The Project Gutenberg eBook of Etsijäin seura This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Etsijäin seura Author: G. Lowes Dickinson Translator: O. E. Tudeer Release date: September 2, 2025 [eBook #76797] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Otava, 1916 Credits: Tuula Temonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ETSIJÄIN SEURA *** language: Finnish ETSIJÄIN SEURA Kirj. G. Lowes Dickinson Suomentanut englanninkielestä ["A Modern Symposium"] O. E. Tudeer Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916. ESIINTYVÄT HENKILÖT: LORDI CANTILUPE, Tory. ALFRED REMENHAM, Liberaali. REUBEN MENDOZA, Vanhoillinen. GEORGE ALLISON, Sosialisti. ANGUS MAC CARTHY, Anarkisti. HENRY MARTIN, Professori. CHARLES WILSON, Luonnontutkija. ARTHUR ELLIS, Sanomalehtimies. PHILIP AUDUBON, Liikemies. AUBREY CORYAT, Runoilija. SIR JOHN HARINGTON, Riippumaton gentleman. WILLIAM WOODMAN, Kveekari. GEOFFRY VIVIAN, Kirjailija. Muutamat lukijoistani ovat kenties kuulleet eräästä klubista, jonka nimenä oli »Etsijät». Sitä ei ole enää olemassa, mutta se oli aikoinaan kuuluisa, ja sen jäseninä olivat useat politiikan ja tieteellisen ja taiteellisen elämän alalla etevät miehet. Meidän oli tapa yhtyä joka toinen lauantai-ilta, talvella Lontoossa, kesällä tavallisesti toisen tai toisen jäsenen maatilalla, jossa vietimme yhdessä viikon lopun. Se jäsen, jonka talossa kokous kulloinkin pidettiin, oli illan puheenjohtaja; luettiin esitelmä, ja sen jälkeen isännän tuli antaa jäsenille puheenvuoro siinä järjestyksessä minkä hän parhaaksi katsoi. Silloin kun kerrottavanani oleva keskustelu tapahtui, klubin kokous oli omassa talossani, samassa, jossa tätä kirjoitan, North Downsin harjanteella.[North Downs, luonnonihana ylänneseutu Etelä-Englannissa.] Oli miellyttävä seura. Siellä oli Remenham, joka siihen aikaan oli pääministerinä, ja hänen suuri vastustajansa Mendoza, — molemmat seuramme jäseniä. Sillä me pyrimme saattamaan yhteen mitä vastakkaisimpia aineksia, ja tavallisesti osattiin, perustajastamme lähteneen onnellisen perintötavan nojalla, saada ne yhtymään hetkeksi sopusointuun. Edelleen siellä oli Cantilupe, joka äskettäin oli vetäytynyt pois julkisesta elämästä ja jonka nimi kenties jo alkaa häipyä unohdukseen. Nuorempia miehiä oli joukossamme Allison, joka ei tosin vielä ollut luopunut liikkeestään, mutta kuitenkin jo tehokkaasti ajoi sosialismin asiaa. Angus MacCarthykin oli siellä, hän joka Pietarissa saavutti sen traagillisen lopun, minkä muisto on meissä vielä tuoreena. Oli vielä muita vähemmän tunnettuja, kuten Wilson, biologi, professori Martin, runoilija Coryat ja lisäksi joku tai pari, jotka hekin tulevat paikallaan mainittaviksi. Päivällisen jälkeen siirryimme ulos puutarhapenkereelle nauttimaan siellä kahviamme ja polttamaan sikaarejamme. Oli näet kesäkuu ja tavattoman lämmintä. Ilma oli suloinen hengittää ja näköala ihana, Sussexin koko alanko (Weald) edessämme illan valossa; niinpä joku ehdotti istuntoamme pidettäväksi siellä, ulkona, mieluummin kuin sisällä. Tähän yhdyttiin. Mutta silloin tulikin ilmi, että Cantilupella, jonka olisi ollut pidettävä esitelmä, ei ollutkaan mitään tutkimusta esitettävänään. Hän oli asian unohtanut, tai häneltä ei ollut riittänyt siihen aikaa. Joka taholta nousi äänekkäitä vastalauseita. Cantilupe ehdotti, että jätettäisiin tällä kertaa koko keskustelu sikseen, mutta harmistuneina kaikki hylkäsivät ehdotuksen, ja häntä vaadittiin valmistelematta esittämään jotakin siltä alalta, josta hän oli aikonut kirjoittaa. Mutta hänpä kieltäytyi jyrkästi yrittämästä mitään sellaista; ja näytti siltä, kuin keskustelusta ei voisi tulla mitään, kunnes minulle juolahti mieleen ryhtyä puheenjohtajana asiaan. LORDI CANTILUPE, Tory. »Cantilupea», sanoin, »olisi tietenkin jollakin tavoin rangaistava. Ja koska hän kieltäytyy improvisoimasta esitelmää, niin ehdotan että hän saa improvisoida puheen. Hän on siihen tottunut; ja koska hän nyt on vetäytynyt pois julkisesta elämästä, tämä saattaa olla hänelle viimeinen tilaisuus. Ja se katumuksenteko minkä hänelle määrään, on: persoonallinen tunnustus. Hänen tulee kertoa meille, miksi hän on ollut poliitikko, miksi hän on ollut ja yhä on tory, ja miksi hän nyt vetäytyy pois parhaimmassa iässään. Ehdotan, sanalla sanoen, että hän esittää meille kantansa. Tämä on varmasti kiihottava Remenhamin taisteluun; hänelle annan toisen puheenvuoron. Hän taas tulee yllyttämään taisteluun jonkun muun. Ja siten käy niin, että me joka mies teemme selkoa kannastamme, ja meillä on varmaan oleva hyvin hauska ilta.» Tämä ehdotus hyväksyttiin — jollei innokkaasti niin ainakin tyytymyksellä. Cantilupe pani ensin jyrkästi vastaan, mutta myöntyi pakosta, ja kun virallisesti annoin hänelle puheenvuoron, hän nousi vastahakoisesti tuoliltaan. Muutaman minuutin hän seisoi ääneti, kyyristäen hartioitaan ja hymyillen tuuheaan partaansa. Sitten hän alotti, tapansa mukaan hitaasti ja harkitusti: »Miksi antauduin politiikkaan? Miksi sen tein? Sitä en kuolemakseni tiedä. Varmaa on, etten ollut siihen tarkoitettu. Olin luotu maalaisgentlemaniksi ja toivon saavani olla maalaisgentleman jälellä olevan ikäni; tämä kenties, jos minun on puhuttava aivan avomielisesti, on peräytymiseni varsinainen syy. Mutta minut työnnettiin nuorena politiikkaan; se oli jonkunmoisena perhevelvollisuutena; ja kun kerran on siihen joutunut, on kovin vaikea päästä siitä jälleen irti. Nyt siitä eroan m.m. sentähden, ettei siinä enää ole minulle mitään sijaa. Torylaisuus on kuollut. Ja, kuten aivan oikein sanotte, minä olen tory. Mutta haluatte tietää mistä syystä. No niin, en tiedä osaanko sitä teille kertoa. Kenties minun tulisi osata se. Remenham, sen tiedän, osaa teille tehdä ja on teille tekevä täysin selvän tilin siitä, miksi hän on liberaali. Mutta Remenhamilla onkin periaatteita; ja minulla on vain ennakkoluulojani. Olen tory, sentähden että siksi synnyin, aivan niinkuin joku toinen on radikaali, sentähden että hän on radikaaliksi syntynyt. Mutta uskon todella, että Remenham on liberaali sentähden, että hän on saanut itsensä vakuutetuksi siitä että hänen velvollisuutensa on olla liberaali. Ihailen häntä, mutta en kuolemakseni kykene häntä ymmärtämään. Ja mitä minuun tulee, jos minun on puolustettava tai, paremmin sanoakseni, selitettävä kantaani, voin sen tehdä ainoastaan tekemällä selkoa ennakkoluuloistani. Olenpa hyvilläni siitä, että minulla on siihen tilaisuutta — jollen muusta syystä, niin ainakin sentähden, että on mieluista saada silloin tällöin puhua mitä todella ajattelee, — julkisessa elämässä se ei enää ole mahdollista. »Ensimäinen ennakkoluuloni on siinä, että uskon ihmisten epätasavertaisuuteen. En ole suinkaan varma siitä, että tämä ennakkoluulo rajoittuu vain minuun; näyttäväthän enimmät ihmiset käytännössä sitä noudattavan, — vieläpä asianlaita on sellainen Amerikassakin. Mutta minä en ainoastaan tunnusta epätasavertaisuutta tosiasiaksi, minä hyväksyn epätasavertaisuuden ihanteen. En vaadi itselleni yhdenvertaisuutta Darwinin tai Saksan keisarin kanssa, enkä ymmärrä miksi joku toinen vaatisi itselleen tasavertaisuutta minun kanssani. Minä näen mielelläni lihakauppiaani tai puutarhurini nostavan lakkiansa minua kohdatessaan, ja itse paljastan mielelläni pääni kuningattaren edessä. En tiedä olenko parempi vai huonompi kuin kylän kirvesmies, vaan olen toisenlainen. Ja minulle on mieluista, että hän tunnustaa tämän tosiasiaksi, ja mielelläni tunnustan sen itsekin. Kerrotaan että Amerikassa jokainen aina töin ja sanoin, suoraan tai vihjauksin, antaa teidän tietää olevansa yhtä hyvä kuin tekin. Tämä ei ole totta, ja jos olisikin, niin ei ole säädyllistä jankuttaa sitä alituisesti. Minusta sellainen yhteiskunta on parempi, jossa jokaisella on oma paikkansa ja jossa jokainen tietää paikkansa. Onhan niin, että jokaisessa ajateltavissa olevassa yhteiskunnassa ihmisillä on eri paikkansa; mutta kansanvaltaisissa yhteiskunnissa he kieltäytyvät paikkojaan tunnustamasta, ja siitä on seurauksena, että sosiaaliset välit ovat paljoa tympeämmät, tylymmät ja epähumaanisemmat kuin ne ovat — tai ennen olivat — Englannissa. »Tässä on ensimäinen ennakkoluuloni, ja siitä johtuu tietenkin, että vihaan koko kansanvaltaista liikettä. En näe mitään järkeä siinä, että tahdotaan tehdä ihmiset valtiollisesti yhdenvertaisiksi, kun kaikissa muissa kohdin ovat erivertaisia. Tehtäköön mitä tahansa, hallitus on aina oleva muutamien harvojen käsissä. Ja äänioikeuden laajentamisen ainoa todellinen tulos on, että valtiollinen valta on siirretty maanomistajilta liikkeenharjoittajille ja henkilöille jotka ohjaavat joukkoja niinkuin ilveilijät tanssinukkejaan. — Muutos on siis mielestäni muutos huonompaan. »Ja tämä johtaa minut toiseen ennakkoluulooni, ennakkoluuloon, joka kohdistuu liike-elämään. Enhän kyllä tarkoita, että voimme tulla kaupatta toimeen. Jokainen kansakunta tarvitsee varallisuutta, vaikka tosin luulen, että olisimme paljoa parempi kansa, jos varallisuutemme olisi pienempi. Enkä väitä, ettei ole olemassa eteviä, rehellisiä ja kyvykkäitä liikemiehiä. Mutta uskon, että rikkauksien tavoitteleminen on omiansa tekemään ihmiset kelpaamattomiksi valtiota palvelemaan. Tekeepä minun mieli yhtyä antiikkisen maailman kylläkin jyrkkään katsantotapaan, jonka mukaan liikemiesluokka olisi suljettava pois julkisista toimista. Uskon gentlemanien hallitukseen, ja gentleman-sanalla tarkoitan, oikean, vanhanaikuisen englantilaisen käsityksen mukaan, taloudellisesti riippumattomassa asemassa olevaa henkilöä, joka poikavuosilta alkaen on kasvatettu julkisen elämän ilmapiirissä ja määrätty joko armeijaan, kirkkoon tai parlamenttiin. Senlaatuiset miehet ne tekivät Rooman suureksi, ja ne ne muinoin Englanninkin kohottivat suureksi; enkä usko minkään kansakunnan kohoavan suureksi, jos sitä hallitsevat kauppiaat ja puotilaiset ja ammattilaiset. En tarkoita etteivät nämät ole tai voi olla kunnioitettavia ihmisiä; vaan heidän toimensa ja elämäntapansa ovat sellaisia, että he eivät kelpaa valtion palvelukseen. »No niin, tämänlaatuinen on se tunne — en tahdo sanoa sitä periaatteeksi —, mikä määräsi menettelyni julkisessa elämässä. Ja te muistanette, että sen tehostaminen, silloin kuin ensin ryhdyin poliittiseen elämään, näytti paljon mahdollisemmalta kuin tätä nykyä. Vielä ensimäisen reformilain jälkeen — vaikka minun ymmärtääkseni jo sekin lähti väärältä kannalta — hallitsi Englantia maataomistava säätyläisluokka (gentry); ja jos olisi mennyt minun tahtoni mukaan, se hallitsisi vielä nytkin. Emme tosiaankaan tarvinneet eduskuntareformia; kaipasimme parempaa ja ymmärtäväisempää hallitusta. Ja sellaisen hallituksen se luokka, joka silloin oli ohjaksissa, kyllä pystyi aikaansaamaan, kuten voi nähdä siitä toimenpidesarjasta, mikä saatiin aikaan 30- ja 40-luvulla: uudesta vaivaishoitolaista, terveydenhoitolaista sekä muistakin. Onhan viljatulli-lakien kumoaminenkin todistuksena ainakin siitä, että tämä luokka kykeni uhraamaan omat etunsa kansakunnan hyväksi, — vaikka kyllä muuten katson tämän toimenpiteen saman luokan suurimmaksi tyhmyydeksi. En väitä olevani mikään kansantalouden tuntija, ja olen valmis uskomaan niitä, joiden asiana on se tietää, kun he väittävät että vapaakauppa on kartuttanut rikkautemme. Mutta vaikka moni on koettanut, ei ole kenkään saanut minua uskomaan, että rikkauden kartuttamisen tulee olla kansakunnan politiikan ainoana tarkoitusperänä. Ja onhan aivan ilmeistä, että vapaakauppapolitiikan vaikutuksesta yhteiskuntamme koko rakenne on joutunut liitoksistaan. Terveiden maanmuokkaajain sijalle se on luonut kurjan kaupunkilaisköyhälistön; se on siirtänyt rikkauden päärungon niiltä, jotka perinnäisen kyvyn nojalla osasivat sitä käyttää, niille, joilla ei ole niin mitään perintäharrastusta paitsi sitä mikä kohdistuu varojen kasaamiseen. Juuri sen, minkä minä olisin pitänyt valtiomiehen päätehtävänä, eri luokkien keskinäisten suhteitten järjestämisen, olemme luovuttaneet kilpailun sattumuksien varaan. Olemme epätoivoisina jättäneet koko probleemin sikseen, sen sijasta että olisimme koettaneet sitä ratkaista; ja tulos on, että väestömme — niin minusta näyttää — päivästä päivään huononee silmiemme edessä: terveyden puolesta, siveydessä, kauneudenaistissa, kaikessa mikä on tähdellistä, — meidän sillaikaa lohdutellessamme sillä, että rikkautemme kasvamistaan kasvaa. Säätäessään vapaakaupan hallitseva luokka mielestäni ensi kerran petti kansansa ja itsensä, ja toisen maankavalluksen se teki laajentaessaan äänioikeutta. En tarkoita etten olisi suonut niin mitään muutettavaksi siinä edustusjärjestelmässä minkä olimme saaneet perinnöksi. Mutta en olisi koskaan myöntänyt, edes välillisestikään, että joka mies on äänivaltaan oikeutettu, vielä vähemmin että kaikilla on siihen tasavertainen oikeus. Sillä, sanottakoon mitä tahansa, yhteiskunta ei ole rakennettu yksilöistä, vaan eri luokista, ja luokittain se olisi edustettava. Olisin antanut äänioikeutta pieniviljelijöille, käsityöläisille, kauppiaille, tehtailijoille sellaisinaan, pitäen yksikköinä etupiirejä, en yksilöitä, ja myöntäen kullekin sen verran vaikutusvaltaa, että sen paino tuntuisi vaa'assa, samalla kuin olisin pidättänyt määräävän painon maa-aatelistolle. Tämä olisi ollut vaikeata, ei siitä epäilystä, mutta se olisi kannattanut tehdä; sitä vastoin oli mielestäni yhtä typerää kuin helppoa lisätä uusia vaalimies-leipomuksia, kunnes saavumme, epäilemättä, kannalle mikä todellisuudessa ei ole muuta kuin yleinen äänioikeus, vaikkemme ole koskaan myöntäneet itsellemme tätä haluavamme. »Mutta se mikä on tehty on peruuttamatonta, korjaamatonta. Tästä lähtien joukot, tai oikeastaan ne, jotka joukkoja ohjaavat, tulevat Englantia hallitsemaan; eivätkä ne ole niitä miehiä, joiden hallitessa Englanti tähän asti on kasvanut suureksi. Minun kaltaisillani miehillä ei ole enää valtiollisessa elämässä sijaa. Ja olenkin, mikäli minuun persoonallisesti tulee, hyvilläni siitä että sen tiedän. Ne, jotka ovat saattaneet meidät sekasotkuun, saavat meitä siitä selvittääkin. Luultavasti he sen tekevätkin — omalla tavallaan. Mutta sitä tehdessään he luovat kovin toisenlaisen Englannin kuin se oli, jota minä olen tuntenut ja ymmärtänyt ja rakastanut. Meillä on oleva kaupunkilaiskansa, jolla — niin toivon — on oleva parempi ravinto ja paremmat asunnot kuin tätä nykyä, joka on älykäs ja vilkas ja toimelias ja elää yksinomaan aivojensa varassa sekä on valmis silmänräpäyksessä kääntämään hyödykseen kaiken minkä se tietää, mutta itse asiassa tietää kovin vähän, ja senkin huononlaisesti. Tulee olemaan vähemmin niitä ihmisiä, joihin minä olen mieltynyt, niitä, joita katson erikoisesti englantilaisiksi ja jotka ovat maaseudun tuotteita, miehiä jotka kohoavat maasta kuin rehevät yrtit ja, tietämättään itse millä tavoin, kokoavat järkeä niinkuin he kasvavat lihaksia, tiedottomalla itseensä sulauttamisella; miehiä, jotka saattavat seistä tuntikauden hevosta tai sikaa katselemassa, jörönnäköiset pyöreät kasvot liikkumattomina kuin lammikko, sitä lajia miehiä, joita vierailevat kaupunkilaiset luulevat typeriksi, siksi että heiltä menee viisi minuuttia, ennenkuin he vastaavat kysymykseen — ja sitten otaksuttavaksi kysymyksen vastaukseksi tulee toinen kysymys, — mutta jotka ovat itseensä koonneet kokemusvaraston, niin laajan ja moninaisen, etteivät itse koskaan ole tehneet itselleen siitä selvää. He elävät vaistojensa, eivät aivojensa varassa, mutta heidän vaistonsa ovat vähitellen kerrostuneet heidän ollessaan pitkät vuodet käytännöllisissä tekemisissä luonnon kanssa. Senlaatuiset ihmiset ovat minulle mieleen. Ja mielelläni elän heidän keskuudessaan sillä tapaa kuin elän — perinnäisissä väleissä, joista heidän ei johdu koskaan mieleen loukkaantua yhtä vähän kuin minun johtuu mieleen käyttää niitä väärin. Sellaisia välejä ette voi luoda; niiden täytyy kasvaa ja mennä perintönä isästä poikaan. Nuo uudet miehet, jotka saavat maan haltuunsa, eivät koskaan kykene niitä aikaansaamaan. He tuovat mukanaan sen eristäytymisen, mikä on kaupunkilaiselämän tuote. He eivät tiedä muista yhdyssiteistä kuin palkasta; naapuriväen ja naapurisovun käsitettä eivät ymmärrä. Ja tästä johtuu mieleeni kummallinen seikka. Ihmiset lähtevät kaupunkiin seurustelua hakemaan; mutta olen aina havainnut, ettei ole oikeata seurustelua muualla kuin maalla. Saattaa olla, että olemme siellä typeriä, mutta olemme jäseniä järjestelmässä, jossa on koottuna sukupolvien viisaus. Emme kohtaa toisiamme salongeissa vaan metsästysmailla, kreivikunnan tuomioistuimessa, vuokraajain-päivällisillä tai maamiesseuroissa. Yksityiset ja julkiset toimemme ovat eroamattomassa yhteydessä keskenään. Meidän toimemme ei vaadi kilpailua, ja sen velvollisuuksien jokapäiväinen suorittaminen tuntuu meistä olevan jonkunmoista kansallista palvelusta. Sellaista asiaintilaa minä ymmärrän ja ihailen, niinkuin esi-isäni ymmärsivät ja ihailivat sitä ennen minua. Ja siksipä olen tory, en joidenkuiden mielipiteitteni vuoksi, vaan sentähden, että se on koko minun luonteessani. Taistelin torylaisuuden puolesta niinkauan kuin se jotakin merkitsi; nyt, kun se ei enää merkitse mitään, en tosin enää taistele sen puolesta; mutta yhä en voi olla muuta kuin tory. Se Englanti, mikä on, kestää kyllä minun aikana; se Englanti, mikä tulee, ei ole minulle mielenkiintoinen, ja onpa varsin hyvä, ettei minulla ole mitään tekemistä sen hallitsemisen kanssa. »En tiedä riittääkö tämä vastaus sen kysymyksen selvittämiseen, johon minut vaadittiin vastaamaan; mutta se on paras minkä voin antaa, ja luulen että sen pitäisi riittämän. Kuvailen aina sanovani jumalalle, jos hän vaatii minut tilintekoon omasta itsestäni: 'Tässä olen, sellaisena joksi minut teit. Voit minut ottaa tai jättää. Jos minun olisi elettävä toistamiseen, eläisin aivan samalla tavoin. Ja jos vaadit minua elämään toisin, niin sinun on luotava minut toisenlaiseksi.' »Olen taistellut menetetyn asian puolesta, ja olen pahoillani siitä että se on menetetty. Mutta sydämeni ei siitä murru. Voin vielä jäljellä olevat päiväni elää sitä elämää, jota pidän kunniassa ja josta iloitsen. Ja vallan tyytyväisenä jätän kansakunnan Remenhamin käsiin; odottaahan hän, kuten huomaan, kärsimättömästi suunvuoroaan vastatakseen minun kerettiläisyyksiini.» ALFRED REMENHAM, Liberaali. Remenham olikin hermostuneesti väännellyt itseään tuolissaan, ikäänkuin hänen olisi vaikea pysyä paikallaan; ja olisinpa säälistäkin katsonut velvollisuudekseni antaa hänelle lähimmän puheenvuoron, vaikken olisikaan jo ennakolta päättänyt niin tehdä. Hän nousi reippaasti, ja oli mahdotonta olla huomaamatta heti hänen ja Cantilupen välistä vastakohtaa. Hänen joustava, suora vartalonsa, hänen luja leukansa, hänen rehevät eleensä, hänen kirkkaasti helkkyvä äänensä ilmaisivat erinomaisen selvästi sitä älyn ja tarmon voimaa, jota hänessä oli enemmän kuin kenessäkään, jonka olen tavannut. Hän alotti epäröimättä, ja koko hänen puheessaan ilmeni sitä harjoitettua ja helposti sujuvaa kaunopuheisuutta, jonka mestareja hän oli. »Olen varma siitä», hän sanoi, »että minua uskotaan, kun juhlallisesti vakuutan, ettei mikään olisi minulle ikävämpää kuin se ajatus (jos minun täytyisi se omaksua), että niistä liberaalisista toimenpiteistä, joista uskon kansamme onnen ja tosimenestyksen riippuvan, seuriona johtuu äsken istuutuneen ystävämme kaltaisten miesten luopuminen julkisesta elämästä. Tarvitsemme maamme kaikkia älyllisiä ja siveellisiä voimia, ja niiden joukossa vakaumukseni mukaan vanha maalaisaatelismieskanta ei suinkaan ole vähäarvoisimpia ja vähimmin hedelmällisiä. Pahoittelen loordi Cantilupen poistumista valtiolliselta kilpatanterelta niin hyvin yleisistä kuin persoonallisistakin syistä; ja mielipahaani vain lieventää — ei suinkaan poista — se, että näen, kuinka hyvin, kuinka arvokkaasti ja kuinka onnellisesti hän käyttää rehellisesti ansaittua joutoaikaansa. Mutta ilokseni tiedän, että meillä yhä vielä on, ja uskon että meillä edelleenkin on oleva kansakunnan suuressa neuvostossa miehiä, jotka edustavat hänen etevää tyyppiään ja perintäkehitystään, yhtenä ja sangen tärkeänä valtion suuren koneiston vipusimena ja hillikkeenä. »Vaan kun hän sille etevälle yhteiskuntaluokalle, jonka jäsen hän on, vaatii — tai kenties minun tulisi mieluummin sanoa toivoo — todellista ja pysyväistä ylivoimaa valtiossa, niin siinä minun täytyy, sen myönnän, hänestä erota. Enkä edes voi hyväksyä hänen esittämäänsä teoriaa määrätystä ja pysyväisestä etupiirien edustuksesta. On kyllä totta, että yhteiskunta Korkeimman Olennon salaperäisestä sallimuksesta on ihmeellisesti kokoonpantu mitä erilaisimmista aineksista ja luokista, jotka vastaavat ihmiselämän eri tarpeita ja pyrintöjä. Ja onhan vanha teoria, suurten nimien tukema — Platonin, kunnioitetun mestarini, ja Aristoteleen, valtiotieteen perustajan —, että valtiomiehen tehtävänä on järjestää noita muuten eripuraisia aineksia niin, että ne valtioruumiissa yhtyvät täydelliseen ja muuttumattomaan sopusointuun. Tämän katsomustavan mukaan yhteiskunnan mahtavat urut ovat niin laaditut, että niistä voi soida vain yksi, yksinkertainen akordi; ja lainlaatijain asiana on vain virittää koneistoa niin, että se akordi soi siitä puhtaana. Jos Platon olisi voinut toteuttaa teoriansa, olisi hänen suuri, yhteinen akordinsa, tuottajain, taistelijain ja ajattelijain kolmisointu, yhä soinut yksitoikkoisesti läpi aikakausien kaikkialla missä ihmisiä olisi kokoontunut yhdyselämään. Epäilemättä hänen ajattelemansa sopusointu oli kaunis. Mutta niissä epäsoinnuissa, jotka hän olisi tahtonut vaientaa, vaan jotka yhä enenevällä voimalla jyrisevät ja ryskävät hänen päiviltään meidän aikoihimme asti, kautta aikojen kaikuvan holvin, niissä ilmenee mielestäni mahtavampi sopusointu kuin mikään, minkä hänkään kykeni kuvaelemaan, ja mutkikkaassa jaksossaan ne kutovat maailmansymfonian peruskaavan, symfonian, joka on niin ylevä, että karkeammat aistimme vain osittain kykenevät sitä havaitsemaan ja vain kuolemattomien henkien puhdas intelligenssi riemumielin sen tajuaa. Onkin perusvikana kaikissa mielikuvituksellisissa valtio-opeissa — ja vielä paljoa enemmän sellaisissa, jotka ikuistavat nykyistä todellisuutta kivettymäksi sitä edes ihantelematta — että vaikka ne olisivatkin täydellisiä, niiden täydellisyys soveltuu vain yhteen ainoaan oloehtojen järjestelmään: jos ne voisivat ikuistuttaa itsensä, ne ikuistuttaisivat myös nuo oloehdot, joiden olisi tullut olla vain lyhyitä ja ohimeneviä sukumme historian vaiheita. Jos Platonin olisi ollut mahdollista perustaa pitkin koko asuttua maapalloa filosofisten kaupunkiensa kultainen sarja, niin hän olisi iäksi takonut maailmaan kiinni orjuuden ja kastilaitoksen, sinetillä sulkenut ne lähteet, joista tiede ja keksintä kumpuavat, ja kytkenyt ikuiseen hervottomuuteen sen mahtavan valtakuntahengen, mikä yksin on kyennyt järjestämään yhteistä yleishyödyllistä päämäärää varten tämän kasvavan olion, ihmiskunnan, uppiniskaiset ja kapinoitsevat jäsenet. Ja jos Platonin kaltaisen miehen mielikuvitus toteutettuna olisi näin kuolettanut edistyksen idut, mitä meidän tulee sanoa, kun meidän itsemme vertaiset miehet tyrkyttävät luonnon hedelmällisyydelle omien epätäydellisten mittakaavojensa rajoituksia ja sääntöjä? Meidän olisi parempi antautua nöyrästi luonnon johdettaviksi ja niin sovelluttaa laitoksemme, että ne niin vähän kuin mahdollista ehkäisevät niitä liikkeitä ja voimia, jotka ovat niissä vaikuttamassa. Sillä olemmehan nykyään oppineet tietämään, että korkeampi kohoaa matalammasta taistelun avulla, ja näyttääpä siltä, kuin ei luontokaan ohjaisi vaan pysyisi vain katselijana, sen maailman kohotessa tuskallisin ponnistuksin kaaoksesta. Emme näe sen sekaantuvan äkillisin innonpuuskin asioiden menoon seisottaakseen määrähetkellä luomisen käymisprosessia, emme näe sen kurottavan kättänsä, kun se näkee jäälinnun välkkyvät värit tai ruusun loisteen, käskeäksensä sen kehityskulun pysähtyä, mikä tahtoisi ne hävittää; emme näe sen noiden alempain muotojen täydellisyyden vuoksi uhraavan ihmisen jalompaa epätäydellisyyttä — ihmisen, tai niiden olioiden, jotka kenties ovat odottamassa ihmisen takana (tai hänen yläpuolellaan). Luonto katsoo aina päämäärää kohti; ja niin tulisi meidänkin valtiollisessa toiminnassamme tehdä, pyrkien laitoksillamme saattamaan ilmi niitä voimia, joidenka kanssa olemme tekemisissä, emmekä niitä rajoittamaan. Meidän valtiojärjestyksemme tulisi kasvaa yhteiskunnan elävän kudoksen päälle niinkuin nahka. Sillä keitä me olemme, sanoaksemme toiselle miehelle: »mene kyntämään», toiselle: »pidä kauppapuotia», kolmannelle: »johda valtiota», sanoaksemme liikemiehelle: »niin tai niin suuri valta sinulla on oleva», ja maanviljelijälle: »niin tai niin suuri sinulla?» Ei! Sanokaamme mieluummin jokaiselle: »hanki itsellesi se paikka, minkä voit, käytä sitä vaikutusvaltaa, jota kykenet saavuttamaan». Meidän valtiojärjestyksemme ilmaiskoon yhteiskunnassamme vaikuttavien voimien painosuhteet; niiden muuttuessa muuttukoon niiden kanssa myös vallanjako! Tämä on liberalismin uskontunnustus; sitä tukee itse luonto, sen on vahvistanut, tahtoisin nöyrästi kunnioittaen sanoa, itse Kaikkivaltias Luoja, ihmeellisen luomakuntansa järjestyksessä. »Mutta tämä usko ei tasoita eikä hävitä. Ei kukaan, ei edes itse Cantilupe, voi pitää vanhaa kruunuamme, perinnöllistä aatelistoamme suuremmassa kunniassa kuin minä. Ne tulevat, niin kauan kuin ne sitä ansaitsevat — ja toivon niiden kauan sitä ansaitsevan — säilyttämään arvokkaan sijansa kansan sydämissä ja tunteissa. Tahtoisin vain niiden rinnalla hankkia sijaa kaikille aineksille ja etupiireille, jotka saattavat syntyä yhteiskunnallisten voimain toiminnan luonnollisessa kulussa. Mutta ne tulevat olemaan aivan liian mutkikkaasti toisiinsa kutoutuneita, niiden suhteellinen paino ja tärkeys muuttuvat liian nopeasti, jotta ihmisäly voisi yrittää jollakin keinotekoisella suunnittelulla saattaa tasapainoon ja sovittaa niiden vastakkaisia vaatimuksia. Avattakoon jokaiselle — järjellisten rajojen sisäpuolella — sama tie valtiolliseen vaikutusvaltaan, ja saakoon jokainen, kykynsä ja halunsa mukaan, toisiin yhtyneenä tai yksikseen, käyttää niitä mahdollisuuksia, joita niin auliisti heille suodaan. Tämä on sen politiikan perussävel, jota olen johdonmukaisesti noudattanut siitä asti kun ensin ryhdyin julkiseen elämään ja jota olen valmis noudattamaan