The Project Gutenberg eBook of Apina, joka ei ottanut kuollakseen
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Apina, joka ei ottanut kuollakseen
Author: Henry Drummond
Release date: December 10, 2024 [eBook #74868]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSPU
Credits: Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK APINA, JOKA EI OTTANUT KUOLLAKSEEN ***
language: Finnish
APINA, JOKA EI OTTANUT KUOLLAKSEEN
Kertomuksia
Kirj.
HENRY DRUMMOND
Suomennos
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.
SISÄLLYS:
Apina, joka ei ottanut kuollakseen
Tarriainen
APINA, JOKA EI OTTANUT KUOLLAKSEEN
I LUKU.
Ei ole olemassa kuolematonta apinaa, mutta tämä apina oli miltei
sellainen. Puhuttakoon kissan yhdeksästä hengestä, tällä apinalla oli
yhdeksänkymmentä. Apinan tehtävänä maailmassa on tavallisesti tehdä
kaikki mahdollisimman iloisiksi, mutta pelkään, että tämän erikoisenaConty'n
tehtävänä oli ärsyttää jokainen niin vihaiseksi kuin hän ikinä saattaa
tulla. Todellakin sai tämä apina helposti toiset raivoisan kiukkuisiksi.
Ei kukaan tiedä, kuinka monta kertaa se oli paennut ennenkuin karannut
orja toi sen lähetyssaarnaajalle, jolta ensin kuulin siitä. Varmaankaan
ei sillä ollut paljon karvoja sen saapuessa perille, ja pahaatietävä
arpi oli sen päässä, eivätkä sen korvat olleet täysin tasasuhtaiset.
Mutta lapset olivat suunnattoman ihastuneita siihen, ja hyvän
kohtelun avulla oli tämä eläin saavuttanut raakalaisen terveyden ja,
täytyy tunnustaa, myöskin raakalaisen mielen. Lapset tahtoivat antaa
sille kunnioitettavan Jaakko nimen, mutta monet urotyöt, joilla se
kunnostautui kaikkien talon jäsenten kustannuksella, osottivat, että
tälle erikoiselle nelijalkaiselle ilmeisesti sopi tuo yksi ainoa nimi —
Vekkuli. Sentähden ristittiin hänet siksi ja Vekkulina hän eli — eikä
kuollut.
Ei ollut rauhaa talossa Vekkulin tultua sinne. Se söi kaikki, kaatoi
kumoon ja särki, mitä eteensä sai, varasti ja teki kaikkea, mitä
tavallisen apinan ei pitäisi tehdä. Jos hänet suljettiin huoneeseen,
karkasi Vekkuli savupiipun kautta ulos. Jos hänet ajettiin ulos tuli
hän savupiipun kautta sisään. Mitä tehdä sellaiselle eläimelle? Häntä
ei voinut pidättää sisässä, eikä häntä voinut pitää ulkona; siispä
pidettiin käräjät, ja tuomioksi tuli, että Vekkuli lahjoitettaisiin
pois.
Mutta siihen aikaan tunsi koko paikkakunta Vekkulin, eikä kukaan olisi
huolinut siitä. Oli tavatonta ja ennenkuulumatonta kieltäytyä siten
ottamasta vastaan lahja. Vieläpä karannut orjakin hymyili suloisesti
vanhaa ystävää hänelle tarjottaessa arvellen ettei syväksi surukseen
voisi ostaa kylliksi pähkinöitä elättääkseen sitä.
Luonnollisesti ajatus Vekkulin viemisestä metsään johtui Kylän
neropatin mieleen, ja joukko poikia lähtikin eräänä lauantaina panemaan
sitä täytäntöön. Mutta voisi yhtä hyvin lähettää sinne kirjekyyhkysen.
Se oli kuin Maryn pieni lammas: mihin pojat menivät, sinne apinakin
meni, kun he juoksivat, juoksi sekin, kun he peräytyivät takaisin
samoja jälkiä, teki se samoin, ja kun he kuolemanväsyneinä palasivat
kotiin, tulivat he sinne vain huomatakseen Vekkulin nauravan heille
kirkonkatolta.
Sinä yönä sattui pahin tapaus. Kansan kokoontuessa
viikkohartaushetkeen, ei kirkosta tahtonut löytyä ainoatakaan ehjää
virsikirjaa. Joku oli nähtävästi pommittanut saarnastuolia niillä.
Tyynyt olivat revityt, verhot rikki, kaksi harmonion tappia oli
vedetty irti. Jumalanpalveluksen jälkeen oli lähetystö juhlallisesti
odottamassa lähetyssaarnaajaa. He ottivat osaa salaiseen neuvotteluun,
jota kesti puolitoista tuntia, eikä kukaan ole koskaan saanut tietää,
mitä siellä sanottiin ja tehtiin. Ainoastaan muuan seikka voi valaista
tuota hämäräperäistä asiaa: noin sydänyöllä oli pientä venhettä nähty
salaa työnnettävän merelle. Siinä oli kaksi henkeä — toinen, joka
sousi, oli vanhempi, toinen, joka istui perässä, näytti aivan pieneltä
pojalta.
II LUKU.
Päivä ei ollut vielä valjennut, kun Vulcan-laivalla, sen rauhallisesti
kelluessa rannikon läheisyydessä, oli vartija herännyt omituiseen
hälinään. Mentyään paikalle löysi hän yllätyksekseen lian peittämän
apinan hieromassa itseään purjevaatekasalla. Eläin oli ilmeisesti uinut
tai ajelehtinut pitkän matkan ja yritti nyt saada verensä kiertämään.
Jerry, joka pohjaltaan oli hyvä mies, toimitti sille vähän korppua
ja teevadillisen rommia, sekä odotti, mitä tuleman piti. Tapahtumat
seurasivatkin nopeasti toisiaan; kahdessakymmenessäneljässä tunnissa
oli 740:n rekisteritonnin Vulcan-laivan päällikkönä Vekkuliniminen
apina.
Aikaa ei riittäisi kertoa elämästä, jonka tämä apina sai aikaan
Vulcan-laivalla. Ensimäisen viikon kuluttua ainoastaan kaksi seikkaa
pelasti sen kuolemasta. Toinen oli sen kekseliäisyys. Vekkulin
jumalattomuus oli kerrassaan nerokasta, joka päivä teki hän jonkin
uuden konnuuden, ja kaikki uusi on laivalla pyhää. Siellä ei julkaista
mitään »Punchia», mutta Vekkuli vastasi kaikkia maailman pilalehtiä.
Tämä ei kuitenkaan ollut suurin syy. Laivalla on paljon äänetöntä
kinastusta. Perämies armahti Vekkulia, koska ajatteli voivansa joka
päivä antaa kapteenille »näpsäyksen»; kapteeni antoi sen elää toivoen
sen tekevän konnankoukkuja perämiehelle. Jokainen odotti näkevänsä
Vekkulin tekevän kepposia toisille. Niinpä se saikin laivanpäällystön
ylimmät arvoasemat, ja kaikki Vulcan-laivalla kunnioittivat sitä miltei
epäjumalana.
Eräänä päivänä oli Vekkuli hirtetty — sääntöjenmukaisesti, tahallisesti
ja oikeudellisesti hirtetty. Mitä oli hän tehnyt? Hän oli tappanut
laivan kissan. Se oli tahallinen murha, lieventäviä asianhaaroja ei
ollut, köysi silmukkoineen heilui raakapuussa, ja Vekkuli vedettiin
ylös koko laivamiehistön läsnäollessa. Tämä tapahtui noin kahdeksan
tiimalasin (klo 8) aikaan, ja hämärissä riippui Vekkuli vielä siellä
hyvin hiljaa ja liikkumattomana. Seuraavana aamuna oli se vielä siellä
— yhtä elävänä kuin kuka hyvänsä meistä. Vekkulin hirttämisestä ei
ollut tullut mitään, vaikka se riippuikin hirressä ja jokainen tietää,
että apinat hyvin mielellään riippuvat. Todellakin oli se kiertänyt
kätensä nuoran ympäri, ja oli kuin kotonaan, vaikka nuora kaulassa.
Sellaisen kaulan ympärillä oli nuora melkein kuin kaulapuuhka.
Pyövelit olivat jotenkin noloja nähdessään tilanteen, mutta sensijaan,
että tämä kuolleen apinan riippuva irvikuva olisi lepyttänyt heitä,
se yhä kiihoitti heidän raivoaan, ja erästä pursimiestä käskettiin
lopettamaan tämä murhenäytelmä pudottamalla Vekkuli mereen. Pursimies
kiipesi heti vanttiin, ja irroittaen köysiä toisella kädellään ja
toisella tarttuen apinan häntään heitti Vekkuli-paran matkan päähän
laivasta keskelle Atlantia.
Tultuaan kannelle sai pursimies vastaansa äkillisen rankkasateen.
