Bartek Sankari

By Henryk Sienkiewicz

The Project Gutenberg EBook of Bartek Sankari, by Henryk Sienkiewicz

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Bartek Sankari

Author: Henryk Sienkiewicz

Release Date: January 17, 2005 [EBook #14718]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK BARTEK SANKARI ***




Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.








Bartek Sankari.


Kirjoittanut
Henryk Sienkiewicz.


Alkuteos puolalainen.


Suomennos.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Axel Bergbom 1889.




I.


Sankarini nimi oli Bartek Slovik. Mutta kuin hänen, häntä puhuteltaessa,
oli tapana muljottaa silmiään, kutsuivat naapurit häntä Bartek
Korppisilmäksi. Ja kuin oikein tarkalle otettiin, ei hänellä juuri
ollutkaan mitään satakielen ominaisuutta--slovik merkitsee satakieli
--sitä vastoin olivat hänen lahjansa ja todellisen alkuperäinen
yksinkertaisuutensa hankkineet hänelle lisänimen "tyhmä Bartek". Se
olikin enimmin tunnettu ja kaikissa tapauksissa ainoa, joka kuuluu tähän
juttuun, vaikka Bartekilla vielä oli neljäskin virallinen nimi. Kuin
nimittäin puolalaiset sanat czlovick: ihminen, ja slovick: satakieli,
kuuluvat samalta saksalaisen korvaan, ja saksalaiset sivistyttämisen
nimessä mielellään kääntävät raa'at slaavilaiset sanat oikeaksi
kultuurikieleksi, oli eräässä tilaisuudessa tapahtunut seuraava
keskustelu:

--Mikä nimesi? kysyi saksalainen upseeri Bartekilta.

--Slovik.

--Scsloik? Vai niin. Hyvä!

Ja upseeri kirjoitti hänen nimekseen "Ihminen".

Bartek oli kotosin Pognembinin kylästä. On monta sen nimistä kylää sekä
Poznanin (Posenin) suuriherttuakunnassa että vanhan tasavallan muissa
osissa. Paitsi maapalstaansa, tölliään ja paria lehmää, oli hänellä kimo
hevonen ja vaimonsa Magda. Sellaisten olosuhteiden vallitessa saattoi
hän elää rauhassa ja levossa kaiken sen viisauden nojassa, joka löytyy
seuraavassa puolalaisen kansanlaulun pätkässä:

      Magda oli vaimonsa ja kimo hevosensa,
      Kyll' Herra aina huolen pitää hänen parhaaksensa.

Siten kului hänen elämänsä aivan niin kuin Jumala tahtoi, ja vasta kuin
Jumala tahtoi sotaa, kävi Bartek hiukan levottomaksi. Tuli sana, että
piti lähteä mies talosta, jättää koti ja heittää kaikki vaimojen
huostaan. Pognembinin väki oli hyvin köyhää. Talvella oli Bartekin tapa
käydä tehtaissa työssä ja siten ansaita vähän elatuksen lisää. Mutta
mitä oli nyt tehtävä? Kuka tietäisi milloin sota ranskalaisia vastaan
päättyy? Kuin Magda oli lukenut julistuksen, alkoi hän sättiä ja sanoi:
"Periköön turmio heidät kaikki! Vaikka sinä oletkin sellainen raukka,
käyt sentään säälikseni! Ranskalaiset kyllä hakkaavat pään sinulta
poikki!"

Bartek tunsi että hänen vaimonsa puhui järkevästi. Hän pelkäsi
ranskalaisia kuin ruttoa, ja sitä paitsi sai hän paljon uutta
ajateltavaa. Mitä olivat ranskalaiset hänelle tehneet? Minkä tähden
piti hänen marssia tuohon kauheaan, tuntemattomaan maahan, jossa ei
löytynyt ainoatakaan sääliväistä ihmistä? Kaiken sen aikaa kuin hän oli
oleskellut Pognembinissä, oli se tuntunut hänestä hyvinkin
vähäpätöiseltä, mutta kuin hän nyt oli saanut käskyn marssia sieltä
pois, huomasi hän vasta, että siellä kaikissa tapauksissa oli parempi
olla kuin missään muualla. Mutta mikään ei auttanut, sallima niin vaati,
ja hänen täytyi pois. Bartek syleili vaimoaan ja kaksivuotiasta
Franekiansa, sylkäsi, teki ristinmerkin ja läksi töllistä. Magda hänen
jälessään. Ei heidän hyvästijättönsä ollut mikään erinomaisen
liikuttava. Hän ja poika nyyhkyttivät, mutta Bartek puheli koko ajan:
"No, no, ole nyt levollinen!" Niin tulivat he tielle. Vasta siellä he
näkivät, että koko Pognembinissä tapahtui aivan samaa kuin heillä.

Koko kylä on liikkeellä. Maantie on täynnä kutsunnan saaneita sotilaita,
jotka menevät rautatien asemalle, vaimojen ja lapsien, vanhusten ja
koirain saattamina. Joukko on alakuloinen. Ainoastaan jotkut nuoret
pojat piippu uljaasti suussa näyttävät aivan väliäpitämättömiltä;
muutamat heistä ovat jo päissään hyväksi aluksi ja räyhäävät käheällä
äänellä.

Eräs Pognembinin saksalaisista siirtolaisista alkaa pelkästä surusta
laulaa "Die Wacht am Rhein"[1]. Koko tuo kirjava joukko, josta siellä
täällä santarmin pistimet loistavat, rientää huutaen, meluten ja
rähisten aitoviertä kylän toiseen päähän. Vaimot ovat huutaen
heittäytyneet sotilasten kaulaan. Vanha akka näyttää keltaista hammasta
ja puristaa uhaten nyrkkiään. Toinen huutaa kovalla äänellä: "Jumala
kostaa teille meidän kyyneleemme". Kuuluu huutoja: "Franek! Kuska!
Jusek!--hyvästi!" Koirat ulvovat, kirkonkello läppää. Pappi itse
rukoilee kuolemaan vihityiden puolesta. Eihän monikaan niistä, jotka nyt
ovat matkalla rautatien asemalle, enää palaja kotia. Sota ottaa heidät
kaikki tyyni, mutta sota ei anna heitä takasin. Aurat ruostuvat maassa,
sillä Pognembin on julistanut sodan Ranskalle. Pognembin ei laisinkaan
saattanut kärsiä Ranskan keisarin Napoleon III:n ylivaltaa, ja Espanjan
perintöasia on koskettanut sitä hyvin läheltä. Kirkonkello kutsuu väen
tänne, ja tuolla se jo tulee aidan takana. Joukko kulkee ristin ohi.
Kaskit ja kypärät lentävät pois päästä. Tomu peittää kultapilven tavoin
tien, sillä päivä on kuiva ja lämmin. Molemmin puolin keinuttaa vilja
täyteläisiä, raskaita tähkiään ja taipuu tuulenpuuskista, joita silloin
tällöin käy hiljalleen yli maan. Ylhäällä sinervässä ilmassa leivoset
liihoittelevat ja visertelevät sydämmensä pohjasta.

[1] "Reinin vartija"--Saksan kansallislaulu.

Asemalla. Yhä uusia joukkoja. Siellä on naapurikylistäkin kutsutuita
sotilaita. Ylä- ja Ala-Krzywdasta, Niedolasta ja Mizerovista. Sitä
liikettä, melua ja hälinää! Asemarakennuksen seinät ovat julistuksia
täynnä. Ne puhuvat sodasta "Jumalan ja isänmaan puolesta". Nostoväki
rientää puolustamaan vaimojaan, lapsiaan, talojaan ja kotiaan, joita
vihollinen uhkaa, ja ranskalaiset ovat erittäinkin hirmustuneita
Pognembiniin, Ylä- ja Ala-Krzywdaan, Niedolaan ja Mizeroviin. Niin
ainakin niistä tuntuu, jotka lukevat julistuksia. Yhä uusia joukkoja
saapuu asemalle. Odotushuoneitten ilma täyttyy tupakansavusta, joka
peittää julistukset. On vaikea hälinässä ymmärtää toisen puhetta. Väkeä
tulee ja menee, huudetaan ja melutaan. Odotussillalta kuuluu saksalaista
komennusta, jonka kiivat sanat tuntuvat lyhyiltä, varmoilta,
vastustamattomilta.

Kello läppää. Etäältä kuuluu veturin puuhkuaminen, yhä lähempää ja
selvemmin. Sota se on, joka lähestyy.

Kello soi toisen kerran. Väristys valtaa kaikki. Eräs vaimo alkaa
huutaa: "Tuolla ne tulevat, tuolla ne tulevat..." toinen ääni lopettaa
hänen ajatuksensa, kuuluen yli kaikkien: "Ranskalaiset tulevat!" Ja
hetkeksi valtaa pelko ei ainoastaan naisia, vaan myöskin Sedanin
vastaisia sankareita.

Juna pysähtyy asemalle. Kaikista aukoista näkyy punareunaisia lakkeja ja
pukuja. Sotamiehiä on kuin muurahaisia. Tavaravaunuista kuumoittaa
tykkien pitkät, mustat rungot. Pistinmetsä kasvaa avonaisista vaunuista.
Arvattavasti on sotilaita käsketty laulamaan, sillä koko junaa
ravistuttavat voimakkaat mies-äänet. Mahtavuutta ja voimaa uhkuaa
tuosta junasta, jonka päätä on mahdoton nähdä...

Odotussillalle on ruvettu järjestämään rekryyttejä. Ken voi, sanoo vielä
jäähyväiset. Bartek viuhtoo nyrkeillään, kuin myllyn siivillä ja
muljottaa silmiään.

--Hyvästi Magda!

--Ah--poika parkani!

--Nyt et koskaan enää näe minua!

--Ei, en koskaan!

--Ei voi auttaa...

--Pyhä neitsyt suojelkoon sinua!

--Hyvästi! Ja pidä kodista huolta!

Vaimo lankesi itkien hänen kaulaansa.

--Jumala sinua varjelkoon.

Nyt tuli viimeinen hetki. Naisten nyyhkytykset, itku ja valitus voittaa
hetkeksi kaiken muun. Hyvästi, hyvästi! Mutta sotamiehet on jo erotettu
järjestämättömästä joukosta. Ne muodostavat jo jonkunlaisen mustan,
kiinteän joukkion, joka vetäytyy kokoon neliöihin ja suunnitelmiin ja
alkaa liikkua koneen kaikella levollisuudella ja säännöllisyydellä.
"Sisään!" kuului komento. Neliöt ja suunnitelmat katkeavat keskeltä,
liestyvät pitkinä jonoina vaunujen luo ja katoavat sisään. Kaukana
viheltää veturi ja työntää suuria, harmaita savupilviä. Sitten se
sähisee kuin lohikäärme ja syöksee alhaalta höyryvirtoja. Naisten
valitus on korkeimmillaan. Muutamat peittävät esiliinoilla kasvojaan,
toiset ojentavat käsiään vaunujen jälkeen. Nyyhkyttävät äänet kertovat
miestensä ja poikainsa nimiä.

--"Hyvästi Bartek!" huutaa Magda. "Näytä nyt että pidät puoltasi! Pyhä
neitsyt sinua suojelkoon. Hyvästi! Ah--Jumala armahtakoon!..."

--Ja pidä sinä huolta kodistamme--huutaa Bartek.

Yht'äkkiä nykähti juna. Vaunut työntäytyivät toisiaan vastaan ja
alkoivat liikkua.

--Muista että sinulla on vaimo ja lapsi--huusi Magda juostessaan
junan jälessä. Hyvästi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen--hyvästi!

Junan vauhti eneni enenemistään ja mukanaan se vei Pognembinin, Ylä- ja
Ala-Krzywdan, Niedolan ja Mizerovin sotilaat.




II.


Toisaalla palajaa Magda itkevän vaimojoukon kanssa Pognembiniin,
toisaalla rientää juna, pistimiä täynnä, harmaasen etäisyyteen, ja
muassa on Bartek. On mahdotonta nähdä surullisen etäisyyden loppua.
Tuskin saattaa nähdä Pognembiniäkään. Ainoastaan lehmukset viittaavat ja
kirkontorni leimuaa kuin kulta, sillä aurinko loistaa siihen. Mutta pian
supistuvat lehmukset yhteen näköpiirin kanssa ja kultaristi näyttää
loistavalta pisteeltä. Niin kauan kuin piste välkähteli, tuijotti
Bartek siihen, mutta kuin sekin katosi, oli hänen toivottomuutensa
ääretön. Raskas velttous valtasi hänet, ja hän tunsi, että hänen
voimansa alkoivat raueta. Niin alkoi hän tuijottaa alaupseeriin, sillä
nyt ei ollut--Jumalaa lukuun ottamatta--kehenkään muuhun
turvaamista. Hänen kohtalonsa oli nyt korpraalin vallassa. Bartek itse
ei tiedä mitään, ei ymmärrä mitään. Korpraali istuu penkillä kivääri
polvien välissä ja polttaa piippuaan. Savu peittää joka silmänräpäys
hänen vakavat, uhkaavat kasvonsa pilviin. Mutta eivät ainoastaan
Bartekin silmät ole kiintyneet noihin kasvoihin,--kaikki silmät
kaikilta vaunun puolilta katselevat niitä. Pognembinissä tahi Krzyvdassa
on jokainen Bartek tahi Wojtek oma herransa, jokainen saattaa ajatella
omaa itseään, mutta nyt on korpraalin asiana ajatella ja toimia. Kuin
hän käskee heitä katsomaan oikealle, katsovat he oikealle, ja kuin hän
käskee heitä katsomaan vasemmalle, katsovat he vasemmalle. Jokainen
luopi tutkivat katseen häneen: Miten meidän nyt käypi? Mutta hän itse ei
tiedä enempää kuin muutkaan, ja tulisi kenties iloiseksi, jos joku
korkea-arvoisempi selittäisi hänelle sen asian. Sitä paitsi ei uskalleta
häneltä suoraan kysyä, sillä nyt on sota, ja sotaa seuraa sotaoikeus ja
muuta sen kaltaista. Kukaan ei tiedä mikä on luvallista, mikä ei. Eivät
ainakaan sotamiehet sitä tiedä, vaan pelästyvät kuullessaankin vaan
sanan sellaisen kuin "Kriegsgericht"[1]--jotakin, jota he eivät
oikein ymmärrä, vaan jota he sitä enemmän pelkäävät.

[1] Sotaoikeus.

Samalla he tuntevat että tämä korpraali nyt on heille paljoa
välttämättömämpi kuin manöövereissä. Hän yksinhän tietää kaikki, hän
ajattelee heidän puolestaan, ja ilman häntä ei tapahdu vähintäkään
liikettä.--Korpraalia alkoi hänen kiväärinsä rasittaa, ja hän työnsi
sen Bartekin pideltäväksi. Bartek otti aseen, pidätti hengenvetoansa,
muljautti silmiään ja tuijotti korpraaliin kuin lehmä punaseen veräjään,
mutta vähän lohdutusta hän siitä sai.

Asiat olivat varmaankin huonolla kannalla, sillä korpraalikin oli
jonkinlaisessa tylsässä surumielisyyden tilassa. Asemilta kuulee laulua
ja huutoja. Korpraali komentaa, kävelee ylt'ympäri ja haukkuu,
osottaakseen intoansa päällikkökunnalle, mutta heti kuin juna lähtee
liikkeelle, käyvät kaikki äänettömiksi ja hän myöskin Hänellekin on
maailmalla eri puolensa, toinen valoisa ja selvä, hänen kotinsa,
puolisonsa ja lämmin vuoteensa, toinen pimeä, ihan pimeä--Ranska ja
sota. Hänen innostuksensa, samoin kuin koko armeijan, ei ollut suurempi
kuin että he kaikki suurimmalla ilolla olisivat kääntyneet takasin
kotia.

Juna se vaan korskui, puhkui ja lensi kauemmaksi etäisyyteen. Joka
asemalla solmittiin uusia vaunuja ja vetureita. Joka asemalla nähtiin
uusia kypäriä ja ulaanien lippuja. Kaunis oli ilta, joka vähitellen
lähestyi. Aurinko laski, muodostaen mahtavan iltaruskon. Korkealla
ilmassa liihoitteli pieniä pilvenhattaroita reunat punervina, länttä
kohden. Juna ei enää ottanut vaunuja eikä väkeä asemilta, se lensi nyt
suorastaan punaiseen valoon kuin verimereen. Avonaisesta vaunusta, jossa
Bartek istui Pognembinin miehistön kanssa, saattoi nähdä kyliä,
torppeja, pikku kaupunkia, kirkontorneja, haikaroita, jotka kaulat
köyrässä seisoivat toisella jalalla pesissään, pieniä hökkeleitä ja
puutarhoja. Kaikki lensi ohi kuin salama, ja kaikki oli punasta.
Sotamiehet alkoivat viheltää sitä rohkeammin kuin alaupseeri oli
nukahtanut piippu suussa, asetettuaan säkin pää-alusekseen. Wojtek
Gwizdala, talonpoika Pognembinistä, oli asettunut Bartekin viereen ja
nyhjäsi häntä kyynäspäällään.

--Bartek,--kuuletko vielä?

Bartek käänsi kasvonsa ja tutkivat, tuijottavat silmänsä häneen.

--Miksi muljottelet kuin vasikka, kuin sitä viedään lahdattavaksi?
kuiskasi Wojtek.--Kyllä sinäkin raukka pian siihen tilaan joudut.

--E-eipä,--änkytti Bartek.

--Pelkäätkö? kysyi Wojtek.

--Totta kai minä pelkään...!

Iltarusko kävi vielä punertavammaksi, Wojtek ojensi kätensä sitä kohden
ja kuiskasi:

--Näetkö tuon kirkkaan valon tuolla? Tiedätkö mitä se on, raukka? Se
on verta. Täällä on Puola, meidän maamme, ymmärrätkö? Mutta kaukana,
tuolla, mistä loistaa, siellä on Ranska.

--Tulemmeko pian sinne?

--Onko sinulla kai erityinen kiire sinne? Sanotaan että sinne on
kauhean pitkä matka. Mutta voit olla varma siitä että ranskalaiset
tulevat meitä vastaan.

Bartekin pognembiniläiset aivot alkoivat ankarasti työskennellä. Hetken
kuluttua hän kysyi:

--Wojtek?

--Mitä?

--Mitä kansaa oikeastaan ne ovat, nuo ranskalaiset?

Nyt huomasi Wojtek viisautensa yht'äkkiä joutuvan kokonaan ymmälle. Hän
tiesi että ranskalaiset--niin, ranskalaisia ne nyt vaan olivat, ja
vanhemmilta ihmisiltä oli hän heistä kuullut jotakin sellaista että
heidän oli tapa tappaa kaikki ihmiset.

Bartek uudisti kysymyksensä.

--Mitä kansaa ne ovat?

--Hitto sen tietäköön!

