Kotoisten rantojen ikuinen kohina

By Ilmari Kianto

The Project Gutenberg eBook, Kotoisten rantojen ikuinen kohina, by Ilmari
Kianto


This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.




Title: Kotoisten rantojen ikuinen kohina


Author: Ilmari Kianto



Release Date: January 19, 2017  [eBook #53999]

Language: Finnish


***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTOISTEN RANTOJEN IKUINEN
KOHINA***


E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen



KOTOISTEN RANTOJEN IKUINEN KOHINA

Kirj.

Ilmari Kianto






WSOY, Porvoo, 1916.




SISÄLLYS:

 Maalaisuuden ylistys.
 Musta muta.
 Niityn raivaus.
 Joopi.
 Parooni -- kansan mies.
 Pakkanen.
 Uistelemassa.
 Keväthauvit.




Maalaisuuden ylistys.


Virittäkööt muut viulunsa kaupunkilaisuuden kunniaksi -- minä soitan
katajaista kannelta maalaisuuden ylistykseksi.

Minä maaemon lapsi, kiilukarstaisessa saunassa syntynyt, olen
kuunnellut korven käkeä enemmän kuin häkkeihin suljettujen
kanarialintujen viserrystä tai bulevardikahvilain papukaijojen
pakinaa.

Minä erämaan erakko, villien saloseutujen virpi, imin jo pienenä
äitini rinnoista sitä lämmintä luonnonuskoa, joka pani minun
sydänhermoni väräjämään maalaiselämän riemullista nautintoa.

Minun äitini oli merenrantaviikinkien tyttäriä, mutta jo nuorena
neitona hän harppua soitteli suurten koskien kohinalle, jylhän metsän
huminalle, sinitaivaan avaruuden lintujen vapaalle laululle. Siitä
minunkin rakkauteni korpien kohinaan kotoisin lienee! Siitä äitiäni
kiitän.

Minun isäni ovat kaikki olleet Peräpohjolan karskeja maalaispoikia,
vuosisatoja ovat he hilpeästi taistelleet maalaisluonnon kaikkia
elementtejä vastaan; sukupolvesta sukupolveen on pyhänä perintönä
kulkenut harrastus työhön ja toimintaan Pohjolan vainioilla ja
metsissä, suvivesillä ja talven tuiskuissa -- kädessä kynä ja kirja,
useammin kirves ja lapio, airo ja purjenuora, suitsi tai suksensauva.

Siitä minunkin ikuinen intohimoni sinne, missä honka humajaa,
missä laine loiskaa ja pitkän talven tuiskut maata lakaisevat!
Arctophilacus!

Olen syntynyt keväällä jäiden sulaessa, tulvaveden noustessa
kotisaunani kynnykselle ja vanhan jokimyllyn hurjasti pyöriessä
-- siitä sieluuni syöpyi ikuisen maakeväimen kaiho, siitä
vihantavirpisen Pohjolan kesän totinen toivo...

lienenkö viisiviikkoinen ollut, konsa tuomen kukkivan näin,
aurinkoista sinitaivasta vasten häilyvän viheriän oksan oivalsin sekä
tuoksuvan valkotertun... ja haarapääskysen liverryksen räystäällä
kuulin, mutta ne syvälle muistoihini painuivat ja nytpä täytenä
miehenä ymmärrän että tuo kuva oli maalaiselämän kultainen heijastus!

Lienenkö kolmivuotias ollut, kun tuohisen paimentorven toitotuksen
koivulehdossa kuulleeni muistan -- ja se myös oli maalaiselämän
kiirivä kaiku.

Tuskin olin viittäkään vuotta, kun satoja virstoja matkustaa sain
kohti vielä korkeampaa Pohjolaa -- sinne, missä tie jo päättyy kuin
maailman ääreen töksähtäen; sinne, missä erämaan suuret latvavedet
yksitotisina läikkyvät; sinne, missä kontio selkosessa viheltelee
ja metsäporolaumat laukkaavat; sinne, jonne ei koskaan kanna
rautatieveturin vihlova vinkaus; sinne, jossa ihmisen täytyy tehdä
ankarasti työtä saadakseen leipäpalan ja lämpöisen lieden itselleen
ja perheelleen; sinne, jonne Kaikkivaltiaan armokaan ei aina ulotu...

Niin -- sinne saakka synnyinmaan kolkkaan, jossa sydän suree ja
nauttii yhdellä haavaa ja jossa haaveksiva rakkaus, havumajassakin
maaten, juurtuu yhä syvemmälle sydämeen, niin syvälle, ettei sitä
enää irroittaa voi...

Mutta! Sitten ne veivät minut kaupunkiin --.

Tahtoivat minusta tehdä suurmaailman herran --.

Tahtoivat minut opettaa maata päälläni hallitsemaan --.

Tahtoivatpa opettaa maalaisiakin halveksimaan --.

Ne kouluttivat minut virkamieheksi --. Tarjosivat vakinaisia palkkoja
--. Väittivät, että näin tulee hyvä, näin täytyy olla ja näin tekevät
kaikki muutkin.

Vuodet vierivät. En ymmärtänyt mitä kanssani puuhattiin. Ne
luulivat kai minut voittaneensa --. Luulivat olevani _heidän_
miehiään --. Näkivät minun kävelevän kovat kaulassa, herraskeppi
kainalossa, maailmankeikarin ivahymy huulilla. Kuulivat matkivani
rikkiviisasten puhetta. Huomasivat nauttivani elämän mukavuuksista
-- sen elämän, jossa ei tarvinnut vettä kantaa järven rannasta eikä
nokiavia öljylamppuja rassata eikä jauhosäkkiä vedättää kaukaisista
kauppiaista ja jossa ei kukaan alentunut tunkioita luomaan...

Minäkin siis olin herra! Minäkin siis olin kaupunkilainen! Minäkin
siis tyydyin kaikkeen siihen mukavuuteen, mitä kaupunki tarjosi
humisevine huveineen, hivelevine hyötyineen. Painelin nappuloita:
sähkövalot loimahtivat ympärilläni; kilistin johtokelloja -- luokseni
juostiin kuin kuninkaan makuukammioon; vääntelin kampia -- minulle
huudettiin halloota satojen virstojen takaa! Olipa tosiaan olevinaan
mukava elää! Sai kaikkea ja pian: -- ei tarvinnut kokonaista
päivää mustaa saunaa lämmittää, ei tarvinnut jätkänä rypeä märässä
metsässä, ei tarvinnut koskaan itse soutaa tai hevosta ajaa: auto
ja moottori, laiva ja juna kiidätti miehen minne vain tahtoi. Eikä
tarvinnut koskaan pelätä jäävänsä yksin; jos yritti, niin valkoisessa
salongissa aina kavereja yllätti. Totta tosiaan -- kaupunkilaistunut
oli mies.

Mikä ihme sitten tapahtuikaan, mikä mullistus muuttikaan miekkosen?

Lieneekö ollut keväthaikea päivä, jolloin bulevardin puista
vesikarpalot tippuvat kaupunkilaisherran muotihatun lierille... Tai
lieneekö ollut sydänkesän hellepäivä, jolloin asfalttinen katukäytävä
kihoaa tukahduttavaa kuumuutta ja koko suurkaupunki huohottaa
olemassaoloaan... Tai lieneekö ollut myöhäsyksyn merisumuinen ilta,
jolloin kaikki katuliike tympäisee ja inhoittava kaasun, kivihiilen
ja lokaviemärin löyhkä tunkee kadunpolkijan keuhkoihin... En tiedä,
en tarkoin muista. Sen tiedän vain että jonakin päivänä, jonakin
iltahetkenä, jonakin yötuntina entisen maalaispojan sydämessä ja
järjessä syttyi jyrisevä kapina. Kapina kaupunkilaiselämää vastaan!
Tympäsi kaikki, mitä näki ja kuuli. Tuo ikuinen edestakaisin laukonta
ahtailla kujilla, joiden pohjaan ei Jumalan kultainen päivyt eikä
kuun hopeinen keträ konsaan kurkistanut; tuo ikuinen hälinä, humina
ja silmäin huikaisu; tuo ikuinen koneiden käynti ja mekaaninen
mukavuus; hissien nousu ja lasku; raitioiden ratina; apinaorjan
leiskuvat pukimet ja väärinkäytetyn vapauden alhaiset viettelykset;
saastutettu ilma... ilmeettömät ihmiskasvot... Mutta ennen kaikkea
tympäsi oma mahdottomuutensa löytää tyydytystä siitä ympäristöstä,
johon mies -- kymmeniä tuhansia muita matkien -- oli joutunut.

Ja silloinpa häntä, miestä, kauhistutti oman elämänsä tyhjyys.

Se sielullinen tyhjyys uhkasi hänet kuristaa -- -- --

Hän syöksyi ensimäiseen junaan ja antoi kiidättää itsensä niin kauvas
pohjoiseen kuin rautaista rataa suinkin riitti.

Metsiä ja järviä vilisi hänen silmissään. Hänelle ei se
sittenkään riittänyt. Hän riensi edemmäksi, kauvas pienimmästäkin
ihmisruuhkasta, joka keimaili kaupungin nimellä. Ajoi yötä päivää;
nousi nousemistaan... eikä pysähtynyt ennen kuin huomasi olevansa
samassa seudussa, jossa lapsena muisti laineitten loisketta
kuulleensa ja maan tuoksun tunteneensa.

Silloin vasta seisahti ja hengähti syvään.

Katsahti ympärilleen ja virkahti ääneen:

    _Omaani etsin!_

Kymmenen vuotta mies oli pakottanut itsensä kuuntelemaan kaupunkien
korviasärkevää räminää -- nytpä hän koskemattoman korven kuiskinnan
kuuli.

Kymmeneen vuoteen hän ikäänkuin ei ollut nähnyt taivasta --. nytpä
hän näki miljoonia tähtiä korkeudessa ja ymmärsi niiden pyhän
säteilyn.

Kymmeneen vuoteen hän ei ollut keksinyt sitä, mikä ihmiselle on samaa
kuin aurinko kasville -- nytpä senkin löysi: itsenäisyystaistelun.
Luonnollisen vapauden! juonnon karaisevan yksinäisyystunnelman!
Luonnollisen rakkauden. Luonnollisen vihan. Luonnollisen pelon...
Luonnollisen levon ja väsymyksen, nälän ja nautinnon sekä ikuisen
ihanteen.

Sen _ikuisen ihanteen_, että maalaiselämän kuitenkin kaikitenkin,
kaiken kiristävän uhallakin, täytyy olla ihmiselle luonnollisimman
sielullisen ja ruumiillisen elinlähteen, jonka pohjalta hän
ammentaa tervettä elämänkatsomusta vastapainoksi kaupunkilaiselle
hermohemmoittelulle ja ylimielisyydelle. Se on korpihete, synkkään
siimekseen kätketty, mutta se viehättää jokaista, ken ei tahdo
turmeltua keinotekoisten vesisuonien ääressä. Se on aarrehauta,
jonka päällä juhannusyön vienossa valossa vipajaa sininen liekki,
kiehtoen kyläkeinulta palaavaa nuorisoa ikuiseen etsimiseen, ikuiseen
kaivamiseen, ikuiseen maan muokkaukseen -- -- --

Ylistänenkö liikaa maalaiselämää? Oi, en suinkaan -- toki tiennen
myös sen viluiset varjot, mutta minä tahtoisin huutaa Suomen nousevan
polven korviin: elkää kansoittuko kaupunkiloihin! ja vielä syvemmin:
elkää hyljätkö sitä isänmaata, jonka esi-isänne vuosituhansien
sitkeällä taistelulla ovat säilyttäneet!

Se maa -- ja juuri maalaismaa -- on teille pyhä perintö, joka
velvoittaa perintöä hoitamaan ja -- kartuttamaan.

Rientäkööt turhamieliset maailman markkinakujille kuhisemaan, mutta
jääkööt toki järkevät maalaiskotiansa vartioimaan.

Jotta ei koskaan koittaisi sitä pahaa päivää, jolloin surkutellen
sanottaisiin:

"Vainajien autio-veräjillä kalskaa vain tukkijätkän nakkapohja,
mutta raunioissa viruvat hiljaa niiden luut, joiden pojanpojat ja
tyttärentyttäret koreilevat kaupunkiloissa!"

       *       *       *       *       *

Suomen kansa! Et ole liioin luotu kivilinnojen torneissa kitumaan
etkä sileitä katukäytäviä matalassa kengässä maleksimaan, et
esplanaadein leposohvilla kesähelteessä venytteleimään etkä
keinotekoisten lammikkojen joutsenia ihailemaan. Vaan luotu olet
pirttiäsi honkaista hallitsemaan ja kuppelehtivaa metsäpolkuasi
varsisaappaissa polkemaan; erämaasi riistaa risahtamatta väijymään;
niittyjokiesi heleillä rannoilla hihasillasi heilumaan; maan mullassa
mykränä myllistämään; tuhatjärviesi ulapoilla kalavenheelläsi
kiikkumaan ja korpikoskia pitkällä paltamolla alas viilettämään.

Siihen luotu olet Sinä ja siinä pysyminen olisi _Sinun_, jos omallesi
uskollinen olisit! Siinä Sinut paraiten tuntee sekä vento että
veikko, ja tunnustuksensa arvostasi antaa. Kotisarkasi hyljäten,
vierasveroissa viehkuroiden, kuoresi kiiltävimmänkin sisästä Sinut
moukaksi mainitaan... Anna jälkeen ikuiselle pilkkaajallesi, tuolle
perintökaupunkilaiselle, mutta -- omalle maallesi palaten -- näytä
kerrankin, _missä_ on moukankin voima! Kenties jonakin päivänä
tuo hemmoiteltu herrasmies nöyrästi tunnustaa, että Sinä ja juuri
Sinä -- Suomen maalaisrahvas -- olet isänmaan valtavoima, tuki ja
selkänoja, jota kulttuuriherrankin on täytymys kunnioittaa. Sillä,
ympäri käyden, syntyjä syviä penkoen: Sinähän, Suomen maalaiskansa,
olet se, joka elätät kaupunkilaiset pomot ja porvarit, saksat ja
savottaruhtinaat -- ilman Sinua tokko kohoaisivat heidän kivilinnansa
niin uljaina ja häpeemättöminä taivasta kohden, ilman Sinua tokko
kykeneisivät -- edessä Euroopan -- heidän henkiset edustajansa
kerskaamaan kansallisesta tieteestä, kansallisesta taiteesta sekä
kaikesta siitä, mikä synnyinmaan laulua korkealle kaijuttaa --?...




Musta muta.


Se musta muta, se Suomen rämekorpien salattu pohjavoima?...

Kuinka monta kertaa polkiessani erämaan talottomia taipaleita ja
tuntikausia seuratessani surullisesti siintäviä suomaisemia, olenkaan
sieluni hautomuksista löytänyt tämän kysymyksen: Mitä iloa on noista
viheliäisistä soista? Eivätkö ne vain ole luotu ihmiselämää yhä
ilkeämmin ikävystyttämään? Ja onko tarkoitus, että ihmisiä lainkaan
asuu tai liikkuu näin hyllyvillä ja karuilla paikoilla?

Ei ole kukaan vastannut korvenkulkijan kiukkuiseen kysymykseen.
Hänen jalkansa on vajonnut yhä syvemmälle rämeeseen ja puolittain
kiroten on mies harppaillut yli rimpien ja tureikkohyölien. Sitten
on hän jälleen tuntikausia tuudittanut tunnelmiansa noilla märillä,
loppumattomilla lakeuksilla... Alakuloisesti on tuuli viheltänyt
hänen korvissaan ja erämaan kelohonka on huoannut hänelle syvimmät
huokauksensa. Suota ja jänkää, rytörämettä ja rimmikkoa, ikuista
ikävää, ikuista lohdutonta laattaa, jossa lummelampi loistaa kuin
kyykäärmeen silmä...

Hän, erämaan vaeltaja, on vihdoin väsähtyneenä viskannut konttinsa
rämeen reunaan ja kallistanut päänsä sammalmättäälle. Mutta korkea
kelohonka hänen päänsä yläpuolella on pitänyt kummallista huminaa.
Mitä onkaan tuo honka tarinoinut? Ja mitä onkaan mätäs märkä maassa
makaavalle haastanut?

Mies on herännyt, mutta ei ole tietänyt, onko se totta vai oliko se
unta.

Nimittäin se mitä hän sisimässään tunnelmoi, kun honka soitti ja
mätäs kuiskasi. Suomen suot muka _kelpaavat_ johonkin? Että ne
ainakin kelpaisivat, _jos_... Hän on häpsähtänyt omia näkyjään.
Kultaisia nummikangastuksiaan kulkurimies tuskin muille kertoa
rohkenee! Virvatuletko Suomen soilla kummittelevat? -- Ei! Se on
sittenkin ikäänkuin mahdollista, sen täytyy olla mahdollista, sen
_täytyy_...

       *       *       *       *       *

Paljon kepeämmäksi ovat muuttuneet askeleeni sen jälkeen kun
rämehongan juurelle nukuin, mätäs märkä päänalusenani. En ole enää
sadatellut suon soiluvaisuutta, en ole enää tuntenut kalvavaa ikävää
noita pehmoisia sammalpintoja silmätessäni. Melkeinpä nauttinut
olen, kun pieksusaappaani on varttansa myöten uponneet rahkasuon
salaperäiseen silmäkkeeseen tai musta muta roiskahtanut vaatteilleni.
Tämähän on juuri niinkuin olla pitää!

Minä näet uskon siihen, minkä kultaisissa kangastuksissani nähnyt
olen: Tuhannen vuoden vierittyä! Tuhannen vuoden -- tai jo
ennemminkin...

Silloin se on valmis! Silloin tämä kaikki jo on muokattu. Silloin ei
enää kukaan ole niin typerä että tulisi kysymään: mihin _suo_ kelpaa?

-- -- --

Oi! Se on kultainen kangastus tämä _Fata morgana_, tämä suomalaisen
suomaiseman tulevaisuudenihanne. Miten sen sanoisinkaan, jos sanoja
viljelen? Sanoisinko että Peräpohjola, koko se seutu, mikä _nyt_
vilisee tuhansittain tutkimattomia soita, on _silloin_ maailman
historiassa merkitty ikäänkuin itsenäiseksi valtioksi, jota johtavat
kauttaaltaan toisenlaiset periaatteet kuin yhtäkään nykyisistä
valtiomuodoista. Se on mahtava maanviljelysvaltio, suurenmoinen
suoyrttitarha, kuningaskunta, kohiseva korpiparatiisi...

Mitä näemmekään! Katsokaa millaiset jättiläisviemärit halkovat
silmän siintämättömiä sydänmaita. Katsokaa, kuinka syvät ne
ovat nuo valtaojat, kuinka leveät ne ovat ja kuinka ilakoivat
lapset venheillänsä hurjaa vauhtia soutelevat niitä pitkin alas
järviin. Ellen erehdy, näen kokonaiset kanavat Valkeasta merestä
Pohjanlahteen! Mutta ennen kaikkea huomaan, kuinka musta muta
pursuaa viemärin ja sarkaojien liepeistä. Tuo väkevälle haiskahtava
alkuvoimainen pohjamuta, joka luopi ihmeitä, heti kun ihminen siihen
uskoo...

Se on vaatinut tuhannen vuoden epäilyksen ennenkuin Pohjolan kansa
sen on uskonkappaleekseen julistanut. Kaatuneet ovat satojen vuosien
esitaistelijat, suistuneet partoineen suo-ihanteensa liejuun, mutta
se sama lieju on singonnut uusia taimia, ja lopuksi on ylennyt se
tammi, jonka juuria ei enää poikki saada. Vihdoinkin, vihdoinkin siis
ovat _Fenno-Skandian_ karhusuot saatu kukoistamaan ja maan ministerit
ovat lähettäneet tuhatpäiset sotajoukkonsa, sapöörinsä korpia
kaivamaan ja kuokkimaan.

Katsokaa! Jättiläisröykkiöt rioja ovat kohonneet märän maan pintaan,
nuo mustat möhkäleet ovat sitä maanalaista valtakuntaa, josta
tulella ja tapparalla muodostetaan se maanpäällinen tuhatvuotinen
valtakunta... Rytisivät tuonnoin rutimoraidat, jarruttivat julmat
juurikkaat vääntyessään vesihiisien kynsistä, kahahtelivat
kirkasteräiset turvekuokat ja helisivät lapiot. Nousivat ihmisten
ilmoille uumenten pahat peikot ja surmansa saivat rotkojen pirut.
Nauraen niitä ilkkuivat jätkät. Vuosisatoja näin raatajat ovat
rähjänneet Suomen suurilla sudensoilla, sukupolvi sukupolven jälkeen
jatkanut on esitaistelijain töitä, ei kukaan enää ole alistunut
palvelemaan pölkkypomoja, usko savottaan on haihtunut, maahenki
herännyt, suosielu virpenä vironnut, mustan mudan mullistajaa on
ruvettu pitämään -- ruhtinaan arvoisena...

Ajan silmät ovat auvenneet suurina ja kirkkaina!

Ja niin tullut on se päivä, koittanut se elokuun poutainen aamuvarha,
jolloin maan ministerit, lentovaunuillaan ilmassa liitäen, julistavat
Euroopan kansoille: Peräpohjola elää omistaan! Suomi ei Saksan
suuruksia tarvitse. Tätä kansaa ei enää koskaan korpihalla kaada,
sillä korpihalla itse on kuoliniskunsa saanut. Katsokaa sitä viljan
runsautta!

       *       *       *       *       *

Tosiaankin lainehtii viljameri niin pitkälle kuin silmässä siintää.
Täytenään heiluvat tähkäpäät! Ja tämä kaikki on mustan mudan
ansiota...

Antakaa silmäinne hivellä noita suloisia niittysarkoja. Se on maan
ruhtinatarten viheriäistä samettia. Tuntekaa apilaan ja vihantarehun
huumaava tuoksu! Se myös on suon siunausta, vuosisatojen uskon
hapuilun huippu.

Kukkasia? Ruusuja! Sinisiä, punaisia, kullanloistavia unikkoja
näen siellä, missä ennen kasvoi raate ja korte tai viheliäinen
vaivaiskoivu. Kuka hoitaa näitä ihania yrttitarhoja? Kysykää
Suur-Suomen neitsyeiltä, onko siitä jo montakin vuosisataa, kun
he joukossa vaihtoivat Singerin ompelukoneen monipiikkiseen
rautaharavaan ja käytäväkihveliin tai ryhtyivät pitämään
pukutanssejansa Pohjolan paratiisissa!

Siellä missä muinoin koiranputki rehoitti, siellä nyt punoittaa
erämaan Eedenin uusi omenapuu. Ja siellä missä nälkämaan
"kuolemankoura" ennen kaamean varjonsa heitti kosteaan rotkoon,
siellä nyt versoo villiviini tai kiipeää juhlallinen, jumalainen
humalaköynnös...

Ihailkaa reheviä juurikasvitarhoja! Kysykää, missä ovat ne ammottavat
kuopat ja jättiläiskellarit, joihin kaikki tuo hyvyys mahtuu! -- --.

Niinpä siis kaikki ääriään myöten on valmista. Suur-Suomen korpisuo
on saatettu ihmiskuntaa palvelemaan! Se elättää sen kansan, joka
muinoin nälässä kituroi puukuningasten perässä juostessaan. Koko
maailman se ilahduttaa. Itse Jumalan, joka antaa aurinkonsa paistaa
hyville ja pahoille.

