Maalaisaiheisia pakinoita

By Ilmari Kivinen

The Project Gutenberg eBook of Maalaisaiheisia pakinoita
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Maalaisaiheisia pakinoita

Author: Ilmari Kivinen

Release date: August 27, 2024 [eBook #74321]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1928

Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAALAISAIHEISIA PAKINOITA ***





MAALAISAIHEISIA PAKINOITA

Kirj.

Tiitus [Ilmari Kivinen]






Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1928.




SISÄLLYS:

Talvinen tarina Jyväskylän—Haapamäen radalta
Kaskisissa kaivetaan
Pitäisi olleen tapahtunut Ilmajoen Huissinkylässä
Kertomus suhisevasta haamusta Iisalmen kaupungissa
Rauhansopimus Asikkalassa
Vapautta rakastava sonni
Kadonnut paratiisi
Pohjoistuulen vaikutus Tornion saunaoloihin
Naisen onni
Kemiallisia kuulumisia
Kyllähän maailmaan ääntä mahtuu
Minkätähden Somerniemellä ammuttiin rakastavaisia haulikolla
Härmäläistä
Me luulemme voivamme katsoa
Kun sällit lähtivät reisulle
Kaameita luonnonilmiöitä Ullavalla
»Vaarallinen nainen» Varkaudessa
Kun riihtä tappavan härjän suu sidotaan
Spiritistisiä istuntoja Enonkoskella
Luonnollisen näköinen mustalainen Joensuun teatterissa
Minkätähden Vimpelin miehiä niin hirveästi haukotutti
Karvaiset pikkuäijät olleet suuressa vaarassa Sippolassa
Sepän lehmä
Mäntyharjun kummitus
Kenttijärveläisten karhu
Kovalle se ottaa Kuopiossakin
Ikävä väärinkäsitys
Päijänteen länsirannalta
Toltaa ja Lammi ja teiskolainen sisu
Kihlasormus
Alakuloinen kertoelma Pieksämäen eteläkulman sonniyhdistyksestä
Kauhun yö Kajaanin »askeettisessa» kaupungissa
»Hongat nuokkuu Imatralla»
Suomen kansa on taas ampua paukutellut
Hiljainen murhenäytelmä syksyiseltä maaseudulta
Rantasalmen indeksi
Rantasalmen ukko ja hänen 400 mk maksanut pässinsä
Nivalan seurakunta »ankaran hämmästyksen ja pelon vallassa»




TALVINEN TARINA JYVÄSKYLÄN—HAAPAMÄEN RADALTA


Oli Vihtorin päivä maalisk. 22 p:nä 1920.

Kapeana, mustana nauhana ujuttautui Jyväskylän—Haapamäen rata halki
Keski-Suomen viattoman valkeiden, pulmuspuhtoisten maisemien, ja
pitkin tätä nauhaa ponnisteli eräs rautateillämme niin tavallisista
tavarajunista kohti Jyväskylän kaupunkia.

Tavarajunat ovat luonteeltaan hiljaisia, miettiväisiä matkustajia.
Niillä on tavallisesti varattuna hyvää aikaa taipaleellensa, ja
kun keli on hyvä ja pyörät kunnollisessa voiteessa, sujuu matka
niiltä enimmäkseen melkein huomaamatta. Niillä on aikaa ihailla
luonnonkauneutta ja tuhatjärvien maan vaihtelevia maisemia, ja niillä
on aikaa vaipua runollisiin unelmiin tai filosoofisiin mietiskelyihin
maailmasta ja sen menosta jarrumiehineen ja asemapäällikköineen ja
ratainsinööreineen sekä radan varrella olevine pitkine, ruokahalua
kiihoittavine halkopinoineen. Ja jos tuollainen miettiväinen tavarajuna
olisi tutustunut Hamletiin, niin voisi se kaikessa vaatimattomuudessaan
pyytää saada kannattaa hänen huudahdustaan: »Horatio, taivaassa ja
maass' on paljon, jot'ei sun järkioppis uneksikaan!»

On kuitenkin olemassa eräs seikka, joka saa tavarajunankin heräämään
unelmistaan ja mietteistään ja palauttamaan sen takaisin arkipäiväiseen
todellisuuteen. Se seikka on _vastamäki_.

Rautatielaitoksen ylimyksillä, pikajunilla, ja porvareilla,
matkustajajunilla, ei voi olla todellista käsitystä siitä työstä ja
tuskasta, mikä proletäärisellä työn raskaan raatajalla, tavarajunalla,
on vastamäessä. Se on tavarajunan elämän ja maallisen vaelluksen
kirous ja alati ahdistava painajainen. Asemillakin seistessään ja
torkkuessaan päästää tavarajuna raskaan huokauksen edessä olevien
vastamäkien muistuessa sen mieleen. Ylempiarvoiset junat pyyhältävät
mäen päälle entisellä vauhdillaan sitä vain jonkin verran hiljentäen,
mutta hidasliikkeisellä tavarajunalla, joka päällepäätteeksi on
usein raskas kuin synti ja pitkä kuin vuosisadan molemmat puoliskot
yhteensä, on siinä täysi ja hikinen työ, jonka lopuksi monesti tulee
nöyryyttävä mäenlasku takaperin, juuri kun väsynyt ja hengästynyt
tavarajuna on pääsemäisillään mäen päälle. Jos sitäpaitsi sattuu
matkassa olemaan joku kevytmielinen ja ilkivaltainen tyhjä tavaravaunu,
joka saa suuruudenhulluuden kohtauksen ja kuvitellen olevansa raiteita
tarvitsematon loistoauto hypähtää pois kiskoilta, niin kysytään siinä
tavarajunalta sekä kestävyyttä että kärsivällisyyttä, jos mieli saada
kuormansa onnellisesti lepoasemalle.

Palataksemme takaisin lähtökohtaamme ja saadaksemme kertomuksemme
punaisen langan päästä kiinni sanomme, että oli maanantai maaliskuun
22 p. 1920, kun erään pitkän, synkkämielisen näköisen tavarajunan
nähtiin kiskovan raskasta kuormaansa muutaman vastamäen päälle Huttulan
pysäkin lähellä Jyväskylän—Haapamäen radalla. Tavarajuna oli tavallista
huonommalla tuulella, sillä lukuunottamatta sitä, että voitettavana oli
raskas ja harmillinen vastamäki, tunsi se saaneensa jonkin sisällisen
vamman tai revehtymän, jonka laatua se tosin ei voinut tarkemmin
itselleen selvittää, mutta joka erittäin kiusallisella tavalla raasti
ja pudisti sen pitkää ruumista.

Jos kiusattu veturiparka olisi voinut kääntää päätään ja katsoa
taakseen, niin olisi se syvällä suuttumuksella havainnut tuon
raastamisen ja pudistelemisen johtuvan siitä, että eräs riivattu,
henkisesti ja aineellisesti tyhjä tavaravaunu oli siinä piileviä
lurjusmaisia elkeitä ja mielitekoja noudattaen hypännyt mäessä pois
kiskoilta tehdäkseen veturin työn vielä raskaammaksi. Se kulkea
juhmuroi nyt kytkyistään muussa junassa kiinni roikkuen pitkin
radan reunaa hyppien pölkyltä pölkylle ja koettaen potkia ne irti
paikoiltaan. Omalla tavallaan se ääneen hohotti ajatellessaan, miten
se tuossa tuokiossa saa koko junan pysähtymään veturin suureksi
mieliharmiksi, ja miten paljon junamiehistö sitten saa juosta ja
puuhata ja ponnistella ja kiroilla, ennenkuin sen on onnistunut saada
vaunu takaisin kiskoille.

Mutta veturimiehet olivat onnellisessa tietämättömyydessä tästä
salajuonesta ja keskustelivat yhä edelleen kaikessa rauhassa kalliista
ajasta ja Saksan mullistuksista, vaikka heidän partansa, mikäli
heillä sitä oli, todennäköisesti tärisikin tavallista ankarammin.
Ja veturi se kiskoi hampaat irvissä, jos niin saa sanoa, kuormansa
mäen päälle ruveten sitten parantamaan vauhtiaan, ja raiteilta
suistunut tavaravaunu alkoi hyppiä entistä kovemmin ratapölkyillä ja
alkoi huomata pilansa vähemmän hauskaksi ja kaikkien sisälmyksiensä
vapisevan, ja kilometrin matkan hypittyään toivoi se, ettei olisi
poistunut noilta sileiltä ja mukavilta kiskoilta, ja kahden kilometrin
päässä päätti se tehdä elämän parannuksen, jos tästä seikkailusta
jotenkuten eheänä selviäisi, ja kolmen kilometrin matkan jälkeen se
itki ja toivoi, ettei olisi koskaan syntynytkään.

Veturi se vain kiskoi taakkaansa ja ihmetteli, miksi ei junamiehistö
ryhdy ottamaan selkoa siitä, mikä junaa vaivasi, ja ellei erästä yhtä
odottamatonta kuin rautatielaitoksemme historiassa ennenkuulumatontakin
tapausta olisi sattunut, niin olisi nyt Jyväskylän—Haapamäen rata
Huttulan pysäkin luona olevasta mäestä hamaan Jyväskylään saakka kuin
traktorilla kynnetty. Mutta sellainen ennenkuulumaton tapaus sattui.

Hengenhätään joutunut tyhjä tavaravaunu teki epätoivoisia ponnistuksia,
ja neljä kilometriä pitkin pölkkyjä kuljettuaan onnistui sen hypätä
takaisin kiskoille! Niin että kun juna vihdoin saapui Jyväskylän
asemalle, ei siinä mitään erikoista huomattu, ei edes tuossa tyhjässä
tavaravaunussa, joka tärisyttävien kokemustensa jälkeen jälleen seisoi
yhtä masentuneena kuin parannuksenhaluisenakin siivosti kiskoilla.

Eikä koko tapahtumasta olisi mitään koskaan tiedetty, ellei Huttulan
pysäkiltä olisi tehty Jyväskylään ilmoitus, että mikä tohelo sinne
Jyväskylään päin on kulkenut, kun kaunista ja siistiä rataa on
4 kilometrin matka revitty kuin olisi paholainen ollut siellä
anoppimuoreineen tukkanuottasilla, niin että muiden junien on
vaarallista kulkea paikan yli, ennenkuin rata on korjattu.

Mutta myötätuntoinen kiitollisuutemme seuraa tuota vanhaa, umpimielistä
veturia, joka niin uljaasti, apua saamatta, omin voimin palautti
kommunistisen tavaravaunun takaisin laillisen järjestyksen ja
velvollisuuden raiteille. Kiitoksia paljon.

(1920.)




KASKISISSA KAIVETAAN AARRETTA


Antakaa meille lapio ja kuokka! Me tahdomme lähteä Kaskisiin aarretta
kaivamaan. Sydäntämme raatelee tieto, minkä muuten jo melkein koko
maa tietää, nimittäin että Kaskisissa on aarre määrätyn matkan päässä
koiranraadosta, mikä on määrätyn matkan päässä hansikkaasta. Meiltä
on sitäpaitsi eräs hansikas kateissa, ja me alamme epäillä, että
Kaskisissa löydetty hansikas juuri on se meidän hansikkaamme. Siinä
tapauksessa pidämme aarrettakin laillisena omaisuutenamme.

Näin se asia on:

Eräs unennäkijä Kaskisissa nukkui muutamana yönä silmät kiinni ja
suu auki ja näki tapansa mukaan unta, niin että seinät tärisivät
ja ikkunat helisivät, ja unessa ilmestyi hänelle se henki, jota
meidän kotipuolessamme sanottiin Unikakkiseksi, ja tämä Unikakkinen
ilmoitti unennäkijälle, että aarteen käsittää se, joka lähtee ulos
kaupungista vähän matkaa pohjoiseen päin ja löytää kiven, jolla on
tyhjä sardiinipurkki, ja kävelee tältä kiveltä niin ja niin monta
askelta eteläänpäin ja löytää paripuolen hansikkaan ja kävelee tältä
paripuolelta hansikkaalta niin ja niin monta askelta eteenpäin ja
löytää koiranraadon ja kävelee tältä koiranraadolta...???

Siihen se unennäkijä heräsi. Juuri silloin piti hänen herätä, kun
hän oli saamaisillaan tiedon siitä, kuinka monen askeleen päässä
koiranraadosta aarre oli.

Asiaan innostuneena yritti unennäkijä nukkua uudelleen toivossa saada
myöskin koiranraadon ja aarteen välisen matkan tietoonsa, mutta kukko
ei laula käskien, eikä aarteenhaltijaa väkisin saa ilmestymään unessa,
ja koiranraadon salaisuuteen ei Unikakkinen enää selvitystä tuonut.

Se unennäkijä nousi ylös ja kertoi unensa kaupunkilaisille, jotka
kuuntelivat kertomusta korvat hörössä ja juoksivat kotiinsa noutamaan
kuokkia ja lapioita ja juoksivat sitten kuokat ja lapiot olalla ulos
kaupungista pohjoiseen päin ja löysivät kiven ja tyhjän sardiinipurkin
ja huusivat: »Ah»! ja alkoivat siitä lähtien lukea askeleitaan ja
löysivät paripuolen hansikkaan ja huusivat »Oh!» ja kävelivät sydän
läpättäen määrätyt askeleet eteen päin ja löysivät koiranraadon ja
hurrasivat sille mielenkiihkosta vapisevin äänin ja alkoivat sitten
katsella ympärilleen, eikö missään näkyisi aarrehautakumpua, mutta
mitään sellaista ei näkynyt, vaan oli maanpinta kaikkialla yhtä
salaperäisen sileätä, niin ettei auttanut muu kuin itsekunkin alkaa
kaivaa umpimähkään koiranraadon tienoilta suopeaan sattumaan ja hyvään
onneensa luottaen.

Siellä ne kaivavat uutterat kaskislaiset tänäkin päivänä, sillä
aarretta ei ole vielä löydetty, ja kuka tietää, onko se sadan askeleen
vai kilometrin päässä koiranraadosta? Ei sitä tiedä yksikään, ennenkuin
aarre on löytynyt.

Epäuskoiset ihmiset, joita valitettavasti on melkein joka paikassa,
Kaskisissakin, ovat liikkeellelaskeneet sen unennäkijää loukkaavan ja
aarteenhaltiaa häpäisevän juorupuheen, ettei koko aarretta muka olisi
olemassakaan, vaan että joku yritteliäs henkilö tahtoisi kiven ja
tyhjän sardiinipurkin, paripuolen hansikkaan ja koiranraadon avulla
saada itselleen hyvinmuokatun perunamaan, mutta moiselle arvottomalle
puheelle kohauttavat Kaskisten aarteenkaivajat halveksivasti
olkapäitään.

Ja siihen heillä on täysi oikeus.

Jos meillä olisi lapio ja kuokka ja jos Kaskinen olisi lähempänä ja
jollei olisi näin lämmin vuodenaika, niin liittyisimme mekin näihin
aarteenkaivajiin.

Jos nimittäin kaskislaiset hyväksyisivät ulkoseurakuntalaisia
työnhaluisia joukkoonsa.

(1920.)




PITÄISI OLLEEN TAPAHTUNUT ILMAJOEN HUISSINKYLÄSSÄ


Eräs mies tullut sikäläiseen kauppapuotiin.

Seisoskellut ja katsellut kauppamiestä ja hänen monipuolista
tavaravarastoaan ja raapinut takaraivoaan, ja kauppias muilta kiireiltä
kerjettyään kysäissyt, että pitikös sitä teille mitä, vai?

Hm, hm, se mies ryästellyt. Onkos teillä — jos niinkuin sattuisi
olemaan, sitä semmoista limonaatia, niinkuin ne sanovat?

Kauppias vastannut, että onhan sitä limonaatia. Onhan meillä.
Limonaatia on ja vaikka mitä. Mitä kukin halajaa. Paljonkos pitäisi
olla limonaatia?

— No, mitäs... eihän sitä paljosta. Eihän se liika lihota, jollei
kohtuus elätä, hehe. Jos ottaisi putelin, kun ei ole tullut ennen
maistetuksi.

— Vai niin säilynyt, ettei ole ennen limonaatia maistellut, arvellut
kauppias, ja avannut pullon ja pannut sen ja lasin tiskille, jossa jo
ennestään ollut joku pullo, ja ruvennut taas toisia ostajia palvelemaan.

Se mies kaatanut pullosta lasin täyteen ja juonut lasin tyhjäksi ja
sanonut suoraan, että:

— Ei tää oikeen hyvvää oo, mutta kun minä kerran oon maksanu, niin
täytyyhän sen juora... ja näkyyväthän sitä muutkin juovan.

Näin sanonut mies, josta ei limonaati oikein hyvää ollut.

Mutta juonut se kumminkin sen kaikki.

Välillä pysähtynyt suutaan muikistelemaan, niinkuin limonaatinjuojien
tapana on, mutta sitten taas kaatanut virvoitusjuomaa naamaansa.

No, loppunut se pullo, vaikkei se oikein maistunutkaan.

Mies kysynyt, että mitäs tämä maksaa, ja maksanut sitten ja sanonut:

— Em minä enää toista kertaa osta limonaatia.

Siellä ollut puodissa ostoksillaan joku toinenkin mies, joka asiat
toimitettuaan sanonut kauppamiehelle, että mihinkäs kauppias pani sen
liinöljypullon, ja kauppias vastannut, että tuonne minä sen tiskille
panin, ota sieltä.

Se mies etsinyt tiskiltä liinöljypulloaan, mutta ei löytänyt, ja sitten
kauppiaskin ruvennut etsimään, mutta ei siellä tiskillä ollut muuta
kuin yksi limonaatipullo, ja kauppias huomauttanut sille ensimmäiselle
miehelle, että juokaa pois tuo limonaatinne, ennenkuin väljähtyy, kun
on korkki auki.

Se mies sanonut, että jo minä siitä yhden pullollisen join, ja kauppias
ja se liinöljyn ostaja katsoneet toisiaan vähän pitkään, ja kauppias
ottanut tiskiltä tyhjän pullon ja haistellut sitä ja sanonut, että
niinpähän joi sen teirän liinöljynne.

Se toinen mies saanut uudelleen pullonsa täyteen liinöljyä, ja sitten
lähteneet molemmat miehet puodista, ja se limonaatin ostaja sanonut
vielä mennessään sille liinöljynostajalle, ettei hän enää koskaan
limonaatia osta. Juohan sitä, kun ottaa mies juodakseen, mutta malttaa
tuota olla juomattakin.

Pitäisi olleen tapahtunut Ilmajoen Huissinkylässä.

(1920.)




KERTOMUS SUHISEVASTA HAAMUSTA IISALMEN KAUPUNGISSA


Iisalmelaiset ovat taas äskettäin toimittaneet yhden tunnetuiksi
ja tunnustetuiksi tulleita pormestarinvaalejaan, ja meillä olisi
kieltämättä aihetta kirjoittaa sen johdosta tälläkin kertaa muutama
harkittu rivi, mutta me olemme tehneet juhlallisen päätöksen olla
kirjoittamatta Iisalmen pormestarista useammin kuin kerran vuodessa,
ellei joitain aivan pakottavia näkökohtia ilmene. Tämä päätös ei
kuitenkaan millään muotoa estä meitä myötätuntoisesti seuraamasta
Iisalmen muita rientoja.

Sivumennen voimme mainita, että samoin kuin useissa muissakin
Pohjois-Suomen kaupungeissa on myöskin Iisalmessa muutamia
päiviä takaperin nähty ensi kerran lentokone, jonka ilmestyminen
Iisalmen taivaalle on innoittanut rakkaat virkaveljemme Iisalmen
äänenkannattajassa m.m. seuraavaan lennokkaaseen huudahdukseen:

»Onhan sitä jo Iisalmessakin uuden ajan ihmeitä nähty jos joitakin:
telegraahvit ja phonograahvit, telephoonit ja ihanneuunit,
gramokraahvit ja votograahvit, kinematograahvit ja Enson pahvit,
syykkelipyörät ja viljan lyöjät, peräruiskut ja autojen tomutuiskut,
mutta tämä huhkia humiseva hykrokraahvi ensimmäistä kertaa».

Iisalmelaiset, heille suurin piirtein katsoen epäominaisella
harvasanaisuudella, ovat kuitenkin karttaneet ja yhä edelleenkin
karttavat puhumasta eräästä tavallista, nykyisyydessä arkipäiväiseksi
lukeutuvaa lentokonetta paljon mieltäkiinnittävämmästä ilmiöstä,
joka on, sikäli kuin me olemme oikein tietoomme saaneet, aiheuttanut
Iisalmen kaupungissa ja ympäristössä vähintäänkin yhtä suurta
mieltenkuohua kuin tuo taannoinen lentokonekin. Iisalmessa on nimittäin
pitänyt peliään outo ja selkäpiitä karmiva henkimaailman ilmiö,
tarkemmin tunnettu nimellä suhiseva kummitus.

Yleensä vaivaa, sikäli kuin me olemme alaan perehtyneet, haamuja
ja kummituksia se pieni puutteellisuus — ikäänkuin ikiliikkujan
puuttuva ratas — ettei niiden todenperäisyyttä voida aivan ehdottoman
sitovasti todistaa epäuskoiselle yleisölle. Todisteluketjussa on aina
joku pieni Akilleen kantapää, johon epäilijät ja pilkkaajat voivat
ampua myrkyllisiä nuoliaan. Mutta Iisalmen suhisevaan kummitukseen
nähden on asianlaita toinen. Sen ovat nähneet yht'aikaa melkoiset
iisalmelaisjoukot, nähneet sen aivan ääreltään, niin että voivat ei
ainoastaan sielunsa autuuden vaan vieläpä pormestari toivonsakin kautta
vannoa, etteivät näkö- ja kuuloaistimensa ole heitä pettäneet. Asia on,
niinkuin meille on täydellä syyllä huomautettu, todistettu kerrassaan
ennenkuulumattoman sitovasti.

Ja oli tapahtumain kulku ja kehitys seuraava:

Eräänä viime elokuun pimeänä iltana palasi joukko kaupunkilaisia
Peltosalmelta — lähimmältä asemalta — joiltakin juhlilta. Käveltiin
tietysti pitkin rataa, mikä tosin oikeastaan on kiellettyä, mutta jota
kieltoa ei pidetä aivan perustuslain pyhyydessä Iisalmessakaan.

Näin oli onnellisesti ja ilman mitään erinomaisemmattomuuksia
päästy likelle Iisalmen kaupunkia, kun huvikävelijäin joukkue äkkiä
tyrmistyneenä pysähtyi, sillä jonkin matkan päässä radan varrella, ojan
reunalla, leijaili valkea haamu ja kuului omituista suhinaa.

Tämä ei ollut mikään jonkun unisen huvittelijan harhanäky, sillä sen
näkivät kaikki yht'aikaa, ja haamu leijaili ojan reunalla, vaikka
kuinka olisi silmiä hierottu.

Muutamia kauheita, jäykistäviä silmänräpäyksiä. Sitten pamaus.
Ensimmäisenä tointunut nuorukainen oli nimittäin sivaltanut revolverin
housuntaskustaan ja ampua pamauttanut.

Pamaus oli kaikinpuolin onnistunut ja asiallinen revolverinpaukahdus,
mutta se ei tehnyt haamuun tarkoitettua vaikutusta. Se vain leijaili
aikansa ja painui sitten suhisten alas ikäänkuin olisi maa sen niellyt.

Tulivat huviretkeilijät kylmässä hiessä ja auttamaton raukeus
polvitaipeiden seuduilla kukin kotiinsa ja kertoivat asian,
niinkuin se oli, eikä sinä yönä Iisalmen kaupungissa paljonkaan
nukuttu. Ja jokainen, jolla on ymmärrystä, ymmärtänee ilman muuta,
mistä kaupungissa seuraavana päivänä puhuttiin enemmän kuin
pormestarinvaalista. Ja että rohkein ja seikkailunhaluisin osa
kaupungin väestöä jännityksestä hytisten varustautui toivioretkelle
suhisevan haamun esiintymispaikalle.

Päivä painui iltaan. Pimeni. Äänettömänä, tai korkeintaan kuiskaillen
seisoo Iisalmen kaupungin urhoollisin aines läheisellä ylikäytävällä,
rohkean miessuvun edustajat eturintamassa, vaimot ja lapset häntäpäässä.

Vihdoin alkaa jono hiljalleen, hyvin hiljalleen, liikahdella eteenpäin
kummituspaikalle.

Pysähdys... odotus.

Sssssssshhh...

Suhisten kohoaa haamu ojan reunalta. Pieni, tukahtunut parahdus — joku
heikommista astioista lyyhistyy tajuttomassa tilassa maahan.

Ahdistavan äänettömyyden katkaisee lopuksi urhoollisimman iisalmelaisen
vavahtava huudahdus:

— Mitä teet?

Jos lukijakunta olisi anteliaalla tuulella, niin se keräisi meille
kolehdin, jolla voisimme yrittää lunastaa joltakin rahapulaan
joutuneelta kokeilijalta Edgar Allan Poen kynän kyetäksemme
tärisyttävämmin kuvaamaan tätä kysymystä seurannutta hiljaisuutta, sekä
sen äänen kolkkoutta, joka vihdoin kalmankaamealla soinnulla vastasi:

— Etsin ruumiita!

Noh!

Jottako eivät iisalmelaiset yltiöpäät kirkaisseet ja lähteneet
juoksemaan!

Ja nyt me, mukavuuden vuoksi, jätämme ohjakset käsistämme ja luovutamme
puheenvuoron iisalmelaiselle tilapäiskirjeenvaihtajallemme:

»Sinä yönä ei nukuttu senkään vertaa kuin edellisenä. Seuraavana
päivänä iltapuolella, kun tohtori Brax ja kauppaneuvos Kärkkäinen
kulkivat kaupungin lähellä oleville kesäasunnoilleen, kohtaa heitä
ylivoimainen este. Elävä ihmismuuri sulkee tien — koko kaupunki
on liikkeellä kummitusta katsomassa. — 'Sinne ei ole hyvä mennä',
ilmoitetaan ihmismuurista.

Eikä kestä kauaa, kun haamu taas kohoaa ja suhisee entistä vimmatummin.
Nyt pamautettiin yhteislaukaus revolvereista, joita oli varattu mukaan.
Turha vaiva... hiljalleen leijailee haamu.

Tällaista tapahtui useana iltana.

Vihdoin päästiin haamun perille, ja nyt siitä ei kukaan saa enää puhua.
Iisalmelainen, tuo herttainen, suopea iisalmelainen joutuu raivon
valtaan, jos joku salaisuudesta tietämätön sattuu onnettomuudekseen
ottamaan puheeksi mainitut tapahtumat».

Iisalmessa on, ikävä kyllä, joku veijari, joka ansaitsee joutua
kansakunnan halveksimisen esineeksi, niinkuin hän on joutunut
iisalmelaisten sammumattoman vihan esineeksi. Tämä ankarasti
paheksuttava henkilö oli kavalasti punonut etukäteen juonensa parin
Peltosalmen juhlille menneen henkilön kanssa, ja revolverin mukaan
otto oli katalasti etukäteen sovittu, samoinkuin revolverin tyhjät
panoksetkin. Kaikki oli pelkkää häpeämätöntä ulkoilmateatteria, ja
kummitus oli pitkään tankoon ripustettu suuri lakana. Ja kaikki ne
myöhemmätkin yhteislaukauksen ampujat olivat pelkkiä häikäilemättömiä
statisteja.

