Valittuja pakinoita

By Ilmari Kivinen

The Project Gutenberg eBook of Valittuja pakinoita
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Valittuja pakinoita

Author: Ilmari Kivinen

Release date: August 13, 2024 [eBook #74249]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1928

Credits: Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALITTUJA PAKINOITA ***





VALITTUJA PAKINOITA

Kirj.

Tiitus [Ilmari Kivinen]





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1928.




SISÄLLYS:

Herätyskello
Viikko parasta heinäntekoaikaa
Kengänkorko
Raitiovaunussa
Joulurauha
Jääkarhuista, valaskaloista ja Helsingin juopoista
Kun korvat humisvat
Kirje
Kesäksi maalle
Viaton pila
Pappa raukka!
Anjovispurkki
Yllätys
Mansikka-aikana
Moottori
Ratkaisun edellä
Onnistunut kepponen
Kotiintulo
Ilmianto
Kirjakaappi
Kertomus miehestä, joka toi rahaa hra I. Yksityiselle
Nimipäiväkukka
Taidetta koteihin
John W. Ovelan joulukepponen
Joulupukin elämys
Tinaa valaessa
Ompeluseurassa
Häkämyrkytys
Ullakkovarkaudet
Täti Dorotean lähtö
Ystävämme Sigismund
Ovikauppaa
Kesällä
Uistinta soutamassa
Juhannuskokko
Surullinen kertomus Esko Tuiterin kitkatulesta
Avutonna
Uusi syyshattu
Kadonnut lukko
Löytyi
Joulusiivous
Kohtalon isku
Anopin hampaat
Tiilikaisen matka-arkku
Skandaali
Hississä
Kadonnut lapsenhoitaja
Wäxjön tornikello
N.s. hätähousu
Lyhyenläntä syysromaani
Toisten silmillä
Lakkasi nikottamasta
Herra Kannusen juusto
Iloinen yllätys
Petollinen lankku
Ratavartijan puhelin
Sonni ja herra
Hellenismiä
Erehdys ja selitys
Vieraita
Kertomus suutarista ja tulisesta käärmeestä
Byrokraatin lyijykynä
Jouluostoksilla
Pakkasella
»Huomenna tulee, huomenna tulee...»
Saaristossa
Syksyn kokko, synkkä ilta
Ilmaiseksi
Hyvillä onkipaikoilla
Muuttopäivänä




HERÄTYSKELLO


Hra konttoriapulainen Sopu Sammal on illan virkku, mutta aamun
torkku, mikä tapa, niinkuin tiedetään, olisi omiaan hävittämään Sopu
Sammalen talon, jos hänellä sellainen olisi. Mutta vaikka ei hänellä
onneksi taloa olekaan, on hänen aamu-unisuutensa tuottanut hänelle
ikävyyksiä useita kertoja sekä pakottanut hänet joka aamu henki
kurkussa juoksemaan halki kaupungin, mistä huolimatta hän on saanut
konttoripäälliköltään kolme vakavaa muistutusta liiallisesta ja usein
toistuvasta myöhästymisestään, ja neljännellä kerralla käskettiin hänet
korkeimpaan paikkaan, liikkeen johtajan eteen.

Johtaja väänsi päätä ja murti suuta ja oli ylimalkaan harmistunut, ja
hra konttoriapulainen Sopu Sammal näytti masentuneelta mieheltä eikä
tahtonut kieltää vikojaan, mutta oli kuitenkin taipuvainen lykkäämään
syyn vähävaraisuutensa niskoille, kun ei hänellä ollut rahaa ostaa
uutta herätyskelloa, ja entinen on jo ammoin ollut auttamattomasti
loppuunkulunut.

Johtaja antoi Sopu Sammalelle 50 mkn tilapäisen apurahan herätyskellon
ostamista varten, ja konttoriajan päätyttyä meni hra Sammal matkan
varrella olevaan kellokauppaan ja osti sieltä keskinkertaisen
herätyskellon summalla, jolla hän ennen sotaa olisi saanut tusinan
herätyskelloja.

Illalla asetti Sopu Sammal herätyskellon soimaan klo 7 aamulla, ja
nukkui sitten klo puoli 9:ään aamulla. Tätä aikaa osoitti hänen
taskukellonsa. Herätyskello osoitti levollisesti klo kahta yöllä. Se
oli nimittäin pysähtynyt, vaikka Sopu Sammal oli sen illalla vetänyt
kaikista nastoista, mitä hän kellon takaseinästä löysi.

Sopu Sammal kirosi kellon ja ravisteli sitä, mutta se oli tunteeton
ja välinpitämätön molemmille menettelytavoille, ja sitten alkoi hän
pukeutua kiireesti ja otti kellon kainaloonsa ja juoksi ohimennessään
kellokauppaan ja käski laittaa kellon kuntoon iltaan mennessä, ja
saapui tavan mukaan myöhästyneenä konttoriinsa.

Iltapäivällä kotiin palatessaan saikin hän kellonsa takaisin, ja
ajantietoammattilainen vakuutti sen nyt käyvän. Sopu Sammal uskoi ja
kiitti, saapui kotiinsa, vietti loppuillan lukemalla Monte Kriston
kreiviä, uutta painosta ja suomennosta, asettaen kellon herättämään
hänet klo 7 aamulla, veti vielä varmuuden vuoksi kaikki kellon
takalistossa olevat vetopaikat, ja nukkui sitten hänelle ominaiseen
sikeään uneensa.

Hän heräsi hirvittävään melskeeseen ja toinnuttuaan hiukan
unenpöpperöstään, huomasi herättäjäkellonsa ryhtyneen
virantoimitukseensa. Kellon ääntä vastaan ei Sopu Sammalella ollut
mitään muistuttamista, mutta sitä enemmän tuntui siihen olevan aihetta
hänen naapureillaan, jotka ilmaisivat tunteensa jyskyttämällä sekä itä-
että länsipuolella olevaan seinään nyrkeillään, kun taas yläpuolella
asuvat kolisuttivat Sopu Sammalen huoneen kattoa jollakin esineellä,
mikä synnyttämiensä ääniaaltojen laadusta päättäen tuntui olevan
hiilihanko.

Sopu Sammal väänteli kellon nappuloita, saadakseen sen lakkaamaan
hälytyksestään, mutta kun se ei tehnyt tähän koneeseen mitään
vaikutusta, kätki hän laitoksen sänkyynsä, tyynyjen ja peitteiden
alle, mistä sen ääni sitten kuului hillitymmin, mutta kuitenkin vielä
selvästi.

Sopu Sammal alkoi hitaasti pukeutua, huomaten silloin, että kaikki
kadun toisella puolen olevan talon ikkunat olivat pimeinä. Silloin
katsoi hän taskukelloaan ja näki sen olevan neljännestä vaille 3. Hän
kaivoi sitten esille herätyskellon, joka tuntui kuluttaneen äänivaransa
loppuun. Se oli kymmentä vaille 3.

Sopu Sammal ei uskaltanut ruveta enää nukkumaan, vaan pukeutui ja pesi
kasvonsa jääkylmällä vedellä, alkaen sitten lukea Monte Kriston kreiviä.

Aamulla konttoriin mennessään vei hän taas kellon siihen liikkeeseen,
josta hän sen oli ostanut. Sopu Sammal käytti tilaisuutta lausuakseen
halveksimisensa, ja kelloseppä lausui — tarkoittaen herätyskelloa —
että »p—kos sitä sitten vaivaa?»

Sopu Sammal ei sinä aamuna myöhästynyt konttorista, mutta hän oli koko
päivän niin uninen ja tohelona, että konttoripäällikkö luuli hänen
alkaneen viettää epäsäännöllistä elämää ja lausui yleisiä mietelmiä
kieltolain tinkimättömän noudattamisen moraalisesta ja taloudellisesta
merkityksestä.

Iltapäivällä sanoi kelloseppä »koettaneensa uutta konstia», ja antoi
herätyskellon Sopu Sammalelle salaperäisen, mutta varman näköisenä.
Herätyskellolla oli myöskin uudet konstit, sillä se alkoi kileästi
soida jo kotimatkalla. Hätääntynyt Sopu Sammal lähti juoksemaan,
herättäen siten vielä suurempaa huomiota katu yleisön kaikille
tällaisille vaikutelmille herkissä piireissä.

Kotona työskenteli Sopu Sammal noin tunnin herätyskellokokeilijana.
Tulos oli kuitenkin aina sama: kello soi heti, kun sen soittolaitos oli
vedetty.

Sopu Sammal paiskasi lopuksi herätyskellon permantoon. Kun ei hän
sen päällä hyppimällä saanut sitä tarpeeksi litteäksi, niin otti hän
vasaran, onnistuen melkoista paremmin. Sitten avasi hän ikkunan ja
heitti ent. herätyskellon jäännökset ulos ikkunasta. Epähuomiossa
heitti hän vasarankin samaa tietä, mutta sekin oli nyt oikeastaan
yhdentekevää, koska vasara kerran oli täyttänyt tehtävänsä.

Sitten meni hän soittamaan erään naapuriherrasväen ovikelloa ja pyysi
saada, puhutella herrasväen palvelijatarta.

Sopu Sammal sai palvelijattaren lupaamaan käydä joka arkiaamu
herättämässä Sopu Sammalen.

Ja kun tyttö oli nuori ja hyvin muodostunut ja punaposkinen, niin
pyöritteli hra Sammal jonkin aikaa hieman epäröiden lakkia kädessään
ja lisäsi sitten, että jos neiti puoli vuotta hoitaa tehtävänsä
säntillisesti, niin on hän valmis mielihyvällä menemään vihille neidin
kanssa.




VIIKKO PARASTA HEINÄNTEKOAIKAA

(Muistiinpanoja.)


_Lauantaina_.

Olen ollut kylpemässä Alitalon ukon kanssa. Sitä ei uskoisi niin
laihaksi, kun näkee sen vaatteet päällä. Kaikki kylkiluut voi lukea.
Ukko sanoi, että jos hänellä olisi insinöörin lihat, niin hän lähtisi
heti akan ottoon. Se on leskimies, se ukko. Se on sanonut minua
insinööriksi siitä lähtien, kun korjasin sen puhelimen, niin että sillä
taas kuulee. Se olikin helposti korjattu: kopautin kuulotorvea pari
kertaa seinään.

Ukko sanoi, että olisi se akka hyvä siinäkin suhteessa olemassa, että
olisi lisäväkeä heinänteossa.

Maanantaina pitäisi alettaman.

Illalla istuttiin kuistilla ja luettiin lehtiä. Ei niissä ollut mitään
erikoista.

_Sunnuntaina_.

Iltapäivällä keräytyi lounaiselle taivaalle pilviä. Ukko sanoi, että
hyvä olisi, jos sataisi. Minä sanoin, että entäs heinätys? Ukko
vastasi, ettei se sade heinäaikanakaan pahaksi ole. Kyllä kesä märkänsä
kuivattaa.

Ukko sanoi lähtevänsä yöksi niittokonetta ajamaan.

_Maanantaina_.

Ukko on ajanut puolen yötä niittokonetta sadetakki yllään, ja nukkui
sitten kymmeneen aamulla. Herättyään ukko sanoi, että tämä on niinkuin
vanhaan hyvään aikaan: yöt sataa ja päivät poutaa pitää. Kelpaa silloin
taloa asua.

Olikin aamupäivällä päivänpaistetta muutama tunti. Klo 1 i.p. lähti
kaikki väki luokoa kääntelemään, illalla nostetaan keppeihin ja yöllä
aikoo ukko ajaa niittokonetta.

Klo 1/2 2 juoksi väki kiireesti pois heinäpellolta. Akkaväellä oli
hameet korvissa. Se oli vähän hassun näköistä, etenkin kun useimmilla
oli vain yksi hame.

_Tiistaina_.

Ukko ei ollut viime yönä niittokonetta ajamassa. Aamupäivällä
karisteltiin enimpiä vesiä niitoksesta, ja uutta alkoi tulla
kahdeltatoista.

Ukko sanoi illalla, että nyt on jo tullut senverran vettä, että
se kyllä riittää kasvullisuuden puolesta. Huomenna täytyy ruveta
heinäntekoon oikein olan takaa.

_Keskiviikkona_.

Viime yönä ei satanutkaan. Ukko ajoi niittokonetta neljättä tuntia.

Taivas oli kauttaaltaan harmaassa pilvessä. Tihkusadetta pitkin päivää.
Ukko sanoi, että kuusi vuotta takaperin oli samalla tavalla, että kun
heinäntekoaikaan alkoi maanantaita vasten yöllä sataa, niin sateli
sitten torstaiaamuun asti, ennenkuin selkeni.

_Torstaina_.

Yöllä satoi neljään asti. Sitten alkoivat pilvet hajaantua.
Aamupäivällä oli kuumaa ja paahteista. Klo 3 i.p. oli puolet heinistä
saatu keppeihin, kun ukonilma nousi. Minä laskin 42 salamaa.

Ukko sanoi, että nyt tästä viimeinkin päästiin selville vesille, kun
tuo ukkonen puhdisti ilman. Ensi yönä voi jo ajaa taas niittokonetta.

Illalla vallitsi luonnossa ihmeellinen kirkkaus ja raikkaus. Luomakunta
oli kuin pahasta unesta herännyt.

_Perjantaina_.

Ukolle tuli viime yönä kiire lähtö heinäpellolta. Niittokone on
vaarallinen naapuri silloin, kun salamat ihan korvissa suhisevat.

Lyhyitä, rajuja kuurosateita pitkin päivää. Niittokone on tuotu vajaan.

Ukko sanoi lähtevänsä huomenna kirkolle rippikirjoitukseen.

_Lauantaina_.

Ukko lähti puolenpäivän aikaan rippikirjoitukseen.

Taivas on iltapäivällä selkeämistään seljennyt.

Kaikista merkeistä päättäen tulee sunnuntaiksi oikein kaunis ilma.

Kun nyt ei se ukko vain unohtaisi postia tuomatta. Ei ole saatu lehtiä
sitten kuin keskiviikkona.




KENGÄNKORKO


Kesäleski Simo Tuhkapää huomasi, että hänen oikean kenkänsä korko
jonkin verran lonksutti.

Simo tarkasti korkoa ja huomasi, että se oli puoleksi irti ja että
se siis pitäisi viedä kiinninaulattavaksi, ennenkuin se kokonaan
heltiäisi, mutta Simolla oli paljon kiireitä, ja kun kiireet loppuivat,
olivat suutarinliikkeet jo kiinni.

Niin se lykkäytyi päivästä päivään, kunnes korko viime maanantaina
putosi irti Hakasalmenkadun kulmassa.

Simo murahti äkäisesti itsekseen, kumartui ja otti kengänkoron maasta
sekä pisti sen taskuunsa, lähtien hieman ontuen jatkamaan matkaansa.

Aleksanterinkadulla tapasi hän pankinjohtaja Pennisen, joka sanoi, että
päivää, herra Tuhkapää, olettekos te loukannut jalkanne?

Simo olisi tietysti voinut sanoa, niinkuin asia on, että ei hänessä
ole muuta vikaa kuin että kengänkorko lähti juuri irti, ja että hän
senvuoksi vähän ontuu.

Mutta raha-aika on kireä, ja Simon täytyy usein kirjoittaa nimensä
poikittain, ja sitäpaitsi on Simo varovainen mies. Hyvin varovainen.
Niinkuin hänen asemassaan olevan miehen tuleekin olla.

Silmänräpäyksessä vilahti hänen ajussaan, että jos hän kertoo
irtautuneesta kengänkorostaan, niin saattaa se huonontaa hänen
luottoaan. Penninen ajattelee, että kylläpä taitavat olla huonot
asiat, kun kengätkin ovat niin huonot, että korot tippuvat kadulle.
Ja Simo kun oli aikonut pistäytyä huomenna kaupittelemaan erästä
paperia Pennisen pankkiin. Sitäpaitsi: onhan aina soveliaampaa vastata
myöntävästi pankkimiesten kysymyksiin, etenkin silloin, jos ei siitä
mitään vahinkoa ole.

Tähän tulokseen pääseminen, vaikka se on vaatinut meiltä näin monta
riviä pitkän selvityksen, ei kuitenkaan vienyt Simolta aikaa kuin noin
sekunnin. Simon ajatukset juoksevat välistä hyvin nopeasti.

Simo siis nyykäytti päätään ja myönsi, että loukkautuihan se vähän.

— Nyrjähtikö? kysyi Penninen.

Simo ajatteli, että kun on kerran poikennut totuuden tieltä, niin
samapa se, vaikkapa laskettelee valheen latua vähän pitemmänkin matkan.
Nyrjähtäminen on kovin vähäpätöinen, jokapäiväinen ja mielenkiinnoton
tapaturma. Parempi on mainita sellainen, joka on omiaan herättämään
osanottoa. Ei ole koskaan pahitteeksi herättää osanottoa pankkimiehissä.

Tähänkin tulokseen pääseminen vaati Simolta vain sekunnin ajatusaikaa.
Hänen aivonsa työskentelivät ihmeteltävästi.

— Loukkautui tuolla asemalla laiturin reunan ja vaununportaan väliin...
luiskahdin portaalta ja olin pudota junan alle, mutta pelastuin
kuitenkin.

— Vai niin, sanoi Penninen päätään pudistellen. — Täytyy olla hyvin
varovainen liikkuvasta junasta hypätessä. Siinä voi helposti menettää
henkensä. No, hyvästi nyt!

Simo Tuhkapää tunsi tyytyväisyydellä, että hänen oli onnistunut
herättää myötätuntoa Pennisessä, ja päätti kirjoittaa sen huomisen
paperin 300 mk suuremmaksi kuin ensin oli aikonut. Olipa oikeastaan
hyvä juttu, että irtosi tuo kengänkorko.

Samana iltana istui Penninen muutamain tuttavainsa kera illastamassa
Grillissä.

— Minä näin kun yks akka oli päivällä jäädä raitiovaunun alle, kertoi
eräs seurasta.

Keskustelu siirtyi hetkiseksi tapaturmiin.

Penninen kertoi, että se Simo Tuhkapääkin oli ollut pudota junan alle.

— Se on tietysti ollut päissään, arveli joku, ja joku toinen sanoi,
että se on tainnut ruveta ryyppäämään, ja kolmas, joka oli pankkimies,
niinkuin Penninenkin, vaikka eri pankista, lisäsi, että miten lie
senkin miehen asiat. Kovin paljon sillä on vekseleitä.

— Jassoo, murahti Penninen.

Ja siihen se asia jäi.

Seuraavana aamuna klo 10.15 tuli Simo Tuhkapää myömään vekseliä
Pennisen pankkiin, ja nuori virkailija vei paperin johtokuntaan ja
tuli kahden minuutin kuluttua takaisin ja sanoi, että pankki ei
valitettavasti voi ostaa sitä. On niin kovin kireä raha-aika...

Simo Tuhkapää käveli ulos ovesta kuin unessa. Hän olisi aivan
välttämättömästi tarvinnut rahaa.

Simon olisi ollut sittenkin parempi pysyä totuudessa.

Etenkin kun ei asia koskenut muuta kuin irtautunutta kengän korkoa.




RAITIOVAUNUSSA


Vaunu tuli Sörnäisten puolelta.

Se oli melkein täynnä.

Konduktööri möi pilettejä.

Eräs ukko, joka näytti olevan maalta ja joka puhui ruotsia ja joka
silminnähtävästi oli saapunut tähän Paapelin kaupunkiin siinä lujassa
päätöksessä, ettei häntä saada petkutetuksi, mikäli hän voi sen estää,
osti myöskin piletin ja maksoi siitä 55 penniä.

Sitten hän puristi piletin lujasti vasempaan ahavoituneeseen kouraansa.

Sitten nousi vaunuun »kontrollööri» ja sanoi matkustavaisille, että
olkaa hyvät ja näyttäkää pilettinne.

Matkustajat näyttivät kukin vuorostaan.

— Näyttäkää piletti, sanoi tarkastaja sille ukollekin.

— Ei, sanoi se ukko yksikantaan, mutta varmasti. Kontrollööri kohotti
vähän kulmakarvojaan.

— Eikö teillä ole pilettiä?

— On.

— No sitten on teidän se näytettävä.

— En minä näytä, sanoi ukko ja puristi kouransa lujemmin kiinni.

Kontrollööri katsahti vähän hämillään ympärilleen.

Helsinkiläinen raitiotieyleisö hymyili odottavaisesti.

Kontrollööri rykäisi hermostuneesti.

— Krrkh... siinä tapauksessa täytyy teidän lunastaa uusi piletti.

— Ei, sanoi ukko.

Kontrollöörin korvat punoittivat.

Helsinkiläisen raitiotieyleisön silmät loistivat.

— Jaa, mutta _teidän täytyy_!

— Ei.

Kolmen sekunnin pituinen paussi.

_Kontrollööri_:

— Ettekö kuullut... olkaa hyvä ja lunastakaa piletti.

_Ukko_:

— Nehej... minä olen ostanut piletin ja maksanut siitä sen, mikä
vaadittiin, enkä minä osta uutta pilettiä.

_Kontrollööri_ (viekkaasti):

— Missä se teidän pilettinne sitten on?

_Ukko_ (vielä viekkaammin):

— Se on tuossa kourassa.

_Kontrollööri_ (pyytäväsi):

— No avatkaa sitten se kouranne.

_Ukko_ (ovelasti):

— Enpäs aukaise!

Helsinkiläisen raitiotieyleisön kasvot säteilivät.

Kontrollööri pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja sanoi sitten:

— Ellette näytä pilettiänne, niin täytyy teidän poistua vaunusta.

_Ukko_:

— En minä poistu. Minulla on piletti.

On tultu Rautatientorille, aseman kohdalle.

Torilla on poliisi.

_Kontrollööri_:

— Viimeisen kerran: näytättekö vai ette?

_Ukko_:

— En.

Kontrollööri viittasi konduktöörille. Konduktööri nykäisi nuorasta.
Kello kilahti, ja vaunu pysähtyi.

_Kontrollööri_:

— Nyt piletti esille tai sitten poliisin luo!

Tämä oli jo vakavaa puhetta. Helsinkiläinen raitiotieyleisökin lakkasi
hymyilemästä. Sen kasvoilla kuvastui nyt jännitys.

Ukkokin näytti tulevan totiseksi. Näytti kuin olisi hänellä ollut
sisimmässään pieni taistelu.

Mutta hänen suomalainen luontonsa voitti.

Hän ei näyttänyt pilettiään.

Kontrollööri ja ukko astuivat alas vaunusta ja lähtivät rinnakkain
kävelemään poliisia kohti. Ukko puristi pilettiä lujasti vasemmassa
kourassaan. Hän oli vakavan näköinen, mutta hänen silmistään loisti
päättäväisyys, luja päätös olla antamatta pääkaupunkilaisten huiputtaa
itseään.

Vaunu lähti liikkeelle. Helsinkiläinen raitioyleisö kurotti kaulojaan
ja näki poliisin, kontrollöörin ja ukon muodostavan kolmimiehisen
ryhmän.

Mutta sitä ei enää ennätetty nähdä, näyttikö ukko nyt pilettinsä.




JOULURAUHA


Tuntuu kuin olisi vuosia kulunut siitä, kun humiseva, kohiseva,
koliseva, sähkön räikeässä, häikäilemättömässä valaistuksessa välkkyvä
suurkaupunki häipyi jonnekin sinne taakse. Tuntuu kuin olisi viikkoja
siitäkin, kun puhkuva, ahdinkoon asti täysi, hikinen ja tupakansavuinen
juna meni menojaan pieneltä, yksinäiseltä maaseutuasemalta, jolle se
oli muutamaksi silmänräpäykseksi pysähtynyt melkein kuin armosta,
ja jonka se kiiruhti jättämään jälleen omiin oloihinsa sinne pimeän
sydänmaan reunaan heti, kun ne muutamat matkustajat, joitten oli tälle
asemalle jäätävä, olivat kimssuineen, kamssuineen ehtineet hätäisesti
laskeutua autiolle asemasillalle.

Hevonen on alunpitäen ottanut rauhallisen hölkkänsä, jota se näyttää
päättäneen olla kiihdyttämättä enempää kuin hiljentämättäkään koko
matkalla. Kyytiukko on vaiteliaana polttanut hänelle tarjotun
savukkeen, sekä vajonnut sitten syvälle suurin huovikkaisiinsa ja
paikattuun lammasnahkaturkkiinsa, jonka kauluksen yli vain hiukan
vilkkaa vanhan naapukkalakin ylintä huippua.

Varmaankin nukkuu koko ukko. Mutta nukkukoon. Ketäpä nyt olisi
vastaantulijoitakaan.

Ja sitten ei ole maailmassa muuta elollista kuin hölkyttävä hevonen
edessäpäin ja yksitoikkoinen, rauhoittava kitinä reen jalasten alla,
mustan, läpitunkemattoman metsän soluessa jähmettyneenä, umpimielisenä
taaksepäin reen molemmilla puolin ja tummanharmaan taivaan laskeutuessa
katoksi puidenlatvojen varaan, niin että on kuin ajaisi pitkässä,
hämyisessä tunnelissa.

On kuin olisi kadonnut muu maailma, taikka kuin ei sitä todellisuudessa
olisi oikeastaan koskaan ollutkaan muuta kuin joissakin ammoin
nähdyissä ja puolittain unohtuneissa unissa, ja kuin ei olisi aikaa
olemassa, vaan iankaikkisuuden pitkä, loppumaton, hämärä tunneli ja
siinä hölkyttävä hevonen, nukkuva ukko lammasnahkaturkkiinsa uponneena
ja ainoa ääni yksitoikkoinen, jotakin vanhaa, vain epäselvästi
tajuttavaa satua kertova kitinä reen jalasten alla.

       *       *       *       *       *

Tunneli on loppunut ja tie laskeutunut hurahtaen ja töksähtäen
jäälle, ukko havahtunut, nykäissyt ohjaksista ja nukkunut jälleen,
pimeä rantametsä peruutunut taakse, sinne, minne muukin maailma on
painunut, ja nyt ei ole muuta kuin aukea jää ja viittatie, jonka viitat
äänettöminä vetäytyvät esille pimeästä, yksi kerrallaan, ja siirtyvät
yhtä äänettöminä, kumarassa kuin jalkoihinsa katsoen, reen ohi,
jäljellepäin.

Jossakin tuolla edessäpäin ja sivuilla, vaikka ei silmä niitä erota,
ovat rantametsät, ja niiden takana nukkuu laaja, loppumaton, hiljainen
maaseutu jouluyön unta.

Ja nyt tuntuu kuin selviäisi matkustajalle ensi kerran se, minkä hän
on tietämättään aina käsittänyt, että tuo nukkuva maaseutu vain on
todellisuutta, että se on aina ollut ja tulee aina olemaan, mutta
että humiseva, sähkövalossa kimalteleva suurkaupunki on jotakin
epätodellista, millä ei ole mitään tekemistä tämän yön, viittatien,
laiskasti, puolinukuksissa haaveilevan matkustajan ja kokonukuksissa
olevan kyytiukon kanssa.

Kops...

Matkustaja herää. Ukkokin on herännyt ja hoputtaa kuin virkistyneenä
hevostaan: no-no-no...

Jäämatka on loppunut. Tie nousee ylös jyrkkää rantapengermää. Ylös
päästyä aukenee eteen laaja kyläseutu, ja valojakin vilkahtelee tuolta,
täältä.

— Alkavat nousta jo joulukirkkoon, kun on matkaa pari peninkuormaa,
selittää ukko. — Jokohan lie se kello missä asti?

Ilma tuntuu leutonevan täällä kylän mailla. Tuntuu savun hajua, ja
jossakin liikutaan ovessa.

Jouluyö on lopuillaan. Alkaa olla jo melkein aamua.




JÄÄKARHUISTA, VALASKALOISTA JA HELSINGIN JUOPOISTA


Suunnitelmamme näyttää raukeavan. Se on suuresti valitettavaa, sillä se
oli hyvänpuoleinen suunnitelma.

Kun oikeusministeriö ehdotti Helsingin yhteiselle raastuvanoikeudelle
raastuvanoikeuden 7 ja 8 osaston toiminnan järjestämistä siten, että ne
kokoutuisivat vuorotellen ensimmäiselle ja neljännelle poliisiasemalle
tuomitsemaan eri poliisiasemille juopumuksesta pidätettyjä henkilöitä,
laadimme, neuvoteltuamme asiasta harrastajien kanssa, suunnitelman,
joka toteutettuna olisi juhlallisesti ja mieltäylentävästi vaikuttanut
pääkaupungin katuelämään sekä ollut samalla voimallisena reklaamina
kieltolain ja kovennettujen juopumusrangaistusten puolesta.

Olimme ajatelleet asian järjestettäväksi siten, että poliisikamarista
olisi klo 9 aamulla lähtenyt kulkue, lippu ja torvisoittokunta
etunenässä, kiertomatkalle poliisiasemalta toiselle, keräämään
edellisen yön saaliin ja viemään sen tuomittavaksi. Millä tavalla
kanisterit, viinapullot ja rikotut lasit olisi lippuun järjestettävä,
se olisi tietysti jätetty taiteilijain sommiteltavaksi.

Sittenkun kaikki putkat olisi saatu tyhjennetyksi ja koko kohmeloväki
riveihin järjestetyksi, olisi tämä viinamäen vartiokomppania lipun
hulmutessa lähtenyt marssimaan Aleksanterinkatua pitkin ensimmäiselle
poliisiasemalle, soittokunnan puhaltaessa tilaisuuteen sopivia
marsseja, niinkuin:

    »Jos kaikki Suomen järvet
    viinaksi muuttuisi».

tai:

    »Vuonna kuusikymmentäkuus».

taikka:

    »Juoppouden valta
    vankka murretaan».

Me olemme vakuutetut, että tämä pohmeloisten paraati aamulla olisi
herättänyt vähintäänkin yhtä ansaittua huomiota kuin sotaväen
vahtiparaati keskipäivällä.

Aamukävelyllä olevat helsinkiläiset olisivat mitä vilkkaimmalla
mielenkiinnolla tarkastaneet ohimarssivia rivejä ja lausuneet
huomautuksiaan:

— Kattos kun Viinatsalolla on vielä olkia selässään!

— Tosa menee Ryypytheimo... se ostikin viime viikolla kokonaisen
kanisterin.

— Äiti! Minkätähden isä ei ollut yöllä kotona ja minkätähden hän nyt
kulkee noiden setien, kanssa?

— Oi voi, katsokaas Lunkreenia! Sehän on vanha raittiusmies. Niinkös
nyt piti hänellekin käymän!

— Hihihi... Kurkiharjun kravatti on kääntynyt niskaan!

— Hei, Ovela! Sulla on väärä jalka... marssi tahdissa! _Vasen...
Vasen..._

Eilisestä lehdestä havaitsimme, että koska raastuvanoikeus on asettunut
vastahakoiselle kannalle oikeusministeriön ehdottamaan järjestelyyn
nähden, niin täytyy asia järjestää sillä tavalla, että jokaisella
poliisiasemalla on aamuisin haastemies valmiina antamaan haasteen
raastuvanoikeuden 7 tai 8 osaston istuntoon mieluummin samaksi
päiväksi, jolloin pidätetty päästetään suojista pois.

Juhlakulkuettamme ei siis tulisikaan.

Me panemme jyrisevän vastalauseemme. Ja me toivomme yhä, että kulkue
voidaan sittenkin tavalla tai toisella järjestää.

Toinen huomattava eilispäivän uutinen on, että valtio ryhtyy
metsästämään jääkarhuja ja onkimaan valaskaloja. Valtiolla on sitä
varten jo laivakin Petsamossa, _Avance_ niminen, Aalesundista
ostettu moottorikutteri, joka huhtikuussa lähetetään Karhusaareen ja
Huippuvuorten länsipuolella oleviin seutuihin.

Koko valkoisen Suomen kansan onnentoivotukset seuraavat _Avancea_. Me
toivotamme sille mahdollisimman paljon jääkarhuja ja mahdollisimman
suuria valaskaloja, sen tyylisiä kuin profeetta Joonan nielijä. Mitä
enemmän valtio nylkee jääkarhuja, sen vähemmän sen toivottavasti
tarvitsee nylkeä meitä, uskollisia, mutta köyhiä alamaisiaan.




KUN KORVAT HUMISEVAT


Istutaan kurkku-, nenä- ja korvalääkärin odotushuoneessa.

Saapuvilla kymmenkunta kurkku-, nenä- tai korvapotilasta.

Toisella puolen huonetta istuu vakavan näköinen keski-ikäinen
naishenkilö.

Toisella puolen huonetta istuu tuikean ja huonokuuloisen näköinen
ikäherra, vähän etukumarassa, nojautuen kädessään olevaan
hopeakoukkuiseen keppiin.

Muut istuvat mikä missäkin, tuoleilla ja sohvilla, toiset kuvalehtiä
ja aikakauskirjoja selaillen, toiset kiinnittäen katseensa seinillä
oleviin tauluihin tai tähystellen ulos ikkunoista.

Ikäherra ei katsele tauluja eikä aikakauslehtiä eikä tähystele ulos
ikkunasta.

Hän silmäilee toisia odottajia, vuoroon kutakin, tiukasti ja
järkähtämättömästä.

Hän on ilmeisesti valitsemassa itselleen puhetoveriuhria.

Vihdoin pysähtyy hänen katseensa toisella puolen huonetta istuvaan
naishenkilöön, joka silloin tällöin kuin tottumuksesta koettelee
korviaan.

Äkkiä kysyy ikäherra naishenkilöltä kovalla äänellä, niin että kaikki
säpsähtävät:

— Humisevatko teidän korvanne?

— Jaa, kuin?

— Humisevatko teidän korvanne? huutaa ikäherra.

— Humisevat.

Äänettömyys.

Aletaan taas katsella kuvalehtiä, tauluja ja ulos kadulle.

Sitten kysyy naishenkilö huoneen toiselta puolen:

— Humisevatkos teidänkin korvanne?

— Kuinka?

— Humisevatkos teidänkin korvanne? huutaa nainen.

— Humisevat! vastaa ikäherra pontevasti.

Äänettömyys.

Sitten ikäherra:

— Ovatko ne jo kauankin humisseet?

— Jaa, kuin?

— Ovatko ne jo _kauankin_ humisseet?! huutaa herra.

— Jaa, kauanko... noin parikymmentä vuotta.

— Kuinka?

— Parikymmentä vuotta! huutaa naisihminen.

— Jassoo, pari kolme vuotta.

Äänettömyys.

Naisihminen:

— Ovatkos herran korvat kauan humisseet?

— Kuinka?

— _Ovatkos herran korvat kauan humisseet_?!

— Ovathan ne humisseet jo kauankin, hiisi vie!

— Vai jo viisi vuotta...

Äänettömyys.

Ikäherra:

— Ovatko teidän korvanne humisseet koko ajan?

— Jaa, kuin?

— Ovatko teidän korvanne koko ajan humisseet?

— Eivät sentään aina.

Äänettömyys.

Naishenkilö:

— Ovatkos herran korvat yhtämittaa humisseet?

— Häh?

— Humisevatkos herran korvat ihan alituiseen?

— Eivät ne aina humise.

Naishenkilö:

— Onkos se humina aina pahentunut?

— Kuinka?

— Onkos se humina ollut pahentumaan vai paranemaan päin?

— Huminako... on! Kuinkas se teidän huminanne?

— Jaa, kuin?

— Entäs _teidän_ huminanne?

— Kyllä se humina on tahtonut aina vain pahentua...

— Jassoo.

Pitempi äänettömyys.

Sitten naishenkilö:

— Mitäs herran korville on tehty?

— Kuinka?

— Mitäs se lääkäri on herran korville tehnyt?

Ikäherra, katkerasti:

— P—u hänet tiesi!

Naishenkilö vaikenee loukkautuneena. Muut potilaat katsahtavat herraan
hieman hämmästyneinä. Ikäherra tulee vähän noloksi ja punastuu lievästi.

Alkaa sitten kuin anteeksipyydellen selittää:

— No, jos minä toden sanon, niin niitä on leikattu ja kaiveltu ja
niistä on otettu jos vaikka mitä.

Naishenkilö näyttää leppyvän:

— Ja yhä vain humisevat?

— Kuinka?

— Ja sittenkin vain humisevat?

— Tietysti.

— Mitäs siellä sitten on, kun niissä on niin paljon tekemistä?

— Missä?

— Herran korvissa.

— Pi... kuka hänet tiesi! Aina ne vain humisevat. Eikö liene taas koko
pää mätää täynnä.

— Se on hyvin ikävää!

— Kuinka?

— Se on hyvin ikävää!

— Jassoo... vai niin.

Äänettömyys.

Ikäherra:

— Mitäs sille teidän huminallenne on tehty?

— Jaa, kuin?

— Mitäs...

_Lääkäri_ (katsoo ovelta):

— Numero neljä!

Vakavan näköinen naishenkilö nousee ja lähtee vastaanottohuoneeseen,
joten keskustelu keskeytyy.

Vanha herra alkaa tähystellä toista puhetoveria.




KIRJE


Jussi Tuohuksen ja Kaaleppi Tornimäen välit ovat nyt toistaiseksi vähän
viileät. Jussi Tuohus ei käy polttamassa Kaaleppi Tornimäen savukkeita,
ja jos seurassa joku yrittäisi ruveta puhumaan hyvää Kaaleppi
Tornimäestä, niin saisi hän Jussi Tuohuksesta kiivaan vastustajan.

Jussi Tuohus on näet sitä mieltä, että Kaaleppi Tornimäki on
käyttäytynyt häntä kohtaan _erittäin_ sikamaisesti. Kun taas Kaaleppi
ei ole mielestään tehnyt Jussille mitään pahaa.

Kaalepin rouva oli sanonut Kaalepille, että mitä se tuo epäsympaattinen
Tuohus aina juoksee sinun luonasi häiritsemässä työtäsi ja
karistelemassa tupakantuhkaa matolle ja sotkemassa kirjahyllyjä ja...

Kaaleppi oli keskeyttänyt ja sanonut, että eihän se vielä mitään. Se
on vielä pientä. Ja sekin, että se vippaa minulta vähän väliä rahoja,
muistamatta koskaan maksaa takaisin...

— Kun olisivat nekin rahat säästöpankissa! huokasi rouva Tornimäki.

— Ne rahat eivät koskaan joudu säästöpankkiin, ennusti Kaaleppi
Tornimäki.

— Mutta se ei ole ikävintä. Ikävintä on, että se aina myllää minun
papereissani, joiden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, ja lukee
kirjeitäni, jotka ovat sattuneet jäämään pöydälle, kun minun pitää
välillä hypätä puhelimeen eteiseen, ja sitten juoruaa tuttavilleen,
mitä on niistä lukenut. Vaikka niissä ei mitään valtiosalaisuuksia
olekaan, niin ilkeää se kuitenkin on. Mutta eihän sitä viitsi vanhaa
kasvinkumppaniansa suorastaan haukkumaankaan ruveta, kun ei tapaa sitä
itse teossa.

— Sinun pitäisi antaa hänelle joskus hieno viittaus, arveli rouva
Tornimäki.

— Hieno viittaus! toisti Kaaleppi Tornimäki halveksivasti. — Minun
pitäisi antaa hänelle hyvin _paksu_ viittaus, sillä hienot viittaukset
eivät Jussiin pysty, mutta minä olen liian hyvänahkainen mies.
Ilkeäähän on mennä vanhalle tuttavalle sellaista sanomaan. Mutta jokin
keino tässä täytyy keksiä, huokasi Kaaleppi.

Seuraavana päivänä, kun Kaaleppi Tornimäki oli kiireellisimmässä
työtouhussaan, soi ovikello kovasti ja pitkään, ilmoittaen Jussi
Tuohuksen tulon.

Jussi Tuohus tuli paremmanpuoleisilta aamiaisilta hyvinvoipana
ja punakkana ja huolettomana, astui koputtamatta sisään Kaalepin
työhuoneeseen ja nakkasi hattunsa sohvapöydälle ja valitsi parhaan
sikarin laatikosta ja heittäytyi loikomaan sohvalle, nostaen jalkansa
tyynylle — Jussi Tuohus ei käytä kalosseja, niinkuin hänen kengistään
etenkin näin keväiseen aikaan hyvin näkyy — ja sanoi kirjoituspöydän
ääressä istuvalle Kaalepille, että »oleppas hyvä ja nakkaa minulle
tulitikut». Sytytettyhän sikarin alkoi hän sitten kertoa kaupungin
juoruja, jotka eivät Kaaleppia erikoisemmin huvittaneet, ja muisti
välillä, että »apropoo, sattuuko sinulla olemaan satamarkkanen
huomiseen?»

Kaaleppi Tornimäki sanoi, ettei hänellä nyt satu olemaan lompakossaan
kuin 50 mk, mutta jos Jussi pistäytyy huomenna, niin saa hän sen
satalappusen. Jussi Tuohus tyytyi siihen ja vastasi, että hyvä on.

Jussi Tuohus oli huomannut, että Kaaleppi Tornimäki oli Jussin
sisäänastuessa sysännyt erään edessään olleen, avonaisessa kuoressa
olevan kirjeen kiireesti syrjään ja nostanut jonkin kirjan sen päälle.
Jussi Tuohus päätteli, että kirjeessä mahtoi olla jotakin erikoista,
ja kun eteisessä puhelin vähän ajan kuluttua kilisi ja Kaaleppi meni
vastaamaan, nousi Jussi sohvalta, astui kirjoituspöydän ääreen, sai
kirjeen käteensä ja lukaisi sen kiireesti.

Kaaleppi oli vielä puhelimessa, kun Jussi Tuohus posket leimuten kulki
päällystakki auki ja hattu takaraivolla eteisen läpi ulko-ovelle.

— Joko sinä nyt menet? kääntyi Kaaleppi Tornimäki kysymään.

— Jo! sanoi Jussi Tuohus omituisella, tukahtuneella äänellä. — Hyvästi!

Ja Jussi meni, paiskaten oven tarpeettoman kovasti kiinni.

Kun Kaaleppi Tornimäki hetken kuluttua palasi puhelimesta huoneeseensa,
hymyili hän vähän aavemaista, puoleksi pelästynyttä, puoleksi
toivorikasta hymyä, ja kiiruhti pöytänsä ääreen.

Kirje oli entisellä paikallaan kirjan alla, mutta se oli toisinpäin
kuin Kaaleppi oli sen asettanut, ja kuori oli vähän rypistynyt.

Kirje oli aivan asiallinen ja kuiva kirje jollekin kaukaisemmalle
sukulaiselle. Siinä puhuttiin jonkin paikan saantimahdollisuuksista.
Mutta sitten siinä oli seuraava kohta:

»Kun nyt vain muistaisin sulkea kuoren, ennenkuin eräs tuttavani tulee.
Hänellä on inhoittava tapa pistää nenänsä minun asioihini ja lukea
yksityiskirjeenikin, jos käsille sattuvat. Ja vippejään se ei koskaan
maksa».

— Mitähän Jussi mahtoi arvella? ajatteli Kaaleppi Tornimäki pienellä
kauhulla.

Jussia ei ole sen perästä näkynyt Tornimäen asunnossa.

Mutta me tiedämme, mikä häntä eniten harmittaa tässä asiassa.

Nimittäin se, ettei hän ollut tyytynyt siihen 50-markkaseen, joka
Kaaleppi Tornimäellä oli lompakossaan.




KESÄKSI MAALLE


— Kyllä maalaisten kelpaa, huokasi rouva Ymmyrkäinen usein viime
talvena. — Heillä on aina kesäasunto valmiina.

Mutta nyt on virkailija Filemon Ymmyrkäinen myöskin saanut kesäasunnon.

Talviasunnosta hänellä sitävastoin ei vielä ole tietoakaan. Hänen oli
pakko muuttaa viime perjantaina, ja hänen huonekalunsa ovat nyt eräässä
makasiinissa. Missä hänen perheensä tällä hetkellä on, siitä hänellä ei
ole muuta tietoa kuin ettei se ainakaan ole samassa makasiinissa kuin
hänen muu irtaimistonsa. Hän nimittäin saattoi perheensä perjantaina
puolenpäivän aikaan asemalle, antoi sille siunauksensa, huomautti, että
äidillä ja lapsilla on yhtä suuret silmät kuin isälläkin, joten heidän
täytyy nyt omin neuvoin lähteä selviytymään olemassaolon taistelusta
niinkuin jäniksenpojan Juhani Ahon lastussa, jätti sitten perheensä
oman onnensa nojaan jonottamaan pilettiluukun eteen ja juoksi takaisin
virastoonsa.

Viime kesänä oli herrasväki Ymmyrkäisellä kesäasunto eräässä hatarassa
kalastajamökissä meren saaristossa. Paikka oli autio ja kesä oli kylmä
ja sateinen, ja tuuli oli aina yhtä kolea, puhalsipa se mistä päin
tahansa. Käsittämätöntä oli Filemon Ymmyrkäisen mielestä, miksi eivät
mökin tuhannet luteet kuolleet kylmyyteen, kun koko Ymmyrkäisen perhe,
vaikka se oli mahdollisimman lämpöisesti vaatetettu ja söi päivällistä
päällystakit yllä, kalistellen lämpimikseen hampaitaan, sittenkin oli
nääntyä viluun. Mutta alastomat luteet olivat erinomaisen virkkuja
ja toimintatarmoisia. Kaiketikin vaikuttivat niihin virkistävästi
ne myrkyt, joilla Ymmyrkäinen koetti ne murhata. Ne olivat vain
kuivia nahkoja, Filemon Ymmyrkäisen perheen muuttaessa kesäkuussa
kalastajamökkiin, mutta vieraiden lähtiessä takaisin kaupunkiin elokuun
lopulla olivat ne pulleita ja kiiltäviä kuin Faaraon lihavat lehmät.
Filemon Ymmyrkäisestä tuntuivat ne nyt suorastaan sukulaisilta, koska
hän tiesi, että niiden suonissa virtasi sama veri kuin hänen ja hänen
perheensä suonissa.

Noustessaan laivaan ja saaren kalastajamökkeineen — Filemon Ymmyrkäinen
nimitti sitä Pirunsaareksi, Dreyfusin kärsimyssaaren mukaan — kadotessa
lähimmän niemen taa, kohotti Filemon Ymmyrkäinen kätensä ja vannoi
kapteenin ja nokinenäisen laivapojan todistajina ollessa selkänahkaa
karmivan valan ei koskaan enää kesälaitumelle merensaareen tullakseen.

Maaliskuussa ryhtyi Filemon Ymmyrkäinen puuhaamaan itselleen uutta
kesäasuntoa. Oikeastaan ei siitä kuitenkaan ollut hänelle itselleen
niin paljon puuhaa kuin kaikille muille. Hän kirjoitti kaiken kaikkiaan
vain yhden kirjeen, ja hänen tyttärensä sai sitten kopioida sitä
tarpeen mukaan kaikki iltapäivät ja sunnuntai-aamupäivät. Tämän kirjeen
ansiota kai olikin, että nuori neiti Tuulikki Ymmyrkäinen, joka tähän
saakka on ollut luokkansa etevimpiä, nyt sai ehdot kahdessa aineessa.

Kirjeessä pyysi Filemon Ymmyrkäinen kirjeen saajaa joko sukulaisuuden,
tuttavuuden, kristillisen rakkauden tai yhteisen jakamattoman
isänmaamme Suomen kansalaisuuden nimessä ryhtymään pikaisesti
sellaisiin toimenpiteisiin paikkakunnallaan, että Filemon Ymmyrkäinen
saisi kesäasunnon itselleen ja perheelleen. Hra Ymmyrkäinen huomautti
nimenomaan, ettei hänellä enempää kuin hänen perheelläänkään ollut
minkäänlaisia vaatimuksia, koska sekä hän että hänen vaimonsa ovat
Pohjoismaiden vaatimattomimmat ihmiset.

Filemon Ymmyrkäinen ilmoitti ainoastaan tahtovansa, että kesäasunto
on luonnonihanalla paikalla. Että paikka on terveellinen ja että
läheisyydessä kasvaa humiseva männistö. Että asunto on siistissä
maalaistalossa. Että siinä talossa on hauskat, ilmavat ja valoisat
huoneet. Että isäntäväki on ystävällistä, hupaista ja kohteliasta. Että
talo on Päijänteen tai Saimaan tai jonkin muun komean ja arvokkaan
sisäjärven rannalla. Että laivalaituri on 200 metrin päässä. Että posti
saadaan joka päivä. Että järvessä on paljon kaloja. Että kesävieraiden
käytettävissä joka hetki on kevyt, vakava, vuotamaton ja hyvässä
maalissa oleva vene. Että talosta saa kaikki taloustarpeet. Että
kesävieraille lämmitetään sauna eri iltoina kuin talonväelle. Että
talon takana on vuori, joka suojelee pohjoistuulelta. Että vaihtelevaa
ja hyvänmakuista ruokaa on runsaasti. Ettei lehmissä ole nystyrätautia.
Että talosta saa miehen soutamaan, milloin halutaan, ja hevoskyydin,
milloin tarvitaan. Että hinta on mahdollisimman huokea, ja että eräät
muut seikat, joita vielä oli lueteltu kaksi postiarkin sivua, tarkoin
otetaan huomioon.

Filemon Ymmyrkäisen kirjeet tulivat maanvaivaksi kautta maan. Sen
näkee siitäkin, että hän osti markan postimerkkejä arkeittani ja että
häneltä meni postimerkkeihin kolmattasataa markkaa. Mutta kesäasuntoa
hän ei saanut, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään vaatimuksia. Useat
niistä, joille Ymmyrkäinen kirjeensä lähetti, olivat ymmärryksensä ja
älynsä puolesta sillä tasolla, että todellakin ryhtyivät kuulustelemaan
hänelle asuntoa, vaikka turhaan. Mutta jotkut kuittasivat asian
hävyttömällä postikortilla, jollainen teki aina ikävän vaikutuksen
Filemon Ymmyrkäiseen.

Eilen meni Filemon Ymmyrkäinen ostoksille erääseen
automobiililiikkeeseen. Hän ei kuitenkaan ostanut autoa, vaan kaksi
sellaista pakkilaatikkoa, joissa autot tulevat ulkomailta. Onko lukija
sattunut näkemään sellaista? Ne ovat kuin pieniä taloja, sellaiset
laatikot, ja kaksi sellaista, asettipa ne sitten päällekkäin tai
vierekkäin, riittää kyllä kesähuvilaksi Filemon Ymmyrkäisen perheelle.
Hän lähettää laatikot huomenna Savoon ja hälyttää sitten perheensä
kokoon.

Todennäköisesti ei tämä asunto vastaa kaikkia hra Ymmyrkäisen kirjeessä
ilmituotuja vaatimuksia, mutta ainakin on se oma.

Filemon Ymmyrkäinen puhuukin nyt vain kesähuvilastaan:

— Siinä ei tosin ole monta huonetta, mutta ne ovat aika välkeitä ja
ilmavia...

Mutta kun tuttavat kysyvät, että ehkä sen voi järjestää myöskin
talvihuvilaksi, kun ei Ymmyrkäisillä ole muutakaan asuntoa ensi
talveksi tiedossa, alkaa Filemon Ymmyrkäinen puhua muista asioista.




VIATON PILA


Huumorin taju on henkevyyden puntari.

Tuttavamme Jeremi Vauhkolan vakavan naaman sisäpuolella asuu melkoinen
määrä reipasta huumoria.

Etenkin nauttii hän ihmisten, tuttavien taikka tuntemattomien, sama se,
ällistyttämisestä odottamattomilla päähänpistoilla.

Joku aika takaperin nousi Jeremi Vauhkola raitiovaunuun Hakaniementorin
kohdalla.

Vaunussa oli ennen häntä kolme muijaa ja yksi vanhahko mies, jotka
kaikki istuivat sisällä.

Jeremi Vauhkola jäi seisomaan takasillalle ja ryhtyi muistelemaan
anoppimuoriaan, joka on ollut vainajana yksitoista ajastaikaa.

Lyhyenläntä naiskonduktööri nousi varpaisilleen, yltääkseen
merkinantonuoraan, nykäisi lähtömerkin ja ojensi kätensä nähdessään,
että Vauhkolalla oli piletti kädessään.

— Päivää, mitä kuuluu? sanoi Vauhkola, puristaen lämpimästi
naiskonduktöörin kättä.

Naiskonduktööri kuin lamautui hetkiseksi.

Sitten hän tointui, punastui hirveästi ja sanoi tylyllä äänellä:

— Olkaa hyvä ja maksakaa!

Vauhkola ojensi pilettinsä. Konduktööri leimasi sen.

Vauhkola hymyili tyytyväisenä, mutta konduktööri ei kunnioittanut häntä
enää yhdelläkään silmäyksellä.

Elannon myymälän luona ja Liisankadun kulmassa tuli runsaasti uutta
väkeä vaunuun.

Vauhkola hymyili vielä itsekseen, muistellessaan konduktöörin
ällistystä.

Äkkiä meni häneen kunnianhimon paholainen. Hän päätti jatkaa
leikinlaskuaan tavalla, jota sopisi ilolla muistella suljetussa
toveripiirissä.

Hän kurkisti ovelta vaunuun, joka nyt oli jokseenkin täysi, ja
nähtyään, ettei siellä ollut ketään, joka hänet tunsi, astui hän
sisään, kohotti hattuaan ja huusi iloisesti:

— Hyvää päivää, hyvää päivää! Tämäpä hauskaa! Pelkkää tuttua väkeä!
Niinkuin perheiltamassa! Omituinen sattuma! »Komisch!» sanoo
saksalainen...

Ja kääntyen lähinnä oikealla istuvan puoleen ojensi hän kätensä ja
sanoi:

— Päivää!

Se lähinnä oikealla istuva henkilö oli vanhahko mies. Vanhahko mies
ojensi epäröiden kätensä ja tervehti.

Hänen vieressään istui koulutyttö. Jeremi Vauhkola taputti häntä
sedällisesti olkapäälle ja sanoi:

— Oletpa sinä kasvanut!

Tyttö nousi ja niiasi kainosti.

Seuraava oli tumman ja tuikean näköinen herra, jolla oli kultasankaiset
silmälasit.

Kun Jeremi Vauhkoja hänen kohdallaan ojensi kätensä, loi herra häneen
vihaisen katseen ja sanoi:

— Kuka te olette?

— Ha ha ha! nauroi Jeremi Vauhkola hyväntuulisesti.

— Sinulla on aina kepposesi!

Välittämättä tumman ja tuikean näköisestä herrasta, joka koetti surmata
hänet kultasankaisten silmälasien lävitse leimuavilla murhaavilla
katseillaan, sen enempää, jatkoi Jeremi Vauhkola tervehtimistään
yleisen hämmästyksen vallitessa. Matkustajat vilkuilivat hämillään
toisiinsa, mutta ojensivat kuitenkin tahdottomasti kätensä. Eräs
palvelustyttö alkoi tervehtiessään nauraa hihittää, jolloin koko vaunu
purskahti suureen, vapauttavaan nauruun. Kaikkein kovimmin nauroi
Jeremi Vauhkola, joka sanoi:

— Te olette hauskaa väkeä, ha ha ha!

Ainoastaan se tumman ja tuikean näköinen herra ei nauranut. Hän oli
päinvastoin edelleenkin vihaisen näköinen.

Vaaleatukkainen pankkineiti ei ollut huomaavinaan Jeremiä, kun hänen
vuoronsa tuli. Mutta Jeremi tarttui hänenkin käteensä, välittämättä
siinä olevasta käsilaukusta, puristi kättä ja käsilaukkua ja kysyi,
kuinka mamma voi.

Seuraava, viimeinen, oli roteva, peloittavan näköinen rouva. Mutta
Jeremi Vauhkola oli kuin huumauksen vallassa. Hän ei pelännyt
rouvaakaan.

— Hyvää päivää! huudahti hän iloisesti rouvallepa ojensi sydämellisesti
kätensä.

— _Minä en tunne teitä!_ sanoi rouva jylisevällä äänellä.

— Anteeksi! vastasi Vauhkola. — Ehkä olenkin erehtynyt teidän
suhteenne. Mutta sehän on helposti korjattu. Saanko esittää itseni?
Johansson, Kristian Johansson!

— Uskomatonta! Ennenkuulumatonta! ähkyi rouva raivoissaan.

— Ei suinkaan! vastasi Vauhkola vilkkaasti. — Johansson on hyvin
yleinen nimi. Arkkipiispakin on Johans...

Jeremi Vauhkola parka!

Hän ei ollut aavistanut, kuinka lähellä hänen lankeemuksensa hetki oli.
Hän ei ollut aavistanut, että rangaistus vaani hänen kintereillään.

Hän ei nimittäin ollut huomannut, että me olimme ilmestyneet vaunun
takasillalle.

Meillä on ollut vähän vanhaa kalavelkaa Jeremi Vauhkolalle. Hän nolasi
kerran meidät suurehkossa seurassa.

Pistimme sen hyväntahtoisesti hampaankoloomme ja lupasimme kaivaa sen
sieltä esille sopivassa tilaisuudessa. Se oli nyt tullut.

Olimme nähneet hänen metkunsa ja käsittäneet kaiken. Pistimme päämme
sisään vaunun ovesta ja huudahdimme niin kovaan, että kaikki sen
kuulivat:

— Kas, Jeremi Vauhkola, terve mieheen! Minä kuulin, että sinä jäät
edelleenkin vanhaan asuntoosi Tunturilaaksonkatu 37 B, kolmas kerros...?

Jeremi Vauhkola kalpeni kuin olisi nähnyt aaveen. Sitten syöksyi hän
ulos ja hyppäsi alas täyttä vauhtia kulkevasta raitiovaunusta ja löi
takaraivonsa katukivitykseen. Poliisi vei hänet tajuttomassa tilassa
kirurgiseen sairaalaan, mistä hänet päästettiin parin viikon kuluttua.

Jeremi Vauhkola ei enää koskaan aja raitiovaunulla.




EREHDYS


Kauppa-apulainen Frans Ferd. Vempele on kohtelias ja nopsa pieniin
palveluksiin, ainakin virkansa ulkopuolella. Niinkuin siivon ja
säädyllisen nuoren miehen tuleekin olla.

Miten kävisi, jos hän palveluksessaan tiskin takana heittäytyisi yhtä
nopsaksi ja nokkelaksi ja palvelevaiseksi, sitä emme osaa varmuudella
sanoa. Luultavasti kuitenkin saisi hän pumpsit virastaan. Isäntä
ajattelisi, että nyt on pahahenki merrassa ja aikoo panna toimeen
suuren rötöskän, minkä jälkeen isäntä tarttuisi häntä korvasta kiinni
niinkuin jotakin muuta astiaa, taluttaisi hänet ovelle, ilmoittaisi,
että hän on saanut eron virastaan ilman eläkettä, ja potkaisisi hänet
tämän yhtä lyhyen kuin asiallisenkin jäähyväispuheen jälkeen ulos
ovesta.

Mutta älkäämme pelätkö nuorukaisen Frans Ferd. Vempeleen tulevaisuuden
puolesta. Nuori herra Vempele ei ole mikään jästipää eikä hypi
aitauksien ylitse. Tiskin takana on hän hillitty ja määräperäinen kuin
buddhalainen rovasti.

Mutta muuten on hän, niinkuin sanottu, aina altis palvelukseen.

Jos sinä tunkeudut hänen editsensä raitiovaunuun ja pukkaat
kyynärpäälläsi mustelman hänen kupeeseensa, niin kohottaa hän nopeasti
hattuaan ja sanoo: anteeksi!

Jos nuori neito pudottaa kadulla paketin kädestään, niin syöksähtää hän
ottamaan sen ylös, kohottaa nopeasti hattuaan ja sanoo: olkaa hyvä!

Jos vanha neito pudottaisi — mitä ei kuitenkaan koskaan tapahdu
—kadulla paketin, niin nostaisi ystävämme Frans Ferd. Vempele senkin
ylös, mutta emme ole aivan varma siitä, kohottaisiko hän silloinkin
hattuaan ja sanoisi: olkaa hyvä.

Frans Ferd. Vempele ei koskaan polje kenenkään varpaille, hän yhtyy
aina edelliseen puhujaan, niinkuin vaatimattoman ja toistaiseksi
vaatimattomassa asemassa olevan nuoren miehen tulee ja sopii, ja kun
kauppias kertoo hänelle 97:nnen kerran hauskan juttunsa, nauraa Frans
Ferd. Vempele aivan yhtä sydämensä pohjasta kuin ensi kerrallakin, ja
kuivaa sitten naurunkyyneleitä silmistään.

Sanalla sanoen, me voimme toivoa Frans Ferd. Vempeleestä vielä kerran
jotakin.

Joskus voi sentään tulla vahinko viisaallekin.

Viime kuun loppupuolella oli kauppias kutsunut nuorimman apulaisensa
Frans Ferd. Vempeleen kotiinsa iltateelle. Noin vain ilman muuta. Ei
ollut nimipäivä eikä syntymäpäivä, eikä toisia liikkeen palveluksessa
olevia oltu kutsuttu. Se vain miten lienee pälkähtänyt isännän päähän.

Tällaista kunniaa ei Frans Ferd. Vempeleelle ollut koskaan ennen
tapahtunut, ja hän koetti osoittautua sen arvoiseksi. Hän tuskin
uskalsi katsahtaa kauppiaan pulleaposkisiin tyttäriin, ettei vain
kauppias rouvineen alkaisi epäillä sellaisen raivohurjan ja mielettömän
aikeen siinneen ja syntyneen hänen sielussaan, että hän muka yrittäisi
ruveta hakkailemaan kauppiaan tyttäriä. Hän ryömi sohvan alle rouvan
lankakerän perässä, saaden kuhmun takaraivoonsa, ja kun kauppias
98:nnen kerran kertoi hauskan juttunsa, oli hänen nuorin apulaisensa
sanan kirjaimellisessa merkityksessä tukehtua nauruun.

Sen jälkeen näki Frans Ferd. Vempele koiperhosen lentävän, ja hyökkäsi
ylös tuoliltaan sekä läiskähytti kätensä yhteen.

Kun hän sitten katsoi kämmeniinsä, ei niissä näkynyt kuolleen
koiperhosen jauhemaisia jäännöksiä. Ja kun hän sitten katsahti rouvan
kasvoihin, näki hän niillä tyytymättömän ilmeen.

Raskas paino laskeutui Frans Ferd. Vempeleen sydämelle. Hän ajatteli,
että rouva on tyytymätön hänen kömpelyyteensä, kun ei hän saanut
tapetuksi sitä koi perhosta.

Tämä ikävä asia oli saatava korjatuksi mitä pikimmin, ja kun
koiperhonen — joko sama tai joku toinen, Frans Ferd. Vempele ei ollut
siitä selvillä — taas ilmestyi näköpiiriin, hyökkäsi hän metsästämään
sitä sellaisella innolla ja menestyksellä, että koiperhosen nuori elämä
viidentoista tai kahdenkymmenen sekunnin kuluttua sai väkivaltaisen
lopun.

Mutta kun hän sitten riemuiten huudahti, että »puuttuipas!» ja näytti
vasemmassa kämmenessään olevat hyönteisen surkuteltavat jäännökset,
tyrmistyi hän säikähdyksestä.

Rouva oli vielä tyytymättömämmän, miltei vihaisen näköinen.

Ja kerrassaan maan tasalle masensi hänet kauppiaan hieman terävä
huomautus:

— Vempele ei vaivaudu tappamaan koiperhosia _tästä_ huoneistosta... _me
muutamme kesäkuun 1 päivänä_.

— Meidät on _sanottu irti!_ lisäsi rouva koleasti.

Frans Ferd. Vempele poistui kymmenen minuutin kuluttua alakuloisessa
mielentilassa. Miksi pitikään hänen sekautua tähän ikävään asiaan?

Nyttemmin, milloin Frans Ferd. Vempele vieraisilla ollessaan keksii
koiperhosen, ei hän ole sitä huomaavinaan, ennenkuin on kysynyt:

— Aikooko herrasväki muuttaa, vai jääkö herrasväki vielä tähän
huoneistoon?




PAPPA RAUKKA!


Mamma ja lapset ovat maalla.

Mutta papan täytyy olla Helsingissä ansaitsemassa perheelleen
jokapäiväistä leipää.

— Pappa raukka! huokaa mamma silloin tällöin.

Ja ajattelemattomat lapsetkin ajattelevat joskus: pappa raukka!

Niinpä niin. Pappa raukka. Joka ei saa nauttia maaelämän suloja
matalassa, rappeutuneessa ja harakanpesän kaltaisessa kalastajamajassa
ulkona saaristossa, missä maito ja munat ja voi ja muut on soudettava
kahden kilometrin päässä olevasta naapurisaaresta, silloin kun
myrskyltä voi soutaa, ja muut ruokatavarat tuotettava Helsingin torilta
tai halleista. Aina sataa ja aina tuulee ja aina on kylmä, niin että
hampaat suussa kalisevat, semminkin kun polttopuut ovat niin vähissä,
ettei niitä voi käyttää muualla kuin keittiössä.

Ja niin edespäin. Miksi jatkaa? Kaikki saaristossa kesäänsä viettäneet
tietävät nämä asiat. Ja niiden, jotka eivät ole siinä asemassa olleet,
on parasta jäädä tietämättömyyteen. Ne, jotka tietävät, sanovat ehkä:
mamma raukka! Mutta me emme sano. Me säälimme pappaa. Mammahan on
kesälaitumella, kesälomalla, luonnon helmassa, nauttimassa Pohjolan
kauniista, vaikka ah, niin nopeasti katoavasta kesästä. Mutta pappa,
pappaparka, jonka täytyy olla melkein koko kesä kuumassa ja kuivassa
ja pölyisessä ja ikävässä Helsingissä, turmella terveytensä päivien
raadannalla ja hermonsa suurkaupungin kuluttavassa hälinässä, kaivaten
perhettään, kotiaan, joka huolettomana ja riehakkana pyllyilee
vehmailla kesälaitumilla...

Kun mamma illalla on saanut lapset hengissä, vaikkakin läpimärkinä,
nuhaisina ja viluisina kotiin jyrkiltä, livettäviltä ja
hengenvaarallisilta rantakallioilta, saanut heidät siivotuksi, ja
kun hän vihdoin on itsekin lopen nääntyneenä päässyt vuoteeseensa,
ajattelee hän osapuilleen seuraavaan tapaan:

— Jumalan kiitos, että tämäkin päivä taas on lopussa! Mutta mehän
saamme joka tapauksessa olla maalla, saaristossa... pappa raukan täytyy
aina vain olla kaupungissa...