Siellä vain Vekkuli pudisteli yltään suolavettä. Apina oli kiivennyt
ylös laivan peräköyttä pitkin ja pääsi kannelle ennen häntä. On vaikea
ennustaa, mitä sitten olisi tapahtunut, mutta tällöin tuli paikalle
kapteeni kuullessaan, kuinka pursimiestä naurettiin. Hänelle kerrottiin
tuosta hirttämispäätöksestä. Kapteeni oli suora, hyväntahtoinen
mies, ja hän vannoi ettei kenenkään, joka oli ollut hirtettynä hänen
laivallaan, tarvitsisi enää kuolla. Tämä oli laki maalla, sanoi hän,
ja hän tahtoi rehtiä peliä. Siten alkoi Vekkulin toinen elämänjakso ja
Vulcan-laivalla oli kaksi kuukautta kestävät kuumat olot.
Tämän ajan loppupuolella tapahtui käänne. Laiva lähestyi satamaa
ja perusteellinen puhdistus oli tulossa. Muun muassa piti laivan
venheet maalata. Eräänä sopimattomana hetkenä meni muuan miehistä alas
päivälliselle jättäen maalipöntön kannelle. Jos Vekkuli olisi jättänyt
käyttämättä hyväkseen tällaisen tilaisuuden, ei se olisi ollut apina.
On turhaa sanoakaan, se ymmärsi tilanteen. Vekkulin suurin hetki oli
tullut, sen huomasi jo siitä tavasta, jolla se ryhtyi työhön. Se alkoi
papukaijasta, jonka maalasi heleällä punavärillä, sitten siirsi se
sudin iloisesti eteenpäin äskettäin kiilloitetulle puulle, töhersi
mastot ja touvin kokonaan, raappi nimet pelastusrenkaista ja lopetti
varsin onnistuneesti työnsä tyhjentämällä pytyn kapteenin parhaalle
puvulle, joka oli levitetty aurinkoon oikenemaan.
Lasken esiripun niitten tapausten eteen, jotka sattuivat Vulcanilla
seuraavan neljännestunnin aikana. Ei koskaan ollut sellaista
laivamiehistön katselmusta ollut heidän lähdettyään satamasta.
Jokaisella näytti olevan asioita kannelle. Kun kapteeni tuli, olisi
voinut kuulla neulan putoamisen. En tahdo toistaa hänen sanojaan
enkä tahdo, vertailla mihinkään maalliseen ääneen ääntä, jolla hän
komensi kaikki miehet alas. Tahdon vain sanoa, — ja tämä on mainittava
kapteenin ikuiseksi kunniaksi, — että tänä kohtalokkaana hetkenä hän
oli valalleen uskollinen. »Näettekö maata?» huusi hän perämiehlle.
»Kyllä, herra kapteeni», vastasi perämies, maata on näkyvissä alihangan
puolella.» »Siis kääntäkää laiva sinne», sanoi kapteeni.
Myöhään samana yönä laski laiva lähelle erästä pientä saarta Skotlannin
pohjoisrannikolle, ja venhe laskettiin juhlallisesti maihin, eikä
kukaan Vulcan-laivan miehistö nähnyt enää tämän jäljestä Vekkulia.
III LUKU.
Saari, johon Vulcan-laivan kapteeni karkoitti Vekkulin, on kartalla
merkitty »asumattomaksi». Mutta kartta oli väärä. Kymmenen vuotta
sitten oli eräs paimen tullut sinne eläen nyt vaimoineen ja lapsineen
mereen pistävän kallion liepeellä. Voitte arvata heidän tunteensa,
kun todellinen, elävä apina aikaisena aamuhetkenä ilmestyi tälle
kaukaiselle saarelle, yksinäiselle paikalle. Paimen oli lampaitaan
kaitsemassa, kun tämä ilmestykseltä näyttävä olio kohosi maasta.
Yhtävähän hän kuin lampaatkaan olivat koskaan nähneet apinaa, ja niin
paimen kuin lampaatkin pakenivat kuin metsäpaloa. Vekkuli seurasi
tietenkin kaksijalkaista, sillä hän oli aina tottunut ihmisseuraan, ja
paetessaan mökkiänsä kohden näki paimen apinan aivan kintereillään.
Siksi hyökkäsi hän avoimesta ovesta sisään paiskaten oven jäljessään
kiinni semmoisella voimalla, että maja oli hajota. Pakolainen oli juuri
päässyt sisään, kun hän yhtäkkiä tunsi itseensä tartuttavan takaapäin.
Näytti kuin voimakas käsi vetäisi häntä oveen päin, hän heittäytyi
lattialle pitkäkseen ja ulisi peloissaan. Asianlaita oli niin, että
paimenen viitan lieve oli jäänyt oven väliin, mutta hän oli varma
siitä, että tuo pahahenki piti häntä kynsissään, ja kului pitkän aikaa,
ennenkuin paimenen hämmästynyt vaimo sai miehensä vakuutetuksi siitä,
ettei asiassa ollut mitään erinomaista. Hyvä vaimo auttoi miehensä ylös
ja tyynnytteli tätä, ja niinpiankuin paimen saattoi puhua, kertoi hän
vaimolleen kauheasta kummituksesta, joka oli tullut tappamaan heidät
kaikki. Tuskin oli hän saanut suustaan sanan kummitus, kun savupiipusta
kuului rapinaa ja kummitus esitti itsensä heille ja istuutui tyynesti
jauhotynnyrille. »Varmastikin on se verikoira», huusi paimenen vaimo
(hän oli ollut mantereella), ja alkoi silittää sen selkää. Sitä
tehdessään huomasi hän elukan kaulassa vanhasta laivaköydestä sidotun
pannan, johon oli kiinnitetty pieni paperipala. Hän avasi sen ja luki
seuraavat kiireessä töherretyt sanat: —
»Ei huku eikä kuole hirttämällä.»
Paimen näytti säikähtyneemmältä kuin milloinkaan tämän ihmeen
kuullessaan. »Ei huku eikä kuole hirttämällä», mutisi hän. »No
katsotaanpa sitten, eikö hän kuole ampumalla.» Ja hän meni takan
uunin luo ottaakseen pyssynsä, jolla ampui kaniineja. Kun hän latasi
sitä, näytti vaimosta siltä kuin hän käyttäisi talon kaiken ruudin ja
patruunat siihen, ja hän rukoili miestään säästämään Vekkulin henkeä.
Näytti melkein siltä kuin olisi hän onnistunut, sillä paimen laski
pyssyn olkapäältään ja seisoi hetken ikäänkuin epäillen. Mutta ei
hän tehnyt sitä vaimonsa tähden. Se tapahtui osaksi senvuoksi, että
paimenen käsi vapisi liiaksi osatakseen tähdätä suoraan ja osaksi
senvuoksi, että hänen suonissaan virtasi liian paljon urheilijan verta,
jotta hän olisi voinut ampua olennon, joka hiljaa ja rauhallisesti
istui hänen omalla jauhotynnyrillään. Mutta suurimpana syynä oli se,
että hän pelkäsi ampuvansa lapsensa, jonka kehto oli jauhotynnyrin
vieressä. Senvuoksi potkaisi paimen jauhotynnyriä saadakseen apinan
lähtemään pois. Hän arveli että se menisi ulos ovesta, ja siellä ulkona
voisi hän ampua sen ilman muuta.
Mutta apina oli toista mieltä. Sen oli nälkä, ja senvuoksi pisti
se käpälänsä lasten puuroon, joka oli parhaiksi valmiina, ja alkoi
murkinoida. Paimen oli aivan kivettynyt kyetäkseen estämään sitä, ja
vasta Vekkulin kaataessa maitokannun lapsen päälle, selvisi hän ja
ryhtyi täyttämään velvollisuuksiaan perhettään kohtaan. Ottaen pyssyn
vielä kerran ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Vekkuli oli aivan
oven kohdalla, tähtäsi hän suoraan sydämeen ja vetäisi liipasinta.
Apinan olisi siinä samassa pitänyt aivan murskaantuneena lentää
mäenrinnettä alas, mutta mitä vielä — se oli pöydällä matkien ampumista
pitäen lusikkaa pyssynä. Paimen ei ollut ampunut harhaan. Ensi kertaa
hänen eläessään oli ruosteinen pyssyrämä tehnyt lakon ja hämmästynyt
paimen oli entistään varmempi siitä, että apina oli noita. »Ei kuole
ampumalla», mutisi hän itsekseen, »ei hirttämällä eikä hukuttamalla.
Olen koettanut ensimäistä tapaa, tahdon koettaa seuraavaa.» Liian
taikauskoisena ei hän yrittänytkään ampua uudestaan, vaan meni ulos
hirttääkseen apinan. Mutta koko saarella ei ollut ainoatakaan puuta.