Kolme kansaa Wojtek tunsi. Keskellä puolalaiset, toisella puolen
"moskovalaiset", ja toisella puolen "saksalaiset". Tahtoessaan olla
suorapuheisempi kuin tarkka, sanoi hän hetken kuluttua:

--Mitäkö kansaa ranskalaiset ovat? Niin tuota, kuinka sen nyt sinulle
selittäisin? Ne ovat kai oikeastaan myöskin jonkinlaisia saksalaisia,
mutta vaan paljoa pahempia.

--Sellaisia raukkoja!

Tähän saakka oli Bartekilla ollut yksi ainoa tunne ranskalaisista--
selittämättömän pelon tunne. Vasta nyt preussiläinen nostomies tunsi
oikein isänmaallisen vastenmielisyyden heitä kohtaan. Kaikissa
tapauksissa hän ei vielä ollut ymmärtänyt kaikkea oikein ja kysyi sen
tähden uudestaan:

--Mutta silloinhan saksalaiset taistelevat saksalaisia vastaan.

Silloin päätti Wojtek uuden Sookrateen tavoin puhua vertauksilla:

--Eikö kenties sinun koirasi koskaan tappele minun koirani kanssa?

Bartek muljautti silmiään ja katsahti hetkiseksi opettajaansa.

--Niin,--kyllähän se on totta

--Ovathan itävaltalaiset myöskin saksalaisia,--jutteli Wojtek--ja
eivätkö meikäläiset ole taistelleet heitä vastaan? Kertoihan eräs vanhus
kylästämme, että kuin hän oli sodassa, oli Steinmetz huutanut:
"Eteenpäin pojat, eteenpäin saksalaisia vastaan!" Asian laita on vaan
se, että sota ranskalaisia vastaan on vaan paljoa vaikeampi.

--Niin--Jumala meitä auttakoon!

--Ranskalaiset eivät vielä koskaan ole joutuneet sodassa tappiolle.
Kuin sellainen saa sinut kynsiinsä, niin et irti pääse, siitä voit olla
varma. Jokainen heistä vastaa kahta, kolmea meistä, ja parrat heillä on
kuin juutalaisilla. Moni heistä on musta kuin piru. Kuin saat sellaisen
nähdä, voit heti ruveta rukoilemaan isä meitääsi.

--Mutta minkä tähen sitten sodimme heitä vastaan?

Tämä filosoofillinen kysymys ei läheskään ollut niin tyhmä, kuin se
näytti Wojtekista, joka silminnähtävästi virallisten vaikutusten
alaisena kiiruhti vastaamaan:

--Minä olisin myöskin mieluummin ollut lähtemättä. Mutta jollemme me
lähde, niin tulevat he, sitä ei voi auttaa. Olethan lukenut mitä
julistuksessa seisoi. Kaikkein nurjimpia he ovat meille talonpojille.
Kerrotaan että he aivan hurjasti haluavat anastaa maan itselleen, sillä
he tahtovat kuljettaa salaa viinaa kuningaskunnasta (venäläisestä
Puolasta). Mutta sitä ei hallitus salli, ja sen tähden on sota syttynyt.
Ymmärrätkö nyt.--vai?

--Miksi en ymmärtäisi, vastasi Bartek jonkunlaisella käsityksellä.

Mutta Wojtek jatkoi:

--He kuuluvat myöskin haluavan meidän vaimojamme, kuin rotat paistettua
läskiä.

--Eivät he siis myöskään sääli Magdaa?

--Eiväthän he säästä vanhoja akkojakaan...

--Vai niin!--huusi Bartek päättävällä äänellä, kuin jos hän olisi
tahtonut sanoa: kunhan vaan tilaisuus tulee, kyllä minä tappelen!

Nyt selvisi hänelle että kaikki kuitenkin oli nurin päin. Paloviinaa he
kyllä olisivat saaneet salaa kuljettaa venäläisestä Puolasta, mutta
Magdan laita oli ihan toinen. Bartek alkoi vähitellen katsella sotaa
oman etunsa näkökannalta ja tunsi jotakin turvaa ajatellessaan että niin
monta miestä ja tykkiä meni puolustamaan ranskalaisen kevytmielisyyden
uhkaamaa Magdaa. Välttämättömästi menivät hänen sormensa nyrkkiin ja
hänen pelkoonsa liittyi viha. Hän ymmärsi nyt täydellisesti, että hänen
täytyi sotaan.--Iltarusko oli vähitellen kadonnut, ja pimeä tullut.
Vaunu kovin tärähteli epätasaisilla kiskoilla, ja sen liikkeiden mukaan
nyökkyivät kypärät ja pajunetit oikealle ja vasemmalle.

Hetki kului hetken perästä. Veturi syöksi tuhansittain säkeniä, jotka
pitkinä, kullankiiltävinä käärmeinä kiemuroivat pimeässä. Bartek ei
pitkään aikaan saattanut nukkua. Kuin säkenet ilmassa liitelivät hänen
ajatuksensa sodasta, Magdasta, Pognembinista, saksalaisista ja
ranskalaisista ympäri päätä. Hänestä tuntui mahdottomalta nousta
istuimeltaan, ja lopuksi hän nukahti. Heti tulivat unennäöt. Ensiksi
näki hän koiransa tappelemassa Wojtekin koiran kanssa. Hän tarttuu
keppiinsä erottaakseen heidät, mutta yht'äkkiä hän näkee jotakin muuta.
Magdan vieressä, joka hymyilee niin että hänen valkoset hampaansa
näkyvät, istuu ranskalainen, musta kuin kekäle. Toiset ranskalaiset
pilkkailevat Bartekia ja osottavat häntä sormellaan. Veturin ritinää se
vaan on, mutta hänestä tuntuu kuin ranskalaiset huutaisivat: Magda!
Magda! Magda! Magda! Bartek ärjyy: "suunne kiinni, roistot! Päästättekö
vaimon!" Mutta he jatkavat: Magda! Magda! Magda! Koirat ulvovat, koko
Pognembin huutaa: "Pidä vaari vaimosta!" Sitten hän heitetään kumoon,
mutta hän hyppää ylös, viuhtoo ympärilleen, tarttuu ranskalaisen
kaulukseen ja yht'äkkiä...

Yht'äkkiä tunsi hän ankaraa kipua kuin voima lyönnistä. Bartek herää ja
hypähtää ylös. Koko vaunu on hereillä, kaikki kysyvät mitä on
tapahtunut. Hiton Bartekhan on unissaan repinyt alaupseeria parrasta.
Nyt seisoo hän siinä suorana kuin kynttilä kaksi sormea lakin reunassa,
alaupseeri viuhtoo käsillään ja huutaa kuin hullu:

--Ach Sie! Dummes Vieh aus der Polakei! Hau ich den Lümmel in die
Fresse, dass ihm die Zähne sectionenweise aus dem Maule
herausfliegen![1]

[1] Ah, tyhmä puolalainen eläin! Jos otan ja isken lurjusta vasten
suuta, niin että hampaat kidasta sinkoilevat!

Alaupseeri on käheä raivosta, mutta Bartek seisoo yhä sormet lakin
reunassa. Toiset sotilaat purevat huuliaan pysyäkseen nauramatta,
puoleksi peläten korpraalia, joka vihassaan sopertaa: "Ein polnischer
Ochse! Ochse aus Podolien!"[1] Vähitellen kaikki hiljenee, Bartek istuu
jälleen entiselle sijalleen. Hän huomasi vaan että hänen poskensa
alkoivat hehkua, kun veturi ryhtyi vanhaan liverrykseensä:

[1] "Puolalainen härkä! Härkä Podoliasta!"

Magda! Magda! Magda!

Ja tuntui hänen olonsa hyvin tuskalliselta.




III.


Ensimmäinen, kalpea aamunkoi valaisee unisia ja vaivoista väsyneitä
kasvoja. Penkeillä lepäävät sotilaat niin hyvin kuin voivat. Muutamat
ovat nojanneet päänsä rintaa vasten, toiset ovat heittäneet sen
taaksepäin. Aamunkoi alkaa jo valaa ruusuhohdettaan yli kaiken maan.
Ilma on raitis ja kaunis. Sotamiehet heräävät. Loistava aamu loihtii
heidän eteensä tuntemattoman seudun pimeästä ja usvasta. Missä on nyt
Pognembin? Ympärystö on jo tuntematon, ja kaikki on toisenlaista.
Ylt'ympärillä on kunnahia, tammipuita täynnä, laaksoissa rakennuksia,
katot punaisia, seinät valkosia mustilla ikkunapielillä, rakennuksia
niin komeita, kuin herraskartanot, kauniit viinitarhat ympärillään.
Ylhäällä näkee huipputornisia kirkkoja, toisaalla tehtaitten piippuja,
joista punervat savupilvet kohoavat ilmaan. On vaan niin ahdasta, ei
löydy laisinkaan kenttiä eikä peltoja. Sen sijaan on väkeä kuin
muurahaispesässä. Kylien ja pikkukaupunkien ohi kuljetaan. Juna menee
vähempäin asemien ohi niille pysähtymättä. Varmaan on jotakin
tapahtunut, sillä kaikkialla näkyy väkijoukkoja kokoontuvan yhteen.
Aurinko kohoaa vitkalleen vuoren yli, ja vaunuissa alkaa yksi ja toinen
talonpoika lukea isä meitäänsä. Useat seuraavat hänen esimerkkiänsä.
Ensimmäiset säteet luovat hohteensa talonpoikain hartaille, vakaville
kasvoille.

Juna pysähtyi eräälle asemalle. Sen ympärille kokoontui heti joukko
ihmisiä. On jo tullut tietoja sotatantereelta. Voitto, voitto! Muutama
tunti sitten oli saapunut sähkösanoma. Kaikki odottivat tappiota, mutta
nyt, kuin hyvä uutinen oli heidät herättänyt, ei ilolla ollut rajoja
ollenkaan. Väestö on puoleksi pukeutuneena lähtenyt kotoaan ja
vuoteiltaan ja rientänyt asemalle. Monilla katoilla liehuu jo lippuja;
kaikki viuhtovat nenäliinoillaan. Olutta, tupakkaa ja sikareja viedään
vaunuihin. Riemastus on sanomaton, kasvot loistavat. Myrskytuulen tavoin
riehuu "Die Wacht am Rhein" laulun säveleet. Muutamat itkevät, jotkut
syleilevät toisiansa. Meidän "Fritzimme"[1] on hajoittanut viholliset.
Tykkejä ja lippuja on valloitettu. Jalossa innostuksessaan antaa väestö
sotamiehille kaikki, mitä sillä on. Miehistö saapi levollisen
itseluottamuksen ja alkaa käskemättä laulaa. Vaunut vapisevat
voimakkaista mies-äänistä, samalla kuin väestö kummeksien kuuntelee
laulun käsittämättömiä sanoja. Pognembinin miehet laulavat
kansallislauluaan:

[1] Tarkoitetaan Preussin kuningasta Vilhelmiä.

      Bartoszimme, Bartoszimme!
      Uljuus elää meissä,
      Jumala maamme suojelee
      Vaaroista aina varjelee.

Die Pohlen! Die Pohlen![1] huutaa väestö selitellen ja keräytyy vaunujen
ympäri. He ihmettelevät sotilasten ulkomuotoa ja rohkaisevat itseään
kertomalla ilossaan juttuja näitten puolalaisten rykmenttien kauheasta
urhollisuudesta.

[1] Puolalaisia! Puolalaisia!

Bartekin posket ovat ajettuneet ja tämä seikka yhdessä hänen keltaisten
viiksiensä, tuijottavain silmiensä ja voimakkaan, jäntevän katsantonsa
kanssa tekee hänet kauhean näköiseksi. Häntä ihmetelläänkin kuin
merkillistä eläintä. Aika puolustajia saksalaisilla onkin! Tuollainen
kyllä pian suorittaa asiat ranskalaisten kanssa. Bartek hymyilee
mielihyvästä, sillä mielissään on hänkin, että ranskalaiset ovat
joutuneet tappiolle. Kaikissa tapauksissa eivät ne enää tule
Pognembiniin viettelemään Magdaa ja ottamaan omaisuutta. Hän hymyilee,
mutta kasvojen tekee hyvin kipeää, hymyily muuttuu irvistelyksi. Niin,
hän on todellakin kauhistuttava. Palkinnoksi syöpi hän jättiläisen
ruokahalulla. Makkaroita ja olutkannuja katoaa hänen suuhunsa, kuin
pohjattomaan kuiluun. Hänelle annetaan sikareja ja vähän rahaa. Hän
ottaa ne kaikki tyyni.

--Oivallista väkeä ovat sentään nuo saksalaiset,--sanoo hän
Wojtekille, ja hetken kuluttua hän lisää: näethän, että he kuitenkin
ovat voittaneet ranskalaiset!...

Mutta epäuskoinen Wojtek on heti valmis varjostamaan hänen iloansa. Hän
ennustaa kuin Kassandra:

--Ranskalaiset antavat aina alussa joutua itsensä tappiolle,
pettääkseen vihollisiansa, mutta sitten he iskevät kiinni, niin että
kyllä tuntuu...

Wojtek ei tiedä, että koko Euroopalla on sama mieli kuin hänellä, ja
vielä vähemmän, että koko Eurooppa erehtyy niin kuin hänkin.

Juna vierii eteenpäin. Niin pitkälle kuin silmä kantaa, ovat kaikki
rakennukset lipuilla koristetut. Muutamille asemille pysähtyvät he
pitemmäksi aikaa, sillä kaikkialla on paljon junia. Kaikilta Saksan
kulmakunnilta rientää sotilaita auttamaan voitollisia tovereitaan. Junat
ovat koristetut viheriöillä köynnöksillä. Ulaanit kiinnittävät matkalla
saamansa kukkaiskimput keihäittensä päähän ja keskusteluja ja huutoja
kuuluu toisesta vaunusta toiseen.

--Kuinka voitte, toverit? Mihinkähän taivaan Herra viepi meidät?

Yhtä alakuloisia kuin he olivat lähtiessään Pognembinistä, yhtä
innokkaita ja reippaita he olivat nyt. Ensimmäinen Ranskasta tuleva
juna, joka tuopi ensimmäiset haavoitetut, saapi hyvän mielen katoamaan.
Se pysähtyy Deutziin ja viipyy siinä kauan aikaa, antaen terveiden
kulkea ohi. Mutta kestää muutaman tunnin, ennen kuin kaikki pääsevät
sillan yli Kölniin. Bartek rientää muutamain muitten kanssa katsomaan
sairaita ja haavoitetuita. Toiset makaavat seinillä varustetuissa
vaunuissa, toiset tilan puutteessa avonaisissa, ja ne saattaa selvästi
nähdä. Kohta ensi silmäyksellä katoaa Bartekin urhollisuus.

--Mutta tulehan sitten, Wojtek!--huutaa hän liikutettuna--tuossa
saat nähdä kuinka monta ihmistä ranskalaiset ovat runnelleet.

Niin,--katselemista se ansaitsikin! Kalpeita, tuskan syövyttämiä
kasvoja, mustia ruudin savusta ja verisiä. Toiset kiroovat sotaa.
Kuivat, mustuneet suut huutavat joka silmänräpäys vettä. Silmät
tuijottavat hurjasti ympärilleen. Siellä täällä haavoitettujen joukossa
näkee kuolevan kasvot, joko levollisina siniset juovat silmäin alla,
tahi venähdyksistä hurjistuneina ja katse pelästyneenä, samalla kuin
valkoset hampaat loistavat esille. Bartek näkee ensi kerran sodan
veriset hedelmät. Häntä pyörryttää. Suu auki seisoo hän kuin
huumaantuneena väkijoukossa. Joka puolelta häntä nyhjitään. Santarmi
lyöpi häntä kiväärin tukilla niskaan. Bartek etsii silmillään Wojtekia,
löytää hänet ja sanoo:

--Ah,--Wojtek,--Jumala auttakoon ja suojelkoon meitä!

--Noin sinullekin käy.

--Jesus Maria! Ihmiset siis tappavat toisiansa! Ei, toista on kuin
kaksi talonpoikaa tappelee, silloin viepi santarmi heidät oikeuteen, ja
niin he saavat rangaistuksensa.

--Niin, näetkös,--sodassa se on parhain, joka ruhjoo useimpia.
Uskotko, raukka, että ehkä saat ampua tauluun tahi paljaalla ruudilla
niin kuin harjoituksissa. Ja etkä ihmisiä?

Erotus opetuksen ja käytännön välillä näkyi nyt selvästi. Bartek oli
kyllä sotilas, kävi harjoituksissa ja paraateissa, ampui ja tiesi että
sodassa oli ihmisiä tapettava, mutta kuin hän nyt näki vereen
tahraantuneet, haavoitetut sotamiehet ja sodan koko kurjuuden, alkoi hän
voida niin pahoin että hän vaivoin pysyi seisomassa. Hän alkoi taas
pitää ranskalaisia arvossa, ja se väheni vasta kuin Deutzistä kuljettiin
yli Kölniin. Keskusasemalla siellä nähtiin ensimmäiset ranskalaiset
vangit. Joukko siviili-ihmisiä ja sotilaita oli kokoontunut heidän
ympärilleen ja tarkasteli heitä ylpeillä katseilla, mutta vielä vihatta.
Bartek teki kyynäspäillä tien itselleen väkijoukon läpi, pujahti vaunuun
ja ällistyi.

Joukko Ranskan jalkaväkeä rikkinäisissä viitoissa, pieniä, likaisia ja
kurjia, oli pakattu yhteen kuin sillit tynnyriin. Useat heistä ojensivat
kätensä ottaakseen niitä vähäisiä lahjoja, joita väkijoukko tarjosi,
jollei vahti heitä siitä estänyt. Bartek oli, sen mukaan mitä hän
Wojtekilta oli kuullut, kuvitellut ranskalaiset ihan toisenlaisiksi.
Bartekin uljuus alkoi taas palata. Hän katsoi missä Wojtek oli.

--Mitä sinä oikeastaan olet kertonut? Nämähän ovat oikeita raukkoja!
Minä voisin tarttua tuollaisen kynkkäluuhun ja lyödä hänellä kaikki muut
kumoon.

--Ne ovat kai aika lailla väsyneitä--vastaa Wojtek, hänkin osaksi
pettyneenä.

--Mitä kieltä he puhuvat?

--Ei ainakaan puolan kieltä.

Rauhoittuneena tässä suhteessa, jatkoi Bartek kulkuansa pitkin vaunuja.

--Kurjia raukkoja!--hän selitti kun olivat lopettaneet
tarkastuksensa.

Mutta seuraavissa vaunuissa istui zuaveja. Ne saivat Bartekin pitempiin
mietteihin. Siinä kuin he istuivat suljetuissa vaunuissa, oli mahdotonta
sanoa, vastasiko yksi heistä kahta vai kolmea tavallista ihmistä. Mutta
ikkunasta saattoi nähdä vanhat sotilaat mustine partoineen ja sotaisine,
vakavine kasvoineen, iho tummana, silmät uhkaavina, säkenöivinä.

--Nuo ovat vaarallisempia, kuiskasi Bartek aivan kuin peläten että joku
kuulisi hänen sanansa.

