Kun silmät aukenevat

By Henry Bordeaux

The Project Gutenberg eBook of Kun silmät aukenevat, by Henry
Bordeaux

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you
will have to check the laws of the country where you are located before
using this eBook.

Title: Kun silmät aukenevat

Author: Henry Bordeaux

Release Date: June 27, 2023 [eBook #71056]

Language: Finnish

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN SILMÄT AUKENEVAT ***





KUN SILMÄT AUKENEVAT

Kirj.

Henry Bordeaux


Alkuteoksen 123:Sta painoksesta tekijän luvalla suomennettu





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.




SISÄLLYS

ENSI OSA

   I. Oikeudenkäynnin ensimäinen asiakirja.
  II. Ensimäiset tuomarit.
 III. Kantaja.
  IV. Vastaaja.

TOINEN OSA

   I. Maailman nurjapuoli.
  II. Valvottu yö.
 III. Albertin päiväkirja.
  IV. Anna de Sézery.
   V. Elisabetin herääminen.

KOLMAS OSA

   I. Ensi taival.
  II. Elisabetin päivä.
 III. Rouva Molay-Norrois.
  IV. Uusi elämä.
   V. Kummittelija.
  VI. Rouva Derize.

NELJÄS OSA

   I. Palmusunnuntaina.
  II. Philippe Lagier'n salaperäinen matka.
 III. Elisabet Pariisissa.
  IV. Paluu.
   V. Haamu.
  VI. Prémolin luostari.
 VII. Auenneet silmät.






ENSI OSA




I.

OIKEUDENKÄYNNIN ENSIMÄINEN ASIAKIRJA


Avioeron tai pesäeron haku alkaa oikeuden puheenjohtajalle osoitetulla
anomuksella: aviomies, joka pyytää aviositeen katkaisemista tai
löyhentämistä, esittää siinä lyhyesti valituksensa ja vaatii
virkamiestä, kuten laki määrää, ennen lopullisia vihamielisyyksiä
tekemään — melkein aina turhan — sovitteluyrityksen. Tämä
oikeudenkäynnin ensimäinen asiakirja herättää maaseudulla yleisesti
tavatonta huomiota asianajajain toimistoissa. Apulaiset kiiruhtavat
jättämään pulpettinsa rientääkseen asiakirjan kimppuun, jonka he
kohta saavat jäljennettäväkseen, ja maistellakseen ikänsä mukaisella
mielihalulla häväistysjuttua, jonka esittäjät ovat heille tunnettuja.
Pieni kuuma jahtisaalis tuodaan siinä aivan heidän eteensä, mutta
heidän julmuutensa on ajattelematonta.

Täten Derizen juttu, joka aamulla tuli Tabourinin asianajotoimistoon
Grenoblessa, hra Salvagen, asianajajain vanhimman, lähettämässä
kuoressa, aiheutti, että isännän poissaollessa hänen neljä apulaistaan
kirjanoppinut Vitrolle, Dauras, Lestaque ja juoksupoika Malaunay,
kokoontuivat yhteen. He ryhtyivät lukemaan hartaan näköisinä,
mikä aiheutui siitä, että riitapuolet olivat niin huomattavia
henkilöitä, ja kunniasta, jonka tämä varsin pariisilainen juttu tuotti
asianajotoimistolle.

— Taas uusi miehisen itsekkyyden uhri! huudahti Vitrolle johtopäätöksen
tapaan.

Ensimäinen apulainen oli ritarillinen, naisten puolustaja ja täynnä
nurkka-isänmaallisuutta, jota hänen arkistojentuntemuksensa yllytti.
Olihan hän eräästä tilastollisesta julkaisusta huomannut — mistäpä ei
tilasto käy ottamaan selvää? — että »Dauphinén maakunnassa petettyjen
aviomiesten lukumäärä on pienempi kuin kaikkialla muualla», arvelu,
jonka eräs vanha kirjailija nimeltä Châteaumières de Grenaille
oli lausunut jo kuudennellatoista vuosisadalla, vakuuttaen, että
»Grenoblessa puhutaan melkein ihmeenä naisesta, joka lemmenseikoissa
hairahtuu ja pilaa mainettaan»? Ei tarvittu mitään vähempää kuin nämä
oppineet tuet, jotta ensimäinen apulainen rohkenisi lausua jotain
epäedullista hra Derizesta, jonka nauttima suuri historiantutkijan
maine uhkasi vaikuttaa hänen arvosteluunsa.

— Pyh! odottakaamme vasta-iskua, väitti nuori Malaunay, joka seitsemän-
tai kahdeksantoista vuoden ikäisenä kierreltyänsä monissa toimistoissa
oli jo ehtinyt omaksua mitä syvimmän epäilyn kannan siveysasioihin
nähden.

Mutta hänen epäilyjänsä siedettiin huonosti, ja hän sai pitää
puoliansa kolmea virkatoveriansa vastaan, jotka olivat nähneet sievän
ja levollisen rva Derizen kadulla, yleisessä puistossa ja Isère-joen
rantakäytävillä ja vakuuttivat liikutetuin ja yksimielisin lausein
uuden suojattinsa viattomuutta:

— Olkoon menneeksi minun puolestani, myönnytteli juoksupoika
välinpitämättömästi. Muuten aavistin tämän jutun ennakolta.

Hän esitti tämän taantuvan ennustuksensa arvovallalla, jonka antaa
lukematon määrä, ei virallisesta paperista, vaan ristiinrastiin
retkeillyn kaupungin kohtauksista ammennettuja huomioita.

— Minkä johdosta? tiedustivat Dauras ja Lestaque, joilla ei ollut kuin
yksi ajatus kahta miestä kohti.

— Katsokaas eräänä päivänä museossa ...

— Mitä sinulla oli tekemistä museossa?

— Minä kenties jäljensin jotain asiakirjaa. Eräänä päivänä hra Derize
museossa näytteli tauluja vaimolleen. Minä olin heidän takanaan. He
olivat pysähtyneet erään vanhan aivan kurttuisen taulun eteen, joka
minusta oli näyttänyt hyvin rumalta ensi silmäyksellä ...

— Minkä taiteilijan nimi siinä oli, kysyi Vitrolle, ennenkuin hän
uskalsi ryhtyä sitä arvostamaan.

— Sitä en tiedä. Se on minulle yhdentekevää.

— Sinulla ei ole makua.

— Hän sanoi: »Katsokaa [Ranskassa kuten tunnettu aviopuolisot usein
teitittelevät toisiaan] tätä muotokuvaa: miten siihen sisältyy
kokonainen talonpojan elämä, jokapäiväisine taisteluineen, murheineen,
ainaisine kihnuttamisineen, joka tuntuu sen sierettymistä näkyvän;
miten sen lasimaisesta silmästä näkyy hänen unelmansa, ja kenties myös
vähän alkohoolia ...» Kaikki tämä esitettynä innostuksella. Ja vielä
paljon muuta, jonka olen unohtanut. Minä näistä luennoista hyödyin.
Rva Derize pysyi liikkumatonna kuin rajapyykki. Hän on kaunis, totta
kyllä, mutta minusta hän on eloton. Näin toden totta tuon vanhuksen
ilmielävänä seinälle ripustetun kehyksen sijasta.

— Entä sitten?

— Odottakaa. Vanhuksen vieressä oli nainen avokaulaisessa puvussa.
Punainen puku, jossa oli kaikenmoisia hetaleita hihansuissa ja
vyötäisillä. Rva Derize tutkisteli vaatetusta, te ymmärrätte; hän
vastasi: »Silkki näyttää sametin päällä hyvin hyvältä». Silloin mies
kiukustuneena lopetti puheensa sanomatta sanaakaan enää.

— Ja sitten? kysäsi Vitrolle.

— Sitten? ei mitään. Avioero, se siitä.

