Äänisjärven rannoilla karjalaisten tuttavana

By Herman Hagman

The Project Gutenberg eBook of Äänisjärven rannoilla karjalaisten tuttavana
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Äänisjärven rannoilla karjalaisten tuttavana

Author: Herman Hagman

Release date: May 28, 2024 [eBook #73720]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1922

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ÄÄNISJÄRVEN RANNOILLA KARJALAISTEN TUTTAVANA ***





ÄÄNISJÄRVEN RANNOILLA KARJALAISTEN TUTTAVANA

Kirj.

Herman Hagman





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus,
1922.




SISÄLLYS:

Vanhan Kustaan testamentti
Eräs sanomalehti-ilmoitus ja sen seuraukset
Äänisjärven rannoilta kymmenen vuotta sitten
Mallitalossa
Pikakuvia vuodelta 1905
   Kohtaus Helsingissä.
   Elkää kirjoittako mitään!
   Eräs esitaistelija.
   Naisten suosikki.
Repolan maatalousnäyttely v. 1910
Kylässä
Postipäivä erämaassa
Karkoitettuja
Solovetin toivioretkeläiset
Tammisaaren tyttö
Erään suomalaisen muisto
Pietarinkattilalaakso




VANHAN KUSTAAN TESTAMENTTI.


"Nimismies tulee!" huutaa yhteen ääneen koko talonväki työntäytyessään
kiihtyneenä perheentupaan.

Kiireen kaupalla olivat he oikoteitse rientäneet työmaalta
päivällisaterialle tuntia ennen tavallista ruoka-aikaa. Ennenkuin
vanha Mikko, "laukkuryssä" ja ihmisten yhteinen suosikki, oli päässyt
asian alkuunkaan, oli hänen reppunsa heilautettu tuvan katon rajassa
sijaitsevaan yläsänkyyn. Talonväki oli näet hetki sitten nähnyt Mikon
reippain askelin erästä oikotietä matkaavan ratsutilalle ja samalla
huomannut nimismiehen kärryissään ajavan kohti taloa maantiellä,
mitä myöten matka oli paria kolmea virstaa pitempi. Tuntien hyvin
kruununmiesten innon ahdistella rajantakaisesta Karjalasta saapuvia
reppumiehiä, jotka harjoittivat silloin kiellettyä kulkukauppaa
tullaamattomilla tavaroilla ja joita väestö kaikkialla suosi, halusi
talonväki varjella Mikkoa vaaralta. Hänelle sateli kysymyksiä, oliko
nimismies hänet nähnyt tai muuten saattoi aavistaa Mikon saapuvan
taloon. Siitä ei Mikko mitään tiennyt ja ilmiantajia ei lähitienoilla
ollut pelättävissä. Miehen kätkeminen oli arveluttavaa, ja pakotietä
ei ollut käytettävissä. Perheentuvasta, missä oltiin koossa, vei ovi
eteiseen ja siitä toinen esitupaan, mutta nimismieskin jo kiinnitti
hevostaan luhdin seinärenkaaseen kartanon portin takana.

Neuvoteltiin!

Kädenkäänteessä olivat päivällisvehkeet pöydällä ja ihmiset sen
ympärillä, Mikko muiden matkassa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Eräällä ei kuitenkaan ollut paikkaa pöydän ääressä. Välinpitämättömänä
kaikesta hälinästä istui puupölkyllä tuvan nurkassa hevosnylkyri
Tuhti-ukko, höyryävine puurovateineen.

Tämä kiertävä ammattimies oli tänään nylkenyt talon vanhan Pollen ja
edellisenä ollut apuna samassa hommassa naapurissa paroonin ulkotilan
saksalaisen vuokraajan luona. Mutta sensijaan että raato olisi maahan
kuopattu, oli koko ympäristön ihmeeksi lihakappaleet ripustettu ilmaan
kuivamaan rannan leppiin. Talon piika oli juuri ennenkuin Mikko ja
talonväki saapuivat, kuiskannut emännän korvaan, että hevosnylkyrin
käyttämä puulusikka oli poltettava, että se ei ihmisiä saastuttaisi.
Näin tuskin siedettiin hevosnylkyriä hänen ammattinsa takia, vaikka
hän oli paljon läheisempi heimolainen kuin "laukkuryssä". Talonväen
käsitys hevosnylkyrin toimesta oli jäännös vanhoilta, kristinuskon
ja pakanuuden taistelun ajoilta. Ennen vanhaanhan uhrattiin hevosia
jumalille ja tätä vastustaakseen opettivat papit, että kuolleen hevosen
käsittely oli saastaista kristitylle.

Talon emäntä, juuri leskeksi jäänyt 1860-luvun kovia nälkävuosia
seuranneen lavantaudin raivotessa, oli hälinän aikana rientänyt
nimismiestä vastaan johtaakseen hänet toiseen tupaan. Niin juurtunut
oli kansan myötätunto karjalaisia "laukkuryssiä" kohtaan, että
ratsutilan emännän päähän ei edes pälkähtänyt tarttua talonväen
hankkeisiin. Portilla kohtasivatkin toisensa nimismies ja emäntä.
Ja katso! Nimismiehellä ei tällä kertaa muuta asiaa ollutkaan kuin
riidellä, että talon tieosuus oli huonossa kunnossa. Vaieten otti
emäntä nuhteet vastaan, tietäen hyvin, että teistä oli huolta pidetty
ja että ne olivat moitteettomassa tilassa. Rusthollari vainaja oli
aikoinaan tehnyt oikeutettuja muistutuksia korkean esivallan edustajan,
nimismiehen, virkaintoa vastaan, varsinkin mitä tuli tämän oikkuun
komentaa keskellä kesää härkäpari lumiauran eteen puhdistamaan
valtamaantietä pienistä kivistä. Kun nimismiehen sopimaton käytös
ei kohdannut vastustusta ja hän sai purkaa nuorekasta virkaintoaan
vastalauseita kuulematta, jäikin kaikki siihen. Nimismies irroitti
hevosensa luhdin nurkalta ja meni matkoihinsa. Mikko oli pelastettu!

Näin kertoi lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin Kustaa, uskollinen
palvelijamme, piintynyt iäkäs vanhapoika, kun minä seitsenvuotiaana
poikasena keikuin hänen selässään Kustaan tuvan penkillä istuessa. Jos
lukija haluaa kuulla lisää Kustaasta ja Mikosta, annamme hänen kertoa.

Parisen vuotta myöhemmin aherteli jälleen Kustaa työmaalla
uskollisine apulaisineen, tällä kertaa heinäniityllä. Heinät oli
saatava mahdollisimman pian latoon, sillä taivaanrannalla uhkasi
ukkospilvi sateella. Yht’äkkiä kuului hätähuuto laaksoon viettävältä
männikkörinteeltä. Huuto on äänekäs ja kestävä. Vaikka pedot eivät
miespolveen olleet keskellä kesää paikkakunnalla ihmisiä ahdistaneet,
ei oltu varmoja hätähuudon aiheuttajasta ja juuri kestettyinä
nälkävuosina oli saatu kokea kauheitakin yllätyksiä. Kustaa käskee
silloin miehistä väkeä varaamaan itselleen ladon seinältä viikatteita
ja rientämään apuun. Naisväki jää korjaamaan heiniä lähestyvän
ukonilman edeltä. Pienellä aukealla metsässä, missä Mikko on ollut
kätkeytyneenä, on tosiaankin käynnissä kaksintaistelu, mutta ei petoa
vastaan. Siinä on kruununvouti ottelussa Mikon kanssa. Matkasauva
kädessä, selässä jättiläiselle sopiva reppunsa, seisoo Mikko, kun
taas kruununvoudin selkä on taakaton, mutta ei ole hänellä kättäkään
pitempää. Mikko, erämaan poika, taistelee kuin henkensä edestä,
teräsjänteinä jalat ja polvet. Kun kruununvouti näkee Kustaan
miehineen ja viikatteineen, kasvaa hänen intonsa. "Takaapäin,
jalkakoukulla, jutusta on tuleva loppu!" huutaa hän. Mutta ei laske
luonto Mikoltakaan. Hän ymmärtää olla lyömättä, sillä silloin olisi
talonväellä pakko tulla viikatteineen väliin. Uskomattoman nopeasti ja
taitavasti pistelee hän kepillään kruununvoudin hihansuista sisään.
Kustaa ja muut katselijat ovat käyvinään käsiksi Mikkoon, joka ei
hätäile, sillä hän tietää, että joukossa ei ole ainoatakaan, joka
hänet pettäisi. Pian siirtävätkin miehet viikatteet kädestä olalle
ja poistuvat mieltään osoittaen selitellen, että tässä ei ole mitään
niitettävää, Kruununvouti huomaa ottelun menetetyksi. Muutamia hetkiä
myöhemmin samoaa hän nolona läpi tiheikön maantien aidalle, missä
hänellä on hevonen sidottuna.

Taas oli Mikko pelastettu. Vaan Kustaa kertoo edelleen. Vielä kerran
kohtasivat toisensa autiolla maantiellä kruununvouti ja Mikko. Tällä
kertaa ei kumpikaan väistynyt eikä hyökännyt. Kruununvouti oli
talttunut. "Passisi mies!" lausuu lainvalvoja. "Kas tässä!" vastaa
Mikko näyttäen tarpeellisessa kunnossa olevan passinsa. Aselepo oli
syntynyt.

Erään kerran, kun Kustaa oli siinä iässä, jolloin vanhuuden vaikutus jo
on tuntuva, kertoi hän seuraavan pienen tarinan, minkä hänen esi-isänsä
olivat polvesta toiseen säilyttäneet.

"Ennen vanhaan aikaan oli kuningas, joka sääti käsikiville myllytullin.
Mutta tämän rasituksen lakkautti toinen kuningas, joka selitti, että
siinä on kylliksi tullia, kun tekee työtä kätensä kivistäviksi".
Kustaan mielestä tuhannen virstan vaellus reppu selässä vaatii yhtä
suurta voimaa kuin käsikivien vääntäminen.

"Kun sinusta tulee mies, ja minua ei enään ole", lopetti Kustaa, "mene
silloin ystävämme Mikon kotimaahan ja ota selvää, mikä heidät siellä
saa jättämään kotinsa ja kontunsa".




ERÄS SANOMALEHTI-ILMOITUS JA SEN SEURAUKSET.


Hapuileva ja suuntaviivoja vailla oli käsitykseni Kauko-Karjalasta,
silloin kuin kuuntelin vanhan Kustaan hämäriä arveluita ja puheita
Mikko-ukon kotimaasta. Tieni ei ole johtanut sinne ollakseni työn ja
toiminnan miehenä elämän hyörinässä mukana. Kohtalo ei ole suonut
minun monien muiden parissa osallistua Kalevalan ja Kantelettaren
kielten kosketteluun, ei edes äänettömänä kuulijana. Siitä asti kuin
lapsenkenkäni kulutin, en ole kyennyt kohoamaan elämän kiistan ja
kilvoituksen yläpuolelle, siinä määrin on voimiani sen arkipäiväisessä
ahertelussa tarvittu. Mitä vanhan Kustaan kertomuksista kerran painui
mieleeni ja myöhemmin sai käsityksessäni kiinteämmän muodon Maamme
kirjan suorasanaisista Kalevalan kuvauksista, on tässä suhteessa ollut
ainoa lapsenuskoni, mikä on kestänyt elämän kaikissa vaihteluissa.
Mitä sen ohi olen lukenut, on akanain lailla tuuleen hajonnut. Osani
on ollut hiljaisen syrjästäkatsojan, joka on koettanut tarkata ajan
merkkejä kaukaisessa Karjalassa, sellaisina kuin ne esiintyvät
puhtaasti käytännöllisten ja arkipäiväisten kysymysten muodossa.

       *       *       *       *       *

Elettiin toukokuussa, tukahuttavana keväänä v. 1904, juuri kuin
kuukautta myöhemmin Suomessa tapahtui jotakin varsin merkillistä, kun
jossakin pääkaupungin lehdessä osui silmiini vähäpätöinen ilmoitus.
Siinä kerrottiin, että suomalaisten haettavana oli konsulentintoimi
"maapäivien", semstvon, hallituksessa, asemapaikkana pieni kaupunki
Äänisjärven pohjoiskärjessä. Kiinnitin tähän erään henkilön huomiota,
hän kun omasi toimeen tarvittavat edellytykset, ja sainkin tehtäväkseni
hakupaperien lähettämisen. Vaikka tiesin, että väestö siellä oli
karjalaista, olin toiselta puolen myös täysin selvillä siitä, että
paperit joutuisivat venäläisiin käsiin. Siksi tein parhaani, jotta
hakemus sai mahdollisimman asiaankuuluvan, virallisen leiman ja
ulkoasun suurine sinetteineen j.n.e. "Maassa maan tavalla", arvelin
katsellessani seinällä riippuvaa jäljennöstä Ekmanin taulusta, mikä
esitti Yrjö Aukusti Wallinia täysin itämaisessa ulkoasussa.

Ja katso! Yritys onnistui. Noin kuukautta myöhemmin saapui vastaus,
että hakijani oli paikan saanut. Myöhemmin sain itse tilaisuuden
tarkastella hakupapereita, joita oli saapunut 35 henkilöltä. Suuri
osa asiakirjoista oli suomeksi laadittuja. Paperien joukossa esiintyi
useita tunnettujen suomalaisten arvohenkilöiden ja asiantuntijain
suosituksia. Jos hakupaperit olisivat joutuneet jonkin Suomen
maaseudulla toimivan taloudellisen yrityksen johtokunnan puheenjohtajan
ja jäsenten käsiin, olisivat he olleet tästä huomaavaisuudesta varsin
hyvillään tarkastellessaan näiden yhteiskunnan huipuilla elävien
henkilöiden omakätisiä allekirjoituksia.

Oi sinä pyhä tietämättömyys! Kauko-Karjalassa ei näitä loisteliaita
nimiä tunnettu. Asian ratkaisivat siellä ne suuret viralliset sinetit,
mitkä komeilivat hankkimissani jäljennöksissä.

Syksyllä lähti konsulentti matkalle. "Jos laiva ei Lotinanpellosta
jääesteiden vuoksi jatka matkaa, ottakaa asianomaisen semstvon
hallitukselta avonainen matkapassi vapaata postihevosta varten
jokaiselta postiasemalta", tiedotti viimeinen ennen lähtöä
konsulentille saapunut sähkösanoma.

Näin joutui suomalainen maatalousmies Karjalaan. Vuosi vuodelta kävi
hänelle hänen työnsä yhä selvemmäksi ja rakkaammaksi. Hänen jälestään
seurasi useita muita suomalaisia. Yhä suuremmaksi olisi heidän lukunsa
vuosi vuodelta kasvanut, ellei suuri olojen mullistus olisi pakoittanut
heitä sieltä lähtemään. Näiden suomalaisten käytännön miesten työ
ja toiminta on se tausta, mitä vasten olen Kauko-Karjalan oloja
tarkastanut.




ÄÄNISJÄRVEN RANNOILTA KYMMENEN VUOTTA SITTEN.


Olemme eräässä jotenkin hyvin säilyneen puutalon toisen kerroksen
huoneessa, joka on koristettu laudoitukseen tehdyillä koreilla
leikkauksilla. Talo on Äänisjärven pohjoispäässä sijaitsevan
kihlakunnankaupungin satamaan johtavan kadun varrella.

Tämän huoneen eli n.k. virkasalin on jokunen päivä aikaisemmin
muodostanut kaksi kamaria, toinen semstvohallituksen täysistuntosali,
toinen taas kirjurien huone. Täysistuntosalin pöytä on asetettu salin
pitkälle seinämälle. Pöydän ympärille on asetettu 18 tuolia.

Seinällä riippuu Aleksanteri II:n ja Aleksanteri III:n sekä
viimeisen tsaarin öljypainosmuotokuvat. Asiaankuuluvat pyhäinkuvat
on asetettu salin kahteen nurkkaan. Salin merkillisyytenä on kolme
marmoritaulua, joista ensimmäisessä mainitaan, että Pietari Suuri on
perustanut ensimmäisen vesilaitoksen kaupungin viereiseen koskeen,
y.m., siihen aikaan kuin venäläisvaikutus seudulla alkoi. Toisessa
taas on ote siitä Aleksanteri II:n antamasta laista, jolla tammik.
1 p:stä 1864 määrätään semstvolaitos perustettavaksi Venäjän 33
kuvernementissa henkisen ja taloudellisen viljelyksen kohottamiseksi.
Kolmannessa, uusimmassa, marmoritaulussa taas, joka on pantu seinälle
ilman semstvovaltuutettujen myötävaikutusta, mainitaan pyhän
venäläis-karjalaisen veljeskunnan olemassaolosta.

Eräällä sivupöydällä on pinkottain venäjänkielistä
semstvokirjallisuutta. Niitä selaillessa pistää silmään muuan kohta,
jossa viimeinen tsaari ensi kerran monarkkina esiintyessään esittää
mielipiteensä valtaistuimen eteen tammik. 17 p. 1895 kokoontuneille
Venäjän aatelin, semstvon, kaupunkien ja kasakkasotajoukkojen
edustajille, varoittaen semstvomiehiin kääntyen näitä "mielettömistä
haaveista" sisäpolitiikan alalla.

Silmän ohi vilahtaa myös maininta, että ensimmäinen sisälukukoulu
perustettiin kihlakuntaan jo v. 1836. Johtuu mieleeni 1600-luvun
tarmokkaat piispamme, jotka jo silloin olivat ottaneet Suomessa
käytäntöön lukuset.

Alapuolella olevasta huoneesta kuuluu heikkoa puheensorinaa. Käytävässä
tervehdin sivumennen paria virkapukuista venäläistä. Alakerrokseen
johtavilla portailla tapaan erään karjalaisen, joka tervehtii
tuttavallisesti suomeksi. En muista heti, missä kylässä hänet olen
tavannut, mutta heti kun hän alkaa puhua muuraimistaan, olen selvillä,
että hän on kotoisin suoseuduilta eräiden luostariraunioiden tienoilta
päivänmatkan päästä kaupungista.

Vilahtaa mieleen tarina tuosta aikoinaan kukoistaneesta luostarista,
joka jonkin vallanpitäjän viittauksesta hävitettiin maan tasalle,
kun luostariasukkaat eivät kyenneet hankkimaan vuosittain satumaisen
suurta, 10,000 kultaruplan suuruista summaa.

Tultuani virkasalin alapuolella olevaan huoneeseen näen sinne
kokoontuneena kihlakunnan karjalaisen talonpoikaisheimon valiojoukon,
kihlakunnan, joka pinta-alaltaan on kaksi kertaa suurempi kuin
Uudenmaan lääni.

Puvut ja ulkoinen olemus on jonkinverran venäläistyneen näköistä,
mutta silmän loisteesta olen näkevinäni, että miehet ovat tietoisia
karjalaisia. Tuntuu siltä, että se yläsalissa oleva marmoritaulu,
jossa on Aleksanteri II:n nimi, on heitä varten ja että he vielä
tänäpäivänäkin, vuosikokouksessa, osaavat esittää toivomuksensa,
vaikkapa vain varsin hillitysti.

Vaikkapa he eivät voisikaan muuta aikaansaada tuon pitkän, useista
pikkupöydistä kokoonpannun neuvospöydän ääressä, niin voisivat he
kuitenkin toimeenpanna vallanpitäjille ilkeitä yllätyksiä.

Jutellaan pikku ryhmissä hiljalleen. Jokunen selailee äsken läänin
pääkaupungissa ilmestynyttä pientä kirjasta, jonka kanteen on suurilla
kirjaimilla painettu venäjäksi "Finljandia". Tuhatkunta kappaletta tätä
kirjasta "valkosilmäisistä suomalaisista" on lattialla odottamassa
jakamista maaseudulle. Pikainen silmäys kirjaan osoittaa sen venäläiset
tarkoitusperät.

Lyönnilleen kello 10 soi kello. Semstvovaltuutettujen istunto alkaa.

Puheenjohtajan paikalle istuutuu nuorehko venäläinen, jolla on
takissaan kollegineuvoksen tähdet. Jokapäiväisessä elämässään on hän
"Kokousten puheenjohtaja", se on, maapäälliköiden esimies, jotka
hoitavat talonpoikain sivilihallintoasiat. Hän on rauhallinen ja
erittäin lyhytsanainen mies, joka ei paljasta ajatuksiaan. Hän näyttää
mieluimmin puhuvan puheenjohtajanuijalla. Puheenjohtajan oikealle
puolelle asettuu semstvon vakinaisen toimeenpanevan valiokunnan
päällikkö, eli n.k. semstvohallinnon puheenjohtaja. Hänen vasemmalla
puolellaan istuvat papiston ja kaupunkien sekä metsähallinnon edustajat.

Kaikki muut pöydän ääressä istuvat ovat karjalaisia. Edellisenä
päivänä on talousarvion tulopuoli käsitelty ja nyt ryhdytään sen
menopuoleen. Mutta ennenkuin se alkaa, saavat harvalukuiset kuulijat,
joiden joukossa tämän kirjoittajakin, olla läsnä erinäisten kysymysten
käsittelyssä, jotka eivät suoranaisesti kuulu talousarvioon.