... Tuo musta, valtaojan äyräistä tihkuva muta, tuo rämekorven
aavistuksellinen alkuvoima, tuo satoja vuosia salassa säilynyt,
Suomen petäjääsyöneen ristirahvaan aarnihauta-aarre.

Olen sen nähnyt henkeni silmillä heilimöivänä vainiona, tuon
tuhatvuotisen taistelun takaisen voittotantereen. Iloitsen jokaisesta
viemäristä, jonka nykypäivänä todellisuudessa näen soiluvissa
soissamme pursuamassa...

Jokainen syvällekaivettu suoviemäri mielestäni kuljettaa pois sitäkin
epäilyksen mutavettä, jota vielä on Suomen kansan omassakin povessa
yhtä vahvasti kuin maan hallituksen valtimosuonissa!

17/6 15.




Niityn raivaus.

(Maalaisen arkipäiväkirjasta.)


Alotan tämän päiväkirjan vähääkään tietämättä, tuleeko se sisältämään
mitään, mikä huvittaisi muita ihmisiä. Mutta jos sen saisin itseäni
huvittamaan (minulla on aina ollut intohimo päiväkirjailemiseen
ja varsinkin yötunnelmoimiseen), niin enempää en tahtoisi. Asia
on ainakin näin alusta pelkkää kuivaa proosaa. Kysymys näet on
siitä että olen päättänyt (tai oikeastaan olemme yhdessä vaimoni
kanssa päättäneet) kolmen vuoden uutisasutuksen jälkeen tässä
metsäsaunassamme ryhtyä vihdoinkin siihen, mistä heti alussa olisi
pitänyt alkaa, nimittäin niittymaan raivuuttamiseen. Kokemus on
osoittanut että taloutemme ei pysy pystyssä ilman lehmiä -- ja
lehmät, ne kantturat, eivät pysy pystyssä ilman kontua, ja kontua
taas ei tule ilman niittyä, mutta kun niittyä ei ole, niin se
tietysti täytyy tehdä. Tehdäkkö niitty? kysyy sivistynyt ihminen.
Eikö siis Jumala kasvatakkaan heinää! Ehei hyvät herrat ja hienot,
hetaleiset naiset, Herra Jumala on ankara täällä pohjoisessa:
kanervan ja jäkälän Hän kyllä antaa kasvaa ja hirmuisia hiidenhonkia
huijottaa, mutta apilasmaat meillä ovat pilventakaisina ihanteina ja
aniharvoin saavat lehmämme haistaa edes puntarpäätä.

No niin, niitty siis täytyy tehdä, tekemällä tehdä, ihan pystystä
metsästä, iänikuisesta rotkokorvesta, johon ei ihmisen kirves eikä
kuokka ennen liioin ole koskenut.

Olen kuuluttanut tätä urakkaa pitkin kevättä, olen naulinnut
ilmoituksia siitä postitoimiston luukuille ja lähetellyt papeille
kirkkokuulutuksia, vaan yhtään ainoata miestä ei omasta pitäjästä
ole ilmestynyt tarjoutuakseen tähän työhön. Hirveätä rahan ja
ruuan puutetta kyllä valitetaan, vieläpä työansioidenkin puutetta,
mutta otappas jätkä meidän rakkaassa seurakunnassamme _yksityisen
työhön_. Ei, rakkaat sanankuulijani, yksityisen työ Rämsänrannalla ei
kelpaa, maksoi mitä maksoi -- "savotta" olla pitää, tuo siunattu --
kirottu savotta tai vähintään "hostmestarien" männynkäpykylvötyö à 3
markkaa päivässä. _Minä_ en kylvätä männynkäpyjä -- mäntyjä vilisee
ympärilläni liiaksikin -- päinvastoin kaadatan puita päästäkseni
liikaa metsää näkemästä.

Mihin jäimmekään. Omasta pitäjästä ei urakkamiestä siis saanut --
häpeä sanoa -- mutta ilmestyipäs eräänä päivänä pakeilleni solakka
pitkä mies Iivana Karhu rajan takaa, uuras vienankarjalainen, ja
hänenpä kanssaan tekasin urakan. Kymmenen aaria, hyvät herrat,
kymmenen aaria, pystystä metsästä "ihan valmiiksi" viemäreineen,
sarka- ja niskaojineen j.n.e. à 5 markkaa aarilta. Viisi markkaa
aarilta? Menkääpä katsomaan te pääkaupungin urheilijat ja maailman
mestarit, painisankarit ja kolmiloikkaajat ja seiväshyppääjät ja
pituushyppääjät, menkääpäs katsomaan minun "Ropakaarrettani" ja
sanokaa sitten: ottaisittekos repiäksenne kappaleiksi tuon märän
kuusikkorotkon edes 50 markasta aarilta. Jollette tiedä, mikä _aari_
on, niin selitän -- olen siinä määrin herrasmies itsekkin että vasta
pari vuotta olen tämän tietänyt. Aari on ihannepalsta, ala, jolla
voi ajatella ihannehuoneen sijaitsevan -- 10 metriä kylkeensä,
ja kymmenen aaria on siis kymmenen kertaa enemmän. Asuntopaikkaa
valitessani tänne korpeen, muistan että oli kova kopina hehtaareista,
kokonaisista satakylkisistä kappaleista, mutta jos kerran minusta
sanottaisiin että sillä isännällä on niittymaata hehtaarittain, niin
kuolisin ylpeänä pois tästä pahasta maailmasta...

Huomaan taas poikenneeni tekstistä. Iivana Karhu, Arhipan poika,
siis otti tuon urakan, mutta viemäriojasta, joka ampuu neljäkymmentä
metriä yli palstan, sovittiin erittäin ja taisinpa, koiravie, luvata
kuninkaallisen palkan, 20 penniä metriltä.

_Hän_ tuli lauvantai-iltana seitsemällätoista olevan veikkorepaleensa
Riston kanssa, sai viitosen etukäteen, veneen lainaan y.m.s.
Pyhä-iltana hän teki kuokkien ja lapioiden varret -- minusta tuntui
että Jumala vallan suopeasti katseli tätä sabatin puuhaa -- ja
viimeisteli niitä vielä maanantaiaamuna.

Niin -- minulta on jäänyt sanomatta että itse olen riehunut
insinöörinä tuolla korpipalstalla, linjoittanut kuin paras
mosatramppari, pylvästänyt ja paaluttanut, mutta senpä sanonkin,
että se vinkkelin otto on hiivatin tarkkaa työtä, enkä väitä etten
senttimetrillä olisi erehtynyt. Suora kulma ryteikkökorvessa on
paljon ihmeellisempi asia kuin liitutaulu matematiikan tunnilla
klassillisessa valtion lyseossa. Tähdätessäni vinkkelipuulla pitkin
korpea, en vähääkään muistanut "hypotenuusia" enkä "kateetteja",
vai mitä ne nyt olivatkaan ennen. Kuinka ihmeen vähän "korkeampi
matematiikka" siis onkaan tullut hyödykseni tässä elämässä, vaikka
muistelen kandidaattitutkinnossa saaneeni arvosanan hyperbolain
mittaustaidossa? Ja mitä merkitsevät kuutiojuuret ja logaritmit
Ropakaarteessa? Siellä oli vettä viljalti, kun mittasin -- ja
käki kukkui kevätmetsässä, mutta minä syvennyin yhä mittaukseeni.
(Kukkukoon käki, ajattelin -- tai olkoon kukkumatta). Ja nytpä Iivana
Karhu tottelee minun mittauksiani -- ja on se sentään jotakin että
saapi aikamiehen kulkemaan juuri omia jälkiään synkässä metsässä ja
rapistelemaan pitkin ryteikköpuroa. Tässä nyt olkoon alkupuhelma
päiväkirjaani.

       *       *       *       *       *

14 p. kesäkuuta.

Kun menin _sinne_ aamulla, niin savu nousi kuusen juurelta ja
Risto poika keitti perunoita ja muikkua kattilalla. Olipa pojalla
vaarallinen työ, sillä kattila saattoi milloin tahansa keikahtaa
ja sammuttaa tulen. Iivana väänteli vielä viimeistä ruuvia kuokan
varteen. Puhuttelin Iivanaa ja sain tietää että mies viime talvena
oli vaeltanut tukkitöissä kaukana Kuolan rannoilla. Se mies oli
nähnyt Lapin erämaita! Aijon vasta palata tähän asiaan, sillä nuo
Vienanmeren rantamat huvittavat sitä, jonka uutistalo kantaa nimeä
"Turjanlinna". Turjanranta näet häämöttää juuri siellä päin, missä
Iivana on kulkenut...

Heti päivällisen jälkeen kävelin taas sinne työmaalle, kuten nyt
sanotaan. Hämmästyin hyvänpäiväisesti: viemäriä oli jo kaivettu
kymmenkunnan metriä ja musta muta hyllyi ja vesi virtasi. Iivana
seisoi polviaan myöten vastaansa ryöppyvässä vedessä ja katkoi
kirveellä maansisäisiä juuria. Työ siis kävi kuin kävikin.

Työ kävi! Niitynraivaus oli saanut luomiskäskynsä ja minä olen
iloinen tästä. Ymmärtäneekö monikaan herrasihminen sitä kieltä,
mitä nyt puhun? Enpäs ennen "kamarirunoilijana" olisi koskaan
uskonut, jos joku minulle olisi sanonut, että _minä_ kunnon
isäntänä teetän niittytöitä, että varsinkaan raivautan raakaa
korpea. Pitihän miehestä tulla pääkaupunkilainen lehtori -- lehtori
vähintään, "poetan gloriaseppele" leveän otsan ympärillä ja jambit
ja anapestit ja Shakespeare ja Ibsen tai Anatole France piti
hänelle olla luonnollisempaa kuin kaukokorvessa rypeminen näkemättä
edes silinteripäistä parturinkisälliä. Piti? Vaan tässä seisoo se
trubaduuri ja on _huvitettu_ korven raa'asta raivauksesta eikä ole
vuosikausiin kiusannut pegasustaan. Anteeksi että latelen latinaa.
_Pegasus?_ en edes muista, mitä se olikaan -- olen ajanut talvet
pitkät porolla, jaa, kenties pegasus onkin peura? -- jos on, niin
hyvä. Mutta sen sanon vieläkin että korpiniityn luomissanat ovat
singonneet juuri tänä päivänä, vaikka pohjatuuli pauhaa.


15 p. kesäkuuta.

Neljäkymmentä metriä viemäriojaa jo kaivettu! Iivana Karhu on todella
karhu korpea raivaamaan. Näkisittepä vaan, miten musta lieju kohoaa
syvyydestä ja miten tuhannet puunjuuret katkeilevat Karhun "kynsien",
kirveen, kuokan ja kangin alla! Se on varmasti voimakasta maata,
ikivanhaa korpipuron pohjaa -- tuntuu, kuin moisessa mudassa voisi
kasvaa taatelipalmu... Ja kuitenkaan se ei kasva. -- Pohjolan kesä
on liian lyhyt, Pohjolan tuulet liian kylmät ja aurinko kitsas:
tänä päivänäkin on kylmä, ja auringonlaskun jälkeen viilenee ilma
neljään lämpöasteeseen. Neljä astetta Celsiusta -- se on muka kesää!
Ei ui ahvenkaan silmukkaan, neljästä verkostani otin tänään pari
kalaa. Kaksi kalaista ja viisi leipää -- mitä ne ovatkaan meidän
väelle, minulla on paraikaa kasakoita, jätkiä ja kaikenlaista
työväkeä. Emäntä on helisemässä. Mutta se on pääasia että viemärioja
sellaisella vauhdilla uurtuu. Oh mikä jättiläiskoivujuurikas!
Iivana jo illalla oli köydellä tuon suuren käkkyräpuun kaatanut,
mutta hirmuisempi leikki oli leikata juurikas poikki ja vääntää
irti maasta. Autoin hiukan Iivanaa ja sinne viemärin paltteelle tuo
visakinttu kellahti. Sen juurilla prameili vielä jäätikäs, vahva
routa, ja kokonaiset telit jäätynyttä mutaa lohkeilivat käsiin.
Ihastuin jäämuta-teleihin niin että kannoin moniaan kainalossani
kotiini kukkamullaksi...

Mutta ajatelkaapas, rakkaat ystävät ja maailman herrat, sitä että
mieheni, nämä rajantakaiset raivaajat, suvaitsivat viettää viime
yönsä siellä ojansa liepeellä. Ei tulla taloon, ei soudeta mökkiin,
tekaistaan vaan matala havumaja, jossa toinen kylki ammottaa auki
-- ja nuotiotuli viereen. Siinä kuivaillaan likomärkiä saappaitaan
ja sukkiaan ja jyrsitään kuivaa leipäkannikkaa (voita ei saa ostaa
nykyään mistään). Yö on niin kylmä että kuura kurkistelee, mutta
miekkoset vain makaavat. Työvaatteissaan ilman peittoa, ilman
suurmaailman ohutta hotellihuopaa! Siinä sitä kysytään _hermoja_
ja _sitkeätä verta_, jota ei ole yhdelläkään sanomalehdissämme
kuuluisista urheilijoistamme. Mutta pannappa sanomalehtiin että
Iivana Karhu ja hänen kuusitoistavuotias risainen veljensä viime
yönä voittivat itse Pakkasen niin ja niin monella pisteellä --
sitähän irvisteltäisiin tässä muotimaailmassa. Ei, emme siis pane
sanomalehtiin: näitä tällaisia korven rekordeja ei reklamoida, vaikka
koko Perä-Pohjola tukkisavottaväkineen siinä suhteessa voisi herättää
mielenkiintoa.

Kun tulin aamulla heidän majalleen, paikkasi Risto pieksusaapastaan,
mutta Iivana seisoi polviaan myöten mutaojassa ja kiskoi, kiskoi...
Tietysti isäntänä pidän heitä hyvin sikäli kuin kykenen, tuon
sikarit, tuumittelen... Tänä iltana läksin sarkapalttoita viemään,
etteivät ainakaan paleltuisi. Yö uhkasi tulla yhä kylmempi. He
pitivätkin varovaisimpana siksi yöksi marssia taloni navetan ylisille
nukkumaan -- turvepehkussa.


16 p. kesäkuuta.

Viemäri kaivettu puhki palstan, se ampuu nyt 60 metriä hiekkarantaan
muodostaen kuin mikä pikku Niili "deltan" järveen tullessaan. Mutta
pohjassa piilee vielä sulamaton routa...

Jos minulla olisi aikaa, niin kenties seuraisin tuntikausia Iivanani
työntekoa, mutta minä teen itsekkin työtä kotonani ja käyn vain
pikimältäni raivauksella. Tänään makasin sentään jonkun minuutin
heidän havumajavuoteellaan ja puhuimme Iivanan kanssa Lapin
tuntureista ja lappalaisten poroajosta. Risto, hän vain hissukseen
irvistelee, sanomatta juuri mitään. En saa vielä selvää, onko siinä
pojassa henkeä. Nämä taitavat olla erämaan leimaamia sieluja,
mittaamattomia umpilampia...

Kun iltaverkoillani kävin, oli Iivana ja Risto jo raivaamassa itse
niittypalstaa, yksi kulma oli jo raivattu. Mutta ikävän uutisen
minulle Iivana ilmoitti: viimeinen leipäpalanen oli menossa
eikä joutaisi keskellä viikkoa kannikan perässä juoksemaan.
Omanpitäjäläinen menee vaikka kolmenpeninkulman päähän hartsujensa
hankintaan, eikä laske _aikaa_, mutta tämä rajavienalainen näkyy
älyävän ettei raivaus edisty, jos mies vaeltaa kyliä. Mikäs siis
auttaa muu kuin antaa heille limppua omista ruuistamme. Ja vielä
makeat saijut särpimiksi. Nyt sataa vettä, päivä on ollut kuuma ja
aurinkoinen, kaakkurit kaakattavat ja palokärki rimputtelee salolla.
Mutta yöksi ei tyynny lännen liehka.


18 p. kesäkuuta.

Myrskyisessä vastatuulessa palasin tänään pikkutyttöineni pappilasta
soutaen ja ehdin vasta iltamyöhällä korpikarjalaisteni puheille.
Suuria risuröykkiöitä kohosi kuokoksella ja Iivana istui kuivaillen
sukkiaan tulella.

-- Kunpa tässä vielä huomisen päivän pärjäisi, sanoi hän, jotta
pääsisi sapuskoita tiedustamaan.

-- Niin, sanoin minä, kyllä teidän pitäisi tämä eväsasia järjestää,
eihän syömättä jaksa.

He olivat nyt jyrsineet koko viikon kuivaa leipää ilman voin
mykyrääkään ja ilman kupillistakaan lehmänantia, ainoastaan vanhoja
perunoita ja vanhettuneita muikkuja oli miehillä ollut lainakannikan
palan paineena. Säälitti minua, samalla kun ylpeydellä ajattelin
korpi-ihmisen sielun ja ruumiin voimaa. Ei omankyläläiseni näin
rasvattomilla ruuilla _sellaista työtä_ tekemään kyhäytyisi. Mutta
rajalainen ei ruikuta.

Pistimme tupakaksi ja astelimme vaiteliaina taloni pihaan. Minua
hävetti etten saattanut pyytää miehiäni lämpöiseen pirttiin, vaan
täytyi heidän hiipiä taas navettani ylisille nukkumaan. Yömyrsky
yhä pauhasi, kesäistä tunnelmaa ei ollut, vaikka koivun lehti
voimakkaasti vihoitti...


19 p. kesäkuuta, lauvantai.

Tänään en ole joutanut käymään korpipalstalla, sillä toista miestä
(Joopia), joka vääntelee kiviä vänkärillään tuolla navetan takana,
on täytynyt valvoa. Sitäpaitsi olen itse tehnyt monia töitä ja on
vieraitakin kulkenut kahvilla. Iivana otti iltapäivällä etukäteen
20 mk. ja läksi veikkoineen ruoka-asioitaan järjestämään. On ollut
julman kylmä päivä, rakeitakin satanut ja tuullut rajusti. Miten
voineekaan lännen leyhkä olla niin armoton?

       *       *       *       *       *

... Iivanassa on jotakin alakuloista, salamielistä, mutta lujaa
kohtaloonsa tyytymystä.


23 p. kesäkuuta, Juhannusaatto.

Myrsky pauhaa, rakeita ropsii, vihuri lyö punapurjeeseen, joka
minua kiidättää juhlapukuisena lapsineni kirkonkylän rantaan.
Mutta niitynraivaajat? -- He eivät liikahda, _heillä_ ei ole
juhannusaattoa, he eivät edes huomaa, kuinka kymmeniä venheitä sivu
liukuu; kuokat kalskahtelevat, juuret rytäjävät mustassa mudassa ja
jykevät riot kohoilevat saralle. Siunattu olkoon ahkeran ihmisen työ,
kunnia raatajalle, joka ei aattona pukeudu juhlavaatteisiin!


25 p. kesäkuuta.

Taas on pohjatuuli mylvinyt järven ulapoilla ja vettä on vihmonut
ankarasti; ja sitä kesää, jota on odotettu, ei näytä tulevankaan.

       *       *       *       *       *

Nyt alan uskoa että Iivana Karhu on oikea korvenraivaaja.
Jättiläisjuurikkaita on miekkonen kiskonut tänä yhtenä päivänä
jättiläisröykkiön. Hän sanoo että juurikkaita on maa aivan täynnä,
niitä on toinen toisensa päälläkin, joka todistaa ikivanhaa ja
voimaperäistä korvenpohjaa. Siinä se vielä leipä lainehtii? Mutta
työ on raskasta -- käy tottapuhuakseni salaa sääli Iivanaa, joka
ei edes valita kuten joku Joopi, ei kiroile Luojan töitä eikä
sadattele, iskee ja vääntää vaan ja vetelee sauhuja. Mutta sauhussapa
pidänkin miehen, jokaisen sikarinpätkän hänelle työnnän ja tuskinpa
muuta lohdutusta Iivana kaipaakaan. Tosinhan emäntäni iltamyöhän
tullen vielä kiehauttaa miekkosille saijunkin. Mutta nostaappa
nurkumatta mokomia möhkäleitä vesisateessa, siihen eivät kykene pojat
puoletkaan! Jos olisin kapitalisti, sampanjat juottaisin tänä yönä
Iivanalle ja Ristolle navetan ylisillä, jossa he paraikaa makaavat.
Yö on... ja maata menen itsekkin omien töitteni rasittamana. Elämän
järjestys on varmaan oikea, koska ihminen tietää seuraavanakin aamuna
heräävänsä työhön, joka on sekä pakollinen että hyödyllinen!


30 p. kesäkuuta.

Ilma on lämminnyt, pääskyset vihdoinkin pesineet taloni räystään
alle, sääsket saapuneet miljoonaliittona puremaan lapsukaisiani,
jotka kaahlivat rantavedessä; kalamiehet saavat kaloja, viime
yönä minäkin kalastelin; nauriin sirkat suurenevat tunneissa ja
minuuteissa... Kesä on tullut!

Koivut lemuavat, lehmäin kellot kalkattavat, itä-etelästä
lietsoo lämmin leyhkä ja suloinen sade ripsuttelee kuivuneita
kukkapenkereitä. Mutta Iivana tuolla korvessa, Iivana hän vain
kiskoo, kaivaa ja hakkaa. 6/10 osaa on nyt raivattu. Illalla Iivana
saneli: olen laskenut (räknännyt), etten pärjää tässä työssä. Mie
luulin tätä korpea helpommaksi, mutta kukapa maanalaisten juurikkain
lukumäärän arvasi. En _pärjää_, ellette korota urakkaa.

_"En pärjää!"_ -- ne sanat kaikuvat vieläkin korvissani. Ne ovat
työnantajalle sangen pahat sanat. Pahaa ennustavat! Ne merkitsevät
että täytyy joko keskeyttää mieluinen työnteetto tai kovasti korottaa
maksujaan. Ja milloin en esimerkiksi minä olisi korottanut? Täällä
nimellisessä nälkämaassa ei tehdä ainoatakaan urakkaa niin ettei
kesken työtä tai työn loputtua urakkamies muriseisi ja päivitteleisi.
Mutta Iivana Karhu on silti -- poikkeus. Ei _hän_ ole mikään vaivojen
valittaja eikä ruikuttaja. Hän tekee ennenkaikkea _työtä_. Tekee
sitä ahkerasti, vaikka joka kolmannella miehellä moisessa muokassa
selkäranka katkeaisi. Siispä minä lupaan -- korottaa.

Päätin salaa maksaa Iivanalleni mitä ikänä hän itse ilkeää pyytää.
Mutta tietysti sentään katson että päiväpalkka pysyy kohtuuden
rajoissa. Herrajumala -- milloin todellinen korvenraataja saapi
_liika_ päiväpalkan? Me herrat: joku senaattori, joku kuvernööri,
joku ylimetsänhoitaja, joku insinööri, joku kirjailijakin -- kuten
joskus allekirjoittanut -- voimme saada _liika_ päiväpalkan --
sanokaamme _esimerkiksi_ 100 _markkaa yhden päivän_ työstä -- mutta
saapiko korvenraataja Iivana milloinkaan edes viittä markkaa päivän
raskaimmasta työstä? Kun sitä ajattelee, niin tokihan mielessään
malttaa luvata Iivanallekin yli sen summan, mistä selvästi on
sovittu, sillä _totta kai ihmisen täytyy elää ansiosta_.

