yhä
kurjemmaksi muuttui orjien sekä "vapaiden" asema. Se huomattiin joka
puolella. Pienimmistäkin erehdyksistä rangaistiin henkiorjuuteen
asettamalla, ja viimein jo vallan ilman syyttäkin pantiin
ihmisiä henkiorjuuteen. Orjien vaihtaminen kotieläimiin astui
päiväjärjestykseen, samoin muukin raaka kohtelu.

Tällainen olotila synnytti yleistä tyytymättömyyttä, sekä kristittyjen,
että ei kristittyjen orjien keskuudessa.

Salainen tyytymättömyys ja viha vallitsi myös Ludinghausenin
orjien keskuudessa. Haudottiin mielissä kostoa sekä samalla
sorrosta vapautumista ja odotettiin vain sopivaa tilaisuutta sen
toimeenpanemiseen. Seurauksista ei välitetty. Kostotilaisuus tulikin
pian. Ludinghausen näet pani toimeen vieraspidot linnan valmistumisen johdosta.

Äärimmäisen ylellisesti valmisteltiin tätä juhlatilaisuutta
kuumeentapaisella kiireellä.

Juhlaan oli kutsuttu vanha piispa Henrit I, samoin kuuluisammat
tanskalaiset vasallit Leo von Orgies ja Johan von Walghite. Sinä
aikana ei ollut kenenkään kanssa sotaa käynnistä, joten noiden
linnanherrojen päätehtävä oli irstailu ja mässäily suurissa
juhlissaan.

Tämän juhlatilaisuuden arvelivat orjat sopivimmaksi tuhota useampia
kiduttajiaan yhtaikaa. Keskiyöllä kun juhlavieraat arveltiin olevan
täysin juovuksissa ja siis vastustuskyvyttömiä, piti tungettaman
linnaan ja surmattaman jokikinen verenimijä. Palvelijoilta oli saatu
tietää juhlapäivä.

Luonnollisesti tiesi Oglas myöskin tuosta suunnitelmasta. Hän olisi
kyllä tekoa puoltanut, jos siitä todella olisi ollut heille etua. Mutta
nyt, yöllisessä kokouksessa, suunnitelmaa laadittaessa oli hän jyrkästi
vastaan, sillä hän aavisti, mitkä seuraukset siitä tulisi olemaan,
jos se onnistuikin, joka sekin oli epäiltävää. "Ajatelkaa veljet",
sanoi hän. "Asia on kahdelta puolen kamala. Siellä on joukko viattomia
ihmisiä m.m. naisia, jotka eivät ole meille mitään pahaa tehneet, ja
nuo kaikki kuolisivat, sillä heitä olisi mahdoton pelastaa, vaikka
tahtoisittekin, ja siksi tämä teko ei saa tapahtua. Me emme saa
vuodattaa viatonta verta. Sitte, jos nuo kaikki juhlassaolijat
saisivatkin surmansa, mitä olisi siitä hyötyä? Toista jäisi muualle
maassa, jotka kostaisivat surmattujen puolesta kamalasti, ja asemamme
ei paranisi, päinvastoin muuttuisi se kymmenen kertaa pahemmaksi, tuon ajattelemattoman
teon seurauksena. Samoin kävisi, jos teko epäonnistuisi. Olen aina
ollut valmis toimimaan jos siitä on ollut hyötyä meidän sorretuille
veljillemme ja itsellemme, mutta nyt suunnitellun teon seuraus on
oleva kamala! Se on minun ajatukseni."

Useat myönsivätkin Oglas'en olevan oikeassa, toiset taa§ epäilivät
rehellistä miestä herrojen kätyriksi, kuitenkin päätettiin yritys tällä
kertaa jättää sikseen.

Se lienee kuitenkin tapahtunut vaan näennäisesti, Oglaksen ja toisten
vastustuksen vuoksi, sillä kohta oltiin taas koolla ja — ilmoittamatta
Oglakselle ja toisille, ja päätettiin lopullisesti hanke toteuttaa,
Oglas'een ei Iuotettu ja siksi ei hänelle hankkeesta ilmotettu — — —

Juhlapäivä tuli. Herrat ja orjat olivat kumpikin tavallaan siihen
valmistautuneet. Toisen juhlapäivän vastaisena yönä marssi joukko
miehiä linnan portille. Portinvartija vangittiin vastuksitta, ja portti
avattiin.

Kun vuolas virta, astui joukko sisään, kaikki oli hiljaa, portin
vartijakaan ei ääntä päästänyt.

Kun miehet olivat päässeet sisään, sulleutui linnan portti äkkiä
— muurille johtavat tikapuut kiskaistiin alas, ja — asestettu
sotamiesjoukko hyökkäsi sisääntulleiden limppuun. Alkoi kamala
taistelu. Myöhemmin saapuneet, mutta portin sulleutuessa ulos jääneet
näkivät, että heidän hankkeensa oli tietty ennakolta, näkivät, että
toverinsa vangittiin tai tapettiin, ja heidätkin piiritti sotaväki,
heillä oli ainoastaan valittavana kuolema, sillä elävänä antautua olisi
ollut kauheaa.

Hetkinen — ja saarrettu orjajoukko oli teurastettu ja virui
veressään. Ne harvat, jotka olivat jälellä, jätettiin henkiin, sillä
niistä ei enää ollut vastusta.

Näin loppui Lämelan orjien vaistomainen vapautusyritys — aivan
toisiin siis, kun he olivat edellyttäneet.

Ludinghausen oli saanut tiedon hankkeesta ennakolta, ja oli tuottanut
useita satoja sotilaita linnaan, oman joukkonsa lisäksi. Mitä
voisivatkaan miltei aseettomat orjat asestetulle joukolle.

Juhla ja mässäily jatkui nyt vielä entistä hurjemmin, siihen
sekottui huumaus orjien verestä.

Jälelle jääneet 5 miestä hirtettiin linnan portilla jo juhlan aikana,
kun heiltä ei viettelyillä eikä kidutuksilla saatu tietää eräiden
pakoon päässeiden nimiä.

Eräs noista lausui silmukkaa kaulaan asetettaessa: "Oi Oglas! Olit
sittenkin oikeassa. Nyt heidän vihansa kohtaa julmasti koko onnetonta
heimoamme."

Portinvartija, joka tuon kuuli, ivasi: "Sen tiedätkin. Sinä
ensinnä tulit yli muurin. Luulit minun olleen juovuksissa, mutta
en ollutkaan. Teeskentelin, kuten oli käsketty. Kyllä osaamme olla
kavalat. Siellä olet nyt!"

"Tanskalainen koira!" kiljasi eräs kuoleva vihasesti, kun samassa
maa katosi jalkojensa alta ja hän jäi riippumaan hirteen, kuten
toisetkin.

Miten oli Ludinghausen saanut kapinahankkeesta tiedon?

Oglas'en vaimo oli, kuultuaan että kapina oli uudestaan päätetty,
antanut sen ilmi linnan herralle.

Hän oli saanut kuulla, että kapinahanke oli uudestaan päätetty ja
uhattu Oglastakin, syyttäen häntä kavaltajaksi, joka siten aikoi
ostaa vapauden itselleen.

Vaimo pelkäsi, että kapinalliset tappaisivat hänen miehensäkin ja
siksi oli hän rientänyt Lämelaan ja kertonut kuulemansa.

Hänet oli poikineen vangittu.

Kun juhla oli loppunut, ja uhrit riippuivat hirsipuussa, kutsutti
Ludinghausen Oglas'en vaimon luoksensa ja lausui vielä
jälelläoleville tuttavilleen: "Tuo vaimo ilmoitti orjien hankkeen.
Emme enää olisi
elävien joukossa, ellei hän olisi tullut murhasuunnitelmaa
ilmottamaan."

Kaikki katsoivat ihmeissään edessään seisovaa naista. Hän oli vielä
nuori, yksinkertaisen vakava. "Missä on mieheni, Oglas?" kysyi hän.
"Täällä on sittenkin kapinoitu — onko Oglas säästynyt?"

"Hän on säästynyt, eikä hän ole kapinaa nähnytkään."

Vaimon surullinen katse kirkastui.

"Mikä on nimesi?" kysyi eräs vieras.

"Saale", vastasi Ludinghausen.

"Saale, olet tehnyt meille hyvän työn", jatkoi kysyjä, "me tahdomme
sen palkita." Niin sanoen asetti hän joukon rahaa pöydälle. Toiset
seurasivat esimerkkiä, ja pian oli suuri kasa rahaa pöydällä.

"Se on sinun, Saale!" virkkoi Ludinghausen.

Vaimo katsoi uhkeasti vieraita, lausuen:

"Ottakaa rahanne takasin. Sydämmelleni on siitä kyllin tuskaa, että
veljieni verta täällä on vuotanut. Ajattelin, että ilmiantamisen
kautta viattoman veren vuodatus estyy, ja Oglas säästyy. Nyt on, kuten
kuulen, Oglas hengissä, mutta verilöyly on kuitenkin tapahtunut.
Mikä kauhea kohtalo! Onneton kansa — kauhea raha!"

Hän käänsi katseensa inholla rahoista poispäin.

"Sano sitten, Saale!" virkkoi rahatarjouksen alulle pannut vieras.
"Sano millä voimme sinut palkita?"

"Kuka olet?" kysyi Saale.

"Olen Tallinnan piispa ja kuninkaan sijainen Henrik I *).
[Piispa Henrik I hallitsi Tallinnan hiippakuntaa vuodesta 1289
vuoteen 1314.] Pyydä mitä
tahdot ja me täytämme."

Uusi toivonkipinä loisti Saalen katseesta. "Hyvä,
minä tahdon pyytää", lausui hän astuen piispan eteen. Älkää ajako takaa
pakoon päässeitä, älkää heitä rangaisko! Älkää sälyttäkö kansan
hartioille enää suurempaa kuormaa. Antakaa miehelleni vapaus jälleen.
Se ei ole teille vaikeaa. Se on minun pyyntöni. Täyttäkää se! Se
koituisi teille hyödyksi."

Harmaahapsinen vanhus astui askeleen taaksepäin; katseensa osotti,
että hän tuota pyyntöä liiaksui. Hän lausui: "Saale, sinä pyydät
mahdottomia. Niin suuria rikollisia ei voida jättää rankaisematta.
Mutta maakuntahallitus ja neuvosto tulevat pyyntöäsi käsittelemään."

"Ei, se ei sovi!" toistivat useat. "Rikolliset on löydettävä ja
saatava selville vaikka rautakokeella.
[Viron vasallien 1306 maapäivillä laatima laki oikeuttaa
"rautakokeen" syyllisen selville saamiseksi, siten, että rikoksesta
epäilty pantiin kantamaan kuumaa rautaa käsissään, tai kävelemään
kuumalla peltilevyllä. Jos rauta poltti, oli se syyllisyyden todiste, jos
ei, oli epäilty syytön.]  Oglas'en vapautus on eri kysymys. Kansaa ei kukaan rasita."

"Vai ei rasiteta!" huudahti kiihottunut vaimo. "Jokainen hetki antaa
siitä todisteita. Ja luullakseni nyt tuon kapinayrityksen jälkeen
kurjistatte te kansan aseman äärimmilleen! Se on jo kylliksi onneton.
Sallikaa sen kärsimysten mitan jo olla täysi. Älkää sitä enään lisätkö.
Sallikaa sen "rakkauden opin" kerran käytännössäkin toteutua. Se
olisi teiltä kunniallista. Tähän asti on kansa nähnyt noissa uuden opin
tuojissa vaan kiduttajiaan. Rajottakaa se kerran. Kansan hätä on jo
kyllin suuri, Kuulkaa minua!"

Vallitsi haudan hiljaisuus. Naisen koko olento, h&nen innostusta
uhkuva puheensa oli tehnyt syvän vaikutuksen.

Vihdoin katkasi äänettömyyden ent. sijaishallitsija Sakseson lausuen:

"Varo puheitasi vaimo! Sinä heität meille syytöksiä. Miten on sinun
kansasi itse menetellyt? Kun he saavat käsiinsä meikälåisen, repivät
he sen kappaleiksi. Miten menettelivät he meikäläisten sotavankien
kanssa! Kauhistuttaa ajatuskin siitä. Ja entäs tämä viimeinen
joukkomurhayritys! Pitäisikö noin pirulliset teot jäädä rankaisematta?
Pirullisuus jollaista ei helvetissäkään tunneta. Ja sinä uskallat
meitä vielä syyttää!"

"Käärmekin tulessa kiemurtelee", vastasi Saale. "Te, arvoisa herra,
näette syytä vaan meissä. Kumpi hyökkäsi ensin toisten kimppuun —
mekö? Kumpi riisti toiselta onnen ja vapauden ja teki toiset orjiksi?
Kumpi kidutti toisia kaikilla mahdollisilla keinoilla? Ajatelkaa!
Pitäisikö tämän kaiken vaieten kärsiä!"

"Riittää! Viekää hänet pois", käski Sakseson.

Se tapahtui.

"Sallikaa minun nähdä miestäni", lausui Saale mennessään.

"Voit saada nähdä toisen kerran, ei nyt."

"Millainen rohkeus ja innostus", ihmettelivät vieraat. "Miten kaunis
lapsi hänellä on! Mistä on hän saanut niin paljon valistusta ja
rohkeutta?"

"Kai mieheltään, Oglas'elta", vastasi linnanherra.

"Hän on vallan toisista poikkeava luonteeltaan."

"Vai niin. Tuokaa hänet esiin. Tahdomme häntäkin nähdä", vaativat
useat.

Pian astuikin sisään mies, leveäharteinen ja kookas, huonoissa
orjarääsyissä. Vaikka olikin näännytetty orja ja laiha, ei
orjuushengestä nähty hänessä jälkeäkään.

"Sinäkin olet kapinahankkeesta tiennyt, Oglas", lausui Leo von
Orgies. "Mikset ilmaissut sitä! Orjan täytyy olla herralleen
uskollisen."

"Olen herralleni jo sanonut, että siitä tiesin, mutta
kun se raukesi minun vaatimuksestani, niin en katsonut
velvollisuudekseni siitä kieliä. En ole näet teidän joukostanne."