Ensimmäisenä kysymyksenä on alamaisen adressin sanamuodon hyväksyminen.
Tässä osoittaa puheenjohtaja harvinaista nopeutta lukiessaan julki
ehdotuksen sisäministerille lähetettäväksi sähkösanomaksi, jossa
pyydetään, että ministeri esittäisi tsaarille sähkösanoman, jossa
m.m. lausutaan, että vaikka semstvomiehet asuvatkin kaukana kylmässä
pohjolassa, eivät he tunne kylmää, sillä tsaarin valtikan alla ei tunnu
koskaan kylmältä. Eräs karjalaisista näyttää aikovan jotakin lausua,
mutta puheenjohtajan nuija putoaa samassa pöytään ja sihteeri merkitsee
pöytäkirjaan, että päätös on yksimielinen.

Seuraa muutamia kiusallisia hetkiä.

Toisena kysymyksenä on rauhantuomariarvonimen antaminen eräälle
ansioituneelle henkilölle. Arvonimi vastaa jotenkin meikälästä
herastuomarin arvonimeä. Toimitus tapahtuu salaisella äänestyksellä ja
tulee kaikkien äänien olla jaa-ääniä. Ehdokkaana on eräs karjalainen.

Äänestyksen tuloksena on, että kaikki äänet ovat jaa-ääniä, mutta yksi
on ei-ääni.

Erämaan parlamentissa tehdään kuitenkin sielläkin lehmäkauppoja.
Yritetään siis uudestaan. Nyt asetetaan kaksi ehdokasta, joista toinen
venäläinen kansakouluntarkastaja ja toinen äskeinen karjalaisemme.
Ja tällä kerralla ei enää anneta ei-ääniä. Papiston edustaja ottaa
nopeasti tuomarivalan uusilta kunniarauhantuomareilta. Mieliala
karjalaisten keskuudessa näyttää tyytyväiseltä, kun ovat saaneet oman
miehensä "läpi".

Tämän jälkeen seuraa määrärahakysymyksiä.

Metsähallinnon edustaja, muuan vanha puolalainen, joka vuosikymmeniä
on palvellut Aunuksessa, esittää erinäisiä mietintöjä omalta
alaltaan, jotka hyväksytään. Sivumennen käsitellään ehdotus, että
metsänhoitajan pojalle, joka rupeaa opiskelemaan Kasanin yliopiston
lääketieteellisessä tiedekunnassa, annettaisiin apuraha. Äänestys
päättyy suotuisasti ylioppilaalle, eikä kukaan halua käyttää asiasta
puheenvuoroa, vaikka metsäherra asian käsittelyn ajaksi onkin poistunut
salista.

Senjälkeen esitetään piirilääkärin anomus erinäisten määrärahain
myöntämisestä lääkinnöllisiin tarpeisiin. Perusteluissaan huomauttaa
piirilääkäri, kuinka erinäiset taudit viime aikoina ovat suuresti
levinneet ja koettaa hän osottaa sen johtuvan siitä, että hallitus on
karkoittanut muista valtakunnan osista Itä-Karjalaan henkilöitä, jotka
ovat olleet erinäisten tarttuvien tautien saastuttamat. Sentähden
ehdottaa piirilääkäri että semstvovaltuutetut anoisivat hallitukselta,
ettei vast’edes valtiollisia henkilöitä lämpimältä alueelta, kuten
esimerkiksi Mustanmeren rannoilta, karkoitettaisi Itä-Karjalaan.

Määrärahat myönnetään, mutta puheenjohtaja antaa piirilääkärille
varoituksen sopimattomasta kirjoitustavasta.

Uuden yleisen sairaalan kalustamiseen kaupungissa myönnetään määräraha.
Asiakirjoista näkyy, että tämän kymmenkunta huonetta käsittävän
kivitalon rakentamiseen on tarvittu kokonaista kolme vuotta ja että
tämä talo on ainoa kivitalo koko kihlakunnassa kirkkoja, luostareja ja
erästä pienoista rahastotaloa lukuunottamatta.

Nyt siirrytään kysymykseen, jonka toteutumisesta paikkakunnan sekä
karjalaiset että venäläiset ovat jo kauan uneksineet. Kihlakunnan
teknikko esittää näkökohtia hallitukselle jätettäväksi anomukseksi
rautatien rakentamisesta Äänisjärven pohjoispäästä Repolaan sekä sen
liittämisestä Suomen valtionrautateihin Lieksan aseman luona.

Tässä asiassa näyttävät karjalaiset ja venäläiset ymmärtävän toisiaan.

Karjalaiset puhuvat kauniista tulevasta Itä- ja Länsi-Karjalan poikki
kulkevasta radasta. Muuan läsnäolevista, entinen "laukkuryssä" on
kulkenut Suomen ristiin rastiin. Hän suunnittelee puheessaan rautatien
rakentamista Lieksasta edelleen Ouluun, koska hän matkoillaan on
havainnut kiertotien Etelä-Suomen kautta liian pitkäksi. Esittääpä
hän rautatiesuunnitelman Äänisjärven pohjoispäästä Paadenen,
Lieksan, Kajaanin, Oulun, Tornion ja Haaparannan kautta Narvikiin
Atlantinvaltameren rannalla, siis rautatiesuunnitelman Fenno-Skandian
halki.

Puheenjohtaja, joka näytti hetkeksi vaipuneen ajatuksiinsa, herää ja
mutisee jotakin, että rautatiet tuovat lännen paheita itään, joita
sanoja ei kuitenkaan oteta pöytäkirjaan.

Pöytäkirjaan merkitään kuitenkin puheenjohtajan seuraava lausunto:
Pohjois-Suomeen lähetetään vuosittain Etelä-Venäjältä suuret määrät
viljaa Suomen miltei liian paljon rasitettua päärataa myöten. Jos tämä
suunniteltu rata saataisiin toimeen, voisi se paitsi paikallisia etuja,
palvella myöskin kauttakulkuliikennettä. Sivuuttamalla Etelä-Suomen
emäradan, olisi tämä uusi rata luonnollisen liikenneväylän osa. On
näet muistettava, että Pohjois-Venäjän viljakeskus, Rybinsk, on
suoranaisessa kanavayhteydessä Äänisjärven kanssa.

Tämän jälkeen esitti kansakoulujentarkastaja selontekonsa
semstvovaltuutetuille. Hän huomautti, että hänen tarmokkaan työnsä
seurauksena on nyt m.m. se, että jokaisessa kylässä hänen piirissään
Suomen rajalla on venäläinen kansakoulu. Hän jätti kuitenkin
mainitsematta, että näiden koulujen oikeana tarkoituksena on estää
suomalaista vaikutusta. Muuan talonpoika koettaa myös anoa, eikö
nyt vihdoinkin olisi mahdollista saada lukutaidon ensi alkeita
karjalankielellä. Luonnollisesti ei anomus johtanut mihinkään tulokseen.

Päiväjärjestyksen viimeisellä kohdalla oli myös oma mielenkiintonsa.
Semstvohallinnon puheenjohtajan toimi on täytettävä ensi vuodeksi.
Jokainen pöydän ääressä istuva on vaalikelpoinen. Salainen äänestys
ratkaisee tuloksen.

Puheenjohtajan oikealla puolella istuva herra näyttää hermostuneelta,
nousee ylös ja puhuu kauniisti talonpojille, mutta puheella ei näytä
tällä kerralla olevan vaikutusta. Talonpojat ovat vaiti, mutta näkyy,
että jotakin on tekeillä.

Ensimmäisenä ehdokkaana on nykyinen puheenjohtaja. Äänestetään.
Tuloksena on, ettei hän tule valituksi.

Nyt asetetaan ehdokkaaksi eräs karjalainen. Tuloksena on, että hänet
valitaan kaikkien karjalaisten äänillä. Valittu nousee ylös, pitää
lyhyen puheen ja kieltäytyy toimesta hyvin tietäen, ettei kaikkivaltias
kuvernööri kuitenkaan vahvistaisi hänen vaaliaan, ja pyytää samalla,
että nykyinen puheenjohtaja suostuisi edelleenkin jäämään toimeen.




MALLITALOSSA.


"Niinkuin valtamereen vajonneen mantereen viimeiset huiput vielä
saari- ja kariryhminä kohoavat yli ulapan, niin piirtyvät Itä-Europan
kansatieteelliselle kartalle suomalais-ugrilaisten kansojen
pirstautuneet alueet hajanaisina saaristoina slavilaisten kansanmeren
keskellä", luki suomalainen konsulentti eräästä kirjasta istuessaan
iltahetkenä työhuoneessaan muutamia päiviä senjälkeen, jolloin edellä
kuvattu "maapäiväin" vuosikokous oli pidetty Äänisjärven pohjoiskärjen
pienessä kaupungissa.

Pöydät olivat kukkuroillaan mitä monipuolisinta
maatalouskirjallisuutta, niin venäjäksi kuin skandinavisilla kielillä
painettua, erityisesti kaikki, mitä tanskalainen kirjallisuus
maitotarkastuksen alalta saattoi tarjota. Hiljattain olivat saapuneet
Suomen lukuisain maanviljelysseurain viimeiset painosta ilmestyneet
vuosikertomukset. Kuukautta aikaisemmin oli konsulentti niitä
kotimaahan lähetetyllä kiertokirjeellä pyytänyt ja nyt mielihyvällä
vastaanottanut. Konsulentin silmät aivan ahmivat sitä aiheiden ja
ainesten paljoutta, mitä kukin vuosikirja sisälsi. Nyt oli hänen
etsittävä niistä ydin sekä sovellettava se seudun karjalaista
talonpoikaisväestöä varten.

Tällä hetkellä herätti hänessä kuitenkin vielä suurempaa
mielenkiintoa eräs paksu teos "Yleisvenäläinen kongressi pidetty
suunnitelmanmukaisiin toimenpiteisiin ryhtymistä varten Venäjän
karjarodun parantamiseksi". Hän oli näet ollut mukana valmistamassa
esitöitä Suomea koskevien kysymysten alalta tätä Pietarissa
pidettyä kongressia varten, missä kaikki Venäjän oppineet, Moskovan
maatalousakatemiasta alkaen, saksalaisia asiantuntijoita myöten, olivat
väitelleet eläintieteellisistä kysymyksistä edes Aasian alkurotuja
unohtamatta. Kirjassa annetaan suomalaisille kunniaa tuottava arvostelu
heidän menetelmästään jalostaa omaa maatiaisrotuaan sen itsensä avulla
turvautumatta ulkomaisten, korkeammalla kehitystasolla olevien rotujen
sekasiitokseen.

Konsulentilla on edessään Pohjois-Venäjän ja Aasian kartta. Hän
suunnittelee, mitenkä suomalaiset siitoseläimet tulevat jalostamaan
pohjoisvenäläisen maatiaisrodun. Eikä tämä ole tapahtuva ainoastaan
itä-karjalaisella alueella, mikä muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden
Suomen, Fenno-Skandian kanssa, vaan myös siinä osassa Pohjois-Europaa,
mikä on vajonnut slavilaisen kansanmeren syvyyksiin. Idässä on se
ulottuva, syrjänein asuma-alueen käsittäen, vogulein ja ostjakkein
maahan. Etelässä rajoittaisivat aluetta Inkerinmaa, Tverin karjalaiset
sekä votjakkein ja tsheremissein asutus. Hän syventyy uudelleen
sanoihin: "niinkuin valtamereen..." ja hänelle selviää täydellisesti,
mitenkä idästä samonneet suomalais-ugrilaiset kansat ovat jättäneet
paljon tyhjää tilaa jälkeensä matkallaan kohti länttä, missä nyt
Karjalan heimo Väinämöisen polkuja vaeltelee ja "kyyttöjään"
paimentelee.. Eikä karjalaisen nimeen suotta sisälly karja-nimitys.
Tämä suomalaisten heimokansojen helmi on vielä kerran maksava velkansa
jälelle jääneille heimolaisille idässä. Jos se ei muuta saa aikaan, voi
se elvyttää taipaleelle pysähtyneiden veljien karjalaumat lähettämällä
sinne uudistavaa elinvoimaista verta.

Näin ajattelee suomalainen käytännön mies mallitilallaan
rajantakaisessa Karjalassa, missä hän toimii maatalousneuvojana.
Hänellä on jo käytettävänään 30 puhdasta itäsuomalaista karjarotua
edustavaa siitoseläintä Joensuun tienoilta ja Savosta hankittuja.
Hän kysyy itseltään yhä uudestaan ja uudestaan: montako sellaista
tosihyvää voi Suomi vuosittain lähettää Pohjois-Venäjälle ilman että
sen karjakanta sen kautta vähenee?

Edellä mainitun kongressin pöytäkirjat kertovat, että on viimeinkin
julistettu pannaan 1700- ja 1800-lukujen kokeilut ja erehdykset,
kun huippuunsa kehitettyjen ulkomaalaisten rotueläinten avulla
koetettiin jalostaa Pohjolan perin alkuperäisellä kannalla olevaa
omaa vanhaa karjakantaa, joka kyllä toiselta puolen oli osoittanut
hyviä ja tyydyttäviä lypsylehmän merkkejä. Pietari suuri oli tosin
Hollannista palattuaan ja Vienassa käytyään määrännyt, että joku
määrä hollantilaista karjaa oli meritse tuotettava Valkean meren
reheville, ajoittain tulviville jokivarsille- ja suistoille, missä
se on lisääntynyt ja vielä tänä päivänä eristettynä rotuna menestyy,
elleivät bolshevikit ole sitä sukupuuttoon hävittäneet. Mutta nyt
vasta, 200 vuoden jälestä, oli huomattu, että hollantilaiset ovat ja
pysyvät hollantilaisina, eivätkä kärsi mitään vieraisiin rotuihin
sulattamista, vähinten kaukana Pohjolassa. Tässä ovat kysymyksessä
samat kumoattomat luonnonlait, mitkä estävät Kauko-Karjalan väestöä
sulautumasta venäläisiin. Pietari suuren hallitsijakatse oli nytkin
tavallaan osunut oikeaan, ilmastolliset suhteet olivat hollantilaisille
jokisuistoissa suotuisia. Konsulenttimme oli kuitenkin heti ollut
selvillä siitä, että Pietarin toimenpide oli menestynyt sikäli kuin se
oli pysytetty niissä rajoissa, mitä sillä oli tarkoitettu, mutta oli
osoittautunut epäonnistuneeksi heti kuin sitä oli sovitettu vieraisiin
tarkoituksiin. Hollantilaisten maukas liha sai usein tyydyttää
herkkusuiden vaatimuksia Pietarissa. Näin joutuivat vienalaiset härät
ja lehmät suorittamaan elämänsä ensimäisen ja viimeisen kaukomatkan
pitkin valtavaa "Katarinan tietä", mikä kiemurtelee Äänisen rantoja
kohti paisuvaa valtakaupunkia Nevan ennen usvaisen ja mutaisen
laskupaikan suulla Suomen lahteen, missä nykypäivien Pietari likaisena
ja liejuisena temppeleineen, torneineen ja leveine katuineen viettää
nääntyvää elämää.

Silloin ja tällöin siroitteli tämä vaellus vastasyntyneen vasikan sinne
ja tänne pitkin kyliä "Katarinan tien" varsilla. Juuri näiden vasikkain
jälkeläiset olivat herättäneet konsulenttimme huomiota, sillä tällainen
puoliveri Kauko-Karjalan karuilla kivikkoahoilla synnytti pahaa verta
jokaisessa maitotalouteen perehtyneessä ammattimiehessä.

Konsulentti istuu mietteissään. Silloin alkavat alakerrasta talonväen
puolelta kuulua balalaikan sävelet. Hän kopauttaa jalallaan lattiaan.
Hetkistä myöhemmin ilmestyy ovensuuhun renki Ivan Ivanovitsh,
hyväntahtoinen venäläinen.

"Mitä konsulentti suvaitsee käskeä"? kysyy Ivan nöyrällä äänellä.

"Käykää nyt levolle kaikki siellä alhaalla, aamulla teidän on oltava
tavallista aikaisemmin jalkeilla. Me saamme paljon vieraita".

"Hm! Ketähän ne ovat, ehkä maalaisväkeä, karjalaisia?" arvelee Ivan.

"Hyvää yötä nyt vain!" ja Ivan saa uteliaana poistua.

Neljännestunnin kuluttua on koko mallitalo uneen vaipuneena, niin
venäläinen palvelusväki kuin suomalainen maatalousneuvoja sekä myös sen
muut suomalaiset "asukkaat", s.o. hevoset, sonnit, lehmät ja siat.

Kun konsulentti aamulla varhain on menossa talonväen töitä
tarkastelemaan, kohtaa hän pihalla etäältä saapuneen karjalaisen
talonpojan, joka ei ole ennen käynyt mallitalolla. Talonpoika pyytelee
anteeksi varhaisella aamuhetkellä saapumistaan. Oikeastaan on hänellä
asiaa kaupunkiin, mutta kun siellä vielä kaikki tavoilleen uskollisina
nukkuvat, haluaa hän sitä ennen käväistä taloa katsomassa. Ensin
merkitsee tarkastuskarjakko hänen nimensä vieraskirjaan, hän kun ei
itse ole kirjoitustaitoinen. Senjälkeen tekee karjalainen talonpoika
konsulentin johdolla nopean kiertomatkan talliin, läävään, meijeriin,
keittotupaan, riihelle, puima- ja kalustohuoneeseen j.n.e. Sitten
seuraa kutsu teelle konsulentin luo. Teetä juodessa selviää se, mitä
konsulentti oli heti edellyttänytkin. Ukon kotoinen maatalous edustaa
vielä sitä alkuperäistä tilaa, missä voi kirnutaan tuohisessa ja karhi
on puun oksista tehty. Eivätkä jää esille tulematta tavalliset, perityt
ennakkoluulotkaan.

"Paljonhan minä tuolla ulkona juuri sain nähdä, mutta ymmärtäähän
sen, että ei sellainen kävisi päinsä minun talossani erämaassa.
Vaan mikäs sen on vedellessä täällä, missä semstvon varoilla
peitetään kustannukset". Tähän suuntaan käyvät ukon arvelut ja omaa
menettelytapaansa seuraa myös konsulentti. Ei tässä todisteluilla
saa mitään aikaan, sen hän hyvin tietää. Niillä olisi päinvastainen
vaikutus. Niinkuin kaikki vasta-alkajat hyvästellellään ukko
ystävällisen sanoin, lopussa kuitenkin konsulentin lausuma toivomus,
että ehkä ensi kesänä hänet voidaan toimittaa opintoretkeilylle
Suomeen, ainakin Pohjois-Karjalaan, jos ei etemmäksi. Karjalaisen
talonpojan kasvot kirkastuvat. Kättä paiskataan erotessa.

Tuskin on hän, ensikertalainen, mallitalosta poistunut, kun sinne
jo saapuu toinen Karjalan mies. Hän on muiden mukana edellisenä
kesänä konsulentin johdolla retkeillyt Suomessa oppia saamassa. Siksi
kerrataan nyt pääkohdissa mitä on nähty Joensuun, Elisenvaaran ja
Siilinjärven seuduilla. Keskustelun pohjana on sitten kaksi perustetta,
joihin ehdottomasti uskotaan: Suomen pienviljelys ja mallitalo. Niiden
puitteissa on löydettävä ne menettelytavat ja toimenpiteet, jotka
takaavat talonpojalle menestyksen hänen kotikonnullaan. Mutta aika
kiirehtii, päällisin puolin vain asioita selvitellään, sillä suuri
yhdessäolotilaisuus on pian alkava. Talossa touhutaan ja puuhataan,
sanoja saapuu ja lähtee. Kaiken johdossa on konsulentti ja liikkeellä
koko talonväki. Vieras ohjataan odottamaan isännän yksityiseen
työhuoneeseen ja hän saa kutsun saapua sille juhla-aterialle, minkä
mallitalo tarjoo "maapäivien", semstvon, karjalaisille jäsenille.

Puolen päivän aikaan alkavat he saapua. Kun alakerrassa sijaitseva
virkahuone, minne vieraat ovat kokoontuneet, on viimeistä paikkaa
myöten täynnä, lähdetään pelloille tavanmukaiselle tarkastusretkelle.
Pureva tuuli tempoo esille harmaalta taivaalta sadekuuroja ja kylmiä
viimoja, samalla kuin Äänisen aallot lyövät päin mallitalon rantoja,
saaden kulkijat itseään syksysään kylmässä puistattelemaan.

Pelloilta on jo sato korjattu. Ruis- ja heinäsaroilla on vain rehevä
sänki nähtävänä. Tottuneen maanviljelijän silmä saattaa huomata heti,
mitä syvät pellonojat ovat saaneet aikaan runsaan lannan saannin
ohella, minkä maatilalle aina takaa kaupungin läheisyys. Tässä
tapauksessa ei edes ollut kilpailua olemassa, sillä toista varsinaista
maanviljelystilaa ei kaupungin lähetteillä ollut. Turnipsin siemenet
eivät olleet jääneet vaikutustaan vaille ja pitkinä pinoina kohosi
saroilla korjattu sato. Kolealta kentältä palattiin pian mallitilalle,
missä ateria odotti. Perille tultaessa liehui talon katolla Venäjän
lippu. Se ei kuitenkaan pahennusta herättänyt. Tiedettiin hyvin, että
seinilläkin voi olla korvat ja toiselta puolen tunnettiin täydellisesti
suursuomalaista propagandaa vastustavan Venäläis-karjalaisen
veljeskunnan kekseliäät ja joustavat edesottamiset. Eräs ukoista ei
kuitenkaan voinut olla salaa naapuria nykäisten ja lippua osoittaen
lausumatta: "Onpahan oikea variksenpelätin!" Kaupungin heikkouskoisia
oli lippu myös omansa uskossa vahvistamaan.

