Päivä Veronassa ja viikko Venetsiassa

By Hilda Maria Käkikoski

The Project Gutenberg eBook of Päivä Veronassa ja viikko Venetsiassa
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Päivä Veronassa ja viikko Venetsiassa

Author: Hilda Maria Käkikoski

Release date: December 22, 2024 [eBook #74965]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Suomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PÄIVÄ VERONASSA JA VIIKKO VENETSIASSA ***

language: Finnish




PÄIVÄ VERONASSA JA VIIKKO VENETSIASSA

Kirj.

Hilda Käkikoski





Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-Oy Kansa,
1909.




SISÄLLYS:

Alkulause
1. Italiaan
2. Päivä Veronassa

VIIKKO VENETSIASSA

3. Ensimäinen ilta Venetsiassa
4. San Marco
5. Dogien palatsi
6. Vaellus Venetsiassa
7. Lido ja Chioggia
8. Kuutamo-ilta ja konsertti Canale grandella
9. Vähän Venetsian taiteen historiaa
10. Campanili eli San Marcon kellotorni


KUVIA:

   1. Veronan amfiteatteri.
   2. Venetsia Markuksen kanavalta.
   3. San Marcon fasaadi.
   4. Osa San Marcoa sisältä.
   5. Dogien palatsi.
   6. Jättiläisportaat Dogien palatsin pihalla.
   7. Huokausten silta.
   8. Kappale Canale grandea.
   9. Rialto silta.
  10. Palazzo Cà d'oro.
  11. Katu Venetsiassa.
  12. Verrocchio: Colleonin ratsastajakuva Venetsiassa.
  13. Sansovinon Kirjastotalo ja Loggetta.
  14. Giovanni Bellini: Dogi Loredan.
  15. Tizian: Rakkauden kaivo.
  16. Tizian: Pesaron Madonna.
  17. Tizian: Maljaa kantava tyttö.
  18. Paolo Veronese: Jesus Levin vieraana.




ALKULAUSE


Kun syksyllä 1904 Italiasta palattuani pidin Yliopiston juhlasalissa
opiskelevalle nuorisolle kaksi esitelmää Venetsiasta, lausuttiin
sanomalehdistössä se toivomus, että nämä esitelmät saataisiin laajemman
nuorisopiirin luettavaksi. Tätä useilta tahoilta uudistettua toivomusta
noudattaakseni ryhdyin puheenaolevia esitelmiä tarkastamaan ja
laajentamaan, lisäten niihin m.m. esityksen Veronasta sekä Venetsian
taiteen historiasta.

Matkamuistelmiani täydentäessäni olen apulähteinä käyttänyt etupäässä
seuraavia teoksia: Wilhelm Lübke, Taiteen historia, suomentanut Kaarlo
Forsman; J. J. Tikkanen, Venedig och dess konst; Albert Zacher, Venedig
als Kunststätte; Karl Voermann, Geschichte der Malerei, II, III; Henry
Perl, Venezia; J. Ruskin, Stones of Venice.

Kirjailija E. Richterille, joka kirjaa painokuntoon toimittaessani
on minua neuvoilla auttanut sekä käsikirjoituksen asiallisesti
tarkastanut, lausun täten hartaimmat kiitokseni.

Heponiemellä, tammikuun 29 p:nä 1909.

Hilda Käkikoski.




I. ITALIAAN


Iloisessa päiväpaisteessa kiiti höyryhepo vasta kylvetyiltä Baijerin
pelloilta Tyrolin alppiseutuun. Silloin minä ensi kerran eläissäni näin
Alpit!

Millaiset olivat Alpit?

Eivät ne olleet aivan sellaiset kuin minä ennen luulin. Olin retkeillyt
Norjan tuntureilla ja kuvittelin mielessäni kolkkoja kosteita
kallioseinien päätä huimaavia huippuja, jotka äkkijyrkkinä laaksotien
vierestä kohoovat, kuten Troldtinderne ja Romsdalshornet. Mutta Alpit
eivät näyttäneetkään sellaisilta. Eivät ne äkkijyrkkinä ja hirvittävinä
kohoa korkeuteen. Alppimaa ylenee hiljalleen. Köykäisten pehmeitten
laineitten lailla nousevat vuorten huiput vihannasta seudusta,
kasvavat, kohoavat vähitellen, varovaisesti, niin ettei vieraan silmä
niiden hirmuista korkeutta huomaakaan.

Ei ole maa karua ja köyhää kuten Norjassa, jossa pienet vaivoin
viljellyt peltotilkut tunturien rinteillä ovat aivan kuin
vuorenpeikolta anastettua omaisuutta. Ei! Rikas ja rehevä on alppimaa.
Vuorten rinteillä rehottavat lehtevät puut, muhevasta mullasta kasvaa
vihanta vilja, ja viinitarhat hohtavat päivänpaisteisilla jyrkänteillä.

Jos ylemmä silmäät, silloin huomaat viljelysten vähitellen lakkaavan,
puitten pienenevän, ja huipuilla, siellä missä päivä paistaa ja pilvet
leikkiä lyövät, siellä on ikuinen, hohtavan valkea lumi.

Ei ollut tunnelitiekään sellainen miksi sitä ennen kuvittelin. Pienenä
tyttönä minä luulin, että Alppien läpi johtava tunneli on monen
penikulman pituinen vuoreen porattu suora reikä, jonka alkuaukko on
Saksassa, loppupää Italiassa, ja juna kaiken aikaa kulkee pilkko
pimeässä vuoren sisällä. Aikaihmisenä olin saanut tarkempia tietoja
tunneleista, mutta tuo lapsena saatu mielikuva ei sittenkään ottanut
oikein haihtuakseen. Nyt näin, että tunnelitie oli vallan toisellainen.
Brennerin tiellä on 27 eri tunnelia. Pisin on 850 metrin pituinen, ja
lyhimmissä tunneleissa juna viipyy vaan muutaman sekunnin. Tunnelin
välimatkoilla höyryhepo juosta jolkottaa Inn-virran viljavata laaksoa,
mutkittelee, kiertelee, kaartelee vuoren rinnettä yhä ylöspäin.
Joskus ovat tunnelit niin lähellä toisiaan, että viimeisen vaunun
ilmestyessä edellisestä tunnelista, veturi jo on seuraavassa. Milloin
on juna itäpuolella, milloin länsipuolella samaa vuorenhuippua, ja
jos äkkinäisen käänteen kohdalla katsot ulos ikkunasta, niin saatpa
nähdä pari, jopa kolmekin tunnelin aukkoa yhtaikaa, ja rautatien näet
kiiltävän käärmeen lailla kiemurtelevan ylös huippua kohden.

Hämmästyt, huomatessasi kuinka jyrkkää tietä höyryhepo kiipeää
korkeutta kohden. Siksipä ei olekkaan vauhti hurja. Vahva vetojuhta
huokailee, ähkää, puhkaa, kulkee paikkapaikoin hyvinkin hitaasti, niin
että uteliaat ulkomaalaiset voivat vaunun isoista ikkunoista tyystin
tarkastella lumoavia näköaloja.

Alituisena silmän ilona ovat nuo kuvaisat alppikylät. Eivät ne ole
sellaisia kuin meidän vanhanaikaiset hämäläiskylät, joissa tallit,
halkovajat ja harmaat hökkelit ovat sikin sokin, ja lantakasa portin
pielessä ensimmäisenä tulijaa tervehtimässä. Ei! Alppikylässä on kaikki
siistiä, sievää ja hyvin järjestettyä. Noita valkoiseksi rapattuja
pikku kivitaloja katsellessa pyrkii vallan naurattamaan. On kuin
silmäin edessä olisi Saksasta tuotu kaunis kiiltokuva, sellainen,
jommoisia koulutytöt minun nuorena ollessani antoivat toisilleen
nimipäivälahjaksi, ja joiden kulmassa oli kirjoitus: "kaikkea hyvää
tänäpäivänä!" Korkeudesta katsoen noita talonpoikaistaloja totta
tosiaankin luulisi lasten leikkikuviksi tahi paperinukkien kartanoiksi!

Huomasimme selvään, että Tyrolin alppimaassa asuu harrasta
katolis-uskoista kansaa. Täällä on joka kivenheiton päässä
soma suippokattoinen kirkko, torni terävä kuin parsinneula, ja
kirkkojen välimailla teitten varsilla vielä pyhän neitsyen kuvia ja
korkeita puuristejä. Monin paikoin näimme viljelysmaiden kohoavan
pengermäisesti, niin että samassa laaksossa näki pari, kolme
kyläkerrosta melkein päällekkäin rakennettuina. Eräässä paikassa olivat
kirkot toistensa kohdalla. Jos jättiläinen olisi heittänyt yläkylän
kirkontornista kuperkeikkaa, niin se olisi pudonnut suoraa päätä
alakylän kirkon katolle.

Entäs alppimaan ilma! Siitä saimme aavistuksen Brennerin asemalla,
jossa rautatie on kohonnut 1,370 metriä merenpinnan yläpuolelle, ja
jossa ei kasva muuta kuin ruohoa ja mataloita havupuita.

Siellä sai hepo hetken hengittää. Asemalle jäi joukko väkeä: työstä
väsyneitä pohjoismaalaisia, juhlallisia englantilaisia, pari hienoa
amerikkalaista ladya ja joku kaukaisen Lännen kohtelias gentlemanni.
Tämän aseman läheisyydessä on näet kuuluisa Brennerin kylpylaitos, joka
on 1,326 metriä merenpinnan yläpuolella.

Menimme mekin junasillalle tuota kuuluisata ilmaa hengittämään. Oli
niin kylmä, että vallan puistatti, mutta mieli tuntui kumman kevyeltä.
Olisi tahtonut kävellä, kiivetä Alppien ylimmille huipuille, eikä
saattanut ymmärtääkään, kuinka joskus oli ollut väsyksissä ja että
henkeä oli ahdistanut.

Joka hetkenkin on hengittänyt alppi-ilmaa, hän ymmärtää, miksi
vuoristokansoissa niin usein ilmenee tuo iloinen uljaus, joka
on runouden ja suurten sankaritekojen synnyttäjänä, ja miksi
raskasmielinen laakson asukaskin tunturille tultuaan keveästi
karkoittaa alakuloisuuden yölepakot ja riemulla tuntee, että hänelle
kasvaa innostuksen siivet.

Kaipaus valtasi mielen, kun Brennerin aseman kello kilahti kolmannen
kerran, sillä se oli merkkinä, että nyt juna alkaa kiitää alaspäin.

Matkustajat hyökkäsivät vaunuihin, ja nyt hurjaa vauhtia äkkijyrkkien
kuilujen rinteitä alas, viljavia laaksoja, lehteviä viinitarhoja
kohden! Joskus juna kulki rautatiesiltaa pohjattoman rotkon poikki,
joskus se kierteli kuilun reunaa, joka oli niin kapea, että rautatien
tukeeksi oli täytynyt rakentaa muuri. Oikealla, juuri vaunun ikkunan
edessä, jyrkkä kallioseinä, vasemmalla, toisen ikkunan alla, pohjaton
syvyys. Joskus luulit junan ilmassa lentävän, mutta juuri kun outoa
tietä tutkia aijoit, hävisi vaunu mustaan tunneliin.

Vuorten huipuilla oli linnoja. Siitä arvasimme, että Italian raja oli
lähellä. Aloimme etsiä tuota kuuluisata Hardenburgin vuorilinnaa,
jonka Kaarlo XII:n uhkarohkea esi-isä Otto von Wittelsbach keskiaikana
valloitti Saksan keisarille Fredrik Barbarossalle. Tuolla se olikin,
Bozenin aseman luona. Sen harmaat rauniot seistä törröttävät solatien
ahtaimman paikan kohdalla, jyrkänteellä, jonne ei luulisi kenenkään
kuolevaisen pääsevän muuten kuin lentämällä.

Alppivuoriston purot ja virrat olivat kaiken päivää matkustavaisten
huviksi leikkiä lyöneet. Koko aamupäivän oli Inn-virta vastaamme
juossut. Baijerin viljavilla alangoilla se oli hiljaisena juhlallisena
jokena vesiään vieritellyt, mutta vuoristoon tultuamme hyppinyt
vaahtoisena, vallattomana. Keskipäivällä se oli pienenemistään
pienennyt ja vihdoin pienoisena purona hävinnyt vuoristoon. Vesijaon
kohdalle tultuamme meidän oli Inniä ikävä: oli kuin iloinen tuttava
olisi hyvästi heittänyt. Mutta pian ilmestyi uusi puro. Se ei Innin
lailla vastaamme juossut, vaan seurasi mukana, juoksi junan kanssa
kilpaa tien syrjässä. Kartta tiesi kertoa, että se oli Eisack,
Etsch-virran lisäjoki.

Vallattoman poikaviikarin lailla se hyppeli kiveltä kivelle, juoksi
vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla, pistäysi piiloon kallion kuiluun
tahi sillan alle, mutta syöksähti äkkiä esille ikäänkuin meitä
säikähdyttääkseen.

Lumihuipuilta hyppeli alas muitakin puroja. Hopealankoina ne heiluivat
ilmassa, säteilivät, säihkyivät päivänpaisteessa, ja yhtyivät vihdoin
meidän puroon. Meistä oli hauska nähdä kuinka Eisack kasvoi. Teki mieli
ilmoittaa iloaan joka kerta kun uusi puro yhtyi päävirtaan.

Vihdoin Eisack tuli niin mahtavaksi, että alkoi junan kanssa kilpaa
kohista ja väänsi vimmatulla voimalla myllynrattaita. Olipa se ollut
pahanteossakin. Muutamissa paikoin olivat rannat rikkiuurretut, sillat
särjetyt ja myllyt kallellaan. Olipa vesi vahingoittanut ihmisten
peltojakin ja vienyt huoneita muassaan. Eisack oli riehunut kuin
huonosti kasvatettu poikanulikka. Sellaista tuhoa alppivirrat kuuluvat
tekevän helmi- ja maaliskuulla, silloin kuin lumi sulaa laaksoista
ja kevät tekee tuloaan vuoristoon. Mutta nyt oltiin jo huhtikuun
puolivälissä, ja siihen aikaan ei virtojen enää ole lupa hurjistella.

Vihdoin, Tyrolin etelä-osassa, Eisack yhtyi tuohon historiassa
kuuluisaan Etsch-virtaan, joka aikoinaan oli cisalppisen tasavallan
rajana Itävallan Venetsiaa vastaan, ja nyt molemmat virrat samassa
uomassa arvokkaalla uljuudella riensivät eteenpäin, kasvoivat,
laajenivat, milloin alppikoskena kohisivat, milloin vihaisena virtana
vyöryivät kohden Lombardian viljavaa tasankoa.

Virran vaihtelevaa juoksua tarkastellessamme oli aurinko alkanut
aleta. Laaksoissa oli jo hämärä, mutta vielä sittenkin, kun kirkkojen
kultaristit olivat lakanneet loistamasta, viipyi lumihuipuilla
häikäisevä hohde.

Vihdoin aurinko katosi Alppien taa. Silloin heti huomasimme, että
olimme etelämaassa: kello vasta vähän yli 7, ja jo melkein pimeä.
Neljän päivän matkan päähän oli meiltä jäänyt kotoisen kevät-illan
suloisen pitkä hämärä. Äkkiä yö meidät yllätti. Alpit näyttivät
uhkaavilta aaveilta ja virta vuorikoskissa kummasti kohisi. Ymmärsin,
miksi vuoriseuduissa syntyy peikkosatuja.

Ja vielä lisäksi olimme saapuneet Itävallan rajan ylitse Italiaan,
tuohon toivottuun, pelättyyn unelmiemme maahan.

Vaunuun astui mustapintaisia miehiä, jotka raoittivat vähän
matkalaukkujamme, koettelivat keveästi päällimmäisiä vaatteita, vetivät
liituristit laukun hihnoihin, puhuivat vierasta kieltä ja poistuivat.
Ne olivat Italian tullimiehiä.

Tavarat kannettiin uusiin vaunuihin, sisälle astui uusi konduktööri,
mustapartainen mies, jonka puheesta emme ymmärtäneet muuta kuin kaksi
sanaa: "Signorina" ja "biglietti". Siitä tiesimme, että hän oli tullut
"neitien" "pilettejä" leimaamaan.

Kun konduktööri oli mennyt ulos, olimme, nuori matkatoverini ja minä,
kahden kesken umpinaisessa vaunu-osastossa. Sivulta avattavan oven
lukko oli ulkoa kierretty kiinni, ja lukon kohdalle oli posliinilevyyn
painettu sana chiuso.

Me aloimme miettiä mitä se merkitsee. Se muistutti latinalaista
sanaa claudere, ranskalaista clos ja englantilaista close, jotka
kaikki merkitsevät sulkemista tahi suljettua paikkaa, ja meidän
vaunu-osastomme ovi oli todellakin suljettu. Nyt siis olimme oppineet
yhden italialaisen sanan ja kätkimme sen visusti mieleemme.

Olipa vaunussa muitakin sanoja seinillä. Lämpöjohdon kohdalla oli
vaskeen valettu caldo ja freddo. Caldo varmaankin merkitsee kylmää;
muistuttaahan se ruotsalaista sanaa "kallt", arvelin minä. Mutta
toverini, joka oli lukenut latinaa, rupesi nauramaan ja selitti,
että caldo merkitsee lämmintä ja freddo kylmää — "friskiä", kuten
ruotsinvoittoisesti sanotaan. Ja minä taoin tarkasti päähäni, mitä
kylmä ja lämmin ovat italiaksi.

Ei ole näettekös leikin asia tulla tupsahtaa sellaiseen maahan, jossa
ei ymmärrä ihmisten puhetta. Täytyy käyttää joka tilaisuutta oppiakseen
jotakin, ja jos pitää silmänsä auki, niin saapi seinistäkin jonkun
verran viisautta.

Seuraavalla asemalla meidän vaunu-osastoomme astui mustaverinen vieras
herra. Sitten ovi työnnettiin taas kiinni, juna lähti liikkeelle,
ja meillä ei ollut millään puolella pakoreikää. Mieleemme johtui
kaikki kotiväen kovat varotukset, ettei millään muotoa saa jättäytyä
tuntemattoman miehen seuraan noissa Italian sivulta avattavissa
rautatievaunuissa. Vieras herra lienee aavistanut ajatuksemme, koska
hiljaisesti lyyhistyi penkinnurkkaansa ja koetti nukkua.

Hetkisen kuluttua kaduimme epäluuloisia ajatuksiamme, sillä tuo vieras
herra oli varsin hyväntahtoinen ja koetti kaikin tavoin kielitaidollaan
auttaa meitä, joiden hän heti huomasi olevan ensi kertaa Italiassa.
Enpä tiedä, kuinka meidän olisi käynyt Veronan asemalla, ellei tuo
herra olisi ollut turvanamme.

Veronaa lähestyttäessä me olimme aika jännityksessä, sillä olimme
päättäneet jäädä sinne yöksi ja olimme tilanneet huoneen kaupungin
parhaimmasta hotellista. Tiesimme että juna seisoo Veronassa vain
minuutin, ja pelkäsimme, ettemme oikeissa ajoin saisi tavaroitamme
ulos vaunusta. Me matkustimme näet kiertomatkapiletillä, joten kaikki
tavarat täytyi kuljettaa mukanaan vaunussa. Siitä syystä kantaja oli
aina välttämätön.

Otimme kielikirjan esille ja etsimme kuumeentapaisella kiireellä,
mitä kantaja merkitsee italiaksi, sillä olimme sen sanan unohtaneet.
Kirjassa oli facchino. Syntyi hiljainen väittely siitä, miten tuo
vieras sana lausutaan. Se meistä, joka väitti sen lausuttavan
fatsjiino, sai voiton, ja me junan pysähtyessä kaikin voimin huusimme
"fatsjiino — fatsjiino — o —oo!" Vieras herra riensi meille avuksi
ja huusi kaikuvalla äänellä "fakiino"! Mutta vaikka mekin yhdyimme
hänen kanssaan "fakiinoa" huutamaan, eivät Veronan kantajat olleet
tietääkseenkään.

Konduktööri antoi lähtömerkin ja paiskasi oven kiinni. Me kauhistuimme,
mutta herra hyppäsi sohvaltaan, riuhtaisi oven auki, huusi kiivaita
italialaisia sanoja konduktöörille, joka silmänräpäyksessä nosti kaikki
tavaramme ulos vaunusta. Samassa oli juna jo liikkeellä.

Herra kohotti hattuaan junan ikkunassa ja me kiitimme kaikesta
sydämestämme.

Nyt ymmärsimme, miksi konduktööri niin vähän meistä välitti: emme
huomanneet antaa hänelle juomarahaa. Juomaraha on tärkeä menestymisen
ehto Italiassa.

Asemasillalla oli uusi pula edessä: ei ollut ainoatakaan kantajaa
eikä ajuria näkyvissä, ja kaupunkiin kuului olevan pitkä matka. Me
puhuimme kaikin voimin saksaa, mutta sitä ei ymmärretty. Vihdoin
latelimme kaikki italialaiset sanat, jotka olimme kielikirjasta
oppineet, mutta sekään ei auttanut. Mikä muu neuvoksi kuin kantaa
kapineet säilytyskonttoriin ja kävellä kaupunkiin — kävellä pitkä tie
pilkkopimeässä!

Aloimme raahata tavaroitamme säilytyskonttoria kohden, jota juuri
aijottiin sulkea. Neljä joutilasta miestä katseli, kuinka me
ponnistelimme, mutta yhdenkään ei pistänyt päähän meitä auttaa.

Mutta juuri kun epätoivoisina ja mieli kuohuksissa koetimme selittää
asiatamme tylylle tavarain tallettajalle, kuului huuto: "Albergo
d'Accademia!"

Me säpsähdimme ilosta, sillä sen nimisestä hotellista olimme huoneen
tilanneet.

Samassa oli vieressämme mustasilmäinen, kiiltonappinen solakka
herrasmies, joka kohteliaasti kumartaen lausui nimeni ja ilmoitti
saksankielellä, että hänet oli lähetetty meitä vastaan. Nyt ei enää
ollut tavaroista huolta. Ne sijoitettiin hotellin tilavaan vaunuun,
mustasilmäinen herra kunnioittavasti auttoi meidät samettipeittoiselle
penkille istumaan, paiskasi vaunun oven kiinni ja hyppäsi itse ajajan
viereen. Suuri vaunu lähti jyristen liikkeelle.

Me siunasimme itsemme, laskimme tavaramme ja olimme taas hyvällä
tuulella.

Siellä vaunussa istuessamme meistä tuntui, kuin meidät olisi viety
säkissä Veronaan. Vaunu oli umpinainen, ovi takana, ja seinissä kahden
puolen pienet ikkunat. Niistä ei nähnyt mitään, sillä tie oli pilkkosen
pimeä. Vihdoin alkoivat katulyhdyt välkähdellä. Siitä huomasimme
tulleemme kaupunkiin. Kerta ajettiin korkean, harmaan holvikaaren
alatse (jonka sittemmin huomasimme kaupungin muurissa olevaksi
portiksi), ja katuvierillä oli oudonnäköisiä rakennuksia. Hotelliin
mentiin pihan poikki, jossa oli paljon palvelusväkeä vastassa, ja
leveälehtisten puitten keskeltä tunkeutui väkevä ruusujen tuoksu.
Luulimme lamppujen valossa näkevämme suuren palmupuunkin, joka kasvoi
keskellä pihaa.

Huoneemme oli kolmannessa kerroksessa — tavattoman matala ja
vanhannäköinen huone, mutta laaja, omituinen ja mukavasti sisustettu.
Sängyt olivat korkeat kuin kameelit, ikkunat isot ja lähellä
lattiaa. Huoneen eteisessä huomasimme kummallisia komeroita ja
salaperäisen näköisiä sokkeloja, jotka varsin voimakkaasti vaikuttivat
mielikuvitukseen.

Ulkoa kuului huutoa.

— Tappelevatkohan ne siellä? kysyi toverini ikkunan ääressä, ja minä
kiireesti avasin ikkunan ja katsahdin kadulle.

Katu oli täynnä ihmisiä, mutta kukaan ei näkynyt tappelevan — kaikki
kulkivat rauhallisesti tietään, mutta huusivat, lauloivat ja vihelsivät.

— Huutaminen taitaa olla tämän maan tapoja, arvelimme me vähän
ylenkatseellisesti ja kävimme hilpeällä mielellä illalliselle.

Ennen maata menoa sentään, kotoa saatujen ohjeitten mukaan, otimme
kynttilän käteemme ja katsoimme oliko sänkyjen alla rosvoja.
Viimeiseksi tarkastimme kaikki lukot. Kaksi lukkoa oli hyvässä
kunnossa, mutta kolmatta epäilimme. Sen oven eteen, jossa tämä
epäiltävä lukko oli, kannoimme raskaan tuolin ja kiipesimme sitten
vuoteihimme.

Näin vietimme ensimmäisen yömme Italiassa. Ei lukkoja särjetty, ei
sänkyjen alta noussut rosvoja. Iltakävelijäin vihellys ja huudot
hälvenivät ihmeellisen ihaniin unikuviin, joissa Alppien huiput
hohtivat, kirkkojen ristit kiilsivät ja virrat iloisesti tanssivat
vuoristossa.




II. PÄIVÄ VERONASSA.


Muukalainen, joka viipyy päivän Veronassa, ei läheskään saa
kaikenpuolista käsitystä tämän pohjois-italialaisen kaupungin
kauneudesta eikä ennätä tutustua sen mahtaviin muistomerkkeihin.
Siitäpä syystä näitten rivien kirjoittaja pystyykin vain piirtämään
pintapuolisen pikakuvan siitä vaikutuksesta, minkä ensimmäinen
italialainen kaupunki jätti ohikulkijan mieleen. Veronan nimi on
ehdottomasti yhdistynyt Italian historiaan, ja tämän nimen ympärille on
runouskin valanut lumoavaa loistettaan. Täällä asui kansainvaellusten
levottomana aikana itägoottien suuri kuningas _Theodorik_, jonka
muinaissaksalainen runous tuntee "Dietrich von Bernin" (Veronan
Theodorikin) nimellä. Täällä longobardien hurja hallitsija _Alboin_
juopuneena pakotti puolisonsa Rosamundan juomaan juhlamaljan oman
isänsä pääkallosta, ja Rosamunda siitä katkeroittuneena murhautti
Alboinin. Täällä maanpakoon ajettu Dante sai turvapaikan, täällä ovat
jo pakanuuden aikana asuneet useat suuret miehet, joille kiitollinen
kotikaupunki on pystyttänyt muistopatsaita. Tutuimpia ovat runoilija
_Catullus_, elämäkerran kirjoittaja _Cornelius Nepos_ ja arkkitehti
_Vitruvius_. Muuan renesansiajan loistavimpia mestareita, _Paolo
Veronese_, kantaa taiteilijana kotikaupunkinsa nimeä.

Mutta Veronan nimen on kauimmas kantanut, syvimmälle sydämiin
syövyttänyt Shakespearen kuolematon murhenäytelmä _Romeo ja Julia_.
Tuhannet muukalaiset vielä tänäkin päivänä hartaudella katselevat
erästä Veronan vanhaa taloa, jota sanotaan Julia Capulettin
kotitaloksi, ja vuodattavat kyyneleitä "Julian ruumis-arkun" ääressä,
jossa, kuten taru kertoo, armaansa ruumiin viereen vaipuneen Romeonkin
luut ovat levänneet. Tätä vanhaa marmoriarkkua on ajan hammas
armottomasti kuluttanut: kansi siitä on vuosisatoja sitten kadonnut,
laita on haljennut. Kauan sitten sitä käytettiin vesisäiliönä, kunnes
se vihdoin pelastettiin erään entisen fransiskaani-luostarin kappeliin.
Ei ole aika Julian kotitaloakaan säästänyt. Katto vuotaa, seinät ovat
tahratut ja rakennuksen alakertaan on sijoitettu huonoon maineeseen
joutunut kapakka.

Toverillani ja minulla ei ollut aikaa käydä kaikkia Veronan
merkkipaikkoja katsomassa, sillä meitä ajoi kiihkeä kaipaus Venetsiaan
ja Roomaan. Tahdoimme vain nähdä pari mahtavaa muistomerkkiä ja nousta
jollekin korkealle paikalle, josta näkisimme viehättävän Veronan
ympäristöineen.

Ensimmäiseksi suuntasimme kiireisen kulkumme amfiteatteriin, joka
on Veronan mahtavin muinaisaikainen rakennus. Luullaan että se on
rakennettu keisari Gallienuksen aikana (260—268) tahi jo varhemmin,
ja tutkijat ovat todistaneet, että se on kalliimmasta aineesta kuin
yksikään amfiteatteri koko maailmassa; se on näet melkein kokonaan
punaista marmoria. Muut antiikkiset rakennukset Italiassa ovat
tavallisesti tiiltä tai jotakin halvempaa kivilajia ja marmorilevyillä
verhotut.

Mutta marmorin kiilto on aikoja sitten vanhojen rakennusten seiniltä
kulunut. Harmaana kuin kallio kohoaa Veronan amfiteatterikin kaupungin
keskuksessa olevan suunnattoman suuren Viktor Emanuelin torin varrelta.
Se on vuosisatojen kuluessa ollut hävityksen alaisena, sen kivistä on
rakennettu linnoituksia, käsityöläiset ovat sijoittaneet sen holveihin
työpajojaan ja rosvot ja muut huonotapaiset ihmiset ovat pitäneet sen
luolamaisia komeroita piilopaikkoinaan, joista yön kamalina hetkinä
ovat kaupungin rauhaa häirinneet.

Vasta 100 vuotta sitten julistettiin amfiteatteri rauhoitetuksi
alueeksi, jota kukaan ei saanut rikkoa. Sen komerot puhdistettiin, sen
portaita korjattiin ja pääoven yläpuolelle hakattiin kultakirjaimin
nimi "Napoleon Bonaparte", sillä hän oli v. 1805 käynyt tätä vanhaa
rakennusta ihailemassa ja ottanut sen suojelukseensa.

Kunnioituksen ja kammon tunne mielessä me ostimme sisäänpääsyliput ja
kiipesimme jykeviä portaita ylös teatteriin. Eteemme avautui soikean
pyöreä areena, jonka joka puolelta kohoavat porrasmaiset istumasijat.
Rakennus vaikuttaa valtavasti vielä raunioinakin. Koko amfiteatteri
on yli 435 metriä ympärimitattuna ja sen läpileikkaus 152 metriä.
Istumasijat kohoavat 45 pengermäisenä portaana 32 metrin korkeuteen.
Niillä kuuluu aikoinaan olleen tilaa 20,000 katsojalle, jotka tulivat
sisään 72 eri ovesta. Jotta yleisö mukavasti saattoi muutamassa
silmänräpäyksessä hajota ympäri koko teatterin, oli istuinrivien
välille rakennettu kapeita käytäviä, jotka ympyrän säteitten lailla
kohosivat areenalta ylimpiin kerroksiin.