"Sinä olet tiennyt uusiutuneesta kapinayrityksestä, joka sen jälkeen
suunniteltiin."

"Olen jo {anonut, etten tiennyt, siis ei siitä ole mitään sanottavaa."

"Olet aikasemmin kiihottanut kansan ja orjia vastarintaan", jatkoi
Orgies, "ja tämäkin kamala verityöhän se oli kiihotuksesi tulos."

"En koskaan sano sanaa, mikä kiihottaisi veljiäni ajattelemattomiin
tekoihin. En myöskään jätä tekemättä sitä, mikä on veljilleni hyödyksi.
Kansalla on raskaat ajat, ja vielä raskaammat tulossa, ja siksi
olisi heidän hyväksi toimittava mitä voi. Mutta, kuten näette, olen
henkiorja, enkä siis mitään voi."

Orgies katseli kummastellen harvinaista orjaa. "Me tiedämme että sinä
kiihotit orjat kapinaan. Tunnusta totuus, se lievittää rangaistustasi!"

"Totuuteni olette kuulleet", vastasi orja rauhallisesti. "Sittekin
sana vielä siitä: Onneton orja pyytää armoa tälle onnettomalle
kansalle! Vaikkakin osa on ollut kapinassa, eivät kaikki ole olleet.
Riittäköön tämän linnan pihalla vuotanut vert sovitukseksi."

Orjan silmistä paistoi rajaton rakkaus, ja surumielisyys. Orgies
vastasi:

"Ole huoletta. Enempää ei tapahdu kun oikeus."

Oglas vietiin pois — vankeuteen. Hänet vangittiin heti kapinahankkeesta
tiedon saatua, eikä vieläkään uskallettu häntä vapauttaa, sillä
pelättiin hänen vaikutustaan toisiin. Vaimonsa vangitsemisesta ei
Oglas tiennyt.

"Tuntui kun tribuni olisi kansansa edestä rukoillut", lausui piispa.
"Miten järkevä puhe sekä varma, päättävä esiintymistapa! Miten
syvällinen rakkaus veljiinsä! Harvinainen ihminen!"

"Niin", ihmettelivät toisetkin juhlavieraat ja Ludinghausen arveli
hänessä virtaavan erikoista verta. "Hänen sukuperästään on tärkeitä
otaksumia lausuttu", lopetti herra, ilmaisematta enempää, vaikka
jännityksellä odotettiin.

Oglas'en pojan päätti Ludinghausen ottaa kasvattaakseen hänestä
sivistyneen miehen. Sen toimenpiteen toisetkin hyväksyivät, kun hän
sen heille ilmaisi, mutta varottivat vapauttamasta Oglasta.

Juhla oli lopussa ja vieraat poistuivat. Alettiin etsiä "syyllisiä" ja
niitä löydettiinkin linnan saksalaisten ja tanskalaisten palvelijain
ilmiantojen perusteella, sekä rautakokeen avulla, joka luonnollisesti
"todisti" aina herrojen eduksi. Ne tapettiin.

Umpimähkään rangaistiin vielä joukko orjia, joiden luultiin olleen
kapinaan osallisia, tai ainakin siitä tienneen. Heitä ruoskittiin ja
Ludinghausen myi ne toisiin moisioihin, tai vaihtoi eläimiin. Siten
arveltiin kapinahenki saatavan pois juuritetuksi perin pohjin.

Myös Oglas'en myi isäntä Ludinghausen serkulleen Daalenille
"puolivapaaksi" palvelijaksi, jota piti mahdollisimman paljon
pysyttää erillään varsinaisista orjista.

Vaimolleen annettiin "kiitollisuuden osotukseksi" hengenpelastuksesta
kappale maata ja asunto kartanon alueen laidalla, sekä pantiin
luotettava vartija estämään hänen ja orjien keskinäistä
vuorovaikutusta. Vartijan saattamana sai hän tulla pari kertaa
vuodessa Lämestaan poikaansa tapamaan, mutta ei saanut pidemmältä
keskustella poikansa kanssa.

Tämä ilmotettiin myös Oglaselle ja Ludinghausen kutsui molemmat
luokseen ja lupasi heille kasvattaa pojasta miehen, josta tulee paljon
hyötyä isänmaalle. Ottaen syliinsä 2-vuotisen kauniin pojan, virkkoi herra:

"Nimesi on Kahro, se on: ei mitään. Tästä alkaen on nimesi Karolus —
rohkea, voimakas. Kasva suureksi ja tuota hyötyä synnyinmaallesi!
Tästä hetkestä alkaen olet minun lapseni, ja minä rakastava isäsi.
Jumala kanssasi!"

Poikanen oli siistissä vaatteissa kaunis, kun enkeli. Vanhemmat valtasi
ristiriitainen tunne. Molempien huulet värisivät. Viha, rakkaus ja
tuska täytti yhtaikaa heidän sydämmensä. Äiti virkkoi:

"Miksi olen minä niin heikko, ja sinä niin väkevä, että voit
minulta riistää lapseni, rakkaimman maailmassa! Ja se vielä tapahtuu
"kiitollisuuden" nimessä! Oi, että voisin musertaa tämän kirotun
maan, joka sellaista vääryyttä päällään kantaa! Mutta — en voi
mitään. Poikaseni, taivaan isä olkoon kanssasi, ja varjelkoon
sinusta tulemasta sen suvun halveksijaa, josta olet lähtöisin!"

Hän katsoi poikaansa rajattomalla äidinrakkaudella.

"Älä sure, Saale!" lausui Oglas. "Tämä viaton kärsimys on raskas, mutta
siitä juoksee voiman lähde, älä anna sen kuivaa! Ja sinä Ludinghausen,
joka et tyydy miehen ja vaimon eroittamiseen, vaan riistät äidiltä
lapsen. Se koituu sulle onnettomuudeksi. Sen vannon minä, Oglas! Meistä
eikä lapsestamme ei ikinä tule pyyteittesi tahdotonta täyttäjää,
Lapseni" — hän kääntyi lapseensa. "Ole meidän täällä linnan
loistossakin, älä meitä unohda. Kasva siinä hengessä, jota vanhempiesi
sielut täyttää. Viettelevän loiston keskellä suojelkoon sinua
urhoollisten esivanhempiemme henget!"

Oglas tahtoi ottaa lapsen syliinsä, mutta lapsi ei tullut, sillä hän
ei ollut vuoden aikaan nähnyt isäänsä kun sen sijaan Ludinghausen oli
häntä usein pitänyt sylissään.

Väristys puistatti Oglasta kun lapsi häntä kaihtoi.

Ludinghausenin katse oli synkkä. Äidin ja isän sanat olivat tehneet
syvän vaikutuksen häneen. Hän näytti hämmentyneen. Palvelijat,
käskettynä viemään pois Oglasta ja Saalea, saapuivat.

Kyynelten vieriessä muuten niin päättävän miehen, Oglasen poskille,
lausui tämä:

"Kallis vaimo! Ehk'en enää saa nähdä sinua ja lasta. Ole edelleen
rohkea ja koeta suojella lasta ja tiedä että miehesi kaukana, kaukana
pohjattomasta onnettomuudessa, tuntee sinusta onnea ja iloa!"

He poistuivat palvelijain seuraamana.

Lapsi ojensihe kätösensä äidin jälkeen itkien.

"Älä itke! Äiti palajaa jälleen", virkkoi Saale.

"Kallis vaimo!" kuiskivat Ludinghausenin huulet.




III.


Arnolf von Ludinghausen oli mahtava, hiukan lempeämpiluonteinen kun
senajan vasallit [Vasallit — ritarit, jotta saivat kuninkailta maa-alueita
asukkaineen täydelliseksi omaisuudekseen, palkkioiksi avustuksestaan
sodnnkäynneissä. Niistä muodostui Viron sortaja-aatelisto.],
kunnianhimoinen, josta johtuvana voitiin pitää
hänen Innokasta haluaan tuottaa valtakunnalle ja maalle hyötyä.
Ottaessaan onnettoman Kahron vanhempiensa käsistä kasvatikseen, oli
hänen tarkoituksensa kasvattaa pojasta mies, jonka piti joko jumalan
sanan miekalla kurittaa pakanoita, tai teräsmiekalla laajentaa
valtakunnan piiriä, jompikumpi hänestä piti tulla. Siitä oli Arnolf varma,
toivoen siitä itselleenkin kunniaa.

Enempi mietittyään, päätti hän kasvattaa pojasta
papin, sillä itse kansan keskuudesta nousseella miehellä hänen
luullakseen, on enempi vaikutusta "pakanalliseen" kansaan. Kirkon
ystävänä tiesi Ludinghausen, kuinka jo vanha Albert
[Riian ja Liiivinmaan piispa v. 1189—1229]  oli kansan
pojista kouluttanut pappeja kuten Suomen Pietari, Vironmaan J.P.
Kakewald y.m. Kahron ottaessaan oli Ludinghausen lapseton.

7-vuotisena vietiin Kahro Tallinnaan kouluun. Siellä tuli hänen olla
11-vuotiseen. Jos tahtoi papiksi, tuli vielä käydä 8 vuotta koulua.

Poika kasvoi ja vaurastui. Äiti itki aina silloin kun sai tavata
poikaansa. Mitä tunsi hän, mitä ajatteli? "Oglas, Oglas!" kuuli
kerrankin eräs opettaja äidin huokaavan. "Missä sinä olet? Kuka kertoo
sulle, miten lapsesi voi? Kuka tuo viestin minulle, missä sinä olet?
Miten paljo kärsit! Armas Oglas!"

12-vuotiaana oli Kahro parhain oppilas. Ludinghausen tahtoi hänestä
todella saada aateliston maailmankatsomusta omaavan miehen. Siinä
hengessä kehotti hän opettajia poikaa kasvattamaan. Hänen piti oppia
halveksimaan tyhmää, raakaa kansaa, ja kunnioittamaan heitä ja
teikäläistä sivistystä ja vieraantua kansasta.

Herra piti häntä aivan omana lapsenaan nyt kun kuolema kolme vuotta
sitte vei häneltä puolison, joka ensin lahjotti hänelle tyttären, joka
sai nimelleen Kordelia.

Karolus pantiin kirkkokouluun, jossa opetus, suurimmalta osalta ollen
uskonnollista, alkoi tuntua oppilaasta vastenmieliseltä. Opettajien
käytännölliset elämäntavat eivät myöskään Karolusta miellyttäneet. Hän
käänsi koululle selkänsä, selitti tasvatusisälleen, ettei hän tahdo
tulla papiksi, se ei häntä miellytä. Hän oli silloin 16-vuotias.

Ludinghausen vei pojan Paadiksen luostariin. Siellä huomasi Karolus
paljon sellaista, jota oman "pakanallisen" kansansa keskuudessa ei
huomannut, m.m. siellä juotiin ja mässättiin ja ryvettiin loassa.

"Kaunista opetusta", virkkoi Karolus kerran pilkallisesti, kun eräs
oppilas makasi eräässä pellonojassa, luostarin alueella sikahumalassa.
"Olen kuullut, ettei kansa ollenkaan juo juovuttavia juomia. Kun
meidän tulee kerran heille opettaa kristillisiä tapoja, täytyy heille
opettaa myös oluen valmistusta ja juontia. Kyllä niistä sitte tulee
nöyräniskaisia, jotka alistuvat kaikkeen. Eikö olekin siveää
opetusta! Onko kukaan kansan keskuudessa nähnyt moista halpamaisuutta?"
Tuo ei "veljiä" oikein miellyttänyt. Eräs lausui kerskuen: "Se on
meidän keksintömme, oluen valmistus. Eiväthän tyhmät pakanat sitä
osaa."

"Minusta näyttää", jatkoi Karolus, "etteivät he niin tyhmiä ole kun
täälläpäin, kun juodaan pidoissakin järki päästä ja jalat alta. Se on
kai meille kunniaksi, meille, jotka tuomme heille 'uutta, pyhää uskoa'."

Jonkun aikaa viipyi Karolus vielä luostarissa, mutta pian saatiin
huomata, ettei hänestä tule "hengenmiestä". Sentähden näki Ludinghausen
paremmaksi antaa hänellä sotilaallista sivistystä. Karolus oli iloinen
tuosta asian käänteestä.

Iloinen oli äitikin kun sai kuulla, ettei poikansa joudu sen opin
levittäjäksi, joka kansalle oli vaan orjuuskahle.

Näin kasvatettiin Karolusta edelleen sen ajan maailmankatsomuksen
hengessä, mutta häntä et voitu luomteensa puolesta muuttaa. Hän sai
tietää kansansa hädästä ja ahdistuksesta — se ei jäänyt häneltä
salaan, vaikka häntä koitettiinkin eristää kansasta. — Hän tunsi, että
hän oli kansan lapsi — hän kärsi siitä.

Tuon kaiken huomasi Arnolf ja siksi mietti hän miten voisi vierottaa
pojan siitä ajatuksesta ja toivoi päästäkseen jonnekin sotaretkelle ja
viedäkseen pojan mukaansa, jotta hänellä olisi vähemmin tilaisuutta
ajatella kotoisia asioita. Sodassa voisi hän oppia sotataitoakin.




IV.


Karolusta vaivasi usein levottomuus. Hän ei voinut olla hilpeä ja
iloinen.

Kasvatusisä koetti haihduttaa vakavia mietteitä kulettamalla
häntä juhlissa ja vieraspitotilaisuuksissa. Mutta se ei näyttänyt
tepsivän. Toisten tanssiessa ja reuhatessa etsi Karolus yksinäisyyttä,
antautuakseen vakaviin mietteisiinsä.

Kerran tuollaisessa mässäysjuhlassa kun Karolus näytti erittäin
vakavalta, alkoi Ludinghausen: "Miksi olet surullinen, poikani? Eikö
elämämme tässä maassa ole hauska? Me elämme miten tahdomme. Tanskan
hallitusmahti heikkenee päivä päivältä. Me olemme täällä isäntinä ja
hallitsemme Viron valtiota, ja teemme mitä tahdomme. Kristof II
ei ikinä saa enää Tanskan valtaistuinta käsiinsä. Kaikki valta on
meillä. Siksi olkaamme iloiset, iloiset ja rohkeat. Sinä olet nuori
jumala on siunannut sinut runsailla henkisillä lahjoilla. Käytä niitä
noustaksesi. Näytä oikeaa miehuullista käytöstä juhlassa, äläkä ole
noin vakava."