Päivän läpeensä etsi paimen paikkaa, johon hirttäisi Vekkulin, mutta
turhaan. Sinä yönä makasi hän vain ajatellen pitkin ja poikin, mihin
voisi hirttää sen. Ja aikaiseen aamulla keksi paimen keinon: jospa
koettaisi kaivonvipua. Hän nousi hiljaa ylös ja painoi kaivonvipua
niin että se nousi korkealle ilmaan, muodostaen siten hirsipuun, ja
sitoi siihen silmukan. Sitten pani hän Vekkulin kiipeämään vivun
päähän, solmi nuoran sen kaulaan, ja kaikki oli valmista. Paimen oli
kuullut, että hirtettäessä on uhrin niska äkkiä katkaistava. Mutta
koskei hän voinut saada Vekkulia kyllin korkealle, päätti hän tehdä
sen toisella tavalla. Hän kokosi kaiken tarmonsa ja lennätti koko
voimallaan Vekkulin ilmaan. Arvannettehan, mitä tapahtui. Nuora — oli
aivan mädäntynyt, se katkesi, Vekkuli putosi suin päin alas ja seisoi
virnistellen pyövelilleen aivankuin tahtoen sanoa, ettei hänellä
ollut mitään sitä vastaan, vaikka temppu olisi uudistunut. Koko tämän
päivän — jäivät saaren lampaat ja vuonat hoitamatta. Päivän umpeensa
nähtiin paimenen istuvan jotakin palmikoimassa. Hänen ympärillään
oli maassa hajallaan kaisloja toiset irrallisina, toiset kimpuissa,
mutta jokaisesta sadasta valitsi hän vain yhden, koska muut eivät
olleet kylliksi vahvoja ja sitkeitä, ja hänen siinä palmikoidessaan ja
solmiessaan ja vääntäessään ja koetellessaan paloi hänen silmissään
synkkä tuli, ja kasvot olivat kuin ukkospilvi. Seuraavana päivänä
aamun valjetessa marssivat paimen ja apina entistä tietään vanhalle
kaivolle. Uuden nuoran piti kestää vaikka elefanttia hirtettäessä.
Se oli kuin jättiläiskäärme, ja paimen hääräsi kokonaisen tunnin
hirsipuun ja silmukan valmistuksessa. Sitten tuli tuo tuhoisa hetki.
Entistään suuremmalla voimalla sysäsi paimen apinan ilmaan, ja nuora
pingottui ja kesti kuin laivanköysi. Pyöveli ei kuitenkaan ollut
ottanut kaikkea huomioon. Nuora ja hirttolava olivat paikallaan, mutta
apinan nytkäyttäessä hirsipuuta katkesi pumpun varsi kuin tulitikku,
vanha sammalen peittämä puu heilahti pari kertaa ja kiersi sijoiltaan
mennen pirstaksi maahan. Samassa tunkeutuivat neulanterävät sirpaleet
paimenen sääriluihin asti repien alaosan hänen pukuaan ja pannen hänet
tanssimaan tuskasta ja raivosta. Vekkulin näkeminen suututti häntä yhä
enemmän. Tuo aina iloinen eläin oli nopeasti juossut alas mäkeä suoraan
syövää lammaslaumaa kohti. Pumpun varsi oli vieläkin sen niskassa, ja
se ratisi kiviä vasten kamalasti meluten niin että se olisi voinut
peloittaa koko lauman mereen. Paimen tunsi, että suuri onnettomuus oli
lähellä, mutta hän oli voimaton sitä estämään. Hän oli liian kipeä
seuratakseen apinaa, sentähden ontui hän hitaasti majaa kohti hautoen
kostoa ja haavojaan.
IV LUKU.
Kolme päivää apinan hirttämisen jälkeen ei se lähestynyt paimenta eikä
majaa. Apina on tuntehikas olento. On jo tarpeeksi joutua hirteen
roikkumaan ja miltei menettää henkensä, mutta saada jättiläiskäärme
kaulansa ympäri ja punapuutanko niskaansa on enemmän kuin mitä kukaan
itseään kunnioittava eläin voi kestää. Senvuoksi kulutti Vekkuli
kokonaan päivänsä lampaitten kaitsemiseen. Kolme päivää se paimensi
laumaa pumpunvarsi erinomaisen hyvänä apunaan. Ei ollut edes ruohoakaan
lauman pureskeltavana koko aikana. Pitkää, mieletöntä pakoa oli
jatkunut yötä ja päivää. Lampaat kuolivat nälkään. Vanha lammas horjui
lopen uupuneena. Koko lauma oli tuhon oma. Todellakaan ei saarella
ollut naulaakaan tervettä lampaanlihaa hirmuhallituksen päätyttyä.
Miksi ei paimen pannut tikkuakaan ristiin sen hyväksi? Siksi että
hänellä oli paljon tärkeämpää tehtävää näinä kolmena päivänä, kuten
saamme nähdä. Kun paimenen vaimo meni alas kaivolle sinä aamuna
noutamaan vettä puuroa varten, huomasi hän kaivon olevan raunioina.
Hän tuli takaisin ilmoittamaan uutisen paimenelle väittäen salaman
lyöneen siihen. Paimen varoi ilmaisemasta mitään, vaan pujahti heti
synkkänä ulos tarkastaakseen vielä kerran hävitystä. Se oli suurempi
kuin mitä hän oli luullutkaan. Pumpun täytyi olla sekä ilma- että
vesitiiviin, mutta tämä pumppu oli rikki, monesta kohdin aivan
särkynyt. Ei ollut juoma- eikä puurovettä ennenkuin putki oli korjattu.
Senvuoksi oli paimen koko tämän päivän korjaillut ja hakkaillut,
liimannut ja sitonut. Koko seuraavan päivän teki hän samaa. Hän ei
saanut syötävää eikä juotavaa, ei kukaan saanut syötävää eikä juotavaa.
Lapsi parat olivat pysyneet elossa yhden ainoan vadillisen avulla,
se oli ollut sattumalta huoneessa, mutta nyt juuri oli tämä loppunut
ja he itkivät nälästä. Jos tosiaankin tätä janoa ja nälänhätää olisi
kestänyt muutaman päivän kauemmin, olisi saari varmaankin jäänyt
»asumattomaksi,» niinkuin se oli karttaan merkittykin.
Neljännen päivän aamuna oli pumppu korjattu; ja oli se taas veden
ja ilman pitävä. Siitä puuttui vain kädensija. Ei auttanut muu kuin
koettaa saada Vekkuli kiinni, sillä saarella ei ollut mitään muuta,
mistä saada kädensija. Mutta juuri silloin ei Vekkuli tahtonut joutua
kiinni. Se istui sillä hetkellä oven kynnyksellä katsellen pumpun
ympärillä olevaa ryhmää. Kaikkien ollessa ulkona oli se käyttänyt
tilaisuutta hyväkseen saadakseen kunnollisen aamiaisen — koko
jauhohinkalon sisällyksen — ja nautti juuri lepohetkestä ennen sodan
uudistumista. Paimen oli yhdellä harppauksella sen vieressä, mutta
oi voi! Vekkulin kaulassa ei ollutkaan hänen etsimäänsä. Kulunut
köydenpätkä riippui siinä, mutta pumpunvarsi oli mennyt matkojaan.
Kesti kauemmin kuin kaksi päivää ennenkuin se löytyi. Jokainen saaren
kolkka oli tarkasti tutkittu. Vieläpä nuorinta edellisenkin lapsen oli
täytynyt ottaa osaa etsimiseen. Yötä ja päivää olivat kaikki työssä; ja
vihdoin viimeinkin oli paimenen vaimo löytänyt sen kanin kuopasta. Koko
tänä aikana ei kukaan joutanut tappamaan Vekkulia. Mutta seitsemäntenä
päivänä nousi paimen ylös murhanhimo silmissä. Apinaa ei voitu ampua
eikä hirttää; jäi siis jäljelle vain hukuttaminen. Siksi sitoi hän ison
kiven apinan kaulaan ja talutti sen suuren, mereen pistävän kallion
reunalle.
Sata jalkaa alapuolella päilyi meri peilikirkkaana ja hakiessaan syvää
kohtaa näki paimen suurten merikasvien ja vuokkojen sekä hyytelökalojen
kelluvan liikkumattomina kristallinkirkkaassa vedessä. Sitten otti hän
apinan ja kiven suuriin kouriinsa, tutki nopeasti solmun ja viskasi sen
äkkiä kallion yli.
Paimen olisi nyt paljon mieluummin vetäytynyt pois näyttämöltä. Mutta
hän ei uskaltanut. Hän ei voinut luottaa tähän apinaan. Paimen tahtoi
perheensä ja itsensä vuoksi saada varmuuden sen kuolemasta. Senvuoksi
tirkisti hän yli kallion ja näki meren pärskyvän ja vartioi väreilyn
selkeämistä siksi kunnes jokainen raakku näkyi pohjassa. Aivan varmaan
oli Vekkuli siellä alhaalla tähtikalojen seassa lujasti kiinnitettynä
sinne hautakivineen pätkä hyvää köyttä ankkuriketjunaan. Ensimäisen
kerran senjälkeen kuin Vekkuli oli astunut saarelle, hengitti paimen
nyt vapaasti. Sitten kulki hän hitaasti takaisin kotiin ja kertoi
tarinan Vekkulin lopusta.