loppuun asti, vaikkapa loppuna olisikin se yleinen äänioikeus, joka edellistä puhujaa niin pelottaa. Hän sanoo sen olevan kevytmielistä luovutuspolitiikkaa. Mutta kelle asiat luovutetaan? Kansalle! Kysytään, luotammeko kansaan? Minä luotan; hän ei! Rohkenen olla sitä mieltä, että siinä on varsinainen erotus välillämme. »Niin, en häpeä sitä tunnustaa, minä luotan kansaan. Mihin muuhun voisin luottaa, jollen voisi luottaa siihen? Mitä kansa on muuta, kuin sitä muodostavain kansalaisten lahjojen, kykyjen, hyveiden yhtynyt kokonaisuus? Näiden lahjojen hyödyllinen käyttäminen, näiden kykyjen esille manaaminen, liikkuma-alan ja toimintatilaisuuden tarjoominen näille hyveille, sehän on ja sen täytyy olla jokaisen suuren ja jalon politiikan päämäärä ja tarkoitusperä; ja tätä tarkoitusperää olen koettanut palvella voimieni takaa, toivoakseni en maltittomasti enkä kärsimättömästi, vaan järjellisen ja varman uskon hengessä. »Sellainen on minun käsitykseni liberalismista. Mutta jos liberalismilla on tehtävänsä kotimaassa, niin sen periaatteet ovat yhtä tärkeät kansainvälisten suhteiden alalla. En aio nyt laskea ulkopolitiikan myrskyiselle merelle. Yhtä kohtaa tahdon kuitenkin kosketella, koska edellinen puhuja on sen maininnut, ja se on ulkomaankauppamme. Ei millään inhimillisen toiminnan alalla — sen rohkenen sanoa — kaikkivaltiaan Luojan tarkoitukset ole selvempiä kuin juuri tällä, työn tuotteiden vaihdon alalla. Jokaiselle asutun maapallon osalle on suotu omat erikoiset lahjat ihmiskunnan hyödyksi ja iloksi; jokaiselle kansakunnalle oma erikoinen kyky, omat sille soveltuvat mahdollisuudet. Yhtä hyvin kuin maailma on luotu työtä varten, se myös on luotu tuotteiden vaihtoa varten. Poikki valtameren, jonka yli ihmistaito kukistamattomalla sitkeydellään on saanut aikaan siltoja, uuden maailman viljavarat tyhjentymättömässä hedelmällisyydessään kutsuvat vanhan maailman rautaa ja terästä, kojeita ja koneita. Austraalian rajattomien tasankojen lammaslaumakuninkaat, Intian maanraataja, Georgian ja Carolinan, Anneksi nykyään vapaa neekeri ruokkivat Manchesterin ja Bradfordin tehtaita ja kangaspuita ja saavat niiltä ravintonsa. Pall-Mall hankkii itselleen iloa Ranskan ja Espanjan viinitarhain tuotteista, ja italialainen talonpoika käy puettuna Leicesterin kankurin kutomiin kankaisiin. Kultainen ketju tekee kierroksensa, hopeaämpärit kohoavat ja laskeutuvat, täyttyessään ja ylitsevuotaessaan toinen laskee toiseen sitä virtaa, joka pulppuaa luonnon runsaudensarvesta. Sellainen on se laki, minkä maailman kohtaloita hallitseva Valta on säätänyt; eivätkä ihmisten kaikki sekaantumiset Hänen hyviin tarkoituksiinsa pysty kokonaan ehkäisemään niiden onnekasta vaikutusta eivätkä tekemään sitä tyhjäksi. Kuitenkin ovat sokea voitonhimo ja kansalliskiihkon typerät käsitykset, niin paljon kuin se on ollut niille mahdollista, sotkeneet suuren koneiston pyöriä ja hampaita, häirinneet sen työtä ja supistaneet sen tuloksia. Ja jos tällä suurella kansakunnalla on oikeus jostakin ylpeillä, niin siitä, että se se on ensinnä hävittänyt nurinpuolisen keksintäkyvyn rakentamat raja-aidat ja sulut ja päästänyt vihantien vainioittensa jokaiseen ojaan kaupan kirkkaan ja hedelmöittävän virran. »Totisesti, sillä on ollut palkintonsa! Tutkikaa aikakirjoja: turhaan niistä etsitte niin ääretöntä, niin yhtämittaista, niin kasvavaa menestystä, kuin se on, millä tämä maa on ollut siunattu historiansa viimeisellä vuosisadanpuoliskolla. Edellinen puhuja kyllä myönsi, että on tapahtunut tällainen rikkautemme kasvaminen. Mutta hän valitti, ettemme olleet ottaneet ollenkaan lukuun niitä muutoksia, joita uusi järjestys saapi aikaan kansamme luonteessa ja elämäntavoissa. Se on totta, ja maltiton olisi se mies, joka uskaltaisi ennustaa ja määrätä tämän politiikan kaukaisempia tuloksia, — tai koettaisi peljästyneenä välttää vapauden seurauksia, sentähden ettei hän voi ennakolta tietää niiden laatua. Kellähän meistä olisi rohkeutta — jos olisikin valtaa — säätää kansalle kaikeksi iäksi sen taloudellisen elämän muoto, sen luonteen laatu, sen toiminnan suunta? Luonnon kohdussa lepäävät mahdollisuudet ovat suuremmat kuin me voimme arvioida; voimme ainoastaan helpottaa niiden syntymistä, meidän ei ole sallittu määrätä niiden anatomista laatua. Nykyisyyden vammat vaativat nykyisyyden parannuskeinoja; mutta kukaan ei voi ennakolta määrätä tehokkaita keinoja tulevaisuuden tarpeiden varalle. Ja sillävälin, mitä syytä on pelkoon? Tunnustan, etten näe yhtäkään. Vapauden politiikan ovat, sen väitän, oikeaksi todistaneet sen tulokset. Ja niin varmasti luotan tähän, että uskon sen ajan jo lähestyvän, jolloin muut kansat kavahtavat vihdoin näkemään omat tosi-tarpeensa ja ryhtyvät jäljentämään meidän taloudellista lainsäädäntöämme, yhtä hyvin omaksi edukseen kuin meidänkin eduksemme. Näen sen ajan lähenevän, jolloin maailman kansakunnat, luopuen valtiollisista vihoistaan, yhtyvät kaupan rauhalliseen kilpailuun, — ajan, jolloin nuo kansallisuuden raja-aidat, jotka ovat ihmissuvun lapsuusiän ilmiöitä, sulavat ja hajoavat tieteen ja taiteen päivänpaisteessa; jolloin tykkien jyrinän voittaa kangaspuiden pehmeämpi jyskintä, ja käsityöläisen etunahka ja talonpojan mekko tuottavat enemmän kunniaa kuin sotamiehen punaverka; jolloin kaupan yleismaailmalliset armeijat astuvat surman sotajoukkojen sijalle; jolloin ihmisen tietämättömyys, hulluus ja pahuus eivät enää erota sitä, minkä Jumala on liittänyt yhteen; jolloin yhden työ ja keksintö tulee kaikkien perinnöksi, ja maan kansat eivät enää törmää yhteen taistelutantereella vaan valitsemiensa edustajain välityksellä yhtyvät — kuten suurimman runoilijamme ihmenäyssä — 'Ihmiskunnan parlamenttiin, maailman liittoon.'» »Parliament of man, the Federation of the World». (A. Tennysonin »Locksley hall» nimisestä teoksesta). REUBEN MENDOZA, Vanhoillinen. Lausuttuaan näin loppusanansa Remenham istuutui. Hän oli puhunut, tapansa mukaan, ikäänkuin hänellä olisi kuulijakuntana julkinen kokous eikä pelkkä ystäväseura. Mutta ainakin hän oli saanut pallon vierimään. Useaan läsnäolijaan hänen puheensa ja esiintymistapansa täytyi, kuten hyvin tiesin, vaikuttaa tavattoman härsyttävästi, eikä tietysti kehenkään voimakkaammin kuin Mendozaan. Ollenkaan epäröimättä siis valitsin vanhoillisen johtajan esittämään meille vastakkaisen näkökohdan. Hän vastasi harkitusti, nostaen synkkää juutalaista päätään rinnaltaan ja hitaasti oikaisten pitkää vartaloansa suoraksi, ivallisen hymyn väreillessä hänen suupielissään. »Se, jolle ei» — näin hän alotti — »ole suotu etuoikeutta välittömästi tutustua Jumalallisen Olennon tuumiin, on tietenkin epäedullisessa asemassa, kun hänen on esiinnyttävä niin armotetun miehen jälkeen, kuin etevä ystäväni on. Tähän epäedulliseen asemaan minun on kuitenkin ollut pakko tottua pitkinä parlamenttitaistelujen vuosina. Minun on täytynyt tyytyä ryömimään, hänen liidellessään yläilmoissa, arvaamaan, hänen ennustaessaan profeettana. Mutta kaikella on hyvätkin puolensa. Kenties eräät asiat saattavat olla ilmoitetut lapsille ja imeväisille mutta kätketyt ylhäisemmiltä olioilta. Toukka arvattavasti huomaa maan rosoja ja epätasaisuuksia, jotka jäävät kotkan laajemmalta katseelta havaitsematta, ja ainakin toukalle ne ovat tärkeämmät kuin vuorijonot ja valtameret, joiden lähettyville se ei koskaan pääse. Tältä matalalta näkökannalta tuon esille muutaman huomautuksen, siten täydentääkseni, vieläpä kenties arvostellakseni sitä kaunopuheista esitystä, jonka olemme saaneet nautinnoksemme kuulla. »Ystäväni puheen perussävelenä oli vapaus. Ei ole sitä brittiläistä, jonka sydän ei sykkisi nopeammin, kun hän kuulee tämän sanan. Mutta kuunnellessani hänen innokasta puhettaan en voinut olla kummeksimatta, miksei hän tarjonnut meille vapauden ylevää ja kallista lahjaa vielä runsaammassa määrin, vielä auliimmasti. Tosin hän on tehnyt paljon niiden raja-aitojen poistamiseksi, mitkä erottivat kansaa kansasta, ihmistä ihmisestä. Mutta kuinka paljon jääkään vielä tehtäväksi, ennenkuin meidän voidaan todenmukaisesti sanoa asettautuneen luonnon tasolle! Ajatelkaammepa vain esimerkiksi poliisia! Onko ystävämme koskaan kohdistanut huomionsa kaikkeen siihen, mitä poliisimiehen juhlallinen hahmo merkitsee, kaikkeen siihen sekaantumiseen hyväntahtoisen Luojan tarkoitusperiin, minkä symbolina hän on? Hänen avullaan heikot hallitsevat voimakkaita, harvalukuiset enemmistöä, älykkäät typeriä. Hänen avullaan sellaisia ihmisiä jääpi eloon, jotka olemassaolon taistelun olisi pitänyt hävittää. Hän asettaa kelpaamattomat kelvollisten sijalle. Hän hämmentää maailmantalouden. Hänen suojassaan itävät ja rehottavat kaikki epäsikiöt ja lois-olijat. Avioliitto riippuu hänen helmoissaan, omaisuudella on hoiva hänen sylissään. Ja missä on vapaus niiden rehottaessa? Luonnon lain me kaikki tunnemme: 'vanhan hyvän säännön, että se ottakoon, jolla on voima, ja se pitäköön, joka voi.' [»The good old rule, the ancient pian that he should take, who has the power, and he should keep who can.»] Mutta tämän lain me olemme omaisuuden taikavoimalla syrjäyttäneet. Olemme miehittäneet tiili- ja kivimuurimme näkymättömillä vartijoilla. Olemme sulloneet kukkaistarhojemme ja puistojemme aidat täyteen pelottavia naamoja ja aseita. [Miltonin »Paradise lost» runoelman lopussa kerrotaan, että paratiisista kartoitetut ensimäiset ihmiset luodessaan viimeisen kerran katseensa takaisin menetettyyn onnelaan näkivät: — — — »The gate with dreadfull faces thronged and fiery arms» (portti sullottu täyteen pelottavia naamoja ja tulisia aseita).] Ikkunaimme lasiruudut olemme tehneet läpäisemättömämmiksi kuin timantti. Pikkulapsillemmekin olemme antaneet jättiläisten voimat. Rintalapset tyrttyvät liiasta ravinnosta, ja voimakkaat miehet nääntyvät nälkään; jo äidin kohdussa oleva sikiö kurottaa kuvattomia kätösiään anastaaksensa ruhtinaskunnan. Tämäkö on vapautta? Tämäkö on luontoa? Ei! Se on Merlinin vankila. [Alkuaan kelttiläisen tarun mukaan Viviana niminen haltijatar on, koettaessaan taikatemppua, jonka tietäjä Meriin oli hänelle ilmaissut, lumonnut tämän iäksi liikkumattomaksi ja hervottomaksi, ja hänen ympärilleen on kasvanut tiheä orapihlajapensaikko.] Se on kauheata, mutta se on yhä olemassa. Eikö ystävällämme siis ole voimaa lumousta hävittääkseen? Vai voiko olla niin, että häneltä puuttuu tahto? »Edelleen, voiko meitä sanoa vapaiksi, voiko meidän sanoa olevan sopusoinnussa luonnon kanssa, niin kauan kuin siedämme avioliiton siteitä? Niin kauan kuin pidämme kahleissa vaiston vaatimaa onnellista sekayhtymistä ja alistamme harhailevan mielikuvituksemme yhden vaihtumattoman vaimon hallittavaksi? Tässä tosin — sen myönnän suoraan — luonto kyllä hankkii kostonsa: kukoistaahan todellinen moniavioisuus lakiemme omien siipienkin suojassa. Mutta laki on sentään olemassa; se on loimena ja omaisuus on kuteena, ja niistä me kudomme perhettä, tuota Nessoksen paitaa, johon olemme kietoneet ihmiskunnan jättiläisvoimat. Ja niin kauan kuin se paita on tiheästi takeltuneena jokaiseen ruumiinjäseneen, paljonko merkitsee jos repäisemme sieltä täältä irti jokusen napin tai nauhanpätkän? Suurelta esitaistelijalta vaaditaan sankarillisempaa työtä, jos hän todella aikoo seurata hallitsijatartaan loppuun asti. Hän pudistaa päätään. Mitä? Palveleeko hän sittenkin tuota hallitsijatartaan vain puolella sydämellä? Vai onko mahdollista, että hän alkaa aavistaa, että jumalattaren naamarin takana on pedon hampaat ja kynnet? Mutta jollei luonto olekaan mikään jumalatar, niin kuinka voimme hyväksyä sen takaajaksi vapauden puolesta? Ja jos otetaan vapaus sinänsä, ilman muuta tukea, niin kuinka sen voi erottaa anarkiasta? Millä muulla keinoin kuin sekoittamalla siihen sopivan määrän pakkoa? Ja jos tämä myönnetään, niin eikö meidän ole silloin astuttava alas profetian vuorenhuipulta valtiollisten sovittelujen ikäville alangoille?» Tähän asti Mendoza oli pysynyt siinä harkitun ivallisessa sävyssä, joka, kuten muistettaneen, oli niin omiansa saattamaan englantilaista kuulijakuntaa ymmälle ja niin suuressa määrin vieroitti kansan suosion hänestä. Mutta nyt hänen sävynsä muuttui. Hän tuli vakavammaksi ja — se minun täytynee valitettavasti lisätä — hänen puheensa tympäisevämmäksi kuin koskaan ennen minun kuullen, kun hän nyt esitti vanhoillista näkökantaa semmoisena, jommoiseksi hän sitä käsitti; tämän selonteon luulisin avomielisimmäksi minkä hän oli koskaan huuliltaan päästänyt. »Nuo kysymykset», hän sanoi, »minun täytyy jättää ystäväni Remenhamin itsekseen vastattaviksi. Taso on minulle liian korkea. En osaa liidellä teoreettisen ajattelemisen siivillä. Periaatteiden julistaminen ei minua huvita. Olen maan päällä, ja minun rajoitettuun näköpiiriini työntäytyvät erilliset tosiasiat niin oikullisen omalaatuisina, ettei yleistämiskykyni niihin pysty. Siinä kenties onkin syy, minkätähden olen liittynyt siihen puolueeseen, johon minulla on kunnia kuulua. Sillä tämä puolue se ymmärtääkseni näkee asiat sellaisina kuin ne ovat, sellaisina, tarkoitan, jommoisina ne esiintyvät pelkästään inhimilliselle näkökyvylle. Remenham on, kiireessään, sanonut meidät taantumuksen puolueeksi. Minä mieluummin sanoisin meidän olevan todellisuuden puolueen. Meidän katseemme eivät kohdistu ihmiskuntaan vaan englantilaisiin; eivät ihanteellisiin valtiojärjestyksiin vaan brittiläiseen valtiolaitokseen; eivät kansantaloustieteeseen vaan kauppaliikkeemme todelliseen kulkuun. Läpi tämän tosiasiain laajan metsän, tämän vanhan ja uuden muodostaman tiheikön, noiden vuosisatoja nähneiden tammien, rehevien pensaikkojen, kauniiden loiskasviköynnösten välitse me kuljemme varovaisesti ja epäluuloisesti, noudattaen vanhoja polkuja, pyrkien pitämään niitä avoinna, mutta raivaamatta kirveellä uusia teitä ennenkuin olemme selvillä päämäärästä, jonka saavuttamiseksi meitä vaaditaan uhraamaan mainioimmat puumme. Jyrkkiä muutoksia pidämme poikkeuksina ja sairaalloisuuden ilmiöinä. Mutta vaikkeivät meitä sido mitkään teoriat, käymme kuitenkin rohkeasti sellaisiinkin muutoksiin käsiksi, kun olemme varmasti vakuutetut niiden välttämättömyydestä, ja viemme ne perille. Niinpä, kun olimme tulleet varmuuteen siitä, että oli tullut se aika, jolloin syvät rivit olivat kutsuttavat kansakunnan neuvotteluihin osallisiksi, asetuimme uljaasti toimenpiteen puolelle, jonka — olen pahoillani siitä ettei Cantilupe tässä minuun yhdy — jonka en koskaan myönnä sotivan vanhoillisuuden paraita ja terveimpiä perintätapoja vastaan. »Mutta sellaiset toimenpiteet ovat poikkeuksellisia, ja toivomme niiden olevan lopullisia. Meitä ei huvita valtiojärjestyksen paikkaileminen. Tunnustamme hallituskoneiston pelkäksi keinoksi; valtiomies on se, jolla on kyky hallita. Meihin ei pysty se vapauden evankeliumi, joka on annettu vastustajillemme erikoisena ilmestyksenä; sen sijasta huomaamme Englannin nykyisessä tilassa olevan paljon, mikä mielestämme kaipaa valtion valvontaa ja ojennusta. Emme voi yhtyä siihen optimismiin, mikä elähdyttää Remenhamia ja hänen ystäviänsä todellisuuden uusien voimain suuntaan ja tuloksiin nähden. Kovemmin kuin kiertimien ja sukkulain surina kuuluu korviimme köyhien valitus. Rehottavien tavaravarastojen ja kauppapuotien takaa havaitsemme käsityöläisten hökkelit. Pitkin maanteitä näemme esi-isiensä kylistä kaupunkiin vaeltavien työläisten pitkän kulkueen; silmämme seuraavat heitä laitakaupungin kujiin ja hiostuttamisjärjestelmän uhrien pesiin; seuraamme heitä vaivaistaloon ja vankilaan; näemme heidän uppoavan syvyyden kuiluun, toisten rientäessä heidän jäljissään saadakseen heidän paikkansa ja sortuakseen samaan häviöön. Tämä kaikki silmiemme edessä emme katso velvollisuudeksemme istua kädet ristissä ja turvautua vapauden periaatteeseen. Me tunnemme, että kansakunnalla on oikeus vaatia meitä säilyttämään eheänä sen inhimillisyysperintöä, sen suuruuden ja rikkauden ainoata lähdettä; ja olemme valmiit käyttämään viisauttamme — oli se sitten suuri tai pieni — sensuuntaiseen lainlaadintaan, pelästymättä sitä että meitä syytetään sosialisteiksi. »Mutta huolehtiessamme näiden saarten tilasta emme ole unohtaneet, että meillä on yhdyssuhteita muunkin maailman kanssa. Tosin, jos voisimme yhtyä siihen katsomustapaan, jota Remenham niin kaunopuheisesti on esittänyt, niin se asia ei meille tuottaisi paljonkaan huolta. Hän näkee ikäänkuin ilmestyksessä, mitenkä kaupan hengetär tuopi maailmaan rauhan ja hyvän tahdon aikakauden. Hän näkee, mitenkä salaperäinen sallimuksen ohjaus saa voitonhimon ja kilpailun edistämään rakkauden ja rauhan voittoa. Mutta taaskin minun on mahdotonta seurata hänen rohkeata lentoaan. Minä kun en pääse havainnon piiriä ulommas, voin ainoastaan todeta, ettei historian pitkällisessä ja verisessä kulussa ole ollut mitään hedelmällisempää sodan synnyttäjää, kuin kauppakilpailu. Omissa aikakirjoissamme ilmenee tämä totuus joka ajankohdalla; enkä näe nykymaailman olosuhteissa mitään, mikä sen kantavuutta supistaisi. Meille on kerrottu, että kaikki kansat pian omaksuvat meidän talouspolitiikkamme. Miksi ne sen tekisivät, jollei se ole niiden eduksi? Me ryhdyimme siihen siksi, että luulimme sen olevan omaksi eduksemme; ja luovumme siitä, jos käsityksemme joskus muuttuu. Ja kun puhun 'edusta', toivon ettei minun luulla tarkoittavan taloudellista etua sanan ahtaassa merkityksessä. Kansalla on, ymmärtääkseni, samoin kuin yksilölläkin, persoonallisuus kannatettavanaan. Sen tulee asettaa päämääräkseen — ei rikkauden kasaamista millä hinnalla tahansa, — vaan kyvykkäisyyden kehittäminen ja voimassa pitäminen, mahtavuus, tarmo, monipuolisuus ja ennen kaikkea riippumattomuus. En ole kylliksi profeetta tohtiakseni vakuuttaa, että omaksumamme politiikka vastakin aina takaa meille sellaisen tuloksen. Mutta jollei se sitä tee, meidän on epäilemättä pakko muuttaa se. Enkä voi uskoa, että muut kansat, edes omat siirtomaamme, aina vain seuraavat meitä nykyisessä talouspolitiikassamme, jos sellainen menettely uhkaisi syöstä niiden kohoavan teollisuuden häviöön ja kohtuuttomasti supistaisi niiden taloudellisten voimain toimintapiiriä. En siis, se minun täytyy tunnustaa, voi innostunein ja toivehikkain mielin odottaa sitä kristallipalatsin-kaltaista tuhatvuotista valtakuntaa, jota Remenham niin kaunopuheisesti on kuvannut. Minun silmissäni kangastaa tulevaisuus täynnä sotia ja sodanuhkaa. Ja varsinkin näen tämän kansan, rikkautensa, mahtavuutensa, verrattoman menestyksensä vuoksi, olevan pilkkatauluna, johon kaikkien Europan kansojen kateus, viha, himo tähtäävät iskunsa. Näen noiden kansojen kääntävän katseensa kaikkialle, löytääkseen laskupaikan kasvavalle väestölleen, ja havaitsevan jokaisen asuttavan maailman kolkan ennakolta Englannin rodun valtaamaksi ja Englannin lipun varjostamaksi. Mutta tästä suurimmasta vaarastamme manaan esille parhaimman tulevaisuudentoivoni. Englanti on enempää kuin Englanti. Se on kasvanut nukkuessaan. Se on ojentanut halki jokaisen maanosan suunnattomat sikiönraajojansa, jotka odottavat vain sen sydämen sykähdystä, sen hengen liikahtamista kehittyäkseen oikeaan muotoonsa, ryhtyäkseen toimeensa yhden suuren valtaruumiin jäseninä. Hengitys alkaa käydä, niin uskon, veri alottaa kiertokulkuansa. En usko, että siirtomaamme ovat määrätyt karisemaan meistä pois kuin kypsät hedelmät; alusmaamme eivät joudu toisille herroille. Kansa herää ennemmin tai myöhemmin valtakunnalliseen tehtäväänsä. Merentakaisten englantilaisten sydämet alkavat sykkiä samaan ääneen kuin meidän. Ja se liitto, joka minulle kangastaa, ei ole ihmiskunnan liitto, vaan brittiläisen rodun maailmanliitto.» Hän vaikeni hetkiseksi, ja syntyneessä hiljaisuudessa havaitsimme syvenevän hämärän. Ensimäiset tähdet tulivat näkyviin, ja nuori kuu oli lännen äärissä. Alhaalta kuului varjosta suihkulähteen lorina, ja metsästä soi satakielen kutsuääni. Hetkessä ja paikassa oli kaiketi jotakin, joka vaikutti Mendozan mielialaan, sillä kun hän jälleen ryhtyi puhumaan, oli äänilaji toinen kuin ennen. »Sellaiset näöt», hän sanoi, »nousevat eteeni, jos sallin itseni unelmoida. Mutta kuka voi sanoa, onko se enempää kuin unta? Ilmassa on tänä iltana jotakin, joka pakottaa avomielisyyteen. Ja jos minun on lausuttava ilmi sisin ajatukseni, täytyy minun tunnustaa, että me, jotka näytämme kansakuntien asioita johtavan, suljumme tietämättömyyden virtaa myöten yhdessä niiden kanssa joita olemme ohjaavinamme. Meidän sallitaan, kuten lasten, kajota käsin ohjaksiin, mutta ajajana on näkymätön ja tuntematon haltija. Sen olemme luomia; sen tarkoitusperiä — ei omiamme — meidän riitamme, meidän ponnistuksemme, meidän ihanteemme edistävät. Kilpatantereella Remenhamin ja minun täytyy näytellä osiamme, taistella miehuullisesti ja olla valmiit kuolemaan, kun joukko kääntää peukalonsa alaspäin. [Roomalaisten gladiaattorinäytännöissä merkki, jolla katselijakunta määräsi että voitettu gladiaattori oli tapettava.] Mutta täällä, levähdyksen hetkenä, en ainakaan minä voi olla havaitsematta meitä erottavien riidanaiheiden takana piilevää yhdyssidettä: yhteistä kohtaloa. Me menemme, ja sijallemme tulee uusi sukupolvi, jolle meidän ihanteemme ovat yhdentekeviä, josta meidän tunnussanamme ovat tyhjät, riitamme käsittämättömät. 'Hi motus animorum atque haec certamina tanta pulveris exigui iactu compressa quiescent.' [Nämä mieltenkuohut ja nämä niin suuret taistelut lepäävät vähäisen mullan heiton lannistamina (Vergilius, Georgicon IV 86,87 [mehiläisten taisteluista, jotka saadaan taukoamaan heittämällä niitä mullalla]).] »Väittelymme hautaantuvat unohduksen tomuun. Jotakin olemme saaneet aikaan, vaan emme sitä, mitä tarkoitimme. Remenham saattaa kenties viedä minun unelmani eteenpäin, ja minä hänen; tai voipi käydä niinkin, ettei kumpikaan edistä ei omaa eikä toisen unelmaa. Sallimus, jonka aivoitukset hän niin sukkelasti arvaa, on minulle hämärä. Ja kenties siitä syystä minä voin tuntea enemmän myötätuntoisuutta häntä kohtaan, kuin minkä hän aina lienee halunnut suoda minulle. Oli miten oli, nyt ainakin on aselevon hetki. Aava kiistatanner on tyhjänä, äänetön katsomo häipyy yöhön. Kuun välkkeessä olijoita, jotka ovat jotakin enempää kuin me kuolevaiset, liikkuu lyhytaikaisten taistelujamme näyttämöllä. Ne ne seisovat takanamme ja iskevät ne iskut, joita itse olemme läimähyttävinämme. Kun meidät on laskettu maan tomuun, ne elähyttävät uusia taistelijoita; kun meidän nimemme ovat unohdetut, ne piirtävät katoavaisin kultakirjaimin kunnian kilpeen uusia nimiä. Miksi siis kiistelisimme ja kirkuisimme nytkin, tällä hämärän hetkellä? Sama taivas ympäröi meidät, samat tähdet loistavat yläpuolellamme. Mitä ovat minun mielipiteeni, mitä Remenhamin? Vaahtoa pinnalla! Virta vie kaikki samalla tavoin määrän päähän. Hetkiseksi yhtykäämme ja tuntekaamme sen äänetöntä, vastustamatonta voimaa; ja tällä hetkellä ojentakaamme poikki pöydän rauhan kättä.» Näin sanoen hän ojensi kätensä Remenhamille. Tässä liikkeessä oli jonkunmoista pateetillista vetoamista, jota toinen, vaikkei luullakseni oikein siitä pitänyt, tuskin saattoi kieltäytyä vastaanottamasta. Se oli teatraalista, se oli epäenglantilaista, mutta joka tapauksessa se tehosi. Ja koko välikohtaus, loppusanat ja verraton liike, antoi minulle sen tunteen, kuin olisi laskettu verho yhden historiamme vaihdekauden eteen. Mendoza oli tavallaan sulkenut Remenhamin, vielä enemmän kuin itsensä, pois siltä taistelukentältä, jolla tulevaisuuden kohtalot olivat ratkaistavat. Tämä tunne se sai minut, tosiaan vähän vasten taipumustani, valitsemaan seuraavaksi puhujaksi miehen, joka kaikista seuramme jäsenistä oli mielipiteiltään Remenhamin, luonteensävyltään Mendozan jyrkin vastakohta. Valitsin Allisonin, joka on kuuluisampi nyt kuin silloin, mutta joka jo siihen aikaan oli tunnettu molempien puolueitten säälimättömänä arvostelijana. Hän suostui sangen alttiisti; ja kun hän alkoi puhua, tuntui siltä kuin joku lumous olisi äkkiä särkynyt. Ehtoo ja tunti olivat unohtuneet; olimme uudestaan väittelyjen tomuisella tantereella. GEORGE ALLISON, Sosialisti. »Tuo kaikki on hyvin liikuttavaa», hän sanoi, »mutta Mendoza puristaa väärän henkilön kättä. Hän on paljoa lähempänä minua kuin Remenhamia, enkä ollenkaan pidä mahdottomana että saan hänet käännetyksi omaan oppiini. Sillä hän ainakin ymmärtää sen, että jokaisen yhteiskunnan luonne riippuu sen omistuslaista; vieläpä hänellä näyttää olevan aavistus siitä, että omistusoikeus, sellaisena kuin se meillä on, on kaukana, jos niin saan sanoa, ehdottomasta täydellisyydestä. Totta on, ettei hän osota mitään erikoista taipumusta sen muuttamiseen. Mutta sehän voi vielä tulla, ja toivonpa mielessäni saavani ennen kuolemaani nähdä torylais-sosialistisen puolueen. Remenhamin laita on toinen, ja pelkään ettei hänestä ole mihinkään. Hän elää luullakseni todella siinä uskossa, että omistuslaki on, samoin kuin Englannin valtiokirkko, jollakin ihmeellisellä tavoin sallimuksen säätämä, ja että hänellä, jos hän saa kaikki muut rajoitukset poistetuksi mutta säilyttää omistusoikeuden, on oleva edessään, kuten hän sanoo, luonnonmukainen yhteiskunta. Mutta, kuten Mendoza on huomauttanut, luonto on anarkiaa. Sivistys tietää rajoitusta, ja sitä tietää sosialismikin. Anarkia on liberalismin pyrkimysten päämäärä — jos liberalismia koskaan voisi taivuttaa loogillisuuteen. Näin ollen ei ainakaan anarkian linnunpelättimen tarvitse pelottaa ketään halukasta kääntymästä sosialismiin. Totta on, että on jäljellä toinen linnunpelätin, vallankumous; ja myönnän, että siinä pelättimessä on enemmän elämää. Sosialismi on vallankumouksellinen, mutta niin on liberalismikin, tai oli, niinkauan kuin se jotakin oli. Vallankumous ei tiedä samaa kuin väkivalta. Päin vastoin väkivalta on vallankumouksen keskenmeno. Olenko minä esimerkiksi minkään Marat'n tai Danton'in näköinen? Kysyn suoraan.» Hän ei tosiaankaan ollut sellaisen näköinen. Lyhyt, vanttera vartalo, suippoparta ja silmälasit tekivät että hän päin vastoin näytti omituiselta englantilaisen keskiluokkalaisen ja saksalaisen tiedemiehen sekoitukselta. Mutta kun hän jälleen alkoi puhua, oli äänilaji muuttunut vakavammaksi, ja hän puhui jonkunverran esitelmöitsijän tapaan. Hän levittelikin siihen aikaan oppiansa hyvin suuressa määrin esitelmillä. »Ei», sanoi hän, »sosialismi kyllä saattaa ärjyä; mutta ainakin Englannissa sen ärjyntä on lempeätä kuin kyyhkyspoikasen. Myönnän, että päämääränä on kumous; mutta tämä pannaan