Vilkaiskaamme nyt ohimennen, kuinka pappa raukka kaupungissa jaksaa.

Aamulla herää pappa raukka verraten myöhään, jonkin verran raukeana
kenties, mutta muuten ilmeisesti tyytyväisenä elämäänsä. Hän pukeutuu
kiireesti, pistäytyy parturissa ja menee konttoriinsa, vilkaisee
sanomalehtiä ja lähtee aamiaiselle puolen tunnin kuluttua. Syötyään
tunnin verran aamiaista soittaa pappa raukka konttoriinsa ja kysyy,
onko siellä mitään erikoista. Konttorista vastataan, niinkuin eilenkin
ja kaikkina edellisinä, päivinä, ettei ole mitään erikoista, ja pappa
ilmoittaa puhelimessa olevalle neidille, että hän tulee hetken kuluttua
konttoriin, jos joku kysyy. Hänellä on vähän asioita kaupungilla.

Pappa raukka on tavannut pari muuta pappa raukkaa, joiden seurassa
päiväkahviaika juoksee niin liukkaasti, että pappa raukka kelloon
katsoessaan säpsähtää ja huomauttaa toisille papoille, ettei hän
voi ymmärtää, miten se aika niin pääsi livahtamaan. Täytyyhän tästä
mennä konttoriinkin asioita hoitamaan, tulkaa te mukaan! Toiset
papat tekevät tämän uhrauksen, ja istuvat sitten tunnin verran pappa
raukan konttorissa polttelemassa sikaria ja neuvottelemassa tärkeistä
kysymyksistä, joista tärkein on se, missä päivällinen syötäisiin.

Kun siitä vihdoin on päästy yksimielisyyteen, onkin konttoriaika jo
lopussa, ja pappa raukka päästää pienen huokauksen ja lähtee ystäviensä
seurassa päivälliselle.

Päivällinen kestää kello 7:n korville. Mutta silloin tulee uusi murhe:
mihin mentäisiin illalla?

Päätetään, että mennään operettiin, ja vasta operetissa ratkaistaan,
missä illallinen on syötävä.

Samaan aikaan kun mamma illalla levolle päästyään ajattelee, kuinka
yksinäinen ja iloton tämäkin ilta mahtaa, papalle olla autiossa,
kesäkunnossa olevassa ja naftaliinille haisevassa huoneistossa,
paukuttaa pappa juuri innokkaasti käsiään operetin kolmannelle
näytökselle.

Auringon noustessa Helsingin horisontissa nähdään papan seurueineen
ajavan autolla kotia kohti, iso sikari hampaissa. Pappa näyttää vähän
väsyneeltä, eikä ihme.

Pappa raukka!




ANJOVISPURKKI


Vekaraiset ja Kyyhkyset asuvat kesällä maalla.

He asuvat aivan lähekkäin ja ovat mitä parhaita ystäviä. Herra
Vekarainen kynii herra Kyyhkystä korttipelissä kolmesti viikossa, ja
rouva Kyyhkynen huomauttaa miehelleen neljästi viikossa, ettei rouva
Vekaraisella ole mitään omintakeista pukeutumisaistia, vaan matkii tämä
aina häntä, rouva Kyyhkystä.

Sitäpaitsi ovat perheet eri puoluetta ja vaihtavat aina lehdet
keskenään.

Eräänä lauantaina, kun Kyyhkyset olivat kahvilla Vekaraisten
verannalla, sanoi hra Kyyhkynen:

— Meidän olisi ruvettava retkeilemään tässä kauniissa ympäristössä.
Meidän olisi kalastettava, ja sitten syötävä rantakalaa Kaikusaaren
rannassa. Ei mikään ole niin hyvää kuin kalakeitto, joka on keitetty
juuri järvestä nostetuista kaloista.

— Juu, sanoi hra Vekarainen. — Jos siihen mättää runsaasti voita.

— Niin, sanoi rouva Vekarainen. — Se on onnellinen ajatus.

Ja rouva Kyyhkynen kierautti kauniita pumpulasilmiään ja huokasi:

— Se olisi iiiiiiihanaa...!

Sunnuntaina aamupäivällä tuli retkestä tosi. Rouva Vekarainen hommasi
padan ja ruokatarpeita, rouva Kyyhkynen toi kahvipannun ja mitä siihen
kuuluu. Herrat pitivät huolta kalastustarpeista.

Vekaraisilla on moottorivene. Perämoottori. Se kulkee enimmäkseen vain
takaperin — uuden kuun aikana kulkee se kyllä joskus etuperinkin —
mutta se ei haittaa, kun ei ole näkijöitä.

Sitten astuttiin Vekaraisen haahteen ja ajettiin perä edellä
Kaikusaareen.

Rouvat rupesivat laittamaan leiriä kuntoon, sittenkun herrat olivat
koonneet metsästä risuja ja tehneet kahvitulen, jota he nimittivät
nuotioksi.

Vekarainen ja Kyyhkynen lähtivät onkimaan ja uistinta vetämään.

He palasivat kahden tunnin kuluttua takaisin ilman kaloja ja ilman
uistinta. Se oli jäänyt järven pohjaan.

— Kala ei syönyt, ilmoitti Vekarainen.

— Emmekä me syö kalaa, lisäsi Kyyhkynen, jolla on taipumusta
sanansutkauksiin myöskin vastoinkäymisten aikana.

— Mutta minä tahdon ruokaa! sanoi Vekarainen. — Minun on nälkä.

— Ruokaa kyllä on, huomautti rouva Vekarainen, joka oli kattanut
päivällisen kalliolle levitetylle valkoiselle liinalle. — Mutta
liemiruokana on nyt vain kahvi.

Ja ojentaen miehelleen anjovispurkin sanoi hän:

— Oletko kiltti ja aukaiset tämän.

— Missä on anjovispurkkiveitsi? kysyi hra Vekarainen.

— Ikävä kyllä unohtui se kotiin.

— Tietenkin! huomautti Vekarainen. — Minä en olisi koskaan unohtanut
sitä.

— Sinähän et unohdakaan mitään — paitsi joskus itsesi yöksi kaupunkiin,
niinkuin viime viikolla, myönsi rouva Vekarainen.

Herra Vekarainen ei katsonut arvonsa mukaiseksi vastata. Hän otti
puukon tupostaan ja alkoi sen kärjellä sorkkia anjovispurkkia.

— Siirry kauemmaksi, ettet roiskauta meidän päällemme suolavettä,
neuvoi rouva Vekarainen. — Ja varo pukuasi!

Vekarainen siirtyi lähellä olevan pensaan taakse, mistä rupesi
kuulumaan ähkimistä ja epäselvää mutinaa.

— Etkö ala jo joutua? kysyi rouva Vekarainen parin minuutin kuluttua.

— Alkakaa te vain syödä, minä tulen sitten kun olen saanut tämän auki,
kuului hra Vekaraisen hieman hermostunut ääni pensaan takaa.

Toiset ryhtyivät aterioimaan.

Hetken kuluttua kuului pensaan takaa rapsahdus ja sitä seuraava kirous.

— Nyt se katkaisi puukkonsa! ilmoitti Kyyhkynen.

— Anna olla, jollet saa auki, ja tule syömään! huusi rouva Vekarainen.

— Sen _pitää_ tulla auki! vastasi vihainen ääni pensaan takaa.

— Olkoon sitten syömättä! julisti rouva Vekarainen.

— Aina se on niin itsepäinen!

— Huono mies, kun ei saa yhtä anjovispurkkia auki! pisteli hra
Kyyhkynen. — Meidän palvelijamme avaa sen parissakymmenessä sekunnissa.

Silloin suuttui hra Vekarainen, paiskasi katkenneen puukkonsa metsään,
heitti tupen menemään samaa tietä, nakkasipa vielä hattunsakin, käyden
kuitenkin heti noutamassa sen takaisin päähänsä. Sitten siirtyi hän
ylemmäksi rantakalliolle, pani anjovispurkin tasaiselle paikalle, otti
niin ison kiven kuin jaksoi nostaa ja pudotti sen, ähkyen, puhkuen ja
sadatellen, kerta toisensa jälkeen anjovispurkin päälle, joka lopulta
muuttui omituisen, miltei kauhean näköiseksi esineeksi.

Rouva Vekarainen ja aviopari Kyyhkynen vain nauroivat tätä möykkäämistä.

Vihdoin tuli Vekarainen väsyneenä ja vihaisena takaisin, paiskasi
muodottomaksi ruhjotun anjovispurkin hra Kyyhkysen jalkain juureen ja
äyhkäisi:

— Koeta nyt sinäkin vuorostasi!

Sitten alkoi hän syödä.

Kyyhkynen nauroi, alkoi leikkiä anjovispurkilla ja takoi sitä eri
puolilta nyrkinkokoisella kivellä.

Äkkiä karjaisi hra Kyyhkynen, hyppäsi pystyyn, pyyhki kasvojaan,
hoiperteli ulvoen ja sokean tavoin eteensä hapuillen rantaan, lysähti
polvilleen ja alkoi huuhdella vedellä silmiään.

— Hahaha! nauroi hra Vekarainen riemuissaan.

Anjovispurkkiin oli tullut pieni reikä, ja Kyyhkynen oli saanut
suolavesisuihkun suoraan molempiin silmiinsä.

Hetkistä myöhemmin tarttui hra Kyyhkynen jälleen anjovispurkkiin ja
nakkasi sen sadatellen kauas järveen.




YLLÄTYS


Kesäleski Herman Hynttylä, joka oli vähän myöhästynyt, harppaili
konkariaskelin konttoriansa kohti viime lauantaiaamuna.

Aleksanterin- ja Mikonkadun kulmassa tuli häntä vastaan hieman
kevytmieliseksi tunnettu ystävänsä Jussilainen, joka huusi:

— _Siinähän_ sinä olet! Miksi et ole aikanasi konttorissa!? Luuletko,
ettei minulla ole muuta työtä kuin juosta sinun hännässäsi! Tänä
iltana _justiinsa_ klo 6 lähtään pyhäksi minun moottorillani meidän
huvilallemme! Krapuja... _ynnä muuta_! Pira-rimppan-pimppan-piraraa...
onko päätetty?

— On! huusi Herman Hynttylä syvällä vakaumuksella.

Hynttylä rakastaa nimittäin krapuja ja varsinkin niihin kuuluvaa
ynnä-muuta.

— Siis tasan kello kuus Hietalahden rannassa! huusi Jussilainen, mennen
menojaan.

— Pira-rimppan-pimppan piraraa! hyräili Herman Hynttylä, jonka
sydämeltä oli vierähtänyt leiviskän painoinen harmaa kivi: kuinka saada
pyhänseutu kulumaan?

Konttorissa ei ollut mitään erikoista. Mutta kahden tunnin kuluttua
soitti maalaisserkku Tuomainen:

— Terve! Minä olen tullut eukkoni kanssa kaupunkiin, ja aikomukseni
oli asettua pariksi päiväksi veli Juljuksen tyhjään lukaaliin, mutta
talonmiehellä ei ole avaimia. Ne ovat siivoojaämmällä, ja ämmäpiru on
mennyt pyhäksi maille. Ei suinkaan teillä olisi tilaa?

— Juu! huusi Herman Hynttylä. — Minun pitää kiireellisten liikeasioin
vuoksi matkustaa tänä iltana kaupungista, niin että te saatte koko
huoneiston yksin haltuunne. Siellä on makuuhuoneessa sängyt valmiiksi
petattuina, ja puhtaita lakanoita ja tyynynpäällisiä on siinä kaapissa,
jossa on peili ovessa. Olkaa pitkin taikka poikin, mutta jos keitätte
jotakin, niin muistakaa sulkea keittiössä molemmat kaasuhanat. Minä
luulen, että se kumiletku vuotaa vähän. Tule noutamaan avaimet täältä
konttorista. Näkemiin! Ei mitään, ei mitään, eihän se nyt yhtään
mitään... mitäs se nyt... terve näkemiin!

Rouva Hynttylälle oli tullut ikävä kesäasunnolla, ja hän oli päättänyt
valmistaa miehelleen pienen iloisen yllätyksen. Oli tullut pitkänmatkan
junalla Keravalle, poikennut Keravalla vanhaa musteriaan tervehtimässä
ja lähtenyt viimeisellä paikallisjunalla Helsinkiin. Todennäköisesti ei
Hermanni olisi vielä kotona, kun hän saapuu perille, etenkin koska nyt
oli lauantai-ilta ja krapuaika — rouva Hynttylä tunsi kyllä Hermanninsa
— ja olisi hauskaa nähdä Hermannin naamaa, kun hän tuossa kahden
korvissa tulee kotiin ja näkee, että mamma on sängyssä. Rouva Hynttylä
olisi nukkuvinaan ja vain hyvin varovaisesti pitäisi toisen silmän
raosta silmällä Hermannin esiintymistä, hi hi...

Viimeinen paikallisjuna Keravalta saapuu Helsinkiin klo 11.52 i.p.,
ja kaksi minuuttia yli 12 yöllä avasi rouva Hilma Hynttylä varovasti
eteisen oven.

— Kas, Hermannihan onkin jo kotona! Katsos vain poikaa, kuinka on
tullut säännölliseksi. No johan tuo olisi aikakin. Tuossa on olkihattu
ja vaalea suvipaltto... mutta _mitä_...!

Veri tuntui jähmettyvän rouva Hilma Hynttylän suonissa.

Hän oli äkännyt naisen takin naulakossa ja naisen hatun peilin edessä
olevalla pyöreällä pöydällä.

Yksi ainoa ajatus alkoi kieppua rouva Hilma Hynttylän kuumenneissa
aivoissa. Ensin hitaammin ja sitten nopeammin ja nopeammin ja nopeammin
ja vihdoin vimmattua vauhtia: tähänkö siis on tultu... tähänkö siis
on tultu... tähänkö... tähänkö... tähänkö... tähänkö tähänkö tähänkö
tähänkötähänkötähänkötähänkö...?

Kahden minuutin kuluttua alkoi rouva Hynttylä tointua.

Toiminnan hetki oli lyönyt. Tilinteon päivä — tai oikeastaan yö — oli
tullut.

Rouva Hynttylä painoi vasemman kätensä jyskyttävälle sydämelleen ja
tempaisi oikealla makuukamarin oven auki.

Jaa, hirmu!

Se oli siis totta!

Tuolla nukkui sängyssä, selin oveen ja peite korvissa, uskoton mies,
rauhallisesti kuorsaten, _kuorsaten_, ilman mitään omantunnon tuskia!
Haa, konna!

Ja toisessa sängyssä — _hauen omassa sängyssään_, rouva Hilma Hynttylän
laillisessa aviosängyssä — nukkui rehevä nainen.

Rouva Hynttylän valtasi silmitön raivo. Kostoa! Murhaa! Tulipaloa!
Poliisi! Pyöveli!

Hän syöksyi naisen tukkaan kuin naarastiikeri, veti naisen alas
permannolle niin että mätkähti, ja kirkui:

— Pois sängystäni, ulos, putkaan, rietas nainen!

— Apua! Paavo! parkui rouva Tuomainen, jota rouva Hynttylä yhä raastoi
tukasta.

Silloin tunsi rouva Hynttylä hyvän ystävänsä rouva Tuomaisen ja
kirkaisi:

— Vai _sinä_ se olet... sinä, sinä... kyykäärmeen sikiö!

Vihdoin heräsi hra Tuomainenkin, joka yleensä on hyvin sitkeäuninen.

Hän nousi istualleen Hermanni Hynttylän sängyssä, haukotteli, hieroi
silmiään ja mutisi:

— Häh... mikä on? Paljonkohan kello on... nukuttaa...

Sitten sai hän kokonaan silmänsä auki ja sanoi:

— Kah, Hilmahan se on! Terveisiä maalta! Kyllä me muutimme lakanat...

Rouva Hilma Hynttylä oli vaipunut tuolille, jolla olivat rouva
Tuomaisen vaatteet, ja kun hän vihdoin pääsi ääneen, sopersi hän.

— Mi-missä... on... Hermanni?

Rouva Tuomainen istui yhä lattialle, yöpaita halki, tukka raastettuna
kuin heinäpieles hirmumyrskyssä, ja tuijotti rouva Hynttylään vauhkoin,
miltei mielettömin katsein.




MANSIKKA-AIKANA


— Siellä on keittiössä poika, joka kysyy, ostetaanko mansikoita,
ilmoitti rouva Pöhkönen herra Pehkoselle.

— Onko sillä niitä paljonkin? tiedusteli hra Pöhkönen, joka lepäsi
kahden vanhan haavan väliin sidotussa riippumatossa.

— On sillä suuri tuohisellinen, tule itse katsomaan ja ostamaan, jos
haluat.

Herra Pöhkönen edustaa sitä aviomiesluokkaa, jolta vaimon on anottava
erikseen jokainen talouskulujen menoerä ja tuotava takaisin viimeistään
illalla joka penni, mikä on jäänyt yli.

Pojalla oli kädessään nyytiksi solmittu vanha huivi, ja nyytissä oli
iso mansikkatuohinen.

— Kenenkä sinä olet poika? kysyi hra Pöhkönen poliisikomisarjuksen
äänellä:

— Suutarin, vastasi poika kaivellen nenäänsä.

— _Sitten sinulla on pikiset sormet_, sanoi Pöhkönen.

— Ei ne ole piessä, ne ovat vain muuten likaiset, selitti suutarin
poika.

— Niillä sormillako sinä olet nuo marjat poiminut?

— Kyllä minä pesin ensin käteni, valehteli poika.

Hra Pöhkönen nyrpisti nenäänsä, sillä hän kannattaa siisteyden aatetta
vähävaraisempien kansankerrosten keskuudessa.

— No paljonko sinä niistä tahdot? tiedusteli Pöhkönen.

— Minkä herra antanee, ilmoitti suutarin poika alistuvalla äänellä.

— Voinhan minä antaa kolme markkaa, sanoi Pöhkönen, joka on sitä
mieltä, ettei köyhälistöluokkaan kuuluvia maalaislapsia saa totuttaa
nylkemään kaupunkilaisia.

Poika alkoi solmia nyyttiä kiinni ja selitti:

— Äiti sanoi, ettei saa myödä alle kahdeksan markan.

Pöhkönen haukkui pojan ja koko hänen sukunsa pahanpäiväiseksi, mutta
poika vetosi jurolla itsepäisyydellä äitiinsä, ja Pöhkönen maksoi
lopuksi kahdeksan markkaa sekä käski pojan painua hiiteen sekä palata
takaisin sitten, kun hänellä on huokeampia marjoja.

— Siellä oli vähän eri suuri käärme, siellä mansikka-aholla, ilmoitti
poika mennessään. — Se sitten vasta oli peto...

— Nyt saadaan mansikoita päivälliseksi sokerin ja kerman kera! iloitsi
herra Pöhkönen.

— Jestas! huusi rouva Pöhkönen tunnin kuluttua. — Nyt soutavat Kippurat
tuolla salmen yli ja jäävät tietysti päivälliselle, eikä meillä ole
kuin sitä eilistä vasikanpaistia. Olisi edes jotakin jälkiruokaa...

Herrasväet Pöhkönen ja Kippura ovat naapureita ja ystäviä. Pöhkösen
huvila on salmen toisella puolen ja Kippurat asuvat maalaistalossa
vastapäisellä puolella salmea.

Herra Pöhkönen olikin juuri puhetoverin puutteessa, jonka kanssa olisi
saanut väitellä Ruhrin pulmasta ja Mustafa Kemal-pashasta sekä haukkua
hallitusta ja nykyistä verotuspolitiikkaa.

— Onhan ne mansikat, huomautti hän. — Mikäs sen sopivampaa jälkiruokaa
näin kesällä!

Päivällisellä syötiin ensin sitä eilistä vasikanpaistia, ja tietysti
emäntä valitti ruoan huonoutta, ja tietysti vieraat, niinkuin
vieraitten tapa on, koettivat uskotella, etteivät he koskaan ole
syöneet niin hyvää paistia.

Sitten sanoi emäntä, että nyt ei valitettavasti ole muuta jälkiruokaa
kuin mansikoita.

— Ah, mansikoita! huudahti rva Kippura vähän teatterimaisesti. — Ihanaa!

— Juu, me emme olekaan vielä tänä kesänä saaneet mansikoita, ilmoitti
hra Kippura huuliaan nuoleskellen, ja hra Pöhkönen alkoi tuntea
epämääräistä sisällistä levottomuutta.

Palvelustyttö toi mansikkatuokkosen pöytään sellaisenaan, lautasliinaan
käärittynä.

Hra Pöhkönen synkistyi.

Hän oli unohtanut sanoa, ettei mansikoista saisi tuoda pöytään kuin
puolet. Eiväthän ne olleet vieraita varten ostetut. Vieraiden mentyä
oli hän aikonut yksinään hotkia toiset puolet. Sillä hän oli suuri
mansikoiden ystävä.

Mutta nyt se oli myöhäistä. Täytyi vain yrittää pelastaa, mitä ehkä
pelastettavissa oli.

— Vieraat tekevät hyvin! sanoi emäntä. — Lilli, ole niin hyvä!

Rouva Lilli Kippura lapioi lautaselleen neljänneslitran mansikoita,
sanoen:

— Äärettömän kauniita mansikoita!

Hra Pöhkönen koetti katsoa toisaalle ja hänen kurkkuaan kuristi. Sitten
vilkaisi hän hra Kippuraan ja näki tämän varustautuvan hyökkäykseen
mansikkatuohisen kimppuun, silmät kiiluen ahneutta ja intohimoa.

— Olkaa hyvä, herra Kippura! sanoi rva Pöhkönen.

— Niin, ole hyvä ja ota runsaasti! kiiruhti hra Pöhkönen lisäämään. —
Minulle ei tarvitse säästää. Minä luulen, etteivät nämä mansikat maistu
minulle. Se poika, jolta minä nämä ostin, ilmoitti vasta lähtiessään,
että niiden joukossa oli ollut käärme.

— Mutta Petteri...! huudahti rouva Pöhkönen. — Kuinka sinä sellaisia
ruokapöydässä!

— Suuri, musta kyykäärme! jatkoi hra Petteri Pöhkönen itsepintaisesti.

— Se ei tee mitään! rauhoitti hra Kippura herra ja rouva Pöhköstä.

— Kyllä ne silti minulle maistuvat. Söihän Eevakin omenan, vaikka
puussa oli suuri käärme, hi, hi...

Hra Kippura on jossakin määrin vitsiniekan maineessa lähimmässä
ympäristössään.

Ja Jussi Kippura ammensi lautaselleen vähintäänkin puoli litraa
mansikoita ja ryhtyi sitten syömään niitä, kehuen ja suutaan
maiskutellen.

Petteri Pöhkönen kärsi ja ylitti ruveta jatkamaan puhetta Mustafa
Kemal-pashasta, mutta hänen äänensä värähteli omituisesti, ja hän
lopetti kesken lauseen, alkaen tuijottaa ulos ikkunasta.

— Eikö saa olla lisää, Lilli kulta? kysyi emäntä.

— Kiitos, riittää jo! vastasi Lilli kulta.

— Mutta herra Kippura ottaa varmaankin lisää! kehoitti rva Pöhkönen.

— Kyllä, kiitos! vastasi Jussi Kippura iloisesti.

Mutta silloin tempaisi hra Pöhkönen raivostuneen näköisenä
mansikkatuohisen käteensä, kaatoi koko sen sisällyksen lautaselleen,
_kaaputtaen viimeisetkin marjat sen pohjasta lusikalla_ irti,
kaatoi kannusta kaiken kerman ja sokeriastiasta kaikki jauhosokerin
mansikoitten päälle ja alkoi kiusallisen hiljaisuuden vallitessa
vihaisen näköisenä lusikoida mansikkavuorta suuhunsa.




MOOTTORI


J.U. Viiriäisen moottorivene oli vihdoinkin laiturin kyljessä, uutena
ja miellyttävänä. Viiriäinen oli antanut siitä kaikki rahansa ja
vekselin.

Aamiaisen syötyään sanoi hra Viiriäinen:

— Menen veivaamaan moottorin käyntiin ja teen koematkan kaupunkiin.

— Lupaatko, ettet hukuta itseäsi? kysyi rouva Viiriäinen, riippuen hra
Viiriäisen kaulassa.

— Lupaan! vastasi hra Viiriäinen.

— Lupaatko, että tulet ennen auringonlaskua takaisin kaupungista? kysyi
rva Viiriäinen.

Hra Viiriäinen ei ollut kuulevinaan kysymystä ja huusi lapsille, että
veisivät hänen öljytakkinsa moottorivenheeseen.

Rouva Viiriäinen riippui J.U. Viiriäisen kaulassa ja kysyi:

— Lupaatko?!

— Lupaan! mörähti J.U. Viiriäinen, kun rva Viiriäisen 83 kg alkoivat
pakottaa hänen niskaansa.

Sitten lähti hän pistämään moottorin käyntiin.

Laiturille tulivat katsomaan lähtöä rva Viiriäinen, hänen neljä
lastaan, joista kolme tyttöä, palvelijatar ja naapuritalon päiväläisen
akka.

Hra Viiriäinen astui moottoriin, katsahti ympärilleen, koetteli
peräsinratasta, kumartui ja pyöräytti veivitankoa.

— Sssst! sanoi moottori.

— Moottori sanoi jo että »ssst»! huusivat lapset.

Laiturille tuli naapuritalon päiväläinen ja yksi tuntematon mies, joka
oli avojaloin ja pitkä ongenvapa kädessä.

Hra Viiriäinen veivasi toisen kerran ja sitten peräkkäin yhdeksän
kertaa, ja moottori sanoi aina »ssst!»

— Eikö isä saa moottoria pyörimään? kysyivät lapset.

— Hiljaa, ei saa häiritä isää! sanoi äiti.

Hra Viiriäinen riisui takin yltään ja ryhtyi veivaamaan. Salmen
toisella rannalla olevalle laiturille tuli istumaan asioitsija Pökkelö,
joka ojensi teatterikiikarinsa kohti Viiriäisen moottorivenettä.

Viiden minuutin kuluttua ojentautui hra Viiriäinen täyteen pituuteensa,
pyyhkäisi paidanhihalla otsaansa ja tuijotti järvelle, joka lepäsi
hänen edessään ikävystyttävän tyynenä.

Toiselle laiturille olivat saapuneet rouva Pökkelö ja hänen naimattomat
sisarensa, jotka viittailivat toisilleen ja käyttivät vuoronperään
teatterikiikaria.

— Jos Hilma on hyvä ja käy noutamassa minun pöydältäni kirjan, jonka
kanteen on painettu »Moottorimiehen käsikirja», sanoi J.U. Viiriäinen
palvelustytölle.

Saatuaan kirjan istuutui hän moottorin peräpenkille lukemaan. Hän luki
5 minuuttia. Tuntematon avojalkainen mies nosti ongenvavan olalleen
ja lähti kävelemään rantaa pitkin pois laiturilta. Toiselta rannalta
poistui rouva Pökkelö, mutta naimattomat sisaret olivat lisäytyneet
yhdellä, joten summa pysyi entisellään.

Sitten riisui hra Viiriäinen liivinsä, ryhtyi vääntelemään moottorin
hanoja, kaatoi kannusta kuuteen paikkaan öljyä, käänsi erästä nappulaa,
kurkisti koneen alle, katsahti epäluuloisesti moottoriin, puri
hammasta, kumartui äkkiä ja tempaisi voimiensa takaa veivistä.

— Shytt-shytt! sähähti moottori.

— Te tanoi kakti kertaa »hyt hyt»! ilmoitti nuorimman edellinen lapsi.

Hra Viiriäinen alkoi veivata raivokkaan näköisenä, väänteli välillä
hanoja, kaatoi öljyä ja bensiiniä, veivasi taas, nousi, potkaisi
moottoria ja avasi suunsa.

— Hilma vie lapset pois! huusi rouva Viiriäinen hätäisesti.

Kun Hilma oli vienyt lapset pois, kirosi hra Viiriäinen niin, että
päiväläinen hätkähti ja päiväläisen akka pani kätensä ristiin, siunasi
ja lähti kiireesti laiturilta. Toisella rannalla huusi asioitsija
Pökkelö jotakin huvilaansa päin, minkä jälkeen rouva Pökkelö juoksi
takaisin laiturille.

Sitten veivasi hra Viiriäinen kolme minuuttia, sitten hyppäsi hän
laiturille, juoksi rannalle, otti metrin pituisen koivuhalon, juoksi
takaisin, hyppäsi moottoriin ja iski moottoria halolla niin paljon kuin
jaksoi.

Sitten otti hän takkinsa ja liivinsä kainaloon, läksi sisään ja tilasi
pikapuhelun kaupunkiin.

Sitten lähtivät Pökkelön sukulaiset ja Pökkelö sisään toisella rannalla
olevalta laiturilta, ja Pökkelö asettui kiikari kädessä istumaan
paitahihasillaan ikkunan ääreen.

Illemmällä tuli Viiriäisen laituriin moottorivene, joka lähti hinaamaan
pois Viiriäisen moottoria.

Äiti on vitsan uhalla kieltänyt lapsia kysymästä isä Viiriäiseltä,
minne moottorivene on joutunut.




RATKAISUN EDELLÄ


Katua pitkin kävellessäni muistui äkkiä mieleeni, etten ollut tavannut
vanhaa tuttavaani Kalle Loisketta pitkiin aikoihin.

Semmoista se on elämä. Samassa kaupungissa asutaan, mutta ei tiedetä
toisistaan sen enempää kuin jos toinen olisi Pekingissä ja toinen
Ylitornion Niipajärvellä.

Ajattelin: pistäydyn katsomaan kuinka Kalle Loiske jaksaa.

Soitin ovikelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Soitin toisen kerran ja
sitten oikein kovasti kolmannen kerran.

Säikähtyneen näköinen palvelustyttö tuli tukka epäjärjestyksessä
avaamaan.

— Pastori on hyvä ja käy sisään, sanoi palvelustyttö ja katosi samassa
kuin haamu.

— Minkätähden hän luuli minua pastoriksi?! kysyin itseltäni,
riisuessani päällystakkiani omin lupini, koska ei kukaan siihen
kehoittanut.

Kalle Loiskeen huoneesta kuului omituista liikehtimistä ja mutinaa.

Koputin ovelle.

— Kuka siellä taas on? kuului sisältä kolea ääni, jossa viha, pelko ja
pohjaton epätoivo riitelivät ylivallasta.

Astuin sisään.

Vanha tuttavani Kalle Loiske seisoi uunin edessä ja kysyi:

— Missä viipyy pappi? Paljonko kello on? Aamu, Ruut, Laulikki, Lea...

— Pyydä minua istumaan ja koeta rauhoittua, sanoin tyynnyttäväsi. —
Kylmä kääre otsan ympärillä tekisi ehkä hyvää. Älä kaada sitä tuolia...

Hän kaatoi sen kumminkin, juostessaan tukkaansa raastaen ikkunan eteen.

Luulin, että hän aikoo heittäytyä alas ikkunasta, neljännestä
kerroksesta, ja loukata vaikeasti alhaalla kulkevia, ja varustauduin
hillitsemään häntä.

Mutta hän pysähtyi tuijottamaan ulos ikkunasta ja höpisi höpisemistään:

— Laina, Naima, Julia, Kerttu, Perpetua, Aino, Aina, Aini, Ainikki,
Ain'Elisabet, Lyyli, Maria, Mari, Maikko, Maikki... Maikki... Maikki...

Tartuin hänen käsivarteensa, talutin hänet sohvalle (hänen
mutistessaan: »Kukka, Floora, Heloisa, Elina, Elli, Ella...») ja
painoin hänet istumaan sekä työnsin suuren pöydän hänen eteensä (hänen
jupistessaan: »Siviä... Aune, Laura, Inkeri...») ja lähdin noutamaan
apua.

Ruokasalissa ei ollut ketään.

Ajattelin koputtaa sen takana olevan huoneen ovelle, mutta peräydyin
pelästyneenä. Oven takaa kuului monen naisäänen sekasortoinen melu:

— Mirjam, Mirjam... Tellervo! — Terttu, Terttu, Terttu! — Kuulkaa:
Päivikki, Päivikki!

Menin eteiseen.

Säikähtyneen näköinen palvelustyttö kurkisti keittiön ovesta ja aikoi
vetää päänsä takaisin, mutta tartuin kohteliaasti hänen tukkaansa ja
vedin hänet, esille, jolloin hän rupesi vapisemaan.

Viittasin herran huoneen oveen päin ja kysyin:

— Onko hän ollut kauankin tuollainen?

Palvelijatarta puistatti.

Sitten hän kuiskasi:

— Herrako? Kolmatta päivää. Viime yönä ei kukaan saanut nukkua.
Minutkin herra herätti neljä kertaa ja, kysyi:

— »Mitäs Iida ajattelee Kirstistä?» — »Onko Eilo poika vai tyttö?» — ja
kaikkea sellaista... uhuu, minä olen orpo tyttö, uhuu...

Palvelijatar alkoi itkeä ulvoen. Työnsin hänet takaisin keittiöön ja
kiiruhdin katsomaan, joko Kalle Loiske on hypännyt alas ikkunasta.

Kalle oli kiivennyt kirjahyllylle. Vedin hänet koivesta alas,
ravistelin häntä kauluksesta ja huusin:

— Mitä tämä merkitsee?

Kalle Loiske tuijotti minuun, kuin näkisi hän minut vasta ensi kerran.
Sitten tarttui hän _minun_ kaulukseeni ja huusi hampaitaan kiristellen:

— Meillä on _lapsenristiäiset_... tyttö... ja pappi tulee viiden
minuutin kuluessa, eikä ole vielä nimeä...! Kuuletko! Pappi jo kököttää
raitiovaunussa, liperit kaulassa, eikä meillä ole vielä nimeä!!

Ja hän alkoi juosta edestakaisin, ähkyen:

— Olga... Helena... Saima... Siiri...

Samassa pisti rouva Loiske päänsä ovesta sisään, huutaen:

— Kalle! Nyt se on löydetty? _Mesikki!_

Kalle Loiske tuijotti häneen älyttömän näköisenä ja mutisi: »Mesikki,
Mesikki...»

Sitten hän huusi:

— Ei Mesikki! Hyi! Se on liian imelä! Mene matkaasi! Anna minun
ajatella! Anna... Anna... Anna... sekin on liian yleinen.

Ovikello kilahti. Kalle Loiske kalpeni ja ryömi sohvan taakse piiloon,
mutisten:

— Nyt tuli pappi... Pulmu, Vellamo, Sinikka...

Menin avaamaan, koska talonväki oli päästään sekaisin.

Sitten palasin takaisin, vedin Kallen sohvan takaa ja ilmoitin:

— Se oli vain kukkakaupan juoksutyttö. Sinulla on vielä aikaa. Koeta
rauhoittua. Koeta keksiä nimi...

— »Koeta, koeta!» matki Kalle Loiske raivostuneen näköisenä. — Koeta
itse... Paula... Sirkka...

Ovikello soi taas.

Nyt tuli pappi. Palvelustyttö kantoi vesimaljan salin pöydälle.

Pappi kysyi isältä:

— Mikä tulee lapsen nimeksi?

Kummi kantoi lapsen sisään. Me peräydyimme kaikki puoliympyrään saliin.
Äiti loi isään rukoilevan silmäyksen.

— Se on tyttö... mutisi Kalle Loiske.

Hän aikoi lisätä, ettei nimeä oltu vielä keksitty, mutta samassa
aloitti pappi toimituksen.

Nimen kohdalle tultuaan pysähtyi pappi silmänräpäykseksi, valoi vettä
nuoren pakanan päähän ja sanoi:

— Minä kastan sinut, Tyttö...

Ja Tyttö siitä tuli.




ONNISTUNUT KEPPONEN


Joskus me kirjoitamme myöskin opettavaisia kertomuksia.

Emme tiedä, ottaako ja missä määrin lukuhaluinen kansa näitä opetuksia
onkeensa, mutta se on lukijain oma asia. Me tunnemme tehneemme
velvollisuutemme ja pesemme kätemme harjalla ja tervasaippualla.

Tämä on sellainen opettavainen kertomus.

Tämän kertomuksen päähenkilö on kauppamatkustaja Juuso Tuiteri.

Tunnetteko Juuso Tuiterin? Ettekö? No, vahinko ei ole suuri. Juuso
Tuiteri on hyvin jokapäiväinen henkilö. Te ikävystyisitte viidessä
minuutissa hänen seurassansa ja toivoisitte, että paholainen veisi
Juuso Tuiterin jonnekin hyvin kauas eikä toisi häntä milloinkaan
takaisin. Ei ainakaan teidän näkyviinne.

Sanalla sanoen: Lindströmin pihvi tai parsamunakas on paljoa hauskempi
tuttavuus kuin Juuso Tuiteri. On hauskoja, sukkelia, vieläpä
henkeviäkin kauppamatkustajia, on sellaisia, jotka käyttävät useita
tuhansia markkoja vuodessa arvokkaan kirjallisuuden ostoon, tunnemmepa
sellaisenkin, joka voisi keskustella, vieläpä asiantuntemuksella
väitelläkin minkä taiteentuntijan tai esteetikon kanssa tahansa
nykyaikaisesta maalauksesta ja Sallisen _Hihhuleista_, mutta Juuso
Tuiteri ei kuulu niihin. Juuso Tuiteri ei lue muuta kuin joskus
pörssiuutisia — harvoin niitäkään — eikä harrasta muuta kuin
kortinpeluuta. Ei käy edes jalkapallokilpailuissa, ollen siis ihmisen
henkisen turtumuksen viimeisellä ja alimmalla asteella.

Kuitenkaan ei Juuso Tuiteri oikeastaan ole mikään tyhmä mies. Kaupassa
mujauttaa hän sinut, ennenkuin ennätät ähkäistäkään, ja korttipelissä
nyppii hän sinut yhdessä yössä niin puhtaaksi, ettet aamulla tiedä,
mistä ottaisit rahat lankeavaan vekseliisi.

Ja välistä voi hän tehdä aika kepposet suuremmallekin joukolle.

Niinkuin näkyy seuraavasta:

Eräänä iltana kolmatta viikkoa takaperin saapui hra Tuiteri
kyytihevosella ajaen ————:n asemalle, jolla juna seisoo 16 minuuttia.

Tuiteri kulki sitten kapsäkkeineen pitkin junan viertä vaunulta
vaunulle ja totesi harmistuneena, että kaikki vaunut olivat jokseenkin
täynnä.

Ja Juuso Tuiteri, joka oli koko viime yön valvonut korttipöydässä, oli
väsynyt ja olisi kernaasti halunnut päästä sellaiseen vaunuun, missä
hän olisi voinut oikaista itsensä pitkin pituuttaan sohvalle ja nukkua
syvään ja virkistävään uneen.

Mutta sellaista vaunua ei ollut.

Silloin sai Juuso Tuiteri aatteen, joka ei lähde mistä taulapäästä
tahansa.

Hän asettui viimeisen vaunun kohdalle ja huusi kovalla äänellä:

— Tämä vaunu jää tälle asemalle.

Vaunun ikkunat olivat auki, niinkuin kesällä ainakin. Juuso Tuiterin ei
tarvinnut huutaa kahta kertaa.

Junan lähtöön oli vain muutamia minuutteja.

Kaikki matkustajat kiiruhtivat matkatavaroineen ulos etsimään itselleen
paikkaa muista vaunuista.

Sitten astui Juuso Tuiteri tyytyväisesti hymyillen vaunuun, ja nyt oli
hänellä tilaa kylläksi. Hän oli yksin koko vaunussa.

Hän ojentautui pitkälleen sohvalle, nostettuaan kapsäkkinsä hyllylle,
naurahti vielä kerran ja vaipui unenhorroksiin.

Juuso Tuiterilla ei ollut oikein selvää käsitystä siitä, kuinka kauan
hän oli nukkunut, kun hän heräsi siihen, että joku astui sisään.

Tulija oli rautatievirkamies, asemapäällikön vormussa. Asemapäällikön
kasvoilla oli ystävällinen hymy, kun hän kysyi:

— Tekös se älysitte huutaa, että tämä vaunu irroitetaan junasta?

Juuso Tuiteri naurahti ja sanoi:

— Niinpä kyllä.

Ja asemapäällikkö naurahti hänkin ja ilmoitti:

— Hyvin se teidän kepposenne onnistuikin. Junamiehet luulivat, että
vaunu todellakin oli jätettävä tälle asemalle, ja irroittivat sen
junasta!

Juuso Tuiteri hyppäsi pelästyneenä, tukka pörrössä, ikkunaan, pisti
päänsä ulos ja näki, että vaunu seisoi yksin raiteilla, ja juna oli
mennyt menojaan.




KOTIINTULO


Nyt palataan luonnon helmasta Helsinkiin, ja junat ovat täynnä kuin
Turusen pyssyt ihmisiä ja sateenvarjoja ja koreja ja kapsäkkejä ja
koululaisia ja mehupulloja ja hillopurkkeja ja lapsia ja marjavasuja,
jotka litistyksissään vuotavat.

Niinpä myös saapui palkannauttija Teophiilus Pölvänä purkkeineen ja
puolisoineen ja pikku Pölvänöineen jotenkuten Helsingin asemasillalle
junassa, joka pysähtyi asemalaiturien väliin perjantaina elokuun 31
pnä klo 6.55 ap., ja kun Teophiilus y.m. Pölvänät olivat aikansa
ihailleet asematalon junanpuoleisia seiniä kaunistavia reklaameja,
mitkä koreudessa kunnialla kilpailevat Käkisalmen ja monen muun
kulttuurisolmun syysmarkkinoilla esiintyvien huvitilaisuuksien
ilmoituskilpien kanssa, joissa suositellaan kansalle Magillista Ihmettä
ja American Sircusta ja Ungarilaista Naista ilman Ala-Ruumista,
antoi Teoph. Pölvänä puolisolleen asuntonsa avaimet ja kehoitti
häntä riepottamaan pikkupölvänät onnellisesti kotiin halki kaupungin
katuvilinän ja keittämään kahvin valmiiksi, perheen pääpölvänän
jäädessä perimään pakaasissa olevia matkatavaroitaan.

Teoph. Pölvänä seisoi puoli tuntia sen laskuseinän takana, jonka
yläpuolella oli vakuutus: »Matkatavarain ulosanto. Utgifning af
bagage», ja kun seinä seuraavan puolitunnin aikana pysyi yhä
suljettuna, meni hra Pölvänä ulos ja kiroili itsekseen kaksi minuuttia.
Sitten palasi hän takaisin muiden 37 odottajan joukkoon, ja kun oli
kulunut tasan 40 minuuttia junan tulosta asemalle, alkoi Helsingin
aseman nopeudestaan kuuluisa pakaasivirasto hissata narisevaa ja
kitisevää seinää ylös. Ja kun oli kulunut tunti, sai hra Teoph.
Pölvänäkin tavaransa pois, mistä näkyy, että kaikki joutuu aikanaan,
kun ei vain hätäile.

Ajuri, joka kyyditsi hra Pölvänän tavaroineen kotiin, oli vakavassa ja
perusteellisessa aamuhumalassa, niin että hän vain vaivoin sai selon
katujen nimistä ja asemasta, talojen numeroista puhumattakaan, mutta
pukillaan hän kuitenkin pysyi, mistä selvästi nähdään, että tottumus on
toinen luonto myöskin ajurin vaivalloisessa ja välistä vaarallisessakin
ammatissa, ja hra Pölvänän auliisti jaellessa neuvojaan siitä, milloin
oli käännyttävä oikealle, milloin vasemmalle, milloin taas ajettava
eteenpäin suoraan kuin ampiaisen lento, päästiin vihdoin perille, ja
ajuri tuli hevosen äkillisesti pysähtyessä päälaelleen kadulle, nousten
kuitenkin nopeasti ylös ja selittäen omituisesti ja aavemaisesti
hymyillen tarkoituksensa vain olleen auttaa herraa matkatavaroiden
siirtämisessä rattailta oven eteen, ja kuskipukin olevan liukkaan ja
pettäväisen näin aamukasteen aikana.

Teoph. Pölvänä maksoi ajurin, joka autuaallisesti taivaalle katsoen
pisti rahat kauhtanansa taskuun, tervehti Pölvänää kolme kertaa syvään
kumartaen ja lakkiansa laajasti heilauttaen ja ollen tällöin vähällä
jälleen pudota pukilta, sekä lähti sitten ajamaan pois, luotuaan hra
Pölvänään silmäyksen, joka ilmaisi mitä sydämellisintä myötätuntoa ja
tuntui lupaavan elinkautista ja kaikki koettelemukset voitollisesti
kestävää ystävyyttä.

Hra Pölvänä alkoi raahata tavaroitaan viidenteen kerrokseen lohduttaen
itseään odottamassa olevalla kuumalla ja väkevällä aamukahvilla.
Mutta kun hän pääsi asuntonsa — 2 huonetta, keittiö & nykyaj. muk. —
eteisen ovelle, seisoivat kaikki muut Pölvänät vielä rappukäytävässä
repimässä ja jyskyttämässä ovea, ja paikalle keräytyneet naapurit sekä
talonmiehen rouva todistivat, ettei ovi tullut auki.

Silloin Teoph. Pölvänä muisti lievällä kauhulla pistäneensä lukon
sisään pienen rautalangan palasen tehdäkseen murtovarkaitten juonet
tyhjiksi, eikä hän ollut muistanut puhua mitään puolisolleen siitä,
että rautalanka oli ongittava pois avaimen rei'ästä, ennenkuin
avain pistettiin paikoilleen. Nyt oli avain työntänyt ja vääntänyt
rautalangan lukon sisälmyksiin, niinkuin luonnollista oli, ja
koetettuaan turhaan väkivallalla vääntää lukkoa auki käski Pölvänä
noutaa lukkosepän.

Lukkoseppä tuli kahden tunnin kuluttua, jona aikana Pölvänät
seurustelivat naapurien kanssa rappukäytävässä ja katuovella.
Lukkoseppä oli vanhanpuoleinen ja ammatissaan taitava henkilö, ja
kun hän oli neljännestunnin kronannut lukon kimpussa, pysähtyi hän
pyyhkimään hikeä otsaltaan, katsahti ympärilleen ja ilmoitti olevansa
mielipiteiltään uskonnollinen, ja että hän muussa tapauksessa kiroaisi,
niin että pöly katosta putoaisi. Sitten otti lukkoseppä koko lukon irti
ja sanoi, että joku roisto on tunkenut rautalankaa lukkoon.

Kun ovi nyt avattiin, kuului sen sisäpuolelta romahdus, kuin olisi
huoneisto sortunut läjään, ja kauhusta voihkaisten peräytyivät kaikki
takaisin. Hra Pölvänäkin kalpeni ensin, mutta tointui sitten ja
selitti rauhoittavasti myhäillen, että se oli ollut vain eräs hänen
varokeinoistaan murtovarkaita vastaan. Hän oli ennen maalle lähtöään
kasannut tapuliksi oven eteen kuusi tuolia sillä tavoin, että tapulin
täytyi sortua ovea avattaessa, ja tapulin päälle oli hän kasannut 3 kpl
kastrullin kansia, kaksi tyhjää sankoa ja peltisen pesuvadin.

Kuultuaan tämän selityksen hajautuivat naapurit, ja viereisessä
huoneistossa asuva rouva, joka oli saanut sydämentykytyksen,
meni ottamaan virmajuurentippoja, kaksitoista tippaa puolessa
kahvikupillisessa vesijohtovettä.

Pölvänät astuivat tyytyväisin mielin sisään ja ryhtyivät asumaan
huoneistoaan, joka oli todellakin saanut olla rauhassa murtovarkailta.




ILMIANTO


Ei tämä ole mikään opettavainen kertomus. Mutta tämä on tosi. Nimet
vain on muutettu. Johtaja Aapelo itse kertoi tämän viime perjantaina.

Johtaja Aapelon entinen nimi on Abelsson. Ja johtaja Aapelolla on veli,
joka myöskin on johtaja, mutta ei ole muuttanut nimeään. Hän on siis
johtaja Abelsson.

Johtaja Abelsson, meidän johtaja Aapelomme vanhempi veli, meni vuosi
takaperin naimisiin, ja oli onnellinen ja on vieläkin.

Eräässä suurimmista maaseutukaupungeistamme oli äskettäin jokin
liikemaailman kokous. Sinne olivat saapuneet asuinkaupungeistaan
myöskin johtajat ja veljekset Abelsson ja Aapelo.

Siellä oli aika hauskaa, hauskempaa kuin jossakin rauhankongressissa,
ja vielä hauskemmalta tuntui johtaja Abelssonista, kun hän sai kotoaan
sähkösanoman, että haikara oli käynyt siellä haikaroimassa ja tuonut
hänelle pienen, mutta täydessä kunnossa olevan ja kaikilla nykyajan
mukavuuksilla varustetun poikalapsen.

Johtaja Abelsson tuli heti iloiseksi kuin pelimanni ja kertoi kaikille
onnestaan ja tilasi neljä heelaa konjakkia ja pyysi velimiestään
lähtemään tervehtimään rouva Abelssonia ja nuorta Abelsson-herraa ja
iloitsemaan yhdessä tapauksen johdosta.

Velimies sanoi, että se voi kyllä tapahtua, ja kun vaununosastoon oli
päästy ja junailija oli käynyt merkitsemässä piletit ja ovi oli pantu
lukkoon, otti johtaja Abelsson kapsäkistään yhden konjakkiheeloista, ja
liivintaskustaan kääntöpääveitsen, jossa oli vain yksi terä mutta kaksi
korkkiruuvia, suurempi ja pienempi.

Kun juna seuraavana aamuna pysähtyi johtaja Abelssonin kotikaupungin
asemalle ja veljekset valmistautuivat lähtemään vaunusta, muisti
johtaja Abelsson, että nurkassa oli se eilinen, suurimmaksi osaksi
tyhjennetty lasiteollisuustuote, ja sanoi veljelleen, johtaja
Aapelolle: »Pistä sinä tuo käsilaukkuusi, koska siinä näkyy vielä
olevan vähän pohjalla. Minä ennätin jo panna kapsäkkini kiinni».

Näin myös tapahtui.

Veljekset astuivat peräkkäin asemasillalle, vanhempi veli edellä,
kantaen isoa kapsäkkiään, ja nuorempi veli perässä käsilaukkuineen.

Samassa ilmestyi johtaja Abelssonin eteen kaksi tyytymättömän näköistä
mieshenkilöä, jotka kysyivät:

— Onko täällä kellään väkijuomia?

Johtaja Abelsson hätkähti, sillä hän muisti ne kapsäkissään olevat
kolme avaamatonta konjakkiheelaa. Tässä olivat hyvät neuvot kalliit ja
ennenkaikkea kiireelliset, ja koska velimiehellä oli vain vaillinainen
avattu pullo, niin viittasi johtaja Abelsson johtaja Aapeloon oikean
kätensä etusormella ja sanoi nopeasti matalalla äänellä:

— Minä epäilen tuon herran käsilaukkua!

Silloin töytäsivät tyytymättömän näköiset mieshenkilöt johtaja Aapelon
luo ja vaativat häntä avaamaan käsilaukkunsa, mutta johtaja Abelsson
kiiruhti ajurin luo ja hyppäsi kapsäkkeineen rattaille ja käski ajaa
minkä kopukan kavioista irtosi.

Johtaja Aapelo suuttui kuin turkkilainen, nähdessään oman lihallisen
veljensä neuvovan etsivät hänen kimppuunsa, ja kun konjakkipullo oli
otettu häneltä pois ja vieraat miehet kysyivät hänen nimeään, ilmoitti
hän vihapäissään olevansa — johtaja Abelsson.

Tyytymättömän näköiset miehet, jotka tällävälin olivat muuttuneet vähän
tyytyväisemmän näköisiksi, menivät matkaansa, kirjoitettuaan jotakin
muistikirjaansa, ja matkaansa lähti myöskin johtaja Aapelo, ajaen
veljensä talolle lausumaan tälle eräitä koristelemattomia totuuden
sanoja hänen ennenkuulumattoman menettelynsä johdosta.

Siellä oli jo velimies ovella vastassa ja puhui niin paljon ja
nopeasti, ettei johtaja Aapelo ennättänyt mitään sanoa. Johtaja
Abelsson selitti ja todisti innokkaasti ja vakuuttavasti, että hänen
oli yhteisestä intressistä ollut suorastaan pakko niin menetellä kuin
nyt oli tapahtunut, ja että ellei hän olisi tätä konstia keksinyt, niin
ei nyt olisi, millä viettää iloista perhetapausta.

Johtaja Aapelokin malttoi mielensä, eikä asiasta sen enempää puhuttu.
Kun ne kolme onnellisesti pelastunutta putelia oli tyhjennetty, lähti
hän kotimatkalle, tulematta tarkemmin velimiehelleen selvittäneeksi,
kuinka hän oli järjestänyt asian tyytymättömän näköisten
mieshenkilöitten kanssa.

Mutta jonkin ajan kuluttua sai johtaja Abelsson tavattomaksi ihmeekseen
haasteen oikeuteen väkijuomain kuljettamisesta ja hallussaanpidosta. Ja
kun hän sitten seisoi Pontius Pilatuksen silmälasien edessä ja oikeuden
puheenjohtaja ilmoitti, että häneltä oli takavarikoitu rautatieasemalla
vajanainen, paremmanpuolista konjakkia sisältävä puteli, ja kysyi,
myönsikö johtaja syytteen oikeaksi, vastasi hra Abelsson harmistuneena,
ettei hän tee sitä koskaan, ja ettei häneltä ole asemalla eikä
sitäpaitsi missään muuallakaan takavarikoitu minkäännäköistä pulloa,
vajanaista enempää kuin täysinäistäkään.

Pontius Pilatus kohensi vähän silmälasejaan eikä sanonut ymmärtävänsä,
mitä vastaaja luuli kiellolla asiaa parantavansa, koska todistajat
olivat olemassa, ja käski kutsua todistajat sisään.

Kun johtaja Abelsson katsahti todistajiin, huomasi hän ihmeekseen,
että ne olivat samat tyytymättömän näköiset miehet, jotka olivat häntä
asemalla puhutelleet.

Pontius Pilatus kysyi tyytymättömän näköisiltä miehiltä, viitaten
joht. Abelssoniin, eikö tämä ollut se herra, jolta he takavarikoivat
konjakkipullon?

Mutta kun todistajat katsahtivat hra Abelssoniin ja tunsivat hänet,
hämmästyivät he suuresti ja huudahtivat, että tässä on tapahtunut
melkoinen erehdys, sillä juuri tämä herrahan se ilmiantoi sen herran,
jolta takavarikko tehtiin.

Se juttu meni siten nahkaksi, mutta kotiin tultuaan ryhtyi johtaja
Abelsson naputtelemaan kirjettä veljelleen Aapelolle, ja pyysi tätä
ystävällisesti selittämään, mitä hänen ja tyytymättömän näköisten
miesten kesken oikeastaan oli asemalla tapahtunut.




KIRJAKAAPPI


Iisakki Tohelo meni ja osti suuren kirjakaapin vanhojen huonekalujen
kaupasta.

Iisakki Tohelolle on karttunut kaikenlaista kirjallisuutta,
vihkoteoksia ja rosvo romaaneja ja kuvalehden vuosikertoja, mitkä
sisältävät monipuolisen ja arvokkaan tietoaartehiston mutta keräävät
hirmuisesti tomua ja pölyä avonaisissa hyllyissä ja kamarin nurkissa
ja sohvan alla. Tämän johdosta oli rouva Augusta Tohelo antanut eräitä
ultimaatumeja suljettavan ja tiiviin kirjakaapin ostamisesta, ja kun
hän vihdoin ryhtyi lämmittämään kylpyhuoneen kamiinaa Iisakki Tohelon
litteratuurilla, tuli Iisakille kiire hankkimaan sellainen kaappi kuin
sanottu oli.

Oikeastaan ei se ollut mikään kirjakaappi eikä ollut koskaan
kirjakaappi ollutkaan, vaan suuri vanha vaatekaappi, mutta kun Iisakki
Tohelo sai sen huokealla, niin ajatteli hän, että kaappi kuin kaappi.
Saahan siitä kiskoa naulakot irti ja laittaa hyllyt kirjoja varten
sinne sisälle. Eikä se kai ollutkaan niin tyhmästi ajateltu.

Myymälästä lupasivat lähettää sen kotiin samaan maksuun, ja
kello puoli kuuden ajoissa iltapäivällä, kun portaissa jo oli
puolipimeätä, kuulivat Tohelot rappukäytävästä melua, joka
muistutti kieltensekoituksen aiheuttamaa rähäkkää Baabelin tornin
rakennustyömaalla.

Iisakki Tohelo huusi, että nyt se kaappi tulee, ja arvasi ainakin
osittain oikein. Ellei kaappi nyt juuri vielä tullutkaan, niin oli
se ainakin tulossa, ja päässyt neljännestunnissa ensi kerroksesta
toiseen. Koska Tohelot asuivat neljännessä kerroksessa, niin saattoi
yksinkertaisella laskutoimituksella päästä selville siitä, milloin
kaappi olisi heidän ovellaan.

Jos kaapin tuojia olisi ollut kaksi tai neljä miestä, niin olisi
asia kukaties ollut yksinkertaisempi, mutta kun niitä oli kolme, ja
kolmas sitäpaitsi oikeassa kenraalihumalassa, eivätkä toisetkaan
aivan vesipoikia, aiheutui siitä sangen paljon sekaannusta, kolmannen
koettaessa auttaa asiaa jostakin kaapin keskivaiheilta ja joutuessa
tällöin milloin litistyksiin kaapin ja seinän väliin, milloin ilmeiseen
vaaraan tulla profeetta Joonan tavoin heitetyksi kaidepuun yli
syvyyteen. Molemmissa tapauksissa ilmi toi ahdingossa oleva hätänsä
kovalla, vaikka vähän epäselvällä mölinällä, mihin hänen toverinsa
vastasivat valituin sadatuksin, jotka koskivat yhtä paljon kaappia kuin
hankalaa kaveriakin.

Vihdoin oli kaappi Toheloiden ulko-oven takana, jolloin huomattiin,
ettei oven toista puolikasta saatu auki, ellei kaappia peruutettu
jonkin matkaa alaspäin samaa tietä kuin oli tultukin. Kun kaappi nyt
oli pystysuorassa asennossa, oli miesten kesken syntymäisillään ilmi
tappelu, mihin Iisakki Tohelokin asiaan läheisesti kuuluvana henkilönä
oli vaarassa sotkeutua.

Vihdoin saatiin ovi auki, ja kun ei kaappi mahtunut pystyssä sisään,
kaadettiin se selälleen ja onnistui sen siinä asennossa juuri parahiksi
tarttua pihtipieliin kiinni. Se kolmas mies rupesi silloin itkemään
ja ilmoitti olevansa leskiakan ainoa poika ja altis väkijuomille,
ja aikoi kertoa koko surullisen elämäntarinansa, ennenkuin kaappi
molempien toisten miesten sekä Augusta ja Iisakki Tohelon yhteisillä
ponnistuksilla saatiin kiskotuksi takaisin rappukäytävään ja
käännetyksi kyljelleen.

Kyljellään se mahtuikin ovesta sisään Toheloiden eteiseen, missä se
osoittautui liian korkeaksi eteisen korkeuteen verrattuna. Miehet
nostivat sen niin pystyyn kuin saivat ja sanoivat sitten, ettei sen
paikoilleen asettaminen kuulu heille eivätkä he sitäpaitsi ole mitään
orjia. He lähtivät sadatellen tiehensä ja tuntuivat rappukäytävässä
alaspäin mennessään olevan yksimieliset siitä, että Iisakki Tohelo,
joka ei ollut antanut heille mitään juomarahoja, oli suurin roisto ja
halpamaisin kitupiikki koko tässä kaupungissa.

Siinä nyt oli Iisakki Tohelon uusi ja suuri, tomunpitävä kirjakaappi
eteisessä, ulottuen vinosti ylhäältä alas, yhdestä ylänurkasta
vastapäätä olevaan alanurkkaan, ja sulkien yläosallaan pääsyn
Toheloiden asuinhuoneisiin ja teljeten alaosallaan pääsyn keittiöön.

Onneksi oli pääsy rappukäytävään avoinna, niin että Iisakki Tohelo
pääsi lainaamaan sahan ja kirveen talonmieheltä.

Iisakki Tohelon litteratuuri on toistaiseksi turvassa tulen tuhoisalta
elementiltä, sillä kylpyhuoneen kamiinaa lämmitetään nyt kirjakaapilla,
joka on erittäin sopivaa puuta siihen tarkoitukseen.




KERTOMUS MIEHESTÄ, JOKA TOI RAHAA HRA I. YKSITYISELLE


Kun konttoristi Immanuel Yksityinen viime torstaina ajoi raitiovaunulla
kotiinsa, olisi tarkka ihmistuntija voinut havaita, että hän oli
hyvällä ja itseään sekä koko maailmaa kohtaan myötätuntoisella
tuulella, ja että hän olisi kernaasti viheltänyt iloista säveltä,
ellei olisi istunut ahdinkoon saakka täydessä raitiovaunussa,
missä ei saa viheltää eikä muutenkaan esiintyä häiritsevällä eikä
huomiotaherättävällä tavalla.

Hra Immanuel Yksityisellä olikin syytä tyytyväisyyteen ensi sijassa
itseään ja toisessa sijassa nykyistä yhteiskuntajärjestystä kohtaan,
sillä kahta tuntia aikaisemmin oli johtaja kutsuttanut hänet puheilleen
ja ilmoittanut, että johtokunta oli, katsoen hra Yksityisen ahkeruuteen
ja nuhteettomaan palvelukseen sekä jokakuukautisiin veronmaksuihin
myöntänyt hra Yksityiselle 200 mk:n palkankorotuksen kuussa.

Äärimmäisellä säästäväisyydellä oli I. Yksityinen onnistunut tähän
saakka pitämään tulonsa ja menonsa tasapainossa. Tosin vaaka muutamina
kuukausina pakostakin painui alas menopuolella, mutta kesäkuukausina
sai hän jälleen kohotetuksi vaakakupit rinnakkain.

— Nyt tai ei koskaan! ajatteli hra Yksityinen. — Nyt täytyy ruveta
säästämään! Tämä palkankoroitus on säästettävä. Olen olevinani,
ikäänkuin en olisi mitään palkankoroitusta saanutkaan. Pistän 200
markkaa kotona joka kuukauden ensimmäisenä päivänä »Kotilääkärin»
lehtien väliin. Tänään ensi kerran. Maaliskuun 1 pnä vien
säästöpankkiin 1,000 mk. Ja niin aina eteenpäin — vuodessa 2,400
mk, kymmenessä vuodessa 24,000 mk, kahdessakymmenessä vuodessa
48,000 mk, kolmessakymmenessä vuodessa 72,000 markkaa. Se kasvaa
lakkaamatta korkoa korolle... lumivyöry on lähtenyt liikkeelle.
Kolmenkymmenen vuoden kuluttua on minulla satojen tuhansien omaisuus.
Se on tullut melkein huomaamatta, ihan kuin itsestään. Tietysti minä
saan vastaisuudessakin palkankoroituksia, mutta niillä minä parannan
elämääni. Sen 200 mk vain siirrän aina järkähtämättömästi pankkiin
korkoa kasvamaan...

Immanuel Yksityinen kävi maksamassa vuokran, maksoi sitten vanhan,
uskotun palvelijattarensa palkan ja antoi loput rahat hänelle
talousmenoihin. Mutta 200 mk pisti hän kirjahyllyllä olevan
»Kotilääkärin» väliin.

Sitten alkoi ovikello soida, niinkuin se soi kaiket päivät, ja hra
Yksityinen meni avaamaan.

Siellä oli vanhanpuoleinen naisihminen, joka ei myönyt kengännauhoja
eikä lattiaharjoja, vaan kysyi, sattuuko tässä asumaan hra Kaalismaa,
ja hra Yksityinen ilmoitti, ettei hra Kaalismaa sattunut asumaan tässä
huoneistossa eikä hänen tietääkseen koko tässä talossakaan.

Vanhanpuoleisesta naisihmisestä kuulosti se tuntuvan hyvin
merkilliseltä, koska hra Kaalismaan hänen tietojensa mukaan piti asua
tällä suunnalla kaupunkia.

I. Yksityinen sulki oven ja palasi takaisin työpöytänsä ääreen etsimään
erästä konttorikirjoissaan ilmennyttä 37 pennin suuruista virhettä. Hän
oli etsinyt sitä jo toista viikkoa kotitöinään, 4 tuntia illassa, ja
oli vannonut löytävänsä sen joulukuun loppuun mennessä.

— Kilikili! sanoi ovikello.

Nyt siellä oli se eukko, joka ei myö kengännauhoja eikä lattiaharjoja,
vaan torikasseja ja pukuripustimia. Yksityinen ilmoitti, ettei hän
nyt tarvitse torikassia, ja että ripustimia hänellä on enemmän kuin
ripustettavia.

Ja hän palasi etsimään niitä seitsemääneljättä penniä.

— Kilikili!

Se oli poika, jolla oli paketti. Paketissa oli Yksityisen aikoinaan
tilaaman ja sittemmin unohtaman jatkoteoksen kolmas osa. Se oli
tietysti lunastettava.

— Se olis 120 mk, sanoi poika.

Hra Immanuel Yksityinen peräytyi askeleen taaksepäin.

— Mutta edelliset osathan maksoivat vain 75 markkaa

— Tää on paljoa paksumpi, selitti poika. — Ja tässä! on niin paljon
kuvia.

I. Yksityinen taisteli lyhyen sisällisen taistelun, jonka lopputulos
oli jo edeltäpäin selvä. Hän otti hyllyltä »Kotilääkärin» ja siitä
kaksi 100 markan seteliä. Poika antoi takaisin 80 mk ja meni matkaansa.

— Mistäs minä nyt saan sen 200 markkaa täyteen? ajatteli Yksityinen.

— Kilikili!