Kun talonpojat saapuivat juhlahuoneeseen, tekivät he ristinmerkin
Kristuskuvan edessä, sillä he olivat kreikkalais-katolisen uskonnon
tunnustajia.

Vaan notkuipa pöytä tällä kertaa talon paraista antimista. Oli siinä
suuret lohi- ja siikapiirakat, juotettua vasikkaa y.m. Ja, miksipä
vaieta, ateriaan kuuluivat myös kohtuudella nautitut ryypyt. Alussa
oli mieliala hieman jäykkä ja hiljainen, mutta muuttui ajan mittaan
vilkkaammaksi, sillä olivathan karjalaiset täällä isäntinä omalla,
suomalaisen konsulentin hoitoon uskomallaan, mallitilalla.

Alussa liikkui keskustelu juuri päättyneen vuosikokouksen merkeissä:
miten oli myönnetyt määrärahat käytettävä, keille oli ensi sijassa
annettava matka-avustusta Suomeen tehtävää opintoretkeilyä varten,
mistä taloista oli tyttäret laitettava mallitilan kotitalouskursseille.
Keskusteltiinpa turvepehkun vaikutuksesta lannan laatuun ja pohdinnan
alaisena oli myös kysymys, pitkiltäkö matkoilta kannattaa vedättää
savea uutisviljelykseen otetuille ruista kasvaville vanhoille
niittymaille. Kehuskelipa joku, että hänen uutisviljelyksensä kasvavat
ruista paremmin kuin mitä hän itse oli Suomessa nähnyt. Jopa kehuskeli
muuan, että hänen jalostamattomasta lehmästä ja itä-suomalaisesta
sonnista juuri syntynyt "kyyttönsä" vei voiton mallitalon
puhdasrotuisimmasta vasikasta.

Mitä pitemmälle juhla jatkui, sitä korkeammalle nousi mieliala ja
niin tulivat esille kansalliset kysymykset. Muuan entinen "reppumies"
nousee puhumaan ja selittelee sen ammatin vaivoja. Hän kuvailee, kuinka
tällainen maiden ja mantereiden kiertelijä tuijottaa itsensä sokeaksi
siihen, mikä on suorastaan kouraan tuntuvaa, rahaan, mikä kiihdyttää
voitonhimoa. Hän valittaa vaellusvuosinaan laiminlyöneensä tilaisuuden
tutustua Suomen pienviljelijäin tosin hieman niukkoihin, mutta
jokseenkin varmoihin, ja ennen muuta rauhallisiin, nykyajan uudistusten
ja apukeinojen luomiin oloihin. Hän on kuitenkin viime kesänä ollut
mukana Suomessa hyvin järjestetyllä opintoretkeilyllä ja nyt on hänestä
tullut vakaumuksellinen maanviljelijä, joka rakastaa kotikontuaan.
Mutta vielä puuttuu häneltä paljon välttämätöntä ammattitaitoa. Lopuksi
päätyy hän valittamaan kylän yhteistä maanomistusta, mikä vaikuttaa,
että harrastus maatalouteen ei ripeämmin edisty. Puhuja lopettaa
esittämällä maljan Suomelle.

Niin kuluu päivä ja käsissä on jo hämärä, kun miehet eroavat.

Seuraavana aamuna, kun Karjalan miehet olivat jo jättäneet kaupungin,
sai konsulentti korkeilta viranomaisilta pienen hiljaisen huomautuksen,
että eilinen päivällinen ei kuulunut sen työn piiriin, mikä oli hänelle
uskottu. Kävi selville, että innostuneista puheista oli tietoja
ulkomaailmaan luiskahtanut, mutta mitä teitä, sitä ei tiedetty.

Mutta onpa vielä jälellä yksi tiukka läpäistävänä. Hänen ylhäisyytensä
kuvernööri puolisoineen ja seurueineen on aamulaivalla saapunut
Petroskoilta kaupunkiin. Venäläiseen tapaan suoritetaan kiertomatka
pienen maaseutukeskuksen kaikkiin julkisiin laitoksiin: kirkkoihin,
kouluihin, vaivaistalolle, sairaalaan j.n.e. Mallitalollekin tulee
vierailu ulottumaan.

Konsulentin on kulettava keskitietä ja vältettävä turhaa
alistuvaisuutta. Hän käskee, että eräs Savosta ostettu siitossonni on
valjastettava sopivien ajokärrien eteen ja määrää edelleen, että sen
hammaslahtelainen toveri saa ajopelikseen auran, kumppanina säyseä
"Masinisti" hevonen. Ne ovat kaikki opetettuja tällaisiin tehtäviin,
missä niitä myös käytetään.

Kun vieraat saapuvat, pyydetään kuvernööriä katselemaan kyntämistä ja
hänen puolisoaan seuraneiteineen valitsemaan paikan kärryissä. Tämä on
vieraista niin somaa, että antavat valokuvata itsensä, kunkin omalla
paikallaan. Käynti on ohi ja tasapaino taas tällä kertaa säilytetty.

"Tuo konsulentti harrastaa vain härkiään", kerrottiin kuvernöörin
lähtiessään lausuneen. Mutta talonpoikain arvostelu kuului näin: hän on
meidän miehiämme.




PIKAKUVIA VUODELTA 1905.



Kohtaus Helsingissä.


Marianpäivän aamuna kyseessä olevana vuonna suuntasin kulkuni Helsingin
rautatieasemalle. Edellisenä päivänä olin saanut sähkösanoman, että
Äänisen karjalaisten venäläinen päämies, semstvon puheenjohtaja, oli
saapuva pääkaupunkiin suomalainen konsulenttinsa seuranaan. Yhtä
synkkä kuin aamunkolea taivaskin, oli herrojen ulkomuoto heidän
laskeutuessaan junasta asemasillalle. He eivät olleet eläneet
länsimaiden gregorianisen kalenterin mukaan ja niin oli heiltä jäänyt
huomaamatta, että nyt oli pyhäpäivä Helsingissä. Tulijoilla oli ollut
tarkoituksena käväistä vain eräissä julkisissa laitoksissa ja vielä
saman päivän iltana lähteä paluumatkalle. Suuntasimme kulkumme Fennian
hotelliin, minne vieraat majoittuivat. Herrat koettivat mukautua ja
alistua viettämään päiväänsä toimettomina.

Kun vieraat olivat matkan jäleltä siistiytyneet ja aamukahvit juotu,
kääntyi puheenjohtaja minun puoleeni lausuen: "Onko teillä ehdotettava
jotakin samalla hyödyllistä ja huvittavaa ajanvietettä?"

Kysymys tuli noin vain ohimennen puheen jatkoksi vastausta odottamatta.
Samassa juolahti mieleeni nuori, tilapäisesti tointa vailla oleva
insinööri, jonka olin tavannut paria päivää aikaisemmin.

"Olkaa hyvä ja odottakaa, Pavel Pavlovitsh, tunnin kuluttua voin antaa
vastauksen". Samassa poistuin huoneesta.

"Jos insinööri haluaa suorittaa hyvän työn, niin saapukaa heti Fennian
hotelliin, mutta ottakaa mukaan insinööritodistuksenne korkeakoulusta",
aloitin keskustelun hotellin puhelimessa. Puolen tunnin kuluttua
istuimme insinöörin kanssa ravintolan sanomalehtihuoneessa syventyneinä
tutkimaan hänen suomenkielistä todistustaan saadaksemme sen johdannon
ja loppulauseen venäläiseen asuun.

Hetkistä myöhemmin astuin insinöörin seurassa puheenjohtajan
huoneeseen. "Minulla on kunnia esittää suomalainen diplomi-insinööri
herra X, joka minun aloitteestani on halukas pariksi vuodeksi astumaan
palvelukseenne". Karjalaisten palvelukseen, olin sanoa, mutta vältin
tämän sanan käyttämistä. "Olen iloinen saadessani tehdä tuttavuuttanne
ja kuullessani, että insinööri luulisi viihtyvänsä erämaissamme. Meillä
ei ole vielä koskaan ollut sitä etua käytettävänämme, että jokin
insinööri olisi luonamme talvehtinut, vaan olemme saaneet tyytyä pienet
tiedot omaaviin teknikkoihin".

Käytin hetkeä hyväkseni ja vedin esille valttimme, korkeakoulun
insinööritodistuksen. "Ehkä sallitte, Pavel Pavlovitsh, että minä
puolueettomana henkilönä suullisesti käännän hakijan paperit."

"Tehkää niin hyvin", kuului vastaus.

Annoin kasvoilleni juhlallisen ilmeen ja äänelleni vielä
juhlallisemman sävyn sekä käänsin vapaasti lopettaen sanoilla: ja on
professorikollegio katsonut hyväksi antaa herra X:lle _insinöörin_
arvon. Paremmaksi vakuudeksi emme ole varustaneet tätä todistusta
ainoastaan tarpeellisilla allekirjoituksilla, vaan olemme siihen myös
antaneet painaa korkeakoulun sinetin.

Luulenpa että vielä kiireessä lisäsin: "että tämä käännös oleellisen
sisältönsä puolesta pitää yhtä totuuden kanssa, todistetaan, niin totta
kuin Jumala minua auttaa ruumiin ja sielun puolesta", mitkä sanat
venäjäksi kuuluvatkin "elämässä ja kuolemassa".

"Nimitän teidät tällä hetkellä semstvon palvelukseen. Mitkä ovat
palkkavaatimuksenne", puhkesi Pavel Pavlovitsh puhumaan. "Oletteko jo
huomenna valmis seuraamaan mukanani?" jatkoi hän yhtä kyytiä.

"Palkkavaatimukseni on... markkaa vuodessa ja huomenna olen valmis",
vastasi insinööri.

"Ja miestä, jolla on sellaiset paperit kuin teillä, en ota
palvelukseeni muuta kuin yhtä monella ruplalla", paukautti Pavel
Pavlovitsh. Tuskin tarvinnee lisätä, että ruplan kurssi silloin oli
267, joten insinööri sai yli puolen kolmatta kertaa sen, mitä hän oli
halunnut. Seuraavana päivänä hän todella matkustikin uuteen toimeensa.

Kun kolmas päivä tapaamisesta oli kulumassa, ajattelin matkamiehiä,
jotka olivat jo jättäneet Värtsilän aseman aloittaakseen 350 virstan
pituisen hevosmatkan halki Porajärven salojen. Seurasin ajatuksissani
kohti Äänistä pyrkivää suomalaista insinööriä. Läpi lumisten metsien
kulki hänen tiensä ja sen varrelle sirotettujen Karjalan mökkien
asukkaat katselivat uteliaina hänen jälkeensä. Kukapa heistä saattoi
aavistaa, että oli kysymyksessä kädenlyönti Suomesta Karjalaan. Tosin
heikko ja vaatimaton, mutta sittenkin kädenlyönti.



Elkää kirjoittako mitään!


Elkää kirjoittako mitään!

Siitä on jo kulunut seitsemäntoista vuotta, kun nämät sanat minulle
lausuttiin ja siksi omituinen oli niille saamani selitys, että tapaus
on vielä selvästi muistissani.

Oli sen päivän ilta, jolloin semstvon puheenjohtaja Äänisen perukoilta
Fennian hotellissa käden käänteessä sopi helsinkiläisen insinöörin
kanssa tämän tulosta hänen semstvonsa palvelukseen, missä insinööri
joutui työskentelemään ja tekemisiin karjalaisen väestön parissa.

Istuimme kahden, puheenjohtaja ja minä, yksityishuoneessa viinilasin
ääressä eräässä Helsingin ravintolassa. Olimme juuri syöneet
"voileipäpöydän", mistä ei mitään puuttunut. Pavel Pavlovitsh ihmetteli
herkullisen aterian huokeutta ja teki laskelmia, kuinka sellainen
voineen, leipineen, kinkkuineen, juustoineen, lohineen, savustettuine
ankeriaisineen, sardineineen, hummereineen ja kolmine ryyppyineen löisi
leiville Venäjällä noin 50 kopekan hinnasta. Hän arveli, että jos jokin
Venäjän ensimäisistä pohatoista syystä tahi toisesta joutuisi tällaista
tarjoilua ylläpitämään loppuiäkseen Pietarissa tahi Moskovassa
kaikille, tahi vaikkapa vain kaikille sivistyneen esiintymisen ja
ulkoasun omaaville henkilöille, olisi hänen parempi heti lakkauttaa
maksunsa kuin antaa omaisuutensa vähitellen hävitä pienissä 50
kopekan erissä. Tällaisiksi ahmateiksi kuvaili Pavel Pavlovitsh omia
maanmiehiään. Suurin joukoin ja nälkäisin vatsoin raiskaisivat he
haikailematta suomalaiset "voileipäpöydät". Pian kääntyi kuitenkin
keskustelu toisille aloille.

"Elkää kirjoittako mitään!" lausui silloin toverini yht’äkkiä. Se tuli
aivan perustelematta, ja koko olentoni kaiketi näytti kysymysmerkiltä.
Siitä huolimatta hän toisti äskeiset sanansa.

Näytin luultavasti jo loukkaantuneelta, koska hän heti jatkoi.

"En tietysti halua kieltää teitä kirjoittamasta mitä itse tahdotte.
Jotta ymmärtäisitte minua oikein, kerron teille lähemmin itsestäni.

"Olen varattomien vanhempain lapsi, joka on saanut pitää itsestään
huolta. Aloitin kirjurina sivilivirastoissa. Silloin kirjoitin niin
että kynä tulta suihki, mutta en sitä, mitä itse ajattelin, vaan
mitä minut pantiin kirjoittamaan. Pääsin sitten semstvohallituksen
sihteeriksi ja miellyin tähän laitokseen perehdyttyäni hallinnon
kaikkiin sokkeloihin, sen valo- ja varjopuoliin. Salaiset kirjelmät
olivat minusta pahennukseksi, johtaen tavallisesti rettelöihin, sillä
semstvon luonteeseen ja toimintaan ne eivät sovi. Samalla opin sen,
että ei pidä kirjoittaa aina mitä ajattelee, sanoillahan on salattava
ajatuksia. Esimieheni hyvät aikomukset pilattiin usein vain siksi, että
hän määräsi minut kirjoittamaan tarpeettoman laajasti. Hän oli liian
avomielinen. Näin kuluivat vuodet uutterassa työssä. Mutta ylenemisen
mahdollisuutta ei minulla ollut, sillä Venäjän keskeisissä suurissa
kuvernementeissa tehdään aina kihlakunnan tunnetuimmasta miehestä
semstvon puheenjohtaja.

"Olkaapa hyvä ja kirjoittakaa muistiin kaikki ne tehtävät, mitkä
semstvolle kuuluvat. Mutta on muistettava, että vain harvat semstvot
hallitsevat koko tätä alaa. Ja mitä erityisesti tulee siihen semstvoon,
mikä nyt on uskottu minun hoitooni, niin se Venäjän pohjoisimpana
voi vain etäisyydessä kangastavana päämääränä pitää sen virallisen
semstvo-ohjelman toteuttamista, minkä nyt esitän."

Tein työtä käskettyä ja kirjoitin muistiin seuraavan komean luettelon.
Saakoon se tässä sijansa, koska koko Aunuksen kuvernementin karjalainen
väestö on edustajiensa kautta ottanut osaa tämän Venäjän entisen
kunnallislaitoksen toimintaan. Vienan karjalaisille on tämä laitos
sensijaan tuntematon, sillä koko Arkangelin kuvernementissa ei sen
harvan asutuksen vuoksi ole ollut semstvoa.

1) Kuvernementtien ja kihlakuntien sekä rahassa että luonnossa
kannettavien kunnallisverojen hoito

2) Maakuntahallinnon rahojen ynnä muun omaisuuden hoito

3) Riittävän muonan ja avunannon huolehtiminen niitä tarvitsevalle
väestölle lain määräämällä tavalla

4) Maakuntahallinnon hallussa olevien teiden ja tierakennusten ylläpito

5) Maakunnallisten postipaikkain perustaminen ja ylläpito

6) Keskinäisessä maakuntahallinnossa vakuutetun omaisuuden hoito

7) Maakunnallisten sairaalain ja hyväntekeväisyyslaitosten hoito,
köyhäin, parantumattomien sairasten, mielenvikaisten ja raajarikkojen
huoltaminen

8) Osallistuminen kaikkinaisiin terveydenhoitoa koskeviin
toimenpiteisiin

9) Palosammutustoiminnan huoltaminen ja parempain asuntojen rakentaminen

10) _Huolenpito kansalaisten sivistyksestä ja kouluista ja
oppilaitoksista, jotka saavat avustusta maakuntahallinnolta_

11) Maakuntahallinnosta riippuvan avustuksen jakaminen paikallisen
maanviljelyksen, kaupan ja teollisuuden hyväksi sekä peltojen ja
niittyjen turvaaminen elukoilta ja vahinkohyönteisiltä

12) _Maakuntahallinnolle uskottujen, sivili- ja sotilashallinnon
määräämien tehtäväin suorittaminen._

Lueteltuaan muistista tämän katkismuksensa ja huoneentaulunsa
jatkoi hän hymyillen: "Teitä tietenkin kummastuttaa näiden
kuivain asiain luetteleminen. Mutta voidaksemme saada käsityksen
niistä edellytyksistä, joiden pohjalla Aleksanteri II:n perustama
semstvolaitos toimii, tahdon ensin esittää sen ulkonaiset puitteet,
ja ennenkuin tänä iltana eroamme, selvitän teille, mihin asioihin te
suomalaiset ette _missään muodossa_ saa puuttua".

Mutta sitten hän taas rupesi kertoelemaan elämänvaiheitaan. "Menin
naimisiin ja vaimoni mukana seurasivat rikkaat myötäjäiset. Etupäässä
niiden vaikutuksesta uskottiin minulle se toimi, mitä nyt hoidan.
Se onkin katsottava luottamustehtäväksi, sillä palkkani on pieni ja
edustuskustannukset suuret.

"Edeltäjäni oli etelästä saapunut bojari, joka pian painui takaisin
sinne, mistä oli tullutkin. Mutta ennen lähtöään antoi hän minulle
muutamia ohjeita. Hän muistutti, että kihlakuntamme on kuin Suomen
selkärangasta itään työntynyt kiila, minkä asemana on Kuopion läänin
raja ja minkä huippuna on Äänisen pohjoiskärki. Kiilan kyljet taas
päättyvät Viipurin ja Oulun läänien rajaviivoihin. Siksi on sillä
myös vaakunana kärjessään seppelettä kantava pyramiidi. Tämä kaikki
ei ole minkään leikin asia. Kerran uurtautuu tähän kiilaan Suomesta
käsin särö, mikä kantaa Äänisen rannoille saakka. "Pitäkää silmänne
auki Suomeen päin. Sieltä tulee taloudellinen elpyminen!" oli bojari
varoittanut.

"Olenkin senjälkeen seurannut sekä vapaamielisiä että vanhoillisia
venäläisiä lehtiä ja vielä lukenut erään Suomea koskevan
valtio-oikeudellisen julkaisun", jatkoi Pavel Pavlovitsh kerran
oikein vauhtiin päästyään. "Olen huomannut että suomalaiset päättömän
itsepäisesti pitävät kiinni vanhoista perustuslaeistaan ja että
heidän mielestään pitäisi valtiopäiväin olla kaikki kaikessa. Ja kun
olen ottanut selvän suomalaisten virkaveljieni, kruununvoutien ja
kihlakunnantuomarien asemasta, olen havainnut että heidän toimensa
määrää kokonaan laki. Että nyt käsittäisitte, mitä tarkoitan sanoilla:
_elkää kirjoittako mitään!_ esitän asian lyhyesti.

"Minä en ole niinkään riippuvainen laista kuin kuvernööristä ja
karjalaisista, joiden vartiaksi olen pantu. En kiellä teitä yleensä
kirjoittamasta, minun virka-asemaani se ei voi vahingoittaa, mitä
ikinä kirjoitattekin. Mutta meillä on yhteinen harrastus, ja sen
nimessä sanon vielä kerran, ennenkuin eroamme: elkää kirjoittako
mitään _kahdesta_ niistä kahdestatoista pykälästä, jotka teille juuri
luettelin. Ymmärsimme toisiamme ja seurasin hänen neuvoaan.

"Nyt kun Pavel Pavlovitsh on muuttanut toiseen maailmaan, voin kertoa,
että hänen ollessaan semstvon johdossa, ilmestyi painosta paljon,
missä selostettiin hänen ja hänen suomalaisten apulaistensa työtä ja
toimintaa. Mutta hän seurasi aina uskollisesti ohjettaan, niinkuin
_hän_ sen käsitti ja se teki mahdolliseksi karjalaisalueella sen
taloudellisen toiminnan, mitä suomalaiset miehet johtivat."