toimeen siirtojen avulla. Aiomme muuttaa yhteiskunnan melkein kenenkään tietämättä, työskennellä perustuksista ylöspäin, järkyttämättä kohtuuttomasti päällysrakennusta. Pelkällä taksoitusten ja verojen sovittelulla panemme toimeen omaisuuden uuden jaon; laajentamalla paikallisten järjestöjen vallan otamme teollisuuden yhteiskunnan haltuun. Mutta kaikessa tässä ei tarvitse olla mitään kolahdusta, ei mitään äkkijyrkkää käännettä. Päin vastoin on suunnitelmallemme tähdellistä, ettei saa tapahtua mitään sellaista. Olemme tiedemiehiä ja olemme selvillä siitä, että yhteiskunnan koko rakenne perustuu tottumukseen. Yhtä rintaa uuden järjestyksen kanssa täytyy siis sen uuden tottumuksen kasvaa, mikä on sen kannattava. Jos äkkipikaa koettaa saada aikaan organismin muutos, niin manaa vain esille taantumuksellisen vastaponnahduksen. Tämä on jokaisen vallankumouksen opetus, ja ainakin Englannin sosialistit ovat sen läksyn oppineet. Uskomme edelleen, että kapitalistinen yhteiskunta paraikaa omaa vauhtiaan kulkee sitä päämäärää kohti, jota me haluamme. Jokainen suurisuuntainen liiketoimen keskittäminen tietää juuri sen järjestämiskyvyn kehittymistä, jonka puutteessa sosialistinen valtio ei voisi syntyä eikä pysyä voimassa; samalla aikaa monopolin asettaminen kilpailun sijalle poistaa ainoan esteen, mikä on voinut hillitä pääoman kykyä hyötyä yhteisön kustannuksella, ja saattaa siten jokaisen kansalaisen tuntemaan arimmassa kohdassaan, kukkarossaan, kuinka välttämätön se julkinen kaitsemis- ja määräämisvalta on, jota hän muuten olisi taipuvainen vieromaan. Kapitalistinen yhteiskunta siis valmistelee omaa »eutanasiaansa» (kivutonta kuolemaansa); eikä meitä sosialisteja ole katsottava vanhan järjestyksen murhaajiksi, vaan kätilöiksi, jotka auttavat ilmoille sen lapsen, jota se kantaa kohdussaan. »Siitä lapsesta ei tule vapauden vaan säännöttelyn yhteiskunta. Tässä kohden emme erkane ainoastaan oppiperäisen liberalismin kannattajista vaan vieläpä siitä tavallisten »tervejärkisten» englantilaisten taajasta joukosta, joka on ylimalkaisesti ja vaistomaisesti epäluuloinen kaikkeen valtion väliintuloon nähden. Tämä epäluulo, se huomautettakoon, on tosiaankin anakronismi. Se on perintöä ajoilta, jolloin valtio oli niin hyvin kykyä kuin kansan luottamusta vailla, päiviltä, jolloin monarkkista tai ylimysvaltaista hallitusta häikäilemättä hoidettiin erikoisten luokkien tai henkilöiden eduksi. Mutta kansanvaltainen mullistus ja virastojärjestelmän käytäntöön otto ovat lakaisseet pois kaiken tuon, ja se ihanne, johon hallitukset tätä nykyä kaikissa sivistysmaissa pyrkivät, on asiaintuntijain hoitama, valppaan ja älykkään yleisen mielipiteen valvonnan alainen hallinto. Totta on, että paljon työtä on vielä jäljellä, ennenkuin se ihanne on saatu toteutetuksi. Eräissä maissa — varsinkin Yhdysvalloissa — asiantuntijain tarvetta tuskin vielä on älytty. Toisissa, kuten Saksassa, on kovin puutteellisesti pidetty huolta kansan valvontavallasta. Mutta pyrkimyksen suunta on selvä, ja Englannissa selvempi kuin missään muualla. Ainakin täällä voimme hyvin toivein odottaa niin hyvin viranomaisten toiminnan kuin niiden asiantuntemuksen jatkuvaa laajenemista, samalla kuin edustuskoneiston asianmukaisella kehittämisellä voimme suojella itseämme vastuuttoman virkavallan vaaralta. »Tehokkaan hallinnon yhteensovittaminen kansan valvontavallan kanssa on epäilemättä vaikea tehtävä, mutta olen varma siitä, että se on toteutettavissa. Tässä kenties ei taida olla oikea paikka esittää lempiaatettani, ammattiedusmiestä. Mutta minun sallittaneen kuitenkin sivumennen siihen viitata. Ammattiedusmiehellä tarkoitan sellaista, joka on tieteellisesti ja järjestelmällisesti kasvatettu manaamaan esille edustettavien todellisen mielipiteen ja valamaan sen käytännöllisten esitysten muotoon. Hänen tulee tutkia, mitä he todella kaipaavat, ei mitä he luulevat kaipaavansa, ja itse keksiä millä tavoin se voidaan saavuttaa. Sellaiset miehet eivät tarvitse tulla valituiksi; olenkin taipuvainen ajattelemaan, että kansanvaali-järjestelmän aika on mennyttä. Tähdellistä on, että heidän valikointinsa perustuu johonkin pätevyystodistukseen, kuten tutkintoon tai aikaisempaan viralliseen merkintään, ja että he pysyttelevät alituisessa kosketuksessa edustettaviensa kanssa. »Mutta en saa viipyä yksityiskohdissa. Päätarkoitukseni on osoittaa että, kun hallitus on asianymmärtävien virkamiesten käsissä ja asianymmärtävien edusmiesten valvonnan alainen, emme tarvitse olla peloissamme, vaikka valtion toimintapiiri laajennetaankin äärettömiin asti. »Tämä laajennus on tietenkin ensi sijassa tapahtuva taloudellisella alalla, sillä kunkin yhteiskunnan koko laatu perustuu, kuten tätä nykyä yleisesti tunnustetaan, sen taloudelliseen järjestykseen. Vallankumouksen täytyy, jos se tahdotaan syvälle meneväksi, alkaa teollisuuden järjestämisestä; mutta tästä ei seuraa että se siihen päättyy. On sosialistisen ihanteen parjaamista, kun sitä sanotaan materialistiseksi, kun sen väitetään olevan korkeammista pyrkimyksistä väliäpitämättömän vieläpä niille vihamielisen. Ensiksikin ei kukaan tajua tieteen arvoa selvemmin kuin tosi sosialisti. [Huomattava on, että »tiede» ei käsitepiiriltään tarkkaan vastaa engl. »science» sanaa; tällä näet etupäässä tarkoitetaan luonnontieteitä (ja niitä tieteenhaaroja, jotka noudattavat näiden menetelmiä).] Onhan sosiologia, johon hänen kantansa perustuu, tieteen haara; ja onpa hänen uskonsa peruskohtia, että ihmiskunnan edistys riippuu sen herruudesta luonnon yli, ja että tämän herruuden saavuttamiseksi tiede on sen ainoa ase. Edelleen on kerrassaan hullua, kun meitä syytetään piittaamattomuudesta siveellisyyteen nähden. Meidän mittakaavamme saattavat kenties olla toisia kuin porvarillisen yhteiskunnan; jos ne olisivat samat, niin se tietäisi niiden hylkäämistuomion, sillä uusi taloudellinen järjestys vaatii välttämättömästi uutta siveysoppia. Mutta jokainen olojärjestys kaipaa oman luontonsa mukaisia elämänohjeita ja luopi ne, eikä sosialistinen järjestys tule tästä säännöstä poikkeamaan. Meidän kantamme siihen asiaan nähden on yksinkertaisesti se, ettei meidän ole tarvis huolehtia siveysopista, koska se kyllä tulee itsestään taloudellisen kumouksen jäljissä. Sillä, sen mukaan mitenkä me historiaa luemme, taloudellinen tekijä määrää kaikki muut. »Der Mensch ist was er isst» (»ihminen on sitä, mitä hän syö»), niinkuin saksalainen hoki; ja siveellisyys, taide, uskonto, kaikki niin sanotut aatteelliset pyrkimykset, ovat kuin ovatkin leivän ja lihan muunnosmuotoja. Ne tulevat itsestään, jos ne ovat tarpeelliset; ja sosialistisessa yhteiskunnassa niiden asema ei tule olemaan huonompi vaan parempi kuin nykyisen kilpailujärjestelmän vallitessa. Sillä tässä kohden tulee taaskin asiantuntijajärjestelmä vaikuttamaan. On oleva valtion asiana — jos se päättää, että sellaisia pyrkimyksiä on edistettävä — keksiä koneisto, jonka avulla voidaan valikoida ja kasvattaa nerokkaita miehiä, sen mukaan kuin kysyntä vaatii, ja osoittaa heille kullekin oma sopiva toimintapiirinsä ynnä riittävä palkka. Tämä menettely soveltuu mielestäni yhtä hyvin uskonnon palvelijoihin kuin eri taidelajien harjoittajiin. Enkä tahtoisi ehdottaa, että sosialistinen yhdyskunta ottaa mitään erityistä uskontomuotoa valtiouskonnoksi, koska huomaan, ettei meidän ole mahdollista ratkaista mikä niistä on totuuden mukainen, tai perustuuko niistä yksikään totuuteen. Minä osoittaisin jokikiselle suosiota — tietysti tarpeellisia rajoituksia noudattaen — siinä toivossa, että ajan kuluessa se uskonto, joka on uusiin olosuhteisiin soveliain, luonnollisen valinnan nojalla jää eloon muitten jälkeen. Mutta siihen mennessä uuden järjestyksen paremmuus vanhaan verraten käy selvästi näkyviin. Emme enää tarvitse kuulla neroista, jotka nääntyvät nälkään ullakkokamareissa, huonopalkkaisista tai liian suuripalkkaisista papeista, erioikeuksilla varustetuista ja erioikeudettomista lahkoista. Kaikki on oleva järjestettyä, säännöllistä ja turvallista, niinkuin sivistysvaltiossa olla pitää. Ja ensi kerran historian kulussa yhteiskunta on oleva sellaisessa asemassa, että se voi saada mahdollisimman paljon hyvää noista oudoista ja säännöttömistä inhimillisen toiminnan piireistä, joiden olo tähän asti on ollut niin häälyvä ja joiden saavutukset ovat olleet niin oikulliset ja epävarmat. Sosialistisessa valtiossa uskonto, kirjallisuus ja taide järjestetään, jos niin saan sanoa, lokeroihin, ja jos ne todella ovat normaalisia ja hyödyllisiä elintoimintoja, niin ne samoin kuin muut oi elintoiminnat — eivät voi muuta kuin hyötyä sellaisesta kohtelusta. »Näin olen ulkoviivoin arimoinut sosialistisen suunnitelman pääpiirteet, taloudellisen mullistuksen, joka pannaan toimeen asteettaisen ja rauhallisen siirron avulla ja joka päätyy kollektiiviseen järjestelmään, niin täydelliseen, että se itseensä sisällyttää kaikki tosiarvokkaat inhimilliset toimintapiirit. Mutta sitä innostusta, mikä meitä elähyttää (tai oikeastaan sen innostuksen perusteita) minun on kovin vaikea nostattaa muiden kuin sellaisten kuulijain mieleen, jotka vuosikausien tutkimuksilla ovat siihen valmistautuneet. Sillaikaa kuin kaikki muut valtiolliset puolueet hapuilevat pimeässä, nojautuen yksipuolisiin ja lopen kuluneisiin kaavalauseisiin, joita ne itsekin ovat lakanneet uskomasta, me yksin etenemme täydessä päivänvalossa, tietä, jonka kulkua silmämme voi selvästi seurata niin hyvin taakse- kuin eteenpäin, taivaanrannalla selvästi näkyvää päämäärää kohti. Historia ja analyysi (erittelevä ajatustyö) ovat meidän oppaamme, historia ensi kerran ymmärrettynä, analyysi ensi kerran tieteellisesti käytettynä. Toisin kuin kaikki menneiden aikojen kumousmiehet me emme perusta innostustamme omiin sisäisiin havaintoihimme tai ihanteisiimme, vaan varmasti todettuun maailman kulkuun. Olemme yhteistoiminnassa maailmankaikkeuden kanssa, ja siitä johtuu sekä uskalluksemme että kärsivällisyytemme. Meillä on varaa odottaa, koska tapahtumien virta itsestään vie meidät haluamaamme päämäärään. Soutamattammekin suljumme eteenpäin; tai jos hetkeksi emme pääse eteenpäin, niin se akanvirta, joka meitä pidättää, on vain paikallinen. Kaikkien poliitikkojen joukossa meillä yksin on uskoa; mutta meidän uskomme on rakennettu tieteen perustukselle, ja sentähden se pysyy iäti horjumatta.» ANGUS MAC CARTHY, Anarkisti. Tähän Allisonin puhe päättyi, ja melkein jo ennenkuin hän oli lopettanut oli MacCarthy, odottamatta minun kehotustani, hypähtänyt jaloilleen ja puhjennut intohimoiseen puheeseen. Silmät säihkyvinä, eleet kiihkeinä hän purki sisunsa, ja hänen iiriläisvoittoinen äänensävynsä erosi hauskasti edellisten puhujain sävystä. »Jumala antakoon minulle anteeksi», hän huudahti, »että koskaan olen sanonut itseni sosialistiksi, jos tuo on sosialismin merkitys! Mutta sitä se ei ole! Tahdon pelastaa sanan, tahdon palauttaa sille sen vanhan, jalomman merkityksen: sosialismi maailman unelma, pyhän graalin valonsäde yli soiden, Sarrasin salaperäinen kaupunki, Avalonin laakso! [Sarras ja Avalon, Arturin tarinassa esiintyviä paikkoja. Sarrasin kaupungista Joosef Arimatialainen on lähtenyt Englantiin, mukanaan pyhä graal; sinne graal ihmeellisellä tavalla joutuu takaisin; sieltä puhtain graalia etsivistä ritareista löytää sen, ja siellä hän tulee sen armonvaikutuksista osalliseksi ja saa kuninkaana hoitaa sitä, kunnes se nostetaan ylös taivaaseen. — Avalonin laaksoon (tai saareen) viedään salaperäisellä laivalla kuolinhaavansa saanut kuningas Artur, siellä parantuakseen; siten hän joutuu iäksi pois elävien ihmisten keskuudesta.] Sosialismi vapauden sielu, veljeyden yhdysside, tasavertaisuuden sinetti! Ken se tahtoisi julkein käsin panna Arielimme kiinni ja vangita hänet valtioon, tuohon vääryyden puuhun? Päivä ei ole kauempana yöstä, hyvä pahasta, kuin vallankumouksellinen sosialismi tuosta pulpetti- ja konttorituoli-sosialismista, vihollisesta joka on pukeutunut meidän asetakkiimme ja rehentelee meidän vaakunakilvellämme. Lähes vuosisadan ajan olemme taistelleet vapauden puolesta, — ja nyt he tahtoisivat tehdä meistä vanginvartijoita omien sielujemme kahlehtimiseksi. 1789, 1830, 1848 — ovatko ne vuosiluvut poltetut sydämiimme ainoastaan leimatakseen meidät kärsivällisiksi lampaiksi virkavallan laumassa? Ei! Ne ovat hengen symboleja; ja ne joita nämä tunnukset erottavat eri joukoksi, tämän maailman valtakunnan hylkäämät ja jumalan valtakunnan kansalaiset, ovat, niissä ne valtavatkin, eläviä liekkejä laitosten ja lakien hävittämiseksi ja säälin ja vihan ja rakkauden tulten sytyttämiseksi ihmisten sydämiin. Meidän kaupunkimme ei ole rakennettu konttorikirjoista eikä muurattu virkahuoneiden tomulla, eivät sitä luo eivätkä pidä koossa virastojen punalangat. Ei, sen tekee vapautettujen henkien pakoton vetovoima, sielun ikuisen ilon arimoiminen näkyvään muotoon!» Hän pysähtyi ja näytti koettavan taltuttaa itseänsä; sitten hän jatkoi tyynempään äänensävyyn: »Sosialismi on sama kuin anarkia. Tiedän minkä kauhun tämä sana herättää; mutta se on huonon omantunnon kauhua, sillä ainoastaan vääryyteen perustettu järjestys pelkää epäjärjestystä. Minkätähden pelkäätte omaisuutenne ja henkenne puolesta, te jotka pelkäätte anarkiaa? Sentähden että olette edellisen varastaneet ja jälkimäisen antaneet vääryyden palvelukseen; sentähden että olette laeillanne luoneet sen ihmisen, minkä sanotte rikolliseksi; sentähden että olette siittäneet nälän ja nälkä on siittänyt raivon. Tästä en teitä soimaa, enempää kuin itseänikään. Olette itse oman ylläpitämänne järjestelmän uhreja, ja hallitus se on teidän vihoiksenne yhtä paljon kuin minunkin, jos vain sen ymmärtäisitte. Sillä hallitus merkitsee pakkoa, poissulkeutumista, erilaistuttamista, eroa; anarkia sitä vastoin on vapautta, yhteyttä ja rakkautta. Hallitusvalta perustuu itsekkyyteen ja pelkoon, anarkia veljeyteen. Jaamme itsemme kansakuntiin, ja siitä syystä kannamme sotavarustuksen taakkaa; eristämme itsemme yksilöinä, ja siitä syystä vetoomme lakiemme suojaan. Jollen itse ottaisi mitä veljeni tarvitsee, ei minun tarvitsisi peljätä että hän ottaa sen minulta; jollen sulkisi hänen tarvettaan näkyvistäni, en pitäisi sitä vähemmän tärkeänä kuin omaani. Kaikki hallitusmiehet ovat muista eristettyjä henkilöitä. Ja siinä on syy, minkätähden he — halusivat tai eivät — ovat sortajia taikka, parhaassa tapauksessa, ehkäisijöitä. Eristettyinä kansan vaiston hengityksestä, joka on itse elämän hengitystä, he eivät voi tuntea oikein, eivätkä siis ajatellakaan oikein. Ja oli miten oli, kuinka he voisivat, parhaimmallakaan tahdolla, ymmärtää niitä moninaisia etuja ja pyrkimyksiä, joita heidän muka tulee hallita? Ihminen ei tunne muuta kuin sitä, mitä hän käytännöllisesti harjoittaa; ja kussakin työn haarassa ainoastaan ne pystyvät johtamaan, jotka itse ovat työn tekijät. Älyllisesti yhtä hyvin kuin moraalisesti hallitusvalta on aina vajaavarainen; eikä se, jota sanotaan eduskunnalliseksi hallitukseksi, ole hituistakaan parempi kuin mikä muu tahansa, sillä hallitsevat henkilöt ovat myötätuntoon ja tietämykseen nähden yhtä kaukana hallituista. Osottaapa kokemus, jos vain tahtoisimme sen myöntää, etteivät hallitsevat henkilöt minkään muun järjestelmän vallitessa ole pätemättömämmät ja turmeltuneemmat kuin juuri tämän hallitustavan aikana, jonka sanomme kansanvaltaiseksi. Eikö itse »poliitikko» sanakin ole kaikkialla soimaussana? Eikö hallitusvirasto kaikkialla tiedä yhtä kuin kyvyttömyys ja laiskuus? Kuinka kurja onkaan eduskunnan jäsenen asema, hänen kun on pakko antaa äänensä lukemattomissa asioissa, joiden alkeitakaan hän ei ymmärrä, ja antaa se puolueenjohtajain viittauksesta, jotka itse puolestaan ovat vaalikomiteajärjestelmän sokean ja aivottoman koneiston määräysvallan alaisia! Kansa on edusmiestensä orja, edusmiehet päällikköjensä ja päälliköt tiedottoman koneiston orjia! Ja tämä se on hallitustieteen viimeinen sana! Oi jumalallinen ihmishenki, minkälaisiin kahleihin oletkaan itsesi kietonut — ja sen sanot vapaudeksi ja taputtelet käsiäsi! »Ja sitten tulee mies ja sanoo: 'koska olette vapaat, niin sitokaa itsenne tiukemmin ja yhä tiukemmin omiin kahleihinne'. Eivätkö nämä kädet, jotka vetävät solmut kiinni, eivätkö ne ole omat kätenne? Miksi siis pelkäätte? Tuossa on jäsen vapaana; kiinnittäkää se joutuun! Päänne voi vielä kääntyä; tulkaa, puristakaa se ruuvipihtiin! Nyt olette kiinni! Nyt ette voi liikahtaa! Kuinka kaunista, kuinka säädyllistä, kuinka turvallista! Ja se, ja se on muka sosialismia! Ja sitä aikaansaadakseen Ranska avasi sulut, jotka huuhtoivat maan verivirroilla! Mitä? Olemme katkaisseet rautaiset kahleet — sitoaksemme itsemme kanslialankaan! Olemme riistäneet Napoleonilta kruunun, kruunataksemme... kruunataksemme...» Hän katsahti Allisoniin ja äkkiä hillitsi itsensä. Sitte hän alotti uudestaan, tavoittaen selittävää sävyä: »Siitä päästäksemme on vain yksi tie avoinna: vapaan yhteistoiminnan laajentaminen jokaiselle toimialalle, niillekin, joita tätä nykyä valtio hoitaa. Sanotte, että tämä on mahdotonta. Mutta miksi? Noudatattehan jo nytkin tätä menettelytapaa kaikessa, mikä on teille kallisarvoisinta. Nykyisessä yhteiskunnassa ihmisten toiminta on vapain taiteen, tieteen ja huvittelun alalla. Ja kaikki nämä harrastukset saavat, en tahdo sanoa järjestysmuotoansa, vaan ilmaisunsa vapaaehtoisissa yhtymissä, klubeissa, akatemioissa, seuroissa, sanokaa niitä miksi vain tahdotte. Lontoon Royal Society ja British association club ovat oikean järjestäymistavan tyypillisiä esimerkkejä; [»Royal Society», täydellisemmin »Royal Society of London for improving natural Knowledge», Englannin vanhin ja tärkein tiedeakatemia; »British Association for the advancement of science» on toinen tärkeä tieteellinen seura, sekin pääasiallisesti luonnontieteellinen.] ja tämä tapa tulisi, niin, se täytyy toteuttaa koko yhteiskuntarakennuksessa. Jokaista ammatin- ja liikkeenhaaraa varten tulisi olla vapaaehtoisesti muodostunut järjestö, jonka jäseninä olisivat kaikki ne, jotka haluavat siihen toiminnan haaraan antautua; näiden olisi valittava ja erotettava omat virkailijansa, määrättävä oma liikesuuntansa, ja niiden tulisi vapaan sovittelun nojalla olla yhteistoiminnassa muiden samankaltaisten järjestöjen kanssa. Sellaisten yhtymien monisäikeinen kudos, jossa olisi järjestystä kaikkialla vaan ei missään pakkoa, se se on se yhteiskuntamuoto, jota odotan tulevaksi ja jonka jo näen työntävän itujaan vanhempien järjestysmuotojen sitkeän nahan alla. Sääntöjä siinä tulee olemaan, muttei lakeja, — sääntöjä, joita noudatetaan ilomielin, siksi että ne on vapaasti omaksuttu ja siksi ettei ketään pakoteta pysymään siinä veljeskunnassa, joka ne hyväksyy ja niitä noudattaa. Anarkia ei tiedä järjestyksen vaan pakkovallan olemattomuutta; se on hengen vapaata virtaamista muotoihin, joissa se ihastuneena viihtyy. Ja ainoastaan sellaisissa muodoissa, niiden kehittyessä ja muuttuessa, se voi saada ilmaisun, mikä ei ole samalla orjuutta. »Väitätte tämän haaveelliseksi mielenkuvitteluksi. Mutta luokaa katse historiaan! Ajatelkaa keskiajan suurtöitä! Eivätkö ne olleet juuri sellaisen kehityssuunnan tuotteita, jommoista minä kuvailen? Ne miehet, jotka rakensivat keskiajan tornit ja kirkot ja kaunistivat niitä taiteen ihmetöillä mitkä yhä vielä Italiassa ja Ranskassa huikaisevat silmiämme, olivat vapaaehtoisesti yhdyskunniksi yhtyneitä ja kiltoihin järjestäytyneitä miehiä. Valtion, julkisen käsky- ja pakkovallan kasvamisen historia kertoo samalla mitenkä Firenzestä ja Nürnbergistä on vajottu Lontooseen ja New Yorkiin. Samassa määrässä kuin valtion mahti kasvaa, kutistuu hengen tarmo; ja jos koskaan Allisonin ihanne tulisi toteutetuksi, jos valtion toiminta koskaan tunkisi läpi elämän jokaisen alan, niin se yleinen hyvinvointi ja elämän mukavuus, mikä sillä tavoin kenties saadaan leviämään koko yhteiskuntaan, on ostettu kovin kalliilla hinnalla, ihmisten sielulla. Sen yhteiskunnan kansalaiset tulevat niin erinomaisesti ravituiksi, majoitetuiksi ja puetuiksi, ettei paremmasta apua, mutta — ja sehän on arveluttava epäkohta — he tulevat olemaan kuolleita. »Oi», hän huudahti, »jospa voisin saada teidät näkemään, että koko tämä järjestys, jonka alaisina elätte, on keinotekoinen ja tarpeeton! Mutta meidän järkemme ovat sumentaneet ne järjestelmät, joilla petämme mielikuvitustamme ja joita sanomme tieteeksi. Meidät on opetettu pitämään historiaa välttämättömänä tapahtumasarjana, kunnes olemme alkaneet uskoa, että sen täytyy olla hyvä tapahtumasarja; että kaiken, mikä koskaan on tapahtunut, on oikeuden ja kohtuuden mukaan pitänytkin tapahtua juuri niin, eikä toisin. Ja siten myönnämme oikeutetuksi kaiken entisen ja nykyisen, oli se vaikka kuinka kouraantuntuvassa ristiriidassa omien sisäisten näkemystemme kanssa. Mutta kaikki tuo on vain omien aivojemme kuvittelua. Historia on, uskokaa minua, suurimmaksi osaksi suunnaton erhe ja rikos. Sen olisi pitänyt olla toisenlainen kuin se on ollut; ja meidänkin tulisi olla jotakin toista kuin mitä olemme. Ei ole siinä mitään luonnollista ja välttämätöntä kehitystä hyvää kohti, ei mitään yhteistoimintaa maailmankaikkeuden kanssa, paitsi osallisuutta sen rikoksissa. Tuo pieni talo, jota aivot rakentavat oman heikkoutensa suojaksi, täytyy repiä, jos tahdomme katsoa totuutta suoraan silmiin ja pyrkiä hyvään. Silloin näemme, kuinka sokaisevien myrskyjen ja sadekuurojen keskitse, mimmoisen vihamielisten tai väliäpitämättömien alkuainesten pimeyden halki tiemme kulkee yli vuorten kaipuumme kaupunkia kohti. Silloin, ja vasta silloin, ymmärrämme kumouksen hengen. Että on olemassa sellaista pahaa, että se voidaan vain polttaa tulella; että on niin suunnattomia ehkäisymuureja, että ne voidaan räjähyttää vain dynamiitilla, että hävitystyö on luomistyön välttämätöntä alkutoimitusta, koska se on niiden vankimuurien hajoittamista, joissa henki on vangittuna, ja että tässä työssä henki itse toimii yksin, ilman mitään luonnonvoimain tai korkeamman maailman voimien apua — tämä se on se uskontunnustus, — ei, en tahdo sanoa sitä uskontunnustukseksi — se on se tieto, se sisäinen näkemys, jonka varassa me kumousmiehet elämme. Sen voimalla me voitamme, se on vakaumukseni. Mutta saavutimme voiton tai jäi se meiltä saavuttamatta; oma elämämme itse on voittoa, sillä se on hengessä eletty. Murtaa aineellisia kahleita solmitaksemme sitä lujemmiksi sielulliset yhdyssiteet, poistaa kuolleita kuoria vapauttaaksemme eläviä muotoja, hävittää laitoksia herättääksemme eloon voimia, riisua aineellinen ja pukea yllemme henkinen ruumis, siinä se, mikä meidän liikettämme innostaa, joko sitten taistelemme kielin tai miekoin, se, ja yksistään se, on anarkian tosi ja sisäinen merkitys. »Anarkian on sanottu olevan yhtä kuin väkivalta; enkä tahdo olla sellainen teeskentelijä enkä niin halpamainen, että kieltäisin että yhtenä toimintakeinonamme täytyy olla väkivalta. Voimankäyttö on yhteiskunnan lapsenpäästäjä; eikä syvälle menevää muutosta ole koskaan saatu aikaan ilman sitä. Minkä miekka on luonut, se täytyy miekalla hävitettämän. Ja ainoastaan väkivalta voi tehdä väkivallasta lopun. Menenpä vielä pitemmäs: tunnustan, koska täällä, jos missään, olemme täysin avomielisiä, että minä puolestani tunnen itseni kutsutuksi kulkemaan juuri väkivallan tietä, ja että tulen kuolemaan niinkuin olen elänyt, aktiivisena kumousmiehenä. Mutta vaikka väkivalta on yksi tie, vieläpä välttämättömän tarpeellinen tie, niin en kuvittele, ettei ole olemassa muitakin teitä. Jollei toivominen olisi turhaa, saattaisin kyllä halusta toivoa olevani runoilija tai pyhimys, palvellakseni samaa herraa lempeämmillä hengen aseilla. On anarkisteja, jotka eivät ole koskaan pitäneet puhetta ja joilla ei koskaan ole ollut pyssyä kädessä, ja joita kuitenkin tunnemme veljiksemme, vaikkeivät he kenties tunne meitä. Tahdon mainita kaksi, jotka elävät ikuisesti: Shelley, runoilijoista ensimäinen, jollei olisi toista, joka on häntäkin suurempi, mystikko William Blake. Meitä pidetään verisinä hirviöinä; meitä ajetaan vainukoirilla pitkin koko maapallon pintaa. Ja kuka vainoojistamme uskoisi, että se laulu, mikä soi meidän sydämissämme, ainakin muutamien, — voin sen vakuuttaa ainakin yhdestä, — on innoitetuin, henkevin manaus, mikä koskaan on singahdutettu teidän tylsälle, pöhövatsaiselle, kuorsaavalle Englannillenne: 'Tänne mun kullanpalava jouseni, tänne kaipuun nuoleni, tänne keihääni; pilvet avautukoon, tänne mun tulivaununi! En lakkaa hengen taistelusta, ei nuku kädessäni miekka, ennenkuin olen rakentanut Jerusalemin Englannin vehreään, suloiseen maahan'. ['Bring me my bow of burning gold, Bring me my arrows of desire, Bring me my spear; O clouds unfold! Bring me my chariot of fire! I will not cease from mental fight, Nor shall my sword sleep in my hand Till I have built Jerusalem In Englands green and pleasant land.' (W. Blaken »Milton» nimisestä teoksesta).] »Englantiin! Ei, ei Englantiin vaan Europpaan, Amerikkaan, maailmaan! Missä ihminen on, uusi ihminen, siellä on meidän maamme. Mutta uusi ihminen on vanhaan haudattava; ja kaikkialla missä hän ponnistelee haudassaan, kaikkialla missä hän koputtaa haudan seiniä, siellä olemme saapuvilla häntä auttamassa. Kun vartijat nukkuvat, sarastavan aamun hiljaisuudessa, nousee ristiinnaulittu Kristus haudasta. Ja enkeli, joka istuu haudan ääressä, on Anarkian enkeli.» HENRY MARTIN, Professori. Tähän hän äkkiä päätti merkillisen puheensa, jota, kuten pelkään, kirjoitettu sana tuskin on päästänyt täyteen oikeuteensa. Tuli pitkä vaitiolo, ja sen kestäessä kuului alhaalta korviimme näkymättömän suihkulähteen lorina ja satakielen kaihoisa laulu. Oli yö, kuu oli laskenut ja taivas kimalteli täynnä tähtiä. Niiden joukossa eräs kiertotähti hehkui punaisena, juuri vastapäätä minun paikkaani; ja näin vieruskumppalini, Henry Martinin katseen olevan siihen kiintyneenä. Hän oli niin ajatuksiinsa vajonnut, ettei kuullut minua ensin, kun kysyin tahtoisiko hän olla hyvä ja jatkaa puheiden sarjaa. Vaan hän suostui sangen alttiisti, niin pian kuin älysi mistä oli kysymys. Hänen noustessaan en voinut olla ihmettelemättä hänen kasvojensa erinomaista kauneutta, jota ennenkin usein olin ihaillut. Hänen kirjansa mielestäni tekevät hänelle vääryyttä; ne ovat kylmiä ja akatemiallisia. Mutta miehessä itsessään ei ollut mitään sellaista. Ei ole koskaan ollut virkeämpää henkeä; ja tämä virkeys kuvautui