— »Kilikili!» matki Yksityinen ähkäisten ja aikoi ovea avatessaan sanoa
kovat sanat, mutta tulija oli vanha vahtimestari, jonka hän tunsi, ja
joka lempeästi hymyillen pyysi anteeksi tekemäänsä häiriötä ja esitti
sen seuran jäsenmaksukuitin, johon Yksityinen kuuluu.

— Se olisi se entinen 35 markkaa, lausui vanhus hymähtäen.

I. Yksityinen puri huultaan — alahuultaan — ja harkitsi, eikö tällainen
erä olisi oikeastaan menevä talousrahoista, mutta arvattuaan, ettei
uskottu palvelija olisi samaa mieltä, kävi hän »Kotilääkärillä», jonne
sen jälkeen jäi 45 mk.

— Kiitos! Siellä taas satelee, he he... hyvästi! sanoi vanhus,
nyökäyttäen ystävällisesti ja puolittain tuttavallisesti päätään ja
poistui.

Seuraavan asiakkaan päätti Yksityinen ajaa armotta tiehensä, mutta
seuraava asiakas oli hyvin pikkuinen lapsi — Yksityinen ei ollut oikein
selvillä siitä, oliko se poika vai tyttö — joka ojentaen tilauslistan
sopersi:

— Tetä kiltti tilaa joululehtiä!

Yksityinen ei ole mikään peto ihmishaamussa, vaikka onkin päättänyt
puskea itsensä varakkaaksi mieheksi. Hän tilasi 15 markan joululehdet
ja maksoikin ne samalla, etteivät ne lankeaisi maksettavaksi sellaisena
aikana, jolloin hänellä ei ole yhtään rahaa.

Kolmekymmentä markkaa oli sittenkin vielä »Kotilääkärin» tallessa.

— Kilikili!

Immanuel Yksityinen ei enää mennyt avaamaan..

— Kikikili Kilikili!

Yksityinen ei sittenkään mennyt avaamaan.

— Kilikilikilikilikili!! Kilikilikilikilikilikilikili!!!

Yksityinen meni avaamaan.

— Arvasinhan minä, että sinä olet kotona! sanoi hänen vanha
koulutoverinsa Heikka Kipinä. — Avaa sinä ovi silloin, kun ihmiset
tuovat sinulle rahaa!

Tuovat rahaa! Immanuel Yksityinen tunsi jollakin tavoin herpautuvansa,
mutta käski kuitenkin vieraan sisälle.

— Kaikki vievät rahaa, mutta ei kukaan tuo! sanoi Yksityinen vähän
katkerasti.

— Minäpä tuon! huudahti Heikka Kipinä rohkaisevasti. — Minä muistin,
että olen sinulle velkaa 10 mk — vanha vippi... oli jo unohtunut. Tässä
on, ole hyvä, ja kiitos lainasta!

— Kiitos itsellesi! vastasi Immanuel Yksityinen vilpittömän lämpimästi,
pistäen setelin liivintaskuunsa. — Mitäs muuta kuuluu?

— Mitä sitä... jaa, sinähän ostat ainakin yhden vihkon Tuhjunpohjan
sianjalostusyhdistyksen arpajaisten ennakkoarpoja?

— Enkä osta! Mitä tekemistä minulla on Tuhjunpohjan sikojen kanssa?

— Ei minullakaan, mutta kun minä olen sieltä kotoisin, niin lähettivät
minulle 10 vihkoa, enkä kehtaa palauttaa niitä. Sitä paitsi olet
sinäkin sieltä kotoisin!

— Enpäs ole!

— Mutta enosi asuu siellä, niin että se on melkein sama asia. Osta nyt!
Siellä on hyvä lypsylehmä päävoittona. Tässä on vihko. Siinä on 25
arpalippua, eivätkä maksa kuin 2 mk kappale.

Harattuaan vastaan vähän aikaa otti Immanuel Yksityinen »Kotilääkärin»
välistä siellä olevat 30 mk ja liivintaskustaan 10 mk.

Puuttuvat 10 mk kävi hän lainaamassa vanhalta palvelijattareltaan,
luvaten maksaa takaisin ensi tilassa.




NIMIPÄIVÄKUKKA


Viime tiistaina oli Barbaran päivä.

Barbara on nykyaikoina harvinainen nimi. Ainakin minä luulen sitä
harvinaiseksi. Olen siinä käsityksessä, että Barbara on naisen
nimenä osapuilleen yhtä yleinen kuin Polykarpus tai Tertullianus
tai Ambrosius miehen nimenä. Ja minä en voi sille mitään, että
kuvittelen Barbara-nimisen henkilön isoluiseksi, kymmenleiviskäiseksi
sulottareksi, jolla on tarmokas leuka ja uhkaava huuliparta, ja ääni
kuin kolmikymmenvuotisen sodan aikaisella ratsumestarilla.

Todellisuus ei kuitenkaan aina vastaa kuvittelua, ja niinpä se ainoa
Barbara, minkä minä tässä kaupungissa tiedän, on hempeämielinen
olento, joka ei ole koskaan heittänyt ketään ulos ikkunasta, ja
joka — taivas sen hänelle ja kaikille muillekin niiden lukijoille
anteeksi antakoon jos voi — lukee Courths-Mahlerin romaaneja ja
on eläinsuojelusyhdistyksen jäsen. Ulkomuodoltaan on hän vielä,
ikävuosistaan huolimatta, parahiksi paistuneen vehnäpullan kaltainen,
ja jos hän asuisi jossakin pienemmässä kaupungissa kuin Helsingissä,
missä kilpailu on kireä, ja miehillä aina kiire, voisi hän milloin
tahansa purjehtia avioliiton talvisatamaan liehuvin lipuin ja ilman
jäänmurtajan apua. Kerran olisi hänellä ollut siihen täälläkin
tilaisuus, mutta hän antoi rukkaset, mikä vastaus kaikkien tuttavien
yksimielisen tunnustuksen mukaan todisti, että hänen päänsä oli yhtä
hyvä kuin hänen sydämensäkin.

Viime tiistaina olis siis, niinkuin sanottu, täti Barbaran nimipäivä.

Täti Barbara kävi aamulla äänestämässä. Siinä suhteessa niinkuin
muissakin on hän tarkka ja täsmällinen ihminen. Hän on aina ensimmäinen
äänestyspaikalla, ja kun tällä kertaa hänen saapuessaan paikalle oli
oven edessä jo kolme häntäkin virkumpaa odottamassa, punastui täti
Barbara pikkuharmista. Tällaista ikävää yllätystä ei hänelle ole
kolmeen vuoteen tapahtunut. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja odotti
hiljaisuudessa oven avaamista, ja täytettyään kansalaisvelvollisuutensa
kiiruhti hän leipurin puotiin ostamaan kahvileipää nimipäivävieraita
varten.

Hän oli tuskin ennättänyt takaisin kotiin, kun ovikello soi.

Tulija oli rouva Kanalainen.

Jos tässä maailmassa on ketään ihmistä, jota täti Barbara ei voi
sietää, niin on se juuri rouva Kanalainen. Syitä on useampiakin, ja
ne ovat kaikki päteviä. Rouva Kanalainen urkkii tietoonsa kaikkien
ihmisten asiat, mutta ei pidä niitä koskaan omina tietoinaan. Jos
hän vainuaa jossakin jotakin salaisuutta, tulee hän melkein kipeäksi
siihen saakka kunnes on saanut sen selville. Jos hän vainuaa jossakin
kahvikekkereitä, niin saapuu hän niihin jo varhain aamupäivällä ja
istuu sitten iltaan asti, tarjosipa hänelle päivällistä tai oli
tarjoamatta. Sitäpaitsi vaikuttaa hänen läsnäolonsa levottomuutta
herättävästi muihin vieraisiin. Rouva Kanalainen uumoilee jokaisessa
lauseessa, minkä muut lausuvat, jotakin salaisuutta taikka jotakin
peitettyä pistosta häntä itseään kohtaan, ja melkein jokaisessa hänen
omassa lausunnossaan on enemmän tai vähemmän myrkyllinen neulankärki
kätkettynä jotakin läsnäolijaa kohtaan.

Rouva Kanalainen on sanalla sanoen hyvin ikävä ihminen, aivan eri maata
kuin esimerkiksi me kaksi, sinä ja minä.

Rouva Kanalaisen ja täti Barbaran välillä oli puolitoista vuotta
takaperin suoritettu pieni ajatuksenvaihto, jonka jälkeen rouva
Kanalainen ei ollut käynyt täti Barbaran luona. Viimeksimainittu oli
toivonut, ettei rouva Kanalainen tulisi enää koskaan. Ja nyt hän seisoi
tuossa ovella hymyilevänä ja makeana, tummanvihertävässä kapassaan ja
paperitötterö vasemmassa kädessään, ja kun täti Barbara avasi oven,
ryöpsähti rouva Kanalainen sisään nopeasti kuin taikuri keskiyöllä
kirkon ovesta, ja syleili täti Barbaraa ja toivotti oikein paljon
onnea täti Barbaralle ja sanoi ilokseen huomaavansa, että täti Barbara
on lihonut — rouva Kanalainen tiesi, ettei täti Barbara mitään niin
pelännyt kuin lihomista — ja pyysi saada jättää täti Barbaralle tämän
pienen kukkasen.

Täti Barbara ajatteli haikeudella, kuinka ikävä päivä tästä hänen
nimipäivästään nyt tulisi, ja kuinka rouva Kanalainen varmasti purkaisi
pienissä, mutta tehokkaissa annoksissa ympäristöönsä kaiken sen myrkyn,
mitä hän puolentoista ajastajan kuluessa oli kerännyt varastoon,
ja veri nousi täti Barbaran päähän ja hän tunsi olevansa epätoivon
partaalle ahdistettu ihminen, valmis mihin tahansa, mutta hänen ei
auttanut muu kuin vastata makeuteen makeudella — eihän ihminen silti
ole mikään barbaari, vaikka hänen nimensä onkin Barbara — ja kiittää
rakasta rouva Kanalaista niin äärettömästi tuosta hänen tuomastaan niin
hirveän kauniista kukkasesta ja taputella rouva Kanalaista hartioihin
ja auttaa päällysvaatteet hänen yltään ja saattaa hänet vierashuoneen
sohvaan ja alkaa kääriä nimipäiväkukkaa paperista ja huudahdella
ihastuneena »ah!» ja »voi!» ja panna sitten kukka sohvapöydälle rouva
Kanalaisen terävän nenän eteen.

Ja täti Barbara istahti plyyshituolille pöydän toiselle puolen ja
aloitti keskustelun kertomalla, että hän oli juuri käynyt äänestämässä.

— Niin, Barbara-kulta jaksaa vielä seurata yleisiäkin asioita... se on
niin hauskaa, kun ihminen pysyy henkisesti virkeänä viimeiseen saakka!
naukui rouva Kanalainen, ja se oli julman väärin ja kohtuuttomasti
sanottu, sillä ensiksikään ei Barbara-täti suinkaan ole vielä mikään
ikäloppu, tuskin sellaiseksi koskaan tuleekaan, ja toiseksi on hän
ruumiilliseltakin voinniltaan juuri yhtä terve ja reipas kuin mikä
30-40-vuotias tahansa.

Barbara-täti punastui, mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, jatkoi
rouva Kanalainen:

— Niin, ja taas tuli suojailma, ja kadut ovat märkinä, ja kun sitten
tulee pakkanen niin on tässä taas hengenvaarassa, sillä ne hiekoittavat
niin hirveän huolimattomasti, se on oikein skandaali... tietääkö
Barbara, että kun viimeksi oli liukasta, niin tuotiin kirurgiin
_yksitoista_ naista, jotka olivat liukastuneet kadulla ja taittaneet
kätensä ja jalkansa, ja eräs oli pudonnut istualleen Erottajalla ja
lääkäri oli sanonut, että hän oli katkaissut häntäluunsa... voiko
Barbara käsittää, kuinka hävyttömiä jotkut lääkärit voivat olla...
sehän on ihan säädytöntä, ja sitten levitetään sellaisia oppeja, että
ihmiset polveutuvat apinoista ja sitten...

Rouva Kanalainen pysähtyi vetämään henkeä, levitti sieraimensa ja
nuuhki, mutta ei tuntenut mitään kahvinhajua.

Ja silloin meni täti Barbaraan pieni riivaaja, ja hän sanoi epätoivon
rohkeudella:

— Voi kuinka se oli herttaista, että Sylvia tuli minua katsomaan, ja se
on niin hirveän ikävää, kun en voi edes kahvia tarjota... ku... ku...

Täti Barbara oli niin peloissaan, että alkoi änkyttää. Rouva Kanalainen
jäykistyi ja hänen katseeseensa tuli jotakin — — — niin, emme me pysty
sitä kuvailemaan.

Se oli jotakin sellaista.

— Lää... lääkäri on kehoittanut mi... minua luopumaan kahvista... enkä
minä uskalla... ke-keittää... kun en voisi vastustaa kiusausta.

Se oli sanottu. Täti Barbara oli ihan hikinen. Rouva Kanalaisen katse
oli sellainen, ja täti Barbara ajatteli sisällisellä vavistuksella
sitä tilintekoa, joka hänelle kerran tästä hätävalheestaan tulisi.
Sillä tietysti pääsisi rouva Kanalainen ennemmin tai myöhemmin totuuden
perille. Mutta kuinka tahansa, kunhan vain selviäisi tänään rouva
Kanalaisesta eroon.

Rouva Kanalaiselle ei ollut tällaista koskaan ennen tapahtunut,
joten ei ollut ihme, että hän tarvitsi hieman aikaa järjestääkseen
ajatuksiaan.

— Vai niin, vai niin, sanoi hän vihdoin erittäin merkillisellä äänellä.
— Tietysti täytyy Barbaran hoitaa vatsaansa... kun on tullut Barbaran
ikään, niin on jokainen päivä kallis. Minä, jumalankiitos, voin vielä
levollisesti nauttia kupposeni, missä sellainen tarjotaan, mutta
talossa talon tavalla, hä hä... luulenpa, että täytyy lähteä. Hyvästi
nyt, Barbara-kiltti, ja paljon kiitoksia! Mihinkähän se käärepaperi
tulikaan, joka oli tämän kukan ympärillä?

Barbara-täti kiiruhti ojentamaan käärepaperin.

Ja rouva Kanalainen kääri tuomansa kukan jälleen paperiin ja vei kukan
mennessään, selittäen:

— Pelkään, että tuoreet kukat voivat aiheuttaa Barbaralle päänsärkyä...
Barbara alkaa muutenkin olla niin kuihtuneen näköinen, hyvästi nyt,
ja kiitos nyt, Barbara kiltti! Oli niin ikävää, kun ei Barbara voinut
ottaa vastaan minun pikku kukkaani!




TAIDETTA KOTEIHIN


Sebastian Koikale rikastui siihen aikaan, jolloin muut köyhtyivät.

Ensin ilmestyi hänelle uusi knalli ja sitten uudet kengät ja keppi
ja uusi päällystakki, ja rouva Juliaana Koikaleelle ilmestyi uusi
hattu, joka herätti koko talon huomiota, mikä ilmeni etupäässä nauruna
takaapäin, ja sitten uusi kappa, joka ei ollut ostettu Heikinkadulta,
vaan eräästä kaupungin kalleimmista liikkeistä ja herätti myöskin koko
talon huomiota, mikä ei kuitenkaan ilmennyt nauruna takaapäin, vaan
itkuna ja perhekohtauksena niissä vuokrahuoneistoissa, joiden rouvilla
oli kolmivuotiaat tai sitä vanhemmat päällystakit.

Puolen vuoden kuluttua osti Sebastian Koikale sen talon kalleimman
ja komeimman huoneiston ja muutti siihen, eikä hän ollut enää joku
herra Koikale, vaan johtaja Koikale, ja ovella käyvät listallakerääjät
kysyivät, onko herra pääjohtaja kotona. Jotkut erehtyivät sanomaan
herra Koikaletta ylitirehtööriksi, ja heidän listalleen merkitsi
Sebastian Koikale suuremman summan kuin tavallisesti.

Herrasväki Koikale alkoi uuteen asuntoonsa muutettuaan sisustaa sitä
uuden arvonsa ja yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti, ja vanhat
huonekalut myötiin useammissa erissä kaikenlaisiin sivukaupungilla
oleviin rojuliikkeisiin sekä eräälle paksulle Israelin tyttärelle, joka
välitti tämäntapaisia kauppoja ja valitteli joutuvansa mieron tielle
hyväsydämisyytensä takia.

Selvää oli, että kaikki huoneet paperoitiin uudestaan, mutta kun
vanhat painokuvat ja herra ja rouva Koikaleen sekä heidän vanhempiensa
luonnolliseen taikka vähän isompaankin kokoon suurennetut valokuvat
ynnä muut sellaiset, jotka olivat erinomaisesti puoltaneet paikkaansa
vanhassa kodissa, ripustettiin seinälle, selitti talonmiehen vaimo,
joka kävi siivoamassa muiden muassa professorilla ja varatuomarilla,
ettei tuollaisia kuvia voida ripustaa näkyville näin hienossa kodissa,
vaan että pitää olla oikeita käsinmaalattuja tauluja, sellaisia, joissa
on kukkia ja lehmiä ja yksinäisiä petäjiä ja viheriään ruohikkoon
asetettu tuohinen täynnä punaisia mansikoita.

Johtaja Sebastian Koikale ja rouva Juliaana Koikale — joka usein
ihmetteli miksi ei häntä sanottu johtajattareksi, kun hänen miehensä
kerran oli johtaja — punastuivat kilpaa, ja rouva Juliaana Koikaleella
pyöri jo terävä vastaus juuri kielen kärjessä, mutta johtaja Koikale
oli viisaampi ja ehätti edelle ja selitti, ettei suinkaan ollut aikomus
ripustaa tätä vanhaa roskaa seinille muuta kuin väliaikaisesti,
etteivät seinät näyttäisi niin alastomilta sillä aikaa, kun heidän
suuret käsinmaalatut kuvataulunsa olivat uudestaan kehystettävinä.

— Jaha, jassoo, no sitähän minä ajattelinkin, sanoi talonmiehen rouva.

Illalla sanoi herra Koikale puolisolleen, että onneksi on huomenna
huutokauppakamarissa taidehuutokauppa, ja sellaisista kuului usein
saavan miltei raamien hinnalla, joskus allekin kehysten hintojen,
arvokkaita käsinmaalattuja taideteoksia.

— Jos ne nyt sitten varmasti ovat käsinmaalattuja, arveli rouva
Koikale epäluuloisesti. — Nykyjään ne tekevät tehtaissa kaikenlaisia
imitatsuuneja, niin ettei niitä osaa erottaa oikeista, niinkuin ne
persialaiset matotkin, jotka sinä viime viikolla ostit ehtoina.

— Jaa, mutta käsinmaalatut värikuvat eivät olekaan persialaisia,
huomautti hra Koikale siihen sattuvasti. — Mutta voihan sitä kysyä
etukäteen huutokaupanpitäjältä, menevätkö he varmasti takuuseen siitä,
etteivät ne ole painokuvia. Voisit sinäkin tulla mukaan.

— Sen minä teenkin, sanoi rouva Juliaana Koikale. —

Ja minä otan tapetinmalleja mukaan näistä salin ja herranhuoneen ja
maatsaalin ja putuaarin tapeteista, että osataan ostaa semmoisia kuvia,
joiden raamit passaavat tapeteihin.

Herrasväki Koikale istui aivan oikein seuraavana päivänä
huutokauppakamarissa, jonka seinät olivat myytävien taideteosten
peitossa, ja huusivat jokaista taulua, jonka kehykset tai pinta
tuntuivat sointuvan rouva Koikaleella oleviin tapetinmalleihin.
He olivat saaneet varmuuden siitä, että kaikki taulut olivat
käsinmaalattuja ja tunnettujen taiteilijoiden tekemiä ja he huusivat
tavallisesti sataan markkaan asti, joskus siitä ylikin. Täten joutui
heidän haltuunsa puoli tusinaa käsinmaalattuja tauluja, joita he
katselivat uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, päästäkseen selville
käsinmaalatun kuvan ja painokuvan välisestä erosta.

— Seuraa sitten tunnetun taiteilijan Iki-Sutin etevä maalaus
»Poutapilviä». Niinkuin näkyy, on se suuri ja komea taulu, joka
soveltuu varsinkin hyvinkalustetun salin seinälle, huomautti
vasaramies. — Paljonko tarjotaan?

Herra ja rouva Koikale eivät aarteitaan tarkastellessaan tulleet
kuulleeksi taulun nimeä, mutta sen he kuulivat, että se soveltuisi
hyvinkalustetun salin seinälle, ja innostuivat heti asiaan ja päättivät
huutaa taulun itselleen, maksoi mitä maksoi.

Se nousi nousemistaan hinnassa, herra Koikaleen koroittaessa
tarjouksiaan markalla kerralla, mutta kun se oli noussut 637 markkaan,
jäi taulu herrasväki Koikaleelle.

Sinä iltana oli johtaja Koikaleen asunnossa sellainen häärinä kuin
taidesalongissa näyttelyn avaamisen aattona, ja talonmiehen vaimo, joka
oli selvillä siitä, miten taulut olivat professorin ja varatuomarin
huoneistoissa järjestetyt, oli saapuvilla asiantuntijana sekä
pitelemässä tikapuita, kun johtaja Koikale iski ripustinnauloja seiniin.

Ja suuri taulu ripustettiin tietysti salin seinälle.

— Mikäs tämä taulu on? kysyi talonmiehen rouva.

— Jaa, sanoi johtaja Koikale. — Minä en kuullut sen nimeä, mutta joku
merimaisema se näkyy olevan. Tuolla takana väreilee vihertävä meri, ja
etualalla vyöryvät mahtavat mainingit kohisten ja kuohuen rantakiviä
vastaan.

— Niin, nyt minäkin sen äkkään! huudahti talonmiehen vaimo. — Kyllä se
on merikuva.

Jouluna pidettiin Koikaleella suuret kutsut, jotka olivat samalla
uuden huoneiston vihkiäiset ja tupaantuliaiset. Niihin olivat kutsutut
varakkaimmat sukulaiset ja tuttavat, sekä sitäpaitsi nuori mies, joka
oli erään hra Koikaleen tuttavan tuttava ja joka oli kirjoittanut
taidearvosteluja johonkin aikakauslehteen. Kun päivälliset olivat
päättyneet, ohjaili johtaja Koikale arvostelijaa huoneesta huoneeseen,
kysellen häneltä, miten taideteokset ja niiden kehykset sointuivat
seinäpapereihin, ja nuori mies oli vähän hämillään ja mutisi, että
sointuvathan ne.

Vihdoin pysähtyi johtaja Koikale salissa sen suuren taulun eteen ja
sanoi:

— Mitäs herra sitten tästä meinaa?!

— Jaa, sanoi arvostelija. — Onhan se... Kenenkäs se on maalaama.

— Tämä on sen suuren taiteilijan Iki-Sutin merimaisema! ilmoitti hra
Koikale. — Totta kai olette nimen kuullut?

— Kyllä, minä tunnen Iki-Sutin varsin hyvin. Mutta en minä ole ennen
tiennyt hänen merimaisemia maalanneen, kuitenkin on. Jotakin omituisen
tuttua tässä kuitenkin on.

Nuori mies kiipesi äkkiä taulun alla olevalle tuolille ja pyöräytti
taulun ylösalaisin.

— Jaa, sanoi hän. — Sitähän minäkin. Tämä on sen Iki-Sutin maalaus
»Poutapilviä heinäkuussa». Nyt se on oikein päin.

Siitä lähtien on johtaja Koikaleen salissa Iki-Sutin taulu aina oikein
päin. Rouva Koikale selittää vieraille, kuinka kallis se on ja kuinka
hyvät arvostelut se on saanut.

Ja hra Koikale sanoo:

— Tämä on suurta taidetta. Tässä alhaalla on niitty, joka aaltoilee
suvituulessa, ja ylhäällä taivaalla vyöryvät mahtavat poutapilvet.
Sen nimi onkin »Poutapilviä heinäkuussa». Nää ovat vallan toista nämä
käsinmaalatut kuvat kuin painokuvat, joita sivistymättömät ripustavat
seinilleen.




JOH. W. OVELAN JOULUKEPPONEN


Joku on sanonut, että liikemiehet ovat pohjaltaan hyvin vakavia ihmisiä.

Kuka on niin sanonut? Missä hän on? Astukoon hän pelkäämättä esiin.
Emme tahdo tehdä hänelle mitään pahaa. Haluamme vain esitellä hänelle
vanhan tuttavamme, liikemies Joh. W. Ovelan.

Joh. W. Ovela on nimittäin perin hauska ja vitsikäs mies. Hän tekee
silloin tällöin tuttavilleen, vieläpä tuntemattomillekin hassunkurisia
kepposia, joille sitten kaikki nauravat. Ja jolleivät muut naurakaan,
niin nauraa ainakin hra Ovela itse sitä makeammin.

Oli jouluaatto.

Joh. W. Ovela oli aamusta alkaen näyttänyt vähän salaperäiseltä,
vieläpä omituiseltakin. Välistä oli hän, ilman mitään näkyvää
järjellistä aihetta, purskahtanut kovasti nauramaan.

— Mikä sinua oikein vaivaa? oli rouva Ovela lopuksi tuskastuneena
kysynyt. — Niinhän sinä olet kuin päästäsi vialla.

— Älä sinä siitä huoli, oli hra Ovela vastannut. — Minä nauran vain
omille asioilleni, ha ha!

Kun joulupuuro ja kinkku ja lipeäkala oli syöty ja lapset telmivät
salissa kuusen ympärillä ja rouva Ovela sisarensa neiti Laihelan kanssa
oli sulkeutunut keittiöön pukemaan palvelustyttöä pitkäpartaiseksi
joulupukiksi, meni Joh. W. Ovela huoneeseensa, väänsi oven lukkoon,
ettei kukaan pääsisi häntä häiritsemään, ja istuutui pöytänsä ääreen
sekä soitti kauppias Paksupäälle.

Pienen ajan kuluttua kuuli hän, kuinka kauppias Paksupää, jota vaivasi
hengenahdistus, tuhisi raskaasti puhelimensa ääressä ja mörähti sitten
hermostuneesti:

— Halloo!

— Anteeksi, onko se kauppias Paksupää? kysyi Joh. W. Ovela ääntään
muuttaen.

— Kyllä, kuka puhuu?

— Hyvää iltaa, herra Paksupää! sanoi Joh. W. Ovela. — Tämä on
kauppaministeri.

— Ah, hyvää iltaa, herra ministeri! huudahti kauppias Paksupää. — Mikä
tuo minulle kunnian...?

— Tahdoin vain toivottaa herra Paksupäälle yhtenä huomattavimmista
suomalaisista liikemiehistämme hauskaa joulua, sanoi hra Ovela nopeasti.

— Kiitoksia, kiitoksia paljon, herra ministeri... (Joh. W. Ovela näki
hengessä, kuinka Paksupää raapi jalallaan ja pokkuroi puhelinkoneensa
edessä, ja hänen oli tuiki työlästä olla purskahtamatta nauruun)...
saan toivottaa samoin herra ministerille hyvää ja rauhallista joulua...

Suljettuaan puhelimen nauroi Joh. W. Ovela kauan ja kovalla äänellä.
Olisi sanomattoman koomillista kuulla Paksupään ensi kerran tavattaessa
kerskailevan hienoilla joulutervehdyksillään.

Sitten soitti hän talonomistaja Muuriselle:

— Hyvää iltaa, tämä on pääministeri, anteeksi, että häiritsen näin
jouluaattona...

— Voi, ei toki mitään, ei toki mitään, herra pääministeri, eihän se nyt
toki mitään, huusi Muurinen.

Joh. W. Ovelan täytyi peittää puhetorvi kämmenellään ja nauraa,
ennenkuin hän voi hillitä ääntään, ja naurettuaan kymmenen sekuntia
esiintoi hän onnentoivotuksensa omasta ja hallituksen puolesta
talonomistaja Muuriselle, joka tuli niin hämilleen ja onnelliseksi
tästä odottamattomasta kunniasta, ettei osannut muuta kuin sekavalla
äänellä mökeltää joitakin käsittämättömiä sanoja.

Ovela paiskasi puhelimen kiinni ja ratkesi hillittömään nauruun.
Tästäpä tulee lysti juttu! Sitten soitti hän uudelleen kauppias
Paksupäälle:

— Tämä on maaherra! Hallitus on pyytänyt minun kauttani lausua
onnentoivotuksensa jouluaaton johdosta herra kauppiaalle.
Kauppaministeri tulee sitäpaitsi mieskohtaisesti onnittelemaan teitä.

— Tuhannet kiitokset, herra maaherra, ja nöyrin tervehdykseni
hallitukselle (hra Ovela tyrskähteli ja pyrskähteli, vaikka puri
huuliaan niin, että veri oli tulla)... herra kauppaministeri onkin jo
soittanut minulle... erittäin suuri kunnia...

— Hahaha... hihihi! hirnui Joh. W. Ovela, kävellen edestakaisin
huoneessaan. — Juupelin pässinpäät!

Jälleen istahti hän puhelimen ääreen ja soitti toistamiseen
talonomistaja Muuriselle.

— Iltaa, herra Muurinen. Tämä on kaupungin puhtaanapitolaitoksesta!
huusi Ovela rämeällä äänellä. — Mitä epäjärjestystä se on, että te
suvaitsette sellaista siivottomuutta pihassanne ja katuosallanne,
vieläpä juuri jouluaattona?!

— Se on juupelin vale! huusi talonomistaja Muurinen. — Minä olin äsken
itse ulkona juuri vähää ennen kuin _pääministeri_ soitti minulle ja
toivotti hyvää joulua (Joh. W. Ovela hirnui sisällisesti niin että
hänen sieraimensa laajenivat)... ja voin vakuuttaa herroille, ettei
kaupungin puhtaanapitolaitoksen kansliassa ole niin puhdasta ja siistiä
kuin minun pihassani ja katuosallani. Se on väärä ja sikamainen
ilmianto, tulkaa itse katsomaan, jollette usko.

— Olkaa hyvä ja puhukaa ihmisiksi, kun olette tekemisissä kaupungin
viranomaisten kanssa! karjaisi Joh. W. Ovela. — Mahdollisesti on
tapahtunut jokin erehdys. Me lähetämme heti miehen tarkastamaan.

— Lähettäkää vaikka kaksi! hönkäisi Muurinen, paiskaten puhelimensa
kiinni niin että rysähdys kuului.

— Hahaha... hohoho... hihihi! nauroi Ovela, pyyhkien kyyneleitä
poskiltaan.

Soitettuaan vielä viidelle eri tuttavalleen ja esiinnyttyään
oikeusministerinä, eduskunnan puhemiehenä, armeijan päällikkönä ja
tullihallituksen ylitirehtöörinä oli Joh. W. Ovela nauttinut ja
nauranut tarpeekseen. Hän lopetti pilantekonsa ja siirtyi perheen
piiriin.

Joulupukki oli juuri tullut sisään, ennenkuin hra Ovela ennätti
ruveta kertomaan puolisolleen, kuinka hän oli huvitellut tuttaviensa
kustannuksella, kun puhelin kilisi, ja vanhin tytär, joka oli juossut
vastaamassa, huusi salin ovelta:

— Eräs herra pyytää isää puhelimeen! Joh. W. Ovela meni puhelimen
ääreen.

— Onko herra Ovela? kuului täsmällinen ja karski ääni puhelimessa.

— Kyllä! Kenen kanssa...?

— Tämä on poliisimestari! ilmoitti täsmällinen ja karski ääni. —
Korkeimpien viranomaisten taholta on minulle ilmoitettu, että joku
henkilö, joka esiintyy milloin minäkin ministerinä, on tuntikauden
soitellut eri tahoille ja laskenut sopimatonta leikkiä siivojen
ihmisten kanssa.

— Herra poliisimestari, en minä vain tiedä... sanoi kalvennut Joh. W.
Ovela.

— Älkää keskeyttäkö! Olen ottanut selkoa keskusasemalta, ja minulle
on ilmoitettu, että ne puhelut, joista on nyt kysymys, ovat pyydetyt
kaikki teidän numerostanne.

— Herra poliisimestari, änkytti Joh. W. Ovela, jos minä saisin
selittää...

— En minä ota puhelimessa vastaan mitään selityksiä! sanoi
täsmällinen ja karski ääni pontevasti. — Tulkaa huomenaamuna kello 10
virkahuoneeseeni. Hyvästi!

— Mikä sinulla on? kysyi rouva Ovela säikähtäen, kun hänen miehensä
horjuen palasi saliin. — Sinähän olet hikinen ja kalman kalpea! Voitko
pahoin?

— Oh... oh... paha on merrassa! ähkyi hra Ovela, vaipuen sohvalle
istumaan. — Leikkiähän se vain oli...

Hra Ovela teki täydellisen tunnustuksen.

— Sitähän minä olen aina sanonut, ettet sinä lakkaa niistä
koirankujeistasi, ennenkuin keität itsellesi kauniin sopan! Ettet jo
häpeä, vanha mies!

Unettoman yön jälkeen seisoi hra Ovela klo 10 poliisimestarin
odotushuoneessa. — Mitä asiaa? kysyi päivystävä konstaapeli.

— Poliisimestari on käskenyt minua puheilleen, mutisi hra Ovela. — Minä
olen liikemies Ovela, tässä on korttini...

Päivystyskonstaapeli tuli takaisin ja ilmoitti, ettei poliisimestari
ole kutsunut.

— Sen täytyy sitten olla jokin väärinkäsitys... jupisi Ovela ja painui
ulos poliisikamarista. Hän sadatteli:

— Kukahan roisto se tämän keksi?

Mutta huomatessaan samassa talonomistaja Muurisen pilkkahymy huulilla
tulevan torin poikki häntä kohti hyppäsi Joh. W. Ovela ajurin rattaille
ja käski suuttumuksesta paksulla äänellä ajaa kotiinsa. Hän ei ollut
näkevinäänkään Muurista.

Ja kotona täytyi pitää puhelin suljettuna sivu uudenvuoden, kun utelias
tuttavapiiri tahtoi välttämättömästi tietää, mitä asiaa hänellä oli
ollut poliisikamarilla jouluaamuna, käytetäänkö siellä nykyisin
puhtaita olkia j.n.e.




JOULUPUKIN ELÄMYS


— Etkö sinä tulisi meille joulupukiksi? kysyi Jussi Punnus.

— Ei minulla olisi oikein aikaa, sanoi Ville Vuohelainen.

— Kyllä. Sinulla on kyllä aikaa, sanoi Jussi Punnus.

— Mutta sinä olet laiska.

— Miksi et itse rupea joulupukiksi? kysyi Ville.

— Siksi, että lapset tuntisivat minut. He jo viime kerralla epäilivät
vähän, ja nyt ovat he vuotta vanhempia, ilmoitti Jussi.

— Entäs palvelustyttösi? kysyi Ville.

— Lapset tuntisivat hänetkin. Sitäpaitsi ei hänellä ole aikaa. Hänen
täytyy veivata jäätelökonetta.

— Syödäänkö teillä jouluna jäätelöä? kysyi Ville.

— Syödään! vastasi Jussi Punnus. — Meillä syödään aina jouluna
jäätelöä. Onko se synti?

— Eikö minun tarvitse veivata jäätelökonetta, jos minä tulen teille
joulupukiksi? kysyi Ville.

— Ei, vastasi Jussi Punnus.

— Annatko kunniasanasi, ettei kukaan mainitse minulle mitään
jäätelökoneesta, eikä sano, että kukahan nyt ennättäisi vähän veivata
jäätelökonetta, että palvelijatarparka saisi hiukkasen levähtää? kysyi
Ville.

— Annan, vastasi Jussi Punnus. — Minä annan siitä kunniasanani.

— No, jos minä sitten tulisin teille joulupukiksi, sanoi Ville. — Mutta
minun täytyy päästä pois viimeistään klo 10 illalla. Silloin minun
täytyy mennä S. V. V. P.-kerhon jouluillallisille.

— Sinä pääset vaikka yhdeksältä, vastasi Jussi Punnus.— Meillä jaetaan
joululahjat tuossa kahdeksan korvissa. Mikä se semmoinen kerho on?

— Se on vain Surun Voittoisien Vanhain Poikain kerho, selitti Ville. —
Se on hyvin hieno ja henkevä kerho.

— Epäilemättä, sanoi Jussi Punnus hajamielisesti.

— Tule seitsemän aikaan illalla ja koputa rappukäytävässä siihen minun
huoneeni oveen, jossa ei ole ovikelloa, kun ei siitä tavallisesti
kuljeta.

Ville Vuohelainen koputti neljännestä yli 7 sen huoneen ovikellotonta
ovea, jota hänelle oli neuvottu, ja Jussi Punnus avasi mainitun oven.

— Nyt ei sinusta tiedä kukaan, ei vaimonikaan, sanoi Jussi Punnus. —
Nyt täytyy lasten jälleen uskoa joulupukin olemassaoloon. Se on niin
kaunista, kun voi säilyttää lapsenuskonsa...

— Onko sinulla joulupukin naamiota? kysyi Ville.

— On, se on tuossa hyllyllä kirjojen takana. Ja tuolla nurkassa on
nurinkäännetty vanha lammasnahkaturkki.

— Siinä tulee liian kuuma, sanoi Ville, tarkastettuaan turkkia.

— Heitä muut vaatteet yltäsi, neuvoi Jussi Punnus.

— Jospa tänne tulee joku, epäröi Ville.

— Voithan silloin pujahtaa tuosta ovesta... se vie kylpyhuoneeseen...
sinne ei nyt tule kukaan.

Ville riisuutui.

Silloin koputettiin ovelle.

Jussi Punnus lykkäsi puolialastoman joulupukin kylpyhuoneen ovesta
sisään ja nakkasi pöydälle nostetun pitkäpartaisen naamion hänen
perässään. Sitten avasi hän huoneensa oven, joka johti ruokasaliin.

Häntä pyydettiin puhelimeen.

Kun hän palasi takaisin, niin koputti hän kylpyhuoneen ovelle ja huusi:

— Minun täytyy heti juosta konttoriin tärkeän asian tähden. Minä viivyn
korkeintaan puoli tuntia. Minä panen kamarini oven lukkoon, ettei tänne
kukaan tule. Minä tulen heti takaisin.

Jussi Punnus meni. Ville koetti päästä ulos kylpyhuoneesta, mutta lukko
oli mennyt epäkuntoon. Se oli jo joskus ennenkin mennyt epäkuntoon,
niin ettei sitä saanut auki kuin ulkoapäin.

— Minä tulen heti takaisin! huusi Jussi Punnus rouvalleen. — Kukaan ei
saa mennä minun huoneeseeni, ennenkuin minä tulen takaisin. Minä tulen
heti takaisin!

Jussi Punnus ei tullut heti takaisin. Hän törmäsi kadulla yhteen
raitiovaunun kanssa ja meni tiedottomaksi, ja poliisi vei hänet
kirurgiin.

Ville Vuohelaiselle tuli ensin ikävä. Sitten tuli hänelle nälkä. Sitten
tuli hänelle vilu. Hänellä ei nimittäin ollut käytettävänään muita
verhoja kuin liinavaatteet ja joulupukin naamio.

Hän koputti ovelle. Ensin koputti hän hiljaa, sitten koputti hän
kovemmin, ja vihdoin, kello yhdentoista ja kahdentoista välillä illalla
rupesi hän potkimaan ovea.

Sinä iltana ei Punnuksella ollut joulupukkia. Tai oikeastaan oli kyllä,
mutta se ei esiintynyt. Se oli satunnaisesta syystä estetty. Ei kukaan
tullut Jussi Punnuksen huoneeseen eikä kukaan siis kuullut koputusta
kylpyhuoneesta.

Rouva Punnus luuli, että Jussi Punnus oli eksynyt kevytmieliseen
seuraan ja päätti antaa hänelle aika läksytyksen.

Sillävälin makasi Jussi Punnus sairaalassa tajuttomassa tilassa.
Onneksi ei ollut hengenvaaraa. Kaksi kertaa mutisi hän jotakin
joulupukista ja kylpyhuoneesta, jolloin hoitajatar heti muutti kylmät
kääreet ja käski hänen maata hiljaa, mitään puhumatta.

Ville Vuohelainen rupesi ikävissään leikkimään joulupukkia ja kiinnitti
naamion kasvoilleen ja katseli itseään seinällä olevasta peilistä.
Vihdoin tuli hänelle niin vilu, että hampaat kalisivat hänen suussaan,
kun lämpöpatteri yöllä jäähtyi.

Onneksi oli tämä talo sellainen, jossa aina on valmis lämminvesi. Ville
oli joskus väittänyt, etteivät sellaiset talot kannata, mutta nyt oli
hän toista mieltä. Hän laski ammeen puolilleen niin kuumaa vettä kuin
nahka sieti ja meni kylpyyn naamioineen päivineen, asettaen niskansa
ammeen pääpuolessa olevan vyön varaan.

Sitten päätti hän haukkua hirveästi Jussi Punnuksen ja vipata häneltä
500 markkaa ja jättää sen maksamatta. Sitten lauloi hän kaikki
joululaulut mitkä osasi, ja hänen äänensä kaikui omituisen peitetyltä
ja salaperäiseltä naamarin takaa, ja laulaessaan katseli hän seinässä
olevasta peilistä pitkää valkoista partaansa. Sitten hän nukkui.

Aamulla tuli rouva Punnus kylpyhuoneeseen. Hän sai vihdoin lukon auki
ja päästi kauhean huudon, johon joulupukki heräsi.

Ville on luonnostaan häveliäs ja koetti sukeltaa, mutta vettä ei ollut
riittävästi. Rouva Punnus juoksi kiljuen ulos.

Kun poliisi ja talonmies saapuivat Punnuksen kylpyhuoneeseen, oli
joulupukki juuri saanut lasketuksi lisää vettä, niin että se oli
ääriään myöten täynnä, ja kuullessaan lukkoa avattavan sukelsi Ville
Vuohelainen ammeen pohjalle.

Talonmies ja poliisi odottivat, kunnes hänen täytyi kohota jälleen
pinnalle vetämään henkeään ja kiskoivat hänet pois ammeesta.

Sairaalasta päästyään laitatti Jussi Punnus heti kylpyhuoneeseensa
uuden lukon.

Sitten tuli Ville Vuohelainen ja haukkui hänet hirveästi ja vippasi
häneltä 500 markkaa.

Jussi Punnus on vähitellen alkanut lakata odottamasta sitä takaisin.




TINAA VALAMASSA


— Tervetuloa meille uudenvuoden aattoa viettämään! sanoi herra Pursula
sydämellisellä lämmöllä.

— Niin, teidän täytyy ihan varmasti luvata tulla! huudahti rouva
Pursula innokkaasti.

— Kiitos, kyllä me tulemme, lupasi hra Tikkinen omasta ja vaimonsa
puolesta, ja rouva Tikkinen lisäsi:

— Ihan varmasti me tulemme... mutta tuossa tulee meidän vaunumme.

Ja Tikkiset kiiruhtivat Katajanokalle menevään vaunuun, Pursulan
lähtiessä kävelemään Kasarmintorille päin.

— Miksi sinä tämän teit? kysyi rouva Pursula uhkaavasti.

— Siksi, että minä tarvitsen sen idiootin, Tikkisen, nimeä lainan
uudistukseen, ilmoitti hra Pursula äänellä, joka ei sietänyt
vastaväitettä. — Mutta kyllä minä peruutan kutsun, jos _sinä_ otat
hoitaaksesi sen lainan!

— Tarkoitatko sinä, että sinä yksin pidät huolen kaikista asioista...?

— Ainakin tuloista... sinä kyllä osaat pitää huolen menoista.

— Eikö naisen ja perheenäidin työ kotona ja kodin hyväksi ole minkään
arvoinen...?

J.n.e.

Pienen perhetoran jälkeen palautui sopu ja yhteisymmärrys sillä
pohjalla, että Tikkiset ovat kerrassaan ikävää väkeä, Tikkinen
itse tavattoman suuri aasi ja rouva Tikkinen narrimainen kana,
jolla ei ollut makua eikä hyvää aistia enempää kuin papualaisella
kyökkikarhulla, ja joka epäonnistuneilla puvuillaan aiheutti
vatsanväänteitä ympäristössään.

Uudenvuoden aattona tulivat Tikkiset lupauksensa mukaan, ja Pursulat
ottivat heidät avosylin vastaan, ja rouva Pursula huusi rouva Tikkisen
uudesta hatusta, että se oli »shikk» ja hänen uudesta iltapuvustaan,
että se oli »sarmaant», ja pyysi sitten anteeksi, että hänen täytyi
hetkiseksi poistua, ja juoksi keittiöön nauramaan ja potkimaan ja
kertomaan piioille, ettei hän ole elämässään nähnyt sellaista kuvatusta
kuin rouva Tikkinen uudessa hatussaan ja leningissään, ja juoksi sitten
takaisin saliin ihailemaan rouva Tikkisen uutta pukua ja kysyi, oliko
se tilattu suoraan Parisista, vai joko Helsingissä todellakin osataan
valmistaa jotakin niin ihanaa.

Hra Pursula painoi hra Tikkisen istumaan mukavimpaan nojatuoliin ja
sanoi, että on niin hauskaa jutella kaikessa rauhassa viisaan ja
teräväpäisen miehen kanssa, ja ajatteli itsekseen, että eikö Tikkinen
mahtanut koskaan edes peilistä huomata, miten tavattoman tylsännäköiset
silmät hänellä oli.

Rouva Tikkinen sanoi rouva Pursulalle, että tässä uudessa muodissa
on se ikävä puoli, että se salasi vartalon todelliset muodot, mihin
rouva Pursula huomautti, että se on monelle juuri eduksi, jolloin
rouva Tikkinen kysyi, mitä hän tarkoitti ja rouva Pursula huudahti,
ettei hän suinkaan tarkoittanut rouva Tikkistä, ja hra Tikkinen tuli
levottomaksi, kun Pursula alkoi vängätä puhetta nykyiseen kireään
raha-aikaan.

Hra Tikkinen alkoi klo 11:n tienoissa haukotella ja pulina
poislähdöstä, mutta rouva Pursula sanoi, että kuinka voisi tulla
kysymykseenkään lähteä pois, ennenkuin on kuultu kellon lyövän
kaksitoista, johon Tikkinen vastasi, että kuuleehan hän sen
kotonaankin, ja hra Pursula loi puolisoonsa silmäyksen, joka merkitsi,
että aasi on aasi uudenvuoden aattonakin, ja huusi sitten, ettei pidä
puhua poislähdöstä, ennenkuin tina on valettu.

— Niin, mutta onko tinaa? kysyi rouva Pursula.

— Se kai pitäisi sinun tietää, vastasi Pursula.

— Sinähän lupasit pitää huolen tinan ostosta, sanoi rouva Pursula.

Rouva Tikkinen hymyili nautinnonhimoisesti huomatessaan perheriidan
olevan syntymässä, ja hra Tikkinen sanoi, että koska ei ole tinaakaan,
niin on parasta jokaisen lähteä nukkumaan.

Mutta hra Pursula muisti, että piirongilla makuuhuoneessa olivat
viimevuotiset tinavalannokset, joita nyt voitaisiin uudestaan käyttää,
ja kävi noutamassa nämä mystilliset esineet ja käski sisäkön laittaa
valkean salin uuniin ja etsiä tinakauhan ja tuoda vettä pesuvadissa.

Kun kaikki tämä oli täytetty, lukuunottamatta sitä, ettei tinakauhaa
mistään löydetty, niin että Pursula rouva Pursulan vastalauseista
huolimatta kävi noutamassa soppakauhan ruokasalin astiakaapista, ryhtyi
hra Pursula valamaan tinaa.

Ensiksi valoi hän rouva Tikkiselle, joka väkisin oli ottanut
pitääkseen pesuvatia polvillaan, koska sanoi sulan tinan sähähdyksen
vedessä olevan niin hurjan intressanttia ja antavan hänelle huumaavaa
hermokiihoitusta, mitä nykyaikainen kulttuuri-ihminen joskus kaipaa
(rouva Pursula pujahti eteiseen nauramaan), ja kun kuuma tina sähähti
herrasväki Pursulan soppakauhasta pesuvatiin kirkaisi rouva Tikkinen ja
oli pudottaa pesuvadin.

Sitten ongittiin jäähtynyt tina vadista ja katseltiin sitä joka
puolelta ja annettiin sen luoda varjo seinälle ja koetettiin arvata,
mitä tulevaisuuden esiripun takana olevaa asiaa tai tapausta tämä
rikkinäinen ja hatara ripellos mahtaisi tietää, ja rouva Tikkinen itse
oli sitä mieltä, että se kuvasi hänen elämäänsä kokonaisuudessaan
»tuhansine säikeineen ja särmineen ja heijastuksineen ja
perspektiiveineen», mutta rouva Pursula oli vakuutettu siitä, että se
aivan ilmeisesti esitti rva Tikkisen uutta kesähattua.

Sitten valoi Pursula herra Tikkiselle, jolloin syntyi pitkulainen
esine, ja rouva Pursula huudahti, että se on ruumisarkku, minkä
johdosta hra Pursula loi puolisoonsa vihaisen ja varoittavan ja
rankaisevan silmäyksen ja herra Tikkinen kalpeni ja pyyhki otsaansa
ja tunnusteli vaistomaisesti valtimoaan, mutta rouva Tikkinen pelasti
tilanteen kääntämällä valannoksen toisin päin ja huudahtamalla:

— Gondooli! Ah, se on gondooli! Niin, meillä on ollut puhetta
ulkomaanmatkasta! Me joudumme siis myöskin Neappeliin!

— Nähdä Neappeli ja kuolla, sanoi rouva Pursula.

— Gondooleita ei ole Neappelissa, vaan Venetsiassa, huomautti hra
Pursula, ja rouva Tikkinen huudahti:

— Juuri sitä minä tarkoitinkin, Venezuelaa!

Nyt oli rouva Pursulan vuoro ja hra Pursula pisti soppakauhan
jälleen uuniin ja rouva Pursula selitti, ettei hän usko enteisiin,
lukuunottamatta unia ja mustia kissoja, ja kun tina oli sulanut,
nosti hra Pursula kauhan ja kaatoi tinan pesuvatiin, ja palavan
vaatteen käryä tuntui ilmassa, ja rouva Pursula nuuhki ja kysyi mikä
palaa, mutta rouva Tikkinen päästi samassa kauhean kirkunan ja kaatoi
pesuvadin syliinsä, sillä soppakauhan mukana oli uunista noussut
hehkuva hiili ja pudonnut hänen polvelleen ja polttanut reiän hänen
eleganttiin iltapukuunsa ja kärvensi nyt hänen polveaan. Onneksi
riitti pesuvadista kaatunut vesi pelastamaan hänen polvensakin, ja
rouva Tikkinen syöksyi huutaen ylös ja kehoitti miestään seuraamaan
itseään ja alkoi itkien ja riidellen ahtaa eteisessä päällysvaatteita
ylleen eikä ollut kuulevinaankaan rouva Pursulan kehoituksia, että hän
ottaisi jotakin kuivaa ylleen ettei vilustuttaisi itseään, ja sivuutti
musertavalla vaitiololla herra Pursulan anteeksipyynnöt ja valittelut,
ja sanoi nyyhkyttäen miehelleen, ettei hän enää _milloinkaan_ saa
niin onnistunutta iltapukua, kuin mikä nyt tärveltyi... hän tunsi sen
vaistomaisesti...

Tikkiset menivät, sanottuaan kylmät ja katkerat jäähyväiset, ja
Pursulat palasivat takaisin saliin, jonka uunin edessä oli suuri
vesilätäkkö, ja rouva Pursula nosti tinavalannoksen lätäköstä ja huusi:

— Rahaa! Katso kuinka paljon rahaa! Kaikki nuo pienet rakeet
merkitsevät rahaa!

— Kyllä tässä rahaa tarvitaankin, sanoi hra Pursula profeetallisesti. —
Nyt ei maksa vaivaa pyytää Tikkistä siihen uudistukseen.

Salin kello alkoi lyödä kumealla äänellä.

Se löi kaksitoista kertaa... uusi vuosi oli alkanut, ja itkevä ja
sättivä rouva Tikkinen istui miehineen kuomuautossa, palaneille
iltapukuineen ja läpimärkine alaraajoineen.




OMPELUSEURASSA


— Me olemme perustaneet ompeluseuran, ilmoitti rva Siviä Tattari
miehelleen Eenokki Tattarille.

— Vai niin, vastasi Eenokki Tattari ja luki edelleen lehteään.

Siviä Tattari oli odottanut, että miehensä sanoisi: »Ketkä 'me'?»,
mutta kun Eenokki Tattari ei sitä kysynyt, niin jatkoi Siviä Tattari:

— Ompeluseuraan kuuluvat minä ja rouva Tuiska ja rouva Johansson ja
rouva Lepponen ja rouva Haalea ja neiti Narukatkes...

— Häh? kysyi Eenokki Tattari, kohottaen päätään.

— Mikä se neiti oli?

— Neiti Narukatkes, toisti rouva Tattari. — Mitä sinä irvistät? Eikö se
ole yhtä hyvä nimi kuin joku toinenkin? Yksi voi olla Tattari — ei se
nyt sekään mikään fiini nimi ole, vaikka on sukusi ikivanha nimi — ja
toinen voi olla Narukatkes. Neiti Narukatkes on erittäin ylevä ihminen
ja kotoisin Pohjanmaalta...

— Sen minä kyllä uskon, mutisi Eenokki Tattari. — Jos on kotoisin
Pohjanmaalta ja neiti ja nimeltään Narukatkes, niin ei ihminen voi
muuta olla kuin ylevä!

— Ompeluseura kokoontuu ensi kerran meillä, jatkoi rouva Tattari.

— _Meillä?!_ huusi Eenokki Tattari. — Kokoontuuko _meillä_ ompeluseura?

— Tietysti, vastasi rva Siviä Tattari kylmästi. — Se kokoontuu
vuoronperään jokaisen jäsenensä luona, paitsi neiti Narukatkesin luona,
jolla ei ole omaa kotia ja joka asuu pulakistin kanssa.

— _Milloin_ se kokoontuu meillä? kysyi Eenokki Tattari levottomana.

— Tänä iltana kello seitsemän, ilmoitti Siviä Tattari.

— Minä en ole kotona tänä iltana, sanoi Eenokki Tattari kiireesti.

— Kyllä sinä olet kotona! vastasi rouva Tattari ankarasti.

— Minä en ole teidän ompeluseuranne jäsen! huusi Eenokki Tattari. —
Menkää hiiteen! Minä olen estetty! Minä olen ylösotettu! Minä muistan
juuri, että minulla on tänä iltana tärkeä kokous.

— Sinulla ei ole mitään kokousta, väitti rouva Tattari. — Sinun täytyy
olla kotona, lisäsi hän rukoilevalla äänellä.

— Rouva Tuiska ja rouva Haalea tietävät ainakin, että sinä olet aina
iltaisin kotona, kun sinä olet niin kiltti mies...

— Minäkö kiltti! huusi Eenokki Tattari, pyörittäen julmasti silmiään.

— Jos sinä menet pois tänä iltana, niin tekee se heti omituisen
vaikutuksen... se on ihan selvä mielenosoitus, ja minä saan hävetä
silmät päästäni... ja se on sitäkin suurempi häpeä, kun minä olen koko
ompeluseuran alkuunpanija...

— Jassoo, _sinä!_ sanoi Eenokki Tattari synkästi.

— _Jotakin_ harrastuksiahan minullakin täytyy olla.

— Harrasta sinä vain, mutta anna minun olla rauhassa! murisi Eenokki
Tattari. — Minä annan palttua sinun ompeluseuroillesi ja sinun
Narukatkesmuksillesi, enkä minä tahdo olla missään tekemisissä
sellaisten juoruakkakuuluisuuksien kuin rouvien Tuiskan ja Haalean
kanssa. Minä olen kyllä kotona, mutta minä pysyn omassa huoneessani,
enkä rupea pitämään seuraa kaiken maailman kahvisystereille... juoskoot
suolle!

— Te miehet olette aina niin hirveän itsekkäitä, valitti rouva Tattari
haikeasti. — Eihän sinun tarvitse olla koko ompeluseuran kanssa sitten
enää missään tekemisissä, kunhan vain tänä iltana istut pari tuntia
mukana kohteliaisuuden vuoksi... varsinkin kun neiti Narukatkes on
vielä vieras meidän piirissämme, niin ettei hän oikein voi seurata
meidän rouvien keskustelua, niin olisi hyvä, että sinä juttelisit hänen
kanssaan, saadaksesi hänet viihtymään.

— Tämä on väkivaltaa... tämä on kotirauhan rikkomista! ähkyi Eenokki
Tattari.

— Se on rikoslaissakin kielletty.

Mutta hänen vastarintansa oli turhaa.

Ja kello tuli seitsemän, ja vieraat alkoivat keräytyä, ja hra Tattarin
täytyi olla eteisessä ottamassa heitä vastaan ja lausumassa heidät
tervetulleiksi ja auttamassa päällysvaatteita heidän yltään, ja rva
Johansson tuli ja rouva Tuiska tuli ja rouvat Lepponen ja Haalea
tulivat kuin kaksi lumivyöryä ja vihdoin tuli myöskin neiti Narukatkes.

Rouva Tattari loi mieheensä rukoilevan silmäyksen, esittäessään
hänelle neidin, jolla oli tämä harvinainen nimi, mutta tuo silmäys
oli aivan tarpeeton, sillä hra Tattarin tähän asti kalseahko ja
jäykänlainen olemus muuttui silmänräpäyksessä, kun nuori ja solakka
ja siropiirteinen neiti Narukatkes loi häneen ensimmäisen kirkkaan
ja iloisen katseen ruskeista silmistään, jolloin hra Tattari alkoi
pyörähdellä kuin kissa pistoksissa ja höpötti joitakin sekavia sanoja
ja tallasi vasemmalla jalallaan oikean jalkansa varpaille ja sanoi
»ai!» ja kumarsi hämillään rouva Tattarille ja sanoi: »anteeksi».

Sitten oli ompeluseura heti kohta täydessä touhussa salissa, ja
kahvikupit kilisivät ja kielet kävivät suunnattomalla nopeudella,
paljoa suuremmalla kuin neulat, ja herra Eenokki Tattari ja neiti
Narukatkes jäivät pitämään seuraa toisilleen, ja huomasivat pian, että
heillä oli paljon yhteisiä hauskoja tuttavuuksia ja että he oikeastaan
olivat vähän sukuakin, väärän koivun takaa, toisilleen, vaikka se
sukulaisuus oli niin monimutkainen asia, että he aina sekautuivat, kun
yrittivät selvittää sitä.

Ja hra Eenokki Tattari ihastui hetki hetkeltä yhä enemmän, sillä ei
ollut epäilystäkään siitä, etteikö neiti Narukatkes ollut kaikkein
viehkein ja pirtein ja henkevin ja älykkäin ja hauskin ja sukkelin
nuori nainen, mihin hän koskaan oli tutustunut, ja heillä oli niin
paljon puhumista ja nauramista ja väittelemistä keskenään, ettei
neiti Narukatkesin työstä tullut yhtään mitään, ja rouvat Tuiska
ja Haalea alkoivat luoda heihin yhä pidempiä silmäyksiä ja sitten
toisiinsa merkitseviä katseita ja sitten rouva Tattariin kummallisia
silmänvilkaisuja.

Hra Tattari nousi ylös ja ryhtyi näyttelemään neiti Narukatkesille
koko huoneistoaan, ja näytti kaiken mitä näyttää voi, kylpyhuonetta
ja keittiön alkoovia myöten, viimeksimainitun palvelustytön
suureksi suuttumukseksi, ja saattoi vieraansa sitten työ- ja
kirjastohuoneeseensa ja alkoi näytellä hänelle harvinaisia teoksia ja
arvokkaita taideteoksia, ja aika kului kuin siivillä, kunnes rouva
Tattari ilmestyi punakkana ovelle ja kysyi vähän pingotetulla äänellä,
missä ihmeessä he ovat koko illan olleet ja ilmoitti heitä yleisesti
kaivattavan ompeluseuran keskuuteen.

Kun vieraat olivat menneet, kysyi Eenokki Tattari käsiään hykerrellen,
milloin ja missä ompeluseuran seuraava kokous on.

— Mitä se sinuun kuuluu? kysyi rouva Siviä Tattari vähän ärtyisesti.
— Et sinä enää koskaan joudu meidän ompeluseuramme kokouksiin... ja
minä luulen, että neiti Narukatkes on liian vieras meidän piirillemme,
voidakseen menestyksellä ottaa osaa ompeluseuran työhön.

— Niin kai, myönsi Eenokki Tattari. — Minä olen varma siitä, että hän
paljoa paremmin soveltuu siihen lukukerhoon, jonka minä aion perustaa.




HÄKÄMYRKYTYS


Juu.

Virtalaiskalla on pieni rihkamapuoti muutamalla kadulla tai oikeammin
kadun varrella tuolla Pitkänsillan toisella puolen. Ei siinä juuri
käy ostajia eikä taida olla mainittavasti myymistäkään, mutta liike
kuin liike. Virtalaiska itse asuu puodin takaosassa varjostimen takana
terveen kaksivuotisen poikalapsensa kanssa.

Kun Virtalaiska lähtee asioilleen⁻ kaupungille, niinkuin hän usein
lähtee, niin jättää hän pojan nukkumaan varjostimen taakse — se on hyvä
nukkumaan, se nukkuu kuin pölkky — ja pistää puodin oven lukkoon. Eihän
niitä ostajia kuitenkaan käy.

Tässä sitten, kun oli ne kovat pakkaset, oli Virtalaiska taas
juoksemassa kaupungilla ja poika nukkui varjostimen takana ja puodin
ovi oli lukossa.

— Kas, kun Virtalaiskalla on puodin ovi lukossa keskellä päivää,
ihmetteli Mäkiskä. — Mitäs se merenteeraa?

Seuraavana päivänä oli ovi taas lukossa ja poika nukkui. Virtalaiska
oli taas kaupungissa asioillaan.

— Hoo! huusi Mäkiskä. — Virtalaiskalla on yhä ovi lukossa!

Sitten seisoi hän koivet hajallaan keskellä pihaa ja kirkaisi:

— Virtalaiskalla on ollut jo kaksi vuorokautta ovi lukossa, eikä näy
mitään elonmerkkejä!

— Sussentään! huusi Römpekin palvelija ja juoksi kadun puolelle
jyskyttämään Virtalaiskan tavaratalon ovea. Hän jyskytti niin paljon
kuin jaksoi, mutta ei kukaan tullut avaamaan.

— Se on vissiin kuollut, sanoi hän, juostuaan takaisin pihaan. — Minä
jyskytin ja sydämeni niin jyskytti, eikä vain avannut... hui, kun minua
peloittaa, minä niin pelkään ruumiita!

— _Virtalaiska on kuollut häkämyrkytykseen!_ julisti Mäkiskä kimakalla
äänellä, seisoen koivet hajallaan keskellä pihaa.

— _Ja poika kanssa_, lisäsi Römpekin palvelija.

— Ja poika kanssa! huusi Mäkiskä kuin sumusireeni.

— Onko se totta? kysyi peltisepän matami kolmannen kerroksen
parvekkeelta.

— Totta, totta! huusi Mäkiskä.

Ja palvelija huusi:

— Niissä ei ole enää yhtään henkeä... hui, kun minua peloittaa!

— Mitä se Mäkiskä puhuu? kysyi talonmiehen vaimo.

— Onko Virtalaiska kuollut?

— Häkämyrkytykseen! huusi Mäkiskä.

— Pitää mennä hakemaan poliisia! sanoi talonmiehen vaimo.

— _Poliisia!_ huusi Mäkiskä keskellä pihaa koivet hajallaan.

Kuka lienee juossut hakemaan poliisia. Vähän ajan perästä tuli kaksikin
poliisia.

— Missä ne ruumiit ovat? kysyivät poliisit.

— Ne ovat tuolla puodissa, mutta se on lukossa! ilmoitti talonmiehen
sisar.

Poliisit jyskyttivät ovea.

— Täytyy murtaa ikkuna auki, sanoi toinen poliisi.

Ikkuna murrettiin auki ja mentiin sisään.

— Ei täällä ole kuin poika, huusi toinen poliisi.

— Ja tässä tuntuu olevan vielä henkeä, ilmoitti toinen, joka oli
ravistellut sikeästi nukkuvaa poikaa.

Sillä välin oli Virtalaiska kotimatkallaan poikennut kansankeittiöön
syömään lautasellisen rusinasoppaa.

— Siellä teidän talossahan kuuluu kolme henkeä kuolleen
häkämyrkytykseen, tiesi Rinneskä, joka söi liha- ja perunamuhennosta.

— Siunakkoon... en ole kuullutkaan, huudahti Virtalaiska. — Pitää
juosta heti kotiin.

Virtalaiska nieli hätäisesti rusinasopan loppuun ja läksi juoksemaan
kotiin.

Kun hän saapui paikalle, oli hänen puotinsa edessä pieni väkijoukko, ja
poika oli herännyt ja huusi ja potki talonmiehen sisaren sylissä.

— Hui, tuolla tulee Virtalaiska! huusi Römpekin palvelija.

Mäkiskä juoksi pihaan, seisattui koivet hajallaan keskelle pihaa ja
huusi kuin palotorvi:

— _Virtalaiska ei ole yhtään kuollut häkämyrkytykseen!_




ULLAKKOVARKAUDET


Kuusikerroksisen talon ullakko on jaettu lautaseinillä pieniin
komeroihin.

Kullakin osakehuoneistolla on tällainen komero.

Eräänä päivänä tuli Tuulikki ja Simo Ispinän palvelustyttö hämmästyneen
näköisenä alas ullakolta ja änkytti:

— Lu-lu-lu-lu-lu...

— Mitä? kysyi rouva Ispinä. — Luntako satanut ullakolle?

— Lu-lu-lukko on rikottu! sanoi palvelustyttö. Hän on muutoin kotoisin
Kerimäeltä ja saa palkkaa 185 mk kuukaudessa, jos jotakin huvittaa se
tietää.