Raivaa siis sinä Iivana rauhassa juurikkaita julmia, koukista
sitkeätä selkääsi ja väännä paksulla kangilla, niin että ryskyy --
minä, herra, maksan. Jumala on tällä kertaa antanut minulle kyvyn
maksaa miehen työn ja sehän on -- suurenmoista. Se on suurenmoista,
sanon minä, sillä kysymys on siitä, miten vihertävä vihantarehu
saadaan syntymään keskelle raakaa metsää.


3 p. heinäkuuta.

Sunnuntaita vasten yöllä... Tulen uistelemasta kosken niskasta,
josta sain komean hauvin. Toisiltana saimme uudella uistimella
neljä haukea, joista yksi annettiin niitynraivaajille. Häpsähtipä
Iivana aikalailla, kun aamulla kuokkaansa tahkotessa sai isännältään
lahjaksi hauvin. Se oli juhlapäivä korvessa, hiiloskalan ääressä.
Mutta suola on sota-aikana kallista. Niin, mitä pitikään sanoani.
Ylen kovin väsynyt omista päivän töistäni (maalaamiset, nuohoamiset
ja kaikenlaiset taloustoimet). Eilen kävivät heimolaiseni
korpikuokintaa katsomassa. Mutta turhaan sytyttelemme rovioita,
nuo jättiläisröykkiöt satavuotisia märkiä juurikkaita eivät ota
palaakseen hevillä. Sininen sauhu hulmahtaa yli korven, liekit
räiskävät havuissa, mutta pian tyrehtyy punainen lieska. Nyt on
korpeen kokoontunut paljon tovereita Iivanan hommia katsomaan,
tarkoitan sääskiä. Toispäivänä käytin palstallani myös erästä
taikojenkerääjä-herraa, joka oli matkalla Vienan Karjalaan. -- Iivana
sai taas ruokarahoja ja souteli kirkonkylään pyhäksi, saamatta
suovattakylyä kultaista. Eläköön hikinen työ ja siunausta tuottakoon
kerran sekin musta muta, joka näinä päivinä on "kaarteessa"
roiskunut. Huomenaamulla nousen vastaanottamaan rahtimiehiä, jotka
tuovat kallista viljaa kaupungista asti. Jospa rahani riittäisivät,
hätäkös olisi elää näin, ostella mitä haluaa ja teettää mitä työtä
tahtoo.


7 p. heinäkuuta.

Suuri juhlapäivä korvessa! Juhlakahvit jätkilleni kuusen juurella
havumajan nuotiolla! Sillä se suuri puu, rotkon kuusikuningas, pitkä
huiskelo, jonka tyvi oli niin paksu, ettei isäntä ympäri yltänyt
käsivarsillaan, se kaataa romahutettiin nyt. Oli tyyni päivä ja
kesähelle. Lapset telmivät alasti hiekassa ja minäkin ensi kertaa
uin. Sitten hyppäsin puisevaan kankiin, karjalaiset vetivät köysistä,
kymmeniä juuria oli hakattu poikki, jättiläispuu keikkui... Me
huojutimme, huojutimme ja huusimme.

Sitten se vihdoin tapahtui, kumea kohaus korvessa. -- Onpas pölkyssä
sahaamista, on totisesti.

Mutta isännällä on kiire omiin taloustöihinsä --. ei jouda
kirjoja pitämään. Yön tullen vedän aalloista aina hauvin uudella
kultauistimellani. Pihlajat kukkivat, kielot tuoksuvat saaressa,
lämpömittari osoittaa kolmattakymmentä astetta, on niin kuuma
etten päiväkausiin ole paitaa tarvinnut. Eläköön luonnon vapaus ja
työ sekä työn nautinto! Eläköön myös rakkaus -- raskaan päivätyön
vastapainoksi...


9 p. heinäkuuta.

Kolmattakymmentä astetta varjossa, mutta työmieheni kuokkii, kuokkii
ja raivaa. Minä, Isäntä, pulikoin vedessä, vaan Karhut eivät kynsiään
kastele. Merkillistä että niin kovassa kuumassa ihminen virvoittaa
itseään hikivirralla ja halveksii vettä! Mutta minä luulenkin että
Suomen suot ovat kaivetut ja kaivetaan hikivirtojen voimalla eikä
Kneipin eikä Müllerin, vielä vähemmin Kuhnen kylvyillä. -- Viimeinen
sarkaoja on nyt menossa.


10 p. heinäkuuta.

Yöllä satoi vettä kuin saavista kaataen. Karhu viimeistelee töitään.
Ikävälle tuntuu päästää miestänsä menemään, mutta rahavaratkin sitä
vaativat.

       *       *       *       *       *

_Samana iltana eli oikeammin yöllä_. He ovat nyt poissa --
korvenraivaajani ovat tilitetyt. Olin juuri naurismaan kitkennästä
menossa heidän työnsä loppua katsomaan, kun he jo kuokkineen,
kirveineen kiipesivät ylös törmää. Kaikki työaseet he toivat koreasti
takaisin (mitkä mainiot kuokan varret he olivatkaan tekaisseet!) Ja
sitten kiivettiin talon tornikamariin ja pantiin sikariksi. Tehtiin
tili. Maksoinko liian paljon? Maksoinko liian vähän? Tiedänhän että
yhtiöt ja valtio eivät maksa penniäkään yli urakkasopimuksen. Mutta
jos tekisin kuten yhtiöt ja afäärilaitokset, tuntisinpa olevani
köyhän miehen nylkyri ja jonkunlainen pahantekijä. Sentähden,
laskettuani päivät -- ja tietäen kuinka _raskaita pitkiä_ päiviä ne
olivat olleet -- tunsin siveelliseksi velvollisuudekseni suorittaa
30 markkaa yli urakkasumman. Laskin näet näin: Iivana Karhu ei tunne
itseään miehen arvoiseksi ellei saa vähintään 2:50 päivältä. Ja
nuorukainen Risto Karhu ei ole apurin arvoinen ellei teettäjä hänelle
maksa vähintään markan päivältä. Siis 3:50 kertaa 23 päivää (hiukan
vajaa) = 80 markkaa + 35 metriä viemärin lisää à 20 penniä = 7 mk.,
summa summarum 87 markkaa. Mies oli ennestään ottanut 55 mk., sai
siis taskuunsa 32 markkaa.

Hän oli nöyrästi tyytyväinen -- olen varma että hän olisi ollut
tyytyväinen vähempäänkin. Mutta sanonpa suoraan että jos itse _niin
kovaa_ työtä tehtyäni viikosta viikkoon olisin saanut kouraani
säästöä ainoastaan nuo 32 markkaa, joista velipojan täytyi kai saada
joku markka (22!), niin tottatoisenkerran olisin "kironnut koko
yhteiskuntajärjestelmän".

Iivana Karhulla on kotona vaimo ja kolme lasta sekä vanha äiti. Oh
Jumala, kuinka julma onkaan kohtalo... Ja kuitenkin joku täkäläinen
saattaa kadehtien sanoa: maisterihan maksoi sille venäläiselle
(karjalaiselle) rapiasti. Vai maksoi? Kiitos paljon? Ja sivistyneet
toverini tietysti haukkuvat minut pahanpäiväisesti, jos kerron
maksaneeni työmiehelle yli urakan 30 markkaa liikaa. Tuo ikuinen
ristiriita! Missä lienee kapitalismin raja?

Me tupakoimme Iivana Karhun kera vielä puolen tuntia saaressa
kahvikupin ääressä ja -- sitten sitä erottiin. He ottivat konttinsa
ja kimssunsa ja hävisivät ääneti metsään. Metsä antoi, metsä otti!

Mutta työn jälki jäi korpeen. Viemäri pauhasi ja sarka- ja niska-ojat
lorisivat ja joku sauhun sininauha suikersi taivasta kohti... Siellä
seisoo nyt "musta muta" vuottaen viimeistä muokkaustansa. Kiitetty
olkoon Jumala että nyt ymmärrän, _miten_ korpea raivataan ihmisen
elinkeinoksi.

    _Lorun loppu_:

Syyskuun 30 p.

Mitä ihmettä se merkitsee? Turhaan olen jo pari kertaa työntänyt
viestin sinne rajakylään, jossa Iivana Karhu asuu. Ei kuulu
vastausta, ei näy miestä. Petturiko? Sanansa syöjäkö? Ja kuitenkin
hän lähtiessään niin _pyhästi lupasi_ palata syyskuussa raivauksensa
rioja polttamaan. Minä olisin antanut hänelle vielä toisen mokoman
aareja lisää, sillä kerkesin mieltyä kunnon työmieheen. Mutta urosta
vain ei kuulu ja niittyraivaus seisoo surullisena, kesken-eräisenä...


Lokakuun 7 p.

Ei vieläkään! Pian tulee talvi, nyt jo rantoja riittelee ja
lumihiutaleita heittelee. Kuljin raivauksella ja koetin itse polttaa
nuo jättiläisröykkiöt. Viisi olen tänään polttanutkin, hirmuinen
roihu on räiskänyt ja sakea sauhu yli sinisen korven kiirinyt. Mutta
ei tästä tule hyvä ilman Iivanaa ja koskematon ala jääpi tykkänään
raivaamatta. Turhaan tiedustan raivaajaa Iivanan tilalle. Ei ole
_miestä_ Rämsänrannalla, on vain muikunpyytäjiä, lehmänteurastajia,
linjamiehiä ja noita ikuisia männynkäpykääpiöitä. Ei kenellekään
kelpaa _se_ raha, joka irtautuu niin raskaasta työstä, kuin on
minun juurikaskorpeni. On se kohtalon kiroa ettei _Suomessa_ enää
saa niitynraivaajaa. Väitätte ettei tämä ole tosi, mutta ainakin
minun taloni kohdalle on sattunut sellainen kohtalo. Olisin valmis
maksamaan korkeimmat päivärahat, jos tänä syksynä saisin niittyni
valmiiksi. -- Ja tätä sitten hokevat nälkämaaksi!


13 p. lokakuuta.

Nyt sen tiedän! Anna anteeksi hyvä mies epäilykseni! Minä en ollut
ottanut huomioon erästä seikkaa odottaessani sinua palaavaksi...

On olemassa suurempi niitynraivaus kuin minun Ropakaarteeni. On
olemassa maailman "Ropakaarret", niin hirvittävän suuri että
järkeni tuskin kykenee sitä käsittämään. Ja sinneppä -- maailman
korvenraivaukseen on Iivana Karhu lähtenyt. --




Joopi.


    "Niin sanoi Herra Saatanalle: miksi et ottanut vaaria minun
    palvelijastani Jobista, sillä ei ole hänen vertaistansa maalla..."

    Jobin kirjasta.

Kesäisenä sunnuntai-aamuna uutistaloni pirttiin astuessa tapasin
ovensuussa istumassa punaverisen, jykevätekoisen, ohimohiuksiltaan
harmahtavan miehen, jonka vuosia takasinpäin muistin kohdanneeni
Vuokin maantiellä ja jota olin luullut hulluksi. Säpsähdin: mitähän
hullu talostani tahtoo, mutta samalla nousi ovenpielestä naapurini,
Vuona-Ukko, ristissä huulin selittämään ja huutamaan:

-- Tämä on Joopi, Joopi Heikkinen, Jumaliskylältä -- kyllä kai
maisteri hänet tuntee?...

-- En minä oikein? keskeytin minä kysyväisesti.

-- Vai ette, no joo, kyllä minä hänet tunnen, Roinilasta viimeksi
kuuluu tulleen, Pitkä-Taneli tänne oli viisannut työtä kysymään, että
jos niinkuin työhommiin johonkin, joo. Ei se kuule, vaikka minä näin
isosti, eikös p-, se on vähäkuuloinen, sille pitää korvaan huutaa,
joo, selitti naapurin humoristinen ukko viuhtoen käsiään. -- Onko se
hullu? kysyin nyt minä.

-- Hulluko? huusi naapurin ukko. -- Eihän se mikä hullu ole! Se
on kiva työntekijä! Pöljäksi nuo kyllä hokevat ja pöljä se onkin,
vähämielinen pökelö, joo, vaan työkkyri hirmuinen, raataja ropakka
kerrassaan, vaan nyt on tainnut vähän rapautua, rapautua; ovat hällä
ihmiset kovia töitä teetelleet, makselleet mitä sattuu, joo, niissä
on rääkkäytynyt, vaan vielä se jaksaa. Jaksaa!!

Naapurin ukko aikoi sanansa vahvistukseksi sylkäistä, mutta muisti
samalla, ettei talossani sellaista suvaita, josta oli seuraus, että
hänen täytyi kädellään pyyhkäistä alahuulelta valuvaa kinaa.

-- Kuinkas se, eikö hällä ole muuta nimeä kuin Joopi, kun minä
muistelen...?

-- Muutako nimeä! huusi Vuona-Ukko. Joopi se on iänkaiken ollut.
Jooopi! veti hän ainakin kolmella o:lla.

Ukko iski veitikkamaisesti silmää ja, vähän alentaen ääntänsä,
sopotti minulle korvaan:

-- On se korkonimeltä Paha-Joopi ja Hullu-Joopi, justiinsa, vaan ne
on maaliman puheita, ei se häjy ouk, tunnen minä sen verran ja tuntoo
Pitkä-Taneli ja tuntoo kai pappannekin, joo!

Näin suositeltu henkilö istui Vuona-Ukon esitelmöidessä äänettömänä
ja hieman raskasmielisen näköisenä ovensuussa samalla ikäänkuin
odottaen, kuinka hänen kohtalonsa ratkaistaan.

Loin silmäni häneen, joka jollakin tavoin erosi muista miehistä --
hän istui siinä niin kärsivän ja alentuvaisen näköisenä ja hänen
olennossaan piili jotakin arvokasta, vaikka en vielä ymmärtänyt, mitä
se oli. Ja sääli vihiäsi sydäntäni ja minä ajattelin: "Kuka hänenkin,
mies paran, elämän kohtalon tiennee, maailma on niin armoton."
Sitten ajattelin myös, ja tiesinhän sen jo kokemuksestakin, että
tämän puolen kansan syvistä riveistä ei nykyisen herraskaisvimman
ja harhaan huipistuneen vapausvimman takia ottanut löytyäksensä
montakaan miestä, jotka rehellisesti rakastivat työtä, jos olivat
"viisasten kirjoissa", vaan että paraat jätkät täällä puolessa
olivat aina etsittävissä niinsanottujen pöljien, puolipöljien,
tylsäjärkisten tai lukutaidottomain keskuudesta.

Sentähden päätin kokeilla tarjolla olevallakin -- talossani näet
olisi työtä yhdelletoistakin yksinkertaiselle -- ja, neuvoteltuani
hetkisen vaimoni kanssa, lähestyin hopea-ohimoista miestä ja huusin
korvaan:

-- Saat tulla huomenna -- aluksi pellon raivaukseen -- talon ruoka
-- päiväpalkka kuten itse tahdot, jos et liikaa kisko -- minä työt
neuvon.

Joopin silmät välähtivät, leveä naama vääntyi lauhkeaan ilon
irvistykseen, hän oli kohonnut seisaalleen ja vastasi:

-- Kyllä minä! -- huomenna! -- ruokahoito huoleton! -- osaan minä!
-- on häntä ennenkin raivailtu! -- kun lie kojeita -- onko sulla
kivihaka, vänkäri? kysyi hän terävästi.

Asia siis oli sovittu, Joopi sai kahvit tuliaisekseen, mutta
määräyksen että hänen joka yökseen täytyy soutaa salmen yli
Vuona-Ukon mökkiin nukkumaan, niin on hänellekin vapaampi olenta eikä
tule häiriötä meidän pirtissä.

       *       *       *       *       *

Maanantai-aamuna kello 6 kajahti huima kuokan kalahdus metsästä. Sen
jälkeen kuului kova äsähdys, kuokka oli iskenyt isoon maanalaiseen
kiveen, ja mies tarttui rautakankeen. Mutta kivi ei liikahtanut,
täytyi tarttua kolmanteen aseeseen, lapioon ja luoda koko paasi
näkyviin.

-- Voi raato kun on iso! kuului heleässä ilmassa itsekseen puhelijan
huomautus. Sen jälkeen kaikui metsässä vihaista kirveen iskentää,
jonka jälkeen pitkä ja paksu puukanki pistettiin kiven alle kuoppaan.
Nyt seurasi ähkyvää väännäntää, kuului kiivasta huohotusta, sitten
oli pieni välihetki ja kuului ikäänkuin karhun murinaa:

-- Rota perhana! Rota... Taas alkoi pinnistys, painanta ja hirmuinen
huohotus.

Mutta kivi kohosi, kohosihan kehveli kuopastansa, pienempiä kiviä
vyöryi sen vatsan alle ja kohta pyörähti möhkäle pyllylleen.

Joopi naurahti. Tarttui paljain käsin möhkäleeseen ja alkoi
pyörittää, kamalasti ponnistaen koko ruumiillaan, silmät mullollaan.
Kun sai kiven peltorajaan, niin levähtämättä hyökkäsi juuraskannon
kimppuun, pisti rautakangin juuren alitse ja väänsi. Rytisten,
repeillen ja katkeillen hampailtaan nousi itsepäinen juurikas
maan pintaan ja kellahti kyljelleen. Kaksin kourin tarttui Joopi
juurikkaaseen ja viskasi pellon laitaan. Sitten alkoi taas sähisten
isketellä suurella kunttakuokalla.

Lihava piikatyttö ilmestyi Joopin eteen.

"Mitähän se siinä"? ajatteli Joopi, vaan ei ollut näkevinäänkään,
kuokkia kyökkäsi vain. Piikatytöllä kävi suu yhtenään, hänellä oli
oikein intohimo puhua vertaistensa kanssa, vaan Joopi juupeli ei
kuullut mitään. Piikatyttö hyppäsi likemmäksi ja huusi miehen korvaan:

-- Tule kahville!

-- Häh?

-- Että kahville! kirmasi piika kimeimmällä kiljuma-äänellään.

-- Kuulen minä vähemmälläkin, ei minulle tarvitse karjua, arveli
Joopi loukkaantuneena ja jatkoi kuokkimistaan. Tyttö ei pahastunut,
hänellä oli ääretön halu tehdä tuttavuutta Joopin kanssa, kun kerran
oli otettu kasakka taloon, hän jäi tuijottamaan mieheen, vieläpä
laulahtelikin ja keikahteli kantapäillään.

-- Mikä sun on nimesi? tokasi Joopi kääntymättä päin. Sepä oli
piikatytölle mieluinen kysymys, hän suihkasi suunsa melkein miehen
korvaan ja hihkasi:

-- Valpuri! Valpuri Seppänen minä olen! Minä käyn rippikoulua!

-- Kouluako? murahti Joopi halveksuvasti.

-- Rippikoulua! huutaa huikasi piikatyttö sievistellen.

Joopi ei mitään sanonut kotvaan aikaan, työjeli kuokkineen, sihisi ja
sanoi vasta sitten:

-- Käyppä jos tahansa -- Vappu sinä oot etkä mikä Valpuri.
Näljänkäläisen Amerikanlesken tyttö, pah!

Tyttö rupesi väittelemään, vaan Joopi ei ollut tietääkseenkään.
Jyrähti viimein:

-- Mitäs siinä toljotat? Mää töihisi! Teki nuo ennen vaimosetkin
jotain aamurupiamalla. Tuun minä täältä.

Vasta kun piikatyttö oli mennyt, nakkasi mies kuokkansa, pyyhkäsi
kämmenensä ja painoi kupeilleen katsomatta suoraan pirttiin. Kaasi
itse hellalla seisovasta pannusta kuppiin, nokasi sokerit ja hörppäsi
kahvit yhdellä siemauksella kitaansa. Vappua ei ollut näkevinäänkään!
Sitten katsahti kysyvästi sisähuoneen oveen, vaan kun ei mitään
näkynyt, kaatoi toisen kupillisen, kopasi hattunsa ja melkein
juoksuaskelin riensi takaisin raivaukselle. Jyts, jyts, jyts: alkoi
sähinä ja sohina, kalina ja rytinä, ja röykkiöt maanalaista rojua
kohosivat tulevalle pellonpientarelle.

Talon rouva ilmestyi nyt raatajan viereen. Ensin luuli hänkin Joopin
kuulevan kaikki mitä sanoi, mutta Joopi katsahteli vain tuontuostaan
ikäänkuin kysyväisesti rouvaan, vaan kun ei mitään kuullut, niin
jatkoi työtään.

-- Sinähän olet mainio, Joopi! sanoi rouva. Nyt kuuli Joopi jotakin
ja vastasi vuorostaan:

-- Kaunis päivä siitä tulee!

-- Tulehan syömään, Joopi! pyysi rouva.

-- Kävi se täällä itsekkin! vastasi Joopi, tarkoittaen "itsellään"
isäntää.

Sitten lisäsi hän muristen:

-- Hiiteenkö lienevät jätkät sen vänkärin hävittäneet. Kun oisi
vänkäri, niin nousisi tuo kivi. Sitten korottaen ääntänsä, hän
huusi kimeästi: Osasi nuo ennen työmiehet panna talon kapistukset
paikoilleen, vaan ei nämä nykyiset risukintut -- minä en oo eläissäni
vielä talon aseita tärvellyt!

Se oli järkimiehen puhetta. Joopi tuli aamiaiselle. Hänellä näkyi
olevankin paremmat tavat kuin moniailla miehillä: hän siistisi
vaatteensa, pesi kätensä ja vasta sitten tarttui leipään ja
puurokuppiin. Hänelle ei tarvinnut mitään sanoa, sillä jos sanoi,
niin mies heti huomautti: kyllä minä älyän, on tässä ennenkin oltu
ihmisissä.

Ilokseni huomasin ettei tämä työmies, niin halveksittu kuin olikin,
syljeskellyt. Tarjosin hänelle tupakkaa.

En minä polta. Yskän hänestä vain saapi, vastasi ylpeästi.

Yrittämättäkään levähtää hän päätäpahkaa oikasi ruualta raivaukselle.
Ja katselematta ympärilleen, kuhnailematta hetkeäkään, hän kävi
työnsä kimppuun. Juuret rytisivät, multa muheni, kivet kohoilivat,
mikä vain tielle sattui: kaatui ja sileni hänen tieltään. Vuoroin
kuokka, vuoroin kirves, vuoroin lapio, vuoroin rauta- tai puukanki
heilui hänen kourissaan, pientä ähkinää ja joskus kiihkeätä
huohotusta tosin kuului siellä, missä miekkonen myllisti, mutta
uupumusta, herpautumista ei näkynyt. Yhdessä päivässä hän raivasi
enemmän kuin kaksi miestä kahdessa!

Joopi on karhu! ajattelin minä.

Kävin häntä silloin-tällöin katsomassa. Vaikka olisin hiipinyt
salaakin hänen työpaikalleen, en milloinkaan huomannut, että mies
olisi silmää palvellut.

Harvinainen ilmiö nykyaikuiseksi päivätyöläiseksi! arvostelin minä
yhä enemmän ihmetyksissäni. Varoittelin häntä rasittamasta itseään
liiaksi, kehoitin levähtämäänkin ruoka-aikoina, mutta hän vain
tokaili:

-- Pitää joutua, ei ole aikaa! Ja tupakoimatta, haukottelematta puski
hän työhönsä, oli kuuma tai kylmä, satoi tai paistoi.