"Toivoisin, että menisimme isäni haudalle, eikä juhlaan", virkkoi
Karolus suoraan.

Ludinghausen näytti kauhistuvan.

"Sano mulle kerran", jatkoi Karolus, "missä isäni luut lepäävät. Miten
hän kuoli?"

"Taaskin kysyt sitä", lausui Arnolf. "Olen sulle ilmaissut niin
paljon kun tiedän. Olet itse myös lukenut
asiaa koskevat kirjeet. Isäsi lepää kaukana Vironmaalla, ja
hän, pakana, sen arvoinen ei ollut, eikä ole, että tekisimme
ristiretken hänen haudalleen. Sinä tiedät, että Kristuksen tähden
meidän on luovuttava kaikesta, myös vanhemmista, ja inhoaman kaikkea
pakanallista, mikä Kristukselle ja hänen autuaaksitekevälle opilleen on
vastakkaista. Isäsi vihasi Kristusta. Kai tiedät sen."

Nuorukainen huokasi:

"Oi, että äitisikin kerran oppisi tuntemaan totuuden voimaa", jatkoi
Arnolf edelleen. "Jättäisi pakanuuden, se olisi minulle ilo! Nyt
täytyy poika olla erossa äidistään Kristuksen tähden, sillä hän vihaa
sitä."

Karolus huokasi taaskin. Lausui sitte: "Minä rakastan häntä nytkin.
Herra, älä lue sitä synniksi. Niin, kasvatusisä, minä rakastan
äitiäni. Vaikkakin hän on pakana, on hän minulle rakas, kallis."

"Se on ihmisellisen sydämmen luonnollinen tunne, ei se ole syntiä. Eri
asia on kristillinen mieli ja jumalalliset tunteet. Miten on, voisitko
totella äitiäsi kaikessa, kuten kristillistä äitiä, voisiko suhde
teidän välillä olla kuten kristillisten lasten ja vanhempain välillä.

"Enemmin tulee kuulla Jumalaa kun isää ja äitiä", vastasi Karolus.
"Toivon että äiti kääntyy Jumalan puoleen, niin voimme olla kaikki
iloiset."

Se puhe miellytti Ludinghausenia.

He saapuivat metsästä aukealle, ja näkivät samassa joukon miehiä
kulkevan tietä myöden kahleisiin kytkettyinä, ja vartijat ruoskineen
jälessä.

"Katso", virkkoi Karolus, "miten me täällä hallitsemme ja olemme
isäntiä. Onko tuo niin ilahuttavaa?"

"Ne omat orjia, ja ovat vastustaneet", lausui Arnolf.

"Olkoot rauhallisia, niin ei heitä kahlehdita."

"Olkoot rauhallisia!" toisti Karolus pilkallisesti. Kun äärimäisen
kidutuksen kestäessä hiukan näyttävät elonmerkkiä,
niin odottaa heitä kahleet ja ruoskiminen, ja jumala ties
mitä."

Samassa satoivat ruoskaniskut erään hiukan jälelle jääneen orjan
selkään. Voimatta muuta tehdä, hän sylkäsi lyöjää vasten silmiä.
Se oli tulta tappuroihin. Ruoskan iskut taajenivat, eläimellisellä
raivolla kahden miehen käsistä.

Karolus astui ratsultaan — he olivat vankikulkueen jo saavuttaneet
ja meni väliin. "Keskeyttäkää!" käski hän. "Älköön koskettako
onnettomaan sormellakaan!"

"Hän on vastustanut, herra!"

"Yhdentekevä, teillä ei ole valtaa häntä ruoskia."

Miesten katse oli tuiman mulkoileva. "Olemme Overskonin käskystä
täällä. Ken tohtii meitä häiritä?"

"Tulen tekemään valituksen Overskonille ja oikeudelle. Vaadin teitä
vastuulle tarpeettomasta ruoskimisesta?"

"Tuo eläin sylki silmilleni."

"Vasta sitte, kun olit häntä syyttä ruoskinut. Ajattele, mitä tuntisit
sinä kun sinua kiskottaisiin kahleissa ja ruoskittaisiin syyttömästi."

Vankien kulettajat näyttivät epäilevän. Onnettoman kidutetun
vihanen katse muuttui lempeämmäksi. Hän pyyhki kiukun synnyttämää
vaahtoa onnettomuustoverinsa olkapäähän, kun muuten ei voinut,
kädet ja jalat kun olivat rautakahleissa. "Kiitän heraa!" lausui hän
suojelijalleen. "Tahtoisin palkita hyväntahtoisuutesi, mutta, kuten
näet, en voi."

"Mitä olet tehnyt tullaksesi kahlehdituksi?" kysyi Karolus.

"En mitään."

"Ne ovat herra Overskonin ostamia orjia", lausui hovimies, "he eivät
tahtoneet seurata, vaan vastustivat, ja siksi pantiin heidät
rautoihin. Ja aina kuletetaan uusia orjia raudoissa, eikö herra tiedä.

"Mutta ei tuolla tavalla rääkäten. Varokaa, ettei sellainen uudistu,
sillä sitä raskaampi on edesvastuu. Minä saavun Overskonin luo tämän
asian johdosta, uhkasi Karolus astuen jälleen ratsulleen ja ajaen
kasvatusisänsä rinnalla Overskonin linnaa kohden.

Matkalla puheli Arnolf pojalle, ettei tämä yrittäisi valittaa
ruoskijoita vastaan. "Siitä ei ole apua, nauraisivat. Meidän täytyy
tottua oleviin oloihin."

"Mutta orjatkin ovat ihmisiä, joilla on tunteet. Sopiiko sellainen
menettely yhteen sen opin kanssa, jota heille tarjoamme!"

Ludinghausen katsoi poikaan terävästi. "Puhut kristinopista, etkä
tahtonut sen levittäjäksi ruveta."

"En itse uskon takia siitä kieltäytynyt, mutta munkkien sille
vastakkainen käytös ei minua miellyttänyt, sillä olen kansasta noussut.
Sinua ei näytä miellyttävän, että onnetonta puolustin, mutta tuo
oppihan velvottaa lähimmäisrakkauteen. Siis sen perusteella olisi
kansan kurjuutta poistettava."

Seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä saavuttiin Overskonin
hoviin. Siellä oli jo paljo vieraita koossa. keskusteltiin
valtiollisista kysymyksistä. Joku tiesi että Kristof II, joka joku
vuosi sitte menetti kruununsa, oli saamaisillaan sen takasin.
Rahan puutteessa oli hän tarjonnut Vironmaata myytäväksi. Se
synnytti ritaristossa levottomuutta. Heiltä olisi luisunut se laaja
"itsehallinto", mikä heillä oli Tanskan hallituksen aikana.
Sijaishallitsijakin oli jo virallisestikin poistettu: Päätettiin _
ostaa määrätystä summasta Kristof II:lta suostumuskirja, jolla tämä
ei myy eikä anna pantiksi Vironmaata kellekään, eikä pane toimeen
muitakaan muutoksia ilman paikallishallinnon hyväksymistä.

Tuo asia oli jo useat kerrat ollut ritariston käsiteltävänä ja
muuallakin. — ja 21 p. Syysk. v. 1329 sai
ritaristo Kristof II:lta edellämainitun suostumuskirjan määrätystä
hinnasta.

"Kun sellaisen suostumuksen kuninkaalta saamme", lausui Ludinghausen,
"on meidän parannettava kansan asemaa, muuten kasvaa sen keskuudessa
meitä vastaan katkeruus ja vihamielisyys, joka saattaa koitua meille
tuhoisaksi. Niin arvelee myös kasvattipoikani Karolus, sillä kun emme
rakkausoppia noudata alamaisiimme nähden, voi olla, että loppu siitä on
oleva kamala."

Joukossa syntyi tyytymättömyyden nurinaa. Eräs lausui: "Kasvata
Karolus järkeväksi, ettei ole lapsellinen."

Siihen katkesi keskustelu.

"Siinä näit. Enkö sitä sanonut, että on mukauduttava olosuhteisiin",
virkkoi Ludinghausen pojalle.

Kamala oli Viron kansan kohtalo, ja jatkui sellaisena edelleen.

Puhuttiin vielä kaikellaista. kerrottiin rikoksista, ja
rikosyrityksistä ja kapinahankkeista. Eräs tiesi paljon kertoa
Lätin pakanoista ja heidän kuninkaastaan Gediministä, miten
tämä voitollisesti taisteli kristittyjen sotajoukkoja vastaan,
"kaatuneiden kristittyjen veri huutaa kostoa. On häpeällistä, että
kristityn maan rajoilla asuu pakanallinen kansa", arveltiin.

Pidettiin suotavana, että tuo maa valloitettaisiin sotavoiman avulla
kristinuskolle.

Karolus oli surullinen. Hän oli luullut voivansa taivuttaa
orjanomistajain sydämmet Kristuksen rakkaudella menettelemään
ihmisellisesti alammaisiaan kohtaan, ja siinä katkerasti pettynyt.

Oveskonilla oli hän ilmoittanut tapauksen vankeja kulettaessa, ja
lupasi tämä asiata kuulustella, mutta se jäi lupaukseen. Varottipa
vaan Ludinghausenia, että tämä pysyttäisi Karoluksen mahdollisimman
etäällä äidistään, ettei poika joudu hänen vaikutuksilleen alttiiksi.




V.


Vähän jälkeen pitojen kerrottiin Leedumaan (nyk. Lätin) kuninkaan
Gediminin hyökkäävän pohjois-Liiviin ja hävittävän kartanoita
ja kirkkoja sekä tappavan kristittyjä, että maapäällikkö
Monheim on Riikaa vallottamassa, eikä näin ollen kerkiä apuun virolaisille.

Joukko Viron vasalleja ja ritareita hyökkäsivät kuningas Gedimineä
vastaan, niiden joukossa Ludinghausen ja Karolus.

Tällöin hävitti Gedimin "Helmen" ja "Karkfin" hoveja ja tunki edelleen
Tarvastuun, mutta lyötiin täällä ja peräytyi v. 1329.

Karolus kunnostautui tässä taistelussa ja se miellytti kasvatusisä
Ludinghausenia ja Karolus kohotettiin vasalliksi ja sai lahjaksi
"lainakartanon" Pohjois-Vironmaalla.

Se miellytti Ludinghausenia, sillä hän piti sitä ansionaan että
pojastaan oli tullut "suuri mies".

Karoluksen maatila annettiin eräälle tuttavalle arennille, ja hänet
vei Ludinghausen mukaansa Lämelaan voidakseen pitää häntä vielä
vaikutusvallassaan.

Nyt alettiin myös ritariston kesken pitää arvossa Karolusta tuota
"luostarinkarkuria" ja "puolimunkkia". joksi häntä ennen Tarvastun
tappelua pilkaten nimitettiin.

Äitikin piti poikaa arvossa, vaikka poika olikin jossain määrin saatu
kasvatetuksi kristilliseen henkeen sekä
vieraantumaan kansasta ja omaksumaan orjuuttajain mielipiteitä. Äiti ei
vielä ollut kääntynyt kristityksi.

Kaikki ritarihuoneen oikeudet annettiin Karolukselle ehdolla, että
hän pitää ne pyhänä, eikä tee mitään vastakkaista, josta voisi
seurata saatujen oikeuksien menettäminen. Myöskin nimitettiin hänet
"maaneuvokseksi" ja sai vielä maatilan Virossa.

Karolus otti kaiken tuon vastaan pitemmittä mietiskelyittä, mutta
enempi välinpitämättömästi, sillä hän, henkiorjan lapsi, ei tuntenut
tyydytystä ylellisyyden loistossa. Hän oleskeli enempi yksikseen
maatilallaan Tavanassa.

Äitinsä kanssa sai hän nyt vapaasti seurustella, sillä hän ei enää
ollut "lapsi".

Kunnioitusta osotettiin hänellä kaikkialla ja kutsuttiin juhliin
ja vierailuille. Mutta kaikki tämä ei voinut häntä sittekään
täydellisesti vierottaa kansasta, jonka kurjuuden hän näki yhä
lisääntyvän. Ritariston mielivallalla ei ollut mitään rajoja,
Kansaa kohdeltiin mitä raaimmasti, ja sen hätä ja vihamielisyys oli
pohjaton. Miten muuten voisi ollakaan, sillä olihan tuo tanskalainen
orjanomistajisto täydellisesti tällä maalla itsevaltias. Suurtilan
omistajain aristokratia — maaneuvosto — sääsi lait ja järjesti olot
miten tahtoi.

Tuon kaiken tiesi ja näki Karolus, ja siksi oli hän levoton. Olivathan
hänenkin vanhempansa saman kohtalon uhreja — raastettu orjuuteen,
raa'asti erotettu toisistaan — Karolus mietti:

— Mitä olisi tehtävä?

Tukahuttaako myötätuntoisuus onnetonta kansaa kohtaan, saadakseen
elää ylellisyydessä ja loistossa, ollen kuurona kansan hädälle kuten
toiset "luostaritoverinsa" tai nautintojensa menettämisen uhalla astua
kansan riveihin taisteluun sen sortajia vastaan? Seurauksen tuosta
hän tiesi, etenkin joutui hän ristiriitaan kristillisen
mielialansa kanssa, sillä se tuntui hiukan kamalalta alkaa taistelu
niitä vastaan, jotka olivat hänet kohottaneet — ja joille hän oli
kiitollisuudenvelassa — ainakin tunsi olevansa. Vaikea oli hänen tehdä
lopullista päätöstä.

Kaikki hoviherrat olivat yhtä raakoja ja julmia. Arnolfkin olisi ehkä
raainta väkivaltaa rajottanut, mutta todellisiin parannuksiin ei hänkään
olisi ryhtynyt. Karolus siis yksin oli mielipiteensä takana — toisilta
ei ollut toivoa saada tukea aatteelleen.

