The Project Gutenberg eBook of Tulia y.m. kuvauksia This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Tulia y.m. kuvauksia Author: Iivo Härkönen Release date: September 2, 2025 [eBook #76798] Language: Finnish Original publication: Porvoossa: Werner Söderström, 1904 Credits: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULIA Y.M. KUVAUKSIA *** language: Finnish TULIA Y.M. KUVAUKSIA Kirj. Iivo Härkönen Porvoossa, Werner Söderström, 1904. Manan majoille menneen isoäitini muistolle Pyhitän nämä vähäiset kirjoitelmani. _Tekijä_. SISÄLLYS: Tulia. Karjalaisessa kalmistossa. Palakia. Pajassa. Runolaulajan uni. Jehkin Iivanan luoksi. Saloilla. Luostariin! TULIA. Tuikkavi tulia yössä, — ne ovat tulia eteeni ehtivästä rajakarjalaisesta kylästä. Ne ovat niin salaperäisen viehättäviä nuo yötulet, että seisahdan tähän niitä vartavasten katselemaan. Ja niitä katsellessani tulee mietteitä mieleen, — tulee mieleen elämä, joka on yö, ja sen tuloset. Tuossa tuikkii pieni, heikko tulonen. Se tulee syntysaunasta, jossa on kolme henkeä: emo, lapsi, saunavaimo. Emo voihkii hiljaisesti, lapsi itkee heikosti, — saunavaimo hääräilee kiireisesti, kastaa vastoja, lyö löylyä, lukee supatellen loitsuja... Niistä loitsuista riippuu sen syntyneen elämä, ja tuossa tulessa, joka siitä salasaunasta lähtee, on merkit ja ennustukset alkavalle elämälle, kun vaan osaisimme niitä lukea... Tämä on elämän ensimmäinen tuli. Tuossa tuikkii pelonalainen, arka tulonen. Se tulee matalaisesta makuusuojasta, jossa myös on kolme henkeä: iso, emo, lapsi. Lapsi itkee, iso ja emo sitä tyynnyttelevät, hyssyttelevät. — — Tämä tulonen kertoo kaikki vanhempain vavahtelemiset, vaalimiset, toiveet ja itkut lapsosen tähden, — ja tässäkin tulessa löytyy merkit ja ennustukset elämälle, mutta emme saa niistäkään selvää... Se on elämän toinen tulonen. Sitten tuikkii iloinen, leiskuva tuli. Se tulee takapirtistä, jossa on tanssit, illatsut. Iloisia poikia ja tyttöjä istuu penkit täynnä, — toisia liehuu leveälahkoisella lattialla vilkkaassa tanssissa... Siinä on hyörimisiä, pyörimisiä, siiputusta, sipsutusta, taidokkaita koukerruksia, iloa ja riemua. Senhän huomasi jo tulestakin, mutta väliin käy varsin vakavaksikin se tulonen... Se on elämän kolmas tulonen. Sitten tuikkii taas iloinen tuli. Sulhasia on tullut taloon. Jo oli käyty maate, mutta noustiin toki sellaisten vieraiden vuoksi. Ja tuli hiilokseen, voi sulamaan, piirakkatarpeet pöydälle. Talontyttö menee aittaan, panee parhaat päälle, ja koko illan hän punottaa kuin mäellä marja... Tuolla puhemiehen rinnalla istuu pulskea poika... Seuraava tuli on iloinen ja vakava. Se on läksiäistuli. Tytön sydän sykähtelee riemuisesti, mutta silmät vettä vuotavat, sillä jätettävä on entiset elinsijat, iso, emo, veikot, siskot... Tätä eroikävää hän tulkitsee itkettäjämummon kanssa kaulakkain, ujellellen, kumarrellen kaikkien edessä, etenkin ison ja emon... Heidänhän armonsa oli avarin, turva tukevin, lempi leimuvin... Sitten tuikkii monta tulta, roihuavaa, riehahtelevaa. Ne ovat pihatulia, jotka on kylänväki sytyttänyt ja joiden läpi ajaa hääväki. Nuori pari on ensimmäisenä, ja kuuluu joukosta iloisia huutoja ja lauluja... Ne tulet kuvaavat elämän iloja ja riemuja, mutta myös kovia koettelemuksia ja vaikeita vastoinkäymisiä, joiden läpi on nuoren parin kulkeminen. Niihin tuliin yhtyvät elämän arki- ja työ-tuloset: kokkoyö-, kekri-, sänkiäis-, paastostapääsy-, pyhäänlasku-, yönistujais- y.m. tuloset. Niitä on monta. Jälellä on vakava, kylmä tuli. Se tuikkii tuohuksesta, joka palaa kuolleen päänpohjissa. Valkealla vaatteella peitettynä makaa vainaja suurensopen penkillä, pyhäinkuvan alla. Tupa on täynnä istujia, sukulaisia, kyläläisiä. Hartaus kuvastuu kasvoilla, hiljaisuus vallitsee. Jotkut, läheiset, itkevät, toiset supattavat salaperäisiä rukouksia. Tulet sammuvat. Yö onkin jo kulunut. Erottaahan tuolla vielä pienoisen, sinervän, nauhamaisen tulosen. Se on aarteiden päällä palava aavemainen onnenvirva. Sitä ihmiset ijäti tapailevat, mutta eivät saavuta. Se on aina yhtä kaunis ja yhtä kaukana... KARJALAISESSA KALMISTOSSA. Jo kauvas näkyvät vanhat, karjalaiset kalmistot. Synkkä, korkea kuusisto kylän keskellä, — siinä esi-isäin hautapuisto. Olen karjalaisessa kalmistossa. Se on kumpu, havunneuloilla ja sammaljäkälillä peitetty, — kumpu kasvava tiheään korkeita jättiläiskuusia, joista nuo havunneulat, — kumpu täynnä hautoja tai haudansijoja, kalmalaudan kappaleita ja sortuvia ristejä. Se on kalman kartano. Ei täällä ole muuta elonmerkkiä kuin tuo ainainen huokaava humina, tuo rajakarjalainen sävel ikikuusien latvoissa. Tämä on kuolon koti. Mutta kun kauvemmin katselee noita haudansijoja, ristejä ja muita muistomerkkejä, niin on kuin elämän keskelle joutuisi, elämän muinaisen. On siinä näkevinään harmaahapsisia ukkoja, jotka kantelon kanssa kulkevat saloissa ansateillään, — on näkevinään miehiä, jotka karhukeihästä kantaen ja jousta jännittäen elintehtäväänsä täyttävät, — nuorukaisia, jotka karkeloita keräävät, impiä illatsuihin saattavat, — lapsia, joille satuja sanotaan, lauluja hyristään. Onpa myös näkevinään naisia, — vanhoja vaimoja, jotka taioilla ja loitsuilla perhe- ja karja-onnea ylläpitävät, kylvetyksellä neitten lempeä nostavat ja pahoista päästävät, — nuoria vaimoja, jotka hamppuriihissä hamuavat, kivenpuussa kiikkuvat, — tyttöjä, jotka utuisia unelmia tulevasta sulhostansa näkevät. On näkevinään kaiken entisen elämän ja sen muodot, — on kuulevinaan kaikki entiselämän äänet ja soinnut. On kuulevinaan paimentorven toitotuksen, sotarummun pärinän, taikarummun kuminan, ja kaiken yllä kaikuvat kanteleet, kanteleet... Kuusten latvat muodostavat päivänpääsemättömän katon. Ja on tämä kalmankartano kuin sataholvinen, tuhatpylväinen kirkko, — kirkko, jossa kulkijan ääni juhlallisena kumahtaa. — Ja kirkko tämä onkin, käytetyin kirkko maailmassa. Kuinka monet murheellisista ja murtuneista sydämmistä lähteneet huokaukset ja rukoukset ovat tästä nousseet korkeutta kohti! Monet kyyneleet ovat noiden hautain partailla ja ristien juurilla vuotaneet, ja niiden virratessa alas, on mieli noussut ylös — minne? — jonnekin, josta apua ja huojennusta on odotettu. Oi, kirkkopa tämä on! Kun kuuntelee tuota ijäistä huminaa kuusten latvoista, tuota kaihokaikuista rajakarjalaista säveltä, niin onpa kuin erottaisi siitä laulua, haudantakaista outoa laulua, ja onpa kuin kuulisi siinä esi-isäin haastavan jälkipolvelle: Me olemme työmme tehneet, tehneet sen omalla tavallamme. Te nuoret, jotka elätte toisen ajan aamukoitteessa, te olette jo unohtaneet meidät ja meidän työmme. Nämä puistikotkin, joiden alla lepäämme, tahtoisitte kaataa. Mutta mitä nämä ovat kuin pieni tupahut [= pieni, kasvava puuryhmä] niistä saloista, jotka me olemme kaataneet ja joiden sijaan olemme pellot perkanneet — teillekin kauraa kasvamaan, kortta kohottamaan. Nämät jätimme, kuullaksemme iltalintujen laulua näiden latvoista. Olimme laulun lapsia, ikuisen laulun, ja kuoltuammekin tahdoimme kuulla lintujen ihanaa laulua. Emme teiltä paljoa pyydä, — unohtakaa meidät, unohtakaa meidän työmme, mutta jättäkää nämä puistot! En tiedä, mitä tunnen mielessäni. Minä elän sata vuotta mustassa muinaisuudessa ja tuhat vuotta tulevaisuudessa. Yö edessä, yö takana, — mutta on kuin tuossa laulussa sanottaisi ne sanat, joilla päivä saadaan paistamaan, kuu kumottamaan. PALAKIA. Lytsyn vaaralla valvottiin keskellä syysyötä. Sinne oli tullut vieras, harvinainen... Pienessä, savuisessa saunassa syntyi siellä Saaharin emännälle lapsi, pieni Palakia. Tuuli huhahti silloin vaaran korkeimmassa koivussa, jotta siinä nukkuva lintu lehahti lentoon, ja vaaran alla olevassa lammissa alkoi käydä vienoinen vire. Oi, se on suuri hetki, kun ihminen syntyy maailmaan, — siksi luonnossa käy silloin liikahdus. Neitsyt Maaria emonen, pyhä piika pikkarainen, tuo pullo puhasta vettä, kauha kullan karvallista, jolla peiposen peseksin, valattelen valkeaisen! Se oli Lytsyn Lukki, vanha vaimo, joka näin luki, puhdistaessaan pienoista Saaharin saunan matalilla lautasilla. Saaharin emäntä loikoi lattialla, olilla, sillä hän ei sietänyt liikaa kuumuutta, kun sauna oli juuri lämpiämästä päässyt. Itse Saahari seisoi ovensuussa, katsoen vuoroon vaimoaan, vuoroon lasta. Hän oli ollut valveilla koko yön. Hän se oli vaimonsa saunaan saattanut, pannut saunan lämpiämään, kutsunut Lukin ja pitänyt kaikesta huolta. Muut makasivat. Olihan yksi ja toinen talonväestä kohotellut päätään ja huomannut jotain outoa tapahtuneen, mutta tällaisissa asioissa ei ollut hyvä olla liian utelias. Tärkeä asia, suuri asia, — se oli kaikella varovaisuudella vastaanotettava. Aamuyöstä, muiden herätessä kukon kolmanteen lauluun, oli lapsi nukkunut riepuihinsa äitinsä viereen. Äiti oli joutunut jonkunmoiseen horrostilaan, ja siinä hän uneksi näin: Saunan uunista kasvoi kaunis koivunvesa. Se kohosi kattoon, tunki katostakin läpi ja nousi korkealle ilmaan. Saunan ympärillä huojuvaan koivikkoon siitä tuli kaunein ja korkein puu, jonka latvassa joka ilta istui lintuja suuret parvet. Muut koivut olivat ijäkkäitä ja kaatuivat kohta, vaan tämä nuori jäi kauaksi aikaa paikalleen ihmisten iloksi. Mutta sitten tuli raju tuuli, joka sen nyhtäsi juuriltaan ja kantoi kauvas korpien taakse, tietämättömiin. Suuri oli vaaralaisten suru, kunnes he viimein lännen ilmoilla, järven niemessä löysivät koivuparin, toin'toisensa suojassa, ja kummankin latvassa lauloivat ilmanlinnut. Silloin se suru katosi; sillä toinen niistä oli heidän koivunsa. Lasta saatettaissa saunasta tupaan, istui talon vanha vaari, harmaahapsinen Ontro verkkopöytänsä ääressä ja lauleli hiljakseen: Kasvatin kanoja parven, joukon suuren joutsenia — Liisan linnahan lähetän, Marin panen paimenohon, Marketan pi'än kotona —. Markett' on koria neito ison koissa ollessahe; ison ikkunan polessa kehrätä hykyrteleepi, lauluja hyräeleepi — —. Nähtyään lapsen, heitti hän kävyn verkolle, astui kätkyen ääreen, johon pienonen pantiin, ja katseli tarkasti lasta. Katsellessaan hän virkkoi: Ole terve tultuasi tähän tummahan tupahan, matalaisehen majahan! Kasva siinä kaunihisti, ylene ylen somasti — elonasi maammon maito, valonasi pärhepärsky! Sitten hän astui takaisin verkkopöytänsä ääreen, ruopasuunin vierellä olevan kolpitsan luo. Siellä hän mutisi itseksensä: Tytöst' ei