-- Eikö sinua, Joopi, väsytä? huusin minä hänelle kolmen metrin
päästä, josta hän aina ääneni kuuli.

-- En ole eläissäni tuntenut väsymystä! vastasi karhu irvistäen.
Sitten hän, asettaen puukangin maakiven alle, tokasi tuttavallisesti:

-- Tulehan toiseksi! Etkö oo vielä löytännä sitä vänkäriä?

Me väänsimme yhdessä kiveä, ponnistimme ja puhkailimme.

-- Sinä taidat Joopi olla poikamies? kysäsin pilanpäiten.

-- Häh? sanoi Joopi, mutta minä olen varma siitä, että hän tahallaan
heittäysi kuuroksi.

-- Että taidat olla pereetön mies? paransin minä.

-- Ei oo nykymaailman akoista! vastasi nyt Joopi. -- Mitäpä hään
kaikesta kyselöö? lisäsi hän kuin itsekseen.

Minä olin kuullut Vapulta juoruja että Joopilla muka oli poika
jossakin, vaan en hennonut kysyä. Onhan karhuilla pentunsa, ajattelin
minä, kai on hallakin elämänsä "perttulina" ollut oma kiima-aikansa,
jolloin, kuten tiedämme, karhu hyökkää lehmän kimppuun, vaikka se
hammasrakennukseltaan on luotu vegetariaaniksi. Mutta peto on peto ja
Joopi tiettävästi ei ollut ihmisiä kummempi. Ehkäpä asia vähitellen
selviää, ajattelin ahdistamatta miestä, -- jahka tästä tutustumme.

-- Joopi, rupea panemaan aitaa! määräsin minä.

-- Käske sinä vaan, kyllä minä teen, vastasi Joopi. -- Sinähän tässä
isäntä oot, sinulla on valta käskeä ja minä tottelen.

Hän ryhtyi heti uuteen työhön, kun minä, isäntä, käskin. Käskinpä
mitä hyvänsä! Mutta niin pian kuin käskynantaja oli joku muu, sai
asia heti humoristisen luonteen.

Joopi heittäysi silloin ihan kuulemattomaksi käyttäen hyväkseen
tunnettua kuurouttaan. Jos piika Vappu esimerkiksi kuinka koreasti
hyvänsä pyysi kantamaan vettä törmän alta, ei Joopi liikahtanutkaan.
Raskas perunasäkki sai jäädä päiväkausiksi veneen luo virumaan,
kunnes isäntä nykäsi Joopia hihasta ja painosti: Käväseppäs
kantamassa se säkki! Silloin mies nöyrästi totteli ja naiset
katsoivat nauraen akkunasta. Joskus hän suuresti epäili myös vaimoni
määräyksiä. Kerrankin satuin olemaan kylällä ja Joopi sai toimekseen
kaivaa perunakuopan. Kovasti poraten hän ryhtyi työhön, mutta aina
vähäväliä nosti päätään kuopasta ja murahti:

-- Mitähän tuo _ite_ sanoo?

Ja kun saavuin kotiin, niin hän pouhuten kanteli, että hänet oli
ilmanaikojaan pantu kuoppaa kaivamaan. Pottukuoppaa!

Niin kuluivat päivät monenlaisissa raskaissa töissä, mutta Joopin
jäljet näkyivät. Me koetimme häntä pitää hyvin ravinnonkin suhteen,
kun näimme että mies todella oli kelvollinen. Yökseen hän aina souti
Vuona-Ukon mökille. Mutta muutamana iltana kun jo olimme levolla,
näin minä akkunasta Joopin veneineen palaavan takaisin ja hiipivän
navetan lakkaan. Hiivin minäkin asiaa tutkimaan. Ylisille tullessani
ei siellä ketään näkynyt, mutta vahvan heinäläjän alta kuului
kuorsaus. Pengoin heinät ja sysäsin kaljupäistä miestä:

-- Mitäs tänne tulit?

Joopi kavahti istualleen ja äkäisesti, itku kurkussa, huusi:

-- Tukkilaisia piruja oli pirtti täynnä! Mikä siellä löyhkässä...

Siitä saakka sai Joopi nukkua navetan raittiilla ylisillä ja oli
tyytyväinen. Tukkilauttoja tosiaankin uiskenteli yökaudet ohitse ja
jätkäin huudot raikuivat rannoilla.

       *       *       *       *       *

-- Joopi, tule tilille! sanoin minä tahtoen miestä perääni
ylikerrokseen.

-- Häh?

-- Että likviitiin!

-- Ka tuo tänne rahat!

-- Tulehan perässä!

Vastahakoisesti nousi hän jäljessäni ylös leveitä portaita. Mutta
keskiväliin päästyään ja pienet väriloistoakkunat havaittuaan hän
mursi suutaan:

-- Voi moalima, aivan on kuin Venähen kaupunnissa!

Ja huoneeseeni tultua hän ympärilleen silmähtäen sanoi:

-- No sulla sitä on tavaraa, ihan kaikkea. Sanovat sulla
kultarahaakin olevan kirstun täyveltä.

-- Ei veikkonen minulla ole, minä olen köyhempi mies kuin sinä!

Joopi katsoi minuun kuin hulluun.

-- _Minulla_ ei ole rahan nuusaa! ilmoitti hän puolestaan.

-- Paljonko sulle pitää olla päiväpalkkaa? kysyin minä.

-- Maksa markka ja hilikku! Maksa mitä tahansa.

Hän helisteli saamiaan hopeita ja työntyi alas kanervikkoon
odottamaan kylpyä.

-- Osasi nuo ennen vaimoset saunan lämmittää! kihisi hän vihoissaan
Vapulle, kun ei kiukaasta paljon löylyä lähtenyt.

Kalamies hän oli kehno. Ongella ei saanut mitään ja verkkoja piteli
varomattomasti, haukkuen verkon korjaajaa.

-- Ei olisi pitänyt maksaa Reetalaiselle!

       *       *       *       *       *

Kirkolla soudellessani tapasin pitäjän puheliaimman eukon,
Haukivaaran Sohvin. Kysyin, tunsiko hän Joopia. Sanoi tuntevansa.

-- Joopi on laatusensa, selitti emäntä. Sitä miestä pitää osata
kohdella oikein. Ei saa ärsyttää. Se on löylyn lyömä mies, mutta
tietääkö maisteri, mistä se johtuu? Kurjasta lapsuuden ajasta! Isä
oli juoppo. Löi lastaan. Joopi rukkaa päähän takoi. Taisi pieksää
liiemman kerran. Vian sai mies iäkseen, pöljäin kirjoihin kirottiin.
-- Ette tarvitse peljätä Joopia. On se rehellinen mies. Huoleti
saatte makuuttaa pirtissänne. --

Myötätuntoni Joopia kohtaan yhä kasvoi.

       *       *       *       *       *

Turpeen nostaja hän oli erinomainen. Panin hänet metsäturvetta
tekemään, ja mies latoi kolmisen sataa leveää mustikkamaaturvetta
päivässä. Kuokka kahisi, selkä laski ja kohosi, kämmenet latoivat.

-- Helevettiäkö se herra teköö näin paljolla kuntalla? mutisi hän
sekaan, vaikka tämä oli hänen mielityötään.

Olin luullut, että nuo vanhan ajan turve-ukot ovat sukupuuttoon
kuolleet, sentähden, kerrankin yllättäessäni turpeennostajan, annoin
miehen tehdä tavaraa.

-- Joopi hoi, kiskohan vielä yksi päivä! huusin kolmen metrin päästä.

-- Helevettiinkö se mahtuu? Ja piruko ne kantaa?

Se oli hänen tapansa vastata, vaikk'ei hän vastustellut. Sanoin
leikillä:

-- Jos tulee liikaa, niin saat tekaista itsellesi turvemajan ja ottaa
Vapun emännäksesi.

Joopin suu vetäysi leveään hymyyn. Ehdoitus oli hänestä siksi
merkillinen, että hän tunsi vastustamattoman halun saada kertoa asia
vertaisilleen. Illan tullen hän aterioituaan kiireenvilkkaa työnsi
veneen vesille ja souti Vuona-Ukon mökille. Pirtin täydeltä hän huusi:

-- Se sanoi, jotta saan rakentaa oman mökin ja ottaa piikatytön
akaksi! Ja Joopia nauratti niin että maha hytkyi.

Hän kylpi kuin Sasu Punanen Vuona-Ukon saunassa. Pyysi ukon
terävimmän puukon ja ajeli partansa pyhäksi. Aamulla ilmestyi
hän parta ajeltuna, paperilappu leukahaavan päällä, paksut
kelloliivit yllään meidän pirttiin. Hän oli kerrassaan komea
hopeahapsiohimoineen, hän vivahti johonkin helsinkiläiseen vanhaan
tuomariin tai vähintäänkin kajaanilaiseen raatimieheen!

Mutta Vapulle hän ei mitään sanonut. Eikä Vappukaan hänelle.
Silminnähtävästi olivat toisiinsa tympääntyneet, koskapa ei
Vappua helposti saatu enää käskemään Joopia kahville. Vappu kärsi
äärettömästi siitä ettei Joopi, pökelö, kuullut hänen kauniita
laulujaan! Oli tyttö kerran koettanut Joopille karjua korvaan, että
hänpä se oli ollut Oulussa lapsenlikkanakin, jolloin oli nähnyt
elävät kuvat ja puhunut telefoonissa, vieläpä juonut limonaatia
herrain kanssa, vaan Joopi ei tullut sen kohteliaammaksi, tokasihan
vaan:

-- Pah, tytön repale!

Joopi oli tavallaan kirkollisempi olento kuin me muut.
Juhannus-aattona, joka osui olemaan sunnuntai, tapahtui nimittäin
että minä, isäntä, maalasin lattioita, vaimoni ja kälyni ompelivat
lastenvaatteita ja Vappu neuloi kiireimmittäin rippileninkiään. Joopi
kulki herroiksi ympärillä ja -- pilkkasi meitä kaikkia.

-- No on taloa: pyhänä työtä tekevät kuin pakanat! Mutta kirkkoon
ei hän itsekään mennyt. Jos jolloinkin kävi kirkossa, niin kävi
akkoja katsoakseen ja juoruja kuullakseen. Sillä jumalansanaa ei
hän elämänpäivänä ollut kuullut. Merkillisesti hän tiesikin kaikki
juorut! Varsinkin arimmat naima-asiat ja häväistysjutut tiesi hän
pilkulleen. Omista rakkaussuhteistaan sitävastoin harvalle puhui.
Eräs nuori työmies oli mestari häntä haastattamaan:

-- Onko sulla muita kierroksessa kuin se Anni?

Joopi kun kerran rupesi purkamaan salaisuuksia, niin toinen oli
katketa nauruun. Mutta minä, isäntä, en saanut kuulla kymmenettä osaa
hänen lemmensalaisuuksistaan. Semmoisten kertomista isännälleen Joopi
piti sopimattomana.

Gentlemanni hän oli! Konttaavalle pikkupojalleni, kahvia juodessaan,
heitteli sokerimuruja, joita haukkoi omista paloistaan. Pikkupoikani
tottui Joopiin niin että riemusta kiljuen mateli hänen luokseen
pirtin ovipieleen ja antoi Joopin nostaa itsensä polvelleen. Mutta
pikkutyttöjäni hän komensi: "Eläkä koske..."

Ruuanlaittajaansa hän kunnioitti, jos ruuanlaittaja nimittäin
arvasi hänen makunsa. Kun kälyni oli ruuanlaittajana, niin nämä
kaksi puhelivat silmillään: Joopi tottui niin nuoren neidon silmiin
että jo kaukaa ymmärsi, milloin ruoka oli valmis. Lausuipa vielä
kohteliaisuuksiakin.

-- Ke... ka... ootpa osannut... marjavelliä... heh...

Käly tietysti mielistyi mokomaan metsäkarhuun.

-- Joopi on Jumalan lähettämä, oli hänellä tapana sanoa.

       *       *       *       *       *

Raskaan työn tekijä Joopi oli!

Kivihaan, rakkaan vänkärin saatuaan mies pyöritteli maanalaisia
kivimöhkäleitä kuin kissa lankakeriä. Joskus hän itsekkin ylpeili
voimastaan niin että kutsui neidin katsomaan, kuinka suuren kiven
taas oli liikuttanut. Ja juurikasten kiskonta oli hänelle hauskaa
voimistelua. Mutta -- käsissä kantamista hän vihasi. Siinä hän
oli heikompi isäntäänsä. Paarilla painoja kuljettaessaan Joopi
alituisesti murisi että pitäisi olla hevonen. Kevyeen työhön ei
hänestä ensinkään ollut -- silloin hän turmeli päivänsä ja jäljet
olivat mitättömät. Eräänä päivänä hän sai tehtäväkseen pienen
kukka-aitauksen. Vaimoni sitä teetti ja pyysi että Joopi tekisi
nurkkaan sulun, jottei lehmä suinkaan pääsisi. Joopi väitti ettei
lehmä mahdu mokomasta raosta, mutta miten olikaan: seuraavana aamuna
ani varhain vaelsi kellokas suoraan kukka-aitauksen sisään. Talossa
syntyi hirveä hälinä: lehmä! lehmä! Vappu, Vappu hoi!

Näytelmä, jota aamuauringon heleässä paisteessa katsottiin
yöpaitasillaan parvekkeelta, päättyi luonnollisesti siten, että sekä
lehmä että Vappu harppasivat kauhistuksissaan yli vastakylvetyn
kukkamaan.

Kun Joopi tuli aamiaiselle, menin minä hänen korvaansa huutamaan,
että talon emäntä oli nyt siinä määrin vihastuksissaan Joopille
tuosta huonosta portista, ettei kyennyt sanomaan halaistua sanaa.

Joopi, koko historian käsitettyään, alkoi _nauraa_. Hän nauroi niin
makeasti että vellikuppi läiskyi ja lusikka teki kuperkeikkoja ja
koko naama sotkeusi ruokaan naurun kyynelten tulviessa silmiin. Sepä
oli karhun naurua se, joka valtasi meidät kaikki muutkin ja lopulta
tarttui hysteria emäntäänkin, johon asia syvimmin oli koskenut.

Lehmä! Lehmäkanttura! Ke! Vappu! Rou...

Makeasti irvistäen ja nuollen suutaan hyökkäsi Joopi seivästämään
kovan onnen porttia, eivätkä lehmät sen koommin tunkeutuneet
aitaukseen.

       *       *       *       *       *

Minulle oli ilmoitettu ettei Joopia kannattanut pitää kauvan. Ja
totta se näkyi olevankin. Neljännellä viikolla mies alkoi käydä
pahapäiseksi, päästeli kamalia ärräpäitä, kapinoi työtoveriaan
vastaan ja sai tämän kauheasti suuttumaan. Kysymys oli ylilattian
korjauksesta. Mutta minä pidin Joopia viikon loppuun saakka
ja teetin hänellä vaihteeksi raskasta työtä mitä kuumimmassa
auringonpaisteessa. Sepä häntä _rauhoitti_ -- ja lauvantai-iltana,
lopputiliä tehdessämme, erosimme mitä parhaimmassa sovussa. -- Jää
hyvästi, veli Joopi, puhelin minä, tyytyväinen olen sinuun ollut.

-- En ole elämänpäivinäni varastanut! huusi Joopi vastaukseksi. --
En neulaakaan ole ottanut! Postiröökynäkin kokeeksi kassakaapillaan
makuutti vahtina -- kiittelipähän vain. Sitten hän sanoi:

-- Työkojeesi kaikki olen talteen korjannut, en ole mitään särkenyt,
minkä särkenen, sen korjaan!

Sunnuntai-aamuna kello 6 oli Joopi talostani kadonnut.




Parooni -- kansan mies.


Nykyaikana, jolloin joku virkaluokka kansan keskuudessa saattaa
olla huudossa turhantarkkuudestaan tai liiasta herruudestaan, on
mieltäkiinnittävää silmätä taaksepäin ajassa virkamiestyyppeihin,
jotka Suomen sivistys on luonut niin sanoaksemme oman mittapuunsa
mukaan. Itäpohjanmaalla, _Hyrynsalmen_ pitäjässä oleskeli viime
vuosisadan lopulla metsänhoitaja, joka oli arvoltaan parooni, mutta
sellainen parooni, etteipä sen mokomaa liene näillä mailla ennen eikä
jälkeen nähty.

Hän nimittäin löi leveäksi leikiksi koko aatelisarvonsa ja saavutti
siitä syystä sellaisen kansan suosion, ettei sen vertaista liene
langennut kenenkään forstmestarin osaksi meidän kriitillisessä
nälkämaassamme. Saapuneena Viipurin läänin Karjalasta hän jo heti,
itse ajaen kuormaa, herätti huomiota talonpoikaispukimillaan ja
karjalaisella kielimurteellaan, jota hän sydänveriinsä saakka
harrasti. Hänen kansallinen virkapukunsa: karttuunipaita,
sarkaliivit, pieksusaappaat, sarkahousut ynnä karjalaiskauhtana
sirkkavöineen ja tuppivöineen, joissa roikkui monta puukkoa, ei
suinkaan ilmaissut sitä herra paroonia, jota oli odotettu, kun
taas toiselta puolelta samaan aikaan ylimaan herrat siinä määrin
hämmästyivät "friherrinnan" hienoutta ja kauneutta, että kerrotaan
Hyrynsalmen silloisilta gentlemanneilta kahvikuppien pudonneen
käsistä, kun vapaaherratar astui sisään ovesta.

Rouva näyttäytyi todella vastakohdalta miehelleen, kuten myöhemmät
kokemukset sen todistavat, ja vielä tänäpäivänä vakuutetaan
asiantuntevalla taholla, missä määrin vapaaherratar oli hieno
kotielämässään, kuinka siellä esimerkiksi vieraan jäliltä aina
pyyhittiin istuimet j.n.e., kun sitä vastoin isäntä-parooni leveänä
remusi huoneesta huoneeseen istuttaen karjalaisukkoja kansliassaan
tai tupakoiden talonpoikain kanssa myöhäiseen yöhön saakka pirtissään
kaikenmokomia juttuja kertoen ja kerrottaen.

"Luonto tasoittaa!" kuten eräs entinen hyrynsalmelainen laihtumistaan
laihtuva aviomies aina tapaa sanoa lihomistaan lihovasta eukostaan.

Parooni-metsänhoitaja, saavuttuaan uuteen virkaansa Peräpohjolaan,
jossa enemmän kuin muualla oli kruununmaita, näytti pian, mihin hän
virkamiehenä kykeni. Metsänvarkaus rehoitti nimittäin siihen aikaan
suurimmassa kukoistuksessaan, ja olipa oikea Jumalan sallimus, että
mies sellainen kuin parooni osui sitä ehkäisemään. Hän nimittäin
oli yhtaikaa hirmuinen sakottamaan niskureita talonpoikia käräjissä
ja samalla aivan harvinaisen lempeä armahtamaan kaikkia lurjuksia,
jotka katuivat tekojaan tai nöyrästi pyysivät anteeksi. Se nyt ei
tietysti mennyt oikein "reklementtien" mukaan tämä armahtaminen,
mutta parooni olikin juuri siitä niin erinomainen, ettei hän, kun
ihmisyydestä oli kysymys, välittänyt virallisista oikeuksistaan.
Hän tahtoi ennenkaikkea olla vapaa _ihminen_ ja _kansanopettaja_.
Virkamiehenä ainoastaan hän ei kärsinyt vastustusta, mutta ihmisenä
hän oli alistuvainen kuinka alhaiseen kohteluun hyvänsä. Hänessä oli
jotakin uskonnollista, profeettamaista, hitunen suurta aikalaistaan
Leo Tolstoita, mikä pakoitti häntä toisinaan syvien rivien edessä
esiintymään pappina. "Mene ja älä silleen tee syntiä!" saattoi hän
sanoa jollekin rikoksesta kiinnisaamalleen raukalle. Ja virallisia
papereita hän siinä määrin vihasi, että ihan tuskastuneena repi
tukkaansa niinä päivinä, jolloin hänen oli pakko jotakin kirjoittaa.
Mieluimmin hän uskoi kirjoittelemiset ja laskemiset jollekkin
toiselle, minkä vain käsiinsä sai, kunhan itse vain sai olla
vapaana jätkän töissään pihalla tai metsässä tai rahtimiehenä
markkinamaantiellä.

Hän oli oikea korpiparooni. Korvessa hän saattoi kuljeksia viikosta
viikkoon tapaamatta ainoatakaan sivistynyttä ihmistä; hän suostui
kansantapaan makaamaan likaisimmissakin pirteissä, mutta kaikista
mieluimmin hän sentään miesjoukon kera eleli taivas-alla metsässä,
nukkuen tukkilaisen tyyliin yönsäkin rakovalkealla tai havumajassa.
Kuinka monta hupaista tarinaa tai aitosuomalaista sutkausta
saikaan kuulla tuollaisen salaperäisesti yön hämärässä loimuavan
honkavalkean ääressä! Kun kulttuuri jossakin vanhassa suvussa on
noussut hienoimpaan huippuunsa, silloin sen äärimäiset vesat janoavat
takaisin siihen maaperään, josta esi-isät ovat nousseet. Se on se
sama intohimo, mikä ilmenee monessa Englannin miljonäärissä ja
loordissa, joista joku saattaa kesäkseen siirtyä Suomen Lappiin
tai Kajaanin Vaalaan seitsemän viikkoa konttailemaan pahaisessa
teltassa itse keittäen ruokansa ja sitten taas, vaihtaen metsäpukunsa
silkkeihin ja sametteihin ja pujotellen sormiinsa tuhansia maksavat
jalokivisormukset, palata Lontoon hotellisalonkeihin syömään _à
la carte_. Metsävalkean ääressä parooni-ylimetsänhoitaja aina
esiintyi ylikokkina keittäen saijut sekä itselleen että miehilleen.
Karjalaisvenäläiseen tapaan hän oli intohimoinen teen juoja, joka
saijutaloon päästyään harvoin pani lasiaan kumoon, kaatoipa siihen
emäntä kuinka monta kymmentä täyttä tahansa. Metsäherra-tovereittensa
seurassa parooni usein teki pilaa tovereittensa herruudesta. Kun nämä
esimerkiksi tahtoivat keittää puolukkapuuroa, niin parooni kantoi
pataan myös puolukan varsia, jäkäliä ja käpyjä, korkealla äänellä
selittäen ruotsiksi, että keitosta piti tuleman aitovegetarianinen
ateria. Ei ollut harvinaista, että hän metsävirkamatkoillaan kustansi
juhla-aterian miehistölleen komennettuaan samaan pataan sekä linnut
että kalat. Sellaisten temppujen kautta hän tuli hyvin kuuluisaksi
ja hänen kansallinen maineensa vieri pitkin maita mantereita. Mutta
saattoipa hän keskellä talvista yötä yhtäkaikki suurella sähinällä
hypätä ulos pakkaseen ja kiireimmittäin laputtaa pois talosta
puistellen turkkiaan hokien: "lutikkaturkki! täiturkki!"