Ilmoitus oli tehty muodollisesti, jossakin määrin ylimalkaisesti,
mutta rouva Ispinä ymmärsi heti, että tyttö tarkoitti, että heidän
ullakkokomeronsa lukko on murrettu auki.

— Varkaita! huusi rouva Ispinä. — Rosvoja! Apua!

Rouva Ispinä juoksi miehensä Simo Ispinän huoneeseen ja huusi:

— Vintissä on ollut rosvoja!

— Mitä, rosvoja? kysyi Simo Ispinä hämmästyneenä. Sitten lisäsi hän
varovaisesti: — Pitäisi ilmoittaa poliisille.

— Täytyy ensin katsoa, onko meiltä mitään varastettu, huomautti
Tuulikki Ispinä. — Mari sanoo, että meidän vintin konttorin lukko on
rikottu.

— Jospa se on mennyt itsestään rikki, arveli Simo Ispinä. — Se oli
huono lukko...

— Sinun täytyy tulla meidän kanssamme, sanoi Tuulikki Ispinä. — Sinähän
olet mies!

— Niin, minä olen mies, mutisi Simo Ispinä. — Vaikka ei se ole minun
vikani...

Simo Ispinä otti seinältä kiväärin ja latasi sen viidellä patruunalla.
Sitten mietti hän hetken aikaa ja kiinnitti pistimen kiväärin piippuun.
— Menkää edellä, sanoi Simo Ispinä.

Kerimäen Mari meni edellä. Sitten tuli Tuulikki Ispinä. Sitten
tuli Simo Ispinä, kalmankarvaisen päättäväisyyden värähdellessä
poskilihaksissaan ja kivääri valmiina verilöylyyn.

Ullakolla ei kuitenkaan ollut mitään rosvojoukkoja. Tuulikki
Ispinä kyllä kiljahti niin kuin olisi hänen sydämensä lävistetty
kaksiteräisellä miekalla, mutta se johtui siitä, että lihava rotta
juoksi melkein hänen kenkiensä ylitse.

Marin ilmoitus oli ollut osittain erehdyttävä. Lukkoa ei oltu rikottu.
Varas oli vain nyppäissyt sen peukalolla ja etusormella irti hatarasta
lautaovesta.

— Se on hävytöntä! lausui Simo Ispinä, laskien kiväärin jalalle. — Minä
ammun sen seulaksi! lisäsi hän uhkaavasti.

Varas oli myllistellyt komeron lattialla olevaa rojua, kaatanut
pakkilaatikoita ja penkonut sieltä täältä.

— Eipä se ole tainnut mitään kelpaavaa löytää, arveli Simo Ispinä.

Mutta Mari läiskäytti käsiään ja huusi:

— Herran mustat pöksyt on poissa!

— Marin täytyy sanoa »housut», kun on herran pöksyistä puhe, oikaisi
Tuulikki Ispinä.

— Ne riippuivat tuossa vasemmalla olevassa naulassa, mutta nyt ei siinä
ole mitään, ilmoitti Mari.

Eikä siinä mitään ollutkaan muuta kuin naula, ja sekin oli ruostunut.

— Miksi Mari on tuonut herran hyvät mustat housut tänne vinttiin? kysyi
Tuulikki Ispinä ankarasti.

— Kun rouva käski, vastasi Mari.

— Tästä täytyy ilmoittaa etsivään osastoon, sanoi Simo Ispinä. — Ne
olivat vielä hyvät housut.

— Ne olivat kyllä takaa hyvin kuluneet, muisteli Tuulikki Ispinä.

— Mutta kyllä ne olisivat vielä saketin kanssa menneet, sanoi Mari.

Tuulikki Ispinä loi Mariin rankaisevan silmäyksen.

— Tähän täytyy nyt hankkia uusi ja vahva lukko, sanoi Simo Ispinä. — Ja
kaikki mikä varkaalle kelpaa, on siirrettävä alas.

— Mitäs se sitten enää lukolla tekee? kysyi Mari.

— Mari ei saa viisastella herralle! sanoi Tuulikki Ispinä tiukasti. —
Kyllä herra tietää. — Ja Mari sai viime kuussa palkankorotuksen.

— Viisi markkaa, tunnusti Mari kieltämättömän tosiasian.

Simo Ispinä osti uuden, suuren munalukon. Sitten hän käärmeellisesti
hymyillen valmisti ilkeän jutkun ullakkovarkaille. Hän kantoi
keittiöstä vanhan arkun ullakolle, ja pani arkkuun paperipalan,
johon hän oli piirustanut pitkäänenää näyttävän ukon kuvan. Se ei
ollut taiteellisesti kypsä teos, mutta Simo Ispinän mielestä täytti
se tarkoituksensa. Sitten lukitsi hän arkun ja työnsi sen komeron
viimeiseen soppeen, latoen sen päälle vanhat pakkilaatikot ja muut
romut, jotta rosvolla olisi enemmän vaivaa. Lopuksi lukitsi hän komeron
sillä uudella, vahvalla lukolla.

— Ha ha! nauroi Simo Ispinä tyytyväisenä.

Viime tiistaina huomattiin, että Ispinän ullakkokonttoriin oli taas
murtauduttu. Lukko oli rikottu ja samoin arkun lukko, kun arkku ensin
oli raahattu esille nurkasta.

— Ha ha! nauroi Simo Ispinä.

Sitten kurkisti hän arkkuun ja huusi hämmästyneenä:

— Mitä tämä on?

Siellä olivat hänen mustat varastetut housunsa.

— Ne eivät ole kelvanneet sille roistolle! ähkyi Simo Ispinä
loukkautuneena.

Mutta Mari huusi:

— No nyt voi herra taas pitää mustia pöksyjä saketin kanssa, ha ha!




TÄTI DOROTEAN LÄHTÖ


Täti Dorotea tuli herrasväki Heppulan eteiseen kuin taifuuni.
(Taifuunin merkitys katso Tietosanakirjasta.) — liiiiiii! huusi rouva
Läylikki Heppula. Se on hänen ihastuksensa korkeimman potenssin
ilmenemismuoto. Superlativus maximus forte fortissimus. — Minä _juuri_
odotin tätiä! Mistä täti _juuri_ ymmärsi tulla? Minä panin _juuri_
kahvipannun tulelle! Minä tulin kanssa _juuri_ kaupungilta! Minä
ajattelin _juuri_...

— Minulla on niin hirmuinen kiire! huusi täti Dorotea. — Minulla on
niin _hirmuisen_ vähän aikaa! Minulla on niin _hirmuisen_ paljon
tekemistä! Minun täytyy heti...

Rouva Läylikki Heppula ja täti Dorotea taistelivat hetken aikaa täti
Dorotean päällystakista. Täti Dorotea sanoi, ettei hänellä ollut
mitenkään aikaa ottaa sitä pois. Se oli aivan mahdotonta. Mutta
Läylikki Heppula oli vahvempi. Taikka jos totuus sanotaan, niin
kyllähän täti Dorotea tietysti _vahvempi_ on. Täti Dorotea on varmasti
vahvempi kuin Läylikki Heppula ja hänen miehensä Toivo Kotivalo
Heppula yhteensä. Täti piti päällystakkia kiinni ja huusi. Pelästynyt
palvelijatar kurkisti silmänräpäyksen ajan eräältä ovelta, mutta ei
huutanut.

Tällä kertaa oli Läylikki vahvempi ja riisui päällystakin. Vahvin
kaikista oli päällystakki, sillä se kesti. Mutta sen napit olikin täti
Dorotea itse ommellut.

— Mitä kello on? kysyi täti Dorotea astuessaan sisään. — Kauhistus,
onko kello jo yksi! Minun piti olla kotona neljännestä vaille yksi.
Ompelijatar odottaa! Ja sinä riisuit vielä minun päällystakkini! Mutta
minä lähden heti. Joko sinä olet saanut ne frivoliteetin mallit?

Kello löi puoli kaksi. Mutta sitä ei kuulunut. Olisi täytynyt olla
huoneessa tornikello tai kirkonkello, ennenkuin se olisi kuulunut.
Samasta syystä ei myöskään kuulunut, kun kello löi kaksi ja puoli kolme
ja kolme ja puoli neljä ja neljä.

Kello löi puoli viisi.

Se kuului.

Oli omituista, että se kuului, mutta se kuului siitä syystä, ettei
siinä silmänräpäyksessä kumpikaan puhunut. Oli omituista, ettei siinä
silmänräpäyksessä kumpikaan puhunut, mutta se johtui siitä, että
kumpikin ryyppäsi samalla hetkellä pootooraa (ll:s pootoora).

— Siunatkoon! huusi täti Dorotea. — Löikö se onneton jo puoli kaksi?

— Sehän on mahdotonta! huusi Läylikki Heppula. — Minä juoksen
katsomaan, mitä kello on.

Kello oli nimittäin viereisessä huoneessa, jonka ovi oli auki.

— Puoli viisi! kirkaisi Läylikki Heppula. — Mahdotonta!

— Mahdotonta! huusi täti Dorotea. — Kello on kuitenkin jo yli yksi.
Minun täytyy lähteä heti. Ompelijattareni odottaa.

— Minä kysyn Maikilta, mitä keittiön kello on, sanoi rouva Läylikki. —
Keittiön kello on sitäpaitsi neljännestunnin edellä.

Rouva Läylikki painoi soittokellon nappia.

— Kello on kymmentä vailla viisi, ilmoitti Maikki.

— Maikki on hullu! huusi täti Dorotea. — Mutta minun täytyy lähteä.
Ompelijatar odottaa. Kuinka teidän kaikki kellonne käyvät niin väärin?

Maikki oli poistunut takaisin omaan valtakuntaansa loukkautuneena,
päättäen sanoa itsensä irti ensi kuun 1 p:stä.

— Voi voi jos tädillä olisi ollut aikaa istua vielä kaksi sekuntia...
niin, ja silloin oli Hilda sanonut, että naisella, jolla on sellainen
maku kuin Lainalla...

Mutta täti meni. Täti Dorotea meni kuin Samum (kts. Tietos.). Ei mikään
voinut pidättää täti Doroteaa, sillä hänellä oli kiire.

Mutta rouva Läylikki Heppuli juoksi vielä hänen perässään yhdet raput
alaspäin ja kertoi:

— Mutta rouva Nokkanen väitti, että jos ero tulee, niin ei syy ainakaan
ole hänen tyttärensä, koska hän on itse imettänyt ja kasvattanut
Kirstin ja koska Janne nimenomaan...

Ja kun portaiden alapäässä tuli vastaan työstään konttorista palaava
Toivo Kotivalo Heppula, joka sanoi:

»Nytkö täti jo poislähtee, kun isäntä vasta kotiin tulee?» niin ei täti
Dorotea ennättänyt muuta kuin viitata käsilaukullaan jäähyväisiksi ja
huutaa:

— Enhän minä, rakas Toivo, ehtinyt kuin ohimennen puikahtamaan! Minulla
on niin _hirveän_ kiire, ja ompelijatar odottaa...




YSTÄVÄMME SIGISMUND


vaati frakkipaitaansa ja etsi niinsanottuja briljanttinappejaan.
(Sigismund _itse_ sanoo niitä briljanttinapeiksi.)

— Mihin sinä taas menet? kysyi Sigismundin rouva.

— Juhlaillallisille, vastasi Sigismund. — En mitenkään voi jäädä pois
niiltä. Siitä tulisi skandaali.

— Sinä olet joka ilta poissa kotoa, valitti Sigismundin rouva. — Minä
saan olla aina yksin kotona.

— Se on nyt kumma, etten minä koskaan löydä briljanttinappejani sieltä,
mihin olen ne pannut! ärisi Sigismund.

— Minä tiedän, ettet sinä rakasta enää minua, nyyhkytti Sigismundin
rouva. — Jos sinä rakastaisit minua, niin olisit sinä joskus kotonakin.

— Olenko minä sitten muka aina poissa, sanoi Sigismund loukkaantuneena.
— Etkö muista, että olin silloin maanantaina viime kuun lopulla koko
illan kotona?!

— Niin, kun luulit saaneesi umpisuolen tulehduksen. Mutta silloinkin
olit juuri käskenyt tuoda smokkipukusi, kun vatsaasi rupesi
näpistelemään ja sinä rupesit parkumaan, huomautti Sigismundin rouva
olkapäitään kohauttaen.

— Minä en parkunut! huudahti Sigismund punastuen.

— Sinä olet kuullut väärin!

Sigismund lähti.

— Hyvästi! sanoi hän, sipaisten vasemmalla viiksentyngällään rouvansa
vasenta korvanlehteä. — Tulen heti kun pääsen.

— Pidä hauskaa! sanoi Sigismundin rouva vähän katkerasti.

— Niin pidänkin, mutisi ystävämme Sigismund kiiruhtaessaan alas
portaita.

Sigismund lähti illalliselle Seurahuoneelle.

Mutta hän istui pöydässä levottomana kuin kissa pistoksissa, ja kun
jälkiruokaan oli päästy, katosi Sigismund salaperäisellä tavalla.

Kun hänen vierustoverinsa kääntyi ilmoittamaan, että elämä joskus
tuntui niin kauhean tyhjältä, niin ei Sigismundia enää näkynyt. Hänen
paikkansa oli todellakin kauhean tyhjä.

Sigismundilla oli nimittäin taskussaan silkkinaamio, ja hän lähti
pitämään hauskaa.

Naamiaiset olivat oikein onnistuneet. Niissä oli paljon iloisia ja
hauskoja ihmisiä, ja iloisin ja hauskin oli epäilemättä ystävämme
Sigismund.

Sigismund oli aina siellä, missä riemun remakan aallot löivät
korkeimmalle. Hän tunsi olevansa kuin perhonen, joka kesän kauneimpana
päivänä lentelee kukasta kukkaan. Taikka niinkuin mehiläinen, joka
ymmärtää lentää semmoisiin kukkiin, joista saa parhaiten mettä.

Lopuksi takertui Sigismund erääseen pulskaan naamiottareen. Sigismund
on aina pitänyt enimmän sellaisista naisista, joiden paino on yli 75
kiloa netto. Mahdollisesti on se perinnöllistä. Sigismundin isä oli
nimittäin teurastaja. Sigismund itse sanoo, että teurastaja oli hänen
setänsä. No niin, setä oli kyllä myöskin teurastaja.

Pulska naamiotar oli hyvin viehättävä, ja Sigismund hakkaili häntä
kovasti. Sigismund tanssi lopuksi vain hänen kanssaan. Sigismund
kuiskasi hänen korvaansa, että näin tahtoisi hän tanssia koko
elämänsä. Hän tahtoisi tanssia hurmaavan naamiottaren kanssa auringon
valossa palmujen alla Tahitissa, satakielien laulaessa ja kolibrien
lennellessä pensaasta pensaaseen, ja kun aurinko alenisi ja illan
viileys laskeutuisi tahitilaisten luonnollisille kiiltäville muodoille,
tahtoisi hän, ystävämme Sigismund, istua viehkeän toverinsa majan
ovella ja näppäillä tamburiininsa kieliä...

— Ha ha! nauroi viehkeä naamiotar. — Vai tamburiinin kieliä! Tiedättekö
edes, mikä tamburiini on?

Mutta ystävämme Sigismund sanoi, ettei sillä ole väliä, mitä hän
näppäilee, ja sitten he istuivat kaikkein syrjäisimmässä pöydässä
virvokkeita nauttien, sillä Sigismund tahtoi lymytä kateellista
maailmaa ja kätkeä aarteensa sen palavilta silmiltä ja leikkiä Tahitia
kylmässä Pohjolassa, ja sitten rukoili hän hurmaavaa tuntematonta
kohottamaan hiukan naamiotaan.

Hurmaava tuntematon sanoi, että puolen tunnin kuluttua poistetaan
kaikkikin naamiot ja salat tulevat julki, mutta Sigismund oli
kärsimätön ja yritti lempeällä, vaikka hehkuvalla väkivallalla
kurkistaa naamion alle, onnistumatta siinä kuitenkaan.

Ja tuli puoliyön hetki, ja naamiot riisuttiin, ja Sigismundin ihana
tuntematon poisti teatraalisella eleellä naamionsa ja katsahti sitten
säteilevin silmin Sigismundiin.

Mutta Sigismundin paikka oli jälleen tyhjä, niinkuin kaksi tuntia
aikaisemmin illallisillakin. Sigismund oli pudonnut pöydän alle, mutta
hän ei ollut kuollut. Hän oli tosin puolikuollut, mutta hän pääsi
kuitenkin vielä liikkumaan.

Tuskan hiki otsallaan ja naamio edelleen silmillään pujahti hän oman
pöytänsä alta viereisen pöydän alle.

Ja sieltä seuraavan pöydän alle. Hameet kahisivat hänen korvissaan ja
pöydistä kuuluvat kiljahdukset osoittivat, minne asti hän oli edennyt.

— Siellä on taskuvaras, joka yrittää pujahtaa pakoon! huusi joku.

— Poliisi tänne! huudettiin eri tahoilta.

Poliisi tuli eteisestä. Ystävämme Sigismund vedettiin potkimisestaan
huolimatta esille kuudennen pöydän alta. Jos hän olisi ennättänyt
päästä seitsemännen pöydän alle, olisi hän sieltä päässyt ovelle.

— Herra on hyvä ja riisuu naamionsa! sanoi poliisi.

— Ei, ei naamiota! huusi Sigismund sydäntäsärkevällä äänellä.

Sitten lankesi hän poliisin kaulaan ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

— Jassoo...! sanoi poliisi. — Herra on hyvä ja seuraa minua eteiseen.

— Kuinka se oli? kysyi poliisi eteisessä.

Sigismund kuiskutteli jälleen hänen korvaansa.

— No, sanoi poliisi. — Paetkaa sitten. Mutta ottakaa naamio pois
kadulle tullessanne!

— Te olette enkeli! huudahti Sigismund.

— En minä enkeli ole, vastasi poliisi vaatimattomasti. Mutta minä olen
myöskin naimisissa.

Sigismund syöksyi ulos.

Mutta Sigismundin anoppi, joka ei voi luonnollisella tavalla selittää,
mihin hänen iloinen seuralaisensa naamiaisissa katosi, on tullut
spiritistiseksi ja toimeenpanee joka ilta spiritistisiä istuntoja.

Sigismundin täytyy myöskin ottaa niihin osaa, koska hän on innokkaasti
tukenut anoppiaan hänen käsityksessään, että se naamiaisvieras — jonka
anoppi kertoo muutamissa suhteissa muistuttaneen Sigismundia, mutta
olleen paljoa hauskemman ja älykkäämmän oli astraali-ilmiö.

Sigismund on ehdottanut, että ostettaisiin radiokone, mutta anoppi
pitää henkiä hauskempina.

Hän kehittää nyt Sigismundista meediumia.

Synti saa aina rangaistuksensa.




OVIKAUPPAA


Iltapäiväaurinko paistoi sisään hra S.F. Peilarin huoneeseen. Se
paistaa siihen joka päivä, milloin ei taivas ole pilvinen, n. 13
minuuttia, tullessaan näkyviin edessä vasemmalla puolen olevan
kivimuurin takaa ja ollessaan matkalla oikealla puolen olevan
kivimuurin taakse. S. F. Peilarilla on siis »aurinkoinen huoneisto
hyvällä näköalalla», juuri niinkuin siinä ilmoituksessa sanottiinkin,
jonka nojalla Peilari oli huoneistonsa löytänyt.

Ovikello soi ja Peilari meni avaamaan ajatellen, että siellä on
kukaties se tyttö, joka myyskentelee paperikukkia.

Siellä ei kuitenkaan ollut paperikukkatyttöä, vaan vaimo, joka tarjosi
kengännauhoja, pitäen nauhakimppua koholla kuin italialainen, joka
ryhtyy nielemään makarooniannosta.

S.F. Peilari vastasi tietysti, ettei hän tarvitse kengännauhoja.
Ihmiset yleensä luulevat, etteivät he tarvitse kengännauhoja, vaikka
he, lapikasjalkaisia savolaisia lukuunottamatta, eivät juuri muuta
tarvitsekaan kuin kengännauhoja.

Vaimo katsahti Peilarin kenkiin. Oikean jalan kengännauhassa oli kaksi
solmua, joista toinen oli kuin mikä 1850-luvun rusetti, toinen taas
epämääräisen näköinen myhkyrä.

S.F. Peilari punastui vähän ja lisäsi:

— Taikka jos ma nyt sentään otan yhden parin.

Seuraava soittaja ei ollut mikään kauppias. Se oli puhkuva rouva, joka
kysyi:

— Täälläkö herra Jafetson asuu?

S.F. Peilari vastasi totuudenmukaisesti, ettei herra Jafetson asunut
siellä.

— Juoksutetaan ihmisiä turhanpäitten ylös näin jyrkkiä ja pimeitä
rappuja, sanoi puhkuva rouva äkäisesti ja paiskasi oven kiinni S.F.
Peilarin nenän edessä.

Peilari huokasi ja palasi työhönsä. Hänen työnään oli löytää
salaperäisellä tavalla kadonnut hopeinen kalvosinnappi.

Sitten tuli nuori mies, joka oli sitä mieltä, että S.F. Peilarin
taloudellinen etu vaatii häntä ostamaan mainioksi tunnettua
»Mattssonskan liisteriä».

— Ahaa! huusi S.F. Peilari. — Te olette se sama lurjus, joka pari
kuukautta sitten narrasitte minut ostamaan »Mattssonskan liisteriä» ja
maksamaan siitä 18 mk. Teitä minä juuri olenkin odottanut. Minä tuon
heti teille näytteen tavarastanne.

Peilari juoksi keittiöön ja etsi käsiinsä kysymyksessä olevalla
liisterillä paikatun lasikannun, jota säilytettiin juuri tällaista
tilaisuutta varten — pärekopassa, ettei se hajoaisi käsiin — sekä
liisteripötkyn, jonka liisteröivät ominaisuudet, mikäli niitä koskaan
oli ollutkaan, olivat aikoja sitten haihtuneet siihen avaruuteen, joka
ympäröi maapalloa ja Peilarin keittiötä.

»Mattssonskan liisterin» kaupittelija oli kuitenkin haihtunut melkein
samalla tavalla. Peilari, joka asuu neljännessä kerroksessa, juoksi
koppa kädessä viidenteen kerrokseen, mutta liisterinuorukaista ei
näkynyt sielläkään, mistä päättäen hän oli haihtunut portaita alaspäin.
Peilarin juostessa hajosi lasikannu lopullisesti raunioiksi, mitkä
surumielisesti helisivät pärekopan pohjalla.

S.F. Peilari palasi takaisin asuntoonsa, tuntien salaista miehekästä
mielihyvää sen johdosta, että liisterihuijari oli näin suin päin
paennut häntä.

Peilari meni kylpyhuoneeseen ja nosti suurella vaivalla kylpyammeen
pystyyn seinää vasten. Ammeen alta löysi hän hammasharjan ja 50 penniä,
mutta hopeinen kalvosimen nappi ei ollut sielläkään.

Se oli nimittäin hänen kirjoituspöydällään, avoimessa pahvirasiassa,
missä hän säilytti muitakin nappeja, hakaneuloja y.m.s. pientä, mutta
tarpeellista tavaraa. Ja kun se oli päällimmäisenä tässä rasiassa,
mikä oli avoinna hänen nenänsä edessä joka kerta kun hän pöydän ääreen
tuli, niin ei hän luonnollisesti huomannut sitä. Tälle ilmiölle on
luonnollisen ja hyväksyttävän selityksen antanut Edgar Allan Poe, mutta
sen selostaminen veisi meidät syrjään pääasiasta.

Puolen tunnin kuluttua ilmestyi näyttämölle kiilloituspulverin myöjä,
jolle luonto oli pienten ja tihruisten silmäin korvaukseksi antanut
ison nenän. Päättäen sen 4 omituisesta kiillosta oli hän käyttänyt
pulveria senkin kirkastamiseen.

— Minä en tarvitse teidän pulvereitanne, sanoi S.F. Peilari. — Juoskaa
järveen ja viekää pulverit mennessänne!

— Järvet ovat vielä jäässä, hö hö! vastasi isonenäinen tuttavallisesti.
— Tämä on kerrassaan erinomaista kuurauspulveria kaikenlaisille
metalleille. Hiukan vain hinkkaa, niin heti loistaa ja välkkyy kuin
Naantalin aurinko, hö hö!

— No koettakaa sitä sitten tuohon ovenripaan, sanoi S.F. Peilari.

— Hm... sen se näkyy olevan tarpeessakin... hö hö! sanoi pulveroitsija
hieman epävarmasti. — Ei kai ole puhdistettu sitten kuin talo
rakennettiin, hö hö... ja tämä näyttää olevan hyvin keskiaikainen talo,
hö hö...

Kuurauspulverin asiamies ryhtyi todellakin hankaamaan ovenripaa,
missä ei kuitenkaan tapahtunut muuta muutosta kuin että ripa tuli
jonkinverran entistään tummemmaksi.

— Eikä tämä maksa kuin viitosen pötky, sanoi kaupustelija.

— Eipäs se näy pystyvän tuohon ovenripaan! huomautti S.F. Peilari. —
Sehän vain mustuttaa!

— Mutta kun minulla on tätä enää niin vähän jäljellä, niin voinhan minä
lopuskat antaa neljästä markasta. Ei tämä ovenripa kuparia olekaan!

— Kuka sitä on kupariksi sanonut? Mutta metallia se on. Vai luuletteko
te sitä puuksi?

— Mitä lienee huonoa messinkiä... eihän semmoiseen mitkään
kuurauspulverit vaikuta. Tämä minun tavarani onkin varsinaisesti
kupariastioita varten. Niille se on erinomaista. No, ja sama se, kolme
markkaa!

Peilari osti lopuksi irti päästäkseen kuurauspulveriannoksen, maksaen
siitä 2 mk. 50 p.

— Tappiota tuli, mutta eihän tuo kuin naurattaa, hö hö... horisi
isonenäinen mies mennessään.

Kokeiltuaan kuurauspulverilla heitti Peilarin palvelijatar sen ulos
ikkunasta, ja lensi se suoraan pihalla olevaan roskalaariin.

Peilarin palvelijatar onkin hyvin tarkkakätinen tyttö.




KESÄLLÄ


Kaupanhoitaja Jerobeam Näpylikkö, joka oli kesälomalla ja joka siitä
syystä oli tuomittu elämään jonkinlaisessa kotimaisessa Siperiassa —
nimittäin omasta mielestään, vaikka ennen hän sitoisi narun kaulaansa
ja ripustaisi itsensä tallin parsille kuin antaisi pienintäkään
viittausta siihen suuntaan rouva Oivikki Näpylikölle — jonkinlaisessa
kotimaisessa Siperiassa, sanoimme siis, jossakin tuolla kylmässä ja
koleassa Sipoon saaristossa... tämä kaupanhoitaja Näpylikkö se oli
perjantaiaamusta alkaen jollakin tavalla sisällisesti levoton ja
ilmaisi tyytymättömyytensä aamiaiseen ja kirosi talonväkeä siitä, että
kaikki kolme venettä olivat poissa rannasta, vaikka oli semmoinen
välipuhe ja ehto ja sopimus, että kesävierailla täytyy olla yksi vene
käytettävänään... »vaikka koska ne maalaiset ja varsinkin ruottalaiset
sopimuksiaan pitävät», sadatteli hra J. Näpylikkö, joka oli
natsionalisti ja fennomaani, milloin sattui huonolle tuulelle Sipoon
saaristossa.

Iltapäivään mennessä oli Jerobeam Näpylikön hermostuminen kohonnut
huolestuttavassa määrässä, ja Oivikki Näpylikön ehdotukseen, että
menisit tuosta vaikka kalastamaan, koska venekin jo on laiturissa,
vastasi Jerobeam tuskastuneella ja halveksivalla ähkäisyllä, minkä piti
tulkita kalastuselinkeinon yleisesti tunnettua kannattamattomuutta
Sipoon saaristossa.

Niin, pidemmittä puheitta — Jerobeam ilmaisi lopuksi, että hänen
on lähdettävä käymään Helsingissä. Se oli hänen velvollisuutensa
suomalaisena, kansalaisena ja isänä ja perheen päänä. Ja kun ei rouva
Oivikki vastustanut tätä suunnitelmaa muuta kuin vain vähän näön
vuoksi, sillä Oivikki-rouvalla oli pitkä lista asioita ja ostoksia
Jerobeamin toimitettavaksi annettavana, niinkuin niitä tällaisessa
tapauksessa jokaisella rouvalla aina on, niin muuttui Jerobeamin
maailmankatsomus kolmessa minuutissa pessimistisestä optimistiseksi,
eikä edes Oivikki-rouvan antama, molemmin puolin täyteenkirjoitettu
muistilista voinut saada häntä tasapainostaan.

— On niin ikävä lähteä käymään kesken lomansa siellä peijakkaan
kaupungissa, sanoi Jerobeam häikäilemättömällä farisealaisuudella,
kävellessään laivalaiturille. — Mutta minä en voi sietää sitä,
että asunto on viikkomääriä peräänkatsomatta, kun kaupunki kuhisee
murtovarkaita...

— Mutta pidetäänhän alaovi aina lukossa ja...

— ... ja varkaat kyllä saavat sellaiset lukot auki, huomautti Jerobeam.
— No voikaa nyt hyvin ja katso lasten perään! huusi Jerobeam Oivikille,
hypätessään laivaan.

— Minä tulen huomenna takaisin.

Jerobeam Näpylikkö huomasi kevennyksekseen, ettei varkaita ollut
käynyt. Kukat eivät myöskään olleet kuihtuneet, joten niitä oli
kasteltu säännöllisesti.

Sitten meni Jerobeam puhelimeen:

— Halloo, halloo. Onko se Ville? Tämä on Jerobeam. Juu. Niinkö, ha
ha! Senhän arvaa! Vai lystiä te pidätte! Juu, minä olen käymäseltään
kaupungissa, täytyi lähteä vähän tuulettumaan. Pieni rimpampampuliko,
hi hi? Missäs tavataan? Jaha, juu, se sopii, minä tulen heti! Tilaa
vain valmiiksi jotakin. Voileipäpöytäkö? Juu, tietysti, minulla on kova
nälkä. No näkemiin, minä tulen heti. Minä tulen aivan heti.

Jerobeam ei tullut aivan heti. Hän ei tullut ensinkään. Ville tilasi
valmiiksi voileipäpöydän, lienee tilannut muutakin, mutta Jerobeam oli
kadonnut. Eikä hänen puhelimestaan vastattu.

Jerobeam oli sillävälin omassa rappukäytävässään. Hän oli juossut
ulos hyräillen ja vihellellen hattu päässä ja keppi kädessä, astunut
hissiin ja ajanut alas. Sitten hän oli astunut ulos hissistä ja olisi
astunut ulos alaovestakin, jos olisi päässyt. Mutta hän ei ollut
päässyt. Ovi oli lukossa. Sitä pidettiin kesällä aina lukossa, koska
rappukäytävään kuuluvat huoneistot olivat tyhjät. Viimeksi oli Jerobeam
itse, säntilliseen tapaansa, vääntänyt äsken tullessaan oven lukkoon.
Hän kirosi nyt haikeasti säntillisyyttään, huomattuaan panneensa
avaimet sen vanhan sadetakin taskuun, minkä hän vähemmän edustavana ja
muutenkin tarpeettomana oli jättänyt riippumaan eteisen naulaan. Ja
alaovi oli lukossa ja hänen eteisensä ovi oli lukossa. Jerobeam puri
hammasta, mutta ei itkenyt. Hän hyökkäsi kaikella voimallaan ulko-ovea
vastaan, mutta se oli sitä vanhan hyvän ajan tekoa ja kesti. Se olisi
kestänyt kaksikin Jerobeamia.

Jerobeam kiristi hampaitaan ja ajoi hississä takaisin omalle ovelleen.
Viiden minuutin kuluttua ja saatuaan kädensijan poikki soitti
Jerobeam ovikelloaan, kun ei muutakaan osannut. Kun ei ketään ollut
sisässä, niin ei kukaan tullut aukaisemaankaan. Jos joku olisi tullut
aukaisemaan, olisi Jerobeam pyörtynyt.

Tästä soitosta sai Jerobeam kuitenkin uuden aatteen, nimittäin käydä
soittelemassa muita ovikelloja. Hän kulki ylös ja alas niinkuin
enkelit Jaakopin tikapuilla, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Koko
tämä osa talosta oli autio. Kaameasti kaikui ovikellon soitto tyhjissä
huoneistoissa. Jerobeamista tuntui, että hän oli vain joku vanha aave
tai haamu, joka kummittelee hylätyssä talossa, ja Jerobeamia värisytti.

Tunnin kuluttua seisoi hän omalla ovellaan ja kuunteli. Äkkiä kuuli hän
eteisessä olevan puhelimensa kilisevän. Ville siellä nyt soittaa ja
ihmettelee, miksi ei Jerobeam jo tule. »Halloo!» huusi Jerobeam oven
läpi ja itki. Hänellä oli niin kova nälkäkin.

Yö saapui vähitellen. Jerobeam kärsi nälän tuskia... ja janon myöskin,
suoraan sanoen.

Hän meni hissiin ja alkoi ajaa ylös, alas, ylös, alas...

Sydänyön aikana, kun hissi juuri oli päässyt taas alas, kuuli Jerobeam,
että alaovea koetettiin avata. Jerobeam päästi ilonhuudon ja juoksi
koputtelemaan, huutaen: nopeammin, nopeammin!

Murtovaras, joka koetti avata alaovea tiirikalla, päästi kauhun
mölähdyksen ja pakeni pois koko kaupungista. Jerobeam huusi ja
jyskytti, mutta kuulemansa mölähdyksen jälkeen ei hän kuullut enää
mitään.

Jerobeam palasi horjuen hissiin.

Kun talonmiehen emäntä seuraavana päivänä klo 11 a.p. avasi alaoven,
tullessaan kastelemaan kesälaitumilla olevien vuokralaisten kukkia,
kohtasi häntä seuraava näky:

Hississä istui vuokralainen Jerobeam Näpylikkö nappeja vuoronperään
painellen ja ajoi tylsästi nauraen ylös, alas, ylös, alas...




UISTINTA SOUTAMASSA


— Sikuriset soittivat juuri kaupungista, että he tulevat meille
huomenna koko joukolla! huusi Selma. — Mistä kummasta minä nyt otan
niille päivällisen?

— Onhan se vasikka, huomautti Urho Antero. — Emäntä sanoi jo viime
viikolla, että me...

— Vasikka vietiin aamulla kaupunkiin, kun sinä olit sanonut isännälle,
että kuka sitä lihaa kesällä! Jos olisikin se vasikka, niin mikäs...

— Täytyy laittaa kalaa.

— Niin, kalaa... ja hummeria ja kaviaaria! Niin sinä puhut kuin
olisimme vielä Helsingissä. Siellä saa aina kalaa, mutta mistä sinä
luulet kalan tulevan täällä maalla, järven rannalla?

Totta oli. Selma ja Urho Antero asuivat jo alun kolmatta viikkoaan
maalaistalossa suuren järven rannalla, näkemättä kalan päätäkään.
Lukuunottamatta sitä sillilähetystä, joka oli tilattu kaupungista,
osuuskaupasta.

— Kalaa tulee! sanoi Urho Antero äkkiä.

Urho Anterolla oli nimittäin kolme uutta uistinta, joita hän ei ollut
tullut vielä vedessä kastaneeksi: suuri uistin, pieni uistin ja se
patenttiuistin, joka ei tartu ruohoihin eikä uppoa pohjaan soutamasta
lakatessa.

— Kunpahan tulisi! huokasi Selma. — Saisit kerrankin...

— Älä toivota onnea! huusi Urho Antero. — Se via, kalaonnen!

— Noilla uusilla housuillasiko sinä aiot kalastamaan lähteä?

— Se on totta. Mitä huonommat housut, sen parempi saalis, vakuutti
isävainaja.

Mutta varsinaisten kalahousujen huomattiin jääneen Helsinkiin.

— Taisit panna ne naftaliiniin! ivasi Urho Antero.

Emännältä lainattiin isännän kalahousut. Urho Antero vähän värisi
ottaessaan ne varovasti hyppysiinsä.

— Niillä housuilla se on meidän ukko toisenkin kalan järvestä nostanut!
vakuutti emäntä, ojentaessaan housut aitan rappusilla Urho Anterolle.

— Sen minä kyllä uskon... mutisi Urho Antero, silmäillen housuja
tuntein, jotka olivat melkein yhtä sekavat kuin isännän kalahousutkin.
— Kiitos!

— Ha ha! sanoi Selma Urho Anteron esiintyessä kalavarustuksissaan. —
Nyt ei pitäisi ainakaan housujen syy olla, jollei kaloja tule. Tuskin
lienee isävainajallasikaan...

— Niin, hahata sinä! murisi Urho Antero lähtiessään uusine uistimineen
laahustamaan isännän avarissa nimettömissä rantaan.

— Suutari siellä jo näkyy soutelevan toisella rannalla, mainitsi
lypsyhommissaan oleva emäntä ohimennen.

Suutarilla oli mökki lahden vastapäisellä rannalla. Suutaria ei
kyllä usein näkynyt vesillä. Urho Antero ajatteli, että kaipa
suutari, kokenut mies, on katsonut tämän illan erittäin edulliseksi
uistinvedolle. Ja jos suutari saa kaloja, niin saa kai hänkin.

Urho Antero heitti aluksi suuren uistimen veteen sitä suurta
päivällishaukea varten ja lähti sitten kiertämään lahden pohjukkaa,
voidakseen soutaa suutarin ohi ja nähdä, oliko suutarilla jo mitään.

— Ehtoota, sanoi suutari, joka hiljalleen kierteli ja kaarteli lähellä
rantaa olevan kaislikkosaarekkeen reunoja. — Herrat taisivat lähteä
kalan narruuseen?

— Iltaa, iltaa! vastasi Urho Antero tuttavallisesti. — Ottaako hauki?

— Eipä näy välittävän... ei ole nyt tuulikaan siltä kantilta, valitti
suutari ja nosti keskikokoisen hauen veneeseensä. Urho Antero huomasi,
että suutarilla oli paremmat housut kuin hänellä, tavallisen hyvät
housut noin suutarismiehen housuiksi.

Urho Antero lähti soutamaan lahden suussa olevaa pientä saarta kohti.
Isäntä oli kerran sanonut, että jollei muualta mitään saa, niin se
saari kumminkin aina kalakeiton antaa.

Kierrettyään saaren kahteen kertaan myötäpäivään veti Urho Antero ison
uistimen ylös ja heitti pienen ja patenttiuistimen veteen, kummankin
puoleltaan venettä.

Sitten hän lähti soutamaan vastapäivään.

Suutari se näkyi vain siellä lahdella kaislikkoaan kiertelevän...

Tunnin kuluttua — ei ollut nykäissytkään — ja selviteltyään
neljännestunnin patenttiuistinta pikku uistimen siimasta arveli Urho
Antero parhaaksi palata lahdelle. Siellä se taitaa sittenkin hauki
pötköttää kaislikon reunassa, silmät päässä jäykkinä. Kyllä näyttää
suutari tietävän. —

— Ei se tunnu olevan nyt syömätuulella, huomautti Urho Antero,
soutaessaan kymmenkunnan sylen päästä suutarin ohi.

— Ei se tunnu... myönsi suutari, joka juuri oli nostanut ison ahvenen
kuin omasta padastaan. — Eikä tuo ole kyllä tuulikaan siltä kantilta...

— Maistuisikohan tupakka? kysyi Urho Antero, kerien pientä uistinta
kelalle.

— Minkähän tuo tekisi... epäröi suutari. — Sinnekö ne herrat jättävät
toisen uistimen järveen... tässä on paljon hakoja pohjassa.

Urho Antero selitti, että se on semmoinen uusi keksintö. Ei se painu
koskaan pohjaan.

— Jaa, olen minä kyllä kuullut semmoisista, vaikka en ole nähnyt, sanoi
suutari.

Urho Antero tarjosi tupakan ja lappoi sitten patenttiuistimen suutarin
tarkastettavaksi.

— Jopa on patentti! ihasteli suutari. — Jos ei tähän kala tartu, niin
sitten ei mihinkään. Minulla on vain tämmöinen vanhasta lusikasta — oma
tekemäni...

Urho Antero saattoi tupakkahetken jälkeen jäädä kainostelematta
soutelemaan saman kaislikkosaarekkeen ympärille kuin suutarikin.
Soudettiin toinen toista puolta toinen toista, ja vaihdettiin aina
joku sana. Siinä rupatellessa veti suutari sen suuren hauen, jota hän
oli lähtenyt hakemaankin. Urho Anteron ei tarvinnut kertaakaan nostaa
uistintaan, kun eivät siihen patenttipyydykseen ruohotkaan tartu.

Selma on hyvin iltauninen, mutta hän oli kuitenkin laiturilla vastassa,
kun Urho Antero lopuksi joskus auringonlaskun jälkeen souti rantaan.

— Noin suuri hauki... ja yksi, kaksi... kolme pienempää! Nyt meillä
on hyvä päivällinen, Luojan kiitos! huusi ihastunut Selma. — Minä kun
pelkäsin niin, etten olisi saanut koko yössä unta. Mainiot housut...!

Mutta suutarin eukko oli jo nukkumassa, kun suutari tuli mökilleen.

— Vähiinpä se jäi! sanoi suutarin eukko sängystä, nähdessään, ettei
suutarin uistimen koukuissa riippunut kuin pari ahventa.

— Niinhän tuo nyt jäi, murahti suutari haukotellen, ja pisti taskustaan
viidettäkymmentä markkaa pöytälaatikkoon.




JUHANNUSKOKKO


Kesävieraat Henrikki ja Läylikki (Läylikki merkitsee tässä tapauksessa
Henrikin rouvaa) istuivat kuistilla ja joivat kahvia.

Oli kesä. Oli juhannusaatto. Käki kukkui.

— Nyt on juhannusaatto... valon juhla! sanoi Läylikki haaveilevasta

— Sinäkö tämän kahvin olet keittänyt? kysyi Henrikki vähemmän
haaveellisen näköisenä ja suutaan muikistaen.

— Juhannusaatto ja käki kukkuu... haaveili Läylikki — »Siellä kauan on
kukkineet omenapuut...» Kahvi on tietysti karjakon keittämä!!

— Pitäisi nyt olla sitten juhannuskokkokin, arveli Henrikki
yhtäkaikkisesti. — Vaikka eivät ne taida tässä talossa polttaa
juhannuskokkoa. Nämä ovat tarkkaa väkeä.

— »Tarkka talossa pysyy», muistutti Läylikki ihan odottamatta ja omasta
päästään sananlaskun, niin että Henrikkikin vähän ihmetteli. — Jos
mekin olisimme olleet tarkkoja koko ajan, niin olisi meillä ehkä oma
osakehuoneisto Runeberginkadun varrella...

— Juu, kolmentuhannen markan kuukausipalkalla! sanoi Henrikki
ivallisesti. Kaikki tuttavat sanovat, että Henrikki on satiirinen
luonne, ja Henrikki on siitä ylpeä. Huumorikin on hyvää, mutta satiiri
on vielä pari pykälää parempaa, sanoo Henrikki.

— Minäpä kysyn talonväeltä, polttavatko he juhannuskokkoa... eivät ne
kehtaa olla silloin polttamatta! kuiskasi Läylikki.

Henrikki ei voinut olla salassa ihailematta tätä tosinaisellista
viekkautta.

Isäntä seisoikin pihalla paitahihasillaan, kädet housuntaskuissa ja
takapuolet lököttäen pussimaiseen tapaan.

Läylikki hyppeli hänen luokseen keijukaismaiseen, siis helsinkiläiseen
tapaan. Henrikki tunsi, ettei isäntä nyt voi vastustaa Läylikkiä.

— Huomenta, isäntä! viserteli Läylikki hopeankirkkaalla äänellä.

— Jumala antakoon! murahti isäntä ja kohautti hieman hämillään
nimettömiään.

— Nyt on juhannusaatto! liverteli Läylikki.

— On maar nyt kyllä juhannusaatto, myönsi isäntä, aikoen painua omille
teilleen. Mutta Läylikki hyppeli hänen edessään ja sirkutti:

— Minun pappani kotona — se oli myös maalla — poltettiin aina
juhannuskokko.

— Tarttis maar meilläkin polttaa, myönsi isäntä. — Tarttis oikeen...
toisti isäntä niskaansa kylmien. — Mutta ei nyt ole mitään semmosta
vanhaa tynnyriä eikä muuta, jonka voisi polttaa...

— Entäs tuo vanha tervavene tuolla rannalla? kysyi Läylikki
keikistellen isännän edessä hurmaavimmalla tavallaan.

— Herra hallitkoon! hämmästyi isäntä. — Sehän on vasta kolme kesää
vanha vene, ja se maksoi neljättäsataa markkaa, vaikka tarpeet oli
omasta metsästä.

— Mutta entäs tuo risukasa! huomautti tarkkasilmäinen Läylikki.

— Mikä risukasa? kysyi isäntä.

— Tuo tuolla savupirtin takana, neuvoi Läylikki.

— Ei se ole savupirtti, se on _riihi_, oikaisi isäntä. — Eikä se
siksi toiseksi ole risukasa, vaan riihipino. Sitä tarvitaan riihen
lämmityksessä.

— Oi, siis emme saa mitään juhannuskokkoa! huokasi Läylikki sillä
äänellään, jota hän käytti vain äärimmäisessä hädässään, nimittäin
kiristäessään Henrikiltä uutta hattua. —

Tietysti voitti hän isännän sillä. Nujersi. Isäntä on hänkin sentään
vain mies, vaikka onkin puolta isompi mies kuin Henrikki.

— Tuolla Sikosaaressa on kaikenlaista risua ja kantoa, jota ei ole
tullut otetuksi talteen, sanoi isäntä. — Sen saisi kyllä polttaa
juhannuskokkona.

— Oi kuinka isäntä on hyvä! riemuitsi Läylikki, niin että isäntä tuli
oikein hämilleen ja yski: höm—öhöm...

— Me laitamme sinne kokon ja keitämme kahvit Henrikin kanssa, ja sitten
isäntä ja emäntä ja koko talonväki tulee meidän vieraaksemme kokolle!
järjesteli Läylikki pääkaupunkilaisen notkealla älyllä.

— Kiitos... vaikka väki kyllä taitaa mennä omille kokoilleen, sanoi
isäntä.

Läylikki lainasi talosta suurimman kahvipannun ja litran kermaa ja
puolen kiloa sokeria ja paimenpojan, ja läksi Henrikin ja paimenpojan
kanssa Sikosaareen panemaan kokkoa kuntoon.

Paimenpoika keräsi kaikki Sikosaarella olevat risut ja niistä tuli
niin paljon, että Läylikki arveli saavansa niillä parahiksi kahvin
keitetyksi.

— Mahtaisikohan se isäntä huomata, jos me repisimme vähän katto- ja
permantolautoja tuosta ladosta juhannuskokoksi? aprikoi Henrikki.

— Kuinka se nyt sitä huomaisi! sanoi Läylikki.

— Kyllä se huomaisi! vakuutti paimenpoika asiantuntijan varmuudella, ja
tuumasta luovuttiin.

— Juodaan sitten kahvia ilman kokkoa, kun tänne kuitenkin on tultu,
määräsi Henrikki.

— Ammu nyt ne rakettisi! hoksasi Läylikki.

— Mutta nyt on niin valoisaa, vuoden valoisin yö, ja ne piti säästää
loppukesäksi...

— Kyllä ne raketit näkyvät nytkin, varsinkin ne, joista lähtee punaisia
tähtiä.

Ja Henrikki souti salmen yli taloon ja nouti rakettilaatikon ja kutsui
talonväkeä kahville.

— Hyh, eikös siellä sen enempää puutavaraa ollutkaan! sanoi isäntä. —
Mutta leikitään nyt sitten kahvinuotion ääressä juhannuskokkoa, he he...

— Isännässä on huumorin tajua, vaikka onkin tuommoinen jurtikka,
ajatteli Henrikki. — Ja huumorin taju on henkevyyden puntari, sanoo
Tuulispää. Mutta satiiria ei tässä kylässä ole muissa kuin minussa...

Koko talon väki tulikin kahville, myöskin rengit ja piiat, jotka aivan
oikein laskivat, että he sittenkin ennättävät vielä juhannuskokoilleen.
Ja Läylikki-rouvan keittämä kahvi oli hyvää, sillä vaikka Läylikki
tuskin osaisi keittää ruispuuroa ilman keittokirjaa, osaa hän kuitenkin
keittää hyvän kahvin. Se on hänellä verissään, koska hänen isoäitinsä
oli Hämeenlinnan paras kaffekuukerska aikoinaan.

— Olisi se ollut mukava oikea kokkokin, myönsi isäntä, kun oli
kolmannet kupit juotu.

— Jos sähäytettäisiin näitä hörhiläisiä, sanoi Henrikki, ja sytytti
raketin.

Raketti lensi suoraan latoon ja sytytti sen palamaan. Sammutusyritykset
olivat turhat, semminkin kun molemmilla rengeillä oli yllään parempi
pukunsa, jota heidän ei tehnyt mieli tärvellä.

— Tämä nyt oli hirveän ikävää, sanoi Henrikki. — Mutta se oli tapaturma!

Mutta isäntä suhtautui asiaan tyynesti.

— Se oli vakuutettu ihan täydestä... minä olin aikonut alentaa puolella
sen vakuutusta. Antaa roihuta vain!

— Laittoipas se kaupungin herra sittenkin oikean juhannuskokon!
riemuitsi paimenpoika, lämmitellen itseään tulipalon hohteessa.

Paimenpoika on nimittäin vähän pölhönsekainen, niinkuin kai asiaan
kuuluukin.




SURULLINEN KERTOMUS ISKO TUITERIN KITKATULESTA


Tämä on surullinen, mutta rohkaiseva kertomus. Tämä on nimittäin
kertomus Isko Tuiterin kitkatulesta. Tämä kertomus antaa
mieltälämmittävän kuvan suomalaisen sisun saavutuksista epäedullisissa
olosuhteissa.

Isko Tuiteri oli viime kuussa kesälomalla eräällä kauniilla
paikkakunnalla Saimaan rannalla. Samassa kylässä oli toinenkin
helsinkiläinen kesävieras, neiti Annikki Kuitunen. Oli luonnollista,
että Isko Tuiteri rakastui jossakin määrin Annikki Kuituseen, koska ei
hänellä ollut muutakaan tekemistä.

Sitten tuli kävelyretkiä ja soutumatkoja ja kapuamisia kylän takana
olevalle mäelle. Ynnä jossakin määrin haaveilua ja runonlausumista.
Niinkuin lukija, jolla on aikoinaan ollut omat samantapaiset
elämyksensä — sen sortin elämykset ovat kaikki samantapaisia niin
lukijalla kuin Isko Tuiterillakin — ymmärtää ja arvaa. Niinpä niin,
»voi nuoruus, nuoruus!» sanoi Taras Bulba. Taikka Taras Bulba täisikin
sanoa, että »voi vanhuus, vanhuus!» Mutta joku muu on ehkä sanonut
samaa nuoruudesta.

Kuinka tahansa, Isko Tuiteri pyysi Annikki Kuitusen heinäkuun
kolmantena pyhänä tavallista pitemmälle soutumatkalle, 5 kilometrin
päässä olevalle Heinäsaarelle. Kahvipannu mukaan ja voileipiä. Annikki
Kuitunen vähän veikisteli ja epäröi, että onkohan se sopivaa, että
ihan kahden kesken niin pitkälle matkalle. Isko kiihtyi ja lämpeni ja
hurmautui ja vannoi, että se juuri onkin sopivaa. Annikki Kuitunen
uskoi silloin.

Ja niin sitä sitten lähdettiinkin.

Isko oli miehekäs ja ylväs, Annikki Kuitunen oli hento ja viehkeä.
Kerjäläisakka tuli vastaan ja sanoi: »Antakoon hyvä Luoja paljon lykkyy
ja mänestystä nuorelle korreelle parille!» Isko antoi akalle 2 mk.
Olisi antanut mieluummin markan, mutta antoi kumminkin kaksi.

Astuttiin veneeseen.

Isko asettui soutamaan, Annikki harjoitteli perän pitoa.

— Kuinka ihana ilma! sanoi Annikki.

— Hurmaava! sanoi Isko.

— Laineet niin välkkyvät! sanoi Annikki.

Ja kimmeltävät! lisäsi Isko.

Ja Annikki alkoi, haaveileva ilme silmissään, lausua:

    »Nyt kesäpäivä loistavi.
    Niin oudoks' muuttaa mieleni
    Tää aamu armahainen...

Puolentoista tunnin kuluttua oltiin saarella. Kannettiin kahvipannu ja
muut eväät rannalle.

— Nyt kahvi maistuu! sanoi Isko Tuiteri.

Ja hän ryhtyi tekemään nuotiota. Annikki Kuitunen huuhtoi kahvipannun
ja täytti sen Saimaan vedellä.

Isko Tuiteri pisti oikean kätensä oikeanpuoliseen housuntaskuunsa.
Sitten pisti hän sen oikeanpuoliseen takataskuunsa. Sitten pisti
hän vasemman kätensä vasemmanpuoliseen housuntaskuunsa ja sitten
samanpuoliseen takataskuunsa. Sitten etsi hän liivinsä taskut, joita
oli kolme. Sitten etsi hän takkinsa taskut, joita oli viisi. Sitten
etsi hän, olisiko hänellä vielä muita taskuja, mutta niitä ei ollut.
Sitten tarkasti hän huolellisesti uudelleen kaikki taskut, ja käänsi
muutamat nurinkin. Sitten katsahti hän pelästyneenä Annikki Kuituseen
ja ilmoitti:

— Minä olen unohtanut tulitikut!

— Voi kuinka ikävää! huudahti Annikki Kuitunen. — Nyt emme saakaan
kahvia, vai kuinka?

— Jaa, sanoi Isko synkästi.

Sitten istahti hän miettimään, mutta hypähti kolmen sekunnin kuluttua
ylös.

— Minä teen niinkuin villit tekevät! huusi hän.

— Hui! huusi Annikki Kuitunen, peräytyi kaksi askelta ja tuijotti
kauhistuneena Isko Tuiteriin. Hän nähtävästi pelkäsi, että hra Tuiteri
aikoi syödä hänet täällä saarella.

Mutta Isko oli jo syöksynyt ryteikköön. Se ei ollut mikään konsti,
sillä koko saari oli täynnä kuivaa risukkoa ja ryteikköä.

Kun Isko palasi takaisin, oli hänellä sylin täysi kaikenlaista kuivaa
puuta, lyhyempiä ja pitempiä koivupalikoita, tikkuja, kepakkoja ja
muita.

— Villi-ihmiset tekevät tulen hankaamalla kahta kuivaa puuta
vastakkain, selitti Isko Tuiteri. — Eräät intiaanit saavat sillä
tavalla, kun ovat käteviä ja tottuneita, tulen syttymään muutamassa
kymmenessä sekunnissa. Pyörittävät vain tikkua pystyssä kämmeniensä
välissä isompaa puuta vastaan, siihen syntyy kuoppa ja kuoppaan
porajauhetta, joka rupeaa hehkumaan, ja puhaltamalla voi sitten saada
tulen pieniin kuiviin sytykkeisiin.

Isko asetti puunkappaleen maahan, laskeutui polvilleen sen päälle ja
alkoi ahkerasti porata kämmentensä välissä.

— Niitä on villikansoilla hyvin monenlaisia tulen tekokonsteja, selitti
Isko. — Jos meillä olisi vähän narua, niin syntyisi tästä sellainen
tulipora, jota eskimot ja dajakkiheimot, käyttävät. Minä pyörittäisin
poraa sen ympäri käännetyllä narulla, vetämällä narua edestakaisin,
ja te painaisitte toisella puunpalasella päälle, että pora pysyisi
paikallaan.

— Oi kuinka oppinut ja taitava te olette! sanoi Annikki Kuitunen, ja se
innostutti Iskoa poraamaan entistä lujemmin.

Äkkiä keskeytti hän kapulan pyörittämisen, alkoi puhallella kämmeniinsä
ja sanoi:

— Kämmeneni ovat kuin tulessa!

— Mutta tulta ei niistä vain lähde, huomautti Annikki Kuitunen, ja tämä
pila vähän loukkasi Isko Tuiteria.

— Tulen minä kumminkin teen, vaikka minun pitäisi sitä varten jäädä
tälle kirotulle saarelle syksyyn asti! uhkasi hän synkästi. — Minä
annan palttua villikansojen porauskonsteille. Minä teen kansallisen
suomalaisen kitkatulen...

Ja Isko Tuiteri tekikin sen. Se tuntuu uskomattomalta, kun sen tässä
näin kertoo, mutta hän teki sen kumminkin. Hän etsi kaatuneen,
kuivaneen koivunrungon ja metrin pituisen koivupalikan, kaivoi puukolla
koivunrunkoon parin sentin syvyisen pykälän poikittain, riisui liivinsä
ja kauluksensa sekä pyysi neiti Kuitusen pitämään varalla hyvin hienoa
tuohen nöhtää. Sitten kääri hän paidanhihansa ylös ja alkoi irvissä
ikenin kitkuttaa molemmin käsin palikkaa tuossa lovessa, sahaten
edestakaisin.

Hän hikoili hirveästi. Hänen silmänsä pullistuivat ja hänen
otsasuonensa paisuivat. Mutta hän kitkutti kituuttamistaan.

Ja tulen hän teki. Kun tuohennöhtä lopulta leimahti palamaan, oli hän
kuitenkin niin väsynyt, ettei jaksanut edes hurrata. Hän vain kuiskasi
uupuneena, vaikkakin voitonriemuisena:

— Teinpäs tulen...!

Muutamien sekuntien kuluttua leimusi ja ritisi tuli pienessä nuotiossa
kahvipannun alla.

Silloin kuului askelten räiskettä risukossa kauempana saarella.

Isäntämiehen näköinen ukko ilmestyi jostakin paikalle ja sanoi:

— Ei tällä suarella sua polttoo tulta! Sammuttakee se hetj paikalla!

Vastalauseet ja pyynnöt eivät auttaneet. Isko Tuiteri melkein itki, kun
hän kantoi hatullaan vettä rannasta ja sammutti tulen.

Kun he soutivat pois saaresta, purskahti Annikki Kuitunen äkkiä
nauramaan ja sanoi:

— Voi kuinka koomillisen näköinen te olitte hangatessanne sitä puuta,
ha ha ha ha...

Silloin sammui Isko Tuiterin rakkaus. Se muuttui vihaksi.




AVUTONNA


Mainiota! sanoi johtaja Efraim Kölliskö. — Herttaista! Mainion
herttaista!

Hra Kölliskö sanoi sen vain itselleen ja korkeintaan joillekin
mahdollisesti läheisyydessä oleville ahvenille ja salakoille. Efraim
Kölliskö oli nimittäin yksin.

Ja sitäpaitsi niin yksin kuin ihminen voi olla. Alastikin vielä.

Tällä hetkellä ei Efraim Kölliskö, toiminimi Kölliskö, Kuikula &
Kumpp:in toimitusjohtaja ja pääosakas, kuitenkaan aavistanutkaan,
kuinka yksin hän itse asiassa oli.

Hän oli ollut onkimassa pienen luodon reunassa keskellä järven selkää.

Sen luodon vedenpäälle ulottuva osa oli vain parin neliömetrin
laajuinen, sileäpintainen kivi, ja sekin niin matala, että joka kolmas
tai seitsemäs tai yhdeksäs aalto huuhteli sen ylt'yleensä.

Sitten oli Kölliskön tehnyt mieli virkistää itseänsä uinnilla.

Hän oli soutanut veneensä tuon piskuisen luodon ääreen, kunnes keula
nousi kivelle, riisunut kaikki verhonsa venheeseen, koska ne olisivat
kastuneet luodolla, ja heittäytynyt sitten luodolta veteen. Pieneltäkin
kiveltä pääsee sentään paljoa mukavammin takaisin veneeseen kuin
suoraan vedestä.

— Mainiota! sanoi siis johtaja Kölliskö.

Hän sukelsi ja uiskenteli ja kellui keveästi laineilla, sillä hän on
aika pullea. Leikki vuoroin hyljettä, vuoroin valaskalaa. Sillä välin
tuuditteli tuuli hänen venettään, jonka laineet olivat irroittaneet
laakealta kiveltä, yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Se oli edennyt jo
enemmän kuin sadan metrin päähän ja eteni yhä samalla tasaisella
nopeudella, keinuen ja kiikkuen sirosti pienillä, auringon halossa
kimmeltävillä laineilla.

— Taivas! huusi Kölliskö, noustuaan kivelle ja nähtyään, mitä oli
tapahtunut.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli heittäytyä takaisin järveen ja lähteä
uimaan veneen perässä, ottaakseen karkurin kiinni. Mutta onneksi
oli hänellä riittävästi tervettä järkeä ymmärtääkseen seuraavassa
silmänräpäyksessä tällaisen yrityksen hyödyttömyyden. Matka oli jo
liian pitkä, ja sitäpaitsi oli hän väsynyt. Hän oli kavunnut kivelle
juuri lepäämään.

— Mitä minä nyt teen?! kysyi Kölliskö kauhulla. Mutta mitäpäs siinä
oli tekemistä. Tekemistä ei ollut niin minkäännäköistä. Täytyi vain
istua parin neliömetrin laajuisella, pehmeän ja lämpöisen järviveden
huuhtelemalla kivellä ja ottaa auringonkylpyä ja odottaa, että joku
ohisoutaja pelastaisi hänet.

Yhtään ihmisasuntoa ei ollut näkö- eikä kuulomatkan päässä. Johtaja
Efraim Kölliskö oli todellakin yksin. Kauhean ja ihmeteltävän yksin. Ei
edes onkea ollut hänelle jäänyt, että olisi onkimalla voinut kuluttaa
aikaansa. Hra Kölliskö koetti kuitenkin säilyttää mielenmalttinsa. Hän
istahti kivelle ja alkoi tarkastella varpaitaan ja liikavarpaitaan.
Sitten kumartui hän veden kalvon yli ja vuoroin hymyili, vuoroin
irvisteli omalle kuvalleen.

Mutta aika kului hirveän hitaasti.

Äkkiä löi eräs kamala ajatus johtaja Kölliskön pinnanvuoroin kylmäksi,
vuoroin kuumaksi.

— Jospa ei kukaan soutaisikaan tästä ohi tänään... ja minun pitäisi
jäädä tähän koko yöksi...

Kölliskö karkasi ylös ja mölähti täyttä kurkkua:

— Apua!

Sitten vaipui hän jälleen istumaan!

— Apua! vastasi kaiku järven rannoilta.

Mutta jopa läheni pelastus. Lännen puolella olevan niemen takaa
pistäytyi näkyviin vene.

Hra Kölliskö tähysteli sitä hetkisen ja päätteli sitten:

— Sehän on pappilan vene.

Vähän ajan perästä totesi hän sekavin tuntein:

— Siellä on vain naisväkeä, pappilan neidit ja se niiden kesävieras...

Ja kuin salama jysähti hänen mieleensä peloittava ajatus:

— Jos ne huomaavat alastoman miehen kellottavan tässä luodolla, niin ne
tietysti soutavat heti karkuun!

Silloin pujahti hra Kölliskö leukaansa myöten veteen kallion toiselle
puolen.

Pappilan vene läheni. Se kulki suoraan kohti luotoa. Johtaja Kölliskö
piileskeli kiven takana, uskaltamatta nostaa päätään.

Neidit olivat onkimatkalla. He pysähtyivät luodon läheisyyteen, aivan
samalle paikalle, jossa Kölliskökinoli onkinut.

Kun he olivat laskeneet kiviriipan pohjaan ja olivat siten ankkurissa,
uskalsi Kölliskö ruveta toimimaan.

Hän kohotti päätään kuin Vetehinen ja yskähti varovaisesti:

— Khöm...

Neliääninen kiljahdus kohosi veneestä:

— _Uh! Hiih!_

Ja sitten kauhun huuto:

— _Mies!_

Johtaja Kölliskö ymmärsi, että ripeä toiminta oli tarpeen.

— En minä ole mies, inisi hän äänellä, jonka hän koetti saada niin
naismaiseksi kuin mahdollista, ja painoi samalla leukansa veteen,
ettei siinä törröttävä puolen viikon vanha parransänki paljastaisi
hänen petostaan. — Minä olen nainen, uikutti hän lampaan mäkättämistä
muistuttavalla äänellä. — Minä olen rouva... rouva Kölliskö. Veneeni
karkasi kun olin uimassa. Pelastakaa minut, minä olen turvaton nainen
ja kuuden lapsen isä...

— Tarkoitatte kai _äiti_? kysyi vanhin pappilan neiti vähän
kummastuneena.

— Niin, äiti, äiti, äiti minä olen! inisi pelästynyt Kölliskö. —
Sallikaa minun uida sinne ja tarttua veneeseenne...

— Voi teitä raukkaa, hyvä rouva Kölliskö! säälittelivät pappilan
neidit. — Tulkaa heti veneeseemme.

Muutamalla vetäisyllä oli Kölliskö veneen ääressä ja tarttui molemmin
käsin peräkeulan laitaan. Kun hänen parroittunut leukansa kohosi
vedestä kuului veneestä jälleen kauhun kiljahdus:

— _Hih! Hiih! Mies! Sittenkin!_

— Katkaiskaa köysi! huusi keskimmäinen pappilan neideistä.

— Lyökää häntä airoilla kynsille! huusi vanhin neiti.

— Kyllä hän silloin hellittää!

— Rakkaat neidit, älkää hukuttako minua, rukoili johtaja Kölliskö
epätoivoisena. — Minä olen johtaja Kölliskö — toiminimi Kölliskö,
Kuikula & Kumpp:in toimitusjohtaja, kunniallinen mies ja nainut, kuuden
lapsen äiti...

Hän sanoi sen nyt vahingossa. Hän tarkoitti tietysti sanoa isä.

Neidit alkoivat rauhoittua ja neuvotella.

— Soutakaa minut vain kunnankirjurin rantaan, aneli Kölliskö. — Minä
asun perheineni kunnankirjurin luona. Mutta jos te jätätte minut tänne
kuolemaan, niin minä kummittelen teille... joka yö!