Vihdoin näytti hän päässeen varmuuteen. "Olipa seuraus mikä tahansa",
lausui hän Ludinghausenille, "mutta näin ei voi jatkua. Tahdon koettaa
toteuttaa ajatustani. Vaadin ylimääräiset maapäivät kutsuttavaksi
koolle joilla käsitellään maan ja kansan aseman parantamisesta."

"Sitä varten ei koskaan tulla maapäiviä kokoon kutsumaan", lausui
Ludinghausen.

"Odotan sitte siksi kunnes varsinaiset maapäivät kokoontuvat, ja esitän
niille ehdotukseni."

"Mikäli ehdotustasi tunnen, ei sitä hyväksytä."

— Sitte menen ja esitän anomuksen paaville ja Saksan keisarille.

"Helppo sanoa, mutta vaikea toteuttaa. Urkkijat matkalla vangitsisivat
sinut. Siinä yksi este."

"Niiltä kyllä varoisin itseni."

"Voi olla, että pääsisit esteettä paavin ja keisarin puheille, ja ne
voisivat anomuksesi johdosta käskeä kohtelemaan kääntynyttä kansaa
ihmisellisesti, mutta se jäisi kuolleeksi kirjaimeksi, sillä he eivät
itse saapuisi tänne käskyn täyttämistä valvomaan, ja täkäläiset
'tahdot' ovat toisin tottuneet."

Nuorukaisen kasvonilme oli surullinen. Niinpä kyllä. "Asia on siten,
kun sanoit. He tarjoovat kansalle oppia, jota itse eivät rahtuakaan
toteuta. Mutta, jos en muuta voi, niin tahdon ennemmin luopua korkeasta
asemastani ja kärsiä veljieni kanssa samaa kurjuutta. Se olkoon sanottu."

Hän oli niin kiihottunut, ettei kuullut enää kasvatusisänsä puhetta,
vaan lähti ulos tietämättä itsekään minne meni.

Hän astui talliin noutaakseen ratsunsa, mutta kääntyikin hovin
kaunista puutarhaa kohti. Sieltä kuuli hän kauniin äänen huutavan
muurin takaa:

"Dagobert, Dagobert, et saa lyödä enään? Kuule! Mitä sanoi Karolus
sinulle? Jos hän sattuu tulemaan, voi hän murskata sinut."

Karolus tunsi tuon äänen. Hän katsoi yli muurin alas laaksoon. Siellä
oli viisi tyttöä pellolla joen rannalla rikkaruohoa kitkemässä. Näitä
yritti kupias — työvouti, lyödä kepillään. Kordelia, hoviherra
Arnolfin noin 17-vuotias, kaunis tyttö otteli voudin kanssa lyömistä
ehkäistäkseen.

"Mikä Karolus?" kiljui lyöjä, "Keltanahka". Hänellä ei ole mitään
tässä tekemistä. Tahdon noita elukoita vielä pehmittää, ennenkun
eroan täältä. Sanoitte isänne tekevän Karoluksen mielen jälkeen ja
vapauttavan orjat, ja mitä muuta vielä? Saatanan käärme se Karolus,
yllyttäjä!"

"Älä puhu siten, Dagobert. Karolus on todellinen ritari, sekä saa tehdä
väelleen miten tahtoo, ja vapauttaa orjansa. Sinun keppisi on pian
katkaistu!"

"Mutta nyt se on vielä ehjä, ja siksi käytän!" karjui vouti aikoen
taas iskeä lähinnä seisovaa tyttöä, kun samassa Karoluksen voimakkaat
kädet tarttuivat hänen niskaansa ja hänet viskattiin täyttä vauhtia
jokeen.

Kordelia luuli hänen uppoavan, mutta pian laahusti märkä mies ylös pää
paksussa liejussa. Tyttö nauroi.

"Yritä kerta vielä koskea tyttöjä", sihisi Karolus vihasta kalpeana,
"niin eroat aivan heti, minä käsken."

Hän kääntyi pois. Kordelia mukanaan palasi hän puutarhaan.

"Kiitos, Kordelia", lausui hän, "kun tahdoit onnettomia suojella, etkä
sallinut minuakaan häpäistä."

Kordelia punastui. He istuivat penkille puutarhassa. He olivat
yhdessä kasvaneet ja siis tuttavat, vaikkakin toinen kymmenen vuotta
vanhempi.

"Karolus, sinä et ole enään niin hilpeä, niin vilkas kun ennen", lausui
tyttö mietteissään, "nuorena pitäisi olla iloinen."

"Totta kyllä", virkkoi Karolus, "mutta minun kohtaloni on vakava,
enkä välitä ilosta. Paljo hyviä lahjoja on Hän minulle antanut, mutta
ei iloa ja riemua."

Kordelia vaikeni, katsoen muualle, ikäänkun ei tahtoisi sanoa mitä
ajatteli.

Karolus jatkoi:

"Kansani huokaa tuskissaan, sen sydän vuotaa verta, voinko siitä
iloita, minä samasta loasta nostettu?" — — — Hän nousi. Rintansa
paisui.

Kordelia huokasi, "tahtoisin nähdä", lausui hän, "kansan vapaana ja
onnellisena. Jos voisit kansan tuskaa jotenkin lievittää, tuntisin
siitä iloa."

"Uskon, että sinulla on rehellinen sydän", lausui Karolus. "Vaan ei
tahdo löytyä pelastuskeinoa. Ihmiselliset tunteet ovat hoviherroissa
kuolleet." Hän näytti levottomalta: "Hyvästi!" sanoi hän, tarjoten
kättä tytölle; istui sitten satulaan kadoten kun varjo.

Kordelia katsoi hänen jälkeensä kauvan — — — taittoi
ruusun ja suuteli sitä. — — —

Saapuessaan kotiportille, tapasi hän täällä kaksi miestä polvillaan.
Hän aavisti mitä ne tahtovat. Niitä oli hän nähnyt usein.

"Armollinen herra, auta meitä", rukoili toinen noista. "Olemme
pakolaisia — Rautalaaksosta. Pakenemme kuolemaa — hirttonuoraa."

"Nouskaa ylös", kehotti Karolus. "Puhukaa, mistä teitä syytetään?"

"Rautalaakson julma herra Ottokar sitoi eilen neljä orjaa kiini
hevoseensa, istui satulaan, ajaen kun hullu ympäri hovia. Orjat
eivät voineet seurata kun laahaamalla. En voinut sitä nähdä. Otin
seipään ja pysäytin hevosen, leikkasin köydet poikki. Minut suljettiin
tyrmään, uhaten hirttää ensi viikolla kun hirsipuut tyhjenevät.
Vankilan akkunasta näin, miten orjat sidottiin uudestaan hevosiin,
ja hän ajeli nauraen, että hän opettaa niitä metsästyskoiria, muuten
eivät opi juoksemaan. — Ottokar juo kauheasti ja lienee aina
juovuksissa, ettei tiedä mitä tekee. Pelasta meidät hänen käsistään."
Toinen lausui: "Olin Overskonin rajoilla talonpoika. Vanhempani
olivat kuolleet, vaan kaunis siskoni eli. Hänet tahtoi Ottokar viedä
hoviin raiskatakseen. Sitä en sallinut. Sitten tuli Ottokar miehiä
mukanaan ja yrittivät viedä tytön väkivallalla, mutta tyttö pääsi
irti, tuli luokseni ja pyysi: 'Veli, rakas, tapa minut!' ja minä
sieppasin tikarin ja pistin siskoni sydämmeen juuri samassa kun
Ottokar aikoi hänet saada kiinni. Kun veri juoksi rinnastaan, hymyili
hän ja lausui: 'Kuuno, oi kallis veli, kiitos! pelasta itsesi myös!'"

Tulinen tuska kuvastui puhujan silmistä. Hän alkoi katkerasti itkeä.
Hän lausui: "Kallis, armas siskoni! — — — Itse en pelastunut. Tikari
otettiin pois ja minut tuotiin eilen tämän kanssa vankilaan, — ensi viikolla
hirtettäväksi."

"Miten pääsitte vankilasta pois?" kysyi Karolus.

"Meidät päästi Overskonin tytär, aukasi oven ja kehoitti meitä
pakenemaan. Häntä liikutti kamala tapaus ja siskoni rakkaus."

"Sitte hirtetään vartia", sanoimme.

"Hän on jo paennut", sanoi neiti.

"Me pakenimme, tulimme sinun luokses. Tee meille mitä tahdot, mutta älä
luovuta meitä tuolle hirmuvaltiaalle."

"Onko Rautalaaksossa tapettu paljon ihmisiä?"

"On aina pari hirressä, ja Ottokar on sanonut ei antavansa hirsipuun
olla tyhjänä. — Toiset saavat riippua niin kauvan, kun uusia
'syyllisiä saadaan."

Karoluksesta tuntui kun olisi hän tuon miehen ennen nähnyt: "Olet
Silloin kun minua vietiin Rautalaaksoon, ja sinä kielsit hovimiehiä
meitä ruoskimasta."

"Tulkaa, koetamme parhaamme. Mikä on nimesi?"

"Pietariksi ovat nimittäneet."

"Ja sinä olet Kauno?"

"Niin, herra."

Karolus otti miehet palvelukseensa ja lupasi heitä suojella niin
pitkälle kuin voi. Hän oli jo useille pakenijoille antanut suojaa,
niin vaarallista kun se olikin.

Mutta nyt oli hän pulassa. Mitä tehdä? Overskon vaatii orjansa
takasin lain nimessä. Hän päätti mennä kasvatusisänsä luo ja pyytää,
että tämä puhuisi vanhalle Overskonille onnettomien puolesta ja
mahdollisesti ostaisi nuo orjat, jotta hän saisi ne.

Asia onnistuikin, sillä Overskon, vaikka olikin jättänyt hallituksen
pojalleen, otti tällä kertaa itse päätösvallan ja tyttärensä
pyynnöstä liikutettuna myi orjat Ludinghausenille, jolta Karolus taas
osti ne, ja vapautti pitäen kuitenkin hovissaan palveluksessa. —
Miehet olivat uskollisia uudelle herralleen ja tämä kohteli heitä
ihmisinä, pitäen heidän rohkeasta, päättävästä luonteestaan.




VI


Karoluksen toive oli että maapäivät kokoontuisivat, joille voisi
esittää ehdotuksensa. Hän toivoi, jos ei
muuta, niin ainakin asetettavan sulkuja raaimmalle väkivallalle. Tuon
asian johdosta kävi hän useat kerrat Tallinnan sijaishallitsijan
Konrad Preenin luona.

Tämän mielestä ei maapäivien kokoontuminen ollut tärkeää, eikä muiden
kun maaneuvoston asia. "Se joka omistaa maat, omistaa ihmiset, ja
miten hän omaisuutensa kanssa menettelee, se on hänen asiansa." Se
oli hänen ja sen ajan yleinen mielipide. Ei kansalle tehdä niin suurta
vääryyttä, että se aiheuttaisi maapäivien väliintuloa.

Jotenkin samallaisen vastauksen sai Karolus maaneuvostolta. Niin
kului pari vuotta maapäivien varsinaiseen kokoontumiseen.

Ennen kokoontumista sai Karolus Kordelialta kirjeen, jossa häntä
pyydettiin käymään heillä ennen kun menee maapäiville.

Nuorten välillä oli tällä välin kehittynyt rakkaussuhde, jota
voisimme jo aavistaa kohtauksen jälkeen Lämelan hovissa, jolloin
Karolus viskasi kupias Dagobertin jokeen.

Karolus noudatti kirjeessä saamaansa kutsua ja saapui sovitulle
paikalle Lämelan metsikköön.

Tänne saapui Kordelia juhlapuvussaan. Tervehdys oli sydämmellinen.

"Kuninkaani, kalleimpani!" lausui tyttö.

Karolus katsoi häneen kummastellen.

"Mikä sinua vaivaa, Kordelia?" kysyi hän kummissaan. "Olethan niin
kummallinen".

"Niin olen. Olen iloinen, sillä tiedän nyt, mitä en ennen tiennyt
— sinä olet kuninkaani!" Neitosen ruusuhuulet koskettivat
nuorukaisen otsaa.

"Oletko sairas, kallis Kordelia? Houritko?" kysyi Karolus. "Mistä
kuninkaasta sinä puhut?"

Neito loi onnellisuutta uhkuvan, rohkean katseen häneen ja
toisti: "sinä olet kuningas — olet kuninkaan poika!"

"Onneton orjanlapsi olen!" lausui nuorukainen puolittain surumielisesti
ja hämmästyksissään.

"Ei, Karolus — kuule minua! Sinä olet sittekin kuninkaan poika. Minä
aavistin jo sitä koko olennostasi, mutta en saanut selvyyttä tähän
arvoitukseen. Yksi esivanhemmistasi — varmaan isäsi isä, on yli
100 vuotta ollut tämän kansan kuningas. Hänen nimensä on ollut
Warpo ja hän on ollut rohkea mies. Taistelussa Saksalaisia vastaan,
on hän kaatunut eräässä Viron linnoituksessa, jossa myös vaimot ja
lapset ovat suojaa hakeneet. "Kun taistelu oli loppunut Saksalaisten
voitolla, ja Warpon ruumista näytettiin vaimolleen, tempasi tämä
säilänsä, yrittäen surmata itsensä ja lapsensa, vaan se estettiin ja
lapsi otettiin häneltä pois ja hän itse toisten vankien kera tapettiin.

"Lapsen oli ottanut se ritari, joka Warpon surmasi. Kuninkaallinen
lapsi kasvatettiin toisten voitettujen lasten seurassa ja hänen
sukuperänsä salattiin tarkasti polvi polvelta aina tähän asti, ja nyt
ilmaisen minä sen sinulle."

Tuon kuultuaan näytti Karolus ikäänkuin kohoovan korkeammaksi ja
uhkeammaksi — — —

"Mistä tiedät tuon?" kysyi hän, tarttuen Kordelian käteen.