Kaikkialla ulkomuurin ja areenan välillä oli korkeita holvikäytäviä,
suuria saleja ja lukematon joukko ahtaita komeroita. Niistä on
aikoinaan kuulunut kahleitten kalinaa ja petoeläinten kiljuntaa.

Se aika on jo mennyt. Tiikerien, jalopeurain sekä miekkailu-orjain
ja marttyyrien veri on lähes kaksi vuosituhatta sitten kuivunut
ruohottuneella areenalla, nuo sadat tuhannet roomalaiset, jotka
voimansa päivinä suu vaahdossa vaativat "leipää ja huvituksia", ovat
sukupolvi toisensa perään muuttaneet haudan hiljaisuuteen. Mutta pienet
punaiset kukkaset, jotka nyt vihertävällä areenalla kasvavat, näyttävät
muukalaisen silmissä hyytyneeltä vereltä, ja ilma tuntuu vieläkin
värähtelevän kuolevien tuskanhuudoista ja kansanjoukon kiljunnasta.

Äänettöminä me kiipesimme rakennuksen ylintä kerrosta kohden, josta nyt
on jälellä ainoastaan muutamia holvikaaria.

Sieltä avautui eteemme ihana näky. Pohjoisessa taivaan rannalla
kohosivat Alpit, joiden lumihuippuja edellisenä päivänä olimme
ihailleet. Lounaispuolella siinsi toisia vuoria; ne arvasimme
Apenniineiksi. Ja jalkaimme juuressa yltympäri oli Verona.

Ensikertalaisen silmä tavallisesti kiintyy kaikenlaisiin
vähäpätöisyyksiin, jotka ovat katselijalle outoja. Niinpä mekin
ensimmäiseksi huomasimme punaiset, puoleksi mustuneet ja sammaltuneet
tiilikatot, jotka antoivat kaupungille omituisen vanhuuden leiman.
Talot eivät olleet tasaisen korkeita, kuten uudenaikaisissa
kaupungeissa. Korkean talon vieressä saattoi seistä matala hökkeli,
jonka ikkunat olivat pienet ja seinät haljenneet. Jopa oli samassa
talossakin eri korkuisia rakennuksen osia, ja melkein joka rakennuksen
katolla oli joku tasainen parveke eli "terassi", jolla kasvoi kukkasia,
kukkasten suojassa näkyi iloisia ihmisiä.

Kaikkialla, talojen pihoillakin, oli puutarhoja, jotka punakattoisten
rakennuksien välissä näyttivät viehättäviltä. Sieltä täältä kohosivat
korkeat tummat sypressit, ja niiden välillä oli matalampia puita:
kuvittelimme tietysti näkevämme palmuja, laakereita ja oranssi-puita.

Kaupungin ympäristö näkyi olevan täynnä kukkuloita, joiden rinteillä
runollisen näköisiä huviloita puutarhoineen, kukkulain välillä
viljeltyjä laaksoja, ja kaiken tuon kauneuden keskellä kierteli
välkkyvä virta, eilinen tuttavamme Etsch (italiaksi Adige). Tästä
virrasta sanoo muuan kirjailija, että "satu on sen aateloinut ja
kansan rakkaus pyhittänyt, sen rantoja vartioivat sankarien haamut
ja sen aalloissa piilevät kultaisten muistojen aarteet". Sankareiden
veri on vuosisatojen kuluessa kostuttanut maissivainioita ja
viinitarhoja Adigen laaksossa. Veronan ympäristöllä on monta tunnettua
taistelutannerta. Mainittakoon vain Custozza, Solferino, Novara,
Montebello ja Arcole, sekä vähän etäämpänä Villafranca ja Mantova!

Kesken vakavia muistoja kiintyy huomio erääseen pikkuseikkaan:
amfiteatterin läheisyydessä olevan talon ikkunasta liehui valkoisia
lippuja. Samallaisia lippuja liehui miltei joka talossa: niitä oli
puutarhan pensas-aidoissa, terasseilla, talojen seinillä, mutta eniten
niitä riippui ikkunoista. Olipa erään kapean kadun poikki jännitetty
nuora ja siitä liput liehuivat tuulessa ihmisten päitten päällä.

Minä kaivoin kiikarini esille. Silloin huomasin, että nuo "liput"
olivat pestyjä vaatteita, joita oli ripustettu kuivamaan. Ihan
ujostelematta heiluivat paidat, aamuröijyt ja kaiken nimiset
valkoiset vaatteet kadullakävijöitten katseltavina. Tuo oli meistä
pohjoismaalaisista hyvin hassunkurista, mutta muutamia päiviä Italiassa
oltuamme totuimme siihen, että kadun varrella liehuvat pesuvaatteet
välttämättömästi kuuluvat italialaiseen näköalaan, yksinpä Roomassakin.

Tämä arkipäiväinen piirre siirsi ajatuksemme entisyydestä nykyisyyteen,
ja meissä heräsi äkkiä halu tutustua Italian ihmisiin ja päivän
pikkuharrastuksiin. Lähdimme katuja kiertelemään. Elämä siellä oli
meistä hyvin hauskaa. Kaikki oli toisellaista kuin meillä, yksinpä
katujen kivityskin. Kadut olivat neliskulmaisilla laakakivillä
laskettuja. Katukäytäviä ei kaikin paikoin ollut, vaan ihmiset kulkivat
vilkkaasti puhellen, laulaen ja viheltäen keskellä katua hevosten ja
aasien joukossa. Aasit olivat hyvin huvittavan näköisiä; korviaan
luimoillen ne juosta hölköttivät kirjavilla tupsuilla koristetuissa
valjaissaan, niin että rattaat hyppivät kuopikkaalla kadulla. Ajajia
katsellessa vain pyrki sisu kuohahtamaan, sillä heissä ei näkynyt
olevan sääliväisyyttä eläinparkoja kohtaan, huolettoman näköisinä ne
läimähyttelivät piiskojaan ilmassa ja istua retkottivat kuormalla,
vaikka se jo muutenkin oli liian raskas.

Kurkistimme kauppapuoteihin. Niiden avarat ovet olivat kadulle
avoimina; oli kuin kauppaa olisi käyty katukäytävällä. Olivatpa
ravintolainkin ovet aamusta iltaan auki ja muutamien ravintoloitten
vieraat söivät ja joivat kadulla. Eipä ollut ihme, jos tyhjät lasit ja
kahvikupit olivat paksun pölyn peitossa!

Vilkkahin oli liike Piazza d'Erbe-nimisellä torilla. Rooman
maailmanvallan aikana se oli ollut kaupungin foorumi, paikka, jossa
kansankokoukset pidettiin ja johon keskittyi julkinen toiminta. Nykyään
se on hedelmä- ja vihannestorina, kuten nimikin osoittaa.

Tori on täynnä pyöreitä liinaisia telttakattoja, jotka näyttävät
valkoisilta sateenvarjoilta. Niiden alla on mahdottoman suuret läjät
hedelmiä ja vihanneksia, ja ympärillä häärää kirjava joukko vilkasta
väkeä. Telttojen välissä tunkeilevat katukauppiaat, jotka kantavat
tavaroitaan raskaissa vasuissa päälaellaan ja huutamalla houkuttelevat
ostajia luokseen.— "Herneitä, papuja, kukkakaalia!" huutaa yksi,
"oransseja, sitrooneja, omenia!" vastaa toinen, ja kolmas säestää
kimakalla äänellä: "ruusuja, kauniita ruusuja, rouvat ja neidit —
ostakaa ruusuja!"

Kauppiaat näyttivät hauskoilta. Etelämaalaisten iloinen mieli tarttuu
meihinkin, me nauramme kuin lapset kaikellaisille pikkuseikoille
ja elämä tuntuu vapaalta ja onnelliselta. Vihdoin lähenemme erästä
appelsiini-kauppiasta ja olemme hyvin riemuissamme, kun saamme
tingityksi puolet pyydetystä hinnasta.

Mutta samassa kuulemme vieressämme kohinaa. Se kiinnittää huomiomme
hyvin kauniiseen vanhaan marmoriseen suihkukaivoon, jonka huipulla
on naisen kuva. Matkakirja tietää, että tuo kuva on antiikkinen, ja
esittää kaupungin haltiahengetärtä Veronaa. Kuva on vanha, muinaisten
Rooman keisarien ajoilta. Kaivon läheisyydessä on yhdestä ainoasta
marmorilohkareesta hakattu pylväs, jonka päässä on jalopeuran kuva.
Jalopeura on uusi, mutta pylväs on vanha. Se on muistona Venetsian
suurvallan ajoilta, jolloin koko Koillis-Italia oli "Adrian meren
kuningattaren" alaisena. Siihen aikaan oli Veronassakin, juuri tämän
pylvään päässä, Markuksen jalopeura Venetsian sortovallan merkkinä.
Suuren vallankumouksen päivinä (1797) jalopeura syöstiin alas
jalustaltaan ja pilari oli lähes 100 vuotta tyhjänä.

Siihen aikaan kaikkien italialaisten mieltä kuohutti sama tunne: viha
vierasta sortoa vastaan. Ja tähän tunteeseen vastasi toinen tunne, yhtä
voimakas ja syvä: rakkaus yhteistä kauan kärsinyttä isänmaata kohtaan.
Ja vihdoin nämä kaksi tunnetta kokosivat hajanaisen Italian lapset
Alppien juurilta, Adrian meren rannoilta, Arnon ja Tiberin laaksoista
ja Etnan hehkuvilta rinteiltä...

Nyt Italia on vapaa.

Toinen kunta ei sorra toistaan, kaupungit eivät keskenään kamppaile
vallasta. Viktor Emanuelin ja Garibaldin kuvat ovat kaikkialla
Italiassa kunniapaikalla. Kauneimmat kadut, suurimmat torit nimitetään
heidän nimillään. Niinpä Veronassakin. Katkerat muistot pakenevat
yhteistunnon tieltä. Siksipä on nykyinen sukupolvi nostanut tuon vanhan
marmoripylvään päähän uuden jalopeuran — ei enää Venetsian sortovallan
merkiksi, vaan yhteisten kärsimysten muistoksi.

Veronan kaduilla ja toreilla matkustajassa jo herää eräs tunne, joka
sitten Venetsiassa kasvaa, Firentsessä vahvistuu ja Roomassa valtaa
mielen: se tunne että hän on tullut maahan, jossa kivet puhuvat. Joka
ainoalle seinälle, joka portin pieleen, joka pilariin on piirrettynä
palanen Italian historiaa.

Näissä vanhoissa kaupungeissa vanha-, keski- ja uusi-aika antavat kättä
toisilleen. Piazza d'Erben rakennuksia hallitsevat keskiajan muistot.
Samaten on laita viereisen torin, jonka nimenä on Piazza dei Signori.
Siellä on jykevän kauniiden keskiaikaisten rakennusten joukossa vanha
raatihuone Palazzo del Consiglio, jonka loggiassa eli kaarikäytävässä
on suuri joukko uudenaikuisia kuuluisien veronalaisten kuvapatsaita.
Keskellä toria on Danden synkän kaunis marmorikuva.

Me lähenemme uteliaina palatsia, jonka oven vartija kohteliaasti avaa.
Kukaan ei osaa elävämmin kertoa isänmaansa suurista muistoista kuin
innostunut italialainen. Sellainen on meidän oppaamme.

Palatsien loistavien salien läpi kuljettaessa hän on usein ylpeydellä
lausunut nimen _della Scala_.

Me katsomme kysyvästi.

Veronalainen näyttää hämmästyneeltä. Me luemme hänen silmistään
halveksivan kysymyksen: "Ettekö Te tunne della Scalan nimeä? Jokainen
lapsikin Veronassa Scalojen uhka-uljaan tarinan tuntee. Heidän
mainettaan kertovat kirkot ja palatsit, heidän hautamerkkejään
katsomassa käyvät kaikkien maiden taiteilijat."

Niin. Uhka-uljas on della Scala-suvun historia! Kanta-isä oli
alhaissukuinen tikapuitten kauppias, ja hänen Veronaan muuttaneet
jälkeläisensä olivat halpaa porvarisväkeä. Mutta heidän eläissään
oli ristiretkien rohkea aika, jolloin porvarit saivat rikkautta ja
ryhtyivät aateliston kanssa vallasta kilpailemaan. Aatelispuolue
kukistui Veronassa ja kansa (v. 1260) valitsi kaupungin ylimmän
hallitusmiehen (podestàn) omasta keskuudestaan. Valittu oli Mastino
della Scala. Mastino sai surmansa, mutta hänen veljensä Alberto hankki
itselleen rajattoman ruhtinasvallan Veronassa. Alberton vanhimman pojan
Bartolomeon hallitessa kertoo taru Veronassa tapahtuneen sen surullisen
rakkauden näytelmän, josta Shakespeare on saanut aiheen Romeoon ja
Juliaan.

Alberton nuorin poika oli Cangrande, Hohenstaufien kannattaja, jonka
aikana Verona levitti valtaansa naapurikaupunkeihin, jopa sai voiton
Paduastakin. Mutta ymmärsipä Cangrande kirjallisuuden, tieteiden ja
taiteenkin arvon. Anteliaalla kädellä hän kannatti taiteilijoita,
runoilijat olivat tervetulleita vieraita della Scalan palatsissa.
Niihin aikoihin sai Firentsestä karkoitettu Dantekin turvapaikan
Veronassa.

Mutta Cangranden kuoltua päättyi Veronan lyhyt loistoaika. Hänen
sukunsa kävi samaten kuin muittenkin Italian ruhtinassukujen: rikkaus
vietteli nautintoihin, yksinvalta kiihotti tyranniuteen, kunnes murha
ja nautinnot hävittivät koko suvun.

Tämän rohkean suvun korkealle pyrkivää voimaa ja samalla sen omituista
taideaistia todistavat della Scalojen hautamerkit.

Muukalainen, joka odottaa, että hänet opastettaisiin hiljaiselle
hautausmaalle tahi hautatemppelin hämäriin holveihin, joissa
marmorilohkareet vainajien lepopaikkaa vartioivat — hämmästyy
suuresti, kun rautaristikon kevyt ovi avautuu ja hän huomaa seisovansa
avonaisella pihalla, keskellä katuelämän melskettä. Kauniin
rautaristikon takana meluaa kansa, huutavat kauppiaat, pitävät iloa
ilveilijät. Ja rautaristikon sisällä olevat hautamerkit, ne eivät
ole kömpelöitä kivilohkareita, vaan keveitä monihuippuisia, sirosti
koristettuja korkeita katoksia, suippoja, kuin goottilaisen kirkon
tornit. Kaikkiin koristuksiin on omituisen kauniisti sovitettu suvun
vaakuna: tikapuut (latinaksi scalae) ja niiden yläpäässä Scalojen
liittolaisen, Saksan keisarin kotka. Ruumisarkut eivät ole maan
povessa, vaan ylhäällä ilmassa, melkein kattojen tasalla, kaiken
kansan nähtävinä. Korkein ja komein on Mastino II:n hautamerkki, jonka
huipulla vainaja on pronssiin valettuna ratsastajana hurjan hevosen
selässä. Sieltä hän uhkamielisenä katselee yli kaupungin.

Intohimoisesti tosiaan mahtoi tämä suku rakastaa elämää, koska ei se
kuoltuaankaan ole tahtonut paeta haudan hiljaisuuteen!






VIIKKO VENETSIASSA




III. ENSIMMÄINEN ILTA VENETSIASSA.


Lieneekö maan pallon pinnalla toista kaupunkia, jonka nimi niin
lumoavasti vaikuttaa kuin Venetsian?

Sen nimen kuullessamme mielikuvitus loihtii sielumme silmäin eteen
meren mainingeista kohoavan marmorikaupungin, jonka sadoissa kanavissa
gondoolit keinuu, haaveileva laulu värähtelee, ja palatsit loistavat
bengaalin tulen punaisessa valossa ja kirkkaan kuutamon hopeaisessa
hohteessa.

Venetsia on kaikkien taiteilijain kultamaa ja kaikkien niiden matkan
määrä, jotka kauneutta rakastavat ja joiden sydäntä suuret muistot
värisyttävät.

Mutta kuinka usein tapahtuukaan, että ihastunut matkustaja, joka
ensi kertaa laskee laivansa mielikuvituksensa Venetsian valkamaan
ja tunteensa hurmauksessa on valmis "Adrianmeren kuningattaren"
purppuraviittaa suutelemaan — näkeekin edessään kuluneeseen kaapuun
kääriytyneen vanhan vaimon!

Mutta juuri kun malttamaton muukalainen alkaa pettyneenä pilkata
Venetsian vanhuutta ja karsaasti katselee hänen kuluneita vaatteitaan,
silloin — tähtien taivaalle syttyessä — Venetsia heittää hartioiltaan
halvan vaippansa, ja muukalainen näkee edessään ihanan, ijäti nuoren,
kullassa ja hohtohelmissä säteilevän ruhtinattaren, jonka rinnalla
kaikki mainen kauneus kalpenee...

Tällainen odottamaton näky kohtasi meitäkin, kun me olimme ensimmäistä
iltaa Venetsiassa.

Me, niinkuin kaikki kuolevaiset, olimme riemulla ajatelleet sitä
hetkeä, jolloin ensi kerran saisimme nähdä merestä nousevan
marmorikaupungin, mutta juuri silloin, kuin tuo suuri hetki oli
käsissä, hävitti elämän arkipäiväisyys meiltä odotetun ihastuksen.

Kun juna syöksyi sen suuremmoisen rautatiesillan ylitse, joka yhdistää
Venetsian Italian mannermaahan, ja pysähtyi tämän kuuluisan kaupungin
asemalle, niin me emme nähneet mitään marmoria, emme purppuraa, emmekä
taiteen ihanuutta; me näimme vain likomärän, lokaisen junasillan, jolla
kirjava ihmisjoukko hääräsi kaatosateessa.

Ja kun katselimme noita rääsyisiä miehiä, jotka tunkeilevasti
tarjosivat palvelustaan muukalaisille, silloin vastenmielisyyden tunne
puistatti ruumista: tuntui kuin kaikki olisivat aikoneet vaan ansaita
rahaa, ja muukalaiset olivat aivan kuin kiiltävä kalaparvi, jota
Venetsian joutoväki koetti saada verkkoihinsa.

Seurasi sitten tuo Italiassa tavallinen tinkiminen kantajien ja
gondolieerien kanssa sekä erään rääsyisen miehen intohimoiset torat
sen johdosta, etteivät vastatulleet huomanneet antaa hänelle tuota
tavanmukaista "soldia" (5 penniä) gondoolin kiinnipitämisestä.

Ja sitten meidät sullottiin tavaroinemme suippokeulaiseen gondoolin
kuomuun, jonka ahtaista ikkunoista emme illan hämärässä nähneet muuta
kuin kanavan likaisen veden ja vedestä kohoavien vanhojen rakennusten
pohjakerrokset, joiden alin osa oli viheriän liman peitossa.

Gondolieeri, joka huomaa että vastatulleet uteliaina koettavat katsella
ympärilleen, alkaa opastaen mainita kanavan varrella olevien talojen
nimiä: Corner della Regina... Palazzo Pesaro... Palazzo la Cà Doro.

Me, joiden huomio yhä vaan oli kiintynyt noihin viheriän liman
peittämiin portaihin ja pohjakerroksiin, katsoimme hämmästyneinä
toisiamme.

— Nuoko ne nyt ovat niitä Venetsian marmoripalatseja!

Kotimaassa olivat Venetsiassa matkustaneet ystävät kyllä valmistaneet
meitä siihen, että todellisuuden Venetsia on toisellainen kuin
mielikuvituksen Venetsia, mutta näin kolkoksi emme kuitenkaan olisi
todellisuutta luulleet.

Muuan gondooli tulee vastaan ja takanamme kuuluu pitkäveteinen kamala
huuto: "a—òel, a—òel". Toisesta gondoolista vastattiin samalla tavalla,
ja joka kanavan kulmassa kuului noita outoja, salaperäisiä huutoja,
jotka tekivät melkein pelottavan vaikutuksen illan hämärässä.

Ne olivat gondolieerien eli gondoolinsoutajien varotushuutoja
yhteentörmäysten välttämiseksi. Tämmöisten huutojen jälkeen
tavallisesti kuului gondoolin sivulta veden hiljaista solinaa, ja
gondoolit äänettömästi sivuuttivat toisensa, liukuen eteenpäin kuin
käärmeet kanavan mustilla aalloilla. Nuo pitkät solakat miehet, jotka
gondoolien perässä huojuvin liikkein yhdellä airolla keveää alusta
kuljettivat, olivat meistä kuin lauttamiehiä kuoleman virralla.

Vihdoin siirsimme kuomun uutimet syrjään, joten näköala tuli vähän
väljemmäksi. Gondooli liukui tutun näköisen suuren sillan alatse.

Oliko se "Huokausten silta"?

Ei, se oli _Rialto-silta_, joka johtaa Canale granden poikki. Sen
läheisyydessä gondooli kääntyi pimeään vesikujaan, joka oli niin
kapea, että kaksi gondoolia tuskin saattoi sivuuttaa toisiaan, ja
vedestä kohoavien hirvittävän korkeitten rakennusten välitse näki vaan
kapean kaistaleen taivasta. Sade lotisi sameaan veteen, ja ilma tuntui
likaisen suolaiselta.

Meitä puistatti.

Äkkiä gondooli pysähtyi ja tavaramme paiskattiin likomärille
kiviportaille. Samassa hyökkäsi jostain pimeästä komerosta kaksi mustaa
miestä, jotka sieppasivat meidän matkalaukkumme ja hävisivät pimeään
kujaan.

Silmänräpäyksessä johtui mieleemme monet kammottavat kertomukset
epärehellisistä kantajista, jotka viettelevät muukalaisia Venetsian
salaperäisiin sokkelokäytäviin, joissa etenkin aseettomat naishenkilöt
ovat perikadon omat. Sillä hetkellä Venetsia oli meistä vaarallinen
labyrintti, hyllyvä, liejuinen saari, jossa maa vajoaa jalkain alla ja
jossa ei ihmisiin voi luottaa.

Kun sitten parin minuutin jännityksen jälkeen huomasimme, että pelkomme
oli perätön ja että hirvittävän korkeat ja kapeat portaat, joihin
miesten perässä juoksimme, johtivat "Saksalaiseen kotiin", jossa huone
oli meille valmistettu ja jossa iloinen ulkomaalainen seura istui
ruokapöydässä, katosi tuo äskeinen epävarmuus kokonaan ja illallisen
jälkeen me hiivimme uteliaina ikkunamme edustalla olevalle pienelle
parvekkeelle.

Sinne astuttuamme me jäimme sanattomina seisomaan — sanattomina
hämmästyksestä ja ihastuksesta.

Koko Venetsia oli muuttunut, ihankuin olisimme tulleet säteilevään
satumaailmaan. Edessämme, jalkaimme alla, oli häikäisevä valomeri,
ja valon keskeltä, ihan ikkunamme vierestä, kohosi suuria valkoisia
kupooleja. _San Marcon_ eli pyhän Markuksen kirkon kupoolit ne olivat!
Ja tuolla rannalla oli nuo kaksi korkeata, kuvista tuttua pylvästä,
toisen päässä Venetsian suojeluspyhimyksen evankelista Markuksen
siivekäs jalopeura, pylvästen lähellä Dogien palatsin tutut seinät...
ja täällä jalkaimme alla Markuksen tori... niinkuin suunnattoman suuri
juhlasali... Ja tori täynnä ihmisiä, iloisia, vilkkaita, huolettoman
näköisiä. He vihelsivät, lauloivat ja puhuessaan vilkkaasti liikuttivat
käsiään, samaten kuin eilen illalla veronalaiset. Ja tuolla Dogien
palatsin ja Markuksen jalopeuran takana tori haarautuu rantaan, ja
siellä välkkyi Adrianmeri tyynenä, kirkkaana häikäisevässä valossa, ja
meressä saari kirkkoineen!

Mistä tuli valo? Taivaan valoa se ei ollut, sillä kuu pyrki
vaivaloisesti esille ja tähdet sieltä täältä pilvien rakosista
pilkistelivät. Ei, Markuksen torilta valo kohosi korkeutta kohden.
Siellä oli tuhansia sähkölamppuja, niin loistavia, etten sellaisia
ollut missään nähnyt. — Äkkiä alkoi alhaalta kuulua säveliä — ihanaa
orkesterimusiikkia. Siellä oli konsertti. Markuksen torilla on melkein
joka ilta konsertti, ja jokainen, ken hyvänsä, saapi vapaasti, ilman
maksua kuulla suurten säveltäjäin nerontuotteita mestarillisesti
esitettävän.

Mikä verraton musiikkisali! Marmoripalatsit seininä ja kattona taivaan
korkeus! Missään ei kaiku vastaa sillä tavalla kuin Markuksen torilla.
Ja missään konsertissa ei ole sellaista istumasijaa, kuin meillä oli
tuolla ylhäällä kirkon kupoolien tasalla.

Me kuuntelimme kauan henkeämme pidättäen ja hartaina. Ajatus oli aivan
kuin pysähtynyt ja tunne vain ailakoi kauneuden suloisessa kylvyssä.

Äkkiä kello löi! Me aloimme laskea lyöntejä. Niitä oli 23. Samassa
muistimme, että Italian kelloissa on tuntijärjestys toinen kuin meillä.
Siellä kello lyö keskipäivällä 12 kertaa, kello 1 13 kertaa j.n.e.
kahteenkymmeneen neljään asti. Nyt oli kello siis 11 illalla, koska
kuului 23 lyöntiä.

Kellon lyöntejä me olimme kuunnelleet aivan säikähtyneinä, sillä meistä
kuului kuin kello olisi lyönyt meidän päämme päällä, kolkuttanut
kamarimme seinää. Me katselimme, kurkistelimme, mutta kelloa emme
missään nähneet. Me emme silloin vielä tietäneet, että asuimme
kellotornissa, ja että ihan meidän seinämme takana oli tuo kuuluisa
maailmankello, joka näyttää kuinka aika kuluu kaikissa maissa koko
maapallon pinnalla. Aina kun tunti on täysi, kohottaa kaksi mustaa
pronssimiestä ("maurit") suuret vasaransa ilmaan lyöden kirkonkellon
suuruiseen kellonlaitaan yhtä monta kertaa kuin päivän hetkiä on
ilmoitettava.

Noita lyöntejä me kaiken yötä ihmetellen kuuntelimme, sillä joka kerta
kun "Maurit" vasaroillaan iskivät kelloa, vapisi koko huone ja me
olimme kuin lumouksen vallassa. Mutta me emme hermostuneina viettäneet
yön hetkiä. Joka kerta kun kellonlyönteihin heräsimme, oli mielemme
kuin onnellisten lasten, jotka jouluaaton edellisenä iltana toivovat,
että viimeinen yö pian kuluisi ja huomenna saisi nähdä mitä joulupukki
on pannut kuusen juurelle. Rauhallisen, onnellisen unen keskeltä
alituiseen nousi kysymys: mitähän ihanuuden aarteita "Adrianmeren
kuningatar" aikoneekaan näyttää meille päivänvalossa?




IV. SAN MARCO


Yö kului. Päivä koitti — ihana ja kirkas.

Me tietysti ensi työksemme kiiruhdimme San Marcoon eli Pyhän Markuksen
kirkkoon.

Sinne ei tarvinnut kulkea pitkää tietä, sillä meidän asuntomme oli
aivan kirkon seinän vieressä, ei tarvinnut etsiä avainta etäällä
asuvalta kirkon vartialta, kuten protestanttisissa maissa: katolisten
kirkkojen avarat ovet ovat arkipäivinäkin aamusta iltaan auki sekä
hartaille uskovaisille että uteliaille muukalaisille. San Marcoon
mennessä ei tarvitse edes nousta korkeita portaita, sillä kirkon kynnys
on melkein torin tasalla ja sen fasaadi eli julkipuoli muodostaa
ikäänkuin tuon valtavan torin peräseinän.

Se vasta on ihmeellinen fasaadi! On kuin näkisi edessään matalan
pyramiidin, johon on koottuna kaikki maailman aarteet: siinä loistaa
kulta, perlemot, opaalit. Seinä on täynnä mosaikkia, alabasterista
leikeltyjä palmunlehtiä, liljoja, viinirypäleitä, granaattiomenoita,
kukkia, köynnöksiä, valkoiseen kaapuun puettuja enkeleitä valtikat
kädessä. Ylhäällä katolla neljä roomalaista pronssihevosta,
veistokuvia, pieniä marmoritorneja, Markuksen jalopeura sinisellä
pohjalla kultatähtien keskellä, ja vihdoin ylimpänä valtavat valkoiset
kupoolit.

Ja alhaalla tuo ihmeellinen fasaadi avaa torille päin viisi avaraa
pyörökaarista porttaalia eli oven aukkoa, ikäänkuin jalo temppeli
tahtoisi sulkea syliinsä kaiken kansan, tutut ja tuntemattomat.

Ja mitkä ihmeelliset porttaalit! Jokaista kaunistaa kokonainen sarja
pylväitä kalliista kivestä: siinä on jaspista, siinä porfyyriä,
tummanviheriää valkeanpilkullista serpentiiniä ja marmoria. Ja
pylvästen päät eli kapiteelit, ne ovat täynnä kukkakimppuja, liehuvia
lehtiä, ristinkuvia ja raamatunlauseita. Tiedämme, että nuo pylväät,
porttaalit ja kapiteelit ovat enimmältä osalta ostettua, ryöstettyä ja
varastettua tavaraa. Niitä on koottu kaikkialta Välimeren maista, onpa
pari kallisarvoista pylvästä tuotu Jerusalemin temppelistä asti.

Astumme porttaalien kautta kirkon etusuojamaan, joka on mosaikeilla ja
kuvapatsailla kaunistettu. Siitä avautuu taas 3 ovea itse kirkkoon.
Keskimmäinen, hopeakoristeilla kaunistettu, äärettömän komea pronssiovi
on aikoinaan tuotu Konstantinopolista. Se avataan ainoastaan suurina
juhlapäivinä.

Ensimmäinen vaikutus San Marcoon astuessa on juhlallinen hämäryys.
On kuin tulisi suureen ristin muotoon hakattuun luolaan, johon valoa
virtaa ylhäältä tähdenmuotoisista kallion halkeamista, ja kynttilät ja
soihdut luolan rotkoista loimottavat, vastaan tulee omituinen vienosti
huumaava pyhän savun tuoksu, ja korkealta kuuluu urkujen juhlallinen
hyminä.

Mutta kun silmä on vähän tottunut hämäryyteen, silloin ensiksi huomaa,
miten kulta ja kalliit kivet kimaltelevat kynttilöiden valossa. Katto
on kullattu, seinät kiillotettua marmoria, täynnä alabasteriveistoksia,
sädekehät pyhimysten päiden ympärillä säteilevät, ja päämme päällä ja
kaikkialla seinissä ja pilareissa on ihmeellisiä kuvia: satumaisia
olentoja, lohikäärmeitä, petoeläimiä, kauniita lintuja paheiden ja
hyveiden vertauskuvina, mutta ensimmäisenä ja viimeisenä joka paikassa
ristinkuva.