— Kuinkas me voimme soutaa teidät rantaan? kysyi kesävierasneiti.

— Veneeseen ette missään tapauksessa saa nousta! ilmoitti pappilan
nuorin neiti.

— Kyllä minä laahaan täällä vedessä, veneen perässä — oo, niin
mielelläni! — vakuutti hra Kölliskö. — Teidän tarvitsee vain hinata
minua...

Neidit nostivat riipan järvestä ja lähtivät soutamaan. Hra Kölliskö
laahasi veneen perässä niin että vesi mulisi. Sitäpaitsi potki hän
jaloillaan vettä, lisätäkseen vauhtia ja keventääkseen soutajien
kuormaa.

Neidit eivät puhuneet mitään, eivätkä kunnioittaneet Köllisköä
yhdelläkään silmäyksellä.

Johtaja Kölliskö yritti kyllä kerran, vaikkakin verraten heikosti,
laskea leikkiä hinaajahöyrystä ja proomusta, mutta kun ei kukaan
siihenkään sanonut mitään, niin vaikeni hän vähän nolona ja huokasi,
saaden silloin kuitenkin suunsa vettä täyteen, niin että oli läkähtyä.

Äkkiä huusi hän:

— En jaksa enää... käteni uupuvat. Minä uppoan...

Soutajat pysähtyivät neuvottomina.

— Pujottakaa se riippaköysi kainaloitteni alitse ja sitokaa minut
perälautaan, rukoili Kölliskö.

Niin myöskin tapahtui. Ja sitten hinattiin hänet perille hervottomana
kuin jauhosäkki.

Kun Kölliskön jalat yltivät pohjaan, päästi vanhin neideistä köyden
äkkiä irti, minkä jälkeen vene kiireesti souti tiehensä.

Kölliskö kompastui ja meni aluksi umpisukkulaan. Kun hän vihdoin sai
päänsä jälleen pinnalle, olivat hänen korvansa, silmänsä, sieraimensa
ja suunsa niin täynnä vettä, ettei hän saanut edes kiitetyksi kyydistä,
ja syvään huokaisten alkoi hän kömpiä kunnankirjurin rannalle, pappilan
neitien soutaessa tiehensä niin että vesi keulassa kohisi, ja soutajien
ummistaessa silmänsä, kun hra Kölliskö kokonaisuudessaan nousi vedestä.

Ei se kyllä mikään hurmaava näky ollutkaan.




UUSI SYYSHATTU


Herra Adolf Iivari Vehnänen istui jo aamiaispöydässä, lehteä lukien,
kun rouva Saara Vehnänen tuli kaupungilta.

Rouva Saara Vehnänen oli omituisen kiihtyneen näköinen. Hänen
poskipäillään oli siitä aiheutuva merkitsevä ruskotus. Herra Vehnänen
ei kuitenkaan huomannut sitä. Hän luki juuri semmoisia kiinalaisia
uutisia, että Kiangsu-joukot ovat murtaneet Tshekiang-linjan Ihingin
lähistöllä ja Hangtshou on tullut evakuoiduksi.

— Jaa, kyllä se on kamalaa! sanoi Saara Vehnänen.

— Hm, murahti hra Vehnänen, ja luki, että Hongtshoussa on Tshekiangin
poliisipäällikkö Hsiakao toimeenpannut kaappauksen, minkä johdosta
Lujungsiangin on ollut pakko paeta Shanghaihin.

Sitten A. I. Vehnänen vaistomaisesti tajusi, että Saara kukaties oli
sanonut jotakin hänelle tarkoitettua, ja kysyi:

— Häh?

— Minähän olen kuin pellonpelätti, väitti rouva Vehnänen. — Sinä et
tietysti koskaan huomaa, millä tavalla minä käyn puettuna, sillä miehet
katselevat vain toisten rouvia...

Ja niin edespäin. Emme tahdo keinotekoisesti venyttää tätä kertomusta
perinpohjaisella yksityiskohtaisuudella. Rouva Vehnäsen yhtä pitkän
kuin kaunopuheisen ja vakuuttavan esityksen ponsi oli, että vihdoinkin
oli tullut aika ostaa hänelle uusi hattu.

— No, osta, osta! sanoi hra Vehnänen, ja yritti ruveta lukemaan
uutista, että Tshangtsholinin lentokone oli viskannut pommin
Tshingwangtaossa Tshilin rannikolla. Mutta Saara otti häneltä lehden ja
kääri sen kokoon ja istuutui sen päälle ja sanoi, että Adolf Iivarin
_täytyi_ puhua siitä hattuasiasta, ja että hänen täytyi tulla mukaan
valitsemaan vaimolleen hattua. Aivan liian lieväksi rangaistukseksi
siitä, että hän eilen illalla oli istunut skruuvia pelaamassa kello
6:een asti (aamulla nimittäin).

Hra Vehnänen haukotteli ja valehteli sitten, ettei hatun valitsemisen
avustaminen hänestä ollut mikään rangaistus, vaan ilo ja nautinto. Rva
Vehnänen vain hymähti hieman salaperäisesti.

Ensimmäisessä muotikaupassa oli vähän jäykkäselkäisen näköinen neiti,
joka välinpitämättömästi esitteli pari kolme syyshattua. Kun hän sitten
vielä, joko tahallaan tai epähuomiossa, vastasi rouva Vehnäselle
ruotsiksi, poistui viimemainittu äkkiä, hyvästiä sanomatta, myymälästä
pää pystyssä. Hra Vehnänen seurasi häntä pää vähemmän pystyssä ja sanoi
hyvästi.

— Kyllä minä opetan sellaiset fröökynät käsittämään, kuinka yleisöä on
kohdeltava! sanoi rouva Saara Vehnänen kadulla ja hra Vehnänen käveli
hänen perässään seuraavaan muotikauppaan samanlaisin tuntein ja ilmein
kuin tavallinen ihminen seuraisi eläintenkesyttäjää häkkiin, minkä
nurkissa istuu pari kolme miehuutensa parhaassa kukoistuksessa olevaa
intialaista tiikeriä.

Tässä myymälässä ei kuitenkaan ollut uusia syyshattuja. Ne eivät olleet
vielä saapuneet, mutta niitä kuului olevan tulossa erittäin suuri ja
kaunis valikoima, jossa varmasti olisi sellaisia malleja, jotka sopivat
juuri rouvalle.

Hra Vehnänen aukaisi suunsa esittääkseen, että hatun osto lykättäisiin
siksi, kunnes uudet hatut ovat saapuneet, mutta Saara-rouva loi häneen
sellaisen extra-katseen, että hra Vehnänen mitään sanomatta sulki
suunsa, yritettyään haukotella, ikäänkuin olisi juuri sitä varten
suunsa avannut. Haukotusyritys oli muutoin jokseenkin epäonnistunut.

Kolmannessa liikkeessä oli kyllä hattuja, juuri uusia syyshattuja
nimittäin, mutta 45 minuutin kuluttua, jolla ajalla hra Vehnäseltä
oli ennättänyt päästä useampia oikeita ja ehdottomasti luonnollisen
vaikutuksen tekeviä haukotuksia — hänhän oli mennyt nukkumaan klo 6.10
ja noussut ylös klo 7.40 samana aamuna — oli rouva Vehnänen tullut
vakuutetuksi siitä, että ei yksikään tämän liikkeen hatuista ollut
hänelle sopiva.

Sinä iltana ei rouva Vehnänen ollut vielä löytänyt mieleistään
syyshattua. Etsimistä jatkettiin klo 9:ltä seuraavana aamuna —
hra Vehnänen oli pyytänyt ja saanut 3 päivän loman konttoristaan
perheasiain tähden — ja klo 3 i.p. oli rouva Vehnäsellä uusi hattu. Se
oli yksi niistä kolmesta, joita hän oli eilisaamuna koetellut siinä
liikkeessä, missä neiti oli vastannut ruotsiksi, ja nyt puhui rouva
Vehnänen ruotsia ja neiti vastasi pari kertaa erehdyksessä suomeksi,
kun siinä oli suomalaisiakin kundeja, joita täytyi samaan aikaan
palvella suomeksi.

Klo 4 i.p. oli rouva Vehnäsellä myöskin uudet kengät ja kalossit.

Uuden kapan ostaminen täytyi jättää seuraavaan päivään. Uusi kappa oli
välttämätön, sillä vanha ei näyttänyt miltään uuden hatun seurassa.

Kappakauppa päätettiin hra Vehnäsen kolmantena lomapäivänä klo 1 i.p.

Rouva Vehnänen sanoi, että Adolf Iivarin on myöskin ostettava itselleen
uusi hattu, kun vanha näytti niin kuluneelta rva Vehnäsen uuden hatun
rinnalla.

Silloin hra Vehnäsessä jotakin ikäänkuin ratkesi. Rouva lähti kotiin,
mutta hra Vehnänen kävi kolmen tai neljän tuttavansa luona ja viidessä
tai kuudessa pankissa ja osti sitten itselleen uuden hatun ja uuden
kravatin ja uuden kävelykepin ja uudet hansikkaat ja uudet kengät
ja uuden puvun ja uuden päällystakin ja uudet kalossit ja uuden
kravattineulan ja uuden savukekotelon ja silkkiset alusvaatteet ja
uudet sukat ja uudet housunkannattimet ja uudet kalvosinnapit, ja astui
sitten sisään erään asianajotoimiston ovesta Aleksanterinkadun varrella.

— Millä voimme palvella? kysyi keski-ikäinen varatuomari, jolla oli
sileiksi ajellut kasvot, pyöreät silmälasit ja kohtelias käytös.

Hra Vehnänen tuijotti ensin vähän aikaa hajamielisenä eteensä. Sitten
hän pyyhkäisi otsaansa, istahti nahkaiseen nojatuoliin, kohotti
vasemman säärensä oikealle polvelleen, otti taskustaan nenäliinan — se
oli vielä vanha — kuivasi hikisiä kämmeniään ja sanoi:

— Konkurssihakemus!




KADONNUT LUKKO


Mooses Jupisterilla oli kiire, sillä Mooses Jupisteri pelkäsi
myöhästyvänsä. Ja saavansa siinä tapauksessa hyvät sapiskat, sillä
sellaista oli Mooses Jupisterille ennenkin tapahtunut.

Mooses Jupisteri oli vihdoin täydessä kunnossa, ja oli hän
sangen sotaisen näköinen, sillä hän oli lähdössä suojeluskunnan
ampumaharjoitukseen.

— Hyvästi, ja katso lasten perään! huusi Mooses Jupisteri rouva
Jupisterille, temmaten kiväärin nurkasta ja juosten ulos.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä palasi Mooses Jupisteri takaisin,
ojensi kiväärinsä — ei kuitenkaan ampumista varten eikä edes
ampuma-asennossa rouva Jupisteria kohti ja huusi:

— Katso!

— Mitä nyt? kysyi rouva Jupisteri, tuijottaen kivääriin, missä hänen
harjaantumaton silmänsä ei voinut huomata mitään erikoista.

— Tämähän on vallan riivattua! huusi Jupisteri, joka oli tavattoman
kiihtymyksen vallassa. — Missä tämän lukko on?

— Mikä lukko? kysyi rouva Jupisteri. — En minä ole siinä koskaan mitään
lukkoa nähnyt.

— Lukko on poissa! huohotti Mooses Jupisteri.

— Oliko se munalukko vai amerikkalainen? tiedusteli rouva Jupisteri,
joka oli vähemmän perillä sotilaallisista asioista.

— Ääretöntä! huokasi Jupisteri. — Kuinka voi nykyajan nainen ja äiti
olla niin tietämätön? Tämä pyssyn lukko, tämä tässä näin, semmoinen...
no, semmoinen jolla laukaistaan, en minä nyt osaa sinulle sitä sen
paremmin selittää...

— Onko se sitten niin välttämätön? kysyi rouva Jupisteri kaikessa
viattomuudessaan.

— Häh! Välttämätönkö?! huusi Jupisteri hypäten lukoton kivääri
kädessään noin puoli korttelia ilmaan ja tullen sitten yhtä nopeasti
alas. — Onko sinulle pata välttämätön, kun keität ruokaa?!

— Ei, vastasi rouva Jupisteri. — Minä keitän kastrullilla.

— Mutta sinä et voi ampua kastrullilla, parahti Jupisteri, joka oli
jonkin verran pois suunniltaan. — Enkä minä voi keittää lukottomalla
kiväärillä... minä tarkoitin, etten voi ampua lukottomalla kiväärillä.
Ei edes Napoleon olisi voinut tehdä sitä. Missä riivatussa se lukko on?

— Minä en ole koskaan koskenut sinun pyssyihisi! vakuutti rouva
Jupisteri jyrkästi. — Tiedäthän sinä itsekin, että minä pelkään niitä.
Ne voivat paukahtaa.

— Minäkin voin tässä piakkoin paukahtaa, ellei se lukko löydy ja heti!
uhkasi Mooses Jupisteri kolkosti.

Mooses Jupisteri hyökkäsi keittiöön toimeenpanemaan tutkintoa, mutta
palvelustyttö vakuutti pyhästi ei koskaan koskeneensa, ei edes
pikkusormella pyssyyn kajonneensa. Tyttö itki ja sanoi, että hän on
köyhän leskivaimon ainoa tuki ja turva, ja että hän voisi yhtähyvin
tarttua kyykäärmeeseen tai elävään hiireen kuin ruveta kopeloimaan
jotakin ampuma-asetta.

— Sinähän puhdistit kivääriäsi viime viikolla, huomautti Jupisterin
rouva. — Ja minä muistan selvästi, että sinä otit silloin jotakin irti
siitä. Oliko se se lukko?

— Oli, myönsi Jupisteri vähän kankeasti. — Mutta puhdistettuani sen,
panin sen tietysti takaisin paikoilleen.

— Muistatko sen varmaan? kysyi rouva Jupisteri tutkintatuomarin äänellä.

— Muistan, vakuutti Jupisteri, mutta hänen äänessään värähti kuitenkin
jotakin epävarmuutta.

Jupisteri valehteli. Ikävä sanoa, teki hän sen päällepäätteeksi vastoin
parempaa tietoaan. Sillä samassa muisti hän, että silloin oli tullut
vieraita, ja häneltä oli jäänyt lukko panematta paikoilleen. Mihinkähän
se oli joutunut?

Yleinen ja ankara etsiminen kaikista mahdollisista ja mahdottomista
paikoista. Etenkin mahdottomista.

— Tämä on kamala talo, kun täällä ei mikään säily! valitti Mooses
Jupisteri. — Eilen aamulla katosi kauluksen nappi ja tänään kiväärin
lukko. Huomenna kai katoaa sänky tai kirjakaappi...

— Onko se tämä? kysyi palvelustyttö, riiputtaen lukkoa vasemmassa
kädessään ja mahdollisimman kaukana itsestään, kuin olisi se ollut
pommi.

— No, johan minä sanoin, että se on Hilman jäljillä! huusi Jupisteri. —
Mistä se nyt sitten löytyi?

— Se oli herran omalla kirjoituspöydällä herran omien paperien alla,
vastasi loukkautunut palvelustyttö.

— Minua haluttaisi tietää, kuka sen on sinne pannut, mutisi Mooses
Jupisten vähän nolona.

— Niin minuakin, vastasi rouva Jupisten pisteliäästi.

— Mikä sotilas sinä olet, joka hukkaat pyssystäsi lukotkin — jos ne nyt
sitten ovat niin välttämättömät? Mitäs sinä sitten tekisit, jos sota
tulisi, lukottomalla pyssylläsi?

— Minä löisin kiväärinperällä, perhana... niinkuin Sven Duuva!
ärjäisi Mooses Jupisteri äkäisesti ja kiiruhti ulos, saatuaan lukon
paikoilleen, ja paukautti oven niin kovasti kiinni, että palvelustytön
polvet notkahtivat.

Mooses Jupisteri myöhästyi neljännestunnin ampumaharjoituksesta
ja sai kuulla, ettei sellainen kuulu nykyaikaiseen sotilaalliseen
täsmällisyyteen.

Mutta kiväärissä oli joka tapauksessa lukko.

Patruunat vain olivat unohtuneet kotiin...




LÖYTYI


Tämän kertomuksen päähenkilö on nimeltään Ihamuoto Äyskäri.

Hänellä on maan sydämessä — miksi puhutaan maan sydämestä, mutta ei
koskaan puhuta maan maksasta, maan pernasta ja maan munuaisista? —
tuttava virkamies.

Tuttava virkamies oli suorittanut omasta kukkarostaan eräitä kulunkeja,
jotka hänen mielestään olisivat oikeastaan olleet valtion suoritettavat.

Hän hautoi asiaa hampaan kolossaan, kunnes hammas rupesi kaipaamaan
pureskelemista.

Silloin kirjoitti hän valtiolle rakkauden kirjeen, että rakas valtio,
minä olen maksanut semmoista ja semmoista, joka oikeastaan olisi
valtion maksettava. Maksa ne rahat takaisin minulle, niin olet
kiltti, ja minä ylistän sinun oikeamielisyyttäsi ja opetan lapsenikin
ylistämään sitä. Myönnän, ettei anomus ollut juuri niillä sanoilla
kirjoitettu. Mutta ajatusmeininki oli osapuilleen se.

Sitten liitti hän mukaan paljon todistuksia ja kuitteja, joista kävi
selville, että hän oli pulittanut laihasta lompakostaan juuri sen
summan, jota hän pyysi takaisin, ja melkein itki, kun niihin joka
paperiin täytyi panna kalliita karttamerkkejä, toisiin 20 mkan, toisiin
10 mkan hintaisia. Sitten lähetti hän paperit menemään.

Sitten rupesi hän odottamaan, että valtio maksaisi hänelle summa
Suomenmarkkaa niin ja niin paljon.

Nyt luulee joku, että tietysti ei valtio maksanut. Niin mekin luulimme.
Mutta älkäähän mitään.

Se virkamies odotti eräitä kuukausia, antaakseen valtiolle aikaa
järjestää ajatuksiaan ja tuumia asiaa. Sitten kirjoitti hän tämän
kertomuksen päähenkilölle Ihamuoto Äyskärille: Hyvä veli ja niin
edespäin. Semmoinen ja semmoinen asia. Viitsitkö tiedustella valtiolta,
onko hän ajatellut asiaa ja onko hän halukas maksamaan tuon määrän,
jota sen tosin ei ole _pakko_ maksaa kirjoitetun lain jälkeen, mutta
joka sen kuitenkin olisi maksettava inhimillisen oikeuden ja kohtuuden
nimessä. Anteeksi että vaivaan, mutta kun ei minulla ole muitakaan
tuttavia siellä. Tuus j.n.e.

Ihamuoto Äyskäri harjasi hattunsa ja lähti puhuttelemaan hallitusta.

Hallitus pani silmälasit nokalleen ja sanoi, että yhä tätä
lämmintä syksyä jatkuu — Äyskäri on hyvä ja istuutuu! — ja selaili
muistikirjojaan ja sanoi, että kyllä Äyskäri on oikealla asialla ja
että hallitus on kyllä myöntänyt ne rahat. Vaikka ei sen olisi ollut
pakko sitä tehdä, mutta hallitus ottaa myöskin huomioon oikeuden ja
kohtuuden ja omantunnon äänen. Hyvästi, Äyskäri!

Herra Ihamuoto Äyskäri oli niin onnellinen ystävänsä puolesta että ei
muistanut kiittääkään.

— Ne rahat kai saa nostaa sieltä sen omasta hallituksesta? kysyi hän
mennessään.

— Hm... juu... murahti hallitus hajamielisenä. Hallitus oli nimittäin
jo ennättänyt syventyä jälleen hallitsemaan maata.

Äyskäri meni pois ja tilasi kahvilassa yhden kahvin omenatortun kera ja
soitti sen virkamiehen omaan hallitukseen ja kysyi, että sieltäkö ne
rahat saa?

— Jaa, sanoi virasto. — Jos Äyskäri on hyvä ja soittaa meidän
tilikonttoriimme. Kyllä tilikonttori tietää.

Äyskäri kiitti ja soitti tilikonttoriin. Tilikonttori sanoi, että
kyllä Äyskäri nyt taitaa olla joron jäljillä, mutta kunhan pyydämme
kasöörskaa puhelimeen.

Kasöörska tuli ja sanoi, että ei Äyskäri, ei meille ole tullut mitään
sellaista. Eivätkä ne yleensäkään tule meidän kauttamme.

— Mistäs kautta? kysyi Äyskäri.

— No jos Äyskäri kysyisi lääninrahastosta. — Siellähän on rahoja.

— Onhan siellä, myönsi Äyskäri. — Kiitos nyt vain ja adjöö så mykky!

Äyskäri maksoi yhden kahvin omenaleivoksen kera ja antoi juomarahaa 50
p. Sitten lähti Äyskäri lääninrahastoon.

Lääninrahasto kuunteli Ihamuoto Äyskärin selostusta pää vähän
kallellaan ja sanoi, että jos Äyskäri menisi tuolle toiselle luukulle.
Siellä on neiti joka...

Siellä oli neiti.

Ihamuoto Äyskäri rykäisi ja puhui.

Neiti selaili kirjojaan ja sanoi:

— Jaa ei meille ole tullut sellaista maksumääräystä.

— Kenellekäs se sitten on tullut? kysyi Äyskäri ääni vähän paksuna.

— Jaa en minä voi tietää.

— Hyvästi, sanoi Äyskäri ja soitti hallitukselle.

Hallitus ei itse ollut puhelimessa, mutta joku sanoi, että vai ette
löydä rahoja. Kyllä ne pitäisi löytyä.

— Juu, sanoi Äyskäri. — Pitäisi kyllä.

— Kysykääpä valtionkonttorista.

— Oi kiitos.

Ihamuoto löi otsaansa ja ajatteli, että minä olen aasi, ikiaasi. Miksi
en minä heti mennyt valtiokonttoriin?

Ihamuoto meni valtiokonttoriin.

Ihamuoto hymyili ystävällisesti valtiokonttorin neidille ja neiti
hymyili yhtä ystävällisesti Äyskärille ja sanoi, että ei rakas
Ihamuoto, ei ole meillä niitä rahoja.

— Saanko minä pudota istualleni? kysyi Ihamuoto Äyskäri ja vaipui
tuolille.

Neiti meni ilmoittamaan valtiokonttorin herralle, että nyt siellä on
yksi Ihamuoto Äyskäri, ja nyt putosi se istumaan tuolille.

Herra tuli, ja sitten kun Ihamuoto Äyskäri oli itkenyt pikkusen
niisti hän nenänsä ja kysyi, saako hän kertoa herralle surullisen
elämäntarinansa?

Herra kuunteli häntä sääliväisenä, sillä hän oli hyvä herra ja hänellä
oli sydän kultaa sekä sitäpaitsi oikealla paikallaan.

Sitten taputti hän Ihamuoto Äyskäriä olalle ja lohdutti häntä ja sanoi:

— Äyskäri tekee nyt näin: Äyskäri menee siihen ministeriöön, joka on ne
rahat myöntänyt, ja kysyy reistraattoria.

— Suur kiitosta paljon kiitoksia! mutisi Äyskäri ja kompuroi pois.

— Yksi kappale reistraattoria! sanoi Äyskäri ministeriössä.

Se oli taas neiti, se reistraattori. Äyskäri kysyi, kummin puolin on
parempi, tunnustaako hän ensin rakkautensa vai kertooko ensin asiansa?

Neiti löi auki ison kirjan ja sanoi:

— Rahat ovat myönnetyt ja siitä on mennyt sinne asianomaiseen
hallitukseen virkakirje nro 9889. Älkää hellittäkö siitä hallituksesta!

— Ahaa! huusi Ihamuoto Äyskäri ja juoksi ulos ja otti auton ja ajoi
siihen virastoon ja juoksi ensimmäiseen huoneeseen, minkä ovi oli auki,
ja kun ei siellä ollut ketään, niin istuutui hän pöydälle. Keskelle
pöytää.

Puolen tunnin kuluttua levisi virastossa huhu, että siellä istuu mies
keskellä pöytää niinkuin kaakku.

Sitten tuli sen pöydän haltija ja kysyi, että kuinka niin?

— Niinpä niin, sanoi Ihamuoto Äyskäri. — Ja sitten lähden kun rahat
löytyvät.

Silloin rupesi koko virasto juoksentelemaan ja sanoi, että voi kun joku
löytäisi sen asian, jotta saataisiin Äyskäri pois pöydältä.

— Löytyi! kirje löytyi! huusi lopuksi se pöydän haltija. — Ja rahat
menevät virkateitse sille ystävällenne säädetyssä järjestyksessä!

— Miksi ei sitä minulle heti sanottu? kysyi Äyskäri, outo kiilto
silmissä.

Kukaan ei vastannut. Kukaan ei näet tiennyt sitä. Sitten nousi Äyskäri
pois pöydältä, lankesi sen virkamiehen kaulaan ja pyysi saada esittää
lähempää tuttavuutta.




JOULUSIIVOUS


— Iankaikkinen kaaos ja sekamelska ja himphamppu ja...! mutisi Vilho
Pumpula, tullessaan kotiin Abrahamin päivänä ja törmätessään pimeässä
eteisessä Baabelin torniksi ladottuun tuolikasaan, joka kukistui
hirmuisella kolinalla ja ryskinällä, haudaten allensa Vilho Pumpulan,
Rouva Kaisa Pumpula ja molemmat palvelijattaret sekä apumatami
kiipesivät tai hyppivät näiden raunioiden yli liinat tiukasti päähän
sidottuina ja suuret, merkilliset esiliinat edessä ja muutenkin
kummallisen näköisinä.

— Mitä Viipuria tämä on? kysyi Vilho Pumpula. Selvyyden vuoksi
on huomautettava, että hän käyttää Viipurin nimeä jonkinlaisena
voimasanana. (Vilho Pumpulan anoppi asuu Viipurissa.)

— Hyvä isä, herra on tuolikasan alla! huudahti sisäkkö, hypätessään
tuolikasan yli. Mutta hänellä ei ollut aikaa ryhtyä auttamaan.

— Mitä teet siellä? Sinä olet meidän tiellämme! huudahti Kaisa Pumpula
lentäessään tuolien yli, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän
kadonnut niinkuin sisäkkökin.

Lopuksi sai Pumpula kiinni apumatamin kantapäästä eikä hellittänyt
ennen kuin apumatami oli siirtänyt tuoleja sen verran syrjään, että
Pumpula pääsi ylös.

Työhuoneessaan kohtasi häntä näky, joka sai kylmän hien nousemaan hänen
otsalleen.

— Mikä sinut nyt tähän lennätti keskelle joulusiivousta? kysyi rouva
Kaisa Pumpula ja oli samassa kadonnut.

Vilho Pumpula katosi myöskin. Hän tuli vasta illalla jälleen kotiinsa.
Hän tunsi sen kodikseen vain ovessa olevasta nimikilvestä, sillä se
oli ainoa esine, jota ei oltu otettu paikoiltaan, mutta se olikin
kiinnitetty hyvin lujasti neljällä ruuvinaulalla. Sitten kömpi hän
valkoisella lakanalla peitetylle sohvalle, pujahti lakanan alle ja
tunsi olevansa kuin vainaja, jota ei kukaan kaipaa, ja nukkui samassa.
Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli nukkunut, mutta arveli kellostaan
ja eräistä muista merkeistä päätellen olevan Iisakin päivän aamun,
kun apumatami huudahti pelästyneenä, kohottaessaan sohvaa peittävää
lakanaa, ja rouva Kaisa Pumpula kysyi:

— Oletko nukkunut siinä koko yön... hyvänen aika, minä luulin sinun
olevan sängyssäsi. Sinä olet tiellä...

— Minä menen tielle, jupisi Vilho Pumpula. — Minä menen sille leveälle
tielle, joka vie Viipuriin...

— Sinun täytyy syödä ulkona päivällistä, ilmoitti Kaisa-rouva. — Meillä
ei nyt ole mitenkään aikaa.

Pumpula söi ulkona sekä päivällisen että illallisen. Hän ilmestyi
kotiin vasta Israelin päivän aamuna ja ajatteli, että mitähän rouva
Pumpula sanoo.

Rouva Pumpula ei ollut huomannutkaan, että Vilho Pumpula oli ollut
poissa kotoa.

Vilho Pumpula näki, että ikkunaverhot olivat poissa ikkunoista ja että
kukat olivat keskellä permantoa — hän ei ollut tiennyt, että heillä
oli niin paljon kukkia — ja että katossa oli henkilö, joka muistutti
apumatamia, tikapuiden nenässä, ja että yleisvaikutus oli se, että
Helsingissä tai ainakin Kruununhaassa oli tapahtunut maanjäristys.

— Mitä olisi asiaa? kysyi Kaisa Pumpula Vilho Pumpulalta, joka seisoi
eteisessä hattu kädessä ja toinen jalka likasangossa. Sitten tunsi hän
miehensä: — Onko se Vilho? Luulin, että olit jo lähtenyt...

— Olin jo lähtenyt... sanoi Vilho Pumpula väsyneenä. — Palasin vain
ilmoittamaan, että piletti on ostettu ja passi viseerattu, minä lähden
neljännestunnin kuluttua lammaspaimeneksi Austraaliaan.

— Hyvä, hyvä! huudahti rouva Kaisa Pumpula. — Tule sitten illalla
takaisin, ehkä olemme ennättäneet saada kuntoon siihen mennessä.

— Hyvä isä, herra lähtee Austraaliaan! huusi sisäkkö keittiössä
apumatamille, ja apumatami sanoi, että mitä se nyt, onhan hänelläkin
veljenpoika Austraaliassa.

— Onkohan herra Pumpula kotona? kysyi eräs mies, jolla oli laukku
kainalossa.

Pumpula, joka oli painanut lakin päähänsä ja tunsi Uukkumiehen
ylöskantoapulaiseksi, astui ulos ovesta ja anoi:

— Herra Pumpula ei ole kotona, hän on lähtenyt pitkälle matkalle.

— Minulla olisi ollut asiaa, selitti ylöskantomies.

— Niin olisi minullakin ollut, vaan ei enää ole, vastasi Vilho Pumpula,
lähtien menemään alas portaita.

— Hän ei värähtänytkään, kun ilmoitin lähteväni Austraaliaan! ajatteli
Pumpula vähän katkerasti. — Hän vain huiskutti pölyriepuaan ja katosi.
Pölyriepu merkitsee hänelle enemmän kuin minä. Hän ei ollut huomannut,
etten ollut kotona koko viime yönä.

Vilho Pumpula meni Kämppiin aamiaiselle. Sieltä hän lähetti
sähkösanoman kotiinsa:

 »Asuntoni toistaiseksi Kämp. Tervehdi lapsia, jos löydät ne joskus.

 Vilho».

Kolmen tunnin kuluttua sai hän vastaussähkösanoman:

 »Pumpula.

 Kämp.

 Tule heti. Lapset kateissa. Olen niin onneton.

 Kaisa».

Vilho Pumpula otti hirmustuneena auton ja ajoi kotiinsa.

— Minä en muistanut ollenkaan, että meillä oli lapsiakin, itki rouva
Kaisa Pumpula.

Sisäkkö sanoi, että lapset olivat vielä toissapäivänä olleet kotona,
mutta sen jälkeen ei niitä ollut näkynyt.

— Pitäisi ilmoittaa etsivään osastoon, arveli keittäjä.

— Taikka panna anonssi lehteen, ehdotti apumatami.

— Minulta katosi kerran kissanpoika, ja minä panin anonssin lehteen ja
sain sen takaisin. Se oli valkoinen.

— Mutta jos ne ovat Riikka-tädin luona? kysyi Vilho Pumpula.

Hra Pumpula soitti Riikka-tädille.

— Mutta minähän sanoin Kaisalle, että vien lapset meille! huusi
Riikka-täti kummastuneena.

— Jaa, mutta kun on joulusiivous, niin ei semmoisia sanomisia huomata,
selitti Pumpula. Sitten kysyi hän vaimoltaan:

— Joko lapset saavat tulla kotiin?

— Ovatko ne Riikka-tädin luona? No pyydä, että täti pitää ne vielä
huomiseen. Meillä on vielä kaksi konttoria siivoamatta ja sinun
työhuoneessasi täytyy ottaa kaikki kirjat alas ja pyyhkiä yksitellen,
ja sitten täytyy...

Vilho Pumpulalla on kirjoja 37 juoksevaa syltä. Hän on ne perinyt
sedältään, ja kun hän ei itse niitä paljoakaan käsittele, niin arvasi
hän, että niissä on pölyä enemmän kuin koko muussa Kruununhaassa
yhteensä.

Vilho Pumpula loi ympärilleen pöllömäisen katseen, painoi hatun
päähänsä ja lähti ulos odottamaan joulusiivouksen päättymistä.

Hän lienee nyttemmin sivuuttanut jo Seinäjoen.




KOHTALON ISKU


Oltiin joulun alla.

Maa oli musta, sillä ensi lumet olivat sulaneet jo kahteen taikka
kolmeenkin kertaan, taivas oli viikkokausia ollut likaisen harmaa, ja
päivää ei ollut ollenkaan. Oli vain kaksi pimeää, ja niiden välillä
muutama tunti ikävää hämärää.

Liikemies Taneli Tursas oli matkalla konttoriinsa.

Hän oli syönyt kotonaan tavanmukaisen keveän ensiaamiaisensa: puuroa,
käristettyä kinkkua ja munia sekä kahvia voileipien kera, ja seisoi
nyt iso sikari hampaissa raitiovaunun takasillalla. Raitiovaunussa ei
saa polttaa, mutta takasillalla saa polttaa, ja Taneli Tursas poltti
siis, ja suurin osa savusta meni niinkuin tavallisesti vaunuun. Mutta
se oli sääntöjen mukaista, niin ettei siihen ollut kenelläkään mitään
sanomista.

Taneli Tursas ei kuitenkaan ainoastaan polttanut, hän myöskin ajatteli.
Kumma kyllä ajatteli hän vaimoansa, rouva Juulia Tursasta.

Rouva Tursaassa oli viime päivinä ollut jotakin omituista.

Hän oli ollut tavattomasti itseensä sulkeutunut ja hajamielinen. Hänen
puheensa oli enimmäkseen ollut hyvää päivää — kirvesvartta.

Ja kun Taneli Tursas siinä ajatteli, savustaen ympäristöään, niin
muisteli hän, että rouva Tursaan silmät, Taneli Tursaan tullessa eilen
aivan täsmällisesti päivälliselle, olivat olleet punertavat. Taneli
Tursas ei ollut kiinnittänyt siihen silloin erikoisempaa huomiota,
sillä hän oli otaksunut, että rouva Tursaalla oli vain ollut tuota
nykyaikoina niin tavallista ja yleistä nuhaa.

Mutta nyt juolahti Taneli Tursaan mieleen, että rouva Tursas kukaties
oli itkenyt?

Mikähän häntä oikein mahtoi vaivata?

Herra Tursaan ahkera ajatustyö ei johtanut mihinkään ratkaisuun.

Oikeastaan ei Taneli Tursas olisi tullut ajatelleeksi koko asiaa, ellei
rouva Tursas tänä aamuna, istuttuaan aamiaispöydässä aivan tuppisuuna
— niinhän siinä tosin tavallisesti ainakin istuttiin, Tursaan ahmiessa
yht'aikaa aamiaistaan ja sanomalehteään — olisi vihdoin, herra Tursaan
kiskoessa eteisessä päällystakkia ylleen, tullut myöskin eteiseen
ja tehnyt, omituinen ilme kasvoillaan, pari herra Tursaan mielestä
kutakuinkin aiheetonta kysymystä:

— Menetkö sinä nyt suoraan konttoriisi?

— Tietysti! oli herra Tursas vakuuttanut, ja lisännyt, ettei hänen
aikomuksensa suinkaan ollut lähteä Brasiliaan, vaan ainoastaan
konttoriinsa, joka oli samassa paikassa kuin ennenkin.

— Avaatko sinä siellä ensi työksesi postin? oli rouva Tursas sitten
kysynyt.

Herra Tursas oli luonut vaimoonsa ihmettelevän katseen ja kysynyt
vuorostaan, luuliko Juulia Tursas, että hän aikoisi tällä kertaa lykätä
postin avaamisen ensi vuoteen?

Rouva Tursas ei ollut tehnyt useampia merkillisiä kysymyksiä, ja Taneli
Tursas oli kiiruhtanut työhönsä. Vasta raitiovaunussa oli hän alkanut
aprikoida vaimonsa omituista käytöstä ja äskeisiä kysymyksiä.

Ja mitähän se siitä postista? Pitäisiköhän siellä olla jotakin
erikoista?

Asia alkoi lopuksi jonkinverran vaivata Taneli Tursasta. Varmaankin
tässä piili jotakin, jonka selitys ehkä on odottamassa häntä
konttorissa.

Miksi kulkivat raitiovaunutkin tänään niin hitaasti? Ja miksi
kyhnystelivät ihmiset niin tavattomasti, noustessaan vaunuun ja
astuessaan siitä pois? Taneli Tursaan olisi tehnyt mieli tuupata
poistujia niskasta kadulle ja temmata tulijoita kauluksesta ylös.

Vihdoin pääsi hän kuitenkin konttoriinsa. Rappukäytävässä meni hissi
juuri hänen nenänsä edestä, niinkuin se aina menee, ja Taneli Tursas
sanoi silloin voimasanan, niinkuin hän aina sanoo. Tällä kertaa sanoi
hän sen vain tavallista voimallisemmin. Hissin teräsköysi kesti
kumminkin.

Konttorissa murahti hän hyvän huomenen neideilleen, siivoojamatamille
ja juoksupojalle, ja harppaili pitkin askelin omaan huoneeseensa.

Hänellä oli tuskin aikaa riisua päällystakkia yltään, ja kalossit
unohtuivat hänen jalkoihinsa, kun hän riensi työpöytänsä ääreen, jolla
posti oli tavallisella paikallaan pöydän vasemmalla kulmalla.

Johtaja Tursas alkoi kiireesti selailla kirjepinkkaa. Siinä oli ensin
eräitä päältäkin nähden tavallisia afäärikirjeitä, mutta sitten
tuli markan postimerkillä varustettu ja johtaja Taneli Tursaalle
yksityisesti osoitettu kirje, jonka kuoressa sana »_yksityisesti_» oli
alleviivattu kahdella paksulla, mustalla viivalla.

Herra Tursaan korvat sävähtivät ensin tavallista punaisemmiksi ja
vaalenivat sitten seuraavassa sekunnissa tavallista vaaleammiksi.

Näitä ilmeisiä voimakkaan mielenliikutuksen merkkejä eivät aiheuttaneet
mainitut paksut mustat viivat, ei myöskään sana »yksityisesti» enempää
kuin markan postimerkkikään.

Mutta osoite oli kirjoitettu rouva Juulia Tursaan tutulla,
naisellisella käsialalla. Taneli Tursaan ei olisi tarvinnut nähdä muuta
kuin isojen T-kirjainten koukerot ollakseen heti selvillä siitä, kenen
kädestä kirje oli lähtöisin.

_Mitä_ oli Juulialla kirjoittamista hänelle? Miksi ei hän ollut
suullisesti puhunut asiaansa? Olihan vasta parikymmentä minuuttia
kulunut siitä, kun oli erottu.

Ja tämä kirje oli kirjoitettu eilen.

Eilen, jolloin Juulian silmät olivat olleet punaiset....

Äkillinen vapistus kulki edestakaisin pitkin johtaja Taneli Tursaan
selkäpuolta, ensin alhaalta ylös ja sitten ylhäältä alas. Tai
mahdollisesti päinvastoin. Sillä hetkellä ei herra Tursas olisi voinut
sitä niin varmaan sanoa, eikä myöhemminkään. Ja ne mustat viivat niin
synkän ja onnettomuutta ennustavan näköiset.

Taneli Tursas vaipui istumaan pyörivään konttorituoliinsa ja asetti
vaimonsa kirjeen avaamatta eteensä pöydälle.

Samassa soi puhelin. Siellä oli joku asiakas, joka tahtoi selkoa
jostakin asiasta. Paljon selkoa ei hän siitä saanut, sillä hra Tursas,
joka kuin hypnotisoituna tuijotti edessään olevaan kirjeeseen markan
postimerkkeineen ja alleviivattuine »yksityisineen», antoi niin
epäselviä ja suorastaan sekavia vastauksia, että asiakas lopuksi
sulki hyvästiä sanomatta puhelimen, luullen johtaja Tursaan olevan
pahanlaisesti päissään jo tänä varhaisena aamupäivän hetkenä.

Vihdoin kokosi Taneli Tursas mielenmalttinsa, tarttui vasemmalla,
vähän vavahtelevalla kädellään rouva Juulian kirjeeseen ja oikealla,
vähän enemmän vavahtelevalla kädellään paperiveitseen sekä sai kirjeen
jotenkuten auki.

Keskikokoiset, kylmät hikikarpalot alkoivat kihota hänen otsalleen kun
hän luki:

 »_Rakas Taneli parkani_!

 Ihmettelet kai, kun kirjoitan Sinulle, mutta tämän luettuasi ymmärrät
 itsekin, miksi en voinut sanoa tätä suullisesti Sinulle. Ja nyt
 ensiksi: ole mies! Kestä tämä kohtalon isku miehuullisesti! Kun asiaa
 tarkemmin ajattelet täytyy Sinun itsesikin myöntää, että sen täytyi
 tulla ennemmin tai myöhemmin. »Kenen syy?» kysyy Eino keino. »Sinun
 syy, minun syy», vastaa hän. Olisin tahtonut säästää Sinut tältä
 koettelemukselta, joka — kenties — on liian raskas Sinulle, mutta en
 voi tehdä sitä. Minä en voi!

 Olenhan jo monta...»

Siinä oli käännettävä lehteä. Kylmät hikipisarat tipahtelivat Taneli
Tursaan liiveille, ja hänen sydämensä jyskytti ja hänen silmissään
näytti kuin olisi ilmassa leijaillut pieniä nokihiutaleita.

Juuri samassa koputettiin ovelle ja eräs konttorineideistä astui sisään.

— Ei... ei nyt! huusi johtaja Tursas käheällä äänellä.

— Myöhemmin...

Neiti peräytyi pelästyneenä, sillä johtajan tuhkanharmaat kasvot olivat
kamalat katsella.

Kirje tärisi kuin myrskyssä Taneli Tursaan hyppysissä, kun hän sai
käännetyksi lehden ja jatkoi lukemistaan:

 »... kertaa muistuttanut Sinulle siitä, mutta se ei ole auttanut.
 Vastaa siis seurauksista ja kestä kuin mies se uutinen, jonka nyt
 kuulet: jollet vihdoinkin, ja aivan heti, toimita miehiä korjaamaan
 keittiön hellaa, niin saat päivällisellä tyytyä kylmään ruokaan!

                                              _Juulia_».

Taneli Tursaan huulilta kuului jonkinlainen tylsämielinen höhötys. Se
pääsi häneltä ihan itsestään.

Mutta ennenkuin tunti oli kulunut, hääräsi Tursaan keittiössä kaksi
ammatti miestä tulisella kiireellä hellan kimpussa.




ANOPIN HAMPAAT


Viime joulun seudussa oli Jästipään perheen asuinpaikka Liisankadun
varrella salaperäisen tapauksen ynnä siitä seuranneitten ja siihen
liittyvien kauheitten ja surullisten kohtausten näyttämönä.

Herra Jästipään anoppi oli tullut jouluksi Vaasasta katsomaan
sukulaisiaan ja Helsingin kaupunkia ja ihmettelemään, kuinka kukaan
normaali ihminen voi asua ja viihtyä sellaisessa kaupungissa kuin
Helsingissä sekä lausumaan julki vakaumuksensa, ettei kukaan oikea
ihminen voi, täysin säilyttäen itsekunnioituksensa sekä tuntien
niin täydellistä onnea ja sopusointua ja viihtymystä kuin tässä
vajavaisuuden maailmassa yleensä on mahdollista, asua missään muualla
kuin Vaasan kaupungissa talvella ja tunnin matkan päässä Vaasan
kaupungista kesällä.

Anoppi tuli aaton aattona ja ennätti jo asemalta Liisankadulle
ajaessaan todeta, että Helsinki oli tullut entistä kamalammaksi
sitten viimenäkemältä, ja että se muuttuu edelleen nopeassa tahdissa
epäedukseen, päinvastoin kuin Vaasan kaupunki, joka muuttuu, sen minkä
yleensä muuttuu, vain edukseen.

Jästipäät kuulivat näitä esityksiä ja väitöksiä jossakin määrin
protesteeraten sillä helsinkiläisinä olivat he tietysti jonkinverran
arkoja Helsingin kunnian puolesta, ja Jästipää yritti kinata vastaan,
mutta joutui luonnollisesti häviölle, sillä hänen anopilleen ei
kukaan pidä puoliaan, ei edes pari kappaletta kaupunginvoudin
ulosottoapulaisia, jotka kuitenkin ovat karaistua rotua ja muistuttavat
jossakin suhteessa vanhoja roomalaisia tai ainakin Suomen sodan
sankareita sellaisina kuin J. L. Runeberg ne on runoelmissaan kuvannut.

Sitten ryhdyttiin laskeutumaan vähitellen levolle, jolloin anoppi
sai tilaisuuden ohimennen tiedustella, ovatko helsinkiläiset
lapset yleensäkin niin huonosti kasvatettuja ja tottelemattomia,
vai muodostivatko Jästipään lapset eriskummallisen ja aiheellista
huolestumista herättävän poikkeuksen. Sitten kertoi anoppi, ottaessaan
hampaat suustaan ja pannessaan ne vesilasiin yöksi, valaisevia ja
mieltäkiinnittäviä esimerkkejä siitä, kuinka hänen aikanaan lapsia
kasvatettiin ja miten ilahduttaviin tuloksiin tuolla entisellä
koetellulla kasvatusjärjestelmällä päästiin.

Seuraavana aamuna, siis jouluaaton aamuna, tuossa vähää ennen
aamiaista, kun anoppi aikoi ryhtyä valjastamaan suutaan murkinaa
varten, kuului anopin huoneesta kova ja kiihkeä huutoja kun
läheisyydessä olevat Jästipäät olivat syösseet sisään anopin
huoneeseen, seisoi anoppi siellä kalpeassa ja kaameassa kauneudessaan
ja huusi, että häneltä oli yöllä varastettu hampaat.

— Suustako? kysyi sisäkkö Lotta ällistyneenä, toisessa kädessään harja
ja toisessa kädessään n.s. suupsihveli.

Anoppi kysyi terävästi, oliko Lotta kotoisin Sysmästä vai Luumäeltä,
jolloin Lotta, joka ei ymmärtänyt letkausta, vastasi viattomasti
Jämsästä kotoisin olevansa, ja anoppi sanoi ruotsiksi tyttärelleen,
rouva Jästipäälle, ihmettelevänsä, että hänen oli onnistunut löytää ja
kokoelmiinsa liittää näin naivi luonnontuote.

Sitten hyökkäsi anoppi Lotan kimppuun kysymyksellä, minne hän oli
pannut anopin hampaat ja oliko hän heittänyt ne likaämpäriin, ja Lotta,
jonka omat hampaat olivat kuin nuoren naarasilveksen, sanoi, ettei hän
suinkaan ollut ottanut eikä tarvinnutkaan vanhanrouvan hampaita, ja
anopin lausuessa yhä julki epäilyksiään itki Lotta ja paiskeli ovia
ja sanoi itsensä irti loppiaisesta ja vaikeroi keittiössä, suolaten
sianlihakastikkeen eli n.s. sipatin katkerilla kyynelillään, että jos
hän olisi tiennyt, millaisia ihmisiä kaupunkilaiset olivat, niin ei
hän olisi koskaan lähtenyt Jämsästä, vaan olisi asunut siskonsa kanssa
äitimuorin mökillä, unhotettuna, mutta onnellisena, elämänsä loppuun
asti.

Niistä hampaista tulikin sitten vähän tavaton kohina ja kysyminen,
sillä ne olivat täydelliset hampaat, oikein suuntäysi, ja Jästipäät
toimittivat poliisitutkintoa ja istuivat oikeutta pitkin koko
aattopäivää, anopin toimiessa yleisenä syyttäjänä, ja kaikki pienet
Jästipäät tutkittiin moneen kertaan ja mitä tarkimmasti. Ja synkkä
epäilyksen varjo lankesi eritoten nuorimpaan, toisella vuodella olevaan
Paavo Aurelius Jästipäähän, jonka taipumus kuljetella kaikenlaista
irtaimistoa ja kätkeä sitä mitä merkillisimpiin paikkoihin oli
yleisesti tunnettu. Paavo Aureliuksesta ei kuitenkaan saatu sen
suurempaa tolkkua, mihin oleellisesti vaikutti hänen toistaiseksi
varsin puutteellinen suomenkielen taitonsa.

Meidän ei tarvinne erikoisesti huomauttaa, että Jästipäiden asunto
ja melkein koko talokin käännettiin niinä päivinä nurin, ja anopin
hampaita etsittiin ei ainoastaan kaikista sopivista vaan myöskin,
älkää panko pahaksi! sopimattomistakin paikoista, mutta hampaista ei
näkynyt merkkiäkään. Niiden katoamisessa oli jotakin käsittämätöntä ja
suorastaan yliluonnollista, eikä ollutkaan kumma, jos anoppi vakuutti,
ettei hänelle ollut milloinkaan ennen moista tapahtunut eikä hän ollut
kuullut muillekaan sellaista tapahtuneen.

Kun toiset sitten söivät kinkkua, niin täytyi anopin tyytyä
mutustelemaan puuroa ja likokalaa. Anoppi sanoi, ettei hän olisi
luullut koskaan voivansa joutua sellaiseen tilaan, että hänen täytyi
syödä likokalaa, jota hän miltei inhoaa, ja jättää maistamatta kinkkua,
joka oli lapsuudesta asti ollut hänen herkkuansa.

Tämänkaltaiset ja monet muut samantapaiset huomautukset eivät olleet
omiaan ylentämään Jästipäitten joulutunnelmaa, ja joulun jälkeen anoppi
lähti hampaattomana ja katkerana, vaikka hätäytyneet Jästipäät olivat
muuttaneet melkein kaikki paremmat joululahjat anopille osoitetuiksi.
Lähtiessään pyysi anoppi, että hampaat — _jos_ ne milloinkaan löytyvät
— lähetettäisiin postipakettina Vaasaan, ja lausui loppu huokauksenaan
olevansa varma siitä, että mikään tällainen ei olisi ollut mahdollista
sen lastenkasvatusjärjestelmän vallitessa, jonka hänen aikakautensa
tunsi.

Anoppi ei tiedustellut hampaitaan sen koommin, hän vain ilmoitti kerran
viikossa postikortilla rouva ja herra Jästipäälle, miten paljon hän
oli viikon kuluessa laihtunut puutteellisen ja yksipuolisen ravinnon
vuoksi, ja mitä ruoansulatushäiriöitä hän kulloinkin kärsi, ja herra
Jästipäästä alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että hän on tulossa
murhamieheksi, joka on päättävä päivänsä vankilan kolkkojen muurien
sisäpuolella.

Viime viikolla anoppi lopuksi ilmoitti laatineensa testamenttinsa
ja saapuvansa laitattamaan itselleen uudet hampaat. Hän otaksui
vävypoikansa teräväpäisenä miehenä pääsevän selvyyteen siitä, kuka
laskun maksaa, ja herra Jästipää vaipui synkkiin katselmuksiin.

Eilen aamupäivällä, kun Lotta — rouva Jästipää oli saanut hänet
peruuttamaan irtisanoutumisensa, koroittamalla palkkaa viidelläkolmatta
kuussa... sekin anopin hampaitten ansiota — kun siis Lotta eilen oli
vehnäsen leipomishommissa, kuului keittiöstä kimeä kirkaisu.

Lotan pistäessä kainalokuoppaan saakka paljastetun käsivartensa
lopuillaan olevaan vehnäjauhosäkkiin, oli hän pistänyt sormensa
niinsanoaksemme anopin kitaan. Sillä anopin hampaat olivat siellä
vehnäjauhosäkissä.

Tuntia myöhemmin oli jo asiasta sähkötetty anopille Vaasaan, ja
myöhemmin illalla tarjosi hra Jästipää itselleen paremmanpuoleiset
illalliset Kämpissä.

Mutta sekä rouva Jästipää että Lotta muistavat nyt yksimielisesti ja
yhtäpitävästi, että nuorukainen Paavo Aurelius Jästipää oli jouluaaton
aamuna ollut kovasti jauhoinen.




TIILIKAISEN MATKA-ARKKU


Nythän on kesä tullut Pohjolaan ja viehättävät suvilinnut etelän
mailta, ja vanha ystävämme, vieläpä lapsuuden ystävämme ja
koulutoverimme Heikki Tiilikainen kohtasi meidät eräällä Kruununhaan
kadulla ja oli huolestuneen ja hengästyneen näköinen ja huokasi, että
kun hätä on suurin niin on apukin lähinnä myöskin Helsingissä.

Hädässä ystävä tunnetaan, ja me tulimme heti urhoollisen näköiseksi ja
julmistimme kulmiamme niinkuin joku Vänrikki Stoolin sotasankareista
selkäänsä saatuaan, ja ilmoitimme, että jos tarvitaan kylmää päätä ja
lämmintä sydäntä, niin ovat ne käytettävissä vaikka kaikkia itäisen
maan legiooneja vastaan... ja... ja...

Ystävämme ja lapsuuden leikkikumppanimme Heikki Tiilikainen kiitti
meitä liikutetuin mielin ja sanoi aina vaistomaisesti tajunneensa, että
meissä on hänellä tosi ystävä, joka ei jätä auttamatta miestä mäessä,
ja viittasi meitä mukaansa.

Hän asuikin siinä aivan äärellä, ja me kuljimme yli helsinkiläisen
vuokrakasarmin pihan, jonka likaisuudessa voittivat ainoastaan ne
vuokralaisten lapset, joitten Eedeninä tämä kuoppaisella ja murtuneella
asfaltilla laskettu erämaa oli, ja astuimme sisään 5-kerroksisen talon
alaovesta ja kysyimme, oliko lapsuutemme leikkitoverin aikomuksena
johdattaa meidät ryöväreitten luolaan yksityisen etunsa vuoksi?

Heikki Tiilikainen oli vähän loukkautuneen näköinen, kun samalla
ilmoitimme, ettei lompakossamme ollut muuta kuin 10 mk rahaa, yksi
(maksamaton) kaasulasku ja tukku muita vielä arvottomampia papereita,
jollaisia tulee joskus pistäneeksi lompakkoonsa, mutta joita ei
tule koskaan sieltä ulos heittäneeksi, koska meiltä sellaiseen
suursiivoukseen puuttuu sekä aikaa että ennen kaikkea päättäväisyyttä
ja tarmoa. Jota paitsi lompakkomme ei ollut tällä kertaa
povitaskussamme, eikä edes missään taskussa, vaan oli jäänyt kotiin
pöydällemme. Se on inhimillistä ja ymmärrettävää edelläviitatuissa
olosuhteissa. Metsästäjä, jolla ei ole käytettävänään ruutia eikä
kuulia saattaa helposti unohtaa pyssynsäkin tuvan seinälle.

Mutta Heikki Tiilikainen, hyvä ystävä ja kunnon toveri, kulki jotakin
mutisten eteenpäin, ja meistä tuntui kuin olisivat portaat tulleet yhä
jyrkemmiksi ja korkeammiksi, ja me aloimme jo ihmetellä, mistä moinen
Baabelin torni oli kesken kaiken ja ilman kuuluvampaa kieltensekoitusta
ilmestynyt keskelle nykyaikaista Helsingin kaupunkia, kun Heikki
samassa sanoi:

— Ole hyvä!

Astuimme sisään ja päästimme äänekkään ulvahduksen. Lukijasta,
joka on suuri sankari, on moinen älähdys tietysti epämiehekäs,
mutta haluaisimme ilolla kuulla, millä tavalla lukija äännähtäisi,
iskiessään polvenlumpionsa aavistamatta ja täyttä vauhtia johonkin
järkähtämättömän pilvenpiirtäjän nurkkaan.

— Juu, sanoi Heikki. — Kas kun se sattui jäämään juuri tuohon oven
eteen... minun nimittäin pitäisi saada tämä kohvertti kiinni, mutta
yksin on se minulle mahdotonta, ja sitten täytyy minun saada se Töölön
tavara-asemalle...

Kaduimme katkerasti, että olimme antautuneet tähän seikkailuun, mutta
Heikki huudahti lämpimästi:

— Kaipasin juuri sinua... ole hyvä ja nouse tuohon kannen päälle,
meidän täytyy saada nämä kaksi lukkovaksia paikoilleen ja sitten lukot
kiinni.

Katselimme surumielin tuota laitosta ja kysyimme, paljonko ystävämme
Heikki painaa.

Heikki sanoi painavansa 71 kiloa ja on sen näköinenkin. Synkät
aavistukset täyttivät sydämemme.

Kysyimme Heikiltä, mitä hän oikein oli tuohon matka-arkkuun ahtanut,
ja vastasi Heikki, joka on käynyt latinakoulua ja saanut klassillisen
sivistyksen, rintaansa lyöden:

— Omnia mea mecum porto! Siinä on koko minun omaisuuteni, ja minun
täytyy saada kansi kiinni.

Kysyimme vakavasti Heikiltä, miksi hän oli kutsunut juuri
meidät matka-arkkunsa kannen painoksi. Tosin emme mekään tahdo
nimenomaan väittää olevamme mikään keijukainen sanan varsinaisessa
merkityksessä, mutta tilanteeseen perehdyttyämme olisi meistä tuntunut
luonnollisemmalta ja asianmukaisemmalta, että Tiilikaisen Heikki
olisi tilannut Helsingin kaupungilta höyryjyrän, jolla viertoteitä
silitetään, ja koettanut sen avulla saada arkkunsa kannen kiinni.

Heikki ei siihen vastannut mitään, vaan käski meidän nousta hänen
matka-arkkunsa kannelle, toiseen päähän, samalla kun hän itse meni
toiseen päähän. Se pää, jossa me seisoimme, painui kyllä melkein
kiinni, mutta toisesta päästä ei ollut puhettakaan.

Kumarruimme työntämään lukkoraksia paikalleen ja onnistuimmekin siinä
Ja nousimme pois kannelta, kun rautainen raksi samassa rempsahti
jälleen auki hirmuisella pamauksella, ja Heikki Tiilikainen lensi kuin
roomalaisesta sotakoneesta. Onneksi otti seinä vastaan, niin niin ettei
hän lentänyt Turun ja Porin lääniin.

Heikki Tiilikainen oli jonkin aikaa ikäänkuin toisesta maailmasta
tullut tahikka niinkuin ruotsalainen sanoo »bortkommen», mutta me
veimme hänet kylpyhuoneeseen ja pidimme hänen päätänsä vesihanan alla,
kunnes hänen katseeseensa jälleen tuli eloa ja hän kysyi hiljaisella
äänellä, tuliko talolle mitään vaurioita?

Senjälkeen me katselimme hetkisen miettiväisenä Heikki Tiilikaisen
matka-arkkua, kunnes Heikki Tiilikainen sanoi: — Tämä on vaarallinen
asia, tämä kohvertti, mutta kiinni tämä on saatava vaikka juutas olisi.
Mennään molemmat seisomaan keskikannelle, niin ehkä saamme siten
molemmat lukot kiinni.

Mutta valettahan se oli. Nyt ei saatu kumpaakaan lukkoa kiinni.

— Tässä ei auta muu kuin täytyy lähteä lainaamaan tuon viereisen talon
talonmiehen vaimoa.

Tämä osoittautui noin 120-kiloiseksi massaksi ja nousi ähkyen, meidän
ritarien kummaltakin puolen kannatellessa, matka-arkun kannelle toisen
lukon kohdalle ja allekirjoittanut asettui toisen lukon kohdalle.

Se oli jo liikaa Heikki Tiilikaisen matka-arkulle. Voi sanoa, että jos
se puolestaan harjoitti passiivista vastarintaa, niin harjoitimme me
puolestamme musertavaa painostusta. Kerran se vain naukaisi surkeasti,
kun kansi painui kiinni, ja ilosta ärjyen hyökkäsi lapsuudenystävämme
Heikki Tiilikainen pistämään sen lukkoon.

Naisapulainen sai viitosen, jonka hän hyvin oli ansainnut, ja sitten
hän meni ja me lepäsimme vähän aikaa ja lähdimme sitten raahaamaan
Heikki Tiilikaisen matka-arkkua alas rappusista. Heikki Tiilikainen
nimittäin sanoi, että jos meidän ruumiissamme on hyppysellinenkään
tositoveruutta, kuntoa ja isänmaanrakkautta, niin on meidän autettava
häntä saamaan hänen matka-arkkunsa ala-ovelle.

Noh.

Ryhdyimme työhön, ja oli se osapuilleen kuin olisi siirtänyt Noakin
arkkia kuivalla maalla koko eläinnäyttelyineen. Me roikotimme sitä
ylhäältä päin ja Heikki ähki alempana rappusissa.

Silloin me kiinnitimme huomiotamme siihen, että arkun pohjan
vahvikkeena oli vankat puulistat, niinkuin jalakset, ja sanoimme
Heikille, että senkös täytistä me nyt rupeamme repimään tässä itseämme
vaivaisiksi — istu kannelle ja anna huristaa alas rappuja!

— Jaa, sanoi Heikki Tiilikainen, joka on aina valmis mihin tahansa, se
taisikin olla hyvä ajatus.

Ja samassa hyppäsi hän arkkunsa kannelle ja huusi meille:

— Hei, päästä irti!

Päästimme silmänräpäyksessä irti, ja Heikki Tiilikainen katosi alas
huimaavalla nopeudella niin että hippulat vinkuivat, ja portaista
kuului outoa ryminää ja hätäytyneitä sadatuksia ja voivotuksia ja
lopuksi yksi iso rysähdys, minkä jälkeen kaikki oli hiljaa.

Kun pääsimme alapäähän, näimme, etteivät lukot olleet pitäneet kutiaan
ja että kansi oli rempsahtanut auki. Eräästä nurkasta löysimme
lapsuudenystävämme Heikki Tiilikaisen. Hän piteli päätään ja itki.

Ja me kävelimme hänen ohitsensa pimeästä porraskäytävästä ulos
kirkkaaseen luomakuntaan, ja kasvoillamme oli hillitty, vakava ilme.

Elämä ei ole unelma.




SKANDAALI


Hra Murjotsuo astui sisään ravintolaan.

Tampuurimajuri tervehti häntä hyvin kohteliaasti, ja hra Murjotsuo
vastasi hyvin niukalla Hyökkäyksellä.

Sillä hra Murjotsuo oli vihaisella tuulella. Ja syyn siihen saamme
tietää, ennenkuin olemme tulleet kymmentä minuuttia vanhemmiksi.

Hra Murjotsuo kohensi peilin edessä kravattiaan, sipaisi kämmenellään
päälaelta arveluttavasti harvenneita haiveniaan ja astui ruokasaliin.

Hänen otsallaan asui uhkaava pilvi, ja katseensa oli synkkä kuin Klaus
Kurjen.

Hänen sisääntulonsa herätti jonkinlaista huomiota, sillä useimmissa
pöydissä istui väkeä, joka tunsi hra Murjotsuon, toiset paremmin,
toiset huonommin.

Hra Murjotsuo ei kuitenkaan halunnut tavata tuttavia. Hän ei ollut
näkevinäänkään ketään, vaan käveli selkä suorana ja silmät jäykkinä
sivuseinällä olevan pienen pöydän ääreen, joka sattui olemaan vapaana,
istahti raskaasti, otti käteensä pöydällä olevan ruokalistan ja alkoi
otsa rypyssä tutkia sitä.

Muissa pöydissä syntyi jupinaa ja kuiskuttelua, ja hra Murjotsuon
pöytään luotiin salavihkaa monta syrjäsilmäystä, joista toiset
olivat vahingoniloisia ja pahansuopia. Koko kaupunki tiesi, ettei
hra Murjotsuon kotielämä ollut mikään maallinen paratiisi. Hra
Murjotsuo oli vanhemmalla puolen ikäänsä silmittömästi rakastunut
nuoreen tytönheilakkaan ja ollut kyllin sokea, tehdäkseen hänelle
avioliittotarjouksen. Äitinsä neuvojen ja oman älykkäisyytensä
opastamana oli taas tyttö ollut kyllin kaukonäköinen iskeäkseen kiinni
hra Murjotsuon ojennettuun käteen ja melkoiseen omaisuuteen kuin hauki
virveliuistimeen, käyttääksemme vuodenaikaan sopivaa vertausta, sillä
seurauksella, että hra Murjotsuo sekä muitten että omastakin mielestään
oli nyttemmin surkuteltavimpia aviomiehiä koko läänissä. Perhe-elämä
ei ollut sopusointuinen, ja viime aikoina oli näyttämölle ilmestynyt
nuori herra Kukkelin, joka oli alkanut jokseenkin avoimesti hakkailla
nuorta rouva Murjotsuota. Toisissa pöydissä kuiskuteltiin tietysti
juuri tästä asiasta ja pidettiin yhtä luonnollisena kuin varmanakin,
että rouva Murjotsuo oli uskoton miehelleen. Tähän asti oli kaupungilla
kuitenkin luultu, ettei hra Murjotsuo itse sitä tietäisi, mutta nyt,
hänen saavuttuaan ravintolaan, ymmärsi jokainen, että hänen silmänsä
viimeinkin olivat auenneet. Sen näki ilman muuta hänen naamastaan.
Mies, joka on sen näköinen kuin Murjotsuo nyt, on epäilemättä saanut
lopullisen iskun.

Samassa astui sisään joustavin askelin, kukka napinlävessä, hymyilevänä
ja itsetietoisena kuin voittoisa sankari ainakin, juuri nuori herra
Kukkelin.

Ruokasalissa kävi hiljainen kohahdus kuin salaperäinen tuulenhumahdus
ukonilman edellä.