Viimemainituille pyydämme erikoisesti lausua halveksimisemme.
Siihen yhtynee, paitsi porvarillisia puolueitamme, myöskin
sosialidemokraattisen puolueen oikeisto.

Iisalmessa yhtyvät siihen myöskin kommunistit.

(1920.)




RAUHANSOPIMUS ASIKKALASSA


Isännässäkö liene vika ollut vai torpparissa. Isäntä oli luonnollisesti
sitä mieltä, että vika oli torpparissa ja torppari oli tietysti syvästi
vakuutettu siitä, että vikapää oli yksinomaan isäntä. Luultavinta on,
että tähänkin tapaukseen olisi soveltunut tunnettu vertaus padasta ja
kattilasta.

Riidan aihe oli joka tapauksessa meidänkin kaukaisen maamme
vaatimattomiin oloihin katsoen niin vähäpätöinen, että jos torppari
olisi ojentanut tassunsa isännälle tai isäntä etukäpälänsä torpparille
ja sanonut jonkun hyvän sanan, niin olisi asia ollut sillä selvä.
Mutta tassua ei tarjottu eikä ojennettu käpälääkään, ja hyvää sanaa
ei sanottu, ja niin tapahtui, niinkuin tällaisissa tapauksissa
Suomenmaassa suuressa tavallisesti tapahtuu, että riitapuolet jättivät
asiansa jollei nyt juuri kansainvälisen lakimieskomissionin niin
ainakin Asikkalan käräjäkunnan kihlakunnanoikeuden ratkaistavaksi.

Aamuhämärissä sinä päivänä, jolloin jutun piti tuleman esille, söi
isäntä vankan aamiaisen, ja samoin teki torpparikin. Sitten läksi
isäntä talostaan ja torppari torpastaan käräjäpaikalle, ja saapuivat
sinne jokseenkin yksiin aikoihin.

Siellä oli käräjäkansaa jo koolla kaikenlaista, oikeutta etsivän
Asikkalan eri kulmilta, ja isäntä niinkuin torpparikin liittyivät
kumpikin omiin tuttavapiireihinsä.

Mutta sisällä käräjäsalissa istui korkea oikeus, toisessa kädessään
lain miekka ja toisessa oikeuden vaakakupit, tehden asikkalaisille
kohtalokkaita päätöksiä, ja jos kantaja voitti, niin valitti vastaaja,
ja jos vastaaja voitti, niin valitti kantaja, ja jos tuli nahkapäätös,
niin valittivat molemmat, ja tuon tuostakin tuli aina uusi tuomio
ja asianosaiset käskettiin pellolle ja uusi pari sisään kuin Noakin
arkkiin.

Aina kun uusi juttu huudettiin esille, tunkeutuivat isäntä ja
torppari lähemmäksi ovea, mutta eipä vain tullut heidän vuoronsa.
Paljon on vääryyden kärsimisen tuntua Asikkalassakin ja monta paria
siis oikeuden etsijöitä. Isäntä ja torppari vetäytyivät pettyneinä
takaisin koetettuaan, vaikka turhaan, siinä ohimennen musertaa toisensa
silmäyksillään.

Aina korkeammalle ehti päivän kultainen kehrä Asikkalan käräjäkunnan
syyskuulakalla taivaalla, saavutti puolipäivän korkeuden ja alkoi
painua Tuulokseen päin. Mutta isännän ja torpparin juttua ei näkynyt
ei kuulunut. Jo aikaa sitten olivat sekä isännän että torpparin
keskusvirastot huomauttaneet olemassaolostaan, ja iltapäivällä
alkoivat ruuansulatuskanavat pitää semmoista kurinaa ja murinaa, että
syrjäisetkin sen kuulivat. Mutta järkähtämättömänä kesti vielä isäntä
ja kesti torpparikin.

Ehtoo tuli.

Silloin läksivät isäntä ja torppari yksiin aikoihin tiedusteluretkelle,
että milloin se heidän juttunsa huudetaan, vai huudetaanko milloinkaan.

Saivat kuulla, että heidän asiansa on kaikkein viimeisenä sinä päivänä,
ja saattaa vallan hyvin siirtyä myöhään yöhön.

Isäntä katsahti salavihkaa torppariin.

Asikkalan käräjäkansa tunsi vaistomaisesti, että jotain uutta oli
tulossa, ja ryhmittyi odottavaisena isännän ja torpparin ympärille.

Kaikki riippui nyt torpparista.

Katsahtaako hän vuorostaan isäntään?

Asikkalan käräjäkansa hytisi jännityksestä.

Haa — katsahtipas! Torppari vilkaisi, tosin hieman syrjäkariin isäntään.

Asikkalan käräjäkansa hälisi tyytyväisenä. Ja sana levisi; jo katsoivat
toisiinsa.

Isäntä katsahti toisen kerran.

— Jo katsoi isäntä toisen kerran! iloitsi Asikkalan käräjäkunta.

Torpparikin vastasi myös tähän silmäykseen.

— Kurrr... vastasi torpparin liivien sisältä.

— Murrr... kuului kaiku isännän tyhjästä vatsasta.

— Suolenne kurisevat, huomautti käräjäkansa. — Lyökää kättä!

Silloin voittivat isäntä ja torppari sen vanhan Aatamin ja paiskasivat
kättä.

Tähän pamahdukseen vastasi käräjäkansan ilonhuuto, joka oli niinkuin
vetten pauhu ja tuhansien honkien humina, ja raivokas asikkalalainen
riemunauru tärähytti käräjätaloa, niin että lautakuntakin heräsi,
puhumattakaan Asikkalan harakoista, jotka pakenivat Heinolaan asti.

Tähän päättyi kirjeenvaihtajan raportti tiedonantoon, että »tuomarin
oli pakko vetää avonainen ikkuna kiinni, jotta nauru ja riemu ei
häiritsisi sisällä olijoita».

(1920.)




VAPAUTTA RAKASTAVA SONNI


Me jossakin hämäläisessä lehdessä tuonnottain ohimennen huomasimme
sellaisenkin uutisotsakkeen.

Ja me vaivuimme lyhyeksi hetkeksi ja oikeastaan vain alitajunnassamme
mietteisiin.

Me kai ajattelimme osapuilleen seuraavaan tapaan: Kaikenlaisia niitä
otsakkeitakin kirjoitetaan.

Vapautta rakastava sonni... sonni, joka rakastaa vapautta...

On se jotakin erikoista, harvinaista?

Rakastavatko sonnit ylipäätään vankeutta?

Me suvaitsemme sitä jossain määrin epäillä.

Vaikka emme nimenomaan olekaan erikoinen asiantuntija sonnimaisilla
aloilla. Emme ole esimerkiksi karjanhoitokonsulentti emmekä ole koskaan
omistaneet sonnia.

Ja toivomme, ettemme koskaan tulisikaan sonnin omistajaksi.

Meissä ei piile mitään ahneutta siinä suhteessa.

Mutta me olemme nähneet sonneja aidan takaa, ja me olemme pysähtyneet
katsomaan sonnia rohkeasti silmiin, jos aita on ollut jumalattoman
vahva ja jos sonni on näyttäytynyt luonteeltaan maltilliseksi.
Me olemme myöskin nähneet sonneja isojen kartanoiden navetoissa,
kihlasormus nenässä.

Me emme ole kummassakaan tapauksessa olleet huomaavinamme sonnissa
erityistä ja silmiinpistävää vastenmielisyyttä vapautta vastaan. Se
seikka, että sonni suostuu seisomaan sormus nenässä ja sormuksesta
seimeen kiinnitettyjen vitjojen toisessa päässä navetassa, ei
vielä todista mitään, sillä vaikka me uskommekin, että lukija on
vapauttarakastava olento ja valmis vapauden puolesta uhraamaan henkensä
ja sydänverensä ja mahdollisesti yhden prosentin omaisuudestaankin,
niin pidämme me luultavana, että lukijakin pysyisi kiltisti sisällä,
jos hänen nenänsä lävistettäisiin rautarenkaalla ja hänet silläkeinoin
kiinnitettäisiin kamarinsa seinään.

Emme myöskään siitä kirjallisuudesta, jota olemme lukutaitoon
päästyämme viljelleet henkisten aarteittemme lisäämiseksi, ole missään
kohden saaneet tukea sellaiselle käsitykselle, ettei sonnin olemukseen
kuuluisi vapaudenrakkaus.

Päinvastoin voisimme, jos meillä olisi aikaa ja halua tästä asiasta
laveammalti lörpötellä, mainita sangen pontevia päinvastaista
todistavia esimerkkejä. Mutta ei ole aikaa eikä ole haluakaan.

Tiedämme kuitenkin lukijan huonosti salatulla kärsimättömyydellä
odottavan, mitä siinä uutisessa sitten oikein kerrottiin, jonka
otsakkeesta me olemme saaneet aiheen näin laajaan esipuheeseen.

Eikäpä siinä sen erinomaisempia. Se vain se Torkkelin talon emäntä
siellä Jämsän Hassin kylässä — lukija ehkä tunteekin — laski viime
tammikuun 7 p:nä sonninsa navetasta jaloittelemaan.

Sonni haisteli ilmaa ja tuulen suuntaa, ja koska hänelle tilaisuus
kerran nimenomaan oli tarjottu, niin päättipä jaloitella
perusteellisesti. Täysin tietoisena siitä, että raitis ilma ja
ulkoilmaliikunto ovat eduksi myöskin sonnihygienian ja jämsäläisen
karjajalostusaatteen kannalta katsottuina.

Sonni siis lausui Torkkelin talon emännälle hyvästi ja kiitos seurasta
sekä siirtyi kesäisille laitureilleen.

Ja on siellä vieläkin.

Torkkelin talonväki ja sonni on kyllä useampaan otteeseen nähty
juoksemassa jonkinlaista jämsäläistä Marathonia, joka on melkoista
lyhyempi olympialaista kaimaansa, mutta sonni on aina ollut Hannes
ja Torkkelin kaksijalkaiset ovat jääneet toisille ja kolmansille
palkinnoille.

Piakkoin saanemme kuitenkin kuulla sonnin vapaudentarinan olevan
lopussa, sillä sonni on nähtävästi joutunut huonoille jäljille, ja
niin yksilö kuin kansakuntakaan ei voi kauan säilyttää vapauttaan,
jos se joutuu huonoille jäljille. Torkkelin talon sonni on sanalla
sanoen joutunut huonoon seuraan, ja »sano minulle, kenen kanssa sinä
seurustelet, niin...» j.n.e. Torkkelin sonni on äskettäin nähty
Jämsän Alhonkylässä Maahisten maalla, ja hänellä on ollut kettu
seuratoverinaan.

Me emme voi vaatia Jämsän Hassin kylän Torkkelin talon sonnilta, että
hän olisi perehtynyt Suomen Kansan Satuihin ja Tarinoihin. Onhan niitä
vielä kaksijalkaisiakin härkäpäitä, jotka eivät niitä tunne. Mutta
näistä saduista ja tarinoista, jotka sadunomaisessa muodossa sisältävät
loppumattoman aartehiston esi-isäimme perintätietoa ja kokemusta, käy
ilmi, että sille aina, ennemmin tai myöhemmin, käy hullusti, joka
— olipa hän sitten vaikka yksinäinen poikamiessonnikin — antautuu
seurustelemaan ketun kanssa.

Valitamme, mutta sisällinen aavistuksemme sanoo meille, että »vapautta
rakastavan sonnin» vapaus on vakavassa vaarassa.

(1921.)




KADONNUT PARATIISI


Kun oli tapahtunut se suuri ja tumman punan koko Suomen häveliäille
poskipäille nostava paljastus, että Kemin Aatamit ja Eevat kylpivät
yhdessä lapsellisessa ja eedenimäisessä viattomuudentilassa Kemin meri-
ja tapulikaupungin ainokaisessa saunassa, nousi tästä tapauksesta
mieltäjärkyttävä hälinä ja kauhu Kemin kaupungissa, niin että meteli
kuului Laitakariin asti, ja Valkonauhan tantat panivat miehensä lujille
ja kysyivät ja vannottivat heitä tunnustamaan, ovatko he myöskin
rypeneet, valelleet ja loiskutelleet näissä häpeällisissä olosuhteissa,
ja huusivat, että jos he olisivat tienneet... mutta mistäs he olisivat
voineet tietää — paljon uppoaa asioita hämäryyteen ja tietämättömyyteen
Kemin kokoisessa kaupungissa.

Ja Kemin kaupungin valtuusto kokoutui otsat kureessa neuvottelemaan,
millä tavoin kautta maan tavatonta huomiota herättänyt saunakysymys
olisi järjestettävä.

Sillä meidän on otettava huomioon, että paitsi saunaa, on Kemin
kaupungissa myöskin elokuvat — panem et circenses siis tavallaan,
ollaksemme klassillisia ja nyt oli järjestettävä niin, että samalla
kuin paratiisimaisuus saunasta lopullisesti hävitettäisiin, ei myöskään
kenellekään rauhalliselle, lainkuuliaiselle ja veronsa säännöllisesti
maksavalle kemiläiselle tehtäisi vääryyttä, vaan että heille kullekin
varattaisiin mahdollisuus jokaviikkoisiin sekä saunan että elokuvien
iloihin.

Tosin on Kemin valtuustossa väkeviä ja voimallisia nimiä, niinkuin
Tiura ja Kippari ja Hoiva ja Harmi ja Hirmu, mutta tuntien
vastuunalaisuuden vuorenraskaan painon hartioillaan ei valtuusto
ottanut niskoilleen mahdollisen epäonnistumisen vaaraa, ennenkuin oli
pyytänyt lausuntoa torniolaiselta auktoriteetilta, maalari Charles
Ekmanilta. Sillä Kemin valtuuston tiedossa oli, että Torniossa,
jossa on kaksi saunaa, oli onnistuttu ratkaisemaan saunojen ja
elokuvien ankara ja ikuinen ristiriita niin täydellisesti kuin se
tässä vajavaisuuksien ja puutteellisuuksien maailmassa ihmisjärjelle
ylimalkaan on mahdollista, ja yksimieliset oltiin myöskin siitä,
että Charles E. jos kukaan oli omansa antamaan tästä järjestelystä
kristalliselkeän selvityksen kemiläisille.

Kemin kaupungin onneksi ja menestykseksi ei tämä selvitys jäänyt
myöskään tulematta, ja kun lausunto oli saatu, kokoutui valtuusto
käsittelemään, pohtimaan ja päättämään asiaa.

Ja nyt ovat sauna- ja elokuvaolot Kemissä lopullisessa
järjestyksessään, ja kaikki paratiisimaisuus ja muu
vanhatestamentillisuus on lainsäädännöllisesti hävitetty, toivottavasti
ikuisiksi ajoiksi, ja elokuvien näytännöt alkavat tiistaina ja
saunaillat keskiviikkona, joten ne, jotka ovat olleet tiistaina
elokuvissa, pääsevät keskiviikkona saunaan, ja ne, jotka torstaina
kylpevät voivat perjantaina kyynelöidä tai riemuita, kappaleen laadun
mukaan, elokuvissa.

Siispä alkuviikosta on Kemin sesongin kuollein aika, koska silloin ei
ole saunaa eikä elokuvia, josta Kemiin aikoville matkustajille täten
huomautetaan, että he jo etukäteen tietäisivät, ettei Kemiin kannata
saapua ennen tiistaita. Mutta tiistai-illasta lähtien sykkii ja
pulppuaa taas elämä Kemissä viikon loppuun asti, ja matkailija, joka
silloin saapuu Kemiin, tietää, että ellei hän löydä jotain etsimäänsä
kaupunkilaista elokuvista, voi hän hyvällä luottamuksella lähteä
tapaamaan tätä saunasta.

Kemissä tunnetaan syvää ja kunnioittavaa kiitollisuutta
saunakulttuurissaan korkealla kannalla olevaa, uusia uria aukovaa ja
heikompiosaisille naapureilleen tietä näyttävää Torniota kohtaan. Ja
toivottavasti on meillä tilaisuus piakkoin tutustuttaa lukijakuntaa
Tornion mieltäkiinnittäviin saunaoloihin.

(1921.)




POHJOISTUULEN VAIKUTUS TORNION SAUNAOLOIHIN


Kun olemme sanoneet aa, niin tahdomme myöskin sanoa pee ja koska
olemme asiallisesti ja meille ominaisella maltillisuudella valaisseet
Kemin kaupungin saunaolot, niin on yhtä luonnollinen kuin mieluinenkin
velvollisuutemme täyttää sama tehtävä myöskin Tornioon nähden ja
tapahtuu se mielestämme mukavasti ja vaivattomasti seuraavalla tavalla:

Olipa kerran — eikä se nyt ollut niin kerrankaan, taisi olla
tänä talvena — yksi mies, joka matkusti melkein ympäri pohjoista
pallonpuoliskoa, joutuen, niinkuin tämmöisille matkustajille välistä
käy, kaikenlaisiin merkillisiin paikkoihin. Tämä mies myöskin yhtyi
vaikka mihin, niinkuin sittapörö valitti aidanseipääseen lennettyään,
ja saapui lopuksi aina hamaan Tornioon, ja katseli ympärilleen ja
sanoi, että vai tämä se sitten on se Tornio, joo, joo.

Sitten se mies tarkasti kaikki Tornion merkillisyydet, joita emme voi
tässä luetella, koska emme niitä itsekään tarkoin tiedä, ja tunsi
sitten omituista syyhyämistä ihossaan, niinkuin sitä voi tuntea
siistikin ihminen, kaikkea muuta kuin sika, etenkin oltuaan matkalla
pitkähkön aikaa, ja alkoi kysellä sitä Tornion kuuluisaa kivisaunaa,
joka on tunnettu hamassa toisessa valtakunnassakin, ainakin Haaparannan
kaupungissa, minkä kaupungin herrasväet ahkeraan pistäytyvät kylpemässä
Tornion saunassa ja etuilevat sillätavoin kurssierolla.

No, tämä matkamies neuvottiinkin sille saunalle, ja se on sitä
helpommin löydettävissä, kun se on aivan Handolinin sillan päässä,
tullipaviljonkia vastapäätä, ja se mies astui sisään ja teki kassalle
hyvän iltapäivän toivotuksen ja pyysi saada yhden suomalaisen
saunoituksen.

Kassa katsoi tähän muukalaiseen hyvin pitkään, niinkuin katsotaan
ihmiseen, joka käyttäytyy epäilyttävästi tai ainakin omituisesti, ja
kysyi sitten, että eikös herra ole selvillä viikonpäivistä ja eikös
herra tiedä, että tänään on _perjantai_.

Herra sanoi tietävänsä, että perjantai on, vieläpä koko päivän, ja
tottuneensa kylpemään myöskin perjantaina, kun niikseen tulee.

Kassa katsoi suoraan silmiin ja sanoi, että kyllä se tottumus on
ainakin _Torniossa_ jätettävä, sillä perjantaina eivät Torniossa saa
kylpeä muut kuin _naiset_.

Pääsi se herra kuitenkin kylpemään, kun nöyrästi pyysi, ja vaikutti
asiaan se, että hän oli muukalainen Jerusalemissa eikä tiennyt Tornion
säädöksiä ja paragraafeja, mutta hyvin hiljaa varoitettiin häntä
olemaan, etteivät Tornion kylpevät Susannat älyäisi, että pukki on
päässyt kaalimaahan. Mutta mellakka oli kuitenkin tulla, sillä se
herra oli todellakin niin varomaton, että sytytti pukeutumishommissaan
savukkeen, ja pianpa alkoi sieltä täältä Tornion suuresta
saunalaitoksesta kuulua kimeitä kiljahduksia, jokseenkin samanlaisia
kuin porsaat päästelevät, jos niitä pistelee parsinneuloilla, ja joku
huusi, että missä on herra, täällä haisee herralta! Miten lienee saunan
henkilökunta sitten saanut asian valehdelluksi, niin etteivät Tornion
rouvat lähteneet luonnollisesti ja alastomassa kauneudessaan juoksemaan
saunasta kotiinsa, joka olisi ollut liian huomattava tapaus Tornionkin
historiassa.

No, se herra kylpi hiljaa kuin hiiri, eikä mitään kamalaa tapahtunut,
vaikka olikin perjantai, ja kylvettyään se herra läksi taas jatkamaan
maallista vaellustaan ja joutui Ruotsin puolelle, mikä ei enää ole
erikoinen ihme, jos on kerran Tornioon joutunut.

Siellä se kulki ja puuhasi siellä Ruotsin puolellakin, mitä lienee
puuhannut, me emme sitä tiedä eikä sitä ole ehdottoman välttämätön
lukijankaan tietää, ja joutui taas jonkin viikon kuluttua takaisin
Tornioon ja meni taas saunaan. Nyt ei muutoin sattunut olemaan
perjantai, vaan jokin muu päivä.

Saunan isäntä tuli ovella vastaan ja sanoi että:

— Jaa, se on nyt sillä tavalla, että tänä päivänä ei saisi muuta kuin
_vihtaa hautoa ja päätä pestä, koska on pohjoistuuli_.

Sen herran kasvot olivat taas samanlainen elävä kysymysmerkki kuin
lukijankin kasvot olisivat olleet, ja saunan isäntä sanoi, että
sehän on niin yksinkertainen ja sanan varsinaisessa merkityksessä
luonnollinen juttu, koska se johtuu juuri luonnonvoimista. Jos
on pohjoistuuli, niin ei voi pestä muuta kuin pään, mutta jos
on etelätuuli, niin vaikka uisit ja sukeltaisit ammeessa, koska
etelätuulella on vettä vaikka kuinka riivatusti. Mutta pohjoistuuli
painaa veden helkkariin, niin ettei saunan pumpun imuputken pää
yllä veteen asti. Herra sanoi, että eikös voisi jatkaa imuputkea
muutamalla metrillä, niin että se yltäisi vedenpinnan alapuolelle
pohjoistuulellakin, ja isäntä vastasi, että mutta entäs kun ei ole
tullut jatketuksi, niin entäs sitten?

Isäntä ryhtyi kantamaan lunta ämpärillä ja sulattelemaan sitä, ja siten
saatiin niin paljon vettä, että voitiin pestä vieraan pää.

Ja päähän se on sentään niinsanoaksemme pää-asia.

Elokuvissa sitävastoin pääsee Torniossa käymään pohjoistuulellakin.

(1921.)




NAISEN ONNI


Tämän kirjoituksemme päällepito on harvinaisen kaunis ja suloinen.
Sitä ei taida kenkään oikeinajatteleva ja syvästi- ja terveestitunteva
ihminen kieltää.

Sallikaa, että vielä kerran vaivumme ihaillen ja värähdellen katsomaan
noita hienon kauniita sanoja:

_Naisen onni..._

Näihin sisältyy kaikki maallinen kaunis ja ylevä, vieläpä melkoinen osa
ylimaallistakin:

Naisen onni...

Niihin sisältyy oikeastaan koko ihmiskunnan historia ainakin
syntiinlankeemuksesta lähtien.

Kaikki taiteet. Kaikki kirjallisuus. Eritoten romaanikirjallisuus.

Ja paljon muuta.

Emme kuitenkaan tahdo pöyhistellä vierailla höyhenillä. Olkaamme
avomielinen. Me emme ole tuota otsaketta omasta päästämme keksineet.
Kuinka se olisi mahdollista? Tässä autojen ja amerikkalaisten
raitiovaunujen ja ministeripulien kaupungissa eivät synny sellaiset
otsakkeet. Ja tästä puheena olevasta olemme kiitollisuudenvelassa
eräälle suutarinvaimolle Haapamäen Vatjusjärvellä. Taikka ei hän
oikeastaan ole enää suutarin vaimo: »puusuutarin oma hän on», voisimme
lausua kuvannollisesti erään toisen, kuuluisan suutarin sanoilla. Mutta
joka tapauksessa on hän osoittanut meille ja vatjusjärveläisille, mikä
on naisen onni.

Muutama päivä sitten, kun eräs ahkera ja hyvänluontoinen — meistä
ainakin _tuntuu_ siltä, että mies on sekä ahkera että hyvänluontoinen
— kun uuttera ja sopuisa suutari Haapavedellä koputteli puunauloja
kengänpohjiin maistaen ensin kunkin naulan kärkeä, niinkuin suutarien
tapa on ollut suutarien luomisesta asti, kapsahti hänen eteensä hänen
vaimonsa ja hänen kolmen laillisen vaikka alaikäisen lapsensa äiti, ja
ilmoitti vakaan aikomuksensa ja järkähtämättömän päätöksensä olevan
lähteä erään aivan toisen miehen kera niinsanoaksemme »kauemmas vielä
kuin se etäinen kulta-nummi, jonka pappilan mamselli näki unissansa».

Ja »Kaiku»-lehden valpas kirjeenvaihtaja ilmoittaa edelleen:

»Kaiken varalta vetosi hän vielä miehensä sydämeen selitellen
aviopuolisolleen, ettei suinkaan mies haluaisi estää häntä lähtemästä,
koska nyt on kysymyksessä — _naisen onni_».

Tässä on romaanin ja näytelmän käännekohta. Lukijakin kääntää vavisten
lehteä, sillä nyt on kysymys siitä, ryhtyykö aviomies revolveriin,
kuristaako hän naisensa kovilla kourillaan, leikkaako hän — jos hän on
suutari — hänen päänsä poikki nahkaveitsellä, vai muuttuuko hän vain
ylimalkaan mustaksi muodoltaan ja huutaa kolealla äänellä:

— Haa!

Haapaveden suutari ei tehnyt mitään ylläluetelluista, josta älyämme,
että hänkin on viisas mies, niinkuin suutarit ylimalkaan ovat. Hän ei
edes sanonut: haa!

Hän alistui kohtaloonsa ilman mitään suurenmoisia eleitä, joita nähdään
teatterilavalla, olletikin oopperoissa ja murhenäytelmissä.

Hän vain nyökkäsi myöntävästi murheellisella päällään. Olihan vedottu
hänen sydämeensä. Eikä suutarinkaan sydän ole Oulun pohjanahkaa. Ja
olihan vedottu naisen onneen. Naisen onni on Suomessa miehelle pyhä.
Yhtä pyhä suutarille kuin ministerillekin. Ehkä välistä pyhempikin.

»Ja niin muutti vaimo jättäen miehensä ja kolme alaikäistä lastaan,
erään paikkakunnalla jonkin aikaa olleen renkimiehen kanssa Oulunsaloon
ja elää nyt — onnellista avioelämää», huudahtaa haapaveteläinen
kirjeenvaihtaja.

Suutari koputtelee yhä edelleen kengänpohjia matalassa majassaan
Haapavedellä. Mitä hän, hyljätty mies mietiskelee puraistessaan
puunaulan kärkeen, sitä me emme voi sanoa.