Kuulijakunta puhkesi ylenkatseelliseen nauruun, mikä loukkasi
Malaunayta, joka kerskasi tarkkanäköisyydellään ja oli kovin
arkatuntoinen. Nämä esteetiset esitykset olivat hämmästyttäneet
kirjurijoukkoa, jotka odottivat uskalletumpaa kaskua. Isännän
saapuminen lopetti mielipiteiden vaihdon. Olematta iäkäs oli hra
Tabourin iäkkään näköinen, koska hänen ulkoasunsa oli laiminlyöty
ja ikäänkuin hänen salkkujensa tomun peitossa. Monasti hän oli
kadehtinut useimpien virkatoveriensa kaljupäätä, nopeasti kammalla
sukaistessaan liian runsasta tukkaansa, joka itsepintaisesti pysyi
rumassa taitteessaan kuten epäkiitollinen maa joka menee umpeen
auran jälkeen. Huolenpito toimistostaan vallitsi hänen mieltään,
niin ettei hän joutanut pitämään kunnossa pukuaan, joka miten kuten
verhosi hänen ruumistaan ja epämääräisesti otti osaa hänen eleihinsä.
Liiketoimilla oli häneen sellainen lumoava vaikutus, ettei hän niitä
koskaan sekoittanut niihin inhimillisiin murhenäytelmiin, joita ne
verhosivat: hän tarkasteli niitä sellaisinaan, ikäänkuin erikoisina
tärkeinä henkilöinä, jotka elivät jokainen käärössään, niin ettei hänen
tarvinnut ottaa huomioonsa tuomioiden ja oikeudenkäynnin heijastuksia
häväistyissä tai hävitetyissä kodeissa. Ammatti-ihmiset ovat melkein
kaikki näin rakennettuja, ja sentähden ei heitä ammattinsa kuluta.

— Mitä uutta? kysyi hän ensimäiseltä apulaiselta. Vitrolle ojensi
asiakirjan.

— Anomus Derize.

— Ahaa!

Tämä uutinen sytytti hra Tabourinin kasvoilla kaikenmoisia pyyteitä,
niinkuin valo, tunkeutuessaan huonosti tuuletettuun huoneeseen, vetää
puoleensa ja panee tanssimaan hiutaleiden lauman. Hän lähestyi ikkunaa
voidakseen paremmin lukea hra Salvagen pientä käsialaa. Apulaiset
tarkastivat häntä uteliaina, paitsi Malaunay, joka haki tilaisuutta
päästäkseen ulos. Ulkona oli kaunis kesäkuinen päivänpaiste, joka
houkutteli kävelylle.

Tabourinin toimisto sijaitsee Saint-André aukealla, ensi kerroksessa
vastapäätä oikeuspalatsia. Sinne johtaa pimeä ja likainen käytävä,
joka päättyy alastomiin portaisiin: ylelliset sisäänkäytävät,
jotka ovat ominaiset Pariisille ja monille ulkomaan kaupungeille,
useimmiten puuttuvat ranskalaisella maaseudulla. Avarat huoneustot,
korkeakattoiset, väljät ja mukavat, ottavat tulijan surkean kehnosti
vastaan.

Sensijaan kuin Grenette aukea ennen oli ja vieläkin pääasiassa on
Grenoblen liikekeskus, tämä Saint-André aukea taas on sen sydän, koska
uskonnollinen, yhteiskunnallinen ja oikeudellinen elämä on keskittynyt
sinne ja lisäksi on kuvapatsaitten kautta edustettu. Dauphinen
menneisyys elää siellä, mutta sitä täytyy jonkunverran hakea, sillä
tässä entisessä pääkaupungissa vanha kaikkialla häviää uuden alle.
Kun saavutte asemalle, ette näe muuta kuin äskettäin rakennettuja
kaupunginkortteleita, taloja, jotka tuskin ovat valmiit, ja väljiä
valtakatuja, joiden näkemä poikkeuksetta päättyy kaukaisten vuorten
kehään. Se on kukoistava tehdaskaupunki, arvelette, eilispäivän lapsi
vailla jaloa verhoa ja historiallista väriä. Katujakin on nimitetty
uudestaan: täten Vanhain Jesuiittain katu jonka varrella Stendhal
syntyi nykyään käy nimellä Jean Jaques Rousseaun katu. Muutamat
varustetut portit, jotka aukenivat valleille on säälimättä purettu,
mutta jälelläolevat kiinnittävät kulkijan mieltä, joka vähitellen,
noudattaessaan Vihreänsaaren mutkittelevia puistokäytäviä, keksi
ympärysmuurin jäljet, huomaa Mont-Rachais'n rinteelle takertuneet
vallitukset, aavistaa tästä puolustuskoneistosta entisyyden taistelut
ja valmistautuu, keskellä selkeätä sisäkaupunkia, kohtaamaan jonkun
noista todistuskappaleista, jotka tulkitsevat rodun tunnelaatua
vuosisatojen kuluessa ja joiden itsepintaisuus on kyennyt vastustamaan
arkkitehtien ja insinöörien yrityksiä. Saint-André aukealla hänen
tulisi lopulta olla tyydytetty, mutta itse asiassa hän ei ole sitä kuin
puoleksi. Äärimäisenä lännessä on kaupungintalon paksu torni, joka oli
konnetaabeli de Lesdiguières'n palatsi, ja sitten, kohoten yläpuolelle
matalien talojen, jotka sitä puristavat ja peittävät sen oven, on
kirkko, jonka kunnianarvoisaan, kahdeksankulmaiseen kivitorniin on
taitehikkaasti tehty kaksinkertaiset ikkuna-aukot suippokaaren muotoon.
Mutta oikeuspalatsilla, jossa Dauphinen maapäivät kokoontuivat, on
puoleksi gootilainen, puoleksi renessanssityylinen etusivu, jonka
pinta on täällä kaavittu, tuolla korjattu ja joka auringossakin hohtaa
sitä uutuuden kylmyyttä, jonka vasta ajan patina sulattaa: korkeintaan
pikkunen esiinpistävä kappeli lämmittää silmää onnellisen koristelunsa
kautta. Ja taas patsas, joka esittää Bayardia kuolevana puunrunkoa
vastaan nojaten, on tiellä tällä ahtaalla aukealla eikä siihen sovi.

Akkunastaan ei hra Tabourin ollut koskaan huomannut näitä monia
muistomerkkejä. Siitä saakka kun hän asettui tähän asuntoon ei hän
ollut välittänyt muusta kuin oikeuspalatsin läheisyydestä, mikä oli
hänelle arvokas varsinkin silloin kun hänen leininsä häntä rääkkäsi.
Hyvä oikeusjuttu, johon kuuluu arvioiminen, uloshaku, pakkoluovutus,
»koko sävelasteikko» sanoi hän innostuneesti, ja joka aiheuttaa
runsaita maksuja, sisältää, esiintyessään asianajotoimiston siniseen
kuoreen suljettuna, kiinteämpää viehätystä kuin maakunnallinen
menneisyys ja kaikki sen muistot. Hän luki siis asianajajan lähetyksen
ilman tunteilevaa uteliaisuutta ja huomautti ainoastaan, että rva
Derizen tarkoitus näytti olevan vaatia pesäeroa _de piano_, s.o. ilman
edelläkäypää anomusta, mikä seikka halventaisi taksaa.

— Oletteko saanut todisteet? tiedusti hän.

— En, herra asianajaja.

— On kysymys jostain kirjeestä?

— Se luultavasti säilytetään esitettäväksi vasta sovitteluyrityksen
jälkeen.

— Hyvä. Te teette virallisen paperin valmiiksi, Vitrolle,
viivyttelemättä.