Ei ollut vielä keskiyökään kun Vekkuli tuli takaisin. Selväähän oli,
että Vekkuli tulisi takaisin, että nuora irtautuisi kivestä tai
katkeisi tai puraisisi sen suuri kala poikki tai jotakin tapahtuisi,
ja vaikkapa mitään tällaista ei olisi sattunutkaan, aivan varmaa on,
että puolenyön aikaan Vekkuli kiipesi ylös majalle. Ehkäpä minun
pitäisi sanoa hänen tulleen alas, sillä se tuli tapansa mukaan sisään
savupiipusta. Mutta vasta seuraavassa luvussa kerrotaan mitä tietä tuo
kummallinen eläin pelastui vesihaudastaan.
V LUKU.
Jos paimen olisi hetkeäkään kauemmin seisonut kallion reunalla
katselemassa, olisi hän nähnyt hullunkurisen ilveilyn. Jokainen
koulupoika tietää, että kivi on kevyempi vedessä kuin ilmassa.
On mahdotonta sanoa, kuinka apina tiesi sen, vai tiesikö se sitä
ollenkaan, mutta hän toimi kuin filosofi. Sillä sensijaan, että
olisi jättäytynyt kohtalonsa valtaan, se kumartui alas ja tarttui
kiveen, joka sitä pidätti tuolla vesihaudassa, ja käveli tyynesti
eteenpäin pohjaa pitkin rantaan päin. Suurin ponnistuksin sai se
sitten vähitellen kiven siirretyksi puolittain vedessä olevan kallion
reunalle, mutta nyt sen ollessa pois vedestä oli se liian raskas
nostaa, ja Vekkuli oli suuresti hämmennyksissään matalassa vedessä,
ihmetellen kuinka hän pääsisi tästä uudesta pulasta. Ei näyttänyt
olevan muuta keinoa kuin käydä hampain kiinni köyteen ja tunnin
ajan ponnisteli Vekkuli uutterasti köyden kimpussa, mutta melkein
tuloksetta. Uurastettuaan vielä toisen tunnin teki apina hirveän
keksinnön. Kun hän alkoi työn, ulottui vesi ainoastaan polviin saakka.
Vähän ajan kuluttua ulottui se jo kaulaan asti, ja Vekkulin mielestä
oli selvää, että jos kallion reuna vajoisi tällä tavoin, kuuluisi hän
pian kuolleitten apinoinen joukkoon. Vekkuli mietti, hän oli selvillä
kaikista merta koskevista seikoista, mutta siinä vieraassa meressä,
jossa hän oli elänyt lähetyssaarnaajan kanssa, ei ollut luodetta ja
vuoksea, ja tämä hiljainen vedennousu häiritsi sangen pahasti hänen
sielunrauhaansa. Mutta suureksi ilokseen huomasi apina kuitenkin, että
hän jaksoi taas kantaa kiveä, joka nyt oli kokonaan veden alla. Apina
vieritti sitä pitkin reunaa, kunnes vesi oli liian matalaa, jotta sitä
olisi voinut liikuttaa kauemmaksi. Juuri yläpuolella tätä kärkeä oli
toinen reuna korkealla ja kuivana nousuveden rajan yläpuolella, ja
nuora oli juuri tarpeeksi pitkä, jotta apina sen avulla voi päästä
sinne ja ravistella itsensä kuivaksi auringossa.
Juuri tämä ravisteleminen antoi Vekkulille aiheen keksintöön, jonka
kuka hyvänsä meistä olisi tehnyt ilman muuta, mutta joka apinalle oli
todellinen neronleimaus. Vekkuli huomasi, että juuri se osa nuoraa,
jota hän oli jyrsinyt, oli kallion reunan terävää syrjää vasten, ja
että hieroontuneita säikeitä oli jakautunut hänen ravistellessaan
itseänsä. Kallionreuna oli todellinen veitsi ja kauan aikaa vakavasti
hangattuaan sekä monesti levättyään huomasi Vekkuli kolmen tai neljän
säikeen erottavan itsensä vapaudesta. Oli melkein puoliyö viimeisen
säikeen katketessa, ja muutaman minuutin kuluttua oli urhea apina
ryöminyt kalliolle ja seisoi vielä kerran pyövelinsä huoneen ovella.
Pelkään, että olisitte yhtä ihmeissänne kuin Vekkuli oli
hämmästyttävästä havainnosta, jonka hän teki sinne tultuaan. Maja oli
tulessa! Muistattehan, ettei paimenen mökissä ollut moniin päiviin
ollut yhtään ruokaa. Mutta tänä päivänä oli perhe juhlallisesti
juhlinut pumpun korjausta suurin kestein ja pesuin. Sellaista tulta
ei ollut loistanut liedessä vuosiin ja pimeän tultua lensivät
punaiset kipinät ilmaan putoillen vaarallisena rankkasateena kuivalle
olkikatolle. Tuuli vielä lisäksi nousi illansuussa ja lietsoi eräässä
turpeessa kytevän kipinän tuleen, ja Vekkulin saapuessa paikalle
oli vähintäinkin jo puolet katosta ilmiliekissä. Mutta Vekkuli oli
nälissään tämän päivän seikkailujen jälkeen ja koska savupiipun
ympärystä ei ollut vielä syttynyt tuleen, hyppäsi se katolle ja alas
keittiöön yhdellä harppauksella. Nuorimman lapsen kätkyt oli kuten
ennenkin aivan uunin vieressä, ja apinan oli varmaankin ohimennessään
täytynyt koskea siihen hännällään, sillä lapsi rupesi äkkiä parkumaan,
se kaikui kautta koko talon ja herätti samassa paimenen. Tuo kelpo mies
ei herännyt minuuttiakaan liian aikaiseen. Jos apina olisi saapunut
perille viisi minuuttia myöhempään, olisi koko perhe ollut tuhon oma.
Savu oli jo täyttänyt toisen huoneen ja suurina pilvinä tunkeutui jo
toiseenkin keittiön ovesta. Kuten ukkosensalaman iskentää, katsoi
paimen yövartijaa, joka oli herättänyt hänet niin sopivalla hetkellä,
— ja joka juuri istui tavallisella valtaistuimellaan jauhotynnyrillä,
kiivaasti aivastaen savusta, ja ihmetellen, eikö olisi ollut parempi
jäädä mereen. — Sitten syöksyi paimen ovea kohti pelastaakseen molemmat
vanhemmat lapsensa, jotka nukkuivat palavassa huoneessa. Ottaen nämä
käsivarrelleen kantoi hän heidät suojaiseen paikkaan ulkoilmaan
ja sitten haki vaimonsa ja toiset lapset. Vekkuli seurasi hänen
kantapäillään; ja vähän sen jälkeen seisoi pelastettu perhe vapisten
avuttomasti katsellen liekkejä. Pian katto romahti alas ja aamulla
olivat ainoastaan jotkut hiiltyneet kattohirret muistona paimenen
majasta.
Paikalla, missä paimenen maja oli palannut, on nyt komea majakka. Se
rakennettiin muutamia kuukausia tulipalon jälkeen, ja siinä on kolme
majakanvartijaa, joista yhtenä on paimen. Toinen vartija on mies, joka
mielellään kertoo merijuttuja väittäen muinoin olleensa Vulcan-nimisen
laivan perämiehenä. Kolmas majakanvartija on nelijalkainen, Vekkuli
nimeltään. Hän ja paimen ovat omituisesti kiintyneet toisiinsa.
Luullaan jonkin tapahtuman liittäneen heidät yhteen, mutta paimen ei
koskaan puhu paljon. Kysyttäessä onko totta, ettei apinaa voida tappaa,
hän aina vastaa: »Kyllä, mutta sen vuoksi ei se ole elossa.» Ainoastaan
erään kerran tiedettiin paimenen lisänneen jotakin tähän huomautukseen.
Se tapahtui muutamana iltana, jolloin Vekkuli oli pitänyt kiinni
nuorimmaisen selästä — tämä oli juuri oppinut konttaamaan — jottei se
pääsisi putoamaan kalliolta alas. Sentähden hymyili paimen heittäessään
Vekkulille täyden pussillisen pähkinöitä sanoen: »Tämä apina ei voi
kuolla— eikä se anna muidenkaan kuolla.»
TARRIAINEN
I LUKU.
Oletan, että ajattelette apinan jo aikoja sitten kuolleen, saman
apinan, josta kerroin teille. Mutta luulen sen yhä olevan elossa.
Ainakin olen jotenkin varma, että apina, josta juuri aion kertoa
teille, on sama, vaikken olekaan siitä aivan varma. Ensiksikin oli
tämä uusi apina aivan Vekkulin näköinen ja toisekseen, tätäkään
apinaa ei voitu tappaa. Enkä ole koskaan kuullut puhuttavan kuin
Vekkuli-nimisestä apinasta, jota ei voitu tappaa.
Toinen seikka, mikä saattaa minut arvelemaan, että tämä apina olisi
sama kuin Vekkuli, on se, että Vekkuli katosi saarelta, missä sen
viimeksi tapasimme. Ei kukaan tiedä, miten se tapahtui, mutta oli
tämä katoaminen sattunut samoihin aikoihin kuin tapaukset, joista
aion kertoa. Eräänä aamuna astui maihin laivamiehiä vesitynnyriään
täyttämään samaan saareen, missä Vekkuli asui majakanvartijan kanssa.