hänen persoonassaan ja hänen ryhdissään, hänen joustavassa vartalossaan, hänen säteilevissä silmissään ja hänen nyt vaikenevan partansa uljaassa aaltoilussa. Hän seisoi hetkisen vaiti, katse vielä kiintyneenä punaiseen tähteen; sitten hän alkoi puhua. »Jos on totta», hän sanoi, »niinkuin eräät mystikot väittävät, että maailma on tulos vastakkaisissa taivaan äärissä asustavien henkiolentojen ristiriidasta, niin MacCarthy ja minä varmaan edustamme sellaista vastakohtien paria ja liikumme vastakohtaisessa tasapainossa kautta kokemuksen kehän. Minä kenties olen hänen profeettansa Blaken Urthona ja hän taas hänen Urizen'insa, vai olisiko päinvastoin, en tiedä sanoa. [Urthona ja Urizen, Blaken haaveellisissa »Profeetallisissa teoksissa» esiintyviä henkiolentoja, jotka edustavat vastakkaisia elämän voimia.] Mutta meidän vastakkaisuutemme ei ole, ainakaan minun puoleltani, mitään vihamielisyyttä. Ja katsellessani kautta avaruuden hänen taivaankulmansa puoleen, voin hyvin ymmärtää, kuinka komea sen kohtalo mahtaa olla, joka palaa siellä niin punaisena, niin loistoisana ja niin ylväänä. Oma valoni on verraten kalpea, pelkkää vihreää ja sinistä; kuitenkin se on kokonaisuudelle yhtä tähdellinen; olisipa ilman sitä peljättävissä, että hän tuhoisi maailman tuleen. Puhun vertauskuvin lieventääkseni niin paljon kuin mahdollista välttämättömän, niin kylmän ja jyrkän siirtymyksen profeetasta kriitikkoon. Mutta antaessanne minulle puheenvuoron tiesitte, herra puheenjohtaja, mitä teitte. Tiesitte hyvin kutsuvanne Vesimiestä tyhjentämään vesiruukkunsa Marsin päälle. Ja olen varma siitä, että Mars suo minulle anteeksi, jos tottelen. Toisin kuin kaikki edelliset puhujat, olen, kutsumukseni mukaan, epäilijä; ja sitä pidän jalona kutsumuksena. On ihmisiä, jotka ajattelevat — kenties ei ole melkein ketään joka ei ajattele — että toiminta on elämän ainoa päämäärä. Arvosteleva hengenlaatu, kritisismi, on heidän mielestään jonkunlainen tauti, jolle muutamat ihmiset ovat alttiit ja joka, pahimmissa tapauksissa, voi helposti tulla kuolettavaksikin. Terveytenä sitävastoin pitävät innostuksen miehen tilaa, sen miehen, joka uskoo eikä koskaan epäile. No niin, että sellainen tila on onnellinen, sen olen kyllä valmis myöntämään; mutta terveenä sitä en voi pitää. Kuinka se voi olla terve, jollei se perustu terveeseen, ymmärrykselliseen perustukseen? Mutta sellaista perustusta ei ole koskaan saatu eikä koskaan saada aikaan muulla tavoin kuin kritiikin avulla. Ja kaikkeen kritiikkiin sisältyy epäilystä, ja samalla se synnyttää epäilystä. Ihminen joka ei koskaan ole harjoittanut kritiikkiä, vieläpä sellainenkin, joka ei aina uudestaan noudata kriitillistä menettelyä, on ihminen, jolla ei ole innostukseensa oikeutta. Sillä hän on saavuttanut sen huumauttamalla sielunsa intohimolla; ja tämä, siitä pidän kiinni, on jotakin pahaa ja väärää. Väitän sen olevan pahaa ja väärää itsessään, aivan riippumatta seurauksista, joita se voipi tuottaa; on näet perusvelvollisuuksiamme hakea totuutta ja välttää valheellinen. Mutta seurauksienkin kannalta, niin toisarvoinen kuin tämä onkin, minulla on mitä pahimmat epäilykset siihen yleiseen otaksumiseen nähden, että innostuksen vaikutukset aina ovat pääasiallisesti, jolleivät kokonaan, hyvät. Kun esim. katselen uskonnon historiaa, en löydä mitään täyspätevää syytä väitteelle, että sen edulliset vaikutukset ovat olleet epäedullisia tärkeämmät. Jesus Kristus, suurin ja luullakseni tervein kaikista innostuksen miehistä, on sytyttänyt inkvisitsionin roviot ja asettanut paavin Roomaan. Muhammed peitti maan veritulviin ja asetti turkkilaisen Bosporoksen ääreen. Pyhä Franciscus loi lauman reheviä kerjäläisiä. Luther sai aikaan kolmikymmenvuotisen sodan. Kriitillinen hengenlaatu olisi tukkinut näiden miesten uran; mutta olisiko siitä ollut maailmalle haittaa? Minä epäilen. Olisi ollut vähemmän hehkua; mutta olisi mahdollisesti ollut enemmän valoa. Ja minä puolestani uskon valoon. Voi kyllä olla totta, että järki ilman intohimoa on hedelmätön, mutta varmaa on, että innostus ilman järkeä on tuhoisa. Ja kun nämä voimat, joiden tulisi olla yhtyneinä, todellisuudessa taistelevat toisiansa vastaan siinä suuressa kaksintaistelussa joka riehuu läpi historian, niin minä asetun järjen puolelle. Jos minun täytyy valita, olen mieluummin hedelmätön kuin tuhoisa. Mutta tarkoitukseni on olla hedelmällinen, ja olla hedelmällinen juuri kritiikin avulla. Pelkään tämän tietävän, että minun on pakko tehdä itseni jokaiselle epämiellyttäväksi. Mutta sitä en tee tahallisesta häijyydestä, vaan velvoituksen pakosta. Sanotte kenties, että sehän vain pahentaa asian. Olkoon menneeksi! En huoli enää puolustaa itseäni, vaan ryhdyn heti epämiellyttävään tehtävääni. »Minun on siis ensin sanottava, että samalla kuin kuunnellessani edellisiä puhujia olen ihmetellyt heidän luomiensa rakennusten kauneutta ja niissä ilmenevää kekseliäisyyttä, olen tapani mukaan tarkastanut perustuksia. Ja saavuttamani tulos on seuraavanlainen. Kaikki valtiolliset vakaumukset liikkuvat kahden äärimäisyyden välillä; nämä ovat kollektivismi ja anarkia. Kumpikin pyrkii hinnalla millä tahansa omaan päämääräänsä, kollektivismi järjestykseen ja anarkia vapauteen. Kumpikin on kannattajilleen uskon asia; kumpaistakin levitetään niinkuin uskontoa. Ja niiden välillä ovat kaikki erilaiset uskon ja kokemuksen, aatteen ja tosiasiain sovittelemiset eli kompromissit, joita liberalismi ja vanhoillisuus ja muut niiden kaltaiset edustavat. Nyt on niin, että se innostuksen aste, joka on johonkin uskoon yhtyneenä, on suoraan verrannollinen siinä vallitsevan kokemusperäisten ainesten puutteen kanssa. Yksinkertaisuus ja välittömyys ovat jokaisen intohimoisen vakaumuksen tunnusmerkkejä. Mutta minun kaltaiseni kriitikko ei voi uskoa että politiikassa, eikä millään käytännöllisen toiminnan alalla, mitkään sellaiset yksinkertaiset ja välittömät uskot ovat todellisesti ja kokonaan oikeat. Niinpä, mitä keskustelumme alaiseen asiaan tulee, tahtoisin huomauttaa, ettei vapaus eikä järjestys ole sinänsä mikään riittävä päämäärä, vaikka kumpikin luullakseni on päämäärän osa. Se vapaus, mikä on toivottava, on hyvien ihmisten vapaus, jotka pyrkivät hyvää kohti järjestyksessä, ja toivottava järjestys on hyvien ihmisten järjestys, jotka pyrkivät hyvään vapaudessa. Tämän oikaisun voisi kenties niin hyvin kollektivisti kuin anarkisti hyväksyä. He kaiketi sanoisivat haluavansa juuri senlaatuista vapautta ja senlaatuista järjestystä kuin olen määritellyt. Mutta koska vapaus ja järjestys näin ymmärrettyinä edellyttävät toinen toisensa, niin molempien vastakkaisten kantain erotus lakkaa olemasta päämäärien erotusta ja muuttuu keinoihin kohdistuvaksi. Vaan jokainen keinoja koskeva probleemi on äärettömän monimutkainen, ja vain ratkaistavissa aivan hapuilemalla, havainnon ja kokeen avulla. Ja sellaiseen menettelytapaan perustuvat vakaumukset voivat tosin olla lujat, mutta niillä ei voi olla uskonnollisen tai eetillisen näkemyksen, intuitsionin, yksinkertaisuutta ja voimaa. On ajateltavissa, että voisimme sillä tavoin saavutetun käsityksen perusteella omaksua joko kollektivistin tai anarkistin kannan. Mutta emme omaksuisi sitä innostuksen miehinä vaan kriitikkoina, täysin tietoisina siitä, ettemme nojaudu absoluuttiseen periaatteeseen, vaan todennäköisyyksien punnitsemiseen. »Ensiksi tahtoisin siis pitää varmana, että koko kysymys on niitä, joiden ratkaisuun on ryhdyttävä kriitillisen menettelyn, ei sisäisen näkemyksen avulla. Mutta kritiikin koetinkivellä tutkittuina molemmat kannat johtavat mitä vaikeimpiin pulmiin ja epäilyihin. Varsinkin anarkiaan nähden vaikeudet ja epäilyt tyrkyttäytyvät pintapuolisimmankin tarkastajan huomioon. Anarkistihan väittää, että saadaksemme aikaan sen järjestetyn vapauden, mikä on hänen ihanteenaan, ei tarvitse muuta kuin että hallitusvalta hävitetään. Mutta hän ei voi vedota mihinkään kokemukseen, joka todistaisi sellaisen uskon oikeaksi. Se perustuu semmoiseen ihmisluonteen käsitykseen, mikä on ristiriidassa kaikkien meille tunnettujen tosiasiain kanssa. Sillä jos ihmiset, ellei hallitusta olisi, voisivat elää Edenin puutarhassa, niin mistähän johtuu, että he koskaan ovat siitä paratiisista luopuneet? Ei, pulmiemme juurena ei ole hallitus, vaan luonnon kitsaus ja ihmisen ahneus. Ja nämä molemmat ovat alkuperäisiä tosiasioita, joita anarkia ei hävittäisi vaan kartuttaisi. Onko uskottavaa että tulos olisi tyydyttävä? Anarkisti saattaa tosin vastata, että mikä muu tahansa olisi parempi kuin nykyinen tila. Ja voin hyvin ymmärtää, mitenkä jotkut jalot ja herkät sielut tai jotkut sietämättömän sorron uhrit turvautuvat sellaisiin ajatuksiin. Mutta ne ovat varmasti epätoivon ajatuksia. Vai onko todella mahdollista uskoa — kuten MacCarthy nähtävästi uskoo — että, kun on pantu toimeen verinen vallankumous ja yhdellä iskulla riistetty kaikilta omistajilta kaikki mikä heillä on, ihmisluonteen lempeät ja yhteistoimintaa suosivat vaistot heti kumouksen jälkeisenä päivänä alkavat toimia ilman hankauksia; että tuoton ja jakelun äärettömän monimutkaiset probleemit niin sanoaksemme ratkaisevat itsensä omasta päästään; että on oleva jokaiselle tarjona paikka, jossa hän voi tehdä juuri sitä työtä, jota hän haluaa; että jokainen haluaa tehdä jotakin työtä ja tyytyy palkkaan mikä hänelle määrätään; ettei ole oleva mitään puutetta, ei mitään hankaluutta kysynnän sovittelemisessa tarjonnan mukaan; ja että kaikki saadaan aikaan turvautumatta mihinkään uuteen tietoon tai uuteen kykyyn, yksinkertaisesti uudesti järjestämällä jo olemassa olevia aineksia? Voiko kukaan, voiko MacCarthy todella, jos ajattelee hetkisen tyynesti, uskoa tätä kaikkea? Ja onko hän valmis panemaan yhteiskunnan alttiiksi tuon uskonsa vuoksi? Jos hän on siihen valmis, niin hän ei tosiaankaan ole minun kastelukannuni ulottuvissa. Jätän hänet sentähden palamaan synkällä liekillä ja kukistamatta, ja käännyn Allisonin puoleen. »Allisonin liekki on lievempi; enkä tahtoisi, jos voisinkaan, sammuttaa sitä kokonaan. Mutta hartaasti haluaisin sitä heikentää, sillä väriltään se tuntuu minusta hieman kamalalta. Ja pelkään että, jos se pääsee yltymään voimakkaammaksi, se voisi tulla liiankin kuumaksi, vaikken tahdo väittää, että se vaara uhkaa läheltä. Mutta jätän kuvakielen sikseen. Muistutukseni kollektivismia vastaan eivät ole yhtä juurtajaksain hylkääviä kuin ne, jotka minulla oli lausuttavana anarkismia vastaan, eivätkä ne perustu siihen, etten tunnustaisi niiden etujen arvoa, joita kohtuudenmukaisempi elämänmahdollisuuksien jakelu saattaa tuottaa — tämmöisen jakelun näet katson olevan kollektivistien ihanteen peruskohdan. En ole mukana — tosiaan ei kenkään, joka on asioita miettinyt, saisi olla mukana — siinä yleisessä harhakäsityksessä, että nykyisessä omistusjärjestelmässä on jotakin alkuperusteen tapaista, luonnollista ja välttämätöntä. Päinvastoin olen selvillä siitä, että se on kohtuuton ja että kollektivistien puoltaman järjestyksen asettaminen sen sijalle olisi suurenmoinen parannus, — jos se voitaisiin menestyksellisesti toteuttaa ja jollei se panisi alttiiksi toisia elämänarvoja, jotka saattavat olla vieläkin tärkeämmät kuin kaikkien yhtäläiset elämisen ja menestymisen edellytykset. Enkä ole sitä mieltä, että se oman edun vaikutin, minkä jokaisen järkevän ihmisen täytyy myöntää olevan, määräasteeseen saakka, käytännöllisen tarmon mahtavin lähde, välttämättömästi tulee kollektivistisessa valtiossa höltymään vaarallisessa määrässä. En ymmärrä miksei valtio voisi maksaa palvelijoilleen heidän työnsä mukaan, juuri niinkuin liikeyhtiöt tekevät, ja miksei se voisi tehdä pyrkijän palkintoa riippuvaksi hänen aikaansaannistaan. Tällä pelkästään taloudellisella alalla ei ole sosialistisessa ihanteessa, mikäli minusta näyttää, mitään hullua tai haaveellista. Se vaikeus, mikä minua tässä kohden arveluttaa, on toista laatua. En ymmärrä mitenkä aiotun kansanvaltaisen koneiston avulla käy mahdolliseksi aina saada kyllin päteviä ja epäitsekkäitä virkailijoita, joille voi uskoa niin tärkeitä tehtäviä, kuin ne ovat, joita heille tulevat asetettavaksi sosialistisessa yhteiskunnassa. Kansanvaltaisessa valtiossa hallitus tuskin voi rehellisyyteen ja ymmärrykseen nähden kohota keskitasoa ylemmäs — todellisuudessa se luullakseni pyrkii painumaan sen alapuolelle. Onhan tunnettu asia, että Amerikan yhdysvalloissa koko hallituskoneisto on joutunut yhteiskunnan vähemmin tunnontarkkain jäsenten käytettäväksi heidän omaksi hyödykseen, ja että tämä koskee varsinkin paikallista hallintoa, jonka alalla taloudellisilla tehtävillä on tärkeä sija. Ja tämä kehityssuunta tulee välttämättömästi joka yhteiskunnassa voimistumaan äärettömästi, sen mukaan kuin hallituksen tehtävät tulevat yhä tähdellisemmiksi. Huonosti hallittuna sosialistinen valtio olisi luullakseni yhtä paljon pahempi nykyistä valtiotamme, kuin se hyvin hallittuna olisi tätä parempi. Ja tunnustan, etten näe mitenkä sosialistit voivat taata hyvää hallitusta. Minulla ei ole läheskään samaa luottamusta pelkkään koneistoon kuin Allisonilla. Ja olenpa varma siitä, ettei mikään koneisto voi tuottaa hyviä tuloksia yhteiskunnassa, jossa melkoinen osa kansalaisia ei ajattele muuta kuin hallitusvallan käyttämistä omaksi edukseen. Mutta sellainen on nähdäkseni asianlaita nykyisissä yhteiskunnissa. Enkä ymmärrä, mikä ihme voi muuttaa ne toisenlaisiksi. »Sellainen on ensimäinen vaikeus, minkä huomaan kollektivismissa. Ja vaikkei se estä minua kannattamasta käytännöllisen sosialismin suuntaan meneviä varovaisia ja valmistavia kokeita, se ainakin estää minut katsomasta kollektivistista tulevaisuutta kohti läheskään niin pirteän luottavaisesti kuin Allison. Menen vielä pitemmälle: väitän ettei kelläkään, jolla on tarpeellista älyä ja joka ei sitä tukehduta, ole oikeutta sellaiseen luottavaisuuteen. »Joskin keskustelun helpottamiseksi jätän tämän vaikeuden huomioonottamatta ja myönnän rehellisen ja tehokkaasti toimivan kollektivistisen valtion mahdolliseksi, näen toisen ja vielä arveluttavamman epäilynaiheen nousevan eteeni. Vaikka näet olen sitä mieltä, että elämisen mahdollisuuksien jako nykyisen järjestyksen vallitessa on mitä suurimmassa määrässä oikullinen ja kohtuuton, pitäisin kuitenkin tämän vääryyden parempana kuin maailman oikeudenmukaisin järjestely, jos se tarjoo parempia takeita eräiden korkeampien arvojen toteuttamisesta, kuin mitä parannetulla järjestyksellä on tarjona. Enkä ole omassa mielessäni selvillä, — enkä näe kuinka kukaan muu voi olla selvillä — siitä, että kollektivismi antaa näiden korkeampien arvojen toteuttamisesta niinkään hyviä takeita kuin nykyinen yhteiskuntajärjestelmä. Ja tämä johtaa minut takaisin vapauden kysymykseen. Tiedän kyllä, että tästä asiasta on puhuttu paljon onttoja sanoja, enkä halua niitä lisätä. Myönnän, että nykyisen järjestyksen vallitessa kansan suurella joukolla on vapautta vain nimeksi, koska näen sen jäsenten olevan sidottuja ja kytkettyjä, läpi koko elämänsä, mitä alhaisimpiin tarpeisiin. Ja kuitenkin näemme, että keskeltä tätä vääryyden sekasortoa on noussut ja nousee taiteilijoita, runoilijoita, tiedemiehiä, pyhimyksiä. Ja sellaisten miesten ilmestyminen näyttää minusta johtuvan siitä, että melkoisella vähemmistöllä on voima valita, hyväksi tai pahaksi, oma elämänsä, noudattaa taipumuksiansa vaikka olisi taisteltava pelottaviakin vaikeuksia vastaan, ja, kenties juuri noiden vaikeuksien johdosta, onnellisissa tapauksissa toteuttaa minkä kärsimyksen hinnalla tahansa suuria töitä ja suuri elämä. Mutta epäilen kovasti, tokkohan mikään nero koskaan tulee ilmestymään Allisonin kuvaaman järjestyksen vallitessa. Pelkään että itse se seikka, että jokaiselle järjestetään hänen elämänuransa ja kaikki vaikeudet tasoitetaan hänen tieltään, se seikka että, sanalla sanoen, avoin tie tulee merkitsemään samaa kuin valmiit raiteet, vähentää, vieläpä kenties hävittää yritteliäisyyden, synnynnäisen uskalikkohengen niin hyvin aatteellisessa kuin fyysillisessä maailmassa; ja siitä hengestä kuitenkin johtuu kaikki, jota sanomme tai jota meidän tulisi sanoa edistykseksi. Kollektivistinen valtio saattaa kyllä perustaa ja määrärahoilla kannattaa akatemioja; mutta voiko se koskaan tuottaa Shakespearen tai Michelangelon? Se saattaa kehittää ja hoivata uskonnollista oikeaoppisuutta; mutta olisiko siinä uudistajalle tai pyhimykselle mitään sijaa? Eikö meidän olisi ostettava tuota yleistä hyvinvointi- ja sivistystasoa tukehduttamalla ainoan, mikä itsessään on hyvä, neron ilmestymisen? En väitä dogmaattisesti, että niin tulisi käymään; en edes sano dogmaattisesti, että, jos niin kävisikin, tämä seikka ratkaisevasti kumoaa kollektivistisen valtio-opin. Mutta mahdollisuudet ovat niin pelottavia, että ne pakostakin saavat minut pysähtymään — niinkuin niiden täytyy pysähdyttää jokainen rehellinen ja suora mies, joka ei ole ennakolta omaksutun ihanteen häikäisemä. »Syy, miksi olen niin laajalti esittänyt arvelujani, ei ole siinä, että haluan suosittaa mitään omaa mielipidettäni, vaan paremmin siinä, että haluaisin valaista ja mieliinne terottaa sen ajatuksen, josta alotin, sen nimittäin, että järjellä on oikeutensa, että sillä on osuutensa jokaisessa uskossa ja että se jokaisessa uskossa uurtaa pohjan kaikkien pelkästään ei-järkiperäisten tai järjenvastaisten uskomusaiheitten alta; että tätä tosiasiaa ei voi peitellä, jollei tieten tai tietämättään ennakolta kiellä järjeltä sananvaltaa; ja että sellainen kieltäminen on kovin paha erhe ja vika. Mitä itseeni tulee, huomaan järkeni päivästä toiseen yhä enemmän heikentävän vaistomaisia uskomuksiani, eikä se minua hävetä eikä sureta, vaan päin vastoin olen siihen tyytyväinen ja hyväksyn itseni. Muutamat ovat olleet sitä mieltä, että on valittava jompikumpi, järki tai intohimo; jos niin olisi, niin minä valitsisin järjen. Mutta en näe sitä välttämättömyyttä, sillä minulla järki itse on intohimoa. Ihmiset kuvailevat järkeä kylmäksi. Kuinka vähän he tietävät, mitä on olla herkkä jokaiselle kutsulle, jokaiselle kiihottimelle altis, ja kuitenkin magneetin tavoin värähdellä aina pohjoista kohti, ankarimmin jännittyneenä, selvimmin tuntien voiman pingoittuvan ja tiukkenevan juuri silloin kun se on järkkymättömimmin maaliin kärjistyneenä. Elämän voimaperäisyyttä ei saa mitata heilunnan laajuuden mukaan. Juuri liikkumattomimmassa pisteessä yhtyvät pelottavimmat voimat. Ja sellainen piste on äärettömyydelle avoin järki. Sellaiseen liikkumattomuuteen tunnen itseni määrätyksi, jos vain koskaan voisin sen saavuttaa. Mutta kaiketi on toisilla, niinkuin MacCarthylla, toinen elämänosa. Sielujen taivaallisessa maailmassa, henkien asteikossa tarvitaan kiertotähteä yhtä hyvin kuin sen aurinkoakin. Toisen asema ja painovoima määrää toisen radan, ja se vastakkaisuus, joka pitää ne erillään toisistaan, se myös sitoo ne yhteen. Ei ole sitä MacCarthyn liikettä, joka ei pane minua värähtelemään; ja minun liikkumattomuuteni ympäri hän tekee kierroksensa. Mutta molemmat olemme, niin arvelen, suuren järjestön osia ja liikumme yhdessä kaukaisemman keskuksen määrääminä. Ja itse taistelumme laki on, kuten kenties kerran saamme nähdä, sellainen rakkauden laki, mikä epäsoinnun avulla luopi sopusoinnun.» CHARLES WILSON, Luonnontutkija. Kun Martinin puhe oli loppunut, jäin epäröimään, mitenkä oli jatkettava. Kaikki ne seuramme jäsenet, joilla oli varsinaisesti valtiollisia harrastuksia, olivat jo puhuneet, ja pelkäsin että keskustelualueemme jäisi kokonaan kesken. Miettiessäni en keksinyt mitään parempaa kuin puheenvuoron antamisen Wilsonille, biologille. Sillä vaikka hän oli erikoisalan tutkija, niin kaikki oli hänen mielestään haara hänen erikoisalaansa, ja tiesin hänen olevan yhtä valmiin puhumaan yhteiskunnasta kuin mistään muusta. Vaikka hänen esiintymisessään tavallisesti oli jonkinlaista julkeutta eli vaativaisuutta, joka oli minulle vastenmielinen, tunsin että, koska hänelle oli annettava puheenvuoro, tämä oli siihen sopiva hetki. Pyysin häntä siis jatkamaan puheiden sarjaa, ja viipymättä hänen härsyttävä äänensä alkoi ahdistella korviamme. »En oikein tiedä», niin hän alotti, »miksi minua, joka olen pelkkä luonnontutkija, kutsutaan sekaantumaan keskusteluun näistä korkeista asioista. Politiikka, niin olen aina käsittänyt asian, on jonkunlainen mysterio, vain harvojen armotettujen käsitettävissä, vieläpä silloin jonkunmoisen sisäisen näkemyksen, intuitsionin, eikä minkään ajatustoiminnan avulla. Mutta viime vuosien kuluessa jotakin näkyy tapahtuneen. Näkemysteoria oli kaikin puolin tyydyttävä, niin kauan kuin näkemykset eivät joutuneet keskenään ristiriitaan, tai ainakaan ne, jotka olivat yhden näkemyksen innoittamat, eivät joutuneet todelliseen henkiseen kosketukseen niiden kanssa, jotka olivat toisen innoittamat. Mutta tänä iltana olemme yhtyneet tällä penkereellä ja täällä meidät on asetettu silmätysten mitä vastakkaisimpien periaatteiden kanssa ja olemme nähneet niiden törmäävän tuimasti yhteen ja, kuten sivullisesta näyttää, kerrassaan musertavan toinen toisensa. Siitä johtuu Martinin esittämä kriitillisen kannan puolustus, jolle annan täyden myötätuntoni — ellen ota huomioon, ettei hän ollenkaan osottanut sitä perustusta, jolle kritiikin itsensä tulee olla rakennettu. Ja kenties tämä on se kohta, jossa minä voin keskusteluun yhtyä, ja se syy, jonka tähden saatan niin tehdä. Olen tänä iltana uteliaana ja — se minun täytyy tunnustaa — hieman huvitettuna nähnyt, mitenkä eri puhujat vuorostaan ovat vaivaloisesti saaneet toisen rakennuksen kohoamaan toisensa jälkeen ainoastaan sortuaksensa häpeällisesti niin pian kuin seuraava puhuja on siihen kajonnut. Ja miksi? Siitä vanhasta syystä, että ne olivat hiekalle rakennetut. No niin, enhän ole itse rakentanut juuri mitään sanottavaa. Mutta minä kuulun siihen vähän huomattuun ihmisryhmään, jonka työnä on lujien perustusten laskeminen; toisin sanoen: olen tiedemies. Biologian tutkija vain, se on totta; taivas varjelkoon minua sanomasta itseni sosiologiksi! Mutta biologia on niitä tieteenhaaroja, jotka rakentavat sitä yleistä luonnon- ja maailmankatsomusta, mikä vähitellen syöksee kumoon kaikki yhteiskunnalliset käsityksemme. Pelkään että poliitikot tuskin ovat siitä selvillä. Ja siitä syystä — jos saatan sen sanoa ketään loukkaamatta — heidän lausuntonsa alkavat yhä enemmän tuntua jonkunmoiselta joutavalta lörpöttelyltä. Ne voimat, jotka todella panevat maailman liikkeelle, eivät ole enää heidän hallittavissaan. Ja ainoastaan missä voimat toimivat, ainoastaan siellä elävät aatteet liikkuvat vetten päällä. Poliitikot eivät tutki tiedettä, [Vrt. Huomattava on, että »tiede» ei käsitepiiriltään tarkkaan vastaa engl. »science» sanaa; tällä näet etupäässä tarkoitetaan luonnontieteitä (ja niitä tieteenhaaroja, jotka noudattavat näiden menetelmiä).] siinä se outo tosiasia. Ja kuitenkin käy päivästä päivään selvemmäksi, että politiikka joko on sovellutettua tiedettä taikka pelkkää puoskaroimista. Mutta, paha kyllä, juuri tärkeimmät asiat ovat viimeiset, mitkä tulevat tunnetuiksi, ja juuri missä on välttämättömintä toimia, siellä tietämättömyytemme on täydellisin, ja siten myös politiikan tiedettä tuskin vielä on edes alettukaan tutkia. Siitä johtuu se lamauttava epäily, joka saattaa meidät ymmälle, aina kun hetkeksi pysähdymme miettimään; ja siitä myös se sokea epätoivon raivo, mikä saa vakavia ihmisiä ryhtymään hillittömästi toimintaan. McCarthyn kanta on hyvin ymmärrettävä, niin — kuinka sanoisinkaan — niin valitettava kuin se mielestäni onkin. Tosiaan tuskin yksikään niistä kysymyksistä, joita tänä iltana on nostettu, on tätä nykyä vielä tieteellisesti ratkaistavissa. Ja tämän sanottuani minun tulisi kenties, tiedemies kun olen, istuutua paikalleni. »Ja niin tekisinkin, jollei olisi niin, että pitkällisestä antautumisesta tieteelle positiivisten johtopäätösten ohessa johtuu jotakin muutakin. Kaikilla pätevillä henkilöillä, jotka ovat harjaantuneet tieteelliseen työhön, on eräs erikoinen kanta elämään katsoen, eräänlainen tähdellisen ja epätähdellisen tajunta, erikoinen, jos niin saan sanoa, olemuksen yleisehtojen katsomustapa. Sillä mekin mietimme politiikasta tai, oikeammin sanoen, yhteiskunnasta, me erikoistutkijatkin. Ja keskenämme kehitämme vähitellen jonkunmoista peruskäsitteiden kokoomusta, joka on oleva tulevaisuuden jokaisen sosiologian perustuksena. Näitä peruskäsitteitä minun tekisi mieli koettaa esittää. Sitä enemmän, koska ne ovat niin kaukana suuresta osasta siitä, mitä tänä iltana on täällä puhuttu. Minusta on koko tämän keskustelun kestäessä, totta puhuen, tuntunut siltä kuin olisin oleskellut keskellä hautoja ja kuunnellut kuolleitten ääniä. Ja minussa nousee jonkinmoinen tarve puhua elävien puolesta, uuden sukupolven puolesta, jonka kanssa luulen olevain kosketuksessa. Haluan sanoa miltä teidän asettamanne probleemit näyttävät meistä, jotka elämme luonnontieteen kirkkaassa valossa. »Aluksi siis tahdon sanoa, että meistä 19:s vuosisata merkitsee jyrkkää erkanemista maailman koko menneisyydestä, murrosta, jolla ei ole vertaistaan ihmiskunnan aikakirjoissa. Olemme kehittäneet kerrassaan uusia voimia ja samalla aikaa myös vastaavan aivan uuden elämänkäsityksen. Voimista en aio puhua; jauhetaanhan »höyryn ja sähkön ihmeitä» alituisesti jokaisessa viidenpennin lehdessä. Mutta mainitsemani elämänkäsitys, joka on vieläkin tärkeämpi, on jotakin tuskin vielä sanoin määriteltyä. Ja koetan parastani arimoidessani siitä jonkunmoisen ensimäisen, karkean luonnoksen. »Ensimäisenä tekijänä tässä uudessa elämänkatsomuksessa on jatkuvaisuus. Me uuden sukupolven miehet käsitämme, että nykyisyys on vain siirtoa menneestä tulevaiseen; ettei mikään tapaus eikä mikään yksityiskohta ole muista erillään; että kaikki olleet, ne, jotka seuraavat toistensa jälkeen, yhtä hyvin kuin ne, jotka ovat samanaikuisia, ovat yhden ainoan järjestelmän osia. Tämän järjestelmän yleisnimi on syysuhde. Mutta inhimillisessä yhteiskunnassa sen erityisesti tähdellinen ilmaisumuoto on toisiaan seuraavien sukupolvien yhteys. Tätä nykyä me, jotka ajattelemme, emme katsele ihmistä yksilönä emmekä edes aikalaisten yhteisön jäsenenä; näemme hänessä ennen kaikkea pojan ja isän. Toisin sanoen, meillä on aina mielessämme suku, kun sitä vastoin näihin asti keskuskohtana on ollut yksilö tai kansalainen. Mutta tämä näkökannan muutos tuopi mukanaan mullistuksen siveysopin ja politiikan alalla. Vanhojen