Silloin huomasi nuori herra Kukkelin hra Murjotsuon, ja hymy katosi
hänen kasvoiltaan kuin lika lapsen kasvoilta, kun lapsenpiika
pyyhkäisee niitä märällä rätillä. Sillä hänen katseensa oli kohdannut
hra Murjotsuon raivoa pursuvan katseen, ja hra Kukkelinin polvia alkoi
vapisuttaa voittamaton herpautuminen. Jos hra Kukkelin olisi tällä
hetkellä kyennyt jotakin ajattelemaan, olisi hän epäilemättä ensiksi
toivonut olevansa juuri nyt jossakin muualla, mieluimmin kokonaan
toisessa kaupungissa.

Sekunnin ajan vallitsi ruokasalissa kuolonhiljaisuus.

Sen lopetti kolkko kolahdus. Hra Murjotsuo oli noussut ylös niin
kiivaasti, että hänen tuolinsa oli lentänyt selälleen.

Skandaali oli valmis. Katselijoiden henkeä salpasi, mutta enimmän
salpasi kuitenkin hra Kukkelinin henkeä.

— Hovimestari! Noutakaa hovimestari! huudahti joku hätäytynyt, joka
pelkäsi kaameaa näytelmää.

Mutta se oli jo myöhäistä.

Hra Murjotsuo oli hypännyt kuin tiikeri hra Kukkelinin eteen ja
tarttunut hänen kaulukseensa ja kiljaissut.

— Kirottu konna!

— Erottakaa ne! huusivat toiset.

— Älkää erottako! huusivat toiset.

— Oletteko te, senkin roisto, kirjoittanut tämän kirjeen vaimolleni?
kiljui hra Murjotsuo, pitäen hra Kukkelinin nenän edessä
ruusunpunervalle paperille kirjoitettua kirjettä, josta levisi huomaava
parfyymin tuoksu.

Samalla ravisteli hra Murjotsuo kilpailijaansa, niin että
viimeksimainitun olisi ollut kerrassaan mahdotonta lukea riviäkään,
mutta syyllisyys loisti kuitenkin hänen kalmankalpeilta kasvoiltaan.
Varmaankin tunsi hän kirjeen sen hajusta.

— Kurja raukka! ärjyi hra Murjotsuo. — Te olette kirjoittanut tämän
kirjeen jo viikko sitten ja lupaatte karata seuraavana päivänä hänen
kanssaan, viedä hänet kanssanne kauas etelän maihin, missä taivas
on sininen ja viinit punaisia! _Miksi ette ole tehnyt sitä?!_ Mikä
viheliäinen, vaivainen, riivattu nulikka te olette, joka syötte
naiselle antamanne sanan. Noin minä teidänlaisianne opetan... ja
noin... ja noin...!

Läiskis... läiskis... läiskis, paukkuivat korvapuustit hra Kukkelinin
poskille, minkä jälkeen hra Murjotsuo paiskasi hänet surkeana rääsynä
voileipäpöydän alle ja poistui ravintolasta pää pystyssä, silmät
salamoiden.




HISSISSÄ


Neiti Sanelma oli ollut iltakävelyllä Kaivopuistossa ja haaveillut sen
valleilla, ja hra Petteri oli istunut Kappelissa, nauttien musiikista,
pihvistä ja riippumattomasta olemassaolostaan, ja molemmat tulivat
kotiin samaan aikaan. S.t.s., neiti Sanelma tuli viisi askelta edellä.

Hra Petteri kiirehti omia askeleitaan, ettei neiti Sanelma ennättäisi
panna hissiä liikkeelle ennen kuin hänkin oli ehtinyt kyytiin, sillä he
asuivat samaan porraskäytävään kuuluvissa huoneistoissa, neiti Sanelma
neljännessä ja hra Petteri viidennessä kerroksessa.

Neiti Sanelma oli juuri painamaisillaan nappia n:o 4, kun hra Petteri
astui sisään, sanoen:

— Anteeksi...

Sitten sulki hra Petteri hissiaukon oven ja hissin oven, otti hatun
päästään ja kysyi kohteliaasti:

— Kuinka mones kerros?

— Kiitos, neljäs, vastasi neiti Sanelma vähän jäykästi. Sillä he olivat
molemmat helsinkiläisiä, eivätkä olleet tulleet toisilleen esitetyiksi,
vaikka olivat asuneet tässä talossa jo useita vuosia, neiti Sanelma
viidettä vuotta ja hra Petteri kuudetta vuotta. Ja hississä olivat
he kulkeneet yhdessä noin 300 kertaa. Mutta he eivät tunteneet
toisiaan virallisesti. Hra Petteri oli usein ajatellut, että hänen
oikeastaan pitäisi tervehtiä neiti Sanelmaa, mutta alkaminen tuntui
vaikealta. Miksi tervehtisi hän juuri tänään, kun ei vielä eilen ollut
tervehtinyt, eikä koskaan sitä ennenkään?

Antaessamme näitä henkilökohtaisia tietoja oli hra Petteri painanut
nappulaa n:o 4, ja hissi oli lähtenyt kohoamaan.

Hra Petteristä tuntui, kuin olisi se tänä iltana kulkenut tavallista
hitaammin. Ja sitten kuului siitä omituista salamyhkäistä kurinaa,
ikäänkuin olisi sillä ollut vatsakatarri.

Hissi oli sivuuttanut kolmannen kerroksen ja päässyt puoliväliin
neljättä ja sanoi »krrapps» ja pysähtyi.

— Taivas! huudahti neiti Sanelma.

— H-tti! murahti hra Petteri aivan yht'aikaa hampaidensa lomasta ja
töyttäsi harmistuneena nappulaa n:o 4. Nappula liikahti, mutta hissi ei
liikahtanut.

Hra Petteri painoi nappulaa toisen kerran ja kolmannen kerran ja
neljännen kerran ja viidennen kerran, ja kuudennella kerralla löi hän
sitä nyrkillään.

— Herran tähden, älkää rikkoko nappulaa! huusi neiti Sanelma, mutta se
oli myöhäistä. Nappula oli jo rikki.

— Mitä semmoisella nappulalla on virkaa, joka ei toimi? kysyi hra
Petteri, lisäten:

— Neidin täytyy nyt vaivautua viidenteen kerrokseen ja tulla portaita
myöten alas.

Hra Petteri painoi nappulaa n:o 5. Hissi ei hievahtanut. Hra Petteri
yritti yhdeksän kertaa ja sanoi sitten, jalkaa polkien:

— Prrrr...

— Mutta...! huudahti neiti Sanelma nuhtelevasti.

— En minä teitä tarkoittanut, ilmoitti hra Petteri synkästi.

— Toivottavasti, mutta on epähienoa kiroilla tuntemattoman naisen
läsnäollessa, vastasi nti Sanelma hieman terävästi.

— Jos sitten saan esittää itseni... nimeni on herra Petteri, esitteli
hra Petteri.

— Neiti Sanelma, vastasi toinen.

Ja hra Petteri painoi nappulaa kymmenennen kerran ja polki jalkaa niin,
että hissi tömähti ja neiti Sanelma kirkaisi kauhuissaan:

— Älkää vain rikkoko hissiä!

— Siitä ei olisi suurta vahinkoa, mutisi hra Petteri, ja alkoi painella
alempia nappuloita, mutta hissi ei lähtenyt kulkemaan alaskaan päin.

Hra Petteri painoi vuorotellen jokaista nappia, ensin ylhäältä alas ja
sitten alhaalta ylös ja sitten taas ylhäältä alas ja sitten kaikkia
yht'aikaa, ja potkaisi sitten hissin ristikko-ovea, niin että hissi
tärähti ja neiti Sanelma parahti, mutta hissi seisoi äärettömän
rauhallisena ja hillittynä ja kylmäverisenä omaksumassaan kohdassa
kolmannen ja neljännen kerroksen välillä, ikäänkuin ei hra Petterin
maltiton esiintyminen olisi koskenut ollenkaan sitä. Ei mikään ole
harmittavampaa kuin purkaa oikeutettua suuttumustaan sellaista
olentoa kohtaan, joka ei näytä siitä vähääkään välittävän, ja hra
Petteri raivostui lopullisesti ja karjahti kuin äsken vangittu ja
uusiin oloihinsa tottumaton jalopeura ja hyppäsi kyynärän korkealle
ilmaan, pakottaakseen hissin vaipumaan alas, ja neiti Sanelma kiljaisi
kauhusta, huomatessaan hra Petterin epätoivoisen aikomuksen, ja pyörtyi
siinä paikassa. Hra Petteri putosi myöskin pyörtyneenä alas, sillä
hänen päänsä oli kolahtanut kovasti hissin kattoon, mutta hissi ei
pudonnut.

Siinä he sitten lepäsivät molemmat istuallaan hissin lattialla, ja
molemmilla lepäsi kasvoillaan suuri rauha, ja olisi se ollut kaunis
vaikkakin vähän harvinainen näky, jos olisi näkijöitä ollut.

Neiti Sanelma tointui ensimmäisenä, sillä hänen pyörtymisensä oli
ollut lievempää laatua, ja nähdessään hra Petterin lepäävän vieressään
kalpeana ja rauhallisena ja onnellisena, pää retkahtaneena neiti
Sanelman olkapäätä vasten, huusi neiti Sanelma:

— Hän on kuollut! Hän on kuollut!

Hra Petteri avasi hitaasti silmänsä ja mutisi:

— Kepeät mullat...

Sitten tointui hän täydellisesti, muisti tilanteen ja sanoi:

— Tässä me nyt sitten istumme... emmekä muuta voi...

— Minä olen niin onneton... nyyhkytti neiti Sanelma. — Kunpa joku
tulisi!

— Meidän täytyy huutaa apua! sanoi hra Petteri, tunnustellen
varovaisesti päälakeaan, jolle oli kohonnut Outokumpua muistuttava
kuhmu, sillä erotuksella vain, ettei sen alla tulisi koskaan olemaan
kuparia, korkeintaan vain kupariseppiä joskus.

Ja hra Petteri veti keuhkoihinsa ilmaa niin, että kylkiluut rutisivat,
ja huusi:

— Halloo!

— Alloo! vastasi kaiku, ikäänkuin olisi se ollut ranskalainen.

— Hei, hei, huusi hra Petteri.

Ja kaiku rappukäytävässä vastasi nopeasti:

— Ei, ei!

— Se on turhaa, vaikeroi neiti Sanelma. — Kaikki muut ovat maalla ja
talonmies on mennyt nukkumaan. — Kotona ei ole muita kuin me.

— Kotona ei ole meitäkään, vastasi ärtyisästi hra Petteri, joka on
turhantarkka muotoseikoissa, niinkuin vanhatpojat usein ovat.

Ja hän muisti katkeruudella kiirehtineensä askeleitaan ennättääkseen
kaikin mokomin samalla kertaa hissiin kuin neiti Sanelmakin. »Ikäänkuin
en minä, vanha kahmu, olisi ennättänyt odottaa yhtä minuuttia!» haukkui
hra Petteri ajatuksissaan itseään, josta hänellä tähän saakka oli ollut
melkoisen korkeat käsitykset.

— Meidän täytyy alistua kohtaloomme ja odottaa, kunnes talonmies
aamulla vapauttaa meidät, totesi hra Petteri.

— Mikä häpeä... mikä skandaali! parahti neiti Sanelma äkkiä. —
Mitä ajattelevat ihmiset, kun minä olen ollut samassa huoneessa —
näin pienessä huoneessa vielä! — koko yön miehen kanssa... teidän
seurassanne... mikä häpeä...!

— Mikä minun seurallani sitten on vikana? ärjäisi hra Petteri, jonka
hermot, niinkuin ymmärrettävää on, olivat jonkin verran ärtyneet. —
Huonompaankin seuraan olisitte voinut joutua!

— Minä olen onneton... ja te olette raakalainen... itki neiti Sanelma.

Hra Petteri ei kuitenkaan ole mikään raakalainen, vaikka hänen
pintansa, varsinkin ennen parturissa käyntiä, onkin vähän karkea.
Hän ei voi nähdä naisen itkevän. Ja neiti Sanelma itki usein
sinä yönä, ja hra Petterin hyvä sydän pakotti hänet lohduttamaan
onnettomuustoveriaan. Alussa se kävi kömpelösti, mutta ihminen
harjautuu kaikkeen, ja kun talonmies seuraavana aamuna klo 8 tienoissa,
tunnin kestäneen puuhan jälkeen, vihdoinkin sai taas hissilaitteet
kuntoon ja hissin liikkeelle, ja hra Petteri astui ulos, riippui
hänellä käsipuolessaan neiti Sanelma.

— Onnitelkaa meitä, sanoi neiti Sanelma. — Me olemme nyt kihloissa.

— Onneksi olkoon, sanoi talonmies. — Tämä hissi ei ole koskaan
reistaillut. Mutta vahinko ei tule koskaan kello kaulassa.

— Eikä yksinään, mutisi hra Petteri vähän oraakkelimaisesti.




KADONNUT LAPSENHOITAJA


Tämä tapahtui Runebergin esplanadilla viime viikolla. Ja muutoin on
tämä opettavainen kertomus. Opetus annetaan kuitenkin vasta lopussa,
koska se siten parhaiten pystyy lukijaan.

Esplanadin käytävillä juoksenteli ja leikki lapsia. Päivä paistoi.
Hyvinpuettuja helsinkiläisiä käveli Kappelin ja Oopperakellarin
väliä. Soittokunta soitti Kappelissa. Lapsenhoitajat taluttivat
hoidokkejaan tai lykkäsivät niitä pienissä, sievissä lastenvaunuissa.
Kaikilla penkeillä istui arv. päiväyleisöä, nauttien tästä värikkäästä
kesäisestä näystä.

Eräällä penkillä istui kävelykeppeineen ja vaaleankeltaisine
hansikkaineen kanslisti Juhani Kaalimaa. Hänen ilmeikkäillä huulillaan
leikitteli miehekäs, hillitty hymy, joka hyvin sointui yhteen hänen
kävelykeppinsä ja aistikkaan kravattinsa ja vaaleankeltaisien
hansikkaittensa kanssa.

Puolen metrin päässä hänestä istui samalla penkillä nuori ja sievä
lastenhoitajatar, hiljalleen keinutellen vaunuissa istuvaa vuoden
vanhaa ihmisenalkua, joka silmät pyöreinä imi kumituttia.

Kanslisti Kaalimaa on herkkä naiselliselle kauneudelle, niinkuin
kanslistit tavallisesti ovat, semminkin jos nuoruus ja kauneus käyvät
käsi kädessä. Kanslisti Kaalimaa katsahti siis suopeasti myhäillen
lapsenhoitajan puoleen, vilkaisi sitten lapseen ja kysyi:

— Mikäs tuon pikku pojun nimi on?

— Hänen nimensä on Irma, vastasi lapsentyttö kainosti.

— Tui tui! sanoi hra Kaalimaa arvellen, että lapselle täytyy sanoa
sillä tavalla.

Lapsi avasi silmänsä entistä pyöreämmiksi ja loi viattoman katseen
vieraaseen setään. Samalla avasi hän myöskin suunsa, jolloin tutti
putosi vaunun peitteelle ja vierähti siitä maahan. Tuntematon koira
juoksi samassa siitä ohi ja pysähtyi sekunniksi, nuuhkaisi tuttia,
sieppasi sen hampaisiinsa ja juoksi tiehensä.

— Voi voi! huudahti sievä lapsenhoitaja.

— Hös, pakana! huusi hra Kaalimaa, tarkoittaen tietysti koiraa, mutta
se oli jo kadonnut käännyttyään Korkeavuorenkadulle päin.

— Äää — äää! parkui lapsi.

— Irma ei nyt itke, Irma saa uuden tutin, viihdytteli lapsenhoitaja.

— Äää.... äää, parkui Irma entistä äänekkäämmin.

— Tui tui tui! tuitutteli hra Kaalimaa, mutta, Irma ei ollut
leikkisällä tuulella. Tutti kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin hra
Kaalimaa aistikkaine kravatteineen ja vaaleankeltaisine hansikkaineen.

— Voi kun uskaltaisin jättää lapsen tähän minuutiksi, niin juoksisin
rohdoskaupasta ostamassa uuden tutin, sanoi sievä lapsenhoitaja kuin
itsekseen, mutta luoden salamannopean syrjäsilmäyksen hra Kaalimaahan.

— Istunhan minä tässä sen ajan, sanoi hra Kaalimaa. — Juoskaa te vain
ostamaan tuttia.

— Kiitos! sanoi sievä lapsenhoitaja, luoden hra Kaalimaahan katseen,
joka täysin korvasi hänen tarjoamansa pienen palveluksen. — Minä tulen
takaisin tuossa paikassa...

Ja hän juoksi ostamaan tuttia.

— Hän on notkea kuin vuorikauris, ja hänen nilkkansa ovat sirot ja
hänen hameensa häilähtelee niin somasti, arvosteli hra Kaalimaa.

Vaunuissa istuja ällistyi niin kaitsijansa poistumisesta, että lakkasi
parkumasta, ja hra Kaalimaa siirtyi lapsentytön paikalle, ryhtyen
hoitamaan uutta väliaikaista virkaansa.

Sievä lapsenhoitaja ei tullut takaisin tuossa paikassa. Hän oli,
notkeasti kuin vuorikauris, juosta sipsutellut Esplanadin yli ja kadun
poikki, ja auto oli töytäissyt hänet nurin, ja sievä lapsenhoitaja
oli pyörtynyt ja viety tajuttomassa tilassa kirurgiin. Mutta siitä ei
kanslisti Kaalimaa tiennyt mitään.

Hän veteli vaunuja hiljalleen edestakaisin ja sanoi välistä »tui tui!»
Lapsi katseli häntä silmät pyöreinä eikä sanonut mitään.

— Missähän se tyttö viipyy? ajatteli hra Kaalimaa noin kymmenen
minuutin kuluttua ja katsoi kelloaan.

Lapsi rupesi tulemaan levottomaksi. Sillä oli siihen omat yksityiset
syynsä, joita ei hra Kaalimaa ymmärtänyt. Sitten se alkoi itkeä.

— Ei Ilma itke, Ilma ittuu kauniitti! sanoi hra Kaalimaa, koettaen
puhua sellaista kieltä, jota arveli lapsen parhaiten käsittävän. Mutta
Irma ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan itki edelleen.

Kanslisti Kaalimaa tähysteli levottomasti sille suunnalle, jonne sievä
lapsentyttö oli kadonnut, mutta sievää lapsentyttöä ei näkynyt ei
kuulunut.

Hra Kaalimaa antoi toisen vaaleankeltaisista hansikkaistaan lapselle,
joka heti lakkasi itkemästä ja tarttui hanakasti uuteen leluun.

— Tui tui! sanoi Kaalimaa.

Samassa vei lapsi hänen hansikkaansa suuhunsa, ja hra Kaalimaa säikähti
uuden hienon hansikkaansa puolesta ja tempaisi sen kiireesti pois ja
huomautti nuhtelevasti:

— Ei taa panna tuukkoon tedän hantikatta!

Irma alkoi luonnollisesti kirkua, ja hra Kaalimaa nousi hätäytyneenä
ylös ja alkoi lykätä vaunuja pitkin Esplanadin keskikäytävää. Lapsi
lakkasi itkemästä, kun oltiin liikkeessä.

Kappelista päin lähestyi hra Kaalimaan virkatoveri Aadolf. Kanslisti
Kaalimaa peräytyi kiireesti takaisin, asettui entiselle paikalleen,
lykkäsi vaunut kauemmaksi, ikäänkuin ne eivät kuuluisi hänelle, ja
katsoi toisaalle ajatellen: »Peijakkaan lapsenlikka!»

Irma kirkui kuin villitty ja hra Kaalimaa hyppäsi vaistomaisesti
hyssyttelemään ja lykkäämään vaunuja.

Aadolf pysähtyi, katsoi heitä pitkään ja sanoi:

— Tuosta et ole puhunut mitään! Mikä hänen nimensä on?

— Irma, vastasi hra Kaalimaa tympeästi.

— Hm, sellaista voi sattua poikamiehillekin... ja heillehän sitä
oikeastaan sattuukin, tuumi virkatoveri Aadolf kuin säälitellen. — Se
on muuten hyvin sinun näköisesi. Aiotko mennä naimisiin äidin kanssa?

— En! ärjäisi hra Kaalimaa vihaisesti. Ja lapselle hän ärjäisi:

— Suusi kiinni!

Irma ei pannut suutaan kiinni, vaan avasi sen päinvastoin selko
selälleen.

— Oma sun asiasi... ihmettelen vain! sanoi Aadolf olkapäitään
kohauttaen ja jatkoi matkaansa.

Oli kulunut puoli tuntia lapsenhoitajan lähdöstä. Hra Kaalimaa lykkäsi
lapsenvaunuja edes takaisin Oopperakellarin ja Kappelin väliä. Hän oli
vaipunut aivan apaattiseen sieluntilaan. Hänen katseensa oli tylsä ja
liikkeensä koneelliset.

Useita tuttavia oli tullut vastaan. Hra Kaalimaa oli kääntänyt päänsä
toisaalle ja vääristänyt naamaansa hirveästi, muuttaakseen piirteensä
tuntemattomiksi, mutta hänen näyttelijälahjansa ovat heikonlaiset ja
häneen oli suunnattu ilkkuvia ja ihmetteleviä katseita.

Myöskin oli tullut vastaan neiti Simpula, jota kohtaan hra Kaalimaa
on jo kauan osoittanut syvää ja todellista harrastusta. Neiti
Simpulan hahmo oli muuttunut, hän oli, musertavan halveksiva ilme
kasvoillaan, kulkenut pää pystyssä hra Kaalimaan ohi, kunnioittamatta
häntä pienimmälläkään silmäyksellä. Silloin oli kaikki muuttunut
yhdentekeväksi hra Kaalimaalle. Hän oli alkanut puolittain itsekin
uskoa, että lapsi todellakin oli hänen. Että se tulisi hänelle jäämään,
se näytti jo vallan todennäköiseltä.

Äkkiä juolahti mieleen hra Kaalimaalle, joka viimeiset kymmenen
minuuttia oli vaihteen vuoksi lykännyt lastaan pitkin Fabianinkatua,
että hänen on vietävä se löytötavaratoimistoon. Periköön sen sieltä se,
joka huomaa kadottaneensa yhden tyttölapsen.

Sillävälin oli Irman äiti poikennut Esplanadille katsomaan kuinka
hänen lapsensa hoitajineen voi, ja kun ei niitä kumpaakaan näkynyt
niille määrätyllä paikalla, tuli hän ensin kummastuneeksi ja sitten
harmistuneeksi ja sitten levottomaksi ja sitten hätäytyneeksi, ja
juoksenteli pitkin Esplanadia ja huomasi lopuksi tuntemattoman miehen
lykkäävän hänen lastaan pitkin Fabianinkatua ja käsitti heti, että oli
tapahtunut lapsenryöstö, ja juoksi hakemaan poliisia.

Kun hra Kaalimaa näki tuntemattoman rouvan ja poliisin juoksevan
ilmeisesti pahoissa aikeissa häntä kohti, niin jätti hän vaunut ja
lapsen ja lähti lipettiin, mutta poliisi sai hänet kiinni ja tarttui
hänen kaulukseensa ja sanoi:

— So so! Nyt herra lähtee poliisikamariin!

Ja herra Kaalimaa vietiin poliisikamariin.

Opetus:

Älkää ottako huolehtiaksenne tuntemattomista lapsista.




WÄXJÖN TORNIKELLO


Wäxjön kunnialliset ja hyvämaineiset porvarit vilkaisivat eräänä aamuna
kunnianarvoisen tuomiokirkkonsa tornikelloon.

Se oli neljännestä vailla 8.

— Jassoo, sanoivat Wäxjön kunnialliset ja hyväntapaiset
tuomiokirkkoseurakuntalaiset. — Eikös se olekaan vielä enempää? Päivä
on siis vielä edessäpäin, pitkä, kesäinen päivä, juu, juu... sanoi
Jusliini...

Aurinko nousi ylemmäksi taivaanlaelle, valaen kultaisella loisteellaan
Wäxjön kattoja ja kuivaten polttavalla henkäyksellään viheriäisyyttä
Wäxjön nurmettuneilla kaduilla. Kaupungin asujaimisto hoiteli
hiljalleen kesäisiä askareitaan ja urkki mielenkiinnolla, mitä siellä
naapurin keittiössä murkinaksi laitettiin, olisiko vain käristettyjä
perunoita, vai olisivatko ostaneet kalaa torilta.

Sitten vilkaisivat kunnialliset porvarit jälleen vanhasta tottumuksesta
tuomiokirkkonsa tornikelloon ja huudahtivat:

— Yhä se on neljännestä vailla kahdeksan!

Wäxjön kaupungin asujaimisto teki tästä ilmiöstä sen ainoan järkevän
johtopäätöksen, mikä tehdä voitiin, nimittäin ettei suinkaan aika
liene pysähtynyt Wäxjön kaupungissakaan, vaan se on vain tuomiokirkon
tornikello, joka on pysähtynyt neljännestä vailla kahdeksan.

Niinkuin jokaisessa hyvinjärjestetyssä yhteiskunnassa, missä on
tornikello, on myöskin Wäxjössä kelloseppä, joka rahallista,
yhteiskunnan suorittamaa palkkiota vastaan pitää huolen kellosta ja sen
vetämisestä.

Tälle asianomaiselle ammattimiehelle menivät kaupunkilaiset
valittamaan, että tornikello on pysähtynyt. Eli »istuu», niinkuin
Länsi-Suomessa sanotaan, kun kello päinvastoin seisoo.

Kelloseppä sanoi, että mikäs sen nyt kesken kaiken pysähdytti? Ei siitä
ainakaan vedon pitäisi olla lopussa...

Virkavelvollisuutensa mukaisesti kiipesi kelloseppä tuomiokirkon
torniin ja alkoi epäluuloisen näköisenä tarkastaa kellon koneistoa.

Veto ei, kuten kelloseppä oli muistanutkin, ollut vielä likimainkaan
lopussa, eikä koneistossa muutenkaan ollut mitään vikaa nähtävissä.

Kelloseppä pudisti päätään ajatellen, että taivaan ja maan välillä on
nähtävästi asioita, joita ei kelloseppäkään ymmärrä.

Sitten kiersi hän tornikellon osoittimet oikeaan aikaan taskukellonsa
mukaan, ja katso: tornikello kävi taas niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut.

Wäxjön kunnialliset porvarit huomasivat olevansa jälleen aikansa
tasalla, ja iltapäivä kului tässä Skandinavian kelpo kaupungissa ilman
erikoisempia mullistuksia taikka mielenliikutuksia.

Kun wäxjöläiset seuraavana aamuna katsoivat tornikelloonsa, oli se
neljännestä vailla kahdeksan.

— Se on taas neljännestä vailla kahdeksan; sanoivat wäxjöläiset.

Puolen tunnin kuluttua he lisäsivät:

— Ja se on yhä edelleenkin neljännestä vailla kahdeksan.

Sitten juoksivat he kellosepän liikkeeseen ja huusivat myymälän ovelta:

— Se sinun tornikellosi on taas neljännestä vailla kahdeksan!

Kelloseppä mutisi jotakin itsekseen ja riensi ovelle katsomaan. Niin
oli kuin kansa kertoi. Kelloseppä painoi harmistuneen näköisenä lakin
päähänsä ja lähti jälleen tuomiokirkon torniin.

Tällä kertaa tarkasti hän kellon koneiston mitä huolellisimmin ja
totesi, että se oli täysin reilassa. Siinä ei ollut mitään vikaa.
Vetoakin olisi vielä ollut riittävästi. Varmuuden vuoksi viritti hän
koneiston täyteen vetoonsa, joka kestää kaksi viikkoa, ja kiersi sitten
suuret osoittimet oikeaan aikaan. Alttiisti alkoi kello heti nakuttaa
ikäänkuin ei se koskaan olisi ollut lakossa.

— Mikähän sille tuli? aprikoi kelloseppä. Mutta ei hän voinut ratkaista
tätä kummallista arvoitusta.

Vuorokausi kului.

— Tornikello seisoo! huusivat hengästyneet kaupunkilaiset seuraavana
aamuna kellosepän myymälän ovelta.

Kellosepän sieraimet laajenivat niinkuin sonnilla, joka näkee punaisen
vaatteen.

— Onko se taas... neljännestä vailla kahdeksan? kysyi hän kumeasti.

— On! huusivat hengästyneet kaupunkilaiset läähättäen.

Silloin nousi kelloseppä tuoliltaan ja kirosi niin, että hänen
suurin, kukkuvalla käellä varustettu seinäkellonsa putosi kauheasti
romahtaen alas, ja hänen edessään työpöydällä korjattavana ollut
vanha herätyskello, jonka hän juuri oli saanut käymään, päästi pahan
pärähdyksen, sai sydänhalvauksen ja pysähtyi siihen paikkaan. Ja
hengästyneet kaupunkilaiset pakenivat kauhun vallassa ja juoksivat
suoraan kotiinsa ja olivat perille tultuaan vielä hengästyneemmät.

Kelloseppä riensi torniin julman näköisenä kuin murhan enkeli ja
toimeenpani kahden kesken hoidokkinsa kanssa kauhean kohtauksen, ja
väänsi sitten osoittimet paikoilleen, ja heristi nyrkkiään kellon
koneistolle, joka tietysti heti oli ruvennut taas käymään.

Laskeutuessaan alas tornin jyrkkiä portaita vannoi kelloseppä synkän
valan joko ottavansa selville, mikä kelloa riivasi, tai kuolevansa.
Sillä ei tämä tämmöinen elämäkään olisi mistään kotoisin, ajatteli hän,
eikä syyttä.

Seuraavana yönä nukkui kelloseppä levottomasti ja kääntelehti
ja vääntelehti vuoteellaan ja näki unta, että pimeyden voimat
ympäripiirittivät hänet tornikellojen hahmossa, jotka kaikki olivat
neljännestä vailla kahdeksan, ja tekivät kaiken voitavansa kiusatakseen
hengen hänestä.

Seuraavana aamuna seisoi kelloseppä seitsemästä lähtien tuomiokirkon
edustalla olevalla aukiolla ja kiinnitti jonkin verran unisen ja hyvin
vihaisen, mutta samalla uteliaan ja jännittyneen katseensa kellon
tauluun. Sillä kokeneena ammattimiehenä kelloseppä ajatteli, että koska
ei tämä kummallinen arvoitus ottanut selvitäkseen tornin sisäpuolella,
niin täytyi kai sen ratkaisun olla keksittävissä tornin ulkopuolelta.

Aika kului kulumistaan, kello kävi käymistään ja tuli puoli kahdeksan,
minkäjälkeen sen minuuttiosoitin alkoi hitaasti kiertää ylöspäin.

Samoihin aikoihin olivat Wäxjön tuomiokirkon naakat heränneet makeasta,
virkistävästä unestaan ja kiertelivät nyt kimakasti kirkuen tornin
ympärillä.

Hetken kuluttua, kun kello oli 16 minuuttia vailla kahdeksan,
istahti eräs naakoista minuuttiviisarille, luodakseen arvostelevan
yleissilmäyksen jalkainsa alla olevaan Wäxjön piispankaupunkiin. Sen
viereen istahti pian toinen, sitten kolmas ja niin edespäin, kunnes
sekä tunti- että minuuttiosoittimet olivat mustanaan kylki kyljessä
kököttäviä naakkoja.

Kelloseppä näki, että tornikello teki kaikkensa jatkaakseen työtänsä.
Mutta osoittimille kertynyt painolasti oli niin suuri, etteivät
osoittimet jaksaneet kohota ylöspäin. Ja kun osoittimet lakkasivat
nousemasta, pysähtyi koko kellokin.

Tämä oli siis Wäxjön tornikellon arvoituksen ratkaisu.

Kelloseppä ei enää kiroa viatonta tornikelloa. Mutta sitä synkemmin
sadattelee hän tuomiokirkon naakkoja.

Ja yleensä kaikkiakin naakkoja.




N.S. HÄTÄHOUSU


Parturituvassa on kolme toimitustuolia.

Keskimmäisen ääressä toimii isäntä itse.

Hänen vasemmalla puolellaan on hänen naisapulaisensa. Hänen oikealla
puolellaan on hänen miesapulaisensa.

Muutoin ei tämä parturitupa erikoisemmin eroa tuhansista muista
parturituvista maassa ja maapallolla.

Kussakin tuolissa istuu kynittävä ja höyhennettävä, taikka paremmin
sanoen kerittävä. Yhdeltä ajellaan parta, ja on hänen kasvoillaan
alistuva, kärsivällinen ilme, kun parturityttö raaputtelee hänen
näppylöistä leuanalustaansa. Muilta leikataan tukkaa. Lips, lips,
lipslips, lipsuttavat sakset ahkerien ja taitavien ammattilaisten
käsissä.

Seinänvierustalla olevalla puusohvalla ja tuoleilla istuskelee
tavanmukaisessa tylsyyden tilassa neljä vuoroansa odottelevaa henkilöä.
Hekään eivät ole mitään erikoisuuksia missään suhteessa. Heidänlaisiaan
näkee joka askeleella, ja varsinkin näkee heitä partureissa, missä
istuessaan he päälle päätteeksi muuttuvat jollain kummallisella tavalla
yhdennäköisiksi.

Ja sakset lipsuttavat ja kärpäset surisevat, eikä mitään erikoista
tapahdu.

Kunnes hätähousu ilmestyy näyttämölle.

Hän tulee sisälle kuin heitettynä. Ikäänkuin olisi hän juuri saanut
tukevan ja hyvintähdätyn potkun peräpeiliinsä. Sitäpaitsi on hänen
tulossaan jotakin merkillistä, jota ei niin osaa oikein selittää.
Näyttää näet siltä, kuin putoaisi hän sisään rappuja _alaspäin_, vaikka
hänen todellisuudessa on ollut noustava kolme askelta _ylöspäin_.

Joka tapauksessa kompastuu hän kynnykseen ja on vähällä lentää
nenälleen. Hän ei kuitenkaan lennä, ainoastaan hänen hattunsa lentää
maahan, mutta olisihan hänen joka tapauksessa ollut otettava se
päästään, niin että asia on sitä myöten valmista. Hän on kaikesta
päättäen hyvin harjaantunut kynnyksiin kompastumisen taidossa.

Hän nostaa hatun maasta ja pistää sen pöydälle. Sitten hän huomaa,
ettei sen paikka olekaan pöydällä, vaan ovensuunnurkassa olevassa
naulakossa. Heti ottaa hän hatun pöydältä ja vie sen naulaan. Sitten
riisuu hän palttoon yltään ja ripustaa sen erään toisen palttoon
päälle. Sitten hän huomaa, että siinä on vieressä kaksi tyhjää naulaa,
ja ripustaa päällystakinsa toiseen ja hattunsa toiseen. Lopuksi hän
tulee siihen päätökseen, että hattu voi olla samassa naulassa kuin
päällystakkikin, ja siirtää hatun takkinaulaan. Välillä on hän tietysti
jo ennättänyt pudottaa hattunsa vielä kerran permannolle.

Kaikki tämä on vienyt aikaa noin 30 sekuntia. Sitten käännähtää hän
etsimään itselleen istuinpaikkaa. Sellainen on siinä juuri hänen
vieressään, mutta sitä hän tietysti ei huomaa. Vaikka hän on antanut
katseensa, jossa on ilme kuin ajetulla jäniksellä, harhailla ympäri
huoneen, minkä jälkeen hän on jäänyt seisomaan, kunnes parturi on
hänelle huomauttanut:

— Olkaa hyvä ja istukaa, siinä on tuoli vieressä.

Hän on hätäisenä vilkuillut kummallekin puolelleen ja onnistunut
lopultakin saamaan tuolin näkyviinsä. Kiireesti hän on istuutunut sille
ja näyttää olevan vähän hämillään. Toiset odottajat luovat häneen
salaisia syrjäsilmäyksiä, sillä hän on henkilö, jolla on kyky kääntää
huomiota puoleensa.

— Olkaa hyvä, seuraava! sanoo parturityttö.

Hätähousu kapsahtaa ylös ja on törmätä yhteen tytön käsistä päässeen
miehen kanssa. Mutta se, jonka vuoro todella on, ennättää sillävälin
tytön tuoliin, ja hätähousu punastuu ja peräytyy takaisin paikalleen,
koettaen näyttää sen näköiseltä kuin olisi hän vain noussut
kurkistamaan peilistä, oliko hänen kaulaliinansa kohdallaan.

— Seuraava! sanoo parturi itse, ja hätähousu kapsahtaa taas jaloilleen,
mutta toisetkin odottajat ovat varuillaan ja vuoron laillinen omistaja
ennättää taas ennen häntä.

Hätähousu istuu häpeissään, ja hänen katseensa anoo uskomaan, että hän
on epähuomiossa yrittänyt toisen vuorolle. Se onkin niin ilmeistä,
ettei kukaan kanna nurjaa mieltä hätähousua vastaan. Mutta kaikki
pitävät häntä silmällä.

Nyt on hätähousu tehnyt lujan päätöksen, ettei mikään saa häntä
liikahtamaan tuolilta, ennenkuin hänen vuoronsa tulee. Ja
ihminen, myöskin hätähousu, onnistuu usein siinä, mitä hän oikein
todenperäisesti yrittää.

Joka kerta kun joku partureista sanoo »seuraava!» käy kyllä kuin
sähkövirta hätähousun lävitse. Hän nytkähtää ja vavahtaa, mutta pitää
suonenvedon tapaisesti kiinni tuolistaan eikä nouse ylös.

Vihdoin tulee sitten hänen vuoronsa.

— Seuraava! sanoo se pääparturi.

Hätähousu nytkähtää ja vavahtaa, mutta jää istumaan.

— Seuraava, olkaa hyvä! sanoo parturi vähän kovemmalla äänellä ja
huiskauttaa käsiliinaa, ja hätähousu nytkähtää ja vavahtaa, mutta jää
istumaan. Uusia odottajia on sillä välin tullut, ja hätähousu tuijottaa
heihin, että miksi ei kukaan heistä noudata parturin kehoitusta.

Silloin menee parturi hätähousun eteen, katsoo häntä syvälle silmiin ja
ilmoittaa:

— _Se olisi nyt herran vuoro!_

Hätähousu istuu silmänräpäyksen kuin lamautuneena. Sitten koko totuus
vaikenee hänelle, hän syöksyy ylös ja harppaa parturituoliin, ollen
kaataa sen.

Vihdoin on hän valmis. Vapisevin käsin kaivelee hän hermostuneena
rahoja kaikista taskuistaan, parturin odottaessa kärsivällisesti, ja
huudahtaa vihdoin kauhuissaan:

— Olen unohtanut rahani kotiin!

Näkyy, ettei hänellä ole tapana käyttää kukkaroa eikä lompakkoa.
Arvattavasti siitä syystä, että hän hukkaisi ne samana päivänä.

— Herra ei ole vielä etsinyt liivintaskuista, hymyilee parturi
ystävällisesti.

Hätähousu hätkähtää ja tunkee oikean kätensä peukalon ja etusormen
liivintaskuunsa, ja siellähän sitä rahaa löytyykin vaikka kuinka paljon.

Hän maksaa, kiiruhtaa tunkemaan päällystakkia ylleen, vilkaisee
jokaiseen hattuun, niistä löytäisi omat nimikirjaimensa, painaa hatun
lujasti päähänsä ja syöksyy ulos.

— Olipa se hauska mies! huomauttaa eräs punertavaviiksinen odottaja, ja
kaikki hymyilevät.

Samassa tuoksahtaa hätähousu sisään, kompastuu kynnykseen ja huutaa:

— Olen ottanut väärän palttoon!

Hän heittää hatun päästään, kiskoo väärän palttoon yltään ja alkaa
kuumeisella kiireellä etsiä omaa päällystakki aan.

Löydettyään sen nykii hän sen ylleen niin, että saumat ratisevat,
paiskaa hatun päähänsä ja juoksee ulos.

— Se vielä puuttui! huomautti punertavaviiksinen, ja kaikki nauravat.

Mutta kun punertavaviiksinen aikoo lähteä, alkaa hän sydämensä pohjasta
noitua hätähousua.

Hätähousu on nimittäin jälkimmäisellä käynnillään ottanut hänen
hattunsa, ja sitä vaihdostaan ei hätähousu ole huomannut.




LYHYENLÄNTÄ SYYSROMAANI


I luku

— Ei koskaan! sanoi Kaisa Sorrento.

Uhkaavat pilvet ajelehtivat taivaalla.

— Ei koskaan! sanoi Vento Sorrento.

Alakuloisena kahisi tuuli rannan pajuissa.

— Ei koskaan oteta noita per... noita permannolla olevia hillo- ja
mehukoreja makuuvaunuun! huusi Vento Sorrento. — Se on kielletty
Uudessa Rikoslaissa, viides luku, neljästoista pykälä... kolmas
momentti. Hallitusmuodon mukaan on ne pantava menemään rahtitavarana.

— Ei koskaan! huusi Kaisa Sorrento. — Minäkö antaisin niiden mennä
rahtitavarana? Ennen kuolen!

— Kuole, kirottu! huusi Vento Sorrento.

Hän huusi sen kärpäselle, joka oli istahtanut aamiaispäivälliselle
hänen otsalleen.

Kärpänen ei kuollut, se lensi pois, Vento Sorrennon iskettyä nyrkillä
sinelmän silmäkulmaansa.

Sade tipahteli raskaina pisaroina.

Mökkiläisen kukko kiekaisi surunvoittoisesti.

Rouva Sorrennon valmistamat hillot ja mehut vietiin makuuvaunuun.

Luonnollisesti.

Kumea huokaus kohosi Vento Sorrennon punaisilta huulilta.

— Näinkö on tapahtuva aina? huusi ahdistettu ääni hänen sielunsa
syvyyden oikeanpuoleisesta peränurkasta. Ja vasemmanpuoleisesta
nurkasta vastasi kaiku koleasti: »Aina!»

Mutta alakuloisena kahisi tuuli rannan pajuissa... Lehdet värisivät —
—...




II luku.


Tumma yö...

Maa lepäsi.

Tai ainakin kansa lepäsi, sillä maa kasvaa maatessakin, ja
puolustusministeri lepäsi ynnä hänen oikea, potkuja antamaan koulutettu
jalkansa, ja Tunzelmanin asia lepäsi, ja mökkiläisen kukko nukkui,
mutta juna ei levännyt.

Se halkaisi yötä huimaavalla 30 kilometrin nopeudella.

Ja veturin piippu syöksi turhaan kipinöitä ja hehkuvia hiiliä ja
tulisia kekäleitä metsään.

Sillä metsä ei syttynyt. Metsä oli märkä.

Mutta makuuvaunuissa nukuttiin niin, että kuorsaus voitti junan jyrinän.

Nukkui kuka nukkui — —.

Kaikki eivät nukkuneet.

Rouva Kutkula valvoi.

Häntä painosti Elämän Murhe...

Hän ajatteli kolmatta päivää — ja yötä — samaa asiaa.

Olisiko muutettava uuden syyshatun nauhasolmuke 1 sm taaksepäin,
niinkuin Liisi Lippola oli ehdottanut, vai antaisiko sen olla
paikallaan?

Makuuvaunun perhehytin kattolamppu paloi.

Sillä rouva Kutkula pelkäsi pimeässä.

Hän pelkäsi varkaita ja rosvoja ja pimeyttä ja haamuja ja kummituksia.

Hra Kutkula nukkui yläsijalla, liikutteli leukojaan kuin olisi kuulunut
märehtiväisiin, ja mutisi:

— Mm... mm... mummum...

Rouva Kutkula nousi ylös.

Kainoutemme estää mainitsemasta kuinka hän oli puettu.

Hän muistutti jossain määrin enkeliä vanhoissa kuvakirjoissa, kuitenkin
ilman siipiä.

Hän asetti syyshatun päähänsä ja katseli kuvaansa peilistä.

Hän oli koetellut uutta syyshattua päähänsä 370 kertaa. Päivillä 280
kertaa ja öillä 90 kertaa.

— Kuinka minä nyt teen? huokasi hän epätoivoisena, kuumin huulin.

— Mm... mm... mutisi hra Kutkula ylähyllyllä. Hän nukkui sikeästi. Hän
oli hyvin sikeäuninen.




III luku.


_Pamaus!_

Rouva Kutkula lyyhistyi.

Mutta häneen ei ollut sattunut.

Hänen sydämensä ei ollut lävistetty.

Laukaus oli kajahtanut viereisessä hytissä.

— Ampui! ajatteli rouva Kutkula kauhulla.

Mutta hän ei tiennyt, oliko se ampunut itsensä vai vaimonsa.

— Kalle! vikisi rouva Kutkula ohuella, hiirimäisellä äänellä.

Mutta hra Kutkula ei herännyt.

Sitäpaitsi oli hän lakannut mutisemasta ja ryhtynyt kuorsaamaan.

— Kauheaa! vaikeroi rouva Kutkula.

Samassa hän kirkaisi. Hänen äänensä muistutti sitä ääntä, joka syksyllä
aamupäivällä, teurastusaikana maalla kuuluu ratkaisevalla hetkellä
sikolätistä.

Hän kapusi tikapuita ylös ja heittäytyi koko painollaan riippumaan
hätäjarrun kädensijasta.

— Kroo — hroo... kuorsasi hra Kalle Kutkula, toiminimen Kutkula,
Köllykkä ja Kumpp:in johtaja.

Rysähtäen pysähtyi juna.

Sillä rouva Kutkula riippui hätäjarrussa, ja viereiseen osastoon
johtavan, suljetun oven alitse virtasi Kutkuloitten osastoon tahmea,
tummanpunainen virta...

Junailija juoksi silmät pystyssä vaunusta vaunuun.

Rouva Kutkula riippui, päässään uusi syyshattu, hätäjarrun vetimestä.

Kaikki ihmiset olivat heränneet. Kauhua ja voivotusta.

— Yksi pulloista on rikki! huusi Vento Sorrento.

— Mustaa viinimarjamehua, ilmoitti Kaisa Sorrento.

— Se on ruvennut käymään. Mutta miksi on juna pysähtynyt?

— Kroo... hroo... kuorsasi Kalle Kutkula.




TOISTEN SILMILLÄ


Muukalaiset tulevat tänne karhujen ja lappalaisten maahan ja kertovat
haastattelijoille vaikutelmiaan.

Niitä on mieluista kuulla, sikäli kuin he kertovat meille
mieluisia asioita, ja tavallisesti vieraani ovatkin kohteliaita ja
hyvinkasvatettu ja ja tietävät mitä puhuvat.

— Helsinki on kaunis kaupunki, sanovat he. — Se on hyvin siisti. Ja
sitten viime näkemän on se melkoisesti kehittynyt. Se vetää jo vertoja
eurooppalaisille suurkaupungeille.

Hengähdämme helpotuksesta.

Olisi ollut noloa, jos vieraat olisivat murisseet, että Helsinki
lähinnä muistuttaa huonosti hoidettua sikopahnaa, ja että se sitten
viime näkemän on kasvanut lehmänhännän suuntaan ja näyttää nyt
osapuilleen Naantalin kokoiselta.

— Olemme tehneet kiertomatkan kauniissa maassanne ja olemme
ihastuneita, jatkavat vieraamme. — Ihmiset ovat olleet hyvin
ystävällisiä, eikä lasten kasvojen peseminen näytä olevan maassanne
tuntematon tapa.

Meidän on vaikea salata mielihyväämme.

Kunpa vain me suomalaiset muistaisimme ulkomailla käydessämme olla yhtä
kohteliaita.

Lontoossa täytyy meidän muistaa sanoa, että Lontoo on harvinaisen suuri
kaupunki, ja Parisissa, että ranskalaiset ovat erittäin kohteliaita
ja rakastettavia ihmisiä, vetäen siinä suhteessa vertoja vieläpä
suomalaisillekin. Voimme myöskin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa
parisilaisten mieliksi, ettei Helsingissä ole yhtään niin korkeaa
tornia kuin Eiffeltorni. Ja jos Egyptissä käydessämme läiskäytämme
kämmeniämme yhteen ja ilmoitamme egyptiläisille, että pyramiidit ovat
sangen kookkaita laitoksia ja tekevät katsojaan mahtavan vaikutuksen,
niin ihastuvat faaraoiden jälkeläiset ikihyviksi.

Äskettäin kävi maassamme suuren metsätieteellisen koelaitoksen
tirehtööri v. Tannenwald. Suomassaan haastattelussa lausui hän:

»— Helsinki on mielestäni hyvin kaunis kaupunki. Siinä on useita
suuria rakennuksia. Kiertomatkalla maaseudulla näin paljon metsiä,
mutta ihmiset eivät olleet metsärosvojen näköisiä. Minä olen ihastunut
maahanne».

Kuuluisa australialainen kieltolakimies mr Jefferson, tunnettu
nimellä Katinhäntä-Jefferson, on tutustuttuaan kieltolakitilanteeseen
maassamme, ilmoittanut sanomalehdille seuraavaa:

» — Helsinki on erittäin puhdas kaupunki. En nähnyt yhtään tunkiota
edes Kauppatorilla. Kaduilla en nähnyt yhtään juopunutta, eikä minulle
ravintolassa annettu ruokaryyppyä, vaikka jätin isännälle nimikorttini
ja ilmoitin olevani Katinhäntä-Jefferson. Olen iloissani, että
kieltolaki on saatu täysin toteutetuksi maassanne. Kiertomatkalla
maaseudulla näin Punkaharjun ja Pyöreän tornin, jossa en saanut väkevää
teetä. Sitäpaitsi näin, että maassanne on paljon, paljon vettä, johon
ei ole mitään sekoitettu. Onnellinen maa!»

Arvossapidetty koulumies, prof. A.B.C. Darius on opintomatkallaan
käynyt myöskin Suomessa. Sanomalehdille suomassaan haastattelussa on
hän lausunut seuraavaan tapaan:

»— Helsinki on mielestäni kaunis kaupunki. Sen keskellä on porvoolaisen
koulurehtorin von Runebergin patsas. Helsingissä on paljon kouluja
ja yksi yliopisto. Olen käynyt myöskin Punkaharjulla ja Kuopiossa.
Kuopiossa on rehtori von Snellmanin patsas, sen miehen, jota sanotaan
Suomen kansakoulun isäksi. Suomen kansa on lukutaitoista, ja on maassa
apotti Agricolan ajoista asti ollut voimassa yleinen oppivelvollisuus.
Kertomataulu luetaan kouluissa ulkoa. Olen hyvin mieltynyt maahanne».

Englantilainen poliisiupseeri Horlock Shelmes, joka on ollut
opintomatkalla Suomessa — Baldwinin hallituksen päätettyä järjestää
brittiläisen poliisilaitoksen Suomen esikuvan mukaan — lausuu m.m.:

»— Helsinki on hyvin siisti kaupunki. Se tekee osittain eurooppalaisen
vaikutuksen. Kaduilla ei näe ensinkään sikoja, eikä edes Kaivopuistossa
ollut lehmiä ja lampaita niinkuin esim. Hyde Parkissa. Helsingin
poliisi on maailman tarmokkain. Kaduilla ei näe juopuneita. Käydessäni
eräänä yönä kiertomatkalla helsinkiläisissä poliisiputkissa oli
niissä yhteensä 157 juopunutta, eli yhtä paljon kuin vastaavan
kokoisen englantilaisen kaupungin putkassa puolessatoista vuodessa.
Maaseudulla vallitsee myöskin hyvä järjestys. En nähnyt yhtään
tapettua, vaikka jokaisen suomalaisen vyöllä on tikarintapainen ase,
jonka nimi on »pucko» ja jota käytetään perunain kuorimiseen ja kynsien
puhdistamiseen. (Kerrotaan kuitenkin jossakin tapahtuneen, että miestä
on lyöty puukolla.) Kävin myöskin Viipurissa. Viipurissa on Pyöreä
torni. Se on hyvin pyöreä. Olen sangen iloinen, että olen saanut
tutustua maahanne ja sen korkeaan kulttuuriin».

Ulkomaalaisten lausunnot maastamme ovat yhtä mielenkiintoisia kuin
opettavaisiakin.

Kun vain saisimme useammin niitä lukea.




LAKKASI NIKOTTAMASTA


Maisteri Aapelus, allekirjoittanut ynnä monta muuta henkevää ja
huomattavaa vierasta kirkasti loistollaan tukkukauppias Serubabel
Sommelon uudenvuodenkutsuja. Mutta jos olivat vieraat valioväkeä, niin
olipa kestityskin oivallinen. Serub. Sommelon kutsut ovatkin tulleet
tunnetuiksi hyvistä ruoistaan ja juomistaan.

Kaikki sujui ohjelman mukaisesti, ja vieraat kuittasivat kestityksen,
joka alkoi päivällisillä, ihailemalla ja kehumalla ja kadehtimalla
tukkukauppias Sommelon komeaa kotia loisteliaine huonekalustoineen
ja tunnettujen taiteilijain nimillä varustettuine käsinmaalattuine
tauluineen. Mutta päivällisten lopulla sattunut ikävä välikohtaus
häiritsi jonkinverran tunnelmaa.

Asia sai alkunsa siitä, että tukkukauppias Sommeloa rupesi nikottamaan.

Itsepintainen ja tiheä nikotus vaikuttaa yleensäkin haitallisesti ja
häiritsevästi vieraspidoissa. Mutta erityisen harmillista on, jos
nikotus on valinnut isännän — tai emännän — uhrikseen. Tällä kertaa ei
emäntää ollut olemassakaan, koska Sommelo on leskimies, mutta Serub.
Sommelo nikotteli kyllä molempienkin puolesta.

— Se on nyt ikävää, kun sinua rupesi tuolla tavalla nikottamaan,
sanoivat vieraat.

— Niinhän se kyllä on...ikk! myönsi isäntä. — Vieraat ovat — ikk! —
hyvät ja suovat anteeksi. Ikk!

— Ryyppää kylmää vettä! neuvoi eräs asiantuntija.

Sommelo kaatoi kivennäisvettä lasiin ja otti oivan kulauksen.

Vieraat tuijottivat häneen jännittyneinä. Kului puoli minuuttia.

— Se meni ohi jo! iloitsivat vieraat.

— Juu, se tuntuu todellakin menneen ohi — ikk! sanoi Sommelo.

— Sitä pitäisi säikähdyttää, esitti eräs toinen asiantuntija. — Hikka
lähtee pois jos säikähdytetään.

— Säikähdytä sinä Aapelus Sommeloa! esitti eräs vieraista maisteri
Aapelukselle, joka istui isännän vieressä.

Aapelus ojensi oikean kätensä, sormet hajallaan uhkaavasti kohti
Sommelon kasvoja ja huusi kolealla äänellä.

— Pöööööö!

Sommelo koetti olla pelästyneen näköinen, mutta nikotus ei antanut
pettää itseään näin yksinkertaisella tempulla.

Vihdoin unohtui Sommelolta nikottaminen aivan itsestään. Keskustelu
päivällispöydässä muuttui taas yleiseksi, henkeväksi ja sukkelaksi,
»sisältäen kipenen kirpeää satiiriakin».

Näin päästiin paistiin asti, ja isäntä valmistautui ilahduttamaan
vieraitaan tavanmukaisella puheella.

Sommelo puhuu mielellään. Mitään erikoisen mullistavia ajatuksia tai
pirteitä käänteitä hänen puheissaan tuskin on, mutta hän esittää
sanottavansa sujuvasti ja eräänlaisella paatoksella, mikä todistaa
hänen osoittavan puheilleen sitä arvonantoa, mitä varakkaan ja
valistuneen liikemiehen puheet ovat oikeutetut saamaan. On mahdollista,
että hän pitää näitä tällaisia kutsuja etupäässä sitä varten, että
saisi pitää puheita.

Sommelo kilisti haarukalla lasin laitaan ja nousi puhumaan:

»Hyvät naiset ja herrat! Hikk.

En ole mikään — ikk — puhuja, eikä tarkoitukseni ole — ikk — väsyttää
vieraitani pitkillä puheilla. Hikk. Tahtoisin vain muutamin sanoin —
ikk — lausua...» j.n.e.

Isäntämme puhui ja nikotteli, eikä itse Cicero taikka Demosthenes voi
saada puheeseensa tarpeellista lennokkuutta, jos hänen täytyy nikotella
joka kolmanteen tai neljänteen sanaan.

Kuiskasimme maisteri Aapelukselle, että hän koettaisi säikähdyttää
isäntäämme uudestaan ja oikein todenteolla.

Aapeli nyökäytti vaieten päätään ja näytti vaipuvan mietteisiinsä.

Sitten siirsi hän hiljaa isännän takaa tuolin kauemmas.

Serub. Sommelo päätti puheensa kohottamalla lasinsa vieraittensa
onneksi — hikk — ja menestykseksi, ja kumarsi ja istuutui.

Myrskyisen naurun kaikuessa hänen korvissaan ja jalon pöytäjuoman
kostuttaessa hänen frakkipaitansa kohotettua etumusta nousi Sommelo
hitaasti permannolta, loi kummallisen katseen ympärilleen, tarttui
sitten lautaseensa ja iski sen kappaleiksi johtaja Rehusen päähän.
Rehunen näytti hänestä nimittäin syyllisemmältä kuin Aapelus.

Rehunen otti tästä pienestä erehdyksestä vähän nokkaansa ja poistui
heti koko kesteistä, lausuttuaan isännälle ensin eräitä sanoja.

Hänen mentyään totesimme mielihyvällä, että tukkukauppias Sommelo oli
vihdoinkin päässyt kiusallisesta nikotuksestaan.

Hän voi nyt puhua taas vapaasti, ja tätä taitoaan tulee hän kyllä
piakkoin tarvitsemaankin, sillä Rehusen häntä vastaan nostama juttu on
esillä raastuvanoikeudessa huomisesta viikon päästä.




HERRA KANNUSEN JUUSTO


— Kylläpäs täällä tuntuu ummehtuneelta! mutisi hra Kannunen, asuva
Helsingissä, eräänä päivänä.

Hra Kannunen avasi ikkunat tuulettamisen tarkoituksessa ja lähti
konttoriinsa.

Kun hän palasi kotiin päivällisen jälkeen, oli ilma huoneissa puhdasta
— ikkunat olivatkin olleet auki kokopäivän — mutta jonkinlainen
epämääräisen lemun aavistus tuntui siinä kuitenkin.

— Ehkä se tuleekin ulkoa, ajatteli hra Kannunen ja sulki ikkunat ja
sytytti ison sikarin.

Seuraavana päivänä, hänen tullessaan kotiinsa, löi joku näkymätön
olento häntä kuin rukkasella vasten naamaa.

— Hyi, myrkky! huudahti hra Kannunen ja peräytyi askeleen, tarttuen
nenäänsä.

Se näkymätön olento oli _Haju_. Se eilispäiväinen haju ei ollut mitään
tämän nykyisen rinnalla. Se oli ollut korkeintaan pojanpoika, mutta
tämä oli isopappa itse.

Syy ei ainakaan tällä kertaa ollut ulkoilmassa. Ulkona oli ihana,
keväinen ja raikas ilma. Hra Kannunen oli juuri vetänyt sitä
mielihyvällä keuhkoihinsa. Sitäpaitsi olivat ikkunat kiinni.

— Mikähän koira tänne on haudattu? ajatteli hra Kannunen, tempaisi
ikkunan auki, pisti päänsä siitä ulos ja veti puolitusinaa kertaa
syvään henkeään. — Tässä piilee jotain kamalaa!

Hra Kannunen päätti toimeenpanna perusteellisen etsinnän.

Mitään poliisikoiran vainua ei tarvittu, ei ensinkään. Kun hra Kannunen
lähestyi erästä konttorikomeroa, niin iski häntä vastaan ilkeä, pistävä
löyhkä.

Hra Kannunen kävi kostuttamassa nenäliinansa hajuveteen, piti
vasemmalla kädellään nenäliinaa suunsa ja nenänsä edessä ja avasi
oikealla kädellä komeron oven.

Sieltä se löytyi.

Se oli juustopala, joka ties miten ja milloin oli unohtunut komeroon.
Sille oli tullut siellä ikävä, ja ikävissään ja lämpimissään oli se
päättänyt ruveta haisemaan, niinkuin vain vanha, pahentunut juusto
osaa, huomauttaakseen hra Kannuselle olemassaolostaan.

Hra Kannunen sadatteli juustoa, mikä mielipiteen ilmaus ei kuitenkaan
tehnyt mitään vaikutusta juuston parempiin tunteisiin. Päinvastoin
tuntui se vaikuttavan kiihoittavasti sen luonteen huonompiin puoliin,
sillä se lemusi entistä pontevammin. Se haisi kuin uhalla.

— Hyi olkoon! sanoi hra Kannunen ja kääri tämän epämiellyttävän kaverin
kiiruusti sanomalehden puolikkaaseen.

— Tämä roisto täytyy heittää jonnekin! päätti hra Kannunen.

Hän ei tahtonut mennä viemään sitä rakennuksen pihassa olevaan
roskalaatikkoon. Se voitaisiin nähdä sadoista pihalle päin olevista
ikkunoista, ja ihmiset ajattelisivat, että mitä se tuo herra sieltä
penkoo? Sitä paitsi roskalaatikon kannen nostamisen ajatuskin puistatti
häntä.

— Pistän sen palttooni taskuun ja nakkaan jonnekin, ajatteli hra
Kannunen. — Onnellisen löytäjän ei tarvitse vaivautua viemään sitä
löytötavaratoimistoon...

Hra Kannunen läksi iltakävelylle Hesperian puistoon. Ja se ilta
oli kaunis ja ihana ja linnut ne lauloivat. Hra Kannunen vilkaisi
ympärilleen, ja kun ei yhtään ihmistä sattunut näköpiiriin, niin
heitti hän juustopaketin nopeasti muutaman pensaan juurelle ja jatkoi
matkaansa viattoman ja välinpitämättömän näköisenä.

Mutta hra Kannunen ei ollut ottanut huomioonsa, että hänellä nyt,
niinkuin ainakin iltapäiväkävelyllä, oli mukanaan kelpo koiransa
Prinssi.

Äkkiä hyppi ja tanssi Prinssi häntäänsä heilutellen hänen edessään ja
tarjosi hänelle poisheitettyä juustopakettia.

— Huuti, Prinssi! ärjäisi hra Kannunen. — Vie se heti takaisin!

Mutta tuo uskollinen ja tarkka luontokappale, joka ei voinut ymmärtää
sellaista voiteen — vieläpä hyvin väkevän voiteen — haaskausta, hyppi
vain ja tanssi ja huiskutti peräsintään ja oli riemuissaan ja tarjosi
pakettia isännälleen.

Kävelyllä olevia ihmisiä, nuoria pareja ja vanhempiakin, lähestyi
samassa, eikä hra Kannusen auttanut muu kuin ottaa juustopaketti
Prinssiltä ja pistää se takaisin päällystakinsa taskuun. Vieläpä täytyi
hänen, vaikkakin hieman vastahakoisesti, silittää Prinssin päätä ja
sanoa:

— Kiitos, Prinssi!

Sillä Prinssi olisi muuten pahastunut. Ja hra Kannunen oli
oikeudentuntoinen mies, eikä Prinssi ollut tehnyt muuta kuin
velvollisuutensa. Taikka oikeastaan mitä se luuli velvollisuudekseen.

Hra Kannunen unohti juustopalan useiksi päiviksi päällystakkinsa
taskuun.

Mutta konttorineidit alkoivat puhella keskenään:

— Mikähän täällä konttorissa on ruvennut haisemaan niin pahalta?
Täällähän tulee pää kipeäksi!

Kunnes asiatyttö kerran ilmoitti oudon uutisen:

— Se on johtajan paltto, joka haisee tuolla eteisessä!

Johtaja Kannunen kuuli sen sattumalta omaan huoneeseensa, vaikkei se
ollutkaan hänen kuultavakseen tarkoitettu, ja muisti äkkiä juuston
ja punastui ja vannoi mielessään kalliin valan, että hän tuhoaa sen
kirotun juuston vielä tänä päivänä.

Konttorista päästyään nousi hra Kannunen raitiovaunun takasillalle.
Takasilta oli melkein täynnä väkeä, ja kun hra Kannunen oli vähän aikaa
seissyt takasillalla, alkoivat ihmiset nyrpistellä nenäänsä ja katsella
epäilevästi ja paheksivasti toisiinsa.

Sillä välin oli hra Kannunen varovasti hävittänyt paketin taskustaan,
ummisti silmänsä ja pudotti juuston salaa takasillan perältä kadulle.
Sitten päästi hän helpotuksen huokauksen ja avasi silmänsä.

— Ai, herralta putosi paketti! kirkaisi eräs rouva.

Samalla pysähtyi vaunu pysäkille. Eräs vanhanpuolinen herrasmies juoksi
juustopaketti kädessä vaunun perässä, ja naiskonduktööri odotti, käsi
merkkikellon nauhassa, paketin saapumista.

— Keneltä tä-hämä pu-hutosi? kysyi vanhanpuolinen herrasmies hikisenä
ja hengästyneenä.

— Tältä herralta! neuvoi se hyväntahtoinen rouva, joka oli ilmiantanut
hra Kannusen.

Hra Kannusen huulet vapisivat vähän, kun hän otti paketin sen tuojalta
ja hattuaan kohottaen kiitti vanhanpuolista herraa ja ystävällistä
rouvaa.

— Tuntuu olevan juustoa... hyvin _kehittynyttä_ juustoa! mainitsi se
vanhanpuolinen herra, antaessaan paketin hra Kannuselle, josta päättäen
hän oli vanhan juuston ystävä. Niitäkin on.

Hra Kannunen olisi kernaasti lahjoittanut juuston sen löytäjälle, mutta
vaunu oli jo lähtenyt liikkeelle. Eikähän se olisi muutenkaan sopinut.

Vanhanpuoleinen herra oli paljastanut hra Kannusen lemuavan
salaisuuden. Toiset takasillalla seisojat alkoivat vetäytyä hänestä
kauemmaksi ja luoda häneen syrjäsilmäyksiä. Hänen ympärilleen muodostui
aukea paikka, joka tuntui hänestä laajalta kuin Sahara. Hän hyppäsi,
niskansa taittamisen uhalla, pois vaunusta jo ennenkuin se seisahtui
seuraavalle pysäkille.

Hra Kannusen maailmankatsomus oli synkistynyt.

Hän ohjasi kulkunsa lähimpään rautakauppaan.

— Lyijyä! sanoi hän ankarasti.

— Kuinka paljon? kysyi myyjä kohteliaasti.