Mutta sen me kyllä arvaamme, mitä onnellinen renkimies Oulunsalossa
lausuu.

Hän astuu vasen käsi sydämellään ja oikea taivasta kohti kohotettuna
vapautetun naisensa eteen, ja jylisevin äänin hän näin lausuu:

    »Jo nyt olet vapaa, äiti!
    Pelastukses hetki nyt lyö!
    Tule päivän valkeuteen nyt,
    jo mennyt on pitkä yö!
    Taas syttyvi silmäs tuike,
    taas poskilles puna saa:
    ja voi sitä, ken hiuskarvaa
    nyt päästäsi notkistaa!»

Ja se on aika komeasti sanottu.

Ainakin renkimiehen sanomaksi.

(1921.)




KEMILÄISIÄ KUULUMISIA


No niin.

Vaikkapa Kemistä.

Siis:

Kemin kaupungin poliisikomissario käveli maaliskuisena keskiviikkona
iltapuolella päivä pitkin Kemin lumisia katuja, ei kuitenkaan
huvikävelyllä, vaan aivan asiallisesti, ollen tulossa kotoaan ja
menossa virkapaikkaansa, joka luonnollisesti on poliisikamari, ja
poliisikamari taas on siellä Palokunnantalon alakerrassa.

Siellä se on kamari ja siellä ne ovat putkatkin, jos kuka sattuu niitä
tarvitsemaan.

Kaduilla vallitsi rauha ja kiitettävä kemiläinen järjestys, mutta
luodessaan tutkivan poliisikatseensa erääseen porttikäytävään
rypisti komissario otsaansa, mistä heti arvaamme, ettei mainitussa
porttikäytävässä vallinnut täysin laillinen järjestys.

Eihän siellä nyt mitään meteliäkään ollut, kapinasta puhettakaan, mutta
siellä makasi sangen avuttomassa tilassa ja ilmeisesti ensiluokan
kemiläisessä humalassa eräs pitkäpartainen kaupunkilainen.

Komissario, joka tietomme mukaan on raittiusmies myöskin
vakaumukseltaan eikä ainoastaan viran puolesta, synkistyi nähdessään
sen surkuteltavan alennustilan, johon virkaheitto, mutta silti vielä
melkoisen vaikutusvaltainen kuningas Alkoholi oli pitkäpartaisen
kemiläisen palvelijansa sortanut, ja joka alennustila oli sitäkin
silmiinpistävämpi, kun ei mainittu pitkäpartainen kansalainen
muutoinkaan ole jäsentensä puolesta täysin varustettu seisomaan lujana
p—leen, maailman ja oman syntisen lihansa houkutuksia vastaan, ollen
nimittäin hänen toinen jalkansa polvesta alaspäin puusta.

Koska näköalaa ihailemaan oli lähistölle pysähtynyt eräitä
keskenkasvuisia pojanhölmöjä, viittasi järjestysvalta
viimeksimainittuja astumaan lähemmäksi, ja kun pojanhölmöt olivat
hieman hidastellen ja arkaillen noudattaneet tätä viittausta, antoi
komissario heidän tehtäväkseen tuoda kelkan.

Pojanhölmöillä kaikkialla maassa on erityinen kyky hankkia kelkkoja
silloin, kun kelkkoja tarvitaan, vieläpä silloinkin, kun niitä ei
tarvitakaan. Kelkka siis saatiin kohta, ja sijoitettuaan pitkäpartaisen
ja puujalkaisen kristiveljensä tähän hyödylliseen liikennevälineeseen
niin mukavasti kuin tilaisuus myönsi ryhtyi komissario vakavasti ja
päättäväisesti vetämään humalaista partahurria poliisikamaria kohti.

Täten oli jo päästy kauppias Lehdon talon kohdalle, kun matkalla tuli
vastaan kokolias lumikinos, jollaiset eivät ole mitään harvinaisuuksia
enemmän Kemissä kuin muuallakaan Pohjoismaissa, ja ajatellen
kalliin kuormansa parasta komensi vetäjä vedettävän kohottamaan
puujalkakoipeaan, jottei polventynkä kinoksen yli mentäessä viistäisi
maata.

Tämä viranomaiselta taholta tullut kehoitus ikäänkuin palautti
pitkäpartaisen ystävämme taivaanrannalla pyörineet hengenvoimat
takaisin alhaisempiin kemiläisiin maailmoihin, ja hän kohotti
vaistomaisesti koipeaan sekä huomasi samassa olonsa mukavaksi, huomasi
olevansa liikkeessä ja lepäävänsä kelkassa, jota jokin voima kuljetti
hyväntahtoisesti eteenpäin. Autuaallinen hymy kirkasti puujalkaurhon
pitkäpartaista naamaa, ja hän kopeloi taskuaan, otti siitä taskumatin
ja kaatoi kurkkuunsa pitkän ryypyn, lisätäkseen onnensa täydellisyyttä
ja kohottaakseen tunnelmansa ja henkensä takaisin taivaannavalle.

Merkillinen ja harvinainen näky, kelvollinen aiheeksi vaikka William
Hogarthin piirtimelle: poliisimies vetämässä kelkkaa työlään kinoksen
yli ja kelkassa pitkäpartainen, puujalkainen ja onnellinen ukko
kaatamassa kurkkuunsa ryyppyä.

Mutta ei ollut ketään nykyaikaista Hogarthia näkemässä. Muutamia
sieluja joutilaita kemiläisiä vain, jotka huuliaan nuoleskellen
seurasivat ryyppyä himokkain silmin.

Ja kun se mies oli selällään, niin se ryyppykin meni väärään kurkkuun.
Pitkästä parrasta alkoi paukkua ankara yskiminen, ja komissario älysi,
mitä oli tapahtunut. Ja siihen se lysti loppui.

Muuta ei tällä kertaa Kemistä.

(1921.)




KYLLÄHÄN MAAILMAAN ÄÄNTÄ MAHTUU


Ja kyllähän sitä ääntä pidetäänkin. Aina vain ollaan äänessä ja
kiljutaan ja melutaan, ja jokainen skruuvaa kurkkuaan ja koettaa
hihkaista kovemmin kuin naapuri.

Veturit viheltävät ja autot mölisevät ja puhujat karjuvat äänensä
käheiksi valistuskokouksissa.

Ja Suomen kansan etunenässä käy hyvällä esimerkillä sen oma rakas pikku
eduskunta, joka tuontuostakin ratkaisee asioita huutoäänestyksellä ja
johon siitä syystä puolueet valitsevat suurimmat huutajansa, niinkuin
asianmukaista ja viisasta on.

Me emme ole tulleet sukeltautuneeksi syvemmälle tähän kysymykseen,
mutta meillä on se käsitys ja muisti, että eduskunta juuri on
istuttanut huutoäänestyksen tähän karuun pohjoiseen maaperään,
jossa se kuitenkin alkoi odottamattoman hyvin höystyä. Emme muista
lapsuudessamme juuri kuulleemme puhuttavan huutoäänestyksestä.
Ainakin lienee se pari kolme vuosikymmentä takaperin ollut melkoisen
harvinaista.

Mutta sitten alkoi elämä edistyä ja uudistua, ja sitten tulivat paljon
muun ohella myöskin huutoäänestykset.

Etupäässä viljellään niitä eduskunnassa, joka on saavuttanut korkean
kehitysasteen tällä alalla. Huutoäänestys on eduskunnalle kuin
hunajaa ja mannaa. Huutoäänestyksen tullessa säteilee koko kamari
tyytyväisyydestä. Ja sen äänestys on kuin monen kosken pauhu pitkäisen
jylinän säestämänä, »jossa usein kuuluu korkea ja kestävä huuto:
älämölöö, ai älämölöö!» niinkuin Tammiston Kyöstin esityksestä
vimmastuksen hetkellä.

Nyt on Joensuussakin, kaupunginvaltuuston viime kokouksessa,
toimeenpantu _huutoäänestys_...

Puheenjohtaja esitti, että eräs asia ratkaistaisiin
_huutoäänestyksellä!_

Valtuusto tuli hämilleen. Vai että oikein huuto...

Tuntui niin oudolta, että ihan sydänalassa hylläytti. Valtuustoa
kainostutti niinkuin nuorta neitosta ensimmäisissä tanssiaisissaan.

Puheenjohtaja tiedusteli, suostutaanko siihen, että asia ratkaistaan
huutoäänestyksellä?

Valtuusto punastui sisällisesti mielenliikutuksesta.

Puheenjohtaja tulkitsi vaitiolon myöntymyksen merkiksi ja lausui julki,
että ne, jotka tahtovat niin ja niin, äänestävät jaa, ja ne, jotka
eivät tahdo niin ja niin, äänestävät ei.

Valtuuston korvia kuumotti.

Jännitys kävi miltei tuskalliseksi.

— _Jaa tai ei!_

Se tuli kuin isku nuijalla päälakeen.

Valtuusto pökertyi.

Muutamat suut loksahtivat vähän auki, mutta mitään ääntä ei kuulunut.

Salissa vallitsi haudan hiljaisuus.

Ei kuulunut edes kärpäsen surinaa, koska oli vielä talvi.

Puheenjohtaja uudisti yrityksensä:

— _Jaa tai ei!_

Taas avautuivat, epäinhimillisillä ponnistuksilla, muutamat suut, mutta
mielenliikutus oli ylivoimainen. Se salpasi hengityksenkin.

Ei ääntä... ei äännähdystäkään, ei hiljaisinta huokausta...

Olisi voinut kuulla neulan putoamisen lattialle. Mutta yhtään neulaa ei
pudonnut.

Pitkä äänettömyys.

Vihdoin alkoivat valtuutetut toipua.

He uskalsivat jo katsahtaa toisiinsa... jopa uskalsivat hiukan
hymyilläkin.

Puheenjohtaja yhä odotti vastausta.

Vihdoin voitti »ei»-ehdotuksen tekijä luontonsa. Hänen tahdonvoimansa
saavutti vallan äänielimien ylitse. Hän avasi suunsa. Valtuusto
kuunteli, puheenjohtaja kuunteli, sanomalehtireportterit höristivät
korviaan, koko ympäröivä luomakunta jännitti kuulovoimansa äärimmilleen.

Ja todellakin.

Kuului ikäänkuin pieni kuiskaus — ikäänkuin hento tuulosen henkäys —
puheenjohtaja, joka jännityksellä oli kiinnittänyt katseensa puhujan
huuliin, oli erottavinaan niiden kuiskaavan: »ei...»

Puheenjohtaja julisti, että _»ei» on voitolla._

Valtuusto hyväksyi suurenmoisella, monumenttaalisella vaikenemisella
puheenjohtajansa tulkinnan.

Ja siten oli saatu asia onnellisesti ratkaistuksi _huutoäänestyksellä._

(1921.)




MINKÄTÄHDEN SOMERNIEMELLÄ AMMUTTIIN RAKASTAVAISIA HAULIKOLLA


Syynä ei ollut mustasukkaisuus, vaikka kertomuksemme henkilökuntaan
kuuluukin kaksi naista, joista toinen talon tytär ja toinen
palvelustyttö.

Syypää oli oikeastaan se piika. Kun se pudotti avaimen kaivoon. Ja
juuri vilja-aitan avaimen.

Siinä talossa oli se palvelustyttö lähtenyt kahdelle asialle yhtaikaa,
ja siitähän se koko vahinko oikeastaan aiheutuikin. Läksi aittaan ja
poikkesi samalla kaivolle vettä noutamaan.

Siinä putosi se avain sinne kaivoon.

Tyttö katseli, että sinne se nyt sitten meni, ja mitäs minulle nyt
sanotaan, jos minä sanon, että olen pudottanut avaimen kaivoon? Mutta
jollen sano mitään, niin ei kai minullekaan mitään sanota.

Niinkuin ei sanottukaan.

Illemmällä oli iltamat nuorisoseuran talolla, ja sinne läksi talon
tytärkin kävellen. Ja muu väki hajosi mikä minnekin.

Isäntä jäi yksin kotimieheksi ja alkoi sitten tarkastella paikkojaan ja
aikoi käydä aitassakin, mutta avain ei ollut paikoillaan.

Isäntä mutisi, että minnehän se akkaväki taas on sen avaimen pannut? On
se merkillistä tuo akkaväki, kun se ei osaa panna mitään paikoilleen.
Kyllä tässä maailmassa menisivät asiat sekaisin yhdessä päivässä,
jollei miesväkeä olisi... mutta senkö hornaan ne nyt ovat sen aitan
avaimen paiskanneet?

Isäntä etsi ja etsi kaikki sellaiset paikat, joihin voi olettaa
huolimattoman naisväen jättäneen aitan avaimen, sekä suuren joukon
muitakin paikkoja, mutta kun ei hänen päähänsä pälkähtänyt lähteä
etsimään sitä kaikkein luonnollisimmasta paikasta, mihin sellaiset
talon tavarat joutuvat, joita ei mistään muualta löydy, nimittäin
kaivon pohjasta, niin ei avainta tietysti löytynyt.

Isäntä lopuksi huokasi, että totta vissiin nyt ovat rosvon —keleet
varastaneet aitan avaimen ja tulevat yöllä varastamaan, ja isäntä
suuttui rosvoihin ja latasi haulikkonsa ja toivoi sen olevan sellaisen
pyssyn, joka yhdellä laukauksella hävittäisi kaikki rosvot maan
pinnalta, tai ainakin sen rosvon, joka oli vienyt hänen aitanavaimensa.

Iltamyöhällä palasi talon tytär iltamista hevosella, sillä talon
tyttärellä oli n.s. mielitietty, joka myöskin oli luonnollisesti
iltamissa, ja jolla luonnollisesti oli hevonen, niinkuin talontyttärien
mielitietyillä melkein aina on, lukuunottamatta toistaiseksi
perin harvoja poikkeustapauksia Etelä- ja Länsi-Suomesta, jolloin
talontyttärien mielitietyillä on autot.

N.s. mielitietty pysäytti hevosensa tielle tyttönsä kotitalon pihan
laidassa olevan vilja-aitan lähelle, minkä jälkeen ryhdyttiin
hyvästelemään ja kiittämään seurasta ja niin edespäin, mikä kaikki on
jossain määrin aikaaviepää toimitusta.

Isäntä vaaniskeli kammarinsa ikkunassa murtaen mustaa haventa,
ja nähdessään Pohjolan kevään yöhämärässä hevosen kuormineen sen
vilja-aitan vieressä, jonka avain oli kadonnut, juoksi hän ulos ja
ampui, niin että talo jysähti.

Ei hän nyt sentään onneksi aivan kohdalle laskenut, täräyttipähän vain
ottaakseen varkailta pois luonnon, mutta ei henkipahaista, ja tytär
parkui, että älkää hyvä isä ampuko, minähän täällä olen ja tää...
tää... tää toinen.

Isäntä keskeytti tulensa, ja hänen tuleva vävypoikansa kiiruhti
matkoihinsa haluamatta ainakaan vielä tällä kertaa tehdä tulevan
appiukon tuttavuutta. Mahdollisesti pelkäsi hän, että tulevan appiukon
haulikko oli kaksipiippuinen, niinkuin haulikot tavallisesti ovat, ja
hän oli kuullut vasta ainoastaan yhden pamauksen.

»Palvelustyttöön vaikutti tämä tapaus niin tärisyttävästi, että hän
heti tunnusti syyllisyytensä», ilmoitetaan meille.

Joten, koska on päästy onnelliseen loppuun, mekin voimme panna
pisteen toivossa, ettei tämä yöllinen kohtaus ole vaikuttanut liian
tärisyttävästi herkkähermoiseen lukijaan.

(1921.)




HÄRMÄLÄISTÄ


Joku lukija ajattelee otsakkeen nähtyään, että mikä lienee taas
tappelujuttu.

Minkäs me sille mahdamme.

Emme me ole tapelleet. Emme ainakaan pariin vuosikymmeneen. Emmekä
mielellämme vastakaan tappele, mikäli voimme asiat rauhallisemmin
järjestää. Vaikka meissäkin on porilaista verta, ja vaikka esi-isämme
Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla antoivat selkään jos saivatkin.

Mutta Härmässä on kyllä, valitettavasti, taas kiihdytty. Viime
viikolla. Ja suutari Oskari Pärpuumi on senjohdosta hieman hatarassa
tilassa Lapuan kunnansairaalassa. »Yhdeksän reikää ihmisessä», sanoo
sananparsi. Mutta Pärpuumissa on 39, joista 30 vasta viikon vanhoja.

Pohjolan kesäillan valohämyssä ja härmäläisten käkien kukkuessa
tahtoivat renkimiehet Toivo Holstikko ja Antoni Taipale sisäänkäydä
erääseen mieltäkiinnittävään aittaan, jonka haltijattarena oli eräs
vielä mieltäkiinnittävämpi pohjolatar.

Aitan ovi oli suljettu, ja kuinka siinä sitten lienee selville käynyt,
että Pärpuumi oli jo aitassa, hänkin.

Toivo Holstikko ja Antoni Taipale koroittivat vähän ääntään, jotta se
voitaisiin kuulla aittaan sisälle, ja sanoivat, että olisiko Pärpuumi
niin hyvä ja pistäytyisi hiukan ulos raikkaaseen, valohämyiseen
Pohjolan kesäyöhön... meillä olisi vain vähän asiaa Pärpuumille.

Pärpuumi ei ollut mikään Dalai laama, joka ei millään ehdolla poistu
Tibetin luostarista. Pärpuumi sanoi pohjolattarelle, että odota vähän,
minä tulen heti takaisin.

Ja Pärpuumi astui ulos.

Toivo Holstikko tervehti häntä puukoniskulla edestäpäin, ja Antoni
Taipale teki hänelle samanlaisen tervehdyksen takaapäin, koska
edessäoleva paikka ei ollut vapaa.

Pärpuumi vastasi tervehdykseen suutarinveitsellä. Lukija
muistanee, että Pärpuumi oli suutari. Pärpuumi koetti tasaisella
puolueettomuudella leikata sekä Taipaleen että Holstikon nahkaa,
sillä nahka kuin nahka ainakin suutarin mielestä, jolla on kädessään
nahkaveitsi.

Mutta samoinkuin sunnuntaimetsästäjä sanoi, ettei ole mikään ihme,
jollei kaksipiippuisella pyssyllä saa sattumaan nelijalkaiseen
jänikseen, niin ei tämäkään taistelu, jossa toisella puolen oli kaksi
puukkoa ja neljä kättä ja toisella puolen vain kaksi kättä ja yksi
suutarinveitsi, ollut tasaväkinen. Pärpuumi taisteli sankarillisesti,
mutta hän taisteli ylivoimaa vastaan. Ja ylivoima voittaa
nahkaveitsellä aseistetun suutarinkin, vaikka sekin on peloittava
miehenvastus, etenkin jos hänellä on kiire takaisin aittaan, jossa
hänelle suosiollinen pohjolatar odottaa.

Pärpuumi vaipui lopuksi voitettuna maahan. Hänessä oli 30 haavaa,
kasvoissa, korvissa, pääkallossa rinnassa, käsissä y.m. paikoissa. Ja
käki kukkui.

Mutta eivät voittajatkaan menneet enää aittaan. Lausuivat vain
halveksimisensa pohjolattarelle, joka oli pitänyt yhtä suutaria
parempana kuin kahta renkimiestä ja läksivät kotiinsa. Ja käki kukkui.
Seuraavana päivänä tuli nimismies ja vei heidät.

Suutari Pärpuumi ei kuollut, koska härmäläinen suutari ei kuole tästä
puukonhaavasta. Hän lepäilee sairashuoneella odotellen vuoroansa.

Tällaista sitkeähenkisyyttä tavataan kuitenkin muuallakin kuin
Härmässä. Me muistamme, että kymmenkunta vuotta takaperin
ammuttiin erästä tappelupukaria Satakunnassa muutamassa vilkkaassa
huutokauppatilaisuudessa haulikolla vatsaan. Koko panos.

Ammuttu sanoi, että tämä on siksi vakava vaurio, että se vaatii
järkiperäistä lääkitsemistä.

Sanoi, ja läksi oluttehtaalle. Osti »risun» olutta ja ryhtyi juomaan.

Ja parani.

Ja runoilija sanoo:

    »Siell' elää kansa niin sitkeä
    Kuin vaahteran latva nuori».

Eri asia on, onko vaahtera erikoisen sitkeätä puuta. Joku toinen
runoilija olisi ehkä valinnut jonkin muun puun vertaukseensa.

(1921.)




ME LUULEMME VOIVAMME KATSOA


Kesän almanakan päivämääristä välittämättä ehtineen sille asteelle,
jolloin maidon, tuoreen lihan ja kalan y.m. samankaltaisten
elintarpeiden hallussaanpitäjien on syytä ryhtyä lisättyihin
varovaisuustoimenpiteisiin taloudellisesti ja terveydellisesti
vahingollisten pahentumistapausten välttämiseksi ja torjumiseksi.

Me emme tahdo todistuskappaleita esitellessämme uudelleen ryhtyä
käsittelemään sorsapoikueen saapumista valitusretkelle Mikkelin läänin
maaherran ja ylimmän poliisipäällikön tykö lääninhallitukseen sen
johdosta, että eräs Mikkelin kaupungin poliiseista oli uhkaavalla
esiintymisellään sanotun kaupungin kauppatorilla karkoittanut
mainitun poikueen emon lentoon. Sitävastoin ei mikään estäne meitä
viittaamasta maanviljelijä Pohjolaisen pihamaalla Hyvinkäällä
kasvavaan koivukuuseen, jota meidän mielestämme kuitenkin voitaisiin
yhtä kernaasti ja ehkäpä hiukan kernaamminkin nimittää, kutsua ja
mainita kuusikoivuksi, koska lampeakaan, jossa on ahven, ei sanota
Lampiahveneksi vaan Ahvenlammiksi. Kuusi näet kasvaa koivussa eikä
koivu kuusessa. Suuren koivun yhden monilukuisista haarukoista
muodostaa täydessä kasvuvoimassa oleva, n. 1 metrin mittainen ja
useamman vuoden vanha kuusen taimi. Ken ei usko, pistäytyköön paikan
päällä katsomassa, kehoittaa »Länsi-Uudenmaan» kirjeenvaihtaja.

Meistä on tämä tapaus liian pieni sellaiseksi uskonkappaleeksi,
että sentakia kannattaisi vaivautua Hyvinkäälle, ellei mitään muuta
asiaa sinnepäin satu olemaan. Meitä ei mikään estä uskomasta uutista
sellaisenaan, osaksi siitä syystä, että me yleensä uskomme rehellisen
miehen puhetta vaatimatta joka kerta erikseen papin ja kunnanvaltuuston
puheenjohtajan todistusta, ja toiseksi osaksi sentakia, että me etenkin
nuorra miessä ollessamme olemme nähneet luonnonilmiöitä, jotka vetävät
vertoja jollekin Hyvinkään kuusikoivulle. Niinpä me Taipaleella
näimme kerran Hovattalan koiran, jolla oli kaksi häntää, koiranhäntä
takapäässä, niinkuin tavallisillakin koirilla, ja lehmänhäntä
etupäässä, suussa nimittäin. Hovattalan koira tuntui murinastaan
päättäen pitävän lehmänhäntää tärkeämpänä kuin omaa häntäänsä.

Pimeällä keskiajalla olisi maanviljelijä Pohjolaiselle voinut
koitua ikävät seuraukset pihapuustaan. Olisi voinut tapahtua, että
se olisi viranomaisten toimesta hakattu ja pilkottu rovioksi,
jolla hra Pohjolainen olisi poltettu noituudesta ja velhoudesta
itselleen ruumiinrangaistukseksi ja sielun pelastamiseksi ja
muille hyvinkääläisille sekä varoittavaksi esimerkiksi että mielen
ylennykseksi, ollen hra Pohjolainen tällöin puettuna pitkään,
tunnelmalliseen yöpaitaan ja korkean sokeritopan muotoiseen ja
onnistuneilla, melkeinpä iloisen näköisillä pirunkuvilla kaunistettuun
paperihattuun. Nykyisenä uskonnollisesti välinpitämättömänä aikana
pääsee hän koko asiasta edes ilman sakkojakin.

Näissä luonnonilmiöissä ei ole muuta erikoisen merkillepantavaa,
kuin että niistä toimitetaan uutiset lehtiin aina juuri kuumimpana
vuodenaikana. Niinkuin seuraavastakin:

»Pyhämaassa Kursilan Jussin talossa on tapahtunut sellainen ihme, että
kissa imettää ketunpoikasia. — Talonväki on löytänyt metsästä ladon
alta ketunpesän ja kuljettanut ketunpoikaset kotiin, missä kissalta
oli hävitetty poikaset. Nyt tarjottiin ketunpoikia kissalle, ja tämä
hetken vieroksuttuaan ottikin nämä imetettäväkseen ja hoidettavakseen.
Poikaset viihtyvät uuden äidin hoidossa erinomaisesti. — Kunpa vain
eivät suureksi tultuaan söisi kasvatusäitiään», huokaa lopuksi
kirjeenvaihtaja.

Tästä me voimme päätellä, että kirjeenvaihtaja on varustettuna
pessimistisellä luonteenlaadulla. Pessimistille ominaista on,
että jos hän näkee kissan imettävän ketunpoikasia, hän heti on
valmis aavistamaan kaameaa ja veristä loppua tälle herttaiselle
perheidyllille. Jos hän olisi nähnyt hiiren imettävän kissanpoikasia,
niin saattaisimme mekin raapaista korvallistamme, mutta kettuun
nähden on käsityksenämme, että se on parempi kuin maineensa,
vaikkapa se mahdollisesti ei olisikaan aivan oikea mies paikallaan
kasvatuslautakunnan puheenjohtajaksi taikka pyhäkoulun tarkastajaksi.

Hyvästi taas. Kiitos seurasta.

(1921.)




KUN SÄLLIT LÄHTIVÄT REISULLE


Tutustuttuamme kertomuksiin Messukylässä vierailleesta
teatteriseurueesta täytyy meidän tunnustaa, ettemme oikein voi ymmärtää
messukyläläisen iltamayleisön kiihtymystä emmekä saman yleisön
tuhlaavasti viljelemien kiroussanojen karkeutta ja voimaa.

Asian kulkuhan on ollut — tyynesti ja kiihkottomasti sitä
tarkastellessamme — seuraava:

Messukylään on saapunut kaksi n.s. reisusälliä.

Asianomaisella luvalla ovat nämä henkilöt ilmoittaneet toimeenpanevansa
Messukylän kunnantalolla iltaman vaihtelevalla ohjelmalla.

Jonka päänumerona on yleisöltä ihailtu 1-osainen näytöskappale »Kun
sällit lähtee reisulle». Ja sitten yleinen tanssi.

Määrättynä iltana on Messukylän kunnantalolle kokoontunut ahdinkoon
asti väkeä, sali täyteen ja enemmänkin, niin että osan iltamavieraista
on täytynyt seisoa 5 mkan seisomapaikoilla eteisessä.