Hän piti selvänä, että oikeusjutun olemassaolo alkaa vasta kun se on
pantu käyntiin. Sitten hän siirtyi omaan työhuoneeseensa, ja asetti
yksitellen pöydälle riviin kääröt, joita hän arveli tarvitsevansa
oikeussalissa kello yhdeksän. Tämän koneellisen työn aikana hänen
sisäinen tyytyväisyytensä saattoi hänet hymyilemään: tämä Derizen
juttu, koko Grenoble oli odottanut sitä kaksi kuukautta, siitä saakka
kuin rva Derize, syntyisin Molay-Norrois, oli jättänyt Pariisin,
asettuakseen asumaan vanhempiensa luo. Ensi viikkoina olivat ihmiset
pidättäneet itseänsä; sitten suupaltit ystävät tahtoivat esittää
selityksiä: hra Derize matkusteli, todetakseen jonkun teoksen
lähteitä, hän ei ollut voinut ottaa vaimoaan ja lapsiaan mukaansa,
mutta hän tulisi viettämään lomansa Uriagessa, kuten hänen tapansa
oli. Vähitellen toinen tarinan muunnos oli levinnyt. Asioita
tuntevat henkilöt ennustivat avioeroa. Tuleeko hän käymään oikeutta
Grenoblessa vaiko Pariisissa? kysyivät heti itseltään lakimiehet.
Hra Tabourinille tätä kysymystä ei enää esiintynyt: hän näyttelisi
kaikkein miellyttävintä osaa jutussa, joka epäilemättä tuottaisi vähän,
mutta saisi suuren kuuluisuuden, koska siinä oli osallisena tunnettu
historioitsija Albert Derize ja Molay-Norrois'n perhe. Tyytyväisenä hän
siis avasi oven, joka eroitti hänet yksityisasunnostaan, ilmoittaakseen
asiasta rva Tabourinille, joka oli mielissään tästä tuoreesta uutisesta
— siitä hän sai keskustelunaihetta kokonaiseksi päiväksi. Ja hra
Tabourinin mielestä tämä aviollisen arvonannon aiheuttama tekonsa
lisäsi oikeusjutun lainvoimaisuutta: jo ennen kuin se oli tullut
julkisuuteen oli se pantu käyntiin, ja hyvin!

Palatessaan hän tapasi hra Lagier'n, joka odotti häntä toimistossa.
Philippe Lagier, joka ei vielä ollut neljääkymmentä täyttänyt, oli
Grenoblen mainehikkaimpia asianajajia siviilioikeudessa. Hän oli
pieni ja hento, väri hänen kasvoillaan oli kuihtunut, mutta piirteet
olivat hienot, hiukset jo harmahtavat; hän näytti veltolta, mutta
oikeudessa hän piti puoliaan kaikkein voimakkaimpia vastaan. Läpeensä
hermostuneena ja kuihtuneena hän kuitenkin oli väsymätön julkisessa
esiintymisessään, ja yksinäisten hetkiensä masennuksesta hän vaikeni.
Hänen virkatoverinsa tiesivät, miten työ hänelle oli helppoa, he
tunsivat hänen nykyaikaisuutensa, joka yksinkertaistuta vanhat
menettelytavat, poisti lauseparsien koristukset, eleet, aineesta
poikkeamiset, lyhensi, täsmällisenti, selventi puolustuspuheen siihen
määrään, että se olisi kelvannut valmiiksi tuomioksi; mutta yleisesti
moitittiin hänen epäkunnioittavaa tapaansa keskustella, jota korosti
silmään puristettu nauhaton monokkeli, hänen liioiteltua ylenkatsettaan
ammattiasioita kohtaan, vieläpä hänen melkein vimmaista harrastustaan
veistotaiteita kohtaan, joka anasti kaikki hänen joutilaat hetkensä,
ja jonka tyydyttämiseksi, hän kiersi Italian ja Flanderin museot
heti kun loma oli alkanut, voidakseen näiltä retkiltä tuoda tauluja,
piirroksia ja kuvia, joita hänen työhuoneensa oli tulvillaan — seikka
joka hänen ammattitoveriensa suureksi hämmästykseksi ei vähentänyt
hänen liiketuttaviensa määrää. Tiedettiin että hän oli Albert Derizen
läheinen ystävä, koulu- ja yliopistotoveri; tämä senvuoksi epäilemättä
antaisi hänelle asiansa ajettavaksi. Pörröisenä, mutta suutansa
hienostelevasti muikistaen hra Tabourin riensi häntä kunnioittavasti
tervehtimään:

— Hyvää päivää, herra asianajaja.

Hän liehakoi mielellään niitä, jotka saattoivat suosia häntä
toimessaan. Philippe Lagier tapansa mukaan meni suoraan asiaan:

— Olen tavannut virkaveljeni Salvagen. Hän on teille lähettänyt
Derize-asiakirjan. Vaikkakin asianosaiset ovat kirjoissa Pariisissa,
olemme yksimieliset siitä, että pyydämme saada ottaa asian esille
Grenoblessa.

— Kiitän teitä, selitti asianajaja, ikäänkuin tähän toimenpiteeseen,
jonka kautta oli tarkoitus välttää sanomalehtien julkisuutta, olisi
ryhdytty yksinomaan hänen miellyttämisekseen.

Lagier asetteli monokkeliansa todetakseen vastauksen vakavuuden. Se oli
sana, jonka hän aikoi lisätä lainopilliseen varastoonsa.

— Tahdotteko näyttää minulle asiakirjan?

— Se on jäljennettävänä.

— Haluan nähdä sitä tähdellisistä syistä. Pyyntöni ei ole sopimaton,
koska se huomenna esitetään puolustettavalleni. Olen ilmoittanut haluni
hra Salvagelle.

— Vitrolle, antakaa tänne anomus.

Täytyi olla loukkaamatta näin arvovaltaista ja luottamusta nauttivaa
miestä. Ensimäinen apulainen nousi ja ojensi paperin hra Lagier'lle,
jonka hra Tabourin vei työhuoneeseensa jättäen hänet sinne. Asianajaja
vaipui heti lukemaan seuraavaa:

»Grenoblen alioikeuden hra puheenjohtajalle rva Albert Derize,
syntyisin Elisabet Molay-Norrois, asuva Pariisissa, Bara-katu 9,
hra Albert Derizen puoliso, jonka luona hän oikeudellisesti asuu,
mutta todellisuudessa oleskellen Grenoblessa, Quai de la République,
vanhempiensa hra ja rva Molay-Norrais'n luona, saa kunnian esittää
seuraavaa:

»Että hän on solminut avioliiton 25 päivänä toukokuuta 1897 hra Albert
Derize'n kanssa Grenoblen määrin edessä; Että tästä avioliitosta on
syntynyt kaksi lasta, Marie-Louise, 10 päivänä kesäkuuta 1898, ja
Philippe 8 päivänä tammikuuta 1901.

»Että 6 päivänä viimekulunutta huhtikuuta kantaja, jonka hänen
puolisonsa aikaisemmin oli oikeuttanut avaamaan kaikki hänelle
hänen poissaollessaan saapuneet sähkösanomat ja pikakirjeet, täten
tuli saamaan tietoonsa erään kirjeen, jonka hra Derizelle tässä
muodossa oli lähettänyt nti A. de S.; että tämä kirje, sekä itse
siinä käytettyjen sanojen että siihen sisältyvien viittausten kautta
aikaisempiin kohtauksiin ja kirjevaihtoon sisälsi ilmeisen todistuksen
kirjeenvaihtajien välillä olevasta suhteesta; Että hra Derize,
kutsuttuna antamaan selityksiä, heti tunnusti rikollisen tunteensa
ja loukkaavan käytöksensä kautta pakoitti vaimon lapsineen jättämään
perheasunnon ja vetäytymään vanhempiensa luo Grenobleen.

»Että puoliso sen jälkeen, tehtyänsä matkan Saksaan yhdessä
rakastajattarensa kanssa, on asettunut Pariisiin tämän läheisyyteen ja
jatkuvasti ylläpitää hänen kanssaan aviorikollista yhteyttä.

»Että kantaja näiden olosuhteiden vallitessa aikoo puolisoaan vastaan
esittää pesäeron pyynnön: näiden syiden perusteella kantaja päättää ...
jne, jne».

Sitten seurasivat sovittelukohtausta koskevat lainopilliset kaavat,
ja päivämäärä, kesäkuu 1905, ilman päivää, jonka paikka oli jätetty
täyttämättä.