"Isäni puhui siitä von Daalenille, kun tämä tahtoi siitä selvyyttä, ja
minä sain salaa sen kuulla."

"Siis tiesi isäsi sen jo silloin kun hän minut otti kasvatikseen?"

"Tiesi. Osaksi sentähden, osaksi vanhempiesi urhoollisen
miehuuden, osaksi palkitakseen äidilleen hänen hyvän työnsä, otti
hän sinut kasvatikseen, niin kertoi hän Daalenille."

"Kordelia. Sano vielä mistä ajasta saakka minun kansani on joutunut
sinun sukusi vallan alle."

"Siitä saakka kun urhoollisen Warpon poika pelastettiin äitinsä
surmaamisyrityksestä."

Karolus ponnahti kun salaman iskemänä penkiltä pystyyn.

"Siis on yksi sinun vanhemmistasi entisen esi-isäni Warpon murhaaja!"
huudahti hän kiihkeästi.

Neito punastui "On!" lausui hän, "jos sen niin tahdot käsittää. Mutta
sota ei tunne murhaaja-nimitystä. Oikeammin voittaja, olisit voinut
sanoa."

Karolus kääntyi pois päin. Niin monta salaisuutta kerrallaan. Niin
kauniita. Niin kauheita ja rakkaimpansa huulilta — se oli liikaa. Hän
oli kun mykkänä.

Kordelia astui hänen eteensä ja pyysi kiihkoisasti ettei tämä sentähden
häntä inhoaisi, että heidän esivanhempiensa välillä niin oli
käynyt.

Neitonen puhui niin sydämmeen käyvästi, niin hellästi, kun rakastava
ainakin.

Karolus seisoi hetken vaiti aivan kun riehuisi hänessä sisäinen
taistelu. Sitte laskeutui hän aatelistavan mukaan polvilleen, otti
neidon käden omaansa, ja lausui:

"Kordelia, tämä hetki luonnonhelmassa on suuri. Olen taistellut ja
voittanut. Tahdon olla sovitettu sen ainoan miehen kanssa, joka
on jälellä siitä suvusta, jonka kautta esi-isäni kaatui, ja minun
nimeni lokaan tallattiin. Se on — isäsi. Tunsin kostonhimoa, mutta
tukahutin sen. — Kordelia, nyt on minulla sinuun nähden myös
enempi uskallusta, sillä sinä olet minut korkeammalle kohottanut.
Kuninkaanpoika kuten sanot, mutta sittekin onneton orjanlapsi. Tahdotko
tulla omakseni?"

"Tahdon!" vastasi neito onnellisena.

Karolus suuteli hänen kättään, ja he puhelivat vielä vähäsen.

"Tahdotko sittekin olla omani, vaikka kohtaloni mikä lienee?" kysyi
Karolus.

"Sinun kanssasi ei ole mitään tuskaa, ei hätää olemassa", vastasi neito.

Äkkiä huomasivat he pari ratsastajaa lähenevän, ja toinen niistä
lausui: "Hän se on. Pöllöjä olisimme ellemme nyt kostaisi."

"Sama on, Ottokar!'

He hyppäsivät alas ratsuiltaan, siepaten miekat tupestaan. "Tuo
häväistys on kostettava!" kiljui Ottokar kiukusta halkeamaisillaan.
"Sinä uskallat koskea aatelisnaiseen, johon vain minulla on oikeus.
Se on ritarikunnian häpäiseminen: Ei riitä se vielä että veit kaksi
miestäni kavaluudella! Kostoa! Dagobert iske!"

Karolus oli myös miekkansa paljastanut. Mielipuolen raivolla
hyökkäsivät villiintyneet miehet hänen kimppuunsa. "Tunnetko nyt,
kenen viskasit jokeen!" kiljasi Dagobert aikoen antaa hänelle ensi
iskun, kun samassa, Karoluksen voimakkaan iskun seurauksesta, miekka
lensi hänen kädestään.

Samoin kävi Ottokarin, jonka Karolus heitti kun hansikkaan maahan,
asetti miekan kärjen hänen rinnalleen, lausuen:

"Petoeläin. Olet ennen kuulumattomasti kiduttanut siskojani ja
veljiäni. Olet useita heistä kamalasti teurastanut! Et olisi
elämisen arvoinen!" Kuitenkin viskasi hän jalallaan hänet luotaan:
"Mene, hirviö! Katoa!"

Hän saattoi Kordelian kotiin.

Ottokar ja Dagobert olivat molemmat Rautalaakson hovista, johon
viimemainittu oli otettu palvelukseen, erottuaan Lämelasta, sillä
hän ei siellä ollut sopiva, syystä että Ludinghausen tahtoi orjiaan
kohdeltavan paremmin kun toiset tilanomistajat. Ottokar, kuten
toisetkin aatelismiehet, oli iskenyt silmänsä Kordeliaan, ja saatuaan
vihiä Karoluksen suhteesta tyttöön,
tahtoi hän tälle kostaa, mutta, kuten näimme, epäonnistuen.

Kihlaukselleen saivat nuoret tytön isän suostumuksen.

Äidilleen kertoi Karolus kaiken tämän. Äiti oli ylpeä pojastaan. Hän
oli muuttunut suosiollisemmaksi kristinuskolle.




VII.


Mitä tapahtui maapäivillä? Karolus oli täynnä hyviä toiveita. Hän
tunsi kansan kurjuuden ja hädän, johon sen "sivistyksentuojat" olivat
painaneet. Hän tahtoi tehdä parannussuunnitelmia ja ehdottaa ne maapäivillä.

Kun Karolus, vedoten kristinopin periaatteisiin, toimenpiteiksi
kansan hädän lieventämiseksi, syyttäen m.m. hoviherroja siitä että
he sallivat orjavouttiensa kohdella noita onnettomia pahemmin kun
elukoita, pyysi hän, että ehdotus otettaisiin keskusteltavaksi.

Se tapahtui.

Eräs lausui: "Olen ennenkin kuullut tuosta miehestä kerrottavan, mutta
en olisi uskonut, ennenkun itse näin ja kuulen. Mielipiteeni mukaan on
hän mielisairas ja sellaisena hänen puheensa ovat nolla."

Toinen, hyväksyen edellisen lausunnon, lisäsi: "Me emme muka saisi
tuota karjaa lyödä, myödä, ei tehdä orjiksi. Perkele! Kenen omat nuo
talonpojat, ellei meidän, jotka olemme ne voittaneet? Ja tuollaista
lörpöttelyä sallimme me täällä!"

Kolmas miltei kiljui. "Uneksinko? Enkö minä saisi lyödä orjiani?
Tuhat tulimmaista! Tahtoisin mennä heti ja näyttää niille, jotta veri
lentäisi!"

Samaan suuntaan kävivät vielä useat puhevuorot, muuttuen lopulta
syytöksiksi Karolusta vastaan "rikoksesta yleistä lakia ja rauhaa
vastaan". Syytettiin häntä orjien
kapinaan kiihottamisesta, pakolaisten ja rikollisten suojelemisesta ja
vaadittiin että häneltä otetaan oikeutensa ja arvonsa, sillä hän
juuri täällä näyttäytyi toimivansa säätynsä etuja vastaan.

Kokous lausui: Hän on jo menettänyt maatilan; omistus- ja
aatelisoikeutensa. Hänellä ei ole oikeutta olla täällä. Pois!

"Mutta voi olla, että hän katuu tekojaan, ja kääntyy oikealle
tielle, pitäisi antaa hänelle miettimisaikaa huomiseen."

Näin lausui puheenjohtaja. Se hyväksyttiin. Karolus astui ulos
istuntosalista pää pystyssä, uhkeasti ja varmoin askelin.

Nyt alkoi hänessä riehua sisäinen taistelu... Mitä tehdä? Menettää
kaikki oikeutensa ja — mikä hirmuisinta — erota rakkaimmasta —
repiä hänet sydämestään väkivaltaisesti, ollakseen uskollinen
kansalleen ja omalletunnolleen sekä musertamaan Kordelian elämän —
vaiko tukahuttamaan tunteensa — polkemaan jalkoihinsa ihmisyyden,
ja pettämään kansansa, elääkseen sortajien seassa kunniassa ja
loistossa?... "Ei, ei!" — hän lausui raskaasti hengittäen ja kuuman
hien valuessa otsalleen: "Sinulle jään uskolliseksi, onneton
kansani! Ellen voisikaan alennetunpa asemassani mitään hyväksesi
tehdä, tahdon kanssasi kärsiä.

"Esivanhempieni henget, olkaa apunani. Vahvistakaa minua, että
myös halveksittuna ja hyljättynä voin oikeutta puoltaa. Warpo,
vanhempieni kuninkaallinen esivanhin, tule avuksi! Onneton
lapsenlapsesi taistelee raskasta taistelua."

Kasvatti-isä Arnolf astui sisään koettaen taivuttaa Karolusta
luopumaan mielipiteistään. "En!" vastasi Karolus kiivaasti. "Myydä
totuuden ja oikeuden kultaan ja loistoon? Kurja ajatus!"

"Mutta, ajattele. Teet onnettomaksi itsesi ja minut, ja vielä enempi,
rakkaan lapseni Kordelian onnen murskaat."

Karolus huokasi raskaasti. — Onnen murskaat.

— Se onkin kauheinta. Se murtaa minut... Hän kätki kasvonsa
käsiinsä. Mutta sittekään en voi! jatkoi hän, saattaa tunnolleni
ikuista tuskaa — unohtaa kansani — ei, sitä ei voi edes Kordelia
minulta vaatia — Kordelia — Kordelia! Unohda minut — — — etsi
sydämellesi toinen... Kasvatusisä — salli minun olla yksin. Älä
puhu enään näistä asioista... Hän kääntyi pois, tuskainen ilme
kasvoillaan.

Kasvatusisä yritti vielä puhua jotakin mutta hän ei kestänyt enään.
Arnnlf poistui.



Seuraavana päivänä tuotiin Karolus uudelleen istuntosaliin. Tuotiin?
Niin, hän oli eilisestä saakka ollut valvonnan alla. Kaikki
katsoivat häneen, kun hän astui sisään. Hän näytti kalpealta, sillä
hän ei ollut viime yönä silmiään ummistanut. Siitä huolimatta koko
hänen olentonsa osotti rohkeutta, miehuutta ja päättäväisyyttä.

Innostuksen tuli leimusi katseestaan kun hän puhui:

"Herrat! Annoitte eilen minulle miettimisen aikaa toivossa taivuttaa
minut myymään totuuden, oikeuden ja rakkauteni kansaan, teidän
tarjoamaanne ylellisyyden loistoon. Petyitte! Minä inhoon sellaista
kauppaa. En kadu mitään, en lupaa mitään, en pyydä mitään."

Äänettömyys; puhe oli sähköiskun tavoin "vaikuttanut
koossaolijoihin.

Karolus kääntyi ovelle, luullen olevansa heistä nyt "vapaa.

"Pysähtykää!" kielsi puheenjohtaja. "Uhkaatte jatkaa niskotteluanne
järjestystä ja lakia vastaan, uhkaatte jatkaa kansan kiihotusta. Teitä
ei voida enään vapauttaa.

"Te olette vangittu.

Kaikki säädyt (Ritaristo ja aateli, hengenmiehet, kaupunkien
porvarit) yhteen ääneen toistivat:

"Hän on vanki."

Vielä päätettiin, että Karoluksen hovi joutuu Tanskan valtiolle, ja
hoitaa sitä sijaishallitsija Preen. Karolus käskettiin viedä pois.

Mutta Karolus vastasi: "En sittekään kadu. Kiihottajaksi ja
kapinoitsijaksi nimitätte minua, maikka en ole ketään sellaisiin
tekoihin kiihottanut. Vaan te itse kapinoitte oikeuskäsitteitä ja
jumalantahtoa vastaan. Olkaa varmat, se ei kestä ikuisesti. Kerran
nousee oikeus ja tekojenne kirous huutaa teille kostoa!"

Nousi kamala melu, minkä kestäessä Karolus vietiin pois, ja vangittiin
heti.

Kova oli isku Kordelian sydämmelle, tieto kalleimpansa
kohtalosta. hän ei sittekään häntä hylännyt, ei voinut hylätä,
vaan surun painamana pyysi isänsä tekemään voitavansa Karoluksen
vapauttamiseksi. Hän kävi sijaishallitsija Preenin ja piispa Olavin
luona pyytämässä, että Karolus vapautettaisiin tai ainakin hänen
kohtaloaan lievitettäisiin. Menipä viimein Liivinmaan arkkipiispa
Manheimin luo samalla pyynnöllä.

Puolivuotta oli kulunut, Arnolf von Ludinghausen ja tyttärensä olivat
saaneet toimeen Karoluksen vapauttamisen, osittain maksamalla
lunastushinnan, osittain maapäällikön väliintulon avulla.

Se oli riemunpäivä Kordelialle, kun rakkaimpansa sai tavata — vapaana.

Kasvatusisä olisi ottanut Karoluksen Lämelaan hoviinsa, mutta
Karolus ei tullut, vaan meni äitinsä luo hoviherran antamaan asuntoon.
Hän ei kaiken tuon jälkeen voinut ajatella Kordeliaa puolisokseen ja
siksi olisi yhden katon alla olo ollut molemmille tuskallinen — niin
ajatteli hän — ja siksi ei tullut Lämelaan. Mutta hän sentään
usein kävi hovissa, sillä Kordelia ei voinut olla eikä elää ilman
häntä. Hän oli nainen, jonka rakkaus oli kuin tuli öljyssä, jota ei
vesi voi sammuttaa. Se oli saastuttamatonta, sydämmellistä ja puhdasta,
sitä ei järkyttänyt sekään, vaikka Karolus nyt oli halveksittu mies,
hoviherrojen vainoama, jonka he milloin hyvänsä voisivat sulkea
vankilaan. Olivathan nuo aatelisherrat silloin kaikkivaltiaita,
sulkivat vankilaan sijaishallitsija Preeninkin v. 1342.