Seuratessamme edelleen rauhallisesti ja puolueettomasti tapahtumain
kehitystä on meillä tilaisuus todeta, että sittenkuin reisusällit
olivat ovella kantaneet pääsymaksut kaikilta niiltä, jotka saliin ja
eteiseen mahtuivat, olivat he ryhtyneet ohjelman suoritukseen.

Tässä oikeassa ja asianmukaisessa tarkoituksessa oli väliverho
vedetty pois näyttämölavan edestä, jolloin yleisölle on paljastunut
suosittu suomalainen messu kyläläisille kaikista edellisistäkin
näytöskappaleista tuttu kesämaisema oikealla ja vasemmalla kasvavine
lyhyenläntine koivu- y.m. puineen ja taustalla olevine sinisine
järvenpintoineen, jolla auringonsäteet kimmeltäen karkeloivat.

Messukyläläisen iltamayleisön ihailtua tätä tunnettua, mutta aina
kuitenkin mielenkiintoista näköalaa jonkin aikaa kaulat kurkollaan,
ovat iltaman järjestäneet reisusällit tulleet tavallisissa
luonnollisissa pukimissaan, ilman teennäistä teatterivaatetusta,
kasvojen maalausta, peruukkeja ja tekopartoja näyttämölavalle, ottaneet
lavalla olevat matkapussit selkäänsä, luoneet yleisöön lyhyen, jollain
tavoin erikoisen silmäyksen, ja poistuneet kulissien taakse.

Tämän jälkeen on Messukylän taiteenharrastaja- ja teatteriyleisö
tuijottanut noin puolen tuntia edessään olevaa runollista järvi- ja
metsämaisemaa, jopa tullut lopulta jonkinverran levottomaksikin, kun ei
esiintyjiä ole kuulunut takaisin.

Tosin on eräs eturivissä istuva ukko, jolla on näyttänyt olevan hyvää
aikaa, vakuuttanut, että kyllä kai ne sieltä tulevat, minne ovat
menneetkin, mutta ovat messukyläläiset kuitenkin lopuksi nousseet
lavalle ja menneet katselemaan kulissien taakse ja nähneet siellä
ikkunan olevan auki, ja kuulleet, että noin puoli tuntia takaperin
on pari sälliä, joilla on näyttänyt olevan jotenkin kiire, juossut
kunnantalolta päin pussit selässä asemalle ja noussut sieltä pohjoiseen
päin lähteneeseen junaan, joka pysähtyy ensi kerran vasta kahden tunnin
matkan päässä Messukylästä.

Näin on tapaus kaikessa suoraviivaisessa yksinkertaisuudessaan.

Me, niinkuin jo alussa saimme kunnian huomauttaa, emme oikein
käsitä, mitä syytä messukyläläisillä on ollut siihen hirvittävään
neekerimetsästysmäiseen ja jumalattomaan kiroilemiseen, mikä sinä
iltana ja sitä lähinnä seuraavina päivinä on kaikunut ei ainoastaan
Messukylän kunnantalossa ja sen lähimmässä ympäristössä, vaan
kaikkialla muuallakin tällä paikkakunnalla, ja joka kiroileminen,
vannominen, sadatteleminen ja syljeskeleminen on ollut etupäässä
kohdistettu puheenaolevien iltamien toimihenkilöitä ja heidän
esittämäänsä näytöskappaletta vastaan.

Olivathan sällit luvanneet esittää: kun sällit lähtee reisulle. Ja he
olivat sen esittäneet. Elleivät messukyläläiset saa sitä kalloihinsa
mahtumaan, niin emme me mahda sille mitään, ja rauha heidän tomulleen.
He eivät silloin paljoakaan käsitä nykyaikaisesta näyttämötaiteesta.

Sällit olivat mielestämme täyttäneet tehtävänsä kantaessaan pääsymaksut
ja esittäessään näytöskappaleen. Tanssin suorittaminen ei enää kuulunut
heille, vaan yleisölle itselleen.

Pyyntömme on, että messukyläläiset käsittäisivät nämä päivänselvät
seikat ja säästäisivät kirouksensa tositarpeeseen tai vanhanpäivän
varaksi.

(1921.)




KAAMEITA LUONNONILMIÖITÄ ULLAVALLA


Me emme ole kiinnittäneet erikoisempaa huomiota siihen riihimäkeläiseen
rouvaan, emme hänen vatsaansa emmekä varpaaseensa. Ensiksikin olisi
se vähän noin niinkuin sopimatonta, vaikkapa mainitusta varpaasta
neljäkymmentä vuotta takaperin menikin sisään se silmäneula, joka näinä
päivinä, vietettyään rouvassa täsmälleen yhtä pitkän ajan kuin Israel
korvessa, on pujahtanut ulos mainitusta vatsasta. Ja mitäs tämä nyt
sitten! Me tiedämme henkilön, jolta 30 vuotta takaperin meni suuri
tukkimetsä kurkusta alas, eikä vieläkään ole tullut takaisin.

Mutta ne viimetorstaiset luonnonilmiöt Ullavalla ne vasta ovat poikaa.
Ei sovi ihmetellä, että sanomalehdet ilmoittavat niiden suuresti
järkyttäneen paikkakunnan ihmisten mieliä.

Lännestä lensi ilmassa suuri tulipallo, todennäköisesti ei kuitenkaan
aurinko, vaikka sekin tähän aikaan vuorokaudesta oleskeli läntisellä
taivaalla.

Tämä tulipallo teki käsittämättömästä syystä raivoisan hyökkäyksen
Herlevin kylässä maanviljelijä Matti Yrityksen n.s. nykyajan mukavuutta
vastaan. Jos laitoksessa sillä hetkellä sattui olemaan joku sisällä,
niin joutui hän taivaallisen voiman vaikutuksesta istumaan paljaan
taivaan alla, sillä tulipallo vei nykyajan mukavuuden katon mennessään
ottaen samalla tämän seuraksi osia läheisten latojen katoista. Näytteet
latojen katoista toimitti tulipallo aina Ullavan kirkonkylään asti,
mutta sen erityisen laitoksen kattoa ei se viitsinyt riepoittaa
muassaan kuin sata metriä pudottaen sen sitten maahan. Yrityksen
talon väellä oli siis tilaisuus siirtää se takaisin paikoilleen, mikä
etenkin näin vaihtelemien syksysäiden aikana on sikäli tärkeää, että
laitos katottomana voi sateen sattuessa helposti muuttua nykyajan
epämukavuudeksi.

Tämän kaamean mellakan sattuessa oli isäntä itse tyttönsä kanssa riihen
luona. Nähdessään sen väkivaltaisen kohtelun, minkä esineeksi nykyajan
mukavuus raivostuneen luonnonilmiön taholta joutui, ja huomatessaan
tulipallon uhkaavana kääntyvän myöskin mukavuuden isäntää kohti, katsoi
isäntä tilanteen vaatimusten mukaiseksi hävitä näyttämöltä ja kätkeytyä
tyttärensä kanssa läheiseen ojaan.

Tulipallo pyöri ympäri ja ihmetteli, että mihinkäs se Matti nyt hävisi,
ja muisti sitten, että sillä on toimittamista toisillakin tahoilla.
Tämän johdosta se halveksivasti nakkasi nykyajan mukavuuden katon
luotaan ja lähti tiehensä.

Ullavan kirkonkylään tämä ilmiö, jota paikkakuntalaiset syystä kyllä
epäilevät itse siksi 6,000 vuotta vanhaksi pääpapaksi, ilmestyi
savupatsaan muotoisena. Savupatsas saapui Asmundelan talon puutarhaan,
havaitsi siellä olevan pihakeinun tarkoituksiinsa soveltuvaksi ja
vei sen mennessään ilmaan. Kun meillä ei ole tietoa siitä, että
se olisi palauttanut keinua takaisin, niin voi olla mahdollista,
että asmundelaiset tänään ovat pakotetut keinumaan sahapukin päälle
poikittain asetetulla lankulla. Jos sahapukki on kohtalaisen korkea
ja lankku kohtuullisen pitkä, niin on se melkein yhtä hauskaa kuin
pihakeinussakin heijaaminen.

Eräällä taholla on esitetty arvelu, että tämä ilmiö sietäisi lähempää
tieteellistä tutkimusta. Me puolestamme kehoittaisimme luopumaan
sellaisista aikeista, joista ei mitään hyvää lähde. Kristityn ihmisen
on parasta karttaa niitä.

Sitäpaitsi ei tiedä, miten monta pihakeinua ja nykyajan mukavuuksien
kattoa sillä on varastossaan heittoaseiksi tutkijoita vastaan. Kenties
kokonaisia mukavuuksiakin.

Eikä olisi hauskaa saada sellaista niskaansa.

(1921.)




»VAARALLINEN NAINEN» VARKAUDESSA


Hiljainen huokaus kohoaa rinnastamme ajatellessamme eroa maaseudun ja
pääkaupungin välillä. Meillä on täällä kaikki nykyajan mukavuudet, niin
että sen kuin vain vääntää tai painaa nappia taikka vetää alaspäin
nuorasta riippuvasta kahvasta, niin saa valoa taikka vettä, mitä
kulloinkin tarvitaan. Ja monet muut käytännölliset laitokset, jotka
useimmiten vielä puuttuvat maaseudulta, vaikka sitäkin on jo alettu
sähköistää.

Mitä taas taiderientoihin tulee, niin on maaseutu valitettavasti vielä
enemmän takapajulla, koska Helsinki on kuin suuri pesusieni, joka imee
itseensä kaiken korkeimman ja ylevimmän taiteen jättäen maaseudun
tulemaan toimeen omine seuranäytelmineen, rohtimisine tekopartoineen
ja pahasti värisevine elokuvineen. Täällä Helsingissä taas on
meillä joka päivä tarjolla kaikenlaista taidetta ja kaikenlaisia
taidetilaisuuksia enemmän kuin Israelin lapsilla mannaa korvessa,
niin että meidän käy välistä niinkuin Israelin lastenkin ja me
ryhdymme yltäkylläisyydessämme napisemaan ja mutisemaan, että meidän
sielumme suuttuu tähän taiteellisen ravinnon paljouteen. Me voimme
sananmukaisesti vaikka piehtaroida taiteessa.

Välistä kuitenkin yksi tai toinen taiteellinen kiertue päättää armahtaa
maaseutua ja lähteä ravitsemaan maaseutu-Latsarusta niillä taiteen
muruilla, jotka rikkaan Helsingin pöydältä putoavat. Useimmiten se
tapahtuu teatteriseurueen muodossa, koska Suomen kansa herkimmin tajuaa
näyttämötaidetta.

Niinpä tapahtui, että Varkauteenkin muutama päivä takaperin
saapui eräs tuollainen kiertue ilmoittaen esittävänsä Varkauden
taidettaharrastavalle yleisölle murhenäytelmän »Vaarallinen nainen».

Varkauslaiset saapuivat joukolla tähän harvinaiseen taidetilaisuuteen,
varustaen puhtaat nenäliinat taskuihinsa murhenäytelmän aiheuttamien
itkukohtausten varalta, ja ennen esiripun nousemista vallitsi
katsomossa harras hiljaisuus, niinkuin ainakin traagillisen
murhenäytelmän edellä, ja jos kenellä oli jotakin sanottavaa
naapurilleen, niin tapahtui se kuiskauksilla... ja nyt esirippu kohosi.

Minuutin kuluttua alkoi Varkauden taiteenharrastajien kasvoille levitä
omituinen hymy, ja pienen ajan perästä kuuluivat jo ensimmäiset, aluksi
hieman hillityt nauruntyrskähdykset.

Teatteriseurueen mielenmaltin kunniaksi on kuitenkin mainittava,
etteivät nämä sopimattomat ilonpurkaukset sanottavasti tuntuneet
saavan heitä sekaantumaan osissaan, ja primadonna, »vaarallinen
nainen», lukea paukutti täyttä vauhtia osaansa, jonka hän tuntui
lukeneen aika hyvin ulkoa, ja kappaleen murheellinen toiminta kehittyi
tärisyttäviksi ristiriidoiksi; ja mitä surullisemmaksi toiminta
näyttämöllä kehittyi, sitä iloisemmaksi kehittyi mieliala katsomossa,
ja kaikkein liikuttavimmissa kohdissa puhkesi yleisö ukkosenkaltaiseen
naurunremakkaan.

Vihdoin koko teatteriyleisö vääntelehti vastustamattoman, hysteerisen
naurun kourissa, ja kun eräälle naurajista tuli pieni, mutta äänekäs
vahinko, ulvoi koko sali naurusta. Ja lopuksi täytyi suurimman osan
yleisöä poistua kesken näytännön, koska se pelkäsi kuolevansa naurusta,
mutta jotkut lujarakenteisemmat kestivät loppuun asti nauraen,
uikuttaen, nikotellen ja käsiään paukuttaen, joten teatterikiertue
niitti Varkaudessa verrattoman »naurumenestyksen», jota se kuitenkaan
ei liene murhenäytelmällään tarkoittanut.

Mutta vielä seuraavana päivänä kaikui Varkaudessa joka talosta
väsynyt, sortunut nauru, ja se räjähti aina uudella voimalla, kun joku
läsnäolijoista yritti matkia murhenäytelmän liikuttavimpia kohtia ja
»vaarallisen naisen» eleitä.

On hauskaa, että maaseudullakin saadaan välistä taidenautintoa. Se
on jalostavaa ja virkistävää, vaikka se välistä paneekin vatsa- ja
naurulihakset liian kovalle koetukselle.

(1921.)




KUN RIIHTÄ TAPPAVAN HÄRJÄN SUU SIDOTAAN


A:n pitäjässä tuolla pohjoisessa päin on luonnollisesti sielunhoito
järjestetty virallisesti samalle vakiintuneelle kannalle kuin muissakin
enemmän tai vähemmän kristillisissä, väkilukuisissa ja vakavaraisissa
seurakunnissa kirkkoherroineen ja kappalaisineen, lukkareineen ja
kellonsoittajineen ja haudankaivajineen, jotka kaikki istuvat ja
hallitsevat kirkonkylässä, mutta syrjäkylillä ollaan lähemmässä
kosketuksessa saarnamies Mooses Makkaraisen kanssa, joka järjestää
saarna- ja herätystilaisuuksia milloin missäkin kylässä ankarasti
kolistellen valveille kyläläisten omiatuntoja, jotka osoittavat
arveluttavaa taipumusta vaipumaan sikeään synnin horrokseen, jos väkevä
hengenmies Mooses Makkarainen pitemmäksi aikaa sattuu jäämään kylässä
käymättä.

Nyttemmin ilmoittavat huolestuneet seurakuntalaiset, että Mooses
Makkaraisen hiippakuntaan vakinaisesti kuuluva P:mäen kyläryhmä on
vetänyt päälleen Mooses Makkaraisen vihat ja joutunut kärsimään
niiden seurauksista, ja vaikka me emme voikaan asiaa auttaa, niin
kerromme kuitenkin syyn, koska P:mäen kyläläisille näyttää tuottavan
jonkinlaista lohdutusta, että heidän kohtalonsa tulee tunnetuksi
laajemmaltikin.

P:mäen kylässä on Mooses Makkaraisen johdolla tätä ennen pidetty
lukuisat seurat notkuvine pöytineen ja suurine nokikylkisine
kahvipannuineen, jopa välistä rusinasoppineenkin, ynnä tuottoisine
kolehteineen, jotka ovat yhdessä ravintolapuolen tuottamien tulojen
kanssa langenneet Mooses Makkaraiselle sen apostolisen ohjesäännön
mukaan, että evankeliumin saarnaajan pitää evankeliumista elatuksensa
saaman.

Ja ovat Mooses Makkaraisen ja P:mäen kyläkuntalaisten välit aina olleet
mitä parhaat, jota ei suinkaan voi sanoa kaikkien paimenien ja heidän
lammaskatraittensa väleistä.

Nyt, joku viikko sitten, ilmoitti Mooses Makkarainen taas
tavanmukaisesti saapuvansa P:mäen kyläkuntaan repimään rikki
sielunvihollisen hämähäkinverkot p:mäkeläisten sielujen ympäriltä
sekä samalla pölisyttelemään turtumuksen tomua ja hankaamaan synnin
ruostepilkkuja samojen sielujen pinnalta. Ja määräpäivänä matkustikin
Mooses Makkarainen tyytyväisenä myhäillen kokouspaikkaan.

Sinne olikin hänen seurakuntansa jo täysilukuisena kokoutunut kuulemaan
Mooses mestarinsa voimallista ja syntisen sydämen ovelle kovasti
kolkuttavaa ulosantia.

Mutta kun saarnamies Mooses Makkarainen astui sisään taloon, niin
havaitsi hän, että häävieraat tosin olivat saapuneet, mutta pitoja ei
oltu valmistettu. Ei ollut niin minkäännäköistä ruumiillista tarjoilua
tällä kertaa tultu hommanneeksi. Puhumattakaan nyt niin korkeista
asioista kuin lihapullista ja rusinasopasta, ei ollut edes kahvia ja
korvapuustejakaan.

Silloin aukenivat saarnamies Mooses Makkaraisen silmät suuremmiksi
kuin ne koskaan olivat saarnatessa olleet, ja hän tajusi, että hänen
vanha riitaveljensä sielunvihollinen, jolle hän oli niin monet kuumat
löylyt P:mäenkin kylässä valmistanut, oli päässyt voitolle ja takonut
P:mäen kylän kaikki kolmisensataa sielua saituuden kahleisiin. Ja hänen
haamunsa muuttui, ja hän antoi ytimekkäällä tavallaan ent. laumansa
ymmärtää, että heidän välinsä ovat nyt rikki, ja että hän jättää koko
kylän siihen pimeyden kuiluun, johon se taimotahallaan on syöksynyt.
Pimeyden pääruhtinas saa hänen puolestaan mellastaa P:mäellä, niin että
häntä huiskuu ja kaviot kopisevat, hän ei pane tikkua ristiin moisen
joukon puolesta, joka ennemmin saattaa sielullensa vahingon kuin uhraa
sen hyväksi pari pannullista kahvia ja korillisen korvapuusteja.

Jättäen p:mäkeläiset katselemaan pitkin nokanvarsiaan kääntyi
saarnamies Mooses Makkarainen ovelta ja matkusti toiseen kylään
katsahtamatta kertaakaan taakseen.

Me puolestamme annamme p:mäkeläisten kernaasti jäädä pannaan. Jos me
olisimme olleet Mooses Makkaraisen asemassa, niin olisimme menetelleet
samalla tavalla. Sillä p:mäkeläisten nahkiintuneitten sielujen
parkitseminen on varmaankin siksi ikävää hommaa, ettei siihen kukaan
viitsi kuivin suin ryhtyä.

Tietysti Mooses Makkarainen tässä taistelussa kuitenkin lopuksi
voittaa. Riihtä tappavan härjän suuta ei niinkään vain sidota tänä
sanomalehtien ja yleisen lukutaidon aikana, ja kun ei kukaan muukaan
saarnamies ole halukas ryhtymään epäkiitolliseen hommaan P:mäen
kylässä, niin saavat he luvan vielä tomussa ja tuhkassa konttien anoa
rauhaa Mooses Makkaraiselta.

Sekä suorittaa tuntuvan sotakorvauksen ei vain kahvissa ja
korvapuusteissa vaan myöskin lihapullissa ja rusinasopassa.

(1921.)




SPIRITISTISIÄ ISTUNTOJA ENONKOSKELLA


Lukuunottamatta sitä spiritismiä, joka on lääkeopillisella nimellään
tunnettu Spiritus rectificatissimuksena ja jolla käytännöllisessä
elämässä on Enonkoskellakin useita erilaisia kansanomaisempia lempi- ja
hyväilynimiä, eivät enonkoskelaiset ole aikaisemmin tutustuneet siihen
varsinaiseen spiritismiin, jolla on paljon kannattajia niin Englannissa
kuin muissakin suurissa sivistysmaissa.

Mutta äskettäin ilmestyi Enonkoskelle hieman umpimielisen ja suljetun
näköinen mieshenkilö, joka tuntui katselevan aineellisen olevaisuuden
rajapyykkien tuolle puolen, ja kun enonkoskelaiset maan tapaa
noudattaen kysyivät, kuka vieras on ja mistä hän tulee ja kuka hänen
isänsä oli ja vieläkö vanhukset elävät ja paljonko hänellä on palkkaa,
niin ilmoitti muukalainen olevansa spiritistinen meedio.

Enonkoskelaiset miettivät tätä vastausta ja mutisivat, että vai niin,
hm...

Spiritisti huomasi enonkoskelaisten tuijotuksesta lattianrakoon,
etteivät enonkoskelaiset olleet vielä päässeet perille spiritismin
aakkosista, jonka vuoksi hän lisäsi, että spiritistinen meedio
on sellainen erikoisilla salaperäisillä ominaisuuksilla ja
luonnonlahjoilla varustettu henkilö, joka saa pöydät ja tuolit
liikkumaan tahtonsa mukaan.

— Ahaa! sanoivat enonkoskelaiset kirkastunein katsein, mutta lisäsivät
hetken perästä, että kaikilla enonkoskelaisilla, alle vuoden vanhoja
lapsia lukuunottamatta, oli samanlainen kyky. Enonkoskelaiset kertoivat
liikuttelevansa joka päivä pöytiä ja tuoleja ja kysyivät, että olivatko
siis kaikki enonkoskelaiset spiritistisiä meedioita?

Oikea spiritisti hymyili tällaisille lapsellisuuksille tosin hieman
halveksivasti, mutta kuitenkin anteeksiantavasti, ottaen huomioon
enonkoskelaisten materialistisen tietämättömyyden salaperäisistä
henkimaailman ilmiöistä, ja ryhtyi laajemmin selittämään asiaa.

Hän ilmoitti, etteivät enonkoskelaiset suinkaan ole spiritistisiä
meedioita, eivätkä nykyisellä kehitysasteellaan sellaisiksi koskaan
tulekaan. Sillä oikea spiritisti on vain sellainen, joka voi liikutella
pöytiä ja tuoleja ilman mitään aineellista kosketusta, yksinomaan
henkisten voimien avulla.

Enonkoskelaiset katsahtivat silmät kunnioituksesta pyöreinä
spiritistiin, mutta käytännöllisinä ihmisinä eivät he kuitenkaan
voineet olla vielä kysymättä, mitä hyötyä sellaisesta tuolien ja
pöytien liikuttelemisesta henkisten voimien avulla voisi olla.

Kärsivälliseen ja lempeään tapaansa jatkoi spiritisti asian
selittämistä, ja enonkoskelaiset tulivat tietämään, että he
spiritististen pöytätanssien ja koputusten avulla voisivat päästä
yhteyteen henkimaailman ja edesmenneitten enonkoskelaisvainajien kanssa.

Nyt alkoivat enonkoskelaiset käsittää asian, ja talosta taloon levisi
sana, että Enonkoskella on spiritisti, joka saa pöydät leijailemaan
tyhjässä ilmassa ja manaa kuolleet enonkoskelaiset kertomaan
koputuskielen avulla terveisiä ja kuulumisia Tuonelan tuvilta.

Enonkoskelaisista alkoi asia tuntua juhlalliselta, jopa
peloittavaltakin, niin etteivät enonkoskelaiset mielellään liikkuneet
lyhyen talvipäivän mailleen mentyä yksin ulkosalla edes omissa koti
nurkissaan, koska heistä tuntui siltä kuin voisi joku jo ammoin
haudattu sukulainen tai tuttava millä hetkellä tahansa pistää
aavemaiset kasvonsa näkyviin nurkan takaa ja kuiskata: »iltaa!»

Mutta spiritisti kutsui joukon asianharrastajia spiritistiseen
istuntoon, ja asianharrastajat kokoutuivat sekä uteliaina että
pelokkaina tähän outoon ja kammottavaan tilaisuuteen.

Kun alkuvalmistukset oli tehty, ja spiritisti oli läsnäolijoille
selittänyt, mitä heidän oli tehtävä, istuutui spiritisti läsnäolevien
kera pöydän ympärille, ja enonkoskelaiset muodostivat meedion kanssa
piirin tarttuen toistensa käsiin, jotka tuntuivat kylmänkosteilta.

Eikä ollut huoneessa muuta valaistusta kuin ulkona talvisella
pakkastaivaalla loistavan kuun kalpea, haaveellinen valo.

Spiritisti ummisti silmänsä ja tuntui vaipuvan jonkinlaiseen
horrokseen, ja tuskallisen äänettömyyden vallitessa, jossa jokainen
kuuli oman sydämensä levottoman jyskytyksen, odottivat istunnon
osanottajat sitä suurta ja värisyttävää hetkeä, jolloin pöytä alkaa
itsestään kohota ilmaan, haamujen kädet hipaisevat läsnäolijoita ja
näkymättömien soittokoneiden säveliä kuullaan katon rajasta.

Minuutti kului toisensa jälkeen, kunnes pöytä vähän liikahti.
Jännityksestään huolimatta valppaat ja ovelat enonkoskelaiset huusivat
kuitenkin heti, että mitäs te sillä jalallanne... tässä pitää olla
rehellinen peli!

Spiritisti raotti väsyneitä silmiään ja sanoi, että hänen jalkansa oli
vain vahingossa sattunut pöydänjalkaan.

Ja sitten taas istuttiin ja odotettiin pöydän kohoamista ja henkien
koputuksia, mutta henget eivät tuntuneet olevan halukkaita rupeamaan
ajatustenvaihtoon enonkoskelaisten kanssa, ja mitä pöytään tulee,
niin ei se suostunut hievahtamaan millimetrinkään vertaa. Sillä oli
arvattavasti hyvä olla juuri siinä asennossa, jossa se oli.

Vihdoin huokasi meedio ja avasi silmänsä kysyen, mitä kuuluu ja
olivatko läsnäolijat huomanneet mitään erikoista, ja enonkoskelaiset
vastasivat, että rauha kuuluu, kiitoksia vain kysymästä, eikä ole
tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista.

Näin ollen julisti spiritisti istunnon päättyneeksi ja selitti sitten
läsnäolijoille niitä syitä, jotka tällä kertaa olivat ehkäisseet
henkimaailman yhteyttä enonkoskelais-spiritistisen ryhmän kanssa.

Ennenkuin muutkin spiritistiset istunnot Enonkoskella olivat
epäonnistuneet, totesi spiritisti, että henkimaailman on erittäin
vaikea päästä kosketuksiin enonkoskelaisten kanssa, ja povattuaan
Enonkosken tyttärille hyvää avio-onnea poistui hän Enonkoskelta muille,
toivottavasti henkevämmille paikkakunnille.

Mutta enonkoskelaiset jatkavat kuitenkin spiritistisiä harjoituksia,
ja jos paikkakunnalla ilmestyy oma meedio, niin saamme kukaties kuulla
vielä kummia Enonkoskeltakin.

(1922.)




LUONNOLLISEN NÄKÖINEN MUSTALAINEN JOENSUUN TEATTERISSA


Mekin olemme aikoinamme ottaneet tulisieluisesti osaa Joensuun
vilkkaaseen teatterielämään, vaikka siitä on jo niin pitkä aika,
ettemme viitsi sitä sanoakaan.