Philippe Lagier ei katsellut oikeusjuttuja samalta kannalta kuin
talon isäntä hra Tabourin, joka ei ottanut huomioon muuta kuin
niiden ulkokuoren ja niistä saamansa tulon. Hän kernaasti kuvitteli
mielessään, mitä ne kätkivät sisäänsä, se on, ne inhimilliset
ristiriidat, joita ne esittävät, ja teki sen enemmän uteliaisuudesta
kuin myötätunnosta, sillä nämä ristiriidat kiinnittivät hänen mieltään
ilman että ne yhtään järkyttivät hänen epäilyänsä, johon sisältyi
pohjalla piilevää välinpitämättömyyttä, suuri annos kyllästymistä ja
myöskin sellaisen levottoman ja pettyneen hengen salaista kapinaa,
joka paremmin tietää arvonsa kuin mitä hän osaa kykyjään käyttää.
Hän nousi. Puoleksi avoimesta ovesta hän näki asianajajan, joka
jakoi tehtäviä apulaisilleen, ja välillä rauhoitteli kahta eräälle
penkille painautunutta ja kovin nolostuneen näköistä talonpoikaa,
joiden omaisuutta hän pakkoluovutti, ja jotka hänen ystävällisten
ilmeittensä ja köyhän asunsa vaikutuksesta epäröivät päästää
kuuluville valituksiaan ja huokauksiaan. Miksi hyväksi häiritä häntä
muurahaispuuhissaan? Lagier meni ikkunan luo, päättäen odottaa häntä
kärsivällisesti. Kaksi kyyhkystä, jotka nokkivat aurinkoisella
aukealla, lähti lentoon erään käräjöitsijäjoukon jalkain edestä,
joka saapui oikeuspalatsiin ennen ovien avaamista, ja asettuivat
suippokaarien apilaskoristeelle, joka kaunistaa Saint-Andrén
kirkontornia. Katsellessaan tätä hänen edessään kohoavaa liiallisesti
korjailtua muistomerkkiä, joka muistutti hänen mieleensä Albert Derizen
kiihkeät soimaukset arkkitehtejä vastaan, hän palautti mieleensä
asiakirjan raskaiden ja vanhentuneiden lauseparsien läpi sen näytelmän
kolme henkilöä, joka lähipäivinä, huvitettujen virkamiesten edessä,
saisi ratkaisunsa. Omituisen yhteensattuman kautta kaikki kolme olivat
hänen elämässään esittäneet jotain osaa, vaikka erilaista.

Hänelle Albert Derize oli noita ystäviä, joita koulu lapsuudenaikana
antaa ja jotka vaisto valitsee varmuudella, mitä meidän myöhemmillä,
liian harkituilla ja epäröivillä etsiskelyillämme tuskin enää on.
Mikä loistava ura hänellä jo oli takanaan kolmenkymmenen yhdeksän
vuotiaana! Opintonsa päätettyään hän vähäksi aikaa tuli Arsenaalin
alakirjastonhoitajaksi. Pysyen kaukanakin uskollisena maakunnalleen
hän julkaisi toisen toisensa jälkeen: Lesdiguières'n, vuorten
kuninkaan historian, jossa tämä kuudennentoista vuosisadan ovela ja
taipumaton veijari oli kuvattu havainnollisesti kuin romaanihenkilö,
ja vuonna 1789 Vizillessä pidetyn kokouksen historian, joka sisälsi
läpileikkauksen mielten ja olojen tilasta Dauphine'ssa vallankumouksen
aattona. Siitä lähtien seurasi häntä menestys. Akademia antoi hänelle
Gabert'in suuren palkinnon hänen nuoruudestaan huolimatta. Muuan
kustantaja, joka luotti hänen vakuutukseensa puuhan menestyksestä,
pani hänet erään kirjakaupallisen yrityksen etunenään, jonka
tarpeellisuutta hän kauan oli julistanut kirjallisissa piireissä:
se oli kuukausittain ilmestyvä sarja suurten miesten elämäkertoja,
joiden piti olla lyhyitä, selviä, kaunopuheisia ja samalla tarkkoja,
sekä halpoja, minkä yrityksen kautta hän aikoi puistaa nuoren polven
hereille ja näiden esikuvien kautta yllyttää sitä täyttämään päivänsä
paremmalla sisällöllä. Itse hän mielensä monensuuntaisuudessa,
jota jokainen kaunis elämän työ viehätti, aikoi käsitellä muutamia
kaikkein vaikuttavimmista ja kaikkein yllyttävimmistä, Pascalia,
Lavoisier'ta, Marceauta, Beethovenia. Ja tästä johtajan toimestaan
huolimatta hän jatkoi vuodesta vuoteen uupumattomalla uutteruudella
tieteellisiä töitään: hän kirjoitti _Työmiehen historian nykyaikaisessa
yhteiskunnassa_, joka valmiina käsitti kuusi nidosta ja joka oli
suuremmoinen esitys yhtymien, työvälineiden, käsityön, taloudellisten
ja siveellisten olosuhteiden muutoksista; _Talonpojan historian
yhdeksännellätoista vuosisadalla_, jossa hän päästi valloilleen
rakkautensa maahan, maanviljelystöihin, maaelämään, minkä hän oli
perinyt maanmuokkaaja-esi-isiltään; sommittelemalla uudelleen kokoon
hävinneet yhteiskunnat, ranskalaiset ja ulkomaalaiset, ja vertailemalla
niitä uusiin yhteiskuntiin tämä esitys näytti isänperinnön ja
perhesiteen vaikuttavan voiman. Teoksen tuli käsittää neljä nidosta:
toinen oli juuri ilmestynyt. Oppineet sellaiset kuin Le Play, Fustel
de Coulange, Taine olisivat ilolla tervehtineet tätä oppilasta, joka
jo oli mestari; heitä olisi miellyttänyt hänen todellisuuden pohjalla
pysyttelevä menetelmänsä, hänen oppineisuutensa, hänen kunnioituksensa
tosiseikkoja kohtaan, ja Tainea, joka oli enemmän taiteilija kuin
muut, olisi viehättänyt hänen hehkuva kirjoitustapansa ja hänen
historiallisten kuvauksiensa väritys.

Ajatuksissaan kiitämällä tämän niin täyteläisen elämänuran läpi, ja kun
me tällaisissa kuvitteluissa lopulta aina päädymme itseemme, Philippe
Lagier päätteli:

— Hänellä on ollut menestystä. Ja kuitenkaan hän ylipäänsä ei ollut
minua etevämpi:

Sillä vaikka tämä ystävyys oli niin vanha ja syvä, tuntui siinä pieni
kateuden oka. Liian usein hän surkutteli näköpiirinsä ahtautta,
ympäristönsä viheliäisyyttä, voidakseen olla kadehtimatta sitä
ilmavampaa, vapaampaa elämää, jonka Albert Derize oli osannut itselleen
valloittaa. Hän oli tämän veroinen järjen terävyydessä, ja häntä
etevämpi kyvyssä yllättää tilanteita ja luonteita irooniselta puolelta
ja heti nähdä, minkä verran niissä oli totuutta. Mutta kuinka tämä
osasikaan antaa laajakantoisuutta kaikelle mitä hän käsitteli ja
havaitsi, kuinka hänestä säteili tarttuva elämänrakkaus, mikä sisäinen
hehku alituisesti loisti hänen silmistään! Kaikki tämä auttamattomasti
siirsi Lagier'n toiseen riviin. Ja kun hänen innostuksensa antoi
aihetta odottaa jotain erehdystä, liioittelua, virhettä, kuten milloin
tähystellään liian kirein purjein kulkevan laivan vaarallista menoa,
hän jollakin tarkkanäköisellä peräsimen käännöllä taas tavoitti oikean
suunnan. Täytyi tunnustaa, että tässä harkitsevassa järjessä ja
hehkuvassa sydämessä asui harvinainen voima, ja kyky elävöittää hetket
pelkällä läsnäolollaan, kuten hänen kirjansa elävöittivät ne hänen
lukijoilleen.