Majakanvartija oli heille ystävällinen, sillä he olivat ulkomaalaisia,
ja näytti heille koko majakan. Päästyään huippuun näkivät he apinan,
joka puhdisti lamppua kuin ihminen ainakin. Merimiehet olivat
suuresti hämmästyneitä, ja eräs heistä, joka osasi puhua englantia,
tahtoi ostaa Vekkulin kahdella punnalla. Kun majakanvanrtija kuuli
tämän, oli hän sangen vihoissaan ja käski heidät kaikki alas. Tästä
suuttuivat taas miehet vuorostaan, sillä he eivät voineet ymmärtää,
miksi majakanvartija piti apinasta, ja sanoivat, etteivät unhoittaisi
majakanvartijan solvanneen heitä. Eihän hän tosin ollut loukannut heitä
ollenkaan, mutta vieraat merimiehet ovat toisinaan kiivasluontoisia, ja
nämä miehet olivat maasta, missä helposti loukkaannutaan. Merimiehet
kuluttivat koko päivän rannalla, koska tuuli oli vastainen, mutta ei
kukaan nähnyt heidän astuvan sisään majakkaan. Seuraavana aamuna oli
näiden komean märssyn huippu ainoa, mitä majakanvartija näki. Eikä
paimen tämän jälkeen nähnyt vilahdustakaan apinasta, jota ei voitu
tappaa, viikon, yön ja päivän etsinnänkään jälkeen.
II LUKU.
Kullankaivaja Donald Mac Alsh Silver Creekista Californiasta ollessaan
sattumalta San Franciscossa, luki eräänä aamuna seuraavan palan San
Francisco Heraldista:
Merkillinen merijuttu. — Mermaidin kapteeni J. E. Dawkins, joka on
juuri saapunut satamaamme Liverpoolista, kertoo erään omituisen
tapahtuman. Noin kymmenen päivää sitten laivan juuri lähdettyä
kotisatamasta huomasi tähystäjä merellä esineen, jota hän luuli
suureksi merikäärmeeksi, mutta joka lähemmin tutkittaessa havaittiin
laivahylyksi. Paikkaa lähestyttäessä huomattiin siellä elävä olento,
joka näytti pieneltä pojalta, ja joka ilmeisesti vielä oli elossa,
sillä se tuntui pitävän kiinni taittuneesta maston jäännöksestä.
Kiireesti irroitettiin pieni vene laivamiesten tehdessä merkkejä
pojalle, että hän oli pelastettu. Epävarmuutta kesti noin puoli tuntia,
silloin palasi venhe tuoden mukanaan sen ihmeellisen tiedon, ettei
nähty olento ollutkaan poika vaan apina. Näyttäytyi hyödyttömäksi
etsiä ihmisruumiita, ja luultavaa on, että suuri haaksirikko on
tapahtunut. Ei tiedetä, mistä maasta laiva on ollut. Ainoana ohjeena
siitä ovat kirjaimet »vorni» eräässä hylynosassa, mistä ilmeisesti voi
muodostaa pelastusvenheen keulan. Mahdollisesti ovat nämä kirjaimet
italiankielisestä sanasta »Livorni» jonka sataman laivaluetteloa
parhaillaan tutkitaan.
Tässä uutisessa ei Donaldin mieltä — häntä kutsuttiin yleisesti Isoksi
Donaldiksi — suinkaan kiinnittänyt apina, vaan Mermaidin saapuminen.
Sillä kapteeni oli hänen ystävänsä ja oli tuonut hänelle tässä laivassa
muutamia työkaluja kotoa. Vaikka »Iso Donald» oli nyt kullankaivaja,
oli hän jo aivan poikana lähtenyt Scotlannista. Hänen isänsä oli pieni
farmari Skyessä, ja tämän varhain kuoltua muutti perhe Amerikkaan.
Koska Donald oli tullut San Franciscoon juuri noita työkaluja hakemaan,
meni hän heti satamaan, ja Mermaidin' löydettyään astui laivaan. Kun ei
kannella ollut ketään näkyvissä, istui Donald köysikasalle odottamaan.
Tuskin oli hän ollut siinä kolmeakaan minuuttia, kun takkuinen pää ja
kaksi kiiltävää silmää äkkiä työntyi esille luukusta, ja täysikasvuinen
apina hypähti hänen eteensä tuijottaen häntä vasten naamaa. Tämän
näyn pahasti säikähdyttämänä komensi Donald elukan menemään tiehensä,
mutta juuri hänen tätä sanoessaan juoksi apina hänen taakseen ja
kiersi pitkät, karvaiset käsivartensa Donaldin kaulaan. Kullankaivaja
ravisteli sitä peloissaan ja koetti juosta rannalle, mutta apina
seurasi iloisesti hyppien hänen ympärillään ja ajaen häntä takaa pitkin
satamaa. Pian Donald kuitenkin huomasi, ettei apina tarkoittanut mitään
pahaa, ja muutamia päiviä myöhemmin keksi hän, mistä tuo äkillinen
kiintymys vieraaseen johtui. Kapteeni kertoi hänelle, ettei apina
tiettävästi milloinkaan ennen ollut käyttäytynyt sillätavoin. Donald
muisti, että äkisti puhuessaan apinalle hän oli käyttänyt keltinkieltä.
Luulen, että hänen säikähtäessään tuo poikuusaikojen kieli oli tullut
hänen huulilleen, ja vaistomaisesti käytti hän sanoja: »Imich air
falbh», mikä merkitsee: »Mene pois». Donaldin huomio kiintyi tähän
seikkaan sen johdosta, että milloin hyvänsä hän myöhemmin käytti
ylämaan murretta, apina silminnähtävästi ilostui. Tämän omituisuuden
voi kullankaivaja selittää ainoastaan siten, että apina aikaisemmin
oli kuulunut jollekulle keltinkieltä puhuvalle henkilölle — selitys,
jota ihmiset yleensä nauravat. Siitä huolimatta pysyi kullankaivaja
väitteessään, että apina ymmärsi kelttiä, ja hän puhui harvoin sille
mitään muuta kieltä. Luonnollisesti sanovat ihmiset, että Donald
aivan yksinkertaisesti tahtoi näyttää osaavansa kahta kieltä. En
tiedä, ostiko kullankaivaja apinan, vai antoiko kapteeni sen hänelle,
tai karkasiko se, mutta varmaa on, että tästä lähtien se kuului
Donaldille. Kun hän jätti laivan työkaluineen, seurasi apina mukana
juosten koko tien hänen kintereillään kuin koira kunnes hän pääsi
asuntoonsa. Kun kullankaivaja meni huoneeseen ja sulki ovensa, jäi
apina ulkopuolelle. Kymmenen minuuttia sen ilmestymisen jälkeen olivat
kaikki San Franciscon pojat kerääntyneet tälle kadulle. Heitä oli
tungokseen asti oven ympärillä, niin että liikenne miltei senvuoksi
pysähtyi; ja poliisin täytyi tulla paikalle. Tämä oli melkolailla
vihoissaan huomatessaan, että vain apina esitti voimisteluharjoituksia
ovenkolkuttimessa. Soittaen rajusti kelloa määräsi hän Donaldin
päästämään sisään apinansa. Tämä vastasi lempeästi, ettei ollut
apinasta vastuussa, mutta poliisi sanoi, että hänet haastettaisiin
oikeuteen »liikenteen sulkemisesta ja rauhan rikkomisesta», jollei hän
ottaisi vierastaan vastaan. Siksipä oli Donaldin alistuttava, sillä
hän näki, ettei San Franciscossa olisi rauhaa ennenkuin tuo itsepäinen
elukka olisi saanut tahtonsa täytetyksi ja olisi onnellisesti oven
sisäpuolella. Sinä yönä oli Donaldilla vakava keskustelu apinan
kanssa tämän istuessa suorana tuolillaan illallispöydässä. Hän sanoi
sille, että jos se käyttäytyisi siivosti, ottaisi hän sen mukaansa
kalliovuorille kultaa kaivamaan. Apina näytti ymmärtävän, sillä se
laski alas juustomöhkäleen, jota se parhaillaan söi, hyppäsi tuoliltaan
ja painautui Ison Donaldin kylkeen. Vain yksi tapaus sattui enää tänä
yönä: Donald antoi apinalle nimen. Hän risti sen »Tarriaiseksi» — koska
se oli takertunut häneen kiinni.
III LUKU.
Seuraavana aamuna lähtivät Donald ja Tarriainen San Franciscosta
varhain aamujunalla matkalleen Silver Creekiin. Apinan ilmestyminen
rautatievaunuun tuotti paljon hauskuutta matkustajille, ja Donald
oli ollut helisemässä vastatessaan kaikkiin kysymyksiin, kuten oliko
se kuulunut hänen isoisänisälleen vai posetiivinsoittajalle. Pila
herkesi pian konduktöörin astuessa vaunuun. Tämä vaati Tarriaiselta
pilettiä, ja kun sitä ei ollut, sukeutui kiivas sananvaihto maksusta.