talo lisäy, mut se viinat juotattavi! Ja niin jäi lapsonen Saaharin savutuvan asukkaaksi, — jäi Ontro-vaarin vaaputeltavaksi, sillä emo ei töiltänsä aina joutanut kätkyen ääreen ja iso samosi saloja, kaatoi korpea ja kontioita. — — — Lytsyn vaara on suurten soiden ja korpien keskellä. Päivännousun puolella on viisivirstainen suo, jolla kasvaa vain karahkia, vaivaispuita. Se on niin vetelä, että ylipääsemistä varten on täytynyt tehdä kapulasilta lyhyistä, poikittain pannuista pölkyistä. Sittenkin se notkuu jalkain alla, niin että musta vesi purskuu ympärillä olevista silmäkkeistä. Silta viepi Loimolan kylään, suurehkon Loimolajärven rannalle. Parin virstan päässä koilliseen päin on Suulanselkä, mutta siellä on ainoastaan pari taloa, jonka vuoksi sinne ei ole siltaakaan. Päivänlaskun puolella on ensiksi lampinen aivan vaaran alla, ja sitten korpea, korpea, rikeätä, jylhää... Suvensuunnalla on epätasaista maata, mäkiä, vaaroja, lehtoja, notkoja. Siellä on Lytsyläisten kaskihalmeet, raemaat. Hyvin on vaikeata pääsy Lytsyyn. Tiesivät sen Saaharilaiset, ja sentähden oli heillä suuri suru lapsensa ristimisestä. Kuinka saadaan pappi kolmen-, neljänkymmenen virstan takaa pokostalta? Monesti Saahari huoahtaen katseli päivänlaskuun päin, ajatellen niiden miekkosten tilaa, joilla kaikki on käsin yletyttävissä. Vaan kerran sitte hänen mieleensä juolahti, että Loimolan Lukki-eukko, se kaikkeen mestari, oli ennenaikaan kastanut lapsen ja pannut nimen, ja hyväksynyt oli pappi sen. Hän meni pirttiin ja puhui asiasta vaimolleen ja Ontro-vaarille, — ja niin kutsuttiin Lukki lasta kastamaan. Hän otti asian ylen tärkeältä kannalta. Pitkän aikaa valmistustemppuja tehtyään hän vihdoin otti vettä astiaan, sytytti tuohuksentyngän nokisen nurkka-kuvan eteen, josta erotti vaskiset valkealla hevosella ajavan pyhän-Jyrin piirteet, riisui lapsen ja nosti kolme kertaa vettä sen päälle. Sitä tehdessä hän luki vieraskielisiä rukouksia ja löi ristejä ilmassa; toiset kuvan edessä kumartelivat. Sitten hän sylkäsi kolmesti lattiaan ja sanoi että se on kastettu. Palakia nimi. Niin päästiin rauhaan. Ei tullut talvella haetuksi pappia lapsen ristintään. Lähtö lykkäytyi, kunnes Palakia oli kohta vuoden vanha. Kesän kuumimmalla ja kuivimmalla ajalla lähti Saahari pokostalle. Valjasti valkkonsa purien eteen — niissä oli kaksi maataryötävää aisaa, joiden takaosat oli yhdistetty poikkilaudoilla ja niille oli sidottu kori —, pisti evästä koriin puolenviikon päiviksi, nousi selkään ja alkoi astuttaa kapeaa, kivistä polkua. Purit kolisivat, ja Saaharin täytyi tuontuostakin katsahdella taaksi, olivatko eväät tallella. Soita, saloja, kankaita ja korpia iltaan asti ajettuaan, tuli hän erääseen kylään, joka oli virstaa pitkällä niemellä. Pellot olivat niemen selällä, mutta talot rivissä päivänlaskun puolisella rannalla, aivan vedessä kiini, jotta vain tie sopi niiden ja veden välillä kulkemaan. Ajatteli hän lähteä eteenpäin, mutta kun aurinko oli ylen alaalla, tuskin korennon korkeudella, niin päätti jäädä kylään yöksi. Mihinpä taloon menisi? Kun veräjät muissa olivat kiinni, meni hän kylän viimeiseen taloon, lähelle niemen nenää. Astui alas hevosen selästä, tervehti juuri palolta palaavaa isäntää ja kävi tupaan. Se oli savupirtti, niinkuin Saaharinkin, pieni-ikkunainen, leveälahkoinen. Risti silmät, kätteli emäntää ja kahta lasta, joista toinen oli viisivuotinen, reipas poika ja toinen Iautsanpartaita kuleksiva tyttö, ja kysyi hyvästä talosta yösijaa. Annettiin toki ja vieläpä pyydettiin saunaankin, joka juuri oli lämminnyt. Saahari saattoi hevosensa nurmikolle syömään ja pani purikomennon tallin pitkien räystäiden alle. Sitten hän meni isännän kanssa saunaan, joka oli puoleksi veden päällä, niinkuin muutkin kylän saunat ja aitat. Kylvettyä uitiin ilta-auringon kirkastamassa järvi-vedessä, puhellen vedenhaltioista ja järven pohjassa olevista aarteista. Tupaan tultua oli emännällä tee valmis. Siinä sitä juodessa Saahari kysäsee: — A mikä on tämä kylä ja kenen tämä talo? Ontro, joka oli isännän nimi, käy kertomaan kylän ja talonsa historiaa. — Suurien sotien aikana muinoin tuli tälle niemelle mies. Tuli pakoon vihollisia. Ei ollut silloin tällä kulmakunnalla vielä yhtään eläjää ja erämaana oli seutu. Tämäkin niemi korpea kasvoi. Tähän hän pellot perkkasi, talon rannalle rakensi — vieläkin voi nähdä raunioita —, ja tuolla Koitossa päin kaskia kaatoi, — siellä on vieläkin aho, jota kutsutaan "hovinahoksi". Sen hovin perua on tämä talo ja siitä on koko kyläkin syntynyt. — Olihan se varakas eläjä se esi-isämme, mutta me olemme hiukan köyhtyneet tässä kivien ja kantojen kanssa. — Eipä tuota niinkään. Eikä siitä liiasta rikkaudesta niin suurta väliä, — näin kauniilla paikalla elää köyhempänäkin. — — Ontron pieni pellavatukka poika oli noussut isänsä syliin ja katseli tarkasti vieraan silmiin. — Onpa siinä terhakka poika. Mikä nimi? kysyi vieras. — Iivana, vastasi poika ujostelematta. — Saatpa tuosta pienen solen muistoksi salon mieheltä. Muuta hyvää hän ehk'ei sulle kykene antamaankaan... Poikanen antoi vieraalle kättä ja meni esinettä näyttämään maammolleen. Aamulla aikasin lähti Saahari edelleen. Päivän korkeimmillaan ollessa saapui hän pokostalle, ja kirkkaana kiilsi kirkon risti. Kulkiessaan sen ohi, paljasti hän päänsä ja teki hartaana ristinmerkin. Iivanpappi nukkui. Mutta kun sanottiin, että mies on salolainen, nousi hän ja tuli silmiä hieroen palvelijain tupaan. — Mitä kuuluu? kysyi hän kätellessään kumartelevaa Saaharia. — A kuuluu kun tytär olisi ristittävä, jo on vuotehinen, — elkää panko pahaksi, emme päässeet mitenkään ennen. Hyvä mies oli Iivanpappi, ei pannut pahaksi ja mielellään lähti Saaharin matkaan. Nyt sai pappi Saaharin paikan, Saahari sai jälestä astua. Rintalaukun otti pappi mukaansa hevosen selkään, mutta isompi laukku sai sijansa purikorissa eväitten kera. Kuljettiin saloja ja soita se päivä ja seuraava yö. Sydänyön aikana kumminkin kotvanen levähdettiin. Tehtiin tuli tervaskantoon syvässä salossa ja loiottiin sen lämmittävässä loimossa. Valo leikki lähihonkien oksilla ja loi ympärille kummallisia kuvioita: tuntui kuin olisi Tapion kansa ympärillä tanssinut. Nautittiin siinä vähän eväitäkin, joiden joukossa oli Saaharilla pieni pullo kotikeittoa, ja tarinoitiin kaikenlaisista korven asioista: Saahari karhu- ja erä-retkistään, pappi salaperäisistä tapahtumista ja ihmeistä pyhimysten keskuudessa. Saahari risti silmät kuullessaan kummemman tapahtuman papin parrakkaasta suusta. Koillisen heikosti kajastaessa ja tuulen herätessä hongan latvoissa, lähtivät matkamiehet edelleen. Päivän valetessa rupesi heille salojen yli siintämään Lytsyn korkea vaara. Murkinain aikaan he saapuivat sinne. Kaikki olivat pyhäasussa Saaharilassa, kun pappi sinne saapui. Ontro-vaarikin oli pannut päällensä kiiluvanappisen samettiliivinsä ja harmaat hapsensa jakaukselle sukinut. Taloon oli tullut syrjäisiäkin pappia katsomaan, sillä se oli harvinaista salossa. Siinä seisoi vanha Lukki viilekehameissaan ja vihturimyssyssään, siinä Suulanselän eläke-ukko, siinä Iivi ja Jyrki, naapurinisännät, ja vielä lisäksi muutamia naapurin naisia. Kun pappi astui kynnyksen yli ja risti silmänsä, menivät kaikki nöyrästi häntä kättelemään. Sitten hän kävi pöydän päähän, heitti sille molemmat laukkunsa ja aikoi ruveta heti toimitukseen. Mutta eivät toki sitä sallineet Saaharilaiset, vaan tarjosivat ensiksi teen saunavajaisiksi, suurten ja kovain sokeripalain ja kuivaneitten rinkeleitten kanssa. Sen perästä avasi pappi uteliaisuutta ja pyhää kammoa herättävät laukkunsa ja käski tuoda vettä astiaan ja sytyttää tuohukset sen laidoille sekä pyhänkuvan eteen. Kasteessa sai Palakia, jonka nimen pappi vahvisti, lumivalkoisen paidan ja vaskiristin kaulaansa, ja, kummin pidellessä häntä tässä asussa, sai hän suudella papin hopeaista ristiä. Niin oli hän kastettu täydellisesti. Toimituksen perästä pantiin papille ruokaa, ja hyvällä halulla hän söi, sillä matka oli ollut pitkä ja väsyttävä. Ontro-vaarilla oli ilo, että paatuska pisteli niin mielukkaasti hänen saamiaan ja suolaamiaan hau'insilakoita. Ruokaryyppyjä otti pappi useampiakin, niin että syönnin perästä pyysi hän päästä jonnekin nukkumaan. Vietiin hänet porstuan uudinsänkyyn. Vasta myöhään illalla lähti Saahari häntä takaisin saattamaan. — — — Nyt oli lapsi turvattu pahan hengen pauloilta, yökuljetuksilta, y.m. tarvitsematta niitä vastaan ioitsukeinoja käyttää. Ja ison turvissa, maammon maiolla ja vaarin vaaputuksilla kasvoi hänestä terhakka tytöntyllerö, jota ihmiset imehtivät ja talossa käydessään polvillaan kiikuttivat ja puheluttivat. — — — Useat oli ne hetket, jolloin Ontro-vaari viritteli vanhoja virsiään, mutta eräänä talvi-iltana hän lipui niiden laulamiseen siihen määrin, että puoli yötä oli kulunut, päre orresta sammunut, kun lopetti. Oli kuin hänen sielunsa olisi avautunut ja pulpunneet sieltä esille kaikki ne salaperäiset aarteet, joita se kätki. Hän istui uunilla, katse tähdättynä johonkin kaukaiseen, aikojen ja maiden taaksi. Palakia ja muut lapset — niitä oli tullut jo useampia — istuivat hänen ympärillään, seuraten tarkkaan hänen kasvojensa eleitä. Pienin heistä väliin tarttui hänen tulusvyöhönsä ja partaansa. Hän alotti tavallisilla alotussanoilla, nim: Lähemmes langot laulamahan, heimokset heläjämähän, laulammes pihoille lammit, tammet keskitanterille, löyämme kukkaron kujolta, taskun tallin lattialta — kukkaross' on liiat kuumat, taskussa tarinat liiat. Siitä hän siirtyi suosotkaan soreaan lintuun, joka liitelehti, laatelehti etsien pesänsijaista, jonka löyti vihdoin Väinämöisen polven päässä. Laati siihen pesäsen, muni kultasen munasen; mutta Väinämöinen tunsi hipiän hiiltuvaksi, polvenpään palehtuvaksi, lekahutti polvuttahe — muna kuueksi mureni. Ei ne murut kumminkaan hukkaan menneet, vaan niistä tuli taivas ja maa, kuu ja tähdet. — Onko tämäkin vaara tullut siitä sotkanmunasta? kysyi Palakia. — Niin on, siitä on, vastasi vaari ja jatkoi laulujaan. Nyt hän siirtyi sisaruksiin ja veljeksiin, jotka lähtivät — — heinän niitäntähän, korttehen kokoantahan. Vaan heille kävi huonosti, kun tuli tuuli Tuulloksesta, ahava Anuksen maasta, tunki heinäset tulehen — jäi vain tuhkia vähäinen. Mutta yhtäkaikki niistä — — kasvoi kaunis saari meren selvälle selälle; saarehen tasanen tammi, tammehen