Philippe Lagier'n puolueeton vertailu keskeytyi siihen, että hra
Tabourin pistäytyi sisään.

— Olen heti käytettävinänne, hra asianajaja. Nuo ihmiset tuolla
tahtoisivat säilyttää pakkoluovutetut maansa.

Hän puhui mainituista sinipuseroisista talonpojista. Hän hävisi
uudelleen heitä vakuuttamaan. Asianajaja saattoi taas solmia
ajatuslankansa ehjäksi. Hänen mieleensä muistui, mitenkä
epämiellyttävästi hän oli hämmästynyt saadessaan tiedon Albertin ja
Elisabet Molay-Norrois'n kihlauksesta. Hänellä oli itsellään tähän
aikaan aikomus pyytää nuoren naisen kättä, mutta hän epäröi, koska
hän piti häntä liian nuorena — tämä oli yhdeksäntoista vuotta — ja
liiaksi maailmannaisena, päättäen hänen puvuistaan, liian säännöllisen
sievänä pehmeävärisine ihoineen, ihmettelevine silmineen ja raikkaasti
kukoistavine poskineen, mikä oli tulevan lihavuuden viehättävä,
mutta uhkaava merkki. Hän arveli epävarmuutensa haihtuvan ajan
mukana, ja hänen olisi täytynyt väkisin voittaa itsensä, mikä aina on
vaikeata. Kuitenkin hän pian oli karkoittanut mielestään tämän pienen
sentimentaalisen unelman; vieläpä hän itseään erikoisesti pakoittamatta
oli saattanut hääpäivänä pitää maljapuheen, jossa hän tavanomaiseen
puheenparteen mukautuen julisti aviopuolisot toinen toistansa varten
luoduiksi. Ja olihan se tottakin! Tämä jo kuuluisa nuori mies, jonka
Molay-Norrois'n perhe oli turhamaisuudesta hyväksynyt, vaikka hän
perheasemaltaan oli heitä alempana, vei kotiinsa Pariisiin naisen, joka
oli pystyvä tuottamaan hänelle kunniaa ja auttava häntä hänen helpossa
nousussaan kohti mainetta.

Miksei hän, Lagier, ollut ensimäisenä esittäytynyt? Hän oli
varakkaampi, hienompaa sukua, Grenoblen asukas — mitä etuja hänellä
olikaan. Alituisesti häntä kutsuttiin taloon. Ja Albert oli tullut
sinne vain sattumalta eräänä päivänä. Kohtalo tahtoi, että Albert joka
kohdassa pääsi hänen edelleen. Avioero-anomus, joka saattoi Albertin
alakynteen elvytti hänen entisen kaunansa. Hän tunsi houkutusta nauttia
tästä onnettomuudesta, joka huomenna annettaisiin julkisuudelle
alttiiksi. Mutta ankarana itselleen hän heti tuomitsi itseään tästä.

»Tulenko minä pettämään hänet, sen sijaan että minun tulee häntä
puolustaa? Mutta mitä on oikeastaan tapahtunut. Olin luullut
ymmärtäväni että heidän avioliittonsa ensi aikoina Albert ei ollut
onnellinen. Aivan nuoret tytöt ovat liian houkkoja, jotta voisi olla
onnellinen avioliiton ensi aikoina. Tuttavallisuudestamme huolimatta
ei hän koskaan antanut pienintäkään viittausta hankauksesta, jonka
minä aavistin, sitä surematta. Surematta, se on totta! ihminen ei
ole täydellinen. Sitten heidän taivaansa on kirkastunut. Olen voinut
huomata, että hän on ympäröinyt vaimonsa vähän alentuvaisella, mutta
herkällä huolenpidolla, olen lakannut kiinnittämästä huomiota heidän
onneensa ja olen suostunut olemaan heidän toisen lapsensa kummina ...»

Näiden muistojen ärsyttämänä hän sysäsi oven auki ja ehti näkemään,
mitenkä talonpojat poistuessaan hyvästelivät hra Tabourinia,
puristellen käsissään hattujaan ja moneen kertaan häntä kiittäen.
Mistä he häntä kiittelivät? Siitäkö, että hän oli karkoittanut heidät
konnuiltaan? Tämä paholainen miehekseen ei ollut tyytyväinen siihen,
että oli pakkoluovuttanut heidän maansa, vaan vaati vielä heidän
kiitollisuuttaan.

— He ovat ymmärtäneet, sanoi hän palatessaan.

— Mitä sitten?

— Etten tahtonut muuta kuin heidän parastaan.

Philippe Lagier luuli tätä kyynilliseksi pilaksi, mutta toimistossaan
hra Tabourin ei koskaan puhunut muuta kuin vakavasti.

— Ilmeisesti, vastasi hän. Tässä on teidän paperinne.

— Kiitos. Juttu tulee luistamaan hyvin. Te tulette olemaan puolustaja?

— Odottakaahan. On ensinnäkin muutettava kotipaikkailmoitus. Hra
Salvage ja minä olemme yhtä mieltä siitä, että aiomme ottaa asian
esille Grenoblessa, välttääksemme pariisilaisia selittelyttä; mutta
jotta tämä siirto kävisi mahdolliseksi, on teidän merkittävä hra
Derizen kotipaikaksi Saint-Martin d'Uriage, jossa hän omistaa maata ja
joka kuuluu tähän tuomiopiiriin.

— Niinpä kyllä, niinpä kyllä, myönnytteli asianajaja, ojentaen
käsivartensa ikäänkuin kääröä tavoittaakseen.

— Sitten ...

Mutta uusien liiketuttavien saapuminen keskeytti sananvaihdon, ja
koska heillä oli tähdellisiä asioita, kävi hra Tabourin vaivantuneen
näköiseksi. Philippi Lagier'n kävi häntä sääli, vaikka hän tavallisesti
ei ollut kärsivällinen. Näytelmän kolmas henkilö, jonka hän tähän
saakka oli pitänyt syrjässä, otti nyt hänen mielensä niin valtoihinsa,
että hän sulki toimistoon vievän oven, tullakseen vähemmän häirityksi
tässä kuvitellussa kohtauksessaan. Hän täydensi avioero-anomuksen
paljastavat nimikirjaimet kokonaiseksi nimeksi. Anna de Sézery.
Ja hän sai selvän kuvan nuoresta tytöstä, jonka hiuksilla oli tuo
ruskea väri, mikä on kastanjan hedelmillä, kun ne putoavat puusta
ennen korjuuta, jonka kasvoja oli mahdoton unohtaa suun pettyneen
ilmeen takia, mikä oli niin omituisena vastakohtana heleiden poskien
raikkaudelle, ja varsinkin soikeiden silmien takia, joista kultakipinät
sädehtivät ja joiden hehkuvat pyyteet olivat niin vastakkaiset sille
jonkummoiselle varhaisväsymykselle, jota hänen esiintymistapansa
ilmaisi; vaikka hän oli solakka, kaunismuotoinen, voimakas, näytti
hän uupuneena syntyneeltä, ikäänkuin hän pitäisi turhana yritystä
tyydyttää liian suuria kaipauksiaan. Isänsä kera hän asui perhelinnassa
Saint-Ismier'ssä, kylässä, joka on rakennettu kukkulalle, mikä
vallitsee Granivaudanin avaraa laaksoa. Hänen vapaa käytöksensä, hänen
uhkarohkeutensa ratsastusretkillä, hänen keskustelunsa, jossa hän
toi julki laajan ja esteettömän lukeneisuutensa ja ilmaisi melkein
oudoksuttavaa innostusta tämän maailman asioihin, hänen varsin
epäiltävä, mutta näennäinen varallisuutensa, kaikki se kokosi hänen
ympärilleen kirjavan ihailijaparven nuoria miehiä, johon Lagierkin
kuului. Monen vuoden kuluessa hän oli Lagier'ssa herättänyt kiihkeän
tunteen: häntä näytti miellyttävän tämän kylmä järki, joka kernaasti
riipi maailman yltä pois valheellisen runoverhon ja toisinaan myöskin
todellisen, ja kuitenkaan Lagier ei voinut uskoa olevansa suosittu
enemmän kuin muut. Kuka saattoi sitä uskoa? Hän oli rakastanut häntä
omalla tavallaan, täynnä empimistä ja epäluuloa, ja jos olisi ollut
kysymys naimisiinmenosta hänen kanssaan, olisi hänessä herännyt
lukemattomia vastasyitä. Mutta tuota naista ei silloin tyydyttänyt
niin vähäpätöinen sielu, ja olisiko Lagier taas myöhemmin hänestä
välittänyt? Albert Derize, jonka hän joskus saattoi ottamaan osaa
kutsuihinsa, vaipui linnassa tutkimaan vanhoja asiakirjoja, jotka
auttoivat häntä luomaan itselleen käsitystä muinaisesta Dauphinesta,
ja kun hän otti osaa puheluun, kohteli hän nuorta tyttöä, hänen
yltiöpäisyyksiään ja paradoksejaan toverin suorasukaisuudella ja
vilpittömyydellä, jonka mielestään ei tarvitse osoittaa erikoista
huomaavaisuutta. »Hän ajatteli jo silloin, muisti Philippe, pikku
Elisabet Molayta, jota hän kohtasi kadulla tuntematta häntä. Ja vieläpä
se oli hän, joka tytöstä puhumalla, saattoi minut kiinnittämään
huomioni häneen.»