— Kilo! vastasi hra Kannunen ankarasti.

Hän sai kilon lyijyä ja sitoi lyijypaketin juustopakettiin ja meni
satamaan ja paiskasi hammasta purren nämä siamilaiset kaksoset meren
syvyyteen.

— Mitä se oli? kysyi poliisi epäluuloisen näköisenä.

— Juustoa! vastasi hra Kannunen uhmailevasti. — Ja lyijyä! lisäsi hän
totuuden nimessä.

Kun ei hra Kannunen näyttänyt rikoksentekijältä, niin antoi poliisi
hänen mennä.

Mutta mennessäänkin tunsi hra Kannunen, että konstaapelin epäileväinen
katse seurasi häntä kadunkulmaan saakka.




ILOINEN YLLÄTYS


Fretu Pehlevi ja Aapo Torkko ovat jonkinlaisia sukulaisia. Jonkinlaisia
serkuksia.

Fretu Pehlevi on harjoittanut opintoja, mutta Aapo Torkko on käynyt
vain kaksi vuotta kansakoulua.

Aapo Torkko ei kuitenkaan ole opinnoista riippuvainen, sillä hän
viljelee harrastuksella ja menestyksellisesti isiltä perittyä tilaansa.

Fretu Pehlevi kävi lyseon läpi kohtalaisella, vaikkakaan ei juuri
hurraamista kannattavalla menestyksellä.

Vihdoin tuli hän ylioppilaaksi noin 14:llä äänellä, ja tunsi,
että maailma oli hänelle nyt avoin niinkuin Kaanaanmaa Israelin
koukkunokkaisille lapsille.

Oli itsestään selvä asia, että Fretu Pehlevi ryhtyi jatkamaan
opintojaan.

Harkittuaan eri aloja ja uria, professorin uraa ja piispan uraa ja
kuuluisan kirurgin uraa ja hovioikeuden presidentin uraa, päätti Fretu
Pehlevi vakain tuumin ruveta lukemaan lakitiedettä. Hänestä oli hauskaa
ja mahtavaa istua tuomitsemassa toisia, ja hän ilmoitti jo etukäteen,
että kunhan hän pääsee tuomariksi, niin hän tuomitsee niin peevelisti.

No juu. Fretu rupesi lukemaan.

Lukemiseen tarvitaan etenkin rahaa. Silmälasit eivät ole ensinkään
yhtä tarpeelliset, ainakaan niin nuorelle miehelle kuin hra ylioppilas
Pehleville.

Pehlevi otti lainoja mistä sai, koska hänellä ei ollut omia varoja, ja
varsinkin lainasi hän Aapo Torkolta.

Vuodet kuluivat.

Fretu Pehlevi jatkoi jatkamistaan opintoja ja oppi etenkin
erinomaisesti tuntemaan Kämpin, Prinsessin, Kaivohuoneen,
Oopperakellarin, Königin, Kappelin ynnä muut sellaiset paikat. Ja
niitten suhteen voidaan sanoa, historiallisesti kuuluisaa lauselmaa
sovelluttaen, että hra yliopp. Pehlevi oli niihin ja ne taas puolestaan
Pehleviin sangen tyytyväiset.

Lainopillisista tutkinnoista ei kuitenkaan ollut puhetta. Ei niistä
puhunut Pehlevi itse eivätkä puhuneet lopuksi muutkaan.

Ja kun maailmansota syttyi, lopetti hra Pehlevi yliopistollisen jakson
elämästään ja siirtyi liikealalle, jolla alkoi ilmestyä erikoisia
mahdollisuuksia yritteliäille ja kaukonäköisille miehille.

Mitä velkoihin tulee, niin maksoivat takaajat ne tietysti. Yksi ja
toinen tosin lausuili synkällä äänellä rumia sanoja, mutta maksoi
kuitenkin.

Aapo Torkko oli antanut sukulaismiehelleen rahaa lainaksi ilman
takauksia ja muita sellaisia muodollisuuksia. Kuultuaan Fretun
lopettaneen opintonsa ja ryhtyneen liikemieheksi, huomautti Aapo pari
kertaa kirjeellisesti, kainostellen ja anteeksi pyydellen, niistä
tuhansista, jotka Fretu oli häneltä lukenut, mutta kun hän ei saanut
Fretulta edes vastausta, niin lakkasi Aapo Torkko huomauttelemasta ja
tyytyi kohtaloonsa.

Fretu taas toimi liikeasioissa milloin suuremmalla, milloin pienemmällä
menestyksellä, ja Aapo kuuli kulkupuheena, että Fretulla on isot asiat
ja rahaa kovasti läjässä, mutta ei Fretu kuitenkaan maksanut veikkaansa.

Tässä äskettäin oli maanviljelijä Torkko käymässä Helsingissä, ja
kukapas tulikaan häntä vastaan Mikonkadulla, ellei Fretu Pehlevi itse
omassa persoonassaan.

Fretu tervehti iloisesti ja luontevasti ja kyseli kuulumiset ja sanoi
sitten:

— Kuule, minulta on jäänyt järjestämättä se meidän vanha asiamme...
oleppa nyt hyvä ja sano, paljonko se on korkoineen ja kaikkineen!

Tämä oli iloinen yllätys Aapo Torkolle, joka mutisi, että olisihan sen
vielä ennättänyt...

Mutta Fretu oli jo ottanut lompakon povitaskustaan, ja lompakosta
jonkun paperin, ja liivintaskustaan lyijykynän, ja sanoi Aapolle:

— Näes, minä haluan saada tarkan luettelon kaikista veloistani, minä
kun aion huomenna jättää konkurssianomuksen.




PETOLLINEN LANKKU


Kusti Pökkelö oli vuokrannut itselleen ja joukkokunnalleen kesähuvilan
itäisestä saaristosta.

Siinä oli kaikki, mitä kesähuvilaan kuuluu: pieni asuinrakennus ja
vielä pienempi nykyajan mukavuus ja lipputanko ja kaikki. Ranta oli 32
metrin päässä huvilan pohjoisnurkasta, ja Suomenlahden raikkaat laineet
loiskuivat hiljalleen pientä venhelaituria vasten.

Laituri oli sangen asiallisen näköinen: siinä oli kaiteetkin. Mutta
tämän rehellisen naaman takana piili kavaluus ja petos.

Laiturin äärimmäinen lankku meren puolella oli epäkunnossa. Se oli
jotenkin irti toisesta päästään. Jos venheestä noustessasi astuit
vasemmalle, niin ei mitään tapahtunut, mutta jos polkaisit oikealle,
niin rempsahti lankun pää odottamatta alas, painuen veden alle ja
muljauttaen sinut Suomenlahden edellämainittujen raikkaitten laineitten
helmaan.

Eräänä päivänä juhannuksen jälkeen saapui Kusti Pökkelö seurueineen
ensi kertaa kesähuvilalleen. Kusti Pökkelön seurueeseen kuuluivat rouva
Iida Pökkelö, rva Iida Pökkelön äiti sekä nuori kotiapulainen Mari,
joka oli kotoisin Sysmästä ja eli sorronalaisessa asemassa herrasväki
Pökkelön tykönä Sörnäisissä, mutta nautti kärsimystensä korvaukseksi
200 markan suuruista rahallista hyvitystä kuussa.

Heitä oli laivalta noutamassa pyöreäpohjaisella paatillaan huvilan
ja koko saaren omistaja, saman saaren toisessa päässä asuva ja
ruotsalaiseen kansanpuolueeseen enemmän tai vähemmän kiinteästi
liittyvä kalastajaukko, joka oli harvasanainen mies ja jonka alaleuan
ja kaulan välissä kukoisti nyttemmin jo harmahtava partakiehkura.

Kusti Pökkelön anoppi on laiha ja ketterä muori ja tahtoo aina
olla numero yksi, josta syystä hän nytkin valmistautui hyppäämään
ensimmäisenä venheestä laiturille, huudahtaen reippaasti ja iloisesti:

— Hopsan — pul... pul... pul...

Viimeiset kolme tavua lausui hän veden alla, joten niitä ilmaisivat
vain suuret, auringonpaisteessa ihanasti kimallelevat kuplat.

— Vanha rouva putos järveen! huusi nuori kotiapulainen Mari.

— _Mereen!_ oikaisi Kusti Pökkelö arvokkaasti.

Harvapuheinen, suomea osaamaton kalastajaukko nyökäytti päätään
vaiteliaana, tällä liikkeellä ilmoittaen, että hänkin, kielellisistä
eroavaisuuksista huolimatta, ymmärsi, mistä oli kysymys.

Rouva Pökkelö avasi suunsa päästääkseen hätähuudon, mutta samassa
ilmestyi Kusti Pökkelön anopin pää veden alta. Hänen hiuksensa olivat
menneet hajalleen ja levisivät veden pinnalle, niin että hän jossakin
määrin muistutti Ahtia, joka sukeltaa ylös soittamaan kanteloaan
kuutamossa, tai ehkä mieluummin Vellamoa, veden emäntää, joka on
pistäytynyt hengittämään raitista ilmaa.

— Pelasta äiti! huusi rouva Pökkelö miehelleen, joka haparoi käsillään
tarttuakseen anoppinsa käsivarteen tai olkapäällään, mutta olisi
onnistunut vain kaatamaan venheen, ellei harvapuheinen kalastaja olisi
varmalla otteella kahmaissut vahvan, myhkyräisen kouransa täyteen
anopin tukkaa.

Yhteisin ponnistuksin ryhdyttiin anoppia nostamaan venheeseen, mutta
kun tämä pelastusyritys uhkasi perikadolla kaikkia, huusi Kusti Pökkelö:

— Seis, anoppi nostetaan laiturille... minä hyppään ottamaan vastaan.

Harvapuheisen kalastajan ja sysmäläisen Marin kannatellessa anoppia
kainaloista veden pinnalla venheestä käsin hyppäsi Kusti Pökkelö
laiturille.

Koska hra Pökkelö on paljon pidempi anoppiaan, niin ulottui vesi vain
hänen kaulaansa asti, vaikka hän putosikin suoraan pohjaan.

— Nyt putos herra järveen! huusi nuori kotiapulainen Mari.

— _Mereen!_ huusi Kusti Pökkelö ärtyisesti. — Ei Mari nyt ole Sysmässä!
lisäsi hän myrkyllisesti.

Harvapuheisesta kalastajastakin alkoi asia näyttää niin merkilliseltä,
että hänkin katsoi asiaankuuluvaksi lausua mielipiteensä. Kun hän
kuitenkaan ei ollut tottunut pitkiin puheisiin, niin sanoi hän vain:

— Faan!

Kusti Pökkelö kömpi rannalle, esittäen suomeksi, mutta
laajasanaisemmin, saman ajatuksen, jonka kalastajaukko oli lausunut
toisella kotimaisella kielellä. Anoppi oli alkanut tulkita tunteitaan
jo venheen reunalla riippuessaan, ja kun hän jatkoi asian käsittelyä
vielä rannallakin, olisi siitä, jos se olisi pikakirjoituksella
muistiin merkitty, tullut noin 3 1/2 palstaa tämmöisellä painettua
tekstiä.

Kun Kusti Pökkelö ja anoppi seisoivat rannalla rinnakkain, kummallakin
jalkainsa juuressa pieni, mutta nopeasti kasvava lammikko, ei
talousapulainen Mari voinut hillitä nuoria tunteitaan:

— Hi hi hi!

— Mari ei saa nauraa! sanoi rouva Iida Pökkelö äkäisesti.

— Eikä tässä ole mitään nauramistakaan, lisäsi Kusti Pökkelö kuivasti —
ainoa kuiva kohta muuten, mikä hänessä tällä haavaa oli.

Mutta kun hän sitten loi silmäyksen anoppiinsa, joka lähinnä
muistutti naispuolista, vuorokauden kestäneessä sateessa seisonutta
pellonpelättiä, purskahti myöskin Kusti Pökkelöstä välittömällä,
luonnonvoimain purkauksen kaltaisella rajuudella:

— Ha ha ha ha haaa...

Silloin pudotti anoppi lotisevan päällyshameen yltään ja alkoi huidella
sillä vävypoikaansa ympäri korvia.

Läiskis... läiskis... läiskis.

Sitten etsi anopin kauhea katse Sysmän tyttöä, mutta nuori
kotiapulainen oli jo paennut näyttämöltä.




RATAVARTIJAN PUHELIN


Ratavartija asuu Keski-Pohjanmaalla ja vartioi rataa sekä hoitaa muita
toimeensa kuuluvia tehtäviä.

Ratavartijalla on asunto, jossa on kaksi huonetta: toinen huone ja
toinen huone.

Toisessa huoneessa on ratavartijalla puhelin.

Se ei ulkonäöltään ole millään tavoin erikoisempi puhelin kuin
muutkaan. Se on aivan tavallinen seinäpuhelin. Semmoisia on meidänkin
maassamme monia tuhansia ja muualla vielä enemmän.

Muutamana iltapäivänä, kun luonnossa vallitsi omituinen hämäryys, joka
oli laskeutunut myöskin ratavartijan asuntoon, alkoi ratavartijan
puhelin soida.

Ratavartija nousi sohvasängyn kannelta, jolla hän oli ollut ottamassa
tavanmukaista päivällislepoaan, ja käveli puhelimen ääreen.

Puhelin soi yhä.

Pirrrrrrr....

— Kylläpäs se jaksaa veivata, ihmetteli ratavartija.

— Ikäänkuin ei tässä vähemmälläkin kuulisi.

Ratavartija tarttui valmiiksi kuulotorveen, mutta puhelimen kello
kilisi yhä.

— Kuka kumma se nyt sillä tavalla soittaa? ihmetteli ratavartija.

Puhelin kilisi.

Ratavartija raapi suuttuneena päätään. Kilisi kilisemistään.

— Sehän on hullu... tai humalassa! ärjyi ratavartija. — Mutta kyllä
minä sen...

Ratavartija koetti keskeyttää kilinän, mutta eihän se auttanut.

Heti kun hän päästi irti kellosta pärisi se taas kuin villitty.

Puhelin kilisi noin 5 minuuttia. Kun se vihdoin lakkasi, alkoi
ratavartija karjua halloota puhetorveen kuin ärsytetty peto.

Mutta puhelimesta ei kuulunut vastausta.

Ei äännähdystäkään.

Ratavartija karjui uudelleen ja kuunteli sitten taas.

Ei äännähdystäkään.

Ratavartija veivasi nyt itse puolestaan ja kysyi keskuksesta sangen
kiukkuisella ja riidanhaluisella äänellä, kuka konna hänelle niin
häpeämättömästi soitti?

— Teillekö soitti? kysyi uninen ääni keskuksesta. — Ei teille ole
kukaan soittanut.

Ratavartija huusi, ettei hänen puhelimensa viimeisen puolen tunnin
kuluessa ole muuta tehnytkään kuin soinut. Tottakai hän sen nyt tietää!

— Jaa, ei meiltä ainakaan ole soitettu minnekään kahteen tuntiin, sanoi
uninen ääni venytellen ja katkaisi puhelun.

Ratavartija keskusteli asiasta vaimonsa kanssa.

— Mikähän tälle meidän puhelimelle tuli?

— Kai se oli vain joku semmoinen kohtaus, arveli vaimo.

— Hm.

Myöhään illalla tuli äkkiä lyhyt, mutta kiivas soitto.

Nytkään ei ratavartija saanut mitään vastausta. Eikä myöskään
keskuksessa tiedetty mitään.

Ratavartijan perheessä pohdittiin asiaa, mutta selitystä ei keksitty.

Seuraavana päivänä, taas siinä iltahämärissä — tämä nimittäin
tapahtui jo viime talvena — oli pari naapurin emäntää vieraisilla
ratavartijan perheessä, ja ratavartijan emäntä kertoi selittämättömistä
puhelinsoitoista.

Toiset emännät sanoivat, että kyllä se taitaa olla eri soittaja, joka
sillä tavalla kilisyttää...

Saa sitten nähdä, mitä se merkitsee ja kenelle merkitsee...

Mutta totta vissiin se jollekin jotakin merkitsee. — —

Ja keskustelu painui aavemaisille aloille.

Silloin —.

— Pirrrrr...

Sitä tuli ja tuli.

— Siinä se nyt on taas! huomautti ratavartijan emäntä.

— Siunakkoon sentään! huudahtivat naapurinmuorit, läiskäyttäen kätensä
yhteen.

— Eikä se lakkaa olleskaan! totesivat he hetken kuluttua.

Hetket kuluivat.

Puhelin soi.

Ajanjakson jälkeen, joka kuuntelijoista tuntui keskipituiselta
ikuisuudelta, vaikeni kone äkkiä.

Syntynyt hiljaisuus tuntui nyt jotenkuten kaamealta, kaameammalta kuin
tuo kauhea kilinä.

Ratavartija ei ollut kotosalla, mutta hänen vaimonsa meni puhelimeen.

Tietysti ei sieltä nytkään kuulunut mitään.

Naapurinemännät alkoivat kiirehtiä kotiinsa, ja kulkiessaan pitkin
metsätietä hämärtyvässä talvi-illassa vilkaisivat he tuon tuostakin
vaivihkaa olkansa yli. — Onko se taas...? kysyi ratavartija kotiin
tultuaan silmäten puhelimeen.

Hänen vaimonsa nyökäytti myöntävästi päätään.

— Hm, sanoi ratavartija.

Käytiin siitä levolle.

Lie nukuttu ratavartijan huushollissa tunti, toistakin, kun puhelin
äkkiä pärähti yön hiljaisuudessa soimaan ja soi ja soi ja soi...

Onko lukija lukenut Conan Doylen kirjoittaman ja selkäpiitä karmivan
kertomuksen »astraalikellosta»?

Luultavasti ei.

Joten siis emme tahdo verrata siihen.

Tällä kertaa soi puhelin _koko yön_. Aamupuolella klo 2 peitti
ratavartija, joka ei katsonut voivansa sulkea puhelintaan, sen kellon
koivistolaisella karvalakillaan, mutta kello pörisi sen alla kuin
äkäinen ampiainen. Klo 5 aamulla alkoi ratavartija etsiä kirvestä,
selvittääkseen sen avulla välinsä puhelimen kanssa, mutta hänen parempi
puoliskonsa sai hillityksi huonomman puoliskon raivokkaat aikomukset.

Puhelin pärisi yön ja aamun ja koko seuraavan päivän.

Se ei pysähtynyt kertaakaan edes henkeään vetämään.

Kylällä kerrottiin, että ratavartijan asunnossa tapahtuu
ylenluonnollisia asioita ja että paholainen soittaa puhelinta, mutta ei
vain sano asiaansa.

Yksi ja toinen kyläläinen teki asiaa ratavartijan asunnolle, tullakseen
omin korvin vakuutetuksi asiasta. Vieraat tulivat muina miehinä,
ikäänkuin eivät olisi kuulleetkaan koko asiasta, ja ihmettelivät sitten
kovasti, että vai semmoinen helinä teillä on. Mikä mahtanee sitten
syynä olla.

Ratavartija oli lähtenyt puolilta päivin ottamaan selkoa soimisen
syystä, ja illalla katkesikin soitto äkkiä kuin veitsellä leikaten.

Vika oli keksitty: puhelinlanka oli sotkeutunut sähkölankaan, ja
kyllähän sieltä olisi soimista riittänyt.

Eräät vanhat ja viisaat kyläläiset kuitenkin hymähtivät merkitsevästi:

— Hm, saahan sitä niin _sanoa_, mutta...

Ratavartija harrastaa nykyisin lämpimästi langatonta puhelinta.




SONNI JA HERRA


Kylään oli tullut kesälomalle nuori herra Helsingistä.

Hieno herra...

Hän asui kylän suurimmassa talossa, sillä hän oli isännän sisarenpoika.

Hänellä kerrottiin olevan paikka jossakin konttorissa.

Varmaankin täytyi sen, ainakin hänen puvustaan päättäen, olla hyvin
korkea ja isopalkkainen virka.

Sillä tämä nuori herra oli kerrassaan loistava ilmestys
yksinkertaisessa maalaiskylässä.

Olihan siellä ennenkin herroja nähty, mutta ei vielä näin hienoa.

Ei edes Kirkonkylän apteekin uusi proviisori vetänyt tälle
muotileijonalle vertoja.

Housutkin olivat puolitangossa, niin että moniväriset sukat, jotka
mitä lienevät olleet silkkiä, näkyivät kaikessa ihanuudessaan. Ja
housunlahkeet olivat silitetyt teräviksi kuin partaveitset.

Ja kaikki muu oli sitä mukaa: hienot kengät ja hieno kravatti ja hieno
keppi. Ja tumma tukka niin sileäksi »harjattu kuin olisi lehmä sen
nuollut.

Partansakin kuului ajelevan joka päivä!

Sitä ei kyllä aluksi uskottu kylällä, sillä se tuntui luonnottomalta,
mutta totta se sittenkin oli.

Kun ukot, jotka ajelivat partansa lauantai-iltana saunassa tai
sunnuntaiaamuna, kuulivat sen, nauroivat he epäuskoisesti:

— Hö hö hö!

Nuori herra osoitti huomaavaisuutta kylän tytöille, mutta ei
saavuttanut sanottavaa menestystä.

Se oli hänestä merkillistä. Hän oli tottunut helppoihin valloituksiin
pääkaupungissa.

Mutta hän oli aivan liian hieno täällä. Siinä syy.

Kylän poikien ja hänen välillään taas vallitsi tuollainen pidättyväinen
noli-me-tangere-suhde. Jos sitä nyt ensinkään voi miksikään suhteeksi
sanoa.

Näin ollen havaitsi nuori herra piankin kylän ikäväksi ja sen asukkaat
mielenkiinnottomiksi.

Hän harkitsi jo poislähtöä, kun uuden kesävieraan saapuminen muutti
aseman kokonaan.

Tulokas oli nuori pankkineiti, eikä ensinkään pahannäköinen. Ei hän
tosin helsinkiläinen ollut, mutta kumminkin tamperelainen.

Neiti tuli asumaan naapuritaloon.

Kahden tunnin kuluttua olivat kesävieraat löytäneet toisensa. Kolmen
tunnin kuluttua olivat he kuin vanhat tuttavat ja puhuivat ylevistä
asioista: opereteista ja elävistäkuvista ja jazzeista.

Illalla he seisoivat karjapihan aidan vieressä ja katselivat, kun
palvelustytöt lypsivät lehmiä.

— Mikäs tuon komean lehmän nimi on, jolla on noin suuret sarvet? kysyi
neiti.

— Se on sonni, ilmoitti palvelustyttö kainosti, mutta sisällisesti
hihittäen herrasneidin kysymykselle.

— Ai kuinka intresanttia! huudahti pankkineiti. — Onko sillä nimikin?

— Onhan sillä... sen nimi on Taavetti, ilmoitti tyttö lypsynsä lomassa.

— Taavetti? Ai kuinka hauska nimi! Onko se vihainen?

— Ei se vihainen ole...

Ja kuin todistaakseen sanansa kulki tyttö kiulua tyhjentämään
mennessään aivan Taavetin edestä, työntäen Taavetin pään pois tieltä.

Taavetti käänsi sävyisästi päänsä syrjään ja räpytteli rauhallisesti
hartaita mulkosilmiään.

— Pelkäättekö te sonneja? kysyi neiti sitten kavaljeeriltaan.

Nuori herra hymyili hienon, mutta karaistun maailman miehen hillittyä,
hieman ivallista hymyä. Niinkuin joku lordi, jonka mielikuvituksia on
tiikerien ampuminen Indian viidakoissa.

— Minäkö? hymähti hän.

Ja vastauksen asemesta hän hypähti elegantisti ja notkeasti yli
aidan, asettui parin askeleen päähän Taavetin leveästä tyhmähköstä
naamataulusta espanjalaisen härkätaistelijan asentoon ja teki, neidin
päästellessä pieniä kimakoita ihastuksen ja pelon huudahduksia,
kepillään leikkihyökkäyksiä Taavettia kohti, viimeksimainitun
näyttäessä katselevan tätä temppuilua vilpittömällä ihmetyksellä.

Äkkiä tunsi hieno nuoriherra muuttuneensa lentokoneeksi. Jotakin
ikäänkuin rasahti hänessä, kun hän lensi ensin ylös taivasta kohti,
mutta laskeutui sitten nopeasti alas.

Onneksi putosi hän pehmeälle.

Navetasta oli juuri päivällä luotu ulos melkoinen kasa irtaimistoa,
jota ei oltu vielä ennätetty vetää pellolle.

Se pelasti nuoren herran loukkaamasta itseään.

Taavetin sarvet olivat vain halkaisseet hänen hienot housunsa, kun
Taavetti äkkiä, sangen odottamattomalla, ettemme sanoisi häpeämättömän
salakavalalla liikkeellä nakkasi sille vastenmielisen kuvatuksen yli
päänsä.

Taavetti ei kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Kuvatus oli
kadonnut sen silmäin edestä, ja Taavetti oli taas tyyni ja rauhallinen
suomalaiskansallinen maatiaissonni.

Herraa ja hänen pukuaan putsattiin sitten tuvan puolella tuntikausia.

Seuraavana aamuna oli hieno nuoriherra matkustanut jo klo 6:n laivassa,
joten häneltä jäi sanomatta hyvästit tamperelaiselle pankkineidillekin.




HELLENISMIÄ


Saamme kertoa rakkaille ystävillemme, että kreekkiläiset, jotka
sanoivat Paavalia »lipilaariksi», elävät entiseen tapaan ja
politikoivat yhtä suurella innostuksella ja antaumuksella kuin
vuosituhansia sitten, Ateenan ja Spartan kissanhännänvedon aikoina.

Ja on valtiollinen elämä jalossa Hellaassa yhä edelleen pääpiirteissään
seuraavantapaista:

Istuu valtaistuimella kuningas Konstantinos XIX.

Eräänä päivänä ilahduttaa hän kansaansa ilmoituksella, että nyt
lähdetään taas antamaan selkään turkkilaisille ja valloittamaan
Konstantinopoli.

Kansan riemastus on rajaton, ja tanssii se koko yön torilla
kuninkaallisen linnan edustalla.

Viikon perästä on Leonidaan jälkeläisten armeija saanut tavanmukaisen
selkäsaunansa ja juoksee epäjärjestyksessä kotiinsa.

Kansan suuttumuksella ei ole mittaa eikä määrää.

Yön pimeydessä pakenee Konstantinos Rex autolla rajan yli, ehtimättä
ottaa mukaansa muuta kuin pienen käsilaukkunsa, jossa on Ateenan
iltalehdet sekä yöpaita ja hammasharja.

Vastustuspuolueen johtaja Nipanapanastasiu julistaa ent. kuninkaallisen
linnan parvekkeelta tasavallan sekä yleisen, yhtäläisen ja välittömän
äänioikeuden.

Kansan riemastus on rajaton, ja tanssii se torilla seuraavaan aamuun
klo 7:mään.

Nipanapanastasiu valitaan tasavallan presidentiksi ja julistaa uudet
eduskuntavaalit.

Kun äänestystä ryhdytään toimittamaan, käy ilmi, että vaaliluetteloista
on pyyhitty pois kaikki muut paitsi Nipanapanastasiun puoluelaiset.

Äänestysoikeutensa menettäneet mylvivät raivosta ja alkavat kerätä
kiviä taskuihinsa.

Kansan johtajaksi kohoaa tunnettu valtiomies Ritaratiraiskis, ja
Nipanapanastasiu pakenee valepuvussa maasta.

Yleinen tyytyväisyys vallitsee, ja Ritaratiraiskis, joka nyt on
tullut valtion päämieheksi, valmistuttaa uudet vaaliluettelot, joista
Nipanapanastasiun puoluelaiset on karsittu pois.

Ritaratiraiskis järjestää armeijan uudelleen. Armeijan ylipäälliköksi
nimitetään kuuluisa kansallissankari, kenraali Sokrates Kepulikopulos.

Kansa on yleisen riemun vallassa ja juhlii kokonaisen viikon,
huutaen eläköötä Ritaratiraiskikselle ja Kepulikopulokselle, mutta
tyytymättömiäkin on, ja ne tekevä hiljaisuudessa myyräntyötä ja
järjestävät salaliittoa ent. pääministeri Hiperihaperihuiskiksen
johdolla.

Kääntääkseen kansan huomion pois sisäpolitiikasta päättää presidentti
Ritaratiraiskis, neuvoteltuaan kenraali Kepulikopuloksen kanssa,
julistaa kostosodan Turkkia vastaan.

Tätä tietoa tervehtii kansa äärettömällä riemulla ja loppumattomilla
kättentaputuksilla.

Hurraata huutaen hyökkää armeija rajan yli. Kolmen päivän kuluttua on
armeija saanut selkäänsä ja juoksee maratonia kotiinpäin.

Kansan suuttumuksella ei ole rajoja. Se vaatii Kepulikopuloksen päätä.

Ritaratiraiskis luopuu kiireesti vallasta, ja hänen sijaansa nousee
salaliittolaisten johtaja Hiperihaperihuiskis, joka ensi työkseen antaa
vangita Ritaratiraiskiksen ja kaikki hänen ministerinsä. Sitäpaitsi
lupaa hän kansalle Kepulikopuloksen pään. Tieto otetaan vastaan
vilkkailla kättentaputuksilla.

Kun armeijan jäännökset ovat saapuneet kotiin, huomataan, ettei
kenraali Kepulikopulos olekaan mukana. Hän on lähtenyt lentokoneella
Etelä-Ranskaan terveyttään hoitamaan.

Ateenalaiset alkavat karjua ja keräillä kiviä taskuihinsa, jolloin
Hiperihaperihuiskis asettaa kiireesti kenttäoikeuden. Kenttäoikeus
tuomitsee Ritaratiraiskiksen ja kaikki hänen ministerinsä ammuttaviksi.
Pääministeri Pipanapapanaiskis ja muut ministerit ammutaan 15 minuutin
kuluttua torilla. Valitettavasti ei itseään Ritaratiraiskista voida
ampua, sillä hän oli sattunut tulemaan toissapäivänä hirtetyksi.

Sitten kansalaiset rauhoittuvat ja ryhtyvät jälleen hoitamaan tupakka-
y.m. ahvääreitään.

Mutta edellisen hallituksen ystävät, joitten johtajan Kakarapakaraiksen
päästä on luvattu suuri palkinto, pitävät vihaa ja hautovat myrkyllisiä
juonia.

Ja kun aika on kypsä, leimahtaa kapina, ja kansanjoukot syöksyvät
Kakarapakaraiksen johdolla linnaan etsimään Hiperihaperihuiskista.

Siellä tulee heitä vastaan rykmentin päällikkö, eversti
Kipelikapelikopulos, joka ilmoittaa, että asia on jo valmis ja
Hiperihaperihuiskiksen hautajaiset ovat kaikessa vaatimattomuudessa
huomenna.

— Minä olen siis valtion päämies! huudahtaa Kakarapakarais käsiään
hieroen.

— Ei, valtion päämies olen _minä!_ vastaa eversti Kipelikapelikopulos
kuivasti, ja kehoittaa Kakarapakaraista lähtemään kotiinsa nukkumaan.

— Petosta! huutaa Kakarapakarais kansalle. — Eteenpäin!

Mutta Kipelikapelikopuloksen joukot avaavat tulen, ja väkijoukko
hajautuu pakokauhun vallassa. Muitten edellä juoksee Kakarapakarais.

Diktaattori Kipelikapelikopulos pyyhkii sitten vaaliluettelosta pois
kaikki nimet ja ryhtyy hallitsemaan maata, annettuaan vangita kaikki
entiset ministerit ja kaikkien puolueitten johtajat.

Niinkuin entisetkin diktaattorit, Pangaloksesta lähtien, olivat tehneet.




EREHDYS JA SELITYS


Ystävämme Jussilainen on joutunut huonoon huutoon ja epäilyttävään
maineeseen Taivalsalon neitosten keskuudessa.

Siitä nyt tosin ei olisi vielä paljon väliä. Mutta kun hän on siinä
yhteydessä saattanut meidätkin epäilyttävään valoon samalla taholla,
niin muuttuu asia heti vakavammaksi ja ansaitsee selityksen.

Syy ei suinkaan ole meidän, vaan Jussilaisen.

Eikä niinpaljon Jussilaisenkaan kuin hänen likinäköisyytensä.

Jussilainen turhamaisuudessaan tavallisesti kyllä kieltää
likinäköisyytensä, mutta tosiasia pysyy joka tapauksessa tosiasiana.

Parasta olisi, jos hän menisi kaupunkiin ja hankkisi itselleen
silmälasit.

Jussilainen on ostanut itselleen moottorivenheen.

Hän on nyt siis suuri moottorimies ja on hommautunut erään pursiseuran
jäseneksi, saadakseen itselleen asianmukaisen lakin.

Ja hän häärää vain moottorinsa kimpussa ja välittää vain moottoristaan
ja puhuu vain moottoristaan ja kehuu vain moottoriaan, milloin ei kehu
itseään, ja elää kokonaan moottorilleen päivät pitkät ja näkee unta
moottoristaan koko yön.

Eräänä lämpimänä kesäpäivänä tapahtui sitten se, minkä täytyi tapahtua:
Jussilainen tuli vaatimaan meitä mukaansa moottorimatkalle.

Lyhyen sisällisen taistelun jälkeen suostuimme. Onhan Jussilainen
ystävämme, vaikka hän valitettavasti onkin tullut moottorihulluksi.
Onneksi on tämä mielisairauden laji tavallisesti ohimenevää laatua.
Vieläpä usein verraten pian ohimenevää laatua.

Totta puhuen ei Jussilaisen moottorissa tuntunut mitään vikaa
olevankaan. Se läksi nöyrästi liikkeelle, heti ensi nykäisyllä, ja kävi
sitten keskeytymättä ja reistailematta, melkein yhtä kovasti, kuin
Jussilaisen suu hänen ylistäessään moottorinsa miltei yliluonnollisia
avuja.

Jussilaisen käytettävänä on 3—4 peninkulman pituinen järvi. Sen
toisella rannalla on edellämainittu Taivalsalon kylä. Kylän muodostaa
kolme varakasta taloa. Niissä on joukko pulskia tyttöjä, joista osa on
koulujakin käyneitä tai käyviä.

Päästyämme järven yli sanoi Jussilainen:

— Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, niin menemme Taivalsalon
Mattilaan päivälliselle. Minä tunnen sen talon hyvästi, ja siellä on
komeita tyttöjäkin.

Huom.: Jussilainen on poikamies.

Mitäs meillä olisi sitä vastaan ollut? Nälkäkin kun jo alkoi tulla.

Jussilainen istui tietysti perää pitämässä, koska moottori oli hänen ja
koska hän tunsi tai ainakin väitti tuntevansa järven.

Lähestyessämme sitä lahtea, jonka perukassa Taivalsalon kylä on,
paistoi aurinko päin silmiä niin että sen kilo häikäisi. Siitä
huolimatta olimme kuitenkin huomaavinamme ikäänkuin valkoisia täpliä
liikkuvan vedessä rannalla suoraan venheen keulan edessä.

— Mitäs tuolla on? kysyimme me.

Jussilainen tirkisteli sinnepäin ja sanoi sitten:

— Ei siellä mitään ole.

Moottori puski täyttä vauhtia eteenpäin.

— Onpas! huudahdimme me.

— Jaa, sanoi Jussilainen. — Siellä näkyy olevan lehmiä. Saa nähdä,
tokko ne kirotut elukat väistävät moottorivenhettä. Minä lasken suoraan
karjan halki.

Äkkiä valtasi meidät hämmästys. Eräs lehmistä näytti nousseen
takajaloilleen ja heiluttavan meille torjuvasti eturaajoillaan. Toiset
näkyivät juoksevan vedestä ja pakenevan rannalla kasvavaan koivikkoon.

Nyt huomasimme, miten asianlaita oli. Ne eivät olleet lehmiä, vaan
naisia, ja ne pakenivat kaikki metsään. Jussilainen laski vain kohti ja
kerskasi:

— Saivatpas, hyväkkäät, jalat alleen, vaikka ne eivät maantiellä tahdo
millään ilveellä autoa väistää!

Koska plaski joka tapauksessa jo oli tapahtunut eikä tehtyä enää voinut
saada tekemättömäksi, niin emme maininneet vielä mitään huomioistamme
Jussilaiselle. Ajattelimme sisällisesti iloiten, että antaapa
Jussilaisen ruveta talossa neideille kehumaan, miten hän säikäytti
lehmät pois vedestä.

Jos Jussilaisella olisi ollut tavallisen ristityn silmät päässä, niin
olisi hän huomannut rannalla erinäisiä sanoisimmeko hienotunteisia
vaatekappaleita, joiden olisi pitänyt voida antaa hänelle hieman
ajattelemisen aihetta. Mutta eihän hän nähnyt muuta kuin moottorinsa.
Tietysti.

Talossa otti isäntäväki meidät ystävällisesti ja vieraanvaraisesti
vastaan, mutta talon tyttäriä ja heidän kesävierasneitejään ei pitkään
aikaan näkynyt.

Ja kun he vihdoin tulivat — vasta päivällispöytään — olivat he
kummallisen jäykän tapaisia. Ikäänkuin jonkinlaisia puisia pyhimyskuvia
vanhan kirkon saarnatuolin laidoissa.

Valitettavasti ei Jussilainen tullut ottaneeksi sitä puheeksi. Se oli
meille pettymys.

Olisimme antaneet koko tapahtuman, josta ei sen kummempaa seurannut,
olla sinänsä, ellemme olisi jälkeenpäin sattumalta kuulleet Taivalsalon
pulskien neitosten vierailleen kuvailevan Jussilaista hävyttömäksi ja
riettaaksi mieheksi sekä lisäävän, ettemme muka mekään näytä olevan sen
parempi.

Näin ollen täytyi meidän kertoa, miten asianlaita oli.

Jussilainen ei tehnyt sitä hävyttömyydestä. Ja me olemme tietysti ihan
viaton. Niinkuin aina.

Jussilaisen silmissä te, hyvät neidit, näytitte vain lehmiltä.
Pulskilta suomalaisilta nupokyytöiltä.

Mikäli sitten se seikka voi paljonkaan Jussilaisen asiaa parantaa?




VIERAITA


Hätylän joukko vietti kesää huvilassa, joka on sillä niemellä, minkä
kärjessä laivalaituri on.

Jouhelat, joita oli vain herra ja rouva ja eräs täti ja palvelijatar,
asuivat saarella, josta oli niemeen enemmän kuin kilometrin matka.

He tapasivat toisensa silloin tällöin laivalaiturilla, ja Hätylän rouva
sanoi ystävällisesti:

— Milloinkas herrasväki tulee meillä käymään?

Mihin rouva Jouhela herttaisesti vastasi:

— Tulkaa te ensin meillä käymään. Milloin tulette?

— Sitä on vähän vaikea edeltäpäin sanoa, vastasi rouva Hätylä. — Meillä
kun on usein vieraitakin.

— No ottakaa vieraat mukaanne! kehoitti hra Jouhela ystävällisesti,
mutta ajattelemattomasti.

Rva Jouhela puraisi huultaan, ja hänen vasemmasta silmänurkastaan
singahti noin sadasosan sekunnin pituinen salama hra Jouhelaan, mutta
hänen huulillaan oli herttainen hymy, kun hän sanoi:

— Niin, vieraat mukaan tietysti! Onhan meidän huvilalla vähän
ahdasta... mutta kyllä sopu sijaa antaa — —

Kotimatkalla sanoi rva Jouhela nuhtelevasti:

— Mitä sinä menit sellaista sanomaan!

— Leikillähän minä tietysti... puolustautui Jouhela.

— Sellaisesta leikistä voi helposti tulla tosi, sanoi rouva Jouhela
profeetallisesti.

Paria päivää myöhemmin istui hra Jouhela tapansa mukaan avonaisen
ikkunan ääressä kaukoputki kädessä ja piti silmällä, mitä laivalaiturin
puolella maailmaa tapahtui. Laiva nimittäin laski juuri laituriin.

— No nyt tuli kerrankin Hätylään vieraita oikein rotevasti, ilmoitti
hän vaimolleen. Yksi, kaksi, kolme, viisi, seitsemän, kahdeksan,
kymmenen... yksitoista henkeä. Kolme herraa, viisi naista ja kolme
lasta.

— Siunatkoon! huudahti rouva Jouhela. — Ja Hätylän rouvalla ei ole
ruokaa!

— Mistä sinä sen tiedät?

— Hätylän rouva sanoi eilen laiturilla, ettei hänellä ole kuin vähän
silakkaa ja perunoita ja puolenkymmentä munaa, niin että hänen täytyy
huomenna mennä kaupunkiin. Meillä on muuten melkein sama juttu. Onneksi
ei meidän tarvitse pelätä vieraita...

Jouhela istuskeli edelleen ikkunan ääressä. Päivä oli lämmin. Kesäinen
tuuli suhahteli rannan puissa.

Äkkiä pääsi Jouhelalta hätäinen mölähdys.

— Mitä nyt? kysyi rouva Jouhela, joka viereisessä huoneessa parsi
sukkia.

— Ne tulevat _tänne!_ huusi Jouhela.

— _Kutka_?!

— Koko Hätylän joukko, vieraineen päivineen!

— Mitä minä sanoin sinulle! huusi rouva Jouhela kauhuissaan. — Nyt ne
tulevat meille _päivälliselle!_ Eikä meillä ole mitään...

Rouva Jouhela sai hermokohtauksen.

— Pakoon! huusi Jouhela. — Meidän täytyy paeta!

— _Millä_? huusi rouva Jouhela itkien. — Etkö kuullut, että täti ja
Mari lähtivät meidän venheellä aamiaisen jälkeen Kuhasaareen mustikoita
poimimaan!

Hra Jouhela harppaili edestakaisin huoneessa tukkaansa raastaen.

— Tule! huusi hra Jouhela äkkiä. — Me pakenemme ukko Heikkisen
venheellä.

Heikkinen on saman saaren toisella rannalla olevassa mökissä asuva
ukko, joka kesällä kalastelee ja talvella kutoo verkkoja talollisille.

Jouhela tempaisi toiseen käteensä vaimonsa hatun, painettuaan oman
hatun päähänsä, ja tarttui toisella kädellään vaimonsa käsivarteen,
huudahtaen:

— Kiiruhda! Ei ole vielä myöhäistä!

Sitten he katosivat karjapolkua myöten metsän suojelevaan helmaan.

Tuntia myöhemmin souti hra Hätylä vieraitaan takaisin kotiin päin, hiki
otsallaan ja epätoivo sydämessään. Rva Hätylän sydämessä ei ollut enää
epätoivoakaan. Se oli kokonaan turtunut.

Kun he tulivat kotiin ja pääsivät sisään, huusivat Jouhelat heille
iloisesti:

— Hyvää päivää! Terveisiä meidän saarelta!

Hätylään oli saatu lisää vieraita.




KERTOMUS SUUTARISTA JA TULISESTA KÄÄRMEESTÄ


Maakunnassa kuulee välistä kummallisia asioita.

Eräs semmoinen on kertomus suutarista ja tulisesta käärmeestä, eikä se
suinkaan ole mikään mätäkuunjuttu.

Se oli päinvastoin varsin vakava juttu suutarille. Hän olisi voinut
siinä menettää henkensäkin.

Tämä suutari — nimittäkäämme häntä vanhanaikaiseen tapaan vaikka
suutari Pikiseksi — oli sellainen vanhanaikainen suutari, jotka ovat
antaneet aiheen sananparteen »päissään kuin suutari lauantaina».

Suutari Pikinen oli juuri sellainen suutari.

Oli, mutta ei ole enää.

Hän on tehnyt parannuksen.

Toivokaamme, että se kestää.

Suutari Pikinen teki aina ahkerasti ja kunnollisesti työtä koko viikon,
mutta lauantai-iltana hän oli hönössä.

Nytkin oli hän taas lähtenyt kekkaloimaan »talolle», missä olivat
menossa tavalliset lauantaitanssit.

Hän oli jo tullessaan hyvässä tuulessa, ja talon takana metsässä
olevasta tavanmukaisesta liikkeestä osti hän vielä pullollisen ainetta,
minkä pisti takataskuunsa.

Sitten työntyi hän urhoollisesti, lakki toisella korvalla kallellaan,
tanssitupaan ja alkoi herättää huomiota.

Aluksi heiluskeli hän vain seinäpuolilla, mutta ilmestyi lopulta jo
keskilattiallekin, tanssivien parien keskelle.

Siellä hän sitten tepasteli ja pyörähteli, rallatellen:

    »Ja retkupolkkaa kun soitettiin, niin pojat ne retkutteli...»

Aluksi ei suutarista sen enempää välitetty. Jotkut renkipojat vain
velmuillessaan huutelivat hänelle kehoitussanoja ovenpielestä.

Mutta kun suutari sitten alkoi tavoitella tanssivia pareja ja lopuksi
sellaisessa yrityksessä kaatua rojahti keskelle permantoa, vetäen yhden
parin mukaansa, niin oli se jo liikaa, ja tanssijat alkoivat huutaa
järjestysmiehille, että suutari on heitettävä ulos.

Järjestysmiehet muuttuivat heti virkaintoisiksi ja käskivät suutari
Pikisen mennä ulos ja lähteä kotiinsa nukkumaan.

Pikinen puolestaan lausui hartaan ja äänekkään toivomuksen, että
järjestysmiehet menisivät erääseen kuumuudestaan tunnettuun paikkaan.

Järjestysmiehet tarttuivat suutarin käsivarsiin ja taluttivat hänet
portaille ja potkaisivat sitten niistä alas.

Päästyään jaloilleen kompuroi suutari Pikinen portille, mistä lausui
syvän halveksimisensa, lähtien sitten kiljahdellen tallustelemaan
pitkin tietä hautoen päässään epämääräisiä kostonhimoisia unelmia.

Hän huomasi vihdoin olevansa kotimökkinsä läheisyydessä ja alkoi
veltosti miettiä kysymystä, mennäkö todellakin nukkumaan vai lähteäkö
uudelleen raitille etsimään seikkailuja, joita lämpöisellä, pimeähköllä
elokuun yöllä saattoi vielä olla helmassaan.

Suutari haparoi savukelaatikon takkinsa taskusta, sytytti tupakan ja
heitti tulitikun tielle.

Samassa huomasi hän sinisen liekin leimahtavan jalkainsa juuresta kuin
maan alta puhjenneen hornanlieskan, ja hyppäsi säikähtyneenä syrjään.

Sininen liekki hyppäsi perässä kuin sammakko ja tavoitteli jo hänen
housunlahkettaan.

Suutari Pikinen mölähti kauhusta ja hyppäsi kauemmaksi. Ja taas hyppäsi
sininen liekki hänen perässään.

Silloin tunsi suutari hiuksien nousevan pystyyn päässään, ja parahtaen
läksi hän pakenemaan.

Seuraavana aamuna levisi kylällä kaamea uutinen.

Paholainen oli vienyt suutari Pikisen!

Hänen mökkinsä oli tyhjä, eikä Pikisestä ollut jäljellä muuta kuin
lakki, joka oli pudonnut hänen päästään, kun pahahenki koppasi suutarin
kainaloonsa ja lähti lennättämään häntä... niin, arvaahan sen, minne!

Akat siunailivat ja miehet raapivat epätietoisina korvantaustojaan.

Tietysti ei se seikka yksistään, että suutari oli poissa kotoaan ja
että hän oli pudottanut lakkinsa, mitenkään vielä olisi oikeuttanut
otaksumaan noin kaameaa selitystä.

Kyllä siihen oli paljon pätevämmät perusteet.

Kun Nikulan Aliina ja Heikkilän palvelijatar Riitta olivat Ihanterin
Oskarin saattamina kävelyllä pitkin kylän tietä, tuli heitä vastaan,
mielettömän kauhun ilme kasvoillaan ja kovaa vauhtia juosten, suutari
Pikinen, jonka kintereillä kiemurteli ja hyppi hirmuinen, _tulinen
käärme!_

Silmittömän säikähdyksen vallassa juoksivat näkijät Heikkilän tupaan,
eivätkä Nikulan Aliina ja Ihanterin Oskari uskaltaneet lähteä pois
ennenkuin aamun alkaessa valeta. Taikka Ihanterin Oskari olisi kyllä
uskaltanut, mutta hän sanoi tahtovansa saattaa Nikulan Aliinan
vahingoittumattomana kotiinsa.

Väkeä keräytyi suutari Pikisen mökille. Niin oli kuin kerrottiin.
Pikisestä ei ollut enää muuta näkemistä kuin lakki, ja siitäkin tuntui
leviävän ikäänkuin jonkinlainen lievä tulikiven tuoksu. Arvaahan sen!

Silloin kuului jostakin surkeaa liikutusta, ja akat läiskähdyttivät
käsiään yhteen ja huusivat:

— Se on Pikisen ääni!

Suutari löytyi kaivosta, mihin hän oli viime yönä hypännyt tulista
käärmettä pakoon ja missä oli onneksi vettä vain hänen vyötäisiinsä
asti.

Mutta omin voimin ei hän päässyt kaivosta ylös, ja kohmeissaan hän oli,
kun hänet sieltä nostettiin.

Suutari on nyt tehnyt parannuksen ja on kylän mieltäkiinnittävin
persoonallisuus, sillä hän on ainoa henkilö, jota paholainen itse on
tulisen käärmeen haamussa suvainnut hätyyttää.

Jokainen tahtoo suutarin omasta suusta kuulla kertomuksen hänen
ennenkuulumattomasta seikkailustaan.

Ja suutari on katsonut parhaaksi jättää mainitsematta sen huomion,
minkä hän jo kaivossa värjötellessään oli tehnyt.

Että nimittäin pirtupullo oli mennyt hänen takataskussaan rikki ja
valunut pitkin housunlahketta tielle hänen juostessaan.




BYROKRAATIN LYIJYKYNÄ


Otaksutaan johonkin paikkaan maapallolla tasavalta, ja siihen
tasavaltaan pääkaupunki ja siihen pääkaupunkiin eräs virasto ja siihen
virastoon päällikkö.

Otaksutaan vielä, että tämä päällikkö on niinsanottu toimen mies.
Paljon hän hyppää ja häärää kotimaassa ja ulkomaillakin, eduskunnissa
ja komiteoissa ja valiokunnissakin. Välistä käy hän kaikessa kiireessä
omassa virastossaankin, arvatenkin katsomassa, onko se vielä entisessä
huoneistossaan.

Ja varjele, ellei silloin ole päällikön lyijykynä paikallaan päällikön
pöydällä!

Tämä kauheus tapahtui kuitenkin tässä eräänä päivänä.

Päällikkö oli tehnyt virastolleen sen kunnian, että oli tullut siinä
käymään.

Päällikkö istui pöydän ääressä... äkkiä hänen kulmakarvansa kohosivat,
hänen silmänsä saivat tuijottavan ilmeen — —.

_Päällikön lyijykynä ei ollut pöydällä!_

Se oli poissa.

Se oli kadonnut.

Sitä ei ollut missään.

Päällikkö ajatteli, että johan tämä menee vallan mahdottomiin, johan
maailma on luiskahtanut raiteiltaan, kun hänen lyijykynänsä on kadonnut
pöydältä! Voiko enää mihinkään luottaa?

Päällikkö oli tällä hetkellä kuin harmistunut isä Juppiter.

Päällikkö painoi nappia.

Vahtimestarin kello soi.

Vahtimestari kiiruhti kerkeästi päällikön huoneeseen.

— Kuka on vienyt minun lyijykynäni? kysyi päällikkö kolkosti.

Vahtimestari, syvään kumartaen, selitti, ettei hän tiedä eikä ymmärrä,
mihin lyijykynä on voinut kadota. Aamulla, kun hän siivosi päällikön
pöydän, oli kynä vielä pöydällä. Kukahan sen nyt kerkesi puhaltaa?
Omituisen eriskummallista!

— Hakekaa tänne kynä, se on minun kynäni! sanoi päällikkö
järkähtämättömästi.

Vahtimestari meni lähimmän virkamiehen huoneeseen, sillä lähin naapuri
joutui ensimmäisenä epäluulon alaiseksi.

— Oletteko käynyt ottamassa lyijykynän päällikön pöydältä? kysyi
vahtimestari.

— Minäkö? Höh! Mitä minä päällikön kynällä tekisin? Minulla on omani.

Vahtimestari meni seuraavan virkamiehen huoneeseen ja sanoi, että tehän
se vissiin kävitte nappaamassa lyijykynän päällikön pöydältä?

Ja vahtimestari katsoi virkamieheen epäluuloisesti ja nuhtelevasti.

Mutta tämäkin virkamies kielsi jyrkästi. Hän ei ollut päällikön
lyijykynää nähnytkään, ja lausui vakaumuksenaan, että hänellä itsellään
on parempi lyijykynä kuin päälliköllä oli koskaan ollutkaan.

Sillä välin istui päällikkö pöytänsä ääressä ja oli hermostunut ja
naputteli sormillaan pöydällä olevia asiapapereita. Miksi ei hänelle
tuoda lyijykynää? Mitä sakramenskattua tämä on, ettei hän saa _omaa
lyijykynäänsä!_ Eihän kenelläkään ole minkäänlaista oikeutta ottaa
toisen ihmisen lyijykynää, vielä vähemmän oman päällikkönsä lyijykynää!
Kuinka hän voi ryhtyä työhönsä kun ei hänellä ole lyijykynää?

Päällikkö painoi nappia ja kello helisi vahtimestarin huoneessa ja
vahtimestari juoksi kaikessa kiireessä ja pisti päänsä päällikön
huoneen ovesta ja huusi, että kynää ei ole vielä löytynyt, mutta että
hän etsii minkä ennättää, ja juoksi sitten pois jatkamaan kuulusteluja.

Vahtimestari ahdisti vuoron perään jokaista virkamiestä ja
puhtaaksikirjoittajaneitiä, mutta jokainen kielsi tietävänsä mitään
päällikön kynästä. Vahtimestari kuulusteli epähuomiossa paria aivan
viatonta asiakastakin, jotka vain pudistelivat päätään eivätkä
näyttäneet tajuavan asiaa.

Mutta yksi virkamies oli vielä tulematta virastoon, ja vahtimestari
sanoi itsekseen, että ahast, veikkonen, sinäpä sen siis puhalsitkin,
mutta kyllä minä sen sinulta kiskon takaisin.

Ja kun se virkamies tuli, niin oli vahtimestari heti kuin Jehu hänen
kimpussaan ja huusi, että antakaapas pois se päällikön lyijykynä.

Virkamies riisui palton yltään ja sanoi, että mitä hassua, kuinka hän
olisi voinut ottaa päällikön lyijykynän, kun hän ei ole vielä tänä
aamuna koko virastossa käynytkään!

Silloin läiskäytti vahtimestari kämmenellä otsaansa ja huudahti:

— Sehän on totta!

Sitten juoksi hän lähimpään paperikauppaan ja osti päällikölle uuden
lyijykynän.




JOULUOSTOKSILLA


Oli pakkanen.

Henget höyrysivät, ihmisten, hevosten ja koirien henget. Jos olisi
ollut kissoja liikkeellä, olisivat niidenkin henget höyrynneet. Mutta
Helsingin kaduilla ei juuri näe kissoja. Ehkä pitävät koirat siitä
huolen.

Raitiovaunujen pyörät kirskuivat jääkylmillä kiskoilla.

Erottajalla oleva lämpömittari oli tullut mielenhäiriöön ja osoitti
lämmintä 40 ast. Cels.

Ihmiset riensivät kaikki eteenpäin jalkaisin, autoilla,
raitiovaunuilla, jotkut hevosillakin kylmän kontistuttamine,
puoleksi turtuneine ajureineen. Torvet puhalsivat, kellot soivat,
liikennepoliisit tekivät eleitä kuin kansanpuhujat.

Maalaiset kuljettivat jäätyneitä kuusikuormiaan.

Joulu oli taas tulossa Helsinkiin.

Kaikki kiiruhtivat myymälöihin sisään ja myymälöistä ulos, molemmat
kädet täynnä paketteja. Jos heillä olisi ollut toinen käsivarsipari
niinkuin apinoilla, olisi sekin ollut hyvään tarpeeseen.

Ystävämme Juho Pöytyri kulki virran mukana Aleksanterinkadulla. Kun
virta pysähtyi jonkin huomiotaherättävämmän näyteikkunan edessä,
pysähtyi Pöytyrikin. Kun virta syöksyi sisään myymälän ovesta, meni
Pöytyrikin mukana, ja se virta toi hänet taas takaisinkin, mikä oli
onneksi Juho Pöytyrille, sillä hänellä ei suinkaan ollut aikaa enempää
kuin haluakaan jäädä myymälään sen sulkemiseen saakka, jolloin liikkeen
omistaja kyllä olisi pitänyt huolta hänen ulospääsystään.

Tuttavat tervehtivät toisiaan kiireesti ja kysyivät, mitä muuta
kuuluu ja kuinka pikku rouva ja viehättävät lapset jaksavat ja miltä
aamu tuntui eilisiltaisen johtokunnankokouksen jälkeen. Ja sitten he
valittivat molemmin puolin, että kun on niin kiire — jouluostoksillahan
tässä ollaan — ja terve nyt sitten vain ja hyvää joulua!

Ja tuttavat riensivät kumpikin kiireesti taholleen, iloiten siitä, että
tuostakin pääsi eroon, kunnes seuraava tuttava tuli vastaan, ja se taas
aiheutti uuden pysähdyksen, ellei ennättänyt ajoissa kääntää katsettaan
toisaanne.

Illan musta vaippa levisi ylle suuren kaupungin, missä tuhannet
valkoiset ja siniset ja punaiset ja keltaiset ja viheriäiset ja mustat
— ei, ei sentään mustat — valot vilkkuivat ja loistivat ja tuikkivat,
ja ihmisillä oli yhä suurempi kiire, sillä kaiken muun kiireen lisäksi
tuli vielä kiire päivälliselle. Sillä ihmisen täytyy syödä ennen
jouluakin. Ja yhä kiivaammin kulki virta pitkin katuja myymälään
sisälle ja myymälästä ulos, ja yhä kiivaammaksi kiihtyi siten ystävämme
Juho Pöytyrinkin vauhti.

Vaikka hänellä ei ollutkaan kiire päivälliselle.

Hänen kotonaan näet riehui joulusiivous kaikessa kaameudessaan, joten
minkäänlaisesta varsinaisesta ja säännöllisestä päivällisestä ei voinut
olla puhettakaan. Juho Pöytyri tiesi vallan hyvin, että niin kiihkeästi
kuin häntä joskus odotettiinkin kotiin — eräissä tapauksissa, joissa
Pöytyri ei ollenkaan olisi välittänyt niin innokkaasta ikävöimisestä,
vaikka se tavallaan saattoikin jollakin tavoin olla mairittelevaa
hänen miehiselle itsetunnolleen — niin yhtä vähän hänestä välitettiin
joulusiivouksen myrskyisenä, yhteiskuntaa kumoavana aikana. Ja hän
oli erinomaisen selvillä siitä, että näkkileipä, margariini, rosolli
ja se eilinen silakkalaatikko, jonka tarpeen tullen ennätti parissa
minuutissa lämmittää haaleaksi kaasuhellalla, kerkisivät odottamaan
kaikessa rauhassa ruokakomerossa keittiön koillisnurkassa eivätkä
arvattavasti ikävöineet häntä paljon enempää kuin perheensä, palveleva
hengettärensä ja apumuijakaan.

Juho Pöytyrillä oli kuitenkin toinenkin syy, minkä vuoksi hän ei
voinut vielä lähteä verta hyytävän kylmiltä kaduilta kotoisen
keskuslämpöpatterinsa ääreen.

Hänellä oli vain tämä ilta aikaa tehdä joululahjaostokset, ja se urakka
oli hänellä vielä suorittamatta. Vain pari, päällystakin taskuun hyvän
mukavasti mahtuvaa pikku pakettia hänellä oli, eikä niissä paketeissa
suinkaan ollut timanttisia korvarenkaita eikä kultaisia rannerenkaita.

Sillä Juho Pöytyri on tänä syksynä — _paitsi muuta_ — maksanut
säännölliseen tapaansa kunnallisverojen ensi neljänneksen, samojen
verojen toisen neljänneksen, sanottujen verojen kolmannen neljänneksen
ja vielämainittujen verojen neljännen neljänneksen. Viidettä
neljännestä ei, kumma kyllä, tullut, mutta Juho olisi kyllä mieluummin
ottanut senkin vastaan kuin sen sijaan esittäytyneen valtionveron
ensi puolikkaan, joka oli paljon suurempi kuin kunnallisverojen
neljännes. Mutta onpa hänellä kuitenkin odottamassa pieni lohdutus
tulevaisuudessa: kun valtionveron toinen puolikas helmikuussa lankeaa
maksettavaksi, on se kokonaista markkaa pienempi kuin edellinen
puolikas. Se näkyy selvästi verokuitista.

Juho oli laatinut kotonaan listan, jossa oli välttämättömimmät
joululahjat välttämättömimmille henkilöille, vaimoille — tosinhan
hänellä niitä oli vain yksi — lapsille, anopille, kälyille, tädeille
— niitä oli neljä, kaikki ihan välttämättömiä — ja niin edespäin. Ja
Juho oli kirjoittanut jokaisen nimen kohdalle tavaran nimen, jopa
useampienkin tavaroitten nimet, ja kun hän ensimmäisessä paikassa
kysyi naisten käsilaukun hintaa, niin hän huokasi, ja kun hän kysyi
sitä toisessa paikassa, niin hän ähkäisi, ja kolmannessa paikassa hän
voihkaisi.

Kysyessään nahkakauluksen hintaa pyörtyi hän myyjäneidin syliin. Neiti
oli onneksi vahva ja roteva, paljon rotevampi ja ennen kaikkea vahvempi
kuin Juho. Hän kantoi Juhon varastohuoneeseen, missä Juho Pöytyri
virvoitettiin henkiin kahdella lasillisella vesijohtovettä, joista
toinen kaadettiin hänen suuhunsa ja toinen hänen päähänsä. Osa siitä
valui sitäpaitsi kauluksen aukosta paidan ja ihon väliin, ja se osa
hänet sitten lopullisesti herätti.

Hra Juho Pöytyri käveli horjuen ulos turkiskaupasta rotevan neidin ja
liikkeen johtajan saatellessa häntä kumpikin puolellansa katuovelle ja
pyytäessä häntä ottamaan auton ja ajamaan kotiinsa.

Sitten hän, pakkasen hyväillessä äsken kostutettuja kasvoja ja
kiharoita, virkistyi lopullisesti ja lähti juoksemaan ja juoksi
lähimpään kahvilaan ja istuutui lähimpään pöytään ja ryhtyi raastamaan
kiharoitaan, joista jäähileet hiljaa, mutta sointuvasti helisten
putoilivat pöydän marmoripäällykselle, ja raastoi sitten muistilistan
päällystakinsa ulkotaskusta ja lyijykynän liivintaskustaan ja
lompakkonsa sisätakkinsa povitaskusta ja laski rahansa varmuuden vuoksi
kolmeen kertaan ja epähuomiossa vielä neljännenkin kerran, saaden aina
lopputulokseksi saman summan.

Sitten pyyhki Juho Pöytyri, raakalaismainen ilme kasvoillaan,
muistilistastaan naisen käsilaukun ja nahkakauluksen ja
teatterikiikarin ja kideradion ja kaksi tätiä — viimeksimainittu
toimenpide pöyristytti kuitenkin häntä itseäänkin, niin että hän vähän
rauhoituttuaan kirjoitti tädit takaisin, vieläpä alleviivasikin heidät
kuin anteeksipyynnöksi — ja sitten lähti Juho Pöytyri mitään tilaamatta
taas ulos kylmään, rahaa vaativaan maailmaan ja juoksi myymälään
sisään ja myymälästä ulos noin tunnin ajan ja juoksi sitten takaisin
kahvilaan, jolloin tarjoilijatar heti kiiruhti hänen luokseen, ettei
hän ennättäisi hävitä käsistä niinkuin viime kerralla, ja otti häneltä
tilauksen. Juho tilasi vain kahvin ilman leipää...

Sitten raastoi hän hammasta purren muistilistan taskustaan ja pyyhki
nyt armotta pois kaikki neljä tätiä ja kauhistui hengessä, mutta pysyi
sittenkin päätöksessään ja päätti pahimman varalta hankkia itselleen
hermolääkäriltä todistuksen, ettei hän aika ajoin varsinkaan joulun
edellä ole syyntakeinen.

Vielä laski hän rahansa, mikä toimenpide näkyi rauhoittavasti
vaikuttavan kahvilaneitiin, minkä jälkeen hän kirjoitti uuden listan,
koska entinen oli surkeasti töhritty ja rutistettu, kirjoitti siihen
myöskin uudet ostokset, ja lähti taas juoksemaan puodista toiseen
ja juoksi puolen tunnin kuluttua takaisin kahvilaan ja repi koko
muistilistansa palasiksi ja loi hirveän silmäyksen kahvilaneitiin, kun
tämä yritti taas lähestyä häntä.

Ja ystävämme Juho Pöytyri repäisi kolmannen lehden muistikirjastaan ja
kirjoitti siihen vain joululahjojen saajien nimet ja iän ja sukupuolen
sekä sen summan — meistä ei ole hienotunteista mainita sen suuruutta —
mikä hänen lompakossaan oli, ja lähti jälleen vaeltamaan kärsimysten
polkua ja tallusteli korvat palellen suureen tavarataloon ja pidätti
siellä ensimmäisen tapaamansa myyjäneidin ja tunnusti hänelle
rakkautensa ja itki ja ojensi hänen toiseen käteensä muistilistan ja
toiseen käteensä lompakkonsa ja tuijotti neitiin mielipuolen tavoin
ja sanoi neidin olevan persoonallisesti edesvastuussa tapahtumaan
tulevasta onnettomuudesta, ellei neiti ota järjestääkseen tätä asiaa,
ja suuteli neidin sormenpäitä — minkä johdosta neiti sai muistutuksen
osastopäälliköltään — ja kostutti neidin kätöset kyynelillään.

Asia oli puolen tunnin kuluttua järjestetty Juho Pöytyrin suureksi
tyytyväisyydeksi, minkä johdosta Juho Pöytyri itsekkäänä ja
epäjohdonmukaisena peruutti heti rakkaudentunnustuksensa, mutta
lausui kuitenkin neidille suuret kiitokset ja parhaimmat hyvän joulun
toivotukset.