kansojen keskuudessa kulloinkin olevaisen sukupolven ylläpitäminen oli tärkeimpänä silmämääränä, ja tämän harrastuksen luonteen ilmaisi sana isänmaanrakkaus. Marcus Aureliuksen, stoalaisten, samoinkuin myöhemmin kristittyjen kannalta kaikki siveelliset velvollisuudet kohdistuivat yksilölliseen sieluun, ja persoonallisesta pelastuksesta tuli vuosisadoiksi etiikan rakennuksen kulmakivi. No niin: kaikki ajatustyö, kaikki oppi, kaikki kirjallisuus, mikä perustuu siihen käsitykseen, on uuden ihanteen valossa muuttunut epätähdelliseksi ja merkityksettömäksi. Emme enää pidä yksilöä muuna kuin yhtenä renkaana syntyjen sarjassa. Isätönnä häntä on mahdoton ajatellakaan, pojattomana hän on tyhjään rauennut. Hänen sieluansa, jos hänellä sitä on, ei voida erottaa menneisyydestä, josta se polveutuu, eikä siitä perinnöstä, minkä se jättää tulevaisuudelle. Hänen velvollisuutensa, hänen onnensa, hänen arvonsa ovat kaikki eroamattomassa yhteydessä isyyden tosiasian kanssa; ja sama totuus pitää, _mutatis mutandis_, paikkansa naisiinkin nähden. Sanalla sanoen, uudella sukupolvella on kokonaan uusi siveyden lakikirja, ja tämä lakikirja tähtää suvun täydellisentämiseen. Sillä — ja tämä on uuden katsomustavan toinen tekijä — syntyjen sarja on myös edistyksen toteutumiskeino. Tämän älyäminen antaa elämänkatsomuksellemme sen iloisuuden ja pirteyden. Vanhan ajan kansat sijoittivat kultakauden muinaisuuteen; keskiajan ihmiset siirsivät sen kuvailtuun taivaaseen. Eivät kumpaisetkaan toivoneet mitään tältä maailmalta; ja sentähden heidän luonteenomainen filosofiansa on tynnyrin [S.o. Diogeneen kuuluisan »tynnyrin».] tai erakkomajan filosofiaa. Niin pian kuin ensimäinen nuoruuden hohde oli mennyt, heitti pessimismin pilvi Kreikan ja Rooman sivistykseen varjonsa; ja siitä pelastui kristillisyys ainoastaan turvautuaksensa kuvailtuun haudantakaiseen autuuteen. Vaan me olemme, tieteen avulla, perustelleet edistyksen. Olemme kääntäneet katseemme tulevaisuutta, varmaa tulevaisuutta ja tässä maailmassa toteutuvaa tulevaisuutta kohti. Meillä on silmiemme edessä tulevat sukupolvet, niihin meidän toivomme ja meidän velvollisuutemme keskittyvät. Ravita niitä, pukea niitä, kasvattaa niitä, tehdä ne paremmiksi kuin itse olemme, tehdä niiden puolesta kaikki, mikä tähän asti on niin häpeällisesti laiminlyöty, ja sitä tehdessämme löytää oma elämämme ja oma tyydytyksemme — se se on meidän tehtävämme ja velvollisuutemme, meidän, uuden sukupolven ihmisten. »Ja tämä johtaa minut elämänkäsityksemme kolmanteen pääkohtaan. Uskomme edistykseen; mutta emme usko että edistys on sallimuksen säätämä. Ja tässäkin kohden näkökantamme on uusi. Tähän asti kohtalon ja sallimuksen käsitteet ovat jakaneet maailman vallan keskenään. Me uuden sukupolven ihmiset emme tunnusta kumpaistakaan. Emme usko hyvään jumalaan, joka muka johtaa tapahtumien kulun, emmekä sokeaan mahtiin mikä niitä hallitsee ihmistahdosta riippumatta ja siitä huolimatta. Tiedämme että tekomme ja laiminlyöntimme jotakin merkitsevät. Tiedämme, että meillä on tahto, että tahtoa voi johtaa järki, ja että se päämäärä, johon järki tähtää, on suvun edistys. Tätä pidämme varmasti todettuna; sitä enempää emme tarvitse. Ja juuri tämän tiedon omaksuminen se leikkaa meidät irti menneisyydestä, tekee sen kirjallisuuden, sen siveysopin, sen politiikan meille merkityksettömäksi ja ymmärtämättömäksi, sanalla sanoen, tekee meistä sen, mikä olemme: uuden sukupolven esikoiset. »Asettuen siis tälle kannalle katsokaamme miltä muutamat niistä kysymyksistä näyttävät, joihin tänä iltana on kajottu. Nämä kysymykset ovat parhaasta päästä koskeneet hallitusta ja omistusoikeutta. Ja nämä kaksi tekijää näyttävät edellisten puhujain mielestä olevan ne saranat, joiden varassa kaikki yhteiskunnan edut ja pyyteet liikkuvat. Mutta siltä tasolta, jolla nyt seisomme, näemme selvästi, että on olemassa kolmas tekijä, johon verraten nuo toiset ovat kerrassaan alempiarvoiset, tarkoitan perhettä. Sillä perhe se on välittömästi toimivana voimana, kun on kyseessä lasten syntyminen ja kasvattaminen; ja tämä, kuten olemme nähneet, on yhteiskunnan tarkoitus. Perheestä siis tulee yhteiskunnan uudesti rakentamisen alkaa. Ja voimme eetilliseksi ja yhteiskunnalliseksi perus-selviöksi merkitä sen, että jokainen, joka ei ole fyysillisesti kelpaamaton, on velvollinen menemään naimisiin ja tuottamaan maailmaan vähintään neljä lasta. Ainoa kysymys on tässä kohden se, tuleeko valtion sekaantua asiain menoon ja koettaa järjestää avioliitot niin, että saatetaan yhteen ne henkilöt, joiden liiton voidaan todennäköisimmin otaksua tuottavan kelvollisia jälkeläisiä. Tähän kohtaan huomaan vanhan ajan kansojen huolettomassa tieturinylpeydessään panneen paljon painoa. Mutta, kuvaavaa kyllä, he eivät ottaneet lukuun sitä peruskohtaista vaikeutta, ettei tiedetä mitään — nykyäänkään ei tiedetä mitään, ja kuinka paljon vähemmän silloin! — niistä ehdoista, jotka ovat toivotun tuloksen saavuttamiseksi välttämättömät. Jos niitä joskus maailmassa opitaan ymmärtämään — ja tämä probleemi on, jos mikään, luonnontieteen käsiteltävä — ja jos joskus, mikä on vielä vaikeampaa, opimme tietämään, mitä seikkoja meidän on silmällä pidettävä lapsia siittäessämme ja kasvattaessamme, niin silloin epäilemättä saattaa olla toivottava, että hallitus ottaa täydellisesti järjestääkseen avioliittoa. Sillä välin meidän täytyy rajoittaa ponnistuksemme yksinkertaisempaan ja helpompaan tehtävään, parhaimman mahdollisen fyysillisen, älyllisen ja siveellisen ympäristön hankkimiseen jo syntyneille lapsille. Mutta tähän ei välttämättömästi tarvita mitään jyrkkää omistusoikeuden uudesti järjestämistä; voimme sen tehdä yksinkertaisesti kulkemalla eteenpäin sitä uraa, jolle jo olemme astuneet, sitkeästi kannattamalla asuntojen, terveydellisten olojen, ravinnon y.m.s. saattamista määrätylle korkealle tasolle. Siten voisimme alusta alkaen taata jokaiselle lapselle ainakin terveen ruumillisen kehityksen, ja tämän voisimme tehdä hävittämättä vanhempien vastuuntuntoa. Minkä valtio sen lisäksi voi tehdä, se on tehtävä kasvatuksen avulla — asian, jota tätä nykyä, en epäile sitä väittää, ei ole meidän maassa olemassakaan. Meillä on alkeellinen päähänpänttäämis- ja dressyyrijärjestelmä, niiden hengettömien ihmiskoneitten johtama, joita se itse on valmistanut; väliaste, jolla pääasiana ovat urheiluharjoitukset ja vanhat kielet, ja jota johtavat säätyläis-harrastelijat; ja yliopistojärjestelmä, joka — no niin, josta en voi tyynesti puhuakaan. Tahdon vain viitata siihen, että uuden sukupolven silmissä lasten hankkiminen ja kasvatus ovat yhteiskunnan kaksi peruspylvästä. Kaikki muut kysymykset, omaisuutta ja hallitusta koskevatkin, ovat toisarvoisia; ja ainoastaan toisarvoisina niitä voidaan käsitellä menestyksellisesti. Ottakaamme esim. omaisuus. Siihen nähden meillä ei ole mitään ennakkouskoa, ei sosialistista eikä sosialisminvastaista. Meidän kannaltamme katsoen omaisuus on vain työase ihmisten tuottamista ja täydellisentämistä varten. Palveleeko se tätä tarkoitusperää paremmin yksityisten vai valtion vai osaksi toisten osaksi toisen hallitsemana, se on meistä avoin kysymys, joka on ratkaistava kokeilun avulla. Emme näe mitään periaatetta toisella emmekä toisellakaan puolella. Omaisuus ei ole mikään oikeus eikä velvollisuus eikä erikoisetuus, ei yksilöjen eikä yhteisön. Se on pelkästään ja yksinomaisesti, samoin kuin kaikki muu, syntyjen sarjan toimintamuotoja. Oli se kenen hallussa tahansa, hoidettiin sitä kuinka tahansa, sillä on ainoastaan yksi tarkoitus: turvata jokaiselle syntyneelle lapselle riittävä määrä fyysillisiä hyödykkeitä, ja parempilahjaisille kaikki, mitä he kasvatukseen nähden tarvitsevat kyetäksensä suorittamaan tehokkaasti korkeammat yhteiskunnalliset velvollisuudet. »Ja samoin kuin omaisuus on pelkkä keino, samoin myös hallitus. Meitä uuden sukupolven ihmisiä ei mikään niin hämmästytä ja tympäise, kuin se suuri arvo, minkä poliitikot antavat kaavasanoille, jotka aikoja sitten ovat menettäneet kaiken sen merkityksen, mikä niillä mahdollisesti joskus on ollut. Kansanvaltaisuus, edustuslaitos, luottamus kansaan y.m.s. — kaikki se on meistä joutavinta suunpieksämistä. Onhan tunnettu asia — niillekin tunnettu, jotka enimmin näillä lauseparsilla toimielevat — ettei kansa hallitse itseään, ettei se voi hallita itseään ja että, jos se voisi, siitä tulisi suuri sekasotku. Totuus on, että elämme poliittista elämäämme perintäkäsityksen nojassa, mikä syntyi aikoina, jolloin hallituksella tarkoitettiin luokkahallitusta, jolloin yksi henkilö tai muutamat harvat valtion nimessä käyttivät kaikkia muita omaksi hyödykseen ja jolloin sentähden oli ehdottomasti välttämätöntä panna vallanpitäjiin vaikuttamaan joukkojen raaka ja älytön paino. Koko kansanvaltainen liike oli, vaikka se pukeutuikin positiiviseen älylliseen muotoon, itse asiassa tarkoitusperältään kielteinen. Se merkitsi pelkästään: emme tahdo että meitä käytetään muiden hyödyksi. Mutta se päämäärä on tätä nykyä saavutettu. Ei ole pelkoa siitä, että hallitus ketään sortaa; [Englannissa!] ja tulevaisuuden ainoana probleemina on, kuinka saada hallitus tehokkaaksi. Mutta tehokkaisuus, se on varmaa, ei ole koskaan saavutettavissa kansanvaltaisuuden koneistolla. Meillä täytyy, kuten Allison aivan oikein vaatii, olla asianomaisesti harjaantuneita ja asianymmärtäviä henkilöitä. Kuinka nämä on hankittava, se kysymys koskee yksityisseikkaa, tosin epäilemättä tärkeätä yksityisseikkaa; ja se on niitä, jotka uuden sukupolven on ratkaistava. Hallitusta, sitä ihmiset joka tapauksessa kaipaavat. MacCarthyn kuvittelema anarkia on — niin, jos hän suo anteeksi että sen sanon — se on tuskin hänen älykkyytensä arvoinen. Ette voi järjestää yhteiskuntaa, yhtä vähän kuin voitte kehrätä puuvillaa, pelkästään luonnon valon ja hyvän sydämen avulla. MacCarthy erehtyy kokonaan hallituksen luonteen suhteen, jos hän luulee sen ytimen olevan pakon. Sen ytimenä on johto. Ja, oli hallituksen muoto mikä tahansa, johto pidätetään viisaille tai on heille pidätettävä. Viisasta johtoa tulevaisuuden sukupolvet vaativat, ja meidän asiana on pitää huolta siitä, että ne sen saavat. »Näin olen lyhyesti esittänyt sen sosiaalisen ja valtiollisen näkökannan, jonka luulen olevan tulevaisuuden. Ja syy, minkä tähden niin ajattelen, on, että se näkökanta perustuu tieteeseen. Se se erottaa uuden sukupolven kaikista muista. Tähän asti ovat maailman asioita johtaneet intohimo, itsekkyys, tunne, uskonto, mikä muu tahansa, mutta ei harkittu tieto. Se järjestys on hallinnut ihmiskunnan koko historian; mutta nyt sen loppu on käsissä. On kyllä totta, että vanhat vaikutteet ovat yhä elossa, vieläpä näyttävät olevan ylinnä. Meillä on tänä iltana ollut runsaita todisteita niiden näennäisestä elinvoimasta. Mutta niiden alla kasvaa tieteen rehevä taimi. Se on jo höllentänyt niiden juuret, ja vaikka ne vielä näyttävät kantavan kukkasia, nämä lakastuvat silmiemme edessä. Niiden sijalla tulee pian näkyviin se uusi ja loistava kukka, jonka ilmestyminen päättää ja alottaa kehityskauden. Tuota katomaista ei mikään saa lykkääntymään. Meidän ei tarvitse huolehtia eikä kiirehtiä. Meidän on vain hiljaa tehtävä perustamistyötä. Kaupunki, se on totta, näkyy kohoavan meidän vaivannäöstämme erillään. Siellä, matkan päässä, ovat upeat rakennukset, siellä muuraajain, kirvesmiesten, koneenkäyttäjäin hälinä. Mutta katsokaa! Koko rakenne järkkyy ja värisee kasvaessaan. Taloja sortuu yhtä nopeasti kuin ne rakennetaan, perustuksia vajoaa, torneja laskeutuu, kupoleja ja huippuja romahtaa maahan. Koko historia on unikaupungin rakentamista, kaupungin, joka on yhtä haaveellinen kuin tuo muinainen lintujen kaupunki, [Aristophaneen »Nephelai» komediassaan kuvaama »Pilvikäkelän» kaupunki.] häälyväinen kuin auringonlaskun pilvet. Eikä kummaakaan. Sillä se on hiekalle rakentamista. On ainoastaan yksi kallioperustus, ja sen laskee tiede. Odottakaamme! Meidän luoksemme tulevat ennemmin tai myöhemmin kansa ja rakennusmestarit. Meille ne alistavat ne suuret pohjapiirustukset, joita niin turhaan ovat koettaneet toteuttaa. Me lausumme ratkaisevan sanan niiden mahdollisuudesta, niiden tarkoituksenmukaisuudesta, vieläpä niiden kauneudestakin. Caesarin ja Napoleonin sijalle astuvat Comte ja Herbert Spencer; ja Newton ja Darwin ovat Platonin ja Thomas Aqvinolaisen tuomareina.» ARTHUR ELLIS, Sanomalehtimies. Tähän hänen puheensa päättyi. Hänen istuutuessaan pistettiin käteeni Ellis'in lähettämä kirjelippu, jossa hän pyysi lähimmän puheenvuoron. Suostuin mielelläni, sillä vaikka muutamat meistä pitivät häntä köyhkäisenä, hän ei ainakaan ollut koskaan ikävä. Hänen päivettynyt ihonsa, hänen vaalea kihara tukkansa ja hänen sinisten silmiensä säteily tekivät miellyttävän vaikutuksen, kun hän nousi ja kuuden jalan pituudestaan katsoi meihin alas. »Sepä totta tosiaan merkillinen havainto», näin hän alotti, »että isillä on lapsia ja lapsilla isät! Minua ihmetyttää vain, mitenkä maailma on tullut toimeen kaikki nämä vuosisadat sitä tietämättä. Se näyttää niin ilmeiseltä, nyt kun se on todettu. Mutta sellaisia suuret totuudet tietenkin ovat; niinpian kuin ne on julistettu, ne näyttävät olleen aina tuttuja. On mahdollista, juuri siitä syystä, että monikin on antamatta Wilsonin julistamalle totuudelle täyttä arvoa, unohtaen, että on neron etuoikeus lausua ensin selvästi ilmi, mitä jokainen on hämärästi tuntenut. Emme saisi olla kiittämättömiä; mutta kenties meidän on silti velvollisuus olla varovaisia. Sillä suuret aatteet luonnollisesti johtavat käytännöllisiin toimenpiteihin; ja siinä kohden näen vaikeuksien nousevan. Tosiasiallisesti Wilsonin esitys, jos ymmärrän häntä oikein, tietää sen, että meidän tulisi avata elämän portit niin avaroiksi kuin mahdollista, ja hankkia niille, jotka niistä astuvat luoksemme, niin viihtyisä olo kuin suinkin. Minä kuitenkin arvelen, että meidän tulee olla sangen varuillamme tehdessämme jotakin sen suuntaista. Tosin tiedämme kovin vähän syntymättömien oloista. Mutta pidän hyvin todennäköisenä että he, samoin kuin kansantaloustieteilijäin selityksen mukaan työväki, muodostavat maailmankaikkeudessa yhtenäisen, liikkuvaisen joukon, joka pyrkii painumaan sinne, mihin pääsö on vapain ja missä ehdot ovat edullisimmat. Ja pelkäisin kovasti vetää tähän kiertotähteen suhteettoman runsaasti niitä, jotka kenties voisimme sanoa maailmankaikkeuden työttömiksi, tarjoamalla heille keinotekoisesti parempia ehtoja, kuin muualla on saatavissa. Sillä sehän, kuten tiedätte, tekisi tyhjäksi tarkoitusperämme. Aiheuttaisimme vain kansanvaelluksen, niin sanoaksemme, syrjäisiltä ja maaseutu-paikkakunnilta, Marsista tai kuusta, tai mikä se paikka onkaan; ja hätää ja hankaluutta olisi maan päällä enemmän kuin koskaan. Ainakin vaatisin, ja uskon Wilsonin olevan siinä kohden samaa mieltä minun kanssani, jotakin asianmukaista kelvollisuudentodistusta. Enkä ilmoittaisi liian laajalle, mitä meillä on tekeillä. Oli miten oli, muiden kiertotähtien täytyy vastata omista syntymättömistään. Enkä käsitä, miksi meistä pitäisi tulla jonkunmoinen maailman kaatopaikka jokaista varten joka saattaa luulla pääsevänsä paremmille päiville siirtymällä maapallolle. Tästä syystä, ynnä muistakin, en avaisi porttia liian avaralta. Ja kenties voisimme, tätä seikkaa silmällä pitäen, vielä sallia muutamien jäädä naimatta. Ainakaan en tahtoisi, luulen ma, mennä sen kauemmas kuin sakon säätämiseen niskoittelevien vanhainpoikain maksettavaksi. Wilson luultavasti mieluummin säätäisi toistetusta rikkomuksesta vankeutta, vieläpä uppiniskaisuudesta kuolemanrangaistuksenkin. Tunnustan, etten siinä kohden ole oikein jäävitön tuomari, koska itse varmaan joutuisin ankaramman rankaisun alaiseksi. Kuitenkin, kuten sanottu, tahtoisin, yhteiskunnan yleisiä etuja silmällä pitäen, terottaa mieliin varovaisuutta ja tarkkaa harkintaa. Ja tämä on kaikki, mikä minulla tällä hetkellä on sanottavana tästä erittäin mielenkiintoisesta asiasta. »Toinen kohta, mikä Wilsonin huomautuksissa tehosi mieleeni, ei tosin ollut niin uuden uutukainen kuin havainto että isillä on lapsia; mutta se oli laatuaan yhtä tärkeä. Tarkoitan sitä tieteellisen pätevyyden nojalla julistettua tietoa, että ihmiskunta todella, niinkuin niin usein on arveltu, edistyy. Nyt voimme otaksuttavasti pitää asian todistettuna; sillä eihän Wilson muuten olisi sitä julistanut. Ja olemme siis siinä asemassa, että voimme osapuille määritellä mitä edistys on. Tähän olen kenties pätevämpi kuin itse Wilsonkin, koska minulla on ollut tavattoman runsaasti tilaisuutta matkustaa ja olen koettanut käyttää sitä tilaisuutta vapautuakseni ennakkoluuloista. Uskon voivani täysin puolueettomasti arvostella eri maiden ihanteita ja varsinkin Uuden maailman ihanteita, joiden otaksun hallitsevan tulevaisuutta. Koettaessamme arvioida mitä edistys merkitsee, emme voi luullakseni tehdä mitään parempaa kuin kuvaella Yhdysvaltain sivistyksen. Sillä sitä kuvattaessa kuvataan koko tulevaisuuden sivistys. Mitä näet Amerikka on, sitä meidän siirtomaamme ovat tai siksi tulevat; ja mitä siirtomaamme ovat, sen mekin voimme toivoa saavuttavamme, jos teemme asianomaiset uhraukset valtakunnan yhteyden säilyttämiseksi. Tarkastakaamme siis, mimmoinen objektiiviselta kannalta katsoen tämän meidän edistyvän maailmamme tulevaisuus oikeastaan on. »Kenties on kuitenkin parasta että, ennenkuin ryhdyn erittelemään amerikkalaisten henkisiä ihanteita, teen vähän selkoa heidän maastaan. Sillä vaikuttaahan, kuten kaikki tätä nykyä tiedämme, ympäristö arvaamattomassa määrässä luonteeseen. Katselkaa siis Amerikan mannerta. Kuinka yksinkertainen se on! Kuinka leveä! Kuinka laaja! Kuinka suuripiirteinen! Rantakaistale, vuorijono, tasanko, toinen vuorijono, toinen rantakaistale! Siinä kaikki! Asettakaa sen rinnalle Europan monimutkaisuus, sen symmetrian puute, sen vaihtelevaisuus, epäsäännöllisyys, epäjärjestys ja oikullisuus! Jo molempien maanosien maantieteellinen laatu viittaa niiden sivistysten erilaisuuksiin. Toisella puolen yksinkertaisuus ja laajuus, toisella soppien ja loukkojen vaihtelua; siellä suunnattomat joet, äärettömät metsät, loppumattomat tasangot, muutamien harvojen laajojen muotojen määrätön toistanta; täällä ällistyttävät vivahdukset, uutuudet, yllätykset, järkytykset, sanalla sanoen eroavaisuudet, jotka jo johtavat mieleen erikoisuuden. Fyysillisiltäkin piirteiltään Amerikka on ko'on eli paljouden (kvantiteetin) maa, Europpa taas laadun (kvaliteetin) maa. Ja niinkuin maa, niin sen tuotteetkin. Kuinka suuret Amerikan hedelmät ovat! Kuinka pitkät sen puut! Kuinka suunnattomat sen osterit! Mitä Europalla on siihen verraten? Pelkkää muotoa ja tuoksua, pelkkää kauneutta, hienoutta, suloa! Tekisi mieli sanoa, että Amerikka on suuren taiteilijan viimeinen teos — tietäväthän geologit toden totta kertoa, että se on nuorin maanosista —, syntynyt ikäkautena, jolloin hän oli alkanut toistaa itseänsä, laaja, summittainen, impressionistinen, rohkea tyhjässä avaruudessa, kun sitä vastoin Europpa näyttää edustavan hänen praerafaelilaista aikakauttaan yksityiskohtain runsaudessa, henkilöiden, pukujen, arkkitehtuurin, maiseman moninaisuudessa, jyrkästi vastakohtaisissa väreissä ja yksilöllisen muodon pienois-tarkkuudessa. »Ja niinkuin maat, niin niiden sivistyksetkin. Europpa on luokkien koti, Amerikka kansanvaltaisuuden. Kansanvaltaisuudella en tarkoita pelkkää hallitusmuotoa — siihen nähden tietenkin Amerikka on vähemmän kansanvaltainen kuin Englanti; tarkoitan sitä hengen kantaa, joka vaatii ja synnyttää erotuksettomuutta. Erotuksettomuutta sanon, mieluummin kuin tasavertaisuutta, sillä tämä sana on harhaan viepä, se kun voi näyttää tietävän, esimerkiksi, yhteiskunnallista ja taloudellista oloehtojen yhtäläisyyttä, jota ei ole Amerikassa enempää kuin Europassakaan. Valtiollisesti yhtä hyvin kuin yhteiskunnallisesti Amerikassa vallitsee plutokratia (rikkauden valta); sen kansanvaltaisuus on henkistä ja älyllistä laatua, ja sen ytimenä on kaikkien ylemmyyksien kieltäminen, paitsi rikkauden. Sellaisia ylemmyyksiä (tai etevämmyyksiä) tuskin onkaan olemassa Atlantin takana. Siellä joka mies on älykäs, jokainen on toimikykyinen, jokainen tarmokas; ja koska nämät ovat heidän ainoat ominaisuutensa, niin ne ovat ainoat joita mielivät ihaella. Kuinka toisin Europassa! Kuinka lukemattomat ja mieltä hämmentävät ovatkaan siellä eroavaisuusasteet! Mitä tosin kieli- ja rotuerotuksiin tulee, emme liene niistä kokonaan vastuunalaisia; mutta olemme niihin lisänneet esiintymistapojen, tuntemisen, tajuamisen, älyllisen käsityksen ja henkisen ymmärtämyksen eroavaisuuksia, jotka lännen yksinkertaiselle ja avaralle tietoisuudelle ovat tuntemattomat. Sanalla sanoen: sen kouraantuntuvan ja peräti luonnollisen mittapuun lisäksi, jona rikkaus on, olemme keksineet toisia, kouraantuntumattomia ja luonteeltaan keinotekoisia; ja niin nopeasti kuin niiden saattaakin olla määrä kadota ihmiskunnan edistyessä ja lännen vaikutuksen levittäessä valtaansa itään, ne kuitenkin vielä ovat olemassa ja antavat meidän elähtäneelle sivistyksellemme ylimysvaltaisuuden, s.o. kastijärjestelmän, leiman. Kaikessa tässä näemme, kuten olen huomauttanut, ympäristön vaikutuksen. Vanhan maailman ihmislaji omaksuu, valtameren toiselle puolelle istutettuna, uuden kotimaansa tunnusmerkit. Riisuen yltään keinotekoiset erotukset se ilmaisekse ylpeässä yksinkertaisuudessa, leveänä kuin tuon uuden kotimaan tasangot, ryöppyisenä kuin sen virrat, muodottomana kuin sen vuoret, epäkypsänä kuin sen hedelmät. »Muodostaessaan siten itsensä uuden maailman kuvaksi amerikkalaiset ovat kuitenkin katsoneet voivansa käyttää edukseen sellaisia menneisyyden saavutuksia, jotka saattavat olla heille hyödyksi heidän uudessa tehtävässään. He ovat hyljänneet meidän ihanteemme ja mittakaavamme; mutta he ovat lainanneet meidän pääomamme ja meidän keksintömme. He ovat siten voineet — ja se on jotakin maailmanhistoriassa ennen tuntematonta — heti alusta ryhtyä taisteluunsa luontoa vastaan valmiiksi taotuilla aseilla. Niistä aineellisista tuloksista, joita he siten ovat kyenneet saavuttamaan, minun on sitä tarpeettomampi puhua laajalti, koska he itse pitävät huolta siitä että saamme niistä niin täydelliset tiedot. Mutta saattaa olla mielenkiintoista panna merkille eräs tärkeä heidän henkisessä elämässään ilmenevä seuraus, joka yleensä on jäänyt tarkastajilta huomaamatta. Amerikka saa kiittää Europpaa siitä, ettei se ole koskaan seisonut voimatonna luonnon edessä; siksi se ei koskaan ole tuntenut pelkoa; siksi se ei ole koskaan tuntenut kunnioitusta; ja siksi se ei ole koskaan kokenut uskontoa. Saattaa näyttää eriskummaiselta kun lausutaan sellainen väite puritaanisien jälkeläisistä; enkä ole unohtanut että Amerikka on lahkojen maa, Joseph Smith'in seuraajista rouva Eddyn kannattajiin asti. [Joseph Smith'in seuraajat = mormonit; rouva Eddyn kannattajat = n.s. Christian Science'n tunnustajat.] Mutta juuri sellaiset ilmiöt valaisevat väitteeni. Kansa, joka tuntisi mitä uskonto on, europpalaisessa merkityksessä, kansa, jonka juuret olisivat kasvaneet maaperässä, minkä ovat muodostaneet henkiset taistelut, peikkoja vilisevien metsien tai Niilin-viereisten hieta-aavikkojen kiusaukset ja ihmenäyt, keskiyöstä alkavat valvonnat, lihan ruoskinnat, aavain katedraalien valitusveisuut ja juhlallisesti värilliseen valoon kiedotun ehtoollisleivän ihme — sellainen kansa ei olisi koskaan omaksunut 'Kristillistä tiedettä' uskontona. Ei! Uskonto on Amerikassa juureton loiskasvi. Ne kysymykset, jotka ovat pitäneet Europan mielet vireillä hamasta sen historian aamusarastuksesta asti, joista se on taistellut rajummin kuin vallasta ja vapaudesta, joiden vuoksi se on paastonnut erämaissa, tuntenut kuoleman tuskia kammioissa, kärsinyt ristinpuussa ja roviolla, joiden vuoksi se on uhrannut rikkautta, terveyttä, elämän mukavuutta, älyä, elämää, kysymykset, jotka koskevat maailman tarkoitusta, sielun alkuperää ja päämäärää, kuolemantakaista elämää, jumalan olemassaoloa ja hänen suhdettaan maailmankaikkeuteen — ne ovat Amerikan kansalle yksinkertaisesti olemattomia. Ne ovat heille yhtä käsittämättömät kuin pallo on 'Pintamaan' asukkaille. [»Pintamaa» (»Flatland»), oletettu maa, jossa kolmesta ulottuvaisuussuunnasta muka tunnetaan vain ne kaksi, jotka muodostavat tasapinnan.] Koko se ulottuvaisuussuunta on heille tuntematon. Heidän terve ja roteva älynsä rajoittuu tämän maan olioihin. Heidän uskontonsa, jos heillä sitä on, — on, sen nimen mukaan jonka he, luullakseni, sille antavat, 'raitismielisyyttä'. Tämä raitismielisyys on siinä, että ollaan välittämättä mistään, mikä voisi herättää epäilyksiä olemisen arvosta ja siten ymmärrettävästi lamauttaa toimeliaisuuden. 'Syökäämme ja juokaamme' he sanovat reippaan ja vankan uskon vilpittömyydessä, jättäen joutavana ja epäraittiina sikseen tuon mieltä masentavan jatkon: 'sillä huomenna meidän on kuoltava'. Tosiaankin! Mitä kuoleman on tekemistä 24:kerroksisten rakennusten, maailman nopeimpien junien, meluisampien kaupunkien, hääriväisimpien ihmisjoukkojen kanssa, ylipäätään suurimman, erinomaisimman ja kiihtyneimmän kanssa kaikesta mikä on olemassa? Amerikka on heittänyt uskonnon; ja koska Europan historiassa uskonto on ollut kaiken muun pohjana, Amerikka on sen mukana heittänyt koko Europassa kehittyneen henkisen elämän järjestelmän. Kirjallisuutta, esimerkiksi, ja taidetta ei ole olemassa Atlantin tuolla puolen. Tiedän kyllä, että Amerikassa kirjoitetaan kirjoja ja maalataan tauluja. Mutta amerikkalaisten kirjat eivät ole kirjallisuutta eivätkä heidän maalauksensa taidetta, paitsi mikäli ne edustavat himmeätä europpalaisen perintäkehityksen varjoa. Tosiamerikkalainen henki ei tiedä mihin niitä käyttää. Ja joskin siellä — niinkuin täytyy silloin tällöin tapahtua 80 miljoonan väestön keskuudessa — joskus syntyy henkilö, jolla on taiteilijan vaistot, niin hän työntyy auttamattomasti Europpaan. Sieltä hän saapi kasvatuksensa ja innoituksensa, ja siellä yksin hän voi elää, havaita ja luoda. Että asian luonnosta täytyy olla niin, on ilmeistä, kun muistamme että taiteen henki on omaa etua pyytämätön havaitseminen, kun sitä vastoin Amerikan henkenä on himokas voiton haenta. Olen kyllä huomannut, että amerikkalaiset luulevat voivansa tuottaa kirjallisuutta ja taidetta niinkuin tuottavat kivihiiliä ja terästä ja polttoöljyä, käyttämällä tarkoituksenmukaisesti älyä ja pääomaa; mutta siinä he tekevät itselleen vääryyttä. Ne ominaisuudet, jotka ovat tekemäisillään heitä maailman herroiksi, vaikuttavat sen, että he eivät kelpaa vähäpätöisempiin ja vähemmän vakaviin pyrkimyksiin. Tulevaisuus on heille hissien, puhelimien, voimavaunujen, lentokoneiden valtakunta. Älkööt turhaan, kuluneiden perintäoppien eksyttäminä, kääntäkö huomiotansa taaksepäin, europpalaisten vanhaan taivaan valtakunnan unelmaan. 