Donald sanoi maksavansa ainoastaan siinä tapauksessa, että konduktööri
näyttäisi taksakirjasta hänelle apinan kuljetusmaksun. Koska ei
oltu mainittu mitään apinan matkasta, kieltäytyi Donald maksamasta
centtiäkään, jolloin konduktööri meni pois luvaten juhlallisesti
työntää Tarriaisen pois junasta seuraavalla asemalla. Sille
saavuttaessa olivat Donald ja apina toisiinsa painautuneina nurkassa,
jälkimäinen lujasti puristautuneena suuren kullankaivajan käsivarsiin,
ja nähtyään tilanteen päätti konduktööri odottaa soveliaampaa aikaa.
Ja sopiva hetki tuli. Oli oikea hellepäivä vieläpä Californiankin
ilmastoon nähden, ja myöhään illansuussa nukahti Donald. Hänen
käsivartensa olivat yhä kiertyneenä apinan ympäri eikä konduktööri
olisi koskaan onnistunut aikeessaan, jollei sattuma olisi tullut hänen
avukseen. Junan lähestyessä tärkeätä asemaa oli joka matkalipusta
otettava osa pois. Amerikassa on rautatiepiletti toisinaan puoli
yardia pitkä, ja siitä reväistään palanen aina silloin tällöin.
Mukavuuden vuoksi on kullankaivajilla, paimenilla ja muilla tapana
pitää pilettiään suurten, leveälieristen huopahattujensa nauhassa,
ja Donaldin piletti oli tällaisessa mukavassa paikassa konduktöörin
astuessa sisään. Tämä sieppasi sen hatusta reväistäkseen palasen, kun
apina luullen hänen aikovan varastaa hyppäsi miehen kimppuun ja iski
hampaansa hänen ranteeseensa. Kiljahtaen tuskasta tarttui konduktööri
hyökkääjän kurkkuun, ja ennenkuin Donald saattoi tulla avuksi, heitti
hänet ulos ikkunasta. Tie teki juuri mutkan ja juna syöksyi 30
penikulman vauhdilla tunnissa, ja kun Donald ojensi päätään nähdäkseen,
mihin Tarriainen oli pudonnut, oli hänellä tuskin toivoa nähdä sitä
enää koskaan. Kaksi minuuttia tuijotti kullankaivaja paikkaa, joka
jäi yhä kauemmaksi, sitten kääntyi hän ympäri ja paiskasi sanaakaan
sanomatta konduktöörin permantoon.
IV LUKU.
Junan saapuessa asemalle noin tuntia myöhemmin meni Donald
ravintolahuoneeseen juomaan kupin kaakaota vahvistaakseen hermojaan.
Hän oli juuri istumaisillaan paikalleen vaunussa, kun hän huomasi
ihmisjoukon asemasillalla vastapäätä junan loppupäässä olevaa
jarruvaunua. Suunnatessaan askeleensa paikkaa kohden ja katsoessaan
ryhmän päitten yli, oli hänen hämmästyksensä suuri, sillä hän
näki Tarriaisen istuvan koneistolla ja katsovan Donaldiin täysin
rauhallisesti. Toisella kourallaan piti se kiinni rautatangosta,
toisella raappi päätään; ja paitsi toisessa kyljessä olevaa tahraa
näytti apina täysin vahingoittumattomalta seikkailustaan huolimatta.
Muutamat Donaldin keltiksi lausumat sanat panivat sen hypähtämään
orreltaan kansanjoukon päitten yli Donaldin syliin, ja hetken kuluttua
olivat oudot ystävät jälleen matkaansa jatkamassa, niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Junaan oli juuri tullut uusi konduktööri ja
Donald hieroi ystävyyttä hänen kanssaan kertomalla koko seikkailun,
niin että he saivat olla lopun matkaa rauhassa. Noin puolen yön
tienoissa pääsivät nuo kaksi pääteasemalleen, missä viettivät yön,
ja aamunsarastaessa istuivat he Silver Creekiin meneviin vaunuihin.
Donaldin tupa oli Silver Creekistä noin kahdenkymmenen penikulman
päässä. Sinne oli mentävä pitkin jalkapolkua vuorten yli, ja kokonaisen
päivän ankarasti ponnisteltuaan saapuivat he perille.
V LUKU.
Kuljettuaan pitkän matkan yli vuorten pääsi Donald Silver Creekissä
olevaan matalaan majaansa. Mutta Donaldin vaimo ei ottanut apinaa
vastaan aivan yhtä ystävällisesti. Ainoa lemmikkieläin, jonka heidän
lapsensa joskus olivat nähneet, oli kuguaarin poikanen. Sen oli
kullankaivaja eräänä päivänä pelastanut virrasta, johon se oli ollut
hukkumaisillaan. Donald oli luullut sitä joksikin uudenlaiseksi
kissanpoikaseksi, eikä ollut kulunut viikkoakaan, kun se jo hyppäsi
hänen pienen tyttärensä kimppuun ja iski kyntensä tämän niskaan,
ilmaisten täten, millaisen lelun Donald oli tuonut perheelleen —
kuguaari on vuorten leijona —. Senvuoksi epäili Donaldin vaimo kaikkia
lemmikkejä, ja apinan nähdessään oli hän varma siitä, että sekin oli
leijona eikä tahtonut päästää sitä lainkaan ovesta sisään. Mutta
Tarriainen tiesi toisenkin tien taloon kuin oven, ja lopulta oli
se hyväksytty lailliseksi perheenjäseneksi siitä yksinkertaisesta
syystä, ettei sitä voitu karkoittaa. Uusi vieras tuotti sangen
vähän haittaa kenellekään. Enimmäkseen kulki se päivisin Donaldin
kanssa kaivoksella. Se seurasi kullankaivajaa tämän mennessä työhön
aamulla hyppien hänen ympärillään kunnes tultiin kotiin aterialle,
Ja sangen pian sattui tapaus, mikä kokonaan lepytti Donaldin vaimon
outoa vierasta kohtaan. Donaldin kultakaivos oli huono. Hänen täytyi
tehdä varsin ankarasti työtä saadakseen tuota kallisarvoista pölyä,
jotta voi elättää perheensä, mutta hänen intoaan piti yllä alituinen
toivo siitä, että hän vielä löytäisi rikkaamman suonen ja laskisi
perustan varallisuudelleen. Kultaa saatiin siten, että otettiin
santaa ja soraa joen äyräältä ja pestiin se pannussa puhtaaksi, niin
että kevyemmät osaset erottuivat veden mukana pois jättäen kiiltävät
kultahiukkaset pohjalle. Joskus kului viikkokin kaivajan saamatta
enempää kuin sormustimellisen kultaa, mutta silloin tällöin löysi hän
jonkun herneenkokoisen möhkäleen. Eräänä päivänä sattui onnenpotkaus
Donaldin ollessa juuri sangen apealla mielellä. Hän oli ollut erittäin
alakuloinen sinä päivänä, sillä kultaa ei ollut lainkaan löytynyt hänen
vaivojansa palkkioksi sillä viikolla, ja perheen oli täytynyt lainata
rahaa sekä jauhoihin että vaatteisiin. Mutta apinaa sai hän kiittää
siitä, että voi mennä kotiin vaimonsa luo muassaan suurempi kultapala
kuin mitä laaksossa oli nähty moneen vuoteen. Tarriainen oli kirmannut
kuten tavallisesti sorakasalla, sen käpälät olivat irrottaneet muutamia
kiviä, ja näitten vieriessä alas oli Tarriainen varmaankin kiinnittänyt
huomionsa suuren möhkäleen keltaiseen kimallukseen, sillä samassa
tuokiossa oli se nostanut sen maasta ja asettanut häntäänsä heiluttaen
Donaldin jalkojen juureen. Kullankaivaja miltei itki ilosta ja ottaen
Tarriaisen syliinsä ikäänkuin se olisi ollut pieni lapsi, kiirehti
kotiin ilmoittamaan onnellisesta löydöstä. Sinä yönä oli perheellä
suuri juhla ja Tarriaisen malja juotiin väkevimmässä teessä, mitä
kaivosmökissä voitiin valmistaa. Olisivatpa he tienneet, mitä pian
tapahtuisi, eivät he ehkä olisi nukkuneet aivan näin rauhallisesti.
VI LUKU.
Oli toinen yö siitä, kun onnenpyörä oli saanut tuon odottamattoman
käänteen. Donaldin vaimo oli niin ylpeä kultapalasta, ettei hän
voinut pitää uutista omina tietoinaan vaikka Donald oli varottanut
häntä kertomasta siitä kenellekään. Hän uskoi onnenpotkauksen toisen
kullankaivajan vaimolle, joka asui muutaman sadan yardin päässä.