Sen tiesi Kordelia, että avioliitosta ei voi tulla mitään, mutta
siitä huolimatta hän häntä rakasti, ja yhtä surullinen kun hän oli
yksinään, yhtä iloinen oli hän taas tuntiessaan Karoluksen käden omassa
kädessään, ja katsoessaan häntä rakkautta ja lempeä uhkuvin katsein.




VIII.


Eräänä päivänä lausui Arnolf Karolukselle: "Kuinka kauvan aiot
itseäsi kiusata, rakas lapsi? Sinä et kuitenkaan pääse tarkoitustesi
perille. Sen tähden lupaa heille uskollisuutta ja rauhaa, ja sinä
saat kunniasi ja oikeutesi jälleen. Silloin voisivat myös Kordelian
surunpäivät loppua." "Ei, kallis kasvatusisä, ennemmin tahdon kuolla
kun sitä tehdä", vastasi puhuteltu päättävästi, "varallisuutta ja
kunniaa voisin saada rehellisimmillä keinoilla. Sellaisia tuottavia
toimialoja olisi kyllä, mutta en tahdo vielä. Koitan vielä isänmaan ja
kansan hyväksi toimia rauhallista tietä. Ellei se auta, jos rauhallisen
ratkaisun mahdollisuudet loppuvat, silloin eroon täältä ja muualla
koetan näyttää, mitä voin. Luulen voivani jotakin ainakin tehdä
kunhan palajan."

Hän puhui kiivaalla äänellä.

Kordelian poskilla loisti puna. Hän lausui: "Mene Karolus! Nouse pian
voimakkaaksi — ja palaja — — —

Karolus meni. Meni Liivinmaan ordomestari Manheimin ja pääpiispa
Fredrikin luo, esittäen heille kansan ahdinkotilan, toivoen saavansa
apua. Mutta apua ei tullut. Maapäällikkö selitti, ettei hänen valtansa
ulotu Viroon.

Kun Karolus vetosi hänen vaitutukseensa Viron ritaristoon muissa
asioissa, vastasi tämä: "Niin, vähäpätöisemmissä asioissa mitkä
eivät koske heidän omaisuuttaan". — Karolus tuli surulliseksi, sitä
paitsi näki hän ettei Liivinmaallakaan talonpoikien asema ollut
sanottavasti parempi, mitä olikaan puhetta muista. Pääpiispaan nähden
oli hänellä vielä toiveita, sillä hällä oli valtaa maassa. Mutta
täällä oli sama tulos. Piispa Fredrik ei ollut kotona vaan oli hän
matkustanut paavin luo Avignoniin Italiassa, eräiden kirkon ja ordan
välisten riitojen vuoksi. Piispan hovin ja maiden ylivalvoja otti
kyllä Karoluksen valitukset vastaan, mutta ei voinut muuta niiden
suhteen sanoa, kun että ne olisi esitettävä paaville Avignonissa.
Epäilipä vielä tokko sieltäkään apua lähtee.

Vähäset olivat väsymättömän kansanpuolustajan toiveet. Mitä tehdä?
Palatako kotiin?

Hän lähti Leedunmaalle Gedeminin luo, sen saman jota "vastaan hän
Tarvastun rajoilla oli taistellut. Hän tahtoi tulla lähemmin tuntemaan
tuon kuninkaan, ja sitte ehkä hänen avullaan viedä asiaa eteenpäin.
Nyt hän meni ystävällisessä mielessä hänen luokseen.

Sillä ajalla oli Leedun kansalla raskaat ajat. Useita ruhtinaita
ja kreivejä oli hyökännyt joukolla Leedun rajoille
"Pakanametsästykseen" ja kuningas Gediminin ollessa poissa kotoa
olivat "metsästäjät" tunkeutuneet kun hyökylaine yli maan. Suojaton
kansa koetti paeta rosvoja. Pillenen linnoitukseen oli paennut 4,000
henkeä. Alkoi taistelu sen edustalla, jota rohkeasti ja uljaasti
puolustettiin. Lopulta keksi eräs saksalainen
ritari keinon, joka heti pantiin täytäntöön. Nuolien päät kasteltiin
öljyllä ja tuleen sytytettynä ammuttiin linnoitukseen, jonka puiset
varustukset syttyivät tuleen. Kun linnoituksessa olijat huomasivat
tuhonsa lähenevän, laittoivat he suuren rovion, jossa polttivat
omaisuutensa. Sitte tappoivat vanhemmat lapsensa, miehet vaimonsa
ja veljet siskonsa, ja viimein itsensä. Toiset menivät parittain
tuliroviolle, pistivät yhtaikaa miekan toistensa sydämmeen, ja
ääntä päästämättä kuolivat. Ruhtinas Marger suuteli vaimoaan, pisti
hänet kuoliaaksi ja hänen ruumiinsa päälle kaatuen surmasi itsensä.

Viholliset, "kristityt" saksalaiset kun tuon näkivät, eivät enää
tunkeneet pitemmälle maahan vaan polttivat linnoituksen maan
tasalle, palasivat takaisin saaliitta, kärsien tappiotta ja
mieshukkaa.

Samaan aikaan saapui Karolus Leeduaan. Kuultuaan "pakanoiksi"
nimitettyjen urhoollisuudesta vapauttaan puolustaessa, heräsi
hänessä epäilys kristinuskoa ja sen jumalaa vastaan.

Kun hän saapui Gediminin luo, ja hän hänet oli palvelukseensa
ottanut, ei hän voinut olla käymättä lnnoituksen raunioilla, ja
ihmettelemättä uhrausta mitä täällä oli suoritettu. Hänelle muistui
mieleen se linnoitus Virossa, jossa ruhtinaallinen isoisänsä Warpo
oli kaatunut ja hänen vaimonsa oli tahtonut surmata poikansa. "Jos
jumala on olemassa", ajatteli Karolus, "täytyy tuollainen rohkeus,
väkevyys ja uhraavaisuus olla jumalasta". Ja hän rukoili jumalaa
kansansa puolesta, että jumala sitä vahvistaisi "kristillisiä" sortajia vastaan. —

Leedulaiset eivät saaneet rauhaa. Milloin mistäkin hyökkäsi
kristittyjen sotajoukot heidän kimppuunsa, hävittäen ja polttaen;
viimein kaatui Gedimin v. 1337 Raieruburgin linnoituksessa
saksalaisten surmaamana.

Poisansa jatkoivat taistelua —. Karolus palasi takasin, hän näki
että leedulaisilla itsellään oli kyllin tekemistä ryöstäjiä maastaan
torjuessaan. He eivät ehtineet toisille hädän alaisille avuksi.

Hän palasi Riian kautta. Mitään vastausta ei pääpiispalta ollut
valituksiinsa saanut, kuten hän sai tietää Riiasta, tiedusteltuansa
näistä asioista.

Kotimatkalla piiritti hänet äkkiä joukko miehiä. Hänet suljettiin
ahtaaseen vankikoppiin. Ketä vangitsijat olivat, miksi hänet vangittiin
ei hän saanut tietää, kenties myöhemmin saisi selvityksen —.

Siihen aikaan vartioitiin kaikkia teitä, ettei kukaan olisi päässyt
kansan puolesta valittamaan "korkeampiin paikkoihin", kuninkaan, paavin
tai piispan luo. Joka sellaisessa tarkoituksessa huomattiin matkalla,
hänet vangittiin, tai jos oli muuten hyvä mies, palautettiin takaisin.

Varmaan olivat Karoluksen kiinniottajat noita miehiä. Ehkä hänet
tunnettiin. —




IX.


Viikot — jopa kuukaudet kuluivat. Karolusta ei viety minnekään
tutkittavaksi, ei sanottu mistä häntä syytettiin. hänelle ei puhuttu
yhtään sanaa, hän ei nähnyt muita ihmisiä, kun ruuantuojan ja oven
 vartijan.

Hänestä tuntui täällä oloaika ijankaikkisuudelta, hän kuihtui
henkisesti ja ruumiillisesti. Hän kärsi sanomattomia tuskia.
Pelastuksen toiveita ei näyttänyt olevan. Kauvan ei voisi hän täällä
maanalaisen kopin tukahuttavassa ilmassa elää — Kamala ajatus. —
Kuolla nyt niin nuorena ja — tänne — — —.

Hän mietti, hän koitti, voisiko ehkä murtaa aukon muuriin. Mutta miten?
Raudanlujaa muuria vastaan olivat paljaat ihmiskädet liian heikot. Akkuna oli niin suuri,
ettei nyrkki olisi läpi mahtunut, ja sekin rautaristikolla varustettu.
Hirveää elämää!

Eräänä päivänä tuotiin hänelle seuralainen. Se oli eräs vanha,
harmaahapsinen mies, jonka silmistä siitä huolimatta loisti innon tuli.

"Minkätähden sinut tänne tuodaan?" kysyi Karolus.

"Yritin päästä piispan luo, puhuakseni hänelle kansan hädästä",
vastasi vanhus, "sinua ei liene tarvis pelätä, sillä vankina ainakaan,
et voi olla kavaltaja tuossa asussa."

"Voit luottaa minuun, vanhus", vastasi Karolus. "Olen itse samasta
syystä täällä. Mistäpäin sinä tulit?"

"Olen kaukaa Suontaustan (nyk. Pärnun maakunta) maalta, Daalenin
entinen orja. Kauhea on kansan tila. Tiedätkö ehkä miten meidän käy?"

"Varmaan täytyy meidän täällä kuolla. Omaisesi ei varmaankaan enää
kasvojasi näe, vanhus."

Vanhus huokasi. "Omaisia ei minulla enää ole, olen niistä aikaa
sitten erotettu. Takasin tahtoisin sittekin päästä. Olisinpa päässyt
piispan luo! Hänen sanotaan voivan auttaa."

"Onkohan hän nyt kotona?"

"En tiedä. En päässyt puheille."

"Sanoit tulleen omaisistasi erotetuksi. Sinut on siis myyty?"

"Myyty tai lahjotettu, en tiedä. Erotettu olen heistä, tuotu kauvas.
Onneton vaimoni! Kallis lapseni Kahra!"

Viimeisen sanan kuullessaan Karolus säpsähti. "Kahra oli lapsesi nimi?"
kysyi hän äkkiä. "Mihin jätit lapsesi?"

"Kauvas Vironmaahan, Ludinghausenin hoviin Lämelaan."

"Herra Jumala!" huudahti Karolus, "Isäni elää! — Isä — olen poikasi
Kahra."

Hän riensi isänsä kaulaan.

"Ei lapsi, sinä erehdyt", vastasi tämä. "Kahrani on aitaa kuollut."

"Ei, hän elää. — Hän on tässä! Usko! Kuule, tiehän nimesi. — Oglas on
nimesi, kallis isä. — Ja armas äitini — Saale oli hänen nimensä! Nyt
sinä uskot!"

Vanhus oli hämmästyksestä mykkänä. — Viimein lausui hän tukahutetulla
äänellä:

"Kahra! Poikani!"

Hän painoi poikansa rintaansa vasten. "Elääkö äitisi?"

"Hän elää, oli terve kun pari vuotta sitte sieltä lähdin."

"Jumalille kiitos!" lausui vanhus, ilonkyynelin. "He eivät ole
lastani voineet mieleiseksensä kasvattaa."

Karolus kertoi seikkailunsa yksityiskohtaisesti.

Isä kertoi pojalleen olostaan Daalenin orjana, ja miten hän oli lopulta
onnistunut lunastautua vapaaksi ja tullut etsimään apua kansalle,
ja tiellä vangittu. Vaimönsa ja lapsensa oli sanottu kuolleen, kai
hälventääkseen isän surua.

Myös kertoi poika mitä hän Kordelialta oli kuullut sukuperästään, Ja
miten hän oli ollut aatelismies ja nyt taas tavallinen ihminen.

Toistensa tapaaminen lievitti hiukan onnettomien kamalaa vankeutta,
josta vapaaksi pääseminen näytti olevan kaunis unelma. Tuo olotila
vaikutti edelleen lamauttavasti Karoluksen henkiseen olemukseen. Väliin
riehui hänen sisässään ankara myrsky — oli kun hän tahtoisi murskata
koko maailman.

Äkkiä eräänä yönä kuului ankaraa jylinää, jota seurasi valoisa
salamanisku. Tuntui kun koko maa vapisisi. Taas jyräys — ja suuri
kivi muurista putosi olkivuoteella makaavan Oglasen käden päälle.
Karolus oli ikäänkun tainnuksissa salamaniskusta. Hän toipui pian.

Isä hänen vierellään matasi liikkumattomana — kuollutko? Karolus
huusi, koitti liikuttaa, huomaamatta elonmerkkiä.

"Hänen vaivansa on loppunut!" lausui poika.

Hetkinen sen jälkeen, kuuli hän isänsä hengittävän.
Hän oli ainoastaan tainnoksissa, salaman iskun johdosta.

"Auta poikani", pyysi hän heikolla äänellä, "en saa kättäni pois."

Poika koitteli ja huomasi suuren kiven pudonneen isän kädelle. Hän
vieritti sen pois. Isä nousi ylös, tuntien heikkoutta ruumiissaan.

Ulkona jyrisi ukkonen yhä, salama valaisi vankikopin. Karolus huomasi
sen valossa useita suuria kiviä pudonneen akkunan vierestä seinästä
alas, ja oli seinään syntynyt aukko.

Tärkeä ajatus syntyi hänen aivoissaan.

Hän latoi pudonneita kiviä päällekkäin, astui niiden päälle ja koitteli
aukkoa. Se oli kohtalaisen suuri. Siitä virtasi sisään raitis ilma.
Karolus tunsi onnellisuuden tunnetta — pelastuksen toivo heräsi hänessä.

"Isä! Jumala tahtoo meidät ukkosen avulla pelastaa!" iloitsi hän.

"Älä laske kiviä putoamaan, ettei kuulu kolinaa. Minä otan vastaan",
lausui isä,kun Karolus yritti poistaa erästä kiveä suurentaakseen
aukkoa.

Isä yritti nostaa kiveä. "En tahdo jaksaa", valitti hän, "kivi on
musertanut toisen käden pari sormea."