Esiintyen itsekkin karjalaisena hän erityisesti suosi rajantakaisia
heimolaisiamme. Karjalan ukot olivat hänen taloonsa aina tervetulleet
ja itse hän mielellään pistäysi vieraissa Vienan puolella. Monta
hauskaa tapahtumaa hän tällä tapaa muistoihinsa keräsi. Mainittakoon
vain esimerkiksi, kuinka parooni kerran tuli Tiirovaaran kylään ja
paremman pakinan puutteessa alkoi kuvailla isännälle, miten muka
lintukauppoja harjoitettiin Etelä-Karjalassa, kuinka lintuja, jotka
olivat menneet mäsäksi, paikattiin etsimällä yhdestä talosta jalkoja,
toisesta siipiä, kolmannesta purstoja, neljännestä päitä ja kuinka
täten eheiksi saadut linnut sitten vietiin Pietariin kaupaksi.
Silloin talon isäntä, aito-karjalainen musikka, ponnahtaen ylös ja
iskien silmää paroonille, sanan virkkoi, noin nimesi:

-- Sie oikea valehtelija oot, sie emävalehtelija oot! Ei konsana
Tiirovaaralla tuommoista valehtelijaa ollut oo -- a paa sie moamo
saijukattila tulelle, harvoin on Ruotshista vierahia, -- piämmä
hauskoa!

Tätä Tiirovaaran ukon tunnustusta parooni monet kerrat perästäpäin on
mehevästi nauraen kertonut tuttavilleen.

Häntä itseään tietysti aina pidettiin Karjalan miehenä,
"laukkuryssänä", missä hän vain kulki Suomessa ja missä häntä
ei satuttu tuntemaan. Lukemattomat ovat ne kertomukset, jotka
tietävät hauskoista erehdyksistä tuon herrasmiehen suhteen, joka
ei taipunut pukeutumaan arvonsa mukaisesti. Mainittakoon tässä
vain muutama. Kerran ajoivat Hyrynsalmen parooni ja Hallan Ukko,
silloinen kauppias -- molemmat karjalaistyylisiä partaniekkoja --
kumpikin hevosellaan Ouluun. Viime taipaleella Oulun jokijäällä tuli
heitä vastaan kuormalla istuva moukka, joka tuontuostakin ryyppäsi
viinalekkeristään pakkasessa. Vastaantulevan paroonin kohdalla moukka
alkoi kovalla äänellä huutaa: "Venäläisen raato perkele markkinaan
mänöö!" Parooni syrjäsi siivosti hevosensa tiepuoleen, mutta hyppäsi
moukan eteen ja alkoi vannottaa: "Pyydätkö anteeksi senkin...?"
Moukalle tuli hätä ja hän pyysikin anteeksi, mutta nähdessään
Hallan-Ukon parran paroonin perässä, ei malttanut olla huudahtamatta:
"Toinen ryssän perkele perässä tuloo!" --

Ouluun saavuttua sitten paroonilta suuressa seurassa, jossa oli
kaupungin mahtavimpia kauppiaita, insinöörejä ja virkamiehiä,
kysäistiin, mitä Hyrynsalmelle kuuluu. Parooni vastasi, että siellä
ylimaassa vallitsi täysi rauha, mutta että täällä Oulun tienoillapa
ollaan kokolailla hävyttömiä ihmisille. Ja hän kertoi todistukseksi,
kuinka häntä julkisella paikalla oli haukuttu ja samoin hänen
markkinatoveriaan. Herrat eivät voineet väittää vastaan ja yleisellä
naurulla se asia kuitattiin.

Toinen juttu on tämmöinen: Parooni saapui omalla hevosellaan
Laitilan majataloon Utajärvellä ja pyysi päästä sisähuoneisiin.
Emäntä, katsahdettuaan matkustajaan, sanoi tuimasti: "Siellä on
herroja -- menkää pirttiin!" Parooni menikin siivosti pirttiin,
levitti eväslaukkunsa ja alkoi syödä pöydän nurkalla ryystäen piimää
tuopista. Siitä sitten hoiteli hevosensa ja vetäysi pitkälleen pirtin
penkille. Ajaapa sitten Kiannan aliforstmestari perästäpäin kyydillä
ja kun ei löydä esimiestään kievarihuoneista, alkaa emännältä
tingata: "Missä täällä on parooni?" -- "Ei täällä mitään paroonia
ole!" vastaa emäntä. "Kyllä sen pitäisi täällä olla", väittää Kiannan
metsäherra. -- "Ei tänne ole tullut ketään", väittää emäntä vastaan,
"muuan laukkuryssä tuolla pirtissä vain makailee." Kiannan metsäherra
meni katsomaan ja sieltähän se parooni löytyikin pirtin nurkasta.
Emäntää hirveästi hävetti: "Herrajumala -- ja minä en päästänyt
sisään." Paroonia nähtävästi kovasti huvitti kuulla tylyjen ihmisten
pyytävän anteeksi!

Kotielämässään tämä nälkämaan ylimetsäherra oli yhtä käytännöllinen
mies kuin eriskummainen matkoillaan. Työaseet täytyi olla kuin
maamiehellä konsanaan ja itse touhusi isäntä kaikissa taloustöissä.
Kaikki piti tapahtua paroonin omien ohjesääntöjen mukaan, joissa aina
piili hauskoja päähänpistoja ja kekseliäisyyksiä. Esimerkiksi lehmän
nahkaa ei sopinut nylkeä tavalliseen talonpoikaistyyliin, vaan piti
nylkijän tietää, mihin tarkoitukseen parooni kulloinkin aikoi nahkaa
käyttää, rekitaljoiksiko vai saappaiksi vai joksikin puuhkalakiksi.
Isäntä suutahti, elleivät lahtarit totelleet. Kerrotaan että
kerrankaan ei saanut nylkeä nahkaa kintun puolelta, vaan "kivertimen
puolelta, jotta kinttukynkkä jäisi kengänkannaksi".

Talonpoikain mielestä paroonin menettelytavat olivat aina hiukan
eriskummaiset, mutta sitä enemmän mielisuosiota hän heidän
metsäpäällikkönään herätti. Jokainen mökin emäntä hymyili
tuttavallisesti, kun näki milloin partaniekan "Kulneffin" taas
liikkeessä salomailla. Kun sirkkavyö helisi ja tuohitupet rapisivat
ja saapas, jalan kastumatta, uppoili rämeeseen -- kas silloin oli
parooni elementissään ja hänen huumorinsa huikeimmallaan. "Olkoon
vaan pappa ollut kuvernööri ja astelkoon velimies kolmikulmaisessa
hatussaan senaatin paraatiportaita, ja tehköön vaan nuorin sisko
siunaustatuottavaa sielutyötään ja sipsutelkoonpa hänen omakin
herrattarensa hienosti kotisalissa pitsejä kutoen tai pikkutyttöjä
mamselleiksi mallaten -- _hän_ ei noita hienouksia kaipaa, hän tuntee
itsensä vapaaherraksi täällä korvessa, jossa tuuli humisee hongan
latvassa ja karhu kankaalla viheltää!"

Niin, keneltä karhu oli lehmän tappanut, sitä tämä virkamies armahti;
hän tahtoi sovelluttaa lakia evankeliumin mukaan. Joskus hän
kotipirtissään pani toimeen oikeat köyhäin pidot unohtaen varoittavan
sananlaskun: "Gör bonden rätt, men aldrig godt!"

Jo vähää ennenkuin Metsähallituksessa alkoi tapahtua muutoksia,
ja uusia, nuoria, ylpeitä virkailijoita lähetettiin tusinatilillä
erämaita haltuunsa ottamaan, hävisi parooni-forstmestari Nälkämaan
näköpiiristä ja harva hänen ylimaan ystävistään tietääkään, minne
tuo mukava miekkonen on joutunut, elääkökään vielä vai joko lienee
maan mullassa. Ikävän kyynel kihahtaa vieläkin monen vanhan isännän
silmään, missä paroonia mainitaan. Nyt saattaa joku suomalaisniminen
suutarinpoika istua kovat kaulassa paroonin tilalla, mutta tuskin
päätään nyökähyttää tai mansettikalvoksista kättään liikahuttaa, kun
kärsivä rahvaan mies astuu "herra forstmestarin" puheille. Eivätkä
nuo nykyiset kovakaulaiset suutarinpojat ainakaan honkavalkeilla
makaile eivätkä ukkojen kera tarinata vestä...

Aika on totisesti muuttunut.

Toista se sentään oli tuo parooni -- kansan mies.




Pakkanen.


Kiristää, kiristää, kiristää!

Leikkaa kuin terävällä partaveitsellä!

Purasee kuin vihanen koira salavihkaa takaapäin kinttuun!

Koko maailma on kuin äärimmilleen pingoitettu viulun kieli, joka
millä silmänräpäyksellä tahansa voi parahtaen katketa.

Metsä seisoo kuin jäävuoriröykkiö täynnä tuhansia kimmeltäviä torneja
ja särmäisiä piikkejä. Valkoinen huurre kietoutuu kuin kuolettava
myrkky jokaiseen tienviittaan. Se verhoaa rakennusten seinät
ulkoapäin jättiläiskäärinliinoilla.

Ja ihmisen hengityskin jäätyy. Koko ihminen muuttuu jääkarhuksi,
silmäkulmat, ripset, huulet, leuka ja ohimot törröttävät
lasihelmissä, jääkalkkareissa, joiden seasta kaksi pistettä tuijottaa
kuin aaveen silmät.

Ja naurukin jäätyy, kilahtaen kuin murtuva ase kovaa kalliota vasten.

Kuka uskalsikaan pakkasessa naurahtaa?

Eikö nyt ole shakaalin ja suden suunsoiton vuoro?

Hiljaa! Tykillä ammuttiin jossakin tuolla metsässä.

Hiljaa! Kammottava ulina järven jäällä kuin pitkäisen jylinä taivaan
ja maan välillä. Jotakin kauheata tapahtui juuri nyt, jotakin ratkesi
iäksi, repesi kahtia ja erkani...

Hiljaa! Nyt pamahti kuin räjähtävä pommi seinähirressä. Nyt tärähti
akkuna ja oven puitteet natisevat aivankuin rakennus uhkaisi luhistua
alas.

Hyvät ihmiset, mitä tämä onkaan? Luonnon herra, armahda kaikkia
palelevia metsissä, viimaisilla jään ulapoilla, suurilla soilla ja
talottomilla taipaleilla! Armahda kerjäläisiä, armahda köyhiä poikia
ja tyttöjä, joilla varpaat kengistä kiiluu!

Armahda, oi sinä tutkimaton rikasten ja köyhien Jumala, niitä
kaikkia, joilla ei ole polttopuuta tässä hirveässä pakkasessa ja
jotka kärsivät sielun alennusta, jota ei kukaan kirjailija kertomaan
kykene!

Armahda kaupunkeja, joissa puukalikka on kullan arvoinen, armahda
syrjäisiä sydänmaita, joissa ihmisen koko elämä on yhtä olemassaolon
taistelua. Kaikkeuden luoja, armahda nälkiintyneitä eläimiä, ruuan
puutteessa nääntyviä lehmiä ja villejä metsäporoja, jotka eivät jaksa
kuopia kylliksi jäkälää paksun lumen alta.

Muistatteko, toverit miten viime talvena kävi! Muistatteko, kuinka
monta sataa poroa meidän synnyinmaassamme kuoli seisaalleen
pakkaseen? Itkikö kukaan heidän kuolemaansa? Vaan nauroiko
raakalainen vahingonilon naurua, että porot, nuo vihatut, vähenivät?
Jos itki ken, sen kyyneleet heti jäätyivät; jos nauroi ken, sen nauru
kesken katkesi. Pakkanen sielunkin surmaa.

Me olemme kaikki sen orjat. Pakkasen kuningasta kumartaa
susiturkkinenkin pomo.

Hiljaa! Kuka hiihtää pakkasessa? Kirrr kirrr kirrr! panee sompasauva
tien kierällä kallolla. Se ääni on niin kirmaiseva että se tunkee
sydänjuuriin saakka. Eilen oli 40 astetta, mutta puhutaan 50:stäkin.
Tänään on 30. Me asumme suojassa vihaisilta pohjatuulilta, sentähden
pääsemme kymmentä astetta lievemmällä. Tästä ei ole kuin peninkulma
siihen palatsiin, jossa pakkasten suuriruhtinas asuu.

Pakkasten suuriruhtinas, pohjoisnavan konsuli, kylmien yhtiöiden
päällikkö, armahda meitä!

Sinä, joka kiidät kiiltävällä automobiililla viidenkymmenen
kilometrin nopeudella tunnissa, älä aja meidän, kontettuneiden
päällemme! Sinä pakkasen pajari, miksi et säästänyt pientä
kissanpoikaa, joka surkeasti naukuen tarrasi kiinni sinun hirmuiseen
jäärattaaseesi ja sai samalla surmansa?

Tuo pieni, viaton, höyhenkevyt, valkoinen kissanpoikanen, jota lapset
haikeasti itkivät...

Taas paukahti! Taas ammuttiin jääkenttätykillä. Halkesi punerva
honkahirsi, särähti timanttikukkainen ruutu -- meidän linnamme on
totisesti piirityksen alainen. Katsokaa, taistelutoverit, jotta
muonavaramme riittävät?

       *       *       *       *       *

Savupatsaat kaikista piipuista suikertavat kuulasta taivasta vasten!
Avanto alhaalla järvenrannassa jäätyy monta kertaa päivässä ja
palvelustyttö saa sen rautatuuralla auki jystää mennessään vettä
noutamaan. Tyttö rukan käsiä paleltaa, posket ovat turvoksissa,
kasvot punaiset kuin verinen liha; hän päästää suomalaisen ärräpään
kirskuvien hammastensa lomitse kantaessaan vesisankoa ylös hirmuista
törmää. Hän pysähtyy silmänräpäykseksi levähtämään, katsahtaa
ympärilleen äänettömällä kauhulla ja -- tyrskähtää itkuun. Meillä ei
ole vesijohtoa... Minä päivänä tahansa hän sanoo itsensä irti. Ei hän
rupea, ei korkealla palkallakaan, hänellä on tarjokas Amerikassa, se
sieltä kirjoittelee, pian kai tiketin laittaa -- silloin on loppu
avannon jystännästä neljänkymmenen asteen pakkasessa...

Ja silloin kun meidän Miina lähtee, silloin olemme taas ilman
palvelijatarta ja saamme itse raahata roiskahtelevat jäävetemme.
Niinkuin ei meillä muutenkin, itsekullakin, olisi yltäkyllin piian ja
rengin töitä täällä kaukana korvessa?

Ei ole leikintekoa nyt elämä korvessa. Eilen loppui jauhosäkki,
tänään loppuvat lehmänheinät, huomenna loppuu kai se kaikista kallein
taloustavara -- kärsivällisyys. Ja raha? -- sitä jumalan viljaa
ei ole kolmeen viikkoon nähtykään. Pakkanen on kuivannut kukkaron
pohjasakkoja myöten...

Me elämme ikuisessa toivossa. Kaikista hullunkurisinta on se
luonnonilmiö että sama pakkanen, joka kiristää koko elämämme
suppeimmilleen, ikäänkuin ylläpitää tätä toivoa.

Niin kauvan kuin savu linnamme harjalta taivasta kohden kiirii, niin
kauvan -- --!!

Huomaan tuijottavani Aleksis Kiven kuvaan, joka on maalattu
parvekkeeni oveen. Kolkko mies siinä pitelee päätänsä vuoteensa
reunalla istuen ja näyttää jotakin miettivän:

    "Turha vaiva täällä,
    Turha ompi taistelo
    Ja kaikkisuus maailman turha!"

Ei niin, rakas vainaja, minä panen vastalauseen. Uhallakin panen
jyrisevän vastalauseen. Vaikka maailma nurin menköön, vaikka tallukat
taivasta kohden kääntykööt ja mies retkottakoon seljällään hangessa,
ja kuinka monta kissanpoikaa tahansa käpertyköön pihalle -- me elämme
sittenkin. Ja aika on tuleva...? Kirkas ääni kumajaa huurteisilla
nummilla, kirmaisevasti kalahtaa jättiläisnuija -- ja elämä jatkuu.
Ja voima ilmestyy!

Unelmaako kaikki? Tusinataiteilijan hullua haaveiluako, hetkeä ennen
omaa nälkäkuolemaansa?...

Oi kuinka ihanaa on nähdä satumaista unta pakkaskuutamo-yönä, kun
maat ja taivaat hohtavat yhtenä hopeailjankona! Enkö ole ruhtinas
omassa satulinnassani? Eikö ole minulla sata kultasarvista peuraa,
joilla kiidän pohjoisnavan ympäri? Eikö hopeaisessa pulkassani
istu sylissäni Pohjolan ihana kuninkaantytär, jota rakastan yli
kaiken? Enkö ole maailman rikkain, silloin kun rakkahimpani puristuu
sydäntäni vasten? Kadehtikaa minua! Kadehtikaa onnellista miestä!

       *       *       *       *       *

Todellisuus!

Mikä on todellisuus? Sekö että ympärilläni käy taistelu elämästä
ja kuolemasta? Sekö että tuhannessa Suomen mökissä tänäkin päivänä
muumioksi muuttuneen vaimon suusta kuuluu itkuinen tiuskahdus
kymmenelle alastomalle, likaiselle, nälkäiselle lapselle: "Piruko
teidät kaikki elättää?" Sekö että mökin ainoa mies on juuri lyönyt
kirveellä jalkaansa ammottavan haavan, jota ei kukaan osaa hoitaa?
Sekö että tuhannet ja kymmenet tuhannet rakkaan isänmaani lapset
likaisella, syljen tahraamalla lattialla tappelevat kuin koirat
karkeasta leivänpalasta! Sekö että kolmas osa kaikista synnytetyistä
pienistä lapsista kuolee kurjan äitinsä typerään hoitoon ja vedetään
kelkalla erämaan saareen?

Vai sekö on todellisuus, mitä tuhannet tukkityöjätkät kokevat
metsäkämpissään lavereillaan loikoen väsyneinä päivän raskaasta
työstä, lohduttaen itseään nokisella kahvipannulla kiljuvan kiukaan
ääressä?

Vai sekö lienee todellisuus: ettei kukaan ihminen lorun lopuksi
välitä kenestäkään muusta kuin omasta itsestään ja että
kaikki kristillinen rakkaus yhteiskunnassamme on inhoittavaa
valhetta? Tahtoisinpa hyljätä koko todellisuuden. Tahtoisinpa
tehdä todellisuudeksi ainoastaan sen, mitä ihminen on koko
läpileikkauksessaan.

Hänen verisesti värisevän sielunsa, hänen totuudenaavistuksensa,
hänen tulevaisuusvaistonsa ja selvänäköisyytensä. Kaiken sen suuren
ja laajan ja lämpimän ja räikeästi paljastavan, minkä ihminen muiden
ihmisten seurassa riehuessaan salaa! Kaiken sen hyvän, pyhän ja
kauniin, minkä jokainen tietää tekevän elämästä onnellisen, jos se
vain toteutetaan.

       *       *       *       *       *

Joka aamu herättyäni kiiruhdan ensimäiseksi idänpuoleiseen akkunaan
katsomaan, montako pykälää taas on pakkasta. Jos on yli 30, tunnen
outoa riemua rinnassani. Hei! ajattelen, nytpä koetetaan, kumpi
voittaa. Napitan sarkatakkini, painan naapukan syvälle päähäni ja
kiiruhdan alas pihalle. Etsin silmilläni aivankuin persoonallista
olentoa, suuriruhtinas Pakkasta, painiakseni hänen kanssaan hurjan
painin aamutuimaan. Minä kellistäisin hänet noin -- puristaisin
näin -- painaisin, painaisin narskuvaan lumeen -- polkisin
kikkanokkaisilla paulapieksuillani -- lempo soi.

Usein yölläkin raapaisen tulen puikkoon ja kurkistan lämpömittariin.
Outo riemu, outo riemu minut valtaa, ja minä isken yön hiljaisuudessa
silmäni vastapäiseen järven rantaan, jossa huurteiset puut
törröttävät liikkumattomina jäätönkkinä, ja ikäänkuin väijyn häntä,
salaista, julmaa vihollistani. Vai siellä sinä olet... puhun minä
nyrkit pystyssä. -- Pommita vaan!

Samalla pamahtaa seinään ja minä nautin sanomattomasti, sillä tiedän
että linnani kestää. Vihollisen ei taritse tietää minun muonavarojeni
loppua, ei tarvitse tietää linnani turvissa elävien naisten ja lasten
hätää. Jumala varjelkoon ilmiannosta. Muuten hän, vihollinen, minut
elävältä nylkisi.

Minä en antaudu! En laske lippuani, jossa loistaa kultasarvisen
peuran kuva.

Tulkoon ottamaan, jos uskaltaa. Tehköön hyökkäyksen yösydännä, jos
luulee vartijain nukkuvan.

Tämä on sarkasotaa, sitä Rajakarjalan rappasotaa.

Kippis! Pakkasen herran malja! Kippis! Kuuletteko Ämmäkosken
huuruista pauhinaa? Kippis! Kuka räjäyttikään Kajaanin linnan ilmaan?

Tammikuulla 1914.




Uistelemassa...


Syttyy uistelemisen intohimokin ihmisessä, aivankuin muukin himo. Ei
muka löydä rauhaa ennenkuin saa halunsa tyydytetyksi.

Olen jo monena iltana vetänyt uistinta kotivesilläni ja melkein
joka kerralla kauniin hauvin saanut, joskus kaksikin, ensi-iltana
neljäkin, mutta viime päivinä on saalis vähentynyt: ei tokase
pyhässä Leppikannan nokassa, ei nykäse Niettuskarin kupeella, ei
nielase Luvalaisniemessä eikä kajoa salamyhkäisessä Kullanperässä.
Terävästä niemestä en näy saavan odotettua lohta koko kesänä ja
Jalonniskassa nujuaa muita kalamiehiä. Oraviselkä on täynnä luotoja
ja salakareja, en lähde sinnekään uistintani pohjaan tartuttamaan.
Kirkonkylän moottorivesistä taas ei milloinkaan mitään saa. Haluttaa
siis tuoreempaan paikkaan, johonkin sopukkaan, jonne eivät muut
kehtaa soutaa tai josta eivät monet tiedäkään. Sellainen sopukka on
Kylmälahti, nimeltäänkin poistyöntävä tienoo, autiudestaan mainittu.

Hotaisen hätäisesti iltakeittoni ja voileipä kädessä laskeudun
juoksujalkaa rantaan, jossa "Simpukka, vedenpäällinen
torpeedovenheeni", punaisine laitoineen ja viheriöine airoineen,
kalakirveineen ja kela-uistimineen lähtövalmiina minua jo vuottaa,
kelluen itätuulen lietsomassa aallokossa. Hyppään venheeseen,
istuudun peräteljolle huopaamaan -- venonen kimpoaa hyvin
pystynokkaiseksi -- ja samalla jo lasken uistimeni. Tuuli viepi
venhettäni hyvää vauhtia, ei ole tarvis paljoakaan huovata. Sivuutan
saaren pään ja äärimäisen luodon ja liuvun Vuonanientä kohti. Samalla
jo jännityksissä odotan, milloin tokasee... On tämä ihanaa, vapaata,
hiljaisuus ympärillä juhlallinen, ei mökiltäkään kuulu risahdusta;
lehmät rannalla seisovat savullaan, märehtivät mylähtelemättä,
töllöttävät sivu liukuvaa venhettä, sinertävä katajainen ja
sammaleinen sauhu suikertaa, tuoksahtaa kodikkaasti sieraimiin ja
huljuu tuulen painamana kauvas yli läikkyvien vesien. Aurinko on
tulipunainen, sitä saattaa katsoa sekunnin vasten keträä, mutta silmä
huikenee sen väkevään punaan. Nyt se jo painahtaa puoliväliin metsän
reunan taa... soljun sivu niemen ja näen taivaan pommin putoavan
etäisyyteen; odotan että nyt, nyt "vedenalainen" tokasee, mutta
-- eipäs tokasekaan, lieneekö myöhäistä vai varhaista, mene tiedä
kalavaltakunnan illallistuntia.