Ja me voisimme, jos tahtoisimme, kertoa lukijoille eräitä mojovimpia
teatterimuistojamme, saada lukijan nauramaan niin, että hänen
housunkannattimensa katkeaisivat, eikä hän saisi ensi yönä unta.

Mutta osaksi ovat nämä muistot sitä laatua, ettei niitä aivan kaikkia
voisi kernaasti esittää painetussa sanassa muuten kuin kierrellen
ja kaarrellen, ja toiseksi osaksi meillä on vähän kiire juuri tällä
hetkellä, sillä me olemme lähdössä tasavallan muiden ylimysten kanssa
»Väinämöisellä» Hankoon, niin ettemme ehdi pitkiin juttuihin.

Mutta hiukan kuitenkin.

Juu, Joensuun teatterissa pelattiin tammikuulla erästä
»Preciosa»-nimistä laulunsekaista näytelmää. Meillä ei ole kunnia
tuntea tätä draamakirjallisuuden tuotetta, mutta kovin »dundeellinen»
se kuuluu olevan, ja suuri mustalaisleirikin siinä on.

Joensuulaiset saivat päähänsä, että tähän leiriin olisi saatava
ainakin yksi _oikeakin_ mustalainen, ja kun Joensuunkin puolessa on
kotitarpeiksi tätä tummaveristä, levotonta heimoa, niin löydettiinkin
pian eräs tarkoitukseen sopivalta näyttävä mustalainen, joka oli niin
mustalaisen näköinen kuin vain mustalainen voi olla.

Tästä mustalaisesta tehtiinkin sitten »Preciosan» mustalaisleirin pää-,
yli- ja ukkomustalainen.

Mustalainen ryhtyi suurella asianharrastuksella ja palavalla
taiteenrakkaudella harjoittelemaan osaansa, ja mikäs konsti mustalaisen
olikaan esiintyä mustalaisen osassa.

Olihan hänellä siihen kieltämättä ilmeiset n.s. luonnolliset
taipumukset.

Mustalaisleirin muut jäsenet olivat näitä tavallisia Joensuun
valkolaisia, joiden naamat olivat jossakin määrin noetut, että hekin
näyttäisivät mustalaismaisemmilta.

Sitten tuli »Preciosan» jännityksellä odotettu ensi-ilta, ja
joensuulaiset vaelsivat vaimoineen ja lapsineen teatteriin.

Mustalaisleiri herätti katsojissa mieltymyksen tunteita. Tosin nämä
mustalaiset esiintyivät, kävelivät lavalla ja puhuivat ja lauloivat
hieman epämustalaisessa asussa, nimittäin »Simsonin ja Delilan»
avohihaisissa israelilaispuvuissa, mutta menihän se mukiin niinkin,
eikä pikkuseikkoihin kannata kiinnittää huomiota.

Päähuomio kiintyikin luonnollisesti itse mustalaisiin ja varsinkin
siihen nimenomaiseen ukkomustalaiseen, oikeaan mustalaisten
mustalaiseen, ja pian alkoikin katsomossa kuulua hillittyä sipinää:

— Kahtokeehan tuota yhtä!

— Jopa s'oon osanna laittoo ihtesä hyvästi!

— Niin s'oon kun mustalainen kuuna päivänä.

— On. Se on oikeen luonnollisen näköinen...

Mustalainen suoritti osansa kunniallisesti ja oli loppuun saakka
luonnollisen näköinen, vaikka hän ei ollut ensinkään noennut naamaansa.

Suljemme kunnioittavimmin tämän joensuulaisen aatteen johtaja Kaliman
suosiolliseen huomioon ja harkintaan.

(1922.)




MINKÄTÄHDEN VIMPELIN MIEHIÄ NIIN HIRVEÄSTI HAUKOTUTTI


Vimpelin miehet olivat matkalla, ja kun sitä matkaa tehtiin ja tehtiin,
niin jouduttiin siten Alajärvellekin. Ja kun pimeäkin oli tullut, niin
mentiin erääseen majataloon yöksi.

Siellä sitten istuttiin ja tarinoitiin toistensa ja talonväen kanssa
klo 11:n tienoille, ja sitten rupesi raukaisemaan, jonka tähden mentiin
nukkumaan matkustavaisille valmistettuihin vuoteisiin.

Vimpelin miehet nukkuivat kohta kuin tukit, ja heidän kuorsauksensa
oli kuin myllynkivien jyrinä. Ja sikeästi nukuttuaan heräsivät he
siihen, että talonväki hääri ahkerasti tavallisissa aamuaskareissaan.
Sitä keitettiin kahvit ja lypsettiin lehmät ja meijeröitiin maidot
ja ruokittiin elukat, niin että sen kuin yksi vilske kävi. Eivätkä
Vimpelin miehetkään, vaikka heitä tuntuikin vielä nukuttavan,
viitsineet esiintyä unikekolaisina vieraassa pitäjässä ja alentaa siten
Vimpelin arvoa aamunvirkkujen alajärveläisten silmissä, vaan kömpivät
ylös ja pukivat ylleen ja läksivät tupaan tarinoimaan taas talonväen
kanssa, samalla kuin kätevä naisihminen meni kamariin korjaamaan
vierasten vuoteet, niin että höyhenet vain tyynyistä pölisivät.

Sitten keitettiin puuroa ja syötiin vahvasti, ja Vimpelin miehet
istuivat rahilla takan vieressä ja haukottelivat hirveästi ja
ajattelivat, että mikähän heitä tänäpänä niin nukuttaa.

Mutta syötyään puuronsa katseli talonväki ulos ikkunasta ja sanoi,
että mikähän lie tänään, kun kaikki tuntuu siltä, kuin olisi maailman
meno vähän luiskahtanut raiteiltaan. Noissa naapuritaloissa nukkuvat
kuin karhut, ei näy mistään edes valoa vielä, vaikka ylösnousun aika
olisi ammoin jo ollut. Eikä tuo päiväkään näytä rupeavan lailliseen
aikaan valkenemaan. Sekin on myöhästynyt. Puhumattakaan noista perhanan
päivämiehistä, jotka eivät vieläkään tule kaivontekoon, vaikka
tietävät, miten kiireellistä se olisi. Ja entäs palvelustyttö! Se kun
meni naapuriin yöksi. Ja nyt se siellä nukkuu ja nukkuu, eikä tule koko
päivänä kotiin.

Vimpelin miehet kuuntelivat näitä puheita tylsähköinä ja haukottelivat
aina vähän päästä, niin että leukapielet natisivat.

Mutta viimein sanoi majatalon isäntä, että tämähän on hittoa. Koko kylä
makaa, vaikka kello käy jo yhdeksättä, eikä päiväkään ala sarastaa.

Ja isäntä katsella muljotti vanhaan uskolliseen seinäkelloon, joka
rauhallisena käydä raksutteli mustalla seinällä.

Silloin se talon vanha ja yhtä uskollinen Maija-Reeta, sanoi, että
mahtoikohan hän pyöritellä liian paljon noita kellonviisareita. Hän kun
yöllä oli herännyt, niin oli kello pysähtynyt neljännestä yli 12:n, ja
kun Maija-Reeta ei voinut tietää, kuinka kauan kello oli seisonut, niin
oli hän arviokaupalla vääntänyt kellon näyttämään puoli seitsemää. Ja
sen mukaan sitä sitten oli noustu seitsemältä ylös.

Kuultuaan Maija-Reetan selityksen alkoi talonväki raapia päätään, ja
raavittuaan tarpeeksi asti meni talonväki vielä vähän nukkumaan, mutta
koska Vimpelin miesten vuoteet jo oli korjattu, niin istuivat Vimpelin
miehet edelleen rahilla siellä takan luona torkkuen ja haukotellen.

Jonkin ajan kuluttua nousi talonväki taas virkistynein mielin ylös,
ja talossa syntyi jälleen toimelias touhu ja elämä, ja jo alkoi
päivänrantakin vähän ruskottaa Alajärven Pynttärinniemen — vai onko se
niemi? — takamailta. Ja seinäkello osoitti puolta yhtä.

Emäntä justiin hämmenti maitopataa, kun naapurissa yötä ollut
palvelustyttö tuli tupaan ja ihmetteli, että täälläpä ollaan varhaisia.
Kun hän juuri läksi naapurista niin kello oli vasta 5 aamulla.

Emäntä hämmenti vain maitopataansa ja vastasi rauhallisesti, että
mitäpä tämä... hän on jo lehmätkin lypsänyt, ja sitäpaitsi toiseen
kertaan tänä päivänä. Niinkuin kaikki muutkin työt on tehty. Ja einekin
on syöty. Niinkuin näet, on siellä puuroa pöydällä, ja illalla oli
perunoita, niinkuin muistat.

Ystävämme Vimpelin mies kertoo, että »piika päästi helapäisen naurun ja
meni ulos, ehkä vähän meitä häpesi».

Sitten arvelivat haukottelevat Vimpelin miehet, että kai tästä mekin
joudamme lähtemään, ja hetken perästä jatkoivat he puolinukuksissa
matkaansa eteenpäin toisia majataloja ja toisia seikkailuja kohti.
Matkallaan näkivät he, että muissakin Alajärven taloissa tehtiin jo
ylösnousua, joten se oli kolmas ylösnousu, minkä he joutuivat sinä
aamuna näkemään.

Vimpelin miesten suu vetäytyi nauruun heidän sitä ajatellessaan, mutta
hymyn keskeytti pitkällinen haukotuskohtaus.

(1923.)




KARVAISET PIKKUÄIJÄT OLLEET SUURESSA VAARASSA SIPPOLASSA


Oli siis tullut jouluaatto 1922 Suomen kansalle ja Sippolan pitäjälle,
ja kansa totuuden ja runon kotimaassa ja Sippolan pitäjässä oli
pystyttänyt joulukuuset ja sytyttänyt kynttilät ja ruvennut heleällä
äänellä laulamaan vanhoja kauniita joululauluja.

Niin myös eräässä Sippolan pitäjän syrjäkylän talossa kylän laidassa
metsän reunassa oli tehty ankarat ja perusteelliset jouluvalmistukset
ja hankittu runsaasti syötävää, mutta eritoten juotavaa, ei ainoastaan
kotimaista, vaan myöskin Viron veljeskansan aikaansaannoksia. Ja talon
lukuisat sukulaiset olivat saapuneet näihin lupaaviin joulukesteihin,
ja kun hevoset oli riisuttu ja viety talleihin syömään kauroja ja
heiniä, ja vieraat olivat käyneet sisälle ja asettuneet taloksi ja
saaneet tehokkaat suunavaukset ja nauttineet vielä jonkin aikaa
hyvästä sydämestä ja lämpöisestä kädestä tarjottua joulukestitystä,
alkoi talossa vallita jouluhumu, joka muistutti hälinää Belsasarin
hovin juhlasalissa Hänen Majesteettinsa ollessa hyvällä tuulella,
sillä erotuksella kuitenkin, ettei mitään irtonaista kättä ilmestynyt
kirjoittelemaan tuvan seinälle mene-tekeleitä.

Ja mieliala kohosi yhä korkeammalle, ollen lopulta, ainakin orsien
tasalla, ja silloin aukeni tuvan ovi, ja niitä karvaisia pikkuäijiä
alkoi lappautua sisään.

Niitä tuli ensin yksi, karvainen ja pieni ja musta ja pitkäpartainen,
ja sumuiset silmät alkoivat pyöriä talonväen päässä, ja meteli tuvassa
vaikeni, ja sitten tuli ulkoa tunkeutuvan huurun seassa tupaan toinen
pitkäpartainen ja karvainen ja musta pikkuäijä, ja kylmä hiki kohosi
talon vieraitten punoittaville ja kuumille otsille levittäen niille
jonkinverran viileyttä. Mutta jouluyön pimeydestä ilmestyi tuvan ovelle
kolmas pitkäpartainen ja karvainen pikkuäijä, kuitenkin vaihteen vuoksi
yhtä kaamean valkoinen kuin edelliset olivat olleet peloittavan mustia.

Kauhistunut talonväki vieraineen karkasi mölisten ylös ja kaatoi lasit
ja aikoi ensin paeta tuvasta ikkunoista ja toisesta ovesta jättäen
juhlahuoneiston karvaisten kyöpelien haltuun, ja heikoimmat vaipuivat
polvilleen ja alkoivat katua syntejään ja muistella tilaisuuteen
sopivia rukouksia, mutta eivät tässä hädässä saaneet kokoon muuta
kuin että »lapsi olen laulavainen... viis kertaa seitsemän on
kolmekymmentäseitsemän...»

Ja neljäs pieni karvainen äijä työntyi tupaan, ja koko ovensuupuoli
näytti täyttyvän karvaisista, mustista ja valkeista ja kirjavista
pikkuäijistä, mutta silloin eräs rohkeimmista ja eniten Viron
veljeskansan virvoituksia nauttineista hyökkäsi karjuen karvaisia
paholaisia kohti, ja koko talonväki vieraineen syöksyi tämän esimerkin
rohkaisemana perässä ja ryhtyi häätämään pimeyden valtakunnan edustajia
ulos tuvasta.

Ja hiidenväki läksi pelosta huutaen ja kaviot kopisten livistämään
pakoon talonväen syöksyessä kammottavasti kiroillen ja lyhtyjä ja
kirveitä ja uunikoukkuja käsiinsä temmaten ajamaan heitä takaa.

Naapuritalossa vietettiin jouluaattoa levossa ja rauhassa, kun eräs
niistä pienistä koulupoika- ja tyttöjoulupukeista, jotka olivat
aikaisemmin illalla kiertäneet laulellen talosta taloon ja saaneet
hyvän vastaanoton ja osansa jouluhyvyyksistä, itkien ja parkuen,
rohtiminen parta kyynelistä märkänä, juoksi tupaan ja rukoili, että
tulkaa hyvät ihmiset auttamaan, tuossa toisessa talossa tappavat kaikki
joulupukit!

Toiset joulupukit olivat sillävälin kätkeytyneet mikä minnekin.
Eräs pojista oli päässyt pakoon riihen alle ja kuuli sieltä, sydän
vapisten, kuinka talonväki lyhtyineen ja kirveineen ja uunikoukkuineen
etsi sadatellen ja toinen toistaan kirouksilla rohkaisten karvaisia
pikkuäijiä vakuuttaen, että ellei muuten piisata tapahtuvassa
ratkaisevassa taistelussa, niin tuodaan kiväärit ja haulikot esille.

Mutta jo joutui apua joulupukeille naapuritalosta, mistä joukko nuoria
miehiä kiiruhti paikalle pelastamaan joulupukkeja. Apujoukko tapasi
talonväen vieraineen raivoissaan ja peloissaan ja hyvässä hönössä
mekastamassa pihalla, eivätkä apuuntulleet tahtoneet millään saada
talonväkeä uskomaan, että joulupukit olivat käyneet toisissakin
taloissa ja olivat vain oman kylän nuorta väkeä.

Vihdoin saatiin talonväki senverran rauhoittumaan, että joulupukit
uskalsivat ryömiä esille kätköistään ja livistää kotiinsa, ja talonväki
vieraineen palasi voitollisesti sisään ryhtyen jatkamaan hetkiseksi
keskeytyneitä pitojaan.

Sitten vallitsi jälleen joulurauha Sippolassa ja sen syrjäkylissä.
Ainakin ulkoisalla.

(1923.)




SEPÄN LEHMÄ


Tapasimme erään heinäveteläisen ja kysyimme, että mitäs sitten muuta
kuuluu? Heinäveteläinen katseli arvostelevasti pöytäämme, jolla oli
taiteellisessa epäjärjestyksessä pari kiloa maaseutuäänenkannattajia ja
mustepullo ja liimapullo ja musteenkuivaaja ja puolitoista kynänvartta,
ja sanoi sitten rauhalliseen heinäveteläiseen tapaansa, että mitäpäs
sinne muuta kuin alenevien hankien humahtelemista ja renkimiesten
rekilauluja. Ei ole sattunut erikoisia... sen seppä Turtiaisen lehmä
kyllä putosi suohon viime kesänä, mutta sekin saatiin lopuksi ylös,
niin ettei siitäkään tulisi uutista.

Mitenkäs se seppä Turtiaisen lehmä sinne suohon?

— Ka, miten lie, vahingossa eikö lie polkaissut pehmeeseen.

Se kun on se sepän mökki ja paja siellä lammen rannalla, ja toisella
rannalla on se Ratilaisen poikien talo, ja sitten lähtee, suo siitä
lammen päästä.

Seppä niitä viikatteitaan kalkutteli ja alkoi sitten ounastella, että
sekö lempo siinä on, kun ei se lehmä tule kotiin, vaikka johan se olisi
aika.

Eikä siitä sepän auttanut muuta kuin lähteä lopuksi hakemaan lehmäänsä,
ja lähtiessään kiroili, että on se kanssa yksi juutas, oikea
iskariotti. Joko lienee taas yhtynyt talon karjaan...?

Suosta se seppä sen lehmänsä lopulta löysi.

Sepälle hätä käteen, sillä lehmä oli hyvä lehmä, ainakin noin niinkuin
sepän lehmäksi, ja seppä ryntäsi heti suolle ja lehmän sarviin — sillä
on sarvet, se on sitä rotua — ja sitten olivat ne upota yhdessä, seppä
ja lehmä.

Pyörivät siinä silmät sepän jos lehmänkin päässä, mutta seppä kun
sentään aina on seppä, niin se pääsi lehmän sarvista kiinnipitäen
ponnistautumaan kannattavalle mättäälle, niin ettei toki vielä lähtö
tullut. Mutta lehmä siinä nujakassa painui vielä syvemmälle suohon.

Seppä hätäpäissään kantoi puuta ja muuta portaaksi sen lehmän ympärille
ja alkoi kiskoa lehmäänsä ylös vuoroin päästä ja vuoroin hännästä,
mutta ei se auttanut, vaikka onkin vahva mies tämä seppä Turtiainen,
ikäisekseen.

— Meneehän nyt... menee se rietas, ja minä jään lehmättömäksi, ajatteli
seppä pyyhkien hikistä naamaansa nokisilla ja mutaisilla käpälillään.

Mutta samassa seppä muisti, että onhan tässä talo lähellä, kivenheiton
tai parin päässä, ja seppä alkoi huutaa apua. Lehmäkin rupesi aatteen
kannatukseksi mölisemään, ja seppä huusi sille välillä, että mölise
nyt vietävä kerrankin, et sinä ole ennen näin totisessa asiassa
mölissytkään. Levätessään seppä kuulosteli, eikö apua jo alkaisi
kuulua, mutta muuta ei kuulunut kuin minkä välistä lehmän mölähdyksiä.

Sitten seppä taas huusi, että tulkaa auttamaan, täällä on kaksi sielua
menossa, mutta ei tullut apua.

Silloin seppä näki, että jos apu vielä viipyy kymmenen minuuttia tai
viisitoista, niin sitten saa sanoa hyvästi lehmälle ja terveisiä
ja kiitoksia seurasta, ja vilkaistuaan levottomasti vielä kerran
lehmäänsä, jolla silmät jo hyvin pahasti naljottivat päässä,
läksi seppä hyppiä harppimaan mättäältä mättäälle ja kuivalle
päästyään juoksemaan Ratilaisen poikien taloa kohti. Ja huusi vielä
juostessaankin.

Parissa kolmessa minuutissa oli seppä perillä ja töytäisi tupaan,
jossa istui puolenkymmentä miestä aivinaisillaan ja tupakoiden ja
syljeskellen ja heinäveteläisiä asianhaaroja ja elinkysymyksiä
käsitellen, ja joku huomautti, että seppähän se... mitäs tälle sepälle
kuuluu?

Seppä oli niin hengästynyt, ettei aluksi saanut sanaa suustaan, mutta
sitten kun alkoi saada niin sanoi, että: »tiällä työ istutta niinku
hele—tissä... ettekö työ kuullunna, kun minä huusin apuu, niin jotta
maha oli haleta?»

Ratilaisen talon miesväki tupakoi ja syljeskeli mietteliäänä
kiinnittäen huomiota sepän kuraiseen ja mutaiseen ulkoasuun, ja vihdoin
joku myönsi:

»Kyllähän myö kuultiin, kun sinä huusit, mutta myö arveltiin jotta jos
ois ensin käyvä saunassa ja sitten männä kahtomaan, onko sinulla mikä
hätänä, kun niin kovasti huuvat...»

Seppä ilmoitti, mikä oli hätänä, ja Ratilaisen pojat ja muut miehet
sanoivat että: männään sitten nostamaan se sepän lehmä, jos se on niin
kiireellinen.

Se lehmä nostettiin miesvoimalla, ja henki siinä vielä oli, ja sitten
läksivät Ratilaisen miehet saunaan.

(1923.)




MÄNTYHARJUN KUMMITUS


Koska päivät tulevat yhä pidemmiksi ja illat ja yöt sikäli lyhyemmiksi,
rohkenemme kertoa asiasta lukijalle. Lukija on kuitenkin ystävällinen
ja koettaa olla illalla nukkumaan mennessään ajattelematta tätä
seikkaa, ettei tulisi levoton yö.

Eräässä talossa Mäntyharjun Valtolassa majaili viime joulun seudussa
joitakin »eri uskon lahkolaisia» noin viikon päivät, ja olisivat
kernaasti olleet kauemminkin, nähtävästi mieluimmin koko ikänsä, ellei
talonväki olisi lopuksi kyllästynyt heihin ja taluttanut heitä ovelle
ja potkaissut heitä ahteripeiliin ja sanonut, että lahkolaiset ovat
hyvät ja menevät nyt Hiiden Pisaan eivätkä tule koskaan enää takaisin.

Mäntyharjun ja naapuripitäjien kansa kertoo, että lahkolaiset tultuaan
täten ulosriepoitetuiksi ja ulkonaiseen pimeyteen heitetyiksi olisivat
kääntyneet vielä kerran taloon päin ja kohottaneet kätensä ja kironneet
talon ja kaikki, mitä siinä oli, kivijalasta uuninpiippuun asti. Ja
ilmoittaneet, että kyllä me tämän vielä kostamme, ja kyllä te tämän
vielä nahoissanne tunnette, te Belialin lapset!

Olipa tämän seikan laita kuinka tahansa, niin varmaa ainakin on, että
viikon kuluttua siitä, kun lahkolaiset oli ajettu kilometritehtaalle,
huomasi talonväki eräänä päivänä näkymättömän olennon kantaneen
saunankiukaan keskelle talon pihaa. Kun talonväki oli katsonut tätä
ihmettä suu ja silmät auki, kantoi näkymätön kiuaskivet takaisin
saunaan latoen ne siellä eri nurkkiin useammiksi pikku kiukaiksi.

Lukija ja suuri yleisö suvaitkoot huomata, ettei tämä ole mitään
keksittyä kaunokirjallista jännitysromaania, vaan täyttä totta. Siitä
puhuu tällä hetkellä ei vain koko pitäjä ja kihlakunta, vaan koko
se puoli Suomea Kotkaan asti, ja me olemme nähneet asiasta aivan
vakavia mainintoja materialistisen maailmankatsomuksen omaavissa
sosialistilehdissäkin. Mutta jatkakaamme kertomusta.

Kerran kun kummitus taas mylläsi saunassa, sanoi talon poika, että
kyllä tästä nyt loppu tehdään, ja latasi kiväärin kovilla panoksilla ja
läksi saunaan.

Saunan ovella hän jonkinverran pamppailevalla sydämellä tähtäsi
sinnepäin, missä kuuli kummituksen kupsehtivan, ja kummituskin
ajatteli, että jokohan tuo vietävä pamauttaa?

Pamauttihan se.

Mutta samalla kuuli poika näkymättömän olennon raivostuneella äänellä
karjaisevan:

— _Ampuappas toisen kerran!_

Ja se aikamiespoika ei ampunut toista kertaa, vaikka patruunoita
olisi kyllä ollut, vaan peräytyi varsin kohteliaasti ja hyvässä
järjestyksessä saunan luota ja meni sisään ja ripusti vähin äänin
pyssyn seinälle ja rupesi nukkumaan ja veti peiton korkealle päänsä yli.

Kerran päivällä luuli talon palkkapiika nähneensä sen haamun ja kertoi
silmät pystyssä ja änkyttäen, että »piru se on, sen ihon peite oli
karvainen, ja ikenet olivat irvissä». Tätä selostusta ei kuitenkaan
ole yleisemmin uskottu, vaan arvellaan palkkapiian peloissaan nähneen
olemattomia.

Aikansa saunassa oleskeltuaan ja metelöityään siirtyi Mäntyharjun
kummitus talon asuinhuoneisiin kantaen tullessaan pihasta havuja
isot läjät tuvan lattialle ja ruveten sitten häiritsemään talonväkeä
kaikenlaisilla koiruuksilla. Kun esim. talon emäntä keskellä päivää
kirnusi, niin heitti rietas kirnun emännän käsistä lattialle, ja
kirnuun ilmestyivät palvelijattaren törkyiset navettakengät, niin että
vointekeminen jäi sillä kertaa sikseen. Ja taas toisen kerran, vähän
myöhemmin, kun talon koko väki oli sisällä, ilmestyi voita lattialle,
ja kaksi likaista kenkää hankasi sitä lattian pintaan.

Silloin isäntä pelosta vapisten turvautui raamattuun ajatellen, että
jos jumalansana auttaisi, ja alkoi tärähtelevällä äänellä lukea sitä,
mutta heti temmattiin kirja hänen kädestään ja paiskattiin nurkkaan, ja
uunista alkoi tulla kiviä ja savea isännän silmille.

Kummituksen elämöimistä on käynyt katsomassa suuret ihmisjoukot, jotka
voivat vakuuttaa kaiken tämän ja paljon muuta todeksi, ja jollei lukija
vähemmällä usko, niin matkustakoon itse Mäntyharjun Valtolaan, kyllä
siellä talo neuvotaan. Spiritisteillä olisi myöskin tässä kiitollinen
tilaisuus, jonka pyydämme täten kiinnittää heidän huomioonsa.

Hengenmiehiäkin on pyydetty manaamaan häijyläista, ja piispallekin
kerrotaan kirjoitetun, mutta mikään ei ole auttanut. Talonväki on
kuluneen talven aikana saanut nukkua niukasti, kun jyrinä ja meteli
on alkanut klo 7 i.p. ja kestänyt puoleen yöhön, tuonne klo 11—12
korville. Talon isäntä on nyt aikeissa myydä talonsa, jossa ei oikea
omistajakaan rauhaa saa, mutta toinen asia on, onko hänen helppo saada
ostajaa.

No mitäs te nyt tähän sanotte? Voitte näin matkan päästä sanoa sitä
taikauskoksi, mutta menkääpäs sanomaan sitä Mäntyharjun Valtolassa,
niin saatte näkymättömästä, mutta erittäin anteliaasta kädestä vasten
pläsiänne savea ja poroa ja ryöttöisiä navettalapikkaita.

Mutta tulipa eräänä iltana taloon kaksi reilua reisusälliä pyrkien
taloon yöksi, ja isäntä vähän melankoolisesti sanoi, että kyllähän
hänen puolestaan saa yötä olla, mutta kun vieraat näkyvät olevan
vieraspaikkakuntalaisia eivätkä tiedä asianlaitaa, niin kertoi isäntä,
että niin ja niin se nyt on ja että kyllä täällä tulee yörauha
häirityksi, niin vierailta kuin talonväeltäkin.