Eräs esitaistelija.


Oli käsissä vuodenaika, jolloin merkit viittaavat nopeasti lähestyvään
syksyyn. Satoa korjattiin. Suurissa parvissa liikkuivat pääskyset,
istuen pitkissä riveissä puhelinjohdoilla. Poikaset olivat omaksuneet
vanhempain vaistot ja valmistautuivat muuttamaan. Koululaiset laskivat
jo päiviä ja näkivät nopeasti lähestyvän ajan, jolloin oppisalien ovet
heitä kutsuen avautuvat.

Oli käsissä Venäjällä niin kohtalokas vuosi 1905 ja elettiin juuri
niinä viikkoina, jolloin Witte, Komura ja Takahira valmistautuivat
Rooseveltin välityksellä allekirjoittamaan Portsmouthin rauhaa.

Aivan samoihin aikoihin matkusteli Suomea ristiin ja rastiin muuan
nuori Äänisen karjalainen, luonteeltaan erakko ja taipumuksiltaan
idealisti. Ominpäin suoritettava opintoretkeily, kuului hänen matkansa
virallinen nimitys. Mutta hän matkusteli tarkastaakseen meikäläisiä
yhteiskuntaoloja ja näkyi tutkistelevan maalaisväestön elämänehtoja.

Niiden suhteiden välityksellä, joita minulla jo silloin oli Äänisen
rannoilla, jouduin myös hänen kanssaan kosketuksiin juuri muutamia
päiviä myöhemmin, kuin sanomalehdet kertoivat Portsmouthin rauhan
solmimisesta. Hän kuvaili vaikutelmiaan, näkemiään ja kuulemiaan. Tein
puolestani omia huomautuksiani ja tulimme hyvin toimeen. Erityisesti
miellytti häntä silloin jo Suomessa alaa voittava pienviljelyksen
ajatus. Mutta jos jouduimme puhumaan Suomen torpparilaitoksesta,
huomasin heti hänessä piilevän selvää salattua kiukkua. Kun en ole
koskaan ottanut varsinaisesti osaa julkiseen elämään voidakseni
tapausten kulkuun vaikuttaa, en katsonut maksavan vaivaa yrittää
ruveta selittämään ja silittämään niitä epäkohtia, jotka rasittivat
torppareita. Vertailimme siis näin ollen vain niitä edullisia
vaikutelmia ja tietoja, mitä meillä kummallakin oli Suomen talonpoikain
asemasta. Hän tekikin huomioitaan yksinomaan maaseudulla, sillä
hänen kotimaassaan, Kauko-Karjalassa, ei hänen heimolaistensa
harrastuspiiriin kuulunut kaupunki.

Minuun jäi se vakaumus, että tässä miehessä piilee kipinä, mikä
Kauko-Karjalan puolesta sammumatta hehkuu. Hautautuneenakin on se
kytevä, kunnes tulee päivä, jolloin se on ilmiliekkiin leimahtava.
Erosimme sitten toisistamme, emmekä myöhemmin ole tavanneet. Sen, minkä
hänestä seuraavassa vielä kerron, olen muilta kuullut.



Salainen kokous metsässä.


"Heti valjaisiin mallitalon juoksijoista paras!" käskee Poventsan
poliisipäällikkö mukanaan voikonsulentti. "Tämä mies", jatkaa
esivallan edustaja osoittaen seuralaistaan, "on kipeän jalkansa vuoksi
laiminlyönyt kokouksen, mikä juuri on käynnissä metsässä viiden virstan
päässä kaupungista. Ettekö tiedä, haaveilija on palannut Suomesta ja
kutsunut kaikki 'arvohenkilöt' kokoukseen. Minä en vastaa seurauksista,
jos hän nyt myöhästyy. Mutta miksikä ei minulle ole aikaisemmin
ilmoitettu!"

Tähän tapaan pauhaa poliisipäällikkö pitkin ja poikin julistaakseen,
että salainen kokous metsässä on tullut ilmi. Mene tiedä on Jaappanin
sodan nolo loppu antanut hänelle viisaan opetuksen olla yrittämättä
kädestä pitäen hajoittaa kokousta. Poliisipäällikkö katsoo parhaaksi
turvautua enemmän tahi vähemmän kömpelöön ivaan.

Mutta "haaveilijan" kohtalo herätti mitä syvintä osanottoa Äänisen
rannoilla. Rauhanhäiritsijää kuletettiin vankilasta toiseen pitkin
avaraa Venäjänmaata. Kun hän kolme vuotta on tätä kärsinyt, päättyy
hänen retkensä Tuonen tuville. Kulkutauti viimein korjasi uhrinsa.

Pitkät ajat hänen kuolemansa jälkeen kuului kaksi eri selitystä
mainitun kokouksen aiheesta ja tarkoituksesta.

Toisen mukaan olisi sillä ollut aivan paikallinen luonne. Kutsua
olisivatkin noudattaneet vain kansakoulunopettaja, hevosenkengittäjä
sekä löytölastenkodin esimies. Sellainen laitos on näet olemassa
kaikkialla, missä on venäläistä asutusta, sillä slavilaisen
katsantokannan mukaan ei tällaisen "kodin" tarpeen perimmäinen aihe ole
erikoisesti moitittava. Ja kertomuksemme kaupungissa asui venäläisiä,
kun taas karjalainen maaseutu puhtaine tapoineen ei tällaista laitosta
tarvinnut. Toinen kertomus tiesi, että miehemme olisi ollut sen yleisen
vallankumousliikkeen vaikutuksen alaisena, mikä levisi Jaappanin sodan
aikana ja sen jälkeen. Tämä liike tavoitteli silloin päämääriä, joilla
olisi saattanut olla hyväkin maaperä karjalaisten keskuudessa. Päivän
tunnussana oli silloin yleinen semstvokokous, (semski sobor) tavallaan
kansan eduskunta, mikä kykenisi esittämään maan todelliset tarpeet ja
keinot niiden tyydyttämiseksi. Samalla vaadittiin Pietariin keskitetyn
hallintojärjestelmän korvaamista jo olemassa olevien semstvojen,
"maapäivien", hallinnolla, mikä olisi paremmin pystynyt paikalliset
asiat hoitamaan kuin virkamiehistö, joka pani täytäntöön Pietarista
saapuvia mielivaltaisia ja typeriä määräyksiä. Niinpä olikin tämä ainoa
laitos, missä karjalaiset saivat äänensä virallista tietä kuuluville
yleisen järjestelmän ikeen alta. Tosin heikkona, mutta sittenkin edes
jotain merkitsevänä. Tähän aikaan kangastelikin karjalaisten johtavien
semstvomiesten ajatuksissa venäläisistä eroitettu puhtaasti karjalainen
semstvoalue, joka sellaisena voisi helpommin ylläpitää suhteita Suomeen.



Naisten suosikki.


Kolmas Suomen mies, joka vuoden aikana saapui usein mainittuun pieneen
Äänisen kaupunkiin, oli nuori, varakas, elämänhaluinen agronoomi, minkä
tunteisiin ei elämä vielä suinkaan ollut kylmyyttä huokunut. Hän saapui
syksyllä pyhäinmiesten päivän tienoilla, jolloin maantöistä levätään
kesän kiireiden jälkeen.

Sekä konsulentti että insinööri olivat jo suorittaneet kaikki
tarpeelliset vieraskäynnit kaupungin hienoston luona, mikä noin
30 perhettä käsittäen oli ryhmittynyt seuraklubin ympärille.
Asiaankuuluvat vastavierailut olivat myös määrättyjä muotoja noudattaen
tapahtuneet. Noudatettiin tarkasti, mitä "hyvä tapa" vaati. Ei saanut
ketään unohtaa, mutta ei myöskään esiintyä tunkeilevana. Se oli
välttämätöntä, jos mieli välttää vaaraa jäädä eristetyksi joutuessa
vakinaisesti paikkakunnalla asumaan.

Seuraelämässä esiintyi somia ja omituisia piirteitä. Niinpä saattoi
semstvon puheenjohtaja tuttavallisesti nykäistä jotakin meidän
suomalaisistamme ja lausua: "Kuulkaapas herra X, teitä ei ole pitkiin
aikoihin näkynyt meillä. Sopisiko huomenna aamupäivällä?" Myöntävän
vastauksen suorittaa kohtelias kumarrus, eikä annettua viittausta myös
jätetty noudattamatta.

Lyönnilleen kahdeltatoista soittaa asianomainen puheenjohtajan
ovikelloa ja tiedustelee, otetaanko vastaan. "Hän ei ole kotona",
ilmoittaa palvelija.

Vieras jättää käyntikorttinsa, sen ensin reunasta taitettuaan, niin
vaatii tapa.

Sitten hän palaa kotiin, muuttaa pukua ja menee virastoonsa, missä hän
tapaakin kutsun antajan, mutta ei ole mistään tietävinään.

Tätä ei kuitenkaan ole syytä ihmetellä, vielä vähemmin siitä
loukkaantua. Koko näytelmän tarkoituksena on vain vaikuttaa naisväkeen,
minkä nähden ja kuullen tuollainen tuttavallinen kutsu on annettu. On
vain tarkoitus osoittaa, mikä erinomainen yhteisymmärrys ja sopusointu
vallitsee semstvon virkamiesten kesken, puheenjohtajasta lähtien,
"kansan hyväksi", kuten sanotaan.

Jotta eivät meikäläiset millään tavalla pitäisi tällaista kohtelua
mahtailuna ja itseään alentavana, saattaa puheenjohtaja vielä samana
iltana saapua tuttavalliselle vierailulle mallitaloon, minkä asukkaiden
vointia hän tiedustelee melkein liikuttavalla osanotolla. Teepöydässä
hän sitten ottaa puheeksi konsulentin mieliaiheet. Ja saattaapa siitä
koitua päätökseksi, että jokin karjalaistyttö saa tehdä opintomatkan
semstvon varoilla Simananniemen koululle lähellä Joensuuta.

Sellainen oli ympäristö, johon nuori agronoomimme saapui. Hän
aloitti virallisten käyntien pitkän sarjan. Jos uusi tulokas ei
jotakin perhettä erityisemmin miellyttänyt, tehtiin kyllä virallinen
vastavierailu, mikä molemmin puolin määräaikoina uusittiin, mutta
sillä välin ei oltu kosketuksissa, lukuunottamatta klubi-iltoja
seuranäytelmineen. Mutta jos haluttiin tulla enemmän tutuiksi,
saatettiin jo ensi käynnin jälkeen kehoittaa pian saapumaan "oikein
käymään".

Entä sitten Suomesta saapunut agronoomimme? Pikkukaupunki oli vajonnut
tylsään toimettomuuteen. Kuin leimaus ilmestyi hän sen keskelle. Vaikka
huvittelukausi ei ollut käsillä, muuttui koko seuraelämä yhdellä
iskulla. Niin hän vain valtasi naisten sydämet kaikki ja kaikkialla
pitkin koko linjaa, että minne hän ikinä ilmestyi, seurasi heti kutsu
tulla "oikein käymään", s.o. juomaan teetä perheen parissa. Se vasta
oli hauskaa nuorelle, elämänhaluiselle ja naimattomalle miehelle!

Kaupungin kolmestakymmenestä "perheestä" oli ainakin seitsemässä
naimaiässä olevia tyttäriä. Yhtä paljon oli toki myös rouvia, jotka
mielihyvällä odottivat joulunpyhiä saadakseen tehdä kierroksen pari
nuoren ja komean miehen ohjaamana, jolla oli niin runsaasti ihailijoita.

Teeiltoja oli joka päivä paikassa tahi toisessa. Seuraava muoti olivat
kahvikutsut ja ne löi lopulta laudalta agronoomin oma keksintö,
mallitilalla vietetyt "perunaillat". Mutta ne saivat antaa tilaa
tanssi-illoille ja lopuksi järjestettiin luistelu- ja hiihtopäiviä
Äänisen jäälle. Viimein laadittiin etukäteen luettelo "huvittavista
ja hyödyllisistä ajanvietteistä", kuten sanat kauniisti kuuluivat.
Siinä oli joka perheellä oma päivänsä. Entiset hienot ja sirot
aamupäivävierailut, joissa käyntikortti esitti tärkeintä osaa, olivat
kokonaan muodista suistuneet.

Ja kauas ulkopuolelle kaupungin rajojen vei posti suuret uutiset.
Karjalan kaukaisiin kyliin opettajattarina hajaantuneet kaupungin
tyttäret lukivat kouluillaan kirjeitä, missä tädit intomielin
kuvailivat sitä riemukasta joululomaa, mikä odotti kaikkia kaupungissa.
Jos heillä oli ollut pitkä ja iloton syksy, oli myös hyveen palkka
seuraava. Pikkukaupunki oli kerrankin näyttävä elämän iloisia
valopuolia.

Kaupungin ompelijattaret olivat työhön hukkua. Singerin asiamies
paikkakunnalla sai uusia tilauksia. Hänen varastonsa, sentään
kokonaista neljä konetta, meni kuin kuumille kiville. Petroskoilta
hankittiin hienoja, läpikuultavia kankaita. Yksi ja toinen teki
tilauksensa Pietarista asti lyödäkseen kilpailijansa. Viimein saapui
Moskovasta saakka nahkakaulus ja puuhka keskelle tätä turkismaata.
Naisväki oli joutunut hurmion valtaan.

Mutta voi! Nämät kauniit kangastelut saivat surkean lopun. Joulu oli
jo melkein ovella. Loistelias huvittelukausi oli alkava. Silloin tuli
romahdus. Sen sai aikaan sähkösanoma, konsulentille, insinöörille ja
agronoomille yhteisesti omistettu. Omaiset kutsuivat heitä kaikkia
viettämään joulua Suomessa. Ja veri on sentään vettä sakeampaa. He
jättivät Äänisen venäläistyneen pikkukaupungin ja matkustivat jouluksi
kotimaahan.




REPOLAN MAATALOUSNÄYTTELY V. 1910.


Kehitys ei Itä-Karjalassa ole kulkenut eteenpäin jättiläisaskelin,
mutta silloin ja tällöin on sielläkin yhtä ja toista pilkistänyt esille.

Vaikeuksista tässä suhteessa antaa osaltaan kuvan seuraava pieni
kertomus.

Tämä tapahtui syksyllä v. 1910, jolloin Repolan pienellä ja alkavalla
maatalousseuralla piti olla ensimäinen näyttelynsä.

Eihän sellaista käy vertaaminen siihen, mitä oli saatu nähdä Kuopiossa
ja Kouvolassa. Mutta joka paikkakunnalla on omat näyttelynsä, riippuen
sen ilmastosta ja kehitystasosta. Asian ydin lieneekin siinä, että on
hyvää tahtoa saada jotakin hyödyllistä aikaan.

Näyttelypaikka sijaitsi keskellä kirkonkylää. Pitkillä pöydillä
lepäsivät näyttelyesineet. Kansakoululapset näyttelivät suurella
riemulla kouluillaan kasvattamiaan tuotteita. Pääosaa esittivät
turnipsit, mutta olivat he saaneet esille myös punajuuria, lanttuja ja
vihanneksia.

Toisille pöydille olivat emännät panneet esille valmisteitaan, kuten
voita, juustoja ja yhtä ja toista muutakin. Olipa oma pöytänsä naisten
käsitöilläkin ja samoin miesten kotiteollisuustuotteilla.

Sitten oli vielä oma osastonsa maatiaiskanalla, jota oli
edustettuna muutamia kappaleita, ehkä vähemmän kuin mitä näyttelyn
vaatimattomissakin puitteissa olisi voinut odottaa. Näyttelyn vetävin
numero oli Suomesta hankittu sonni. Siinäpä sitten alkaakin jo kaikki
olla.

Näyttelyn toimihenkilöt pitivät hyvin tärkeänä selittää, miksi oli näin
paljon kerätty samaan paikkaan tuotteita ja elukoita mahdollisimman
monen ihmisen nähtäväksi. Väestö oli saatava käsittämään, että on
tarkoitus yhteisesti saada oppia yhteisen edun ja tulevaisuuden hyväksi.

Puhe oli uskottu suomalaiselle agronoomille kansan omalla kielellä
pidettäväksi. Hän seisoi jo yksinkertaisella, nuorilla koivuilla
koristetulla puhujalavalla ja aloitti.

Puhe vaikutti heti. Huomasi kaikesta, että väestön oman kielen käyttö
juhlallisessa tilaisuudessa ja suuren ihmisjoukon kuunnellessa
valtasi kaikkien mielet. Juuri silloin kiirehtii puhujan luo hänen
oma assistenttinsa ja agronoomia nutun liepeestä nykäisten lausui:
"Muistutan teitä, että olemme Venäjällä, käyttäkää valtakunnan
kieltä, jos saan luvan pyytää!" Assistentti, raaka ja töykeä ryssä,
oli ilmeisesti kaikessa hiljaisuudessa pantu tarkkaamaan suomalaisen
agronoomin edesottamisia. Nyt oli hänellä erinomainen tilaisuus
kiivailla venäläisyyden puolesta ja samalla korkeille viranomaisille
paljastaa esimiehensä vaillinainen venäjänkielen taito sekä paraassa
tapauksessa periä hänen virkansa.

Agronoomi ei kuitenkaan keskeyttänyt puhettaan, vaan ryhtyi jatkamaan
venäjäksi. Puhe kulki nyt katkonaisesti ja vaivaloisesti eteenpäin
puhujan näyttäessä siltä kuin seisoisi hän pakkopaitaan puettuna
tuomioistuimen edessä. Mutta kuulijain mielenkiinto kasvoi ilmeisesti
tämän välikohtauksen jälkeen, ja kun puhe loppui, palkittiin se hyvin
vilkkailla suosionosoituksilla. Assistentin esiintyminen synnytti
päinvastaisen vaikutuksen kuin mitä hän itse oli laskenut.

Puheen aikana olivat kaikki venäläiset kadonneet. Poliisimiehet olivat
noloja. Syrjäinen oli tarttunut asiaan, silloin kun heidän olisi
pitänyt se tehdä. Mutta korkein saapuvilla ollut semstvoviranomainen,
hyväntahtoinen Aleksander Aleksejevitsh, kuiskasi myöhemmin agronoomin
korvaan, että hän oli ollut puheen aikana näyttelypaikalla, mitä hän
ei sen ensimäisenä isäntänä katsonut voivansa jättää. Näin oli tuo
nulikka assistentiksi ruvennut esiintymään, mille hän, Aleksander
Aleksejevitsh, ei nyt enään voinut mitään muuta kuin kovasti sääliä
agronoomia, jonka puutteellista venäjää hän ei kernaasti kuunnellut.

Mutta palatkaamme vielä näyttelyyn. Vaikka sattunut välikohtaus
ikävällä tavalla muistutti niistä vaikeuksista, mitä taloudellisellakin
sivistystyöllä oli täällä voitettavana, teki se sittenkin rohkaisevan
vaikutuksen. Väkeä oli kokoontunut lähipitäjiä myöten. Erämaista he
tulivat ja erämaiden halki he olivat matkanneet, harvat vain ajopelejä
käyttäen, toiset jalan, toiset ratsain, toiset veneellä taivaltaen.
Erityisesti miellytti meitä suomalaisia, että Porajärvikin oli
näyttelyssä edustettuna, sillä sen asema Suomen kreikkalais-katolisen
väestön välittömänä rajanaapurina oli vielä vaikeampi kuin Repolan.
Heti sen rajan takana tehtiin tähän aikaan voimakasta suomalaista ja
kansallista valistustyötä ja käytiin tiukkaa taistelua venäläistä
propagandaa vastaan. Jos sieltä olisi päässyt syntymään pieninkin
suomalaisia tuulahduksia kantava "veto" Porajärvelle, olisi siitä
helposti voinut syttyä rovio. Näin ajattelivat venäläiset ja siksi
oli Porajärvi heille mitä arin kohta. Mitään maatalousseuroja
ei siellä saanut perustaa eikä näyttelyjä pitää. Sellainen oli
pannaan julistettua työtä. Porajärveläiset oli esivalta sulkenut
kaiken ulkopuolelle, ei siksi että heidän syntinsä olisivat olleet
sen suuremmat kuin toistenkaan, vaan siksi että heitä synniltä
varjeltaisiin. Mutta jotta ei heille arkipäiväinen aherrus kävisi liian
tukahuttavaksi, suositeltiin heille tanssi- ja muita huvitilaisuuksia!
Sellaista oli Venäjän valtakunnan huolenpito alamaisistaan armon vuonna
1910.

Vaan olipa nyt porajärveläisiäkin mukana Repolan näyttelyssä. Muiden
matkassa he katselivat ja ihmettelivät mitä kaikkea sentään kotiseudun
karu kamara pystyy kasvattamaan. Ihmiset katselivat ja kyselivät.
Huomasi kaikkien käsittävän, että oli omin voimin saatu pystyyn
jotakin uutta ja omaa. Naapurit, tuttavat ja kylänmiehet oppivat
tuntemaan toisensa uudessa valossa — näkemään mitä he olivat tehneet ja
tekemättä jättäneet. Yllätys seurasi toistaan ja kaikkeen suhtauduttiin
hyväntahtoisesti ja ymmärtämyksellä, niin vaatimatonta kuin kaikki
olikin. Koko ihastuksen salaisuus oli siinä, että katseltiin jotakin
omaa ja omin käsin tuotettua. Sellaista tunnelmaa ei enään tapaa
nykyajan suurissa näyttelyissä, joilla on jo _kilpailun_ leima.
Jokainen haluaa hyvän menekin ja voiton toivossa lyödä toisen tuotteet.
Mutta tässä ei ollut kysymys tuotteiden laadusta ja määrästä, vaan
merkeistä, mitkä ennustivat kotiseudulle valoisampaa tulevaisuutta.