--Etkä vielä ole nähnyt niitä, jotka eivät ole vangiksi joutuneet--
lisäsi Wojtek.

--Niin, Jumala meitä varjelkoon!

--Mutta sinä saat kyllä nähdä heidät.

Katseltuaan zuavilaisia, jatkoivat he kulkuansa. Heti seuraavan vaunun
luona Bartek oli kauhusta kaatua.

--Jumala auttakoon meitä, Wojtek!

Avonaisesta ikkunan aukosta saattoi nähdä turkosin tummat, melkein
mustat kasvot, samalla kuin silmän valkuainen kääntyi ulospäin. Hän oli
varmaankin haavoittunut, sillä hänen kasvonsa olivat kauheissa tuskan
väänteissä.

--Mitä tahdot? kysyi Wojtek.

--Se on paholainen eikä mikään sotamies! Oi--Jumala olkoon minulle
syntiselle armollinen! Katsohan, Bartek, millaiset hampaat hänellä on!

--Piru hänet periköön,--minä en tahdo nähdä.

Bartek vaikeni, mutta kohta hän kysyi:

--Wojtek!

--Mitä?

--Jos tekee tuollaiselle ristinmerkin, eiköhän se auta.

--Pakanat eivät ymmärrä pyhää uskoa...

Komennettiin vaunuihin. Juna läksi. Pimeän tultua, Bartek näki aina
edessään turkosin mustat kasvot ja kauhean silmän valkuaisen. Niistä
ajatuksista ja tunteista, jotka tällä hetkellä valtasivat tätä
Pognembinin sotilasta, oli vaikea arvata hänen tulevia sankaritöitään.




IV.


Bartekin osan-otto ratkaisevaan taisteluun Gravelotten luona sai hänet
alussa vakuutetuksi siitä, että pää-asia tappelussa oli seisoa ja
töllistellä, eikä muutoin tehdä mitään. Heti alussa sai nimittäin hän ja
hänen rykmenttinsä käskyn jäädä kivääri jalalla seisomaan paikalle, joka
oli täynnä viinipensaita. Kaukana jyrisivät tykit ja ratsuväki lensi ohi
sellaisella jyminällä, että maa vapisi. Ulaanien liput ja kyrassien
miekat säkenöivät. Kranaatit lensivät sihisten yli kunnaan pieninä
valkoisina pilven hattaroina sinistä taivasta kohden. Ruudin savu täytti
ilman ja peitti näköpiirin. Näytti siltä kuin tappelu virran tavoin
olisi kulkenut erityisten paikkain ohi, mutta sitä ei kestänyt kauan.

Hetken kuluttua syntyi kummallinen liike Bartekin rykmentin ympärillä.
Alettiin asettaa toisia rykmenttiä sen eteen, ja väleihin tehtiin
patterioita kaikin voimin. Tykkejä ajettiin niitten päälle ja suut
ojennettiin kunnasta vastaan. Koko laakso tuli sotilaita täyteen.
Kaikilta haaroilta kuuluu komentohuutoja, ja ajutantteja saapuu.
Sotamiehet kuiskaavat toisilleen: "nyt,--nyt tulee meidän vuoromme",
tai kyselevät he toinen toiseltaan levottomasti: "nyt kai alkaa?" "Niin,
niin varmaankin tekee". Nyt lähestyy epävarmuus, arvoitus, mahdollisesti
kuolema. Savussa, joka kietoo kunnaan, on jotakin kiehuvaa ja kuohuvaa.
Tykkien jyske ja kivääritulen rätinä kuuluu yhä lähemmältä. Etäältä
kuuluu jonkinlaista epäselvää jylinää--se on mitraljöösien pauketta,
jota jo voi kuulla. Yht'äkkiä jyrisevät äsken tehdyt patteriat niin,
että ilma ja maa vapisevat samalla kertaa. Bartekin rykmentin edustalta
kuuluu kauhea vingunta. Sotamiehet tirkistävät eteensä. Jotakin tulee
tuolta lentäen, kuin valkosenpunanen ruusu, kuin pilvi, mutta pilvessä
on jotakin muuta, joka vinkuu, korisee, puree hampaita, parkuu ja ulvoo.
Miehistö huutaa: "Kraanaatti! Kranaatti!" Niin rientää tämä sodan lintu
kuin myrskyn vihuri, lähestyy, lankeaa maahan ja räjähtää! Kauhea rätinä
melkein halkaisee korvakalvot, pauke kuuluu kuin jos maa halkeaisi!
Hämmennystä syntyy niissä riveissä, jotka ovat lähinnä patterioita,
sieltä kuuluu huutoja ja komentosana: "Rivit kiinni!" Bartek seisoo ensi
rivissä kivääri jalalla, nenä taivasta kohden ja parta kaulahuivin alle
työnnettynä. On kielletty liikkumasta, on kielletty ampumasta. Täytyy
vaan seisoa ja odottaa. Ja sitten tulee tuolla toinen kranaatti, kolmas,
neljäs... Myrsky puhaltaa pois savun mäeltä. Ranskalaiset ovat jo
työntäneet Preussin patteriat sieltä pois, he ovat jo asettaneet sinne
omansa, jotka nyt syöksevät tulta laaksoon. Joka silmänräpäys tulee
pitkiä, valkosia savupilviä tiheästä viinipensastosta. Jalkaväki tykkien
suojassa lähestyy lähestymistään yhä alemmaksi, alkaakseen kivääritulen.
Se on jo keskellä mäkeä. Nyt saattaa sen nähdä selvästi, sillä tuuli
puhaltaa pois savun. Kasvaako punakukkaa viinimäessä? Ei, sieltä näkyy
jalkaväen punaset lakit. Yht'äkkiä katoovat he tiheäin pensaitten
väliin, niitä ei saata nähdä, ainoastaan siellä täällä liehuvat
kolmiväriset liput. Kiväärin tuli kuuluu kiivaalta ja säännöttömältä, se
kuin yht'äkkiä alkaa useissa paikoin samalla kertaa. Yli tuon tulen
kuuluu yhä ilmassa risteileväin kranaattien ulvonta. Mäellä kohotetaan
huuto, johon saksalaiset vastaavat: "hurraa!" Rykmentti seisoo
liikkumatta.

Tulipiiri alkaa lähestyä sitä yhä lähemmäksi. Edempänä surisevat kuulat
kuin paarmat, likempänä lentävät ne vinkuen ohi. Niitä tulee yhä
useampia, nyt lentävät ne pään, nenän, silmäin ja käsien ohi, niitä
tulee tuhansittain, miljoonittain. On ihmeellistä, että enää ketään on
jaloillaan seisomassa. Yht'äkkiä kuuluu surkea huuto aivan Bartekin
takana: "Ah, Jesus!" sitten: "Rivit kiinni!" sitten taas "Ah. Jesus!"
"Rivit kiinni!" Valitushuutoja kuuluu yhä useammin komentosanojen
joukosta, rivit sulkeutuvat, kuulain vingunta käy yhä kovemmaksi,
kestävämmäksi, kauheammaksi. Kaatuneita vedetään jaloista pois. Jumala
armahtakoon meitä!

--Pelkäätkö? kysyy Wojtek.

--Enkö pelkäisi!--vastaa sankarimme ja hänen hampaansa kalisevat.

Sekä Bartek että Wojtek jäävät seisomaan paikoilleen eikä heidän
mieleensä edes juolahda lähteä pakoon. He ovat saaneet käskyn pysyä
paikallaan ja he pysyvät. Bartek valehtelee. Hän ei pelkää sillä tavoin
kuin moni muu hänen sijassaan olisi pelännyt. Kuri vallitsee hänen
mielikuvituksensa eikä kuvaile hänen asemaansa niin kauheaksi kuin se
todellakin on. Bartek uskaltaa kuitenkin ajatella, että hän saattaa
tulla tapetuksi ja hän uskoo Wojtekille tämän ajatuksen.

--Ei maailma siitä tosiaankaan huku, jos semmoinen raukka kuin sinä
tuleekin tapetuksi--vastaa Wojtek kiihkeällä äänellä.

Bartekin on hirveän lämmin ja hiki vuotaa pitkin hänen kasvojaan. Tuli
käy vähitellen niin kauheaksi, että kokonaisia rivejä vaipuu maahan
aivan kasvojen edessä. Ei kenenkään mieleen enää tule viedä pois
kaatuneita ja haavoitettuja. Kuolevien korina sekoittuu kuulien
vinkunaan ja tykkien jylinään. Kolmiväristen lippujen liikkeistä saattaa
nähdä, että pensastoihin kätkeytynyt jalkaväki tulee yhä lähemmäksi.
Kartesseja sataa riveihin, ja ne alkavat joutua epätoivoon.

Tämän epätoivon kaikuna kuuluu malttamattomuuden ja raivon mutina. Jos
olisi käsketty hyökkäämään päälle, olisivat sotilaat rynnänneet
eteenpäin raivotarten tavoin. Paikallaan he eivät vaan voi seisoa. Eräs
sotilas riistää yht'äkkiä päästään kypärin, heittää sen kaikin voimin
maahan ja huutaa puoleksi tukehtuneena: "Kerran sitä kuolee vaan, mutta
tapahtukoon se pian!"

Nämä sanat kuullessaan tuntee Bartek sellaista huojennusta, ettei hän
enää pelkää juuri ollenkaan. Sillä kuin kerran kaikissa tapauksissa
täytyy heittää henkensä, niin eihän se niin kauhean paljon merkitse. Se
on talonpojan filosofiaa, parempaa kuin moni muu; se synnyttää heti
turvallisuutta. Bartek tiesi hyvin kyllä ennestäänkin, että kerran
täytyi kuolla, mutta hänen teki hyvää kuulla se uudestaan ja tulla siitä
täydellisesti varmaksi, vaikkapa tappelu alkoi kääntyä tappioksikin.
Kokonainen rykmentti on melkein kaatunut, laukausta ampumatta.
Sotamiesjoukkoja toisista hajoitetuista rykmenteistä ryntää ohi hurjassa
epäjärjestyksessä, ainoastaan Pognembinin, Ylä- ja Ala-Krzywdan ja
Mizerovin miehistö jää vielä paikoilleen, rautakovan preussiläisen kurin
koossa pitämänä, mutta heidänkin riveissään huomataan jo horjumista.
Hetken kuluttua kurin kahleet katkeavat. Maa heidän jalkainsa alla käy
kosteaksi ja iljakkaaksi verestä, jonka tympeä höyry sekaantuu ruudin
savun hajuun. Muutamin paikoin ei rivit enää voi sulkeutua niitten
aukkojen tähden, joita ruumiit muodostavat. Vielä seisomaan jääneitten
sotilaitten jaloissa makaa toinen osa veressään voivottavana
suonenvedossa, kuolon kamppauksessa tahi kuoleman hiljaisuudessa. Ei voi
enää hengittääkään. Ilmaa puuttuu. Ja murina syntyy riveissä:

--Meidät on viety teurastuspenkille!

--Ei kukaan pääse täältä hengissä!

--Still, polnisches Vieh![1]--sanoo upseeri.

[1] Vaiti, puolalaiset elukat!

--Niin, siellä taitaa kyllä olla hyvä selkäin takana.

--Pysy paikallasi! ärjyy saksalainen.

Yht'äkkiä alkaa eräs ääni:

--Suojahasi...

Bartek liittyy kohta:

--turvaudumme, neitsyt pyhä!

Heti sen jälkeen kohoaa tältä hävityksen paikalta puolalainen kuorolaulu
pyhän neitseen kunniaksi. Ne, jotka makaavat maassa, säestävät laulua
valitushuudoillaan: "Ah, Maria, Maria!" Silminnähtävästi kuuli hän
heidän rukouksensa, sillä samassa silmänräpäyksessä saapuu ajutantti
täyttä laukkaa, ja komento kuuluu: "Hyökkäykseen! Hurraa! Eteenpäin,
mars!" Pistinten harja laskeutuu äkkiä, rivit levenevät pitkäksi
linjaksi ja ryntäävät mäelle pistimillä etsimään vihollisia, joita silmä
ei löydä. Noin kaksisataa viisikymmentä askeletta on mäen juurelle ja
sen matkan sotamiesten täytyy kulkea keskellä kuulasadetta. Eivätkö he
kaadu viimeiseen mieheen? Eivätkö he peräydy? Kaatua he kyllä voivat,
mutta koskaan he eivät peräydy, sillä preussiläinen päällikkyys kyllä
tietää, mitä säveltä on soittaminen hyökkäystä varten näille sotilaille.
Tykkien jyrinässä, kivääritulen paukkeessa, savussa, häiriössä ja
valitushuudoissa, kuuluen yli rumpujen ja torvien, ryntää taivasta
kohden se hymni, joka työntää joka veripisaran heidän sydämmiinsä:

"Ei kadonnut ole vielä Puola!"

Ja innostus valtaa sotilaat, tuli palaa heidän poskillaan. Myrskyn
tavoin he rientävät yli ihmisten ja hevosten ruumiiden, särkyneitten
aseitten ja tykkien. He kaatuvat, mutta toiset kulkevat huutaen ja
laulaen. He ovat saapuneet viinimäen reunalle ja katoavat pensastoihin.
Laulua vaan kuuluu enää. Väliin välkähtää joku pistin. Mäen päällä
raivoaa tuli yhä kiivaammin. Alhaalta kuuluu soitto. Ranskalaisten
ammunta käy yhä tiheämmäksi, yhä kauheammaksi, ja yht'äkkiä...

Yht'äkkiä ne vaikenevat.

Alhaalla laaksossa sytyttää vanha sankari Steinmetz porsliinipiippuansa
ja sanoo tyytyväisellä äänellä:

--Soittakaa vaan heille! Nyt ovat meidän poikamme päällä päin!

Hetken kuluttua liikkuu eräs noita ylpeitä kolmivärisiä lippuja,
laskeutuu ja katoaa.

--He eivät leikittele!--sanoo Steinmetz.

Soittokunta soittaa uudestaan samaa hymniä,--toinen Posenin rykmentti
rientää ensimmäisen avuksi.

Tiheässä pensastossa raivoaa pistintaistelu.

Runotar! Laulele nyt Bartekini urhotöitä, jotta jälkimaailma saisi
tietää, mitä hän on tehnyt! Pelko, levottomuus ja epätoivo oli hänen
sydämmessään yhtynyt yhdeksi ainoaksi suureksi, hurjaksi raivoksi. Kuin
hän kuuli soiton, jännittyi jokainen säije hänessä kuin teräsjousi.
Tukka nousi pystyyn hänen päässään ja hänen hampaansa kirskuivat. Hän
unohti koko maailman, hän unohti, "että kerran vaan kuollaan", tarttui
kivääriin voimakkailla käsillään ja ryntäsi eteenpäin muitten kanssa.
Kuin hän saapui mäelle, kaatui hän kumoon ainakin kymmenen kertaa,
loukkasi nenänsä, tahraantui multaan ja vereen ja riensi raivoten
eteenpäin samalla kuin hän aivan hengästyneenä imi ilmaa avonaisella
suullaan. Hän levitti silmänsä ihan kuin saadakseen nähdä jonkun
ranskalaisen pensastossa, ja hän näkikin kolme kappaletta, jotka
ympäröivät lippua. Luuletteko kenties, että Bartek peräytyi? Eipä,--
hän olisi tarttunut vaikka pirun sarviin kiinni. Hän ryntäsi heitä
vastaan, samalla kuin he kiljuen kävivät hänen kimppuunsa. Kaksi
pistintä ojennetaan hänen rintaansa vasten, juuri kuin Bartek on
tarttunut kiväärinsä hienoon päähän;--niin putoaa hänen nuijansa. Hän
saa ulinan vastaukseksi, ja kaksi mustaa ruumista vierii maassa.

Siinä silmänräpäyksessä saapui tusina ranskalaisia lipunkantajan avuksi.
Bartek ryntäsi kuin villipeto heitä kaikkia vastaan. He ampuivat liian
läheltä, salama, pamaus!--ja samalla kertaa kuului Bartekin käheä
parkuna keskeltä ruutipilveä.

--Se ei sattunut pilkkuun!

Taas oli kivääri nuijana. Taas vastaavat valitushuudot hänen
lyönteihinsä. Ranskalaiset vetäytyivät takaisin, nähdessään tuon
hurjasti riehuvan taistelijan verivaahto suun ympärillä. Kuuliko Bartek
väärin vai huusivatko he todellakin jotakin toisilleen, varmaa on
kuitenkin, että hänestä tuntui kuin jos he olisivat huutaneet: "Magda!"

--Vai niin--tekö tahdotte Magdan kynsiinne!--ärjyi Bartek ja
yhdellä harppauksella oli hän jälleen heidän kimpussaan.

Mutta nyt olivat hänen toverinsa jo saavuttaneet hänet. Tiheässä
pensastossa syntyi hurja käsikahakka mies miestä vastaan, kiväärin tukit
aseina--hevosten astuntaa ja taistelijain läähättävää hengitystä
kuului. Bartek taisteli yhäti. Ruudin savusta ja mullasta mustana, veren
tahraamana, pikemmin villipedon kuin ihmisen näköisenä, ryntäsi hän
eteenpäin ja tappoi kaikki mitä hän tapasi, särki kivääreitä ja murti
pääkalloja. Hän niitti koneen hirveästi väliäpitämättömällä nopeudella.
Kuin hän sai lipunkantajan käsiinsä, tarttui hän hänen kurkkuunsa
rautakovilla sormillaan. Lipunkantajan silmät pullistuivat kuopistaan,
hänen kasvonsa pöhöttyivät, hänen äänensä korahti kerran ja lippu putosi
hänen käsistään...

--Hurraa!--huusi Bartek, nosti lipun ja liehutti sitä ilmassa.

Se oli tämä lippu, jonka Steinmetz alhaalta laaksosta oli nähnyt
laskeutuvan. Mutta hän saattoi nähdä sen vaan silmänräpäyksen, sillä
heti seuraavassa mursi Bartek saman lipun tangolla pään, jota peitti
kultareunainen upseerilakki.

Sillä välin olivat hänen toverinsa rynnänneet eteenpäin. Bartek jäi
hetkeksi yksikseen. Hän repi lippukankaan erilleen, kätki sen
rinnalleen, tarttui molemmin käsin tankoon ja alkoi juosta toveriensa
perään. Joukko turkoseja, jotka ulvoivat varsin kauheasti, pakeni mäellä
olevien patteriain huipuille. Heidän jälessään puolalaiset sotilaat,
kiljuen ja lyöden heitä kiväärin päillä ja pistimillä. Zuavit, jotka
seisoivat tykkien luona, tervehtivät heitä kiväärintulella.

--Hurraa,--huusi Bartek.

Sotamiehet olivat saapuneet vallitusten luo. Syntyi käsikahakka. Samalla
kertaa saapui toinen Posenin rykmentti avuksi. Lipputangosta tuli nyt
Bartekin käsissä helvetillinen ase. Joka isku teki aukon tiheästi
suljettuihin ranskalaisiin riveihin, jotka joutuivat kauhistuksen
valtaan. Mihin Bartek vaan tuli, pakenivat he. Hetki sen jälkeen
ratsasti Bartek ensi kerran elämässään valloitetulla tykillä kuin jos se
olisi ollut tamma hänen kotonaan Pognembinissä.