Reisusällit nauraa hehettivät ja katsahtivat toisiinsa, että
oikeinkohan tuo tosissaan puhuu, ja selittivät sitten hyväntuulisesti,
»etteivät he pelkää piruja eivätkä puruja».

No, he jäivät siis yöksi. Ja kun he olivat vähän aikaa olleet
vuoteella, alkoi tulla tuhkaa heidän jalkoihinsa.

Silloin sällit suuttuivat ja kirosivat että »heitäppäs vielä, p—le!»
ja silloin alkoi tulla kiviä ilmasta niin että nurkat paukkuivat, ja
silloin sällit keräsivät vähän vikkelästi kamppeensa hammasten lyödessä
loukkua, vaikka he olivatkin reiluja reisusällejä, jotka eivät pelkää
piruja eivätkä puruja, ja sitten läksivät sällit hyvän kiiruusti siitä
talosta.

Ja oli jo syvä yö ja kirkas kuutamo, ja siinä kuutamossa juoksi kaksi
kalpeaa reisusälliä myttyineen ja laukkuineen pitkin Mäntyharjun
Valtolan kyläntietä, vilkaisten silloin tällöin taakseen. Ja kuuhut
loisti heleästi ja sällit juoksivat keveästi, ja kolkuttelivat ovelta
ovelle, mutta missään ei ovea avattu, eivätkä sällit saaneet enää
sinä yönä uutta kortteeria, vaan saivat juosta aamuun asti talvisessa
kuutamoyössä.

Ja välistä täytyi aina vilkaista taakseen, kun tuntui ihan kuin olisi
joku juosta tassutellut kevein askelin heidän perässään.

Josta saamme sen hyödyllisen opetuksen, ettei ole hyvä ruveta
praakailemaan liian turskisti nykyaikaisten kummitusten kanssa.

(1923.)




KENTTIJÄRVELÄISTEN KARHU


Pari päivää ennen vappua saapui muutamaan Kuusamon pitäjän rajakylään
eräs naapurikylän ukko, joka kopisteli lumet pieksuistaan, pisti
tupakaksi ja ilmoitti nähneensä vereksiä karhunjälkiä Kenttijärven
selkosella.

Seuraavana päivänä läksi kylästä neljä ahavoitunutta miestä ankarasti
asestettuina ottamaan petoa hengiltä, ja liittyi sakkiin viidenneksi
eräs patrullimatkalla oleva rajavartiosotilas.

Nämä viisi miestä painelivat hehkuvin innoin karhun olinpaikkaa kohti,
mutta karhu, joka oli jo noussut talviunestaan, ei jäänyt vieraita
vastaanottamaan, vaan kuullessaan miesten lähestyvän läksi pakoon, niin
että puut metsässä rytisivät.

Miehet hiihtivät sen perässä minkä jaksoivat, ja karhu aina vilkaisi
taakseen ja paransi vauhtia, ja hurjaa peräkkäin kiiruhtamista jatkui
myöhäiseen iltaan.

Nähdessään, että oli turhaa sillä kertaa jatkaa pidemmälle takaa-ajoa,
huusivat miehet karhun jälkeen eräitä loukkaavia haukkumasanoja ja
poikkesivat Kenttijärven kylään yöksi jatkaakseen aamulla takaa-ajoa.

Mutta kun karhun metsästäjät aamulla varustautuivat lähtemään
uudelleen liikkeelle, keräytyivät Kenttijärven miehet synkkinä heidän
ympärilleen, ja kaikkein synkin kenttijärveläinen ilmoitti omasta ja
muiden kenttijärveläisten puolesta:

— Saatte jättää sen karhun tappamisen silleen... teillä ei ole siihen
mitään oikeutta — se on _meidän_ karhu!

Karhunhiihtäjät tuijottivat ällistyneinä toisiinsa ja vihdoin eräs
heistä sanoi matalalla äänellä:

— Emme me todellakaan tienneet, että se oli teidän kotieläimenne.

— Juu, kyllä se on meidän, vakuuttivat kenttijärveläiset innokkaasti.
— Täältä se meidän kylästä viime syksynäkin söi monta lammasta, ja me
olemme sitä jo pari kertaa koettaneet saada kiinni, ja meiltä se jäi
sinne samaan vaaraan, josta te nyt olette ajaneet sen pois.

Karhunhiihtäjät alkoivat jupista keskenään, ettei se tainnutkaan olla
vahingoksi, kun se karhun pahus pääsi karkuun, mutta samalla saapui
paikalle eräs kenttijärveläinen, joka oli synkemmän näköinen kuin
kaikki muut kenttijärveläiset yhteensä.

Tämä kaikkein synkin kenttiläinen katseli karhunhiihtäjiä vihaisemmin
kuin karhu itse, astui lopulta rajavartiosotilaan eteen ja sanoi
tuimasti:

— Nämä neljä miestä minä tunnen, mutta teitä en tunne... tulin
vaatimaan teiltä korvausta siitä karhusta.

Se sotilas ei oikein ymmärtänyt, mitä se vihaisesti katseleva
kenttiläinen tarkoitti, ja vastasi jotain siihen suuntaan, »ettei
karhusta saa tapporahaa, ennenkuin se on tapettu ja ettei hän myöskään
maksa niitä lampaita, kun ei ole niitä syönytkään».

— En minä nyt sitä tarkoittanut! sanoi se kenttiläinen halveksivalla
äänellä ja oli edelleenkin vihaisen näköinen. — Mutta jos te olette nyt
peljättäneet sen meidän karhun rajan toiselle puolen, niin vaadin minä
teille edesvastausta!

Sanoi ja sylkäisi.

Siitä oli leikki poikessa aivan tarkkaan.

Kenttiläiset seisoivat nyt uteliaassa piirissä karhunhiihtäjien
ympärillä, mutta tasavallan sotilas, jonka ei ole lupa pelätä
pirujakaan, ei ainakaan pienempiä, hymyili vain ja kehui tuntevansa
»lakipykälät», mihin vihainen karhunpeljätyskorvauksen karhuaja
ylpeästi vastasi tuntevansa hänki »omansa».

Neuvotteluja jatkamalla päästiin kuitenkin lopulta jonkinlaiseen
sovintoon, eivätkä kenttiläisetkään sitten enää puhuneet
vahingonkorvauksesta, vaikka heidän oma rakas karhunsa juoksikin ryssän
rajalle päin, niin että pakarat hetkuivat.

Tästä asioiden suotuisammasta käänteestä rohkaistuneena ehdotti
nyt eräs hiihtomiehistä, että perustettaisiin eräänlainen yhtiö ja
solmittaisiin yhteinen liitto karhun tappamiseksi, koska kerran kaikki
ovat ajaneet samaa karhua, mutta se vihaisesti katsonut mies sanoi
valittavalla äänellä, ettei hän voi suostua siihen, koska se on niin
pieni ja laiha karhu, painaneeko enempää kuin 50 kiloa, eikä niistä
rahoistakaan tulisi miestä päälle kuin vaivaiset 100 mk. Ei se vetele.

— Niin, menkää te vain kotiin, sanoivat kenttiläiset, kyllä me pidämme
huolen siitä karhusta, ja ne viisi miestä läksivät hiihtämään takaisin
asuinsijoilleen ja neuvoivat lähtiessään kenttiläisiä, että jos saatte
taas sen karhunne kierrokseen, niin rakentakaa aita sen ympärille
ja pankaa aidanseipääseen taulu, mistä vieraat näkevät, että se on
teidän karhunne. Sen parempi, jos merkitsisitte ne karhunne omistajien
merkeillä niinkuin porotkin.

Kenttijärveläiset kuuntelivat näitä hyväntahtoisessa, mielessä
annettuja neuvoja äänettöminä lausumatta niistä edes kiitoksia, minkä
jälkeen he läksivät etsimään karhuaan ja kuuluvatkin löytäneen sen.

Mahdollisesti ovat he sen aidanneetkin, niinkuin kylässä käyneet
vieraat neuvoivat.

(1923.)




KOVALLE SE OTTAA KUOPIOSSAKIN


Asuntotilanne nimittäin.

Tosin se on sielläkin parantunut, toteaa rahatoimikamari.

Ensi viikon perjantaista lähtien ei asunnottomiksi jää kuin 133
perhettä, yhteensä 635 henkilöä, siis ei edes Naantalin väkilukua
vastaava määrä.

Nämä 133 perhettä saattavat tietysti mennä päiväksi Kallavedelle
ahvenia onkimaan — siellä Kurkiharjun puolessa on hyviä ahvenpaikkoja,
me voimme omasta kokemuksestamme suositella niitä — ja yöksi voi
ripustaa riippumaton Puijon tukeviin puunrunkoihin. Kesä siis kyllä
menee, etenkin jos hankkii riittävästi sateenvarjoja. Syksyllä on
sitten aika ajatella, miten talveksi järjestytään.

Saimme jo huhtikuun loppupuolella Kuopiosta kirjeen, jossa valitettiin,
että »Kuopiossa on isännät pahemmassa, kuin pulassa, sillä vuokraajat
ei anna isännille hetkeksikään rauhaa, vuokraajat kulkevat useimmiten
salaisi, niinkuin striin, eli viinan kauppiaat».

Murheellista on siis isännän virka Kuopiossa, jos Helsingissäkin.

Meille on kerrottu seuraava kaameaa valaistusta kuopiolaisiin
asunto-oloihin luova tapaus, joka vakuutetaan todeksi.

Eräs kuopiolainen talonisäntä istui kaikessa rauhassa nojatuolissaan
lukien sanomalehteään ja maistellen kahviaan, kun ovikello kilahti,
ja sisään astui vähän hengästyneen näköinen laiha mies, joka
katseli silmät karrillaan ympärilleen, hiipi varpaisillaan isännän
luo, vilkaisi vielä kerran ympärilleen, etteihän vain kukaan olisi
kuulemassa, ja kuiskasi sitten kiihkeästi isännän korvaan:

— Joko se teidän vuokralaisenne N.N:nen on valmis?

— Jaa, että kuin...? kysyi isäntä epätietoisena.

— Niin, että joko se N.N:nen on kypsä?

Isäntä raapi sänkistä leukaansa, yskähti neuvottomana ja sanoi sitten:

— Enhän minä nyt oikein ymmärrä...

Mutta laiha mies kuiskutteli:

— Älkää nyt tuossa... kyllähän te sen ymmärrätte! Ikävä juttu tietysti,
mutta saanhan minä sitten hänen huoneistonsa? Eikö niin, annattehan
te sen minulle? Kyllä minä maksan, mitä vain haluatte. Hyvä, kiltti
isäntä, saanhan minä sen N.N:sen huoneiston?

— Niin, mutta eihän se ole vapaakaan, mutisi isäntä. — N.N:nen asuu
siinä. Mitenkäs minä sitä...

— Jassoo, eikös se vielä olekaan...? Mutta _heti_ kun se tapahtuu, niin
ilmoitattehan minulle?

Ja laiha mies hiipi varpaisillaan ulos ovesta iskettyään vielä
lähtiessään isännälle merkitsevästi silmää salaisen yhteisymmärryksen
vakuudeksi.

Isäntä palasi päätään raapien nojatuoliinsa ja ajatteli, että olikohan
se hullu vai mikä?

Vähän ajan kuluttua soi isännän puhelin.

— Halloo, sanoi isäntä.

— Tämä on se ja se, kai isäntä tuntee minut? Se oli surullinen tapaus,
mutta sattuuhan sitä maailmassa sellaistakin. Jaa, jaa... tuota noin,
saankos minä nyt hänen huoneistonsa?

— No minkä helkkunan huoneiston nyt sitten taas? huusi isäntä
kärsimättömänä.

— Sen N.N:sen huoneiston tietysti!

— Mitäs te oikein pöpisette? Ei se ole vapaa!

— Voi vietävä, kuka pakana sen nyt ennätti kahmaista?

— Ei sitä ole kukaan ottanut. N.N:nen asuu siinä itse.

— _Mitä?_ Eikö N.N:nen olekaan vielä hirttänyt itseään?!

— Häh?! huusi isäntä pelästyen. — Mitä te puhutte?

— Niin, eilenhän se kuului varmasti uhanneen hirttää itsensä...
ajattelin soittaa jo eilen illalla, mutta arvelin, että on parempi
lykätä tähän päivään, jotta ennättää saada asiansa kunnolla valmiiksi.
Koettakaa nyt jollakin sopivalla tavalla kiirehtiä sitä... mitäs se
lykkäämisestä paranee? Ei pidä koskaan lykätä huomiseksi sitä, minkä
voi tänä päivänä tehdä. Sitten kun se on tapahtunut, pyytäisin minä
teitä vuokraamaan hänen huoneensa minulle...

Isäntä ripusti kuulotorven paikoilleen. Hänen pintaansa karmi. Tämä oli
kamala asia.

Käveltyään hetken aikaa edestakaisin levottomana huoneessaan läksi
isäntä ulos ja meni soittamaan N.N:sen ovikelloa.

N.N:nen tuli itse avaamaan.

— Pä... päivää, mutisi isäntä. — Tuota... mitähän kello nyt on — mi...
minun kelloni on seisattunut.

— Kello on nyt neljänneksen yli kuusi.

— Kiitoksia...

Isäntä tuijotti hämillään eteensä ja kysyi sitten:

— Kuinkas olette muuten voinut?... Kun ei ole tässä muutamaan päivään
tavattu...

— Kiitos kysymästä, kyllä se hurisee vanhaan tapaan.

— Jassoo, jaha... se on hauskaa, kun voi hyvin... no hyvästi nyt sitten
taas.

Kun isäntä palasi omaan eteiseensä, seisoi siellä tuntematon synkän
näköinen mies päällystakin kaulus pystyyn käännettynä ja ruskeasta
paperista tehty käärö kainalossa.

— N.N:nen ei siis ole vieläkään hirttänyt itseään? tiedusteli synkkä
mies karmealla äänellä.

— Ei ole... tulen juuri hänen luotaan, ilmoitti isäntä.

— Se on sikamaista! sanoi synkkä mies kolkosti. — Mitä semmoisesta on,
että ensin lupaa eikä sitten pidä sanaansa! Minä ajattelin, että ehkä
sillä ei ole sopivaa nuoraa. Sitä olisi tässä paketissa, ja voisitte
pistää sen johonkin näkyvälle paikalle hänen portaisiinsa, että hän sen
helposti huomaa. Mutta minä tahdon sitten hänen huoneistonsa! Tulen
aamulla tiedustelemaan, mitä tänne kuuluu...

Asuntotilanne Kuopiossa tuntuu todellakin vaikealta.

(1923.)




IKÄVÄ VÄÄRINKÄSITYS


On tapahtunut eräälle ukolle, jonka nimi ja kotipaikka saavat jäädä
mainitsematta.

Sen ukon luona oli joku viikko sitten muutamia kalastusmatkalla olevia
kaupungin herroja yötä, ja illallisen jälkeen heitättivät herrat
kuumaa vettä ja sekoittivat siihen sokeria ja jotakin mehustetta, joka
vaikutti väkevästi sokerijuomaan.

Sitten herrat törisivät keskenään myöhäiseen yöhön kaikenlaisia
asioita ja uutisia, ja ukko, joka myöskin sai pari lasia mehustettua
sokerivettä, kuuli yhtä ja toista herrojen puheista.

Herrojen lähdettyä seuraavana aamuna määräsi ukko väelle talon työt,
mutta itsellään ei hänellä tällä kertaa ollut aikaa ottaa niihin osaa.

Hän nimittäin valjasti hevosensa ja läksi ajamaan salolle päin, jossa
kylän viinankeittäjäin tyyssija oli, ja kun hän muutaman tunnin
kuluttua palasi, oli hänen rattaillaan täydellinen viinankeittokalusto,
jonka hän oli saanut lainaksi ammattimieheltä.

Emäntä siunasi ja läiskäytti kämmeniään yhteen, mutta ukko vain
naureskeli viisaan näköisenä.

Ja sitten hän ryhtyi ankaralla touhulla viinankeittoon saunan kodassa,
eikä ajatellut muuta eikä puuhannut muuta kuin sitä asiaa.

Merkillisintä oli, ettei hän yrittänytkään sitä millään tavalla
salata. Naapurit, jotka olivat kuulleet hänen hommistaan, pistäytyivät
ohikulkiessaan taikka suorastaan asian alkaen kodan ovella ja
totesivat, että niin se on kuin maine kertoo, ja huudahtivat, että
mitäs juutasta sinä nyt olet ruvennut tekemään, ja kunhan et vain
keittäisi itsellesi rettelöä, ja kun et edes tee salassa niinkuin muut
ihmiset.

Ukko vain naureskeli ja maisteli keitoksiaan ja lisäsi puita pannun
alle ja vastasi, että mitäs tämä nyt sitten muka on? Enhän minä muuta
kuin viinaa keitän! Itselleni ja perheelleni. Keitän viisi litraa
nokkaa kohti, mutta sitten se saa riittääkin. Eikä tämä mikään salainen
asia ole. Julkisestihan minä tätä teen, ja saatte sen kertoa muillekin,
että viinaa minä keitän, ja hyvää siitä tuleekin.

Naapurit vetäytyivät ällistyneinä takaisin ja pudistivat mennessään
päätään. Ja ajattelivat, että on se niinkuin hullu, mutta ei se
toisekseen löylynlyömältäkään tunnu.

Seuraavan viikon maanantaina seisoi se ukko sitten kirkonkylässä
nimismiehen vastaanottohuoneessa. Hän ei kuitenkaan ollut saapunut
sinne käskettynä, vaan omasta aloitteestaan.

Ja se ukko pyöritteli virttynyttä hattureuhkaansa ja oli vähän
huolestuneen näköinen ja sanoi:

— Minä läksin tiedustamaan herra nimismieheltä, että mitenkäs sitä nyt
tehdään, kun sitä viinaa tulikin liian paljon?

— Mitä viinaa? kysyi nimismies kohottaen päätään.

— No sitä vain viinaa, jota minä menneellä viikolla keitin.

— Oletteko te keittänyt viinaa?!

Ukko myhäili:

— Keitinhän minä, ja hyvää siitä tulikin. Mutta enhän minä osannut sitä
ihan litralleen etukäteen laskea, niin että sitä tuli yli sen laissa
myönnetyn määrän.

— Mikäs se teidän mielestänne on se laissa myönnetty määrä?

— He he, tietäähän sen toki herra nimismieskin, ettei sitä saa keittää
kuin viisi litraa henkeä kohti, mutta nyt kun minä sen mittasin, niin
sitä tuli melkein kahdeksan litraa joka päätä kohti, vaikka otettaisiin
se pienempi renkipoikakin lukuun.

Nimismies ryhtyi tutkimaan tarkemmin asiaa, ja ukko selitti, että
niinhän ne kalareisulla olevat herrat keskenään juttelivat, että on
tehty kieltolakiin espanjantaudin tähden semmoinen poikkeus, että
jokainen saa kotonaan keittää omiksi tarpeikseen niin ja niin monta
litraa perheenjäsentä kohti. Mutta sitä ei saa muille luovuttaa eikä
myydä. Ja minä kun aina olen ollut rehellinen mies ja laillisuuden
kannalla, jatkoi ukko, niin minä en ruvennut salaamaan sitä, että tuli
vahingossa liikaa, vaan läksin tiedustamaan herra nimismieheltä, miten
sen ylimääräisen kanssa lain mukaan on meneteltävä.

Nimismies raapi partaansa. Sitten hän sanoi, että kyllä te nyt olette
väärinkäsityksessä. Ne herrat ovat puhuneet siitä uutisesta, joka
aikoinaan oli lehdissä, että Amerikassa olisi sellainen poikkeus
kieltolaista myönnetty. Olkoon sen todenperäisyyden laita miten
tahansa, niin varmaa on, ettei se ainakaan Suomea koske. Kun olette
silminnähtävästi toimineet yksinkertaisuudessanne, niin en minä tahdo
tästä juttua nostaa sillä ehdolla, että heti kotiin palattuanne
hävitätte viinankeittovehkeenne ja kaadatte koko keitoksen maahan tai
järveen.

Yksi murheellisen näköinen ukko läksi kymmenen minuutin kuluttua
ajelemaan allapäin kirkonkylästä kotiansa kohti.

(1923.)




PÄIJÄNTEEN LÄNSIRANNALTA


Terveisiä täältä. Täällähän me juuri nyt olemme. Lukijaa ei ehkä
huvita saada siitä tietoa, mutta meitä suuresti huvittaa ilmoittaa
se kuitenkin lukijalle. Meillä on, niinkuin lukija toivottavasti on
lopulta tullut havaitsemaan, sellainen vitsikäs luonnonlaatu. He he he!

Täällä on myös vietetty Johannes Kastajan kaulanleikkauksen
vuosipäivää. Juhannusaattona naapuritalon miehet — naisia ei
isäntäväkeen kuulukaan, ja miehet ovat kaikki sitäpaitsi veljeksiä
— hakkasivat juhannuskoivut ja koristelivat niillä kotitalonsa ja
komensivat orjattarensa lämmittämään saunan, ja ryhtyivät sitten
viettämään keskikesän suurta juhlaa kylpemällä ja ryyppäämällä. Se ei
tietysti ollut laillista, mutta sellaistakin voi sattua, eikä se ollut
meidän vikamme.

Veljekset kylpivät, mutta eivät kuitenkaan lyöneet alkoholilla löylyä
niinkuin Jukolan veljekset — maailma viisastuu sittenkin, vaikkakin
hieman hidastellen.

Aapo — hänen nimensä oli todellakin Aapo — kylpi ja ryyppäsi itsensä
vajaassa tunnissa niin kypsäksi, että mainitun ajan kuluttua kömpi
kylpyvasta kainalossa ja aivan aivinaisillaan tupaan, missä asettui
kiukaalle nukkumaan ja pani kylpyvastan päänsä alle.

Mutta toiset veljet hummasivat edelleen saunan lauteilla ollen sangen
iloisia, kunnes heitä rupesi harmittamaan, ettei muu osa Suomen
kansasta ensinkään aavistanut, kuinka hauskaa heillä oli.

Tämän puutteen parantamiseksi lähetettiin nuorin veljeksistä noutamaan
saunaan talon kaikki pyssyt ja ampumatarpeet. Nuorin veikko juosta
kippasi sisään ja toi sylyksellisen pyssyjä ja patruunoita, ja kaikki
veljekset — tuvan kiukaalla nukkuvaa Aapoa lukuunottamatta — latasivat
pyssynsä ja tanssivat täydellisessä ja ihanteellisessa alastomuuden
tilassa ja laulaen, loikkien ja tuliaseitaan tahdissa heilutellen kolme
kertaa saunan ympäri.

Sitten he pysähtyivät. Heidän kasvoilleen palasi ankara hämäläinen
vakavuuden ja syvemmän elämänkäsityksen ilme.

He kohottivat pyssynperät paljaille, punertaville ja hikisille
olkapäilleen, tähtäsivät taivaalle hyvin tarkasti ja laukaisivat
yhteislaukauksen. Ja toisen ja kolmannen ja neljännen, ja ylipäätään
niin kauan kuin patruunoita riitti.

Ja jylisevä kaiku vastasi joka kerta Päijänteeltä ja metsäisiltä
vaaroilta.

Sitten loppuivat patruunat.

Vanhimman jälkimmäinen veli puhkesi kyyneleihin ja todisti, että
elämä on murheen astia, ja ettei ole mitään pysyväistä Päijänteen
länsirannalla, koska patruunat juhannusyönäkin loppuvat kesken, mutta
vanhin veli huomautti, että onhan kellarissa vielä 3 kpl kantopommeja,
ja ne paukahtaisivat varmastikin vielä kovemmin kuin pyssynrämät, ja
koko Suomen paljon kärsinyt kansa iloitsisi.

— Juu, varsinkin jos ne laukaistaan kaikki yhtä aikaa, lisättiin
neljännen veljen taholta.

Tietysti noudettiin kellarista ne kolme kantopommia. Aatamillisessa
juhannusasussa olevat veljekset tanssivat näiden kunnioitettavien
ja ajanmukaisessa uudisviljelyksessä hyödyllisten pikku velikultien
ympärillä juhlallisen piiritanssin, minkä jälkeen kantopommit
pistettiin erään pihamaalla olevan kiven alle ja sytytettiin yhtä aikaa.

Veljekset juoksivat pellolle navetan nurkan taakse, mistä kurkistelivat.

Hetkisen kuluttua täräytti taloa ja kylää mainio ppppppamaus.

Istualleen pudonneet veljekset kömpivät sittemmin ylös pehmeästä
ja kotoiselta tuoksahtavasta peltomullasta, pyyhiskelivät maa-emon
merkkejä asianomaisista paikoistaan ja olivat vakuutetut siitä, että se
oli paukku, joka vissiin kuului kauemmaksikin.

Sitten he palasivat pihaan ja myönsivät, että kivi, jonka alla
kantopommit olivat olleet, oli lentänyt hiiteen, eikä ainoastaan kivi,
vaan myöskin kaikki talon ikkunat. Osa niistä sitäpaitsi puitteineen.

Talossa oli sivumennen sanoen kolmattakymmentä ikkunaa.

Veljekset sanoivat, että olipas se, ja ryhtyivät jälleen tanssimaan
paratiisimaista piiritanssia kiven kohdalle syntyneen kuopan ympärillä,
mutta eräs veljeksistä, joka muisti, että Aapo kukaties oli jäänyt
osattomaksi yhteisestä ilosta, pistäytyi tupaan tiedustelemaan.

Aapo nukkui luonnollisessa ja paljaassa viattomuuden tilassa tuvan
kiukaalla, kylpyvasta päänsä alla.

— Aapo! sanoi velimies.

Aapo kuorsasi.

_Aapo!_

Aapo kuorsasi.

Velihopea ravisteli Aapoa, kunnes sai hänet avaamaan toisen — vasemman
— silmänsä.

— Aapo!

— Häh? Mitäh! Ku — kuka se...?

— Aapo, ooks sää kuullu mittään?

Kuorsausta.

Velimies tempasi kylpyvastan Aapon pään alta ja kylvetti Aapoa
kuiviltaan, kunnes Aapo jälleen avasi vasemman silmänsä.

— Häh? Mua niin nukuttaa...

— Eks sää sitten oo kuullu yhtään mittään?

— En oo... ooks sää sitten kuullu...?

Ja samassa uinahti veli Aapo entistä makeampaan uneen.

Juhannuspäivän aamuna alkoivat veljekset juoda kaljaa ja piimää ja
asettaa uusia ikkunoita paikoilleen, ja matkustaessamme eilen etelään
päin tältä mukavalta paikkakunnalta alkoi talon koillispää jo olla
kutakuinkin asuttavan näköisessä kunnossa.

(1923.)