Tällaisen näyttelyn jälkeen saattoi karjalaisissa kylissä nähdä
kehyksiin ja lasin alle pantuja kunniakirjoja, joita ylpeydellä
näytettiin sekä vieraille että tuttaville. Olivatpa jotkut niin
ihastuneita niihin, että esiintyivät jokseenkin samoin kuin aikoinaan
se isäntä, joka saapui kirkkoon rinnassa riippuen iso mitali, minkä
hänen lehmänsä oli saanut Hämeenlinnan näyttelyssä.

       *       *       *       *       *

Ajat ovat sitten toisiksi muuttuneet. Karjalan miehillä ei ole
enään mitään näyttelyihin vietävää. Mutta jos siellä kunniarahoja
jaettaisiin, koristaisivat ne nyt miesten rintoja, mitkä ovat lähteneet
ase kädessä epätasaiseen taisteluun kotien ja kotikontujen puolesta.




KYLÄSSÄ.


Kun matkustaja lähestyy karjalaista kylää, saapuu hän melkein aina
aukealle, mikä ympäröi sitä vyön tavoin, jonka vain katkaisee järvi
tahi joki, minkä partaalla asutus jokseenkin poikkeuksetta aina
sijaitsee. Ne ovat kyläläisten vanhoja kaskimaita, joiden jälestä
seuraavat kivikkoiset pieniin tilkkuihin aidatut pellot. Niiden
laihasta maaperästä saa karjalainen talonpoika etupäässä elatuksensa.
Mitä lisää tarvitaan, sen antavat kala- ja riistarikkaat vedet ja
salot. Mutta missä jokin näistä toimeentulon edellytyksistä puuttuu,
siellä saattavat seuraukset olla tuhoisat. Olen nähnyt merkillisen
ja salaperäisen kylän, missä talo siellä toinen täällä oli vielä
käyttökunnossa, jos kohta ikkunaruutuja vailla, kun sensijaan useimmat
olivat katottomia ja puut olivat jo sisällä kasvaneet yli seinän
korkeuden. Kyytimieheltäni kuulin, että kylän järvi oli jostain
käsittämättömästä syystä käynyt kokonaan kalattomaksi. Silloin oli
asukkaiden ollut pakko jättää kotikontunsa ja hajota kaikkiin taivaan
tuuliin.

Olen taas matkalla karjalaiseen kylään. Vanhat kaskiahot ja pellot
olen jo jättänyt taakseni. Ajan pitkin kylän kapeita kujosia, minkä
kahdenpuolen talot sijaitsevat päädyt päin tietä ja niin lähellä
toisiaan että vain pieni pihamaa niitä eroittaa. Talojen pienet ikkunat
ovat täynnä uteliaita kasvoja, lapset rientävät ulos ja nurkan takaa
sieltä ja täältä tirkistellään salavihkaa ja ihmetellään, keitä oudot
kulkijat lienevät.

Pysähdymme talon eteen, mikä on kylän suurimpia. Matalasta ovesta
astuu vastaamme talon pitkä- ja ruskeapartainen isäntä, joka toivottaa
meidät tervetulleiksi. Isäntä edellä astumme ylös leveitä natisevia
portaita. Avarassa neliakkunaisessa tuvassa on pitkä pöytä ja seiniin
kiinnitetyt penkit sekä ainoana koristeena yhdessä nurkassa suuri
lasikaappiin pantu jumalanäidin kuva. Runsaasti tilaa on itselleen
anastanut tuvan valtava kivistä muurattu uuni. Kun olimme vastanneet
ensimäisiin välttämättömiin kysymyksiin: "mistä vieraat tulevat
ja minne ovat menossa?" on keskustelu pian käynnissä teekeittiön
ääressä. Isännän viittauksesta pistäytyy talon nuori väki järvelle
kokemaan kalanpyydyksiä, joiden antimet ovat pian tuvassa. Kalat
keitetään selvään veteen ja ennen pitkää on käynnissä perinpohjainen
ateria, missä kalat ja liemi nautitaan erikseen. Olen usein kuullut
karjalaisten venäläisten naapurien kutsuvan edellisiä "vedensyöjiksi".
Nimitys johtuu nähtävästi juuri tästä karjalaisten kansallisesta kovin
vesipitoisesta kalakeitosta.

Kyytimieheltämme ovat kyläläiset kuulleet, että vieraat ovat
Suomesta saakka ja siksi on tupa pian väkeä täynnä. Jokainen tuntee
kätellessään tarvetta jollakin ystävällisellä huudahduksella todeta
meidät suomalaisiksi. Pian on tuvassa käynnissä vilkas keskustelu,
minkä kuluessa jatkuvasti toistuvat kehoitukset tulla talossa käymään,
ennenkuin kylän jätämme.

Kohta olemmekin kierroksella talosta taloon. Kaikkialla ollaan yhtä
ystävällisiä ja osoitetaan vilpitöntä harrastusta vieraita kohtaan.
Talot ovat kauttaaltaan samannäköisiä, toiset vain vanhempia, ja missä
on naimisissa olevia poikia perheineen, siellä on rakennettu lisää
vanhan tuvan rinnalle.

Viimein päädymme kylän rikkaimpaan taloon, minkä tupa on suuri ja
lisärakennuksia runsaasti. Vanha isäntä on vieläkin kookas vanhus,
vaikka vuodet ovatkin jo hänen varttaan kokoon painaneet. Hänellä
on kuusi poikaa, joilla on jo lapsirikkaat perheet. Talossa ei saa
tupakoida, mistä meille kohteliaasti huomautetaan, sillä sen asukkaat
ovat vanhauskoisia. "Täällä kävi kerran eräs korkea ja koreapukuinen
virkaherra seurueineen. Kehoitin heitäkin tupakoimaan pihalla, minkä he
myös tekivät", kertoo isäntä meille vielä paremmaksi vakuudeksi.

Sitten siirtyy keskustelu toisille urille. Isäntä kääntyy puoleeni
tiedustellen, kohtasimmeko kylään tullessamme erään yksinäisen
vaeltajan. "Kyllä", vastasin. "Niin, hän oli juuri luonani, ennenkuin
saavuitte, ja on pitkällä kiertomatkalla Äänisen rannoilta kotiinsa
Sääjärvelle ostellen kaikenlaisia luonnontuotteita".

Samalla poikkesi ukko aineestaan, tiedustellen, eikö Sääjärvi ole
selvää suomea ja siis oikea nimitys tälle suurelle järvelle, minkä
venäläiset ovat vääntäneet Seejärveksi.

Tämä kysymys kiinnitti mieltäni paljon enemmän kuin jokin minulle
tuntematon kulkukauppias. Mutta pian oli uteliaisuuteni herännyt, kun
vanha isäntä jatkoi: "Hänen nimensä on Romanainen ja hänen poikansa on
niitä harvoja karjalaisia, jotka ovat maailmassa pitkälle ennättäneet,
sillä poika on yksi valtakunnanduuman täysivaltaisesta 400 jäsenestä.
Pitelin juuri isää lujilla ja tiedustelin, onko hänen poikansa todella
ajanut meidän karjalaisten asioita". — "Hyvä veli, etkö tiedä, että
karjalaiset ovat vain häviävän pieni osa venäläisessä valtioruumiissa.
Mitä voi poikani silloin 400 hengen kokouksessa. Yksi lintu ei kesää
tee", oli isä vain huokaisten vastannut.

"Silloin sinun on paras kehoittaa poikaasi jättämään paikkansa
valtakunnanduumassa". — "Eihän asia siitäkään parane", oli Romanainen
vastannut ja siihen oli keskustelu päättynyt. "Ukko pysyy sellaisena
kuin hän aina on ollut, vaikka pojalla on niin korkea asema", lausui
meille kertojamme lopuksi.

Matkatoverini, suomalainen maatalousmies, johtaa keskustelun
taloudellisiin kysymyksiin. Puhutaan kalastuksesta ja metsästyksestä
ja päädytään lopuksi suoviljelykseen, separaattoreihin ja muihin
uutuuksiin. Mutta isäntämme puistelee päätään ja kieltäytyy niihin
uskomasta. "Ikäni olen tullut ja toivon yhä tulevani vanhoine tapoineni
toimeen. Viljelen maata, pyydän kalaa ja harjoitan siinä sivussa
nahkakauppaa", kuului hänen arvostelunsa. Ainoastaan nuorin miehinen
väki kuuntelee kernaasti toverini selontekoa uusista menettelytavoista
ja työvälineistä, mitkä samalla sekä helpottavat työtä että parantavat
sen tuloksia. Ajatus saada toimeentulo helpommaksi näkyy paraiten
pystyvän.

Keskustelun katkaisee kylän kujosilta yhä selvemmin kuuluva ja
lähenevä hälinä ja melu. Riennämme pihalle ja näemme huutavan ja
hälisevän väkijoukon seuraavan nuorukaista, joka ruostunut pyssy
kädessä pelokkaana ja puolijuoksua kiirehtii eteenpäin puhuen jotakin
anteeksianovalla ja itkunsekaisella äänellä. Hänen kintereillään kulkee
pari eukkoa, hameet polviin käärittyinä, jaloissa virsut ja pitkät
kirjavat sukat, koettaen luuta kädessä suomia pahantekijää. Sitten
seuraa kolmas eukko, joka kitisten ja vikisten kantaa käsivarsillaan
kuollutta joutsenta, valkeata kuin lumi.

Nuori mies, kylän uusi venäläinen opettaja, oli pahasti rikkonut maan
tapoja vastaan ampumalla joutsenen, mitä pidettiin pyhänä ja ankarasti
rauhoitettuna.

Pidettiin neuvottelu, jonka päätökseksi tuli, että joutsen on
haudattava. Pian on koossa koko kylän väki, mikä pitkänä kulkueena
vaeltaa hautausmaalle, jonka ulkoreunaan joutsen haudataan. Täältä käy
matka kirkkoon, missä pappi rukoilee kylälle suojaa Jumalalta pahoja
henkiä ja ihmisiä vastaan.

Viivyimme paikkakunnalla vielä muutamia päiviä ja olimme mukana kylän
suojeluspyhän muistojuhlassa, "praasniekassa", minne naapurikylienkin
väki kokoontui. Tytöt esiintyivät kirjavissa kansallisissa pukimissaan
pitkälti ohi vyötäröitten ulottuvine hameineen, mitkä oli kiinnitetty
yli olkapäitten kulkevilla kannattimilla. Pojilla oli punaiset ja
vihreät paidat ja koreat tupsuvyöt. Iloisesti ja reippaasti käy tanssi.
Vieraat kulkevat talosta toiseen ja jokaisessa tarjotaan vesirinkelejä
ja piirakoita.

Usein solmivat nuoret liittonsa "praasniekoissa" ja moni nuori
mies saapuu niihin puhemiehet mukanaan. Onni oli meille myötäinen.
Kerron koko tarinan. Olipa kylässä tyttö, mehevä ja pullea, pyöreä
ja punaposkinen. Pitkä ja korea oli silkkinauha, mikä hänen uljasta
palmikkoaan koristi. Kilvan osoittivat hänelle pojat suosiotaan, mutta
Marja oli kylmä kaikille. Olipa siellä muiden joukossa Ingervaaran
rikkaan kauppiaan poika. Ei kellään ollut saappaita niin läpäjävän
kirkkaita kuin hänellä, eikä laskoksia niissä niin useita kuin
Vanjalla. Hänen puseronsa oli puhtainta silkkiä ja housut oli hänellä
silkkaa samettia. Ja hänen tupsuvyönsä vei voiton kaikista. Hän tiesi,
kuinka neitoset kaikki häneen katseensa loivat. Kainoksi muuttui tytön
ulkomuoto ja poskille kohosi paljon puhuva puna, kun Ingervaaran Vanja
hänet tanssiin vei.

Vaan eipä hän juuri muita tanssittanut kuin Marjaa. Löipä hän silloin
kantansa maahan, niin että pöly ilmoille pölähti, huimaavaksi kiihtyi
tanssin kulku, yhä korkeammaksi kohosi sävel, ja polttaviksi muuttuivat
mustasukkaiset katseet, kun tytöistä kaunein ja pojista rikkain
piirissä pyörivät.

On ilta käsissä. Istumme Marjan isän luona tuvan takaisessa kamarissa.
Tarina luistaa paraimmillaan, kun sisään astuu kaksi Ingervaaran
miestä, joiden juhlallisesta ulkomuodosta heti näkee, että jotakin
tärkeätä on tekeillä.

Vanhempi miehistä alkaa kaunopuheliaasti ylistää Ingervaaran kauppiasta
ja hänen oivallisia lapsiaan. Vanhin näistä, Vanja, on isänsä perikuva.
Jos ottaisi miehen puheet täydestä, olisi hän kaiken mahdollisen hyvän
ruumiillistunut kuva.

Salavihkaa kurkistaa emäntä sisään, saadakseen selvän vieraiden
asiasta. Isännän annettua merkin astuu hänkin kamariin, kuullakseen
mitä jo oli arvannut kuulevansa.

Kaikki istuvat ääneti niin kauan kuin Ingervaaran ukko kertoo
reippaasta, rikkaasta ja verrattomasta Vanjasta.

Kun hän on lopettanut, jatkaa toinen vieraista käymällä suoraan asiaan
käsiksi. Hän vakuuttaa todeksi kaiken, mitä hänen naapurinsa on
kertonut ja pyytää lopuksi Vanjan puolesta talon tytärtä tälle avioksi.
Paremmaksi vakuudeksi tarjoaa hän vielä 200 kultaruplaa osoitukseksi
sulhasen vilpittömistä aikomuksista.

Äiti puhkeaa äänekkäisiin valituksiin. Isäntä pyytää puhemiehiä
jättämään asian vielä avoimeksi, sillä Marjalle on ajateltu toista
miestä. Tähän ei puhemiehillä ollut mitään lisättävää.

Mutta pihalta kuuluu jo lähestyvien vieraiden tulo, soittaja
etunenässä. Nuoriso haluaa juhlia vasta solmitun liiton kunniaksi.
Varmana astuu sulhanen soittajan jälestä tupaan. Keskilattialla
seisovat puhemiehet juhlallisina selitellen, että asia ei ollutkaan
sujunut niin mutkattomasti kuin oli toivottu. Eivät he myöskään unohda
omistaa lohdutuksen sanoja sulhaselle, joka esiintyy hyvin levollisena.
Hän kääntyy läsnäolijani puoleen kysyen, voisiko Marja saada paremman
miehen tuosta toisesta. Ihmetellen ja päätä pudistellen yhdytään
sulhaseen.

Silloin astuu esille eräs vanha ukko ja ehdottaa, että on kysyttävä
Marjalta itseltään. Syntyy hälinää, käännellään, tirkistellään ja
kysellään, missä on Marja. Hiljaisena, kainona ja punehtien astuu Marja
esille ja saa vaivoin puhutuksi. Hän ei halua itse ratkaista asiaa,
vaan noudattaa vanhempainsa tahtoa.

Mutta nuoriso, joka oli kokoontunut huvittelemaan, ei halunnut kuulla
puhuttavan mistään odotusajasta. Balalaikka alkaa soida ja tanssi
on pian täydessä käynnissä. Tehkööt vanhemmat päätöksensä, milloin
haluavat. Ilon on nyt oltava ylinnä.




POSTIPÄIVÄ ERÄMAASSA.


Halki Kauko-Karjalan erämaiden kulkee postitie etelästä pohjoiseen
sivuuttaen Laatokan ja sitten Äänisen rantoja seuraten päätyy lopulta
Valkeaan mereen. Eteläisimmässä osassaan on se leveä ja liikenne
sillä vilkas. Valtaväylästä haaraantuu useita sivuteitä, vaan mitä
pohjoisemmaksi tullaan sitä kaidemmaksi käy tie ja sen haarautumat
muuttuvat poluiksi, joilla ainoastaan erämaan tottunut kulkija löytää
kylästä toiseen ja mökistä mökkiin. Niin harvoin niitä käytetään,
että ne pyrkivät kasvamaan umpeen ja siksi ovat siellä ja täällä
tienviittoina karsitut tai kuoritut puut.

Salojen asukas kehoittaakin vierasta kulkijaa olemaan yksin tällaiselle
taipaleelle lähtemättä, ellei sää ole sovelias, muuten hän voi helposti
eksyä. Vaan jos ilma on tyyni ja kirkas, voi erämaatalon emäntä
kehoittaa muukalaista nousemaan läheiselle vaaralle. "Jos sieltä
voitte nähdä", neuvoo hän, "taivasta vasten kohoavan savun etäisessä
metsää kasvavassa laaksossa ja silmänne vielä tavoittavat savupatsaan
korkealta suontakaiselta vaaralta taivaanrannalla, silloin voitte
painua metsäpolulle, mutta koettakaa tarkoin arvioida välimatkat
talosta toiseen, joiden olinpaikat löydätte savujen avulla. Ja jos
polku alkaa jalkainne alta hävitä ja puiden latvat estävät savupatsaita
näkymästä, koettakaa silloin tarkata koirien haukuntaa".

Vieras aloittaa vaelluksensa ja hän käsittää elävästi, miksi vanhassa
kielenkäytössä talojen asemesta puhutaan "savuista" ja kuinka tuttu
peninkulma on saanut alkunsa "peninkuulemasta".

Näin kulkevat Kauko-Karjalan tiet, pienet ja suuret, halki
ikihonkaisten salojen, missä vanhimmat puut jo vanhuuttaan lahoten
ovat maahan sortuneet. Tahi ympäröi kulkijan nuoruutensa kukkeutta
uhkuva nouseva metsä vaihtuakseen taas miehuuden voimaa ja vakavuutta
huokuvaksi vankkapuiseksi saloksi. Ja harras tunnelma valtaa vaeltajan
mielen. Niinkuin yksityiset puut häipyvät näiden rannattomien
metsien syvyyksiin, tuntee hän olevansa vain mitätön pisara elämän
määrättömällä merellä. Ja niinkuin ihmisen elämä kulkee tyynten ja
tyrskyjen kautta, halkovat saloa vuoroin vuolaat ja rauhaisat virrat
saaden alkunsa kätketyistä hetteistä ja lähteistä vuorien ja kumpujen
povista, mitkä salaavat vielä ihmiseltä uumenissaan piileviä rikkauksia.

Ennen Muurmanin radan syntyä kulki pitkin valtatietä säännöllinen
postiliike määrättyinä viikon päivinä. Äänisen eteläpuolella, missä
liikenne oli vilkkain, kohtasi matkustaja hevoskolmikon vetämän reen,
minkä ajaja huudellen huitoi pitkällä piiskallaan märkiä hevosiaan,
jotka vaivaloisesti kiskoivat rekeä, minkä postisäkeistä vuoreksi
kohonneen kuorman laella keikkui postimies torvineen epätasaisen
tien heilahduksia tarkoin noudatellen. Postikellon kilkattaessa
käy kulku yli korkeiden kinosten tahi läpi kevättulvan luomien
lammikoiden, pitkin aavoja aukeita ja poikki äärettömiä soita katkovien
hiekkaharjujen. Mitä pohjoisemmaksi tullaan, sitä pienemmäksi käy
säkkien luku ja koko. Jo Äänisen pohjoispuolelle tullessa, kun
valtaväylältä tie hiljalleen kaartuu Karjalaan, on reen edessä enään
vain takkuinen postihevonen, mikä vaihdetaan joka kylässä, joita
peninkulmain taipaleet toisistaan eroittavat. Yhä köyhemmäksi kutistuva
posti jakaa viikkokauden kirjeet ja sanomalehdet.

Eräänä purevana pakkasiltana ja -yönä istuin tämän sivutien pienessä
postitoimistossa. Navakan pohjoisen korkeiksi kinoksiksi kasaama lumi
oli viivyttänyt postia, minkä olisi pitänyt saapua jo puolenpäivän
aikaan. Postitoimiston muodosti yksi ainoa väliverholla kahtia jaettu
huone, toisen puolen ollessa postimestarin yksityisasuntona ja toisen
puolen varsinaisena toimistona. Seuranani oli minulla paikkakunnan
välskäri ja poliisimies.

Välskäri, tuo paikkakunnalle tuiki tarpeellinen maallikkolääkäri,
istuu silmälasit luisevalla nenällään ja vierellään rohtolaatikkonsa,
mitä hän ei kiertomatkallaan luotansa koskaan jätä. Hän, joka on
suorittanut ainoastaan jonkin käytännöllisen pikakurssin ilman turhia
asiatietoja, on lääketaidon ainoa edustaja alueella, mihin mahtuu
monta suomalaista pitäjää. Etäällä täältä asuu varsinainen lääkäri.
Ja kuitenkin on tämä maallikko lieventänyt monen potilaan vaivat. Jos
kohta hänen lääkkeistään paraiten tunnetaan kininipulveri sisäisiä ja
"joti" ulkonaisia vammoja varten, väitetään että hänen kainalossaan
keikkuvassa laatikossa on paljon muitakin rohtoja.