tasaset oksat, joka oksalle omena. Siitä tuli turmion puu, sillä se päivän otti, kuun kaotti. Pimeys tuli maahan, ikävä ja itku, mutta nousi toki mies merestä, joka sen kaatoi. — Eikö se puu vielä nytkin kasva yön ja pimeyden aikana? kyseli Palakia. — Kyllä se kasvaa, mutta päivän tullessa nousee musta mies merestä ja kastaa sen. Sitten hän rupesi laulamaan Väinämöisestä ja Joukamoisesta, jotka ajoivat vastakkain, valjahukset vastakkain. Vaati Väinämöinen, joka oli väkevämpi ja viisaampi, Joukamoista väistymään, mutta tämä ei väistynyt. Koettelivat siinä kokkojansa kotvasen, — vihdoin suuttui Väinämöinen ja lauloi Joukamoisen suin lumehen, päin vitihin, kourin ilmahan kovahan, kynsin kylmähän kivehen, hampahin vesihakohon. Tuosta tuli Joukamoiselle hätä! Hän rupesi tarjoamaan Väinämöiselle venoista, oritta, y.m. jotta tämä hänet hädästänsä päästäisi, mutta Väinämöiselle ei kelvanneet keyhän kenkit. Viimein hätäpäissään lupasi Joukamoinen sisarensa. Jop' on kelpas keyhän kenkit. Päästi Väinämöinen hänet pälkähästänsä ja allapäin pahoilla mielin lähti Joukamoinen kotiansa astumaan. Mutta Joukamoisen äiti tuli hyville mielin, kun sai suuren miehen sukuhunsa. Palakia teki kysymyksen tämänkin laulun loputtua: — Miksikä se Joukamoinen ei väistynyt, vaikka Väinämöinen oli väkevämpi ja viisaampi? — Noh, en tiedä; niinhän ne tuhmat aina viisaampien tielle tuppautuvat, virkkoi vaari. — Mutta suohon sortuvatkin, lisäsi Palakia. Ja nyt tuli vaarin lempivirsi: Lemminkäisen lähtö Päivölän pitoihin, Jumaliston juominkihin. Savu saarella palavi, niemen kylkiset kytevi. Kenen tuo tuli palavi? Osmotar olutta keittää — —. Jo saloista puut väheni, veet on loppui lähtehistä... Sai olut valmihiksi, laadittiin pidot, — kaikki kutsuttiin niihin, mutta yhtä ei: Lemminkäistä. Silloin Lemminkäinen suuttui ja päätti lähteä kutsumatta pitoihin. Äiti esteli, sanoi olevan kolme surmaakin matkalla: elä mene, poikaseni! — Ain' on surmia akoilla, vastasi Lemminkäinen ja lähti vaan. Virvikössä viititsi, varvikossa vaatitsi, valjasteli viljovarsan korjan kultasen etehen, iski virkkua vitsalla, helkkäs helmiruoskasella. Oli surmia matkalla, hauta, mato ja aita, mutta onnellisesti hän ohi pääsi ja joutui Päivölään parhaalla ajalla parahiksi tietäjiksi, parahiksi laulajiksi. — Sellainen se mies pitää olla, joka ei pelkää vaaroja, ei vastuksia, sanoi vaari laulunsa vahvistukseksi, ja tuntui kuin hän itse olisi ollut liehuva Lemminkäinen. Vielä oli vaarilla virsiä; vielä hän työnnytti tyttöjä miehelään, sulki rauan raanoja, tukahutteli tulen kipuja, miellytteli metsää, nostatteii nokista poikaa nokiselta nuotiolta, pakeni viholaista, ja lopuksi lauloi maatapanosanat. Ja sitten hän kävi pitkälleen uuninselällä olevien päreitten päälle ja nukkui. Mutta jopa olikin aika, sillä kukko lauloi ensimmäistä aamuvirttään. Lapset laskeutuvat alas uunilta ja vetäytyivät ison ja emon viereen. Mutta heitä ei nukuttanut, sillä heidän mielessään oli kummia kuvia, asioita aavemaisia, — niin tuntemattomia, mutta niin herkästi mieleen painuvia. Kun Palakia tuli toiselle kymmenelle, joutui hän karjan paimenohon. Siellä sai hän sotkea soita ja samota saloja, sai kahlata ja juosta, nousta ja langeta, itkeä ja iloita. Ensin hän näillä retkillään pelkäsi, mitä lienee metsän petoja ja peikkoja, — pysytteli aina karjan ja vanhan Vahdin, karjakoiran ympärillä. Mutta sitten hän ei enää ollut karjasta riippuvainen, kuljeskeli missä mielensä teki, kunhan oli karjan kuuluvilla. Hän kiintyi luontoon, tuli tuntemaan sen perinpohjin. Hän aivan haasteli sen kanssa, ja hyvin he ymmärsivät toisensa. Honkien humina hänestä oli kaunista kanteleensoittoa, jossa helisi kaikki ihmissydämmen säveleet, ilo, suru, toiveet, lempi. Nuorten koivujen lehtileikki oli nuorten iloelämää, huoletonta, hyppelevää. Haavanlehtien lipinä oli sitä hiljaista pelonvärinää, joka jokaisen sydämen pohjalla liikkuu niitä tuntemattomia, yliluonnollisia voimia kohtaan, jotka maailmaa ja ihmiselämää ylläpitävät... Ihminen ei tiedä, milloin hän hairahtaa, minkä askeleen ottaa liikaa, — siksi se siellä liikkuu. Metsän ruskahtelu oli vanhain ihmisten varoitusta, sillä maot heinissä matavat, sisiliskot siuottavat. Kalliot puhuivat kovuudesta, jolla elämän vastoinkäynnit oli otettavat vastaan ja pulppuavat puroset alituisesta rientämisestä... Oi, hän oppi kaiken luonnon, ja istuessaan ahon kivellä nousi hänen rinnastansa ääniä, luonnon ääniä, elämän ääniä, — ja hänestä tuli yhtä hyvä laulaja kuin Ontro-vaaristakin, joka myös oli näin laulajaksi tullut. Kerran Palakia eksyi metsään, häipyi kauvas karjastansa. Hän harhasi saloja ja soita, ei päässyt perille. Mielestänsä hän oli kulkenut joka kuusenjuuren, kuunnellut joka kumpuralla, kaatunut joka kantoon. Ei vaan kuulunut karjan kelloa, ei Vahdin haukkua. Ilta pimeni, yö läheni. Se oli syysaika ja sentähden ei ollut yön tulo hauskaa. Hän päätti jo lähteä kotiin, ilman karjaa, mutta eipä osannut. Eksyi vaan enemmän. Hän purskahti itkemään, itkemään vetreitä vesiä. Ja rinnasta pääsi huokaus: Oi isoni, oi emoni, oi veikkoni ja siskoni, oi luonnon puhtahat tyttäret, tulkaa pelastamaan! Huuuu-uu-uu! Palakia höristi korviaan. Huuuu-u! Palakia säikähti. Hänen mieleensä juohtui kummat tarinat peikkojen huudoista synkkinä öinä. Huuto uudistui tutunomaisemmin. Se oli kuin emonsa huolehtivan hellä huuto. Samassa syttyi pieni tulonen palamaan samalla suunnalla. Se oli kuin kynttilä kotonsa pyhänkuvan edessä. Hän ajatteli, että se onkin kotituli ja emonsa huuto. Hän pyyhki silmänsä ja lähti ääntä ja tulta kohti kulkemaan. Kulki, kulki, — se oli kuin polkua, jota hän kulki, ja kun hän kotvasen kulki, tapasi hän karjansa kotiin kulkemassa. Silloin sammui tuli... Hän huomasi ettei se ollut emonsa huuto eikä tuohustuli, mutta ei se ainakaan pahain henkien tuli ollut. Hyvät henget sen olivat sytyttäneet, Luojan luonnon puhtaat tyttäret... Ja Palakia oli täynnä iloa ja kiitollisuutta. * * * * * Palakia kasvoi ja kaunistui. Maine kierti hänestä maita, kyliä. Se on tyttöjen tyttö, sanottiin. Ja kosijoita kulki Saaharissa kesällä, talvella. Ei ollut sitä arki-iltaa, milloin sulhastaa sopi, ettei tulet tuikkaneet Saaharin ikkunoista, piirakan rätinä riehtilältä kuulunut ja voilemu uuninpiipusta ulos tunkenut. Mutta sulhaset olivat supposuisia, liian monesti haukkasivat yhtä piirakkaa: niin monet sulhaset Palakiassa kävi. Eikä Palakia ollut vielä kuin kuusitoistavuotias. Kulki hänestä maine järvenniemeenkin, missä Saahari oli kerran ollut yötä. Tulipa tuo siihen taloonkin, missä kylpi ja makasi. On eräs ilta joulun perästä, tuona illatsujen ja sulhastusten luvattuna aikana. Niemen Ontro istuu lavitsalla, poikansa Iivana pöydän päässä. — Kenenkähän tyttö se Palakia Lytsystä lienee? kysyy Iivana. — Se on sen, muistanetko, kun kerran, sinun piennä ollessasi, oli meillä yötä, Lytsyn Saaharin. Haki pappia pokostalta pientä tyttöään, juuri tätä Palakiaa, ristimään. — Vain sen. Muistan hyvin. Hän antoi minulle pienen solen. Vain sen. Sittenhän se onkin tutun miehen tytär. Mitähän — hän ajatteli kotvasen — jos ois lähteä sitä sulhastamaan? Kuuluu olevan mainetyttö. — Lähdetään vaan, virkkoi isä innokkaasti. Ja tuumasta toimeen. Ennen synnynvälin loppumista, jota kestää joulusta parin viikkoa, lähtivät Niemen Ontro ja Iivana Lytsyn laulavaa Palakiaa kosimaan. Lytsyssä oli sinä iltana illatsut. Naapuri Iivissä oli siihen aikaan pari sukulaistyttöä vierailemassa, ja näiden, ativojen vuoksi oli talossa tanssit. Siellä oli Palakiakin, mutta kun kotonsa pihalla kulkuset helähti, silloin hänen mielessänsä aavistus välähti, ja kesken ristikontraa hän riensi kotipirttiin ja nostatti kotiväen. Tulivat vieraat tupaan, tulivat tuluppaturkeissaan, villavöillä vyötettynä; ristivät silmänsä ja tekivät tervehdyksen. — Ennen lienemme käyneet muina vieraina, nyt tulimme sulhasiksi. Niin Niemen Ontro. — Anna Jumala niitä kuulua, ei hallavuosia, vastasi Saahari, joka hädintuskin oli saanut kengät jalkaansa ja liivin yllensä. Vaimoväki vielä pukeikse. Käski Saahari sitten vieraat pirtin perälle. Naiset, pantuaan päälle, kävivät kättelemään vieraita ja rupesivat keitinpiirakoitten tekoon. Kohta sirisi voi riehtilällä ja pöydällä jumalanvilja pölisi. Palakia pistäysi pikimältään aitassa, vaihtoi siellä vaatteet, ja tultuaan sieltä rupesi muka auttamaan emäntiä, mutta silmät paloivat sinnepäin, missä Iivana istui, — ja kohta hän kokonaan irtausi työstä ja riensi sulhon luo, joka heti hänet vierelleen veti ja puhelemaan rupesi. — Kuinpa sinä tänne osasit ja miten mieleesi johtui näin kaukainen ja tuntematon? puheli Palakia punastuen. — Et sinä niinkään tuntematon ollut, sillä sinun isäsi kävi kerran meillä minun pienenä ollessani ja antoi minulle solen, joka on vieläkin tallessa. Ja kaukaisuus ei ole mikään este. Lentäähän lintukin meren yli — —. Palakia yritti jotain sanomaan, mutta sekoi ja punastui, eikä tullutkaan mitään. Iivana kiersi kätensä lujemmin hänen vyötäistensä ympäri. Tuvassa isäntämiehet tarinoivat minkä mistäkin. — Tuli roihusi hiilostassa ja päre paloi orressa, niin että tuvassa oli ylen valoisa. Ontro-vaari oli tähän asti maannut uunilla, mutta valtava valo rupesi häikäisemään silmiä ja sentähden hän heräsi. Heti hän kömpi alas, kun näki sellaisia vieraita, pisti huopaset jalkaan ja samettiliivin yllensä, sivalsi partaansa ja meni vieraita kättelemään. Iivanaa tervehtiessään hän iski silmää ja Palakialle löi hän sormea. Kertyi siihen illan kuluessa syrjäisiäkin, illatsunuorisoa ja naapurin väkeä, ja pistettiin siinä hiukan tanssiksikin. Palakia tanssi Iivanan kanssa, ja ylen oli rivakka Iivana tanssija, kevyt ja notkea. Syötyä ja juotua rupesivat vieraat lähtöä tekemään. Tarjosivat siinä lähteissään rahoja, muka syömisistä, mutta kihlarahoja ne olivat. Otettiin rahat viieksi viikoksi ja tyytyväisiä olivat vieraat. Iivanalle kuiskasi Palakia porstuassa, että ei niitä rahoja tuoda takaisin ja kaupat tulee. Viskoi naapurin Lukki tuhkia vieraitten jälestä, sopottaen: yks pois, yheksät sijaan! mutta turha oli tuo toivomus. Niin oli Lytsyn Palakia kihlattu Niemen Iivanalle. — — — Jo on käyty sulhasen kotia katsomassa, lujennusviinat juotu, ja odotetaan vaan ottajia Palakiaa vihille viemään, miehelään saattamaan. Nämä päivät on Palakia kulkenut naapurin Lukin, päistärsäkin