'Excudent alii' sanokoot; 'Europalle jääköön kirjallisuus ja taide; tu regere argento populos, Morgane, memento, Amerikka hallitkoon maailman trusteilla ja renkailla'. [Excudent alii = muut tulevat muovailemaan; tu regere argento populos, Morgane memento = sinä Morgan, muistaos hallita kansat rahalla. Viittaus Vergiliuksen tunnettuihin sakeisiin (Aeneidi VI, 847 seur.): Excudent alii spirantia mollius aera, credo equidem, vivos ducent de marmore voltus, orabunt caussas melius caelique meatus describent radio et surgentia sidera dicent: tu regere imperio populos, Romane, memento — hae tibi erunt artes — pacisque imponere morem, parcere subjectis et debellare superbos.] Sillä se on Amerikan todellinen osa; ja että se ymmärtää sen siksi, sen todistaa se, että se niin päättäväisesti on tukehuttanut kaikki hyödyttömät harrastukset. Jokaisen henkisen toiminnan, mikä ei tähtää omaan etuun, se on ankarasti hyljännyt. Europassa nautimme hengen toimista sinänsä; annamme mielemme liikkua jonkun aiheen ympärillä pelkästään huvin vuoksi; tunnustamme hyväksi tiedon sen itsensä vuoksi; annamme arvoa pilalle ja sukkeluudelle. Mutta se kaikki on Amerikassa tuntematonta. Vaikka amerikkalaiset ovat maailman älykkäin kansa, he ankarasti rajoittavat älynsä keinojen sovittamiseen tarkoitusperiin. Itse tarkoitusperistä he eivät koskaan salli itsensä miettiä. Sentähden, vaikka he tekevät laskelmia, he eivät koskaan ajattele; vaikka he keksivät, he eivät tee havainnoita; ja vaikka he puhuvat, he eivät koskaan pakinoi. Sillä ajatus vaatii mietiskelyä, havainto tarkkausta, pakina joutoaikaa; ja kaikki yhtäpitävästi vaativat sellaista oman edun pyynnin syrjäyttämistä, jolla ei ole amerikkalaisessa järjestelmässä mitään sijaa. Samasta syystä he eivät leiki; he ovat muuttaneet urheiluleikit tappeluiksi, vieläpä tappeluiksi, joissa jokainen ase on luvallinen, niin kauan kuin se on voittoisa. Amerikkalainen jalkapalloerä ilmaisee tyyppinä amerikkalaisen hengen; se on töykeä, tiukka, tieteellinen, tarmokas; ei mitään kuhnailua tiellä, ei mitään iloa pelin vaiheista, ei mitään myönnytystä, ei mitään armoa, vaan taistelua kuolemaan asti, tarkoitusperänä voitto, keinona kaikki ja mikä tahansa. »Tuskin voi odottaa, että niin ankaran käytännöllinen kansa myöntää tunteille sen arvon, minkä europpalaiset ovat niille antaneet. Tuntemisen samoin kuin älynkään ei katsota lännessä olevan itsessään mikään tarkoitusperä. Eikä ole mielenkiintoa vailla se huomio, että amerikkalaiset ovat ainoa suuri kansa, mikä ei ole synnyttänyt ainoatakaan mainittavaa lemmenlyyrikkoa. Fyysillisesti samoin kuin henkisestikin he ovat kylmäluontoinen kansa. Heidän naisensa, joita niin suuresti ja epäilemättä niin täydestä syystä ihaellaan, ovat yhtä kovat kuin loistavat; niiden kimaltelu on jään kimaltelua. Tämmöisillä onnellisilla ominaisuuksilla varustettuina amerikkalaiset voivat välttää sen suunnattoman ajanhukan ja sen tarmon tuhlauksen, jota hienojen henkilökohtaisten suhteiden rakentaminen ja vaaliminen vaativat. He menevät naimisiin, tietenkin; he siittävät lapsia, he jatkavat sukua; mutta, sen tahtoisin empimättä sanoa, he eivät rakasta niinkuin europpalaiset ovat rakastaneet; he eivät tunnetta kehitä, eivät sitä erittele eivätkä siitä nauti, vielä vähemmin sitä ilmaisevat käytöksellä, liikkeellä, epigrammeilla, runoilla. Ja siitä johtuu se väristyksen tapainen, jota mielenliikutuksen käsittely amerikkalaisissa kertomuksissa tuottaa sivistyneelle europpalaiselle. Kirjailijat koettavat kuvata jotakin, jota eivät ole koskaan kokeneet, ja ympätä europpalaista perintö-aihetta sellaiseen sivistykseen, joka on kaikkia sen vaalimiseen ja tukemiseen tarpeellisia aineksia vailla. »Tämä lyhyt amerikkalaisten elämänkäsityksen erittely on toivottavasti selvittänyt sen väitteen, jolla alotin, että nimittäin on turhaa sovelluttaa heihin yhtäkään niistä mittapuista, joita sovellutamme europpalaiseen sivistykseen. Sillä he ovat, tieten tai tietämättään, hyljänneet koko meidän arvojärjestelmämme. Mikä sitten heidän oma arvojärjestelmänsä on? Mitä he tunnustavat määrän pääksi? Tämä on mielenkiintoinen kysymys, jota olen matkoillani paljon miettinyt. Joskus olen ajatellut, että se on rikkaus, joskus että se on valta, joskus toimekkuus. Mutta eräs runoelma, tai ainakin runomittainen sepustus, joka Yhdysvalloissa joutui käsiini, nosti minussa uuden ajatuksen siihen kysymykseen nähden. Sellaisesta seikasta, en puhu kuin hyvin epäröiden; mutta luulen, että kirjoittaja oli oikeassa: että todellinen päämäärä, johon amerikkalaiset pyrkivät, on _kiihtyvä vauhti_. Olla aina liikkeellä, ja aina liikkua nopeammin, se se on heistä autuaaksi tekevä elämä. Ja he kun ovat onnellisesti irti kaikesta filosofiasta ja miettimisestä, ei heitä kiusaa kysymys: mihin? Jos heiltä joskus europpalaisten taholta kysytään mihin tuo nopea vauhti tähtää, niin heidän ainoana tunteenaan on vilpitön kummastus. Mitä, he vastaavat; ollaan nopeassa vauhdissa! Ja mitä muuta olisikaan sanottavaa? Siitä johtuu, että he halveksivat joutoaikaa, jota europpalaiset pitävät niin suuressa arvossa. Joutilaana olo, sen he tuntevat, on jonkunmoista paikalla seisomista, tuota anteeksiantamatonta syntiä. Siitä myös heidän vastenmielisyytensä leikkiä, pakinoimista, kaikkea sellaista kohtaan, mikä ei ole tointa. Kysyin kerran eräältä amerikkalaiselta, joka juuri oli minulle kuvannut uuraan elämänjärjestyksensä, missä kohden tulee hauskuuden vuoro. Hän vastasi empimättä ja epäröimättä, ettei sen vuoro tule koskaan. Kuinka se olisikaan voinut tulla? Sehän voisi ainoastaan vaikuttaa jarruna; ja kiihtyvän vauhdin jarruttaminen on viimeinen asia, jota amerikkalainen henki voisi sietää. »Amerikkalainen henki, sanoin. Mutta itse asiassa — ja siihen huomautukseni varsinaisesti kärjistyvät — mitä Amerikka on, siksi Europpa on muuttumaisillansa. Me jotka istumme täällä, Wilsonia tietysti lukuunottamatta, edustamme menneisyyttä, emme tulevaisuutta. Oli meidän kutsumuksemme poliitikon, professorin, lakimiehen, lääkärin, mikä tahansa, meidän arvosteluamme määrää vanha, arvoasteikko. Äly, kauneus, mielenliikutus ovat ne asiat, joita pidämme kallisarvoisina; rikkaudesta ja edistyksestä emme pidä väliä, paitsi mikäli ne johtavat niihin. Ja siten me, niinkuin ne miehet, jotka puhuivat ennen minua, rohkenemme arvostella ja epäillä, missä uuden ajan ihminen, amerikkalainen tai europpalainen, yksinkertaisesti ja epäröimättä omaksuu. Olisi turhaa, jos siitä moittisimme itseämme; olisi turhaa sitä edes valittaa; meidän tulisi yksinkertaisesti ja objektiivisesti todeta, että asianaika on mennyt meiltä ohi. Kaikki, mitä sanomme, voi olla totta; mutta se ei tehoa mihinkään. 'Totta on', tulevaisuuden mies sanoo: 'meillä ei ole uskontoa, ei kirjallisuutta, ei taidetta; emme tiedä mistä tulemme emmekä mihin menemme; mutta — ja se on tärkeämpää — emme siitä välitä. Mitä me tiedämme on, että riennämme nopeampaa vauhtia kuin ikinä kukaan ennen meitä, ja että kaikesta päättäen voimme toivoa rientävämme yhä nopeammin ja nopeammin. Kysyä mihin, se on ainoa asia, jota me pidämme herjauksena. Maailmankaikkeuden perusaate on kiihtyvä vauhti, ja me olemme sen ilmaisuja; se mikä ei liiku yhä nopeampaa vauhtia, se on häviöön tuomittu; ja jollemme voi vastata perimmäisiin kysymyksiin, niin sitä tarvitsee sitä vähemmin valittaa, koska muutaman vuosisadan kuluttua ei ole jäljellä ketään, joka sellaista kysyy.' »Sellainen on se kanta, jonka luulen tulevaisuuden kannaksi, idässä yhtä hyvin kuin lännessäkin. En väitä että se minua miellyttää; mutta sen tunteminen antaa omalle asemalleni erikoisen kirpeyden. Iloitsen siitä että synnyin aikakauden lopulla, että seison niin sanoakseni huipulla, juuri ennen suistumista alas laaksoon, ja että katsahtaessani taaksepäin voin nähdä kaikki menneet aikakaudet ja koota ne yhteen silmäykseen. Iloitsen siitä, että ystäviäni ovat Sokrates ja Platon, Dante, Michelangelo, Goethe, eivätkä herrat Carnegie ja Pierpont Morgan. Iloitsen siitä, että olen elähtäneen kansan lapsi ja että istun samassa pöydässä henkilöiden kanssa, jotka melkein viimeisinä miehinä edustavat vuosisatain sivistyksen hengenviljelystä, oppia ja ihanteita. Pidän menneisyyden perintäkehitystä parempana kuin tulevaisuuden, — annan sille sitä enemmän arvoa, koska se on tulevaisuuden kehityksen vastakohtana; ja olen sitä paremmalla mielellä, koska tunnen olevani vapautettu kaikesta vastuunalaisuudesta sukupolviin nähden, joiden ihanteita ja mittakaavoja en kykene oivaltamaan. »Kaikki tämä osottaa tietenkin vain, etten ole sitä väkeä, jota Wilson on niin sattuvasti kuvannut 'uutena sukupolvena'. Mutta toivon ettei älyllinen käsitykseni ole omasta asemastani johtuvien seikkojen värittämä, ja että olen selvästi ja objektiivisesti kuvannut, mitä edistys todellisesti on. Ja mielessäni tämä ylväs tietoisuus istuudun jälleen paikalleni.» PHILIP AUDUBON, Liikemies. Nämä loppusanat otettiin vastaan hälinällä, jossa oli sekaisin naurua, hyväksymistä ja vastalauseita. Keskellä melua johtui mieleeni, että seuraavaksi puhujaksi oli valittava Audubon. Sen aiheutti se seikka, että Ellis, kuten luulin, tuiman pahantuulenpurkauksen varjossa oli tehnyt varsin pelottavan hyökkäyksen edistysoppia vastaan, sellaisena kuin yhteiskunnallisten uudistajani harrastajat sitä oppia tavallisesti käsittävät. Hän oli niin sanoakseni antanut meille kielteisen ensimäiset sävelet. Mutta Audubon, sen tiesin, oli soittava sävelmän loppuun asti; ja mielestäni oli parasta, että saimme sen kokonaisuudessaan ja että saimme sen ennenkuin muiden puhujain olisi myöhäistä koettaa sitä oikaista. Audubonilla oli jokin liiketoimi Cityssä, enkä voi sanoa, mitenkä hänestä oli tullut seuramme jäsen, sillä hän osotti jyrkkää vastenmielisyyttä kaikkea filosofoimista vastaan. Siitä huolimatta hän oli säännöllisesti kokouksissamme mukana ja puhui hyvin, vaikka tosin aina siihen henkeen, ettei ollut muka mitään, josta kannatti puhua. Tässäkin tilaisuudessa hän tapansa mukaan osotti jonkinmoista vastahakoisuutta, ennenkuin hän nousi; ja vaikka hänet oli jo saatu taipumaan, hän, luonteenomaisesti kyllä, alotti vastalauseella: »En ymmärrä, miksi pitää olla sääntönä, että jokaisen täytyy puhua. Luulen sanoneeni jotakin sentapaista ennenkin» — mutta tässä hänet keskeytti yleinen huuto, että hän oli sanonut sen aivan liian usein; hän silloin jätti sen asian sikseen, mutta pysyi vastalauseen sävyssä. »Ette ymmärrä», hän jatkoi, »missä vaikeassa asemassa olen, varsinkin tämänlaatuisessa keskustelussa. Minun kantani eroaa jyrkästi teidän muiden kannastanne, ja kaikki, minkä sanon, rikkoo pakostakin tässä vallitsevan äänilajin. Te pelaatte mitä katsotte elämän peliksi, ja pelaatte sitä halukkaasti. Mutta minä pelaan vain pakosta — jos sitä on sanottava peliksi, kun mies ajetaan ulos kentälle tuulella ja tyynellä, eikä häntä koskaan päästetä sisään. Taikka oikeastaan peli on enemmän tenniksen kuin cricketin kaltainen, ja me olemme pikkupojat, jotka noutavat palloja, ja se on mielestäni kirotun nöyryyttävää työtä. Ja varmasti teidän kaikkien täytyy ajatella samoin. Tietenkään ette mielellänne sitä myönnä. Ei kukaan sitä tee. Puhujalavalla, sanomalehdistössä, yksityisissä keskusteluissakin vallitsee salasopimus: tulee olla vaiti ja julkeasti teeskennellä. Totuus pääsee ilmi vain harvoina hetkinä, kun joitakuita miehiä joutuu yhteen tupakkahuoneessa. Mutta kun se tulee ilmi, niin on loppusäväyksenä aina sama: 'cui bono, cui bono?' [»Kenen hyödyksi?»] En pane itselleni suurta arvoa, mutta jos jostakin ylpeilen, niin siitä, etten ole koskaan antautunut petettäväksi. Aikaisimmilta ajoilta, joita voin muistaa, olen ollut selvillä siitä, mitä tämä maailma oikeastaan on. Ja kaikki elämänkokemukseni ovat vahvistaneet tuon ensimäisen välittömän vakaumukseni. Ettei muilla ihmisillä näy olevan samaa vakaumusta, on minulle alituisena kummastuksen aiheena. Mutta toden totta, ja haluamatta olla julkea, uskon sen johtuvan siitä, että he tahtovat tulla petetyiksi, vaan minä en. He aikovat, millä hinnalla tahansa, olla onnellisia tai hartaita tai miksi he mieluimmin tahtovat sitä sanoa. Enkä sano etteivät ole älykkäitä omassa sukukunnassaan. Mutta minä en ole sellaiseksi luotu; minä näen asiat sellaisina kuin ne ovat, ja näen, että ne ovat sangen pahat; siinä kohden olen toista mieltä kuin luoja. »No niin, tullakseni tämän illan keskusteluaineeseen ja omaan kantaani siihen nähden: olette kaikki tyyni otaksuneet, niinkuin teidän tietenkin on täytynyt otaksua, että asiat ovat sen arvoisia, että niitä kannattaa harrastaa. Entä jolleivät olekaan sen arvoisia? Mitä silloin tulee kaikista tarkoitusperistänne, kaikista näkökohdistanne, kaikista probleemeistanne ja väittelyistänne? Se peruskohta, josta kaikki olette yksimielisiä, niin eri mieltä kuin olettekin yksityisseikoista, on, että asiat voidaan saada paremmiksi ja että maksaa vaivan parantaa ne. Mutta jos joku kieltää molemmat nämä olettamukset, kuinka silloin käy kaiken sen, mikä on niiden perustukselle rakennettu? Ja minä kiellän ne; eikä siinä kyllin; en voi käsittää, mitenkä kukaan on saattanut koskaan ne omaksua. Jollei lähestyttäessä kysymystä oltaisi järjettömästi taipuvaisia optimismiin, ei koskaan voitaisi kuvailla, että millään todella tärkeällä alalla on olemassa mitään sellaista kuin edistys. Vai tehoavatko meihinkin, täällä oleviin, sellaiset typerät ja merkityksettömät tosiasiat kuin puhelimet ja automobiilit? Luulisin Ellis'in sanoneen kylliksi hajoittaakseen sellaiset harhakäsitykset, enkä halua jauhaa ikävää seikkaa. Jos meidän on ylipäätään etsittävä edistystä, niin meidän on ymmärtääkseni etsittävä sitä ihmisistä. Enkä ole koskaan nähnyt mitään, joka todistaisi, että ihmiset ovat yleensä paremmat kuin ne ennen olivat. Päin vastoin luulen olevan todisteita siitä, että he ovat huonommat. Mutta joka tapauksessa, oletettunakin että voisimme saada asiat hiukan paremmiksi, mitä hyötyä olisi siitä tämänlaatuisessa maailmassa? Jos kaikkeuden koko rakenne on huono, mitä hyötyä on yksityiskohtien paikkailemisesta? Yhtä hyvin voisitte hukata aikanne uppoavan laivan salongin koristamiseen. Oletettuna että voitte parantaa omaisuuden jakautumisen ja kohottaa terveyden ja älykkyyden ja muiden semmoisten tason, oletettuna että huomispäivänä voitte panna toimeen sosialistisen valtionne, tai liberaalisen valtionne tai anarkkisen yhteistoimintanne, tai mikä suunnitelmanne onkaan — olisitteko silti ollenkaan paremmassa asemassa mihinkään tähdelliseen nähden? Varsinaisesti määräävät tosiasiat pysyisivät ennallaan. Ihmisiä esimerkiksi synnytettäisiin maailmaan kysymättä haluavatko sitä vai eivätkö. Ja yksistään se jo riittää koko asian tuomitsemiseksi. En ymmärrä, kuinka on mahdollista, etteivät ihmiset sen enemmän paheksu sitä heidän omanarvontuntonsa suoranaista loukkaamista, mikä sellaiseen asemaan sisältyy. Ei mikään voi sitä parantaa, ei mikään lieventää. Se on elämän perusehtoja. »Jos siinä olisi kaikki, niin asianlaita olisi jo kylliksi paha. Mutta siinä on vain alku. Sillä se maailma, johon meidät niin loukkaavalla tavalla työnnetään, osottautuu umpimähkäiseksi ja epäjärjelliseksi. On tosin olemassa, sen kyllä tiedän, niin sanotut luonnonlait. Mutta, totta puhuen, en niihin usko. Tarkoitan, etten näe mitään syytä otaksua, että aurinko nousee huomenna taikka että vuodenajat jatkavat kulkuansa, tai että mikään, jota varmimmin odotamme, toteutuu tulevaisuudessa niinkuin se on toteutunut menneenä aikana. Me tyrkytämme maailmaan omat ennakkoluulomme järjestyksestä; ja näyttäähän maailmankaikkeus, sen myönnän, määräkohtaan asti sen mukaiselta. Mutta en siihen säännönmukaisuuteen luota. Liian monet seikat ovat kevytmielisen ja umpimähkäisen oikullisuuden todisteina. Miksei näennäinen järjestys voisi sekin olla joku oikku taikkapa harkitun salakavaluuden huippu? Eikä meillä missään tapauksessa ole mahdollisuutta edeltäpäin tietää tai välttää tapahtumia, jotka kipeimmin meitä koskevat, myrskyjä, kulkutauteja, tapaturmia, syntymisen onnettomuudesta alkaen, kuoleman vapautukseen asti. Ja kuitenkin, silmiemme edessä kaikki tämä, jota joka päivän jokainen hetki terottaa mieleemme, pysymme yleisen lain uskoon kiinni tarrautuneina; ja kaaoksen virtaan piirrämme uskontunnustuksemme: 'credo quia impossibile'. »No niin, tämä on omaa kerettiläisyyttäni, enkä siinä ole löytänyt ainoatakaan aatetoveria. Mutta se ei tee mitään. Asiani on niin vahva, että minun on vara luopua toisesta tai toisesta sen yksityiskohdasta. Jos siis myöntäisin, että kaikkeudessa on järjestystä, niin mitenkä se tekee sen ollenkaan paremmaksi, jos järjestys on sellainen, että se tuottaa pahaa? Ja kuinka suuri se paha on, siitä minun on tarpeetonta puhua. Sillä sehän on ollut edellytyksenä kaikelle, mikä tänä iltana on sanottu. Jos tämä maailma olisi tyydyttävä maailma, niin ette kaikki haluaisi sitä muuttaa. 'Kuitenkin', voitte sanoa — niinhän ihmiset aina sanovat — 'jos on pahaa, niin on hyvääkin'. Mutta itse ne seikat, jotka ihmiset sanovat hyviksi, tekevät minut epätoivoiseksi maailman suhteen, vieläpä enemmänkin kuin ne, jotka he myöntävät pahoiksi. Kuinka kenkään, jolla on itsetuntoa, voi tyytyä, vieläpä kiitollisena tyytyä senlaatuisiin asioihin, joihin ihmiset tyytyvät, on minulle alituinen arvoitus. On kuin onkin maailman luoneen voiman suurin voitto, että joka viikko kokoontuu kirkkoihin uhrien laumoja lausumaan julki kiitollisuutensa 'luomisestaan, suojelemisestaan ja kaikista tämän elämän siunauksista'. Siunauksista! Mitkä ne ovat? Rahako? Vai menestys? Vaiko maine? En väitä olevani itse mitään parempaa kuin maailman lapsi, mutta että maailman lapset antavat niille asioille sen arvon, minkä he niille antavat, se menee yli ymmärrykseni. 'Olkoon', sanoo moralisti, 'mutta onhan aina olemassa velvollisuus ja työ'. Mutta mikä työn arvo on, jollei ole mitään, jota varten kannattaa työtä tehdä? 'Oi', sanoo runoilija, 'onhan olemassa kauneus ja lempi'. Mutta se kauneus ja se lempi, joita hän hakee, ovat jotakin, jota hän ei koskaan löydä. Se, minkä hän saa käsiinsä, on varjo, ei itse asia. Ja varjokin liehuu hänen ohitsensa ja väistyy ajan virtaa myöten. »Ja juuri siinä on maailmanjärjestyksemme häijyyden lopullinen todistus. Aika itse asettuu meitä vastaan. Ne hetket, jotka ovat pahat, ne se venyttää loppumattomiksi; ne hetket, jotka saattaisivat olla hyvät, se ajaa rutosti tyhjään. Kaikki oikein arvokas on ylen katoavaista. Turhaan huudahdamme hetkelle: »Verweile doch, du bist so schön!» Ainoastaan raskaat tunnit ovat raskasjalkaiset. Siivekäs Psykhe jo syntymisensä hetkenä sairastaa häviämisen tuskia. »Nämä ovat toki tosiasioita, eivätkä mielikuvitelmia. Miksi siis ihmiset kieltäytyvät katsomasta niitä suoraan silmiin? Tai, jos sen tekevät, heti kääntyvät pois rakentaakseen jonkun muunlaisen maailman? Sillä se on kaikista kummallisinta, että ihmiset keksivät järjestelmiä ja että nämä järjestelmät ovat optimistisia. On ikäänkuin he sanoisivat: 'Maailman täytyy olla hyvä; mutta, koska se ilmeisesti ei ole hyvä, niin sen täytyy todellisuudessa olla toinen kuin se on. Ja siitä johtuvat nuo eriskummalliset opit — niin surkeat, niin intomieliset, niin hullut —, opit iankaikkisesta hyvästä jumalasta, joka on luonut tämän pahan maailman, absoluuttisesta, joka ainoastaan ilmestyy relatiivisessa, todellisesta, jossa on niin paljoa vähemmän todellisuutta kuin ilmiömaailmassa. Tai, jos se kaikki hyljätään, siirrämme taivaamme iankaikkisuudesta aikaan, ja projisieraamme tulevaisuuteen sen täydellisyyden, jota emme löydä nykyisyydestä emmekä menneisyydestä. 'Totta kyllä', sanomme, 'paha maailma! Mutta kuinka hyväksi se tuleekaan!' Ja sen kuvittelun nojassa sukupolvi toisensa jälkeen ottaa hartioilleen taakkansa ja lähtee kulkemaan, koska erämaan takana täytyy olla joku luvattu maa, johon kerran muutamat meille tuntemattomat olijat saavat astua. Ikäänkuin mikään tulevaisuuden saavutus voisi tehdä tyhjäksi menneisyyden pahan, tai toisen täydellisentyminen voisi korvata toisen auttamattoman häviön! »Niin pian kuin sellaisia aatteita vain lausuu ilmi, käy niiden takaperoisuus kouraantuntuvaksi. Ja siitä huolimatta ihmiset pysyvät niihin kietoutuneina. Miksi? En tiedä sanoa. Tiedän vain, että minua ne eivät pidä eivätkä voi pitää vangittuna; että katselen tämän maailman puuhia kuin muukalainen jostakin toisesta maailmasta; että olen teidän keskuudessanne mutta en teidän miehiänne; että teidän vaikuttimenne ja tarkoitusperänne ovat minulle tuiki ymmärtämättömät; ettette voi antaa niistä mitään selitystä, jossa näen mitään järkeä; ettei minulla ole mitään avainta sen arvoituksen ilmisaamiseksi, jonka te näytätte niin helposti ratkaisevan uskontonne, filosofianne, luonnontieteenne avulla; että teidän toiveenne eivät ole minun toiveitani, teidän pyrkimyksenne eivät minun pyrkimyksiäni, teidän periaatteenne eivät minun periaatteitani; että olen haaksirikkoinen enkä näe ympärilläni kuin haaksirikkoisia; että kuitenkin nämä, tarrautuneina kiinni tankoihinsa, sanovat ne hyviksi ja varmoiksi laivoiksi, puhuvat uljaasti satamasta, johon muka ovat onnellisesti purjehtimassa, ja upotessaankin viimeisellä henkäyksellään huutavat: 'katsokaa, olemme saapuneet perille ja omaisemme ovat odottamassa laiturilla!' Kuka, näin ollen, on hullu? Minäkö? Vai tekö? Minä voin ainoastaan ajelehtia ja odottaa. Saattaa olla, että näiden vesien takana on satama ja ranta. Mutta en voi suunnata kulkuani sinne, sillä minulla ei ole peräsintä, ei kompassia, ei karttaa. Te sanotte teillä olevan. Jatkakaa siis matkaanne, mutta älkää huutako minulle. Minun täytyy uida tai hukkua yksin. Ja paras, mitä voin toivoa, on, että pian uppoan unohduksen äärettömään kuiluun.» AUBREY CORYAT, Runoilija. Vaikka olinkin usein ennen kuullut Audubonin lausuvan näitä mielipiteitä, en ollut koskaan kuullut hänen niin avonaisesti ja intohimoisesti paljastavan sielunsa sisintä katkeruutta. Epäilemättä oli hetkessä ja paikassa jotakin, joka kiihotti häntä tähän aivan persoonalliseen äänilajiin. Oli näet yön pimein ja hiljaisin hetki, ja istuimme himmeässä tähtien valossa, tuskin toisiamme nähden, niin että tuntui mahdolliselta lausua, ikäänkuin verhon takaa, asioita, joita muuten olisi ollut luonnollista tukehduttaa. Audubonin viimeisiä sanoja seurasi pitkä vaitiolo. Ne luullakseni tehosivat moneenkin meistä enemmän kuin olisimme mielellämme myöntäneetkään. Ja minusta tuntui jonkun verran vaikealta päättää ken minun tuli valita niistä harvoista, jotka eivät olleet vielä puhuneet; sillä oli vältettävä niin paljon kuin mahdollista sellaista äänilajia, joka sorahtaisi pahasti mielialaamme vastaan. Lopulta valitsin Coryatin, runoilijan, koska tiesin, ettei hän voinut virittää väärää ääntä, ja toivoin että hän kenties alkaisi niin sanoakseni vetää meitä ylös siitä syvänteestä, johon olimme luisuneet. Hän vastasi pimeydestä epäröivällä ja katkonaisella tavallaan, joka hänessä aina on tuntunut minusta niin viehättävältä. »En tiedä», niin hän alotti, »luonnollisesti — no niin, saattaahan kaikki olla kovin pahaa, — ainakin muutamille ihmisille. Mutta en usko niin olevan. Ja epäilen, tokkohan Audubon todella — no, en saisi sanoa niin, arvelen. Mutta oli miten oli, olen varma siitä, että enimmät ihmiset ovat toista mieltä kuin hän. Ainakin mitä minuun tulee elämä tuntuu erinomaisen hyvältä juuri sellaisena kuin se on; en tarkoita ainoastaan omaa, vaan jokaisen elämää, Audubonin tietysti lukuunottamatta — kai minun tulee sanoa niin; ja kenties hänestäkin on sangen miellyttävää, että hän voi pitää sitä niin pahana. Mutta en aio ryhtyä väittelyyn hänen kanssaan, sillä tiedän ettei se kannata. Vaan minun tekee mieli kiistellä kaikkia muita vastaan — paitse Ellis'iä, jolla luullakseni on jonkunmoinen käsitys niistä asioista, jotka todella jotakin merkitsevät. Vaan en usko sitä olevan Allisonilla, enkä Wilsonilla, enkä enimmillä jotka puhuvat edistyksestä. Sillä jos niin sanoakseni siirrätte kaiken hyvänne tulevaisuuteen, niin se osottaa, ettette osaa antaa arvoa sille hyvälle, mikä sisältyy elämään juuri sellaisena kuin se on ja kaikkialla missä sitä on. Ja täytyy, olen varma siitä, olla jotakin väärää katsomustavassa, joka tekee menneen ja nykyisen pelkäksi välikeinoksi tulevaista varten. On ikäänkuin joku ottaisi pullon ja kääntäisi sen ylösalaisin, huomaamattaan kaataen siitä viinin, ja sitten tekisi suunnitelmia, kuinka hirveästi hän on parantava pullon muodon. No, minä en välitä pullojen muodosta, mutta viinistä välitän. Ja tiedän — ja se se onkin pääasia, — että viini yhä on siinä. Se oli siinä menneenä aikana, se on siinä paraikaa ja se on oleva siinä tulevaisuudessa, niin, teistä kaikista huolimatta.» Näissä sanoissa oli jotakin uhmailevaa, joka sai meidät nauramaan. Silloin hän pysähtyi, ikäänkuin olisi tehnyt jotakin säädytöntä, ja etsittyään turhaan siltaa, jota myöten olisi päässyt seuraavalle lähtökohdalleen, hän turvautui harppaukseen, ja jatkoi seuraavasti: »Tässä meillä on, esimerkiksi, Wilson, joka kertoo meille, että uudella sukupolvella 'ei ole mihin käyttää' — en tiedä käyttikö hän sitä kauheata lausepartta, mutta sitä hän tarkoitti — että heillä ei ole mihin käyttää kreikkalaisia, tai roomalaisia, tai keskiaikaa, tai 18:tta vuosisataa, taikka niin mitään paitsi omaa itseään. No niin, en voi muuta sanoa, kuin että surkuttelen heitä ja olen iloinen etten kuulu heihin. Kuinka? Ajatelkaa vain sen katsomustavan nurjuutta eli oikeammin sokeutta! Siksi ettette ole samaa mieltä Platonin, Marcus Aureliuksen tai pyhän Franciscuksen kanssa, he muka kelpaavat vain tuhkaläjään heitettäviksi. Voisitte yhtä hyvin sanoa ettette huoli juoda muuta viiniä kuin sitä, mikä on tänä päivänä valmistettu! Menneiden aikojen kirjallisuus ja taide eivät voi olla kuolleita. Ne ovat se pullo, johon elämän henget ovat vangitut; teidän tarvitsee vain avata se, ja elämä on teidän. Ja mikä elämä! Että se on toisenlainen kuin meidän, se on juuri sen ansiona. En tarkoita, että se välttämättömästi on parempi; mutta se säilyttää meille ne asiat, jotka meiltä ovat joutuneet hukkaan. Sillä emme me, yhtä vähän kuin menneiden aikojen ihmiset, tyhjennä kaikkia mahdollisuuksia. Elämän koko ihmeellinen draama kehittyy ajassa, ja me, tämän vuosisadan ihmiset, olemme vain yksi sen kohtauksista, emme tosin intohimoisin emmekä lumoavin. Toimivina henkilöinä olemme tietenkin tekemisissä ainoastaan tämän kohtauksen kanssa. Mutta kummallinen asia on, että samalla olemme myös katselijoita, jos haluamme. Ja katselijain kannalta moni menneisyyden tapahtuma on paljon mielenkiintoisempi, jollei tärkeämpikin, kuin nykyajan kohtaukset. Tarkoitan, että minusta näyttää typerältä — en kai saisi sanoa typerältä, koska te tietenkään ette oikeastaan ole —» naurahdimme jälleen, ja hän hillitsi itsensä. »Mitä tarkoitan on, että, kun otatte menneiden aikojen filosofian tai uskonnon ja pistätte sen laboratorioonne ja tutkitte sen totuutta ja viskaatte sen pois, jollei se kestä koetta, niin ymmärrätte väärin koko sen arvon ja merkityksen. Oikea kysymys on: mikä tavaton, lumoava, traagillinen tai koomillinen elämä saattoi tuottaa tuon kallisarvoisen näytekappaleen? Minkä uuden ilmestyksen se antaa maailman mahdollisuuksista? Siltä kannalta sitä katselemme, jos meillä on elämän tuntua. Kaikkialla tunnustelemme elämää. Rakastamme sitä kun siihen kajoamme. Emme kysy onko se hyvää vai pahaa. Se on, ja me olemme sukua sen kanssa. Kuvailkaa ihmistä, joka voi kulkea läpi British Museumin ja mennä Parthenonin korkokuvavyöhykkeen ohi ja sanoa, ettei hänellä ole mihin sitä käyttää! Ja miksei? Siksi, luultavasti, ettemme nyt käy sellaisessa puvussa emmekä osaa ratsastaa satulatta. Sitä pahempi meille! Mutta ajatelkaahan! Siellä, huutaen seinältä — ei, minun tuli sanoa laulaen enkelien äänellä — on elämän henki ihanimmassa, voimallisimmassa, jumalallisimmassa ilmestyksessään ja sanoo: 'rakasta minua, ymmärrä minua, ole minun kaltaiseni!' Ja uusi sukupolvi kulkee ohitse, nenä pystyssä, ja hönöttää: 'Ei! Ette ole enää mukana leikissä! Ette tunteneet luonnontiedettä. Ettekä siittäneet neljä lasta mieheen, niinkuin me aiomme tehdä. Ja teidän kasvatuksenne oli reetorillinen ja teidän filosofianne takaperoinen; ja teidän paheenne — oh, niitä ei sovi mainitakaan! Ei ei, nuori mies! Ei meille, kiitoksia paljon!' Ja niin he tallustavat eteenpäin; ettekö heitä näe, puku järkevänä, mieli järkevänä, povessa kovat, pienet sydämet, ja tyhjä paikka missä heidän kuvitusvoimansa olisi tullut olla. Kauheata! kauheata! Tai kenties menevät, sanokaamme Assisiin, ja pyhä Franciscus tulee heitä puhuttelemaan. Ja 'katsokaa', hän sanoo, 'katsokaa, mikä ihana maailma, jos vain voisitte päästä irti kaikesta mikä teitä painaa ja kahlehtii! Rahat, talot, vaatteet, ravinto, kaikki ne ovat pelkkiä esteitä! Tulkaa ja nähkää todellisuus; tulkaa ja eläkää sielun elämää, palakaa kuin liekki, puhjetkaa kuin kukka, virratkaa kuin vuorten puro!» 