Alan painua pitkin Kylmälahden oikeanpuoleista rantaa, huopailen
kaarteet ja myötittelen poukamat, ulkoudun karisärkkäisten
niemien kärjissä, ihmettelen lahtien salaperäistä hiljaisuutta,
kummastelen käkkyräpetäjiä, vehmaita koivikoita tai peloittavia
puunjuurikkaita rämeikkörannoilla. Soljun, soljun tuulen tuutimana,
etäännyn etääntymistäni sieltä, missä kotini torni kohoaa, näen
enää vain siintävän saaren, mutta pian sekin häipyy epämääräiseen
himmeyteen heinäkuun viime päivien hillityssä yössä. Tämä on vielä
sydänkesää, mutta hienon hieno syksyn ensi tunnelma verhoaa vetten
vaiheet, maisemain ääriviivoilla heijailee surunsuloinen syyssuven
ilmanimpynen, joka heiluttaa silkkistä liinaansa jäähyväisiksi
orpanalleen kevättärelle, joka on -- matkustanut ulkomaille... Koko
luonnon täyttää ikäänkuin kaihoova henkäys: pian, pian, ihmislapset,
ettekö muista, kuinka lyhyt on Pohjolan kesä?

Ja minäkin kysäsen itseltäni, _mitä_ minun muka pitää tehdä pian?
Enkö jo kesän alkaessa tuntenut sielussani etten saa nauttia kesästä
kyllikseni, että se minulta kuitenkin otetaan ennen aikaa pois?
Että vaikka kuinka kiiruhtaisin, riehuisin, rientäisin, kuokkisin,
kylväisin, tervaisin, ottaisin aurinkokylpyjä tai hautoisin jotakin
kirjallista työtä, niin se kuitenkin minulta riistettäisiin
ikäänkuin väkivallalla, riuhtasemalla ja aivan liian aikaisin?
Ja juuri sentähden olen jo alusta pitäen asettunut sen suhteen,
Suomen kesän suhteen, välinpitämättömälle, puolittain ivalliselle
kannalle. Kuta romantillisemman kesäkuvan näen, kuta kukoistavamman
vihannan lehdon, kuta kauniimpaa kesäkukkaa käsissäni käyttelen tai
napinläpeeni kiinnitän -- tässä äärettömässä ihmistyhjyydessä -- sitä
syvemmän surun tunnen ja sydämen pistoksen. Elämäni muka haihtuu
turhaan, tulematon tulevaisuus ja menneet mahdollisuudet katoavat
iäksi... vuosi vuodelta... kesä kesältä -- niin, varsinkin kesä
kesältä. Tunnen nuortuvani kesällä ja kuitenkin! se on minulle vain
surunsuloinen nuoruuden muisto...

Oh, näinköhän vain uistelija erämaassa ajattelee tai tuntee? Elkää
minua säikyttäkö, antakaa miehen olla, antakaa kesäisen yötuulen
ajella hänen pientä simpukkaansa pitkin Kylmälahden loppumattomia
aaltoja! Täällä on hyvä olla, täällä ei kukaan kysy mitään, täällä
ei kukaan välitä siitä kappaleesta, jonka nimi on _ihmisen sydän_.
Kultauistimeni! sinä olet näitten vesien soutajalle monta vertaa
tärkeämpi esine kuin jonkun henkisen erakon sammuva sydän...

Tuuli purttani tuudittelee. Soljun, soljun, kaartelen kaarteita,
toisinaan tartutan uistimeni ja lasken uudestaan järveen, arvailen
rantojen syvyyksiä, varon ryönäköitä ja ryteikköjä. Pimenee hiukan,
pilvi varjostaa koko taivaan; ei nykäse -- eihän peijakas tokase?
Tämäpä nyt, tämäpä nyt vasta, ajattelen itsekseni, eihän täältä saa
ahvenen lönttiäkään, vaikka Vuona-Ukko niin on kehunut? Vuona-Ukko,
ainoa naapurini, souti mennyt-viikolla ja kehui Issin, vanhan
kalakorpin, täältä, juuri tältä Kylmältä lahdelta, siepponeen
kymmeniä haukia. Ja vielä minkälaisella uistimella! Iänikuisella
rapalusikalla! Miksi ei siis _minun_ uistimeeni tartu? Minullahan on
lapualainen, uusi, kirkas kuin aurinko, uljas kuin kotkan kynsi.

Mutta ei tokase vaikka kuinka taiteellisesti vetelen ja vaikka
liuvun hiiren hiiskumatonna. Miksi? kysyn yhtäkkiä ja säpsähdän.
Lempo tietäköön senkin Israelin, vanhan kalakaijan ja vesivelhon
kompeet? Se on kenties _pilannut_ uistimeni, pilannut täksi
yöksi? Kehveli tietäköön, ettei hän nytkin, ukon kopilas, piile
vesakossa tämän lahden rannoilla ja sieltä paraikaa loitsi minun
kalaonneani? Minä alan uskoa, alan kuin alankin uskoa... että niillä,
noilla lappalaisten jälkeläisillä, on perintötaikansa, joita ei
sivistynyt ihminen arvaa. Ja kun ei tokase, niin ei tokase ja -- jos
tokaseisikin, niin kaippa ei tarttuisi.

Ja mitä tämäkin merkitsee? Taskukelloni osottaa vasta kaksikymmentä
vaille 11 ja minua -- nukuttaa? Sekin on tietysti Issi-ukon lumoja
-- oh, mies-parkaa minua, joka olen joutunut ammattikalastajan
lumoverkkoihin. Lapan uistinsiimani venheeseen ja heittäydyn
Simpukkani pohjalle. Levähdän --. päättelen -- siihen asti kunnes
tuuli on ajanut keinuni tuohon kallioiseen salmeen, mikä siintää
alatuulesta. Mutta ennenkuin nukahdan, mutisen vastaloitsuja Issille,
uistimeni luulotellulle pilaajalle. Että:

    Tursaan sydän ja seitsemän viisikantaa!
    Vetten voimat irti ja hauvit pitkin rantaa!
    Heli vei hop! nippa nappa nop!

Huomaan tosiaankin mutisevani ääneen ja naurahdan itselleni. Sitten
vetäsen kalatakin ylleni ja makaan värähtämättä pää etuteljolla,
pieksusaappaat pystyssä pientä mastopenkkiä vasten. Koetan olla
mitään ajattelematta. Se on vain hermosto, joka toimii. Menköön!
kuiskaa se, venheeni, minne vinkka vie, en kohota päätäni...

Lepään. Aallot korvaini juuressa loiskuvat, roiskuvat. Toisinaan
loiskahtaa kovastikin, tunnen että joku ikäänkuin venhettäni
pyörittelee. Tuutikoon! kuvittelen: Kylmälahden kyöpeli venhettäni,
suuren lapsen saikin vihtahousu virpoakseen. Laulakoot ilman impyet
väsähtäneelle lepovirsiä. Ihana on maata, ihana... kesäisessä
hämyssä... tuulen liekuttamana... tuntemattomilla vesillä...

       *       *       *       *       *

Havahdun siihen että rantarakka pauhaa korvaini juuressa ja
kuun kiekko kalpeana heloittaa taivaalta. Simpukka on ajautunut
vastarannalle. Alan huopailla ja lasken taas uistimen... Nyt? nyt?...
mutta ei sittenkään. Pitäisikö lukea väkevämpi loitsu?

    Isra-- eli, Isra--eli!
    Heitä pois se paha peli!

Kylmälahti on kavennut kapeaksi salmeksi, jonka toinen ranta kohoaa
jättiläiskalliona, venheeni vierii ikäänkuin kaameassa tunnelissa...
Tästä, ajattelen, vedän silmänräpäyksessä jättiläishauvin...

Ei! Mutta tietysti ne tulevat hauvit, minulla on luja usko ja vahva
luottamus lapualaiseen lusikkauistimeen. Kunhan sydänyön hetki lyö,
niin tottakai nähdään, kumpi voittaa: Issi ukkoko vai minä... Mutta
jopa on valeperäinen sokkelo tämä Kylmälahden äärimäinen huippu.
Täällä on hyvin kalaisan näköisiä kaarteita ja poukamia. Ranuat
lumpeikoita, ulpeikoita, valkoisia ja keltaisia nuppeja hohtaa
vesikalvossa ja toisin paikoin vesimansikkaa, rytiä ja limakkoa...
Jos ei _täältä_ lähde haukia tänä yönä, niin olkoon uistimeni
kirottu! Tässä on kysymys vain minuutista, jolloin vedenalaiset
suvaitsevat maistella...

Jo tarttuu uistimeni, mutta koukuissa ei ole kalaa, vaan ryönää.
Lapan siimani teljolle ja puikkelehdin lumpeikon läpi rantaan. Raikas
porina kuuluu metsän siimeksestä -- korpipuro siellä pauhaa. Nousen
maihin, hiivin kymmenisen syltä puron vartta, mutta salaperäinen
hämäryys kammottaa, minusta alkaa tuntua että hetkenä minä hyvänsä
kohtaan kontion, joka on ärhäkkä pennuistaan... ja minulla ei ole
asetta -- uistimella ei karhuja keihästetä. Palaan veneelleni, pistän
tupakan ja luen voileipäkäärepaperistani maailman sotaviestejä:
_Amerikalainen amiraali Fix keksinyt ilmatorpeedon_... Keksiköön!
Mitä se minuun kuuluu. Kunpa keksisivät uistimenkaan, jolla saa kalan
syvästä ja matalasta? Mutta siellä vain tappelevat...

Kello on 12. Jalkaini juuressa polskahtaa, sitten on taas kaikki
hiljaista. Mikä syvä rauha! Tunnen olevani ikäänkuin maailman
äärimäisessä solukassa -- tänne eivät koskaan kanna maailmansodan
pamaukset, tänne ei koskaan ulotu kulttuurin voimalaine. Eikä täältä
minnekkään edemmäksikään pääse -- tämä on elämän köydenpään solmu...
Hiidet asuvat tuolla korkealla kalliolla, Ahti aallon alla, Vellamo
auringon helteessä venytteleikse alastomana rantasiimeksessä...

Poimin ulpukoita venheeni keulaan. Viskaan kultauistimen, alan vetää
hiljaa pitkin limakon laitaa, kello osoittaa 20 minuuttia vaille
1, ohut sumuhälvä kaartelee ympärilläni, aamuyön airut... Silloin!
Yhtäkkiä käypi mieluinen värähdys koko hermostoni läpi ja tajuntani
sanoo että uistimeen on tokaissut iso hauki. Heitän huoparit, alan
vetää. Kokemuksesta tunnen että hauki todella on jättiläinen.
Silmähdän väkäpiikkikirvestäni. Samalla hermostoni toisen kerran
värähtää, mutta tämä täristys on epämieluinen. Silmäni on nähnyt
että kaukana hämyssä siiman päässä loiskahti korkealle joku elävä,
ja kädelläni tunnen että raskas paino löysäsi -- uistimeni tulee
typötyhjänä. En hämmästy, kaivan kiireimmittäin pienen viilan
povitaskustani ja teroitan koukut. Ja alan vetää, hieno usvahuntu
ympärilläni.

En tarvitse odottaa monta sekuntia: jo on taas kala uistimessa. Vedän
hurjan riemastuneena, hauki tulee suu ammollaan kyntäen veden pintaa,
isken -- tempaus, ja hauki on venheessä. Pistän puukolla tapani
mukaan (etten tekisi itseäni syypääksi eläinrääkkäykseen), irroitan
koukun terävähampaisesta kidasta ja uistelen taas. Numero 3 -- minä
saan sen. Ne ovat vain noin parin kolmen kilon painoisia haukeja,
mutta hyvä sekin, pääasia että saapi tuta uistimen viehätyksen. Ja
niin otan lyhyessä ajassa samasta paikasta, aina uudelleen kaartaen,
neljä haukea. Kuudes hauki taas pääsee ja seitsemäs ei ota tullakseen
ensinkään. Tyydyn tähänkin saaliiseen, lähden palaamaan ja uskon
saavani auringon nousussa vielä useitakin haukeja kotimatkalla.
Mutta ihme kyllä: muualla ei tokase, vaikka rannat ovat ruohokoita,
kortteikoita ja ryteiköitä.

Miksi en saa lisää haukeja? Syy on ilmeinen, Issi ukko makaa kuin
kyöpeli Kylmälahden rantakarilla, pää kiinni nuotiossa. Minä karjasen
sivu huovatessani: herätän ukon ja kysäsen: mitäpä miekkonen siinä?
Hän haukottelee, on heräävinään, vaikka tiedän varmasti ettei ukko
ole nukkunut koko yönä, kun on pannut kaikki voimansa "pilatakseen
minun uistintani". Minä puhuttelen häntä mielinkielin: eihän minulla
mitään kaunaa ole, leikillähän minä... Samassa huomaan Issin
veneröttelön pohjalla aimo läjän ahvenia, mistä hän ne jo kaappasi?
Ukko selittää että hän ne jo verkoista päästeli -- kun ei nukuttanut.
Ja on hänellä vielä kymmenkunnan verkkoa järvessä. Mutta onpas
ukon venheessä iso haukikin, paljon isompi kuin minun saamani. --
Uistimellakos te tuon? kysyn minä. -- Ka uistimen roavolla, vastaa
silmää vilkuttaen ammattikalastaja ja lisää: Oisi kai heitä saanut
usiammankin, vaan nokat kun katkesi koukuista, pitää tässä aamun
valjettua soutaa kauppiaasta koukut ostamassa.

Ähäh: ajattelen minä vaivihkaa: minun vastaloitsunipa taisi tepsiä
sen verran että kilpailijalta katkesi koukun nokat! Tällä kohdalla
lahtea juuri olin yöysdännä puoliääneeni manannut... en ollut
aavistanutkaan että ukko oli niin lähellä, oli piillyt pimennossa,
kun sivu huopailin ja vene oli hällä ollut pensaikossa -- todellinen
kalalappalainen, Kiannan "koitti".

Katselen hänen poikkinokkaista uistintaan. Se on vallan mitättömän
näköinen: vanhasta lohiuistimesta kapeaksi viilattu ja hopeoitus
tykkänään pois kulunut, ei luulisi sillä saavan sammakkoakaan,
mutta ukko on sillä vetänyt jo kolmisenkymmentä haukea ikuisen
verkostelunsa lomassa. Se on kalastustaitoa se, jota ei ole
herroilla! Hän aikoo vieläkin kaventaa uistintaan ja uskoo sen
siitään yhä paranevan... Jollei vaan minua eksytä? silmänsä niin
vilkuttavat, vilkuttavat. Mene tiedä ettei vesivelholla housun
taskussa ole parempaa uistinta? Tietysti ei ole, mitäpä hän siitä
salaisi, tämä nyt vain kertomukseeni sopii, jotta käsittäisitte
_uistelijain_ mielialoja...

Me pistämme tupakaksi, tarjoan hänelle savukkeen ja ukko neuvoo
minulle uistelupaikkoja, joita -- sivumennen sanoen -- en usko. Se
minua kaivelee itseänikin että itse olen ilmaissut hänelle, mistä
haukini tänä yönä sain ja millä tunnilla sekä että näytin hänelle
uistimenikin, vieläpä selitin, mistä niitä sopii tilata. Eihän
kalakorpille saisi lisäkonsteja neuvoa -- omaksi vahingokseen, mutta
minä olen aivan liian rehellinen näille naapureille. He eivät koskaan
ole minulle yhtä suorat, ne juuttaat salaavat järjestänsä kaikki
riistasalaisuutensa. Täkäläinen "Suomen kansa" on ammattikateellista
väkeä -- mutta olkoon: uisteluissani luulen kuitenkin näistä puolin
hyvin puoleni pitäväni.

Kova aamuyön tuuli jo puhalsi, aurinko nousi valaisemaan mustia
aaltoja, heleät rantakoivikot hohtivat kilpaa valkoisten hietikkojen
kanssa ja minä -- turhaan uistinta koeteltuani paluuretkellä --
soudin voimaini takaa hyrskyjen halki aamuruskossa nukkuvaan
kotiini. Pistin kalat säilöön, vetäysin saunakammiooni ja heittäysin
lattiavuoteelleni. Tuuli yhä kiihtyi, aurinko nousi nousemistaan,
koko mailma loisti häikäisevänä ja laineet saunaportaiden juurella
pitivät iloista melskettä. Mitä kaipasin enempää? Rantasipi saaren
luodoilla ruikutti, harakat nauroivat räikeätä aamunauruaan, suurten
koskien jumalainen kohina järven takaa kantautui korviini.

Ihanalta tuntui sielussa muistella yksinäistä uistelusountiansa
salaperäisessä, kaukaisessa Kylmälahden sopukassa...




Keväthauvit eli "Robinson" pyytämässä haukia rysillä...

Kalasaaren päiväkirjasta.


    Näytteeksi millaista proosaa se elämä oikeastaan on...

Onpa tämä kummallista ja satumaista ja seikkailurikasta kaikessa
erämaan yksitoikkoisuudessa:

Sinkahuttaa itsensä saareen juuri pahimoiltaan, kun kevätjäät päivä
päivältä, tunti tunnilta löyhtyvät eikä voi tietää milloin jää
pettää, jos vielä salmen yli pyrit eikä myös osaa laskea, kuinka
monta vuorokautta sama murtuva sulku pitää miestä vankina.

Eikö siinä kylliksi elävältä hautausta että asuu Turjanlinnassaan?

Kuka käskee paeta Pakolasta Piilolaan?

Ne viisi rysääkö, jotka tänne olen virittänyt tulvavettä vuottamaan?
Nälänhätäkö kirjailijan perheessä?

Mutta minullahan on parikymmentä reikäleipää eväinäni.

Ei se siis ole suoranainen ruuan puute, joka isännän heitti yli
salmen. Vaikuttimena mokomaan majanmuuttoon täytyy olla muuta. Ja
epäilemättä onkin.

Onhan saari, johon itseni kelirikon päätepäiviksi olen teljennyt,
lapsuuteni ikituttu, ikirakas ja iki-ihmeellinen saari. Sillä on
ääretön vetovoimansa vielä nytkin, kun jo ensimäiset hopeahapset
miehen ohimoita kiertelevät. Kun sitä lähestyy -- tätä saarta -- niin
tuntee muuttuvansa takaisin nuorukaiseksi ja saari muuttuu nuoruuden
lemmityksi.

Täällä on vapaus. Täällä saat tehdä mitä ikinä haluat! Mitä
korkeaihanteellista hyvänsä -- vaikkapa viettäisit rukouksissa yösi
päiväsi polvillasi majasi katolla nauttimatta muruakaan maailman
makeisista; tai mitä hullutuksia tahansa -- vaikkapa pudottaisit
itsesi alastomana läpi uuninpiipusta ja näytteleisit pirua. Ei kukaan
sinua täällä arvostele, sillä täällä ei ketään ole eikä tänne pitkään
aikaan ketään tule. Täällä on ihminen yksin, ypöyksin.

Sanoin että saapi tehdä mitä ikinä ilkiää -- se on totinen tosi
-- saapi kirjoittaakkin mitä vain tahtoo, viitsii ja osaa, _saapi
kirjoittaa tätä saaren päiväkirjaa_, sillä se tehtävä sisältyy
ehdottomasti kalasaaren ikuisiin huvituksiin, yhtähyvin sen vapaisiin
korkeaihanteellisuuksiin kuin sen herttaisiin hullutteluihin.
Kustantajat ja kirjailijat ja kirjallisuudentutkijat voivat ehkä
kysäistä, mikä on saaren päiväkirjan tyyli, laatu ja mittakaava?
Hyvä Jumala sentään. Minähän sen tiedän, joka tätä kirjoitan.
Meillä ei täällä erämaan saaressa ole koskaan seurattu mitään, mikä
haiskahtaisi estetiikalle. Me olemme ottaneet tyylin männynoksien
heilunnasta, sisällön hiljaisuuden sävelrikkaudesta. Jokainen
aallonloiskahdus saaren rantaa vasten, jokainen kuikan huikaus ulapan
äärillä, jokainen kalan pulahdus tyynessä vedessä -- on meille
"taiteellisen muodon" kuiskannut.

Mitä merkitsee kompositsiooni? Elämästä ja äänistähän vain on
kysymys, oman sydämen sykinnästä ja mielialojen lennosta ja
vaihteluista. Kompositsiooni? Kiitoksia paljon, mutta me, saaren
päiväkirjailijat, emme tarvitse mitään kompositsioonia, sillä sekä
hengelliset että aineelliset asiat ympärillämme ovat ikuisessa
sekamelskassa -- me puhuttelemme yhtähaavaa jumalia ja ihmisiä.

Runous ja proosa! Ei missään mailman sopukassa vastakohtaisuudet niin
soinnu yhteen kuin tässä sydänmaan saaressa.

Oh, suuri Jumala! Kello on jo 10 illalla, olen sytyttänyt kynttilän
ja istun tässä isävainajani vanhassa kalatuvassa -- jokainen esine
täällä, mitättöminkin, muuttuu sielussani pyhitetyksi, yksin
tuo puinen kynttiläjalusta, jonka kyljessä paistaa isävainajani
nimikirjainleikkaus ja vuosiluku 1901. Onpa siinä päivämääräkin,
jolloin mestari sen on tekaissut -- 7/10 -- siis lokakuun 7 päivänä.
Taivas ja taivasten taivahat! Kuinka hyvin ymmärtääkään se, joka
on ollut tässä saaressa lokakuun pimeiden myrskyjen vankina, nuo
yksinkertaiset numerot 7/10. Juhlalliset, sielukkaat, hieman
kaameat kuvat nousevat silmiini... Mutta minä en tartu nyt niihin,
siunaan vain sitä iltaa 15 vuotta takaisinpäin, jolloin armas isäni
kalapuukollansa vuoleskeli tuon neliskulmaisen jalustan, jolla nyt,
tänä hetkenä, hänen nuorimman poikansa puhdekynttilä hohtaa.

Oi vanhan tuvan tummat nurkat, joihin ei kynttilänpätkäni tuike
lankea, siunatut, siunatut tekin olkaat, sillä teidän varjoissanne
leikkivät rakkaiden vainajain jumalaiset haamut -- pyhän poikani
ja poistemmatun isäni. Molemmat te iloitsitte elämästä, nautitte
siitä enempi kuin usea meistä -- miksi, ah miksi Jumalan ankara käsi
teidät armottomasti kuristi? Jumalani, Jumalani, sinä todellinen
Jumala, minä kysäsen Sinulta vielä yhdennellätoista hetkellä:
miksi sen teit??... En syvenny vainajain palvelukseen, olen terve
ja tiedän että ihmisen on turha kurkistaa toiselle puolen haudan.
Sitäpaitsi -- nythän ei ole syksy, kevätkuulaus hohtaa sydänyölläkin
ja eri äänensävy on koskien kohinassa, joka ulomman salmen toiselta
puolelta korviini kantautuu. Se on kevään riemukas soitto, intohimon
temmellyksen kaihoinen kajahdus.