Olin lukenut laajoja etevästi kirjoitettuja esityksiä San Marcosta,
mutta kaunopuheisimmatkin kuvaukset tuntuivat mielestäni köyhiltä ja
värittömiltä, kun vertasin niiden avulla muodostamaani mielikuvaa
ihmeellisen temppelin loistoon.

Ja kukapa kuolevainen pystyisikään kynällä ja sanalla kuvaamaan neron
luomaa, joka jo yli kahdeksan sataa vuotta sitten oli ihailun esineenä,
ja jota kaikki sukupolvet vielä sen jälkeen ovat hartautensa innolla,
neronsa voimalla ja isänmaallisen ylpeytensä kannustamina kaunistaneet!

Sanotaan, että San Marcossa on yli 500 pylvästä, useat itämaalaisia,
kalliista kivilajeista tehtyjä, kirjavia ja runsaasti koristettuja, ja
että mosaikkimaalaukset täyttävät 4,240 neliömetrin pinta-alan!

Muukalainen näkee tässä ihmeellisessä kirkossa sellaisen loiston,
sellaisen muotojen rikkauden, ettei hänellä ensi kertaa San
Marcossa käydessään ole halua eikä voimaa ryhtyä pylväitä laskemaan
eikä rakennuksen eri osia tutkistelemaan: hän vain heittäytyy
kokonaisvaikutuksen valtaan, kuuntelee laulua, ihailee urkujen ääntä
ja tuntee itsensä mitättömän pieneksi tässä kauneuden pohjattomassa
meressä.

Mutta kun hän on vähän aikaa vaeltanut San Marcossa, sen kuorissa
ja kappeleissa, hän luulee tuntevansa, että lattia hänen allansa
aaltoilee. Hän tarkastelee tuota lattiaa ja huomaa, että se on
erivärisistä kallisarvoisista kivilajeista muodostettu ja että kivet
ovat paikoin painuneet alas ja kuluneet. Etenkin pyhäinkuvien ja
alttarien ympärillä hän näkee lattiakivien alenneen, ikäänkuin tuhannen
tuhansien ahdistettujen ihmisten polvet olisivat marmoria kuluttaneet,
ja hänet valtaa värisyttävä tunne siitä, että tämä pyhitetty paikka
on satojen sukupolvien yhtymäpaikka. Täällä itkivät, innostuivat,
riemuitsivat ne, joiden luut ovat tuhannen vuotta tämän marmorilattian
alla levänneet. Täällä astelivat aikoinaan Venetsian suuret dogit,
täällä Fredrik Barbarossat, Tizianit, Napoleonit, täällä liikkuu
tänä hetkenä kirjava joukko muukalaisia kaikista maista, ja vielä
vuosisatoja sen jälkeen kuin meidän luumme ovat mullassa lahonneet,
astelee näiden holvien varjossa uudet sukupolvet vuosisadasta
vuosisatoihin...

Jokainen korkokuva, jokainen maalaus täällä kertoo muinaisia muistoja,
ja täällä nousee sielun silmien eteen elävän voimakkaasti vaikuttavana
kuvasarjana koko Venetsian ylpeä historia.

Johtuvat mieleen Venetsian perustamisen ajat: Attila, hunnien hurja
kuningas, hävitti Lombardian väkirikkaita kaupunkeja. Punaiset liekit
loimottivat taivaan rannalla, ja aaltojen keskeltä kuului sydäntä
särkevät hätähuudot. Joukko Lombardian asujamia oli jättänyt hävitetyt
kotinsa ja paennut rämeitten poikki Adrian meren matalille saarille,
jotka olivat syntyneet Po-joen liejusta ja Adrianmeren hiekasta. Tänne
kolkkoon kosteaan kotiin ei vihollinen voinut heitä seurata. Vahvoille
paaluille he rakensivat kalastajamajansa, kalastajamajan sijalle syntyi
varakkaan porvarin avara asunto, porvarit muuttuivat ruhtinaiksi, talot
laajenivat palatseiksi, ja Venetsia kohosi uljahan kauniina kuin Venus
jumalatar Adrianmeren viileästä kylvystä.

Siihen aikaan itägootit, longobardit ja frankit vuoron perään olivat
Italian herroina, mutta Venetsia tunnusti Konstantinopolin keisarin
valtaa, ollen Idän ja Lännen yhtymäpaikkana.

Mutta heikko oli Konstantinopolin keisarin käsivarsi. Venetsia tunsi
itsensä saarivaltakunnassaan vapaaksi. Se kasvoi, voimistui, kokosi
rikkautta, ja sen porvari-ruhtinaat saivat oikeuden valita omasta
keskuudestaan itselleen herttuan, jota heidän kielellään sanottiin
_dogiksi_.

Kuningasten kaltainen oli dogi purppuraviitassaan, mutta Venetsian
henkinen hallitsija oli kaupungin suojeluspyhimys Pyhä Markus; hänen
eteensä lankesivat polvilleen ylpeät dogit ja rikkaat ruhtinaat,
hänen apuansa etsimään tulivat hätääntyneet kansat kaukaisista
maista, hänelle uhrattiin kultaa, kalliita kiviä ja pyhää savua,
hän oli johtaja sodassa, suojelija rauhan töissä ja Ihmeitätekevä
auttaja kaikissa ahdistuksissa. Hänen kunniakseen loivat neron
tuotteita arkkitehdit, kuvanveistäjät ja maalarit, ja hänen siivekäs
jalopeurankuvansa korkealta pylväältä katseli kaupunkia jalokivisillä
silmillään.

Keskiajan ihmiset intohimoisella kiihkolla kokoilivat pyhien ihmisten
ruumiillisia jäännöksiä ja muita muistomerkkejä, sillä uskottiin
varmasti, että sellaisilla esineillä oli ihmeitä tekevä vaikutus.
Mitä etevämpi pyhä henkilö eläissänsä oli ollut, sitä valtavampi oli
hänen luittensa tahi hänen käyttämänsä esineen vaikutus. Hartaimmin
haluttua tavaraa olivat ne esineet, jotka muistuttivat Kristusta,
neitsyt Mariaa tahi apostoleja. Kaupunki, joka oli onnistunut saamaan
esim. jonkun apostolin luut huostaansa, tuli varmasti rikkaaksi ja
suureksi. Sellainen onni oli tapahtunut Venetsialle 9. vuosisadan
alulla. Rohkeiden Venetsian kauppiasten oli onnistunut viekkaudella
anastaa haltuunsa evankelista Markuksen ruumiilliset jäännökset eräästä
Aleksandrian kirkosta sekä muhamettilaisia tullimiehiä pettämällä
kuljettaa ne kotikaupunkiinsa.

Siitä hetkestä (828), jolloin pyhimyksen luut tuotiin Venetsiaan,
alkoi saarikaupungin suuruus, sillä silloin Venetsiasta tuli
mahtava kauppavalta, pyhiinvaeltajain, kauppiasten ja kristittyjen
kansojen kokoontumispaikka. Siitäpä syystä onkin Venetsia upeilla
taideteoksilla ylistänyt niitä uhkarohkeita varkaita, jotka löysivät
pyhän apostolin luut ja siankinkkujen sekä suolaisen lihan sisälle
kätkettyinä kuljettivat ne laivassa Venetsiaan. Kirkon ulkoseinässä
näemme tämän rohkean ryöstön esitettynä. Siellä on m.m. mosaikkikuva
muhamettilaisista tullimiehistä, jotka kauhistuneina peittävät kasvonsa
ja pakenevat nähtyänsä venetsialaisten varkaiden kuormassa sianlihaa,
joka on hurskaan muhamettilaisen kauhistus. Eräs toinen kuva esittää
pyhäinjäännösten juhlallista vastaanottoa Venetsiassa.

Heti kun pyhä aarre oli tuotu Venetsiaan, alettiin vuoden 830
vaiheilla rakentaa kirkkoa, sillä saarikaupungin asukkaat tahtoivat
valmistaa apostolin maallisille jäännöksille arvokkaan säilytyspaikan.
Tuo alkuperäinen Markuksen kirkko oli rakenteeltaan yksinkertainen
muinaiskristillinen tiilibasilika, suorakaiteen muotoinen rakennus,
jonka kaksi pylväsriviä jakoi kolmeen osaan eli laivaan.

V. 976, jolloin tulipalo oli kirkkoa hävittänyt, saivat Venetsian
rikkaat porvarit mieluisan aiheen rakentaa temppelinsä paljoa
komeammaksi. Silloin kutsuttiin suuret joukot taiteilijoita ja
työmiehiä Konstantinopolista, jossa kirkollinen taide siihen aikaan
käytti runsaasti kultaa ja kalliita kiviä. Nyt kirkko rakennettiin
bysantilaiseen tyyliin, jonka tunnusmerkkeinä on keskusrakennus ynnä
kupoolit. Keskikohdalle rakennettiin poikkilaiva, joka on yhtä pitkä
kuin päälaivakin. Täten kirkon pohjapiirros sai kreikkalaisen ristin
muodon. [Kreikkalainen risti on tasahaarakkeinen +; latinalaisen ristin
jalka on muita haarakkeita pitempi.] Kunkin ristinhaarakkeen kohdalle
rakennettiin katolle iso kupooli, ja kirkon keskelle, siihen missä
ristinhaarakkeet leikkaavat toisiaan, rakennettiin viides, kaikkia
muita suurempi kupooli. Kupooleja kannattamassa on kirkon sisällä
paksut muuratut tukipilarit, joiden sivut kaunistettiin kullasta
loistavilla mosaikeilla.

Katto, seinät sisältä ja osaksi ulkoakin kirjailtiin mosaikeilla,
ja seinien sekä pilarien alaosat päällystettiin erivärisillä
marmorilevyillä.

Noitten vanhojen bysantilaisten mestarien mosaikit tuntee helposti
toisten joukosta: Pyhimykset ovat jäykkäsäärisiä, vakavan juhlallisia,
suuret kultakehät pään ympärillä; pyhä neitsyt on majesteetillisen
arvokas, purppuraviitta yllä ja jalokivinen kruunu päässä. Sellaista
taidetta Venetsian kauppiasruhtinaat rakastivat siihen aikaan,
jolloin kauppalaivat toivat runsaasti rikkautta ja heidän uljas
saarivaltakuntansa pyrki meren kuningattareksi.

Nykyaika itsetyytyväisyydessään tavallisesti leimaa tällaisen taiteen
barbariseksi. Ja totta onkin, ettei se muotojen taiteellisessa
sulavuudessa vedä vertoja myöhempien aikojen tuotteille, mutta
noilla juhlallisen jäykkäpiirteisillä kuvilla on sittenkin mainio
koristeellinen vaikutus ja niillä on ollut paljon suurempi
uskonnollinen merkitys kuin useimmilla nykyaikaisen taiteen tuotteilla.
Nuo kuvat näet valmistettiin siihen aikaan, jolloin ei ollut kirjoja ja
ihmiset eivät osanneet lukea. Kirkon kuvista he saivat miltei ainoat
raamatunhistorialliset tietonsa, ja niistä he saivat myös varotusta,
opetusta ja uskon lohdutusta.

Markuksen kirkon eli San Marcon vanhat mosaikit ovatkin niin
järjestetyt, että seurakunnan jäsen niiden avulla oppi kaiken, mikä oli
hänen autuutensa asialle tarpeellista. Ruskinin vertausta käyttääksemme
San Marco oli ikäänkuin venetsialaisten raamattu tahi rukouskirja.
Siitä saamme käsityksen luomalla silmäyksen noihin mosaikkeihin: Kirkon
etusuojamassa on kuvattuna vanhan testamentin tapahtumia, viimeisenä
järjestyksessä kuva siitä, miten Israelin lapsille satoi mannaa
korvessa. Tämä nähtävästi tahtoi johtaa katsojien mieleen lauseen:
"Teidän isänne söivät mannaa ja kuolivat."

Kirkon sisään astuessa näkee ensimmäiseksi pääoven päällä suuren
mosaikin, joka esittää Kristusta valtaistuimella, ja kahden puolen
Kristusta ovat pyhä neitsyt ja evankelista Markus. Kristuksen kädessä
on avattu kirja ja siinä sanat: "Minä olen ovi, joka minun kauttani
käypi sisälle, tulee autuaaksi." Ja mosaikin punaisessa kehyksessä
on sanat: "Minä olen elämän portti, antakaat niiden, jotka minun
omani ovat, astua sisälle minun kauttani." Kirkon länsiosassa näemme
punaisella marmoritaululla Kristusta tarkoittavan kirjoituksen, joka
kuuluu näin: "Kuka Hän oli, kenen luota Hän tuli ja millä hinnalla Hän
sinut lunasti ja miksi Hän sinut loi ja antoi sinulle kaikki, sitä
sinun tulee visusti ajatella."

Nämät kuvat ja nämät merkilliset kirjoitukset eivät olleet aijotut
ainoastaan vasta kääntyneille, vaan kaikille kristityille, jotka
kirkossa kävivät. Ne harvat, jotka siihen aikaan olivat saavuttaneet
lukutaidon, lukivat halukkaasti joka ainoan kirjoitetun sanan, minkä
saivat nähdä, ja ken ei itse osannut lukea, pyysi lukutaitoista
naapuriaan selittämään noitten salaperäisiltä näyttävien merkkien
sisällyksen, ja niin Markuksen kirkon mosaikit kirjoituksineen
painuivat syvälle venetsialaisten sydämiin.

Mutta raatajalla rahan alaisella, joka arkipäivänsä helteisinä hetkinä
matalakattoisesta majastaan ainoastaan lyhyeksi aikaa ennätti työnsä
kesken kiiruhtaa kirkkoon rukoilemaan, hänellä ei ollut aikaa kaikkia
kirjoituksia tarkastella. Häntä varten oli kaksi tärkeintä totuutta
kirkon keskikupoolissa, siinä paikassa, joka verrattomalla loistollaan
ensimmäiseksi kiinnitti kirkkoon tulijan huomion:

    "Kristus on ylösnoussut" ja
    "Kristus on tuleva tuomiolle."

Nämä sanat tahdottiin kulumattomin kirjaimin piirtää joka ainoan
venetsialaisen sydämeen. — Joka kerta, kun auringon säteet sattuivat
San Marcon kupooleihin ja Venetsia nousi vuoteeltaan päivän työhön,
julisti tuo valkoinen kupooli katoovaisuuden lapsille ijäisyyden
ilosanomaa:

    "Kristus on ylösnoussut."

Ja joka kerta, kun turhuuden markkinoilla temmeltävä kansa synnin ja
nautinnon pyörteessä riehui Markuksen torilla, julisti tuo juhlallinen
kupooli korkeudestaan langenneille lapsille varottavaa totuutta:

    "Kristus on tuleva tuomiolle."

Näin San Marcon kullatut mosaikit opettivat Venetsialle kaiken sen,
mikä oli ihmiselle tärkeintä, ja minkä tuli olla hänen elämänsä
ensimmäisenä ja viimeisenä opetuksena.

Mutta bysantilaiset mosaikit eivät enää yksin hallitse San Marcoa.
Myöhemmätkin sukupolvet tahtoivat kantaa uhrilahjansa pyhään
temppeliin. Siihen antoi aihetta tulipalo 15. vuosisadalla.

Mutta siihen aikaan ihmiset olivat innostuneet uuteen, goottilaiseen
rakennustapaan, joka pyrki kohottamaan kaaret, holvit ja tornit
jyrkästi korkeutta kohden, jotta ne ikäänkuin kuvaisivat ihmishengen
pyrkimystä ylöspäin, kohden valon ja autuuden maailmaa.

Tämän korkeuteen pyrkimyksen tietysti täytyi esiintyä länsimaiden
ihanimmassa kirkossa. Jo ennestäänkin Venetsian arkkitehdit
rakastivat siroja pylväitä ja kapeita kaaria. Nämä muodot he olivat
perineet bysantilaisilta mestareilta, jotka vuorostaan olivat olleet
arabialaisten vaikutuksen alaisina. Nyt tämä kauneuden suunta sai
uutta vauhtia. San Marcon etufasaadiin rakennettiin suuri joukko
suippokärkisiä torneja, jotka yhdessä valkoisten kupoolien kanssa
tekevät meidän silmissämme tämän kirkon niin haaveellisen ihanaksi.
Samalla kirkon pyörökaarisiin oviin ja ikkunoihin tehtiin ruusustoja ja
muita goottilaisia koristuksia.

Samaan aikaan kuin San Marco sai goottilaiset koristuksensa, oli
Italian taidemaailmassa alkanut suuri herätys: Renessansin mestarit
vapauttivat taiteen keskiajan kahleista, ottivat antiikin mestarit
esikuvikseen ja alkoivat ammentaa luonnon ehtymättömästä lähteestä.

Tämä herätys esiintyy valtavana Venetsiassa. Siellähän elää ja
työskentelee renessansin suurmiehiä sellaisia kuin _Verrocchio,
Sansovino, Longhena, isä Jacopo Bellini_ kahden poikansa kanssa,
_Tintoretto, Giorgione, Palma Vecchio_, sittemmin Paolo Veronese, ja
ennen kaikkia _Tizian_, tuo "taiteilija Jumalan armosta", jolle luonto
ja ihmis-elämä tuhlaamalla antoivat onnen aarteita — Tizian, jonka
suosiosta maailman ruhtinaat kilpailivat ja joka vielä tänäkin päivänä
on maalarien saavuttamattomana mestarina.

Tizianin maalauksia emme kuitenkaan näe San Marcossa. Niitä on
muutamissa muissa kirkoissa sekä Venetsian Taideakatemiassa
Canale Granden varrella. San Marcoa ovat kaunistaneet useat muut
renessansimiehet. _Massegne_ veljekset esim. ovat jo v. 1393 veistäneet
kokonaista 14 kuvapatsasta sille kauniille marmoriaidakkeelle, jonka
takana on pääalttari. Kuvapatsaat esittävät apostoleja sekä Markusta ja
neitsyt Mariaa.

Kirkossa työskennelleistä taiteilijoista mainittakoon myös Jacopo
Sansovino ja Tizianin oppilas, levoton ja tuottelias Jacopo
Tintoretto, joka on kaunistanut kuorin yli kaareutuvaa "voittokaarta"
mosaikkikuvilla. Nämä mosaikit ovat aivan toisellaisia kuin
bysantilaisten mestarien. Niissä ei ole kullan loistetta, mutta
liikkeet ovat vapaat ja kuvat kokonaisuudessaan luonnollisempia kuin
vanhat mosaikit.

Merkillisimpiä renessansiajan teoksia Markuksen kirkossa on "Neitsyt
Marian sukupuu". Abraham on runkona ja Marian esi-isät ja -äidit
istuvat valtavan puun oksilla. Se ei ole tuollainen kömpelö sukupuu,
jommoisia me joskus näemme Suomen vanhoissa kirkoissa. Tavallista
aihetta on San Marcossa käsitelty niin, että siitä on syntynyt
mieltäkiinnittävä taideteos.

_Alttareita_ on Markuksen kirkossa useitakin, mutta loistavin on
pääalttari, joka on ainoastaan keskipäivällä avoinna niille, jotka ovat
lunastaneet erityisen pääsylipun. Tämän alttarin alla hautakirkossa
säilytetään Venetsian kalleinta aarretta: Pyhän Markuksen luita.
Tämän pyhän paikan kaunistukseksi Venetsia on koonnut merkillisimmät
arvoesineensä. Alttaria varjostaa jalomuotoinen baldakiini, joka on
veistetty _Verde Anticoksi_ nimitetystä tumman viheriäisestä kivestä.
Tätä kiveä, jota meidän aikanamme ei enää ole saatavissa, löydettiin
muinoin Peloponneson eteläosasta, ja siitä vanhat kreikkalaiset
leikkasivat ornamentteja.

Alttaripöydän kaunistuksena on kuuluisa _Pala d'oro_, kullasta ja
hopeasta taottu levy, johon on koristukseksi juotettu — jalokiviä! Pala
d'oro on kristikunnan kuuluisimpia kalleuksia ja on 1105 tienoilla
valmistettu alttariverhoksi Konstantinopolissa, mutta on sieltä
ryöstetty ja tuotu Venetsiaan, jossa sitä on vielä myöhempinä aikoina
kuvilla koristettu.

Pääalttarin takana kirkon puolipyöreässä apsiidissa on vielä eräs
toinen alttari, ja siellä näemme neljä kierrettyä alabasteripilaria,
jotka kuuluvat olevan Salomonin temppelistä anastetut.

Tämän alttarin läheisyydessä nähdään sakariston pronssiovet, joita
Jacopo Sansovinon sanotaan valmistaneen 30 vuotta. Niiden ihanat
korkokuvat esittävät Kristuksen hautaanlaskemista ja ylösnousemusta.
Hautaanlaskemista esittävässä kuvassa on Kristusta surevien ystävien
joukossa Sansovinon omia aikalaisia, m.m. Tizian, jonka tutut kasvot
helposti tuntee toisten joukosta.

Mutta onpa San Marcossa vielä muitakin aarteita. Lukuunottamatta
alttariastioita, kultaisia ja hopeisia kirjankansia, kynttiläjalkoja
ja alttarilevyjä, jotka matkustajalle näytetään kirkon aarrekammiossa,
on tässä vanhassa pyhäkössä m.m. pullo, jossa on pisara Kristuksen
verta. Meille näytetään myös pieni palanen oikeata Kristuksen ristiä
ja Johannes Kastajan pääkallo sekä se kivi, jolla Johannes Kastaja
mestattiin. Tämä kivi on muurattu alttarin viereiseen seinään, Johannes
Kastajan muistolle pyhitettyyn kauniiseen kastekappeliin.

— Mutta ovatko nämä pyhäinjäännökset oikeita? kysyy epäilevä
protestantti, joka kaikkialla katolisen kirkon pyhissä paikoissa luulee
huomaavansa hurskasta petosta.

Tähän epäilevään kysymykseen oikeauskoinen katolilainen vastaa pyhällä
kiivastuksella:

— Totisesti ne ovat oikeita, sillä nämät kalliit aarteet ovat itse
todistaneet todenperäisyytensä: eräässä suuressa tulipalossa, jossa
kaikki vähäarvoisemmat pyhäinjäännökset tulessa kuluivat— nämä yksin
säilyivät vahingoittumattomina, ja sen jälkeen paavi juhlallisesti
vahvisti niiden todenperäisyyden, ja ne ovat itse lukemattomilla
ihmeillä todistaneet korkean alkuperänsä: sairaita ne ovat
parantaneet, hukkuvia pelastaneet, ruton ovat häätäneet kaupungista ja
kaikenmoisissa ahdistuksissa uskovaisia auttaneet.

Tämmöiset todistukset syvästi vaikuttavat oikeauskoiseen katolilaiseen,
mutta me käännämme pois kasvomme, ettemme tulisi teeskennelleeksi
hartautta emmekä myöskään epäilevällä hymyllä loukkaisi toisten
uskonnollisia tunteita.

Me etsimme tästä vanhasta pyhäköstä maallisia muistomerkkejä, joiden
todenperäisyyttä me paremmin uskomme. Kirkon esisuojan lattiassa me
löydämmekin erään punaisen laakakiven, jolle Fredrik Barbarossa 1177
lankesi polvilleen paavin eteen, jolloin paavi, tarun mukaan, hevosen
selässä istuen laski jalkansa mahtavan keisarin olkapäälle.

— Ei sinulle, vaan Pyhälle Pietarille, sanotaan keisarin polvistuessaan
lausuneen.

— Minulle sekä Pyhälle Pietarille, oli paavin vakaa vastaus.

Tämä oli paavi Aleksanteri III, sama kirkkoruhtinas, joka innokkaasti
kehotti ruotsalaisia lähettämään kristinuskon saarnaajia pakanalliseen
Suomeen.

Tosiaankin mieltä järisyttävä muistomerkki siltä ajalta, jolloin
Pohjois-Italian porvarit laativat lakeja maailman mahtavimmalle
valtiolle ja jolloin Rooman paavi oli ankara isä, jota koko
kristikunnan täytyi totella!

Lopuksi kiipeämme ylös portaita katon rajassa olevalle parvelle. Sieltä
katselemme kattomosaikkeja läheltä ja luomme silmäyksen alas kirkkoon,
jossa liikkuu sakeat joukot kaikellaista kansaa. Parvelta astumme ulos
eräästä ovesta ja huomaamme seisovamme kirkon katolla. Lähellä meitä
ovat nuo historiassa kuulut kullatut pronssihevoset, joita olimme jo
torilta katselleet.

Mikä kaunis nelivaljakko, ja mikä loistava lehti Venetsian historiaa
niihin on piirrettynä!

Niiden alkuperästä on eri mielipiteitä. Toiset arvelevat niiden
olevan kreikkalaista työtä Chios saarelta, josta Theodosius keisari
olisi vienyt ne Konstantinopoliin kilparadan kaunistukseksi. Toiset
taas luulevat tietävänsä, että ne ovat aikanaan olleet Neron, sitten
Trajanon voittokaaren kaunistuksena Roomassa ja Konstantino Suuri olisi
vienyt ne Konstantinopoliin. Siellä ne olivat vielä v. 1202, jolloin
venetsialaiset kuljettivat laivoillaan länsimaiden ristiretkeläiset
Konstantinopoliin keisaria vastaan taistelemaan ja saivat apunsa
palkaksi kolmannen osan kukistuneen keisarikunnan maista. Venetsian
lähes 100-vuotias sankarillinen sokea dogi _Enrico Dandolo_ toi "Neron
kultaiset hevoset" voiton merkiksi Venetsiaan ja ne asetettiin San
Marcon katolle. Sieltä Napoleon Bonaparte ne viidensadan vuoden päästä
1797 ryösti ja vei Parisiin, merkiksi siitä, että Venetsian vanha
tasavalta oli viskattu kumoon ja tehty Ranskasta riippuvaiseksi. Mutta
17 vuoden kuluttua Napoleon oli kukistunut ja Europan hallitsijat
jakoivat hänen valtakuntansa. Itävallan keisarin osaksi tuli Venetsia,
ja hän vei voittosaaliinaan pronssihevoset takasin Venetsiaan.

San Marcon katolla siis taaskin seisovat "Neron kultahevoset",
asennoltaan yhtä uljaina kuin ennenkin, valmiina voittoisaan
ryntäykseen — mutta niiden kultaus on kulunut...

Ryöstetty on myöskin Markuksen siivekkään jalopeuran jalokivisilmät
tuolta pylvään päästä rannalta. Kirkon katolta jos kiikarilla katsoo,
niin selvään huomaa, että jalolla eläimellä nyt on silmät lasista.

Mutta loistava on näköala San Marcon katolta. Täältä näkyy _Markuksen
tori eli Piazza_ verrattomassa kauneudessaan. Se on aivan kuin kirkon
esikartano ja muistuttaa foorumia muinaisroomalaisen temppelin
edustalla. Koko tori on 176 metrin pituinen ja leveimmältä kohdalta
82, kapeimmalta 56 metriä leveä. Kolmelta puolelta sitä ympäröi
kolmikerroksiset marmoripalatsit. Näyttää kuin nuo rakennukset
olisivat kaikki samaa palatsia. Torin etelä- ja pohjoispuolella ovat
n.s. _Prokuratsiat_, jotka tasavallan aikana olivat prokuraattorien
eli hallinnon johtomiesten asuntoina. Eteläinen, Procuratsio nuova
(nyk. Pat. Reale) on meidän päivinämme kuninkaan asuntona, silloin
kun hän oleskelee Venetsiassa. Kirkkoa vastapäätä on n.s. _Atrio eli
Nuova Fabrica_, jonka Napoleon Bonaparte rakennutti prokuratsioitten
tyyliin. Kaikkien rakennusten alakerrat lepäävät komeilla pilareilla,
joiden takana ovat avarat kaarikäytävät ympäri koko torin. Torin
pohjoispuolella aivan kirkon kulmassa on vielä tuo jalotyylinen korkea
torni, jossa on maailmankello "maureineen" — sama kellotorni, jossa me
asuimme.

[Maailman kelloa vastapäätä Kirjastotalon nurkassa oli ennen Markuksen
kellotorni eli Kampaniili. Sitä me emme nähneet, sillä se oli v. 1902
sortunut maahan, mutta sitä on jälleen ruvettu rakentamaan entiselle
paikalleen. Matkustajat, jotka kesällä 1908 kävivät Venetsiassa,
kertovat sen kohonneen jo Kirjastotalon räystään tasalle.]

Venetsian historia tietää, että kellotornin rakensi v. 1496—99 _Moro
Goducci_. Maailmankellon merkillinen taulu on huoneen korkuinen, ja sen
yläpuolella on avonainen parveke, jossa kullattu pyhä neitsyt istuu
Jesus-lapsi sylissään. Parvekkeelle johtaa kaksi ovea. Loppiaisen ja
paastonajan sekä helatorstain ja helluntain välisenä aikana toinen
ovi avataan aina tunnin vaihtuessa. Kun "maurit" alkavat vasaroillaan
takoa kellon laitaa, silloin ovesta astuu ulos kolme mustaa "itämaan
kuningasta". Jumalan äidin ohi kulkiessaan he ottavat kruunut päästään,
kumartavat syvään ja poistuvat toisesta ovesta. Tämä omituinen
koneisto, joka jo vuosisatoja on ollut venetsialaisten ihastuksen
esineenä, kuuluu etenkin helluntai-aikana houkuttelevan Markuksen
torille suuret joukot maalaiskansaa.

Suurelta torilta haarautuu rantaan kapeampi pieni tori, _Piazzetta_,
ja sen varrella, viistoon kirkosta, on tuo Sansovinon rakennuttama
verrattoman ihana _Kirjastotalo_, jonka sanotaan olevan maailman
kauneimpia rakennuksia. Piazzettan itäpuolella taas on se rakennus,
jonka nimi aina mainitaan Markuksen kirkon yhteydessä: Dogien palatsi.




V. DOGIEN PALATSI


Dogien palatsista on sanottu, että jos sitä estetiikan sääntöjen mukaan
arvostelee, niin sen pitäisi oikeastaan olla ruma — se on ikäänkuin
"kilpikonna jolle on kasvanut sata jalkaa" — ja kuitenkin se on
ihanimpia rakennuksia koko maailmassa.

Kun on matkustanut monessa maassa ja nähnyt paljon kaunista, tapahtuu
helposti, että eri esineet muistissa sekaantuvat, niin ettei esim. aina
muista erottaa toista rakennusta toisesta. Mutta jos Dogien palatsin
kerran on nähnyt, niin sitä ei koskaan unohda. Sen kuvan tuntee aina
tuhansien joukosta, sillä sen näköistä rakennusta ei kuulu olevan
missään koko maanpallon pinnalla.

Mikä tekee Dogien palatsin niin viehättäväksi? Sen ruhtinaallinen
asemako San Marcon vieressä, mailman kauneimman torin varrella ja
Adrianmeren rannalla? Vaiko muotojen rikkaus?