Mutta ennen kuin muut sotilaat olivat ennätneet seurata häntä, ratsasti
hän jo toisella. Aivan sen viereen oli hän tappanut toisen
lipunkantajan.

--Eläköön Bartek!--huusivat sotilaat.

Voitto tuli täydellinen. Kaikki mitraljöösit oli valloitettu. Pakeneva
jalkaväki oli toisen mäen rinteellä kohdannut preussiläisen rykmentin ja
antautunut.

Sitä takaa ajaessaan oli Bartek ottanut kolmannen lipun.

Häntä ansaitsi katsoa, kuin hän väsyneenä, verisenä ja likaisena,
puuhkuen kuin palkeet sepän pajassa, kolme lippua olkapäillä, yhdessä
maitten sotilaitten kanssa kulki mäkeä ales. Mitä, herranen aika,
välitti hän nyt ranskalaisista! Hänen vieressään kävi Wojtek, täynnä
naarmuja ja nirhamia.

--Mitä sinä olet oikeastaan jutellut?--sanoi Bartek hänelle.
Jäniksiähän ne ovat kaikki. Ei niissä ole miehuutta ollenkaan. Sekä
sinua että minua he ovat raapineet kuin kissan penikat, mutta siinä
kaikki.

--Kuka saattoikaan aavistaa, että sinä olisit niin julma heille,--
vastasi Wojtek, joka oli nähnyt Bartekin urhotyöt ja nyt alkoi katsella
häntä toisilla silmillä.

Kuka ei olisikaan nähnyt noita urhotöitä! Kaikki rykmentin sotamiehet ja
suurin osa upseeria. Kaikki katselivat nyt ihmetellen tuota rotevaa
miestä, hänen ihmeellisiä vaaleankeltaisia viiksiään ja tuijottavia
silmiään.--"Ach Sie verfluchter Polake!"[1] sanoi majuri itse hänelle
ja nipisti häntä leikillisesti korvasta, samalla kuin Bartek pelkästä
ilosta irvistäen nauroi leveän, tyytyväisen naurun.

[1] Oh, hiiden puolalainen!

Kuin rykmentti taas oli mäen juurella, osotti majuri häntä everstille ja
eversti itse Steinmetzille.

Tämä katsoi lippuihin, käski kokoamaan ne ja alkoi tarkastella
Bartekia. Bartek seisoo suorana kuin kynttilä, tekee kunniaa kiväärillä,
samalla kuin vanha kenraali katselee häntä ja nyökkää suostumukseksi
päätään. Lopuksi käy hän keskustelemaan everstin kanssa. Selvään kuuluu
sana "alaupseeri" useita kertoja.

--Liian tyhmä, Teidän Ylhäisyytenne,--vastaa majuri.

--Koetelkaamme,--sanoo Hänen Ylhäisyytensä, kääntää hevostaan ja
lähestyy Bartekia.

Bartek tietää tuskin itse, mitä hänelle tapahtuu. Jotakin aivan
tavatonta Preussin sotajoukossa: kenraali tahtoo ryhtyä keskusteluun
tavallisen sotilaan kanssa. Hänen Ylhäisyytensä tekee sen sitä
helpommin, kuin hän osaa puolan kieltä, ja onhan tuo sotamies
valloittanut kolme lippua ja kaksi tykkiä.

--Mistä olet kotosin?--kysyy kenraali.

--Pognembinistä,--vastaa Bartek.

--Hyvä. Nimesi?

--Bartek Slovik.

--Ihminen--selittää majuri.

--Ihminen,--vakuuttaa Bartek.

--Tiedätkö, minkä tähden taistelet ranskalaisia vastaan?

--Kyllä kai, Teidän Ylhäisyytenne.

--Sanoppa se!

Bartek alkaa änkyttää: sen tähden että ... sen tähden että... yht'äkkiä
muistuvat Wojtekin sanat hänen mieleensä. Hän päästää ne uljaasti ulos
suustaan, ettei joutuisi pulaan:

--Sen tähden että hekin ovat saksalaisia, mutta vaan paljoa suurempia
lurjuksia.

Vanhan Ylhäisyyden suun pielissä alkaa nykähdellä aivan kuin häntä
haluttaisi nauraa. Mutta hetken kuluttua kääntyy hän majurin puoleen ja
sanoo:

--Te olitte oikeassa!

Bartekimme seisoo yhä suorana kuin kynttilä, tyytyväisenä,
sydämmellisesti tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan.

--Kuka on tänään voittanut tappelun?--kysyy kenraali taas.

--Sen olen minä tehnyt, Teidän Ylhäisyytenne! vastaa Bartek
arastelematta.

--Niin niin,--se on kyllä totta. Tässä saat palkintosi. Vanha sotilas
ottaa rautaristin omalta rinnaltaan, kumartuu ales ja kiinnittää sen
Bartekin rintaan. Kenraalin hyvä tuuli tarttuu aivan luonnollisesti
everstiin, majuriin, kapteeniin, aina alaupseereihin saakka. Kenraalin
ratsastettua pois, antaa eversti puolestaan Bartekille kymmenen
taaleria, majuri antaa hänelle viisi, j. n. e. Kaikki uudistavat
hymyillen hänelle, että hän on voittanut tappelun, niin että Bartek
luonnollisesti on seitsemännessä taivaassa.

Mutta ihmeellistä, Wojtek ainoastaan ei ole tyytyväinen sankariimme.

Iltasella, kuin molemmat istuivat leirillä ja Bartekin jalo naama oli
yhtä täynnä makkaroita kuin makkara herneitä, ryhtyi Wojtek puhumaan
hyvin vakavalla äänellä:

--Kuules, Bartek,--olet sentään pässinpää, oikea pässinpää!

--Miten niin?--mutisi Bartek.

--Mitä sinä oikeastaan kerroit kenraalille, että ranskalaiset ovat
saksalaisia?

--Mutta,--sinähän itse olet sanonut niin.

--Mutta sinun olisi tarvinnut muistaa, että kenraali ja upseerit itse
ovat saksalaisia.

--Olkoon vaan,--mutta mitä se asia siihen kuuluu?

Wojtek alkoi änkyttää:

--Sentähden että ... vaikka ne itse ovatkin saksalaisia, niin ei sitä
sentään tarvitse sanoa heille vasten naamaa, sillä ainahan se on vähän
sopimatonta...

--Mutta ranskalaisistahan sen sanoin enkä heistä.

--Niin kyllä, mutta koska nyt...

Wojtek keskeytti puheensa yht'äkkiä. Selvää oli, että hän tahtoi sanoa
jotakin muuta, että hän tahtoi selittää Bartekille, ettei pidä puhua
pahaa saksalaisista saksalaisten läsnäollessa, mutta siihen se jäi.




V.


Vähän aikaa sen jälkeen toi kuninkaallinen Preussin posti seuraavan
kirjeen Pognembiniin:

"Jesus Kristus ja hänen pyhä äitinsä olkoon kiitetty! Kaikkein rakkahin
Magda! Kuinka voit sinä ja kuinka kotona voidaan? Sinä saat olla
rauhassa lämpimässä vuoteessasi kuin minun pitää tapella tässä kauheassa
sodassa. Me olemme olleet suuren linnoituksen luona, jonka nimi on Metz,
ja siellä oli suuri tappelu, ja minä olen antanut ranskalaisille
selkään, niin että koko jalka-ja tykkiväki on sitä ihmetellyt. Ja
kenraali itse on ihmetellyt ja sanonut, että minä olen voittanut
tappelun ja antanut minulle ristin. Nyt kunnioittavat sekä upseerit että
alaupseerit minua suuresti, ja harvoin he haukkuvat minua. Niin
marssimme eteenpäin ja niin oli toinen tappelu, mutta minä olen
unohtanut kaupungin nimen, ja siellä annoin minä myöskin ranskalaisille
selkään ja valloitin neljännen lipun ja hyvin hienon everstin nostin
minä satulasta ja otin vangiksi. Mutta kun meidän rykmenttimme nyt
lähetetään kotia, niin on alaupseeri sanonut minulle, että minun tulee
kirjoittaa pyyntö ja jäädä sotajoukkoon, sillä harvoin tosin saa maata
sodassa, mutta sitä vastoin on runsaasti ruokaa, ja viiniä on saatavana
joka paikassa, sillä väestö on rikasta. Joka kerta kuin me olemme
polttaneet kylän, emme ole säästäneet lapsia tahi vaimoja enkä minä
myöskään. Kirkkoja olemme myöskin vähän kärventäneet, sen tähden, että
väki täällä on katoolilaista. Jotenkin moni niistä tuli samalla kertaa
paistetuksi. Nyt menemme itse keisaria vastaan ja sitten loppuu sota.
Mutta katso sinä talon ja Franekin perään, sillä jos et sinä sitä tee,
niin puhkaisen minä sinulta mahan, niin että sinä opit tuntemaan,
millainen mies minä olen. Minä suljen sinut Jumalan huomaan.

      Bartek Slovik."

Bartek oli mieltynyt sotaan ja alkoi sitä pitää aivan kuin käsityönä.
Hän oli saanut suuren itseluottamuksen ja meni tappeluun niin kuin hän
ennen oli mennyt työhönsä kotona Pognembinissä. Joka tappelun jälkeen
lensi mitalia ja ristiä hänen rintaansa, ja vaikkei hänestä tullut
alaupseeria, pidettiin häntä yleisesti rykmentin arvokkaimpana
sotamiehenä. Hän oli aina tottelevainen niin kuin ennen ja hänellä oli
koko se sokea rohkeus, joka on ihmisellä, joka ei välitä vaarasta
ollenkaan. Tämä rohkeus ei nyt enää, niin kuin alussa, syntynyt
raivosta. Nyt sillä oli perustuksensa sotamiehen käytännössä ja
itseluottamuksessa. Sitä paitsi kestivät hänen jättiläisvoimansa
helposti kaikki ponnistukset, marssit ja vaivat. Hänen toverinsa
uupuivat hänen sivullaan, hänelle itselleen ei koskaan tapahtunut mitään
vahinkoa; hän tuli yhä hurjemmaksi ja muuttui aina julmemmaksi
preussiläiseksi sotamieheksi. Nyt hän ei enää tyytynyt antamaan
ranskalaisille selkään, vaan hän vihasikin heitä samalla. Myöskin hänen
muut näkökantansa muuttuivat. Hänestä tuli sotilas kiireestä
kantapäähän saakka ja sokeasti hän ihmetteli arvossa ylempiä.

Seuraavassa kirjeessä kirjoitti hän Magdalle:

"Wojtek revittiin keskeltä kahtia, mutta sitä juuri sanotaankin sodaksi,
ymmärrätkös? Hän olikin lurjus, sillä hän sanoi, että saksalaiset olivat
ranskalaisia, kuin he kuitenkin ovat ranskalaisia ja me olemme
saksalaisia".

Magda moitti häntä niin hyvin kuin voi ja vastasi hänen molempiin
kirjeihinsä:

"Rakkain Bartek! Sinä, joka olet minuun vihitty pyhän alttarin edessä!
Jumala rankaisee sinua! Sinä itse olet pakanallinen koira, kuin sinä
yhdessä tuon roistoväen kanssa tapat katoolilaisia. Sinä että ymmärrä,
että seuralaisesi ovat luteerilaisia, ja sinä, katoolilainen, autat
heitä. Sinä tahdot sotaa, maankuljeksija, sillä silloin sinun ei
tarvitse tehdä muuta kuin tapella, juoda ja tehdä väärin muille. Sinun
ei enää tarvitse paastota, vaan polttaa kirkkoja. Jospa tulisitkin
helvetissä paistetuksi, kuin vielä lisäksi ylvästelet kaikesta tuosta,
etkä säästä vanhuksia etkä lapsia. Ajattele sentään, mitä on
kultakirjaimilla Puolan kansalle kirjoitettuna meidän pyhässä
uskossamme, maailman alusta tuomiopäivään saakka, jona päivänä korkein
Jumala ei sääli sellaisia konnia, ja varo itseäsi turkkilainen, etten
ruhjoa pääkalloasi. Minä lähetän sinulle viisi taaleria, vaikka
puutteeni onkin suuri, sillä minä tuskin voin tulla toimeen ja talous
menee taakse päin. Minä syleilen sinua rakas Bartek.

      Sinun Magdasi."

Tämän kirjeen sisällys ei tehnyt suurta vaikutusta Bartekiin. Akka ei
ymmärrä virka-asioita, vaan sekaantuu kaikkeen, ajatteli hän. Ja hän
soti vanhalla tavallaan. Hän kunnosti itseään melkein joka tappelussa,
niin että hän tuli vieläkin etevämpäin miesten huomioon, kuin
Steinmetzin. Kuin vihdoinkin suuresti harvenneet Posenin rykmentit
lähetettiin pois, syvälle Saksanmaahan, jätti hän alaupseerin neuvosta
pyynnön ja jäi sotaväkeen. Sen tähden oli hän joutunut Pariisin
edustalle.

Hänen kirjeensä olivat täynnä ranskalaisten halveksimista. "Joka
ainoassa tappelussa pötkivät he pakoon kuin jänikset". Se olikin totta.
Mutta piiritys ei häntä miellyttänyt ollenkaan. Pariisin luona täytyi
hänen maata kokonaisia päiviä juoksuhaudoissa ja kuunnella tykkien
jyskettä. Usein piti tehdä vallituksia, ja hän tuli sateesta märäksi.
Sitä paitsi ikävöi hän vanhaa rykmenttiään. Siinä, mihin hän nyt omasta
tahdostaan oli siirretty, oli hänen toverinaan suurimmaksi osaksi
saksalaisia. Hän oli tosin oppinut vähän saksaa kotona tehtaissa, mutta
varsin vähän. Nyt alkoi hän sitä äkkiä oppia. Kuitenkin kutsuttiin häntä
rykmentissä puolalaiseksi häräksi, ja ainoastaan hänen kunniamerkkinsä
ja suuret nyrkkinsä suojelivat häntä pahemmasta pilasta. Muutamien
tappelujen jälkeen hän kuitenkin saavutti uusien toveriensa
kunnioituksen ja alkoi vähitellen perehtyä heidän seuraansa. Vihdoin
alettiin häntä pitää omana miehenä, niin paljon kunniaa hankki hän
rykmentille. Bartek piti sitä aina loukkauksena, jos joku puolan
kielellä kutsui häntä "Niemieriksi"--saksalaiseksi,--mutta itse
kutsui hän itseään ranskalaisiin nähden "Ein Deutscher" (saksalainen).
Se oli hänen mielestään ihan toista ja sitä paitsi hän ei tahtonut olla
kaikkia muita pahempi.

Tapahtui seikka, joka olisi antanut hänelle paljon ajattelemista, jollei
ajatteleminen yleensä olisi ollut niin vaivaloista hänen
sankariaivoilleen. Kerran komennettiin pari komppaniaa hänen
rykmentistään muutamia ranskalaisia joukkoja vastaan. Asetuttiin
väijyksiin ja ranskalaiset joutuivat kiinni. Mutta tällä kertaa ei
Bartek nähnyt punalakkisia, jotka ensi laukauksen kuultuaan läksivät
pakoon, sillä osastoon kuului vanhoja sotilaita, yhden ja toisen
rykmentin sekä muukalaislegionan jätteitä. Vaikka he olivat piiritetyt,
puolustivat he itseään yksipäisesti ja tekivät vihdoin pistinhyökkäyksen
murtaakseen itselleen tien preussiläisten sotamiesten rivien läpi, jotka
ympäröivät heidät. He hyökkäsivät niin kiivaasti, että osa pääsi läpi
eivätkä muutkaan antautuneet eläviltä, sillä he tiesivät, mikä kohtalo
heitä odotti. Se komppania, jossa Bartek palveli, sai sen tähden kiinni
vaan kaksi. Iltasella pantiin he metsänvartijan tupaan. Seuraavana
päivänä he ammuttaisiin. Muutamia sotamiehiä oli ulkopuolella vahdissa,
Bartek sijoitettiin tupaan käsistään sidottujen vankien luo, lähelle
ikkunaa, jonka ruudut oli rikki lyöty.

Toinen vangeista oli vanhanpuoleinen mies; hänen viiksensä olivat
harmahtavat ja kasvonsa eivät näyttäneet pitävän väliä mistään. Toinen
näytti olevan vähän kolmannella kymmenellä, parta oli tuskin päässyt
kasvamisen alkuun ylähuulessa, ja hänen kasvonsa olivat pikemmin tytön,
kuin sotamiehen kasvon kaltaiset.

--Vai niin, tässä on nyt kaiken loppu,--sanoi nuorempi hetken
kuluttua,--kuula otsan läpi; ... sitten on loppu!

Bartek sai iskun, niin että kivääri kolisi hänen käsissään;--nuori
mies puhui puolan kieltä.

--Minä en välitä mistään mitään,--vastasi toinen halveksivalla
äänellä.--Jumala tietäköön, että kaikki on minulle aivan yhdentekevää.
Minä olen jo kärsinyt niin paljon, että minulla on jo siitä tarpeeksi.

Bartekin sydän tykytti kiivaammin univormun alla.

--Tulehan nyt kerrankin järkihisi--ryhtyi vanhus uudestaan puheesen,
--mitään ei voi tehdä. Kuin sinä pelkäät, niin koeta ajatella jotakin
muuta, tahi pane maata. Elämä on kurjaa. Niin totta kuin Jumala minua
auttaa, en minä välitä mistään.

--Minun tekee niin pahaa äitini tähden,--vastasi siihen nuorempi.

Hillitäkseen mielenliikutustaan ja rohkaistakseen itseään, hän alkoi
viheltää. Yht'äkkiä keskeytti hän ja huusi hurjassa epätoivossa:

--Oi Jumalani sentään, ... enhän edes ole sanonut jäähyväisiä hänelle!

--Olet siis lähtenyt salaa kotoasi?

--Olen. Minä ajattelin, että saksalaiset kyllä joutuisivat tappiolle,
ja siitä olisi apua kotolaisilleni siellä Posenissa.

--Niin minäkin ajattelin...

Vanhus viittasi kädellään ja lisäsi jotakin ihan hiljaa, mutta hänen
sanansa sekaantuivat tuulen huminaan.

Yö oli kylmä. Hienoa sadetta tuli aika ajottain sisään ikkunasta; metsä
ulkopuolella oli musta kuin paari vaate. Sisällä tuvan nurkissa vinkui
tuuli ja ulvoi uunissa kuin koira. Nurkassa, tuulen suojassa oleva
lamppu heijasti epätasaista valoa tupaan, mutta Bartek juuri ikkunan
vieressä oli kokonaan pimeässä.