Mutta, miten onkaan ensi yritykseni mennyt? Sydänpäivällä minä tänne
saavuin. Sukset allani, keksi kädessäni, sinertäviä jäitä. Siunattu
Turjan salmi! Vaikka sen molemmin puolin murjottavat normaalit
rantaporeet, niin sen jääsilta on paljon varmempi kuin muissa
salmissa. Kirkonkylän salmea on jo viikkokausi venheellä soudettu,
tuossa, toisella kupeellani leviää salmi, joka myös on puoliksi auki,
jään repaleita ajelehtii kaikkialla, tuuli survoo ja surmaa suurta
ulappaa, kaikki karien ja luotojen ympärystät ovat "poltetut", mutta
kas: Turjansalmi yhä miehen kantaa, miehen raskastaakkaisimmankin
selkäänsä ottaa. Vielä eilisiltana sipsutteli vaimoni perässäni
tämän salmen yli, mutta tänään en enää ketään mukaani ottanut.
Olin arvannut oikein: saaren rantaporeen lieve murtui, mutta
ehdinpä piimäpäärärineni, keksin varteen nojaten, juosta pitkin
lankkua. Siinä seisoi valloittava Xerxes muonavarastoinensa onnensa
valtakunnan kehäviivalla ja hävitti sillan perässään... Tuntui
mukavalta! Leveä piimäpääräri oli kuin sotatoveri, jonka kera kävi
helpoksi jakaa mailmasta erillään olon kohtalo. Kuului huikea huuto
Turjanlinnan rannasta:

-- Pääsitkö isä?

-- Pääsin! pääsin! -- hoilasin minä.

Se oli pikku tyttäreni, joka oli vahtinut ylimenoani. Olisin ottanut
hänet, kahdeksanvuotiaan liinakkoharjan, emännäkseni, mutta en
kahdestakaan syystä uskaltanut: rantapore ja kostea kalatupa.

Huomenna, ajattelin, kun saan tuvan tänään lämmitetyksi, otan
tytön, jos jää vielä kestää. Mutta heti saaren suojiin päästyäni
alkoi sataa hurjasti vettä. Panin piipun savuamaan. Keitin suloiset
tuliais-saijut vanhalla mustuneella "sinisellä pannulla", johon
yksistään luotan kuin taikakaluun. Pilkoin halkoja. Tunsin joka
minuutti ikäänkuin nuortuvani. Sain jättiläisvoimat kantaessani
sahurien jättämät hirsikaljut rantaan ja tekasin pitemmän sillan
rantaporeen yli. Kaiken varalta, ajattelin, ehkäpä illalla hiivin
kotiin. Mutta en mennytkään. Turhaan minua kotoa suurella huudolla
huuhuttiin riisiryynipuurolle. Kestinpäs kiusauksen! En mennyt myöhän
tullenkaan, sillä sakea sumu peitti koko salmen ja kulku saattoi
siinä suhteessa käydä vaaralliseksi. Vinha itäetelätuuli viipotti
sumua, ajaen sitä kuin pakenevaa armeijaa pitkin sinistä jääkenttää.
Vain toisinaan vilahti kotitaloni ylikerrosta, tyttöseni ja vaimoni
huutelivat hyvät-yönsä, seuraavassa hetkessä kaikki peittyi sumuun ja
yöksi alkoi sataa vettä.

Se kai merkitsi että saarivankeuteni oli alkanut? Kuitenkin --
huomenna uhmaan koettaa yli jään, jollei rantaporeen lieve murru,
jossa tapauksessa palajan uiden saareen.

Mutta nyt täytyy kirjoittajan ilmoittaa että häntä väsyttää -- hän
on tehnyt päivän kuluessa monenlaista ruumiillista työtä, jolle ei
tässä ole tullut merkityksi asianmukaista luetteloa. Siispä ajatuskin
katketkoon. Kello on pian 11. Kohina käy saaren männikössä, jäät
valittavat, oudot linnut huutelevat...

Herrasiunaa! Enhän olekkaan ypöyksin, kuten alussa väitin. Onhan
saarella oma poroni, joka eilen tepasteli leipäkonttini jäljessä ja
on sangen tyytyväinen että saapi asua ja elää isännän kanssa kahden
kesken. Se rakas tevana! Se tulisi ihan sisään, jos päästäisin.

Kuitenkin pidän viisaimpana paneutua yksin sänkyyni ja poro uinukoon
sammal vuoteella. Kunpa se vain ei menisi rysiini haukien asemesta,
jotka vielä eivät näy olevan liikkeessä. Pari haukia tosin on saatu
ennen tänne asettumistani.

Mutta huomenna -- huomenna! Mitä saanenkaan kokea minä, erakko,
huomenna?


17:s päivä toukokuuta.

Taitaa olla 17:s päivä, sitä ei koskaan varmasti tiedä täällä
saaressa, jonka kalenterit ovat neljättäkymmentä vuotta vanhat.

Heräsin kello 5 aamulla kevätlintujen lauluun -- outoja lintuja oli
piipitellyt sydänyölläkin akkunani alla -- ja muistin heti _missä_
olin. Oikeastaan en muistanut, vaan ymmärsin, sillä yhtä ainoata
kylmän väristystä se oli ollut tämä lyhyt yöni, kuten odottaa
sopii talven jäliltä kerran lämmitetyssä tuvassa, jonka hataraa
seinää vasten idän myrskytuuli jääulapan yli pyyhkien puskee. Mutta
kokemuksesta tiesin että joka ensi yön elävänä pärjää, se jo toisen
yönsä nukkuu kuin Jumalan kukkarossa. Kuinka monesti olinkaan vuosia
takaisinpäin kevätkylmässä tai syysjäillä hiipinyt tähän samaan
saareen, pilkkonut polttopuut, pistänyt räiskyvän honkavalkean
tulipesään, lämmittänyt patjat ja nukkunut onnellisesti kuin paras
metsärosvo. Kerran talven pahimmalla pakkasella olin suhauttanut
tänne pitkin jääulappaa suksiporolla lumia katoilta lapioimaan,
vaan kun sitten työni tehtyä olin yrittänyt haukata laukkuuni
pistettyä voileipää, en ollut saanutkaan suutani auki -- pakkanen
oli sen jäätänyt kiinni. Oli ollut hiidenmoinen nälkä ja varmaan
mies oli näyttänyt hiukan koomilliselta nenänsä alla voileipä,
jolta "sisäänpääsy oli kielletty". Räiskyvä honkavalkea vihdoin oli
sulattanut kalkkareisen partani enkä luule vangillekaan paremmalta
maistuvan veden ja leivän kuin minulle sen voileivän, jonka purin
jääkynttiläin ja pisarain sekoituksella.

Huomaan taas puhuvani entisyydestä sensijaan kuin pitäisi puhua tästä
aamupäivästä, tästä toukokuun seitsemännestätoista. Pardon messieurs
et mesdames!

Siis jatkakaamme kevätaamukuvaa.

Huomasin että puun latvat vain hiukkasen heilahtelivat ja aurinko
vaivihkaa kurkisteli pilvistä. Raikas tunnelma valtasi minut,
hyppäsin pistämään tulen hellaan ja sinisen pannun ralliin,
venyttelin vielä jäseniäni vuoteen "lämpimässä" kuten laiska iso koira,
sitten otin aito kneippiläis-mylleriläis-hindhedeläis-hierontapesun
karkeimmalla pyyheliinalla, "jotteivät verisuoneni kalkkeutuisi" -- ja
jo kello 6 aikaan olin valmis mies menemään rysilleni.

Sinne on parin sadan askeleen matka "Roobinpojan majasta". Yli
kanervikkokumpareiden, läpi männikön vetää polun-haisku. Siellä,
suipon niemekkeen kaareutumassa, lepää lempeä lahdelma, jonka
rantama kasvaa heinää. Tämä talven tainnuttama rantaheinä, jonka
päälle kevättulva kiipeää, on mieluinen uiskentelupaikka kuteville
hauveille. Ja siellä ne ovat rysäni...

Mikä suloinen tuores taulu, jota ei kukaan taiteilija maalaa!
Mäntyjen ja vielä alastomain koivujen välitse välähtelee teräksen
valkoinen kimmeltävä läikkä, jota Pohjolan anivarha-aamun valo
raikkaasti suutelee. Tuon kimmeltävän läikän takana makaa sinimusta
jäämassa, mutta taustana kaukainen korpi. Lahorastas laulaa,
pauhaavan Niskakosken nielussa huutaa kuikka. Ja kevätaamun viehkeä
valo ei satu ainoastaan tuulen suojassa sileilevään vedenpintaan,
se osuu myös väkevästi rysiin, noihin omituisiin, nerokkaisiin,
komeihin, salaviekkaisiin vehkeihin, jotka ikäänkuin kuuluvat
Suomen kevätmaiseman välttämättömän hyvän ja pahan ilmiöihin.
Kuinka kaunis seitsemine vanteineen se onkaan tuo vedenpeikkojen
valoisa tyrmä kaksinkertaisine portteineen, joiden kautta on äijä
mennehiä, ei paljon palannehia. Vaikka pitäisin ihmistä (itseäni)
kuinka suurena väärintekijänä luomakunnan suhteen, väitän että tämä
minun poukamani olisi suorastaan ruma ilman noita säännöllisesti
pingoitettuja haukirysiäni. Ja yhtä välttämättömät kuin ovat rysät
tähän tauluun, yhtä kaunistava on pieni, punalaitainen venhe, joka
keveällä kädellä on nykäisty heinärannalle. Se on todella Simpukka,
Vuokin rannoilla aikanaan rakennettu "vedenpäällinen torpeedovene".
Mutta mitä tämä kaikki silmänkorukaan vielä olisi, jollei ihmisellä,
joka aamun häikäisevässä valkeudessa sitä lähenee, olisi --
vedenpitäviä pieksusaappaita. Se on puolet kevään kultaa. On ihanaa
kaahlailla kylmässä vedessä täydellisesti kuivin ja lämpimin jaloin
ja lyödä lynnähytellä kirveen hamaralla rysäseipäitä kiinnemmäksi
pohjaan. Ja lorun lopuksi: mitä olisi vielä edellämainittu
kevätesineluettelokaan, ellei tämän kaiken kaupanpäällisinä ukko
ylijumala uittaisi näihin kauniisiin, valoisiin vankikopperoihin
kullanruskahtavia, pitkäpäisiä, jollottavia veden koiria -- haukia.

Oikein minä nautin siitä että taaskin muuan suuri vedenvonkale uinui
perimäisessä tyrmässä ja töykkäili tuon tuostakin tyhmistyneenä sitä
peräsuolta, jonka reijän yksistään ihmisen nero kykenee avaamaan.
Töyki vaan, pukkaa nokallasi -- minun olet kuitenkin.

Oh, me olemme kai satujen syöjättären sukua! --

Päivän päätapahtumat ovat seuraavat: Rantaporesiltaa pitkin
keikuttuani keksin varassa -- se oli noin 7 metrin pituinen,
tekaistu parista pyöreästä puusta ja minä olin yhtä ylpeä tästä kuin
Caijus Julius Caesar sotasillastaan -- kuljin onnellisesti salmen
yli hiihtäen -- ja totesin että Turjanlinnan puoleinen jäälaatta
oli kovempi kuin saaren, jolla puolella ilmeni heikko kohva ja
salaisia avannoita. Saavuin kotirantaani kello 7 juuri kun lapseni
heräilivät ja lasten äiti pyristeli vastassa aamusuudelmaa anoen
kesäparvekkeella. Tulva ja yömyrsky oli saunalaiturista kiskaissut
paksun honkapölkyn, jonka siis kytkin kiinni kuin karkurikoiran.
Kymmenen minuuttia astumiseni jälkeen manterelle näin perässäni
valtavan keväisen ilmiön: koko järven jäätanner liikkui! liikkui!
Pelolla ja vapistuksella seurasin, luistaako se tykkänään pois (en
olisi vielä tahtonut avovettä). Sen edessä näyttivät murtuvan kaikki
esteet. Mutta liikkumista kesti vain minuutin verran, pari metriä oli
massa siirtynyt. Se oli vääntänyt rantaporesillat vinoon ja siitä
päättäen että kotirannan rantapore oli kaventunut, laskin saariporeen
päinvastoin levenneen. Jos niin oli käynyt, niin oli takaisinpääsyni
uhanalainen.

Kiiruhdin siis kovasti paluutani, minulle eivät maistuneet paistetut
hauvit eivätkä sotakalliit kahvit ja mukaani tempasin 8-vuotiaan
tyttäreni, joka hät'hätää oli saanut silmänsä auki. Meillä oli
kontteja ja peittoja kantamiin asti ja meitä saattoi itse emäntä
ja palvelustyttö, jotka hädintuskin pysyivät pystyssä liukkaalla
jääkentällä. Se oli juhlallinen pieni karavaani, jonka etukameelina
(yksikyttyräisenä tuohikontteineen) koikkelehti tämän kirjoittaja,
romantillinen rysäherra, Robinson Crusoe.

Onnellisesti me aamutuulelmassa luovimme saaren puolelle, mutta paha
aavistukseni jäätanteren vaikutuksesta Caesarin sillanrakennukseen
oli puolittain oikea -- poresilta oli vääntynyt sijoiltaan ja
välimatka todella väljentynyt. -- Mutta minun täytyy sinne päästä
vaikka uimalla! pääsi mölähdys yksikyttyräisen kameelin kidasta:
Enhän, hyvät ihmiset, voi jättää vuokkilaista torpeedovenhettäni enkä
rysiäni ajojäiden murskattavaksi. -- Jääköön tyttö pois.

Meidän pulamme loppui kuitenkin vielä tällä erää verrattain
edullisesti: Robinson Crusoen onnistui keksiä uusia yhtymäkohtia
kaukaisinten rantakivien ja rantaporeliepeen välillä ja niinpä me
-- joka silmänräpäys peljäten liepeen murtuvan -- toinen toisemme
jälkeen keikutimme itsemme yli poreesta. Ihminen todella ei ole luotu
kukkopojaksi, pyöreällä yöpuulla kävelemään.

Surkeata oli katsoa miten 8-vuotias tyttöni, jolla oli jaloissa
liukkaat pieksut, kulki pitkin isänsä rakentamaa siltaa. Olisin hänet
tietysti kantanut, mutta tyttö on leivänsyömäri ja painaa paljon --
enkä minä ensinkään voinut luottaa Luojan armoon että _Hän_ antaisi
jään reunan kestää isälle ja tyttärelle yhtäaikaa, koska sama Herra
tänä aamuna näytti eroittaneen miehen ja vaimonkin toisistaan. Tyttö
oli aivan kalpea ja näytti tuossa tuokiossa kadottavan viimeisenkin
itseluottamuksensa ja minä seisoin kurottautuneena niin lähelle
kuin mahdollista joka silmänräpäys valmiina polskahtamaan veteen
pelastaakseni tyttöni, jos hän putoaisi. Tyttö seisoi mustan syvyyden
keskivälillä saamatta tuskin jalkojaan enää irti ja vapisi kuin
haavan lehti. Sellaisena en ennen ollut reipasta tyttöäni nähnyt.

-- Et saa pelätä! komensin minä, vaikka itse jo aloin kadottaa
toivoni lapsen suhteen -- vielä pari askelta ja minä otan sinut
syliini!

Mitenkä hän vihdoinkin lipui luokseni, en tiedä. Helpoituksen
huokaus pääsi meiltä kaikilta ja riemukkaasti me kannoimme kontit
ja piimäpäärärit ja isomahaisen mustikkapullon saaren vanhaan
tupaan. Saattajat hiukan naurahtivat huusholliani, tekivät erinäisiä
siivouksia -- ja niin jälleen erosin kotiväestäni. Tyttö se vain nyt
jäi toverikseni ja entuudesta oli porohärkä, joka hölmäili perässäni
leipää kerjäten missä ikinä kiertelin saaren rannoilla.

Nyt minun ei enää muka tarvinnut keittää eikä tiskata -- pikku
emäntäni sen oli tekevä. Minä sain pistää tupakaksi, kirjoitella
tavallista enemmän, karsia puita ja hakkailla halkoja -- työtähän
kyllä riittää tässä matoisessa mailmassa. Rysillä käydessämme saimme
samasta rysästä kuin ennenkin kaksi haukia, joista toinen oli noin
5 kilon painoinen, sangen lihava ja kaunis konkale. Olisin sen heti
kavannut, mutta suolavesiastiaa puuttui ja sentähden päätin tavalla
tai toisella toimittaa hauvit toiselle rannalle tai pyytää huutamalla
kala-astian. Mutta tuuli oli tuima, huudot häipyivät, vesisade pieksi
tuontuostakin jäälauttoja, sohina ja kohina oli sotainen ja me
kyyristyimme kuni varpuset tyttöni kanssa eväittemme turviin. Meillä
oli juhlapäivällinen -- riisipuuroa ja kuivaa lihaa ja mustikkateetä
ja paksua piimää.

Me huomasimme syövämme ja juovamme vähintäänkin joka kahden tunnin
päästä (onkohan saaremme hyvin likellä napaa?)

Sitten on kerrottava reikäleivästä ja kermapullosta ja
salonkikivääristä että mitenkä _ne_ tulivat tähän saareen sekä
mitenkä läskipala ja hauvit päinvastoin lensivät Turjanlinnaan. Tämä
tavaranvaihto kävi näet rakkaan rantaporesiltamme kustannuksella:
Kello oli 3 jälkeen puolen päivän, tuuli ja sateli, ja me pidimme
parhaillaan päivällisettonetta, se tahtoo sanoa: minä, pappa, makasin
seljälläni sängyssä, sammunut paperossintynkä suupielessä ja pikku
emäntäni "kluutusi" keittiön lattiaa ja tiskasi kaikesta sielustansa
ja mielestänsä. Silloin yhtäkkiä ääni rääkäsi rantatörmämme alla
ja, kun vihdoin tytön kera sinne kerkesimme, näimme Turjanlinnan
hovineidin, Betty Pehmiäisen, istuvan potkukelkassa sulan reunalla ja
kuulimme hänen mitä kimeimmällä äänellään selittävän että rouva oli
pannut hänet vain pikku asialle, nimittäin kermapulloa ja reikäleipää
ja salonkikivääriä tuomaan, sekä erästä läskipalasta noutamaan
takaisin, koska oli sattunut vieras, se apulantojen kylväjä. Mutta
kun herran piikainen oli yrittänyt aamullisille kaljuille, katso:
silloin olikin jään lieve äkkiä murtunut ja hän hädintuskin ehtinyt
peräytyä. Niin että _mitenkä_ nämä nyt saadaan meidän puolelle --?

Turhaanpa tosiaan koetin korjata Caijus Juliuksen sillanrakennusta:
sahurikaljujen nokat juuri yltivät jään reunaan, mutta toinen sitä
ainoastaan hipoi tai "tangeerasi" (siunattu matematiikka!) ja toinen
virui sen päällä kenties kolmen sentimetrin verran. Näillä minä nyt
keikuin keksini varassa koettaen saada mainitut tavarat haltuuni.

-- Kyllä maisteri putoaa! huusi piikatyttö. -- Elkää tulko!

-- Mutta jotakinhan ihmisen täytyy tehdä! huomautin minä.

-- Eikö veneellä?

-- Torpeedovene on satamassaan ja eikö liene miinoja väylällä!

Me pinnistimme molemmat järkiämme keksiäksemme keinoja. Tyttäreni
oli juossut hakemassa läskipalan ja se singottiin onnekkaasti sulan
ylitse -- vähällä ettei se läiskähtänyt toista läskipalasta vasten...

-- Kiitos! sanoi piikainen.

-- Kuule! komensin minä. -- Työnnä nyt kermapullon kaula reikäleivän
reikään, niin minä koetan kokottaa keksilläni koko höskän.

Palvelustyttö teki käskettyä. Mutta juuri kun kermapullo oli päässyt
reikään, suvaitsi limppu haljeta ja puolikkaat sortuivat veteen.
Keksilläni minä ne uitin maihin, vaikka olin kadottaa tasapainoni.

Tuumani oli ollut nerokas, mutta palvelustytön uusi keksintö
näyttäytyi käytännöllisemmältä. Hän huusi:

-- Maisteri heittäisi tänne lakkinsa, niin solmitsen korvanauhat
pullon ympäri ja maisteri saa onkia keksillä.

Avopäin minä nyt keikuin pyöreällä puukaljulla ja avoimena paistoi
kai myös oma pääkaljuni. Piikainen sitoi kermapullon lakkiin ja
-- minä viipotin keksilläni. Enpä tottatosiaan monesti ole ollut
sen kriitillisemmässä asemassa, luulenpa että lonkkani lotisivat,
sillä kermapullon paino keksini nokassa oli hyvin petollinen. Keino
sentään onnistui ja taivaan ja syvyyden välitse heijui "lentokoje"
maihin. Vielä oli salonkikivääri, patroonalaatikko- ja kahvitötterö.
Onnettomana piteli Betty varsinkin pientä patroonalaatikkoa kunnes
minä keksin pyytää häntä pistämään sen kahvin sekaan. Nyt täytyi
meidän kummankin tepastella hirvittävälle sillalle ja venyttää
kätemme mahdollisimpaan pituuteensa. Se onnistui elämän ja kuoleman
varjon vaiheilla. Kunnes tavaranvaihdon lopetti kaksi kalaista, jotka
juhlallisella läiskäyksellä putosivat hovineidin hameen juureen.
Hyvät ystävät ja kylänakat, kysäsen vain sivumennen: onko kukaan
kuolevainen nähnyt rysistä saatujen, vihtaan kytkettyjen haukien
_lentävän_ niin ja niin monen solmun nopeudella? -- -- -- Enpä jaksa
selostaa rakkaan aviopuolisoni kaikkia lähetyksiä. Illalla kello 8
hän tuulessa ja sateessa itse vielä viimeisen kerran pyykkäritytön ja
monestimainitun hovineidin seurassa saapui rantaporeellemme, jonka
reunassa onnellinen Roobinpoika hänet vastaanotti "vedenpäällisen"
varassa, sillä viimeinenkin silta-arkku oli auttamattomasti hävinnyt.

Venheellä toimme saareen manteren monenlaisia herkkuja, jotka tällä
saarella eläjästä haiskahtavat puolitroopillisilta -- hernerokka,
paistettu nauris, voilautanen, riisipuuro ja kirnuhuito.

Lausuimme lopulliset hyvästit siinä rantaporeen reunalla. Ilma yhä
pilautui, myrsky ulvoi, sade pieksi jäätä, sohisi, kohisi ja -- oli
viiltävän kylmä.

Mutta _täällä sisällä_, tässä ikivanhassa tuvassa lepattaa taas
kynttilän pätkä ja suloinen rauha vallitsee täyden vatsan ohella.
Pikku emäntäni jo nukkuu ponnistustensa jälkeen. Yhdessä olimme
käyneet vedellä, yhdessä tyhjentäneet hellatuhkat. Kirvestä oli herra
Crusoe heilutellut rasitukseen asti. -- --

_Seuraava päivä_.