Maallikkolääkärin vieressä istuu varmana ja arvonsa tuntevana
poliisimies. Sen lajin miehistä ei suinkaan ole puutetta. Oma työnsä on
taas heilläkin. Kaipaan kylän pappia. Hän lienee aikaisemmin postissa
käynyt, mutta odotukseen kyllästyneenä palannut kotiinsa. Postimestari
istuu pöytänsä ääressä väliverhon luona ja lajittelee postiaan, mutta
työ ei tunnu sujuvan. Ajan kuluksi pakistaan juuri poistuneesta
papista. Minulle selviää, että hän on paikkakunnan omia lapsia ja
hyvin lähellä karjalaista seurakuntaansa, mikä häntä kunnioittaa.
Syntyy väittelyä hänen pappiskasvatuksestaan sen johdosta, että häntä
toimensa perusteella kyllä kutsutaan "isäksi", mutta virallisesti
"diakoni-isäksi". Välskäri, postimestari ja poliisi ovat tietävinään,
miksi hänellä ei ole papin arvonimeä.

Välskäri kertoo, että hän ei ole suorittanut täydellistä kurssia
Petroskoin pappisseminaarissa, vaan keskeyttänyt sen tullakseen papiksi
kotipitäjäänsä, mikä pienenä ja köyhänä seurakuntana oli saatavissa
ilman lopullista erotutkintoa. Hänen toverinsa sitävastoin olivat
käyneet koko seminaarin läpi sekä tavoitelleet ja saaneet tuottavia
toimia, joista "diakoni-isä" ei ollut välittänyt.

Tähän huomautti postimestari, että opinnot oli keskeyttänyt
varattomuus. Isä oli ollut kylän köyhin asukas, joka ei jaksanut
poikaansa kouluuttaa.

Poliisilla oli myös oma selityksensä. Diakoni oli ollut laiska ja siinä
koko juttu.

Välskäri suutahti ja oli mennä menojaan, mutta muisti samalla, että
hänen melkein tyhjä laatikkonsa odotti postissa uutta täytettä.
Oikeastaan ei hänellä olisi ollut aikaa odottaa — sairaat odottivat
häntä.

Postimestari kääntyy puoleeni tiedustellen, paljonko Suomen valtio
nykyään vuosittain maksaa Petroskoin luterilaiselle papille. Mainitsen
hänelle summan. Postimestari pitää sitä kovin vähäpätöisenä, sillä
papin on liikuttava Aunuksessa kolmessatoista, jos kohta pienessä,
seurakunnassa. Kerran alkuun päästyään haluaa postimestari,
paikkakunnan itseoikeutettu tietomies, loistaa tiedoillaan. Hän kertoo
aikoinaan, siitä on jo melkein ihmisikä kulunut, tunteneensa Petroskoin
suomalaisen papin. Pappi oli ollut Pohjanmaalta kotoisin ja käynyt
koulunsa Vaasan lukiossa, missä hän oli oppinut raamatun alkukielet,
kreikan ja hebrean. Kummissaan muistelee vielä postimestari isä M:n
kertoneen, että hebreankielessä ei esiinny ääntiöitä ensinkään. Mutta
hän oli ollutkin niin korkeasti oppinut kuin konsanaan jokin venäläinen
piispa. Niinpä olikin hän opiskellut Turun yliopistossa. Helsingin
yliopistosta ei postimestarilla tuntunut olevan aavistustakaan ja
siihen luuloon hän minun puolestani saikin jäädä. Hyvämuistinen
postimestari tietää vielä isä M:n kertoneen, että Suomen valtion
palkkaama pappi huolehtii Siperian suomalaisten siirtolaisten ja
rangaistusvankien sielunhoidosta. Hän haluaisi nyt tietää, paljonko
tämä on tullut maksamaan, siitä alkaen kuin rikoksentekijöitä on
Suomesta tänne karkoitettu. Siihen kysymykseen en enään kyennyt
vastausta antamaan.

Ulkona riehuu yhä myrsky ja tunkee jo lunta sisään hatarain
ikkunaruutujen läpi. Takkavalkea luo hohdettaan huoneeseen ja valaisee
paremmin kuin katosta riippuvat öljylamput.

Poliisimieskin tulee puhetuulelle ja kertoo, että kuvernööri ei ole
katsonut Petroskoin uutta suomalaista pappia toimeen sopivaksi, vaikka
Pietarin luterilainen konsistori oli häntä puoltanut. Hän kummastelee,
miten koko luterilaisuuden laita oikeastaan lienee, kun kuvernööri
voi näin menetellä, vaikka konsistoriin kuuluu hovin arvohenkilöitä,
joita kaksi viimeistä keisarinnaa on ulkomailta haalinut. Poliisimies
muistaa nähneensä, kuinka kerran eräs korkea venäläinen viranomainen
tuttavallisesti tervehti minua ja siksi kaiketi hän nyt näin
luottavaisesti puhuttelee minua. Ja hän menee vielä pitemmälle
ja tuntee tarvetta selitellä, miksi hän virkamiehenä ahdistelee
suomalaisia ylioppilaita, joita silloin tällöin on tavattu Karjalassa
retkeilemässä. Saan kuulla seuraavan hupaisan jutun.

Eräältä pidätetyltä ylioppilaalta tapasivat Kauko-Karjalan korkeat
viranomaiset kerran erään länsimaista turmelusta erinomaisesti
kuvaavan todistuskappaleen. Se oli postikortti ja poliisimies näytti
sen nyt paremmaksi vakuudeksi vielä minulle. Tunnustan, että se oli
kyllä aiheeltaan kevytmielinen, vaan ei mitään muuta. Mutta kertojani
esimiehet ja jotkut "Venäläisen veljeskunnan" jäsenet olivat sitä
tutkineet ja antaneet siitä musertavan tuomion, minkä voimaa ja
vaikutusta vielä lisäsi salaperäinen muukalainen sana _pornografinen._
Näin osattiin tikustakin tehdä asiaa ja järjestelmällisesti levittää
käsitystä vaarallisesta suomalaisesta vaikutuksesta niin karjalaisen
väestön kuin joskus mahdollisesti heikkouskoisten pikkuvirkamiestenkin
parissa.

Ilta kuluu edelleen ja odottajain luku lisääntyy. Niiden
joukossa herättää huomiotani pitkä, kuivahko, päällyksettömiin
lammasnahkaturkkeihin puettu karjalainen. Läpi kinosten on hän
etäisestä kodistaan löytänyt perille tuiskun täyttämillä teillä. Ei
edes koirain haukunta ole tällaisena yönä ollut kulkijaa ohjaamassa.
Hän ottaa päästään lumisen lakin, tervehtii äänettömästi kumartaen,
mihin "herrat" tuskin vastaavat. Sitten istuutuu hän lattialle selkä
seinään nojaten. "Se on Hilppa", kuiskaa minulle postimestari.
"Kahdeksan viikkoa yhteen mittaan on hän käynyt täällä joka perjantai,
kun posti saapuu, tiedustamassa kirjettä pojaltaan, joka asuu kaukana
vieraassa maassa. Pojasta on tullut varakas kauppias, joka aina silloin
tällöin lähettelee vanhalle isälleen rahoja".

On jo keskiyö. Tuli takassa on sammunut ja hiilloksesta leviävä lämmin
vaikuttaa uuvuttavasti istujiin. Keskustelu on tauonnut. Silloin kuuluu
postikellon ääni. Kaikki ovat heti pystyssä ja ympäröivät postimiehen,
joka kylmästä kankeana kompuroi ylös reestä. Saalis on laihanlainen:
muutamia rypistyneitä kirjeitä ja viikon vanhoja sanomalehtiä.

Mutta välskäri on riemuissaan. Hänen lähetyksensä on saapunut. Hän
suorastaan repii pois niinipeitteen, mihin saapunut paketti on
kääritty. Lukuisain pienten purkkien joukossa on myös suuri pullollinen
oivallista viiniä. "Kiitetty olkoon taivaan Herra! Kunnia kaupungin
kaikki varteen ottavalle lääkärille ja reippaalle apteekkarille! Tämä
pelastaa naapurin emännän elämän kuumeelta, mitä vastaan kaikki minun
lääkkeeni ovat olleet voimattomia", riemuitsee välskäri. "Pienokainen
naapurissa oli riistää äitinsä hengen. Mutta huomenna ei tarvitakaan
pappia potilaan luona". Näin hän lopuksi aivan huutaa, kyhää pakettinsa
kiireesti taas kokoon, tempasee laatikon toiseen käteensä ja syöksyy
ulos huoneesta.

Silloin vasta huomaan vanhan Hilpan. Hänen silmänsä säteilevät iloa ja
hän puristaa vapisevin käsin kirjettä rintaansa vasten, mistä samalla
tunkee esille syvä hiljainen huokaus: "Kuka minulle tämän lukee?" Otin
hänet mukanani asuntooni kestikievariin, missä pian istuimme höyryävän
teekeittiön ääressä. Oli kievari missä tahansa, ei sen karjalainen
emäntä koskaan edes keskellä yötäkään kiellä vierailtaan tätä
kestitystä.

Kirje herätti minussa jo etukäteen mielenkiintoa. Olin utelias
näkemään, mitä sanottavaa on kotiväelleen elämän oikkujen kauas avaraan
maailmaan kantamalla Karjalan pojalla, joka on siellä saavuttanut
menestystä ja varallisuutta. Kirje teki minuun voimakkaan vaikutuksen.
Kerron sen sisällön sellaisena kuin se on mielessäni säilynyt.

"Olen jäänyt Jumalan ja vierasten ihmisten haltuun. Kohtalo ei salli
minun elää omaisteni parissa. Lähinnä teitä, rakkaat vanhempani,
kaipaan vaaraa kotikylän takana, armaan kotijärven hiekkarantaa
ja Karjalan uljaita metsiä ja kuulakasta ilmaa, minkä veroista en
ole myöhemmin nähnyt. Aina seuraa muistossani savuttunut saunamme
kiukaineen, minkä seinää vasten kotijärven laineet lyövät. Olen
kuunnellut soittoa ja laulua vieraalla maalla, mutta lohtua en ole
niistä saanut. Korvissani soivat yhä sävelet, joita lapsuustoverieni
kanssa leikkitanterilla laulelin ja vieläkin ikävääni viihdyttävät.
Olen heittäytynyt suuren maailman tanssin ja huvitusten pyörteisiin ja
se ei ole mitään sen rinnalla mitä olen kokenut kotona ja vertaisteni
parissa. Siellä olin kuningas, täällä muukalainen, jota jokainen
sietää, mutta kukaan ei rakasta.

"Koska saan taas nähdä kotiseutuni, rakkaan Karjalan, kukkuloineen,
vaaroineen, saloineen ja järvineen, joissa uljaat joutsenet soutelevat.
Koska saan taas hengittää sen kirkasta ilmaa ja uudelleen nähdä
erämaan, missä mieheksi vartuin.

"Kun kerran vielä luoksenne saavun, niin kerron mitä olen pitkän
poissaoloni aikana kokenut ja tuntenut. Kerron, kuinka elämä suuressa
maailmassa kilvaten ja kiirehtien rientää eteenpäin, kuinka jokainen
kantaa rinnassaan kateutta pyrkien toisista edelle. Paljon olen vuosien
kuluessa saanut oppia, mutta mielestäni eivät ole menneet lapsuuteni
rauhaiset vuodet. Tahdon tulla lapseksi uudestaan, tahdon elää teidän
elämäänne."

Sellainen oli Karjalan pojan kaipaus ja tervehdys köyhälle
kotiseudulleen. Kauan istui vielä luonani Hilppa vanhus ja kuvaili
yksinkertaisella ja koruttomalla tavallaan elämää kaukana erämaassa.
Kun olin jäänyt yksin, valvoin vielä kauan. Aivoissani askartelivat
monet ajatukset. Kysyin itseltäni yhä uudelleen, mistä on etsittävä
väärentämätön rakkaus kotiturpeeseen ja kotimaahan. Löydetäänkö se
köyhän matalasta majasta vai rikkaan uljaasta palatsista?




KARKOITETTUJA.


"Kaikkien venäläisten itsevaltias", oli nimitys, millä
kiihkokansalliset ainekset ennen kutsuivat tsaaria. Ehkä he koettivat
tällä tuudittaa itseään uskoon, että Venäjän suureen valtioruumiiseen
kuuluvat monet eri kansat tulisivat ennen tahi myöhemmin, sulautumaan
venäläisiin. Harvemmin, kun oli tarkoitus häikäistä ulkomaalaisia,
käytti tsaari tavallista pitempää arvonimeä, missä hän luetteli
alamaisinaan suuren joukon kansoja, kutsuen itseään lopuksi Norjan
perintöruhtinaaksi ja Karjalan herraksi. Niin hivelevältä kuin tämä
taisi korvalle kuuluakin, saattoi toiselta puolen venäläisestä
kiihkoilijasta tuntua vastenmieliseltä, että suuri Venäjä oli sittenkin
niin kirjava. Ja varmasti moni ymmärsi pelätä vaaraa, mikä tässä piili
ja mikä meidän päivinämme on selvästi nähtävissä jo tapahtuneiden ja
tapahtumassa olevien tosiasiain muodossa.

Vielä on elävästi muistissani käynti eräässä keisarillisessa
taidekokoelmassa. Yhdessä sisimmästä huoneista, mihin vain sattumalta
pääsin, oli pienet porsliinikuvat kaikista Venäjän valtakuntaan
kuuluvista kansoista. Juomarahan vaikutuksesta toimitti vahtimestari
täydellisen esittelyn. Sain kuulla, että jokin keisari oli tarkoitusta
varten hankkinut Kiinasta asti porsliinimestarin ja -taiteilijan, joka
venäläisten, hollantilaisten ja italialaisten asiantuntijain avulla oli
sitten tämän merkillisen kokoelman laatinut.

Tarkastelin sitä tarkastelemasta päästyäni. Silloin johtui mieleeni
eräs kohta tämän suuren valtakunnan "perustuslaeista", joissa
sanottiin että "Venäjä on yksi ja jakamaton". Tosiaankin kauniisti
lausuttu! Pelasihan kyllä venäläinen hallitusvalta nappulapeliä näillä
porsliininukeilla tarkoituksella poistaa ne yksitellen pelistä, mutta
eiköhän vaan peli voi yhtä hyvin loppua "yhden ja jakamattoman" häviöön
ja näiden monien kansojen itsenäiseen elämään?

Kun seuraavina päivinä liikuin suuren pääkaupungin vilkasliikkeisillä
kaduilla, tarkastin ahkerasti kulkijoita ja tunsin jälleen
porsliinikuvien avulla monta "vierasheimoista". En osannut silloin
aavistaakaan, että kaukana Karjalassa tarjoutuisi minulle tilaisuus
käyttää näin omituisella tavalla hankkimaani asiantuntemusta.

Oli kaunis kesäpäivä Paadanessa Sääjärven rannalla. Lääkäri ja
metsäherra olivat vuokranneet kaupungin ainoan pienen höyrypurren.
Minutkin kutsuttiin mukaan huviretkelle tuolle suurelle aivan
neliönmuotoiselle järvelle, minkä pituus ja leveys on 60 km.

Kun seurue oli koossa, lähti laiva liikkeelle täyttä vauhtia. Mutta
tuskin olimme rannasta eronneet, kun Paadanen molemmat poliisit
ilmestyivät täyttä juoksua laiturille, mistä käsin he ensin meluten ja
vaatien ja lopuksi pyytäen kehoittivat meitä kääntymään takaisin. Ensin
ei kukaan tiennyt, mistä tämä näytelmä aiheutui, mutta pian huomasimme,
että pari valtiollisista syistä Paadaneen karkoitettua ylioppilasta oli
pujahtanut mukaamme. Poliisien hädän ymmärsi hyvin, sillä he olivat
vastuussa siitä, että heidän holhokkinsa eivät pääsisi karkaamaan.
Mutta laiva ei kääntynyt takaisin, vaan jatkoi ilman muuta matkaansa.
Tohtorin ja metsäherran asema oli kylliksi luja. Heidän ei tarvinnut
välittää poliisien melusta. Matkan varrella tarkastelin ylioppilaita.
Huomasin heti, että he eivät olleet syntyperäisiä venäläisiä.
Porsliinikuvat alkoivat vilistä silmissäni ja pian olin vakuutettu,
että edessäni oli omia sukulaisiani Volgan mutkan ympäriltä,
mordvalaisia. Hetki ei ollut kuitenkaan sopiva tuttavuuden tekoon.
Päätin odottaa siksi, kunnes taas olisimme maissa ja äsken sattunut
välikohtaus selvitetty. Mutta sitä tilaisuutta ei koskaan tullut.
Ylioppilaat pistettiin heti kolmeksi vuorokaudeksi pimeään koppiin — se
oli huviretken hinta — ja sinä aikana vei minun matkani jo muuanne. En
heitä enään myöhemminkään tavannut.

Sensijaan tapasin usein Karjalassa muita poliittisia karkoitettuja.
Kerron tässä pari sellaista tapausta.

Valvotun yön jälkeen, minkä kuluessa olin monta kertaa pilkkopimeässä
yössä vaihtanut hevosia, astuin pienen kievarin tupaan vakuutettuna
siitä, että ei mikään tulisi lepoani häiritsemään. Suuri oli siksi
hämmästykseni, kun tupa oli täynnä ihmisiä ja kaikki äänessä huutaen
toistensa suihin. Siinä ei kuitenkaan ollut jälkeäkään mistään
kiihtymyksestä tahi hätääntyneisyydestä ja vielä vähemmin oli mieliala
juhlallinen. Mutta sensijaan teki väkijoukko kovin uteliaan ja samalla
hyväntahtoisen vaikutuksen.

Toiset tuijottavat herkeämättä yksinkertaiseen sänkyyn, missä oikein
kaksien lakanain välissä joku tuntui niin piiloutuneena lepäävän,
että en voinut hänestä mitään eroittaa. Toiset taas pyörivät nukkujan
tavarain ympärillä. Jos kohta ihmiset näyttivät osanottavaisilta, oli
mieliala samalla siksi hilpeä, että mikään sairaustapaus ei voinut olla
kysymyksessä.

Silloin osui katseeni penkillä sängyn vieressä oleviin
vaatekappaleisiin. Siinä ovat naisten alusvaatteet, niin aistikkaat,
sirot ja hienot, että ne olisivat puolustaneet paikkaansa missä
ympäristössä tahansa. Pöydällä ovat päällysvaatteet samaa lajia ja
lattialla sievät korkeat kengät. Ja mitä haluaa sitten väkijoukko
näiden hienouksien salaperäiseltä haltiattarelta? Ei muuta kuin että
hänen on noustava ylös heti ilman muuta!

Siirryn pihalle, missä kievarin isännältä saan valaistusta asiaan.

"Hän on nuori neitonen ja lienee Moskovan naiskurssilaisia. Eilen hän
saapui kyläämme, missä ei ole koskaan ennen karkoitettuja ollut. Tyttö
taitaa olla sellainen tolstoilainen ja ottanut jollain varomattomalla
tavalla osaa mestarinsa hautajaisiin".

Siihen supistui isännän kertomus, mutta se selvitti minulle kuitenkin
paljon. Ymmärsin nyt, mitä näytelmä tuvassa tarkoitti. Yksinkertaiset,
mutta vilpittömät ja hyväntahtoiset erämaan kylän asukkaat halusivat
kilvan osoittaa myötätuntoaan hyljätylle tyttö rukalle. Siksi he
olivat kaikki joukolla rientäneet häntä tervehtimään ottaakseen hänet
veljelliseen ja sisarelliseen hoitoonsa ja huomaansa. Tytön oli nyt
noin vain ilman muuta noustava sängystä sellaisena kuin hän oli,
puettava päällensä ja tutustuttava kyläläisiin nauttiakseen tuliaisiksi
lämpimiä piirakoita ja höyryävää teetä, mitä juuri porisevassa
keittiössä naapurista pihalla seistessäni kievarin tupaan kiidätettiin.

Kaikkea tätä tuumiessani tulin ajatelleeksi, kuuluivatko nämät
hyväntahtoiset salolaiset väärentämättömine ja turmeltumattomine
siveyskäsitteineen ollenkaan siihen ihmissukuun, mikä on syönyt hyvän
ja pahan tiedon puusta. Ajattelin myös tyttöä, joka ei voinut eikä
halunnut sänkyään jättää. Toveriensa parissa oli hän varmaan osoittanut
suurta siveellistä rohkeutta. Mutta kun hänen nyt piti suorittaa
tämä sisarellinen ja veljellinen pukeutuminen, mitä häneltä sulasta
hyväntahtoisuudesta odotettiin, petti hänen rohkeutensa, sillä hänen
siveys- ja sopivaisuuskäsitteensä eivät olleet luonnontilan luomia,
vaan sivistyksen ja perinnäisten tapojen synnyttämiä.