kanssa antilaana omassa kylässä, Suulanselässä ja Loimolassa, ja itkenyt tämän kanssa tuttavalle sekä tuntemattomalle. On hänelle annettu eväitä, ohjeita, varoituksia; on tehty varoja ja luettu luotteita. Kaikilla on suuri suru Palakian poistumisen johdosta, ihmisten ilon, vaaran valkeuden, kylän kyyhkyn. Kuka nyt soittaisi salolla, laulaisi lakeuksilla? Ankarin apea on taatolla, maammolla. Kuka karjaa paimentaisi, kuka tulen tupahan virittäisi? Yksin Ontro-vaari vaan sanoo: ei itku auta markkinassa; miehelle menemään on tyttölapsi luotu! — Palakia ei voi selittää tunnelmaansa näinä päivinä. — — — Läksiäisaamu tuli. Jo kuuluu kulkuset vaaran alta, jo näkyy hevosten usvaiset otsajouhet, miesten lumiset turkinkaulukset. Astuu sulhaskansa sisään; virkkaa Niemen Ontro juhlallisesti: Oisko riistoja riassa, kaunopyitä kartanossa? Vastaa yhtä haltiakkaasti Lytsyn Ontro: Kyll' on ristoja riiassa, kaunopyitä kartanossa; onko vain orusha ottajilla, rihva riistan etsijöillä? [orusha, rihva = pyssyjä] Työnnetään sulhaskansasta Iivana esiin, ja kohta rientää Palakia punaposkin päästämään tämän vyötä ja avaamaan turkkia sekä viemään tätä pirtin perälle. Se on hyvän merkki, ja kaikki sulhaskansa jaksautuu, käy perälle. — Vähän ajan päästä syötetään, juotetaan väki. Sitten pannaan leipä ja suolavakka pöydälle, ja niiden ääressä ruvetaan juomaan eroviinoja. Sulhanen ja morsian seisovat vierekkäin pöydän takana, ja sukulaiset ja tuttavat juovat ryypyn heidän onneksensa, pannen pienen rahan lautaselle lahjaksi. Sitten alkaa eropuuhat, eroitkut. Päistärsäkin kanssa käy Palakia isonsa eteen, kiittäen häntä tukemisestaan ja turvansuomisestaan ynnä pyytäen anteeksi ylikäymisiään. Sitten ehtii hän emon, siskon ja veljen eteen ja itkee heille: Tule nyt kallis kantajani minun karkeaisen kassoani katkomaan, sillä minun kaunis kasvinaikani on kulunut; tule minun siivo siskoseni minun kurjasen kutrejani kuivailemaan, sillä minun kyyneleeni on kylliksi vuotaneet; tule minun viljo veljyeni minua ihalmoista ilahuttamaan, sillä minun lähtöaikani lähenee... Sitten puetaan morsian joukolla, ja emo on auttelevinaan, mutta ei voi itkulta. Iso seisoo itkeneen näköisenä vieraitten keskellä ja on heitä auttelevinaan pukeutumisessa. Mutta Ontro-vaari vaan sutkailee ja hypästelee, ja ennen ketäkin on hänellä turkit päällä ja seisoo ovensuussa odottelemassa. Hän ja muutamia läheisiä sukulaisia lähtee myötäjäisväeksi. Vihdoin lähdetään ovesta ulos. Lukki seisoo nytkin pihtipielessä ja tekee siinä kaikenlaisia temppuja ja konsteja sekä lukee loitsuja... Voi, monta on mutkaa matkalla ja paljon on pahansuopia henkiä ja ihmisiä maailmassa, siksi täytyy lukea loitsuja... Siellä pihalla seisovat jo kaikki lähtövalmiina. Vielä viime hyvästit. Sitten karahtaa jalakset pihassa, ja kohta ovat kaikki rinteen alla, lammin jäällä, ja jälelle jää rakas Lytsy... Siellä on varat vastassakin, siellä Niemen talossa. Oven pielessä seisoo sielläkin akka, vakkanen kädessä ja kylvää ohraa nuorenparin päälle. Terve kuu, terve kuningas, terve nuori naimakansa! Miero vuotti uutta kuuta, vesi tervasta venettä, mie vain nuorta naimamiestä nuoren naisensa keralla. Miksis viivyit viikkokauen? Vanhoilt' oli valua silmät ikkunoissa istuessa, nuorilta jalat kulua portahilla seisoessa... Näin laususkeltuaan rientää hän riisumaan nuorta paria, sopottaen vieläkin jotain suunsa sisässä. Häitä on Niemelässä vastaanotettu tositavalla. Viikkokausi on pirttejä puhdistettu, sintsejä siivottu; puoli kylän naisväestä on ollut leipomassa, sahteja panemassa; viinoja on haettu kaukaa kauppiaasta... Ja häät ne onkin hääntapaiset! Siinä kestitetään myötäjäisväkeä, omahisia, kyläläisiä. Siinä juotetaan läheinen, kaukainen... Läpi illan kaikuu kanteleet Niemen pirtissä... Päresoihtuja palaa joka nurkassa, sisällä, ulkona... Siellä sisällä tanssitaan. Joka pojalla on tyttö kainalossa, ja vinhaa vauhtia mennään pitkin pirtin leveitä lattialahkoja. Kevyet ovat jalat, vetreät jäsenet, punoittavat posket. Siinä unohtuu pitkät, pilviset päivät ja ikävät illat sekä suuret surut. Oi nuoruusriemun riehakkaa aikaa! Ontrovaarikin on innoissaan. Hänkin siellä harmaine hapsineen leijaa, leiskaa. — Nyt on ukko uutisessa, virkahtelee hän, ja yrittääpä laulaakin: Kesät kengitin hevosta talvet syötin tallikkoa — lähin koskelle kosille kosken nuorinta tytärtä — tules tänne tarvitessa nuoren neion naittaessa — työnnäs tuo tulinen hursti, tahikka tulinen miekka — min hiiret kivestä saapi, sen noiat minusta saapi... Hän laulaa sekaisin kaikkea, sotkeutuu viimein ja tupertuu nurkkaan — utuisia hääunia vetelemään. Hänen toiveensa on toteutunut. Palakia oli hiukan alakuloinen ajaessaan kotoaan pois. Mutta sitten hän ajatteli: Sehän on tytön kohtalo. Ja sitähän hänen mielensä halusi. Se on eri asia, sattuiko oikealle. Mutta siltähän se tuntui jo sulhastusillasta, että tämä oli _hänen oikeansa!_ Hänen rintansa täyttyi suurella riemulla. Aavistus tulevan avioelämän iloista syöksyi hänen sydämeensä. Hän tahtoi rientää kaikkien kaulaan ja itkeä ilokyyneliä. — Hän tanssi Iivanan kanssa aina aamun valkenemiseen, ja nousevan auringon ensisäteet kultasivat heidän vihkivuodettansa. Nyt alkoi Palakian varsinainen elämä. Se oli sydämmen palamista punaisessa rakkauden tulessa. Se oli kaukaisten kangastusten lähenemistä tosikuviksi, kokemuskuviksi. Se oli kotivalkean vaalimista, perheonnen säilyttämistä. Se oli itsen ylentämistä, toisen viemistä mukahan. Se oli valvontaa, varjelua, kieltäymystä, työtä. Se oli _työtä_. Työn lomassa, päivän päätyttyä astui Palakia järven rantaan ja katseli lipelehtäviä laineita ja lauleli. Tai — talvisaikana — istui hän kuontalonsa ääreen, keinutti kehtoa ja lauleli. Ja Iivana istui viereen ja kuunteli. Ja hän oppi ne laulut, nuo luonnon äänet, elämän sävelet. Ja sitte he laulelivat yhdessä. Työ keveni, ilo eneni. — — Kaksi koivua kasvoi järven niemellä suojaten toinen toistaan, ja ilmanlinnut lauloivat latvoissansa aamuin, illoin. PAJASSA Paja on työn temppeli. Paja on elä-män ahjo. — — Seison pajassa. Ylläni on nokinen, karstainen katto, ympärilläni sysimustat seinät, alla hiilihilseinen maa. Mustan, kuonaisen uunin kidassa sähisee ahnas tuli, syöden rautaa raution kädestä. Pajapoika painaa puhkuen paletta, — raution otsalla helmeilee suuria hikikarpaloita. Hän tempaa raudan ahjosta, lyö sitä vankalla vasaralla, mutta kun se ei miksikään muutu, työntää sen takaisin. Sivaltaa hikeä otsaltaan, ottaa taas raudan alasimelle, — jo siitä säkeniä sähähtelee —, mutta pistää vieläkin ahjoon. Virkkaa sitten: — Voi kuinka vaikea on tämä työ, — vaikein työ ilman alla! Rauta on kovaa, kovinta ainetta maailmassa. Se on tehty kolmen luonnottaren maidosta, maan malmista, taivahan talmasta, — siksi se on kovaa. Siinä sietää takoa ja taputtaa, lyödä ja lynnähyttää, muokata ja kärkästä, ennenkuin siitä kalu tulee. Kuka osaisi kuvata ne pettymykset ja turhat yritykset, joita rautio saa kokea! Kuka osaisi lukea ne piloille menneet esineet, joita paja nurkissaan kätkee! Kuka lukisi ne hikipisarat, jotka takojan otsalta kirpoavat, kuka ne säkenet, jotka turhaan sähähtävät! Tässäkin on esineenalku, jota olen kohta päiväkauden kalkutellut, mutta tuskin luulisi syrjäinen siitä mitään tulevan. Ei synny Sampo sanoitta, ei pyöri mylly myrskyittä. Kärsivällisyyttä, kestävyyttä siihen tarvitaan, ja voimaa! Viimeiset voimat, viimeinen usko siihen tarvitaan, ennenkuin itsepintainen alkuaine esineeksi muodostuu. Mutta sitten se muodostuukin, muodostuu miksi ikinä sinä sen tahdot! Ja niin, vaikka pajatyö on vaikeinta maailmassa, pajassa vaikeimmat ja suurimmat työt tehdään, pajassa enimmän aikaansaadaan! Hän tempasi raudan ahjosta ja takoi sitä voimainsa takaa, ja kohta siitä esine tuli, tuli tuikea tuura, kalliopura. Hän pisti sen veteen, taputteli vielä kotvasen ja viskasi sitten pois. Se oli valmis. — Siinä sen näit. Tulipas kalu, kun viimeiset voimani panin, vankimman uskoni uhrasin. Näin on kaiken laita maailmassa. Ei mikään ole helppoa, ei mikään tule tuskatta ja työttä. Kaikki näyttää alussa aikaansaamattomalta, mutta uskoa vaan ja voimia, — oi, kaikki, kaikki onnistuu! Sitten hän muutti puheenainetta. Täällä pajassa luulisi olevan ikävän ja kolkon olla. Ei suinkaan. Tosin onhan tämä nokista työtä, onhan täällä aivan toinen aikajärjestys — ei täällä ole yötä eikä päivää —, eihän täällä ole vaihtelua, ei valoa liioin — tarkoitan tuota Jumalan valoa —, mutta sittenkin täällä on hauska olla. Täällä on tuli kaikki kaikessa. Tuli on pajan haltia, valtava, voimakas, ja ei täällä tohdi majailla pimeät peikot, jotka muutoin noen ja karstan keskessä mielellään oleskelisivat. Tuli on isäntä, joka ei anna loikoa, ei laiskotella. Oletko kuullut sen laulua? Se laulaa näin: Työtä, työtä, jos tahdot karttaa yötä! Valppautta, valvontaa, jos tahdot pystyssä pysyä! Voimaa, uskoa, kylmää verta, jos tahdot päästä eteenpäin ja jotain aikaansaada! Ei armoa, ei hellitystä, — aina vaan ankarana ja kovana! Jos sinua yrittää elämä kaataa, jos se virittää eteesi helvetinvirvoja tai kaivaa tiellesi kuolonkuiluja, niin työtä vaan ja uskoa! Helvetti on heikkojen pätsi, kuolonkuilut raukkojen altaita. Elä heity elämälle! Se on tulen laulu. Sitä saa täällä aina kuulla. Ja se on ihanaa. Jos kelle joskus huonosti käy, niin kuulkoon sitä laulua! Se on pelastus! Näin rautio. Hänen silmänsä säihkyvät, kasvonsa hehkuvat. Kätensä kouristuvat kovasti ja jänteet jäykistyvät. Ja hän alkaa taas takoa uutta esinettä, ja ennen pitkää se on valmis. Minä olen kuin kiinninaulattu pajan lattiaan. Ei minusta tunnu enää katto karstaiselta, ei seinät sysimustilta, vaan tulena kaikki leimuaa, tulena, elämän, ilon tulena. Paja on työn temppeli, elämän ahjo! RUNOLAULAJAN UNI. — Mikähän kumma minulle nyt tapahtuu? virkkoi Äimäjärven Iivana eräänä aikaisena alkukesän aamuna, noustuaan vuoteeltaan. — Miksikä niin? kysyi joku talonväestä. — Ka kun näin niin ihmeellisen unen. — Minkä? — Voinenko tuota edes selittää. Se oli olevinaan korkea vaara, jolle näkyi koko maailma. Sillä kasvoi eräitä honkia, kohtitaivasta kohoavia, ja niiden juurilla istuin minä ja tuo Shemeikan Petri ja Läskelän ja Muuannon Iivana ja pari naista — juuri ne, jotka olivat Sortavalan laulujuhlassa laulamassa ja soittamassa —. Siinä me istuimme... ja yht'äkkiä muuttuu se vaara kanteleiksi, ja on kuin me olisimme keskellä suurta kaupunkia ja ihmistulvaa... Ja ne kaikki kanteleet käyvät soittamaan... ja ihmiset ihmettelemään... ja me olemme kuin taivahassa... Jokohan kuolema tullee, vai mitä lienee kummitellut... — Onpa tuo ollut kumma uni. — Kun ette vaan taas joutuisi johonkin juhlaan laulamaan ja soittamaan, sanoo joku. — Eikö mitä, ei... Tuskin noita enää tullee — —. Päivä nousi, työlle työnnyttiin. Muut kävivät tahkoamaan viikatteita, Iivana meni rantaan verkoilleen. Pani niistä pari kappaletta kuuttiinsa [= yhdestä puusta koverrettu alus] ja lähti katselemaan kalapaikkoja. Ihmeuni! Ettäkö taaskin juhlille... Eikö mitä, ei niitä sellaisia iloja kuin kerran eläessä. Ja ne oli jo olleet. Sortavalassa, pari kolme kesää sitten, ne oli olleet. Silloin oli vielä eukkokin elänyt ja hänkin oli ollut siellä. Laulua ja soittoa, kemuja ja kestejä! Voi toki niitä aikoja, ja voi toki niitä herroja, jotka heidät oli niihin kutsuneet! Mutta ettäkö taas? Eikö mitä! Ja hän lähti edelleen rantoja viilettelemään. Murkinoihin asti siellä soudeltuaan tuli hän maalle, ripusti verkot artoon ja lähti, kalahattu kainalossa, pihaan kökkimään. Pojanpoika oli siellä vastassa. — Sinulle on kirje, isoisä. — Mikä kirje? — Sortavalasta pyydetään sinua Helsinkiin laulujuhlille. — _Mitäh?