Tämä arvon nainen kertoi uutisen toiselle, ja kahdenkymmenenneljän
tunnin kuluttua oli huhu Donaldin löydöstä levinnyt kyläkunnan
laidasta laitaan. Muualla maailmassa ei tällä seikalla olisi mitään
merkitystä, mutta kaivosalueella asuu kaikenlaisia rikoksellisia
ihmisiä ja seikkailijoita. Näiden joukossa oli muutamia heittiöitä,
joiden elinkeinona oli hankkia kultaa jollakin muulla tavalla kuin
työnteolla. Kaksi tällaista veljestä, jotka elivät perheineen
alempana laaksossa, päätti anastaa itselleen Donaldin kultamöhkäleen.
Mustiksi naamioituina, revolveri kädessä tulivat he puolen yön aikaan
kullankaivajan majalle. Perhe oli juuri vaipunut syvään uneen, ryövärit
työnsivät hiljaa ikkunan auki ja astuivat huoneeseen, jossa Donald
nukkui. Suunnaten ladatun revolverin hänen päätään kohti herätti
toinen mies karkeasti hänet sanoen, että jos Donald liikahtaisi tai
huutaisi, ampuisi hän tämän ja murhaisi jokaisen talon asukkaan. Donald
tunsi liian hyvin kaivosalueen murhajutut vastustaakseen äkkinäistä
hyökkäystä, ja vaikka ladattu revolveri oli hänen oman tyynynsä alla,
huomasi hän vastustamisen turhaksi ja koetti hillitä itseänsä vaimonsa
ja lastensa vuoksi.
»Tahdon tuon sinun pienen metallipalasi», sanoi ryöväri. Donald makasi
aivan tyynenä. »Kuuletko sinä?» huudahti mies. »Tahdon tuon kullan.»
»Mutta etpä saa sitä», sanoi Donald rauhallisesti.
»Luulen hänen lähettäneen sen pankkiin», kuiskasi toinen mies. »Tapa
hänet, jos hän on tehnyt sen.»
»Kas niin», jyrisi toinen, »voitko väittää, ettei kulta ole täällä?»
Donald ei vastannut. Jos hän olisi sanonut, ettei kultaa ollut majassa,
olisivat ryövärit aivan yksinkertaisesti luikkineet tiehensä, sillä
tiedettiin, ettei Donald valehdellut milloinkaan. Vielä kerran kysyi
ryöväri häneltä, mutta Donald oli ääneti. Se riitti. Jos kulta olisi
viety pankkiin, olisi Donald varmaan myöntänyt sen. Toisen miehen
seistessä revolveri ojennettuna Donaldin korvaa kohden toinen jatkoi
huoneen tutkimista. Laatikot, lippaat ja astiahyllyt avattiin ja
tarkastettiin nopeasti toinen toisensa jälkeen; jokainen nurkka noissa
kahdessa huoneessa oli tarkoin etsitty; kaikki astiat olivat mullin
mallin ja sokerirasia oli ruhjottu palasiksi, koska ryövärit olivat
epäilleet kullan olleen siinä.
»Anna minun etsiä», sanoi revolveria pitävä mies, »vartioi sinä vanhaa
karhua, ja saammepa nähdä enkö löydä sitä.»
Vielä kerran tutkittiin talo katosta lattiaan asti, ja ryöväri oli
miltei jättämäisillään etsimisen, kun äkkiä muuan ajatus pälkähti hänen
päähänsä. Uuninreunalla tikitti puinen amerikkalainen kello noin kaksi
jalkaa korkealla maasta. Mies aukaisi kotelon laatikon ja haparoi
sormillaan. Samassa veti hän esiin kultamöhkäleen. Hän taivutti itseään
tuon loistavan esineen puoleen voidakseen paremmin nähdä sen, ja
sitten koetteli hän sen painoa kämmenellään nähdäkseen, minkäarvoinen
se olisi. Kykenemättä hillitsemään uteliaisuuttaan liikahti toinen
hohdetta kohti, kun toinen ehkäisi häntä vihaisesti huudahtaen ja
käskien hänet takaisin uhrin ääreen jatkamaan vartioimista. Samassa
olisi Donald jo saanut revolverinsa pois ja kulta olisi ollut
pelastettu. Mutta katselipa tätä näytelmää joku muukin, jota varkaat
tuskin olivat ottaneet lukuun. Tavallisella vuotellaan uunin vieressä
istui Tarriainen. Ryöväri punnitsi kultaa kädessään pyöritellen sitä
ympäri ja tuijottaen siihen, kun kallisarvoisen metallin hohde sattui
apinan silmään. Se näytti pitävän tätä kultaa omanaan, sillä nopeana
kuin salama kosketti se toisella karvaisella kourallaan ryövärin
kättä ja kultaa ei näkynyt enää. Karkeasti kiroten hyökkäsi ryöväri
Tarriaisen kimppuun ja löi sitä päähän viskaten sen huoneen toiseen
päähän. Mutta ennenkuin tämä isku osui, oli jo ehtinyt sattua pari
muutakin tapausta. Toisella kädellään suojellen itseään äkilliseltä
hyökkäykseltä apina tarttui hyökkääjän kasvoihin repien mustan naamion
niin että Donald heti tunsi miehen tulen hohteessa, toisella kädellään,
jossa piti kultaa, apina nopeasti pisti kultapalan suuhunsa.
Ryövärin silmät seurasivat kuitenkin tätä viimeistä liikettä, ja hän
otti Tarriaisen raa'asti käsiinsä alkaen kiskoa auki sen leukoja.
Hän koetteli sen suuta, mutta kultapala ei ollut siellä. Hän ravisti
tiedotonta ruumista pitämällä kiinni sen hännästä, mutta kulta ei
ilmestynyt. Hän otti apinan pään polviensa väliin ja tutki sen kurkkua,
mutta kultaa ei näkynyt. Tosiasiaksi jäi, ettei sitä ollut siellä. Isku
joka oli sattunut päähän, oli työntänyt sen kurkusta alas. Tarriainen
oli niellyt kullan!
Mitä tehdä? Jos ryövärillä olisi ollut veitsi taskussaan, olisi
Tarriainen kuulunut kuolleisiin apinoihin kahden sekunnin kuluttua.
Mutta hänen turhaan etsiessään veistä tuli Tarriainen tuntoihinsa ja
rajusti tempautuen irti hypähti korkeimmalle hyllylle. Ryöväri ryhtyi
ajamaan takaa. Sitten seurasi hullunkurisin metsästys, mitä milloinkaan
on tapahtunut. Koska ryövärin kasvot olivat nyt paljaat (hän ei tiennyt
Donaldin jo tunteneen hänet) ei hän uskaltanut kääntyä ympäri, ja hänen
täytyi jatkaa metsästystään kääntämättä kertaakaan kasvojaan siihen
suuntaan, missä Donald makasi, sillä seurauksella, että metsästys oli
tulokseton, ja neljännestunnin kovan työn jälkeen luopui hän koko takaa
ajosta. Hän ei voinut tehdä enää muuta kuin koettaa estää Donaldia
näkemästä häntä. Pikaisesti lähestyen vuodetta veti ryöväri peitteen
Donaldin kasvoille, ja sanoi ampuvansa hänet, jos hän uskaltaisi
liikahtaa. Kaiken varalta vielä oli kullankaivajan revolveri kiskottu
piilostaan ja siitetty niin kauas, ettei hän voinut koskea siihen.
Sitten ryhtyivät molemmat miehet pyydystämään apinaa nuoralla. Vaikka
apina olikin nerokas, kykeni se tuskin vastustamaan kahta miestä,
jotka tunnettuina hevosvarkaina olivat taitavia suopungin käyttäjiä,
ja pian vedettiin apina häpeällisesti alas orreltaan ja pistettiin
Donaldin tyynyn päällisestä solmittuun pussiin, joka heitettiin toisen
miehen hartioille. Sitten toivottivat ryövärit julmasti hyvää yötä sekä
marssivat ulos »rahakukkaroineen». Kun he olivat ovessa, huusi Donald
heidän jälkeensä. »Hyvää yötä, lurjukset, ja muistakaa sanani, jos
teette pahaa apinalle, saatte katua sitä koko elämänne.» Tämä hiukan
pelästytti miehiä, sillä Tarriaisessa oli heidän mielestään jotakin
kammottavaa, vaikkakaan he eivät sitä tunnustaneet toinen toiselleen.
Joka tapauksessa — pelkäsivätpä he sitten apinaa tai kolkuttipa heidän
omatuntonsa — kantoivat he Tarriaisen koko pitkän matkan mukanaan
kotiinsa keskustellen, kumman heistä piti tappaa se ja miten se oli
tehtävä, sensijaan, että olisivat heti Donaldin majasta lähdettyään sen
todella tehneet.
VII LUKU.
Päästyään kotiin söivät varkaat kiireesti aamiaisen jatkaen keskustelua
kuinka »kukkaro oli avattava ja kulta saatava turvalliseen paikkaan».