Kenties olikin parasta, etteivät vangit nähneet hänen kasvojaan. Hänen
tilansa oli varsin kummallinen. Alussa valtasi hänet kummeksiminen ja
hän tuijotti levitetyin silmin vankeihin, samalla kuin hän turhaan
koetti ymmärtää, mistä he puhuivat. Olivathan he tulleet antamaan
saksalaisille selkään Posenissa olevien kotolaisten eduksi, ja hän taas
kuritti ranskalaisia aivan samassa tarkoituksessa! Mitä se merkitsi?
Mitä hän, mies parka, ajattelisi kaikesta tuosta? Puhuttelisiko hän
heitä sanoakseen heille, että hän oli heidän kansalaisiaan, ja että hän
sääli heitä. Tuntui aivan kuin hänen henkeään olisi ahdistanut. Mitä hän
sitten sanoisi heille? Vapauttaisiko hän heidät kenties? Mutta silloin
hän itse tulisi ammutuksi! Mikä kumma sitten vaivaa häntä? Sääli on
vähällä tukehduttaa hänet, niin että hän ei voi pysyä paikallaan.

Tavaton, ihmeellisen voimakas kaipaus tulee lentäen häntä vastaan--
juuri kotoa Pognembinistä. Tuntematon ääni hänen sotilasrinnassaan
huutaa hänen sydämmensä syvyydestä: "Bartek, vapauta kansalaisesi! Nehän
ovat omaa kansaasi!" Ja samalla kaipaa hänen sydämmensä kotia, Magdaa ja
Pognembiniä voimakkaammin kuin koskaan ennen. Nyt hän on saanut
tarpeeksensa Ranskasta, sodasta ja tappeluista. Aina selvemmin kuuluu
ääni: "Bartek, vapauta kansalaisesi!" Kirotkoon Jumala koko tämän sodan!
Rikotusta ikkunasta kurkistaa musta metsä sisään ja suhisee aivan kuin
kotona Pognembinissä ja tässä suhinassa kuuluu saman äänen kuiskaus:

--"Bartek, vapauta kansalaisesi!"

Mitä oli hänen tehtävä? Paetako heidän kanssaan metsään? Niin, mitä
muuta! Koko hänen preussiläinen kurinsa peljästyi tätä ajatellessa. Isän
ja Pojan nimeen! Ei, nyt oli ristinmerkki tehtävä. Hänkö, sotamies,
karkaisi? Ei koskaan!

Metsän suhina käy yhä kovemmaksi ja tuulen puuskat ulvovat yhä
surkeammin.

Silloin lausuu vanhempi vangeista yht'äkkiä:

--On aivan sama tuuli kuin kotona meillä syksyllä...

--Jätä minut rauhaan!--rukoilee nuorempi tuskallisella äänellä. Mutta
kohta sen jälkeen uudistaa hän koneellisesti sanat: "Kotona, kotona! Oi,
Jumala varjelkoon meitä!"

Syvä huokaus sulautui tuulen suhinaan ja vangit ovat taas ääneti.

Väristys jäätää Bartekia. On harmittavaa, kuin ei voi selvittää
itselleen, mikä oikeastaan vaivaa. Vaikkei Bartek koskaan ennen ollut
mitään varastanut, niin tuntui hänestä kuitenkin kuin jos hän nyt olisi
niin tehnyt, ja kuin jos hän pelkäisi joutuvansa kiinni. Ei mikään uhkaa
häntä, ja kuitenkin hän pelkää. Jalat vapisevat hänen allaan, kivääri on
kärsimättömän raskas, ja jotakin lämmintä kohoaa hänen kulkkuunsa kuin
pidätetty itku. Tapahtuuko se Magdan tahi Pognembinin tähden? Molempien
tähden tietysti, mutta nuori vanki käy myös niin hänen sääliksensä,
ettei hän tiedä mitä tehdä.

Väliin tuntuu hänestä, kuin jos hän nukkuisi ja näkisi unta. Tuulen
puuskat ulkona käyvät yhä voimakkaammiksi ja tuulen suhinassa kuulee hän
yhä selvemmin merkilliset äänet.

Yht'äkkiä kohoaa joka hiuskarva hänen päässään. Hän on näkevinään
jotakin metsän syvässä, kosteassa pimennossa, joka huokaa ja nyyhkyttää
ja alati huutaa: "kotona, kotona meillä!"

Bartek alkaa pelätä ja lyö kiväärin päällä alttiaan, tointuakseen. Niin
tulee hän taas tuntoihinsa. Hän katselee ympärilleen, vangit lepäävät
nurkassa, lamppu leimuaa, tuuli ulvoo, kaikki on niin kuin tulee olla.
Valo lankeaa nyt suorastaan nuoren vangin kasvoille, täydellisille
lapsen- ja tytönkasvoille. Hänen silmänsä ovat kiinni ja olkia on
hänellä pään-alusenaan. Hän näyttää jo kuolleelta.

Niin pitkälle kuin Bartek voi muistella taaksepäin, ei sääli ollut
koskaan häntä niin vaivannut kuin nyt. On aivan selvää, että jokin
painaltaa hänen kurkkuaan, on aivan varmaa, että itku kohoaa hänen
rinnastaan.

Vanhempi vanki kääntyy vaivoin toiselle korvalleen ja sanoo:

--Hyvää yötä, Wladek.

Hiljaisuus syntyy. Kuluu tunti ja Bartek voi hyvin pahoin. Tuuli soi
kuin urut kotona Pognembinin kirkossa. Vangit makaavat äänettöminä.
Yht'äkkiä nousee nuorempi kyynäspäälleen ja huutaa:

--Kaarle!

--Mitä tahdot?

--Sinä et nuku?

--En!

--Niin, tiedätkös, sano niitä tahdot, mutta nyt minä haluan rukoilla.

--No, rukoile sitten!

--Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon sinun nimes,
lähestyköön sinun valtakuntas...

Nyyhkytys keskeytti nuoren miehen, mutta kuitenkin saattoi kuulla,
kuinka katkennut ääni jatkoi:

--Tapah... tukoon... sinun... tahtos...!

Oi, Jesus, jokin alkaa huutaa Bartekin rinnassa, oi Jesus!

Ei, nyt hän ei enää kestä kauempaa! Vielä hetkinen, ja hänen täytyy
huutaa: "Herra, tässä minä olen!" Niin, ulos ikkunasta, metsään...
Tapahtukoon mitä tahansa!

Silloin kuuluu vakaita askeleita etehisestä, patrulli tulee alaupseerin
kanssa. Vahdin muutto!

Seuraavana päivänä oli Bartek päissään päivän noususta aikain.
Seuraavana päivänä samoin.

       *       *       *       *       *

Sitten alkoi uusia vaivoja, taisteluja ja marsseja. Minun on rakasta
ilmoittaa, että sankarini saavutti jälleen henkisen tasapainonsa. Tästä
yöstä jäi hänelle vaan vähäinen rakkaus pulloon. Muutoin oli hän
taisteluissa sama kuin ennenkin. Voitto seurasi häntä.




VI.


Kului taas muutamia kuukausia, ja kevät oli pitkälle joutunut.
Pognembinissä kukkivat kirsikkapuut puutarhoissa ja runsaat lehdet
peittivät niitä, samalla kuin voimakas talvivilja viheriöitsi kedoilla.
Eräänä päivänä istui Magda töllinsä ulkopuolella ja kuori muutamia
huonoja perunoita päivällisiksi. Ne olivat jo alkaneet itää, ja sopivat
paremmin eläinten, kuin ihmisten ruo'aksi. Mutta talven loppuhan olikin,
eikä puute ja kurjuus yleensäkään ollut niin vähäinen Pognembinissä. Sen
saattoi nähdä Magdan kasvoista, jotka olivat surulliset ja tuskaa
täynnä. Kenties sitä karkoittaakseen hän pani silmänsä kiinni ja alkoi
laulaa ohuella, vaivaantuneella äänellään erästä puolalaista
kansanlaulua, joka kertoi sotaan lähteneestä aviomiehestä ja hänen
uskollisesta vaimostaan.

Varpuset visersivät kirsikkapuissa, niin kuin jos he olisivat tahtoneet
voittaa hänen äänensä. Laulaessaan katseli hän milloin miettivänä
koiraa, joka lepäsi auringon paisteessa, milloin maantielle, joka kulki
hänen töllinsä ohi, milloin polulle, joka maantieltä kierteli puutarhan
ja peltojen läpi. Mahdollisesti katseli Magda polulle, sen tähden että
se vei rautatien asemalle, ja tänään tapahtui, ettei hän turhaan
tähystellytkään. Kaukaa näkyi haahmo. Vaimo varjosti käsillään
silmiänsä, mutta ei saattanut nähdä mitään, sillä aurinko sokaisi häntä.
Sitä vastoin heräsi koira, kohotti päätään, murisi ja alkoi haistella
ympärilleen ja nosti korvansa pystyyn. Samalla kertaa kuuli Magda
epäselviä laulun sanoja. Heti hypähti koira ylös ja ryntäsi täydessä
juoksussa miestä vastaan, joka lähestyi. Silloin kalpeni Magda vähän.

--Bartek!--eihän se voinut vaan olla Bartek!

Hän nousi ylös niin kiivaasti, että hän kaasi peruna-astian kumoon. Ei
ollut enää epäilystä ollenkaan. Koira hyppeli iloisesti tulijaa vastaan.
Vaimo riensi häntä vastaan ottamaan ja huusi iloissaan niin kovasti kuin
voi:

--Bartek! Bartek!

--Niin, Magda! Niin, minä itse se olen!--vastasi Bartek käyttäen
kättään puhelutorvena ääntään vahvistaakseen, samalla kuin hän kiiruhti
askeleitaan. Hän avasi puutarhan veräjän, horjahti poikkipuuta vasten
niin, että hän oli vähällä kaatua kumoon ja heittäytyi vaimonsa kaulaan.

Sitten alkoi vaimo innokkaasti kertoa:

--Ja minä, joka luulin, ettet enää ollenkaan palaisi kotia. Luulin,
että ne kyllä olivat sinut tappaneet. Kuinka sinä voit? Anna kuin
katselen sinua! Oi, kuinka sinä olet tullut rumaksi. Voi sentään niitä
julmureita! Hyvä Jumala! Hän on tullut kotia! Hän on tullut kotia!

Sitä puhuessaan otti hän kätensä hänen kaulaltaan, katseli häntä ja
hetttäytyi uudestaan hänen kaulaansa.

--Niin, hän on tullut kotia! Jumala olkoon kiitetty! Kaikkein rakkain
Bartekini! Mutta astuhan sisään. Franek on koulussa. Saksalaisten
opettajien tähden on siellä lasten vaikea käydä, mutta muutoin on poika
reipas. Ja hänellä on ihan samallaiset silmät kuin sinulla. Niin, jo
sinun olikin aika palata kotia. Toimeentulo on täällä vaikeaa. Hyvin
vaikeaa, sanon sinulle. Talous menee taaksepäin. Läävän katosta pääsee
vesi sisään. Mitä on tehtävä? Bartek, Bartek!--Minä sain sinut
kuitenkin vielä nähdä! Millaisessa pulassa minä olenkaan ollut
siemenviljan tähden! Czermienickin väki, naapurimme, ovat auttaneet
minua. Mutta sinä olet kai terve? Kuinka sentään olen iloinen! Jumala on
suojellut sinua. No, astuhan sisään! Mutta, älähän!--Sinustahan on
tullut ihan kuin toinen ihminen. Mikä sinua vaivaa? Jumalan tähden,
Bartek!

Vasta nyt oli Magda huomannut suuren arven, joka kulki suoraan Bartekin
naaman yli vasemmasta ohimosta partaan saakka.

--Se ei ole mitään! Se oli vaan eräs ratsumies, joka sen naarmun teki,
mutta kyllä minäkin häntä naarmusin. Minä olen ollut lasareetissa.

--Ah, hyvä Jumala!

--Vähät siitä.

--Niinhän olet laihtunut kuin kuolema.

--Ei väliä!--sanoi Bartek.

Hän oli todellakin laihtunut, auringon paahtama ja ryysyissä. Todellinen
sankari! Ja niin hän horjahti.

--Oletko päissäsi?

--Hä,--olen vaan hiukan heikko.

Heikko hän kyllä oli, mutta juovuksissa myöskin. Hänelle, joka oli niin
voipunut, olisi viinaryyppy ollut kylliksi, mutta asemalla oli hän
saanut kokonaista neljä. Mutta hänelläpä olikin todellisen sankarin koko
innostus. Ja sellainen ulkonäkö sitten! Sellaista ei hänellä koskaan
ennen ollut.

--Ei väliä--uudisti hän.--Nyt ollaan päästy sodasta. Nyt olen minä
herra, ymmärrätkös sitä? Näetkös näitä?--Sitä sanoessaan viittasi hän
risteihinsä ja mitaleihinsa.--Näetkö näitä! Tiedätkö, mikä mies minä
olen? Mitä? Links![1] Rechts![1] Heu! Stroh! heiniä, olkia, heiniä,
olkia,--seis!

[1] Vasempaan! Oikeaan!

Viimeisen seis, huusi hän niin kovalla äänellä, että vaimo peräytyi
muutaman askeleen.

--Oletko hullu?

--No, kuinka sinä voit, Magda? Osaatko ranskaa raukka, vai? Musiu?
Musiu! Kuka on musiu? Minä ole musiu[1], tiedätkös sen?

[1] Tarkoittaa ranskalaista sanaa _monsieur_, herra.

--Ihminen, mikä sinua vaivaa?

--Niin, ällistele sinä! Was? Done diner! ymmärrätkös?

Magdan otsalle alkoi myrsky lähestyä.

--Mitä kieltä sinä höpiset? Etkö ymmärrä enää puolan kieltä? Niin
kyllä, minulla oli oikein. Mitä ne ovat sinulle tehneetkään?

--Anna minulle jotakin syödäkseni!

--Mene sisään!

Jokainen komennussana teki Bartekiin sellaisen vaikutuksen, ettei hän
voinut ollenkaan vastustaa. Hän ojensi itseänsä vastentahtoisesti,
asetti käsivartensa sivuille, teki puolikäännöksen ja marssi sisään. Hän
tointui vasta ovella ja alkoi kummeksien katsella Magdaa.

--No mutta, mikä sinua vaivaa, Magda?

--Mene sisään, mars!

Hän meni sisään, mutta kaatui kynnyksellä.

Viina oli noussut kovin hänen päähänsä. Hän lauleli ja etsi silmillään
töllistä Franekia. Hän huuteli hänelle: Morgen Kerl![1], vaikkei
Franckia ollenkaan ollut sisällä. Sitten alkoi hän nauraa, otti pitkän
harppauksen, sitten kaksi lyhyttä, huusi hurraata ja kaatui pitkin
pituuttaan penkille.

[1] Huomenta, mies!

Iltasella heräsi hän selvänä ja voimistuneena. Hän tervehti Franekia,
kerjäsi itselleen muutamia kolikoita Magdalta ja meni sankariretkelleen
kyläkrouviin.

Huhut hänen urhotöistään olivat saapuneet hänen kotiseudulleen jo kauan
ennen hänen tuloaan, niitten sotilasten kautta Pognembinistä, jotka
olivat aikaisemmin palanneet. Kuin nyt kuultiin, että Gravelotten
sankari oli krouvissa, riensivät kaikki, jotka kynsilleen kykenivät
hänen entisten toveriensa kanssa häntä sinne katsomaan.

Bartek istuu pöydän päässä, eikä kukaan olisi voinut häntä nyt tuntea.
Hän, joka ennen oli niin ujo, lyö nyt nyrkkiä pöytään, kehuu ja ylpeilee
kuin riikinkukko.

--Muistatteko toverit, kuinka minä annoin ranskalaisille selkään ja
mitä Steinmetz sanoi?

--Sen kyllä muistamme.

--Puhuttiin niin paljon ranskalaisista ja meitä niin pelotettiin, ja
kuitenkin he olivat oikeita jäniksiä.--Was! Heinää ne purevat aivan
kuin jänikset ja juoksevat käpälämäkeen. Mutta olutta he eivät juo, sitä
vastoin aikalailla viiniä.

--Niin, se on totta.

--Kuin me kerran poltimme kylän, niin he vääntelivät käsiään ja
huusivat heti: pitié, pitié! joka muka merkitsisi, että he tahtoivat
antaa meille jotakin juotavaa (puolalainen sanasutkaus), jos antaisimme
heidän olla rauhassa, mutta siitä emme välittäneet.

--Vai niin, heidän puhettaan voipi sitten ymmärtää?--kysyi muudan
nuori poika.

--Sinä et sitä ymmärrä, sillä sinä olet tyhmä, mutta minä ymmärrän.

--Done djengi, ymmärrätkö sitä?

--Mitä se on?

--Mutta oletteko nähneet Pariisia? Siellä oli tappelu toisensa jälkeen,
ja me voitimme jok'ikisessä. Heillä ei ole hyvää komentoa, niin sanoivat
kaikki. Upseerit ovat kehnoja, mutta meidän, ne olivat hyviä.

Vanha Maciej Kierz, järkevä tilanomistaja Pognembinissä, alkoi pudistaa
päätään ja sanoi:

--Niin, saksalaiset ovat tosin voittaneet kauheassa sodassa, ja me
olemme auttaneet heitä, mutta mitä siitä seuraa meille, sen tietää
Jumala yksin.

Bartek tuijotti häneen avoimin silmin ja sanoi:

--Mitä lörpötystä tuo on?

--Eivätkä saksalaiset ole meitä juuri suuresti kiittäneet avusta, sillä
nyt kohottavat he nenäänsä taivasta kohti, niin kuin heitä ei enää
Jumala hallitsisikaan. Niin, meille tekevät he kerran vielä enemmän
vääryyttä, ja sitä he oikeastaan jo nytkin tekevät.

--Se on vale--sanoi Bartek.

Pognembinissä oli vanhalla Kierzillä sellainen valta, että koko kylä
ajatteli hänen päänsä mukaan, ja olisi ollut tyhmänrohkeaa vastustaa
häntä; mutta nyt Bartek oli sankari ja itse jonkinlainen valta. Ja
kuitenkin katseltiin häntä nyt kummastellen, melkein katkeruudella.

--Tahdotko ruveta riitelemään Maciejn kanssa? Mitä, mitä sinä tahdot?

--Mitä minä Maciejsta välitän! Minä olen puhunut paljon mahtavampien
ihmisten kanssa, ymmärrättekö? Toverit! Enkö ole puhunut Steinmetzin
kanssa,--was? Uskokoon Maciej mitä hän tahtoo. Saattepa nähdä, että
meidän olomme käy paremmaksi.

Maciej katsoi hetken aikaa sankaria.

--Oi, sinua raukkaa!--sanoi hän.

Bartek löi nyrkillä pöytään niin, että kaikki pullot ja lasit
tanssivat.

--Still, der Kerl da![1] Heu, Stroh!

[1] Hiljaa mies!

--Pysy alallasi, äläkä ylvästele. Tiedustele asian laitaa hänen
arvoisuudeltaan papilta, tahi myöskin armolliselta kartanon herralta.