TOLTAA JA LAMMI JA TEISKOLAINEN SISU


Länsi-Teiskossa on Näsijärven rannalla laivasilta. Se on yli 30 vuotta
ollut siinä. Sen nimi on Toltaa. Se on nimittäin rakennettu Toltaan
talon ja samannimisen lahden rantaan.

Myöhemmin on Toltaan talosta erotettu Lammi niminen kievaritalo. Se on
lähellä laivasiltaa. Se tahtoo ristiä laivasillan omaksi kaimakseen.

Kesällä 1922 Lammi pystytti sillan kulmaan taulun, jossa oli: »Lammi».
Sillan toiset osakkaat sanoivat Lammille: olla kiltti ja ottaa pois se
nimilauta.

Eipä Lammi ottanut.

Kokoutuivat sillan osakkaat ja sanoivat: eipä se näytä ottavan sitä
Lammiaan pois. Valittiin uskottu henkilö ottamaan pois uusi nimilauta.
Uskottu henkilö meni laiturille, sylkäisi kouraansa, kiskaisi Lammin
kyltin irti seipäästä ja heitti lepikkoon.

Seuraavana päivänä ilmestyi seipääseen uusi valkea lauta. Mustilla
kirjaimilla oli siihen maalattu:

»Lammi».

Valtuutettu osakas meni sillalle, nyhtäisi laudan irti, heitti sen
lepikkoon ja sylkäisi.

Seuraavana päivänä oli seipäässä uusi lauta. Siihen oli maalattu:
»Lammi». Ja uskottu mies meni, repäisi sen irti, taittoi polveaan
vasten ja heitti lepikkoon.

Lammi kutsui poliisin. Sitten Lammi antoi uskotulle miehelle haasteen
kihlakunnanoikeuteen »ryöstöstä». Oikeus tutki ja harkitsi ja antoi
vasikannahkapäätöksen. Sitäpaitsi sanoi oikeus, että osakkaiden
enemmistöllä on oikeus pystyttää sillalle haluamansa nimi ja heittää
muut nimet lepikkoon. Niin tuli syksy ja talvi ja uusi kesä. Laivaliike
alkoi, ja sillalla oli nimi »Toltaa».

Mutta Lammillakin oltiin vielä elossa. Sieltä soudettiin paikalle,
mutta ei noustu sillalle, vaan pysähdyttiin sen viereen. Järveen
iskettiin seiväs laivasillan viereen. Seipääseen kiinnitettiin suurella
munalukolla valkoinen lauta, johon oli maalattu mustilla kirjaimilla:
»Lammi».

Oikeuden päätöksessä oli näet puhuttu vain laiturista, mutta järvestä
ei oltu mitään mainittu.

Sitten tuli laiva. Ja kun laiva oli taas lähtenyt laiturista, avattiin
munalukko ja vietiin nimikilpi kotiin.

Seuraavana aamuna vähää ennen laivan tuloa lukittiin »Lammi» järvessä
olevaan seipääseen. Laivan lähdettyä irroitettiin nimilauta taas ja
vietiin kotiin.

Näin tapahtui kauan aikaa. Kunnes tämä jokapäiväinen homma ja
»Lammi»-laudan edestakaisin soutaminen alkoi raukaista soutajia.
Silloin meni eräs perheen jäsenistä Kaikkarin kauppaan. Hän osti 5
markalla viistuumaisia ja naulasi niillä »Lammin» järviseipääseen.

— Siellä on taas se »Lammi», sanoivat toiset osakkaat keskenään. He
olivat närkästyneen näköisiä. Sitten he järjestivät säännöllisen
päivystyksen, kenen on kulloinkin vuorostaan tuhottava nimikilpi
järvessä olevasta seipäästä.

Sitten souti se, jolla oli ensimmäinen vuoro, seipään luo, repi laudan
irti ja tuhosi sen.

Seuraavana aamuna oli seipään nenässä uusi lauta, mutta siinä sama
vanha »Lammi».

Toisella päivystysvuorolla oleva toltaalainen souti ja hävitti sen.

Seuraavana päivänä... niin, lukija ehkä voi jo itsekin sanoa, mitä
seuraavana päivänä tapahtui. Ja sitä seuraavina.

Lammilla ryhdyttiin höyläämään lautoja varastoon täksi
purjehduskaudeksi.

Ja Kaikkarilta on ostettu leiviskä nauloja.

Toiminta jatkuu, eikä kukaan voi sanoa, loppuuko se ja milloin, vai
onko nyt syntynyt ikuinen taistelu.

Naulatehtaiden kauppamatkustajia kehoitetaan poikkeamaan ohikulkiessaan
Kaikkarilla.

Siellä on nimittäin säännöllinen ja taattu menekki.

(1923.)




KIHLASORMUS


Tämä on kertomus karjakon sulhasen kihlasormuksen oudosta ja
eriskummallisesta kohtalosta Kalajoella.

Tämä on hyvin harvinainen ja säälittävä tapaus. Ainoastaan kylmä ja
tunteeton ihminen voi nauraa sille.

Meitäkin se tosin ensin nauratti, mutta sitten me ajattelime, miltä
sulhasesta ja morsiamesta mahtoi tuntua, ja silloin meitä pyrki
itkettämään. Me olemme nimittäin niin kovasti herkkä ja tunteellinen.

Kalajoella on kiertävä ja nuhteeton karjakko, joka on elämänsä
keväimessä, syntynyt 1898, ja terve ja moitteeton talollisen poika,
syntynyt 1900, ja niinkuin kokenut ja kirjallisuutta viljellyt lukija
arvaa, niin mielistyi talollisen poika sydämestään, sielustaan ja
mielestään iloluontoiseen kiertävään karjakkoon, ja asiat kehittyivät
sitten luonnollista rataansa suotuisaa ratkaisua kohti.

Ja valat vannottiin elokuun kuutamossa, ja kultaiset kihlasormukset
ostettiin ja oltiin kaikinpuolin onnellisia, niin että se sivullisiakin
hytkäytti, niinkuin tapana on, ja Kalajoen väkäleukaisilla juoruakoilla
oli taas pohtimista.

Viime lauantaina menivät sitten karjakko ja hänen sulhasensa
kuulutuksille, ja ajoivat Kalajoen pappilaan niin että liinakkovarsan
harja huiski ja häntä viuhki, ja kun asia oli selvillä, lähdettiin
iloisin ja keventynein mielin ja kihlasormusten kauniisti kimallellessa
laskevan auringon riutuvissa säteissä ajamaan takaisin kotiin.

Ja kotona jatkettiin ilonpitoa ja oltiin leikillisiä ja vallattomia,
ja säteilevä morsian veti kultaisen sormuksen kultansa vasemman käden
nimettömästä ja leikki sillä ja katseli sulhasensa nenänykeröä ja sai
hauskan päähänpiston ja sanoi arvelevansa, että sormus mahtuisi juuri
parahiksi sulhasen nenänpäähän.

Eikä sulhasen auttanut muu kuin taivuttaa päänsä taaksepäin, niin että
nenä tuli kohti taivasta, ja morsian ryhtyi iloisen hälinän vallitessa
asettelemaan sormusta sulhasen nokan päähän, ja sitten kun sormus oli
siihen painettu, katsoi karjakko tätä humoristista näkyä sydämensä
pohjasta nauraen ja keksi vertauksen omalta alaltaan ja kysyi:

— Tiedätkös, kenellä myöskin on kihlarengas kuonossa? Sonnilla!

— He he he! nauroi onnellinen sulhanen pitäen yhä nokkaansa ylöspäin.

— Sinä olet nyt minun oma mullikkani, hi hi hi!

— Ha ha ha! nauroi sulhanen. — Ha ha... hats... ätsh... klotsh...
klukk... prätsh... voi taivas sentään... krätsh...!

— Jestas, mikä sulle tuli? Ja mihin sormus katosi? huusi karjakko
pelästyen.

— Se putosi minun suuhuni, ja minä vahingossa nielaisin sen! huusi
sulhanen syöksähtäen kalpeana ylös. — Nyt se karvastelee ja krahnaa
ruokatorvessa... hyvä isä... kraa... kraa... krakakk... ei se tule
ylös... kraukk... sinne se meni...

— Lääkärille! huusi morsian. — Heti lääkärille!

Ja lääkärille sitä lähdettiin, vieläpä paljoa hurjempaa vauhtia kuin
äsken pappilaan.

— Jahah, sanoi lääkäri, vai sormuksen te nielaisitte. No koetetaan nyt
tätä konstia.

Lääkäri antoi sormuksennielijälle kuvottavia lääkkeitä, ja sulhanen
huusi: yök... yök... mutta turhaan. Sormus ei tullut ylös.

— No, ei tarvitse hätäillä, sanoi lääkäri, — Tallessapahan se siellä
on. Eivät sitä ainakaan varkaat ensi yönä varasta. Ja luonto tekee
tehtävänsä. Jollei sormus satu eksymään harhateille, niin tulee se
kyllä neljänkolmatta tunnin kuluessa jälleen päivänvaloon. Passatkaa
vain päälle...

Seuraavana päivänä kuulutettiin kirkossa ensi kerran kristilliseen
avioliittoon talollisen poika ja karjakko.

Mutta sulhasen kotona vallitsi jännitys, ja nuori pari oli antautunut
kullankaivajan alalle...

(1923.)




ALAKULOINEN KERTOELMA PIEKSÄMÄEN ETELÄKULMAN SONNIYHDISTYKSESTÄ


Pahamaineiseen, itaraan ja ahneeseen, mutta meille taloudellisesti
kannattavaan tapaamme pyydämme taas mankua ja lainata naapurien
vasikkaa kyntääksemme sillä saviliejuista perunamaatamme. Antakoot
sen meille taas tämän kerran anteeksi veli Kaukoranta ja hänen
»Länsi-Savonsa», josta olemme varastaneet tiedot Pieksämäen eteläkulman
sonniyhdistyksen lyhyestä, mutta iloisesta ja kauniista elämästä sekä
murheellisesta, varhaisesta ja valitettavasta kuolemasta.

Lehahtipa joltakin tuulensuunnalta lentämään karjanhoidon
kohottamisaatteen ja suomalais-kansallisen sonnimielisyyden henki ja
saapui suurella siipien havinalla erääseen kylään jonnekin Pieksämäen
eteläkulmalle.

Tarttui silloin ukkoihin halu takertua maitotaloudellisiin asioihin
ajanmukaisuuden ja eteenpäin ja ylöspäin pyrkimyksen katsannossa, ja
kun oli poltettu monta piipullista ja töpeksitty useita syvämietteisiä
sylkäyksiä, niin päättivät he keskenään, että ensimmäinen ehto on
sonniyhdistys.

Kirjoitettiin tämän johdosta karjanhoidon ammattimiehelle, että tulla
ja neuvoa, ja ammattimies tuli.

Ammattimies tuli ja puhui. Te olette aivan oikealla jäljellä, sanoi
hän. Ihmiskunnan kehitys alkoi vanhasta Aatamista, ja karjakannan
kehitys, myöskin Pieksämäen eteläkulmalla, alkaa sonnista. Siis on
perustettava sonniyhdistys. Se on ajan tunnus. Se on se suuri silta,
josta runoilija ennustaa ja joka kokoaa yhteen Väinämön heimon, jonka
lapset nyt ovat hajallaan kuin tuulispäässä hapset.

Ja ammattimies pyyhkäisi salaa hihansuullaan kosteuden silmäkulmastaan
ja rykäisi ja kysyi: onko se siis kansan tahto Pieksämäen
eteläkulmalla, että perustetaan sonniyhdistys?

Johon kansa murahti yksimielisesti, että: on!

No silloin se alkoi sujua, ja ammattimies valmisti tyytyväisen hälinän
vallitessa yhdistyksen perustamiskirjat ja pani sitten kynän ja paperia
pöydänkulmalle ja sanoi, että tähän kirjoittavat nyt nimensä ne, jotka
sonniyhdistykseen liittyvät, ja ukot niistivät vuoronperään ja kävivät
piirtämässä nimensä.

Sonniyhdistys oli perustettu!

Ihastuneet ukot kysyivät: näinkö mukavasti se mennä muljahti?

Mutta, sanoi ammattimies, sonniyhdistyksen niinsanoaksemme pääkappale
on sonni. Se on nyt hankittava, ja se on hankittava hyvä. Hyvä sonni on
ylevä subjekti ja jaloin kaikista luontokappaleista, mutta huono sonni
on alapuolella kaiken arvostelun, ja kolmen markan räätäli tekee kuuden
markan vahingon.

Uusi sonniyhdistys kysyi, eikö ammattimies, jolla oli järkiperäinen
kouluutus ja taiteilijan silmä sonnimaisia luonnonihanuuksia tajuamaan,
ottaisi hankkiakseen myöskin sonnin. Olen tekevä, vastasi ammattimies,
toivotti onnea, menestystä ja jalorotuisia vasikoita ja matkusti pois.

Ammattimies osti sonnin ja lähetti sen Pieksämäen eteläkulmalle, ja
kun sonni saapui paikkakunnalle, marssi sonniyhdistys in corpore
sitä vastaanottamaan lausuen sen tervetulleeksi ja katsellen sitä
ihailunsekaisella kunnioituksella, sonnin mulkoillessa vastaan
epäluuloisen näköisenä.

Ja sonniyhdistyksen johtokunta käänteli komeaa urosta ja huudahteli
ihastuksesta ja sanoi, että se on niinkuin joku taideteos taikka muu
maisema, ja ettei mitään näin viehättävää eikä mieltäylentävää ole
koskaan ennen Pieksämäellä nähty.

Silloin saapui tilaisuuteen erään yhdistyksen jäsenen emäntä liittyen
miesten piiriin ja alkaa katsella uutta sonnia ankaran ja arvostelevan
näköisenä. Ja kun hän sitten huomasi omankin ukkonsa olevan toisten
ukkojen joukossa, siirsi emäntä ankaran ja arvostelevan katseensa
viimeksimainittuun ja kysyi, että mitäs sinä teet täällä? Vai
luuletkos, että meidän karjamme tulee kuulumaan tähän yhdistykseen?

Niin ukko, joka oli hiukan urhoollinen toisten ukkojen joukossa,
vastasi, että sehän se on tarkoitus, mikäs sitten, ja emäntä huusi,
että vai ukot tässä alkavat määrätä akkaväen valtakunnasta, kuin on
navetta, ja ei ikinä, ja tuommoinen sonni sitten, sarveton mullikka,
tuokaapas vain lähellekään meidän karjaamme, niin meidän sarvipäät
lehmät seivästävät sen siihen paikkaan, on niillä sen verran hyvää
makua ja aistia ja oman arvon tuntoa.

Emäntä meni, niin että hameenhelmat läiskivät, ja hänen ukkonsa näytti
nieleskelevän jotakin ja tahtovan jotakin sanoa, mutta ei saanut
sanotuksi mitään, vaan läksi äänettömänä ja pää painuksissa kävelemään
kotiinsa päin lapikkaanpohjien pannessa alakuloista lits... lats...
vetisellä tiellä.

Mutta sonniyhdistyksen muut jäsenet seisoivat masentuneina katsoen
hänen jälkeensä ja huokasivat sitten sanoen, että on se tuo akkavalta
kamala asia, kuka oikein sen alle joutuu, niinkuin tuo naapurikin, hyvä
mies. Se on sitten niin ikävää, että oikein.

Seuraavana päivänä saapui se ukko hämillään ja kiusautuneen näköisenä
sanoutumaan irti sonniyhdistyksestä mutisten, että kun ei se eukkokaan
sitä hyväksy, ja sonniyhdistyksen muut jäsenet katselivat häneen
sääliväisesti ja sanoivat, että minkäs sille sitten... pyyhkäistään
vain nimi pois kirjoista.

Sitten kului eräitä päiviä, ja sitten ilmestyi toinen ukko, hänkin
hämillään ja kiusautuneen näköisenä lapikkaanvarsia oikoen ja
huomauttaen, että yhä se vain sataa, ihme ja kumma mistä sitä
riittää... olisi semmoista asiaakin, että jos pyyhkäistäisiin minun
nimeni pois niistä sonniyhtiön papereista... emäntä kun sanoi, että ei
meillä ruveta sellaisiin...

Ja senjälkeen tuli kolmas ukko ja neljäs, ja jokainen toinen toisensa
perästä.

Muutamia päiviä takaperin nähtiin Pieksämäen eteläkulman
sonniyhdistyksen sonnin kävelevän sateentuhjakassa kuraista tietä
pitkin saattamaan lähetetyn naisihmisen perässä rautatieasemalle päin
ammattimiehelle palautettavaksi.

Pieksämäen eteläkulman sonniyhdistyksen toiminta oli päättynyt.

(1923.)




KAUHUN YÖ KAJAANIN »ASKEETTISESSA» KAUPUNGISSA


»Saan kunnioittaen ilmoittaa Kajaanissa muuten eletyn tavattoman
hiljaista askeettista elämää, vaikka sattuikin välikohtaus —
—», kirjoittaa meille eräs Kajaanin laihtuneista ja luisevista,
ankarapiirteisistä askeetikoista.

Se välikohtaus, josta nyt koko Kajaanin yhteiskunta pöyristyneenä
puhuu, oli semmoinen, että eräät henkilöt, joilla oli käytettävänään
hyvä ja komea auto, olivat tahtoneet panna kajaanilaiset askeetit ja
lihansakiduttajat pienelle nykyaikaiselle koetukselle nähdäkseen,
olisivatko he oikeita pyhimyksiä myöskin kiusauksen hetkellä,
vai olisiko veljeskansan perunaliemellä voimaa muuttaa maallisia
nautinnolta karttavat kajaanilaiset tanssiviksi dervisheiksi. Tässä
luvattomassa tarkoituksessa olivat mainitut 6,000 vuotta vanhan
kiusaajan asiamiehet lastanneet autoonsa joukon kanistereita ja ajoivat
vuorokauden pimeimpänä aikana, puolen yön korvissa, viime tiistaita
vasten keskelle kaupunkia.

Mutta Kajaanin poliisilaitos, joka oli saanut hajua asiasta, valvoi
yön pimeydessä. Se ei nähtävästi oikein luottanut sen suojelukseen
uskottujen porvareitten siveellisen selkärangan taipumattomuuteen
viettelyksen tässä muodossa livahtaessa heidän keskuuteensa. Se
päätti levittää suojelevat siipensä vanhurskaan unessa kuorsaavien
kajaanilaisten ylle ja poistaa ajoissa kiiltävät läkkipeltiset
kiusausvälineet, etteivät Kajaanin askeetit syvissä ja ylevissä
mietteissään ja katseensa ollessa sisäänpäin kääntyneenä kukatiesi
kompastuisi niihin ja jalkaansa ja sievää nykerönenäänsä lankeemuksessa
loukkaisi.

Tapahtui siis, että kun salaperäinen auto puoliyön hiljaisella
hetkellä pysähtyi erään talon edustalle Kajaanin hyvämaineisessa ja
ylistettävässä kaupungissa, poliisit ja sotilaat, ampuen peloittavia
varoituslaukauksia, niin että nurkat paukkuivat, piirittivät auton ja
ottivat haltuunsa sen sekä siinä olevat viettelijät, lukuunottamatta
päämestaria itseään, jota on poliisinkin vaikea saada kiinni ja
joka hulmahtaen haihtui pimeyteen, jättäen luultavasti jälkeensä
asiaankuuluvan tulikiven katkun.

Sattuipa silloin, aivan samaan aikaan, kulkemaan naisineen katua
pitkin jonkin matkan päässä tästä sotaisesta melusta kaksi enemmän
tai vähemmän askeettista kajaanilaista, toinen suurempi ja lihavampi,
toinen pienempi ja laihempi. Ja kun noin kadunkulman päästä alkoivat
laukaukset pamahdella, otti se suuri ja lihava porvari jalat alleen
ja läksi melkoisesta painostaan huolimatta uskomattomalla ripeydellä
juoksemaan kohti kotiaan, minne saapui siunaillen ja hengästyneenä,
mutta muuten ehjin nahoin.

Mutta se laihempi, joka oli ennenkin ruudinsavua haistellut,
päätti pysyä naisten suojelijana ja seisoa tässä luotituiskussa
järkähtämättömänä kuin hyvän silliaamiaisen syönyt Sandels, ja hänen
onnistuikin aluksi rauhoittaa naiset.

Silloin tapahtui kuitenkin uusi, odottamaton tapaus, joka ajoi sisun
kaulaan.

Ankaran ammunnan kauhistuttamatta syöksyi nimittäin viereisestä
talosta kadulle häntä suorana _musta kissa_, joka ilmeisesti oli
siinä anteeksiannettavassa harhaluulossa, että tämä sota ja meteli
oli suunnattu juuri sitä kohtaan ja että poliisi- ja sotilasosaston
tarkoituksena oli tehdä kaamea loppu sen mustasta elämästä.

Tämä kissa, joka kajaanilaisen syysyön pimeydessä ja pyssyjen
paukkeessa näytti kirjeenvaihtajamme nimenomaisen tiedonannon mukaan
erehdyttävässä määrässä pirun näköiseltä, etenkin koska se kooltaan oli
suurempi kuin tavalliset luonnolliset kissat, syöksyi pökerryksissään
keskelle tuota pientä ryhmää, jolloin naiset päästivät kimakan
hätähuudon ja lähtivät karkuun. Mihin saakka he juoksivat, siitä ei ole
varmaa tietoa, mutta otaksutaan heidän pysähtyneen »jossakin Purolan
takana».

Koko Kajaanissa oli yöuni mennyttä. Kajaanin askeetit eivät näiden
järkyttävien tapahtumien jälkeen voineet enää nukkua, vaan istua
kököttivät valveilla, toiset lukien herättävää kirjallisuutta, toiset
pannen pasianssia tai pistäen ehkä pieneksi Mylly-Matiksikin.

Aamun sarastaessa tulivat askeetit ulos erakkomajoistaan, haukottelivat
ja kysyivät, mitä oli tapahtunut ja oliko paljon kaatuneita ja
haavoittuneita. Kuultuaan, että pirtukuorma vain oli joutunut
suojelusenkeleitten käsiin, säpsähtivät Kajaanin askeetit, jupisivat
jotakin, että vai niin, vai niin... ja jäivät pitkin nenänvarttaan
tuijottaen raapimaan korvantaustojaan.

(1923.)




»HONGAT NUOKKUU IMATRALLA»


Ja luonto näyttää huokaavan. Hongat nyökyttelevät murheellisina
latvojaan, ja luonto huokailee imatralaisten kekkaloimista. Sillä
luonto on pohjaltaan vakava, vaikka välistä puhutaankin »luonnon
leikistä». Luonto voi kyllä hymyillä, mutta eivät edes kaunokirjailijat
väittäne, että luonto nauraisi, hohottelisi ja hahattelisi ja päästäisi
suuremmassa tai pienemmässä määrässä kaksimielisiä sukkeluuksia.

Lauantaina joku viikko sitten meni erääseen Imatran yleisistä saunoista
kolme miestä kylpemään.

He olivat päättäneet kylvettää itsensä sekä sisällisesti että
ulkonaisesti, ja he lätkivät vuoronperään vettä kipasta kiukaalle ja
pirtua pullosta kurkkuunsa erehtymättä kertaakaan sekoittamaan kiuasta
ja kurkkua toisiinsa.

Löyly kohosi sekä saunassa että miesten päässä, ja siinä oli sellainen
mökä kuin kaksinkertaisessa löylyssä voikin syntyä. Saunottaja pisti
päänsä ovesta sisään ja huusi, että jollette ja niin edespäin, ja
kylpijät vastasivat, että sun rilikuti tilikuti j.n.e.

Saunottaja juoksi hakemaan poliiseita.

— Nyt se meni hakemaan poliisia! kuului huutoja saunan muista osista,
ja nämä kolme miestä tulivat vakaviksi ja sanoivat, että mentiin nyt.

Kylpijät juoksivat pimeyteen pulloineen, eikä ollut heillä aikaa
kokoilla verhoja yllensä.

Kymmenen minuuttia oli sauna tyhjänä. Kolme alastonta miestä kuunteli
pimeässä nurkan takana, mutta ei mitään kuulunut.

— Se vain sä-säikytteli, nikottelivat kuuntelijat vihdoin, ja otettuaan
muutamia rohkaisuryyppyjä päättivät he palata takaisin lämpimille
lauteille.

He pujahtivat siis saunaan, löivät löylyä ja aloittivat:

— Sun rilikuti...

— ... tilikuti... jatkoi poliisi, pistäen päänsä sisään saunan ovesta.

Koska asia oli kiireellistä laatua, juoksivat miehet heti ikkunan
ääreen ja hyppäsivät ulos ikkunasta pimeyteen, missä kuului vain
honkien humina ja Imatran ikuinen, mahtava pauhu. Vaatteita ei ollut
aikaa ottaa mukaan, mutta pullot he tietenkin tempasivat lähtiessään.
Pitihän entinen jätkäkin, joka avattu pullo kädessä putosi laiturilta
mereen ja vaipui pohjaan kuin kivi, peukaloaan pullon suulla siihen
saakka, kunnes hänet oli saatu nostetuksi takaisin laiturille.

Imatran »maalle sulle kiusatulle» voitonvirttä laulaessa juoksi kolme
alastonta miestä edellä ja poliisit perässä läpi metsien, yli kivien,
kantojen ja piikkilankojen. Pullotkin jo putosivat, mutta pakolaisilla
ei ollut aikaa ruveta niitä etsimään, mistä huomaamme todeksi Petöfin
sanat, että vapaus on ihmiselle sentään kaikkein kallein.

Sitten ne alastomat miehet katosivat. Niitä ei näkynyt missään. Moni
on ennenkin kadonnut Imatralla, niin ettei häntä ole näkynyt missään,
mutta poliisit arvelivat, etteivät nämä miehet olleet kadonneet samalla
tavalla. Poliisit eivät ruvenneet etsimään heitä vedestä Imatran
alapuolelta, vaan etsivät heitä itsepintaisen uutterasti maalta Imatran
yläpuolelta.

Ja maalta ne lopuksi löytyivätkin. Metsästä läheltä Imatran asemaa,
missä he lymyilivät puitten takana edelleenkin alastomina, niinkuin
kolme häveliästä Aatamia. He olivat ennättäneet jo jäähtyä ja kuivaa
ilman lakanoita ja hierontaa.

Esivalta laski kouransa triumviraatin paljaille olkapäille, minkä
jälkeen lähdettiin kävelemään uusia kohtaloita kohti.

(1923.)




SUOMEN KANSA ON TAAS AMPUA PAUKUTELLUT


Vaihtelevalla menestyksellä. Välistä tulee oikein mestarilaukauksiakin,
välistä taas menee ampu vähän vikaperäksi.

Niinpä tapahtui Ranualla, että metsämies ja poromies Vähäkuopus
oli haulikkoineen metsää samoilemassa ja äkkäsi lihavan koppelon
maassa mäntypuun juurella. Vähäkuopukselle tuli kiire lataamaan
tuliluikkuansa, joka ei sattunut olemaan panostettu. Metsämies tunki
kiireesti patruunaa paikoilleen, mutta se takeltui jotenkuten eikä
tahtonut mennä piippuun. Koppelokin siinä alkoi jo levottoman näköisenä
mullistella unisia silmiään, että mitäs se Vähäkuopus siinä häärää ja
kunhan ei sinulla vain olisi pahat mielessä?