Monet väittävät tämän ihmeellisen palatsin tenhon johtuvan siitä,
että tässä rakennustaiteen ihmeessä, samaten kuin San Marcossakin,
eri aikakausien rakennustavat, eri sukupolvien kauneuden ihanteet
yhtyvät. Jo toista tuhatta vuotta takaperin laskettiin nykyiselle
paikalle Venetsian ensimmäisen dogien linnan perustukset. Mutta tästä
linnasta ei enää ole mitään jälellä. Nykyinen Dogien palatsi juontaa
alkunsa vasta 1300-luvulta, jolloin sen merenpuoleisen fasaadin itäinen
osa rakennettiin. 1400-luvun alussa jatkettiin palatsin rakennusta,
ja vuonna 1443 oli sen ulkopuoli täysin valmis. Tulipalot ovat sitä
tuhonneet, mutta se on aina entiselleen korjattu ja samalla sitä on yhä
laajennettu, yhä kaunistettu.

Mikä on se omituisuus, joka tekee dogien palatsin niin helposti
tunnettavaksi?

Tuo kummallinen fasaadi se on. Sen ylä- ja alaosa näyttävät ikäänkuin
kuuluvan eri rakennuksiin. Ylikerroksen seinä on yksitoikkoinen ja
sileä, ainoana koristuksena kumpaisessakin fasaadissa yksi pieni
parveke ja vaalean keltaisista ja punaisista marmorilevyistä tehty
ruudukas seinän verhous. Ikkunat ovat pienenlaiset ja niitä on
siellä täällä, harvassa ja varsin säännöttömästi sovitettuina. Ja
tämä yksitoikkoinen yläseinä lepää ihanimmalla pylväs-alustalla mitä
ikinä ajatella saattaa. Pylväitä on kaksi riviä päällekkäin. Alempi
pylväskerros on jykevistä muuratuista tukipylväistä, jotka muodostavat
avoimen _arkaadin_ eli kaarikäytävän. Pylväiden päät ovat runsailla
lehtikoristuksilla ja arvokkailla marmoriveistoksilla kaunistetut.
Kuuluisimmat ovat nurkkapilarit, jotka kuvaavat Noakin häpeätä, Aatamia
ja Eevaa sekä Salomonin tuomiota. Ihmeellinen on myöskin muuan v.
1312—1328 veistetty pylvään pää, joka esittää avioelämän iloja ja
suruja: Rakastavaiset kohtaavat toisensa, viettävät kihlajaisia, häitä,
iloitsevat lapsensa syntymisestä ja itkevät esikoisensa kuolemaa.

Alimman pylväsrivin päällä on rivi siromuotoisia taajaan asetettuja
pylväitä ja niiden yläpuolella kauniita goottilaisia nelilehti-aukkoja.
Tämä pylväsrivi muodostaa loistavan kauniin _loggian_ eli
kaarisuojaman, josta on kaunis ja kuuluisa näköala Piazzettalle,
merelle ja Canale granden suulle. Sieltä näkee m.m. sadoittain somia
gondooleja ja vasemmalla valkokupoolisen kirkon, kuuluisan _Santa Maria
della Salutan_.

Jos astumme sisälle komeasta portista, joka on aivan San Marcon
vieressä, joudumme siihen avonaiseen käytävään, jonka seinällä kaikki
tärkeät ilmoitukset tasavallan aikana olivat kansan luettavina. Nyt
riippuu seinällä yksi ainoa julistus, mutta se on vaskeen valettu; se
tietää että Venetsia v. 1866, sen jälkeen kuin Itävalta, sen entinen
sortaja, sodassa Preussia vastaan oli joutunut tappiolle, oli kansan
äänestyksellä yhtynyt Italian kuningaskuntaan.

Kun tämän julistuksen olemme lukeneet, avautuu eteemme Dogien palatsin
suuri suljettu piha. Me hämmästymme, sillä rakennustapa siinä on aivan
toisellainen kuin ulkopuolella. Ainoastaan länsisivussa on vielä vanha
goottilainen tiilifasaadi, mutta muuten näemme fasaadeissa, ikkunoissa,
pylväsriveissä ja porraskäytävissä enimmäkseen vain loistavaa
renessansityyliä 1500-luvun vaiheilta.

Täällä kuten ulkoseinälläkin on pylväsrivin takana ihanat "loggiat",
jotka ympäröivät koko pihan ja joissa on marmorisia kuvapatsaita
Italian suurmiehistä.

Tällä paikalla saamme ensi kerran huomata, että marmoriset veistokuvat
ovat Italiassa ylellisyystavaraa, jota on niin runsaasti, ettei sille
ole sijaa saleissa eikä museoissa. Dogien palatsin pihalla eräässä
kaarikäytävän osastossa on monia kymmeniä antiikkisia kuvapatsaita ja
kuvapatsaan osia — jalomuotoisia jumalia ja jumalattaria, runottaria,
sankareita, katkenneita käsiä ja jalkoja, jotka on kannettu ulos
saleista ja tilan puutteessa viskattu pihalle ikäänkuin romuläjään.

Saisimmepa me tuosta edes yhden katkenneen käsivarren, niin
lasikaappiin sen kätkisimme ja kotimme kauneimpaan huoneeseen
kunniasijalle asettaisimme ja kaikille ystävillemme hartaalla mielellä
kertoisimme, että meillä on hallussamme murunen muinaisen taiteen
aartehistosta!

Mutta meillä ei ole kauan aikaa tarkastella viehättävää romuläjää,
sillä aivan sen vierestä kohoavat korkeat marmoriportaat, jalomuotoiset
ja juhlalliset. Portaitten yläpäässä seisoo oven vartioina
Sansovinon veistämät marmorijättiläiset _Mars ja Neptunus_, joista
jättiläisportaat ovat nimensä saaneet. Jättiläisportaiden rakentaja oli
Antonio Rizzo 15. vuosisadan lopulla.

Näiden portaiden yläosassa muinaisen Venetsian vasta valittu dogi
kaiken kansan nähdessä pani päähänsä punaisen dogin myssyn, ja täältä
hän lähti sitten San Marcoon ja nousi saarnastuolin tapaiselle
estraadille näyttäymään kansalle.

Komean koridoorin läpi käytyämme nousemme "kultaisille portaille" —
stukatuurilla ja kullalla koristettuun komeaan porraskäytävään, jota
entisaikoina saivat astella ainoastaan ne, joiden nimet oli merkitty
"kultaiseen kirjaan" — sen ajan aateliston ja etuoikeutettujen
sukujen nimiluetteloon. Nyt kultaisia portaita kävelevät kuninkaat ja
kerjäläiset ja kaiken maailman tuntemattomat matkustajat, kunhan vaan
ovat lunastaneet itselleen muutamalla pennillä pääsylipun.

Ihana on Dogien palatsi ulkoa, mutta onpa se myös loistava sisältä!
Sadoittain on siellä saleja ja tuhansittain taideteoksia. Me kuljemme
aivan kuin huumaantuneina huoneesta huoneeseen. Tapahtumat, joista
aikoinaan olemme ulkoläksynä lukeneet, tulevat täällä vastaamme,
kulkevat ohitsemme elävinä kirjavina kuvina. — Tässä salissa valittiin
dogi... tässä hän puki päälleen purppuraviitan... tässä nukkui...
tässä söi... tuossa rukoili... täällä piti kokousta senaatin kanssa...
tuossa otettiin vastaan ulkovaltain lähettiläät... tuossa oleskeli
henkivartiasto... tuossa suuressa salissa piti istuntojaan suuri
neuvosto...

Siihen saliin me pysähdymme, sillä niin loistavaa salia tuskin lienee
koko maailmassa, ellemme lukuun ota Palazzo Vecchion suurta salia
Firentsessä.

Suuren neuvoston sali on lähes 53 metrin pituinen, lähes 26 m levyinen
ja yli 15 m korkuinen, sillä se kohoaa läpi kahden kerroksen.
Salin toisessa päässä on korotettu lava ja kahden puolen salia
kohoovat kaaressa korkeilla selkänojilla varustetut ja kauniilla
puuleikkauksilla kaunistetut penkit. Me istahdamme väsyneinä
kallisarvoisesta puusta tehdylle penkille, laskemme käsivartemme
käsinojalle, katselemme loistavilla maalauksilla kaunistettua kattoa
sekä seiniä, ja kuvittelemme mielessämme niitä aikoja, jolloin
purppuraviittoihin puetut "kultaisen kirjan" miehet tekivät täällä
päätöksiä, jotka saivat keisarit ja kuninkaat vapisemaan.

Sen ajan tapauksia juuri kuvaavatkin salin seinä- ja kattomaalaukset.
Komeileva kuvasarja kertoo täällä keisari Fredrik Barbarossan
nöyryytyksestä, tuosta samasta tapauksesta, jota kivilaatat San Marcon
etusuojamassa muistuttavat. Nämä kuvat ovatkin omiansa Dogien palatsin
suurta salia kaunistamaan, sillä paavi oli tuon tapauksen aikana
Venetsian vieraana ja dogi oli sovinnon välittäjänä keisarin ja paavin
välillä.

Eräässä toisessa kuvasarjassa esitetään Ranskan kuninkaan Henrik III:n
vastaanottoa Venetsiassa, tuota kuuluisaa vastaanottoa, jossa 200
valkoisiin vaatteisiin puettua naista, hohtohelmillä ja jalokivillä
kaunistettuina muodostivat kunniakujan, ja ihastunut kuningas luuli
joutuneensa jumalattarien keskelle.

Sellaiset kohtaukset innostuttivat tasavallan taiteilijoita ja
kuvaukset niistä tyydyttivät Venetsian ylpeätä ja loistonhimoista
ylimyssäätyä.

Mutta onpa toinenkin aine, joka näyttää olevan venetsialaisille
mieluinen: "Venetsia Adrian meren kuningattarena ". Melkein kaikissa
saleissa näemme kuvattuna Venetsian nuorena naisena, jolle meren ja
maan jumalat jakavat aarteitaan, jota valloitetut maat ja kaupungit
kumartavat ja jota "Vanhurskaus" ja "Rauha" ja kaikki hyveet seuraavat.

Se muistuttaa niitä aikoja, jolloin Venetsia oli Tyron ja Sidonin
vertainen loistossa. Sen laivat purjehtivat kaikilla vesillä. Kotona
venetsialaiset tekivät ahkeraan työtä lasi- ja värjäystehtaissa,
vierailla rannoilla he perustivat kukoistavia siirtokuntia. Heidän
mukanaan Italian kielen taito levisi Dalmatsiaan, Istriaan, Kreikan
saarille, Bosporon rannoille, Mustan meren ympäristölle ja Tonavan
laaksoon. Heidän laivoillaan tuotiin rikkaan Levantin tuotteet
Europpaan. He laskivat valtansa alle koko koillisen Italian, tulivat
Pisan ja Genuan voittajiksi, taistelivat saraseeneja vastaan,
kukistivat muinaisen Konstantinopolin keisarikunnan ja hallitsivat 3/8
mahtavasta Rooman valtakunnasta.

Tämän ajan muistoja käsitellessään Venetsian taiteilijat liikkuvat
loistavissa ilmapiireissä. Tavallisten kuolevaisten arkiharrastukset
eivät heitä viehätä. Kuningasten ja jumalattarien joukosta he liitävät
suorastaan Paratiisiin. Suuren neuvoston salissa on maailman suurin
öljymaalaus. Se on 25,40 m pitkä ja 10,20 m korkea. Aiheena on
Paratiisi, ja tekijä on Jacopo Tintoretto, tuo sama renessansimaalari,
joka mosaikeilla kaunisti San Marcoa ja joka tahtoi olla aikansa
suurimpien mestarien vertainen.

Hänen suurta tauluansa korjattiin paraillaan, silloin kuin me kävimme
Dogien palatsissa, sillä ajan hammas on sitä pahasti kuluttanut.
Meistä näytti kuin tuli olisi kärventänyt muutamilta enkeleiltä
siivet. Tuo jättiläistaulu oli nostettu seinältä keskelle lattiaa,
jossa se pimitti puolen salia. Tintoretton taulua on paljon ylistetty,
mutta me emme päässeet sen kauneuden perille. Näimme vaan rajattoman
määrän sekavia joukkoja, enkeleitä ja pyhimyksiä, jotka kirjavien
pilvien näköisinä peittivät taulun avaran pinnan. Luultavasti meillä,
väsyneillä matkustajilla, ei ollut sitä mielenrauhaa eikä sitä nöyrää
kärsivällisyyttä, joka on suurten nerontuotteiden käsittämisen
ensimmäinen ehto.

Meidän silmämme kohosi salin kuuluisaan friisiin, jossa on
kaikkien Venetsian dogien kuvat. Me laskimme 76 kuvaa, ja niitä
tarkastellessamme kulki ohitsemme nuo 1376 vuotta, jolloin Venetsia
oli itsenäisenä valtiona ja jolloin se kehittyi kansanvaltaisesta
anarkiasta dogin hallitsemaksi yksinvallaksi ja vihdoin ylpeän
aateliston harvainvallaksi.

Silmämme sattuu salin kulmaan, jossa erään dogin kuvan kohdalla on
musta vaate. Panemme kiikarin kuntoon ja luemme hämmästyneinä seuraavat
sanat: "Hic est locus Marini Falieri decapitati pro criminibus". (Tässä
on paikka Marino Falieron, joka on mestattu rikoksen tähden.)

Nämä sanat salaman lailla iskevät muiston kammioihin ja johtavat
mieleen kaiken sen kovuuden, jolla muinaisen Venetsian ylimystö
ylläpiti valtaansa. Tintoretton ja Paolo Veronesen kerskailevat kuvat,
joissa Venetsia esiintyy muka "oikeuden" ja "rauhan" suojelijana,
tuntuvat nyt ilkeältä ivalta.

Kuiva koristelematon totuus on se, että Venetsian ylimystö, joka
ristiretkien aikana ylevällä uljuudella pani henkensä alttiiksi valtion
tähden ja kotoisessa elämässään osoitti miehen kuntoa, vajosi myöhemmin
itämaisen ylellisyyden orjaksi. Noina aikoina kehittyi aatelistosta
tunnoton sortajaluokka, joka kokosi kaiken vallan määrättyjen sukujen
haltuun ja tuskallisella valppaudella valvoi, ettei muu kansa saanut
vähintäkään vaikutusvaltaa yhteisiin asioihin. V. 1297 suljettiin
"kultainen kirja", ja sen jälkeen ei etuoikeutettujen säätyjen riviin
(yhtä poikkeusta lukuunottamatta) päässyt ainoatakaan uutta miestä.

Säälimättömällä tyranniudella valvottiin aateliston vallan säilymistä.
Erään salaliiton johdosta ylimystön suuri neuvosto v. 1423 perusti
kymmenmiehistön, jonka tuli tutkia kaikkia rikoksia valtion
turvallisuutta vastaan. Tämän neuvoston nimikin herätti kaupungin
asukkaissa kauhua, jonka muisto voimakkaasti vaikuttaa Dogien palatsia
tarkastelevan muukalaisen mielikuvitukseen. Hän luulee tämän komeuden
keskellä näkevänsä tuomittujen kalpeita, kauhistuneita kasvoja.

Se kansalainen, joka joutui kymmenmiehistön tuomittavaksi, oli aivan
turvaton. Salaa toimitettiin ilmianto. Joka paikassa Venetsian alueella
oli kirjelippaita, joiden aukko oli jalopeuran kidan muotoinen.
Sellaisen näkee Dogien palatsissakin esim. jättiläisportaitten
läheisyydessä, ja meille näytettiin kymmenmiehistön kokoussalin
seinässä olevaa neliskulmaista aukkoa, josta pronssinen jalopeurankita
oli riistetty pois. Tästä aukosta oli ilmianto pudonnut suorastaan
kymmenmiehistön kokoussaliin.

Ilmiannettu vietiin salaa tuomarin eteen, kuulustelu toimitettiin
salaa, ja syytetyn omaiset eivät saaneet hankkia hänelle edes
puolustajaa; ja salaa pantiin tuomiokin toimeen.

Jotta asian käsittely kävisi nopeasti, valitsi kymmenmiehistö
keskuudestaan vielä 3 päämiestä eli _valtioinkvisiittoria_, joiden
istuntosalia myöskin matkustajille näytetään. Näillä oli rajaton
toimintavalta. Ei kukaan ulkopuolella oleva tietänyt, keitä he olivat
ja missä he milloinkin liikkuivat. Kansalaisilla oli se tunne, että he
olivat kaikkialla, he näkivät kaikki, he kuulivat kaikki ja heiltä ei
voitu mitään salata.

Venetsiassa, Veronassa, Bolognassa, Paduassa, Dalmatiassa, Kreetassa,
Kypron saarella ja kaikissa maakunnissa ja kaupungeissa, jotka
Venetsian vallan alle kuuluivat, oli siihen aikaan seinillä korvat ja
makuuhuoneiden ja rukouskappeleiden alla salakäytävät, joissa Venetsian
hallituksen urkkijat hiiviskelivät, ja ken oli hiljaisina hetkinä
uskaltanut lausua ystävälleen epäilevän sanan Venetsian hallitusmuodon
oikeudenmukaisuudesta — hän oli kuoleman oma.

Siinä ei auttanut neron lahjat eikä ylhäinen syntyperä, ei korkea asema
eikä ansiokkaiden tekojen muisto. Siitä juuri on todistuksena Marino
Falieron synkkä kohtalo, hänen, jonka kuvan edessä riippuu tuo musta
vaate.

Marino Faliero oli dogina 14. vuosisadalla, siis jo ennen kuin
kymmenmiehistö ja valtioinkvisitioni perustettiin. Hän oli v. 1346
valloittanut Venetsialle mahtavan Zaran kaupungin Dalmatiassa. Hän oli
1354 pelastanut tasavallan varmasta perikadosta. Kerran kun tasavallan
hallitus hänen mielestään loukkasi oikeutta, hän liittyi kansaan aikoen
kukistaa aateliston vallan. Mutta eräänä päivänä ilmestyi jalopeuran
kitaan marmoriliuska, jossa dogin aije annettiin ilmi — ja kahden
päivän päästä Marino Faliero mestattiin suurilla portailla Dogien
palatsin pihalla. (Ei jättiläisportailla, sillä niitä ei silloin vielä
ollut.)

Miltei yhtä surullinen on kohtalo Francesco Foscarin, joka oli
dogina 100 vuotta myöhemmin, silloin kun aateliston harvainvalta oli
kehittynyt huippuunsa. Hän oli Venetsian parhaita sankareita. Koko
hänen elämänsä oli ollut yhtämittaista taistelua isänmaan onneksi.
Hän oli kukistanut viholliset idässä ja lännessä, hän oli Italiassa
laajentanut Venetsian alaa Adda virtaan asti ja neljä poikaansa hän
oli uhrannut tasavallalle. Mutta kilpailijain kateus keksi perättömän
syytöksen ja Francesco Foscari erotettiin dogin virasta. Kuolemaan asti
väsyneenä vaivan nähnyt vanhus astui alas jättiläisportaita vaipuen
niiden juureen. Muutaman päivän kuluttua oli suru hänet surmannut.

Sattuvasti sanotaan Venetsian dogista: "hän oli purppurassaan kuningas,
senaatissa neuvosherra, kaupungissa vanki ja kaupungin ulkopuolella
yksityinen henkilö".

Koska ihminen ylhäisyyden huipulla oli näin turvaton, mitä sitten
alhaalla laaksossa!

Venetsia, turhaan sinun historiankirjoittajasi koettavat esi-isiensä
tekoja kaunistella: sinun kauppias-ruhtinaasi ovat olleet yhtä
arkoja vallastaan kuin muinaisen Spartan ylimykset, jotka antoivat
nuorukaisilleen oikeuden metsästää niitä helootteja, joiden käsivarren
voimaa he pelkäsivät!

Muinaista sortoa muistellessamme meiltä katoaa halu katsella Dogien
palatsin loistavia saleja, jotka katosta lattiaan ovat taideteoksien
peitossa. Äsken niiden loisto meitä lumosi, — nyt tuntuu kuin jokaisen
kuvan takaa kurkistaisi syyttömästi surmatun pääkallo.

Yksinpä ihanien pylväsrivienkin katseleminen karvastelee sydäntä.
Alakerran kauniit pylväät, joiden nojassa Venetsian hallituspalatsin
yläkerran loistosalit lepäävät, ovat meidän mielestämme nyt ikäänkuin
sorrettua rahvasta, jonka hartioilla ylimykset nousevat ylellisyyteen
ja valtaan. Rasitettujen raatajien ylle on vedetty kaunis kaapu
ylhäisten iloksi, ja sorrettujen silmäin lumeeksi on Markuksen torille
koottu taideteoksia, jotta kapinan henki kätkeytyisi heidän sielunsa
syvyyteen!

Nämä mietteet mielessämme lähdemme ulos suuren neuvoston salista,
astelemme edestakaisin toisen kerroksen ihanassa kaarisuojamassa sekä
katselemme verratonta näköalaa kolmannen kerroksen avoparvekkeelta.

Vihdoin kysymme kiihkeästi oppaalta: — missä lyijykamarit? Missä
maanalaiset vankilat?

Meille vastataan, että lyijykamarit, nuo kuuluisat ahtaat vankikomerot
Dogien palatsin lyijykaton alla, ovat 100 vuotta sitten hävitetyt,
ja venetsialaisen kirjoittama matkakirja väittää kaunistellen, ettei
maanalaisia vankiloita muka ole ollutkaan, ja ettei Venetsian ylimysten
harjoittama sorto ole ollut kummempaa kuin se kovuus, jota raakuuden
aikoina kaikkialla maailmassa harjoitettiin. Ne vanhat vankihuoneet,
joista romaaninkirjoittajat puhuvat, ovat muka olleet paljon
inhimillisempiä kuin miksi Venetsian viholliset ovat niitä kuvailleet.

Tämä puolustus ei oikein pidä yhtä tunnettujen tosiseikkojen kanssa.
Näytetäänhän sitä ikkunaa, jonka takana tunnettu Silvio Pellico vielä
1820-luvulla istui Itävallan hallituksen vankina, ja se on korkealla
Dogien palatsin katonrajassa, jossa etelän kesäaurinko paahtaa ilman
tukahuttavan kuumaksi.

Ja ne kammottavat Dogien palatsin kellarikerroksessa olevat
vankiluolat, joihin opastaja johti meidät pimeätä ahdasta käytävää
pitkin — ne tosiaankin täyttävät mielen kammolla. Siellä näimme m.m.
erään vankilan, jonka ovi on ahdas kuin uunin suu. Siitä on syntynyt
huhu, että se muka oli oikea uuni, jossa uhrit elävinä paistettiin.
Kidutuskammiossa näimme sen penkin, jolla tutkintovankien ruumiita
venytettiin, koettelimme käsin sitä koukkua, johon onnettomat nuoralla
vedettiin ylös ja josta ne taas äkkiä pudotettiin alas. Huoneessa
oli lattia laakakivistä, jotta veri helposti voisi virrata kanavan
veteen. Katselimme ulos kellarivankiloiden ahtaista akkunareijistä:
kanavan musta, likainen vesi oli aivan ikkunan tasalla — ja nyt oli
päivä, laskuveden aika. Miltä mahtoi vangeista tuntua öiseen aikaan,
jolloin vesi Venetsian kanavissa nousee usein lähes metrin korkeuteen?
Kauhuamme lisäsi vielä opastajan vilkkaat väritetyt kertomukset siitä,
mikä tunnettu syytön henkilö missäkin komerossa oli istunut ja millä
tavalla kutakin oli rääkätty. Mikä näissä kertomuksissa on tarua, mikä
totta, sitä ei opastaja itsekään tietänyt ja tuskinpa sitä historian
tutkimuskaan osaa selvittää, sillä Venetsian valtio-inkvisitsionin
toimet olivat salassa pidettäviä pimeyden töitä.

Tuo vanha vankila Dogien palatsin kellarikerroksessa ei toki enää ole
käytännössä, mutta palatsin takaa kulkevan kanavan toisella puolella on
uudempi, 16. vuosisadalla rakennettu rikosvankila, jossa pahantekijöitä
vieläkin säilytetään. Tämän vankilan seinien sisään meitä ei viety,
me ainoastaan pääsimme Huokausten sillalle (Ponte del Sospiri), joka
johtaa Dogien palatsista tuohon vankilaan.

"Huokausten silta!"

Ken ei olisi Venetsian kuvissa nähnyt tuota kaunista kaarisiltaa,
joka korkealla ilmassa kulkee kanavan poikki, ollen ikäänkuin joku
antiikkinen riemuportti! Siltaa jonka nimi niin oudosti tunnetta
värisyttää ja täyttää mielen kummilla aavistuksilla ihmisten tuskasta
ja vallassaolijain väärinteoista!

Kaukaa katsova muukalainen näkee ainoastaan tuon jalomuotoisen kaaren
korkeudessa, mutta ken Huokausten siltaa läheltä tarkastelee, näkee
kaaren koristeina kummallisia koukerolta ja irvisteleviä naamoja,
jotka sattuvasti kuvaavat niiden ihmisten sisällistä tilaa, joiden
asteltavaksi tämä silta on rakennettu.

Se että Huokausten silta on 16. vuosisadalta, todistaa jo, että
monet mieltä järisyttävät romaanien kirjoittajain kuvaukset tästä
sillasta ovat vailla historiallista pohjaa. Luetaan esim., miten
se ja se tunnettu henkilö muka keski-aikana syyttömästi tuomittuna
vietiin Huokausten siltaa pitkin _lyijykamareihin_, ja ilkeämielinen
ilmiantaja, joka gondolissa kulki sillan alatse, tuomitun rikoksellisen
puoliso rinnallaan, kuuli päänsä päältä sillalta syvän huokauksen
j.n.e. — Siitä, mitä on sanottu, käy selville että Huokausten siltaa ei
ollut keskiaikana, että sitä pitkin ei menty lyijykamareihin, ja että
tätä siltaa on kuljetettu uudella ajalla rakennettuun rikosvankilaan
ainoastaan pahantekijöitä, eikä syyttömiä valtiollisia vankeja.

Mutta sittenkin omituinen kammon tunne ahdisti henkeä, kun vartia
avasi Dogien palatsin seinässä olevan oven ja me huomasimme seisovamme
Huokausten sillalla. Tavallinen silta se ei ole, se on katettu,
vahvoilla seinillä ja ristikko-ikkunoilla varustettu käytävä, jonka
keskellä kulkee vahva väliseinä. Eteläpuolista käytävää kuljetetaan
vangit Dogien palatsiin tutkittaviksi ja pohjoista laajempaa käytävää
viedään tuomitut pahantekijät takaisin vankilaan.

Me seisomme kauan Huokausten sillalla, katselemme ihanaa näköalaa
aavalle merelle ja ahtaaseen kanavaan, kuuntelemme kuinka gondooli
soluu sillan alatse ja koetamme kuvailla mielessämme, miltä tuntuu
siitä ihmisestä, joka viimeisen kerran täältä korkeudesta katselee
Venetsian verratonta kauneutta.

Kun palasimme Huokausten sillalta takaisin Dogien palatsiin, olimme
tuskastuneet komeuteen ja loistoon. Jalopeurankidat ja kellarivankilat
olivat meissä herättäneet tuon katkeran kysymyksen: mitä varten
Venetsian ylimystö niin tuskallisesti vartioi valtaansa? Ja mitä varten
ylimystö yleensä tässä maailmassa niin suuresti pelkää antaa kansalle
osaa vallastaan? Tähän kokemus antaa sen yksinkertaisen vastauksen,
että se, jolla valta on, ei mielellään luovuta sitä toiselle siitä
syystä, että hän ei pidä muita kyllin ansiokkaina tuota valtaa hänen
kanssansa jakamaan.

Silloin kuin vallanpitäjällä on joku jalo aate puolustettavana,
saatamme joskus myötätuntoisuudella katsella sitä valppautta ja voimaa,
jolla hän valtaansa vartioi, mutta Venetsian ylimykset myöhempinä
aikoina eivät enään jaloja tarkoitusperiä ajatelleet; he rakastivat
valtaa vallan itsensä vuoksi, ja sen vuoksi, että se antoi heille
tilaisuutta viettää aikansa elämän nautinnoissa.

Venetsian ylimykset 14. ja 15. vuosisadoilla kilpailevat Lukullon
aikalaisten kanssa ylellisyydessä ja loistossa. Muuan patriarkka,
Grimani nimeltään, esim. pitää Venetsiassa pidot, joissa paavin
sukulainen, eräs ruhtinas Farnese Roomasta, on vieraana. Pidot
ovat Guideccan saarella, jossa ylhäisimmillä on kesäpalatsinsa.
Vieraat viedään juhlaan kullatuissa aluksissa, joiden miehistönä on
merimiehiksi ja turkkilaisiksi puettuja aatelismiehiä komeassa asussa.
Loistavissa juhlapuvuissa he panevat toimeen leikkejä ja näytelmiä
ylhäisten herrain ja naisten riemuksi. Katselijat keinuvat Guideccan
kanaalin laineilla kullatuissa ja silkkikankailla päällystetyissä
gondooleissaan. Muuan historioitsija väittää, että tässä tilaisuudessa
olisi ollut koolla 3,000 juhlagondoolia.

Kaksisataa kutsuvierasta istuu pöydässä, syöden kultaisista astioista
marmorisalissa. Ruokalajien lukumäärä on 90 (!) Vieraat ovat
kultakankaisissa puvuissa, joiden koristuksina on pitsejä ja jalokiviä.
Naisilla on kyyhkysen munan kokoisia turkooseja.

Aterian jälkeen orjat kantavat sisälle hopeaiset pesuvadit ja pesevät
vierasten kädet Itämailta tuoduilla hajuvesillä.

Vieläkin kuuluisammaksi on tullut se juhla, jonka kaupunki vietti v.
1423 sen johdosta, että Venetsialle oli valittu uusi dogi, sillä tämä
juhla kesti kokonaisen vuoden.

Ylellisyyden keskellä kasvoi siveettömyys ja kaikellaiset rikokset.

Kunnialliselta naiselta oli kielletty kaikki hyödyllinen toiminta kodin
ulkopuolella. Hän ei saanut osoittaa mitään valtiollista harrastusta;
hän sai näyttäytyä ainoastaan suurissa uskonnollisissa juhlissa,
kävellä Markuksen torilla ja parissa muussa julkisessa paikassa tai
viettää aikansa yksinäisillä gondoolimatkoilla. Mutta kevytmielisillä
naisilla oli täysi toimintavapaus. He hallitsivat rikasten palatseissa,
esiintyivät kallisarvoisissa puvuissa tasavallan suurissa saleissa,
heitä palveltiin vieraspidoissa, ja heidän hyväkseen täytyi
aviovaimojen luopua monista rakkaista toiveistaan.

Markuksen tori oli kaiken maailman hulluuden ja saastaisuuden
markkinapaikka.