Apina oli onnettomuudeksi ponnistellut ulos tyynynpäällisestä heti
miesten päästyä taloon ja ryövärin lapset ympäröivät sen samassa
vaatien sen lemmikikseen. Miesten kertoessa, että se piti tapettaman,
nuorin lapsista, niin suloinen pieni tyttö, ettei huono isäkään voinut
olla häntä rakastamatta, puhkesi kyyneliin, ja pannen kätensä ryövärin
kaulaan pyysi ja rukoili tätä säästämään apinan henkeä ja sallimaan
hänen leikkiä sen kanssa. Niin konnamainen kuin mies olikin, oli
lapsella salaperäinen vaikutus häneen, ja vaikka ryöväri oli aikonut
heti tappaa Tarriaisen, päätti hän nyt, ettei lapsi saisi nähdä sitä,
eikä saisi tietää hänen sitä tehneen. Sitäpaitsi tahtoi hän salata
kylän asukkailta tekonsa, sillä Donald varmaankin tutkisi asiaa; niinpä
tulivat ryövärit vähän aikaa keskusteltuaan siihen päätökseen, että
Tarriainen oli tapettava salaa. Oli selvää, että jos he ampuisivat sen
tai hukuttaisivat, tai iskisivät puukolla sen kuoliaaksi, niin lapset
suuttuisivat, ja juttu varmaan kerrottaisiin näiden leikkikumppaneille
tullen siten pian Donaldin perheen tietoon. Siis hautoivat he sangen
pirullista suunnitelmaa. Ainoa tapa, millä Tarriaisen voi tappaa
niin ettei kukaan näkisi eikä kumpikaan heistä olisi läsnä tämän
tapahtuessa, oli räjähdyttää hänet. Tällä surmaamistavalla oli
toinenkin etu, jonka merkitystä kumpikaan ei mielellään tunnustanut,
mutta joka todellisuudessa merkitsi enemmän kuin mikään muu, ja pani
heidät ajattelemaan ruutia. Pohjaltaan olivat miehet pelkureita ja outo
uhkaus, minkä Donald oli lausunut heidän jättäessään hänen talonsa,
pelotti heitä tappamasta Tarriaista. Apina oli sangen salaperäinen
olento. Heillä ei ollut milloinkaan ollut mitään tekemistä sellaisen
elukan kanssa. Tarriaisen kasvoilla oli omituisen inhimillinen ilme ja
sen kylmäverinen tappaminen tuntui miesmurhalta. Niinpä oli sopivinta
käyttää ruutia ja he ryhtyivät heti valmistuksiin. Toisen miehen
jäädessä keittiöön, jottei perheessä syntyisi epäluuloja, toinen
työnnettyään taskuunsa pienen rasian kullankaivajan räjähdysainetta,
kaksi jalkaa sytytyslankaa ja narunpalasen meni metsään teeskennellen
kävelyttävänsä apinaa. Niin pian kuin matala tiheikkö oli katseitten
suojana, sitoi ryöväri apinan puunrunkoon. Sitten kiinnitti hän
ruutirasian apinan häntään ja sytytti toisen pään. Heti kun hän näki,
että sytytyslanka oli kunnollisesti alkanut palaa ja punainen liekki
hitaasti hiipi ylöspäin, juoksi hän takaisiin kotiin niin nopeasti
kuin pääsi. Sillä välin oli toinen mies ottanut harmonikan hyllyltä
ja soitteli nyt kaikin voimin estääkseen räjähdyksen kuulumasta.
Vaikka pyöveli olikin hengästynyt kotiin tultuaan, yhtyi hän remuten
tanssiin, jonka lapset olivat alkaneet harmonikan ruvetessa soimaan,
ja heti oli sellainen töminä ja kiljunta majassa, että se olisi voinut
tukahduttaa maanjäristyksestäkin syntyvän äänen. Äkkiä tuli pelottava
keskeytys. Avonaisesta ovesta hyppäsi apina sisään ja asettuen piirin
keskelle yhtyi tanssiin. Sen niskasta kieppui nauhanpalanen, jonka
pää oli palanut, mutta eniten nauratti lapsia pieni, apinan häntään
sidottu tinarasia, joka kalisi aina sen kääntäessä ruumistaan ja
näytti oudolta pieneltä hännän jatkolta. Se näytti palavan, sillä
pieniä savupuuskia nousi siitä ja sen pää hehkui punaisena. Tämän
kummituksen näkeminen sai ryövärit hetkeksi huutamaan pelosta, mikä
säikähdytti lapset aivan liikkumattomiksi. Miesten kasvot olivat
kauhusta lyijynharmaat ja muutamia sekunteja kului kummankaan
tulematta järkiinsä. Toinen mies tarttui kiivaasti lapsiin heittäen
nämä sikin sokin viereiseen huoneeseen heidän parkuessaan tuskasta
ja ihmetyksestä. Toinen, joka oli vastuunalainen teosta, näki, että
huoneen voi pelastaa ainoastaan työntämällä Tarriaisen ulkopuolelle,
ja ottaen Tarriaisen käsivarrelleen hän syöksyi ovelle. Niin nopea
kuin tämä liike olikin ei se kuitenkaan ollut tarpeeksi nopea.
Talossaolijat kuulivat korvia huumaavan räjähdyksen, talo tuli savua
täyteen, oviaukossa oli pudonneita puita, ja miehen mustunut ruumis
makasi voihkien hiiltyneitten jäännösten keskellä. Toinen ryöväri,
heidän vaimonsa ja lapsensa olivat vahingoittumattomia. Mutta kun savun
haihduttua oven luona olevaa ruumista oli tutkittu, oli kuin olisi
henki siitä ollut lähtenyt. Viikkoja häilyi ryöväri elämän ja kuoleman
välillä. Ei kuulu tähän tarinaan kertoa niistä tuskista, joita hän
kärsi tai sielunhädästä, minkä hän kesti, taikka kettoa kuinka hän
kuukausienkin jälkeen pelkäsi nousta vuoteestaan ja lähteä ulkoilmaan,
koska hän ei milloinkaan enää näkisi auringonpaistetta tai kukkia
sokeilla silmillään. Varmasti olivat Donaldin sanat toteutuneet. Vaikka
kullankaivaja oli jo lähettänyt sanan lähimmälle poliisiasemalle ja
ilmiantanut rikollisten miesten nimet, niin hän, kuultuaan edellisen
illan tapahtumat, jätti asian sikseen. Jumalan rangaistus oli nopeampi
kuin ihmisten.
VIII LUKU.
Myöhään illansuussa tuli apina vanhaan kotiinsa. Donald löysi
sen maasta oven vierestä ruumis aivan ruhjoutuneena, joten sitä
tuskin tunsi. Olkoon ryövärin ansiota, että puolet oli kokonaan
vahingoittumattomana, mutta toinen puoli oli surullisen näköinen, ja
pitkä, kiemurainen häntä, Tarriaisen paras koriste ja leikkikalu, oli
juuresta katkennut. Eläinparka oli tainnoksissa, mutta oli selvää, että
se oli maannut siinä tunnin tai kaksi suuressa tuskassa, sillä tien
soran oli hän piessyt hajalleen. Donald oli suuresti liikutettu, hän
nosti apinan käsivarrelleen niin hellästi kuin olisi se ollut lapsi,
asetti sen omaan vuoteeseensa ja sitoi sen haavat. Kauan maattuaan se
heräsi, ja Donald, joka oli istunut ääneti sen vieressä, kumartui ja
antoi sen nuolla kasvojaan. Samassa avasi se suunsa, kullankaivaja
hypähti tuoliltaan kuin ammuttuna. Sillä siellä, hampaittensa välissä
säilytti apina kultapalasta.
Viisi vuotta on kulunut. Donald on Silver Creek Conty’n rikkain mies,
ja hänen suurella kaivoksellaan työskentelee satoja miehiä. Hän asuu
suuressa talossa, joka on komeasti kalustettu ja täynnä kallisarvoisia
esineitä. Niitä hän näyttelee vierailleen, joita kokoontuu katsomaan
hänen kaivostaan. Mutta kaikkein kallisarvoisin on Tarriainen, hännätön
apina, ensimäisen kultapalan löytäjä ja hänen onnensa perustaja,
kuten hän sanoi jokaiselle. Sitten kertoo hän Tarriaisen löytäneen
kultapalan, juttelee kuinka se varastettiin, ja kuinka Tarriainen toi
sen takaisin, kertoo kuinka he molemmat Tarriaisen parannuttua menivät
paikalle, josta suuri kultamöhkäle oli löydetty, ja etsivät etsimästä
päästyäänkin löytäen möhkäleen toisensa jälkeen, kultaa kullan perästä,
siksi kunnes muutamien kuukausien kuluttua Donaldin vuoteen alle oli
piilotettu enemmän kultaa kuin oli tullut kaikista kaivoksista yhteensä
siitä saakka kuin ensimäinen oli löydetty. Sitten tuo kelpo mies sanoo
sanan keltinkielellä, ja hännätön apina hyppää hänen käsivarrelleen
hyväiltäväksi ja Donald pyytää vieraitaan lukemaan sen kaulassa
olevasta kultaisesta nauhasta kirjoituksen:
Uskolliselle Tarriaiselle
hänen kiitolliselta
isännältään
Tehty ensimäisestä kultapalasta — 2 p:nä elok. 1888.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK APINA, JOKA EI OTTANUT KUOLLAKSEEN ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