Mutta se ei estänyt Karolusta yrittämästä, sillä pelastuksen toivo
lisäsi hänelle miltei jättiläisvoimat.

Tuuli yhä riehui. "Kun ei taukoisi", virkkoi Karolus.

Aukko suureni, ja pakenijat mahtuivat jo siitä ulos. Raitis ilma
virvoitti heitä, ja antoi uutta elon toivoa.

Myrsky riehui vielä, yö oli pimeä.

Pakolaiset riensivät metsään, — vapaat! Mikä onnea ja riemua
herättävä sana kaksivuotisen vankeuden
jälkeen, tuossa kuolemankuopassa. Niin mietti Karolus, ja isä ei ollut
vähemmin onnellinen.

Kun he jo olivat pitkälle ehtineet, pysähtyivät he, ja Karolus
tarkasti isän vahingoittunutta kättä. Kolme sormea olikin ruhjoutunut.
Karolus sitoi ne niin hyvin kun se puutteellisilla välineillä kävi
laatuun. Hän, sen ajan oppineena miehenä, omasi jonkunverran lääkärin
taitoa.

Useiden päivien vaivaloisen matkan jälkeen saapuivat he omaistensa
luo Lämelaan.

Onnellinen oli jälleennäkemisen hetki 30 vuotisen eron jälleen. —
Sitä ei voi sanoin kuvata — — — He asuivat edelleen yhdessä, isä,
äiti ja poika, joka viimemainittu nähtiin usein myös hovissa, sillä
yhä oli hän Arnolfin "rakas lapsi" ja Kordelian päivän paiste. Oglas
sai myös jäädä omaistensa luo. Arnolf ei tahtonut enää harmaahapsista
vanhusta kiusata erottamalla heitä. Hän oli nuorena heille kylliksi
tehnyt vääryyttä. Se riittää jo, — lastenkin vuoksi — se riittää.

Arnolf tahtoi kyllä, että tyttärensä unohtaisi Karoluksen, ja ottaisi
toisen, vaan turhaan.

Myöskin tahtoi hän, että Karolus luopuisi mielipiteestään, ja saisi
maatilan täällä tai Liivinmaalla, jolloin voisi myös Kordelian
kanssa yhdistyä, ja olla onnellinen — yhtä turhaan — — —.
Karolus pudisti kieltävästi päätään kun Arnolf tuota esitti.




X.


Kaukana synkässä metsässä oli yönpimeydessä joukko miehiä koossa.
Vaikka oli suvi, oli yö pimeä, sillä taivas oli paksussa pilvessä.
Tuuli sohisi puiden latvoissa. Eräs miehistä puhui:

"Olette tulleet saadaksenne lähempiä tietoja siitä, onko
Liivinmaan Kalpaveljesten ritarikunta todella ostanut Vironmaan.
Se on totta. Tanskan sijaiskuningas on myynyt Viron maapäällikölle
13,000:sta markasta; 3 kuukautta sitte on kauppa vahvistettu.
Maapäällikölle on se edullista, sillä hinta niin suuresta maasta on
helppo, mutta ei siitä meille ole etua. Kaikki maanomistajat ovat
yhtälailla sortajia, sitä Liivinmaan talonpoikain surkea tila
todistaa. Meidän isännistämme on myös osa saksalaisia, ja ovat ne
yhtälailla kun tanskalaiset. Kasvatusisäni Ludinghausen arveli myös
ettei tuo kauppa kansalle tuo mitään helpotusta. Kalpaveljesten
tiluksilla ovat olot yhtä kurjat kun täälläkin."

"Kuka siitä hyvää toivookaan!" huudahti eräs mies kiivaasti. "Siksi
toimeen ja teemme orjuudesta lopun. Asiaintila on hirveä! Puhumme
Ugaunian, Sakalan, ja Suontaustan miehille, että kukin on ajallaan
valmis, ja voitto on meidän! Epäröiminen ei auta." Puhujan silmät
iskivät tulta yön pimeydessä.

"Ei, rakas Pietari", lausui edellinen puhuja, "niin helposti ei se
käy. Meidän on hyvin harkittava, ja varustauduttava, ja alettava
oikealla tavalla voidaksemme onnistua. Aikomallanne tavalla se
epäonnistuu, ja ‘muuttuu raa'aksi murhaksi, jota seuraa vielä hirveämpi
verinäytelmä. Sitä en hyväksy. Harkittsemattomat teot eivät ole
ennenkään onnistuneet, vaan seuraa siitä aina kamalampi sorto ja
orjuutus. Se olkoon sanottu kaikille, jotka ovat liian maltittomia."

Se oli Karolus, joka nuo sanat lausui. Pietari, joka hänen
mielipidettään vastusti, oli sama, jonka Karolus osti vapaaksi,
silloin kun hän Rautalaaksosta pakeni julmaa Ottokaria. Hän oli Saaron
talonisäntänä Tavanassa.

"Pyydän anteeksi, rakas Karolus", lausui hän. "Kiitän siitä että olet
minut vapauttanut, rakas Karolus, mutta sydämeni halkee sitä nähdessä
ja kuullessa, miten
kansalaisiamme kohdellaan. Miten tulivat hornin herra ja päällysmies
naapuriperheeseen ja sanoivat tulleensa ottamaan kuolleen isän
jälkeenjättämän omaisuuden, jonka sanoivat kuuluvan heille. Kun
kielsin heitä viemästä lasten osaa, ruoskivat he minut verille, ja
veivät mitä irti saivat. Kuolkoon lapset, se ei heitä liikuta, he
rosvoavat elävät ja kuolleet. Sellaista tapahtuu joka päivä. Kun
sinä olit Tavanan omistaja, oli meillä vapautta ja onnea, mutta
nyt, jokapäiväinen tuska ja valitus. Kerran kun rippi-isä puhui että
taivaassa on ilo ja riemu, luulin hänen tarkottavan Tavanaa, ja
ajattelin 'se on totta'. Mutta pappi puhui myös helvetin piinasta,
ja nyt on Tavana helvetti. En voi enää kärsiä, enkä tahtoisi siis
valita keinoja mikä on hyvä, mikä huono. Siten emme koskaan saavuta tarkoitustamme."

"Ei, ystävä", lausui Karolus. "Ne keinot, mitä sinä aikaisemmissa
kokouksissa esitit, eivät vie toivottuun tulokseen, ja minä en rupea
sellaiseen, josta tulisi kansallemme vain onnettomuutta ja vahinkoa.
Olen teille esittänyt suunnitelmani. Veljet! Miettikäämme tarkoin.
Olkaamme yksimielisiä! Tehkäämme kaikki mitä teemme, tarkan järjellisen
harkinnan jälkeen, niin saavutamme vapautemme jälleen, ja olemme
onnelliset."

"Olet oikeassa", vastasi eräs "vanhempi mies, "sinä tunnet heidän
voimansa ja kavaluutensa, ja tunnet meidän asemamme. Sinä olet
osottanut tahtovasi meidän parastamme, ja siksi tottelemme sinua.
Eikö niin, veljet?"

Kaikki myönsivät, Saaron Pietarikin, joka kuitenkin sen jälkeen
kuiskasi vierustoverilleen. "Minä luulen että Lämelan tyttö on
Karoluksen mielen saanut muuttumaan. Mitä siitä tulee että hän aina
viivyttelee, ja hylkää parhaimmat keinot. Ken takaa ettei hänestä ole
vahinkoa koko hommalle. Mitä arvelet, Kauno?"

"En usko sitä, että niin jalo mies olisi kavaltaja. Ajattele, mitä hän
on jo hyväksemme tehnyt, luopunut arvostaan ja armaastaan."

"Se oli silloin", vastasi Pietari, "mutta nyt häntä jo monet
epäilevät."

Kokousta jatkui. Karolus kertoi miten hän oli onnistunut matkoillaan
apua hakemassa.

Paluumatkalla puhuttiin Pietarin pyyteistä; jotkut olivat
hänen puolellaan, mutta enemmistö piti häntä sotkijana ja
vallantavottelijana. Sanottiin että hän ei ole oikea virolainen,
vaan erään hovipäällysmiehen poika, ja äiti on vaan virolainen.
Sentähden hän ei voi olla yksimielinen. Sotkee hyvän asian.

Karolus oli surullinen. Kun hän saapui kotia ja asettui levolle,
ei hän saanut unta. Häntä vaivasi pelko siitä, että Pietari panee
toimeen harkitsemattoman kapinasuunnitelmansa, ja kiihottaa joukot
tekoihin, joiden seuraus on vielä kahtavertaa kamalampi kidutus ja
kurjuus. Onneton maa voihkii tuskissaan. "Kauheaa jos häviämme —
ja sittekään — en voi toisin."

Hän veti peitteen yli päänsä. Kylmä hiki virtasi otsalta.

"Onko sinun kylmä?" kysyi isä.

"Hiukan on."

"Se tulee levottomasta mielialasta. Koeta nukkua."

"Onko Suontaustalla paljo taitavia, vahvoja miehiä?"

"On siellä enempi kun täällä — useita kymmeniä — Nuku nyt!"

"Uni tulee. Silmät vaipuvat kiinni. — — — Tiedätkö jos
Suontaustalaiset tahtovat tulla mukaan isänmaata vapauttamaan?"

"Eiköhän. Rauhoitu Kahro."

"Rauhoitu, rauhoitu Kahro. — Missä on rauha. — Isänmaa valittaa, —
"valittaa myös unessakin, unessa — unessa — unessakin — — —

Niin, kansa valitti unissaankin. — Tuhannet valittivat
onnettomuudessa. Ei unikaan tuonut virvoitusta. Orjankahleet ja ruoska
olivat täydessä touhussa. Maa, kaikkine ihmisineen oli herrojen
omaisuutta. Kauheaa on kuulla historioitsijain kertomuksia tuolta
ajalta. Järve-Jaanin opettaja Kelch kertoo: "Liivinmaa oli sinä
aikana aateliston taivas, pappien paratiisi, vierasten kultala,
talonpoikain helvetti." Wigand von Marburg lausui: "Ritarien ja
vasallien väkivalta ryösti kansalta omaisuuden, sen tyttäriltä ja
vaimoilta kunnian, mitä raaimmalla tavalla." Kranz (Wandalia VIII, 27),

"Meidän koiriamme kohdellaan paremmin kun noita ihmisiä kohdeltiin."

Kaltasar Russau kirjoittaa: "Yhtä suuret kun olivat aateliston
etuoikeudet, yhtä oikeudettomia ovat talonpojat. Kärsimistään
vääryyksistä ei talonpoika saanut mihinkään valittaa. Jos vanhemmat
kuolivat, ja lapsia jäi, ajettiin ne ulos, ja omaisuuden vei
hoviherra. — — Jos talonpoika teki jotakin virhettä, riisuttiin
hänet alasti ja ruoskittiin pitkillä vitsoilla. — Usein vaihdettiin
orjia koiriin. — Hoviherra oli orjansa elämän ja kuoleman herra."

Karolus heräsi kahleiden kolinaan. Hän luuli tultavan häntä
vangitsemaan. Mutta tulija olikin eräs nuorukainen, joka kädet
raudoissa tuli pyytämään suojaa. Hän kertoi olevansa pakolainen ja
maanneensa metsässä, kun kaksi herraa tapasi hänet. Näille syttyi
riita kumpi heistä pojan omistaa. Selvitäkseen siitä käyttivät he
"rautakoetta". Kumpikin merkitsi rautansa ja kuumensi sen, kumpikin
piti kuumaa rautaa toinen toisella olkapäällä toinen toisella. Kenenkä
rauta syvemmälle polttaa se saisi pojan. Hän heitti raudat kiukuissaan
olkapäiltään ja sattui toinen rauta herran kylkeen. Sen herran
rauta olikin syvemmälle polttanut, ja sai hän siis hänet omakseen.
Suuttuneena raudasta saamastaan iskusta, oli
herra pannut hänen käsiinsä raudat ja uhannut rangaista kun päästään
kotia. Mutta hänen onnistui paeta.

Nuorukaisen olkapäät olivat kamalasti palaneet. Hänen nimensä oli
Hannus.

Karolus otti hänet luokseen.




XI.


Ajat kuluivat.

Karolus kävi monta kertaa Liivinmaan miesten juttusilla, tärkeissä
asioissa. Usein oli myös omassa piirissä pidetty kokouksia, jotta asiat
hyvin harkittaisiin, ja tyynesti toimittaisiin.

Kerran kutsuttiin hänet Lämelaan. Kasvatusisä tahtoi häntä varoittaa.

"Karolus, poikani", lausui hän, "en voi enää sinuun luottaa. Usein
nähdään miehiä tulevan metsästä ja minä luulen, että sinulla on niiden
kanssa yhteyttä; eikö sinulla ole aikomus käyttää talonpoikia pahaan
tarkoitukseen?"

"Tuo pelko on aiheeton. Olen tahtonut kansaa estää toivottomista
aikeista, joskaan eivät katkeroittuneimmat joukosta tahdo pysyä
maltillisina, niin luulen että he yleiseen minua tottelevat."

"Mutta sinä mietit keinoja aateliston vallan kukistamiseksi — ja mitä
merkitsevät ne yölliset retket?"

"Rauhoitu, kasvatusisä, jos jotakin voisin kansan hyväksi tehdä, täytyy
sen tapahtua oikeilla teillä."

"Etkö voisi minulle selvemmästi tarkoituksiasi esittää?"

"Minulla ei ole enempää selvitettävää. Senverran vaan, ettei mitään
kunniattomia keinoja tulla käyttämään. Se on yhtä selvää sinulle kun
minullekin".

"Surullista se kyllä on", suuntasi Arnolf keskustelun toisille aloille.
"Näytään laajoissa piireissä tiettävän, että minun hovissani on
sellainen järjestys kun sinulla oli Tavanassa, ja siksi käy täällä joukottain avun- ja
suojanhakijoita, ettei enään saa rauhaa."

"Surkeaa", vastasi Karolus, "ettet enään tahtoisi onnettomia kärsiä ja
auttaa ylellisessä elämässäsi, etkä ehken omiakaan alamaisiasi enään
kohdella ihmisinä."