--Onko hänen arvoisuutensa kenties ollut sodassa? Tahi armollinen
herra? Mutta minä olen ollut siellä. Älkää uskoko häntä, toverit. Nyt
vasta alkavat he pitää meitä arvossa. Kuka on voittanut taistelun? Sen
olemme me tehneet. Sen olen minä tehnyt. Pyydän minä heiltä nyt mitä
tahansa, sen he kyllä minulle antavat. Jos tahtoisin tulla
maanomistajaksi Ranskassa, voisin tulla. Hallitus kyllä tietää, kuka on
antanut ranskalaisille selkään. Meidän rykmenttimme olivat parhaat,
seisoi raporteissa. Nyt ovat puolalaiset voitolla, ymmärrättekö sitä?

Kierz viittasi kieltäen kädellään, nousi ylös ja läksi pois. Bartek oli
nyt myöskin voittanut valtiollisella taistelutantereella. Nuoret pojat,
jotka olivat jääneet jälelle, katselivat häntä ihmetellen ja
kunnioittaen, ja niin hän sanoi:

--Kaikki, mitä minä tahdon, sen minä saan. Vanha Kierz on raukka,
ymmärrättekö? Kuin hallitus käskee taistelemaan, niin taistellaan. Ketkä
tekisivätkään minulle vääryyttä! Saksalaiset kenties? Katsokaa näitä!

Hän osotti uudestaan ristejään ja mitalejaan.

--Kenenkä tähden minä sitten olen kurittanut ranskalaisia? En suinkaan
saksalaisten tähden? Minulla on nyt enemmän sanomista kuin
saksalaisella, sillä kenelläkään saksalaisella ei ole niin monta
kunniamerkkiä. Olutta tänne! Minä olen puhunut Steinmetzin kanssa ja
minä olen puhunut Podbielskin kanssa. Olutta tänne!

Syntyi vähitellen täydellinen juominki. Bartek alkoi laulaa:

      "Trinkt, trinkt, trinkt!
      Wenn in meiner Tasche
      Noch ein Thaler klingt."[1]

[1]   Juo, juo, juo!
      Koska markka lakkaristain
      Äänen soida suo.

Yht'äkkiä otti hän kourallisen kolikoita lakkaristaan.

--Olkaa niin hyvä! Nyt olen minä isäntänä. Eikö totta? Olemmehan
saaneet aika joukon rahoja Ranskasta! Nyt ne ovat menneet. Niin, siellä
oli yhtä ja toista poltettavaa. Me tapoimme myöskin paljon ihmisiä.
Jumala sen tietäköön...

Humalaisten miesten mieliala voi muuttua pian. Yht'äkkiä tarttui Bartek
kolikoihin ja alkoi valittaa:

--Jumala olkoon minulle syntiselle armollinen!

Sitten nojasi hän kyynäspäitään pöytää vasten, kätki kasvot käsiinsä ja
oli ääneti.

--Mikä sinua vaivaa?--kysyivät toiset.

--Kenties minä olen siihen syynä--mutisi Bartek.--Ja kuitenkin he
itse olivat siihen sekaantuneet! Mutta minun tekee pahaa, sillä he
molemmat olivat meidän maamiehiämme. Jumala olkoon minulle syntiselle
armollinen! Toinen oli kukoistava kuin ruusu. Seuraavana päivänä tuli
hän kalpeaksi kuin lakana. Sitten haudattiin heidät aivan lämpösinä...
Viinaa!

Syntyi muutaman hetken painavalta äänettömyys. Talonpojat katselivat
ihmetellen toisiaan.

--Mitä sinä lörpöttelet?--kysyi joku.

--Hän puhuu omantuntonsa kanssa.

--Sota on syynä siihen, että juodaan--mutisi Bartek.

Hän otti kulauksen ja sitten taas toisen. Hän istui hetken synkästi
äänettömänä, sitten sylkäsi hän ja hänen hyvä tuulensa palasi yht'äkkiä.

--Oletteko kenties puhuneet Steinmetzin kanssa? Minä olen. Hurraa!
Juokaa... Kuka maksaa? Minä.

--Vai sinä maksat, juoppolalli!--kuului Magdan ääni. Minä maksan
sinulle, siitä voit olla varma!

Bartek katseli tuijottavin silmin vaimoaan.

--Oletko kenties puhunut Steinmetzin kanssa? Mikä sinä olet?

Sen sijaan että olisi vastannut, kääntyi Magda kuulijain puoleen ja
alkoi voivotella:

--Oi, te ihmiset, te ihmiset, ettekö näe minun häpeääni ja minua
onnettomuuttani? Hän on tullut kotia ja minä iloitsin siinä uskossa,
että hän oli hyvä mies kuin ennenkin, mutta nyt hän on tullut
juovuksissa kotia. Hän on unohtanut Jumalansa ja puolan kielen. Hän pani
maata haihduttaakseen päihtymystä, hän selveni, mutta nyt juo hän
uudestaan ja maksaa kätteni työllä. Mistä olet sinä ottanut rahat? Eikö
se ole minun omaisuuttani? Oi, te ihmiset, hän ei ole enää katoolilainen
eikä ihminen, ei, hän on saksalainen lurjus, joka lörpöttelee saksaa ja
väijyilee kansan turmiota. Hän on kehno raukka, hän on...

Nyt alkoi Magda itkeä, hänen äänensä tuli kimakkaammaksi ja hän jatkoi:

--Hän oli raukka, mutta hän oli hyväluontoinen! Mitä ovat he hänestä
nyt tehneet? Minä olen odotellut häntä yöt päivät. Ei ole enää
lohdutusta, ei sääliä. Kaikkivaltias Jumala! Noin kehnoksi piti sinun
tulla!

Viimeiset sanat lausui hän niin surkealla äänellä, että tuntui kuin hän
olisi laulanut. Mutta Bartek vastasi:

--Hiljaa! taikka saat vasten suutasi.

--Lyö vaan, lyö pää minulta poikki, lyö nyt heti, lyö minut kuoliaaksi,
tapa minut!--huusi vaimo kiihkoisesti, ojensi kaulansa esille ja
kääntyi talonpoikain puoleen:

--Katsokaa päälle!

Mutta talonpojat alkoivat lähteä pois. Pian oli kapakka tyhjä, ja
ainoastaan Bartek ja hänen vaimonsa, joka yhä seisoi kaula eteenpäin
nojassa, olivat jälellä.

--Miksi ojennat henkitorveasi, aivan kuin hanhi?--mutisi Bartek.--
Mene kotia!

--Lyö!--sanoi Magda uudestaan.

--En totta lyökkään,--vastasi Bartek ja pisti kädet lakkariinsa.

Kapakan isäntä, joka tahtoi saada riidan loppuun, sammutti ainoan
tuvassa palavan kynttilän. Syntyi pimeä ja hiljaisuus. Hetken kuluttua
kuului Magdan nyyhkyttävä ääni pimeästä:

--Lyö!

--En totta lyökkään,--vastasi Bartek ylväkkäällä äänellä.

Kuun valossa saattoi nähdä kaksi haamua, jotka kulkivat kotia kapakasta.
Toinen niistä kulki edellä ja valitti kuuluvalla äänellä. Sen jälessä
seurasi pää alespäin hyvin nöyränä Gravelotten ja Sedanin voittaja.




VII.


Bartek tuli niin voimattomana kotia, ettei hän moneen päivään voinut
tehdä työtä. Se oli suuri onnettomuus koko taloudelle, joka
välttämättömästi tarvitsi miehen voimakasta kättä. Magda auttoi itseään
niin hyvin kuin hän taisi. Hän raastoi aamusta iltaan hänen naapurinsa,
Czermienickin väki, auttoi häntä varojen mukaan, mutta se ei riittänyt
ja talous meni rappiolle. Heillä oli vähän velkaa siirtolaiselle
Justille, saksalaiselle, joka aikanaan oli hankkinut itselleen muutaman
tynnyrin-alan maata Pognembinissä, ja jolla nyt oli paraat tulot koko
kylässä ja sitä paitsi käteistä rahaa, jota hän lainasi melkoisella
korolla. Ensi sijassa antoi hän rahoja armolliselle herralle Pan
Jarzynskille. Jarzynskin nimi prameili aateliskalenterissa, ja juuri sen
tähden täytyi talon loistoa pitää yllä. Muutoin lainaili Just rahoja
talonpojillekin. Magda oli jo puoli vuotta ollut hänelle velkaa muutamia
kymmeniä taaleria, joita hän oli käyttänyt osaksi talouteen, osaksi
lähettänyt Bartekille sotaan. Mutta eihän se mitään merkinnyt. Taivaan
herra antaisi kyllä hyvän sadon ja sillä hän kyllä maksaisi velkansa,
kuin vaan työhön kykeneviä käsiä löytyi. Onnettomuudeksi ei Bartek
voinut tehdä työtä. Magda ei tahtonut sitä oikein uskoa ja meni papin
luo neuvottelemaan, mitä hänen pitäisi tehdä saadakseen Bartekia työhön.
Ei mikään auttanut. Hänen henkeänsä alkoi ahdistaa, kuin hän oli hiukan
ollut työssä ja hänen selkäänsä alkoi pakoittaa. Hän saattoi istua
päiväkausia töllin edustalla, polttaa porsliinipiippuaan, jossa oli
Bismarckin kuva univormussa ja kyrassikypärässä, tuijottaen eteensä
voipuneella, uneliaalla katseella kuin jos kaikki vaivain jäljet eivät
vielä olisi kadonneet ruumiista. Hän ajatteli sinne tänne, vähän sotaa,
vähän voittojaan, Magdaa, vähän kaikkea, eikä juuri mitään.

Kerran kuin hän siinä istui, kuuli hän Franekin itkevän loitolla. Franek
palasi koulusta ja ulvoi, että kaiku kuului. Bartek otti piipun
suustaan:

--No Franek, mikä sinua vaivaa?

--Mikäkö minua vaivaa--ulvoi Franek.

--Niin, miksi ulvot?

--Minä olen saanut selkääni...

--Kuka on antanut sinulle selkään?

--Herra Boege, luonnollisesti.

Herra Boege oli opettaja Pognembinissä.

--Kuka on antanut hänelle luvan hakata sinua?

--Kyllä kai hänellä on siihen lupa, koska hän on niin tehnyt.

Magda, joka oli kaivanut puutarhassa, kiipesi aidan yli puutarhaveitsi
kädessä.

--Mitä teit sitten?--kysyi Magda.

--Mitäkö minä tein! Boege haukkui minua puolalaiseksi siaksi, löi minua
vasten suuta ja sanoi, että nyt kuin he olivat voittaneet ranskalaiset,
saisimme me selkäämme, sillä nyt he olivat voimakkaimmat. Enhän minä
ollut tehnyt hänelle mitään, hän kysyi minulta vaan, kuka oli suurin
mies maailmassa ja silloin sanoin minä, että se oli paavi, mutta silloin
löi hän minua, ja minä aloin huutaa, ja hän haukkui minua puolalaiseksi
siaksi, ja sanoi, että nyt kuin he ovat antaneet ranskalaisille
selkään...

Franek kertoi kertomistaan: "Mutta hän sanoi, ja minä sanoin..." Magda
kätki kasvonsa käsiinsä, kääntyi Bartekin puoleen ja alkoi:

--Siinä saat kuulla! Siinä kuulet itse! Mene nyt sotimaan ranskalaisia
vastaan ja anna sitten saksalaisten kurittaa lastasi kuin koiraa ja
haukkua sitä! Mene vaan sotaan ja anna sitten saksalaisen hakata omaa
lastasi. Siinä on palkkasi, raukka...

Magda alkoi, Franekin säestämänä, itkeä oman puheensa vaikutuksesta,
Bartek avasi silmiään, suutaan ja ällistyi niin, ettei hän saattanut
sanoa sanaakaan, vielä vähemmin ymmärtää, mistä oikeastaan oli kysymys.
Miten oli asian laita? Missä oli hänen voittojensa tulos...?

Hän oli jo istunut hetken ääneti, kuin hänen silmänsä rapsahtivat ja
veri nousi hänen kasvoihinsa. Hämmästys, samoin kuin pelkokin, muuttuvat
usein kehnoissa luonteissa raivoksi. Bartek nousi ylös yht'äkkiä ja
hyökkäsi ulos purren hampaitaan.

--Minä kyllä juttelen hänen kanssaan.

Ja hän meni. Koulu ei ollut kaukana, kohta kirkon toisella puolella.
Herra Boege seisoi juuri etehisessä, ympärillään porsaita, joita hän
syötti.

Hän oli roteva mies, noin viidenkymmenen vuotias, vielä voimakas kuin
tammi. Hän ei ollut liian lihava, ainoastaan hänen kasvonsa olivat
pulleat, ja noissa kasvoissa ui kaksi paria isoja kalansilmiä, joista
välkkyi rohkeus ja pontevuus.

Bartek meni suoraan hänen luokseen

--Minkä tähden lyöt lastani, saksalainen, was?--kysyi hän.

Herra Boege peräytyi muutaman askeleen mittaili häntä silmillään ilman
vähintäkään pelkoa ja sanoi tyynesti:

--Korjaa luusi, puolalainen koira!

--Minkä tähden lyöt lastani?

--Tahdotko sinäkin selkääsi, puolalainen härkä? Nyt näytän teille, kuka
on herra täällä. Hiiteen mies! Mene valittamaan oikeuteen. Mars!

Bartek tarttui opettajan käsivarteen, alkoi puistella häntä ankarasti ja
huusi käheällä äänellä:

--Tiedätkö, kuka minä olen? Tiedätkö, kuka on antanut ranskalaisille
selkään ja kuka on puhunut Steinmetzin kanssa? Minkä tähden lyöt
lastani, saksalainen lurjus?

Herra Boegen kalasilmät, jotka eivät olleet huonommat kuin Bartekin,
pullistuivat esille pääkallosta. Kuin hän oli voimakas mies, päätti hän
yhdellä ainoalla iskulla päästä miehestä vapaaksi. Isku putosi
suorastaan Gravelotten ja Sedanin voittajan kasvoihin. Silloin menetti
talonpoika malttinsa. Kaksi ankaraa iskua heitti Boegen pään kummallekin
puolelle, muistuttaen kellonheilurin liikettä, ainoastaan sillä
eroituksella että liikkeet olivat tavattoman voimakkaat. Bartekissa oli
herännyt ranskalaisten kauhistuttava vihollinen. Turhaan riensi
kaksikymmenvuotias poika, yhtä voimakas kuin isäkin, tämän avuksi.
Syntyi lyhyt ja kiivas tappelu, jolloin poika kaatui maahan ja isä
heilui ilmassa. Bartek heitti hänet kuin pallon kauas johonkin, itse hän
ei muistanut mihin. Rakennuksen ulkopuolella oli amme täynnä rapaa, jota
rouva Boege huolellisesti oli sekoittanut sioille. Ammeesta kuului
loiskinaa ja Boegen sääret heiluivat hurjasti ilmassa.

--Apua! Apua!

Hänen vaimonsa, joka oli tullut paikalle, kaatoi miehensä ammeesta
yhdessä ravan kanssa. Lähitaloista riensivät heidän naapurinsa,
saksalaiset siirtolaiset, apuun.

Muutamat kävivät Bartekin kimppuun ja alkoivat lyödä häntä nyrkeillä ja
kepeillä. Syntyi yleinen hämmennys, jossa oli vaikea eroittaa
vihollisparkaa monista ystävistä. Useita ruumiita oli yhtenä ainoana
värvähtelevänä joukkona.

Yht'äkkiä ryntäsi Bartek, harmaan kalpeana raivosta, joukon keskeltä
kestikievariin päin. Hänen perässään juostiin, mutta samassa
silmänräpäyksessä kuului pauke, ja Bartek heilutteli seivästä käsissään.
Raivosta hurjana kääntyi hän ympäri ja heitti seivästä edes takasin.
Kaikki pakenivat.

Bartek heidän perässään.

Onneksi hän ei saanut ketään kiinni. Hänen vihansa lauhtui ja hän alkoi
peräytyä. Oi,--olisivat ranskalaiset vaan olleet hänen edessään!
Historiassa olisi tämä pakoretki tullut kuolemattomaksi!

Näin se kävi. Kaksikymmentä takaa-ajajaa hyökkäsi Bartekin kimppuun. Hän
peräytyi hitaasti kuin koirien ahdistama karhu. Usein kääntyi hän ympäri
ja seisahtui. Silloin pysähtyivät myöskin hänen ahdistajansa.
Aidanseiväs herätti heissä suurta kunnioitusta.

He heittelivät häntä kivillä, ja yksi niistä kävi hänen otsaansa. Verta
valui hänen kasvoilleen ja hän tunsi heikontuvansa. Hän horjahti
muutaman kerran, pudotti seipään ja kaatui.

--Hurraa!

Mutta ennen kuin he ennättivät hänen luokseen oli Bartek uudestaan
noussut ylös, ja se esti heitä liiaksi lähestymästä. Haavoitettu karhu
saattoi vielä olla vaarallinen. Sitä paitsi ei enää ollut pitkältä
ensimmäisiin kylän tölleihin, ja kaukaa saattoi nähdä miten muutamia
poikia jo riensi taistelupaikalle. Siirtolaiset vetäytyivät taloihinsa.

--Mitä on tapahtunut? kysyivät paikalle saapuneet.

--Olenhan vaan antanut saksalaisille hiukan selkään, vastasi Bartek ja
pyörtyi.




VIII.


Asia alkoi tulla arveluttavaksi. Saksalaiset lehdet sisälsivät varsin
liikuttavia kertomuksia siitä ahdistuksesta, jonka alaisena rauhallinen
saksalainen väestö muka oli raa'an ja oppimattoman väestön puolelta,
jota hallituksen viholliset ja uskonnolliset innoittelijat yllyttivät.
Boegesta tuli päivän sankari. Hän, lempeä ja rauhallinen opettaja, joka
valtakunnan äärimmäisissä rajamaissa taisteli valistuksen
levittämiseksi, hän, sivistyksen todellinen lähetyssaarnaaja
raakalaisten joukossa, hän oli joutunut asiansa uhriksi. Onneksi
kuitenkin seisoi hänen takanaan satoja tuhansia saksalaisia, jotka eivät
varmaankaan sallisi, että... j. n. e....