'Hyvä herra', he vastaavat, 'olette likainen, hävytön ja tietämätön! Lisäksi edistätte kerjuuta ja taikauskoa. Ei tänään, kiitos!' Ja he menevät suoraa tietä toimikuntaan järjestettyä hyväntekeväisyyttä varten. Se on — se on —» Hän taas hillitsi itsensä ja jatkoi tyynemmin: »No niin, ei saisi suuttua, ja luultavasti esitän kaikkien kannan väärin. Sitäpaitsi en ole sanonut tarkkaan sitä, mitä halusin sanoa. Aioin sanoa — no, mitä se olikaan? Niin, niin! Että senlaatuinen katsomuskanta on yhteydessä edistysaatteen kanssa. Se johtuu siitä, että riistetään menneisyydeltä ja nykyisyydeltä kaikki arvo ja sijoitetaan se tulevaisuuteen. Ettekä sitä sittenkään siihen sijoita! Ette voi! Se jollakin tavoin haihtuu siirrettäessä. Missä se sitten on? Minä puolestani uskon, että se on aina olemassa, elämässä, kaikissa elämän eri muodoissa. Se on olemassa koko ajan, kaikissa niissä asioissa, joista lausutte hylkäämistuomionne. Tietysti ne seikat ovat todella pahat, jotka sanotte pahoiksi. Mutta ne ovat siitä huolimatta samalla niin hyvät. Tarkoitan — niin, äskettäin luin yhden noista kauheista kirjoituksista — ainakin — tietysti ne kai ovat hyvin hyödyllisiä — maanviljelystyömiehen oloista. No niin, ratsastin ulos kedolle, ja näin tuon kaiken sen omassa kehyksessä ja täydellisenä, kaikki se mukana, minkä kirjoittaja oli jättänyt pois; eikä se lopulta ollut niinkään pahaa. En tarkoita että kaikki oli hyvääkään; mutta se oli ihmeellistä. Siellä oli vehreillä niityillä isoja hevosia, joilla oli pitkäkarvaiset vuohiset; oli karjaa kahlaamassa matalissa kaalamoissa; oli pajukkojen reunustamia jokia, ja piipittäviä pikkulintuja ruoikoissa, ja leivoja, käkiä ja laulurastaita. Ja oli hedelmätarhoja valkoisina kukissaan, ja pieniä kasvimaita auringonpaisteessa, ja pilvien varjoja liitelemässä pitkin kenttää. Ja se paljon puhuttu maanviljelystyömies oli keskellä tätä kaikkea. Eikä hän totta tosiaan ollut mikään ruumiillistunut valitus! Hänellä oli mielessään hevosensa, tai leipänsä ja juustonsa, tai lapsensa, jotka pitivät ääntä kylänraitilla, tai sikansa, tai kukkonsa ja kanansa. En tietysti oleta, että hän tiesi kuinka kaunista kaikki oli; mutta olen varma siitä, että hänellä oli jonkinmoinen viihtyisä tunne siitä, että hän oli osa siitä kaikesta, että hänellä jollakin lailla oli hyvä olla. Eikä hän jankuttanut oloistaan, niinkuin te kaikki jankutatte hänen puolestaan. En tarkoita, ettei teillä ole tavallaan syytä jankuttaa; paitsi ettei kukaan saisi sitä tehdä. Mutta ette saa olettaa sen kaiken olevan kauheata ja sietämätöntä, vain sentähden että voitte mielessänne kuvailla jotakin parempaa. — Tämä on tietysti vain yksi esimerkki; mutta uskon että asianlaita on kaikkialla sama, vieläpä suurissa kaupungeissakin, jotka, minun käsitykseni mukaan, näyttävät puusta katsoen paljon inhottavammilta ja kauhistuttavammilta. Elämän välttämättömissä tosiasioissa, elatuksen hankkimisessa, naimisiin menossa ja lasten kasvattamisessa, päivän päättymisessä ja toisen alkamisessa, epävarmuuksissa ja peloissa ja toiveissa, tragedioissa yhtä hyvin kuin komedioissakin, kaikessa on jotakin, joka kiehtoo, joka vetää mielen puoleensa ja lumoaa, vaikkei se ilahdutakaan. En sano, että ihmiset ovat onnelliset; välistä ovat, välistä eivät. Mutta joka tapauksessa heidän harrastuksensa on vireillä. Ja elämä itse on se harrastus. Ja tämä harrastus on häviämätön, se kuuluu jokaiselle iälle, kaikille kansanluokille. Ja jos jätätte sen pois laskuistanne, niin jätätte pois ainoan, jolla on merkitystä. Se on syy, minkätähden ihanteet ovat niin tyhjät; sentähden, tarkoitan, etteivät ole olemassa. Ja vakuutan teille — nyt kun ryhdyn tunnustamaan —, että usein, kun palaan jostakin kokouksesta tai jonkun pelottavan kirjoituksen lukemisesta, jossa on käsitelty kysymystä yhteiskunnallisesta uudistuksesta, minusta tuntuu kuin voisin syleillä kaikkia ja jokaista, joka sattuu tielleni, ainoastaan siksi että se on niin hyvä ja on olemassa: omnibussinajajia, pika-ajureja, puotilaisia, kurjien kujien vuokraisäntiä, heidän uhrejansa, porttoja, varkaita. He ovat joka tapauksessa olemassa, omituisessa kehyksessään, suljuen elämän suurella virralla, joka on ollut ja on ja on oleva, itse ollen oman itsensä puhdistaja, virtasi se halki minkä maan tahansa. Ja jollette tätä tajua, jos teitä on kokonainen yhteisö, joka ei sitä tajua, niin silloinpa, jos teettekin yhteiskuntanne vaikka kuinka onnelliseksi ja mukavaksi ja kohtuulliseksi ja niin edespäin, ettepä todellisuudessa ole tehnyt paljoa ihmisten hyväksi. Saattaapa viimeinen tila olla ensimäistä pahempikin, koska he silloin ovat menettäneet luonnollisen vaistomaisen elämänomaksumisen, oppimatta mitenkä elämä on omaksuttava korkeammalla tasolla. »Ja tästä syystä — nyt tulee se, josta todella välitän ja jonka olen tahtonut saada sanotuksi — tästä syystä ei mikään ole maailman nykyisyydelle ja tulevaisuudelle niin tärkeätä kuin runous. Allison esimerkiksi ja Wilson olisivat toisenlaisia ihmisiä, jos vain lukisivat teokseni! Enkä ole edes varma siitä, eivätkö ne — jos saan sen sanoa — eivätkö ne tekisi hyvää itse Remenhamillekin.» Remenham antoi kuitenkin hymyillen tietää lukeneensa ne. Johon Coryat jonkun verran koomillisesti huomautti: »No no, niin, kenties sitten runouteni ei ole aivan kyllin hyvää. Mutta onhan olemassa Shakespeare ja Milton ja — en välitä kuka se on, niin kauan kuin hänen tuotannossaan on kaiken suuren runouden perusominaisuus, ja se on, että se saa teidät tajuamaan olevaisten arvon. En tällä tarkoita onnellisuutta, vaan juuri sitä erinomaista arvoa, josta kaikki nämä ratkaisemattomat kysymykset hyvästä ja pahasta ovat osana. Ei kukaan, siitä olen varma, ole koskaan laskenut kädestään suurta tragediaa — ottakaamme esimerkiksi pelottavin kaikista, Kuningas Lear — tuntematta valtavaa elämän arvon tunnetta, elämän, sellaisena kuin se on, elämän, jommoisena se on säälimättömimmillään, julmimmillaan, kaikkine vääryyksineen, kärsimyksineen, pulmineen, tuntematta että paljoa mieluummin tahtoo elää ja kokea kaiken tuon, kuin olla elämättä ollenkaan. Mutta tragedia on äärimäinen tapaus. Jokaisessa yksinkertaisemmassakin ja tavallisemmassakin tapauksessa runoilija vaikuttaa meihin samalla tavoin. Hän osottaa meille, että jokaisella elämällä, johon hän kajoaa, on arvoa, huvin arvoa, huumorin arvoa, kärsivällisyyden, vaivalloisesti saavutetun viisauden, kestäväisyyden, toivon arvoa, tahtoisinpa sanoa häviön ja epätoivon arvoa. Hän ei ummista silmiänsä miltään, hän katsoo kaikkea suoraan silmiin, mutta hän näkee sen oikeassa perspektiivissä, kirkkaassa valossa, ja nähdessään kaiken pahan hän sittenkin sanoo jumalan tavoin: 'katso, ne ovat sangen hyvät'. Näette», hän lisäsi kääntyen Audubonin puoleen, huulillaan miellyttävä hymyilynsä, »olen samaa mieltä jumalan, en teidän kanssanne. Ja kenties jos lukisitte runoutta... mutta, se on tietty, ei riitä että sitä luette, teidän täytyy myös tuntea sitä sydämessänne.» »Niin», Audubon sanoi, »mutta pelkäänpä että vaikeus onkin juuri siinä.» »Taitaa olla. Niin — minulla ei ole tietääkseni mitään enempää sanottavana!» Ja muitta mutkitta hän vaipui takaisin tuoliinsa. SIR JOHN HARINGTON, Riippumaton gentleman. Coryatin vieressä istui mies, joka ei ollut pitkään aikaan ollut kokouksissamme läsnä. Hänen nimensä oli Harington. Hän oli sangen rikas, hyvin vanhan suvun päämies, ja oli yhteen aikaan ollut huomattavalla tavalla mukana valtiollisessa elämässä. Mutta viimeiset vuodet hän oli parhaasta päästä viettänyt Italiassa, antautuneena tutkimuksiin ja taideteosten kokoamiseen. En tiennyt, mitkä hänen mielipiteensä olivat; oli näet sattunut niin, etten ollut koskaan kuullut hänen puhuvan enkä ollut keskustelussa hänen kanssaan. Kun annoin hänelle puheenvuoron, minulla ei siis ollut aavistusta siitä, mitä hän oli sanova, ja odotin sangen uteliaana, kun hän muutaman hetken seisoi ääneti. Alkoi sarastaa, ja voin nähdä hänen kasvonsa, jotka olivat harvinaisen kauniit ja ylhäiset. Hän oli 17:nnen vuosisadan ylimyksen näköinen ja, jollei ottanut pukua lukuun, olisi voinut luulla hänen astuneen ulos jostakin Van Dyckin taulusta. Sitten hän alkoi puhua täyteläisellä, pehmeällä äänellä, vakavasti, niinkuin soveltui yhteen koko hänen esiintymisensä kanssa: »Tahdon alottaa tunnustuksella, vieläpä minun tulisi kenties sanoa anteeksipyynnöllä. Olla jälleen teidän keskuudessanne on erityinen etuus; mutta tämä etuus tuopi mukanaan neuvottomuuden aiheita. Olen asunut niin kauan vieraassa maassa, että tunnen itseni vieraaksi täällä. Kuulen vanhastaan tuttuja ääniä, mutta olen unohtanut kielimurteen; näen hahmoja joita ennen tunsin hyvin, mutta se ilmapiiri, jossa ne liikkuvat, tuntuu vieraalta. Olen äsken tullut Italiasta, ja Englanti vaikuttaa minuun yllätyksenä. Sen ulkonaista luontoakin näen toisilla silmillä kuin koskaan ennen. Se on minusta suloinen: siinä on aivan erityinen sulo, ainokainen laatuaan. Mutta kaipaan jotakin, johon olen tottunut etelässä; kaipaan valoa, muotoa, suuruutta, leveyttä. Sen sijalla on siinä harmaa tai kultainen auer, epämääräiset ulkoviivat, utuiset pilvet, upean mehevä vehreys. Italia soi kuin metalli; Englanti on verhottu rumpu. Toisella on _kauniin_ hehku; toisella _maalauksellisen_ sulo. Puhun tästä, sentähden että olen huomaavinani — kenties olen haavemielinen — samansuuntaista pohjoisen ja etelän erotusta myöskin mielten laatuun nähden. Kreikkalainen henki, ja samoin italialainen, on säälimätön, läpitunkeva, häikäisevä kuin Välimerenmaiden aurinko; englantilainen ja saksalainen on lempeä, hienotunteinen, rakastettavasti ja hellästi himmeä. Toinen hehkuu paljaana vaskisella taivaalla; toinen on tunteellisuuden usvien lieventämä. Englantilaiset varsinkin, luullakseni, harvoin tekevät vakavaa yritystä nähdäkseen totuuden. Heidän ennakkoluulonsa ja ihanteensa sulkevat heidät piiriinsä heidän viheriäin pensasaitojensa tavoin, ja he elävät, henkisestikin, pikkualueiden maassa. En kiellä, ettei tämä ole viihdyttävää ja levollista; mutta minusta se tuntuu, — jos minun on tunnustettava —, sietämättömän umpinaiselta. Minä ikävöin läpitunkevaa valoa, laajaa näköalaa, kaiken näkemistä sellaisena kuin se on. Olen seurustellut liian kauan Aristoteleen ja Machiavellin kanssa, viihtyäkseni anglikanisen kirkon ja Herbert Spencerin maassa.» Tässä hän pysähtyi ja näytti epäröivän, meidän odottaessamme kummastellen mihin hän mahtoi pyrkiä. Sitten hän alkoi jälleen puhua. »Tämä saattaa», hän jatkoi, »näyttää kovin pitkältä johdannolta; mutta se ei ole tärkeyttä vailla, vaikka vain epäröiden ryhdyn sitä lähemmin sovelluttamaan. Mutta, jos edellinen puhuja sallii minun ottaa hänen tekstinsä lähtökohdakseni, tahtoisin häneltä kysyä, eikö ole omituisen umpimähkäistä menettelyä, kun erotuksetta väittää kaikella elämällä olevan arvoa? Varmaan runoilija — ja Coryatin käytäntö, jos hän sallii minun niin sanoa, on parempi kuin hänen teoriansa — varmaan runoilija pyrkii kuvaamaan, missä hän vain voi sitä löytää, erinomaista, valoilmiötä, joukosta kohoavaa, harvinaista. Kauneutta hän hakee, ei elämää. Hän ei toista luontoa, hän laskee sen mittakaavan alaiseksi. Ja niin on laita jokaisen taiteen, itse elämän taide siihen luettuna. Elämä sinänsä on yhtä vähän hyvä kuin paha, ja Audubonin ylimalkainen hylkäämistuomio ei ole varmaankaan sen enemmän paikallaan kuin Coryatin ylimalkainen hyväksyminen. Elämä on taiteilijalle raaka-ainetta, oli hän sitten yksityishenkilö, joka toteuttaa oman kohtalonsa, tai valtiomies, joka luopi kansakunnan kohtalon. Taiteilijan päämääränä kummassakin tapauksessa on hyvä elämä; ja siitä, mitenkä hän tätä käsittää, riippuu hänen työnsä arvo. »Olen tahtonut johdattaa mieleenne nämä ilmeiset tosiasiat, vaikka siten kenties teitä ikävystytän: sillä siihen suuntaan katsoen, mihin keskustelumme on kääntynyt, tulee meidän tällä hetkellä pitää itseämme valtiomiehinä taikka valtiomiehiksi pyrkijöinä. Ja kun siltä kannalta katsoen huomaan olevani eri mieltä kaikkien paitsi kenties Cantilupen kanssa ja kysyn itseltäni syytä siihen, voin ainoastaan päättää, että minulla on erilainen käsitys päämäärästä, johon on pyrittävä, ja keinoista, joilla se voidaan saavuttaa. Jollen erehdy, olette kaikki, Cantilupea lukuunottamatta, otaksuneet, että hyvä elämä, mikä se sitten onkaan, on jokaisen saavutettavissa, ja että yhteiskunta on niin järjestettävä, että tämä tulos tulee taatuksi. Se on todella kansanvaltaisten vaatimus, se vaatimus, joka tätä nykyä on saanut niin yleistä kannatusta, ei vain tässä seurapiirissä, vaan maailmassa ylipäätään. Mutta juuri sitä vaatimusta minä vastustan. Olen sitä mieltä, että hyvän elämän täytyy olla muutamien harvojen erioikeutena; muuten sitä ei voi olla olemassa laisinkaan. Hyvä elämä, minun kannaltani katsoen, on gentlemanin elämä. Tiedän kyllä, että gentleman sana on vajonnut entistä alempaan merkitykseen; eikä ole mitään sen pahaenteisempää Englannin kansan alenemisen merkkiä. Mutta minä käytän sitä sen oikeassa ja jalossa merkityksessä. Gentlemanilla tarkoitan miestä, jolla on edesvastuuntuntoa, miestä, joka, sentähden että hän nauttii etuoikeuksia, tunnustaa itsellensä olevan velvollisuuksia; maanomistajaa, joka myös, ja juuri siitä syystä, on soturi ja valtiomies, miestä, jolla on luontainen kyky hallita ja jolla hallitseminen on perintätapana; sanalla sanoen: hallitsevan ylimystön jäsentä. Ei niin, että hyvä elämä on samaa kuin hallitseminen; vaan ainoastaan hallitseva luokka ja ne, jotka ryhmittyvät sen ympärille, pystyvät hyvään elämään. Aateluus on aatelisen etuus, ja aateluus on hyvyyden tähdellisenä, välttämättömänä aineksena. Meille on tosin kerrottu, että hyvä on olemassa hyveessä, tiedossa, taiteessa, rakkaudessa. [Tekijä tässä identifioi äsken määrittelemänsä gentleman-käsitteen nobleman- (aatelismies-) käsitteen kanssa; sen hän voi tehdä, siksi että engl. noble merkitsee sekä jaloa että aatelista. Hyve = engl virtue, jolla kuitenkin on eri värisävy, siinä kun vielä kuultaa näkyviin lat. virtus sanan merkitystä (miehuus, miehenkunto).] En tahdo tätä kieltää; meidän on vain lisättävä, että ainoastaan aatelinen mies voi olla hyveellinen suuripiirteisesti, tietää viisaasti, havaita ja tuntea hienosti. Ja sellainen hyve, mikä on pikkumainen, tieto, joka on pedanttinen, taide, joka on alhainen, rakkaus, joka on aistillinen, eivät ole hyviä ollenkaan. Jalo mies ei voi muuta kuin tuntea ja esiintyä jalosti. Hänen puheensa on kirjallisuutta, hänen liikkeensä taidetta, hänen toimintansa draamaa, hänen tunteensa musiikkia. Hänen ympärilleen keskittyy kaikki mikä on suurta kirjallisuudessa, tieteessä, taiteessa. Suurenmoiset rakennukset, etevät maalaukset, kuvapatsaat, runoelmat, laulut ovat kerääntyneinä hänen asuinpaikkaansa ja ympäröivät häntä kätkyestä hautaan asti. Hänen hieno älynsä vetää luoksensa samanluontoiset ihmiset. Hän etsii neroa, mutta vieroo pedanttisuutta; sillä hänen tietonsa on osa hänen elämäänsä. Kaikkea suurta hän käsittää vaistomaisesti, sillä se on sukua hänen kanssaan. Ja ainoastaan sillä tavoin voi todella jotakin käsittää. Sillä kukin ihminen ja kukin luokka voi ainoastaan ymmärtää ja toteuttaa ne hyveet, jotka soveltuvat yhteen heidän toimensa kanssa. Professorista ei tule koskaan sankaria, lukekoon klassikoita kuinka paljon tahansa. Tiskimiehestä ei tule ikinä runoilijaa, vaikka hän lukisi runoutta kuinka paljon tahansa. Jos haluatte hyvettä, [Vrt. lat. virtus, ital. vertu.] sanan vanhassa merkityksessä, siis kunniantuntoa, rohkeutta, itseluottamusta, käskemisen vaistoa, niin teillä täytyy olla gentlemanluokka. Muuten hyveestä tulee parhaasta päästä vain käsite, aivojen kyhäämä, ei luonnetta ja voimaa. Miksi klassillista sivistystä nyt halveksitaan keskuudessanne? Ei siksi, ettei se ole yhtä arvokas kuin ennenkin, vaan siksi, ettei ole jäljellä ketään, joka ymmärtää sen arvon. Nuo liikemiehet, jotka teitä hallitsevat, ymmärtävät vaistomaisesti, ettei se ole heitä varten; ja he ovat oikeassa. Se on heitä ylempänä ja ulompana. Mutta se oli gentlemanien luonnollisena ravintona. Ja tämä esimerkki kelpaa sen yleisen totuuden valaisemiseksi, ettei voi mullistaa luokkia ja niiden keskinäisiä suhteita, mullistamatta samalla kulttuuria. On turhaa olettaa, että voitte siirtää alhaisolle ylimystön perinnön. Voitte antaa sille kirjoja, näyttää sille tauluja, tarjota sille esikuvia. Turhaan! Siemen ei idä uudessa maaperässä. Joukot eivät tule koskaan sivistyneiksi siinä merkityksessä kuin luokat olivat. Voitte olla tästä tosiasiasta hyvillänne tai pahoillanne; mutta ainakin se olisi tunnustettava todeksi. Omasta puolestani olen siitä pahoillani, ja olen siitä pahoillani sentähden, että minun käsitykseni mukaan hyvä elämä on gentlemanin elämä. »Tästä on seurauksena, että valtioihanteeni on ylimysvaltainen. Sillä gentlemanluokka edellyttää kannattajoinaan työtä tekeviä luokkia. Ja nämä on, ihanteelliselta kannalta, katsottava pelkiksi välikeinoiksi. En sano tämän olevan oikeudenmukaista; en sano sen olevan niin kuin me olisimme mieluimmin halunneet; mutta olen varma siitä, että se on sen maailman laki, jossa elämme. Kautta koko luomakunnan jokainen eri laji on olemassa ainoastaan ollakseen keino toisen lajin elämän ylläpitämiseksi. Kaikkialla ylempi elää alempansa kustannuksella. Kaikkialla hyvä on pahan loisena. Ja niinkuin luonnossa, niin inhimillisessä yhteiskunnassakin. Lukekaa historiaa puolueettomin mielin, lukekaa sitä valkoisessa valossa, ja näette, ettei koskaan ole ollut suurta sivistyskautta, joka ei ole perustunut epäoikeudenmukaisuuteen. Ne, joilla on silmät nähdäkseen, ovat aina myöntäneet, että Europan korkein sivistysmuoto oli kreikkalaisten. Ja tähän sivistykseen liittyi orjuus, vieläpä tämä oli sen perusehtoja. Poistakaa se, ja poistatte Perikleen, Pheidiaan, Sophokleen, Platonin. Heittäkää sikseen Kreikka, jos haluatte. Mihin sitten käännytte? Keskiaikaanko? Siinä kohtaatte feodalismin ja maaorjuuden. Nykyajan maailmaanko? Siinä törmäätte yhteen palkkatyön kanssa. Oi, sanotte, mepä katsomme tulevaisuutta kohti. Me hävitämme palkkatyön, niin kuin olemme hävittäneet orjuuden. Meillä on oleva oikeudenmukaisesti järjestetty yhteiskunta, jossa jokainen tekee tuotantotyötä eikä kukaan elä toisten kustannuksella. En tiedä, voitteko saada tämän aikaan; saattaa olla että voitte; mutta pyydän teitä laskemaan hinnan. Ja ensiksikin sallikaa minun kääntää huomionne siihen, minkä todella olette saaneet aikaan viime vuosisadan kuluessa. Olette panneet viralta ylimystönne ja sen sijalle nostaneet miehet, jotka tekevät työtä toimeentulonsa vuoksi, eivät yhteishyvän puolesta, kauppiaita, pankkiireja, puotimiehiä, rautatiepomoja, oluenpanijoita, yhtiöiden perustajia. Hallitaanko teitä nyt paremmin ja oikeudenmukaisemmin, sen kysymyksen tutkimisen jätän sikseen. Näytätte olevan vakuutetut siitä, että niin on laita. Mutta mitä minä näen, aina kun jonkun ajan kuluttua palaan Englantiin, ja mitä ette yhtä helposti voi nähdä, se on se, että turmelette kaikki arvonmittanne. Arvokkuus, hieno esiintymistapa, aateluus, vieläpä tavallinen rehellisyyskin ovat nopeasti keskuudestanne häviämässä. Joka kerta kun palaan, tapaan teidät halpamaisempina, pikkumaisempina, umpirajallisempina, rumempina ja tylsätajuisempina. Sillä korkeampia asioita, todellisia elämänarvoja kannatti ja ylläpiti keskuudessanne gentlemanluokkanne, niin kauan kuin gentlemanit ansaitsivat tämän nimen. Mutta riistämällä heiltä vallan olette heiltä riistäneet edesvastuuntunnon, mikä on etuoikeuden suolana; ja he mätänevät silmienne edessä, mureten pois ja vajoten joukkoon. Onko yleinen sivistystasonne kohoamassa, siitä en lausu mitään mielipidettä. En edes pidä sitä kysymystä tärkeänä; sillä jos jotakin kohoamista on, niin sen täytyy olla huomaamattoman pieni. Silmäänpistävä tosiasia on, että huiput häviävät, että pian ei ole jäljellä mitään, mikä pyrkii tähtiä kohti. Keskiluokillanne on epäilemättä monta hyvää ominaisuutta; ne ovat otaksuttavasti ymmärtäväisiä, kyvykkäitä, toimeliaita ja kunnioitettavia. Mutta niillä ei ole mitään käsitystä suuruudesta, ei, hepä vaistomaisesti vihaavat sitä. Mitä muuta ne lienevätkään saaneet aikaan, varmaa on, että ovat hävittäneet kaiken jalouden. Taiteessa, kirjallisuudessa, draamassa, palatsien tai huviloiden rakentamisessa _nihil tetigerunt, qvod non foedaverunt._ [»Eivät mihinkään koskeneet ryvettämättä sitä.»] Sellainen on tulos, kun uskotaan valta henkilöille, jotka hankkivat itselleen oman toimeentulonsa, sen sijaan että se on ollut uskottuna luokalle, joka perinnäisen etuoikeuden nojalla oli erotettu hallitsemaan ja toteuttamaan hyvän elämän. 