Ludinghausen ikäänkun jättäen Karoluksen puheen huomioonottamatta,
jatkoi: "Ja toiseksi on se vielä pahempi, että olen joutunut toisten
halveksimisen esineeksi, josta minun täytyisi päästä."

Kolme poikasta ilmestyi samassa hovin edustalle. Kordelia, nähtyään ne
ensiksi, sanoi: "Tuollaisia, isä, täytyy toki sääliä."

"Mistä tulette, lapset"? kysyi Karolus.

Se kysymys rohkasi pienokaisia. "Olemme Rautalaaksosta",
vastasivat he.

"Miksi tulitte tänne?"

"Meidän on nälkä."

"Eikö äidillä ole ruokaa?"

"Meillä ei ole äitiä, hän kuoli, isä myös. Omaisuutemme veivät
Saksat. Rupesimme kerjäämään."

Lapsille annettiin syödä, jonka jälkeen he poistuivat. Kun Arnolf
myöskin oli poistunut, lausui Kordelia:

"Karolus, sinä puhuit isälle niin epäilyttäviä sanoja. Ja sinä
ajattelet jotakin kummallista. Etkä ajattele omaa elämääsi. Voit
taaskin tulla vangituksi ja ehkä menettää henkesi."

"Sen voisin antaa", vastasi Karolus, "jos onneton isänmaa siitä
hyötyisi. Sellainen onneton, kurja elämä kun on isänmaallani — onko se
elämää? Eikö ole mitään parempaa, korkeampaa, kunniallisempaa kun
tuollainen elämä? Oi Kordelia, jos asia niin olisi, olisi ihminen
kurja olento, vaan niin ei ole. Viisas ja laupias Jumala ei ole
luonut ketään toisen piinattavaksi, vaan että he kaikki olisivat
onnellisia. Sen Luojan tahdon täytäntöön saattamiseksi tulen toimimaan,
pelkäämättä vankilaa tai kuolemaa. Isänmaata, veljiä, siskoja auttaa,
niiden kuormaa helpottaa, ja siinä työssä kuolla — Kordelia. Se on tuhat
kertaa parempi kun elää näin ollen. Mutta älä pelkää, että minä sinun
säätyäsi vastaan käytän alhaisia keinoja. Ole rohkea! Sanoit että
olen kuninkaan poika, ja siksi ajattelen kuninkaallisesti. Uskallan
täällä puhua, sillä isäsi etkä sinä hanki minua varten vankikahleita.
Voi olla, etten heti palaja, Kordelia; älä sure. Ehkä palatessani
tulevat sinunkin murheen päiväsi loppumaan. Jää hyvästi, jos et
kasvinkumppaniasi voi unohtaa, niin rukoile hänen edestään."

Hän poistui. Kordelia seisoi kun unissaan — — —




XII.


Mihin lähti Karolus? Hän oli matkustanut Suomeen saadakseen Turun ja
Viipurin piispoilta apua ja tukea suunnitelmilleen. Sellainen päätös
oli tehty esimiesten kokouksessa metsässä Karoluksen ehdotuksesta.

Hänelle oli myös annettu valta sitoutua Vironmaan puolesta liittoon
Ruotsin hallituksen kanssa ja suostua sen alamaiseksi, ellei muuten
saataisi apua. Niin suuria lupauksia ei Karolus ajatellut tehdä, vaan
päätti yrittää saada apua helpommilla ehdoilla. Tavanvuoksi otti
hän kaksi muuta miestä mukaansa, ollen kuitenkin päälähetti; ollen
kielitaitoinen, oli se hänelle helppoa.

Se oli keväällä 1343, kun Karolus matkusti Suomeen, ja Suomenlahti
oli jo jäistä vapaa. Mutta kova pohjatuuli ajoi jäitä Suomenlahden
täyteen ja Karoluksen täytyi viipyä Suomessa, kun ei voinut purjehtia
ajojäitten tähden. Se huolestutti häntä, sillä maltittomat ainekset
voisivat ryhtyä epätoivoisiin tekoihin ja ajaa myttyyn koko hankkeen.

Niin kävikin. Saaron Pietari, syyttäen Karolusta kavaltajaksi,
kiihotti kansaa:

"Lyömme, poltamme, tapamme ja voitamme!" — Se oli tulta tappuroihin.
— Paloi halu saada kostaa julma kidutus ja sorto — nauttia kostosta.
Himoittiin verta!

Yllytetyt lähettiläät lähetettiin Suomeen. Karolukseen ei luotettu.

Ja yöllä huhtik. 23 p:ää vastaan 1343 oli kapina puhjennut yli maan.
Jokaiseen hoviin tunkeutui vihainen kostajajoukko yön pimeydessä.
Tanskalaiset ja saksalaiset raastettiin vuoteistaan ja armotta
tapettiin kaikki, jotka puhuivat noita vihattuja kieliä — yksin
kaikki ei-virolaiset palvelijatkin.

Muutamat harvat pääsivät pakenemaan puolialasti Tallinnaan, Paiden
ja Rahveren linnoituksiin. Papit ja munkit surmattiin, toiset
pakenivat metsiin ja kuolivat siellä nälkään tai joutuivat petojen
saaliiksi. Hovirakennukset ja kirkot poltettiin. Villi, tulinen
viha kamalan orjuuskidutuksen tulos, ei tuntenut mitään rajoja.
Voi nähdä linnojen palon valaisemassa yössä kostonhimosta juopuneen
joukon ryntäämän hovista hoviin kaikkialla tehden kamalaa jälkeä.
Kapinalliset, joita oli 1000 suuruinen joukko, valitsivat
kuninkaansa, ja lähettivät Ruotsin hallitukselle pyynnön pikaisesta
avusta, luvaten alistua Ruotsin alammaisiksi.

Kun Tanskan sijaishallitsija [kauppa Vironmaan myymisestä ei ollut vielä lopullisesti
vahvistettu, ja siksi oli sijaishallitsija vielä Tallinnassa]
sai tiedon kapinasta, oli hänellä
tilaisuus lähettää tieto Liivin maapäällikölle Dreilöwenille,
joka joukkoineen oli venäläisiä vastassa Isborskissa. Heti riensi
hän Viroon, jossa enään oli vain 15 hoviherraa jälellä. Virolaiset
olivat asettuneet Tallinnan edustalle, meren rantaan ja odottivat Suomesta apua, jota ei
vielä saapunut. Kun he saivat tietää Dreilöwenin joukkoineen olevan
lähellä, lannistui heidän rohkeutensa. He aavistivat kohtalonsa.
Lähetettiin miehet sanomaan Dreilöwenille, että he alistuvat Ördon ja
sen hallituksen alamaisiksi, maksaen veroja, mutta aateliston julmaa
sortoa he eivät kestä. Mutta Dreilöwen ei ottanut sitä kuullakseen,
vaan hyökkäsi virolaisten kimppuun, ja kymmentuhantinen joukko
tapettiin viimeiseen mieheen ja kapinan alkuunpanijat piinattiin
kuoliaaksi. Vasta nyt saapui Ruotsin puolelta pyydetty apujoukko,
mutta nähtyään saksalaisten olevan täysin voitolla, kääntyivät he
takasin uskaltamatta edes ilmaista, että olivat tulleet virolaisille
avuksi, vaan lupasivat säilyttää rauhan.

Samaan aikaan tuli kuningas Ludolfin käskystä 1343 Henrich v. Dussmer
joukkoineen ja yhtyen Dreilöwenin joukkoihin pani toimeen verilöylyn
Saarenmaalla "kristinuskon nimessä", jolloin 9000 saarenmaalaista
tapettiin ja heidän kuninkaansa Wesse hirtettiin jaloistaan puuhun.

Niin äkkiä oli vapaustaistelu puhjennut, ja yhtä pian se
tukahutettiin. Pienempiä kahakoita oli vielä, mutta virolaisten
vapaudesta katosi viimeinen varjo — nimikin — jos sellaista
vielä oli ollut piispojen ja pappien joillakin maatiloilla, sillä
miltei yleiseen oli henkiorjuus voimassa jo vuodesta 1290. Nyt
kiristettiin orjuuskahleet kahta vertaa tiukempaan. — Se oli
epätoivoisen vapautuspyrkimyksen ja kahleiden katkomisyrityksen tulos
— kuten Karolus ennusti.

Minne jäi Karolus ja kertomuksemme toiset henkilöt? Karolus oli
kiirehtinyt niin pian kun mahdollista Suomesta takasin ja olikin
ehtinyt ennen kun Ruotsin laivat saapuivat. Hän kauhistui nähtyään,
mitä oli tapahtunut, ja riensi Tallinnan puoleen voidakseen ehkä
vielä jotakin tehdä. Mutta myöhään! Dreilöwenin aseet tekivät
kamalaa jälkeä, ja paljo oli jo vapaustaistelijoita kaatunut.
Vielä koitti hän järjestää joukkoja, mutta kaikki oli myöhään. Hän
taisteli vimmatusti, mutta joutui elävänä, samoin kun Saaron Pietari,
vangiksi. Pietari tuomittiin hitaasti kidutettavaksi. Kun hänen
ruumistaan venytettiin piinapenkissä, ja jäsenet irtaantuivat
toisistaan, ja hän tunsi helvetillisiä tuskia, kiljui hän kamalasti:
Karolus! Karolus!

Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Karolus tuotiin kuulusteltavaksi. Dreilöwen ja toiset päälliköt
tahtoivat lähemmin tutustua tuohon "kummalliseen mieheen", josta
heille oli kerrottu.

Suuri sali täyttyi uteliaasta joukosta, josta osa oli ritareita ja
muita Dreilöwenin päällysmiehiä, kuolemalta säästyneitä hoviherroja,
sijaishallitsija y.m. sekä useita naisia. Takapuolella istui myös
Ludinghausen, rinnallaan mustaan huntuun verhottu nainen, — varmaan
Kordelia. Ludinghausenin hovi oli taistelussa jätetty koskematta,

Erikoinen sotaoikeus oli asetettu asiaa tutkimaan.

Karolus tuotiin esiin. Hän astui varmoin askelin. Kasvoistaan
näkyi kyllä tuska, mutta samalla rohkeus ja mielenlujuus. Ei näkynyt
jälkeäkään pelosta tai katumuksesta.

"Karolus, sinua syytetään kansan kapinaan kiihottamisesta", lausui
tuomari.

"En ole heitä murhiin kiihottanut", vastasi syytetty varmasti. "En
tahdo murhaa."

"Älä valehtele! Sinun johdollasi ovat he kamalan murhatyönsä
suorittaneet."

"Minä tahdoin heitä johtaa vapauteen rehellisen suoran sodan kautta,
jotta orjan kahleet olisivat murskaantuneet ja kansa vapautunut.
Ei ollut tarkoitus panna toimeen salamurhia. Mutta sokea kostonvimma
teidän kamalaa sortovaltaanne vastaan on ollut rajaton. He ovat
poissa ollessani tehneet kamalan erehdyksen."

"Mutta sinä olit heidän mukanaan taistelussa."

"Olin, silloin kun kaikki muu oli myöhäistä, kun ei enään mitään muuta
voitu."

"Kapina on sittekin sinun työsi hedelmä", julisti tuomari:
"rangaistuksesi on — kuolema piinapenkissä."

Tuomio kauhistutti useita läsnäolijoita. — Onneton uhri itse näytti
kun kohoisi hän korkeammaksi. — Dreilöwen, joka oli häntä ihmetellen
katsonut, loi katseensa maahan. — Ludinghausenin vieressä istuva
nainen näytti vaipuvan tainnoksiin.

Karolus virkkoi.

"En pelkää tuomiotanne, minulla on keino tehdäkseni se tyhjäksi. Minä
olen kuninkaan poika. Entinen Viron kansan kuninkaallinen vanhin
Warpo oli esi-isäni. Minä olen korkeammalla kun te. Minä taistelin
sorrettujen vapauden puolesta, mutta te taistelette ihmisyyttä,
oikeutta ja vapautta vastaan. Onneton kansa, vielä pahemmaksi
muuttui kohtalosi! — Mutta älkää luulko, että vääryytenne voitto on
ikuinen. Se veri, ne kyyneleet, jotka kidutushallituksenne vuodattaa
— ne kasvattavat kostajan. Vääryyden ja väkivallan kirous on
kukistava teidät!" Oli kun tähtäisi hänen leimuava katseensa kauvas
etäisyyteen. — Hän lausui:

"Isänmaa, kärsi — odota vielä! Pelastaja saapuu."

Hän kääntyi Ludinghauseniin päin, lausuen: "Isäni! Lohduta omaisiani
ja Kordeliaa. Kiitos kaikesta, mitä olet minulle tehnyt. Tervehdi
minulta Kordeliaa. Ole edelleenkin ihmisellinen alustalaisillesi.
Säilytä se totuuden ja rakkauden henki, jota minä tahdoin seurata. —
Säilytä se siemeneksi tuleville ajoille. Hyvästi, kallis isä!"

Sitten kosketti hän huulillaan sormusta, johon oli kätketty kuolettavaa
myrkkyä — ja kaatui maahan.

Vielä liikkuivat hnulensaa: "Kordelia — Isänmaa!" ja kaikki oli
lopussa. — Hän oli päässyt lepoon.

"Karolus — Karolus!" liikkuivat Kordelian huulet isän rintaa vastaan
nojatessaan puoli horroksissa. — — — Seuraavana päivänä nähtiin
taistelukentällä Karoluksen surevia ystäviä, joille hän oli hyvää
tehnyt, itkevän kalliin miehen muistoa. He puhdistivat maata
kaatuneiden veljiensä hyytyneestä verestä.

Joukkoon ilmestyi myös Kordelia. Hän ei itkenyt, vaan katsoi veristä
tanteretta kauhun ja syvän surun ilme kasvoillaan.

Kuin manalan henkien takaa-ajamana riensi hän kalliojyrkänteelle
merenrantaan, ja — katosi aaltoihin.

Läpi hiljaisen tyynen ilman kaikui heleästi viimeinen huutonsa:

"Karolus, Karolus!"








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAROLUS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.