Näytti siltä, kuin Venetsia olisi aikoja sitten unohtanut
bysantilaisten mestarien vakavat mosaikit San Marcon kupoolissa:
"Kristus on ylösnoussut" — "Kristus on tuleva tuomiolle."

"Venetsia oli" — Ruskinin sanoja käyttääksemme — "tehnyt syntiä Raamattu
kädessä, siitä syystä sen lankeemus oli syvempi kuin Tyron ja Sidonin.
Ja rangaistus on ollut sen mukainen: Venetsia on nyt köyhä ja likainen
— oman entisyytensä kalpea varjo."




VI. VAELLUS VENETSIASSA


Kun on viettänyt aamupäivän San Marcossa Dogien palatsissa, kun on
lukemattomia loistosaleja katsellessaan johtanut mieleensä kokonaisen
vuosituhannen tapaukset, silloin on mieli vähäksi aikaa väsynyt
saleihin ja pylvästöihin ja silmä alkaa ikävöidä Jumalan vapaata
luontoa ja meren siintävää selkää. Niin kävi meidänkin. Siitä syystä
päivällisen syötyämme läksimme keväisiä nurmikkoja etsimään ja nykyajan
Venetsian arkiaskareita katselemaan.

Ensin istahdimme San Marcon edustalle, sillä siinä on Venetsian
kyyhkysten kokoontumispaikka. Kyyhkyset ovat pyhiä eläviä Venetsiassa,
samaten kuin hanhet olivat pyhiä muinaisessa Roomassa. Rooman hanhien
kerrotaan tasavallan alkuaikoina pelastaneen Rooman Capitoliumin.
Samaten kuuluvat kyyhkyset kerran — neljännen ristiretken aikana —
pelastaneen Venetsian suuruuden. Niistä on aikakirjoissa tällainen
tarina:

Itämaitten kansoilla oli ikimuistoisista ajoista tapana käyttää
kirjekyyhkysiä. Kun Venetsian laivasto yhdessä Genuan laivaston
kanssa Dandolon johdolla piiritti Kreetan saarta, huomasivat
Venetsian upseerit, että saarelta vähä väliä lensi kyyhkysiä, jotka
kiiruhtivat taistelutantereen poikki genualaisten luokse. Dandolo,
joka ei luottanut genualaisiin liittolaisiinsa, käski sotamiehiään
ampumaan muutamia kyyhkysistä. Nuolisade tähdättiin lintuja kohden,
7—8 putosi kuoliaana maahan ja jokaisen siiven alta löydettiin kirje.
Nämät luettuaan Dandolo tiesi, että viekkaat genualaiset olivat
Venetsian vihollisten liitossa. Seuraavana aamuna venetsialaiset
hyökkäsivät Kreettaan, saarsivat genualaiset ja valloittivat saaren.
Vihollisten kuvernöörin palatsista valloittajat löysivät suuren joukon
harjoitettuja kirjekyyhkysiä. Dandolon käskystä vietiin arvokkaat
linnut voiton merkiksi Venetsiaan, ja niistä polveutuu pyhän Markuksen
kyyhkysten kaunis sukukunta.

Näitä siroja lintuja on Venetsian kansa kaikkina aikoina hellästi
holhonnut. San Marcon edustalle, lähelle niitä suunnattoman suuria
seetripuisia lipputankoja, joista suurina juhlapäivinä liput
liehuvat, on rakennettu marmorinen kaivon arkku, josta nuo pyhät
elävät saavat juoda. Muinais-aikoina valtio kustansi kyyhkysille
ruuan, mutta nyt niiden ravinnosta pitävät huolen kaiken maailman
matkustajat. Kaivon lähellä istuu vanha kauppiasukko, syli täynnä
valkoisia paperitötteröitä, joissa on maissijyviä. Mekin hauskuuden
vuoksi ostamme yhden tötterön ja viettelemme luoksemme parven noita
suosittuja lintuja, jotka vähääkään ujostelematta nokkivat jyviä
muukalaisten kädestä, jopa hyppäävät olkapäällekin. Somaa on nähdä,
kuinka ne istuskelevat San Marcon katolla ja rakentelevat pesiään
pylvästen päihin, joiden lehtikoristukset ovat täynnä pehmeitä
kiiltäviä höyheniä. Nuo omituiset asukkaat luovat vanhan kirkon
kunnianarvoiseen fasaadiin vaihtelevaa eloisuutta ja lisäävät sen
väririkkautta, mutta ne myöskin tahraavat kapiteelien lehtikoristuksia
ja kirkon kallisarvoisia mosaikkeja. Tästä syystä on kaupungin hallitus
joskus päättänyt ryhtyä tuota siivekästä joukkoa hävittämään, mutta
kansa, saatuansa tiedon hallitusmiesten pahoista aikeista, on niin
voimakkaalla tavalla ilmaissut suosiotansa pyhiä lintuja kohtaan, että
korkeitten herrain on ollut pakko jättää Venetsian kyyhkyset rauhaan.

Kun olemme kylläksemme kyyhkysiä syötelleet, astelemme Piazzettan
poikki Dogien palatsin ja Kirjastotalon ohitse rantaan, jossa on nuo
usein mainitut kaksi korkeata graniittipylvästä. Pylväät kuuluvat
olevan kotoisin Syyriasta tahi Egyptistä. Toinen on tuhkanharmaa;
sen päässä on ennen mainittu Markuksen siivekäs jalopeura, jonka
jalokivisilmät nyt ovat Parisissa, ja toinen, punertava pylväs,
kannattaa miestä, joka seisoo krokotiilin selässä; mies on Venetsian
entinen suojeluspyhimys, krokotiilin tappaja P. Teodoros.

Noita pylväitä pitäisi oikeastaan kammoksua, sillä niiden välillä
on muinaisaikana ollut teloituspaikka, jossa pyövelit musta naamari
kasvoilla suorittivat verisen velvollisuutensa. Mutta etelän huoleton
sukukunta näkyy helposti unohtavan kamalat muistot. Iloisena kaupungin
kansa noiden pylväiden ympärillä temmeltää: joutilaat miehet
nukkuvat päivänpaisteessa pää pylvään jalustalla, lapset leikkivät,
katukauppiaat tarjoilevat postikortteja, hedelmiä, virvoitusjuomia,
mosaikkeja, koralleja ja kaikellaista pientä rihkamaa, ja
laskiaistiistaisin karnevaalikulkue pysähtyy vanhalle mestauspaikalle
ja polttaa siellä — kirjavan nuken.

Pylväiden ohi päästyämme olemme _Riva degli Schiavoni_ nimisellä
avaralla rantatorilla. Se on kauttaaltaan neliskulmaisilla laakakivillä
laskettu, ja veden rajaan johtaa valkoiset leveät marmoriportaat, joita
pitkin laskeudutaan venheisiin ja gondooleihin.

Täällä onkin venetsialaisten kulkuneuvojen kokouspaikka. Veneitä ja
gondooleja on täällä sadoittain, täällä joutilaat miehet, opastajat
ja kantajat, kerjäläiset ja tyhjäntoimittajat huolettomina lojuvat
päivänpaisteessa, ja gondolieerit lakki kädessä ja kohteliaasti
kumarrellen koettavat houkutella matkustajia aluksiinsa.

Me kuljimme rantaa pitkin Piazzettasta vasemmalle kädelle kaakkoista
kohden, sillä kartta ilmaisi, että siellä Venetsian äärimmäisen niemen
nenässä ("kalan" pyrstön alakulmassa [Venetsian asemakartta on kalan
muotoinen]) on suuri puutarha.

Dogin palatsi jäi vasemmalle, kulkiessamme _Ponte della Pagliaa_
("Olkisiltaa") _Rio dei Palazzo_ nimisen kapean kanavan yli, joka
juoksee palatsin itäpuolelta mereen. Olkisillalla seisoessamme luomme
silmäyksen ylös vasemmalle Huokausten siltaan, joka kauniina kaarena
kohoaa Dogien palatsin 3:nen kerroksen kohdalla. Huokausten sillasta
oikealla, Markuksen kanavan ja meren välillä, on Giorgioesaari
kirkkoineen. Edessämme vähän matkan päässä istuu Italian yhdistäjä
_Viktor Emanuel_ pronssisen ratsun selässä, jalkain juuressa kaksi
jalopeuraa, toinen kahleissa ja toinen vapautettuna.

Vasemmalle meistä jää kuuluisa _Arsenaali_ eli Venetsian
laivanvarustuspaikka, jonka edustalla on suuri suojattu satama.
Arsenaalin pihalla näkee matkustaja neljä kaunista marmorijalopeuraa.
Jalot eläimet ovat kotoisin Ateenasta. Yhden kylkiin ja selkään on
hakattu skandinaavialaista riimukirjoitusta, joka kuuluu olevan
viikinkiajalta, jolloin Skandinaavian miehet kulkivat Kreikan keisarin
palveluksessa.

Me silmällemme uteliaina satamaa Arsenaalin edustalla. Siinä seisoi
aikoinaan ankkurissa _Bucentouros_, Venetsian tasavallan kuuluisa
laiva, jolla vasta valittu dogi purjehti selvälle meren selälle ja
viskasi jalokivisormuksen syvyyteen, merkiksi siitä, että Venetsian
tasavalta ja Adrian meri muka olivat keskenään kihloissa. Kerran meri
hylkäsi dogin kihlat ja lähetti suuren kalan mukana sormuksen takaisin,
ja se tiesi onnettomuutta Venetsialle. Tämän tapauksen on Tizianin
oppilas Paris Bordone esittänyt kuuluisimmassa maalauksessaan.

Bucentouroksen vertaista laivaa ei maailma ole nähnyt: se oli
melkein kauttaaltaan kullan ja punaisen sametin peitossa, pohja oli
päällystettynä perlemolla ja ebenholtsilla, ja airoja oli 84 paria,
kaikki kullatut.

Poissa on Bucentouros. Sen paikalla näkee nyt tavallisia gondooleja ja
vanhoja kalastajavenheitä, ja rääsyiset lapset leikkivät rannalla.

Vihdoin pääsemme pitkälle kadulle, joka kantaa Garibaldin kuuluisaa
nimeä, ja sitten avautuu eteemme suuri ja komea puutarha palmuineen,
laakereineen ja kukkapenkereineen. Se on Giardini pubblici eli kansan
puutarha.

Tämän ihanan puutarhan valmisti venetsialaisille Napoleon Bonaparte,
joka huomasi, ettei Venetsiassa ollut kivipalatsien ja kanavien
keskellä ainoatakaan viheriää nurmikkoa, jolla kansa olisi saanut
istua puiden siimeksessä. Hän toimitti sinne tänne kaupunkiin pieniä
istutuksia sekä tämän laajan puutarhan. Tilaa ja varoja saatiin siten,
että useita luostareita revittiin ja muurit hajotettiin maan tasalle.

Mutta Venetsian kansa ei puutarhassaan nostattanut muistopatsasta
Napoleon Bonapartelle, sillä hän oli vieras valloittaja. Giuseppe
Garibaldin ja Cavourin muistopatsaat täällä tulijaa tervehtivät, sillä
he yhdessä Viktor Emanuelin kanssa kukistivat vierasten vallan.

Kunniasijalla on Garibaldin patsas. Me seisomme sen juurella hartaina
ja kauan. Ei koskaan ollut Italian vapaudensankarin kuva näyttänyt
meistä niin kauniilta. Patsas on aivan yksinkertainen: korkealla
kiviröykkiöllä seisoo sankari, yllänsä väljä pusero, tunnettu "punainen
paita", ja päässä pehmeä huopalakki. Asento vapaa, kasvot sanomattoman
kauniit, ne tuntuvat ikäänkuin säteilevän vapauden tuntoa, värähtelevän
myötätuntoisuudesta. Tuo myötätuntoisuus, ääretön inhimillinen
hyväntahtoisuus, se varsinkin sydäntä lämmittää. Patsaan jalustaan
nojautuu nuori sotilas, pusero yllä, lakki kallellaan. Hän ei ole
mikään preussilainen jäykkäselkäinen vahtisotilaan tyyppi, hän seisoo
vapaasti, nojaa kallioon ja painetti on kädessä ikäänkuin leikkikalu.
Pienenläntä mies, mutta mikä miehekäs voima vartalossa ja mikä tuli
silmissä! Ja samalla kasvoista ja koko olennosta loistaa liikuttava
hyväntahtoisuus.

Tällainen on siis italialaisten vapaudensankarin ihanne, ei tyly eikä
kerskaileva, vaan tulinen, innostunut, ritarillinen mies, ja ennen
kaikkea hyvä ihminen!

Oli kuin ensimmäisen kerran olisimme katsoneet Italian kansan sydämeen
ja saaneet aavistuksen siitä, että tätä kansaa täytyy rakastaa.

Täällä opimme myös rakastamaan Venetsian luontoa. Suuren puutarhan
rannalla on korkea kukkula ja siellä näkötorni, josta näkee koko suuren
laguunimaiseman, jonka keskuudesta Venetsia kohoaa.

Omituinen ilmiö on laguuni. Se on ikäänkuin kapea rautajärvi, jonka
kaitaiset hiekkasärkät erottavat Adrianmerestä. Laguuni on niin matala,
että pakoveden aikana näkyy pohjasta tummat meriruohot, ja gondoolit
kyntävät pohjaan syviä vakoja, joista nousee sinertävä savi.

Venetsian asujamet ovat vahvistaneet meren muodostamat hiekkasärkät
vahvoilla muureilla, jotka suojelevat laguunikaupunkia meren
myrskyiltä. Tällaista särkkää sanotaan _lidoksi_. Mutta hiekkasärkissä
on aukkoja. Niissä meri myrskyisenä kuohuu ja kohisee, ja niistä
kulkevat sisälle suuret laivat, ja lukemattomat valkoiset purjeet
loistavat sillä suurella laguunilla, joka huuhtelee Giardini pubblicin
rantaa. Suuri laguuni on aivan kuin aava meren selkä, siellä täällä
näkyy pieniä saaria ja niiden rannoilla aallot vaahtopäisinä
tyrskyävät. Mereltä huokuu raitis, suolainen ilma, joka tekee mielen
rauhalliseksi ja voimakkaaksi.

Meitäkin halutti keinua laguunin laineilla. Päätimme tehdä paluumatkan
gondoolilla. Menimme rantaan, mutta huomasimme, ettei siellä olekaan
gondoolivalkamaa. Jonkun matkaa käveltyämme löysimme kuitenkin erään
aluksen. Teimme sopimuksen, että meidät vietäisiin Markuksen kanavaa
pitkin Canale granden suulle ja siitä vielä eteenpäin läpitse koko
kaupungin, kanavan toiseen päähän asti. Silloin olisimme kulkeneet
halki koko Venetsian ja nähneet kaiken, mikä Venetsian suurimman
kanavan varrella on tärkeintä.

Vasta kun jo istuimme gondoolissa, huomasimme, että meillä oli
edessämme ylen pitkä matka: 1 kilometri Markuksen kanavaa ja 3
kilometriä Canale grandea, joka kiemurtelee kaupungin läpi nurin
käännetyn S-kirjaimen muotoisena.

Ja pahinta oli se, ettemme huomanneet minkälaisen aluksen olimme
saaneet: ei se ollut oikea nopeakulkuinen gondooli, vaan oli ikäänkuin
joku kalastajavenhe, vanha ja harmaa, eikä siinä ollut tuollaista
teräksistä pykäleihin leikattua, kiiltävän kaunista keulaa, joka on
oikean gondoolin tunnusmerkki. Eniten meitä säikähdytti se, että
alus ei ollut numeroitu, ja numeroimattomista gondooleista meitä oli
ankarasti varotettu. Ne voivat viedä muukalaisen perikadon kuiluun!

Mies ei näyttänyt vaaralliselta. Vartalo oli sorea, kasvot kauniit ja
hyväntahtoiset. Hän oli hieman saman näköinen kuin sotilas Garibaldin
patsaan jalustassa. Eikö vaan liene sama mies seissyt mallina silloin
kuin taiteilija patsaan loi?

Olipa kuin Garibaldin patsaan kauneus olisi avannut silmämme näkemään
italialaisten miesten kauneutta. Me aloimme tarkastella muitakin
gondolieerejä ja huomasimme, että kaikilla oli sorea vartalo ja
erinomaisen sulavat liikkeet. Ei ollut puvusta paljon haittaa: sininen
merimiespaita oli auki, joten ruskea rinta näkyi, ja hihat olivat
usealla ylös käärittyinä, kasvot ahavoittuneet ja avomieliset, käytös
kohtelias ja hieno.

Näitä havaintoja tehdessämme Markuksen kanava loppui ja oikealla
kädellä näimme taas Dogien palatsin tutut seinät ja rannalla vilkkaan
liikkeen. Canale grande alkoi. Vasemmalle kädelle jäi Giorgioe-saari
kirkkoineen, sitten näkyi kolmikärkisen niemen nenässä muhkea
barokkityyliin rakennettu kirkko, jonka valtava valkoinen kupooli näkyy
Venetsiaan ja sen ympäristöön.

_Santa Maria della Salute!_ — sanoi gondolieeri opastaen. Tiesimme
ennestään, että tuo uhkea rakennus Canale granden suussa on Venetsian
kuuluisa "terveyden kirkko", joka rakennettiin 17. vuosisadalla, sen
johdosta, että rutto oli kauan raivonnut Venetsiassa ja tappanut 40
tuhatta ihmistä. Kaupungin asukkaat kun lupasivat rakentaa Jumalan
äidille kirkon, silloin heti rutto taukosi. Tämä legenda on tehnyt
syvän vaikutuksen ihmisiin: vielä tänäkin päivänä menevät kaikellaiset
sairaat tähän kirkkoon siinä toivossa, että he ihmeen kautta saisivat
takaisin terveytensä.

Vene luistaa hiljaa eteenpäin. Oikealle puolelle jää pieni puutarha
_Giardino Reale_ (Hovipuutarha), joka on Markuksen torin lähellä
Prokuratsia Nuovan takana. Marmoripalatsit kohoavat molemmin puolin
kanavaa vedestä, ja palatsien edustalla näemme paaluja, joihin on
kiinnitettynä gondooleja. Kullakin palatsilla näkyy olevan oma
gondoolinsa ja paaluissa sukujen vaakunavärit.

Nyt kiinnitimme koko huomiomme Venetsian marmoripalatseihin.

Useat tunsimme jo kuvista ja koetimme uteliaina aina verrata
todellisuuden palatsia mielikuvaan. Yleensä teimme sen havainnon,
että nämä vanhat rakennukset kuvissa näyttävät valkeammilta kuin
todellisuudessa. Niiden seinät ja sirot pilarit ja pylväät ovat kyllä
aikoinaan olleet hohtavan valkeita, mutta vuosisatojen kuluessa on sade
ja suolainen ilma ikäänkuin heittänyt harmaan harson niiden ympärille.
Monessa paikassa on marmori aivan mustunut ja käynyt sammaleiseksi.
Etenkin ovat rakennusten alaosat varsin likaiset, sillä Venetsiassa on
hyvin suuri ero nousu- ja pakoveden välillä. Saattaapa tapahtua, että
vesi öisin nousee lähes 1 metrin. Tämä korkea nousuvesi on yksi niitä
maantieteellisiä syitä, jotka ovat määränneet Venetsian rakennustavan.
Jos ei vuoksi olisi niin korkea, niin kanavat olisivat umpinaisina
epäterveellisinä lätäkköinä, ja ihmiset olisivat aikoja sitten ne
täyttäneet. Mutta nyt ne ovat aivan kuin vilkkaana elävänä virtana,
johon joka vuorokauden vaihteessa tulee uutta puhdasta vettä, ja virta
on joskus kanavassa niin vuolas, että se voisi myllynkiviä pyörittää.

Yhden ainoan kerran ovat kanavat olleet kuivina: V. 1348 tapahtui
maanjäristys, joka nieli kanavain veden, mutta 14 päivää kestäneen
kuivuuden jälkeen vesi alkoi uudestaan virrata Venetsian elämän
valtasuoniin, ja sen jälkeen on vesi Venetsian kanavissa noussut ja
laskenut säännöllisesti.

Nousu- ja pakoveden erotus ei kuitenkaan ole niin suuri, että se
aivan turmelisi rakennukset ja tekisi palatsien portaat kauttaaltaan
limaisiksi. Mutta se haitta siitä tietysti on, että rakennusten
alaosat ovat öisin veden sisällä ja päivin märkinä sekä viheriäisen
liman peitossa. Tämä seikka ensimmäiseksi pistää muukalaisen silmään
ja saattaa hänet luulemaan Venetsiaa paljoa likaisemmaksi, kuin se
todellisuudessa onkaan.

Mutta kaikesta huolimatta on todellisuus sittenkin kuvaa kauniimpi,
sillä kuvassa näkee vain jonkun yksityisen rakennuksen, mutta
gondoolissa keinuessaan matkustaja näkee molemmin puolin kanavaa
palatsien pitkät rivit — kilometrien pituudelta kahden puolen pelkkää
marmoriseinää!

Tämä tekee valtavan vaikutuksen muukalaiseen, joka tietää, että
kaikki tuo ihanuus on sanan täydessä merkityksessä merestä noussut.
Perustus Venetsiassa on näet niin heikko, että kaikki rakennukset
lepäävät paaluilla. Edesmenneet sukupolvet ovat laivoilla kuljettaneet
kallisarvoisia puita kaukaisista maista ja upottaneet ne meren
syvyyteen. Niinpä eräät vanhat rakennukset lepäävät Libanonin
seetripuilla. Kerrotaan, että muuan vanha suku 17. vuosisadalla
velkaantui ja aikoi epätoivossa repiä palatsinsa saadakseen sen alta
syvyydestä kallisarvoiset hirret, joiden raha-arvo oli niin suuri, että
sillä olisi perheen aineellinen toimeentulo ollut turvattu. Tasavalta
kuitenkin esti tuon toivottoman teon.

Venetsian palatsit ovat eri aikoina rakennettuja: vanhimmat ovat
700 vuoden ikäisiä, useimmat ovat 1700-luvun lopulta. Tyylikin
on erilainen; toiset ovat bysantilaista ja roomalaista, toiset
goottilaista, jotkut, kuten esim. ihana Vendramin Calergi,
renessansityyliä, onpa eräs, Palazzo Pesaro, pöyhkeätä barokkityyliä.
Mutta kaikki Venetsian palatsit sittenkin näyttävät pintapuolisen
katselijan silmissä melkein samallaisilta, sillä ne noudattavat n.s.
Venetsian palatsityyliä, joka on laguunikaupungin omituisissa oloissa
syntynyt ja sen historiallisten tapausten kanssa sopusoinnussa.

Venetsian palatsityylin tunnusmerkit ovat seuraavat:

1. Kanavan vedestä johtaa leveät marmoriportaat avonaiseen
pylvässuojamaan, jonka takana joskus näkee kauppapuoteja ja
varastohuoneita.

2. Etusuojaman yläpuolella toisen ja kolmannen kerroksen fasaadissa
tiheät pylväsrivit, jotka päättyvät sirosti veistettyyn ruusustoon,
ja pylväsrivin takana loggia, jossa palatsin asukkaat kävelevät,
seurustelevat, hengittävät raitista ilmaa, kuuntelevat musiikkia ja
katselevat liikettä kanavalla. Jos ei rakennuksessa ole pylväsriviä
ruusustoineen, silloin on fasaadi täynnä siroilla pikku pylväillä
jaettuja suuria ikkunoita, jotta kaukaa katsoja luulee näkevänsä
pylväsrivin. Sellainen on esim. Vendramin Calergissa.

Canale grandelta katsellessa näyttää kuin miltei jokaisessa talossa
olisi pieni palanen Dogien palatsin fasaadia, sillä nuo ihanat loggiat
lienevät oikeastaan Dogien palatsin esikuvan mukaan rakennettuja, ja
ne ovatkin Venetsian rakennustyylin erikoisena tunnusmerkkinä. Dogien
palatsin majesteetillinen kauneus on vaikuttanut niin syvästi Venetsian
arkkitehteihin, että se on aivan kuin vuosisadoiksi ottanut vangiksi
heidän mielikuvituksensa ja pakottanut sukupolven toisensa perään
kunnioittamaan vanhaa tyyliä.

Fasaadin, rakennuksen näkyväisen osan, kaunistamiseen ovat
venetsialaiset kaikkina aikoina panneet pääpainon; sivuseinät ovatkin
useasti aivan sileitä ja koruttomia. Onpa palatseja, joissa fasaadi on
aivan kuin kaunis marmorikulissi rakennuksen edessä. Tämä omituisuus
on perintönä tasavallan mahtavuuden päiviltä, jolloin Venetsian
porvariruhtinaat ottivat vastaan ylhäisiä vieraita, joille tuli näyttää
kaupungin kauneutta.

Kaikki Venetsian palatsit ovat melkein tasakorkeita, samaten kuin
kaikki "Kultaiseen kirjaan" kirjoitetut suvut olivat keskenään
tasa-arvoisia. Talot ovat lujasti toinen toisessaan kiinni, aivan kuten
omistajatkin lujassa liitossa suojelivat yhteisiä etujaan. Johtuu
mieleen muinaiset ajat, jolloin yhteistunne Venetsian ylimyssuvuissa
oli niin luja, että kaikki ylhäiset nuorukaiset ja neitoset viettivät
häitänsä yhtaikaa, ja tämä yhteinen hääpäivä kerran vuodessa oli
koko kaupungin yhteinen juhla. Avioliitot vahvistettiin koko kansan
läsnäollessa Markuksen torilla ja Dogien palatsin pihalla.

Vasta kun saapuu Firentseen, tuohon puolueriitojen, kansanvaltaisuuden
ja alituisten vallankumousten temmellyspaikkaan, silloin selvään huomaa
Venetsian palatsityylin omituisuuden, sillä Firentsen palatseilla
on hyvin sotainen leima: ne ovat aivan kuin vihollista vastaan
varustettuja vartijalinnoja.

"Kultainen kirja" poltettiin silloin kuin Napoleon valloitti Venetsian,
ja etuoikeudet huuhtoi Ranskan vallankumous tasa-arvoisuuden
avaraan mereen. Suurten sukujen jälkeläiset ovat köyhtyneet, monet
palatsit ovat myödyt, ja niitä käytetään kaikellaisiin hyödyllisiin
tarkoituksiin: _Palazzo Giustinianissa_ on Hotel de l'Europe, _Pal.
Tiepolossa_ Hotel Britannia, _Pal. Foscariin_, jossa useat Europan
ruhtinaat aikoinaan ovat majailleet, on sijoitettu kauppakoulu, eräs
palatsi on näyttelijättären Eleonore Dusen hallussa, _Pal. Corner
della Regina_, entisen Kypron kuningattaren Catarina Cornaron asunnon
paikalle rakennettu palatsi, on nykyään vuokratalona. Suuren dogin
_Enrico Dandolon_ palatsin paikalla on kahvila j.n.e.

Palatsien nimet johtavat mieleen loistavia muistoja mahtavista miehistä
ja Venetsian muinaisesta komeudesta.

Palazzo Foscarissa pidettiin entisaikaan Venetsian ylellisimmät juhlat
ja siellä asui Foscarien mahtava suku — "Venetsian Stuartit", jonka
suvun jäseniä on ollut kuninkaina Sisiliassa. Foscari-suvun viimeisinä
jälkeläisinä eli kaksi vanhaa naista, äiti ja tytär, 1900-luvun
alkaessa, suurta köyhyyttä kärsien eräässä Venetsian ullakkokamarissa.
Niin katoavaista on inhimillinen suuruus!

_Pal. Loredanissa_ on asunut suuri dogi Enrico Dandolo,
Konstantinopolin valloittaja. Hänen mahtavasta suvustaan on lähtenyt 4
dogia.

_Pal. Mocenigossa_ asusti 16. vuosisadalla nerokas Giordano Bruno,
joka tieteellisen vakaumuksensa vuoksi kärsi marttyyrikuoleman, ja
sitten englantilainen runoilija lordi Byron, joka Venetsian kauneuden
lumoamana asui kauan saarikaupungissa.

_Pal. Vendramin Calergissa_ kuoli Richard Wagner.

_Pal. Manin'ista_ Venetsian viimeinen dogi v. 1796 katseli Venetsian
tasavallan kukistumista, ja siellä hän omin käsin poltti "Kultaisen
kirjan".

Voimakkaasti vaikuttaa mielikuvitukseen myös _Pal. Corner della
Reginan_ nimi, sillä se johtaa mieleen erään tarujen ylistämän
tapahtuman saarivaltakunnan muinaisuudesta.

Oli vuosi 1468. Kypron kuningas tahtoi valita puolisonsa Venetsian
tyttäristä. Dogien palatsiin oli tuotu näytteille 72 Venetsian
kauneinta nuorta neitsyttä ylimyssäädystä. Neuvoston suuressa
salissa istui sadoittain ylimyksiä, prokuraattoreja, senaattoreja
ja hengellisiä herroja loistopuvuissaan, ja nuo nuoret neitoset
olivat valkoisissa morsiusvaatteissa. Kypron kuninkaan lähettilään
katse kiintyi 15-vuotiaaseen Catarina Cornaroon. Hän oli tuotu tähän
loistavaan seuraan suorastaan luostarista, jossa ylimysten tyttäret
tavallisesti saivat kasvatuksensa. Catarina kihlattiin Kypron
kuninkaalle ja nuori morsian sai myötäjäisikseen tuhat puntaa Venetsian
valtiolta, sillä hän oli tämän kunniakkaan vaalin kautta julistettu
Venetsian kasvatustyttäreksi.

Nuoren ruhtinattaren asema oli loistava, mutta hänellä ei ollut
vapautta omintakeiseen toimintaan, sillä kotikaupunki piti häntä
tahdottomana käskyläisenään, jonka ainoa tehtävä oli Venetsian
etujen valvominen Kyprossa. Monien nöyryytysten jälkeen Catarina
Cornaro syöstiin valtaistuimen korkeudesta ja Venetsia otti vastaan
kasvatustyttärensä ruhtinaallisen komeasti sekä lahjoitti hänelle
palatsin Canale granden varrella. Tuon palatsin paikalle on myöhempi
aika rakentanut sen talon, joka nykyänsä kantaa Kypron kuningattaren
nimeä, ja kaunis marmorinen hautamerkki _San Salvatore_ kirkossa kertoo
nykyiselle sukupolvelle niistä ajoista, jolloin Venetsian poikia
haettiin kaukaisten saarivaltakuntien kuninkaiksi ja sen tyttäriä
kuningattariksi.

Loiston ajat ovat ohitse. Ani harvoin keinuu kultakeulainen gondooli
nyt enää Canale granden laineilla. Purppuraa, samettia ja jalokivillä
koristettuja kruunuja emme nähneet palatsien parvekkeilla, mutta siellä
täällä kuului sisältä mandoliinin pehmeitä säveliä ja värähtelevää
laulua... ja silloin sävelten soinnun ja veden solinan keskellä muiston
tytär kutoi unelmien kirjavaa kangasta...