Isänsä kuollessa Anna de Sézerylle äkkiä selvisi pesän vararikko,
joka jo oli vanha, mutta lykkäytynyt eteenpäin sen erikoisen voiman
vaikutuksesta, mikä jonkun aikaa ylläpitää mureiksi käyneitä seiniä ja
tilanteita, joiden perustus on ontto; päivästä päivään se kuitenkin
oli käynyt yhä väistämättömämmäksi, ja siihen antoi selityksen eräs
taitavasti salattu vanhuksen intohimo. Ihailijaparvi hajosi, linna
myytiin, velkojat tyydytettiin melkein kokonaan — ja Anna de Sézery
katosi. Ylväs kun oli, ei hän kenellekään antanut tietoa itsestään.
Kerrottiin hänen ansaitsevan elatuksensa Englannissa antamalla soitto-
ja kirjallisuustunteja eräässä ylhäisön tyttöjen täyshoitolassa.
Vähitellen hänestä lakattiin puhumasta. Milloinkaan ei hän ollut käynyt
kotiseudullaan. Kymmenen vuotta oli kulunut. Oliko siitä todella
kymmenen vuotta? Ja jos niin oli, mitenkä saattoi hän niin suurella
selvyydellä nähdä nämä liikuttavat, samalla kertaa surulliset ja
kiihkoiset kasvot, niin nuoret ja niin epätoivoiset? Hänen täytyi nyt
olla kolmenkymmenen kahden tai kolmen ikäinen. Ja nyt hän astui hänen
elämäänsä tyvenesti kuin ainakin lapsuudenaikaiset vaikutelmat, jotka
tuntevat lumousvoimansa.

Ja palatessaan hänen muistiinsa tämä outo kummittelija valitsi
välittäjäkseen hänen parhaan ystävänsä. Kuinka Albert Derize oli
mahtanut hänet löytää? Minkä äkillisen mielenmuutoksen kautta hän oli
oppinut niin myöhään käsittämään tämän omituisen sekoituksen intomieltä
ja masennusta? Hänet tunsi siitä intohimosta, jota hän herätti.
Eivätkä hänen kullanvälkkyvät silmänsä muinoin vaatineet ehdotonta
rakkautta, joka ei saanut pelätä kestettäviä tuskia eikä uhkaavia
vaaroja? Ja keskellä huoneen vihreitä koteloita, jotka oli järjestetty
säännöllisesti kuin ahdas porvarillinen elämä, Philippe Lagier,
kyllästyneenä kohtaloonsa, kadehti sitä säälimätöntä onnea, jonka tämä
nainen antoi.

Tämän onnen todistus hänellä oli mukanaan. Koneellisesti hän
otti salkustaan ne kaksi kirjettä ja sähkösanoman, jotka hän oli
saanut ystävältään avioliiton särkymisen jälkeen. Ne olivat kaksi
lyhytsanaista lappusta, ilman mitään valituksia, mutta Albert oli
liian ylpeä päästääkseen sellaisia näkyviin. Ensimäisessä hän pyysi
Lagierta toimimaan hänen puolustus-asianajajanaan, siinä tapauksessa
että vaaditaan avioeroa. Ja toisessa hän pyysi häntä välttämään Anna
de Sézeryn nimen mainitsemista oikeudenkäynnin kuluessa ja tarjoutui
vastapalveluksi alistumaan täydellisesti kaikkeen, mitä rva Derize
lapsien suhteen vaati. Päinvastoin kuin olisi voinut odottaa hän
asetti uuden intohimonsa kaikkien perhetunteittensa yläpuolelle, mutta
halusi estää nuoren tytön nimeä tulemasta julkisuuteen, sillä hän ei
tahtonut heittää varjoa hänen maineeseensa, koska hän ei tahtonut
mennä naimisiin hänen kanssaan, vaan aikoi tästä lähtien elää laeista
ja yhteiskunnasta riippumatta. Samana aamuna hän, saatuansa tietää
vaikeuksista, jotka olivat hänen ehdotuksensa tiellä, oli sähköttänyt
saapuvansa iltapikajunalla ja osoitteekseen ilmoittanut äitinsä
asunnon, boulevard des Adieux.

Nämä olivat näytelmän kolme henkilöä. Saadakseen käsityksen itse
näytelmästä riitti kenties lukea tuo todistuskappale, josta
avioero-anomus sisälsi viittauksen. Niinpian kuin hra Tabourin taas
ilmestyi, pyysi Philippe, jonka mielikuvitus oli joutunut liikkeelle,
sitä häneltä.

— Entä tuo kirje, josta on kysymys?

— En ole vielä saanut sitä. Te saatte tutustua siihen aikanansa.

— Hyvä. Sallikaa minun nyt suorittaa eräs tehtävä, jonka olen saanut.

— Palvelijanne!

— Aiotteko päästää skandaalia leviämään laajemmalle?

— Mitä skandaalia?

— Tähän juttuun on kolmas henkilö sekaantunut.

— Kukaan ei häntä tunne. Minäkään en tiedä hänen nimeään.

— Erehdytte. Huomenna tämä nimi on kaikkien huulilla.

— Valitettavasti.

— Emmekö voisi, kuten usein tehdään, sopia jostain muusta avioeron
syystä? Me hyväksymme sen edeltäkäsin. Emme aio puolustautua.

— Te tiedätte, että oikeuden puheenjohtaja ei salli tällaista asian
verhoamista molemminpuolisen suostumuksen kautta ja sitäpaitsi hra
Salvage ei suostuisi vilpistelyyn. — Jospa puhuttelisin rva Derizeä?

— Hänen asianajajansa ilmoittaa minulle, ettei hän tahdo sekaantua
mihinkään.

— Minun on kuitenkin tavattava häntä ennenkuin oikeudenkäynti on
alkanut. Odottakaa huomiseen, ennenkuin laaditte anomuksenne valmiiksi.
Sovittu, eikö niin?

Hra Tabourin teki pelästyneesti vastaan väittävän eleen:

— Ettehän toki sitä ajattele. Juttu, joka minun on pantava käyntiin.

— Hyvä, hyvä: ette te sitä menetä. On oikeuden istuntoaika. Tulkaa
mukaani. Minun on puhuttava teidän kansanne kahdesta tai kolmesta
muusta asiakirjasta.

Ja molemmat suuntasivat kulkunsa kohti oikeuspalatsia. Heti heidän
mentyään kokoontuivat apulaiset vaihtamaan mielipiteitä.