Siinä hötäkässä tuli Vähäkuopus temmanneeksi puukon tupestaan ja,
ehtimättä tarpeeksi pohtia toimenpiteen kaikkia puolia ja mahdollisia
seuraamuksia, napauttaneeksi puukon päällä patruunan päähän, nallin
kohdalle.

Pyssy silloin laukesi, mutta väärinpäin, ja Vähänkuopuksen näkö ja
kuulo olivat sitten jonkin aikaa sekaisin, niin ettei hänen ollut
aluksi helppo saada selville, mikä hänen aistimuksistaan oli näköä ja
mikä kuuloa. Otsaan sattunut hauli vei mennessään viipaleen otsanahkaa,
ja patruunan peräpuolisko sekä puukko matkustivat yhdessä omin päinsä
metsään, eikä niitä ole sen jälkeen nähty, enempää kuin sitä lihavaa
koppeloakaan, joka myöskin otti ja läksi pois. Vähäkuopus itse oli
muutamia päiviä ollut vähän huonokuuloinen, mutta alkaa nyt taas olla
ennallaan.

Muolaan Pölläkkälässä taas on ollut mainitsemisen arvoiset vanhan
hevosen tappajaiset.

Erään talon ikäloppu hevoskoni oli päätetty päästää työteliään
elämänsä vaivoista paremmille laidunmaille kuin mitä Muolaan
Pölläkkälässä on tarjottavana, ja oli päiviltäpäästämistilaisuutta
saapunut läsnäolollaan kunnioittamaan eräitä läheisyyteen sattuneita
mieshenkilöitä, jotka uteliaina ryhmittyivät muutaman askeleen päähän
nähdäkseen, mitä konkari muka meinaa, kun saa tällin pläsiinsä.

Se arvoisa kansalainen, jolle ylipyövelin virka oli uskottu, katseli
hetkisen uhriaan, kohotti sitten aseensa ja tähtäsi nelijalkaista
työn raskaan raatajaa, joka puolestaan ei tuntunut olevan paljon
milläänkään, pureskelihan vain kuluneilla hampaillaan heinätukkoa
aavistamatta, että se oli tarkoitettu hänen viimeiseksi suupalakseen
Muolaan Pölläkkälässä ja koko tässä maailmassa.

Sitten mestauksen toimittaja painoi liipasinta, tuli välähti ja tanner
tärähti ja hevonenkin vähän värähti.

Ja eräs talollisenpoika, joka oli kuulunut teloitustoimikuntaan, päästi
pahan möläkän, sillä hän oli saanut kuulan reiteensä. Vanhalla konilla
oli suuret ja lujat luut, ja eräästä sellaisesta luusta oli kuula
nähtävästi kimmonnut talollisenpojan koipeen.

Täytyi ryhtyä kiireellisiin toimenpiteisiin haavoittuneen saattamiseksi
sairaalaan, koska verenvuoto oli ankara. Paikalle kutsuttiin auto, joka
läksi viemään epäonnistunutta hevosentappajaa 65 kilometrin päässä
olevaan Viipuriin.

Kun autonkuljettaja oli saanut haavoitetun sairaalaan ja palannut
takaisin kotimaahansa Muolaan Pölläkkälään, näki hän mestauspaikan ohi
ajaessaan sen ammutun hevosen kaikessa rauhassa syömässä pellolla,
joten se ilmeisesti voi olosuhteisiin nähden paljon paremmin kuin
kuolemantuomion täytäntöönpanijoihin kuulunut talollisenpoika.

Niin että ovat ne meilläkin omat Vilhelm Tellimme.

(1923.)




HILJAINEN MURHENÄYTELMÄ SYKSYISELTÄ MAASEUDULTA


Maaseutu lepää harmaana ja märkänä, päivät matalan taivaan alla, ja
näkee yöllä mustia, salamyhkäisiä unia marraskuun vihurien kitkuttaessa
tuuliviiriä ja loppumattoman sateen rapistessa sammaloituvassa
pärekatossa.

Ja siellä maaseudulla pitäjässä muutamassa, kaukana pääkaupungista ja
raitiovaunuista ja aseman tornin valoasäteilevästä kellosta, uinuu
myöskin kauppias hra Kaskunen, joka päivisin välittää pitäjäläisilleen
kaikenlaisia tavaroita ankaraa oikeamielisyyttä noudattaen ja ollen
kaikkien, vieläpä kilpailijoidensakin keskuudessa rehdin miehen
maineessa.

Nyt puheenaolevana yönä näki hän unta, että hän oli joutunut kaupunkiin
ja Saarisen piirustaman pilvenpiirtäjän kohdalle, joten siis hänen
unensa liikkui pikemminkin Amerikan kuin Euroopan mantereella,
ja pilvenpiirtäjän katolta heittelivät poikaviikarit teräviä
lentokonepiilejä kohti hänen päätään. Hän koetti paeta vaaraa, mutta
niinkuin unessa usein käy, ei hän päässyt hievahtamaankaan, vaikka
kuolemaa uhkaavat teräsnuolet hipoivat hänen jo harmaantumisen oireita
näyttävää päätään, kunnes eräs niistä ilmeisesti viuhui suoraan hänen
päätään kohti. Kauhu herätti Kaskusen todellisuuden rajoille. Hän
hieroi silmiään ja tunsi mielihyvää sen johdosta, että oli vain nähnyt
unta, sekä kääntyi toiselle kyljelleen. Mutta samassa kuului hänen
korviinsa omituista liikettä, ikäänkuin olisi joku liikutellut ovia
rakennuksen toisessa päädyssä.

Kaskunen piti luonnollisena asiana, että ovien liikuttelija oli
syystuuli, joka nykyisin liikuttelee kaikkea, mitä tuuli yleensä saa
liikkumaan, niin maalaisoloissa kuin kaupunkipaikoissakin. Hän yritti
siis päästä jälleen unenpäästä kiinni.

Mutta silloin oli hän kuulevinaan ikäänkuin teräksen helinää ja
herkisti uudelleen tarkkoja korviaan. Epäilyttävää liikehtimistä
kuului edelleenkin samalta suunnalta, jonka johdosta kauppias nousi
ylös, pukeutui välttämättömimpiinsä ja hiipi hiljaa sisätietä
myymälähuoneistoonsa tarkastamaan, olisiko jollakin ja minkälaista
asiaa hänen puodissaan tähän epätavalliseen puotiaikaan.

Myymälässä ei näkynyt mitään silmiinpistävää, mutta kuitenkin hätkähti
kauppias Kaskunen jonkin verran, sillä hänestä kuulosti siltä, kuin
olisi myymälän lattialuukku narissut. Hänen kädessään olevan lampun
liekki lehahti. Hän tarkasteli lähemmin lattialuukkua. Sen alta kuului
selvästi kolinaa. Mitä on kenelläkään kolistelemista minun puotini
lattian alla syksyllä 1923 klo 12 yöllä? ajatteli kauppias Kaskunen.
Sitten otti hän naulalaatikosta suuren rautanaulan ja pisti sen salvan
reikään. Lattialuukku tuli tämän yksinkertaisen toimenpiteen kautta
tehokkaasti varmistetuksi kaikkia alhaaltapäin suunniteltavia yrityksiä
vastaan. Kaiken mahdollisen varmuuden vuoksi lukitsi hän lattialuukun
vielä vahvalla munalukolla.

Sitten katseli kauppamies ympärilleen ja näki, että myymälän oven
lukko oli murrettu auki. Hän sulki sen sisäsalvalla, katseli tiskien
alle ja laatikoitten ja säkkien taakse ja ajatteli, että jos joku on
puikahtanut häntä piiloon kellariin, niin kyllä se siellä pysyykin
niinkauan kuin hän tahtoo, sillä myymälän lattia on tehty vahvoista
palkeista, ja pienistä ilmanvaihtoreijistä ei mikään kissaa paksumpi
olento voi päästä ulos.

Kaskunen istui loppuyön myymälässään tarkaten miettiväinen ilme
kasvoillaan lattialuukkua.

Aamun sarastaessa avasi hän myymälänsä, mutta ei lattialuukkua. Hän
puheli ostajien kanssa vilkkaasti sateesta ja muista juoksevista
asioista sekä kävi kauppaa tunnetulla taidollaan. Silloin tällöin
vilkaisi hän vaistomaisesti kellarinluukkuun.

Päivemmällä jotkut paikkakuntalaiset kertoivat, että kaksi
pitäjänkiertäjänuorukaista oli kateissa. Niin olivat kadonneet kuin
sauhu. Ei kukaan tiennyt, mihin ne olivat joutuneet.

— Vai niin, sanoi kauppias Kaskunen ja vilkaisi taas salavihkaa
permantoluukkuun.

Kun kertojat olivat menneet pois ja myymälässä oli hiljaista, kuuli
Kaskunen parkua kellarista. Kauppiaan vakavia kasvonpiirteitä valaisi
hetkiseksi omituinen hymy.

Lattian alta kuului viimein kovaa mölinää. Kauppias meni ulos ja huusi
ilmanvaihtoreiästä: »hiljaa, muuten tulee vallesmanni!» Möly vaikeni.

Kauppias myi koko päivän. Sitten sulki hän myymälänsä oven ja laski
kassan. Sitten lähetti hän noutamaan poliisia ja kadonneiden poikien
isiä. Poliisi tuli ja isät tulivat.

Kauppias vei heidät myymälään. Sitten avasi hän kellarin luukun.

Pojilla oli nälkä. Olihan siellä ravintoaineitakin, siirappia ja
suolaa, huomautti kauppias.

Pojilla oli vilu. Ehkä te pian lämpenette, lohdutteli kauppias.

Toimeenpantiin kenttäoikeus. Kauppias sanoi, ettei hän halua jatkaa
juttua, vaan jättää sen kenttäoikeuden käsiteltäväksi.

Kenttäoikeus aloitti heti toimintansa. Päätöksen toimeenpano jätettiin
isien tehtäväksi. Kauppias oli ennustanut oikein. Kun asian käsittely
oli päättynyt, ei pojilla ollut ensinkään kylmä.

Tämä oli se pieni, hiljainen murhenäytelmä syksyiseltä maaseudulta.

Ja maaseutu lepää edelleenkin harmaana ja märkänä, päivät matalan
taivaan alla, ja näkee yöllä mustia, salamyhkäisiä unia marraskuun
vihurien kitkuttaessa tuuliviiriä ja loppumattoman sateen ropistessa
sammaloituvassa pärekatossa.

(1923.)




RANTASALMEN INDEKSI


Laillisen edesvastauksen uhalla kielletään täten kenenkään antamasta
työtä, asuntoa ja ruokaa Rantasalmen indeksille, kuin myöskään millään
muulla tavalla luonaan hyysäämästä mainittua indeksiä, joka on kadonnut
kotipaikaltaan Rantasalmelta jättäen jälkeensä joukon selvittämättömiä
asioita.

Sitä tai niitä henkilöitä, jotka mainitusta indeksistä jotakin
tietävät, pyydetään ensi tilassa ilmoittamaan asiasta Rantasalmelle tai
lähimmille poliisiviranomaisille.

Asianomaiseen aikaan syksyllä julistettiin eräässä Rantasalmen pitäjän
kylässä kansakoulunopettajan paikka auki.

Mutta kun palkkaan kuuluvat tavalliset luontaisedut tällä koululla
olivat puutteelliset, luvattiin maksaa opettajalle niistä korvausta
rauhanaikaisen taksan mukaan, kerrottuna indeksillä.

Opettaja saatiin, ja pianpa alkoi sitten koulusta kuulua tavaamisen ja
lukemisen jyräkkä.

Äskettäin kääntyi opettaja johtokunnan puoleen huomautuksella, että
työmies on palkkansa ansainnut.

Aivan varmasti, myönsi johtokunta. Siitä ei tule riitaa. Tässä on
palkka tämän verran, ja sitten tulee vielä korvausta niistä yhteisen
ja suuren Luontoäidin antimista, lehmälaitumista ynnä muista. Se
olisi rauhanaikaisten tavallisten taksojen mukaan niin ja niin
paljon — se tuntuu vähältä, mutta annahan kun kerromme höyräytämme
sen indeksillä... on se mukava tuo indeksikin. Se on niitä nykyajan
keksintöjä, niinkuin lentokoneetkin ja muut langattomat lennättimet.
Ja langatonhan se on indeksikin, ha, ha, kun nyt sitten vielä
keksittäisiin langaton ompelukonekin...

Johtokunta piti semmoista leppoisen ja pilvisen syyspäivän puhetta ja
kaiveli laatikoitaan ja sanoi, että missäs se sitten se indeksi on?
Sitähän tässä juuri tarvittaisiin.

Indeksiä ei kuitenkaan löytynyt.

On se nyt kumma paikka, sanoi johtokunta. Numeroita on käytettävissä
rajattomasti ja kertomataulukin osataan — onhan tässä sitäpaitsi
opettaja kaiken varalta — mutta kun ei löydetä indeksiä!

Johtokunta lohdutti kuitenkin opettajaa, että eipä hätää mitään. Hätä
pannaan säkkiin ja säkki lättiin, hi hi... kysytään kunnanvaltuuston
indeksiä. Kyllä kunnanvaltuustolla indeksi on, kuinkas se tulisi ilman
indeksiä toimeen?

Johtokunta teki niin.

Valtuuston puheenjohtaja sanoi, että jaa, indeksi... niinpä tietenkin.
Kyllä te kohta indeksin saatte.

Valtuuston puheenjohtaja ryhtyi selailemaan papereitaan.

Vihdoin kohotti hän päätään, pyyhkäisi otsaansa ja sanoi, että niin
tämä on kuin jotakin romaania — koko Rantasalmen indeksi on kateissa!
Ei näistä papereista ainakaan sitä löydy.

Johtokunta palasi kotiin. Kurainen tie läiskyi kengänpohjien alla, ja
varikset raakkuivat pellolla aidan takana pahaenteisesti.

— Noilla se on, noilla variksilla, aina oma indeksinsä, mutta meillä ei
ole mitään indeksiä, ajatteli johtokunta surunvoittoisesti.

— No indeksi löytyi? kysyi opettaja.

— Kananhäntä löytyi, mutta ei mitään indeksiä, murisi johtokunta
huonotuulisesti. — Ei ole indeksiä minkäännäköistä koko Rantasalmella.

— Koettakaa nyt kuitenkin saada se jostakin käsiinne, kehoitti opettaja.

— Kyllähän sitä täytyy koettaa, huokasi johtokunta. Jos tarkastaja
tietäisi jotakin indeksistä.

Johtokunta soitti kansakouluntarkastajalle.

— Eikös teillä sitten ole indeksiä? kysyi tarkastaja.

— Ei ole, lieneekö koskaan ollutkaan, vastasi johtokunta vähän
alakuloisessa sävyssä.

— No en minäkään tiedä teidän indekseistänne mitään, ilmoitti
tarkastaja. — Mitäs sinne Rantasalmelle muuta kuuluu?

Kun johtokunta palasi puhelimesta, pyörähtelivät silmät vähän
levottomasti johtokunnan päässä.

— Ei sitä kehveliä mistään löydy! noitui johtokunta.

Hetken kuluttua soi Savonlinnan poliisilaitoksen puhelin.

Rantasalmelainen johtokunta se siellä hätäpäissään tiedusteli
indeksiään.

— Ei, hyvät ystävät, vastasi Savonlinnan poliisi. — Ei meillä
itsellämmekään mitään indeksiä ole. Vielä vähemmän me Rantasalmen
indekseistä tiedämme.

Johtokunta soitti poikki ja istuutui sitten pyörittelemään peukaloitaan
tuijottaen synkän näköisenä ulos ikkunasta.

— Ei vain löydy indeksiä? kysyi opettaja.

— Ei, vastasi johtokunta istuen peukaloitaan myötäpäivään pyörittäen ja
tuijottaen ulos ikkunasta.

— Mitäs sitten tehdään? kysyi opettaja. — Minä taidan nyt jäädä ilman
palkkaa?

Johtokunta ei vastannut siihen mitään.

Se vain katseli kalseasti ulos ikkunasta ja alkoi pyörittää
peukaloitaan vastapäivään.

Opettaja on nyt kirjoittanut asiasta sosialiministeriöön.

Saa sitten nähdä, onko siellä varastossa jotakin vähän käytettyä, mutta
vielä hyvässä kunnossa olevaa indeksiä Rantasalmelle lainattavaksi.

(1923.)




RANTASALMEN UKKO JA HÄNEN 400 MK MAKSANUT PÄSSINSÄ


Eräällä viimeisistä kulkuvuoroistaan ajoi, niinkuin lehdet ovat
asiallisesti ja tyhjentävästi kertoneet, höyrylaiva »Leppävirta II»
karille.

Tämä tapahtui Varkauden lähellä.

Laivalla oli paljon matkustajia, mutta vain yksi pässi, joka ajatteli,
että kaikessa sitä ollaan, niinkuin nyt esimerkiksi tässä »Leppävirta
II:ssa». Mutta ei se sentään puhunut mitään, mullisteli vain
pässimäisiä silmiään.

Tämä pässi ei matkustanut yksin ja oman onnensa nojassa. Sen uusi
isäntä ja uusi emäntä ja isännän ja emännän lapset olivat mukana. Koko
perhe niin sanoaksemme, pässiä myöten.

Rantasalmelainen isäntä oli käynyt toisella paikkakunnalla pässin
ostossa, koska hänen luottamuksensa Rantasalmen pässeihin oli
horjahtanut. Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan, ei edes
pässikään. Hyvän pässin oli rantasalmelainen mielestään ostanut,
ja hyvän hinnan oli hän siitä myös maksanut. Ja nyt matkusti hän
pässeineen ja vaimoineen ja lapsineen tyytyväisin mielin takaisin
kotimaahan Rantasalmelle. Eikä ajatellut muuta kuin pässiään. Hän
katseli pässiään ja ajatteli, että siinä se on vasta pässi, ei ole
koko Rantasalmen kihlakunnassa näin etevää ja luonnonihanaa pässiä, ja
pässi katseli häntä ja ajatteli, että mikähän äijä sitä sinäkin oikein
olet ja kuinkahan sinun kanssasi mahtaa tulla toimeen? Sillä isäntä
tiesi pässin arvon tarkalleen ja markalleen, mutta pässi ei vielä
tiennyt isäntänsä arvoa, kun ei ollut hänestä mitään maksanut. Hän ei
aavistanut, millaisen helmen isäntien ja pässinomistajien joukossa
kohtalo oli sille lahjoittanut.

Samassa karahti laiva karille.

Tästä syntyi tietysti, niinkuin aina, aikamoinen mökä ja meteli ja hätä
ja hälinä. Matkustajat luulivat, että laivan pohjassa on ladon oven
kokoinen reikä, ja että muutaman hetken kuluttua vain joukko kuplia
vedenpinnalla osoittaa »Leppävirta II:n» ja sen matkustajain viimeistä
märkää leposijaa...

Mutta rantasalmelainen pässinomistaja ei huutanut eikä hätäillyt.

Hän vain hyppäsi tempaamaan kaksi korkkivyötä, joista toisen hän sitoi
pässin ympärille ja, kun aikaa vielä oli, toisen omille vyötäisilleen.

Ja sitten hän asettui rauhallisin mielin pässinsä viereen odottamaan
tapahtumien kehitystä.

Laiva ei kuitenkaan uponnut, koska sille ei ollut tullut mitään
pahempaa vauriota.

Matkustajat rauhoittuivat.

Sitten he alkoivat keventynein mielin katsella ympärilleen ja äkkäsivät
pelastusvyöllä vyötetyn rantasalmelaisen ja hänen yhtä hyvästi
varustetun pässinsä ja keräytyivät tämän vakavan ja asiallisen parin
ympärille nauramaan ja räkättämään ja munimaan savolaisviisautta, ja
kysyivät, että miksikä sinä varustit pässin pelastusvyöllä, mutta et
akkaasi ja lapsiasi?

Mutta se Rantasalmen ukko loi vakavan katseen näihin tyhjänpuhujiin
ja huomautti, että kyllähän niitä aina akkoja ja lapsia saa, eivät ne
maailmasta kesken lopu, eivät ainakaan Rantasalmelta, ja lisäsi:

— Luulettako työ... kun oon juur'ikkään ostana niin hyvän pässin, jotta
semmosta ei oo koko Rantasalamen kihlakunnassa — vai oottako millonkaan
nähnä näin hyvännäköstä pässii? — ja maksana tästä neljäsattoo
markkoo...

Ja pässi loi kiitollisen ja hyväksyvän silmäyksen isäntäänsä ja mäkätti:

— Hädässä ystävä tutaan!

(1923.)




NIVALAN SEURAKUNTA »ANKARAN HÄMMÄSTYKSEN JA PELON VALLASSA»


Se vanha mato ja pimeyden pääruhtinas, jonka yleisessä käytännössä ei
ainoastaan hevosmiesten vaan myöskin jalankulkijain keskuudessa oleva
suomalainen nimi on liian karkea tässä hiotussa ja hienotunteisessa
esityksessä lausuttavaksi, näyttää viihtyvän huonosti omassa
valtakunnassaan. Antaa enimmäkseen vierailunäytäntöjä täällä
maanpinnalla ollen erityisesti mielistynyt pohjoismaihin. Ruotsin
lehtien tietämän mukaan on se viime aikoina pitänyt pahaa mökää
Pohjanlahden toisella puolen useissa Norrlannin kirkoissa, ja nyt on
se, ennenkuin jääesteet ovat tehneet yli purjehtimisen vaikeaksi,
siirtynyt tälle puolen. Emme kuitenkaan lausu sitä tervetulleeksi.
Toivoisimme, että se menisi matkaansa. Se saa vain aikaan levottomuutta
ja epäjärjestystä. Mielestämme on tämän parantumattoman rettelöitsijän
vierailu sitäkin röyhkeämpi, kun se on asettunut tällä kertaa Nivalaan,
itse pääministerin kotipitäjään. Se tuntuu meistä tahalliselta
uhmailulta, ettemme käyttäisi pahempaa sanaa. Pyydämme saada esittää
jyrkän vastalauseemme.

Asia on muutoin täyttä totta ja aivan vakavaa laatua, joten mekin
tahdomme käsitellä sitä vakavassa hengessä. Siitä on »Vaasan» viime
maanantain numerossa pitkä ja asiallinen uutinen, missä kirjeenvaihtaja
ilmoittaa, että »seurakunta on joutunut ankaran hämmästyksen ja pelon
valtaan».

Eräänä yönä joku viikko takaperin huomattiin komeiden valojen loistavan
Nivalan kirkosta. Kirkko säteili kuin juhlavalaistuksessa.

Kirkon lähellä asuvat seurakuntalaiset tunsivat kylmän väristyksiä ja
vetivät peiton korviinsa sekä koettivat nukkua, mutta uni oli paennut.
Kun he vähän ajan kuluttua kurkistivat uudelleen peiton reunan yli ja
vilkaisivat ikkunasta kirkkoon päin, loisti kirkon ilotulitus edelleen
himmentymättömällä voimalla.

Mutta hetken kuluttua kuului pimeästä porstuasta kopinaa, ja ovelle
jyskytettiin, jolloin kauhu valtasi mielet, ja jokainen ajatteli, että
nyt »se» pyrkii tänne.

Onneksi oli tulija vain naapurin isäntä, joka pyrki sisälle tärkeän
asian tähden, ja hänellä oli kivääri kädessä ja hän sanoi, että
niinkuin näette, on tässä jotain outoa ja eriskummallista. Nyt jos
koskaan on lähdettävä. Mies talosta ja kaksi parhaasta.

Vähän ajan kuluttua eteni kirkkoa kohti tumma miesjoukko, jonka ytimenä
olivat kylän pelkäämättömimmät isäntämiehet ja joka oli varustettu
kivääreillä ja ampumatarpeilla sekä kansallisilla aidanseipäillä. Se
ei rientänyt juoksumarssissa, vaan liikkui olosuhteiden vaatimalla
varovaisuudella kohti temppeliä, joka säteili kaameaa, kylmää ja
kirkasta valoa.

Mennessä päätettiin koettaa ottaa paholainen elävänä kiinni.
Siitä syystä ammuttiinkin kirkon edustalle tultua ilmaan eräitä
yhteislaukauksia, niin että ikkunat helisivät. Odotettiin, että
vihattu ja rietas olento ampumisen kuullessaan hyppäisi hätääntyneenä
ulos tiedustelemaan, mistä oli kysymys, jolloin Nivalan riuskat ja
paholaista pelkäämättömät isäntämiehet karkaisivat yksimielisesti hänen
niskaansa, antaisivat hänelle eräitä tuntuvia ja hyvin ansaittuja
naksauksia aidanseipäistä sekä köyttäisivät hänet ja veisivät
riemusaatossa vanginkuljettajan tai nimismiehen haltuun passitettavaksi
maaherran käsiteltäväksi irtolaisuudesta, luvattomasta kirkkoon
tunkeutumisesta sekä pitkäaikaisesta ja osittain menestyksellisestä
Suomen kansan sielujen pyydystämisestä.

Mutta ei mitään näkynyt eikä kuulunut.

Vihdoin Nivalan rohkeat isäntämiehet tunkeutuivat ladatut kiväärit
sojossa ja aidanseipäät pystyssä sakariston kautta kirkkoon.

Kirkossa vallitsi sakea pimeys.

Vanha herra oli sammuttanut valot ja lähtenyt nukkumaan tai, mikä on
luultavampaa, piileskeli.

— Tule esille! huusivat isäntämiehet.

— Täällä olisi miehen vastusta! ilmoittivat toiset.

Mutta se ei edes vastannut. Kirkossa vallitsi kaamea hiljaisuus.

Retkikunnan täytyi palata tyhjin toimin takaisin.

»Todellinen kammo on nyt vallannut seurakunnan», ilmoittaa
kirjeenvaihtaja, »sillä odotetaan, että se yöllinen juhlavalaistusten
pitäjä voi kirkosta löytää ihmisasuntoihin».

Tällä kannalla ovat asiat. Synkällä kannalla, mitä Nivalaan tulee.

Ehdottaisimme puolestamme, että Nivalan ukot luopuisivat yltiöpäisestä
aiheestaan ottaa paholainen elävältä kiinni. Se pääsisi luultavasti
kuitenkin karkuun. Mikäli olemme kuulleet, ei se pysy muuta kuin
pullossa, jos korkki on lujasti kiinni, ja sen pulloonpujottaminen
saattaisi käydä liian vaikeaksi. Ja onkohan Nivalassa enää pullojakaan?

Ampukaa se! Se on sen kyllä ansainnut. Mutta älkää ampuko nahkaa
arvottomaksi. Ampukaa se taitavasti ja siististi ja lähettäkää se
Helsinkiin täytettäväksi ja yliopiston kokoelmiin asetettavaksi.

Se olisi harvinaisuus, jota ei luultavasti ole millään muulla
yliopistolla.

(1923.)








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAALAISAIHEISIA PAKINOITA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.