Matkustajan herättää unelmista muuan perin arkipäiväinen näky:
erään entisen palatsin nurkan takaa tulee repaleinen vaimo ja...
kaataa likavettä kanavaan. Viereisen talon portailla on nuori tyttö,
joka viruttaa vaatteita kanavan vedessä. Gondoolissa keinuvasta
muukalaisesta tuntuu, kuin hän olisi saanut tuon likaveden omaan
niskaansa Mutta kun hän on vähän pitemmän ajan oleskellut Italiassa,
silloin hän kyllä tottuu siihen, että runollisuus ja proosa, kauneus ja
likaisuus ovat tässä ihmeellisessä maassa mitä suloisimmassa sovussa.

Gondooli on luistanut korkean kaaren alatse. Se on _Ponte di Rialto_
eli Rialto silta. Kohta kuuluu gondolieerin iloinen ääni:

— Ecco, signorina, _Palazzo Cà d'oro_! (Tässä, neiti, on Kultapalatsi!)

Matkustaja säpsähtää ilosta ja pyytää gondolieeriä pysähdyttämään
aluksen hetkeksi, sillä nyt hänen edessään on Venetsian ihanin
yksityinen rakennus, jonka kuvaa hän on kotimaassaan ihastuneena
katsellut.

Kuluneet ovat kultakoristukset, joista talo on saanut nimensä,
tummentuneet ovat tuon pienen talon sirot pylväät, sillä Kultapalatsi
rakennettiin jo v. 1430 tienoilla, mutta rappiotilassaankin tämä
Venetsian palatsirakennuksen mestariteos on suloinen, aivan kuin vanha
kaunotar, joka on säilyttänyt sydämensä puhtauden ja sielun ikuisen
nuoruuden.

Tuskin missään Venetsian palatsissa on goottilainen tyyli niin
puhdas, pylväät niin sirot ja ruusustot niin keveän hienot kuin
Kultapalatsissa. Alakerroksessakin ovat pylväät solakat kuin
arabialaisessa linnassa.

Kultapalatsia kauan ihailtuamme soutelemme vielä vähän aikaa kanavalla
ja sitten käännymme takaisin Rialto siltaa kohden. Nyt vasta huomaamme,
kuinka mahtavan kaunis tämä Venetsian vanhin silta on. Rialto sillan
ainoa holvikaari on 27 metrin pituinen ja sen tukeeksi on kanavaan
upotettu 21 tuhatta paalua. Venetsialaiset muinoin pelkäsivät, että
perustus pettäisi ja sillan mahtava kaari romahtaisi alas. Silloin
kerrotaan erään arkkitehdin kuolinvuoteellaan antaneen sen neuvon, että
sillan kumpaiseenkin päähän rakennettaisiin rihkamapuoteja painoksi.
Tämän neuvon venetsialaiset huomasivat niin käytännölliseksi, että
rakensivat sillan reunat täyteen tuollaisia puoteja, joten Rialto
sillan molemmilla reunoilla nyt on korkea seinä lyijykattoisista
kauppakojuista.

Jätimme gondoolimatkan sikseen ja päätimme kiivetä Rialto sillalle.
Siellä oli aika markkinat. Nuo avonaiset pikku puodit olivat täpösen
täynnä kangasta, valmista vaatetta, helyjä, helmiä, lasitavaroita,
leikkikaluja ja kaikellaista, mitä vaatimaton ostaja vaan itselleen
saattaa toivoa. Eikä olleet tavarat hinnalla pilatut: hattuja sai 25
pennillä, esiliinoja 50:llä ja siistejä puseroita markalla. Jos kaksi
markkaa maksoi, niin sait oikein herraspuseron. Vilkkaat kauppiaat,
miehet ja naiset, vikkelästi hääräsivät puotiensa edustalla ja
koettivat kaikilla keinoin houkutella ostajia luokseen. Olivatpa
levittäneet tavaroita pitkin siltaakin, niin että ohikulkijan oli pakko
niihin katsoa, ettei olisi tullut jaloillaan sotkeneeksi rikki siroja
esineitä.

— Kuinka kummassa täältä hevosella pääsee? mutisee muukalainen
itsekseen raivaten itselleen tietä kangaspakkojen, peilien ja
lasiastioiden välitse.

Mutta venetsialainen nauraa hänelle kohteliaasti, sanoo huomaavansa,
että matkustaja on ensimmäistä päivää Venetsiassa, koska ei vielä
tiedä, että tässä kaupungissa ei käytetä hevosia!

Niin, totta tosiaan, eihän Venetsiassa hevosia ole — ei ainoatakaan
hevosta koko kaupungissa! Jos tahdot hevosta nähdä, niin sinun täytyy
mennä Lidoon.

Venetsia on maailman ainoa kaupunki, jossa ei kuule kärryjen tärinää
eikä raitiovaunujen kellojen kilkatusta, ja jossa ei jalkamiehen
tarvitse juosta polkupyörää pakoon. Ei muita kulkuneuvoja kuin
gondoolit, venheet, höyrylaivat ja — ihmisen omat jalat.

Niin — jalat! Sillä kyllä Venetsiassa jalkojakin tarvitaan. Siellä
on näet katuja. Kyllähän kanavat ovat tärkeimpiä teitä Venetsiassa,
niitä on näet kokonaista 172, niiden joukossa 2 valtakanavaa. Kanavat
jakavat kaupungin 71 "saareen", mutta saarien välillä on siltoja —
Venetsiassa on kokonaista 150 siltaa, ja kanavien varsilla ja kanavien
välillä on katuja, kujia ja käytäviä, kaikkiansa 2,100. Kun oikein
tarkoin katselee Venetsian karttaa, niin huomaa, että melkein kaikkiin
paikkoihin voipi päästä omilla jaloillaan katuja pitkin.

Me keksimme mielihyväksemme, että Rialto sillalta on mukava tie
Markuksen torille. Tutkimme karttaa ja lähdemme taipaleelle.
Heti ihastumme Venetsian katuihin. Eivät ne tosin ole Helsingin
Aleksanterinkadun levyisiä. Eivät toki! Valtakadut ovat siellä yhtä
leveät kuin meidän pienen Porvoon kapeimmat kujat. Mutta hätäkös siellä
on ihmisten liikkua, kun ei tarvitse pelätä, että häneltä ajetaan
niskat nurin. Ei tarvita liioin katukäytäviä, kun ei ole kärryn pyöräin
kuluttamia kuoppia; neliskulmaisilla sileillä kivillä laskettu katu on
kuin pöytä. Venetsian kadulla kulkiessansa luulee olevansa teaatterissa
tahi oikeammin sanoen katselevansa kaunista kuvataulua, ja johtuu
mieleen erään ruotsalaisen maalarin sanat: "Venetsian taulukokoelmissa
näkee kuvia, jotka näyttävät eläviltä ja kaupungin kaduilla elävää
todellisuutta, jota luulisi kuvaksi."

Kun näkee vilkasten ihmisten kulkevan tietänsä ilman mielenjännitystä
ja ilman kiirettä, herää muukalaisen mielessä omituinen rauhan ja
turvallisuuden tunne. On kuin olisi sähkön ja höyryn kiihottaman
ihmiskunnan keskeltä paennut entisaikojen yhteiskuntaan, päässyt
hiljaisuuden salaperäiseen, pyhitettyyn kaupunkiin.

Mutta eipä Venetsian kaduilla kuitenkaan kuoleman hiljaisuus vallitse.
Kaupungissa tehdään ahkerasti työtä: viilat vinkuu, ompelukoneet
raksuttaa katuvierillä, ja vähä väliä kuuluu jostain pajasta vasaran
kalke. Pysähdymme pajan edustalle, jonka seinät ovat aivan avoinna
kadulle. Katselemme, kuinka mustat sepät hiki otsassa valmistavat
rautakaluja ja kauniita kupariastioita. Heillä on niin kiire etteivät
ennätä edes meihin katsahtaakaan. Pajan seinustalla istuu parvi nuoria
tyttöjä pujottelemassa helmiä nauhoihin. Noita ahkeria työntekijöitä
katsellessamme ymmärsimme, että Venetsiassa on muitakin ihmisiä,
kuin nuo rantatorilla lojuvat laiskurit, joita aamupäivällä olimme
harmistuneina katselleet. Tuolla ahkerien ihmisten keskellä tuntui
kodikkaalta ja turvalliselta. Vakuutimme toisillemme, että Venetsia ei
lainkaan enää tuntunut pelottavalta.

Mutta samassa huomasimme, että olimmekin innoissamme kulkeneet harhaan.
Oli ollut katuja ja katujen päässä pieniä avonaisia toreja, keskellä
joku kaivo tahi kuvapatsas. Olimme sivuuttaneet _S. Giacomon_,
Venetsian vanhimman kirkon, joka kuuluu rakennetun puolitoista tuhatta
vuotta takaperin, sekä San Salvatoren, jossa on Tizianin kuuluisa
"Marian ilmestys". Vähä väliä olimme kulkeneet pientä siroa siltaa
jonkun kapean kanavan poikki, mutta vihdoin olimme eksyneet kapeaan
kosteaan solaan, joka oli puolipimeä ja pelottavan likainen.

Ja senkin varrella asui ihmisiä! Näkihän talojen särkyneissä tomuisissa
ikkunoissa työväen lasten kalpeita kasvoja.

Henkeä ahdisti. Ihmisten lasten täytyy kasvaa, kehittyä, tehdä työtä
ikuisessa kosteudessa, köyhyydessä ja hämärässä. Ja keskellä kaupunkia,
jossa marmoripalatseja on sadoittain ja jossa jalokivisormuksia on
viskelty mereen!

Me hengitimme helpommin, kun olimme löytäneet ulos likaisesta
solasta, mutta sen jälkeen emme enää suuttuneina puhuneet "Venetsian
laiskureista". Ehkäpä nuo laiskurit lienevätkin varjossa kasvaneita
lapsia, jotka aikaihmisinä tahtovat täysin siemauksin juoda
päivänpaistetta siellä, missä aurinko paistaa täydeltä terältä.

Onhan hyvä, että Venetsia on rakentanut Markuksen torille ja Canale
granden rannoille yltäkyllin leveitä marmoriportaita, joilla köyhtyneen
kuningattaren rääsyiset lapset saavat mukavasti nukkua ja nähdä unta
siitä kauneuden kuningaskunnasta, jonka perillisiksi he ovat syntyneet!

Näistä asioista puhellessamme huomasimme joutuneemme kadulle, jolla
oli tavattoman vilkas liike ja joka tuntui tutulta. Se oli Merceria,
Venetsian suurin kauppakatu, joka kulkee "maailmankello-tornin" alatse
ja avautuu siinä Markuksen torille. Näimme kyyhkysparven lehahtavan
lentoon, ja samassa oli Markuksen tori edessämme. Juoksujalassa
riensimme asuntoomme tornin neljänteen kerrokseen, jossa iloinen
illallisseura kertoi juuri palanneensa Lidosta ja söi hyvällä
ruokahalulla tomaattikastekkeella maustettua makaroonia.

Englantilaiset, saksalaiset ja amerikkalaiset kilvan kuvailivat meren
majesteettia, ja me suunvuoron saatuamme silloin tällöin pistimme
joukkoon ihastuksen sanan Venetsian katuelämän kuvaisasta kauneudesta.




VII. LIDO JA CHIOGGIA


Lido, Lido! Oi, miksette käyneet Lidossa? Niin huudahti vanha
saksalainen neiti, kuultuansa, että me olimme tyytyneet katselemaan
Lidoa Giardini pubblicin rannalta emmekä käyttäneet ensimmäistä
iltapäivää tehdäksemme sinne laivamatkaa.

Tuo muureilla vahvistettu hiekkasärkkä, joka Venetsiaa suojelee
aaltojen hävittäviltä voimilta, tuo kapea viheriäinen vyöhyt
Adrianmeren suuressa sylissä, — sehän on venetsialaisten virvoittavin
huvipaikka ja kaikkein muukalaisten lempipaikka. Suuret runoilijat ovat
Lidon hotelleissa lepäilleet luoden kuolemattomia nerontuotteita, ja
kauneuden ihailijat kaikista maista ovat tämän maailman ihmeellisimmän
hiekkasärkän näkötorneista ihmetelleet meren majesteettia. Venetsia
on täältä katsellen kuin "muinaisroomalainen viiniastia, viheriäinen
smaragdi kaulan kapeimmalla kohdalla". Tämä viheriä kohta on Giardini
pubblici.

Lidon ihailijoista on lordi Byron kuuluisin. Venetsiassa ollessaan
tämä rauhaton runoilijaylimys vietti pitkät ajat Lidossa. Usein, kun
yö oli pimeä ja myrskyn sävel valitti palatsien pylväistöissä, solui
yksinäinen gondooli Pal. Mocenigon edustalta Canale grandea pitkin
Lidoon päin, ja Byron, joka oli intohimoinen uimari, heittäytyi Lidon
rannalta mereen.

Tällaisella retkellä oli uhkarohkea uimari kerran menettämäisillään
henkensä, mutta köyhän naisen intohimoinen rakkaus hänet pelasti.

Kevytmielinen ylimys, joka ei koskaan voinut vastustaa kauniiden
silmien lumousvoimaa, oli ottanut luoksensa Mocenigo-palatsiin
Margaritha Cogni nimisen venetsialaisen työmiehenvaimon, jonka terve
voima ja kukoistava kauneus häntä viehätti. Lordi alussa tuhlasi
hänelle aarteitaan sekä hellyyttään, mutta tapansa mukaan kyllästyi
häneen pian hakien huvitusta hienostuneemmassa seurassa. Mutta
Margaritha seurasi herransa askeleita koiran uskollisuudella, istuen
yökaudet palatsin portailla Byronia odotellen. Eräänä yönä kuunteli
Margaritha tuskissaan myrskyn riehuntaa, ja kun ei odotettua kuulunut
kotiin, arvasi rakastava nainen hänen tapansa mukaan menneen Lidoon
uimaan. Hän pyysi gondolieereja soutamaan ulapalle, mutta nämä eivät
uskaltaneet antautua myrskyn valtaan. Margaritha itki, uhkasi ja
rukoili, kunnes sai kaksi miestä lähtemään vaaralliselle retkelle. Itse
Margaritha ensimmäisenä hyppäsi veneeseen, ja oman henkensä alttiiksi
pannen pakotti miehiä ohjaamaan aluksen sinne, missä aavisti Byronin
olevan. Lordi oli uinut liian kauas rannasta ja oli vajoamaisillaan
syvyyteen juuri sinä hetkenä, kuin gondooli lähestyi ja Margaritha sai
uupuneen uimarin alukseen.

Siinä palanen petetyn naissydämen uskollisuuden historiaa, josta
hemmoteltu kevytmielinen runoilija oli ennenkin saanut monta
liikuttavaa todistusta!

Tämä tarina kerrotaan jokaiselle Lidoon matkustavalle muukalaiselle, ja
samalla hänelle näytetään ryhmä suuria sypressejä, jotka brittiläinen
runoilija on omin käsin istuttanut.

Laivamatka Lidoon on ihana. Siellä saa oikean kuvan laguuneista, näkee
joukon Venetsiaa ympäröiviä saaria kirkkoineen ja luostareineen sekä
lujat linnoitukset, jotka suojelevat Venetsiaa meren puolelta.

Lidossa saa ajaa raitiovaunussa, istua ulkoravintolojen mukavissa
nojatuoleissa tahi rannalla kävellen hengittää Adrianmeren kevyttä
suolaista ilmaa. Lapset poimivat meren huuhtelemasta rannasta
simpukankuoria, meritähtiä ja monen moisia Ahtolan antimia.

Kalastajavenheet valkoisine purjeineen leijailevat merellä aivan kuin
kalalokkien kiiltävät parvet. Mutta valkoisten purjeiden joukossa näkee
tuon tuostakin punaisen ja ruskean keltaisia. Ne ovat chioggialaisten
kalastajain purjeita, jotka aina helposti tunnetaan toisten joukosta.

Chioggia on Lidon läheisyydessä. Sen nimi on tuttu jokaiselle, joka
on lukenut Venetsian taisteluista genualaisten kanssa. V. 1378—1381
käytiin tarujen ylistämä Chioggiasota. Genuan pyhä Yrjö ja Venetsian
pyhä Markus olivat kauan kamppailleet kaupan herruudesta Välimerellä.
Viimeinen sota oli verisin. Sen alkaessa Venetsian laivasto voitettiin
niin perin pohjin, että vaan kuusi laivaa pelastui, ja laguunit olivat
suojatta. Silloin kokoontuivat Venetsian patriisit huolestuneina
Dogien palatsin suuren neuvoskunnan kokoussaliin keskustelemaan
kaupungin puolustuksesta. Valkopartainen dogi Andrea Contarini
johti neuvotteluja. Päätettiin tukkia laguuniväylät, upottaa kiviä
laivareitteihin ja poistaa merimerkit. Mutta ennen kuin kaikki oli
tehty, oli Genuan laivasto jo ylläköllä valloittanut Chioggian linnan
ja purjehtinut sisään laguuneihin. Jos nyt genualaiset olisivat
heti hyökänneet Venetsian kimppuun, niin se olisi ollut hukassa.
Mutta he alkoivat valloitella laguunien muita linnoituksia, ja siten
venetsialaiset saivat ajatusaikaa.

Venetsian neuvoskunta tarjosi genualaisille edullista rauhaa;
genualaiset himoitsivat Venetsian perikatoa ja hylkäsivät ehdotuksen.
Mutta onnettomuudessa Venetsia näytti voimansa. Käsityöläiset ja
ylimykset tarjoutuivat kilvan valtiolle sotamiehiksi, merimiehiksi
tai työmiehiksi laivaveistämöihin, ja valtion rahasto täyttyi
vapaaehtoisista lahjoista. Aseita jaettiin kansalaisille, gondoolit
ja muut veneet Venetsian kanavilla koottiin ja varustettiin
sotakuntoisiksi. Laivaveistämössä tehtiin työtä yötä ja päivää.
Ylimysten kustannuksella varustettiin vähässä ajassa 34 laivaa.
Miehistöä harjoitettiin joka päivä Venetsian kanavilla. Dogi itse,
vaikka kävi kahdeksaakymmentä, astui laivaan, luvaten ettei ennen
palaisi palatsiinsa, kuin genualaiset olisivat karkoitetut, ja useimmat
neuvosherrat seurasivat hänen esimerkkiään.

Kirkkaana kuutamoyönä (jouluk. 13 p. 1379) Venetsian sotalaivasto
äkkiä purjehti ulos laguuneista. Genualaiset, joiden laivat olivat
talvimajoissa Chioggian sisäpuolella, hämmästyivät. He koettivat kaikin
voimin tukkia Chioggian kahta kulkuväylää kivillä ja proomuilla,
mutta heidän ponnistuksensa olivat turhat. Saarrettuina Chioggian
hiekkasärkkien taakse genualaiset pian menettivät vahvat asemansa
laguuneissa. Seitsemän kuukautta he kestivät vimmattua piiritystä, ja
heidän täytyi seuraavana keväänä, menetettyänsä 5,000 miestä ja 32
laivaa, antautua voittajan armoille.

Pyhä Markus oli voittanut pyhän Yrjön. Rauhanteossa Genua luovutti
kaikki ne alueet, jotka se oli sodan alussa valloittanut Venetsialta.
Genua vajosi mitättömyyteen ja Venetsiasta tuli maailmankaupan keskus.

Tämän tarinan sukupolvi toisensa jälkeen kertoo lapsilleen, ja
muinaisaikojen sotaisten tekojen synnyttämä itsetunto elää vieläkin
siinä pienessä kalastajakaupungissa, joka on syntynyt muinaisen
Chioggian linnoituksen paikalle. Chioggian asukasten luonteessa on
säilynyt sotainen piirre, jota todistavat kalastajain ja merimiesten
rohkeat seikkailut sekä heidän tuimat ja terävät kasvonpiirteensä, jopa
nuo räikeän heleät väritkin, joilla he purjeitansa koristelevat.

Lidon hotelleissa, maantiellä ja kävelyteillä näkee kansaa kaikista
maista, sillä siellä on m.m. kuuluisa kylpypaikka. Adrianmeren vettä
pidetään niin terveellisenä, että jo Rooman keisari Nero antoi
kuljettaa sitä suurissa astioissa omiin kylpyaltaihinsa.

Paluumatka Lidosta tehdään tavallisesti auringonlaskun aikana, jolloin
päivän kehrä painuu meren syliin ja laguuneilla leikkii hurmaava värien
loisto. Venetsia on silloin autereisen hämyharson verhossa ja meri, maa
ja taivas sulautuvat yhteen äärettömässä kaukaisuudessa.




VIII. KUUTAMO-ILTA JA KONSERTTI CANALE GRANDELLA


Eräänä iltana huomasimme, että San Marcon kupoolit välkkyivät
kirkkaassa kuunvalossa. Me viskasimme nopeasti vaatteet yllemme ja
läksimme kaupunkia katsomaan.

Kellotornin porraskäytävä avautuu ennen mainittuun Merceriaan,
jota tavallisesti olimme hämärässä kulkeneet. Tämän kapean kadun
pää on näet päivälläkin puolipimeä, varsinkin se osa, joka kulkee
kellotornin alatse. Mutta nyt iltasella sieltä hohti häikäisevä valo:
katulyhdyt olivat tavattoman kirkkaat, jokaisen puodin ikkunassa paloi
kymmenittäin monenmuotoisia lamppuja, ja katu oli täpösen täynnä väkeä.
Pitkällisen sateen jälkeen oli ensimmäinen kirkas kuutamo-ilta, ja koko
hieno maailma oli ostoksia tekemässä.

Tunkeuduimme kansanjoukon läpi katsomaan läheisen korallikaupan
ikkunaa. Se oli täynnä punaisia korallihelmiä. Siinä oli suuria,
pieniä, pyöreitä, pitkulaisia, oksamaisia, kulmikkaaksi hiottuja
helmiä. Toiset helminauhat olivat metrin pituisia, toiset lyhkäisiä,
kaiken muotoisia. Helminauhojen väliin oli sijoitettu korallista
korvarenkaita, rannerenkaita, sormuksia ja kaikellaisia koristuksia.

Toiset ikkunat olivat täynnä lasihelmiä kaikenvärisiä ja monenmoisia.
Suuri väentungos oli mosaikkikaupoissa. Siellä näki rintaneuloja,
nappeja, vyön solkia, taulujen kehyksiä, joihin oli pienistä
erivärisistä kivistä muodostettu San Marcon, Dogien palatsin, kukkasten
ja kyyhkysten kuvia.

Suurta huomiota herättivät myöskin pitsit ja silkkikankaat, mutta
varsinkin peilit. Onhan Venetsia ikimuistoisista ajoista asti ollut
peilien kuuluisa kotimaa. Siitäpä syystä matkustaja mielellään ostaa
Venetsian muistoksi peilin. Eniten haluttuja ovat sellaiset peilit,
joiden alareunaan on öljyvärillä maalattu Dogien palatsi tahi joku muu
Venetsian loistorakennus.

Matkustaja, jolla on laiha kukkaro ja joka kuitenkin tahtoisi jotain
Venetsian muistoksi, joutuu aivan ymmälleen sellaisten kauppojen
edustalla, joissa myödään pikkuesineitä. Ostaisiko kirjeenpainimen,
jossa on kädensijana Markuksen siivekäs jalopeura? Vai paperiveitsen,
joka on gondoolin keulan muotoinen! Ei! Tuolla on kokonainen gondooli
mustaa pronssia, ja kokassa gondolieeri airo kädessä. Katsos, kuinka
hänen vartalonsa on soma, kun hän kauniisti kumartuu kääntääkseen
alustaan, ja kuinka gondoolin keula on sirotekoinen! Sepä olisi kaunis
kirjoituspöydän koristus, mutta liian kallis, maksaa monta liraa... on
oikea taideteos.

Mutta tässä on pieni hopeinen gondooli filigranityötä. Se on siro ja
sievä, rintaneulan muodossa. Sen toki jaksaa köyhäkin omistaa.

— Katso, katso, kuinka kauniita helmiä! huutaa nuori neitonen
toverilleen.

Totta tosiaan! Siinä on kauniita helmiä, mutta ne ovatkin jalohelmiä,
hohtavia ja suuria. Ne ovat vain rikkaita varten.

Kultaseppien ja jalokivenkauppiasten puodit ovat täynnä hienoja
venetsialaisia ylimysrouvia ja neitosia, joiden tukka aaltoilee ja
silmät timantteina tuikkivat. Ja joukossa on moni englantilainen lady
ja amerikkalainen miss, jotka ymmärtävät tällaisten tavarain arvoa.

Vaatimattomampaa väkeä varten ovat lasikaupat. Venetsia on näet ylen
kuulu lasitehtaistaan. Joka kadun kulmassa odottelee joutilaita
miehiä, jotka tarjoutuvat opastamaan matkustajaa johonkin suureen
lasitehtaaseen. Mutta se joka tuohon koukkuun tarttuu, saapi maksaa
lasitavaroistaan tavallista kalliimman hinnan, sillä osa maksusta
menee palkkioksi opastajalle. Siitä syystä ymmärtäväiset ihmiset
ostavat tavaransa kauppapuodeista, joissa on rikas valikoima pulloja,
kukkalaseja, pöytäastioita ja kaikellaista korutavaraa.

Me lähdemme Merceriasta Markuksen torille ja seuraamme virran mukana
pitkin Prokuratsioiden arkaadeja. Nämä arkaadit eli kaarikäytävät
johtavat ylt'ympäri koko Markuksen torin, niin että sateella ja
päivänpaisteellakin saattaa kulkea suojassa ja katsella komeita
puoteja. Niitä on täällä lukematon määrä — toinen kauppa toisensa
vieressä... koko Markuksen torin ympäristö on täynnä komeita kauppoja.

Eniten meitä miellyttävät taidekaupat ja valokuvain myymälät,
joissa on nähtävinä marmori- ja kipsikopioita Venetsian kuuluisien
kuvanveistäjien teoksista sekä öljyvärikopioita Tizianin, Paolo
Veronesen, Tintoretton, Giovanni Bellinin y.m. suurten mestarien
tauluista.

Siellä täällä on komeita kondiittoreja ja kahviloita, joiden edustalla
yleisö istuu pienten pöytien ääressä musiikkia kuuntelemassa. Mekin
aijomme istahtaa tuolille, tilata itsellemme kupin kahvia ja odottaa
konsertin alkamista, mutta silloin saammekin tietää, ettei tänä iltana
olekaan musiikkia Markuksen torilla — nyt on konsertti Canale grandella.

Konsertti kanavalla! Sitähän juuri olimme odottaneetkin, sillä
Venetsian kuutamo-ilta ja konsertti Canale grandella, nehän
ehdottomasti kuuluvat yhteen matkustajan mielikuvituksessa.

Me läksimme kiireesti rantaan ja teimme sopimuksen gondolieerin kanssa.
Nyt istuimme oikeaan gondooliin, siroon ja somaan. Ihanalla ilmalla
ei tarvittu kuomua, joka Venetsiaan tullessamme oli meiltä riistänyt
koko näköalan. Me istuimme mukavasti samettipenkillä, jonka takana oli
pehmyt selkänoja. Kuu paistoi kirkkaasti ja Santa Maria della Salutan
valkoisen kupoolin taustana oli tumma, tähtinen taivas; Dogien palatsi
salaperäisen satulinnan lailla kuvastui välkkyvään veteen.

Etäämpänä kuului säveleitä. Siellä oli sadoittain gondooleja,
kaikki ryhmittyneinä suuremman aluksen ympärille, jossa paloi
kirjavia lyhtyjä. Kanavan rannalla, palatsien parvekkeilla, ylhäällä
ilmassa, kaikkialla kirjavia lyhtyjä — punaisia, sinisiä, vihreitä,
keltaisia suloisimmassa värien sopusoinnussa! Ja rannalta, silloilta,
gondooleista laskettiin raketteja, jotka paukkuivat, räiskyivät,
säihkyivät ja satoivat tähtinä alas kanavan välkkyvään veteen. Joskus
palatsien pitkät rivit loistivat punaisina, joskus vaalean vihreinä ja
sitten taas kuun hopeisessa hohteessa.

Mikä taika oli tänä iltana palatsien muodon muuttanut? Sateessa ja
hämärässä ne olivat näyttäneet likaisilta ja synkiltä, kirkkaan päivän
valossa näimme halkeamia ja harmaata sammalta marmorissa, mutta nyt
näkyi vaan kauneutta ja lumoavaa loistetta.

Palatsien parvekkeilla istui iloisia ihmisiä. Ohikulkija luuli siellä
täällä korkealla parvekkeella huomaavansa jonkun nuoren ihmisen, joka
mielitiettynsä kanssa kuunteli soittoa ja kuiskaili onnestaan. Kaikki,
sekä ne, jotka parvekkeilla istuivat että ne, jotka gondooleissa
keinuivat, näkyivät olevan parhaissa pukimissaan. Gondoolien
sametti-istuimilla näimme monta venetsialaista kaunotarta säihkyvässä
silkissä ja säteilevissä timanteissa. Ei ole vanhan Venetsian loisto
vielä kokonansa mennyt!

Jo alkoivat säveleet uudelleen soida, ensin hiljaa, sitten yhä
kovemmin, selvemmin. Jo oli gondoolimme aivan lähellä tuota kirjavilla
lyhdyillä koristettua alusta. Siellä olivat konsertin antajat. Näimme
noin viisimiehisen soittokunnan mandoliinit, huilut ja viulut kädessä
ja soololaulajan, nuoren naisen. Konsertin johtaja seisoi korkealla
gondoolin keulassa. Hän oli tulena ja liekkinä, kädet, jalat, pää,
kasvot, koko ruumis löi tahtia. Silmät säteilivät, kasvot olivat
vuoroin jännityksessä, vuoroin riemun ja innostuksen loisteessa... ja
soololaulajatar, hän oli kuin hurmaantunut näyttelijätär. Joskus hän
autuaana ailakoi, heti sen jälkeen raivottarena riehui, nosti kätensä
korkealle, löi rintaansa, ja säveleet sähkövirtana värähtelivät...

Meistä muukalaisista tuntui, kuin ihminen vain kerran elämässänsä voisi
sillä lailla laulaa... yhtenä ainoana suurena hetkenä, jolloin laulaa
yhden ainoan kerran ja sitten ei koskaan enää...

Laulu taukosi. Eräs konsertin antajista alkoi lakki kädessä kulkea
ihmisjoukossa. Hän harppasi aluksesta toiseen, hyppäsi ketterästi kuin
orava meidänkin gondooliimme. — Hän keräsi rahaa. Minä melkein häpesin,
kun italialaisten tapaan pudotin kuparikolikon hattuun miehelle, joka
nöyränä seisoi kumarruksissaan edessämme.

Sellaisesta musiikista... sellaisille taiteilijoille... kuparikolikko
hattuun aivan kuin kerjäläiselle! Ei ole edes tapana antaa kahta
kertaa rahaa samana iltana. Jos rahan kerääjä erehdyksessä tulee kaksi
kertaa samoilta henkilöiltä pyytämään, niin heidän gondolieerinsä heti
tekee hänelle ankaran huomautuksen, ilmoittaen, että he jo ovat osansa
antaneet.