_ Heti sisään, kalat lattialle ja kirjettä kuuntelemaan. Hyvä Iivana! Helsingissä vietetään kohdakkoin samanlaista laulujuhlaa kuin täällä Sortavalassa vuonna 1896. Juhlan hommaajat ovat pyytäneet, että minä toimittaisin täältä sinne muutamia runolaulajia ja kanteleensoittajia. Sen vuoksi kysyn teiltä, vanha Iivana, ettekö suostuisi lähtemään juhlille. Olen antanut sanan Shemeikan Petrille ja Jehkin Iivanalle ja Läskelän Iivanallekin, jotka tulevat myös mukaan. Lopuksi lämpimät terveiset. Ystävyydellä — — — — No jopa nyt kummia! Jottako Helsinkiin! Ilmankos kummitteli yöllä —. Siitäkös iloa, puhetta ja puuhaa! Koko viikon hän puheli tuosta tulevasta juhlasta ja Helsingistä — joka hänestä oli kaukana Pietarin takana —, ja valmisteli. Voiteli kenkiään ja harjaili haljakoitaan. Sortavalan laulujuhlan muistorahan kiinnitti hän uuteen kannoittimeen. Tuli aamu, jona tuli lähteä. Voi sitä juoksua ja hätäilyä! Onko se, onko tämä? Vihdoin oli kaikki kunnossa, ja juhlallisena, kova huopahattu korkealla päässä, istui hän pojanpoikansa vieressä linjaalikärryissä. * * * * * Matkalla yhtyi häneen Jehkin Iivana kanteleineen ja eräs itkijävaimo Muuannosta, sekä kanteleensoittaja-Iivana Läskelästä. Hymy huulille kohosi kun kohtasivat toisensa ja keskustelu kehittyi: — Sinnekös sitä Helsinkiin? — Ka sinnehän, kun kutsu kävi. A sie? — Ka sinne... — Hehehe! Sortavalassa yhtyi heihin eräs toinen itkijävaimo ja Shemeikan Petri, tuo halliparta, tervaskanto. Ja yhdessä sitte mentiin sen herran luo, joka heille oli nuo merkilliset kutsut toimittanut. — Hyvää päivää, hyvää päivää! No siinäkö te jo olette, te laulun sankarit, kantelon kantajat? Käykää sisään, käykää sisään! Se oli tuon hyvän herran ääni, kun he etsimänsä talon eteiseen pääsivät. — Ka tässähän, kun taaskin meitä tarvittiin, vastailivat vastatulleet naurusuin. — No heittäkää nyt päältä ja astukaa saliin! Siellä salissa oli vastassa herttainen rouva, ja käski se heidät istumaan noille pehmeille, punapäällyksisille tuoleille, ja kuulumisiaan kyselemään rupesi. Tuli siihen se hyvä herrakin, ja saivat he siinä kerkiämiseen kertoa kotioloistaan, tulostaan ja tuumistaan. Ja saivat he siinä vielä laulaakin ja kanteletta soittaa. Äimäjärven Iivana, mies pienoinen, lauloi mukaisensa virren: Mie olen miesi pikkarainen. Sitten heille kannettiin kahvi, ja kohta päivällinenkin pantiin. Illemmalla saivat he lähteä kaupungille, mutta yöksi oli taloon tultava. He kävelevät kaupungilla. Kotvasen sitä katseltuaan suuntaavat he askeleensa Vakkosalmelle, jossa se muistelemansa laulujuhla oli ollut. Sydän sykähtää oudosti puistonportista sisälle astuessa. Tultuaan puiston sisään, aukealle kentälle vuoren juurelle, kuusikon keskelle, luulevat he, että siinä vieläkin seisoo lava ja ihmiset sen ympärillä... Kuin kuulisivat he vielä ne suloiset soinnut ja kauniit laulut, jotka silloin siitä kajahtelivat. He nousevat rinnettä ylös, kuusikkoon, honkaholvistoon. Tulevat sen kiven juurelle jossa he silloin istuivat ja lauloivat ja kanteloa kaiuttivat. Tuntuu kuin vielä he siinä istuisivat, ja ihmiset ympärillä imehtisivät... Oi, ihania paikkoja! He kävelevät ympäri puiston, ristiin rastiin. Nousevat vihdoin Kuhavuorelle, näkötornin juurelle. Sieltäpä avara ja ihana näköala! Kaupungin he sieltä näkevät, Laatokan lahtia, vuoria, vaaroja, lakeuksia, — ja tuonne päivännousuun päin he näkevät saloja, saloja, siintäviä, suuria... Siellä on heidän kotiseutunsa. He näkevät siitä ympäri kauniin Karjalan! — Illalla he ovat kaikki isäntänsä luona ja tarinoivat siellä minkä mistäkin. Illallisen syötyänsä pääsevät he omiin kamareihinsa nukkumaan. Voi sitä puhtautta ja järjestystä! — Eikä he voi olla ihmettelemättä sitä ystävällisyyttä ja hyvyyttä, jota herrasväki heitä kohtaan osottaa. Aivan ovat ventovieraat, ja vielä oppineet ja ylhäiset, ja kuin taatto tai maammo heitä hoivailevat, kohtelevat...! Aamulla he nousevat aikaiseen. Muutenkin ovat tottuneet varahin heräämään, mutta nyt vielä matka ja oudot olot saavat heidät sitä aikaisemmin nousemaan. Mutta saavatpa miehemme kotvan kamareissansa kolkutella ennenkuin kahvi tuodaan. Maassa maan tavalla. Huomenna, puolenpäivän aikaan lähdetään matkaan, se kutsuja-herra oppaaksi ja ohjaajaksi. Menevät rautatieasemalle. Siellä on kaikki uutta ja ihmeellistä. Seinäkuvat, hälinä, melu, pyörien päällä olevat huoneet, — se on heiltä panna pään pyörälle. Opas heille toimittaa liput ja muut, eikä heillä ole muuta tehtävää kuin seista paikallaan, mutta onpa sitä siinäkin! Joka hetki on joutumassa ihmisten tielle ja häipymässä tovereista. Mutta kohta tulee saattomies ja vie heidät yhteen sellaiseen pyöräin päällä olevaan huoneeseen. Huhui, ihankuin pirttiin astuisi, ei vaan niin mustaan ja savuiseen. Heitä hiukan vapisuttaa, sillä jospa nämä kaatuvat tai hajoovat tai... Paljon on mahdollisuuksia pahannepäin. Mutta sitten he tottuvat uuteen olopaikkaansa, kun se herra heitä rauhoittelee ja näyttää esimerkillään, ettei tässä mitään hätää ole, — ja ei heitä enää suuresti hämmästytä junan liikkeelle lähtö, ainoastaan hiukan huumaa... — — — Koko päivän he ovat kulkeneet, milloin istuen, milloin loikoen, milloin jutellen, milloin omissa ajatuksissa ollen. Alussa he ovat katselleet ulos akkunoista, varsinkin asemien kohdalla; mutta sitten he ovat tulleet huomaamaan, että siellä on aina samallaista maisemaa ja samat seikat asemilla: mies lippahatussa portailla ja toinen punalippuineen radan vierellä tönöttämässä, — ja siksi he eivät enää välitä akkunoista. Mutta sitten kulkee mustapukuinen mies vaunun läpi ja virkkaa: Viipuri! Ja se heidät panee katselemaan akkunoista. Sieltä se näkyy, tuo vanha ja kuulu Viipurin linna ja kaupunki, josta on monestikin työtty kirjat kiirehesti, paperit pakon perästä... Viipurin asemalla he pysyvät kiinni herrassaan ja hänen avullaan pääsevät läpi tuon monimutkaisen ja eksyttävän laitoksen. Tultuaan toiselle puolen asemataloa, kysyy herra, tahtoisivatko he lähteä kaupunkia katselemaan; Aikaa on neljä tuntia, ennenkuin Helsingin juna lähtee. — Ka mitäpä tässä muutakaan tekisi, lähdemme vain. Ja niin he lähtevät kivikatuja kiertämään, kaupunkia katselemaan. Heillä oli ihmettelemistä joka askeleella. Talojen korkeus, tiheys, kauppa-ikkunoiden kirjavuus, torien suuruus, — kaikki se heille tuo alituista kummastelun aihetta. Herra saa heille selittää minkä kerkiää. Tulivat he sitten Viipurin linnan luo. Se heissä herättää kunnioitusta, kammoa; tuo mieleen muistoja, hämäriä, kummia... — Sitähän se Petri kuulusa kuningas piiritti ja kysyi linnan isännältä, Matti Omosun pojalta: Oisko voita volmarissa, linnassa sian lihoa? sanoi Shemeikan Petri. Katselevat he siinä kotvan muureja, valleja, hautoja ja lähtevät sitten eteenpäin, Monrepos-puistoon, niinkuin herra oli heille sanonut. Sepä on ihmeellinen paikka, se Monrepos! Metsiä, järviä, jokia, vuoria ja — linnoja, satulinnoja, haltiainlinnoja! Erään vuorensolan suilla he kerrassaan säikähtävät. Mies kivellä, käsi pystyssä! He seisahtuvat, mutta opastaja käy nauraen miehen luo. — Tulkaahan lähemmä, — ettekö tunne? — Kun ei olisi Väinämöinen... — Sehän se onkin. — No sittehän tuo onkin tuttu mies, virkkavat urohot ja rupeavat tarkastelemaan kuvaa kaikin puolin. — Siinähän miehellä kannelkin polvilla, sanoo Äimäjärven Iivana. — Eihän mies miekastaan luovu, sanoo Läskelän Iivana, joka on niin pitkä, että yltää kosketella kannelta. Kauvan he tuota katselevat — kun kerrankin näkevät todellisessa muodossa —, ja aatoksissa astuvat pois. — Oisko vielä maan päällä sellainen mies, tuumaa pois mennessä Jehkin Iivana, mutta muut eivät siihen mitään virka. * * * * * Nyt he istuvat taas kaikki yhdessä ryhmässä vaunussa ja ajavat Helsinkiin päin. Se Helsinki kummittelee heidän mielessään jos jonakin. Suurempi se on Viipuria, suurempi Viipuria ja Sortavalaa yhteensä, siitä he ovat varmat. Mutta minkälainen se on? Ei se ole tavallinen kaupunki. Torneja, torneja, linnoja — — He odottavat sitä joka hetki. Mutta pitkä on matka ja odottajan aika vielä pitempi. He nukahtavat. Kerkiävät he nousta ja toisenkin kerran nukkua, ennenkuin Helsinki tulee. Vihdoinkin yön perästä, aamun tultua, ilmoittaa se musta mies: Helsinki! Sekös nostaa urohot pystyyn ja katselemaan kavahuttaa! Ei torneja, eikä linnoja, mutta koko kaupunki on kuin yksi torni ja yksi linna! Ihmekaupunki! Helsingin asematalo on vielä isompi kuin Viipurin, mutta ei niin monimutkainen. Pian sitä pääsee torille, vaikka on enemmänkin ihmisiä. He seisovat herransa kanssa torilla. Siinä heidän täytyy jättää hyvästi hänelle, sillä vastassa ovat ylioppilaat, joiden hoidettavaksi he nyt joutuvat. Tuntuu hiukan ikävältä ja turvattomalta jättää tuo hyvä herra; mutta kun tämä sanoo, että vielä hän heitä näkee, niin naurusuin he heittävät hänet hyvästi. Ylioppilaat lähtevät heitä asuntotaloonsa saattamaan. Mutta siinä vastaanottajain joukossa he huomaavat herran, joka heitä Sortavalan juhlassa saatteli, tuon mainion tohtorin, ja sen luo he joukolla rientävät. — Terve, terve, täällähän