'Mutta', niin voitte vielä väittää, 'tämä on vain väliaikainen aste. On vielä olemassa eräs loisolijain luokka, kapitalistit. Vasta kun heistä on päästy, alkaa todellinen tasavertaisuus, ja sen kanssa tulevat kaikki muut erinomaiset asiat. No niin, mielestäni on mahdollista, että voitte saada aikaan, en tahdo sanoa täydellistä tasavertaisuutta, mutta suuremman tasavertaisuuden kuin maailma koskaan on nähnyt; että voitte pakottaa jokaisen tekemään jonkinlaista tuotantotyötä, korvaukseksi siitä, että hänelle taataan mukava eläminen. Mutta ei mikään oikeuta teitä otaksumaan, että sillä tavoin saatte aikaan sitä luonteen jaloutta, jonka minä pidän ainoana tosihyvänä. Sillä, kuten kaikki historia ja kokemus selvästi osottavat, jos tahdomme rehellisesti niiltä kysyä, sellainen jalous on luokkatietoisuuden tuote. Persoonallinen alote, persoonallinen voima, vapaus alhaisista huolista, perinnäiseen etuoikeuteen perustuva perinnäinen velvollisuudentunto, tietoisuus siitä, että on erotettu korkeita tarkoitusperiä varten, että on oma herransa ja muiden herra, kaikki se ja paljon muuta tarvitaan gentlemanin rakentamiseen; ja se kaikki on mahdotonta sosialistisessa valtiossa. Tämän taipumattoman ankaran maailman ikuisessa järjestyksessä on säädettynä, että suuruus voi kasvaa ainoastaan epäoikeudenmukaisuuden maaperässä ja että oikeudenmukaisuus ei voi tuottaa muuta kuin keskinkertaisuuden. Että joukot valitsevat oikeuden suuruuden hinnalla, on ymmärrettävää, vieläpä välttämätöntäkin. Ja tässä valinnassa on kansanvaltaisuuden sisin merkitys. Mutta gentlemaneilla tulisi olla älyä nähdäkseen ja rohkeutta lausuakseen, että hinta on liian kallis. He eivät sitä tehneet; ja rangaistus on, että he vähitellen lakkaavat olemasta. He ovat uhranneet itsensä, koettaessaan saada aikaan oikeudellisuutta. Mutta se koe ei ole minulle mielenkiintoinen. Se yhteiskunta, johon minä uskon, on ylimysvaltainen yhteiskunta. Olen, yhdessä Platonin ja Aristoteleen kanssa, sitä mieltä, että joukkoja olisi pidettävä keinoina, että niitä olisi kohdeltava lempeästi, kohdeltava oikeudenmukaisesti, mikäli valtion etu sen sallii, mutta aina pidettävä korkeammalle tarkoitusperälle alistettuina. Mutta teidän jalkanne astuvat toista polkua. Teidän vakava päätöksenne on, että on hävitettävä luokat; että on tasoitettava alaspäin, siinä tarkoituksessa että voitaisiin tasoittaa ylöspäin; että ylemmyydet ovat poistettavat, jotta keskitaso saataisiin korotetuksi. En väitä ettette onnistu. Mutta jos niin käy, niin toteutatte elämän mukavuuden sen suuruuden kustannuksella, eikä yhteiskunnastanne tule ihmisten, vaan muurahaisten ja mehiläisten yhteiskunta. »Sillä kansanvalta — pankaa se tyystin merkille — tuhoaa suuruuden, oli se mitä laatua tahansa, älyn, havainnon yhtä hyvin kuin luonteenkin suuruuden. Ja varsinkin se tuhoaa taiteen, elämän heijastuksen, jota vailla meidän ei voi sanoa edes elävän. Sillä taiteilija on harvinaisin, valituin ihmisistä. Hänen aisteillansa, hänen havaintokyvyllään, hänen älyllään on luontainen ja synnynnäinen hienous ja etevyys. Hän kuuluu erityiseen luokkaan, hyvin pieneen, hyvin jyrkkärajaiseen. Ja hän tarvitsee luokkaa, joka voi häntä oivaltaa ja kannattaa. Ei mikään kansanvalta ole tuottanut eikä ymmärtänyt taidetta. Ateenaa mainitaan esimerkkinä, mutta väärin; Ateena oli ylimysvalta ja sitä johti ylimys, siihen aikaan kun rakennettiin Parthenon. Kaikkina aikoina ovat taidetta vaalineet suojelusherrat, ei koskaan kansa. Kuinka kansanmiehet sitä vaalisivatkaan? Vaistomaisesti he vihaavat sitä, niinkuin vihaavat kaikkea ylemmyyttä. Michelangeloa ei käyttänyt Firenze, vaan Medicit ja paavi; Lionardon arvoa ei oivaltanut Milano vaan Lodovico il Moro. Englannin ylimykset suojelivat Reynoldsia ja Gainsboroughta; keskiluokkamme lemmikit ovat Herkomer ja Collier. On kyllä totta, että on ollut rahvaan keskuudessa syntyneitä runoilijoita, ja että kansa on heitä rakastanut; enkä halveksi senlaatuista runoutta. Mutta se ei ole suuri runous. Suurta on Sophokles ja Vergilius, hieno kulttuuri aviossa rikkaan luonnon kanssa. Eikä sellaista avioliittoa saada aikaan ulkona kedolla eikä markkinapaikoilla. Se kirjallisuus, jota kansanvalta rakastaa, on sen itsensä kaltainen: ei kirjallisuutta ollenkaan, vaan sanomalehtisepustusta, karkeata, räikeätä, kiihottavaa, alhaista. Niin on myös draaman laita, samoin rakennustaiteen, samoin jokaisen taiteen. Asettakaa joukko taidetta suojelevan ylimyksen sijalle, ja poistatte hienon aistin. Taiteilija häviää, markkinailveilijä jää eloon ja kukoistaa. Ainoastaan luonnontieteen alalla teillä on enää jotakin ylimyksellistä. Sillä joukko näkee, että luonnontieteestä on hyötyä, ja sallii sen jatkaa työtänsä. Siksi että voi sattua niin, että luonnontiedettä voidaan sovelluttaa käytäntöön, sitä saadaan vielä harjoittaa puhtaasta, epäitsekkäästä harrastuksesta. Ja kansanvalta sietää toistaiseksi, vaikka tosin kärsimättömänä, aatteellista pyrkimystä, sentähden että se toivoo voivansa alentaa sen saavutukset omaksi hyödykseen. »Kun käsitykseni kansanvaltaisesta yhteiskunnasta on tämmöinen, on luonnollista, että katseeni etsii sellaisia aineksia, jotka eivät lupaa sitä edistää, vaan vastustaa. Tähystelen uuden ylimysvallan ituja. Niitä on vaikea löytää, ja kenties kaipuuni ratsastaa arvostelukykyni kumoon. Mutta kuvailen mielessäni, että juuri se maa, joka on kipeimmin sairastanut, on ensinnä löytävä lääkkeen. Kannatan Ellis'in käsitystä Amerikan sivistyksestä; mutta sallin itselleni sen toivon, että vastavirtaus jo on alkamassa. Olen Italiassa tavannut nuoria amerikkalaisia, joilla on ollut hienompi kauneuden, ylevyyden ja muodon tajunta, kuin olen kyennyt löytämään englantilaisista, saatikka sitten italialaisista. Ja kun kerran siihen tuoreeseen ja aukeaan maaperään on kylvetty sen ihanteen siemen, mikä teki Kreikan suureksi, niin kukapa voi ennustaa, mihin kauneuden ja aatteen muotoihin oras saattaa puhjeta? Lännen pohattavalta voi vielä muuttua parhaimmistovallaksi, ja Europpa saattaa Amerikasta jälleen löytää entisen suuruutensa salaisuuden. Tämä ainakin näyttää minusta olevan maailman paras toivo; ja sen toivon toteuttamiseksi tahtoisin saada kaikki kulttuurin miehet koko maailmassa yhdistämään ponnistuksensa. Sillä tämän maailman valtakunta, samoin kuin taivaan valtakuntakin, valloitetaan väkivalloin. Emme saa työskennellä vallitsevia suuntia myöten, meidän tulee tehdä työtä niitä vastaan, jos tahdomme luoda mitään suurta. Ja niiden miesten, jotka kelpaavat hallitsemaan, täytyy rohjeta anastaa valta, jos enää koskaan on oleva sivistystä. Siitä syystä minä, vanhan ylimysvaltaisuuden viimeinen edustaja, tähystelen poikki Atlantin, havaitakseni uuden ylimysvallan esikoisen. Ja sosialismin taakse, anarkian taakse terotan katseeni nähdäkseni, helmenharmaana vasten vaalenevaa taivasta, vallan uuden ja komean linnan. Sillä valta on kaiken hyvän kiteytymiskeskus; kun se on olemassa, teillä on siveellisyyttä, taidetta, uskontoa; kun se puuttuu, teillä ei ole mitään, paitsi pyyteitä ja intohimoja. Valta on siis elämän ehto, joukonkin elämän, mikäli se on elämisen arvoinen. Ja itse kansanvallan tähden jokaisen oikean kansanvaltaisen tulisi rukoilla: ylimysvalta tulkoon.» WILLIAM WOODMAN, Kveekari. Kaikki seuramme jäsenet olivat puhuneet, paitsi kahta. Toinen oli kirjailija, Vivian, ja hänet olin päättänyt jättää viimeiseksi. Toinen oli John Woodman, Ystävien seurakunnan jäsen, [S.o. kveekari.] mies, jota tavallisesti pidettiin kummallisena ihmisenä, sen tähden että hän eli maalla talonpoikaisessa talossa, teki työtä omin käsin ja kieltäytyi maksamasta veroa, siitä syystä että sitä käytettiin armeijan ja sotalaivaston ylläpitämiseen. Jos Harington oli kaunis, niin Woodman teki kerrassaan ihanan vaikutuksen, mutta hänen kauneutensa oli enemmän kasvojen ilmeessä kuin niiden piirteissä. Olin aina pitänyt häntä harvinaisen tyypin, tosikristityn, oikeana perikuvana. Ja koska Harington juuri oli osottautunut tyypilliseksi pakanaksi, olin mielissäni sattumasta, joka asetti nämä kaksi miestä niin välittömästi vierekkäin. Sitä vain epäilin, suostuisiko Woodman puhumaan. Sillä tiesin hänen joskus aikaisemmissa tilaisuuksissa kieltäytyneen; ja hän oli meistä ainoa, joka aina oli osannut pysyä kiellossaan, tulematta epämiellyttäväksi, mutta myös taipumatta. Nyt puheena olevana iltana hän kuitenkin nousi, kun kutsuin häntä puhumaan, ja lausui seuraavasti: »Koko illan olen uteliaasti odottanut, milloin minun vuoroni tulisi, ja tuntisinko silloin olevani, kuten me ystävät sanomme, Vapaa noudattamaan kehotusta. Nyt, kun se on tullut, olen, ymmärtääkseni, vapaa, mutta en kuitenkaan, jos suotte minulle anteeksi, pitämään pitkää enkä taiteellista puhetta. Mikä minulla on sanottavana, sen sanon niin yksinkertaisesti ja lyhyesti kuin voin; ja tiedän teidän kuuntelevan, niinkuin tapanne on, suvaitsevaisina, vaikkakin kantani eroaa kaikkien muiden puhujain mielipiteistä, jos mahdollista, vielä jyrkemmin kuin nämä eroavat toisistaan. Olette näet kaikki puhuneet maailman näkökannalta. Olette esittäneet ehdotuksia yhteiskunnan muuttamisesta ja parantamisesta. Mutta olette — enimmäkseen — luottaneet ulkonaisiin keinoihin noiden muutosten aikaansaamiseksi. Olette puhuneet hallituksen toimivallan laajentamisesta ja supistamisesta, sosialismista, anarkiasta, kasvatuksesta, siitosvalikoinnista. Mutta ette ole puhuneet hengestä ja elämästä, taikka ette ainakaan siltä kannalta, jolta minä tahtoisin niistä puhua. Muistan tosin, että MacCarthy käytti sanoja 'hengen elämä'. Mutta en oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, paitsi että hän toivoi toteuttavansa sen väkivallalla; eikä sitä, johon minä tahtoisin pyrkiä, sitä, jolle minä tahtoisin antaa arvoa, voida sillä keinoin edistää. Coryat taas, ja Harington, puhuivat hyvästä elämästä. Mutta Coryat näytti olevan sitä mieltä, että kaikki elämä, oli se millainen tahansa, on hyvä. Sitä rajaviivaa, jonka minä näen kaikkialla, viivaa, joka toisistaan erottaa jumalan lapset ja tämän maailman lapset, sitä hän ei nähnyt ollenkaan. En voisi sanoa, niinkuin hän, että elämässä sinänsä on luontaista hyvyyttä; ainoastaan, että jokainen rehellinen työ on hyvä, jos sitä tekee hyvä ihminen. Se, mikä on tarpeen, ei ole rikkaus, ei loistavat avut, eikä äly. Nämä ovat lahjoja, joita annetaan tai kielletään. Vaan ainoa tarpeellinen on Jumalan henki, joka annetaan ilmaiseksi köyhille ja tietämättömille, jotka sitä etsivät. Koska tämä on uskoni, en voi muuta kuin olla eri mieltä myöskin Haringtonin kanssa. Sillä se elämä, josta hän puhui, on tämän maailman elämä. Hän ylistää valtaa ja viisautta ja kauneutta, ja ruumiin ja sielun etevyyttä. Ne ne ovat, hän sanoo, hyvä elämä. Ja koska ne ovat niin harvinaisia ja vaikeita saavuttaa, ja kehittyäkseen vaativat luontaisia avuja ja joutoaikaa ja rikkautta ja korkeata asemaa, niin hän päättää, ettei hyvä elämä ole mahdollinen kuin pienelle vähemmistölle, ja että enemmistön tulee tätä palvella. Ja jos ne hyvät asiat, joista hän puhuu, ovat sellaisia, niin hän on oikeassa; sillä maailman asioissa vallitsee sääntö: minkä toinen ottaa, siitä täytyy toisen luopua. Jos on hallitsijoita, täytyy olla alamaisia; jos on rikkaita, täytyy olla köyhiä; jos on joutilaita, täytyy olla raatajia. Mutta tosihyvä ei ole sillä tavoin jyrkkärajainen. Se on kaikille avoinna; ja kuta enemmän kullakin on sitä hyvää, sitä enemmän hän antaa muille. Se hyvä on rakkaus Jumalaa kohtaan ja tämän rakkauden voimasta rakkaus ihmistä kohtaan. Nämä ovat vanhoja sananparsia, mutta ajatus niissä ei ole vanha; päin vastoin se on aina uusi, sillä se on ikuinen. Nyt, niinkuin muinoin, keskellä tiedettä, liiketoimintaa, keksintöjä, maailman moninaista sekasortoa ja hälyä ja kiirettä, Jumala on välittömästi tajuttavissa ja tunnettavissa. Mutta tuntea häntä on rakastaa häntä, ja rakastaa häntä on rakastaa hänen luomakuntaansa ja kaikista enimmin ihmisiä, he kun ovat meitä lähinnä, heidän kanssaan kun olemme lähintä ja kiinteintä sukua, heidän kanssaan ja avullaan kun meidän pakostakin on elettävä. Ja jos se rakkaus todella olisi yleinen keskuudessamme, niin ne kysymykset, joita tänä iltana on pohdittu, selviäisivät itsestään. Sillä silloin olisi olemassa yleisesti omaksuttu ja noudatettu elämänohje, ja sen vallitessa ne olot, jotka probleemeja synnyttävät, häviäisivät. Sellaista elämänohjetta kaikki ihmiset aavistavat, hämärästi ja hetkittäin. Se se heille ilmaisi, että orjuus on vääryyttä. Ja jos vain olisivat lukeneet sitä vilpittömämmin ja noudattaneet sitä uskollisemmin, he eivät koskaan olisi käyneet sotaa hävittääksensä jotakin, jota eivät koskaan olisi halunneet ylläpitää. Ja sama elämänohje se nytkin varoittaen ilmaisee, että tehdään väärin, kun käydään sotaa, väärin, kun kasataan rikkauksia, väärin, kun eletään muiden työstä. Mikäli otamme varteen varoituksen, luovumme sellaisesta. Vaan jos muutetaan laitokset, muuttamatta sydämiä, tehdään turha työ. Sillä silloin muutetaan vain alamaiset hallitsijoiksi, köyhät rikkaiksi, raatajat tyhjäntoimittajiksi. Ja tuloksena olisi vain, että meillä olisi entistä turhanpäiväisemmät tyhjäntoimittajat, sydämettömämmät pohatat ja kykenemättömämmät hallitusmiehet. Taivaan valtakunta ei tule väkivallan eikä pakon tietä, ei peittelemättömän eikä peitetyn. Sen tuopi yksinkertainen palvelus niiden puolelta, jotka tuntevat lain, siten että he noudattavat oikeutta omassa elämässään ja saarnaavat käytöksellään enemmän kuin sanoillaan. »Tämä olisi kovaa puhetta, jos meidän olisi nojauduttava itseemme. Mutta meillä on Jumala, ja häneen voimme nojautua; hän suo apunsa, ottamatta lukuun voimiemme määrää. Ihminen ei voi ajatuksen voimalla lisätä vaaksaa pituuteensa; hän ei voi suurentaa mielensä laajuutta eikä aistiensa kantavuutta; hän ei voi tahdon voimalla tehdä itseään filosofiksi eikä ihmisten johtajaksi. Mutta ammentamalla lähteestä, joka on köyhimmällekin ja heikoimmallekin avoinna, hänestä voi tulla hyvä ihminen, ja sitten hän, olivat hänen avunsa suuret tai pienet, käyttää niitä Jumalan ja ihmisten palvelukseen. Jos ihmiset tekevät sen, kukin itse kohdaltaan, Jumalan avulla, seuraa kaikki muu. Niin totta on, että jos ensin etsitte taivaan valtakuntaa, teille annetaan tämä kaikki. Niin, se on totta. Se on iäinen totuus. Se ei muutu kirkkokuntien oppijärjestelmäin muuttuessa eikä niistä riipu. Sanoisinpa ettei se riipu kristinuskostakaan. Sillä ne sanat olisivat tosia, vaikkei koskaan olisi ollut mitään Kristusta niitä lausumassa. Ja ne näyttää tosiksi yksinkertaisesti tietoisuutemme välitön todistus. Tajuamme sellaiset totuudet niinkuin tajuamme auringon. Niissä itsessään on niiden varmuus; ja siihen perustuu varmuus Jumalan olemassa olosta. Siinä on kaiken uskonnon ydin. Sanon sen, sentähden että tiedän. Ja te muut näytätte minusta aavistavan. Eikä se totuus ole, kuten puusta katsoen saattaa näyttää, yhdentekevä keskusteluumme nähden. Sillä se opettaa, että jokaisen muutoksen täytyy lähteä sisästä ulospäin. Ei ole, ei ole koskaan ollut mitään oikeudenmukaista valtiojärjestystä, sillä ei ole ollut yhtäkään, jonka perustuksena olisi ollut rakkaus Jumalaa ja ihmistä kohtaan. Kaikki, mitä tuomitsette pahana, — köyhyys ja rikkaus, joutilaisuus ja liikaraadanta, likaisuus, sairaus, lapsettomat avioliitot, väkivalta ja sota, jatkuu, kaikista muotojen muutoksista huolimatta, kunnes ihmiset tahtovat niistä vapautua. Eivätkä sitä tahdo, ennenkuin ovat oppineet rakastamaan Jumalaa ja ihmistä. Kumous on turha, kehitys on turha, kaikki tuskalliset heilahdukset puolelta toiselle ovat turhat, kunnes se sydämen muutos on tapahtunut. Ja se tapahtuu, kun sen aika on tullut. Näen sen kaikkialla olevan tekeillä, monella tavoin, monien eriävien mielipiteiden verhossa. Näen sen tekeillä täällä tänä iltana ja yönä niidenkin keskuudessa, joidenka kanssa olen jyrkimmin eri mieltä. Näen sen Allisonin ja Wilsonin toiveissa. MacCarthyn uhmassa, Martinin epäilyksessä ja kaikista selvimmin Audubonin epätoivossa. Sillä hän on oikeassa ollessaan epätoivoisena ainoan elämän suhteen, jota hän tuntee, maailman elämän, jonka hedelmät ovat tomua ja tuhkaa. Hän ajelehtii keskiöisellä valtamerellä, hänen taivaansa on tähdetön, häntä heittelevät pettymyksen, surun, sairauden, korvaamattoman menetyksen tuulet. Oi, mutta hänen yläpuolellaan, jos hän vain sen tietäisi, kohoaa, niinkuin nyt silmiemme nähden ja korviemme kuullen, kristallikirkasta taivasta kohti aamun ensimäinen leivonen. Ja käki kukkuu ja mustarastas laulaa, ettekö kuule? Ja lähde heittää putouksestaan aina hopeakipinäin kuurot taivasta kohti, jota se ei saavuta, ennenkuin tuli on muuttanut sen höyryksi. Ja niin koko luonto pyrkii ylös epätoivon yöstä aamunkoiton viileään raikkauteen ja edelleen keskipäivän aurinkoa kohti. Olkaamme kärsivälliset ja kulkekaamme kukin polkuamme, odottaen Jumalan sanaa, kunnes hän katsoo hyväksi ilmaista sen. Sillä hänen tiensä ei ole vaikea, se on sanomatonta iloa ja rauhaa. Ja niitä, jotka odottavat uskossa, hän on siunaava: he saavat häntä tuta.» Kun hän päätti, oli valoisa aamu, vaikkei aurinko ollut vielä noussut. Ensimäiset linnut liversivät puistikossa, lähde kimalteli ja lauloi, ja maisema oli edessämme kuin morsian ylkää odottaessaan. Pysyimme ääneti, lumouksen valtaamina; ja tuskin tiedän kuinka pitkä aika oli kulunut, ennenkuin hennoin kehottaa Viviania lausumaan viimeisen puheen. GEOFFRY VIVIAN, Kirjailija. Olen joskus kuullut Vivianille annettavan filosofin nimen; mutta sana on harhaan viepä. Ne, jotka tuntevat hänen teoksensa — ja niitä on liiankin harvoja — tietävät että hän, välittömästi tai välillisesti, käsitteli filosofisia probleemeja. Mutta hän ei koskaan kirjoittanut filosofiaa; hänen menettelytapansa eivät olleet logiikan metodeja, ja hänen myötätuntoisuutensa oli luonnontieteen ja taiteiden puolella. Kreikan kulttuurin alkuaikoina hän olisi voinut olla Empedokles tai Herakleitos; hän ei olisi koskaan voinut olla mikään Spinoza tai Kant. Hän pyrki selittämään elämää, mutta ei yksinomaan ymmärryksen kaavojen mukaan. Hänen täytyi nähdä ja tuntea, voidakseen ajatella. Ja hänen esitystapansa oli runouden ystävistä liian älyperäinen, filosofian ystävistä liian kuvannollinen. Sentähden hänen lukijapiirinsä, niin harras kuin se olikin, oli pieni; mutta me, omassa seurassamme, kuuntelimme häntä aina mieltyneinä, ja mielenkiintoamme enensi, ei suinkaan vähentänyt, se, että hänen puheensa välistä sai meidät ymmälle. Olen havainnut vaikeaksi kuvata hänen esitystapaansa, johon hän ilmeisesti pani tietoista ja taiteellista harrastusta. Vielä vähemmin voin kuvata hänen laihain ja hienopiirteisten kasvojensa vaikutusta ja koko hänen persoonallisuutensa ylevää hienoutta. Hän nousi ja seisoi suorana ja pitkänä, vaikeneva taivas taustanaan, ja puhui seuraavaan tapaan: »Ihminen on tekeillä; mutta tästä lähtien hänen täytyy itse tehdä itsensä. Sille asteelle luonto on hänet taluttanut, alkulimasta alkaen. Luonto on antanut hänelle jäsenet, ja se on antanut hänelle aivot, se on antanut hänelle sielun alkeet. Nyt on hänen omana asianaan kehittää tai turmella tuo uhkea runko. Älköön enää odottako luonnolta apua; sillä se tahtoo luoda olijan, jolla on voima luoda itsensä. Jos hän epäonnistuu, niin luonto epäonnistuu; malmi menee takaisin sulattimeen; ja tuo suuri kehityssarja alkaa uudestaan. Jos hän onnistuu, hän onnistuu yksin. Hänen kohtalonsa on hänen omissa käsissään. »Tämän kohtalon herrana, jos hän vain sen tietäisi, ovat aivot, rakentaakseen palatsin, joka soveltuu sielun asuttavaksi. Yhä vielä, vuosisatojen kompastusten jälkeen, sielu ei kuitenkaan ole mitään enempää kuin tottumuksen ja voiman salavihkainen rikostoveri. Voima luo, tottumus ikuistaa, järki, se mielistelijä, vahvistaa. Ja niin ihminen ajautuu, ei ylös- vaan alaspäin, ja luonto katselee tuskissaan; oman kieltäymyksensä nojalla se ei voi sekaantua, jollei hävittääkseen. Jos hänen tulee ohjata, ja ohjata suoraan, täytyy järjen tarttua ohjaksiin; ja sen ohjaustaito, se se on valtiotaito. Sen taidon päämääränä on täydellisyys, sen menettelytapana on valikointi. Tiede on sen palvelijana, siveellisyyden laki sen herrana. Se ei sääli mitään ennakkoluuloa, ei pidä arvossa mitään tottumusta, ei kunnioita mitään perintäoppia. Laitokset ovat akanoita tulessa, jonka se sytyttää. Nykyisen ja menneen se tunnonvaivoitta heittää tulevaisen kitaan. Se on enkeli tulimiekka kädessä, joka rutosti sysää pois ämmärähjyksen, joka istuu rahapusseillaan Westminsterissä. [S.o. parlamentin.] »Taikka, toisin sanoen, se on Herakles, jolla on puhdistettavana Augeiaan navetat; ja jokainen kaupunki on yksi sen pilttuu, täyteen ahdettu vuosisadan lannalla. Tai surmattavanaan Hydra, jonka sata kiemurtelevaa väärän uskon päätä, mädänneinä muinaisesta totuudesta valheiksi, kasvavat yhä ilmoille, tyhjentämättömässä hedelmällisyydessään synnyttäen uskontunnustuksia, edunpyyntejä, laitoksia. Ylimpänä päänä on omaisuus, julmin ja sokein kaikista, joka, ennenkuin tiedämmekään, nielee meidät kitaansa, verhottuna turvallisuuden ja rauhan valepukuun, surmaten muutamain ruumiit, useimpien sielut, ja kasvaen aina uudestaan juuresta, muodoissa, jotka vain näennäisesti ovat uusia, kunnes hengen miekka on iskenyt itse juuren poikki. Mikä nimi sille miekalle annetaan, sosialismi, anarkia, minkä haluatte, se on pikkuasia, kunhan vain käsi, joka sitä heiluttaa, on väkevä, aivot selkeät, sielu valoisa, innokas, syvä. Mutta mistä löytää sankarin, joka kelpaa sitä asetta kohottamaan? »Häntä ei löydetä; hän on luotava. Ihmisen tulee kylvää Ihminen. Muinoin hän saattoi turvautua luontoon, silloin kun hänet pantiin sen rinnoille. Mutta luonto on hänet vierottanut; eikä hän enää voi sokeasti luottaa mielijohteiden tuloksiin, joita se ei enää ohjaa. Niin kauan kuin se kitki, sen asiana oli istuttaakin; mutta se ei enää kitke. Omasta tahdostaan ihminen kitkee pois tai säästää; ja omasta tahdostaan hänen täytyy kylvää, jollei tahdo että hänen kasvitarhansa metsistyy. Nytkin kallisarvoisia taimia kuihtuu hänen silmiensä edessä, nytkin uhkeita rikkaruohoja hyötyy, ja hän vain katselee toimettomassa kauhussa ja höpisee omasta voimattomuudestaan. Hän on antanut ohjakset himon käsiin, ja se ajaa hänet takaisin syvyyden kuiluun. Vaan hän valjastakoon sen vaunujensa eteen ja pankoon ohjaajaksi järjen, niin himolle kasvaa siivet ja se lennättää hänet päämäärää kohti. Se hänessä oleva aihe, minkä hän sanoo rakkaudeksi, on vain liejun lohikäärme; hän haudatkoon sen itseyden hautaan, ja se nousee siitä Psykenä, jonka siivet ovat liian laajat suojatakseen ainoastaan kotia. Ihminen, joka kerran on oleva, tulee olevaisen ihmisen kutsuessa. Hän kutsukoon hänet siis, raittiilla mielin, ei himon höyryistä. Sillä mimmoinen kutsumushuuto on, sellainen tulee vastaus. »Mutta ketä hänen tulee kutsua tulemaan? Pakanaako? Vaiko kristittyä? Ei kumpaistakaan, ja molempia. Pakanuus puhuu ihmisten puolesta Ihmisessä, kristinusko Ihmisen puolesta ihmisissä. Se hedelmä, joka syötiin Paratiisissa, on, ihmisen sieluun kylvettynä, Hellaassa tuottanut ensimäisen ja ihanimman satonsa. Siellä nousi sielun maailmalle ihanteen kolminainen aurinko. Vaahdossa syntynyt Aphrodite nousi kukkana sinisestä ulapasta, seuranaan tritonit ja nereidit, aamunkoiton rusohohteessa. Säteilevänä harmaanvalkeassa kasteessa Apollon kimposi idän aalloista, leimahti halki taivaan, ja jäähdytti sihisevät pyöränsä usvaisessa lännessä. Jumalan aivoista singahti Athene ilmoille, aseenaan totuuden keihäs, ja liikkui harmaasilmäisenä pitkin maailmaa, koetellen ihmisten mieliä. Lempi, kauneus, viisaus, kas siinä pakanallinen kolminaisuus! Ainoastaan niiden armosta ihmiset ovat ihmisiä ja kelpaavat tulemaan Ihmiseksi. Sentähden jumalat ovat ikuiset; eivät he kuole, vaan me, kun luulemme heidät kuolleiksi. Eikä yksikään ihminen, joka ei heitä tunne ja tuntiessaan palvele ja rakasta heitä, kykene Ihmisen ruumiin jäseneksi. Sentähden on niin, että edistysaskeleen merkkinä on katsahdus taaksepäin; ja Kreikka seisoo ikuisesti uuden elämän kynnyksellä. Unohda Kreikka, ja vajoat takaisin, jollet elukan, niin hyönteisen tasolle. Katso muurahaista ja kavahda sitä! Se on olemassa varoituksena. Muurahaiskaikkeudessa ei ole muurahaisia. Siitä kohtalosta ihmiset varjelkoot Ihmisen! »Mutta pakanajumalat olivat säälimättömät; he riistivät heikoilta. Heidän viisaudellaan oli juurensa hulluudessa, heidän kauneudellaan liassa, heidän rakkaudellaan sorrossa. Näin kasvaneina ne kukat lakastuivat. Ja mätänevästä maaperästä kohosivat oudot uudet kukat, jotka sanomme uskoksi ja toivoksi ja ihmisrakkaudeksi. [Englanninkielessä erotetaan toisistaan love, jota suomeksi vastaavat sekä rakkaus että lempi, ja charity = kristillinen rakkaus, ihmisrakkaus; vrt. ransk. amour ja charité.] Sillä hulluus huudahti: 'En tiedä, mutta uskon'; saastaisuus: 'Olen kurja, mutta toivon'; ja sorrettu: 'Minua halveksitaan, mutta minä rakastan.' Se oli kristillinen kolminaisuus, ihmisen pettymyksen kaiku, samoin kuin tuo toinen oli hänen saavuttamansa täydellisyyden kaiku. Hän tarvitsee kuitenkin molempia. Sillä sentähden että hän kasvaa, häntä ahdistaa kintereillä epätäydellisyys. Hänen heikkouttansa nuo vuorenhuipulla loistavat hahmot pilkkaavat. Vaan usko ja toivo ja rakkaus kulkevat hänen vieressään loassa, suoden kehotusta, lohdutusta ja apua. Ja niistä on syntynyt oikeus, monilukuisten puolustaja harvalukuisia vastaan, kansakunnan puolustaja luokkaa vastaan, ihmiskunnan kansakuntaa vastaan, tulevaisuuden puolustaja nykyisyyttä vastaan. Kristinuskossa ihmiset syntyivät Ihmiseksi. Mutta älkööt ihmiset häneen kuolko. Sillä mitä hyödyttää oikeus, jollei se ole porras Olympoksen valtaistuimelle? Mitä hyödyttävät usko ja toivo, jollei ole päämäärää? Mitä ihmisrakkaus ilman esinettä? Turha on muurahaisten rakkaus, tai mehiläisten ja koralli-eläinten. Sillä rakkauden arvo on sellainen kuin rakastajan arvo. Ainoastaan pakanuuden maaperässä kristinusko voi tuleentua kypsyyteen. Ja usko, toivo, ihmisrakkaus ovat vain omia siemeniään, kunnes ne joutuvat viisauden, kauneuden, lemmen kohtuun. Olympos on edessämme, tuo lumihuippuinen vuori. Nouskaamme sille, yhdessä, jos haluatte, älkäämme toiset toisten ruumiiden yli; vaan ainakin kiivetkäämme, älkäämmekä märkikö ja kihiskö parvena tasavertaisuuden hyötyisillä niityillä. Me emme ole laaksoa varten, emmekä metsiä tai laitumia varten. Jos olemme veljiä, niin olemme sentään veljiä pyrkimisessä, tarviten etevimpiämme johtomiehiksemme. Aphrodite, Apollon, Athene ovat edessämme, eivät takanamme. Majesteetillisina hahmoina ne loistavat lumien keskeltä. Eteenpäin siis, ihmiset Ihmisessä! »Vaan ihmisetkö saapuvat perille? Vaiko Ihminen? Vai eikö hänkään, vaan Jumala? Emme tiedä. Tunnemme ainoastaan herätteen ja kutsumuksen. Valon loisto lumilla, ylöspäin kohoava polku, pakottava yllyke povessamme, ne ovat meille varmuutta, kaikki muu epäilyä. Mutta epäily on kuin taivaanranta, ja sen rajassa vilkkuu toivon tähti. Sen varassa elämme; ja se tiede sokaisee, se kieltäytymys runtelee, mikä tahtoisi riistää meiltä noiden hopeasäteiden näön. Meidän silmiemme täytyy aueta, kulkiessamme eteenpäin, havaitaksensa jokaisen merkin korkeudesta. Ja koska sielussa todella on kuolemattomat kaipuut, voimme uskoa niiden ennustavan saavuttamisensa. Sillä sielun vaatimukset ovat mahtavat niinkuin ihmisenkin, ja vetoavat samaan todistukseen. Molempien todisteena on unelma, mutta sellaiset unet tulevat sarvi-portista. [Homeroksen mukaan tosiunet tulivat sarviportista; pettävät unet taas norsunluuportista.] Ne ovat elämän perusaiheita ja niiden ympärille kiteytyy kaikkeus. Sillä tahto on enempää kuin tieto, koska tahto luopi sen, josta tieto kertoo. Tieto riippuu tiedottomuuden tyhjässä tilassa, planeettana, joka tekee kierroksensa pimeässä; Mutta tuon tyhjän poikki usko rakentaa tien, mikä viepi Olympokselle ja ikuisten jumalien luo.» Kun hänen puheensa päättyi, oli aurinko noussut, ja koiton hohde oli muuttumaisillaan tavallisen päivän valoksi. Linnut lauloivat täydellä äänellä, lähde säteili ja puut humisivat pehmoisesti aamuviimassa. Seuramme hajaantui hiljaa. Toiset menivät vuoteeseen nukkumaan; toiset läksivät puutarhoihin kävelemään; ja Audubon meni sopimuksen mukaan uimaan nuoren veljenpoikani kanssa, näköjään niin iloisena ja onnellisena, kuin olla voi. Minä jäin yksin kävelemään edes takaisin penkereellä, katsellen, mitenkä päivä yhä kirkastui, ja ihmetellen ihmisten eri kohtaloita. Aamukello soi pienessä kirkossa puiston suulla; voimavaunun puhallus kuului valtatieltä. Ja ajattelin Cantilupea ja Haringtonia, Allisonia ja Wilsonia, ja niiden jälestä aamunsarastuksen ja päivännousun ilmestystä, Woodmania, sielua, ja Viviania, henkeä. Seisahduin luudakseni viimeisen katseen valoisain kuvapatsaiden riviin, jotka reunustivat allani olevaa pitkää käytävää. Kuvailin hiiden ulottuvan Olympoksen juurelle asti; ja ilman ylpeyttä tai mielenkiihkoa, mutta mielessäni varman toivon tyyneys, olin valmis alottamaan uutta päivää. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ETSIJÄIN SEURA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.