Silloin opimme me "köyhän Pohjolan" asujamet ensi kerran huomaamaan,
kuinka kallista raha on rikkaassa Italiassa, ja kuinka ankarasti
taiteilijoidenkin täytyy tehdä työtä ansaitakseen muutaman
kuparikolikon.

Hiljaisuuden vallitessa kuulin säveleitä kauempaa. Sieltäkin nousi
raketteja, sielläkin oli kirjavia lyhtyjä. Nyt huomasimme, että
laulajat ja soittajat ovat asettuneet eri ryhmiin vähän matkan päähän
toisistaan, joten koko Canale grande on kilometrin pituudelta yhtenä
ainoana suurena konserttisalina.

Hetkisen kuluttua laulu alkoi uudestaan. Väristys kävi läpi sielun.
Ne olivat noita iloisia, onnellisia Italian säveleitä, jotka
omituisella keveällä sulollaan lumoavat mielen. Niitä kuunnellessa
kotoinen raskasmielisyys katoaa, suomalainenkin unohtaa hetkeksi sen
"Sydämeni laulun", jossa puhutaan "Tuonen suuresta tuvasta ja hienosta
hiekkakehdosta"... Etelän säveleet nostavat, hurmaavat, kantavat kehdon
kauas keskelle laakerilehtoja, joissa hehkuva aurinko paistaa ja lapsi
huolettomana tavoittelee varjoisan oranssipuun kypsiä hedelmiä... Nyt
kajahti "Santa Lucia"!

    "Sul mare luccica
    l'astro d'argento,
    placida è l'onda,
    prospeio è il vento.
    Venite all'agile
    barchetta mia.
    Santa Lucia!"

(Suomeksi: Merellä loistaa hopeatähti, tyyni on aalto, suotuisa on
tuuli. Tulkaa kevyeeseen veneeseeni. Pyhä Lucia!)

Sovittu tunti oli loppuun kulunut. Teimme lähtömerkin. Gondolieeri
pani aluksen liikkeelle. Äänettömästi, nopeasti hajosivat ympäriltämme
tiheään sulloutuneet gondoolit, aivan kuin toisiinsa kietoutuneet
käärmeet, jotka hiljaa soluvat kukin omalle suunnalleen. Poistuessamme
seurasi meitä vielä kauan "Santa Lucian" keveät säveleet...

Kotiin palattuamme ei meillä ollut halua tuntikausiin mennä levolle.
Avasimme ikkunan, menimme pienelle parvekkeelle ja istuimme siellä
kauan hiljaa, äänettömässä hurmauksessa. Kaunis oli Markuksen tori
valon tulviessa torilta ja kuun silloin tällöin pilkistäessä pilvien
välistä, mutta se kauneus ei ollut mitään tääniltaisen kauneuden
rinnalla. Nyt oli koko ilma täynnä kuun hohtavaa hopeaa, nyt meri
kultana kimmelsi, nyt San Marcon kupoolit ikäänkuin kirkastettuina
loistivat ja Dogien palatsi sen takana haaveellisen salaperäisenä
kertoi kummia tarinoita Venetsian muinaisesta loistosta ja
"lyijykamarien" kauhuista...

       *       *       *       *       *

Kun vihdoin raketit lakkasivat räiskymästä ja lyhdyt vähitellen
sammuivat Markuksen torilla, suljimme mekin ikkunamme ja otimme
lamppuun valkean. Silloin huomasimme, että päivällä oli tullut kirje
kotoa.

Kirje tiesi, että Suomessa oli vielä 20 asteen pakkanen ja paljon lunta
ja vinhat vihurit... että ihmisten kasvot olivat vainovuosien suruista
synkeät... ja että vanhat ihmiset olivat ennustaneet pitkällistä ja
kylmää kevättä...

Mitkä vastakohdat! Kotona Suomessa tuima talvi vielä keskellä
huhtikuuta... Venetsiassa kukkainen kevät ja lempeät tuulet...

Tuolla kotona synkkä suru ja raskasmielinen epäluulo kansalaisten
kesken... täällä etelässä keveä laulu ja huoleton mieli.

Tuntui melkein siltä, kuin me pohjolan lapset olisimme tehneet syntiä
antautuessamme huolettoman ilon valtaan etelässä, silloin kuin kotona
isät, äidit, veljet ja sisaret kärsivät kylmää...

Ja sydämen valtasi kiihkeä kodin kaipaus. Jos vielä pääsisi kotiin,
niin kaksinkertaisella uskollisuudella ja rakkaudella palkitsisi
Suomi-äidille sen, että on päässyt vähäksi aikaa Italiaan, kerran
saanut gondoolissa keinua ja kuunnella laulua kanavalla.

Silloin selvisi sydämelle se, ettei tahtoisi vaihtaa kylmää ja köyhää
kotimaatansa loistavaan Venetsiaan. Venetsiassa eletään vanhoilla
säästöillä, huolettomasti kulutetaan rikkaiden esi-isien suurta
perintöä, jota ajan hammas armottomasti jäytää. Mutta kotona Suomessa
on kaikki nuorta... kaski on vasta kaadettu, touko vasta vihottaa.
Hallaa on Suomen soissa ja hallaa ihmisten sydämissä... mutta siellä
nuori ihminen tuntee itsensä tarpeelliseksi, ja elämän onni, mitä se
muuta on, kuin tieto siitä, että on tarpeellinen...

Ja sen, joka ei sammuta sydämestänsä rakkautta, ei tarvitse pelätä,
että talven valta on ikuinen. Pitkänkin talven ja kylmänkin kevään
jälkeen kerran tulee kesä, ja vielä pitää paikkansa "Maamme"-laulajan
profeetallinen ennustus:

    "Viel' lempemme saa hehkullaan
    Sun toivos, riemus nousemaan,
    Ja kerran laulus, synnyinmaa
    korkeemman kaiun saa!"




IX. VÄHÄN VENETSIAN TAITEEN HISTORIAA


Sen joka ei ole omin silmin nähnyt suurten taiteilijain alkuperäisiä
teoksia, on mahdoton saada oikeata käsitystä niiden vaikutuksesta,
sillä mitkään jäljennökset eivät pysty antamaan niistä oikeata kuvaa.
Luonnollista on, että kirjailijan on mahdoton sanoin kuvata tällaisen
taiteen voimaa ja väriloistoa. Nuoren lukijakunnan huviksi saakoot
tässä sijansa vain muutamat historialliset tiedot Venetsian vanhemman
taiteen tunnetuimmista mestareista.

Myöhään on Venetsiassa syntynyt omintakeinen taide. Jo 13. vuosisadalla
oli Italian mannermaalla suuria taiteilijoita, jotka pyrkivät
vapautumaan keskiaikaisen taiteen kahleista, ja 1400-luvulla saa
alkunsa ihana ja vapaa renessansityyli. Mutta Venetsian San Marcoa
kaunistivat kauan vielä Konstantinopolin mestarit bysantilaisen
jäykillä mosaikeilla. Keskiaikais-bysantilainen tyyli hallitsi
Venetsian taidetta monta vuosisataa, ja se esiintyy siellä 15.
vuosisataan saakka.

Sen jälkeen alkoivat italialaiset mestarit mannermaalta
vaeltaa Venetsiaan, ja nämä tekivät renessansityylin tutuksi
saarivaltakunnassa. Veronasta esim. kutsuttiin _Vittore Pisano_
ja Umbriasta _Gentile da Fabriano_, molemmat 1400-luvun suurimpia
mestareita. Kuuluisimmat kuvanveistäjät Venetsiassa, Andrea
Verrocchio (1435—88) ja Jacopo Tatti eli Sansovino (1486—1570) olivat
molemmat Firentsestä. Mutta vielä merkillisemmältä kuuluu se, että
renessansiajan mainioimmat maalarinerot Venetsiassa, Giorgione, Tizian,
Paolo Veronese ja Palma Vecchio, ovat mannermaalla syntyneitä. Ja
kuitenkin on yksimielinen arvostelu venetsialaisista, että taidelahja
on heillä ikäänkuin synnynnäisenä ominaisuutena. Mutta syynä siihen,
että vieraat taiteilijat niin kauan pitivät valtaa Venetsiassa,
lienee se, että saarivaltakunnan kauppiasruhtinailla oli runsaasti
rahaa, jonka avulla voivat koota joukoittain vieraita taiteilijoita
suorittamaan suuria tilauksia San Marcossa ja Dogien palatsissa. Monet
noista mannermaalta muuttaneista miehistä jäivät Venetsiaan asumaan,
loivat teoksia, joita katsellessaan ihmiskunta vieläkin vaipuu syvän
hartauden valtaan, ja lepäävät nyt Venetsian kirkoissa.

_Andrea Verrocchlo_, suuren Lionardo da Vincin opettaja, oli
syntynyt Firentsessä 1435. Hän oli etevä kultaseppä, musiikin
harrastaja, vieläpä maalarikin, mutta ennen muuta kuvanveistäjä.
Hän loi veistokuvia kullasta, hopeasta, pronssista, marmorista,
terracottasta, vieläpä puustakin. Verrocchion teoksissa ilmenee
voimakas miehuus. Hänen veistokuvistaan on kuuluisin _Bartolonimeo
Colleonin_ mahtava ratsastajakuva, joka on San Giovanni e Paolo
kirkon edustalla. Colleoni oli noita condottierien nimellä tunnettuja
palkkasoturijoukkojen päällikköjä, jotka keskiajan loppupuolella
olivat Italian pikkuvaltioitten turvana sekä kauhuna. Colleonille oli
tasavalta antanut niin suuren vallan että hän itse kuolinvuoteellaan
varotti hallitusta vastedes korottamasta ketään yksityistä henkilöä
niin mahtavaan asemaan. Kuollessaan Colleoni testamenttasi valtiolle
100 tuhatta kultatukaattia sillä ehdolla, että hänen muistomerkkinsä
pystytettäisiin Markuksen torille!

Pelätyn kenraalin kuvaa luomaan kutsuttiin Verrocchio varta vasten
Firentsestä. Patsaan paikaksi ei toki määrätty Markuksen toria, vaan
eräs pienempi tori yllämainitun San Giovanni e Paolo kirkon kauniin
fasaadin edessä. Kuuluisa taiteilija kuoli Colleonin kuvaa valaessaan
1488, mutta eräs hänen oppilaansa valmisti teoksen mestarin luonnoksen
mukaan.

Colleonin patsaasta on vuosisatain kuluessa paljon kirjoitettu,
ja vielä tänäkin päivänä sitä taiteentuntijat suuresti ihailevat.
Väkivaltaisessa voimassaan on se ikäänkuin nyrkkivallan ajan
vertauskuva. "Colleoni istuu mahtavana satulassaan, ratsastaen
rajusti kuin sadun kuningas. Ihmisistä hän ei piittaa; hän ratsastaa
seikkailuihin yli kattojen ja kanavien, ja jalusta, jolla hän seisoo,
on kaita ja korkea, kirkon katon tasalla. Siinä ei ole hevoselle tilaa.
Yksi askel vaan, niin hevonen ja ratsastaja olisivat syvyydessä — jos
edessämme olisi hevonen todellisuuden maailmasta. Mutta satukuninkaat
ratsastavat ilmassa yhtä varmasti kuin maan pinnalla". Näin kuvaa eräs
taiteen tuntija Colleonin patsaan rohkeaa kauneutta.

Venetsian rakennustaiteeseen loi ihanan leiman _Jacopo Tatti_, joka
opettajansa mukaan otti _Sansovinon_ nimen. Hän syntyi Firentsessä
v. 1486 ja kuoli Venetsiassa 84 vuoden ikäisenä. Jacopo Sansovino
eli nuoruutensa päivinä useita vuosia Roomassa, juuri siihen aikaan,
jolloin Bramante rakensi Pietarinkirkkoa ja Rafael sekä Michelangelo
freskomaalauksilla kaunistivat Vatikaania. Täynnä luomisintoa ja
innostusta täysrenessansin aatteisiin saapui Sansovino Venetsiaan v.
1527. Siellä hänen voimansa kehittyi täyteen kukoistukseensa. Roomasta
saamiensa esikuvien pohjalla hän kehitti omintakeisen tyylin, jonka
tunnusmerkkinä on erinomaisen kevyt kauneus ja loisto rakennuksen
koristelussa. Hänen ihanin rakennuksensa on _Markuksen Kirjastotalo_
Piazzettan varrella. Sen merenpuoleinen fasaadi on vähäläntä, mutta
"ollen pontevasti jäsenneltynä alhaalta doorialaisilla, ylhäältä
joonialaisilla seinäpylväillä, joiden välissä molemmissa kerroksissa
aukenee vapaita kaarisuojamia alhaalla pilarien, ylhäällä sirojen
pylväitten päältä, synnyttää se mahtavan vaikutuksen, jonka
runsaat veistokuvakoristukset kaarien kairoissa, päätinkivissä ja
friiseissä korottavat ylimmilleen, ja jolle katon rintanojaparvekkeet
päälle aseteltuine pystykuvineen ja obeliskeineen luopi eloisan
päällispäätteen". [W. Lübke, Taiteen historia, suom. K. Forsman.]
Monet ajat tämä verraton loistoteos pysyi Venetsian rakennustaiteen
mallikelpoisena esikuvana.

Sansovinon muista rakennuksista ovat kuuluisimpia "Zecca" eli rahapaja
Canale granden varrella sekä "Loggettaksi" nimitetty korurakennus, joka
hautaantui soraan kuuluisan Campanilin sortuessa.

Sansovino oli myöskin mestari kuvanveistäjänä. Hänen aikanansa
Michelangelo vaikutti niin voimakkaasti kuvanveistäjiin, että useimmat
kokonansa kadottivat omintakeisuutensa, muuttuen valtavan mestarin
jäljittelijöiksi, mutta Sansovino, vaikka ihailikin Michelangeloa,
pysyi kuitenkin itsenäisenä. Hänen veistoteoksensa huokuvat
valoisaa suloisuutta. Sansovinon Loggettaan sijoitetuista kuvista
vahingoittuivat monet pahasti hautaantuessaan soraan kesällä 1902,
mutta San Marcossa näemme ennen mainitsemamme kauniit pronssista tehdyt
kuoriovet henkevine korkokuvineen sekä muita pronssisia korkokuvia ja
kuvapatsaita.

Sulouden ohella on Sansovinon teoksissa myöskin miehekästä voimaa.
Sitä todistavat Jättiläisportaiden mahtavat "jättiläiset" _Mars
ja Neptunus_, joissa useat taiteen tuntijat luulevat huomaavansa
Michelangelon "Davidin" vaikutusta. Muita Sansovinon teoksia tavataan
Venetsian kirkoissa sekä Italian mannermaan kaupungeissa.

Vähitellen kehittyy Venetsiassa syntyneitten omastakin keskuudesta
kuuluisia taiteilijoita. Rikkaassa saarivaltakunnassa olivat taide ja
teollisuus läheisessä yhteydessä keskenään, ja taidetta harjoitettiin
perheittäin niin että pojat ikäänkuin jatkoivat isän ammattia. Niin on
Venetsiassa kahden tahi useamman tekijän yhteistyön tuloksena syntynyt
monta taiteen luomaa, joiden tekijää ei varmasti tunneta. Venetsian
etevimpiin taiteilijasukuihin kuuluivat ennen mainitut Massegne
veljekset, jotka v. 1393 yhdessä muodostivat kauniit kuvapatsaat
San Marcon kuoriaidakkeelle. Tunnettuja ovat myöskin _Buon, Rizzi,
Lombardi ja Leopardi_ nimiset taiteilijasuvut. Mutta muita kuuluisampi
on _Bellinin_ perhe, josta lähti kolme suurta maalaria: isä Jacopo ja
pojat Gentile ja Giovanni Bellini.

_Jacopo Bellini_ on ensimmäinen venetsialainen maalari, joka alkaa
vapautua vieraasta vaikutuksesta ja löytää venetsialaisille oman
alan, käyttäen väriä varsinaisena elonilmauksena. Maailmassa lienee
harvoja kaupunkeja, joissa värivaikutukset ovat niin voimakkaat kuin
Venetsiassa. Se johtuu Venetsian ihmeellisestä asemasta väririkkaan
Adrianmeren sylissä. Laguunikaupungin ilmakangastukset kiinnittivät
asukasten mielen jo varhaisina aikoina värien viehätykseen ja
kehittivät koko kansassa voimakkaan väriaistin. Taiteilijain silmää
hiveli puvut ylhäisen ylimystön ylellisissä juhlissa, ja tämän komeuden
kuvaamisessa oli maalareille tyhjentämätön väririkasten aiheitten
lähde. Tällä perustuksella Venetsian maalaustaide edistymistään
edistyy. Merta vallitsevan Venetsian komeus heijastaa vuosisatoja
maalaustaiteen mestariteoksista, mutta samalla nämä teokset esittävät
tämän loiston ihannoituna. Venetsialaisen taiteen luomat henkilöt
ovat sopusointuisen kauneuden kuvia. Heissä ei huomaa mitään kiihkeän
kuohuvaa sisällistä elämää, vaan he, erään taidehistorioitsijan
sanoja käyttääksemme, "ikäänkuin nauttivat sorron siteistä vapautetun
kauneuden onnesta, aivan kuin Olympon jumalat rauhassa riemuiten
onnellisesta olostaan".

Oikea värien mestari oli Jacopo Bellinin nuorempi poika _Giovanni
Bellini_. Hän syntyi Venetsiassa 1430, oli isänsä sekä lankonsa Andrea
Mantegnan oppilaana, työskenteli koko ikänsä syntymäkaupungissaan,
eläen 90 vuoden ikäiseksi. Hänen oppilaitaan olivat Venetsian suurimmat
maalarit Palma Vecchio, Giorgione, Sebastiano de Piombo, vieläpä itse
Tiziankin. — Koko pitkän elämänsä ijän Giovanni Bellini uutterasti
tutki värien käyttämisen salaisuutta ja kehitti värityksen omissa
teoksissaan miltei verrattomaan voimaan, kirkkauteen ja lämpöön.
Mitä vanhemmaksi hän eli, sitä enemmän hänen voimansa kasvoi, niin
että hänen viimeiset maalauksensa jo miltei vetävät vertoja Tizianin
teoksille. Giovanni Bellinin parhaat maalaukset ovatkin syntyneet hänen
loppuijällään ja todistavat ne voimakasta henkeä ja jaloa luonnetta.
Bellinin kuvissa esiintyy jalo arvokkaisuus ja juhlallinen rauha.
Hänen madonnankuviansa näkee Venetsian kirkoissa sekä Taideakatemian
kokoelmissa Canale granden varrella. Kuuluisimmat ovat alttarikuva
"Maria de Frari" kirkon sakastissa, sekä "Madonna valtaistuimella",
joka on Akademiassa. Kumpaisenkin madonnan ympärillä on pyhimyksiä sekä
soittelevia enkeleitä, joita kaikkien aikojen maalarit ovat ahkerasti
kopioineet. Viimeksi mainitusta teoksesta on sanottu, että se vaikuttaa
kuin juhlallinen kirkkovirsi. Bellinin maalaamista muotokuvista on
"dogi Loredanin" kuva tunnetuin.

Giovanni Bellinin ajoista on öljymaalaus ollut venetsialaisen
taiteen erikois-alana. Laguunikaupungin kosteassa ilmanalassa ei
voitu käyttää freskomaalausta, jolla renessansiajan suuret mestarit
mannermaalla koristelivat historiallisten rakennusten seiniä. Jos
Venetsiassa tahdottiin saada aikaan seinämaalausta, silloin oli
seinä verhottava vaatteella tahi puulla, ja kuvat täytyi maalata
öljyvärillä. Sen johdosta syntyivät nuo kymmenien neliömetrien
kokoiset öljymaalaukset, jotka vielä tänäkin päivänä kuuluvat
venetsialaisen taiteen ihmeihin. Siinä tarjoutui maalareille sopiva
tilaisuus saarivaltakunnan loistavat! elämän kuvailemiseen. Tällaiseen
tehtävään antautui ensimmäisten joukossa Giovanni Bellinin vanhempi
veli _Gentile Bellini_, joka oli saanut ristimänimensä isänsä
opettajan Gentile da Fabrianon mukaan. Hän syntyi v. 1429 ja kuoli
1507, eläen siis hänkin korkeaan ikään, kuten monet Venetsian suuret
taiteilijat. Gentile Bellini ei maalannut hartauskuvia, hän loi
laatukuvallisia historiamaalauksia pyhimystarujen mukaan. Aiheena
on aina joku juhlakulkue tahi pyhimyksen tekemä ihme, joka antaa
mestarille aihetta kuvata Venetsian historiallista elämää. Hänen
tauluissaan on suuri joukko henkilöitä, jotka ovat uskollisia kuvia
15. vuosisadan venetsialaisista. Kuuluisin on "Pyhän Markuksen saarna
Aleksandriassa", jota nykyänsä säilytetään Milanossa. Mutta Venetsian
Taideakatemiassakin on valtavan suuria maalauksia juhlakuluista
Markuksen torilla sekä pyhäinjäännösten tekemistä ihmeistä, joissa
näemme hänen aikansa Venetsian kanavineen ja ylhäisine ylimyksineen.

Gentile Bellinille uskoi tasavalta tärkeitä tehtäviä. V. 1474 hän
sai toimekseen Dogien palatsin suuren neuvoston salin maalauksien
parantamisen, mutta 5 vuoden kuluttua työ keskeytyi sen johdosta,
että Turkin sulttaani pyysi Venetsiasta etevää maalaria ja Gentile
lähetettiin valtion kustannuksella Konstantinopoliin. Siellä hän
maalasi sulttaanin sekä useitten muiden turkkilaisten hallitusherrain
kuvat ja palasi vuoden kuluttua ritarin arvoon korotettuna kotiinsa,
koottuansa kultaa ja kunniaa sekä suuren joukon itämaisia aiheita.
Venetsiaan palattuaan hän veljensä Giovannin kanssa yhdessä valmisti
Dogien palatsin maalaukset.

Korkealle olivat Bellini veljekset kohottaneet kotikaupunkinsa taiteen,
mutta heidän jälkeensä Venetsian maalaustaiteen voima vielä vahvistuu
kohoten 1500-luvulla korkeimpaan täydellisyyteen. Silloin vaikuttavat
Giovanni Bellinin etevimmät oppilaat, Venetsian maalaustaiteen kolme
suurinta neroa, Giorgione, Palma Vecchio ja Tizian.

He ovat saman ajan lapsia, ja kaikki kolme kotoisin alppiseudusta.
Giorgionen ja Palma Vecchion kotikylät ovat Po-laaksoon haarautuvien
Alppien juurella, ja Tizian on syntynyt friaulisilla alpeilla,
joiden ääriviivat kirkkaalla ilmalla voi nähdä Venetsiasta. Ihanien
kotiseutujen muisto kangastaakin kauniina näiden mestarien teoksissa
heidän luomisaikansa loppuun asti.

Ensiksi mainittu näistä kolmesta mestarista, _Giorgione_, on tullut
tienraivaajaksi maisemamaalauksen alalla, samaten kuin Gentile Bellini
oli laatumaalauksen kehittäjä. Bellini veljekset olivat jo asettaneet
maisemia henkilöittensä taustaksi, mutta Giorgione katselee maisemaa
semmoisenaan, runollisen hengen kirkastamana. Tämä nuori taiteilija,
joka oli saanut opettajaltaan värin syvän hehkun ja luonteen kuvaamisen
voiman, "kehitti kumpaakin tuimaksi, miltei demoonilliselta tuntuvaksi
tuleksi".

Giorgionen kuuluisimpia kuvia on "Tähtien tutkijat": kolme miestä
keskellä verrattoman ihanasti maalattua maisemaa. Kuvan sopusointuiset
muodot ja salaperäinen tunnelma vaikuttavat syvästi katselijaan. Yhtä
kuuluisa on "Giorgionen perhe", jota säilytetään Venetsiassa. Kauniin
maiseman edustalla on puolialaston nainen lapsi sylissä, ja vähän
matkan päässä seisoo nuori mies sauva kädessä, aivan kuin vartiana.
— Että Giorgione oli myös etevä muotokuvamaalari, sitä todistaa m.m.
eräs Firentsessä oleva kuva "Soittajaiset". Näemme erään hengellisen
herran klaveerin ääressä ja hänen vieressään erään toisen, joka
soittaa viulua. Toisella puolella seisoo nuorukainen muhkea sulkahattu
päässä. Henkilöt ovat täynnä elämää ja sen laatuisia, että niiden
kasvonpiirteitä ei pian unohda, jos kerran on kuvan nähnyt.

Giorgione ei elänyt korkeaan ikään, kuten Venetsian muut suurimmat
mestarit Sisällinen tuli häntä kulutti, ja nautinnot, joiden
houkutuksia hän ei voinut vastustaa, lyhensivät hänen elämäänsä.
V. 1511 Giorgione 34 vuoden ikäisenä laskettiin hautaan. Hänen
kuolemastaan kulkee kaksi kertomusta: toinen tietää hänen kuolleen
surusta kuullessaan, että nainen, jota hän rakasti, oli ollut
hänelle uskoton, toinen taas väittää Giorgionen saaneen ruton naisen
suudelmasta. — Taidehistorioitsijat ovat sitä mieltä, että Giorgionen
neronlahjat olivat yhtä rikkaat kuin Tizianin; ainoastaan liian
aikainen kuolema esti häntä tulemasta tämän onnellisemman aikalaisensa
vertaiseksi.

_Palma Vecchio_ syntyi 1480 ja kuoli hänkin parhaassa ijässään, v.
1528. Hänen teoksissaan esiintyy vieno väritys ja lempeä mieliala.
Hän on maalannut "pyhiä perheitä", joista huokuu vastaan hiljainen
onni. Palma Vecchion tunnetuimpia kuvia on "Marian ilmestys", jota
säilytetään Hampurissa. Venetsian S. Maria Formosan kirkossa on
7-osainen alttarikuva, keskellä seisoo Pyhä Barbara juhlallisen
sankarillisena ryhdiltään.

Nyt muutamia tietoja venetsialaisen taiteen päämestarista _Tizian
Vecellistä_ eli Tizianista, jolla nimellä hän tunnetaan kaikkien
sivistyskansojen keskuudessa.

Ennen jo mainitsimme, että Tizian syntyi v. 1477 Pohjois-Italiassa
friaulisilla alpeilla. Hänen kotikylänsä Pieve di Cadore on korkealla
romanttisen ihanassa laaksossa jyrkkien kallioitten keskellä.
Tizianin vanhemmat olivat arvossa pidettyä cadorelaista sukua. Poika
oli kymmenennellä ikävuodellaan, kun hän lähetettiin sukulaisten
luo Venetsiaan. Nämä panivat hänet erään varsin vaatimattoman
mosaikkityöntekijän oppiin, mutta tämä huomasi pojan taiteilijalahjat
ja kehotti sukulaisia lähettämään hänet Gentile Bellinin luokse.
Jonkun aikaa Tizian opiskelikin Gentilen johdolla, mutta siirtyi pian
Giovannin oppilaaksi. Giovanni Bellini onkin ollut Tizianin ainoa
opettaja sanan syvimmässä merkityksessä. Häneltä Venetsian suurin
mestari sai syvimmät, pysyväisimmät vaikutukset, ja samalla häneen
vaikutti herättävästi ja kiihottavasti ennen mainitsemamme Giorgione,
joka oli samaan aikaan Bellinin oppilaana. Tizian on verrattain vähän
tutkinut muitten mestarien teoksia. Eipä hän ole edes antiikista
taidettakaan tutkinut yhtä paljon kuin muut hänen aikalaisensa
renessansin mestarit, mutta siitä huolimatta hänen omat neronluomansa
muistuttavat muinaiskreikkalaisen taiteen jaloimpia teoksia paljon
enemmän kuin kenenkään muun kristityn taiteilijan. Tämä johtuu siitä,
että hän ihanteellisessa taiteessa kuvasi täydellistä, ihanuuteen,
vapauteen ja onneen syntynyttä ihmisyyttä.

Tizianista sanoo eräs saksalainen taiteen tuntija: "Jumalallinen piirre
hänessä on se, että hän näkee ihmisissä ja esineissä sen sopusoinnun,
joka heidän olentoonsa alkuperäisesti ja synnynnäisenä lahjana kuuluu,
ja joka piilee niissä, vaikka sorrettuna ja tiedottomana. Mitä
todellisuudessa oli rappeutunutta, hajanaista, rajoitettua, sen hän
esittää eheänä, autuaana ja vapaana. Tällainen elämän kirkastaminen on
yleensäkin taiteen tarkoitus, mutta kukaan taiteilija ei suorita sitä
niin rauhallisesti, niin vaatimattomasti, niin luonnollisesti kuin
Tizian". (Jak. Burckhardt.)

Tizian oli itsekin täydellisen kauneuden ja voimakkaan miehuuden
perikuva. Komea vartalo, voimakkaat säännölliset kasvonpiirteet ja
suuret tuliset silmät. Hänen kasvonsa ilmaisivat kestävyyttä, viisautta
ja terävää arvostelukykyä. Koko hänen olennostansa huokui ruumiin ja
hengen terveys, raikas elämän ilo, täydellinen sopusointu ja rauha.
Hän eli lähes sata vuotta onnellista, ahkeraa ja voimallista elämää,
ja kuoli sadannella ikävuodellaan v. 1576 ruttoon, joka siihen aikaan
pelottavalla voimalla raivosi Venetsiassa.

Tizian ei ole niitä neroja, jotka äkkiä kehittyvät ja varhaisella
ijällä kiinnittävät itseensä maailman huomion. Hän tekee ahkerasti
työtä ja kehittyy hitaasti, mutta varmasti. Jos Tizian olisi kuollut
Giorgionen ijässä, ei hän olisi saavuttanut nykyistä suurta mainettaan.
Giorgionen kuoleman jälkeen hän vasta alkaa herättää huomiota, ja
silloin hän on siinä ijässä, jossa Rafael kuoli.

Tizianin nuoruudessa on 20 vuotta kestävä ajanjakso, josta meillä
on varsin vähän tietoja. Hän harjoittelee maalausta Venetsiassa,
oleskelee myös mannermaan kaupungeissa. Todennäköistä on, että suuri
aika valtavine tapauksineen vaikuttaa häneen herättävästi. Silloinhan
on renessansi uhkeimmillaan Firentsessä ja Roomassa. Julius II nousee
paavin istuimelle, Bramante rakentaa Pietarinkirkkoa, Rafael kaunistaa
Vatikaania seinämaalauksilla, Michelangelo luo "Pietàn" ja "Davidin"
sekä alkaa suunnitella kuuluisia freskokuvia Sikstiniläisen kappelin
kattoon, ja Lionardo da Vinci on parhaassa voimassa. Roomassa,
Firentsessä, Milanossa, Ferrarassa ja Urbinossa on loistavia hoveja,
joissa kiihkeästi harrastetaan taidetta, ja Venetsia itse on valtansa
kukkulalla. Vilkas liike yhdistää taiteen keskuspaikat keskinäiseen
vuorovaikutukseen, joten Venetsian nuoret nerot ovat selvillä siitä,
millä asteella sivistyselämän kehitys on mannermaalla.