Mutta uusi hevonen odotti jo minua. Käskin kuitenkin isäntää
tyhjentämään tuvan, että tyttö saisi rauhassa pukeutua. Istuin jo
kärryissä, kun väki purkautui tuvasta pihamaalle. Uhkauksia ja
sadatuksia sateli jälkeeni.

"Paina sinä vain matkaasi! — Mitä sinulla on tytön kanssa tekemistä! —
Me kyllä hänestä huolehdimme, eikä hänelle mitään pahaa tapahdu, niin
kauan kuin hän meidän kylässämme asuu!"

Mutta kuka tyttö oli? Se jäi minulta sillä kertaa selvittämättä. Ne
todistuskappaleet, mitä hänestä näin, olivat ylen kansainvälisetä
laatua. Porsliinikuvani eivät tässä mitään auttaneet! Vasta myöhemmin
sain kuulla, että hän oli nuori ja kaunis ukrainatar.

       *       *       *       *       *

Tutustuin kerran eräässä kylässä kahteen karkoitettuun, mitkä
ulkomuodosta heti tunsin tatareiksi. Aikoja myöhemmin vei matkani taas
sinne. Huomasin heti, että jotain merkillistä oli tapahtunut. Pian
sen kuulinkin. Toinen karkoitetuista oli paennut. Koko kylän väki
oli komennettu takaa-ajoon. Paenneen toveri käyskenteli edestakaisin
kylän maantiellä ja näytti tahi oli ainakin näyttävinään hyvin
välinpitämättömältä. Kaikkiin kysymyksiin vastasi hän samalla tavalla.
Hän ei tiennyt toveristaan mitään.

Kun viikkoa myöhemmin palasin saman kylän kautta, sain kuulla, että
paennut oli löydetty kuolleena metsästä ammottava haava niskassa.
Paikalle kutsuttu lääkäri oli selittänyt, että mies oli surmattu
jollakin teräaseella ja tavalla, mikä on käytännössä eteläisissä
maissa. Kun laajoilla alueilla ei muita ollut kuin karjalaisia,
vangittiin murhatun toveri. Hän kielsi syyllisyytensä, mutta lääkäri
todisti, että _karjalaiset eivät tee murhia_ ja mies pysyi kiinni,
sillä tuomioistuin oli samaa mieltä. Se oli merkille pantava todistus
karjalaisten turmeltumattomista tavoista, koska se oli _venäläisten_
viranomaisten antama.

Karjalassa tapaamani valtiolliset karkoitetut ovat paljon ajatuksissani
askarrelleet. Ne olivat etupäässä vieraitten kansallisuuksien
edustajia, joita Venäjän hallitus sinkosi äärettömän valtakuntansa
kaikkiin ääriin samalla kuin se koetti näitä kansallisuuksia
itseensä sulattaa. Mutta lopulta kävi tuo pois sinkoava liike sille
itselle turmiolliseksi. Se tarttui noihin vieraisiin kansoihin
kokonaisuudessaan. Toinen toisensa perästä ovat ne vapautuneet tuon
muinoin niin mahtavan kaksipäisen kotkan kynsien kouristuksista. Mutta
Karjala, minkä vierasvaraisuutta niin moni karkoitettu on nauttinut,
milloin tulee sen vuoro?




SOLOVETIN TOIVIORETKELÄISET.


Pyhiinvaelluksella on ikivanhat juuret itämaisten kansain keskuudessa.
Vastaava ilmiö havaitaan kristittyjen parissa vasta neljännellä
vuosisadalla Konstantinus suuren aikana, jolloin hänen kristitty
puolisonsa Helena kiinnitti uskolaistensa huomiota paikkoihin,
mitkä Kristus oli oleskelullaan pyhittänyt. Aikojen kuluessa
levisi kristinusko yhä laajemmille alueille, joiden suuri etäisyys
varsinaisista pyhistä paikoista teki vaelluksen niihin useimmille
mahdottomaksi. Mutta luostareita ja muita pyhiä paikkoja syntyi sinne
ja tänne. Ja käynti sellaisissa oli myös pyhiinvaellusta.

Myöskin etäiseen Kauko-Karjalaan ilmestyi luostareita ja erakkomajoja.
Niistä oli etevin ja pohjoismaissa kuuluisin Solovetin luostari,
mikä meidän päiviimme saakka on säilyttänyt loistonsa. Varsinaiseen
voimaansa kohosi luostari 1500-ja 1600-lukujen vaihteessa, jolloin
Venäjän tsaari Feodor antoi sille suuria läänityksiä, mutta
alkujuurensa juontaa se jo 1400-luvulta. Että tsaari tämän kautta
halusi lujittaa Venäjän valtaa Pohjolassa, on epäilemätöntä ja siinä
hän myös onnistui. Alkuaikoina supistui luostarin uskonnollinen
vaikutus vähiin, mutta sitä suurempi oli sen valtiollinen merkitys.
Venäläisyyden ja oikeauskoisuuden ulkovarustuksena kaukana pohjoisessa
lienee luostarin olemassaolo osaltaan vaikuttanut siihen, että
Stolbovan rauhan raja v. 1617 tuli kulkemaan siinä, missä Suomen raja
nytkin kulkee, eikä siirtynyt idemmäksi.

Olen lukuisia kertoja pannut merkille, kuinka Kauko-Karjalan itäisellä
kielirajalla asuva venäläinen aivan erikoisella kunnioituksella lausuu
nimen Solovet. Tähän nimeen liittyy siellä samallainen sädekehä
kuin mikä aikoinaan Suomessa ympäröi pyhän Henrikin reliikkejä. Ja
niinkuin Turun tuomiokirkko on suomalaisten uskonnollinen pyhättö,
merkitsee Solovet samaa Kauko-Karjalan venäläiselle raja-asutukselle.
Eikä ainoastaan sitä, vaan sen merkitys sivistysahjona on siellä sama
kuin Suomessa Turun yliopistolla "kreivin ajoista" lähtien. Tämä
länsimaisen sivistyksen arvossa pidetty etuvartia Auran rannoilla ja
slavilais-bytzantilaisen uskon ja vaikutuksen korkeaan kunniaan ja
maineeseen kohotettu edustaja Valkean meren saarella ovat olleet kuin
kaksi majakkaa, jotka ovat Idän ja Lännen valopiireihin sulkeneet
suomalaiset heimot Itämeren partaitten ja Vienan väljien vesien välillä.

Pitkin Äänisen rantoja ja sieltä pohjoiseen painuen kulkee
pyhiinvaellusreitti kohti Holmogoria eli Vienanrantaa. Sen varsilla
näkee seinättömiä katoksia, joissa taivaan tuulille alttiina ilmassa
vipajaa pyhiä vaatepalasia, ehkä perintönä niiltä ajoilta, jolloin
permalaiset vallitsivat tätä pohjoista maata ja kävivät kauppaa
eteläisten kansain kanssa. Itse katokset ovat myöhempää perua ja
syntyneet ehkä luostarin mukana lepopaikoiksi yksinäisille etelän
pyhissä kävijöille heidän matkallaan Solovetiin ja sieltä takaisin.
Mitään varsinaista suojaa ne, seinättömiä kuin ovat, tuskin
tarjoavat. Mutta hurskasten ihmisten aika ajoin kohentamina ja
vanhauskoisten tuntemattomista syistä vaatepaloilla koristamina, ovat
nämät erämaataivalten pysähdyspaikat kenties tarjonneet siveellistä
virkistystä matkaajille, jotka vaellussauva kädessä ja täynnä hartautta
ovat painuneet yhä kauemmaksi pohjoiseen, Solovetin luostariin, missä
heitä odotti syntien anteeksianto.

Koskematon luonto vaikuttaa usein hartautta herättäen uskonnollisiin
tunteisiin. Luonnon majesteetillinen suuruus neitseellisissä
erämaissa ikihonkineen ja pauhaavine koskineen on varmasti jättänyt
lähtemättömiä jälkiä jokaiseen eteläisten tasankojen venäläiseen
hänen pyhiinvaellusretkellään. Moni riehahteleva ihmismieli on sen
vaikutuksesta varmasti talttunut.

Olen usein tarkannut tällaista pyhiinvaeltajaa, joka äänetönnä,
salaperäisenä, yksin ja hitaasti, mutta kuitenkin kiirehtien kulkee
kulkuaan tuskin lepoa itsellensä suoden. Hän voi tiensä varrella
kohdata karhun, mikä rauhallisena ravitsee itseään maan marjoilla. Hän
on vakuutettu, että Jumalan näkymätön käsi häntä pedolta varjelee.
Ja kun hän joskus myöhemmin suurkaupungin pauhaavassa elämässä on
tekemäisillään jonkun ajattelemattoman teon, voi tämän ihmeen muisto
hänet pelastaa. Tahi näkee hän hirvilauman etsivän syötävää puun
kuorista ja maan ruohoista. Hän kuulee metson komean lennon ja saa
seurata villihanhien elämää. Ja kun hän luo katseensa yläilmoihin,
saattaa siellä kääreillä kotka, ilmojen kuningas.

Kun hän etäällä väikkyneen kultaisten kupolien päämääränsä saavuttaa,
täyttää hänet rajaton onnen tunne ja hän luulee kokevansa autuuden
esimakua. Jumalanpalvelus on loistava. Kuoripojat laulavat ja
vahakynttilät palavat jumalanäidin ja muiden pyhimyskuvien edessä,
joita jalokivet koristavat. Suitsutusastioista lähtee huumaava tuoksu,
mikä kohottaa pyhää tunnelmaa. Papit, joiden puvuissa kulta välkkyy,
pirskoittavat hänen päälleen vihkivettä. Heidän kasvoillaan on
juhlallinen ilme ja heidän eleensä ovat arvokkaat ja armolliset.

Jumalanpalveluksen jälkeen viedään hänet luostarin ruokasaliin. Vaikka
on paastoaika, ovat pöydän antimet runsaat. Kalasta valmistettua ruokaa
tarjotaan monessa muodossa. Ja pyhiinvaeltajassa sulaa kaikki yhteen
autuaalliseen tunnelmaan.

Viikon päivät luostarissa viivyttyään aloittaa hän paluumatkansa.
Hän samoaa jälleen halki karjalaisten maan. Hänen mielensä on täynnä
ylitsevuotavaista tunnelmaa, eikä häneltä kuulijoita puutu. Hän ylistää
ainoata autuaaksi tekevää oppia ja venäläistä valtiutta, mitkä hänessä
ja Karjalan kylien asukkaissa sulavat yhdeksi ja samaksi mahtavaksi
voimaksi, minkä korkeuksiin eivät heidän katseensa kanna.

Tällainen venäläisten pyhiinvaeltajain valtareitti on vuosisatoja
kulkenut kautta Karjalan. Samoja valtaväyliä retkeilivät ennen
permalaiset kauppamatkoillaan, kunnes Novgorodin paisuva valta heidän
mahtinsa ja kauppansa kukisti.




TAMMISAAREN TYTTÖ.


Kaukana Venäjän rehevillä tasangoilla, mustanmullan vyöhykkeessä,
kaakkoisen aron reunassa, asui yli 20 vuotta sitten sangen hyvinvoipana
muuan jalosukuinen bojari. Parin tuhannen virstan päässä sieltä,
Kauko-Karjalan metsäseuduissa, kaitsivat palvelusintoiset ja
tyypilliset pikku tshinovnikkasielut karjalaista talonpoikaa, ettei
vain kukaan Maanselän toisella puolella asuvan kansan jäsenistä
rohkenisi astua rauhoitettujen metsäseutujen uumeniin ja johtaisi
Karjalan rahvaan mieliin muita ajatuksia kuin mitä niihin vuosisataisen
sorron aikana on istutettu. Kuinka ankara orjavoudin ruoska olikaan,
kiertelivät näitä maita kuitenkin silloin tällöin rohkeat suomalaiset
oppineet, usein ehkä ilman asianomaisia papereita tahi myös
varustettuina jonkin Pietarissa sijaitsevan tieteellisen laitoksen
suosituksella, mutta huonostipa oli laita rauhan ja levon näillä
rauhoitetuilla mailla.

Monesti eivät edes nämä useilla sinettileimoilla varustetut
asiapaperit riittäneet, sillä "virkamiehet erityisiä toimia varten"
olivat riippumattomia toimiessaan "valtakunnallisen järjestyksen ja
yleisen rauhan" ylläpitämiseksi. Niihin aikoihin saapui eräs bojari
etäisiltä aroilta Äänisen rannoille. Tietymätöntä on, kuinka kohtalo
oli tuonut hänet sinne, mutta tosiasia on, että Äänisen tienoilla
oli havaittavissa vähäinen valonkajastus ennenkuin tosi venäläinen
Karjalainen Veljeskunta suomalaisen kiihotuksen vastustamiseksi
alkoi innokkaan pimeydentoimintansa, täydentäen siten seudun
muita "paimenia". Tämä valonkajastus pilkisti hetkisen myöskin
Helsingin päivälehdissä pienenä, vaatimattomana ilmoituksena, että
kutomaopettajattarenvirka oli haettavana siinä pienessä kaupungissa,
johon bojari oli asettunut asumaan.

Kuinka olikaan, eräs rohkea neitonen Tammisaaren kaupungista sai
paikan ja hän läksi matkalle syysmyöhällä. Silloin oli olemassa
oikeastaan yksi ainoa satapeninkulmainen tie Kauko-Karjalassa, mutta
ei ollut majataloja yksityisille matkustajille ja loitolla toisistaan
sijaitsevat postiasemat toimittivat edelleen vain henkilöitä, jotka
oli varustettu "blanco-kirjeillä", jollaisen bojarin sihteeri oli
unhottanut lähettää Tammisaareen ennen matkalle lähtöä.

Kun ensimmäiset kyytimiehet matkalla olivat nylkeneet yksinäistä
matkustajaa, loppuivat matkarahat puolimatkassa.

Mitä oli tehtävä? Kyytimies ei ollut halukas kuljettamaan rahatonta
seuraavaa pikku kylää etemmäksi. Tässä vaikeassa tilanteessa alkoi
autiosta yöstä yhä selvemmin kuulua kuriirikellon helinä, ja hetkistä
myöhemmin, kyytimiehen tuskin ehdittyä siirtyä syrjään, suhahti
korskuvien hevosten vetämä kuomireki ohi. Samalla kuului ohikiitävästä
reestä ajajan huuto, onko näkynyt tiellä vierasta matkailijaa. Ei
kestänyt kauan ennenkuin tuo suuri reki oli käännetty ympäri ja reipas
opettajattaremme mukavasti peitetty siihen ja hänen matka-arkkunsa,
joka sisälsi sukkuloita ja muita kutomatarpeita, kiinnisidottu reen
peräpuolelle.

Opettajattaren rinnalla istui nyt puhelias herrasmies, silkka
venäläinen, joka vilkkain liikkein koetti saada puheensa ymmärretyksi.

Kuka oli sitten tämä mies? — Ei sen vähempää kuin etelästä tullut
bojari, nyttemmin semstvohallinnon puheenjohtaja Poventsan
kihlakunnassa. Bojari oli lähtenyt uutta opettajatarta vastaan, jonka
tiesi pyrkivän uuteen toimeensa erämaiden halki. Ei ole tiedossa, mistä
bojari oli saanut päähänsä, että juuri täällä oli jotakin tehtävänä,
tapahtuiko se viran puolesta vai mikä sen vaikutti, ei tiedetä. Missään
tapauksessa ei kai bojarin mieleen johtunut, _että_ tämä nainen
oli edeltäjuoksija, joka lännestä saapuisi Karjalan itäisimmille
maille, vaan oli hän vain havainnut, että paikkakunnalla tarvittiin
kutomistaitoinen henkilö.

Seuraavassa hevostenvaihtopaikassa sai opettajattaremme mitä suurinta
huomaavaisuutta osakseen ja uteliaisuus molemmin puolin oli yhtä
suuri kuin heidän vastakohtaisuutensakin. Kyytimies, parrakas ukko,
huutaa hoilotteli tuontuostakin pienille, takkukarva-hevosilleen;
virsta toisensa jälkeen jäi selän taakse. Ukko kääntyi kuitenkin usein
katsomaan taakseen saadakseen tunnustusta huimasta vauhdistaan tai
ehkäpä vain katsellakseen kyydittäviään ja nähdäkseen näiden hyvän
tahdon koettaessaan ymmärtää toisiaan.

Erämaan kaupunkiin saavuttuaan sai neitonen kokonaisen parven
karjalattaria opetettavakseen kudonnassa, ompelussa ja neulomisessa.
Monesti sai hän sittemmin tilaisuuden vaatimattomalla tavallaan
kertoilla kotiseudustaan ja siitä, mitä siellä on tehty ja tehdään
oppiakseen, kuinka siellä omalla työllä ja toisten opastuksella
tahdotaan ja kyetään edistymään.

Niin kului monenmonta pitkää vuotta. Bojari oli pian matkustanut
takaisin omaan maahansa etelään, mutta hän muisti usein työtään
erämaassa. Semstvonsa palvelukseen etelässä hankki hän suomalaisen
agronoomin, joka vahvisti hänen uskoaan pohjoiseen kulttuuriin karussa
luonnossa. Aronius Forsiuksen pienen, Pohjanpitäjänlahden rannalla
sijaitsevan kaupungin entinen neito on, tätä 20 vuotta hänen ensimäisen
Kauko-Karjalan-matkansa jälkeen kirjoitettaessa, jo monta vuotta sitten
muuttanut Tuonen tuville.

Hänen työtään Itä-Karjalassa emme tunne. Tämä työ ei ollut niitä,
joiden hedelmät tulevat laajalta tunnetuiksi, mutta hän oli yksi
niistä vähäisistä edelläkävijöistä, jotka näkymätön käsi on lähettänyt
toimittamaan kylvöä, joskin aivan vähäistä, seuduilla, joissa valon,
sivistyksen ja kulttuurityön kovat kohtalot ovat poissulkeneet.

Ja tämä kylvö orasti. Hänen lukuisista oppilaistaan tuli emäntiä
erämaahan ja näiden pojat ovat jo nuorukaisiksi nousseet.

Tätä kirjoittaessa ovat nämät nuorukaiset astuneet isineen niihin
riveihin, joka ovat nousseet kulttuuria hävittävää bolshevikkivaltaa
vastaan. Ja nyt, samaan aikaan, taistelevat muukalaisemme, bojarin,
maanmiehet Ukrainassa samaa bolshevikkivaltaa vastaan.




ERÄÄN SUOMALAISEN MUISTO.


Suomessa tunnetaan yleisesti se lamauttava vaikutus, mikä Venäjän
maatalouteen on ollut kyläkuntain yhteisellä maanomistuksella. Kun
maaorjuus noin 60 vuotta sitten lakkautettiin, on maakysymyksellä
ollut siellä keskeinen asema. Tästä on toitotettu kaikkeen maailmaan,
missä vain Venäjän oloja on harrastettu. On tarpeetonta käyttää sen
kuvaamiseen mustia värejä, sillä tosiasiat puhuvat selvää kieltä.
Yksityinen maanomistus varmoine, jos kohta pieninekin, tuloineen
synnyttää yritteliäisyyttä, kun taas sen yhteisyys lamauttaa.

Rajantakaiset karjalaiset eivät ole koskaan olleet maaorjia muutamia
pieniä eteläisimpiä alueita lukuun ottamatta. Mutta sensijaan on
siellä maan yhteisomistus ehkäissyt maatalouden kehitystä. Tosin alkoi
Kauko-Karjalassa pari miespolvea sitten toimitus, mitä me voisimme
kutsua isoksi jaoksi, mutta sen tarkoituksena ei ollut jakaa maata
yksityisten talonpoikain kesken, vaan eri kylien ja kruunun välillä,
joka antoi eroittaa itselleen valtion maita. Karjalainen talonpoika
oli nähtävästi tuijottanut itsensä sokeaksi epäkohtiin, joita maan
_täydellinen_ yhteisomistus synnytti. Olen itse paikalla ensi käden
lähteestä saanut tietoja, että jako olisi päättynyt talonpojille paljon
edullisemmin, jos he vain olisivat oivaltaneet vaatia itselleen enemmän
maata. Tämä koskee varsinkin metsää, millä muutamia vuosikymmeniä
sitten oli aivan mitätön arvo huonon kulkuyhteyden vuoksi, paitsi
aivan Äänisen rannoilla. Siksi sitä ei ymmärretty haluta muuta kuin
kotitarpeiksi.

Niinpä näyttikin maanomistuskartalla kruunun maitten väri vallitsevaa
pääosaa, kun taas karjalaisten kylien maa-alueet kuvastuivat siinä
saarina, joita kutakuinkin leveät salmet toisistaan eroittivat.

Vuosikymmenen ajan askarteli ajatuksissani tämä surkea asiaintila
Karjalassa liikkuessani, kunnes olin huomaavinani pienen
valonvälähdyksen.