PAKKASELLA


— Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi, sanoi lihavahko herra, jolla oli
kiiltävänahkainen turkiskaulus.

Tämä huomautus oli sanottu noin vain ylimalkaan, mutta me otimme sen
itseemme.

Me olimme näet tulleet viimeksi sisään raitiovaunuun.

Jokaisen, joka tulee viimeksi sisään raitiovaunuun, on suljettava ovi.

Nousimme siis ylös ja vetäisimme oven kiinni.

Emme puhuneet mitään, teimme sen rauhallisesti, mutta uskoimme jokaisen
puolueettoman tarkastajan huomaavan, että meillä oli hienompi ja
kiiltävämpi turkinkaulus kuin tuolla huomauttajalla. Niinkuin meillä
olikin.

Raitiovaunu lähti Ylioppilastalolta Etu-Töölöön.

Ihmiset istuivat ja palelivat. Kylmä oli. Pakkanen syöksyi sisään.
Istuimme oven vieressä. Heikinkadulle käännyttäessä hyppäsi vaunuun
eräs noin 53-vuotias rouva — hän oli laiha ja vilkas ja jätti siis oven
auki.

— Ovi kiinni! huusi eräs noin 60-vuotias herra, joka istui vaunun
etuosassa.

Paiskasimme oven kiinni, sillä me istuimme oven vieressä, ja
ajattelimme, että raitiotieyhtiön pitäisi maksaa meille palkkaa siitä,
että esiinnymme ovenvartijana.

Samassa huomasi eräs noin 16-vuotias neitonen, jolla oli hameita juuri
sen verran, että niitä voi hameiksi sanoa, että hän oli tullut väärään
vaunuun.

Hän syöksyi ylös paikaltaan kuin olisi häntä pistetty parsinneulalla ja
hyökkäsi ovelle.

Ovi ei tullut auki.

Koska satuimme, niinkuin sanottu, istumaan oven vieressä, ja koska
olemme luonnostamme äärettömän kohtelias — kaikki, tai ainakin jotkut,
jotka meidät tuntevat, ovat valmiit todistamaan sen — nykäisimme ovea.

Se ei tullut auki.

Neiti — jos se sitten oli neiti... mahdollisesti oli hän helsinkiläinen
jazzi-nuorukais-kekkale, sillä heitähän on vaikea erottaa naisista —
nyki ja riuhtoi ja tempoi ovea.

Se ei tullut auki.

Ajopelimme jatkoi menoaan kuin Juggernaut-vaunut, mistään välittämättä.
Se lihavahko herra, jolla oli kiiltävänahkainen turkiskaulus, nousi
Hankkijan käänteessä ylös ja lähti ulos.

Oikeastaan ei hän sentään mennyt ulos. Hän vain yritti. Hän tahtoi
avata oven, mutta ovi ei tahtonut hänelle avautua. Ja se oli oikein.
Ihmiset hymyilivät, ja me hymyilimme myöskin, sillä mekin olemme,
tavallaan, vain ihminen.

Kiiltäväkauluksinen herra oli ainoa, joka ei hymyillyt, vaikka asia
koski häntä itseään. Tämä todisti, ettei hän ymmärtänyt, että »huumorin
taju on henkevyyden puntari». Hän puhisi ja riuhtoi ovea ja vilkaisi
meihin sen näköisenä kuin olisi _meidän_ pitänyt se hänelle avata.

Koska raitiotieyhtiö ei ole palkannut meitä avaajaksi, niin istuimme
rauhallisesti, ja vaunu tuli sillan yli Nervanderinkadun kulmaan.

Siinä yritti useita ulos ja vielä useampia sisään.

Turhaa.

Oli pakkanen, ja ovi pysyi kiinni.

On hyvä, että ovet pysyvät kiinni pakkasella.

Konduktööri riuhtoi ovea ja irvisti ikeniään.

Se ei häntä kaunistanut, sillä hän oli nainen.

Istujat hymyilivät.

Silloin nousi jättiläinen.

Hän oli eräitä metrejä pitkä ja muutamia kyynäriä leveä, ja oli hän
istunut ihan vieressämme, vaikka emme ollut häntä huomannut. Hän oli
ollut liian suuri, kiinnittääkseen huomiotamme.

Hän hymähti, nousi ylös jättiläismäiseen pituuteensa, levitti vähän
hartioitaan ja tempaisi oven puolikkaita.

Ne, jotka olivat nousseet istualtaan, putosivat takaisin istumaan.

Koko vaunu tärähti. Tuntui kuin olisi koko Etu-Töölö tärähtänyt.

Ainoa, joka ei erikoisemmin tärähtänyt, oli vaunun ovi.

Se vain rämähti, mutta pysyi suljettuna.

Goljat yritti toisen kerran ja palasi sulkeutuneen näköisenä
sitten takaisin, kun punaposkinen naiskonduktöörikin, joka seisoi
takasillalla, oli turhaan ponnistanut voimansa ja naisellisuutensa.

Nervanderinkadulla teimme kaikki, koko vaunu, lukuunottamatta erästä
pientä, heikon ja pelästyneen näköistä miestä, hyökkäyksen ovea vastaan.

Kun se ei mitään vaikuttanut, alistuimme kohtaloomme ja päätimme ajaa
ympäri niin kauan kuin sähköä ja linjaa riittää.

Museokadun kulmassa nousi se pieni, mitätön mies ylös, avasi oven ja
astui ulos vaunusta.

Hän vain painoi polvellaan oven oikeanpuolista alapuolikasta ja astui
sitten ulos.

Se oli oikeastaan jollakin tavoin hävyttömästi tehty häneltä.




»HUOMENNA TULEE, HUOMENNA TULEE...»


Päivät ovat pitenemässä. Valon valta on voittamassa. Ihmiset tulevat
taas rohkeammiksi. Niin kirjoittaja kuin toivottavasti lukijakin.
Rohkenemme siis tarjota lukijalle pienen kummitusjutun. Se on tosi,
niinkuin moni muukin kummitusjuttu, ja se osoittaa jälleen osaltaan
oikeaksi Shakespearen tunnetuksi tekemän väitteen, että taivaan ja
maan välillä voi tapahtua yhtä ja toista, mikä tekee oudon vaikutuksen
myöskin tietoviisaisiin.

Eräässä hotellissa oli tuonnottain tapahtunut kaamea, surullinen
verinäytelmä. Kaikki lehdet olivat siitä kertoneet, ja miehet olivat
tulleet totisiksi ja naiset pyyhkineet silmiään. Maailmassa on niin
paljon surullista ja synkkää. Siitä syystä on hyvä koettaa kaivaa
esille asioista myöskin niiden keveämmät puolet.

Eräs matkustavainen laajasta, sanomalehtiä tilaavasta maakunnasta
oli saapunut kaupunkiin, ja asemalla hän käski ajurin ajaa tuttuun
hotelliin.

Käskyä antaessaan ei hän ajatellut mitään erikoista. Nousi vain
nuorekkaasti rekeen, heilautti kapsäkin viereensä ja sanoi osoitteen.
Ajuri maiskautti partaisia huuliaan, nykäisi ohjaksista ja ajoi
määräpaikkaan.

Hotellissa oli alhaalla vastassa tuttu ovenvartija, joka ojensi
vieraskirjan ja valmiiksi 2 mk 75 pennin mustepulloon kastetun kynän,
ilmoittaen samalla, että huone nro se ja se on vapaana.

Matkustajamme kirjoitti nimensä, ojensi kapsäkkinsä passaripojalle ja
astui hissiin, missä hänet kohotettiin asianomaiseen kerrokseen.

Hänen päästyään huoneeseensa ja asetuttuaan taloksi tuli sisälle tuttu
siivoojatar vaihtamaan puhtaita pyyhinliinoja, sillä edellinen asukas
oli juuri lähtenyt asemalle, ja silloin muisti matkustajamme, että
tämähän on sama hotelli, missä se tunnettu murhenäytelmä oli muutama
viikko aikaisemmin tapahtunut.

Matkustavainen kysyi tytöltä, missä huoneessa tuo kamala tapaus oli
sattunut, ja tyttö vastasi rehellisesti, että kyllä se sattui juuri
tässä samassa huoneessa. Sen tähden ei kukaan kernaasti haluakaan
asettua siihen asumaan, mutta nyt, kun ei muita huoneita ollut vapaana,
oli täytynyt...

No, matkustaja naurahti, että mitäs siitä. Ei hän pelkää. Kummituksia
ei ole olemassakaan, sellaiset jutut ovat lastentyttöjen loruja j.n.e.
Siivoojatar myönsi, että niinhän ne tietysti ovat, mutta ihmiset ovat
valitettavasti vieläkin niin taikauskoisia.

Matkustaja peseytyi, muutti puhtaan kauluksen ja lähti kaupungille
asioilleen.

Kello oli noin 10 illalla, ehkä vähän enemmänkin, kun matkustaja
palasi huoneeseensa. Siellä vallitsi outo, painostava hiljaisuus, ja
kun matkustaja oli riisunut yltään ja asettunut yöpuulleen, muisti hän
äkkiä, että tässä huoneessa se kaamea murhenäytelmä siis oli näytelty.

Koko tapaus oli heti ilmielävänä hänen silmissään. Olihan se ollut
sanomalehdissä niin tarkkaan kuvattu. Tuossa on se sohva, jolla ruumis
makasi, ja lattiasta näkyy selvästi, että sitä on tuosta kohden
erityisen kovasti pesty.

Ja tuo outo hiljaisuus...

Matkustaja ajatteli, että olisi ollut mukavampaa, jos hän olisi saanut
jonkin toisen huoneen. Kuinka mahtanee nukkuminen luonnistua? Tietysti
ei hän pelkää — eihän tässä ole mitään pelkäämistä! — mutta kumminkin...

Onhan joka ihmisellä hermot. —

Matkustajamme sammutti kirkkaan kattolampun, väänsi yöpöydällä olevan
pienen, vihreän verhon soveliaasti varjostaman pöytälampun palamaan,
kömpi sänkyyn ja alkoi lukea kadulta ostamaansa lehteä.

Hiljaisuus vallitsi.

Lehti vain silloin tällöin vähän rasahteli.

— Huomenna tulee... huomenna tulee...

Matkustavainen säpsähti.

Kolkko hiljaisuus vallitsi murhenäytelmähuoneessa.

Mutta hiljaisuuden läpi kuului omituinen, hillitty, salaperäinen mutina:

— Huomenna tulee... huomenna tulee...

Siinä oli jotakin uhkaavaa.

— Huomenna tulee...

— Hermoni ovat vähän kiihdyksissä. Olenko minä pelkuri? Pötyä! Ei
kummituksia ole olemassakaan.

— Huomenna tulee, huomenna tulee...

— Minun täytyy koettaa nukkua, ajatteli matkustavainen, pudotti lehden
permannolle, väänsi yölampun sammuksiin, kääntyi seinään päin ja
ummisti silmänsä.

Mutta silloin näki hän sielunsa silmäparin edessä tuon verisen ruumiin,
verilätäkön lattialla — kaikki.

Ja pimeydestä kuului _aivan selvästi_ mutina:

— Huomenna tulee, huomenna tulee!

Kylmä hiki kohosi otsalle.

Matkustavainen ei voinut sille mitään. Hänen _täytyi_, hieman vapisevin
käsin, vääntää lamppuun valo. Ja silmät pystyssä tuijotti hän sohvaan.

Se oli luonnollisesti tyhjä.

Hän ei uskaltanut enää sammuttaa tulta. Hänen hermonsa olivat
kiihdyksissä. Mutta hän oli väsynyt, ja vihdoin hän nukahti.

Keskiyöllä hän heräsi hetkiseksi. Yölampun himmeä valo loisti pöydältä,
ja hämäryydestä kuului katkeamaton:

— Huomenna tulee huomenna tulee huomenna tulee huomenna tulee huomenna
tulee huomenna...

Vihdoin hän taas nukahti.

Aamulla, kun hänelle tuotiin kahvi huoneeseen, tuttu edeskäypä kysyi,
kuinka vieras oli nukkunut.

Silloin vieras suoraan sanoi, ettei hän halua nukkua toista yötä
tässä huoneessa. Jos ei hänelle voida antaa toista huonetta, niin hän
muuttaa toiseen hotelliin. Koko yön oli näet kaikunut hänen korvissaan:
»huomenna tulee, huomenna tulee...»

Silloin naurahti edeskäypä ja sanoi, että eikö muuta? Tuossa
viereisessä huoneessa on eräs henkilö, joka käy saamassa hoitoa
semmoisessa sykoperateuttisessa — vai mikä se on? — laitoksessa,
missä potilaita parannetaan uskon avulla, ja jonka hoidokkien täytyy
alituiseen toistaa samaa lausetta. Ja tällä potilaalla on kova vatsa...




SAARISTOSSA


Prokuristi Tuttula aikoi valmistaa perheelleen iloisen yllätyksen.

Hra Tuttula kuului kaupunkilaisten kesäleskien sekalaiseen
seurakuntaan. Hänen perheensä asui paraikaa minkä ennätti
Suomenlahdella, taikka oikeammin eräässä mainitun lahden lukuisista
saarista. Hän oli vuokrannut perheelleen asunnon mainitulta saarelta,
ja puhuessaan toisille kesäleskille tästä asunnosta käytti hän siitä
sanaa »huvila».

— Kunhan minä tästä pääsen huvilalleni... sanoi hän.

Saaren alkuasukasväestön kesken käytettiin Tuttulan perheen
asunnosta vanhastaan nimitystä, joka todisti hienostuksen puutetta
paikkakunnalla. Sitä nimittäin sanottiin yksinkertaisesti »Kaalssonin
tönöksi».

Rakennus oli näet kalastaja Kaalssonin maalla, ja kalastaja Kaalsson,
joka itse asui noin 450 metrin päässä, omisti huoneetkin.

Kesälomia konttorissa järjestettäessä oli prokuristi Tuttulan loma
merkitty alkavaksi heinäkuun 9 p:nä. Syystä taikka toisesta täytyi
järjestelyä sittemmin jonkin verran muutella, ja niinpä joutui hra
Tuttula aloittamaan lomansa jo viikkoa aikaisemmin, heinäkuun 2 p:nä.

Prokuristi Tuttulalla ei ollut mitään sitäkään vastaan, semminkin kun
ilmatkin olivat käyneet lämpimiksi. Mikäs sen parempi lomakuukausi on
kuin heinäkuu, jos kesä vähänkin on normaali?

Tästä muutoksesta ei hän kuitenkaan ilmoittanut perheelleen mitään.

Hän päätti valmistaa, niinkuin sanottu, huonekunnalleen miellyttävän
yllätyksen ja nauttia siitä täysin siemauksin.

Hra Tuttulasta oli, niinkuin jokaisesta oikeasta perheenisästä,
itsestään selvä asia, että hänen vaimonsa ja lapsensa, jouduttuaan
luonnon helmaan, kaipaavat häntä kauheasti ja muistelevat häntä joka
hetki, vieläpä unissaankin. Ja että rouva Tuttula istuu iltaisin
laiturin lähellä olevalla kalliolla, käsi poskella, niinkuin merimiehen
nuori vaimo eräässä taideteoksessa, minkä hra Tuttula muisteli joskus
nähneensä — ainakin painokuvajäljennöksenä —, ja tuijottaa suurin,
mahdollisesti kyynelettömin, mutta kuitenkin surumielisin silmin sinne
päin, missä tiesi tai oikeammin otaksui Helsingin ja oman Asserinsa
olevan. Prokuristi Tuttulan ristimänimi on näet Asser, eikä se hullumpi
nimi ole sekään. Olisihan hänen isänsä, laivuri Tuttulan päähän voinut
aikoinaan pälkähtää kastattaa poikansa vaikka Issaskariksikin, sillä
ukko Tuttula-vainaja oli semmoinen vanhan kansan mies.

Ja lapset taas — se oli Asser Tuttulasta yhtä luonnollista — ikävöivät
suuresti isäänsä ja kysyvät joka aamu ensimmäiseksi äidiltä: »Koska isä
tulee?» ja laskevat sormillaan päiviä niinkuin joulun edellä.

Asser Tuttulan mieleenkään ei olisi voinut juolahtaa sellainen
mahdollisuus ja ajatus — mikä kuitenkin olisi ollut paljon lähempänä
todellisuutta kuin hänen omat mielikuvansa — ettei Hilma (Hilma on
tietysti rouva Tuttulan nimi) ole yhtään kertaa istunut rantakalliolla
käsi poskella ja silmät suurina, ja että Hilma vain silloin tuntee
itsekin olevansa kesälomalla, kun äijä on kaupungissa eikä Hilman
tarvitse joka päivä vaivata päätään ajatuksella, mitä päivälliseksi
taas laitettaisiin, eikä ukko ole sitten pöydässä nyrpistelemässä
nenäänsä ruokalajeille, joitten valmistukseen hänen vaimoltaan ja
palvelijattarelta on mennyt paras osa päivästä ahtaassa ja kuumassa
keittiössä, paistin käryssä ja kärpäslegionien surinassa. Eikä
huokailemassa, että Herra hyvästi siunatkoon, _taasko_ imeläsoppaa?!
Eikä ihmettelemässä, että mikähän siinä on, että ne ravintoloissa
osaavat tämänkin pihvin valmistaa niin paljon paremmin kuin perheissä
— ainakin _eräissä_ perheissä. Kuinka olisi Asser Tuttula voinut
uneksiakaan, että hänen vaimonsa ja kotiorjattarensa tuntisivat siellä
saaressa olevansa kuin vuohet kaalimaassa kuitatessaan päivällisen
10 minuutin — välistä ehkä 3:nkin min. — valmistuksilla, nimittäin
voileivillä, viilillä ja joillakin ruokakomeron uumenista löydetyillä
mystillisillä aamiaisen tai edellisten päivien ateriain maallisilla
jäännöksillä?

Onneksi ei Asser Tuttulan päähän ollut milloinkaan osannut pälkähtää
edes tuollainen mahdollisuuskaan. Hän olisi pitänyt sitä suorastaan
aviollisena uskottomuutena, ja Hilma oli luotettava kuin kulta.

Luonnottomalta ja järjen vastaiselta olisi hänestä myöskin
tuntunut, jos joku olisi hänelle väittänyt, etteivät hänen
lapsensa siellä saaressa ole koko aikana muistaneet, että heillä
isää onkaan, vielä vähemmän hänen tuloansa kyselleet, ja etteivät
pojat enempää kuin tytötkään suinkaan vaipuisi epätoivoon, vaikka
heidän laillinen ja lihallinen isänsä pysyisi koko kesän poissa
saarelta heitä komentelemasta ja kuranssaamasta ja teettämästä,
muka kasvatusopillisten periaatteiden nimessä heillä kaikenlaista
jonninjoutavaa ja ikävää työtä, sen sijaan, että he nyt saivat mielin
määrin mellastaa ja peppuroida kuin autuaitten niityillä.

Tuollainen raportti olisi Asser Tuttulasta aivan varmasti tuntunut yhtä
ilkeältä kuin valheelliseltakin typeryydeltä. Valitettavasti täytyy
meidän kuitenkin kallistua siihen suuntaan, että se sittenkin olisi
ollut jokseenkin lähellä kylmänkoleaa ja murheellista totuutta.

Kuinka tahansa, Asser Tuttula oli nyt tulossa kesäasunnolleen viikkoa
aikaisemmin kuin oli odotettu, ja lastattuna, kuten maille tulevan
kesälesken kohtaloon kuuluu, niinkuin salakuljettajan muuliaasi
Pyreneitten vuorisolissa. Ei ollut laiturillekaan sattunut ketään,
ja tyytyväisyyden hymy leikitsi Tuttulan ilmehikkäillä, vaikkakin
olosuhteitten vuoksi aika hikisillä kasvoilla hänen ajatellessaan sitä
yhtä suurta kuin riemullistakin yllätystä, kun hän ikäänkuin pilvistä
pudonneena astuu »saliin» (ukko Kaalssonin anoppimuorivainajan ent.
tupa).

— Päivää, mamma, ja terveisiä kaupungista.

Tässä nyt kuitenkin sattui käymään niin, ettei hra Tuttula valmistanut
perheelleen yhtään minkäännäköistä yllätystä, ei pientä eikä suurta.

Perhe se päinvastoin oli valmistanut yllätyksen isä Asserille.

Se oli poissa.

Se oli hävinnyt siitä asunnosta, jonka Asser oli sille vaivojaan
säästämättä ja kustannuksia kauhistumatta pitkien matkojen ja
vaarallisten vesien takaa hankkinut.

Sitä ei näkynyt missään.

Ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan.

Ja ovi oli lukossa, eikä avainta näkynyt.

Asser Tuttula kolkutti ovelle.

Kolkutus tuntui oudosti ja pahaa tietävästi kajahtavan Kaalssonin
anoppivainajan vanhassa tuvassa.

— Kummallista! sanoi Asser Tuttula. — Ihmeellisen eriskummallista!

Hänen ei auttanut muu kuin lähteä kalastaja Kaalssonin asunnolle
tiedustelemaan, mitä tämä oikein merkitsi.

Ukko Kaalsson ei ollut kotona, mutta Kaalssonska istui ikkunan poskessa
silmälasit päässä, sukkaa kutoen.

— Siinähän se onkin herra! huusi Kaalssonska kuin kummissaan.

— Tässähän minä, myönsi Asser Tuttula.

— Ja kun rouva luuli, että herra tulee vasta viikon päästä, ja rouvan
veli tuli tänne aamulla moottorilla ja vei rouvan ja lapset sinne
omalle huvilalleen vierailulle ja sanoivat viipyvänsä ainakin pari
päivää, ja Elli meni mukaan (Elli oli rva Tuttulan kotiapulainen. —
Tekijän huom.) ja avaimen jättivät tänne meille, tässä herra saa sen,
kylläpäs se nyt sattui ikävästi kun sattui juuri sillä tavalla, vaan
mistäs sen kukaan tiesi, että herra tulee juuri tänään, kun ei kukaan
tietänyt, että herra tulee, mahtaneeko siellä olla herralle ruokaakaan,
eikös mahtane sentään jotakin olla, ja sahtia ne tekivät entispäivänä,
niin ettei suinkaan tartte ainakaan janossa olla, vaan jos ei herralla
ole siellä ruokaa, niin herra tulee vain tänne, on meillä aina silakkaa
ja perunaa vaikkei paljon muuta olekaan... ei sattunut Kaalssonikaan
olemaan kotona, kun se Kaalssoni sattui lähtemään pois kotoa, mutta
kyllä se vielä sekin tulee kotiin...

Asser Tuttuja tallusteli Kaalssonin asunnolta omalleen ja pyöritti
avainta sormissaan ja piti puoliäänistä yksinpuhelua eli monologia,
että pahuskos sen lankomiehen nyt justiinsa tänä päivänä lennätti
tänne mottoreineen. Eikä täällä ole moottoria muilla kuin ukko
Kaalssonilla, ja Kaalssonkin on mennyt Hiiden Pisaan. Olisi mulla nyt
tässä moottori, niin minäkin ajaisin perässä sinne lankomiehen kestiin,
mutta sinne on 8—9 kilometriä, niin että tonttu sinne soutakoon, eikä
ole edes purjevenhettä, enkä minä senpuolesta osaisi purjehtia, vaikka
olisikin...

Ruokakomerosta löysi Tuttula yhtä ja toista syötäväksi kelpaavaa,
keitti muniakin ja sai kuin saikin siten kokoon mukiinmenevän
illallisen, tarvitsematta siis heti tultuaan turvautua Kaalssonskan
armeliaisuuteen.

Sitten meni hän nukkumaan.

Mutta uni ei tahtonut tulla.

Yö oli pimeähkö, vaikka kesä olikin parhaimmillaan. Taivas oli mustien
pilvien peitossa ja katolle alkoi ropista raskaita sadepisaroita. Asser
Tuttula kääntelehti kyljeltä toiselle ja päätti, että jos Kaalsson
tulee kotiin, niin hän käy huomenna noutamassa joukkonsa lankomiehen
huvilalta Kaalssonin moottorilla. Ei täällä viitsi useampaa yötä
yksikseen olla...

Oli jo puoliyön hetki, kun Tuttula, joka juuri oli ollut
uneenvaipumaisillaan, kapsahti sävähtäen istumaan vuoteessaan ja
kuunteli.

Mitä se oli...?

Tällä hetkellä ei Asser Tuttula kuullut muuta kuin oman
sydämensä jyskytyksen, mutta minuutin tai viiden minuutin tai
kolmenkymmenenviiden minuutin tai kolmenkymmenenviiden sekunnin
kuluttua — Asserin oli mahdoton tarkemmin määritellä aikaa — kuului
jostakin taas rysäys, ikäänkuin olisi lauta kaatunut toisten lautain
päälle... tai jotakin muuta sen tapaista.

Asserin kiihoittuneessa mielikuvituksessa välähti ensin sellainen
kaamea mahdollisuus, että Kaalssonin anoppivainaja on tullut
kummittelemaan. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Asser valistuneena
ja nykyaikaisen, lukutaitoisen valtion kansalaisena väkivalloin torjui
niin taikauskoisen olettamuksen. Sitäpaitsi haamut kai liikkuivat
yleensä hiljaa, eivätkä pitäneet moista ryskettä.

Nyt kuului ullakolta aivan selvästi liikehtimistä.

— _Rosvoja!_ sävähti Asser Tuttula.

Hän vetäisi housut jalkoihinsa, ollakseen paremmin varustettu kaikkien
mahdollisuuksien varalta, sillä housuton mies on tuskin kykenevä
ratkaisevaan toimintaan elämän tärkeissä käännekohdissa, ja etsi sydän
läpättäen piirongin laatikosta isävainajansa, laivuri Tuttulan, ison
merimiesrevolverin, jonka Asser Tuttula oli kuljettanut mukaansa maalle
juuri tällaisten tapausten varalta.

Asser Tuttula ei mieskohtaiseen urhoollisuuteen nähden ole
verrattavissa esim. Kaarle XII:nteen, niin että hän on niinkuin me
muutkin tavalliset kuolevaiset.

Mutta porstuaan hän kuitenkin hiipi, revolverin hana viritettynä
ja revolveri silmien tasalle kohotettuna — taas kuului ullakolta
liikehtimistä! — nousipa hän, hetken epäröityään, vaikkakin polvet
kieltämättä tuntuvasti vapisten, vähitellen... varovaisesti... askel
askeleelta... hiljaa... hengitystään pidättäen... aina vain hitaammin
ja varovaisemmin... revolveri ojennettuna ylöspäin... hana vireessä,
sormi liipasimessa... nousi kuin nousikin vähitellen ullakon portaita
ylös, valmiina taisteluun elämästä ja kuolemasta — — —.

Ei ollut portaitten yläpäässä mitään luukkuakaan esteenä. Eivätkä
portaat olleet korkeat, koska huoneetkin olivat matalat. Vihdoin
seisoi Asser Tuttula rintaansa rintaansa myöten ullakolla, mutta
siitä alaspäin oli hän porstuan ilmapiirissä, seitsemännellä tai
kahdeksannella rapulla seisten.

Kylmä hiki oli Asserin otsalla. Hetki oli kauhea, salaperäinen jännitys
tuntui täyttävän maailmankaikkeuden.

Ullakon toisesta päästä, missä oli avoin, ikkunaton, vaikka alkujaan
ikkunaa varten tehty aukko, kuului taas jotakin liikehtimistä.

— Kuka siellä?! huusi Asser äänellä, jota hän ei itsekään tuntenut.

Ja kääntäen vanhan revolverin isoreikäisen piipun sitä pimeää nurkkaa
kohti, mistä hän oli liikehtimistä kuullut, huusi Asser ontolla,
kumisevalla ja tärähtelevällä äänellä:

— Kuka siellä... taikka minä ammun!

Samassa tärisytti hirvittävä pamaus rakennusta.

Pimeällä ullakolla välähti kuin salaman leimaus, ja oli kuin
olisivat ullakko ja koko rakennus ja koko saari ja Asser Tuttula ja
laivurivainajan isoreikäinen revolveri räjähtäneet tuhannen nuuskaksi
ja pirstaleet lentäneet yli Suomenlahden...

Ja samassa kuului kamala parahdus ja joku tumma olento vilahti
ikkuna-aukossa ja syöksyi ulos ja alas.

Mielenliikutuksesta tutisten ryntäsi — tai oikeastaan putosi — Asser
Tuttulakin alas ullakolta.

Sitten istui hän huoneessaan, revolveri kädessä, siihen saakka, kunnes
aurinko oli noussut ja ilma säteili kirkkautta ja helisi lintujen
laulua.

Silloin lähti Asser Tuttula jälleen ylös ullakolle.

Siellä ei hän kuitenkaan nähnyt mitään, mikä olisi luonut jotakin valoa
salaperäiseen yölliseen arvoitukseen.

— Sepä oli kauhea pamaus! muisteli Asser vieläkin yöllistä jysäystä.

Hän ei kyllä suinkaan ollut ampunut tahallaan. Hermostuksissaan oli hän
huomaamattaan painanut liipasinta, puristaessaan lujemmin revolverin
perää, ja kun hana oli vireessä, niin laukesi tämä mahtava ase, jolla
olisi voinut ampua vaikka valaskalan.

Vihdoinkin saattoi Asser nukkua ja vaipui pian sikeään uneen.

Kun hän kolmen tunnin kuluttua heräsi, näki hän ikkunasta,
että Kaalsson oli tullut kotiin, koska hänen leveä ja tukeva
kalastajamoottorinsa oli rannassa.

Asser läksi Kaalssonin pariskunnan asunnolle kertomaan yöllisestä
taistelustaan rosvojen kanssa.

Pihanurmikolla, portaitten vieressä makasi Kaalssonin suuri, harmaa
kollikissa kuolleena, kylki veressä.

— Siinä hän lepää, vainaja, sanoi Kaalssonska vedet silmissä.
— Kotiinsa juoksi kuolemaan, raukka, kuka lie ampunut, lurjus,
viatonta elävää, niitä taas kiertelee täällä saarien rannoilla
kaupunkilaishulikaaneja pahan teossa, eikä ole poliisiakaan niitä
kurissa pitämässä...

Asser antoi muorille lohdutukseksi 50 markan setelin, jotta tämä sillä
ostaisi uuden, hyvän kissan, ja selitti harrastavansa asiaa etenkin sen
vuoksi, että Kaalssonskan kissa pitäisi myöskin Tuttulan kesäasunnon
rotat aisoissa. Yöllisestä kahakasta ei Asser puhunut yhtään mitään.

Hänestä oli hyvä, ettei siitä nyt, kun kissakin oli kuollut, tiennyt
kukaan muu kuin hän itse.

Sitten lainasi Asser Tuttula Kaalssonin moottorin ja läksi noutamaan
kadonnutta perhettään lankomiehen huvilalta.




»SYKSYN KOLKKO, SYNKKÄ ILTA


kattaa kaupungin ja maan», veisasi Ariovistus Pöhkönen tunnetulla
nuotilla »Koko maailma iloitkohon sydämestään, sielustaan», mitä
nuottia vastaan on sitäkin vähemmän muistuttamista, kun ei Oksasen
Säkenien alkurunolle tietääksemme ole vielä sävelletty omaa nuottiaan.

Herrasväki Pöhkönen oli muuttohommissa kesämajastaan itäisestä
saaristosta, ja teki sen kaipauksetta, sillä kovin olivat sääsuhteet
muuttuneet raakamaisiksi ja epäedullisiksi. Työnjako oli semmoinen,
että tavaroitten pakkaus, joka kysyy älyä, harkitsemiskykyä ja
viekkauttakin, jos esim. on koetettava saada puolentoista kuutiometrin
tavarat mahtumaan yhden kuutiometrin pakkilaatikkoon, suoritti
rva Pöhkönen, kun taas Ariovistuksen osalle oli jäänyt suurempia
ruumiillisia voimia kysyvä puoli, arkkujen ja korien nuorittaminen
ja laatikoitten naulaaminen kiinni. Jonkinlaisena ylimpänä
katsastusmiehenä, joka tietysti piti itseään tärkeimpänä työntekijänä
niinkuin tavallista on tällaisessa asemassa, toimi Ariovistuksen
anoppi, jaellen auliisti neuvoja, osviittoja ja arvosteluja ja ollen
aina siinä, missä häntä Ariovistuksen mielestä vähimmän tarvittiin.

— Narua lisää! huusi Ariovistus Pöhkönen.

— Yhäkö sitä tarvitaan? kysyi rva Pöhkönen.

Ja anoppi huusi selitykseksi:

— Ariovistus ei osaa olleskaan huushollata narun kanssa. Jos osaa
oikein sitoa, niin pääsee puolta vähemmällä narulla. Mutta miehet ovat
hirveän epäkäytännöllisiä, liitti anoppi yleislaatuisena huomautuksena.

Ariovistus ojensi anopille parin kyynärän pituisen narunpätkän ja sanoi
suurta juurikoria näyttäen:

— No anoppi esittää nyt sitten sitä naisellista käytännöllisyyttään ja
nyörittää tuon suuren korin tällä narulla.

Mutta anoppi oli jo kiiruhtanut porstuaan, mistä kuuluva julma mökä
ilmoitti nuoremman sukupolven joutuneen tukkanuottasille.

— Minulla ei ole enää kuin vyyhti parasta pyykkinarua, ja sitä minä
en antaisi, sanoi rva Pöhkönen, mutta Ariovistus tempaisi ihastuneena
hyvän pyykkinarun ja sanoi, että sellaista tässä juuri tarvitaankin, ja
ettei pyykkinaru ole mikään sellainen tabu eli pyhitetty esine tai muu
kappale, jota ei varsin hyvin voisi käyttää tällaiseen tarkoitukseen.

Vihdoin olivat muut kollit reilassa paitsi eräs suuri laatikko,
minkä sulkeminen tuotti vaikeuksia etenkin sen vuoksi, ettei ollut
kunnollisia lautoja eikä nauloja. Mutta vaikka naulat olivatkin
vanhoja, ruosteisia ja vääristyneitä ja laudat risaisia, halkeilleita
ramuja, kävi Ariovistus, iloissaan siitä, että työ näkyi olevan
kallistumassa loppupuolelle, reippain mielin siihen käsiksi.

— Tämän tehtävän pääasiallinen vaikeus on siinä, selitti hän, että
naulat ovat alapuolella kaiken arvostelun.

Mutta kun on terävä silmä ja tarkka käsi, niin selviää mies kyllä
tällaisistakin vaikeuksista...

Samassa iski Ariovistus vasaralla peukaloonsa ja ryhtyi sitten peukalo
suussa hyppimään omituista yksijalkatanssia laatikon ympärillä,
voivotellen ja huiskutellen toisin vuoroin peukaloaan ja käyttäen
sangen epäparlamenttaarisia sanoja, niin että rva Pöhkönen kiiruhti
työntämään nuoremmat lapset ulos huoneesta ja anoppi julkitoi synkkiä
aavisteluja sellaisten lasten tulevaisuudesta, jotka kotonaan saavat
kuulla tuollaista puhetta.

— Jos anoppi antaisi minun ensin lyödä vasaralla peukaloonsa ja puhuisi
vasta sitten, sanoi Ariovistus katkerasti.

— Kyllä uskon että sinä mielelläsi tekisit sen, sanoi anoppi, joka
näytti hyvin tuntevan vävypoikansa salaisimmat sydämen aivoitukset. —
Mutta sitä sinä saat kauan odottaa, lisäsi hän vahingoniloisesti.

— Missä ovat hohtimet? kysyi Ariovistus viimein, kun laatikko oli jo
melkein umpeen naulattu. — Täytyy tuosta kiskoa vielä pari naulaa irti,
muuten ei saa viimeistä lautaa kiinni.

— Hohtimet minä panin sinne laatikon pohjalle, olisitkos sinä niitä
tarvinnut? kysyi anoppi ihmeissään. Ariovistus syöksähti ullakolle,
missä hän saattoi pahennusta herättämättä purkaa sisuaan ja tuli
särkeneeksi yhden ikkunaruudunkin.

Vihdoin olivat tavarat laiturilla ja huvila lukossa ja kolleja
ryhdyttiin nostamaan moottorivenheeseen. Suurin kori oli
putoamaisillaan moottorin laidalta mereen, kun hätäytynyt anoppi huusi
Ariovistukselle:

— Pidä kiinni! Älä hellitä!

Ariovistus ei hellittänytkään, vaan seurasi korin mukana pohjaan. Kovin
syvää ei siinä sentään ollut, koska ei Ariovistuksen yläruumis joutunut
veden alle kuin polviin saakka.

Anoppi otti ja pyörtyi rannalle, vaikka ei Ariovistus ollut muuta
tehnyt kuin sananmukaisesti totellut hänen kehoitustaan ja piteli
yhäkin kiinni korin korvista, kuplien kohotessa vedenpintaan.
Kotiapulaisen avulla ja lasten hihkuessa ilosta veti rouva Pöhkönen
Ariovistuksen takaisin laiturille, mutta korin ylös saamisessa oli
melkoista suurempi vaiva.

Ariovistuksen kuivattamisessa oli kuitenkin kaikkein suurin vaiva, eikä
hänestä vielä sinä päivänä oikein kuivaa saatukaan.




ILMAISEKSI


— Juu, sanoi hra Pellervo, vanhapoika, toukokuun viimeisellä viikolla
synkästi, istuessaan kahvilla tuttavassa perheessä, herrasväki
Mattilaisen luona Helsingin kaupungissa.

Hän oli juuri päässyt kertomasta, ettei hänellä kesäk. 1 p:stä olisi
kattoa päänsä päällä.

Hän oli keväällä saanut maksaa erään takauksen ja oli hänen pakko
hankkia itselleen pienempi ja halvempi asunto, eikä hän ollut löytänyt
sopivaa. Toisin sanoen: pienempiä ja huonompia oli kyllä saatavissa
kuinka paljon tahansa, mutta niittenkin hinnat olivat yläpuolella
hänen mahdollisuuksiensa. Hän oli nyt päättänyt tavalla tai toisella
keinotella kesän yli ilman vakinaista asuntoa siinä toivossa, että
syksyllä olisi parempi onni.

— Kuule! sanoi Mattilainen äkkiä. — Muuta tähän meidän huoneistoomme
kesäksi! Me lähdemme kesäkuun ensimmäisenä päivänä koko kesäksi maalle,
ja huoneet täällä ovat aivan joutilaina.

— Mutta... sanoi hra Pellervo.

— Ei mitään muttaa! sanoi hra Mattilainen päättäväiseen tapaansa. —
Siten säästät koko kesän vuokran, sillä tietysti saat asua täällä
ilmaiseksi.

— Mutta... sanoi hra Pellervo.

— Ei tämä ole mitään hyväntahtoisuutta ja armeliaisuutta minun
puoleltani, jatkoi Mattilainen. Onhan meillä turvallisempi tunne siellä
maalla, kun täällä asuu joku, joka suojelee omaisuuttamme varkailta.

— Mutta... sanoi hra Pellervo.

— Oi muuttakaa tänne, herra Pellervo! rukoili rouva Mattilainen. — Minä
aina niin pelkään maalla, että ryövärit tyhjentävät koko lokaalin. Ja
eikös hra Pellervo ottaisi pitääkseen huolta kukkien kastelemisesta?
Suostuttehan te, hyvä kiltti herra Pellervo? Tekisitte siten meille
suuren palveluksen.

— Tietysti minä kastelen kukat mielelläni, vakuutti hra Pellervo. —
Minä olen aina pitänyt kukista.

Hra Pellervo suostui kuin suostuikin. Kolmen kuun vuokran säästö ei
ole vähäksyttävä asia miehelle, jolta äskettäin on »muodon vuoksi»
kirjoitetun nimen tähden mennyt puolen vuoden palkkaa vastaava summa.

— No kättä päälle, vanha veikko! huudahti riemastuneena Mattilainen,
puristaen hra Pellervon kylmää ja laihaa kättä omalla isolla,
pehmeällä, lämpimällä ja hikisellä etutassullaan, niin että vesipisarat
tippuivat lattialle. — Saatpa nähdä, että elät täällä kuin herran
kukkarossa!

— Niin, ja jos teillä on joitakin asioita suoritettavana täällä
kaupungissa, niin minä olen mielissäni voidessani ne hoitaa, ilmoitti
kiitollinen hra Pellervo.

— Emme me pyydä muuta kuin että hra Pellervo viitsisi kastella kukat,
sanoi rouva Mattilainen.

— Tietysti, huudahti hra Pellervo. — Ja mitä muuten...

— Mitäpäs asioita meillä täällä kesällä olisi, sanoi Mattilainen. —
Mutta jos viitsit vähän katsoa maalareitten perään, kun ne tulevat
lattioita maalaamaan...

— Mielihyvällä...

— Ja opastat sitä miestä, joka panee uudet tapetit, ja silmäät vähän,
että hän laittaa ne kunnollisesti...

— Niin, ja sitten korjataan keittiön hella, mutta eihän se ole kuin
muutaman päivän asia... muisti rouva Mattilainen.

Hra Pellervo arveli, ettei hän valitettavasti taida paljonkaan ymmärtää
keittiön hellan korjausta, mutta rouva Mattilainen selitti, ettei hänen
tarvinnutkaan muuta kuin päästää mies sisään ja sitten katsoa, että
ovet tulevat lukkoon, kun työmiehet lähtevät pois.

— Ja kerjäläiset saa ilman muuta ajaa pois rappukäytävästä! neuvoi
rouva Mattilainen.

— Ja varkaat saat ampua! lupasi hra Mattilainen.

— Minulla ei kyllä ole mitään ampuma-asetta, tunnusti hra Pellervo.

— Jätän sinulle revolverini ja pari tusinaa ammuksia ensi aluksi,
ilmoitti hra Mattilainen. — Ja tuota noin, ehkä viitsisit lähettää
meille tulevat kirjeet sinne maalle. Eihän niihin tarvitse uusia
postimerkkejä, muuttaa vain osoitteen.

Herra Pellervo lupasi suorittaa tämän ynnä eräät muutkin seikat, ja
suorittaa mahdollisesti ilmestyvät pienet laskut, sähköt ja kaasut ja
sen semmoiset. Mattilainen maksaisi ne sitten kaupungissa käydessään.

Hra Pellervo muutti uuteen kotiinsa noin puoli tuntia ennen
herrasväki Mattilaisen maallelähtöä, ja oli suureksi avuksi viimeisiä
tavarakolleja alas kannettaessa ja repäisi uuden kesäpukunsa housut
noin korttelin pituudelta ja puolen korttelin leveydeltä muutaman
pakkilaatikon kyljestä törröttävään naulaan. Mutta mitäpä siitä,
vahinko ei tule lehmänkello kaulassa, ja saihan hän asua koko kesän
ilmaiseksi.

— Ai faan! sanoi hra Mattilainen, kun hänellä jo oli päällystakki
yllään ja lippalakki päässään. — Taksoitusluettelot ovat huomisesta
alkaen nähtävinä. Viitsitkö käydä vaikka jo huomenna vilkaisemassa,
kuinka paljon ne juuttaat ovat minulle äyrejä panneet, ja ilmoittaa
sitten kirjeessä minulle? Mutta älä kirjoita sitä kortilla, vaan
suljetussa kirjeessä, se postineiti siellä on semmoinen pitkänenäinen
rolliämmä.

— Varmasti! tokaisi hra Pellervo.

— Ja voi voi, älkää nyt vain hermostuko, hyvä herra Pellervo! huudahti
rouva Mattilainen säikähtyneellä äänellä. — Mutta minä kun kokonaan
unohdin lähettää sen kangaspaketin, joka on neulomapöydällä minun
huoneessani, ompelijattarelleni, neiti Leinoselle! Viitsisittekö te
olla niin _hirveän_ ystävällinen ja viedä sen hänelle, Salomoninkatu
17, neljäs kerros, ovi oikealla. Ei tarvitse sanoa muuta kuin että se
on minulta, hän kyllä tietää...

— »Leinonen, Salomoninkatu 17, neljäs kerros, oikealla», kirjoitti hra
Pellervo muistiin. — Kyllä minä sen toimitan huomenna tai viimeistään
ylihuomenna.

— Niin, olisi niin _hirveän_ hauskaa, jos herra Pellervo suinkin ehtisi
toimittaa sen jo huomenna.

Ja Mattilaisen herrasväki läksi, toivottaen vielä autosta hauskaa kesää
herra Pellervolle.

Kun viimeksimainittu seuraavana päivänä automaattipäivällisen jälkeen
tuli kesäkotiinsa, oli eteisen oven vieressä lattialla postikortti hra
Matilaiselta:

 »H. V.!

 Peijakas, kun se minun sadetakkini unohtui siinä lähtöhötäkässä. Se
 on siellä eteisen naulassa, kyllä sen löydät helposti. Jos viitsisit
 lähettää sen postipakettina niin pian kuin suinkin. — Vaimoni rupesi
 junassa arvelemaan, että kyllä me taidamme tarvita sinne huvilalle
 vielä yhden sängyn ja pari kolme tuolia ja ehkä jonkun polsterinkin,
 mutta hän kirjoittaa kyllä itse niistä tarkemmin».

Ilmaisen kesäasunnon saanut hra Pellervo tuli kortin luettuaan vähän
miettiväisen näköiseksi.




HYVILLÄ ONKIPAIKOILLA


— Olisikohan täällä, kysyi kesävieras J.U. Joutilas, olisikohan täällä
jotain ukkoa, joka tietäisi hyviä onkipaikkoja ja läksisi minua niille
soutamaan?

Paikkakuntalaiset katsahtivat kysyvästi toisiinsa. Paikkakuntalaisilla
on sellainen tapa, kun heiltä kysytään paikkakunnan asioita.

Sitten paikkakuntalaiset vastasivat vähän viivytellen:

— Ainahan niitä... onhan niitä... semmoisia ukkoja... tavallisesti...
kenties...

— Esimerkiksi? kysyi J.U. Joutilas vilkastuen.

— Esimerkiksi se ukko, joka asuu tuolla niemessä olevassa mökissä,
mikä näkyy tuon suuren petäjän takaa, vastasivat paikkakuntalaiset,
vilkastuen hekin.

— Minä kiitän! sanoi J.U. Joutilas.

— Ei kestä! vastasivat paikkakuntalaiset vilpittömästi.

J.U. Joutilas ryhtyi valmistaviin toimenpiteisiin. Ensin hankki hän
itselleen venheen.

Sitten hankki hän onkimatoja. Onkimatojen saannissa oli enemmän
vaivaa kuin venheen saannissa, mutta ahkeruus kovan onnen voittaa,
ahkeruus unenkin estää, ja J.U. Joutilaalla oli lopuksi 37 onkimatoa,
niistä kaksi oikeata kastematoa, jotka tuntuivat hermostuneilta ja
tyytymättömiltä tavallisten proletäärionkimatojen ja J.U. Joutilaan
seuraan.

Onkimadot pantiin pieneen läkkipurkkiin, jossa ennen oli säilytetty
ties mitä, ja kesävieras J.U. Joutilas oli jo lähtemäisillään
kalastuselinkeinoa harjoittamaan, kun hänen mieleensä juolahti,
että ongetkin kai olisivat hyvät olemassa, kukali oli aikomus
onkimismenetelmää noudattaa.

No, ongetkin saatiin.

J.U. Joutilas souti neuvottuun niemeen ja kävi sisälle mökkiin, jonka
pohjoispuolinen seinä oli ulkoapäin tuettu kahdella melkoisella
puupöngällä, jotka näyttivät lujasti päättäneen viimeiseen
pirstaleeseensa saakka vastustaa mökin ainoata suurta intohimoa ja
taipumusta, nurinkaatumista.

Mökissä oli ukko. J.U. Joutilas näki heti, että jos oli kysymys ukosta,
jolla on hyvää aikaa, niin tässä oli epäilemättä juuri se ukko.

Kesävieras J.U. Joutilas kertoi, että häntä oli neuvottu ukon luo siinä
ja siinä asiassa.

— Joo, sanoi ukko.

J.U. Joutilas kysyi, olisiko ukko halukas lähtemään hänelle
soutumieheksi onkipaikoille.

— Joo! vastasi ukko epäröimättä.

Joutilas kysyi, tiesikö ukko hyviä onkipaikkoja?

— Joo, ilmoitti ukko sellaisen miehen äänellä, joka on varma asiastaan.

Ja lisäsi sitten vaatimattomasti:

— Jos en minä niitä tiedä, niin sitten ei niitä tiedä kukaan muukaan
tässä maailmassa...

Koska siihen ei ollut sen enempää sanomista, niin syntyi sopimus ilman
muuta. Ukko istuutui soutajan paikalle, kesävieras J.U. Joutilaan
käydessä herrana perään, ukko sylkäisi kouriinsa työtehon lisäämiseksi
ja ilmoitti:

— Jos soudetaan tuohon Lammassaaren nenässä olevaan ruohikkoon. Siitä
sitä kalaa lähtee — jos lähteäkseen.

Saavuttiin onkipaikalle.

Viiden minuutin kuluttua sanoi J.U. Joutilas:

— Ei ole vielä nykäissytkään.

Kymmenen minuutin kuluttua kysyi ukko:

— Eikö ole herraltakaan vielä yhtään kertaa tärppinyt?

— Ei, vastasi J.U. Joutilas totuuden mukaisesti.

— Jahah, sanoi ukko. — Kyllä minä sitten tiedän ne eivät ole kotona,
ahvenet. Meidän onkin kierrettävä tuonne saaren toiselle puolen. Siellä
on se parempi kaislikko.

— Tässä niitä pitäisi olla, ilmoitti ukko, kun oli kierretty saaren
ympäri n.s. parempaan kaislikkoon.

Mahdollisesti olisi niiden todellakin _pitänyt_ olla siinä, mutta
parinkymmenen minuutin pituisen kärsivällisen odotuksen jälkeen täytyi
ukonkin myöntää, etteivät ne kuitenkaan siinä _olleet_. Eivät ainakaan
antaneet mitään elonmerkkiä itsestään.

— Minä luulen, että... aloitti kesävieras J.U. Joutilas.

— Kyllä minä _nyt_ tiedän, missä ne ovat! sanoi ukko. Ne ovat tuolla
luodolla, joka näkyy tuosta ihan suoraan... tuosta minun sormeani
pitkin!

J.U. Joutilas katsoi ja näki ensiksi, että ukon sormi oli aivan
käsittämättömän likainen, sekä toiseksi, että luoto todella oli ukon
osoittamalla suunnalla.

— Vai sinne ne juuttaat nyt arvasivat lähteä! purpatti ukko, ollen
vähän vihainen ahvenille. — Mutta kyllä minä teidät löydän...!

Ja lisäsi, kavalasti ja käärmeellisesti nauraa kähittäen:

— Ei ne mua petä, hä hä...!

Luodolle oli pitkänlainen matka. Kului melkein puoli tuntia, ennenkuin
sinne päästiin. Matkalla sanoi ukko:

— Olisi nyt ollut uistin, niin _varmasti_ olisi kaloja lähtenyt!

Mutta kunpa ei ollut uistia.

Ukko ankkuroi venheen tottuneesti ja tanakasti luodon kupeelle ja sanoi
sitten voitonvarmasti:

— Herra heittää nyt vain onget ja alkaa vetää ahvenia!

J.U. Joutilas olisi hyvin kernaasti vetänyt ahvenia venheeseen. Mitään
muuta ei hän sillä haavaa halunnutkaan. Mutta ahvenet eivät puolestaan
halunneet hänen vedettävikseen. Neljännestunnin jännittävän odotuksen
jälkeen sanoi ukko salaperäisesti, ääntään alentaen, vaikka ei muita
kuulijoita ollutkaan ainakaan puolta peninkulmaa lähempänä:

— Tietäisinhän minä kyllä sen varsinaisen ja _oikean_ onkipaikankin...

— Missä se on? kysyi J.U. Joutilas, jossa virisi uusi toivo.

— Se on Pötkänsaaren kupeella... mutta herra ei sitten saa
_kenellekään_ sanoa, että me olemme ne kalat sieltä saaneet! vannotti
ukko vilkaisten vaistomaisesti taakseen.

— En minä sano! vakuutti J.U. Joutilas juhlallisesti, ja vilkaisi
hänkin vaistomaisesti taakseen.

— Se on semmoinen asia, etteivät muut tiedäkään, minkälainen kalapaikka
se on, selitti ukko kiihkeästi. — Jos ne saisivat sen tietoonsa, niin
silloin ne kaikki kiirehtisivät sinne ja lappaisivat sen tyhjäksi.

— En minä sano kenellekään! lupasi Joutilas.

— Eihän se näet hyväkään onkipaikka koko kylälle riitä, lisäsi ukko.

— Ymmärrettävästi! myönsi J.U. Joutilas ja sanoi:

— No minä soudan nyt sitten sinne vuorostani.

— Olisinhan tässä minäkin soutanut... oli ukko vastustelevinaan, mutta
luovutti kuitenkin kerkeästi työntekijän paikan työnantajalleen, ja
perusteli sitä m.m. sillä, että:

— Se kyllä löytyykin paremmin, jos minä olen perää pitämässä.

Kiskottuaan neljännestunnin venhettä, joka tuntui raskaalta soutaa, ja
kun Joutilaan polvet aina tuntuivat olevan airojen tiellä, toivoi J.U.
Joutilas, että olisi antanut ukon soutaa edelleenkin, ja pyyhkien hikeä
paidanhihallaan kysyi:

— Onkohan sinne vielä pitkä matka, sinne... sinne...?

— Jaa, Pötkänsaareen? hoksasi ukko. — Ei sinne ole enää pitkältä...

Eikä sinne ollutkaan paljon enempää kuin toisen neljännestunnin matka,
jonka jälkipuoliskolla J.U. Joutilas sai vasempaan kämmeneensä kaksi
rakkulaa, mutta oikeaan ainoastaan yhden.

— _Tässä_ se on! sanoi ukko vihdoin juhlallisesti, juuri kun J.U.
Joutilas oli alkanut toivoa, että olisi kuollut nuorena, mieluummin
keväällä. — Nyt on parasta, että herra muuttaa uuden madon, että asia
alkaa laillisesti ja komeasti, he he...

Kesävieras J.U. Joutilas muutti kaikkiin onkiin uudet madot, katkaisten
kappaleiksi itse kastemadot, viimeksimainittujen yhtä hurjasta kuin
luonnollisestakin vastarinnasta huolimatta.

Sitten ruvettiin odottamaan ensimmäistä kyrmyniskaa ahventa...
minuutti.... ja kaksi... ja viisi minuuttia... ja viisitoista
minuuttia... ja viisikolmatta minuuttia...

— Noh, tiedän minä ainakin vielä yhden paikan... aloitti ukko.

Mutta J.U. Joutilas nosti onget vedestä ja sanoi, luovuttaen soutajan
paikan säälimättä ukolle, synkkä pilvi otsallaan:

— Nyt lähdetään kotiin!

Ja sanoi sen niin kolealla äänellä, ettei ukko uskaltanut ryhtyä
esittelemään uusia, entistä parempia onkipaikkoja.




MUUTTOPÄIVÄNÄ


»Halituli halituli hattan tattan...»

Aadolfi Iivari Yksityinen muutti eilen. Hän ei muuttanut maalle,
eikä muutakaan, kiittää kun saa pysyä kaupungissa, mutta hän muutti
länsipuolelta Helsinkiä sille puolelle, missä aurinko ensiksi nousee.

Hän muutti ja hyräili, ilman mitään erikoista nuottia, koska hänen
musikaalinen harrastuksensa on suurempi kuin hänen kykynsä:

»Halituli halituli hattan tattan...»

Aadolfi Iivari Yksityinen on aikaisemmin mainitun hra Yksityisen
täysiserkku. Tämä vain mainittuna senvuoksi, että ihmiset ovat yleensä
huvitettuja kaikenlaatuisten sukulaisuussuhteiden tietämisestä ja
tuntemisesta. Itse asiaan ja kertomuksemme kulkuun, missä muuten
ei tapahdukaan mitään elokuvamaisia yllätyksiä kiivaine peräkkäin
juoksuineen ja nauruhermoja kutkuttaville lankeamisineen, ei se millään
tavoin vaikuta.

Herrasväki Yksityinen muutti ulos ja eräs toinen herrasväki muutti
sisään — herrasväki Yksityiselle tuiki tuntematon matkue, jonka piano
tuli rappusissa ylöspäin, kun Yksityisen leveä vaatekaappi laskeutui
rappusia alas. A. I. Yksityinen vain hyräili »halituli halituli hattan
tattaansa», sillä asia ei liikuttanut häntä vähääkään — se päinvastoin
huvitti häntä — hän kun oli antanut koko muuton urakalla erään
muuttotoimiston suoritettavaksi. Mutta kaappia kantavat muuttomiehet
eivät ensinkään hyräilleet, mistä päättäen heidän huumorintajunsa ei
ollut niin kehittynyt kuin A. I. Yksityisen. Päinvastoin ratkesivat
he kiroilemaan pianonkantajia sen johdosta, että nämä alkavat raahata
sisään romuaan ennenkuin herrasväki Yksityisen tavarat on saatu alas,
ja vaativat jyrkästi, että musiikkimiehet kantavat pianon takaisin
pihalle. Tämä keskustelu tapahtui kolmannen ja neljännen kerroksen
välillä, ja pianomiehet ilmaisivat intohimoisella kiihkolla ennen
kuolevansa kuin ryhtyvänsä kantamaan soittokonetta takaisin. Koska
piano oli vanhanaikuinen suuri rumilas, niin täytyy meidän suhtautua
ymmärtämyksellä myöskin pianonkantajien tunteisiin. Mutta Yksityisen
kaapinkantajat voittivat heidät sittenkin ehdottomasti sanonnan
voimakkuudessa ja kansanomaisessa mehukkaisuudessa.

Asia järjestyi kuitenkin siten, että vaatekaappi saatiin jotenkuten
nostetuksi pianon yli, mutta minuutin kuluttua ilmoittivat pianomiesten
epätoivoiset sadatukset heidän kohdanneen Yksityisen ruokasalin kaapin,
joka on kooltaan sellainen, ettei niitä nykyisin näekään muualla kuin
vanhoissa kuvakirjoissa ja Kansallismuseossa. Uusien tulokkaiden piano
olisi aivan hyvin mahtunut sen sisään, vieläpä soittajakin tuoleineen.

Mutta A.I. Yksityinen hyräili »halituli halituli...» ja kiiruhti
kaapinkantajain perässä, ehkäistäkseen heitä mikäli mahdollista
rusentamasta kaappia portaiden alapäässä, ja oli yhä enemmän
tyytyväinen siihen, että oli antanut urakalle koko muuttohomman.
Samalla hän päätti, ettei hän itse ainakaan vähässä hädässä perusta
muuttoliikettä.

Kello kolmen aikaan iltapäivällä jätti hra Yksityinen entisen
huoneustonsa avaimet isännöitsijälle ilmoittaen, että tämä saa
ne puolestaan antaa kenelle haluaa, taikka ripustaa ne vaikka
kellonperiinsä, ja läksi vaimoineen ja lapsineen ajamaan kohti uutta
kotimaatansa auringon nousun puolella.

— Niillä oli piano, niillä uusilla tulokkailla! huomautti hra
Yksityinen vahingoniloisesti. — Oikea semmoinen vanha rämä!

— Ja ne nostivat sen siihen sinun huoneeseesi, joka on juuri
Karpalaisen herrasväen makuuhuoneen yläpuolella! lisäsi rouva
Yksityinen, silmät säteillen riemullista tyytyväisyyttä. — Kun nyt vain
ymmärtäisivät alkaa soittaa sitä tarpeeksi aikaisin aamulla!

Herra Konst. Karpalainen palvelee nimittäin eräässä laitoksessa, missä
hänellä on yövuoro kahdesti viikossa.

— On suloista päästä uuteen kotiin ja uusien, hyvien ihmisten joukkoon,
iloitsi hra Yksityinen.

— Hm, vastasi siihen rouva Yksityinen, joka on kotoisin
maaseutukaupungista, missä on kaksi teatteria ja neljä sanomalehteä,
ja joka ei ole etukäteen ehdottomasti vakuutettu uusien ihmisten
hyvyydestä. — Minua muuten alkaa niin peloittaa...

— _Mikä?_ kysyi hra Yksityinen sankarin tavoin, joka on valmis, pitkä
ja molemminpuolin teräväksi hiottu sapeli kädessä, puolustamaan
lohikäärmeiden, noitien ja peikkojen uhkaamaa kuninkaantytärtä.

— Se että minä olin sairaana, kun se uusi asunto vuokrattiin, enkä
päässyt sitä katsomaan.

— Mutta näytinhän minä sinulle pohjapiirustukset ja kaikki... kolme
huonetta, keittiö, palvelijan huone, eteinen, kylpyhuone ja nykyajan
mukavuus, yksi alkoovi puoli tusinaa seinäkomeroita, osuus ullakkoon ja
kellariin ja kaikki...

— Niin, mutta...

Mutta samassa oltiin jo perillä.

Sattuikin olemaan talon isäntä portilla, riippuvaposkinen,
mustapartainen mies — hän olikin aikaisemmassa elämässään ollut
hotellissa kengänharjaajana.

— Tervetuloa! sanoi isäntä vähän kankeasti, mutta ei epäystävällisesti.
— Jos minä tulen saattamaan herrasväkeä — nimittäin uuteen asuntoonsa...

Astuttuaan sisään eteisen ovesta luuli rouva Yksityinen, että
muuttomiehet olivat jättäneet vaatekaapin seisomaan ovi auki eteisen
ovelle ja että hän oli joutunut omaan kaappiinsa.

Isäntä ja hra Yksityinen vakuuttivat kuitenkin yksimielisesti, että hän
oli erehdyksessä, ja ettei nyt oltu vaatekaapissa, vaan eteisessä.

— Tää on nimittäin vähän hämärä, kun taivaskin nimittäin on pilvessä,
mutta kun vääntää sähkön palamaan, niin kyllä tässä näkee, rauhoitti
isäntä.

Todistaakseen väitteensä hän väänsi sähkönappulaa, jonka hän joko
tavattomalla näkövoimallaan, taikka, mikä on luultavampaa, suuren
paikallistuntemuksensa avulla oli löytänyt.

— Naps! sanoi nappula, mutta valoa ei tullutkaan.

— Niin, kun ei ole lamppua vielä... edelliset vuokralaiset ovat
nimittäin vieneet lamppunsa mennessään, selitti isäntä.

Valoa saatiin kuitenkin, kun avattiin muihin huoneisiin vieviä ovia.

— Hyvä isä! huokasi rouva Yksityinen. — Minkälaiset seinäpaperit!

— Jaa, ei nyt kannata kustantaa kaikkein parhaita laatuja... nimittäin
tämmöisiin pienempiin lukaaleihin, sanoi isäntä.

— Jos sinä olisit sanonut... huudahti rouva Yksityinen, kääntyen
Aadolfi Iivari Yksityiseen päin, mutta Aadolfi Iivari oli jo
keskustelussa palvelijattaren kanssa, joka oli tullut edellä, ja joka
nyt pyysi uhkaavalla kohteliaisuudella kysyä, missä se hänelle luvattu
huone on.

— Kyllä minä tulen näyttämään, huudahti hra Yksityinen kerkeästi. — Se
on täällä!

— Tämäkö? Tämähän on joku ruokakomero, tai vaatesäiliö, eikä mikään
huone! huusi palvelustyttö.

— Jaa, kyllä se on huone... nimittäin palvelijan huone, vakuutti
isäntä, joka oli tullut heidän perässään.

— Minä olen heti vapaa palveluksesta! ilmoitti tyttö, poskipäillään
kuumeinen punerrus.

Hra A. I. Yksityinen pyörähti ympäri kuin tavoittaakseen kiinni
jostakin, mutta kun hän ei saanut mistään kiinni, niin ähkäisi hän:

— Ei sitä niin mennä, teillä on neljäntoista päivän irtisanomisaika!

— Nimittäin tätä päivää lukuunottamatta, lisäsi isäntä puolueettomalla
asiallisuudella.

— Missäs se meidän kellarimme on? kysyi rouva Yksityinen, joka samassa
tuli keittiöön, itku kurkussa, vaikka ei vielä tietänytkään, mitä
siellä juuri oli tapahtunut.

— Kyllä sekin on... nimittäin kellari, vakuutti isäntä.

— Mutta sinne ei taida vielä päästä.

— Miksi? kysyi rva Yksityinen sellaisella äänellä, jota murhenäytelmän
viimeisessä näytöksessä käytetään.

— Entiset vuokralaiset eivät nimittäin vielä ole korjanneet tavaroitaan
sieltä, selitti isäntä.

Rva Yksityinen vaipui istumaan keittiölaatikon kannelle, mutta ei
kuollut. Hän on sitkeää sukua, ja hänen isovanhempansa elivät kaikki
yli 80:nnen syntymäpäivänsä.

— Minä olisin tarvinnut kellarin aivan heti! parahti rva Yksityinen.

— Kyllä se tulee aivan heti vapaaksi... nimittäin sitten kun entiset
asukkaat ovat saaneet uuden säilytyspaikan, lohdutti isäntä —
toistaiseksi ei niillä vielä taida olla uutta asuntoa...

Mutta silloin sai rouva Yksityinen kohtauksen ja hra Yksityinen ja
talon isäntä vetäytyivät hienotunteisesti eteiseen, jättäen rouvan
palvelustytön hoitoon, joka viimeksimainittu ei ollut tullut saaneeksi
mitään kohtausta.

— Mikäs se tämä ovi olikaan... jassoo! sanoi hra Yksityinen, avattuaan
vähän hämillään erään pienen oven, jonka takana nykyajan mukavuus oli.
— Mutta eihän täällä voi kääntyäkään!

— Mitäs sitä tarvitsee kääntyäkään — nimittäin siellä, sanoi isäntä. —
Voihan sitä nimittäin kääntyä ennen sinne menoaan... he he...

Isäntä läksi.

»Halituli halituli...», aloitti Aadolfi Iivari Yksityinen, mutta
vaikeni samassa.

Hänestä tuntui jotenkuten, ettei hyräileminen ollut tällä haavaa oikein
luonnollista.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALITTUJA PAKINOITA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.