— Huomasitteko, miten hra Lagier oli huolestuneen näköinen? kysyi
Vitrolle.

Ja haaveileva Malaunay vakuutti umpimähkään:

— Hän on rakastunut rva Derizeen eikä tahdo voida ryhtyä ajamaan asiaa
häntä vastaan.

Molemmat muut väittivät vastaan:

— Mitä sinä siitä tiedät?

— Mies rakastaa aina parhaan ystävänsä vaimoa. Sillä juoksupojan
ihmistuntemus oli pessimistinen.

— Odottaessaan hän on ottanut haltuunsa anomuspaperin, lopetti Vitrolle.

— Se ei tule takaisin, sutkautti pikku mies.

— Lyökäämme vetoa, huusivat kuorossa Dauras ja Lestaque.

Ja he löivät vetoa Derizen avioerosta kuten kilpa-ajoista. Malaunay
yksin pani vetoa sen puolesta, että aviomies voittaisi.

Täten katsojain välttämätön kuoro nauruillaan säesti kolmen ihmisen
murhenäytelmää, jonka lakimiehet ryhtyivät laatimaan virallisen
asiakirjan muotoon, yhtä ammattimaisella kaavamaisuudella kuin
välinpitämättömyydellä.




II

ENSIMÄISET TUOMARIT


Molay-Norrois'n perheellä oli hallussaan Quai de la Républiquen
varrella, ensi kerroksessa, avara huoneusto, jonka ikkunoista kahdeksan
oli Isèreen päin. Joen vesi, joka virtaa nopeaan ja korkeudeltaan
alituisesti muuttuu, milloin ollen matala, milloin pyrkien yli
äyräiden, on peräisin suuren Aiquille Roussen jäätiköiltä eikä ole
läpikuultavaa, mutta näyttää raikkaalta ja kylmältä. Sillan toisella
puolen alkaa ahdas joen oikeanpuolinen kaupunginosa, jonka selustana
on Rachais-vuoren muuri ja jota vallitsevat Sainte-Marie d'En-Haut'n
linnakkeet ja luostari. Vercarsin vuori vasemmalla ja Saint-Eynardin
oikealla ovat jokseenkin avaran taivaanrannan päätepisteinä. Tuntee
olevansa suljettu niiden kehään, mutta tilavuutta ja hyvää ilmaa on
silti.

Tämä huoneusto kuului vanhaan taloon, jonka Lesdiguières oli pannut
kuntoon rakastajatartaan, Marie Vignonia varten; tämä oli erään
silkkikauppiaan vaimo: mies, joka ei tähän ylellisyyteen suostunut,
sai surmansa, Ja vaimo, joka siihen suostui mielellään, tuli myöhemmin
konnetaabelin puolisoksi ja asettui asumaan hänen palatsiinsa. Mutta
kuten Grenoblessa käy, ei menneisyys ollut jättänyt jälkiä, vaan taloa
saattoi luulla uudeksi, tämä historiallinen muisto, joka muinoin oli
houkutellut Albert Derizeä, oli saattanut hänet löytämään Elisabet
Molayn, joka silloin vielä oli melkein lapsi.

Asianajajalle antamansa lupauksen mukaan saapui Philippe Lagier
iltapäivällä suorittamaan arkaluontoista asiaansa rva Derizen luokse,
kun hän portaissa kohtasi hra Molay-Norrois'n, joka oli tulossa niitä
alas.

— Mikä miellyttävä yllätys! Vihollisen vieraskäynti.

Kuudestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta ei hra Molay-Norrois ollut
mikään vanhus. Hänen harvat hiuksensa ja Henrik IV tyyliin leikattu
partansa reunustivat valkoisella hänen vereviä ystävällisen näköisiä
kasvojaan. Vaaleansinisistä silmistä pilkahti pieni alakuloisuus,
jota hymy ja ilmeiden ja eleiden luontainen iloisuus yritti peittää.
Hän oli puettu huolellisesti, harmaaseen pitkääntakkiin, harmaaseen
sylinterihattuun, kiiltokenkiin, joita puoleksi peittivät harmaat
säärystimet, ja sotilaallisesta tottumuksesta — hän oli ollut ratsuväen
upseeri — hän piti vartalonsa suorana ja melkein jäykkänä. Hänen
laihuutensa teki hienon vaikutuksen ja auttoi häntä säilyttämään
nuorekkaan ulkonäön, jota hän naisvalloituksissa käytti hyväkseen.

— Minä en tule vihollisena, sanoi Philippe. Tahtoisin keskustella
rva tyttärenne kanssa välttääksemme tätä onnetonta oikeusjuttua. Te
voisitte siinä olla meille apuna.

— Tyttäreni ei ole kotona. Talon naiset ovat rva Passerat'n luona,
jolla tänään on vastaanottopäivänsä.

Philippe Lagier, joka oli alemmalla partaalla, nosti katseensa
nähdäkseen puhuteltavaansa. Tämän ilme oli miellyttävä ja
päivänpaisteinen, viaton kuin lapsen. Olihan hänen tunnettu suhteensa
rva Passerathan ajan kuluessa tullut melkein kunnioitusta herättäväksi,
ja hän kai tiesi paremmin kuin kukaan muu, mikä on sopivaisuuden
sääntöjen mukaista ja mikä ei!

»Talossa kenties ei oteta vastaan», ajatteli asianajaja.

— Mutta jos tahdotte tulla minun kanssani, sanoi hra Molay-Norrois,
niin menkäämme yhdessä. Meidän tarvitsee vain mennä Isèren poikki.

— Mielihyvällä.

Tosiaankin oli vain mentävä Iséren poikki. Passerat-huvila on
rakennettu joen toiselle rannalle, melkein kivisillan suuhun. Siihen
kuuluu päärakennus, oikealla kyljellä siipirakennus ja vasemmalla pieni
torni. Tämä ahdas torni, joka näytti turhalta ja rakennustaiteellisesti
epäilyttävältä, oli kuitenkin saanut esittää vaatimatonta osaansa
hälyytyspaikkana: väitettiin, että eräs sen ikkunoista, joka
tavallisesti oli suljettu, merkitsevästi avautui, kun poissa oli hra
Passerat, joka oli erään paikallisen Akademian esimies ja erinäisten
tehdasyhtiöiden johtaja: Quai de la Républiquelta näkee varsin hyvästi
vastapäätä olevalle Quai de Francelle. Talo, nuorena ja sirona keskellä
vanhaa kaupunginosaa, ei ole vailla viehätystä, jonka sen asema sille
antaa ja joka olisi voittanut, jos tätä yksinkertaisella tavalla
olisi käytetty hyväksi. Se ikäänkuin takertuu kiinni kallioon, joka
suojelee sitä tuulelta. Sinne tullaan ristikkoportin kautta, josta
päästään kellarikerrokseen ja joka holvikäytävän kautta on yhteydessä
taloushuoneiden ja autovajan kanssa. Tuore viiniköynnös verhoaa seiniä.
Joenpuoleinen pengermä on muodostettu puutarhaksi, ja koko etusivun
ikkunoista, varsinkin ylemmistä kerroksista, koska muutamat joen
äyräälle istutetut akasiat jonkunverran häiritsevät katsetta, aukeaa
Dauphinéen alppien mahtava näkemä, Belledonnan ja Sept-Laux'n koko
vuorimassa, joiden lunta kesä ei aina sulata ja jotka aurinko panee
hehkumaan. Kirkkaina talvi-iltoina, kun lumi auringonlaskussa alkaa
välkkyä ja vaihtelee mantelikukan väreissä, hyväilee tämä näytelmä
katsetta suloisemmilla soinnuilla kuin kaikki kevään merkit.

Sillalla hra Molay-Norrois pysähtyi avatakseen päivänvarjonsa ja lausui
mietteensä:

— Kun ennenaikaan naitti tyttärensä, vapautui samalla kaikesta
vastuunalaisuudesta. Nykyään lapset alituisesti mullistavat kotejansa
eivätkä vanhemmat koskaan voi olla rauhallisia.