Käteni, jolla tämän kirjoitan, haisee kalalle. Olen näet teurastanut
suuren, suurenmoisen hauvin, jonka aamulla sain parin muun pitkäpään
seurassa. Olen sen suomunnut, siivonnut, halkaissut siltä selkäruodon
(takomalla kivellä puukon hamaran päälle), suolannut ja lopuksi
kavannut. Esi-isien kalahenki on miehen vallannut. Ei kukaan häntä
ole neuvomassa, mutta vaisto sanoo, miten tämä kaikki on tehtävä.
Ei ole samantekevää, mistä puusta esimerkiksi vuollaan ne tikut,
joilla hauvin nahka peijitään ikäänkuin porontalja. Mänty antaa
pihkan maun. Pitää käyttää kuivaa koivua. Luultavasti pihlaja,
muinaissuomalaisten pyhä puu, olisi paras. Hiidenmoinen kynsikylpy
siivota jättiläishaukia tuimassa kevättuulessa. Koettakaa itse, hyvä
herrasväki, jollette usko, kuinka liukas ja rasvainen elementti on
rysähauki. Siinä koetellaan sekä Fiskarsia että kauhavalaista. Saaren
vanhat varikset -- ne ovat varmaan 40 vuotisia tantteja, koskapa
jo lapsesta muistan niiden tutun äänen -- niin varikset, saaren
harmajat tädit, ovat aivan hullauksissaan saaliistani. Kun ripustin
suolet saunapetäjän oksaan, joutuivat ne aivan hypnoottiseen tilaan,
sitä hullummin, koska ne juuttaat hyvin tiesivät että minulla on
salonkikivääri tuvan seinällä.

Minulla on tapana, kun saan suuren hauvin, se jollain tavoin
ikuistaa. Paitsi että sen mittaan metrimetallilla, joka aina on
housuntaskussani, kaivan sarkatakkini povitaskusta siniliitukynän, ja
piirrän hauvin kehäviivat tuvan ulkoseinään. Hauki tietysti pannaan
kiikkumaan rautanaulaan, joka sovitetaan -- horribile dictu -- hauvin
silmään. Jollei nyt joku usko että mainitsemani hauki siis oli
104 1/2 sentimetriä pitkä (alaleuvasta purston päähän), käyköön itse
mittaamassa saaren luonnollisen kokoisesta valokuvasta 18:nnelta
päivältä toukokuuta Anno Belli Totius Mundi MCMXVI. Sen painoa en
tiedä, mutta minusta se tuntui raskaammalta kuin nuorin poikani
Sotavalta, joka on hyvin lihava nallikka. Mutta hauki nähtävästi
onkin nuorinta vesaani vanhempi, arvelen: puolisatavuotias.

Lopetan selostukseni tästä ukkohauvista lisäämällä että
hälyytyksestäni sitä päivän kuluessa tähystettiin teatterikiikarilla
"linnan" yläparvekkeelta. Ja sitten tuli linnan rouva hovityttöineen
_viimeisen kerran_ yli sinertyvien jäiden meitä tervehtimään --
tietysti olin vedenpäällisellä veneelläni rantaporeen liepeellä taas
heitä vastassa. Kohva jo pudotti -- he hiihtää rapistelivat suksilla.
Joka puolella väijyi musta sula...

Kummallinen sään tyyli muuten tänä päivänä. Paistaa hellittää
paradiisin kirkas aurinko -- luulisit sitä hyvää riittävän
päiväkausiksi -- mutta yhtäkkiä taivas pimenee ja koko maisema
rapisee --. hirmuinen myrskykuuro pauhaa pääsi päällitse. Ja tätä
vaihtelua kestää koko päivän: monia kymmeniä kertoja; enimäkseen
tuulee ja sataa, ja varsinkin jos lähdet rysiäsi asettelemaan,
suhahtaa sellainen vihurin vinkka, että kiität, kun pääset rantaan
takaisin. Luonnollisesti tämä on mitä epäedullisin sää rysähauveille
-- niitä näyttää tulevan liian niukalti. Nyt, illan tullen -- ennen
auringon laskua -- on ilma hiukan asettunut, aurinko paistaa,
rantaporeet päilyvät, railoja ilmestyy, jäät sorajavat -- ihanaa,
ihanaa on kesän tulo Pohjolassa. Näet joskus oudomman linnun, otat
pyssysi (vaikka häpeät) -- jumalankiitos: lentävät lekuttavat pakoon.
Eilen ahdistin paria sukeltavaista...

Liinatukka tyttöni puuhailee emännäntoimissa, yhden riisiryynivormun
olemme jo tyhjentäneet, huomenna popsitaan toinen, aamiaiseksi söimme
sen ruskean Esaun rokan, jonka eilen saimme emätalosta. Harmittelemme
sitä että meillä on _liian_ hyvät eväät. Pitäisi kokea muka puutetta,
edes piimän -- jotta olo tuntuisi seikkailurikkaammalta.

-- Juo sinä tyttöseni piimää! kehoitan minä, mutta se iso pääräri
päilyy yhä puolillaan. Se käy meillä melkein työstä tuo syöminen ja
juominen. Kunpa ei Turjansalmi huomenna aukeaisi, jotta eivät runsaat
eväämme menisi tyhjään.

Kello on 7 illalla. Nyt lähden iltakoentaan (on kahdenlaista
kokemista: hengellistä ja aineellista).

-- -- --

Kello 10 samana iltana.

Aurinko juuri laskenut, lännen ruskot kuumottavat valjusti -- ihana
viileys heijailee yli repalehtavien, railoilevien jääkenttien -- on
vihdoinkin aivan tyyni ja puolen peninkulman päästä asti kantautuu
korviin teirien soidin, tuo sorlehtiva, omituinen, kuni miljoonista
lasisirpaleista syntynyt sävel, jossa on pohjatonta Pohjolan kaihoa
ja salaperäistä aavistusta, kuni iankaikkisuuden unta tai vainajien
korkeata veisua...

Olen kulkenut hiljaisessa jännityksessä ympäri saaren rantoja,
en ole uskaltanut kajota rysiinikään, jotka liikkumattomina
seisovat kylmässä vedessä, joka hohtaa kuin autuasten peili --
totisesti myrsky on lakannut, luonnossa on tekeillä jotakin muuta
kuin mitä se näinä päivinä on aikaan saanut. Kuinka ihmeellinen
onkaan tuo kevätmyrsky! Monesti olen ennenkin kummastellut Luonnon
selittämättömiä lakeja. Jumalako todella on kaiken tämän viisauden
ja järjestyksen takana? Miksi myrsky raivoaa yhtä painoa siihen asti
että suuret jäälautat katkeavat määrätyistä paikoista? Aivankuin sen,
myrskyn voimakoneen, takana seisoisi Järjellinen Olento tarkastaen
päivä päivältä voimapuhalluksensa vaikutusta! Ei vieläkään riitä,
Hän tuumaa: annas kun avaan vielä muutaman tuulipussin, niin
eivätköhän saa lähtönsä -- Kiantajärven itsepäiset jäät. Ja Hän on
avannut -- kymmenen -- kolmekymmentä kolme tuulipussia: ja nyt,
tänä iltana vasta, Hän, Ukko Ylijumala, hattaroiden hallitsija,
huokasee helpoituksen huokauksen, hymähtää tuhatvuotiseen partaansa
ja sanoo: Nyt en enää puhalla, nyt panen vähän ilotulitusta ihmisille
-- täytyy muistaa niiden raukkojen huonoja hermojakin -- ja: niin
saamme mitä lämpöisimmän aurinkopaisteen. -- Aurinko, anoppini
armas, miljoonavuosien vanha muori, kaikkeuden äiti, -- Hän sanoo:
huollappas sinä nyt vähän tuota rämsänrantalaisten kevään tuloa,
pehmitä nuo viimeiset jäät, joita minä viisi päivää ja yötä olen
survonut.

Ja Ukko Ylijumala nukahtaa korkeaan sänkyynsä, sinisten uutimien
taa -- mutta tuo vanha Akka, Aurinko, jääpi meitä, ihmislapsia
huvittamaan. Hänpä se huomenna Saaren erakon kapahauvinkin paistaa.
Siinä toivossa ainakin minä, joka tätä kirjoitan, nukkumaan panen.
Tyttöni jo nukkuu ja kynttilän pätkä lähenee loppuaan. Jäät ja
vedet hohtavat männikön läpi, ei tule oikeata pimeyttä, teiret yhä
kukertavat; poroni makaa sammalella ja märehtii...

Kuinka pieni molekyyli kaikkeuden kirkkaudessa onkaan se, jota
ihmiseksi sanotaan?


_Pohjan Akka, harvahammas_

eli

_19 päivä toukokuuta_.

Lukija muistanee viimeöisen tarinani Ukko Ylijumalasta. Siihen
uskoonhan nukuin ja luulin siis jotakuinkin varmasti herääväni
mitä herttaisimpaan aamuauringon paisteeseen. Mutta mitenkäs kävi?
Kello 4 aamusella havahduin mitä armottomimpaan tuulen tohinaan,
seinät ryskyivät ja pauhu päälläni oli hirmuinen: tuntui että koko
kalatupa pian lentää ilmaan. Tuvassa oli hornamaisen kylmä. Mitä,
mitä peijakasta tämä tiesi? Hieroin silmiäni, kurkistin järvelle --
laineita, laineita, mustia kuin kyykäärmeet, mutta mistä päin?

Viisi päivää ja yötä oli puskenut itäetelästä -- nyt pauhasi myrsky
suoraan pohjoisesta.

Silmänräpäyksessä ymmärsin yskän. Ukko Taivahisen nukkuessa oli
Grossmutter Aurinko pannut toimeen suurpyykin pesun ja luovuttanut
tehtävänsä Pohjan Akalle, joka siihen oli sattunut parahiksi. Pohjan
Akka oli repäissyt auki suuren pussinsa ja alkanut pöllyttää,
pöllyttää aivankuin untuvia ilmaan. Hän oli polkenut jalkaa, kiljunut
ja sylkenyt sekaan, tanssinut kuin hullu piru.

Niin tuli Pohjan myrsky!

-- Sinä lykkäsit jäitä pohjoista kohti -- minäpä työnnän ne takaisin
etelään! oli Pohjan Akka huutanut arvostellen nukkuvan Ukko Herran
töitä. Minä puhallan koko kalasaaren pois sijoiltaan!

-- Säästä, ilkimys, rysiäni! rukoilen minä, saaren vanki, mutta eihän
tuo ruoja niitäkään säästä. Kalat ajaa hän hiiteen, kepit katkoo,
jäitä paiskelee vasten vanteita...

Hyi horna! Tässä sitä nyt ollaan. Ei kysymystäkään soutaa
vedenpäällisellä tuulessa. Akka, Pohjan Akka, pöllyttää
pöllyttämistään valkoisia untuviaan -- koko saari on peittynyt niihin
ja jäätkin hohtavat lumivalkoisina. Ihmeellinen Ukko Jumala, joka ei
herää vähemmästäkin myllerryksestä...

Mutta annas kun _Hän_ herää, eiköhän anna kyytiä Akalle?

Ja annas kun arvon anoppi joutuu pyykinpesustaan: -- pehmittää Pohjan
Akan peräpakarat. Pehmittääpä varmasti.

-- Kuules, tyttöseni, sanon minä -- havahtuen todellisuuteen --
eiköhän keitetä päivän kunniaksi kaurapuuroa?

-- Keitetään vaan! sanoo 8-vuotias loistavin silmin --

Ja me keitämme herkkuhuttua, hämmennämme yhdessä pataa ja lohdutamme
meitämme ylönsyömisellä ja ylönjuomisella. Mutta Pohjonen yhä
porottaa, lumia lentää ilmassa. Kello on 12 päivällä...

-- -- --

Kello 10 samana iltana. --

Pohjanmyrsky raivonnut koko päivän ja raivoaa paraikaa! On niin
kylmä että vesi, joka tulvan takia sattuu joutumaan umpisolukkaan,
johon ei tuuli pääse, heti jäätyy. Meillä on ollut tyttäreni kanssa
täysi urakka pitää itsemme ja huoneemme lämpiminä, monta kertaa
olemme sinisinä juosseet sisään tupaan. Kapahauki on heilunut tuvan
ulkoseinässä aamusta alkaen irvikuvana koko saaritarkoituksellemme,
sillä tällä rajuilmalla eivät veden koirat liiku, Pohjan vinkka
katkaisee lemmenkin kuteet. Puolentusinaa kertaa olen hiipinyt
rysärannalle vahtien etteivät jäät pääse särkemään laitoksiani --
onneksi pieni niemeke ihmeesti suojaa aallon käynniltä, vaikka myrsky
puskee täydellä voimalla. Jos tuulen suunta tänä yönä sattuisi
kääntymään pohjoisesta länteen ja jäälautat irtaantuisivat Pesiön
lahdelta tai Kurimon saaren rannoilta, menisivät kaikki rysäni
nuuskaksi, tuskin löytäisin niistä siruakaan aamun tullen. Oi Ukko
Ylijumala, hattaroiden hallitsija, heräjä, sillä kohta suuttuu
Robinson Crusoe kevätidylliinsä. Kirves ja kuokka on heilunut
tänään hänen kädessään, onhan saaressa pari pellontilkkua, jotka
hyvä tapa vaatii kyntämään, vaan kun ei hevosta ole (peijakas ettei
ole poroauraa), niin täytyy iskeä kuokalla, puskea lapiolla. Olen
sitäpaitsi kaivanut maan uumenista kasvavain petäjäin jättiläisjuuria
ja onpa ollut ankara leikki saada ne poikki rysäkirveellä, sillä
leveäteräistä halkotapparaamme ei noin vaan mennä tylsyttämään.
Halkohuoli tässä muutenkin kiusaa -- elämän ensimäinen ehto näyttää
todellakin olevan _tulen_ lämmittävä voima. Puuta tosin löytyy
runsaasti, mutta tuoresta halkoa on vaikea äkkiä saada polttokuivaksi.

Hirveässä myllerryksessä on järvi riepu ollut tänä päivänä ja pirut
sitä piinaavat yölläkin. Ilmassa vonkuu ja akkunoissa vinkuu ja
valittaa, rannoilla käy sellainen pauhu että päätä pyörryttää.
Pieniä jäävuoria patoutuu maihin -- jäätanner, jolla vaimoni vielä
eilen hiihteli, on jo aamulla huilannut sivutsemme, mutta noin
500 metrin yhtenäinen jääkenttä eroittaa meidät vastapäisestä
kotirannasta. Se rakas ihmislapsen oma koti! Turhaan olemme päivän
kuluessa yrittäneet huutaa toisillemme -- mahdotonta mitään kuulla.
Huudon mitenkuten vaistoaa, mutta sanoja ei erota. Kevätpyykit
siellä vain heiluvat nuorissaan niinkuin jättiläiskapahauki täällä.
Kuitenkin --. _heidän_ rantansa on suojattu pahimmalta puskulta --
lieneekö maailmassa montakaan kotia, joka on arvattu rakentaa niin
pohjoiselta varmasti turvattuun metsämäkirinteeseen ja kaarteeseen?
Siellä rannalla nähtävästi ei aavisteta, missä mylläkässä _me_
täällä olemme. Olemmepa, koiravie, aivankuin meren laivassa, joka on
ankkuroitu -- luotsilaivassa, jollei tullivahdissa tai majakassa tai
mutaproomussa. Boulanger? Donner Wetter Pappenheim! Pellon kuokintani
lomassa olen virkistänyt henkeäni lukemalla "Rauhan erakkoa". Se
sopii hyvin yhteen nykyajan epäkirjallisen tilanteeni kanssa --
niinkuin kapahauki, josta maininnut olen, roikkuu irvikuvana omista
tarkoitusperistäni, niin myös "mailman rauha" on irvikuva nykyisestä
mailman myllerryksestä. Lyhyesti sanoen: mailman sodalla on jotakin
yhteistä sen Pohjan myrskyn kanssa, joka paraikaa repii ja uhkaa
ihanteellisia haukirysiäni ja häiritsee kevätidyllin haaveilijaa --
minua. Kiipeäisinpä tottatosiaan tällä hetkellä ylös sinne Tyroolin
vuoripukkilaan tunnelijunia kiikaroimaan, vaan Kaitselmus on niin
asettanut että mies, "Sodan sokko", viettää viheliäisiä vuorokausia
Rämsänrannan yksinäisellä saarella. Kuitenkin on hauska _tietää_ että
tämäkin tilanne loppuu -- kenties jo huomenna -- -- oi meitä ihmisiä,
jospa me joka ikävässä muistaisimme valon ja varjon vaihtelua, niin
jo _siitä_ saisimme elämänuskoa!...

Kirjoittanenko liian ylimalkaisesti, pitkäpiimäisesti ja
arkipäiväisesti? Herrajumala: nyt syttyi kynttiläjalkani ilmituleen
ja koko tupa on kuin temppeli pyhän tuohuksen hohteessa. Lienee
aika lopettaa päiväyksensä, sillä pikku emäntäni taas nukkuu ja
bamusakahvini on jäähtynyt. O sancta Bamusa! Vielä on meillä muonaa
moniaiksi päiviksi. "Laivakorput" tosin ovat loppuneet, mutta
kymmenkunnan vesirinkeliä roikkuu vielä laipiossa. Piimäpöntöt ovat
ehtymättömät -- kiitos kotikullan kolmen lehmän.

Selkäpiitä karmii, joka akkunasta tuulee, kääriydyn peittoihin
ja kuuntelen patalakki päässä myrskyn mylvinää. Ei hetkeäkään
helpoitusta. Syvyydet jylisevät. Jylhää olisi näin kuolla... mutta
eikö se olisi vain sitä, joka kuitenkin kerran -- luultavastikin
julmasti -- tapahtuu? (Alan tulla juhlalliseksi).

Jos minulle huonosti käy: _uudestaan tahdon elää elämäni!_ Ja koska
sitä tahdon, niin se tietysti sielujen maailmassa tapahtuukin. Usein
minusta tuntuu kuin olisin sattunut putoamaan väärälle planeetalle.

Naurakaa vaan, mutta tässä piilee kerran selvitettävä totuus.


20 p. toukokuuta, Lauvantai.

Hirveä kylmyys! Maankenkä jäässä. Ei ainoatakaan kalaa. Vesi noussut.
Valju ilma, valju ja armoton. Myrsky laantumassa, mutta -- jäät
liikkumattomat.

Ryhdyn tekemään -- väkkärää. Kirveellä ja puukolla. Jotakin
tarkoituksetontahan on muutenkin koko saaressa olomme...

Illan tullen lähden tutkimaan railoväyliä kotiinpäin. Pääsen
puoliväliin. Poro hullu _uipi perässäni_; turhaan koettaen kiivetä
jään päälle. Uipi sitten takaisin saareen. Jäihin töksähtää
vedenpäälliseni. Nousen talvitien kallolle, joka keskeltä on poikki.

Kävelen...

Palaan takaisin noutamaan tyttöäni. Heleijaa! Kotisauna savuaa!
Heitän rysät pariksi päiväksi. -- -- --


22 p. toukokuuta.

Käymäsiltään saaressa. Yhä kylmää! Yhä jäitä ja railot ahtaat, niin
että hädintuskin mahtuu. Sotakevät tämä on: Mutta sainpas sentään
4 haukia rysistäni... Räntää satelee. Hauskaa kevättä, Saaren
tonttu! Vien piimäpönttösi pois, koska et näy särpivän. Pian vienen
kapahaukisikin harakoiltasi. Terve poro!


23 p. toukokuuta.

Ilta-auringon paisteessa...

Hauki vonkale verkossa, rysissä -- ei mitään. Tyyni, kylmä, jäät
paikoillaan, poreet ahtaat, railot leveät. Ihmeellinen koko kevät!
Missä linnut? Ei ääntä. Valjua, valjua. Sydän?... Mutta poro vain
laukkaa kuin hupsu perässäni -- nyt se on keittiössä, kun ovi jäi
auki. Tuo kiltti talviveturi, se se sittenkin kenties on ainoa, joka
on _jotakin_...

Vien viimeisen piimäpöntön. Ei kannata täällä asua, koskapa eivät
hauvit telmi.


28 p. toukokuuta.

Sunnuntai-ilta. Jäät puurona. Ähäts. 5 haukia! Terveisiä pappilasta
ja kirkonkylästä. Isäntä näet on käynyt sielläkin asti uusissa
pieksusaappaissaan, vaan taas on kalasarkatakki niskassa ja
haukipieksut pohkeissa, lieneekö se sabatinrikos? Moniaat ihmiset
ovat niin pukupyhiä.

Pohjatuuli! Milloin herkeät?


29 p. ...

Järvi puhdisteleiksen. Olen kovissa maatöissä ja käteni vapisevat
lannanvedosta ja kauramaan ruiskuttamisesta... Ei yhtään kalaa,
jäitä ja viittoja vain rysieni päällä. Olen pikku emännän kanssa
liikkeessä, äiti on puutarhakursseilla peninkulman päässä kylällä.

Niin, eilen saimme mantereen puolelta lisäksi 4 haukia, siis yhtenä
iltana 9. Yöksi taas porhalsi pohja... Heipä hei!


30 p. toukok.

Vihdoinkin järvi auki! Rämsänrannan ainokainen "laiva" heti
halkomassa sorehtivia, mustia aaltoja, joita pohjatuuli liekuttaa.
Mies on taas ollut kovissa maatöissä, viimeksi täällä saaressa, johon
hän on tekaissut kaurapellon.

Mutta Robinson Crusoella on ilmoitettavana suuri suru -- kun hän
souti etelämanteren puolelle, heittäysi kuninkaallinen hirvi hänen
vedenpäällisensä jälkeen ja uiskeli ylpeästi pohjatuulen vihureissa
hänen perässään. Saparo pystyssä se, ensin pyristeltyään veden
karvoistaan, juoksi pitkin rantahietikkoa -- sitten hävisi metsään.
Ja Robinson Crusoe huusi sen jälkeen näin sanoen: "Jää hyvästi
peurani, rysätoverini Pohjan myrskyissä, erämaan saareni hopeainen
Edelweiss! Tunturikukkaseni! Jää hyvästi!" -- -- --


2 p. kesäk.

Ei! ei! Tässä täytyy ryhtyä maatöihin: maahenki jo lemahtaa tunkiolta
ja peltotilkuilta, edessä on ankara peräveto, taikkokarhinta ja
siemenkylvö -- otanpa kuin otankin rysäni pois ja huokasen haikean
huokauksen "siitä keväästä, jota ei koskaan tullut". Tosin vieläkin
pari hauvin tuppeloa tonkii vanteissa, mutta toinen on nielusta
karkaamassa ja siitä päätän että _kutu on ohi_. Ei noussut kevättulva
tänä vuonna Rämsänrannalla. Vähäiseksi jäi kalansaalis... Jää hyvästi
varhakevään toteutumaton haave, sinä pohjatuulen ja lumimyrskyn
jäähdyttämä sydänsävel. Jää hyvästi, ihanasti väreilevä rantapore...
Lyö laine, loiski kesä!

(1916)



***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTOISTEN RANTOJEN IKUINEN KOHINA***


******* This file should be named 53999-8.txt or 53999-8.zip *******


This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/5/3/9/9/53999


Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org 

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.