Poventsan semstvossa tapahtui miehen vaihdos. Suomalainen agronoomi,
joka yhdeksän vuoden aikana oli karjalaisten parissa toiminut suurella
antaumuksella ja menestyksellä, katsoi ajan tulleen palata takaisin
Suomeen. Hän oli yhä enemmän alkanut työssään nojata semstvon
karjalaisiin jäseniin. Samassa suhteessa tunsi hän asemansa heikkenevän
venäläisten vallanpitäjäin luona ja menettävänsä sen luottamuksen, mikä
hänelle näissä oloissa oli tarpeen. Näin ollen katsoi hän mitan olevan
täyttymässä ja poistui ilman varsinaista välien rikkoutumista. Hänen
lähtönsä taisi kuitenkin olla yllätys, sillä vallanpitäjät tuntuivat
noloilta. Mutta ei pahaa ilman hyvää.

Sain taas, yhdeksännen ja viimeisen kerran, toimekseni hankkia
suomalaisen virkamiehen Karjalaan. Ilmoitin pääkaupungin lehdissä ja
tein selvää toimen eduista ja velvollisuuksista. "Poventsan semstvon
puolesta:..." Vastauksista ei puutetta ollut. Valikoin niistä kahdet.
Toinen hakijoista oli opiskellut Ruotsissa, Ultunan kuulussa opistossa,
toinen oli filosofian maisteri. Kun entuudestaan tiesin komeain
paperien tekevän hyvän vaikutuksen, seurasi mukana alkuperäinen ja
latinankielinen maisterinvihkiäisissä annettu juhlallinen paperi.

Mutta toisin kävi! Maisteri ei läpäissyt. Syyksi ilmoitettiin pelko,
että hän saattaa olla liian suuri teoreetikko, mutta ehkä vaikutti
ratkaisuun myös puuttuva latinan taito!

Niinpä sain tehtäväkseni ilmoittaa Ultunan agronoomille vaalista.
Tuskin olin sen tehnyt, kun sain Juvantehtaalta sähkösanoman eräältä
myöhästyneeltä hakijalta, joka ilmoitti olevansa tulossa minua
tapaamaan.

Pian hän saapuikin ja huomasin heti hänen papereistaan, että tämä
Mustialan agronoomi oli kerrassaan löytö juuri Karjalassa käytettäväksi.

Mutta mitä tehdä? Paikka oli jo täytetty! Mutta koettaa sopi. Yksi
suomalainen maatalousmies lisää Karjalaan ei totisesti haittaisi.
Sähkötin Pavel Pavlovitshille ja ylistin ehdokastani minkä kykenin.
Pavel Pavlovitsh lienee ollut erinomaisella tuulella tahi sitten halusi
hän parantaa välejään karjalaisten semstvovaltuutettujen parissa
laskettuaan menemään suomalaisen agronoomin. Oli miten oli. Sainpa vaan
häneltä näin kuuluvan suomenkielisen sähkösanoman:

Terve! Antaa tulla vaan!

Juvantehtaan agronoomi joutui Karjalaan ja peri sen työn, minkä siellä
toiset suomalaiset olivat alkaneet. Eikä hänestä tullut ainoastaan
kihlakunnan agronoomi, vaan hän kohosi koko Aunuksessa sen työn
johtoon, mikä kautta Venäjän oli pantava alulle Stolypinin maalain
pohjalla vuodelta 1910. Tämä laki taas tarkoitti itsenäisten tilojen
muodostamista kylän yhteismaista.

Lausuin Stolypinin nimen yleistä edistystä ja hyvinvointia tarkoittavan
lain yhteydessä. Koska hänet meillä tunnetaan suurena Suomi-vihaajana,
mainitsen sivumennen, että juuri Stolypinin kaltaiset valtiomiehet
tarvitsevat asemansa lujittamiseksi tällaisia edesottamisia saadakseen
tukea muille pyyteilleen, mitkä ovat vähemmän haluttuja.

Suomalainen agronoomimme sai tehtäväkseen lain täytäntöönpanon ensin
Äänisen rannoilla. Mutta pian laajeni hänen työmaansa koko Aunuksen
kuvernementin käsittäväksi, mikä pohjoisessa rajoittuu osaksi Oulun
lääniin saakka ja idässä Äänisen taakse kauas ohi Arkangelin rautatien
sekä etelässä Laatokan kaakkoiskolkkaan.

Mutta olipa yksi kylä, missä uutta lakia ei tarvinnut soveltaa ja missä
maanomistus oli jo perinnöllistä laatua. Kylään liittyvä tarina on
siksi omituinen, että kerron sen tässä.

T:n kylän asukkaat olivat kaikki aatelismiehiä. Tämän arvon sekä
perintöoikeuden maahan oli heille antanut jokin Romanow-sukuinen
tsaari, joka perintöruhtinaana maanpakoon ajettuna olisi asunut kylässä
ja myöhemmin näin palkinnut talonpoikia, jotka olivat häntä suojelleet.
Juttu ei lienekään kokonaan historiallista pohjaa vailla. Aikoinaan
olivat lähikylän talonpojat olleet heidän maaorjiaan ja jotkut
aateliskilvet ja -kirjat todistivat vielä heidän loistonsa kadonneilta
päiviltä. Mutta turhaan sai etsiä heidän piirteistään, esiintymisestään
ja elintavoistaan jotakin aatelisleimaa. Päinvastoin oli heidän
asemansa "loistava" — alapuolella tavallista talonpojan keskitasoa.
Karjalaisia eivät he myös olleet, vaan karjalaisten lähinaapureja kyllä
juuri kielirajalla.

Näin oli kohtalon oikku, palataksemme uuteen maalakiin, asettanut
suomalaisen miehen laajoilla rajantakaisilla karjalaisilla alueilla
tekemään työtä, minkä tulokset olisivat olleet arvaamattomat, jos työ
olisi saanut rauhassa jatkua.

Seitsemän vuotta kesti hänen oleskelunsa Äänisen rannoilla. Puolet
siitä oli suurten kärsimysten aikaa. Tapasin hänet, kun hänen viimein
oli onnistunut paeta kotimaahan. Tuosta tarmokkaasta, elinvoimaisesta
miehestä oli vain varjo jäljellä.

Mutta kun Karjalan historia kerran kirjoitetaan, mainitaan hänen
nimensä silloin kuin kerrotaan, kuinka karjalaisissa heräsi harrastus
ammattimaiseen ja järkiperäiseen maanviljelykseen, minkä pohjana oli
oleva vapaan talonpojan perintöoikeus maahan sellaisena kuin se on
Suomessa olemassa.

Uudenmaan suurimman järven rannalla syntynyttä ja Äänisen partailla
työssä heimolaisten eteen voimissaan murtunutta suomalaista agronoomia
ei enään ole olemassa. Hän on jättänyt tämän maailman. Hän on
säästynyt näkemästä ja kuulemasta, kuinka siellä, missä hän ponnisti
voimansa tehdäkseen karjalaisen talonpojan herraksi omalla konnullaan,
kommunismin apostolit saarnaavat taas maanomistuksen yhteisyyttä. Mutta
lukuisissa karjalaisissa kylissä ja kodeissa kunnioitetaan ja siunataan
hänen muistoaan.




PIETARINKATTILALAAKSO.


Matkoillani Karjalassa kuulin paljon kansantarinoita, jotka eivät
yleensä juuri koskaan olleet Pietari suuren aikoja vanhempia, mikäli ne
koskettelivat venäläisiä oloja. Vähitellen selveni minulle, että näiltä
ajoilta alkaa varsinainen venäläinen vaikutus. Paikannimiä etupäässä
johtonani käyttäen ryhdyin tätä ilmiötä tutkimaan ja yhä selvemmäksi
kävi minulle venäläisen vaikutuksen pintapuolisuus Karjalassa.

Niinpä eräänä kauniina kesäpäivänä lähdin liikkeelle asemapaikaltani
Äänisen pohjoiskärjestä. Tällä kertaa en suunnannut kulkuani
varsinaisille karjalaisalueille, vaan koilliseen pitkin tietä, mikä
päätyy Valkeaan mereen. Päämääränäni oli Pietarinkattilalaakso.

Matkan varrella näin taas noita omituisia katoksia, missä puuristiin
kiinnitetyt pyhät vaatepalat tuulessa lepattivat. Illan hämärässä
huomasin jonkin yksinäisen ihmisolennon askartelevan katoksen
ympärillä. Kyytimieheni arveli, että kyseessä tuskin oli tällä kertaa
pyhiinvaeltaja. Luultavasti oli lähikylästä jokin sairas laahautunut
tuon paripeninkulmaisen taipaleen etsien parannusta taudilleen pyhällä
paikalla, missä hän kiinnitti vaatepalasia uhrina pyhään ristiin. Niin
sielun kuin ruumiin vammat täytyi täällä parantaa samalla tavalla,
sillä paikkakunnalla ei ollut edes välskäriä, s.o. sairaalatoimissa
palvelustaan suorittanutta entistä sotilasta.

Kun saavuimme erääseen kylään, oli siellä sairas, jota ei voitu
parantaa, sillä hän ei uskonut uhreihin eikä pyhimyksiin. Hän oli kylän
ainoa luterilainen asukas. Odottaessani hevosta kievarin tuvassa,
keskusteltiin siellä, kuinka saataisiin kuolemaisillaan oleva hautaan,
sillä luterilainen pappi asui kaukana Petroskoilla, eivätkä hänen
matkansa ulottuneet tänne asti. Viimein keksi valtion veronkantomies
oivan keinon. Koetetaan saada kuoleva nauttimaan ehtoollista
kreikkalaisen tavan mukaan, niin koko juttu on selvä! Kruununmies oli
tottunut verorästejä periessään toimimaan ripeästi ja jyrkästi. Niinpä
hänestä myös siirtyminen uskosta toiseen oli vielä kuolinvuoteella
käden käänteessä järjestettävissä. En tiedä, mikä sairaan kohtaloksi
lopulta koitui, sillä matkani jatkui edelleen.

Saapuessamme Pietarinkattilalaaksoon oli kylä tyhjä. Kaikki olivat
työmaillaan. Ainoastaan kylänvanhin ja muutamia ikäloppuja lekotteli
päivänpaisteessa penkillä tien varrella ja lapsilauma tepasteli
edellisen päivän sateen jättämissä vesilammikoissa.

Itse kylänvanhin otti minut vastaan kädessään sauva, mikä merkitsi,
että hän toimi vuorostaan päivystäjänä, jonka tehtäviin m.m. kuului
huolehtia matkustajista ja myös kohteliaalla tavalla toimittaa heidät
nopeasti edelleen kuluttamasta kylän niukkoja ruokavaroja. Helposti
saattoi sauva tömistä lattiaan naapurin luona, joka oli vastahakoinen
antamaan hevosiaan käytettäväksi.

Kun tavanmukaiset tervehdykset oli vaihdettu, lausuu kylänvanhin:
teetä, hevosia! Se merkitsi, että vieras kai jatkaa matkaansa ja haluaa
odotellessa teen kera nauttia omia eväitään.

Mutta ukon kasvot kirkastuivat, kun selitin, että pysähdyn tänne, koska
olin saapunut häntä tervehtimään. Hän antoi kyytimiehilleni merkin
poistua ja kehoitti minua odottamaan hetken ulkona penkillä. "Sisällä
tuvassa on niin tukahuttavaa", lausui hän ja poistui. Hetken kuluttua
ukko oli taas luonani mukanaan teekeittiö ja kori sekä vei minut kylän
takana sijaitsevalle metsäiselle kunnaalle, mistä oli laaja näköala.
Tee ja korissa ollut siikainen kalakukko maistuivat erinomaisesti.
Keskustelimme ensin kylänvanhimman perheestä ja vuodentulosta. Sitten
johdin keskustelun matkani tarkoitukseen.

"Onpa teillä merkillinen raja kylässänne. Mikä isojako on täällä ollut
käynnissä? Sehän on kuin valtakuntain raja, leveämpi kuin Suomen ja
Venäjän välinen, mutta siitähän olemme muuten parin kolmen sadan
virstan päässä", lausuin noustessani vähän jaloittelemaan. Edessäni
näinkin valtavan, luotisuoran, vanhan metsän halki juoksevan uran,
minkä suunta piti suoraan päin pohjoista.

"Ei se myöskään mikään tie ole. Pettävätkö ehkä silmäni? Mitä tämä
lopulta oikeastaan on"? kysyin seuralaiseni puoleen kääntyen.

"Silmänne näkevät aivan oikein. Voimmehan paremmaksi vakuudeksi lähteä
sinne pienelle kävelylle. Sehän on Karjalan raja, ei läntinen Suomea
vastassa oleva, vaan itäinen, Venäjään rajoittuva. Vakuutan, että sitä
myöten on lyhin tie Valkealle merelle, mutta toisin paikoin se on kyllä
saattanut kasvaa umpeen".

Näin haasteli kylänvanhin. Huomasin kyllä, että hän laski leikkiä
rajasta puhuessaan, mutta tarkoitti täyttä totta väittäessään uran
jatkuvan mereen saakka.

Läksimme liikkeelle. Huomasin heti, että tässä oli kysymyksessä
luonnonilmiö, mitä ihmiskädet olivat olleet mukana muodostamassa.
Väylä kulki suoraan etelästä pohjoiseen ja oli Suomen ja Venäjän
välistä rajaa leveämpi, suunnilleen 30—40 m. Maa tuntui ylipäänsä
olevan mineraalipitoista sekä hiekan ja soran sekaista. Ympäröivä
metsä näytti täysin koskemattomalta päättyen jyrkästi väylän reunaan.
Ura ulottui silmän kantamattomiin ja vain siellä ja täällä oli
edessä jokin vaivaispetäjä. Maaperä oli ilmeisesti siksi kuivaa ja
mineraalipitoista, että tuulen tuomat siemenet eivät ottaneet siinä
juurtuakseen. Tien ohessa näin kiviröykkiön, ilmeisesti jonkin raunion,
mistä pisti esiin reijätön, parin tuuman paksuinen metallipaasi, millä
nähtävästi aikoinaan asumuksen keittoastiat olivat seisseet.

Hiljalleen, äänettöminä vaelsimme ajatuksissamme ja päädyimme lopuksi
lähtöpaikkaamme. Kun teekeittiö oli taas saatu porisemaan, alkoivat sen
ääressä ukon kielen kantimet vähitellen irtaantua.

Sain taas kuulla noita sukupolvesta toiseen kansan suussa säilyviä
tarinoita, jotka usein saattavat liikkua historiallisten tapausten
piirissä ja välistä säilyttää yhtä ja toista arvokastakin, varsinkin
jos niistä on tallella jotain silminnähtäviä muistomerkkejä.

Näin kertoi minulle kauniina kesäpäivänä teekeittiön ääressä
Pietarinkattilalaakson kylänvanhin, katkonaisesti ja aiheesta toiseen
poiketen:

"Maailmassa on kaksi tasankomaata. Istumme toisen keskuksessa. Sen nimi
oli ennen Alanne, sitten sitä kutsuttiin Olanne, mistä viimein tuli
Olonets ja Aunus. Toinen on jossain takaliston takana, missä Äänisen
reitti päättyy".

Sain selville, että "toinen tasankomaa" tarkoitti Hollantia ja
"takalisto" Tanskaa. Ukko paha! Sinusta oli Äänisen reitti Itämeren
vetten keskus. Itämeren rannoilla kyllä tiedetään, että merestä voidaan
vesitse päästä aina Äänisen perukoille, joita pidetään takalistona.
Mutta sinä ukkoseni asetat Tanskan ja Hollannin hallitsijat takalistoon
ja asut itse keskuksessa! Sopihan se hyvin sinun arvollesi venäläisen
kylän vanhimpana tällä alueella, missä sinun kyläsi edusti venäläisen
asutuksen etujoukkoja, sillä edessäsi aukeavan valtavan väylän
länsipuolella alkoi ennen pitkää karjalainen asutus. Ukko jatkoi.

"Pietari kulki kerran tästä matkalla Arkangeliin ja vieraili
kotitalossani esivanhempieni luona. Hän oli kertonut tuosta toisesta
tasankomaasta maailman äärillä ja luvannut sieltä tuottaa karjaa tänne.
Kutsumme sitä nyt Holmogorin karjaksi. Sitten oli tsaari komentanut
miehensä avaamaan vesiväylää Valkeasta merestä Ääniseen, mutta
huomannutkin, että laivat eivät voisi sitä myöten purjehtia, se kun
olisi liian ahdas, vaikka väylän avaamiseksi ei olisi tarvinnutkaan
kaivaa kovaan maahan kuin muutaman virstan pituinen kanava".

Nyt muuttui ukko hyvin miettiväiseksi ja jatkoi varsin epävarmana:

"Pietari mahtoi olla hyvin vanha tullessaan tsaariksi. Isäni
kertoi, että maailman alusta ei vielä ollut pitkälti, eikä täällä
tiedetty, milloin Kristus oli syntynyt, kun Pietari kävi ensi kerran
paikkakunnalla. Mutta eihän Pietari mikään tavallinen mies ollutkaan.
Hän kai oli venäläisille sama kuin karjalaisille Väinämöinen, josta ei
koskaan puhuta muuta kuin vanhana. Ja jos hän ei nyt ihan Väinämöinen
ollut, oli hän ainakin kuin Ilmarinen".

Tässä vilkaisi ukko minuun hyvin epätietoisena. Nyökäytin vain
päätäni merkiksi, että olin kaikki hyvin ymmärtänyt. Ja miksikä en
olisi ymmärtänyt, kun kerran tiesin, että Pietari toi Venäjälle uuden
ajanlaskun, mikä perustui Kristuksen syntymään, sekä poisti entisen,
jossa vuodet laskettiin maailman luomisesta. Kertojani siirtyi nyt
toiseen tarinaan.

"Pietarin aikana oli tässä läheisyydessä vanhauskoisten luostari ja
niin rikas, että se laski liikkeelle omia kultarahoja sekä harjoitti
kauppaa Sungun markkinoilla, mitkä vetivät vertoja Nishni-Novgorodin
suurille markkinoille".

Ukko ei osannut selittää, mikä oli Sungun mahdin lopettanut. Mistäpä
hän olisi tiennyt, että Arkangelin rata lamautti nuo Äänisen
jättiläismarkkinat, joille saapuvien rekijonot luikertelivat useiden
virstain pituisina vöinä aina uunna vuonna Äänisjärven pitkien lahtien
jäillä.

"Kun Pietari sai kuulla metsään kätkeytyneestä suuresta
luostariyhdyskunnasta, määräsi hän sen hävitettäväksi. Rukouksista
ei lähtenyt apua. Tsaari oli järkkymätön. Silloin lähti nunnien —
luostareita oli kaksi — abbedissa tapaamaan Pietaria, joka puuhaili
kanavarakennuksella, minkä piti yhdistää Äänisjärvi Valkeaanmereen.
Mitä silloin tapahtui, ei tiedetä, mutta luostarit jäivät rauhaan. Ne
hävisivät vasta minun nuoruudessani. Kerrotaan tosin niinkin, että
tsaari olisi aikeistaan luopunut, kun hän kuuli, että luostarin pellot
olivat ojitetut, niinkuin Pietari olisi pelännyt ojia"!

Tämä selitys huvitti ja nauratti ukkoa, sillä hän ymmärsi sen omalla
tavallaan, vaikka selitys saattoi olla ihan oikea. Pietarihan ei
suosinut luostareita, niiden asukkaiden toimettoman elämän takia.
Ehkä juuri nämä luostariyhdyskunnan hyvin hoidetut pellot tekivät
sen olemassaolon tsaarin silmissä oikeutetuksi, vaikka sen asukkaat
olivatkin vihattuja ja vainottuja vanhauskoisia. Tosiasia joka
tapauksessa on, että nämät luostarit hävisivät vasta viime vuosisadan
puolivälissä.

Luulin ja pelkäsin, että ukon tarinat olivat jo lopussa. Katselin
yhä uudestaan ja uudestaan edessäni aukeavaa merkillistä
Pietarinkattilalaaksoa. Siitä juuri halusin tietoja. Kertojani arvasi
ajatukseni ja ryhtyi siitä puhumaan.

"Katselette herkeämättä tuota tietä. Sekin on Pietarin hakkauttama.
Ensin hän rakensi Valkeanmeren rannalle suuren laivaston, mikä
sitten tätä avattua uraa myöten hevos- ja miesvoimalla kuletettiin
Äänisjärveen, vaikka paljonhan siinä oli luonnon vesiväylääkin välillä.
Äänisestä se purjehti vielä suurempaan järveen ja sieltä isoon mereen,
missä se hävitti vihollisten laivastot. Silloin tuli teidän maastanne
osa Venäjää".

Siihen loppuivat ukon tarinat. Mitään vastaväitteitä en tietysti
tehnyt. Olin taas kuullut noita kertomuksia, joita rahvaan miehilläkin
on runsaasti Pietari suuren ajasta. Entistä selvemmin taas käsitin,
että tuon merkillisen miehen toimet eivät ole ainoastaan ratkaisevasti
vaikuttaneet oman isänmaani kohtaloon, vaan myös vetäneet rajantakaiset
karjalaiset venäläisen vaikutuspiirin entistä kiinteämpään yhteyteen.

En silloin tiennyt, että vastavaikutus oli niin lähellä. Minun jälkeeni
kylään eksynyt ensimäinen vieras kulkija toi sen asukkaille jo tiedon
maailmansodan syttymisestä.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ÄÄNISJÄRVEN RANNOILLA KARJALAISTEN TUTTAVANA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.