tekin. — Ka täällä, kun tässä kerran juhlimaan livuimme... Te, herra, annoitte alun, ja nyt taidamme kuolemaan asti juhlissa kulkea... — Ihanahan juhlissa kulkea... Mutta sitten täytyy heidän lähteä ylioppilaiden matkaan. He kulkevat ihmetellen ohi korkean talon — ateneumiksi sitä saattajat sanoivat —, tulevat Mikonkadulle ja siitä Esplanaadeille — kaikki he saavat tietää ylioppilailta —, jossa pysähtyvät katselemaan Runebergin patsasta. — Onkohan tuo mies sukua Väinämöiselle, koska on saman kunnian saanut, ajattelevat ukot aivoissansa. Siitä he nousevat ylös kolmikulmaiselle torille ja siitä erästä katua kotvasen kuljettuaan kääntyvät korkean kulmatalon edustalle, ja siinä sanovat ylioppilaat olevan heidän asuntonsa. He seisattuvat siinä ja muistelevat kaikkia niitä kulmia ja käänteitä, joita oli heidän tiellään, sillä saattajansa sanovat, että sitä tietä tulee juhlaankin kulkea. Sitten ylös kapuamaan! Aina hamaan neljänteen kerrokseen. — Taitavat taivaaseen viedä, kuiskivat urohot keskenään. Neljännessä kerroksessa on heitä vastassa ystävällinen rouva. Se kuuluu olevan heidän emäntänsä. Kohteliaasti ohjaa tämä kaukaiset vieraansa huoneisiinsa, miehet toiseen, naiset toiseen. Ne ovat suuret, korkeat, valoisat. — Kelpaa näissä asua, kun ei vaan akkunoista alas katso, tuumivat vieraat. Heti heille rouva kantaa kahvit ja puhelemaan puuttuu. Kyselee kaikenlaista, minkälaiset siellä Karjalassa on maat, minkälaista elämä, minkälaista rahvas... Saavat siinä miekkoset panna parastaan. Sitten heitetään heidät rauhaan, lepäämään matkan vaivojen perästä. Saavat käydä nukkumaankin, jos haluavat. Heittävät urohot kenkänsä jaloista ja liiat vaatteensa ja käyvät pitkäkseen. Siinä muistuu heidän mieleensä kaikki tapahtumat viime vuorokauden ajalta. Kyllä ne ovat olleet ihmeelliset! Eivät olisi uskoneet ennen. Kaikkia sitä ihminen ennen kuolemaansa saa nähdä! — Mutta heitä todellakin väsyttää. He katselevat kotvasen valkeaan kattoon — silmänsä pyrkivät umpeen — ja he nukkuvat. Unissa näkee Shemeikan Petri seuraavan näyn: He ovat veneessä. Vene on täynnä kanteleita. Ja uiskenteleepa niitä joessakin, jota kulkevat. Ja uiskentelee siellä muitakin soittokoneita: tuohitorvia, vaskitorvia, jos jotakin... Vene menee soutamatta. Ihmiset rannalla ihmettelevät, huiskuttavat nenäliinojaan, valkolakkejaan. Ihmisten takana siellä istuu Väinämöinen, käsi koholla, kannel polvilla... Ja ilmestyypä siihen Esplanadinkin mies: se katselee kansaan ja Väinämöiseen... Herättyään kertoo hän sen tovereilleen. — Niitä kanteleita näin minäkin unissani, virkkaa Äimäjärven Iivana näyn kuultua ja kertoo sitte kotona näkemänsä unen. Illan suussa kuulevat he vastapäisestä talosta, neljännen kerran ikkunasta kanteleen soittoa: ihana impi siellä tulkitsee tunteitansa. Se heitä ihmetyttää. Ka, kun täälläkin on kanteleita! Mutta samalla se heitä viehättää. Se tuo tuulahduksen kotoisilta tantereilta, tuolta kaukaa Karjalan rajoilta... Huomenna alkaa juhla. Seitsemän aikaan saapuvat ylioppilaat heitä hakemaan. He saattavat heidät senaatintorille, jossa jo on tori täysi ihmisiä. Suuren kirkon rappuset on täynnä lipuilla varustettuja ryhmiä: ne ovat laulajia. Alempana on torvisoittajaryhmiä. Kansan keskellä seisoo mies — ei se vaskinen — keppi kädessä, hatutonna; heilauttaa keppiä, silloin kaikki: laulajat, soittajat, kansa, koko kaupunki kajahuttaa sävelen, sävelen suuren ja voimakkaan, — ja juhla on alkanut. Karjalaiset seisovat hartaina, paljain päin. — Juhlasaatossa kuljetaan juhlapaikalle, kauniisen Kaisaniemeen, alatse kukkaisan portin. Torvet soi, sävelet särähtelee, kivitalot värähtelee. Ihmisetkin ovat yhtenä värinänä, — eikä vähimmin karjalaiset. Siellä juhlapaikalla, kauniilla ja korkealla lavalla puhutaan, soitetaan ja lauletaan koko päivä. Karjalaiset eivät voi tätä käsittää kuin yhtenä humuna, — humuna, joka huumaa, valtaa ja nostaa, — nostaa ylös avaruuksiin, ikuisen ilon ja valon piiriin. Eivät he muista omaa itseänsä, elämänsä kovia kohtaloita, ei mitään. Kun heiltä jotain kysytään, hymyilevät he vain, eivät voi mitään virkkaa. Mutta kello viiden aikana on heidän itsensä esiinnyttävä, — ovat ylioppilaat sanoneet. He ajattelevat, että eihän ne heidän laulunsa näiden muiden laulujen rinnalla mitään ole, joutavaa jorinaa vain; mutta kun heidät on sitä varten kutsuttu, niin _yrittää_ täytyy! Kello viiden tienoissa astuvat he ylioppilaitten seurassa esiintymispaikalleen. Se on suurensuuri huone, kahdeksansadan hengen vetoinen. He ovat juhlallisen näköisiä, — Läskelän- ja Jehkin-Iivanalla kantelet kainaloissa. Eivät he virka mitään, — meneväthän minne viedään, tekevät mitä käsketään. Saapuvat he vihdoin päämääräänsä. Siellä on jo huone täysi ihmisiä, odottelevia, uteliaita. Läpi heidän he pujotteleivat, pääsevät lavan luo ja alkavat nousta esiintymispaikalle. — Se on n.s. historiallinen konsertti ja saa siellä kuulla muutakin musiikkia, mutta karjalaisten musiikki on huomattavinta. Ensinnä esiintyvät Shemeikan Petri ja Jehkin Iivana. Istuutuvat paikoilleen, lyövät kätensä kätehen ja aloittavat: Yks oli vanha Väinämöinen, toinen nuori Joukamoinen, ajettihin vastakkahe, valjahukset vastakkahe — Huoneessa käy huhaus ensi sävelten kuultua. Ne ovat värittömiä, yksitoikkoisia, mutta laulun jatkuessa ne tulevat eläviksi, vaihteleviksi ja kohta valtaa kuulijat mitä suurin jännitys. Laulajat kiintyvät lauluunsa, he liikuttavat tenhottomasti ruumiitaan ja heidän katseensa harhailevat kaukana, missä harhaillevatkaan. Kun he lopettavat, on huoneessa hiljaisuus. He ovat nähneet, nuo katsojat, elävän Väinämöisen ja Joukamoisen, ja säikähtäneet samalla tavoin kuin karjalaiset Monrepos-patsasta. He ovat heissä nähneet oman eletyn aikansa, oman itsensä mustassa muinaisuudessa, — ja siksi on huoneessa hiljaisuus. Sitten nousee lavalle Äimäjärven Iivana. Katsahtamatta yleisöön istuutuu hän, painaa pään käteensä ja alkaa: Lemminkäin' on piilopoika menee maammonsa etehen: tuo tänne pelervo paita, kanna kaatiot kapoiset — lähen Päivölän pitoihin, Jumaliston juominkihin. Hän on pieni mies, ja siksi on hänen äänensä alussa heikko, mutta mitä pitempään hän laulaa, sitä vahvemmaksi se tulee ja lopussa vyöryy se voimakkaana yli salin. Hän kasvaa katsojain silmissä, ja hänen innostuksensa tempaa heidät mukaansa, niin että he laulun lopussa ovat haltioissaan. He ovat nähneet Lemminkäisen. Sitten astuvat esiin itkijävaimot. Haikealla äänellä he alkavat ujeltaa noita surunvienoja, liikuttavia säkeitä, noita jotka eivät noudata muotovaatimuksia, vaan tulevat ilmoille semmoisina, kuin sydämmen tila pakottaa. Kuinka syvää tunnetta, kuinka todellista surua, kuinka kauniita kuvia ja vertauksia! Kuulijat ovat taas hiljaa, sillä he tuntevat taas oman itsensä, oman itkevän itsensä, — tuntevat, että ne ovat suruja omasta orvosta sydämestään, kyyneleitä omista silmistään... Kun kannelniekat vielä kaiuttavat säveleitänsä, niin on yleisön innostus korkeimmillaan, ja kätten paukkinassa ja huudoissa eroittaa ääniä: oi, ihana Karjalan maa, kaunis kantelon ja laulun maa! Heillä ei ole enempää esiintymistä täällä, mutta ei ole tarpeenkaan. He ovat tehtävänsä tehneet, voittonsa voittaneet... * * * * * He viipyivät vielä pari päivää Helsingissä, juhlan loppuun. Jokapaikassa he saivat olla läsnä, joka tilaisuudessa ensi sijalla. Juhlakentällä, konserteissa, kaikkialla saivat he istua eturiveissä, ja suuret herrat ja ylhäiset naiset olivat heidän vierustoverinaan ja puhelivat heille. Säveltäjät kirjoittivat muistiin heidän melodiojaan, orkesterinjohtajat ostivat kanteleitaan. Juhlapäivällisissä, joissa oli useita ulkomaalaisiakin, saivat he kunniasijan... Ne lusikat, hopeaiset, kallisarvoiset lusikat, joilla he niissä söivät, saivat he muistoksi kotiinsa. Niihin kaiverrettiin heidän nimensä... Heille näytettiin kaikki kaupunki. Heitä käytettiin museoissa — kansatieteellisessä museossa saivat he ihmetellä, että siellä oli aivan heidän näköisiään ihmisiä, heidän vanhoja vaatteitaan sekä kaikenlaisia kaluja —, eläin-, kasvi- ja kuvakokoelmissa, yliopistolla, ylioppilastalolla — sen ovenvartijoina näkivät he Väinämöisen ja Ilmarisen —, Suomalaisen kirjallisuuden seuran talossa — siellä saivat he nähdä, mikä paljous heidän laulujaan oli koottu —, teaatteritalolla, y.m. merkkipaikoissa. Korkeasta palotornista, jonne heidät myös saatettiin, saivat he nähdä yli kaupungin, kappaleen Suomenlahtea ja Uudenmaan ihanaa rannikkoa. He näkivät mielestänsä sieltä koko maailman. Lähdön hetkenä he eivät voineet liikutukselta ja kiitollisuudelta kotvaan aikaan mitään puhua. He vaan kumartelivat ja puristelivat käsiä, noita pehmeitä, rakkaita käsiä, käsiä, jotka olivat heidät mataloista majoistansa, pimeitten korpien kohdusta tänne korkeuksiin ja valkeuksiin vetäneet. Oi noita ihmisiä, noita oppineita ja ylhäisiä, mutta samalla kohteliaita, ymmärtäviä ja ylenystävällisiä! Voi noita! Herra heitä muistakoon! Ja jättäessään hyvästiä herroille, jotka olivat heidät tänne opastaneet, lauloi heille toinen itkijävaimoista: — Suuret kiitokset te suuren maailman suurioppiset herrat, ylen suuret ylistykset te ihalilla ilmasilla elelijät! Suuret kiitokset, kun meitä tuhmasia tunnustitte, oppimattomia seuroihinne otitte! Kiitokset, kun meitä ihalmoisia imehnoisina piditte, kurjasia kuuluisissa kunnioissanne kuljetitte...! Ja hän itki vetreitä vetosia. Ja toiset yhtyivät itkuun, ilon itkuun, kiitollisuuden kirkasvetiseen itkuun. Hyvästi, hyvästi sinä hyvä, suuri Helsinki, hyvine ja ihanine ihmisinesi! Hyvästi — — —! * * * * * Se oli ihmeuni, jonka Äimäjärven Iivana näki lähtönsä edellä. Se oli nyt toteutunut. Ja unta se oli toteutuneenakin, suurta, suloista unta, elämän kauniinta, ihaninta! JEHKIN IIVANAN LUOKSI. Hänen talonsa on vanhan, kallellisen ja sammaleisen sasoonan [= rukoushuone] vierellä, kauniin Muuannon järven rannalla. Ja on siinä vielä toinenkin muistomerkki. Aivan salvamessa kiinni kököttää siinä suuri, soikulainen kivi, jonka oli muinoin kukko siihen nokassansa kantanut. Se oli silloin pieni, mutta aikojen kuluessa on näin suureksi kasvanut. Ja vankasti se seisoo kallioisella perustallaan. Oli koettanut kerran sitä neljäkymmentä kasakkaa siitä vyöryttää, mutta ei ollut liikahtanut. Jumalat sen siihen ovat saattaneet, siksi se ei ollut liikahtanut, ja siksipä on siihen