Jälkeen v. 1507 Tizian vasta alkaa tulla laajemmissa piireissä
tunnetuksi. Giorgione on kutsunut hänet avukseen suorittamaan
suuria tilauksia. Siihen aikaan oli Venetsiassa tapana koristella
huoneitten ulkoseiniä freskoilla, ja Giorgione, joka oli herättänyt
huomiota aikaisemmin kuin Tizian, sai maalatakseen m.m. Saksalaisen
kauppahuoneen fasaadin. Tämän tehtävän hän uskoi toverilleen
Tizianille, ja tämä suoritti työn niin etevästi, että venetsialaiset
ihastuivat taiteilijaan ja alkoivat ahkerasti tilata häneltä teoksia.

Näin kolmekymmenvuotisen maalarin maine alkaa kasvaa. Venetsian
hallitus uskoo hänelle tärkeitä tehtäviä Dogien palatsissa, rikkaat
lahjoittajat, jotka tahtovat ikuistuttaa oman muistonsa ja herättää
huomiota hartaudellaan, tilaavat häneltä alttarikuvia, hienon maailman
kauniit naiset tarjoutuvat hänen maalattavakseni.

Siihen aikaan ihmiset intohimoisesti rakastivat ruumiillista kauneutta.
Kauneuden ihailu oli ikäänkuin heidän uskontonsa. Ihminen oli luomisen
kruunu. Ei koko luomakunnassa ollut mitään, mikä renessansiajan
ihmisten mielestä veti vertoja sopusuhtaisesti kehittyneen ja
voimakkaan ihmisruumiin kauneudelle. Sitä kauneutta koetettiin kehittää
korkeimpaan täydellisyyteen ja sitä jumaloimalla ylistettiin. Tätä
kauneuden ihailua kuvaa m.m. eräässä Italian kirkossa olevan nuorena
kuolleen Imperia nimisen naisen hautapatsas, johon on kaiverrettu
seuraava kirjoitus: "Hän oli ulkonaisestikin suuren nimensä arvoinen,
sillä hän antoi maailmalle esimerkin täydellisestä ruumiin kauneudesta."

Kun näemme noita Tizianin "Venuksia" valokuvissa ja taidehistorioitten
lehdillä, niin meidän kainouden tunnettamme loukkaa se ajatus,
että nuori nainen tunnetusta perheestä on tahtonut esittää itsensä
alastomana seurapiirilleen, ja me hieman ihmettelemme taiteilijaa,
joka on lainannut siveltimensä sellaisen harrastuksen palvelukseen.
Mutta kun olemme nähneet alkuperäisen teoksen sellaisena kuin se on
taiteilijan kädestä lähtenyt, kun suuren mestarin ihmeellinen värien
voima on meidän silmäämme vaikuttanut, silloin loukkaantumisen tunne
unohtuu ja mielemme valtaa kauniin taiteen ihailu. Me tunnemme,
että mestari on käsittänyt taiteilijatehtävänsä ihanteellisesti ja
puhtaasti. Hänen henkilönsä näyttävät elävän korkeampaa elämää.
Alastoman ihmisen kuva ikäänkuin sanoo katselijalle, älä häiritse
rauhaani epäpuhtailla ajatuksilla!

Tizianin Venuksia katsellessa herää mielessä monet mietteet alastomasta
taiteesta. On epäpuhdasta taidetta sekä verhottua että alastonta,
joka turmelee sieluelämän. On korkeasta kutsumuksestaan eksyneitä
taiteilijoita, jotka "peittävät paljastaakseen" ja siten johtavat
katselijan mielikuvituksen harhaan. Mutta on puhtaan taiteilijahengen
luomia teoksia, sekä alastomia että verhottuja, jotka esittävät Luojan
kädestä lähteneen ihmisruumiin henkielämän hallitsemana. Sellaisia
ovat esim. Michelangelon teokset, joita kokonaan vallitsee voimakkaat
tunteet: isänmaanrakkaus, vapaudenhalu, tuska, lunastuksen ikävöiminen.
Sellaisia ovat myös Tizianin maalaukset, joiden henkilöistä huokuu
puhdas elämän ilo ja täydellisen kauneuden kirkastettu onni.

Tizianille itselleen oli annettu runsaassa määrin sitä elämän onnea,
jota hän teoksissaan niin suurella riemulla kuvailee. Yksi ainoa suuri
suru häntä elämässä kohtasi: puolison kuolema lyhyen ja onnellisen
avioliiton jälkeen v. 1530. Tizianille jäi kolme lasta, poika ja 2
tytärtä, joista toinen, Lavinia, oli uhkean ja kukoistavan kauneuden
perikuva, isänsä silmäin ilo. Tämän tyttärensä on mestari ikuistuttanut
oheen liitetyssä maljaa kantavan tytön kuvassa.

Loppuikänsä Tizian eli ruhtinaallisen komeassa kodissaan keskellä
Venetsiaa. Siellä etsivät hänen ystävyyttään maailman mahtavat,
jotka kilpailivat keskenään siitä, ken saisi jumaloidun mestarin
ikuistuttamaan piirteensä. Tizian oli läheisessä suhteessa sen ajan
Italian herttuallisiin hoveihin ja kävi paavin vieraana Roomassa.
Frans I ja Kaarle V sekä Espanjan kuningas Filip II kerran toisensa
perästä saapuivat Tizianin kuvattaviksi Venetsiaan tai kutsuivat hänet
vieraakseen.

Siihen aikaan oli suuri erotus ruhtinaallisten henkilöiden ja
tavallisten kuolevaisten välillä, mutta Tizianin seurassa maailman
mahtavimmat unohtivat korkeutensa. Keisari Kaarle V:nnen sanotaan
kerran kumartuneen nostamaan lattialta sivellintä, joka mestarin
kädestä oli pudonnut. Kuvaavata on, että tämä tapaus kerrotaan
ihmeellisenä todistuksena siitä kunnioituksesta, jota hallitsevatkin
henkilöt tunsivat suurta taiteilijaa kohtaan. — V. 1533 Kaarle V
korotti Tizianin faltskreivin arvoon.

Tällaisiin kunnianosoituksiin sen ajan ihmiset, etenkin venetsialaiset,
panivat rajattoman suuren arvon. Tizian oli tässä kohden oman aikansa
lapsi. Hän iloitsi ylhäisten kunnioituksesta seurustellen ruhtinaana
ruhtinasten joukossa, mutta loistava asema ei häirinnyt hänen
tasapainoaan. Tizian teki uupumattoman ahkerasti työtä ja oli aina
tunnollinen. Vaikka häntä alituisesti ahdistettiin suunnattomalla
tilausten määrällä, ei hän koskaan hätäillyt työssään.

Hänen työtavastaan kerrotaan, että hän ensin siveli kankaalle
pohjamaalin, veti sitten voimakkain piirtein kuvan ääriviivat, maalasi
mustalla varjot, valkoisella valokohdat sekä punaisella ja keltaisella
keskivärit. Kun tämä alkutyö oli tehty, jätti hän kuvan joksikin
aikaa lepäämään, otti sen uudestaan esille, pani taas lepäämään, ja
vasta kolmannessa käsittelyssä sai maalaus sen värien tenhon, jossa
ei yksikään maalari ole tullut Tizianin vertaiseksi. Nuorempina
päivinään Tizian sen ajan tapaan maalasi jokaisen yksityiskohdan
huolellisesti hienoin piirtein, niin että joka ainoa hiuskin näyttää
erikseen maalatulta, mutta vanhempina päivinään, jolloin tilausten
paljous alkoi häntä yhä enemmän rasittaa, oli hänen pakko keksiä
nopeampi maalaustapa, jotta lyhempiaikaisella työllä saisi syntymään
enemmän valmista. Hänen onnistuikin muutamilla harvoilla piirteillä
saada aikaan voimakkaita vaikutuksia. Tämän myöhemmän maalaustavan
tuotteita on m.m. Tizianin verraton taulu "Ristiltä ottaminen" Pietarin
Eremitagessa. Varsinkin kaukaa katsottuina ovat täten maalatut kuvat
erinomaisen eläviä. Näin hän tuli opettajaksi ja tienraivaajaksi
meidän aikamme maalareille, jotka tämän maalaustavan ovat kehittäneet
korkeimpaan täydellisyyteen, mutta uusi maalaustapakaan ei voinut
vietellä häntä hermostuneeseen kiireeseen: Yhä edelleen, elämän loppuun
asti oli joka ainoa piirre hänen teoksissaan syvimmästä vakaumuksesta
lähtenyt.

Tizianin teoksia on joukottain miltei kaikissa maailman suurimmissa
taidekokoelmissa. Tässä mainitsemme ainoastaan muutamia ihanimpia ja
eniten tunnettuja.

Hänen nuoruutensa teoksiin kuuluu "Veroraha", joka on Dresdenin
taulukokoelmassa. Kuva esittää Jesusta ja fariseusta, joka kiusaten
kysyy: "sopiiko keisarille maksaa veroa?" Jesus luoden häneen tyynen,
syvän ja läpitunkevan katseen, torjuu luotaan kavalan fariseuksen
noilla tunnetuilla sanoilla: "antakaa keisarille kuin keisarin ovat
ja Jumalalle kuin Jumalan ovat". — Tämä taulu on tunnetuimpia taiteen
mestariteoksia ja on se valokuvajäljennöksinä, vaskipiirroksina ja
valopainoksina tuhansien Suomenkin kotien kaunistuksena.

Eräs toinen Tizianin varhaisemmista tauluista "Rakkauden kaivo"
nimeltään, on melkein yhtä tunnettu. Se esittää kahta nuorta naista
kaivon luona ihanan iltamaiseman keskellä. Toinen naisista on komeassa
puvussa, toinen aivan alaston, suitsutusastia kädessä, — molemmat
ihmeellisen kauniita — ja pieni siivekäs rakkaudenjumala sekottelee
kaivon vettä. Tämän taulun värit ovat sulavat ja kirkkaat. Matkustaja,
joka Roomassa on joutunut Borghesen taidekokoelmaan ja pysähtyy
siihen huoneeseen, jossa Tizianin alkuperäistä maalausta säilytetään,
joutuu kuin lumouksen valtaan. Siinä on sukupolvi toisensa perästä
vuosisatoja seissyt äänettömässä ihastuksessa ja taiteen tuntijat ovat
kirjoittaneet laajoja esityksiä selittääkseen Tizianin ihmeellisen
kuvan aatesisällystä. Selvää on, että maalaus on vertauskuva, mutta
minkä ajatuksen taiteilija siihen on kätkenyt, siitä oppineet ovat eri
mieltä. Joku on väittänyt, että nuo nuoret naiset olisivat rakkauden
vertauskuvia, alaston muka esittäisi maallista ja puettu taivaallista
rakkautta, toiset luulevat alastoman esittävän rakkautta ja puetun
muka häveliäisyyttä. Aivan viime aikoina on muuan saksalainen taiteen
tuntija Avenarius vihdoin keksinyt selityksen, joka mielestämme poistaa
häiritsevät harhaluulot ja opettaa meitä katselemaan Tizianin taulua
aivan kuin uudessa valossa. Näin kirjoittaa Avenarius: "Tizianin
kuvan selitys on oikeastaan niin yksinkertainen ja luonnollinen, että
katselijan, joka ei ennestään ole kuullut siitä mitään selitystä,
pitäisi jo ensi silmäyksellä itsestään ymmärtää sen merkitys.
Mutta vuosisatojen kuluessa ovat väärät selitykset niin syöpyneet
sivistyneiden katselijain tajuntaan, että he eivät voi vapaasti ja
harhaluulojen häiritsemättä tätä ihanaa kuvaa katsella. Ylhäinen
kaunotar on eronnut seurueestaan ja istunut yksinäisen kaivon kehälle.
'Häntä' ajatellen on hän taittanut ruusun pensaasta. Kuvat kaivon
kehässäkin muistuttavat rakkautta, iltamaisema synnyttää haaveksijassa
lemmen muistoja ja veden solinassa pieni lemmenjumala leikkii. Ja
katso: hiljaa lähestyy häntä ylimaailmallinen nainen, itse Venus
rouva — hän istuu jo kaivonkehän toisella reunalla kuiskaten kopealle
kaunottarelle suloisia sanoja, jotka saavat hänen sydämensä ylpeyden
sulamaan rakkauden jumalattaren häntä yhä lähemmä siirtyessä. Näin
käsitetylle kuvalle voisi antaa nimen: 'Kehotus rakkauteen'."

Näin Avenarius. — Tuntuu tosiaankin, kuin hänen selityksensä
haihduttaisi häiritsevät harhaluulot ja avaisi silmämme Tizianin
taulun yksinkertaiseen ymmärtämiseen. Mutta olkoon kuvan oikea selitys
mikä tahansa, se vaan on varma, että ken kerran on tämän taulun
nähnyt, ei koskaan unohda sen ihmeellistä värien tenhoa eikä sitä
viehättävää maisemaa, jonka keskellä tuo komea kaunotar uneksii.
Väritöntä valokuvajäljennöstä katsellessa ei tietysti voi aavistaakaan
alkuperäisen teoksen kauneutta.

Tizianin muotokuvista on Ranskan kuninkaan "Frans I:n kuva"
kuuluisimpia. Se esittää Frans I:n miehekkään muodon, mutta
kasvoissa näkee myös sen nautinnonhimoisen piirteen, joka oli tälle
kevytmieliselle kuninkaalle luonteenomainen.

Uskonnollisista maalauksista on "Marian taivaaseen astuminen"
("Assunta") kaikkein kauneimpia. Se on suurikokoinen komeasti väritetty
taulu, joka täyttää kokonaisen seinän Venetsian Taideakatemian
salissa. Mestari on valmistanut sen voimansa päivinä v. 1518. —
Taulussa on kolme eri ryhmää: keskellä madonna pilvilaivassa,
ylhäällä Isä Jumala Pojan ja Pyhän Hengen seuraamana ja alhaalla
apostolit. Tätä taulua kuvaa Lübke seuraavasti: "Ympärillään ihana
parvi riemuitsevia enkeleitä liihottaa madonna mahtavan juhlallisesti
ylöspäin. Ihmeellinen säde ylevää kirkastuksen intomieltä välähtää
hänen jumalallisista silmistään, jotka näkevät taivaan ihanuutta, sillä
hänen yläpuolellaan ilmestyy Isä Jumala kädet levällään enkelisädekehän
keskellä. Mutta alhaalla valtaa kiihkeä kaipuu apostolit, jotka hän on
jättänyt maan päälle, ja jotka tuntevat tenhovoiman vedättävän heitä
kirkastetun mukana ylöspäin."

Venetsian Taideakatemiassa on eräs toinenkin Tizianin suuri maalaus
neitsyt Marian elämästä. Se esittää neitsyttä pienenä tyttösenä
astelemassa ylös temppelin portaita. Ellei tietäisi, että kuva esittää
Marian temppeliin viemistä, ei uskoisi, että tämä on uskonnollinen
kuva köyhän jumalanäidin historiasta, sillä Tizian on tässä taulussa
kuvannut oman aikansa Venetsian uhkeata loistoa. Itse neitsyt-lapsikin
komeassa puvussa tepastelee terhakasti ylös portaita. Kuva on niin
elävästi maalattu, että muukalainen, joka ensi kerran eläissänsä astuu
siihen saliin, jonka seinää se kaunistaa, miltei säpsähtää, luullen
näkevänsä elävän tyttösen Venetsian entisen komeuden ajoilta.

Tizian on maalannut suuren joukon madonnankuvia, joita tapaa monissa
Italian kirkoissa ja muun maailman suurissa taidekokoelmissa. Ihanaisin
niistä on n.s. "Pesaron madonna" Venetsian Frari-kirkossa. Tätä kuvaa
on sattuvasti verrattu "voitonvirteen", ja on vertaus siitäkin syystä
paikallaan, että teoksen on tilannut ja kirkolle lahjoittanut rikas
Pesaron suku sen johdosta, että eräs suvun jäsen oli saanut voiton
Venetsian hirmuisista vihollisista turkkilaisista.

Tämä Tizianin madonna on siitä merkillinen, että jumalanäiti ei ole
kuvan keskellä, kuten kaikkien edellisten mestarien alttarikuvissa,
vaan on sijoitettu kuvan oikeanpuoleiseen syrjään, jossa katselija
näkee hänet sivultapäin. Korkealta istuimeltaan madonna armiaasti
kumartuu alas rukoilijoiden puoleen. Hänen sylissään leikkivän lapsen
huomiota koettaa pyhä Franciskus kääntää viiteen Pesaro veljekseen,
jotka komeissa puvuissa ovat maassa polvillaan. Keskellä taulua
madonnan edessä istuu arvokkaana ja juhlallisena pyhä Pietari suuri
kirja sylissä ja avain jalkain juuressa. Portaiden juurella on
polvillaan pyhä Antonius. Mutta vasemmalla turkkilaisten voittaja
rautahaarniskassaan taluttaa turkkilaista vankia voittosaaliinaan. —
Luonnollista on, että Pesaron suvun ylhäiset herrat ovat alttarikuvan
päähenkilöinä, ja heidän muotokuviensa mestarilliseen esittämiseen
Tizian onkin kiinnittänyt suurimman huomion.

Tämän madonnankuvan läheisyydessä on Tizianin oma hauta. Sinne sureva
Venetsia saattoi suurimman taiteilijansa maalliset jäännökset komeassa
gondoolikulkueessa v. 1576. Yhdeksännellätoista vuosisadalla rakennutti
Itävallan keisari hänelle upean hautamerkin, joka on kolmiosaisen
riemuportin muodossa. Keskellä on kuva maalariruhtinaasta, joka tempaa
pois Sais'in jumalattarenkuvaa verhoavan esiripun.

[Saisin verhotun jumalankuvan taru on meille tunnettu Schillerin
ihanasta runosta. Siinä kerrotaan intomielisestä nuorukaisesta,
joka tahtoi kuoleman uhallakin avoimin silmin nähdä sen, mitä ei
kenenkään kuolevaisen ollut lupa elävin silmin nähdä, tempasi esiripun
jumalankuvan edestä, ja vaipui kuoliaana maahan.]

Kuvaavia taiteita edustavat veistokuvat muodostavat mestaria ympäröivän
kunniavahdin ja hautamerkin pinnat on kaunistettu korkokuvilla, jotka
esittävät Tizianin pääteoksia.

[Lähellä Tizianin hautaa on erään Pesaro sukuun kuuluvan dogin
kerskailevan komea hautamerkki barokkityyliä, Baldassare Longhenan
työtä. Tämän täydellisenä vastakohtana esiintyy sen viereen sijoitettu
yksinkertainen suuri marmoripyramiidi, jonka avatusta ovesta surevaiset
hiljaa vaeltavat sisälle kantaen uurnaa. Pyramiidin alla lepää
Venetsian viimeinen suuri kuvanveistäjä Antonio Canova (1757—1822).]

Vielä sananen muutamasta Tiziania nuoremmasta taiteilijasta, joiden
teoksia tapaa kaikkialla Venetsiassa.

_Paris Bordone_ syntyi v. 1500, oli Tizianin oppilas ja vietti suuren
osan elämäänsä Venetsiassa. Bordone oli värien käyttämisessä niin
etevä, että hänen taulujaan joskus on luultu Tizianin maalaamiksi.
Hänen parhain teoksensa on muuan suuri öljymaalaus Taideakatemiassa.
Taulu esittää erästä aikaisemmin kertomaamme tapausta Venetsian
loistoajalta: komeaan neuvoston kokoukseen ilmestyy köyhä kalastaja
antaen dogille jalokivisormuksen ("pyhän Markuksen kihlasormuksen"),
jonka hän on löytänyt suuren kalan vatsasta. Tämä taulu on
Taideakatemian kallisarvoisimpia aarteita ja hauska niiden katsella,
jotka tahtovat tutustua Venetsian loistokauden historialliseen elämään.

Jacopo Robusti (1518—1594) oli värjärin poika Venetsiasta ja
sai sen johdosta kotikaupunkilaisiltaan liikanimen _Tintoretto_
("pikkuvärjäri"). Hänkin oli vähän aikaa Tizianin oppilaana, oli
kunnianhimoinen ja levoton luonteeltaan eikä tahtonut tietää niitä
kohtuullisuuden vaatimuksia, joita rikaslahjaisimmankin taiteilijan
täytyy noudattaa. Tintoretto tahtoi olla Tizianin vertainen värien
käytössä ja kilpailla Michelangelon kanssa piirustuksessa, tavoitellen
alkuperäisyyttä ja voimakkaita vaikutuksia. Tintoretto herätti
hämmästystä käsittelemällä vaikeita aiheita ja maalaamalla mahdottoman
suuria tauluja. Hänen teoksiaan näemme San Marcossa, mutta varsinkin
Dogien palatsissa, jossa tältä taiteilijalta on 56 maalausta, niiden
joukossa tuo ennen mainitsemamme mahdottoman suuri "Paratiisi".

On sanottu että Tintoretto on pyrstötähti, jonka kirkkautta aika on
himmentänyt. Paolo Cagliaria, jota syntymäkaupunkinsa mukaan nimitetään
Veroneseksi, sitä vastoin saattaa verrata kiintotähteen, joka vielä
tänäkin päivänä loistaa yhtä kirkkaana kuin kolme vuosisataa sitten.

_Paolo Veronese_ syntyi 1528 Veronassa, mutta asui suurimman osan
ikäänsä Venetsiassa ja kuoli siellä 1588. Hän oli nero, jolla oli rikas
mielikuvitus ja suuri luomiskyky. Venetsian tasavalta ymmärsi antaa
Veronasta muuttaneelle mestarille täyden arvon käyttäen häntä varsinkin
Venetsian suurten muistojen kuvaajana. Viimeiset kymmenen vuotta
elämästänsä hän omistikin kokonansa dogien palatsin kaunistamiseen. —
Paolo Veronesen kuuluisimpia seinätauluja tämän palatsin loistosaleissa
on suuri ja komea maalaus, joka kuvaa Europa nimisen Kreikan taruajan
kuninkaantyttären ryöstämistä.

Paolo Veronese maalasi paljon kuvia, joilla on raamatullinen nimi,
mutta hän valitsi aina sellaisia aiheita, joiden avulla hän sai
tilaisuutta kuvata kauniita pukuja ja Venetsian ylhäisön elämää
iloisissa juhlissa. Hänen kuuluisimpia kuviansa on Taideakatemiassa
seinän täyttävä kuva: Jesus Levin vieraana. Siinä on maalattuna koko
silloinen Venetsian ylhäisö komeassa pylvässalissa herkullisen pöydän
ääressä. Fariseukseksi ja hänen vieraikseen kuvatut henkilöt olivat
tuttua väkeä Veronesen omasta seurapiiristä, ja heidän keskuudessaan
istuu Jesus, ylevä kauneus ja lempeä surumielisyys kasvoillaan.

Kun me luemme evankeliumin kertomusta Kaanaan häistä, niin me
kuvittelemme häidenpitäjiä köyhiksi ihmisiksi, jotka varojen puutteessa
eivät voineet hankkia kylläksi viiniä juhlaansa, mutta Paolo Veronese
esittää Kaanaan häät ylhäisön herkullisina pitoina ruhtinaallisessa
salissa, jonka seinät ja pilarit ovat hohtavan valkeata marmoria, ja
jossa vieraat ovat renessansiajan komeimmissa puvuissa.

Sanotaan, ettei yksikään taiteilija ole kuvannut Venetsian suuruuden
ajan elämää niin voimakkaasti ja väririkkaasti kuin Paolo Veronese.
Mutta suurimmankaan maallisen ylellisyyden kuvauksissa ei ilmene
alhaista nautinnonhimoa ja julmuutta, vaan koko tuo loistelias maailma
on Veronesen maalauksissa ikäänkuin ihannoidussa valossa esitettynä.
Siitä syystä nykyajankin ihminen mieltymyksellä ja väriloisteen
lumoamana katselee Venetsian viimeisen suuren mestarin teoksia.

Paolo Veronese on saanut viimeisen leposijansa S. Sebastiano kirkossa,
jonka kaunistuksena on sarja hänen parhaimpia teoksiaan.

Jälkeen Paolo Veronesen mainitaan Venetsian maalaustaiteen historiassa
ainoastaan yksi kuuluisa nimi, Giovanni Battista Tiepolo, joka
eli 100 vuotta myöhemmin kuin Veronese. Hän vielä kerran koetti
kankaalle kiinnittää kotikaupunkinsa kukistuvan suuruuden muistoja,
mutta italialaisen elämän kultakauden sävel oli silloin jo ainiaaksi
soinnahtanut sammuksiin.

Olen esittänyt ainoastaan muutamia kuuluisimpia henkilöitä Venetsian
taiteen historiasta. Ken on syvemmältä tutustunut esittämääni
aineeseen, tietää ettei tässä ole mainittuna läheskään kaikki ne
mestarit, joihin muukalaisella on tilaisuus Venetsiassa tutustua. Jos
ken tahtoo saada monipuolisen ja omintakeisen käsityksen Venetsian
taiteesta, hänellä täytyy olla aikaa ja mielenrauhaa oleskella muutamia
päiviä etenkin Canale granden varrella olevassa Taideakatemiassa, jonka
monilukuiset salit sisältävät suuren aartehiston maalauksia menneiltä
vuosisadoilta.

Ne jalon taiteen tuotteet, joita omin silmin olemme nähneet,
lämmittävät sydämemme ja täyttävät sielumme kauneuden kuvilla,
jotka vielä elämämme iltanakin voivat olla ilonamme. Matkustaja,
joka omia näkemiänsä kertoo, voipi ainoastaansa herättää lukijoissa
ja kuulijoissa halua itse nähdä sitä, mikä hänen omaa silmäänsä on
ilahuttanut.




X. CAMPANILI ELI SAN MARCON KELLOTORNI


Muukalainen, joka on viimeistä päivää Venetsiassa, tahtoo vielä
viimeisen kerran, ikäänkuin jäähyväisiä heittääksensä, käydä niissä
paikoissa, joista hän on löytänyt rikkaimmat kauneuden aarteet.
Hän kuuntelee messua San Marcossa, kulkee läpi Dogien palatsin
loistosalien ja käy kauneimmissa kirkoissa, seisoo hetken Tizianin ja
Canovan hautamerkkien edessä sekä viettää muutamia hiljaisia hetkiä
Taideakademiassa.

Tämmöiseltä retkeltä kotia palattuamme me istuimme huoneemme
parvekkeella puhellen siitä kauneuden rikkaudesta, jota näinä päivinä
olimme nähneet. Renessansiajan suurmiesten, varsinkin Tizianin, taulut
olivat avanneet meidän silmämme näkemään muotojen rauhallista jaloutta
ja värien verratonta voimaa.

Mielemme oli tämän viikon kuluessa vallannut kunnioitus kauneuden
majesteetillista suuruutta kohtaan, ja meistä tuntui, kuin se kaupunki,
joka tällaiset aarteet omistaa, ei koskaan voisi vanhentua.

Mutta Venetsian ihanuutta ylistäessämme ja loistavaa näköalaa
katsellessamme silmä taas, kuten monta kertaa ennenkin, kiintyy
neliskulmaiseen lauta-aitaukseen Markuksen torilla kauniin
Kirjastotalon nurkassa.

Mitä se merkitsee? Ja mitä tietää Markuksen torin särkynyt kivitys?

Siinä seisoi San Marcon kuuluisa kellotorni, tuo uljaan kaunis 98
metrin korkuinen Campanili, jonka ensimmäiseksi huomaa Venetsian
kuvissa ja joka kaikkina aikoina on ollut venetsialaisten ylpeytenä.

Noin v. 900 se rakennettiin, 12. ja 14. vuosisadalla se uudistettiin,
ja Jacopo Sansovino rakensi renessansiaikana sen juurelle jalotyylisen
korurakennuksen, Loggettan, joka oli täynnä veistoteoksia.

Mutta Campanilia ei ole enää. Heinäk. 14 p:nä 1902 se kukistui. Jo
muutamia päiviä ennen oli tornin seiniin ilmestynyt aukkoja, jotka
saattoivat viranomaiset pelkäämään pahinta. Asukkaat läheisistä
taloista siirrettiin turvallisempiin paikkoihin, ja liike torille
suljettiin.

14 päivän aamuna klo 1/2 10 aikoihin sortui mahtavalla jyrinällä ensin
kellotapuli, sitten muutaman minuutin päästä kallistui tornin yläosa,
ensin hiljalleen, mutta sitten rytinällä Piazzettalle päin. Kivet
sinkoilivat San Marcon ja Dogien palatsin katoille, tehden siellä
paljon vahinkoa. Kellotornin kuparinen enkeli putosi kirkon ison tornin
viereen ja taittoi siipensä. Sansovinon ihana Loggetta hautaantui
tiilikivien ja metallikappaleiden alle. Kirjasto vahingoittui.

Paljon kansaa kokoontui onnettomuuspaikalle ja koko Italia oli surun
vallassa. Kerrotaan, että kyyneleet kiilsivät monen venetsialaisen
silmissä, kun hän katseli Markuksen torilla olevaa sorakasaa...

Nyt rakennetaan kaatunutta tornia uudestaan, perustusta paalutetaan
— syvyydestä kuuluu jyske ja laulu, ja muukalaiset, jotka Venetsiaan
aikovat matkustaa, odottavat sitä aikaa, jolloin Markuksen torni taas
kohoaa vanhan temppelin ja Dogien palatsin edustalla.

Mutta meidän Venetsiassa ollessamme kulki suusta suuhun kuiskaus, joka
sai kasvot kalpenemaan... tornia ei voitane uudestaan rakentaa...
perustus on liian heikko... se lepää meren liejuisella saarella.

Jokainen kaupungin asukas ymmärtää, mitä se merkitsee, ja me
muukalaiset tiedämme sen myöskin.

Ruumista puistattaa, meistä tuntuu kuin maa vajoisi jalkaimme alla, ja
kaikki, kaikki sortuisi soraan.

Venetsia, sinun kohtalosi on kaikkein kuolevaisten kohtalo: syvyydestä
olet sinä noussut, ja syvyyteen pitää sinun jälleen vajoaman, ja
tuhansien vuosien kuluttua, jolloin kanavat ovat kuivuneet, laguunit
muuttuneet rämeiksi ja vihannoiksi niityiksi tahi meren mainingit
huuhtelevat sortuneita raunioitasi, silloin kuuntelevat lapset kummaa
satua merehen kaatuneista kirkoista ja kultahevosista. Ja se satu on
yhtä ihmeellinen kuin tuhannen ja yhden yön tarinat.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PÄIVÄ VERONASSA JA VIIKKO VENETSIASSA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.