Bartek ei tietänyt mitään siitä myrskystä, joka häntä uhkasi. Hän oli
aivan levollinen, varmana siitä, että hän pääsisi vapaaksi
edesvastauksesta. Olihan Boege lyönyt hänen poikaansa ja ensimmäisenä
hyökännyt hänen kimppuunsa. Sitten oli ahdistettu häntä takaapäin.
Täytyihän hänen puolustaa itseään. Ja sitten he olivat heittäneet häntä
kivellä otsaan. Kenen päälle he olivat oikeastaan hyökänneet? Hänenkö,
jonka nimi oli seisonut päivyskertomuksissa, hänen, joka oli voittanut
Gravelotten tappelun, joka oli puhunut itse Steinmetzin kanssa ja jolla
oli niin monta kunniamerkkiä? Hän ei voinut ollenkaan saada päähänsä,
etteivät saksalaiset sitä tietäneet ja että he saattoivat kohdella häntä
niin väärin, kuin olivat tehneet, yhtä vähän kuin hän voi käsittää,
miten Boege vakuutti Pognembinin asukkaille, että saksalaiset tästä
lähtein pitäisivät heitä kurissa, sitten kuin he, Pognembiniläiset,
olivat taistelleet niin uljaasti ranskalaisia vastaan joka kerta kuin
siihen oli ollut tilaisuutta. Mitä häneen itseensä tuli, niin oli hän
varma siitä, että oikeus ja hallitus asettuisi hänen puolelleen.
Kaikissa tapauksissa tietäisivät ne, mikä mies hän oikeastaan oli, ja
mitä hän oli toimittanut sodassa. Jollei kukaan muu sitä tekisikään,
niin itse Steinmetz häntä puolustaisi. Olihan Bartek itse tämän sodan
kautta joutunut köyhyyteen, ja hänen torppansa oli velkaantunut, niin
että hänelle varmaankin tapahtuisi oikeus.

Santarmit saapuivat Pognembiniin ottamaan Bartekia. He olivat odottaneet
ankaraa vastustusta, sillä heitä tuli viisi miestä ladatuin kiväärein.
Mutta he erehtyivät. Bartek ei edes ajatellutkaan vastarintaa. He
käskivät häntä istumaan vaunuihin. Hän totteli. Ainoastaan Magda joutui
epätoivoon ja valitti koko ajan:

--Oi, minkä tähden sinä tappelitkaan ranskalaisia vastaan! Siitä sen
nyt sait, raukka.

--Ole hiljaa,--vastasi Bartek. Matkalla hymyili hän iloisesti
vastaantulijoille.

--Minä näytän heille, kenelle he ovat tehneet vääryyttä,--huusi hän
vaunuista.

Kunniamerkit rinnalla astui hän oikeuden eteen. Oikeus kohtelikin häntä
lempeästi. Oltiin yksimielisiä siitä, että löytyi helpottavia
asianhaaroja. Bartek tuomittiin vaan kolmen kuukauden vankeuteen. Sitä
paitsi langetettiin hän sadanviidenkymmenen Saksan markan sakkoihin
vahingon palkkiona Boegen perheelle ja muille siirtolaisille, "jotka
olivat kärsineet ruumiillista väkivaltaa".

Posenin saksalainen lehti kirjoitti tuomion johdosta: "Rikoksellinen ei
tuomiota langetettaessa ollut ainoastaan osoittamatta vähintäkään
katumusta, vaan käyttäytyi niin raa'asti ja alkoi niin julkeasti ylistää
luultuja ansioitaan, että vaan saattaa ihmetellä, kuinka saapuvilla
oleva kantaja ei vetänyt häntä edesvastaukseen loukkauksista oikeutta ja
Saksan kansaa vastaan".

Bartek istui vankilassa ja mietiskeli rauhassa sankaritöitään
Gravelotten, Sedanin ja Pariisin luona.

Menettelisimme kuitenkin väärin, jos väittäisimme, että Boegen
menetystapa ei synnyttänyt mitään vastalausetta. Päinvastoin. Hyvin
sateisena edelläpuolenpäivänä esiintyi valtiopäivillä puolalainen
edusmies, joka selvästi huomautti, kuinka hallituksen käytös puolalaisia
kohtaan Posenissa oli muuttunut, ja muistutti, että sen uljuuden ja
alttiiksiantavaisuuden tähden, jota tämä väestö sodan aikana oli
osoittanut, pitäisi enemmän ottaa huomioonsa sen inhimillisiä oikeuksia,
ja että vihdoin herra Boege oli käyttänyt väärin asemaansa opettajana
lyömällä puolalaisia lapsia, antamalla heille haukkumanimiä, ja
vakuuttamalla että saksalainen väestö, saman saksalais-ranskalaisen
sodan jälkeen ajaisi pois maan omat lapset.

Edusmiehen puhuessa satoi virtanaan ulkona, ja kuin sellaisessa ilmassa
tavallisesti tullaan uniseksi, ei ollut ihmeellistä, jos konservatiivit
haukoittelivat, jos kansallis-vapaamieliset ja sosialistit
haukoittelivat, ja että keskuspuoluekin vihdoin haukoitteli, sillä se
tapahtui ennen kulttuuritaistelua. Kuin vihdoinkin "puolalainen valitus"
tuli esille, siirtyi edusmieshuone päiväjärjestykseen.

Bartek istui sill'aikaa vankilassa, tahi oikeammin sanoen makasi
vankilan lasareetissa, sillä kivenheitosta oli se haava au'ennut, jonka
hän oli saanut sodassa.

Kuin hänellä ei ollut kuumetta, mietti hän, ja mietti niin kuin
kalkkunakukko, joka kuoli mietiskelemisestä. Bartek ei kuitenkaan
heittänyt henkeään, vaan ei saanut mitään ajateltuakaan. Niinä aikoina
kuitenkin, joita tiede kutsuu valoisiksi hetkiksi, juolahti hänen
mieleensä, että hän kenties aivan syyttä oli antanut ranskalaisille
selkään.

Magdalle tuli tukala aika. Sakot olivat maksettavat, mutta ei ollut
mitään millä maksaa. Pognembinin pappi tahtoi kyllä auttaa, mutta
hänellä ei ollut muuta kuin neljäkymmentä Saksan markkaa. Huono toimi
oli papinvirka Pognembinissä, ja sitä paitsi ei vanhus tietänyt, mihin
hänen rahansa oikeastaan katosivat. Armollinen herra Pan Jarzynski ei
ollut kotona. Kerrottiin, että hän oli matkustanut kosimaan rikasta
naista Puolan kuningaskunnasta. Magda ei tietänyt, mitä hänen oli
tehtävä.

Maksuajan pitennyksestä ei voinut olla puhetta. Möisikö hän hevosen vai
lehmän? Juuri nyt oli alkukesä, kaikkein pahin aika. Elonkorjuu
lähestyi, talouteen tarvittiin rahoja ja kaikki oli rappiotilassa. Hän
väänsi käsiään epätoivossa, jätti muutamia hakemuksia oikeuteen, että
hänelle osoitettaisiin armeliaisuutta, mutta ei saanut vastausta
ollenkaan. Maksupäivä lähestyi ja sen mukana ryöstö.

Hän rukoili Jumalaa rukoilemistaan, katkeruudella muistellen sitä aikaa
ennen sotaa, kuin he vielä olivat toimeentulevaa väkeä ja Bartek vielä
teki työtä tehtaassa talvella. Hän meni naapurien luo lainaamaan rahaa.
Heillä ei ollut. Sota oli tuntunut kaikille. Justin luo ei hän
uskaltanut mennä. Hän oli velkaa hänelle jo ennestään eikä edes maksanut
korkoja. Silloin tuli Just aivan odottamattomasti hänen luokseen.

Eräänä jälkeenpuolenpäivänä istui hän töllinsä ovella eikä tehnyt
mitään; hänen hädässään raukeni usein hänen työkykynsä ja työhalunsa.
Hän katseli kärpäsiä, jotka lentelivät ilmassa ja hän ajatteli:
"Tuollainen eläin on sentään onnellinen, se lentelee huoletonna eikä sen
tarvitse maksaa korkoja". Väliin huokasi hän syvään, ja huuliltaan
kuului heikko huudahdus: "Jumalani,--Oi Jumalani!" Silloin näki hän
aivan odottamatta ovessa herra Justin käyrän nenän, jonka alta näkyi
hänen piippunsa kiperä varsi. Magda kalpeni ja Just alkoi haastella:

--Hoomenta!

--Kuinka voitte, herra Just?

--Miten on minun rahojeni laita?

--Oi, rakas herra Just, olkaahan vaan kärsivällinen. Mitä on minun
raukan tehtävä?--Mieheni on minulta otettu pois, sakot on minun
maksettava hänen puolestaan enkä minä tiedä kenen puoleen kääntyä.
Parempi olisi, että olisin kuollut, parempi kuin näin kärsiä päivästä
päivään. Odottakaa vaan vähän aikaa, parahin herra Just.

Hän alkoi itkeä, kumartui ja suuteli herra Justin paksua, punasta kättä.

--Kuin talon armollinen herra tulee kotia, lainaan minä häneltä ja
maksan teille.

--No,--mutta millä te maksatte sakot?

--Sitä en tiedä. Minun tarvitsee kai myödä lehmä.

--Saatanhan minä lainata teille vähän rahoja lisää...

--Jumala siunatkoon teitä, rakkahin herra. Tosin te olette
luteerilainen, mutta te olette kuitenkin hyvä ihminen. Se on totta se.
Jos muut saksalaiset olisivat sellaisia, niin heitä siunattaisiin.

--Mutta minä en lainaa ilman korkoa.

--Sen kyllä tiedän, sen kyllä tiedän.

--No kirjoittakaa sitten alle koko summasta.

--Kyllä, kyllä, parahin herra Just. Taivaan Herra sen teille
palkitkoon.

--Me voimme järjestää asian kylässä.

Hän läksi järjestämään asiaa ja Magda meni papin luo kysymään häneltä
neuvoa. Pappi sanoi, että maksuaika oli liian lyhyt ja korot liian
korkeat ja valitti suuresti, että herra Pan Jarzynski ei ollut kotona,
sillä hän olisi kenties auttanut häntä. Magda ei kuitenkaan voinut
odottaa siksi kunnes häneltä myötäisiin hevonen ja kärryt, ja hänen
täytyi suostua herra Justin ehtoihin. Nyt oli hän joutunut 300 Saksan
markan velkaan, siis puolta suurempaan summaan, kuin korot olivat, sillä
pitihän hänen saada vähän rahoja talouteenkin. Bartek kirjoitti nimensä
velkakirjaan omakätisesti, että sillä olisi lain voima. Magda oli sitä
varten käynyt hänen luonaan vankilassa. Sankari oli hyvin surumielinen,
alakuloinen ja kipeä. Hän tahtoi vielä lähettää yhden
valituskirjoituksen ja esittää hänelle tehtyä vääryyttä, mutta eihän
edes ensimmäistäkään oltu otettu vastaan. Posenin lehden kirjoitus oli
saattanut hallitsevat piirit hyvin epäsuosiollisiksi häntä kohtaan. Eikö
kenties viranomaisten ollut suojeltava levollista, saksalaista väestöä,
joka viime sodassa niin monella tavoin oli todistanut
isänmaanrakkauttaan ja uhraavaisuuttaan. Ja siten ei oltu välitetty
Bartekin valituskirjoituksesta. Ei ihmeellistä, että hän siitä kävi
vielä alakuloisemmaksi.

--Nyt menevät asiamme aivan hunningolle--sanoi hän vaimolleen.

--Aivan hunningolle--uudisti hän.

Bartek alkoi mietiskellä:

--Minulle tapahtuu suuri vääryys--hän sanoi.

--Ja Boege ahdistaa poikaa--lisäsi Magda.--Minä menin hänen
luokseen ja pyysin, että hän antaisi olla pojan rauhassa, mutta hän vaan
sadatteli minua. Niin, nyt ovat saksalaiset voitolla Pognembinissä. Nyt
he eivät enää pelkää mitään.

--Niin, totta on, että he ovat voimakkaimmat--sanoi Bartek
alakuloisena.

--Minä olen vaan vähäpätöinen vaimo, mutta sen sanon sinulle, Jumala on
väkevämpi.

--Hän on meidän ainoa turvamme--myönsi Bartek.

He olivat molemmat ääneti hetken aikaa, sitten lausui Bartek taas:

--No,--entä Just?

--Kuinhan kaikkivaltias Jumala vaan tahtoisi antaa hyvän sadon, niin
voisimme me kenties maksaa hänelle. Kenties talon armollinen herra
myöskin auttaa meitä, vaikka hän itse on velkaa saksalaisille. Jo ennen
sotaa puhuttiin, että hänen täytyisi myödä Pognembin. Kuin hän vaan
saisi puolalaisen neiden.

--Tuleeko hän pian kotia?

--Kuka tietää! Kartanossa kerrotaan, että hän pian palajaa nuoren
vaimonsa kanssa. Saksalaiset varmaankin ottavat häneltä osansa, kuin
hän tulee kotia. Aina vaan saksalaiset! Joka paikkaan he tunkeutuvat.
Katsoo mihin tahansa, maalla tahi kaupungissa, aina on saksalaisista
kysymys. Mutta se tapahtuu varmaankin syntien tähden. Ei missään ole
pelastusta.

--Kenties sinä löydät sen kuitenkin, sinä olet järkevä vaimo!

--Mitä on minun tehtävä, miten? Olenko kenties vapaatahtoisesti ottanut
rahoja Justilta? Oikeastaan on jo töllimme ja maamme hänen omansa. Just
on parempi ihminen, kuin muut saksalaiset, mutta hänkin tarkoittaa vaan
omaa hyötyänsä, eikä muiden. Ei hän sääli meitä enemmän, kuin muitakaan.
Olenko minä kenties sellainen raukka, etten minä ymmärtäisi, minkä
tähden hän pistää kouraani nuo rahat! Mutta mitä on tehtävä, mitä on
tehtävä!--huusi hän ja väänsi käsiään. Keksi nyt keino itse, sinä,
joka olet niin viisas. Ranskalaisia kyllä olet antanut selkään, mutta
mihin silloin tahdot ryhtyä, kuin ei ole kattoa pääsi päällä eikä
lusikallista ruokaa suussa?

Gravelotten voittaja pyyhki kädellä päätään.

--Oi Jesus, Oi Jesus!

Bartekin suru liikutti Magdaa ja hän sanoi lohduttaen:

--Ole levollinen, poikani, ole levollinen! Älä sen tähden revi otsaasi,
onhan haavasi vasta juuri parantunut. Kuinhan Jumala vaan antaisi hyvän
vuoden! Ruis lainehtii niin ihanana, että tekee mieleni suudella maata.
Ja vehnä on hyvää. Maa ei ole saksalaista eikä sille voi tehdä
vääryyttä. Jos kasvu sadon tähden ei olekkaan hyvää, niin edistyy
kuitenkin kaikki niin verrattomasti...

Kunnon Magda hymyili läpi kyynelten.

--Maa ei ole saksalainen--kertoi hän vielä uudestaan.

--Magda!--sanoi Bartek ja tuijotti häneen--Magda!

--Mitä?

--Oi, sinä olet sellainen...

Bartek tunsi sydämmellistä kiitollisuutta hän kohtaan, mutta ei saanut
sitä lausutuksi.




IX.


Kuin oikein tuli kysymys, oli Magda kuitenkin samanarvoinen kuin
kymmenen muuta vaimoa yhteensä. Hän piti Bartekiansa hiukan kurissa,
mutta rakasti häntä kuitenkin todellisesti. Innostuksen hetkenä, niin
kuin esimerkiksi vankeudessa, saattoi hän sanoa hänelle vasten naamaa,
että hän oli raukka, mutta yleensä halusi hän kuitenkin, että hänestä
ajateltiin parempaa. "Bartekini on vaan olevinaan raukka, mutta
todellisuudessa on hän reipas mies", oli hänen tapansa usein sanoa.
Bartek oli kuitenkin yhtä vähän reipas kuin hänen kimohevosensa, ja
ilman Magdaa ei hän olisi voinut hoitaa talouttaan eikä muuta. Nyt oli
kaikki Magdan hartioilla, mutta kuin hän kerran alkoi juosta, touhuta ja
hommata, keksi hän lopuksi aina jonkun apukeinon. Viikkoa jälkeen
viimeisen käyntinsä vankilan sairashuoneessa, syöksähti hän ilosta
loistaen Bartekin luo.

--Kuinka voit, Bartek, sinä veitikka?--kysyi hän iloisesti.--
Tiedätkö, että armollinen herra on tullut kotia? Hän on nainut
kuningaskunnasta. Nuori rouva on verevä ja kaunis kuin marja. Ja sitten
on hän saanut rahoja myötäjäisiksi niin hurjasti!

Armollinen Pognembinin herra oli todellakin nainut, tuonut kotia
vaimonsa ja saanut paljon rahoja hänen kanssaan.

--No,--entä sitten?--kysyi Bartek.

--Entä sitten? Oi, minä olen aivan hengästynyt. Oi, luojani! Minä menin
tervehtimään rouvaa ja niin näin hänen tulevan minua vastaan kuin
kuningatar, kauniina, raittiina, kuin kukkanen, kukoistavana, kuin
aamunkoi... Oi, kuinka on lämmin, kuinka minä olen hengästynyt!

Magda otti esiliinansa ja pyyhki sillä hikisiä kasvojaan. Sitten jatkoi
hän levollisemmalla äänellä:

--Hänellä oli päällään hame niin sininen, kuin ruiskukka. Minä tahdoin
suudella hänen jalkaansa, mutta hän ojensi minulle pienet kätensä...
Niin tuoksuavat, pienet olivat hänen kätensä, niin pienet, kuin
lapsella... Hän on aivan kuin pyhä neitsyt kirkossa, ja hän on hyvä ja
ymmärtää köyhäin ihmisten puutetta. Minä aloin rukoilla häneltä apua...
Jumala varjelkoon häntä! Hän vastasi: "Mitä minä voin, sen teen." Ja
millainen ääni hänellä sitten on. Kuin hän puhuttelee, on se kuin
laulua. Sitten aloin minä kertoa hänelle ihmisten puutetta Pognembinissä
ja hän sanoi: "Eihän, eihän vaan Pognembinissä" ja niin aloin minä itkeä
ja hän myöskin. Niin tuli armollinen herra, ja kuin hän näki hänen
itkevän, suuteli ja hyväili hän häntä. Herrat eivät ole sellaisia, kuin
te, vaimojanne kohtaan. Niin sanoo rouva hänelle: "Tee, mitä voit tälle
vaimolle". Hän vastaa: "Kaikki, mitä sinä tahdot". Pyhä neitsyt
siunatkoon häntä terveydellä ja hyvillä lapsilla! Kohta sen jälkeen
sanoi herra: "Te olette erehtyneet suuresti, antautuessanne saksalaisten
käsiin, mutta minä autan teitä maksamaan Justille".

Bartek kynsi korvallistaan.

--Kyllä, mutta onhan armollinen herra saksalaisten hampaissa...

--Mitä jaarittelet? Rouva on rikas. Herrasväki voipi nyt ostaa kaikki
Pognembinin saksalaiset. Pian tapahtuvat vaalit, sanoi armollinen herra,
älkää silloin vaan äänestäkö saksalaisia, niin minä kyllä maksan
Justille ja annan aika löylytyksen Boegelle. Rouva heittäytyi hänen
kaulaansa ja herra tiedusteli sinua ja sanoi, että jos sinä olet heikko,
niin hän kyllä puhuisi tohtorille, niin että hän antaa sinulle
todistuksen, ettei sinun kauemmin enää tarvitse olla täällä. Jollei
häntä lasketa kokonaan vapaaksi, sanoi hän, niin voipi hän istua lopun
ajan talvella, sillä nyt häntä välttämättömästi tarvitaan elonkorjuussa.
Ymmärrätkö? Eilen armollinen herra oli kaupungissa ja tänään saapuu
tohtori Pognembiniin, sillä hän on saanut sinne kutsut. Eikä hän ole
mikään saksalainen, ja hän kirjoittaa sinulle todistuksen. Talvella voit
tulla tänne jälleen, ja lämpönen sinulla on, kuin kuninkaalla ja ruokaa
saat ilmaiseksi. Mutta nyt tarvitsee sinun tulla kotia tekemään työtä ja
sitten maksamme Justille, sillä armollinen herra ei tahdo korkoja
ollenkaan, ja jollemme saa hänelle maksetuksi syksyllä, niin pyydän minä
armollisen rouvan puhumaan hänelle hyvän sanan meidän puolestamme. Pyhä
neitsyt varjelkoon häntä!... ymmärrätkö?