sasoonakin rakennettu. Iivanan taloon saavuin eräänä ihanana kesäiltana. Astuttuani sisään ei Iivana ollut kotona, vaan ainoastaan miniänsä, joka sanoi hänen olevan ylitalossa veneen veistännässä. Lähdin heti sinne. Ylitalon pihaan tultuani näin riihen oven olevan avoinna ja kuulin kolketta sieltä, — siellä luulin hänen olevan, ja suoraapäätä riensin sinne. Siellä olikin uros, — siellä piikkopaidassa ja tervakintaissa venelautaa veisteli. Tein tervehdyksen. Heti lauta ja kirves kädestänsä putosivat ja naurunrehahduksilla tuli mies tervehtimään. — Mitäs kuuluu? Kuinkas tänne tulit? Harvoin näillä mailla teidänmiehiä liikkuu —. Vastaelin hänen kielellään kysymyksiinsä, joita tuli tuhkatiheään ja vilkas keskustelu siitä sukeutui. Hän pisti tupakan, istui uuninkorvalle, ja minä istuin kynnykselle. Siinä juteltiin ensin salo-oloista, sitten yhdestä ja toisesta, kunnes painuttiin pakisemaan Helsingin laulujuhlasta. Silloin Iivanan silmät säkenöi. Lopetettuamme tämän, minä muistutin, että moneen se Iivana on mestari, kun veneenkin tekee. — A olenhan näitä jo puolenkymmentä tehnyt. Rupesin huvikseni, siihen se taidoksi painui. Olenhan minä uunejakin tehnyt, perttejä salvanut, kenkiä ommellut, ja pyörähytinpä kerran tarpeessa takinkin itselleni, eikä kukaan päältä kiskonut — —. Ja tämän päälle hän makeasti nauraa. — Mutta sitten hän muistaa työn, vieraan työn, ja käy siihen. Minä katselen kuinka hän sovittelee lautaa toiseen ja tervavaatteen kanssa sen kiinni lyö. Se on tarkkaa työtä, eikä auta hutiloida. Mutta tottuneelta se käy ihan itsestään. Kiinnitettyään laudan muistaa Iivana vieraan ja käskee häntä kotiin menemään, — kyllä siellä mies tutaan. Sanoin että jo kävin siellä ja tulin tänne Iivanan työn päättymistä odottamaan. Hän katsahtaa silloin päivään ja virkahtaa: no kohtahan tästä päästään, ja käy sitten taas työhön. Minä katselen sen sujumista ihmetellen. Jo käy kutsu työtalosta, jo oikasee Iivana itsensä, ja lähdemme yhdessä pois riiheltä. Hän käy mennessään vielä työtalossa, mutta pian käy, joten pääsemme kohta kotiinsa menemään. Siinä sivuamme mennessä monta taloa, kaikki vanhoja, karjalaisia taloja, ja pakinoimme minkä mitäkin ihanassa illanlaskussa. Erään talon akkunainen on auki ja kuuluu siitä kaunista, surunvoittoista laulua: Mitä lapsesta tulevi, maanko vain meren menijä, vai on suurien salojen —? —? Päästyämme Iivanan talolle, on siellä Iivanan poikakin kotona, ja kaikki ottavat minut ystävällisesti vastaan. Ja siihen kestit kaikellaiset toimitetaan ja lystit. — Mutta sitten ottaa Iivana kantelonsa orrelta ja käy pöydän päähän. Koskettaa kieliin, — kuni heräisi hämäräinen pirtti ja värähtäisi sammalseinä! Sydämmissä käy sykähdys. Ja kun siitä saa pitempi soitanta, niin on kuin eteen loihtiutuisi muinaiskarjalainen karkelotanhut reippaine tanssinpyörteineen, poikien jalanjyskeineen ja tyttöjen helmanhulmeineen! Ja tuntuu kuin kuulija olisi joukossa. Mutta samalla siinä soitossa on tyynnyttävää, uuvuttavia unelmia tuovaa, — ja on näkevinään vanhan savupirtin, jossa väki on puhdetöissä, vanhus Väinönlauluja laulamassa ja nuorikot nurkemmalla lempimielin laulua kuulemassa... Työ seisattuu. Iivana soittelee myöhään yöhön, ja kun hän taukoaa, hehkuu hänen poskensa, suu on hymyssä. Eikä häntä nukuta, — eikä vierastakaan. Nyt hän käy laulamaan, laulamaan Väinämöisestä ja Joukamoisesta, ja vielä vuoteille käytyä kertoo hän satuja ja tarinoita. — Minä tunnen kuin liikkuisin hänen kanssaan Kalevalan kankahilla, Joukolan jo'illa — —. Lopuksi sanoo Iivana: — A täällä kun salossa ei ole muuta, niin me ajankuluksi näin laulelemme ja soittelemme ja satuja sanomme. Se on meidän lepo ja työlle työnnytys... SALOILLA. I. Kun nousee Korpiselän kirkonkylän korkeimmalle kohdalle ja katselee siitä ympärilleen, niin näkee siitä joka ilmansuunnalle pelkkää saloa. Näköalan ääriviiva on suora, ja on se kaukana, taivaanrannan rajalla... Katsellessa tuota salolakeikkoa, tuota synkkää, mustaa, kolkkoa korpea, käy ruumiin läpi kylmä puistatus. Joutuapa tuon hyllyviin soihin ja riuvuttaviin rimpeihin uppoamaan ja uupumaan, tuon tummiin ryteikköihin ja syviin rotkoihin eksymään ja sortumaan — huh! Se olisi kauheata! Siellä kai vielä yön henget heijailisivat, huuhkajat huutaisivat... Siellä Tapio taikojaan takoisi, Mielikki harhaan houkuttelevia hopeoitaan viskoisi, Nyyrikki pettäviä merkkejään puihin vuolisi... Ja karjuisi siellä vielä maankamala karhu...! Mutta toisekseen se salo vetää, viehättää. Senhän pimennoissa muinoin esi-isämme elivät, harhasivat, etsivät elinsijaansa, elinriistaansa, iloaan, valoaan... Sinnehän he rastejaan rakensivat, viehkojaan viskoivat — ohjaksi itselleen ja muille. Siellähän he raatoivat, itkivät, nauroivat, lauloivat, kanteloaan kaiuttivat... Sieltä sitten nousivat korkeille, kuiville, päiväpaisteisille vaaroille, laatien pyhättöjään sinne, missä nyt pellot leviää, laihot lainehtii... Minun silmäni ovat siirtyneet salosta kylään ja katselevat kirkkoa ja koulutaloa. Ne ovat tämän nykyajan kohottamia, avaroita, valkeita valon linnoja. Eivät ne menneen muistoja kadehti, eivät syrjään sysää, — samalla maankamaralla ovat seisoneet, samaan korkeuteen katsoneet... Tästä itäänpäin lähtee maantie. Se kulkee ensin alas, alas, tuonne syvään saloon, josta virtaa vastaasi kostea, kolea ilma. Siellä alhossa tunnet itsesi kuin vangituksi, mutta samalla myöskin vapaaksi, — kuolleeksi ja eläväksi. Yksitoikkoinen humina korkeissa, jäykkäoksaisissa keloissa ja surullinen suhina pitkänaavaisissa kuusissa sinut kuolettaa, mutta tuontuostainen pyyn pyrähdys, korpilinnun kohahdus sinut eloon herättää. Ja mikä sinut kerrassaan elvyttää, on uutisasutus tien vierellä keskellä saloa. Siinä pienet laihot vastatehdyn tupasen ympärillä lainehtimassa — todistus työn voimasta korvenkin keskellä —, nuori vaimo laulamassa lapselleen avoimessa akkunassa — todistus onnen ja lemmen viihtyväisyydestä salonkin sydämessä —, tuuliviiri vinkumassa katolla — todistus, että tännekin tahdotaan jotain tietoa... Mutta sittepä alkaa jo näkyä asuttu vaara, Tshokin kylä, joka kuni alli aallokosta, luoto lainehesta kohoo tämän syvän salon sylistä... Tshokissa eli ennen vanha ukko, joka kertoi matkustajalle kaiken saloelämän, yleis- sekä yksityis- piirteissä, mutta nyt on hän jo kuollut, etkä enää saakaan niin hauskaa puhekumppalia. Ei vanhain vertaa nuorissa; mustaan multaan jo menee se ystävyys ja avomielisyys, joka saloilta on saatavissa, — ja siksi vaan eteenpäin, salolle! Tästä on aluksi ylen yksitoikkoista saloa, mutta sitten tulee särkkiä ja soita, jotka tekevät maiseman vaihtelevammaksi. Kulkee siellä sitten jokikin poikki-ilmaan ja tuo mieleen tunnelman jostain määränperäisestä kulkemisesta, joskin tie käy kaikellaisten kaarroksien, murrokoiden ja esteiden kautta, joen perästä alkaa tie noudattaa mutkaista ja kapeaa kangasharjannetta, jonka kahden puolen leviää harvapuinen suo. Harjanteen rinteillä kasvaa hohisevia honkia ja on sillä hauska ajaa. — Kylä alkaa näkyä honkien välistä, ja jyrkän rinteen noustua pääset korkealle Rokkarin vaaralle. — Tässä kylässä on kalmisto, jossa kasvaa koivuja, kyyneleisiä koivuja. — Mitä itkette valkovarret, ritvaoksat kyynellätte? — Emme omia, vaan isien, äitien, sulhojen, morsianten vetosia vieritämme, niiden, joiden turva on turpehessa, alla mullan armahainen. Näin koivut. Ja jatkavat: Tässä äsken kuoli nuori mies, herttainen, hehkuvahenkinen mies, upposi keväisiin jäihin, — tämän nuoren lesken kuumat kyynelet kirkkahimpina oksiltamme kirpoilevat... — — Koilliseen tästä, kolmen kilometrin päässä, on Mysysvaara, Petri Shemeikan entinen elinpaikka. Luopi sivuajaessaan kaihoisan katseen sinne päin, sillä Petri oli viimeisiä virrenvirittäjiä näillä seuduin, mutta hänkin muualle muutti. Salo, joka tästä alkaa, on ylävämpi ja aukeampi, mutta yksitoikkoinen. Hevonen astuu, mies torkkuu. Vihdoin rupeaa maa kohoamaan, hepo nytkien vetämään, noustaan mäen päälle, ajetaan kappale kangasta, ja eteesi levittäyvät Tolvajärven ihanat seudut. Kaunis on tämä kylän seutu, mutta suuremmoisen kaunis on matka tästä Ristisalmelle. Siinä ensiksi silta eroittamassa Myllylammin ja kyläjärven vesiä; sitten harjanne, jonka toisella puolen kyläjärvi ja toisella synkän kaunis Hirvasjärvi; ja sitten kivisilta, joka saattaa yli leveän salmen. Siinä yhtyvät Tolvajärven vesien laajimmat selät. On kuin kaikki kauneuden henget liiteleisivät näillä seuduin. Sillan yli mentyä noustaan jyrkkää rinnettä n.s. pieneen metsään, joka alkumatkasta on kapeaa, korkeaa harjannetta. Tämän harjalla kulkee tie, ja kahden puolen kasvaa rikeätä metsää. Sinne syvänteisiin ja rotkoihin on kaatunut korkeita kokkohonkia, ja ojentelevat ne katkenneita oksiaan kulkijaan päin. Mutta juuriltaan nousee terhakoita taimia, — siksi maatkaa vaan siellä, te aikanne eläneet, uusi polvi sijaanne kasvaa! Pienen metsän perästä alkavat Ristisalmen vedet ja seudut. Ensiksi tervehtii matkamiestä Taikinajärven silopintaiset, lummerikkaat lahdelmat, sitten pyöreä Pyötikkömäki, sitten alkavat näkyä Ylätolvan ja Sorsajärven siintoiset siniselät... Ajat siitä kotvan, kohoat harjulle, kapealle, korkealle, — sen jyrkillä rinteillä kasvaa kahden puolen rehevä metsä, metsän alla loiskivat laineet... Ihania seutuja nämä, rauhan, sulouden pyhiä seutuja! Sitä on kilometrin matka. Sitten tullaan pienen kangaskannaksen perästä kolmannelle sillalle, Ristisalmen sillalle, ja siinä saa jättää hyvästit näille Jumalan kauniille käsialoille. II. Puolen päivää olen kulkenut synkkää korpimetsää, kuulematta hiiren hiiskahdusta, lintusen liverrystä. Mieli painuu, ajatus tylstyy, jäsenet puutuvat... Suomen raja ön jäänyt taakseni, kun nousen metsätieltä aukealle mäelle, josta näkee kauas ympäristöön. Siinä nyt on Aunuksen Karjala, kaipaamani maa. Aina on harras haluni ollut päästä sitä näkemään. Ja nyt se levittäytyy eteeni, — mikäli silmä kantaa, aukeana, kaskiraateen raiskaamana matalakumpuisena maana. Siellä täällä näen oksattoman, palaneen kelon yksinään seista törröttävän tai näivettyneen näreen nojaavan toistaan vastaan, mutta vähän ne poistavat sitä autiutta, joka työntyy mieleen. — Aina olen Aunusta ajatellut runouden, salolammin lipinän, korven hiljaisen kohinan maana — eikö se olekkaan kuin kuiva erämaa, vinkuvien vihurien tanhut? Oi, minä kuulen hengessäni angervon aunuksenkarjalaisen surunvoittoisen laulun: Taivaskin taisi jo hyljätä minut. Luonto, onnetar ja ihmiset — veljyetkin, saman hanhen hautelemat, saman sotkan sou'attamat jättivät minut. Karsain silmin he kaikki minua katselevat. — Minkä minä sille voin, etten päässyt yli tämän Laatokan lammin; minkä minä sille voin, etten voinut tunkeutua sen korven läpi, joka meitä nyt eroittaa. Minkä minä voin, että jäin suureen suohon, en päässyt saarekkeelle, jolla te nuotion ääressä, kuusien kuiskeessa iloitsette ja kanteletta kaiutatte... En ollut lintu lentämään, en portimo pujottelemaan, en kalanen uimaan. Oi isoni, oi emoni, auttakaa minua! Sanoittehan kotitulosen tuikkeesta lähtiessä pitävänne minustakin huolta. Vai jätittekö kuin jäniksen pojan omin neuvoinensa elämään: itse varjele varpaset, itse vältä väijymiehet? Niin taisitte. — LUOSTARIIN! Pieni tuli pilkoitti syksy-yössä. Yksi ainoa tuli, sillä oli jo sydänyö. Koko kylä nukkui. Jumalanäidin juhlan jälkeen, joita oli kylässä vietetty, otti se makeita unia. Se oli ollut yhteinen elojuhlakin, sillä viljat oli jo leikattu ja kohta korjattukin. Siksi se uni oli sitäkin utuisempaa. Mutta yksi ihminen valvoi kylässä. Se oli Manun Mari, kylän kukkein ja kunniallisin tyttö. Hän heittelihe vuoteellaan ja väänteli käsiään. Tuontuostakin nousi tuskanhuokaus rinnastaan: — Voi, voi, nyt olen kuolemaan tuomittu. Tämän- sekä tuon-ilmainen tilani on mennyttä! Mutta sitten hänen mielessään välähti jotakin. Hän nousi hiljaa ylös, kenenkään kuulematta, hiipi ulos ovesta ja meni aittaan. Siellä pani hän pyhävaatteet yllensä, pisti tulitikkuja taskuunsa ja syöksi syksy-yöhön. Sitten hän riensi rantaan, työnsi venheen vesille ja souti sillä salmen yli kalmistosaareen. Tuuli kävi kovasti selältä, ja kalmiston kuusien kohinaa säesti variksen kaamea vaakunta. Mutta Manun Mari ei nyt mitänä pelännyt. Ei hän kamonnut vainajain valituksia, kummitusten kulkua, ei pahainhenkien ilakointaa Hiienvaaralla. Rivakasti hän veti veneen kalmiston rantaan ja juoksi yli kalmalautojen ja kaatuneitten ristien rukoushuoneelle, joka oli kuusikon keskellä. Päästyään eteiseen, risti hän pikaisesti silmänsä, avasi oven, joka aina kamottavasti narahti, ja meni rukoushuoneeseen. Siellä risti hän taas silmänsä ja sytytti tuohuksen. Se sattui olemaan juuri jumalanäidin kuvan edessä, ja nähtyään nuo vakavat vaskikasvot, lankesi Mari polvilleen kuvan eteen ja rupesi rukoilemaan: — Anna anteeksi, pyhä pohrotsa! En minä olisi sitä mitenkään tehnyt, en. Mutta minä unhotin itseni, unhotin ihmiset ja sinut. Voi, voi, anna anteeksi! Minä rakastin häntä, ja kun hän niin armahasti kuiski korvaani, niin se tapahtui. Voi, voi, armahda minua jumalanäiti! Hän kyllä sanoi minut ottavansa, mutta sittenkin se oli suuri synti, sangen suuri synti. Armahda minua! Se tapahtui juuri tänä iltana, sinun juhlasi pyhänä iltana, ja sentähden se oli kahta kauheampi synti. Armahda minua! Mutta minkä minä sille voin, kun unhotin itseni, unhotin kaikki. Puolen vuoden päästä minä hänen tapasin, pitkän puolen vuoden päästä ja minä rakastin häntä, ja sentähden minä olin kuin hullu hänen luonaan. Voi rakas jumalanäiti, anna anteeksi tämä räähkäni, ja pelasta minut, tuo rauha sydämeeni! Mutta ei, et sinä tuo rauhaa, et anna anteeksi, voi, voi, voi... Hän ihan itki rukouksensa lopussa. Hänen silmänsä uivat kyynelissä, ääni oli särkynyt, ja kädet tekivät tuhkatiheään ristinmerkkejä. Mutta rauhaa hän ei saanut. Hän katsahti kuvaan. Tuohustulen tuike loi sen piirteille varjoja, ikäänkuin eri ilmeitä. — Mene luostariin, vaella Valamoon, tuntui se sanovan. Ja samalla tuntui kuin niin olis sanoneet kohisevat kuuset, niin kuiskinut syyllinen sydämmensä: Mene luostariin, pane siellä tuohus jumalanäidin eteen ja rukoile _siellä_ häntä, — täällä on mahdotonta saada sellaista syntiä anteeksi. Niin, luostariin, luostariin! Siellä se synti anteeksi annetaan, pois pyyhitään. Siellä on isompiakin ihmeitä tapahtunut, siellä on suurempiakin syntejä anteeksi annettu, — sinne! Kiitos, jumalanäiti, että minulle sellaisen neuvon annoit! Sinne menen, sinne, tuonne pyhään saareen, panen tuohuksen kuvasi eteen ja rukoilen, — ja sinä annat syntini anteeksi. Vielä kerran hän teki ristinmerkin ja polvistui kuvan edessä; sitten hän nousi, sammutti tulen ja läksi ulos. Siellä ulkona kohisivat kuuset yhtä kolkosti ja varis vaakkui yhtä kamottavasti. Tuli oli sammunut syksy-yöstä. * * * * * Kaukana mereltä tuikkavat himmeät tuloset. Pyryisessä talvi-ilmassa eräänä joulunpaastoiltana taivaltaa Laatokan selkää nainen ja pieni poikanen. Heillä on vahvat vaatteet ja ilma on kohtalaisen lämmin, jottei ole vaaraa paleltumisesta. Mutta eksymisen vaara on pahempi: Pyry saattaa saeta ja tie häipyä, ja he joutuvat harhaan. Mutta tuikkaahan tuolta Valamonsaaresta tuloset, — ne saattavat estää eksymisen. He pyrkivät kiireellä eteenpäin. Nainen edellä, poikanen perässä. Poikanen kysyy naiselta: — Maammo, mitä varten me menemme monasteriin? — Siellä on jumalat, poikani. — Minkälaiset ovat monasterin jumalat? — Ne ovat hyvät ja armahtavaiset. — Eikö meidän sasoonan jumalat ole yhtä armahtavaiset? — Elä kysele sellaista, poikaseni! Poikanen vaikeni, nainen huokasi. Pyry rupesi sakenemaan, mutta Valamon tulet vielä tuikkivat. — Emmekö me eksy, maammo? kysyi poikanen. — Emme, poikani; emmehän ole eksyneet, vaikka niin monta viehkatonta järveä ja tietöntä saloa olemme matkalla kulkeneet. Tässähän on vielä viehkatkin... — Mutta jospa ne ovat väärät, eivät vie monasteriin. — Kyllä ne vievät, sanoi maammo, mutta huokasi kuitenkin. Alkoi sataa yhä enemmän. Poikanen jatkoi kyselyään. — Kuinka sitten kävisi, jos me eksyisimme? — Ole vaiti, poikaseni, emme me eksy. Tuikkaahan tuolta monasterista tuloset, kuljemme vaan niitä kohti, kyllä pääsemme päähän. — Mutta jospa ne sammuu. — Ei ne sammu. Munkit, pyhät miehet siellä läpi yön rukoilevat, — ei ne tulet sammu. — Mutta eikö ne munkit väsy? Eihän maammokaan voi koko yötä rukoilla, vaan kun kotvasen kumartelee jumalankuvan edessä, niin sammuttaa tuohuksen ja käy vuoteelle. — Voi, sehän se juuri onkin, ajatteli maammo, mutta pojalleen ei mitään virkkanut. Pyry kävi sakeammaksi. Viehkat alkoivat häipyä ja luostarituletkin rupesivat himmeämmin tuikkamaan. Nainen huokasi sydämmessään: — Jumalanäiti, pyhä pohrotsa, elä umpea tietä, elä häivytä viehkoja! Ja jos nämä teet, niin elä sammuta monasterin tulia! Päästä minut pyhälle saarellesi! Päästä minut täyttämään lupaustani, syntiäni sovittamaan! Poikanen sanoi: — Mutta nyt sammuivat monasterin tulet. Nyt ne munkit kävivät maate. Sanoinhan minä että ne väsyvät. — Ei ne väsy, elä usko, — ne rukoilevat pimeässäkin. — Mutta näkeekös pimeässä rukoilla? — Näkee poikaseni, sillä jumalat ovat jokapaikassa. — Onko ne meidän sasoonassakin? — On. — Mutta miksi ne eivät ole yhtä hyviä? Maammo ei voinut siihen mitään virkkaa. — Olisikohan jumalat tässäkin? kysäsi poikanen arasti. — Kyllä, ovat. — Mitähän jumalat tekisivät, jos me eksyisimme? Itkisivätköhän? — En tiedä; itkisivät, jos olisimme synnittömiä. — Emmekös me ole synnittömiä? Olethan sinä ainakin, maammokulta. — Voi, huokasi maammo sydämmessään. — Mutta jos ei jumalat itkisi, niin itkisiköhän taatto, joka meni taivaaseen? — Itkisi. — Mitenkä taatto meni taivaaseen? — En tiedä sitä, poikaseni. — Olikohan silloinkin pyry, ja rupesivatko viehkat häipymään ja tulet sammumaan? — Voi, eihän sitä tällaista tietä taivaaseen mennä, toisenlaistahan... — Emmekös me sitten mene taivaaseen? Eikö monasterissa ole taivas? kyseli poikanen. Maammo ei osannut taaskaan mitään vastata. Sakeneva pyry oli viehkat kokonaan häivyttänyt ja luostaritulet sammuttanut. Naiselta oli päästä hätähuuto, mutta hän ei tahtonut poikaansa säikyttää. Sydämmessään hän itki ja huuti: jumalanäiti, pelasta minut! He olivat astuneet syrjään tieltä ja siellä oli paksusti lunta, puolipolveen. Poikaselle se oli jo vaivaksi, mutta nainen riensi kiireesti eteenpäin. — Maammo, minua alkaa jo väsyttää —, eikö sinua? — Ei. — Miks'ei? — Minä tahdon päästä monasteriin. — Miksi sinun pitää päästä monasteriin? — Rukoilemaan. — Miksi maammon pitää päästä monasteriin rukoilemaan, — etkö olisi voinut kotona rukoilla? — Suurien syntien vuoksi. — Onko maammollakin syntiä? kysyi poikanen ihmetellen. — On, poikani. — Mitä syntiä? — Elä poikani sellaisia kysele, koeta vaan päästä perästä! He panivat viimeiset voimansa ja koettivat päästä eteenpäin. Mutta ennen pitkää pieni poikanen uupui ja jäi lumeen, eikä nainen voinut yksin eteenpäin kulkea. Hänenkin täytyi pysähtyä, ja siihen he jäivät keskelle aavaa Laatokan selkää pyryn ja yön keskelle. Yrittihän nainen vielä poikaansa kantaen eteenpäin kulkemaan, mutta silloin huomasi hän omain voimainsa menneen. Lumi kertyi heidän ympärilleen keoksi ja kastoi heidän vaatteensa. Nainen koetti käsillään estää lumen kasautumista, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Heitä alkoi jo palella. — Jumalanäiti, rakkaan poikasi ja kaikkien pyhien ihmisten tähden, armahda minua! Elä jätä minua keskelle meren selkää kuolemaan! Päästä minut monasteriin, suurta syntiäni sovittamaan... Näin nainen, ja itku oli kurkussa. He koettivat vetäytyä toinen toistaan lähelle, mutta ei se paljon lämmittänyt. Tuonelan jääpurret alkoivat suonissansa soudella. — — Lunta tuli, tuli. Selältä alkoi puhaltaa hyinen tuuli, — myrsky nousi. Viehkat olivat katketa kauheassa tuiverruksessa. Yö oli, pimeä oli. Onnettomat jo olivat lumen sisässä. Heidän jäsenensä värisivät, kätensä olivat jäässä. Poikanen itki, nainen hädissänsä huusi: Jumalanäiti, jumalanäiti, saata edes luuni luostarimuurien sisälle! — — Puoliyön aikana selkeni ilma. Myrsky lakkasi, tuiverrus taukosi. Taivaalle alkoi syttyä tähtiä, ilma kylmeni. — Katsos, sanoi pieni poikanen hangessa, katsos kun taivaalle syttyivät tähtöset. Voi kuinka ne lipelehtävät. Taitaa ne jumalat sittenkin itkeä kuolemaamme. Nainen ei tätä kuullut, ja kohta poikasenkin elämä sammui. * * * * * Aamulla löysivät luostariveljet Manun Marin ja hänen pienen poikasensa Laatokan jäällä kuolleina. He ristivät silmänsä ja saattoivat jäiset ruumiit pyhään saareen. — Luut pääsivät luostarin sisälle. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULIA Y.M. KUVAUKSIA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.