--Se on mainio rouva--sanoi Bartek pontevasti.

--Sinun tulee langeta hänen jalkoihinsa, ja jollet sitä tee, löylytän
sinua, niin että soi. Kuinhan Jumala vaan antaisi meille hyvän
vuodentulon! Nyt voit nähdä, mistä apu tulee. Saksalaisiltako kenties?
Ovatko he antaneet sinulle penniäkään koreista mitaleistasi? Mitä? He
ovat kivittäneet sinua niistä, niin he ovat tehneet. Sinun tulee langeta
hänen jalkoihinsa, minä sanon.

--Kyllä, sen minä varmaan teen--vastasi Bartek vakuuttavasti.

Sallima näytti taas hymyilevän sankarille. Muutama päivä sen jälkeen
ilmoitettiin hänelle, että hän sairauden tähden pääsisi pois
vankeudesta vastaiseksi, aina talveen saakka. "Maaneuvos" käski häntä
kuitenkin ensiksi tulemaan hänen luokseen. Bartek saapui sydän kulkussa.
Tämä talonpoika, joka pistin kädessä oli valloittanut lippuja ja
tykkejä, alkoi nyt pelätä kaikkia univormuja enemmän kuin itse kuolemaa.
Hän alkoi epäselvästi aavistaa, että häntä ahdistettiin ja että hänelle
voi tehdä mitä tahansa, ja häntä painusti mahtava, säälimätön ja
välttämätön voima, joka murtaisi hänet, jos hän vastustaisi. Siinä hän
seisoi maaneuvoksen edessä, niin kuin ennen Steinmetzin edessä, maha
sisässä ja rinta ulkona eikä uskaltanut vetää henkeänsä. Siellä oli
myöskin läsnä muutamia upseeria. Sota ja sodan kuri olivat elävinä
Bartekin edessä. Sotilaat katselivat häntä kultasankaisten lornettiensa
läpi ylpeydellä ja ylenkatseella, niin kuin pelkkä sotilas ja
puolalainen talonpoika ansaitseekin kuninkaallisilta preussiläisiltä
upseereilta. Hän seisoi siinä ja pidätti henkeänsä, maaneuvoksen
sanoessa hänelle jotakin käskevällä äänellä. Maaneuvos ei pyytänyt, ei
houkutellut, vaan käski ja uhkasi häntä. Berlinissä oli puolalainen
edusmies kuollut ja uusi vaali pidettäisiin Pognembinissä.

--Sinä puolalainen eläin--koetahan vaan äänestää Pan Jarzynskiä,
koetahan vaan!

Upseerien kulmakarvat vetäytyivät samassa hetkessä kokoon kuin uhkaavat
rypyt leijonan päässä. Eräs heistä imi sikariaan ja uudisti maaneuvoksen
sanat: "koetahan vaan". Bartekin hengenveto tukkeutui. Kuultuaan kauan
odotetun "mars", kääntyi hän puolivasempaan, meni ulos ja hengitti taas
vapaasti. Hän oli saanut käskyn äänestää Schulbergia Ylä-Krzywdasta. Hän
ei sillä ollenkaan vaivannut päätään, hengitti syvään ja onnellisesti,
sillä nyt hän meni Pognembiniin, voidakseen olla kotona eloa korjaamassa
ja maksamassa Justille. Kylä oli hänen edessään. Tuuli tuuditteli
raskaita tähkiä, jotka rahisivat toisiaan vastaan. Ja ne suhisivat
kaikki tuolla äänellä, joka on niin rakasta talonpojan korvalle. Bartek
oli vielä heikko, mutta aurinko lämmitti häntä. Tosiaankin, kuinka
kaunis tämä maailma sentään onkin, ajatteli alakuloinen sotilas.
Pognembiniin oli enää vaan vähän matkaa.




X.


Vaali! Vaali! Rouva Maria Jarzynskin pää on täynnä pelkkää
valtiopäivämiesvaalia, hän ei ajattele, puhu tai näe unta mistään
muusta.

--Te olette suuri poliittiko, armollinen rouva, sanoo hänen naapurinsa
ja suutelee hänen kättään. Suuri poliittiko punastuu korviin saakka ja
vastaa hymyillen:

--Ah, me keräämme puolustajia niin hyvin kuin voimme.

--Pan Josef valitaan varmaan valtiopäivillä!--sanoo naapuri
vakuuttavalla äänellä, ja suuri poliittiko vastaa:

--Minä soisin sen hyvin mielelläni, ei Josefin tähden, mutta yleisen
hyvän... Ja taas peitti hänen kauniita kasvojaan epäpoliitillinen puna.

--Todellinen Bismarck, rouvani!--huudahtaa naapuri.

Sitten neuvottelevat he, kuinka heidän on toimiminen. Naapuri ottaa
Ala-Krzywdan ja Mizerowin--Ylä-Krzywda oli jo joutunut herra
Schulbergin haltuun--Maria rouva taas ensi sijassa koettaa voittaa
Pognembiniä. Hänen päätään polttaa, niin hän on roolinsa valtaama. Ja
hukkaan hän ei anna ajan kulua. Joka päivä saa nähdä hänen maantiellä,
töllien välissä, hame sievästi kohotettuna toisessa kädessä ja
auringonvarjostin toisessa, ja pienet lapsen jalat innokkaasti
sipsuttavat hänen suuressa, valtiollisessa toimessaan. Hän menee
tölleihin tahi sanoo työmiehille tiellä "Jumalan rauhan!" Hän käy
katsomassa sairaita, hän alkaa pitää huolta koko väestöstä ja auttaa
siinä, missä hän voi. Sen tekisi hän ilman valtiollistakin
tarkoitustaan, sillä hänellä on hyvä sydän. Mutta hän on sitä
innokkaampi valtiollisista syistä. Mitä hän ei tekisikään heidän
hyväksensä! Hän ei uskalla sanoa sitä miehelleen, mutta häntä ihan
vastustamattomasti haluttaa mennä talonpoikien vaalikokoukseen, ja onpa
hän ajatellut puhettakin, jonka hän pitäisi siellä, jos hän vaan saisi
siihen luvan. Mikä erinomainen puhe! Kenties ei hän kuitenkaan
uskaltaisi pitää koko puhetta, kuin oikein vaadittaisiin, mutta jos hän
kuitenkin pitäisi sen...! Kuin huhu kertoi, että viranomaiset olivat
hajoittaneet Pognembinin koko vaalikokouksen, meni suuri poliittiko
huoneesensa, itki mieliharmista, repi nenäliinansa kahtia ja hänen
silmänsä olivat koko päivän punaset. Turhaan rauhoitti häntä hänen
miehensä. Seuraavana päivänä toimii hän kaksinkertaisella innolla
Pognembinissä. Maria rouva ei nyt enää väisty mitään. Hän käy kymmenissä
tölleissä ja moittii niin kuuluvasti saksalaisia, että hänen miehensä
täytyi estää häntä. Mutta vaaraa ei ole ollenkaan. Häntä otetaan ilolla
vastaan, hänen käsiään suudellaan ja hänelle hymyillään, sillä hän on
viehättävä kuin ruusu, ja mihin hän ilmestyy, siellä kaikki muuttuu
valoisaksi ja iloiseksi. Kiertomatkallaan saapuu hän myös Bartekin
tölliin. Koira ei tahdo päästää häntä sisään, mutta Magda karkoittaa sen
innossaan halolla.

--Oi, kaikkein armollisin rouvani! kullankappaleeni! kaunis punanen
marjani!--Magda huutaa ja suutelee hänen käsiään. Bartek heittäytyy
hänen jalkoihinsa suostumuksen mukaan, ja pikku Franek suutelee hänen
kättään sormi suussa. Sen jälkeen vaipuu Bartek hiljaiseen ihmettelyyn
kokonansa.

--Minä toivon--sanoo nuori rouva,--minä toivon, parahin Bartekini,
että te annatte äänenne minun miehelleni, eikä tuolle herra
Schulbergille.

--Ei, ei!--huutaa Magda--kuka äänestäisi tuota Sjulbergia! Menköön
hän järveen!--Älkää pahastuko, armollisin rouva, mutta kuin puhuu
saksalaisista, ei voi pitää kieltään kurissa.

--Mieheni sanoi äsken, että hän maksaisi Justille.

--Jumala siunatkoon häntä!--Nyt kääntyy Magda Bartekiin päin:--
Miksi seisot siinä kuin härkä? Minun täytyy pyytää Teiltä anteeksi,
armollinen rouva, mutta hän ei tavallisesti puhu sanaakaan.

--Te tahdotte siis äänestää miestäni, eikö totta? Olettehan puolalainen
ja me olemme puolalaisia; meidän täytyy pysyä ko'ossa.

--Minä lyön hänen pääkallonsa murskaksi, jollei hän äänestä niin!--
vakuuttaa Magda.--Minkä tähden roikkuu pääsi kuin härän? Hän ei
koskaan sano sanaakaan. Tulehan tänne sitten!

Bartek suutelee uudestaan armollisen rouvan kättä, aina vaan äänetönnä
ja alakuloisena. Maaneuvos oli hänen mielessään.

       *       *       *       *       *

Vaalipäivä on tullut. On ihan varmaa, että Pan Jarzynski tulee
valituksi. Naapurit tulevat ajaen Pognembiniin, herroja tulee aina
kaupungista saakka, missä he jo ovat antaneet äänensä, ja odottavat nyt
Pognembinissä päätöstä, jonka pappi on luvannut heille ilmoittaa.
Jarzynskin herrasväki antaa juhlapäivälliset ja iltasella matkustaa
herrasväki Poseniin ja sieltä Berliiniin. Muutamat piirikunnan kylät
äänestivät jo eilen. Päätös tulee tiedoksi tänään. Seurue on hyvällä
mielellä. Nuori rouva on vähän levoton, mutta toivoo ja hymyilee.
Emäntänä hän on niin miellyttävä, että kaikki huomaavat, minkä aarteen
Pan Jarzynski löysi kuningaskunnasta. Tuon aarteen on mahdoton pysyä
istumassa yhdessä paikassa, vaan juoksee yhden vieraan luota toisen luo
ja kerrotuttaa itselleen, että Pan Josef tulee valituksi. Hän ei tosin
ole kunnianhimoinen, eikä hän turhamielisyydestä tahdo päästä
valtiopäivämiehen puolisoksi, vaan hän kuvittelee nuoressa päässään,
että heillä molemmilla, sanan todellisessa merkityksessä, on tehtävä
täytettävä. Väliin kohtaa hän miehensä vieraitten keskellä, vetää häntä
hihasta ja kuiskaa hänen korvaansa: "herra valtiopäivämies". Aivan kuin
lapsi, hän antaa mielittelynimiä. Josef hymyilee ja he molemmat ovat
sanomattoman onnelliset. Molemmilla on suuri halu suudella toisiaan,
mutta se ei sovi vierasten läsnäollessa. Nämä tähystävät ulos joka hetki
nähdäkseen pappia, sillä asia on erinomaisen tärkeä. Äsken kuollut
valtiopäivämies oli myöskin puolalainen, ja saksalaiset ovat ensi kerran
asettaneet oman ehdokkaansa tässä vaalipiirissä. Voitollinen sota on
rohkaissut heitä, juuri sen tähden on kartanoon kokoontuneille
puolalaisille niin tärkeää, että heidän ehdokkaansa tulee valituksi.
Vaikka päivällistäkään ei vielä ole syöty, pidetään jo isänmaallisia
puheita, mitkä erittäinkin tekevät vaikutuksen nuoreen rouvaan, joka ei
ole sellaisiin tottunut. Aika ajoin joutuu hän pelon valtaan. Jos esim.
tehtäisiin vilppiä, ääniä yhteenlaskiessa? Mutta olihan vaalikomiteassa
muitakin kuin saksalaisia. Muutamat vanhemmat herrat selittävät
rouvalle, miten äänet luetaan. Hän on jo kuullut sen sata kertaa, mutta
hän tahtoo kuulla sen mielellään vielä kerran. Onhan kysymys siitä,
saako seudun väestö ystävän vaiko vihollisen eduskuntaan. Hetken
kuluttua on kaikki selvillä; hetken kuluttua, sillä tieltä näkyy
tomupilvi. Pappi tulee, pappi tulee! Rouva vaalenee. Kaikilta kasvoilta
näkyy selvästi mielenliikutus. He ovat varmat voitosta, mutta kaikissa
tapauksissa synnyttää ratkaiseva hetki sydämmen tykytystä. Se ei ole
pappi, se on kylänvouti, joka tulee ratsain kaupungista. Mahdollisesti
tietää hän jotakin. Hän sitoo hevosensa veräjän pylvääsen ja rientää
kartanoon. Vieraat ryntäävät ulos, emäntä etupäässä.

--Onko sinulla mitään kerrottavaa? Onko herra valittu? Tule sisään!
Tiedätkö mitään varmaa? Onko päätös jo julistettu?

Kysymyksiä satelee kuin rakeita. Talonpoika heittää lakkinsa ilmaan ja
huutaa:

--Herra on valittu!

Rouva vaipuu penkille ja painaa kädellä rintaansa.

--Hurraa! Hurraa! Hurraa!

Palvelusväki rientää ulos kyökistä.--"Hurraa! Saksalaiset ovat
saaneet selkäänsä! Eläköön meidän valtiopäivämiehemme ja hänen
rouvansa!"

--Mutta pappi?--kysyy joku.

--Hän tulee kohta--vastaa kylänvouti--viimeisiä ääniä lasketaan
vielä yhteen.

--Pöytä on katettava!--käskee valtiopäivämies.

--Eläköön!--huutavat taas toiset.

Kaikki menevät saliin. Rouva ei voi pidättää iloansa, vaan lankeaa
miehensä kaulaan kaikkien läsnä ollessa. Mutta he eivät sitä paheksi,
päinvastoin valtaa innostus heidät kaikki.

--No, vielä me elämme!--sanoo naapuri Mizerowista.

Silloin kuuluu vaunujen ratina, ja pappi yhdessä vanhan Maciejn kanssa
Pognembinistä, astuu sisään.

--Terve tuloa, terve tuloa! Kuinka suuri enemmistö meillä oli?

Pappi on vaiti hetken aikaa ja singoittaa sitten seuraavat töykeät,
lyhyet sanat vasten yleisen ilon naamaa:

--Schulberg on valittu!

Seuraa hetki äänetöntä hämmästystä ja kauhistuneita, kiivaita
kysymyksiä, joihin pappi uudestaan vastaa:

--Schulberg on valittu!

Kuinka? Mitä on tapahtunut? Mitenkä? Kylänvouti kertoi päin vastoin.
Mitä on sitten tapahtunut?

Tällä hetkellä vei Pan Jarzynski rouva raukkansa ulos huoneesta. Rouva
puree nenäliinaansa säilyttääkseen malttiansa.

--Sellainen onnettomuus!--kertovat läsnäolijat ja tavottelevat
käsillään päätään. Kaukaa kuuluu sekanaisia huutoja ja ilon kirkunaa.
Pognembinin saksalaiset viettävät voittojuhlaansa.

Herra ja rouva palaavat saliin. Voipi melkein kuulla, kuinka hän sanoo
rouvalleen ovella:--_"il faut faire bonne mine"_.[1] Eikä rouva
itkekkään. Hänen silmänsä ovat kuivat, mutta hyvin punaset.

[1] Ei pidä olla millänsäkään.

--Mutta kertokaahan sitten, kuinka se tapahtui,--pyytää isäntä
levollisesti.

--Pitihän niin käydä, armollinen herra,--sanoo vanha Maciej--kuin
Pognembinin talonpojatkin äänestivät Schulbergia.

--Ketkä tässä kylässä?

--Sekä minä että muut olemme nähneet, kuinka Bartek Slovik äänesti
Schulbergia.

--Bartek Slovik--?! sanoo rouva.

--Ihan varmaan. Nyt hän saa siitä kärsiä. Mies vetelehtii maassa, kuin
vaimo antaa hänelle aikalailla selkään. Minä olen itse nähnyt hänen
äänestävän.

--Sellainen olisi ajettava pois kylästä!--sanoo naapuri Mizerowista.

--Armollinen rouva,--sanoo Maciej--muutkin, jotka ovat olleet
sodassa, ovat äänestäneet niin kuin hän. He kertovat, että heille on
annettu sellainen käsky.

--Se on petosta, kurjaa petosta, vaalipakkoa, hurjuutta!

Sinä päivänä eivät päivälliset olleet iloiset kartanossa. Iltasella
matkusti herrasväki pois, mutta ei Berliiniin, vaan Dresdeniin.

Onneton, kirottu, halveksittu ja vihattu Bartek istui töllissään
vieraana vaimollensakin, sillä hän ei sanonut miehelleen sanaakaan koko
päivänä.

       *       *       *       *       *

Syksyllä antoi Taivaan Herra hyvän vuodentulon, ja herra Just, joka oli
tullut Bartekin tölliin omistajaksi, oli iloinen hyvästä kaupastaan.

Eräänä päivänä kulki kolme ihmistä kaupunkiin: talonpoika, hänen
vaimonsa ja hänen lapsensa. Mies oli hyvin kumarainen ja vanhan
näköinen. Heidän täytyi lähteä pois, kuin eivät he saaneet työtä
Pognembinissä. Satoi. Vaimo nyyhkytti sydäntä särkevästi, surressaan
kadotettua kotiaan ja kotiseutuaan. Mies oli vaiti. Oli aivan tyhjää
tiellä, ei näkynyt vaunuja, ei ihmisiä, ainoastaan ristiinnaulitun kuva
ojensi sateesta kastuneita käsiään ilmaan. Satoi yhä kiivaammin ja
tiheämmin, ja tuntui kuin jos pimeys olisi levinnyt yli koko maanpallon.
Bartek, Magda ja Franek menivät kaupunkiin, sillä Gravelotten ja
Sedanin voittajan piti vielä sinä talvena olla vankeudessa.

Jarzynskin herrasväki jäi asumaan Dresdeniin.

*Loppu.*






End of the Project Gutenberg EBook of Bartek Sankari, by Henryk Sienkiewicz

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK BARTEK SANKARI ***

***** This file should be named 14718-8.txt or 14718-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        https://www.gutenberg.org/1/4/7/1/14718/

Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
https://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at https://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit https://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     https://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.