— Niin, myönsi Philippe, mikään ei enää ole pysyvää.

— Avioeron mahdottomuus merkitsi perheiden turvallisuutta. Avioliittoa
pidettiin kunniassa silloinkin, kun siihen lyötiin haavoja. Sitä
kohdeltiin huomaavaisuudella, kohteliaisuudella. Mutta ei ole enää
olemassa kohteliaisuutta. Demokratia on hävittänyt sen.

— Kenties se johtuu siitä, että meillä on vähemmän aikaa käytettävissä
sen hyväksi.

— Se aika ei olisi hukkaan heitetty, nuori mies. Mielissään tästä
puhuttelutavasta asianajaja tunsi halua olla samaa mieltä. Komea vanhus
puheli taas:

— Hienotuntoisuus, sivistynyt käytöstapa, elämäntaito ovat kadonneita
ominaisuuksia. Huudetaan kaduilla sellaista mikä olisi salattava.
Saatte nähdä, minkälaisen paperin teidän virkaveljenne, tuo jäykkä
Salvage, perheeni vanha ystävä, on laatinut. Oli noita vanhoja ystäviä,
virkamiehiä, asianajajia, lääkäreitä, mikä maanvaiva, hyvä ystävä!
Heidän kanssaan täytyy neuvotella ja he käyttävät sitä hyväkseen,
noiden vanhojen menettelytapojen nimessä, joita he ylläpitävät,
saattaakseen teidät perikatoon, raahatakseen heidät oikeuteen,
tehdäkseen teistä lopun.

— Olen nähnyt anomuskirjan.

— No mitä ajattelette siitä? Totuus! kaikki he ovat sen puolella.
Ikäänkuin totuus saattaisi olla epähieno! Ikäänkuin yhteiskunta, joka
on jonkunverran monimutkainen ja huolehtii elämänilostaan, voisi tulla
toimeen ilman ulkokultaisuutta. Ja koko maailman he panevat noihin
tunnustuksiin. Ennen aikaan vaiteliaisuus kuului hyvään tapaan.

— Sovittakaa heidät.

— Mahdotonta. Pistäysin Pariisissa tapaamassa vävyäni; hän oli
livistänyt Saksaan neitinsä kanssa. Poikani, Olivier ja Victor,
tahtoivat haastaa hänet kaksintaisteluun. Se oli ajattelematonta, mutta
jalosti tarkoitettu. Vaivoin sain heidät pidätetyiksi. Eikö se ole
uskomatonta. Oppinut mies, kunnianhimoinen ihminen, menee turmelemaan
tulevaisuutensa, kadottamaan mahdollisuutensa päästä Akademiaan.
Tyhmyyksiensä kautta ei saa kotia turmella. Ja hän rakasti Elisabetia.
Hän rakastaa häntä kenties vieläkin. Kuka ei ole rakastanut kahta
naista yhtaikaa? Mutta kas tämä, hän on ylpeä. Kun hän kömpelyydessään
on saattanut itsensä kiikkiin, niin hän sensijaan että kieltäisi,
rupeaa itsepäiseksi. Minä tunnen hänet: hän ei palaa. Sitä sanotaan
luonteen lujuudeksi — ja elämä ei ole muuta kuin tinkimistä!

— Entä rva Derize?

— Naiset ovat hyvin kiihtyneitä. He yllyttävät toinen toistaan:
he puhuvat asiasta kaiken aikaa. Minä olen ylläpitänyt heidän
kärsivällisyyttään kaksi kuukautta, mutta nyt se on lopussa.

— Asia on siis lopullisesti ratkaistu?

- Se on valitettavasti luultavaa.

He saapuivat Passerat-huvilan edustalle. Philippe ei olisi halunnut
tulla sisään.

— Ettekö voisi ilmoittaa rva tyttärellenne, että haluan häntä tavata?
Kello on neljä; kello kuusi tulen hänen luokseen.

— Ei, ei, käykää sisään: saatte järjestää asianne hänen kanssaan.

Hän hoiti talonisännän tehtäviä, kuin olisi hän kotonaan. Rva
Tabourin ei näyttänyt hukanneen aikaa: rva Passerat'n salongissa
oli harvoin nähty niin suurta vierastulvaa kesäkuussa, jolloin
ihmiset jo alkavat poistua kaupungista helteen takia, jonka vuorten
kehä tuntuu sinne keskittävän; siirrytään ympäröiviin linnoihin,
varjoisen Uriageen tai kaukaisempiin paikkoihin. Aviomies, jolla oli
vain yksi intohimo, arkeologia, ei edes yrittänyt seurassa peittää
pelästyneen kirjastorotan ilmettään, jota on häiritty nakertelemasta
vanhoja kirjojaan: mutta torstaikutsussa hänellä kuitenkin oli vähän
helpompi tulla toimeen, koska hän oli kiitollinen kaikille näille
henkilöille siitä, että he tyytyivät lasiin mehua tai teetä ja johonkin
leivokseen, kun hän sensijaan iltakutsuissa laski menojen suuruutta —
sillä varallisuus ei estänyt häntä olemasta saita — mikä teki hänet
toraiseksi. Puhumattakaan siitä että hän olisi ollut talon herra
ei hänen mieltään enää kysytty missään asiassa, sillä tekosyyllä
että hänen määräyksensä olivat vanhanaikaisia, kun sensijaan hra
Molay-Norrois'n taipumusta perintömuotoihin miedonsi nykypäiväisten
tarpeiden tarkka taju, ja hän sentähden nautti luottamusta, joka
osaltaan oli vaikuttanut yllämainitun akkunatarinan leviämiseen. Ja
molemmat olivat erikoisesti joutuneet pyörteeseen senjälkeen kun rva
Passerat vihollisten ympäröimänä sai taistella yhtaikaa vuosia vastaan,
joita kaikkiaan oli neljäkymmentäviisi ja kuihduttavaa laihuutta
vastaan, joka samalla kun se oli edullinen korkeakaulaisissa puvuissa,
oli suureksi vahingoksi avokaulaisissa. Hän hoiti itseään lihotakseen,
mutta menetti saavutuksensa ruumiillisen levottomuutensa ja sisäisen
kiintymyksensä kautta. Hän oli kaunis nainen, tukka ruskea, nenä käyrä,
hän oli päättäväinen ja voimakasääninen. Häntä miellytti levittää iloa
ympärilleen otettuaan ensin siitä hyvän osan itselleen. Itsevaltiaana
ja hyväsydämisenä hän käsitteli elämää suoruudella, joka juuri häneltä
itseltään puuttui, ja hänen arkaileva puolisonsa tuli, tahtoi tai
ei, temmatuksi mukaan tämän häikäilemättömän menettelyn kautta, joka
ratkaisi hänen epäröintinsä.

Molemmat tulokkaat tapasivat täyden salin. Keskipiste oli rva Derize,
jota onniteltiin, syleiltiin, mieliteltiin, joka ei tiennyt, ketä
hänen tuli kuunnella, hukkumaisillaan näihin _rakas ystävä, pikku
raukka, mieshirviöt_ huudahduksiin, jotka hän otti vastaan ilman
ihastusta. Ei hänen äitinsä, joka ei mielellään jättänyt häntä yksin
koettelemukseensa, eikä hän itse ollut aavistanut asianajajan petosta.
He olivat tulleet kutsuun aavistamatta mitään.

— Seuramaailma panee aina syyn poissaolevaan niskoille, oli rva
Molay-Norrois vakuuttanut tyttärelleen. Säilytä asemasi mukainen
arvokkuus. Mutta pidä lujasti kiini siitä, että oikeus on puolellasi.
Vaikutusvaltainen rva Passerat on meille hyväntahtoinen.

Rva Molay-Norrois, miellyttävä, suora luonne ja niin ehdottoman
uskollinen, että se saattoi tuottaa vaivaa ja tuntua sokeudelta,
ei koskaan ollut harjaantunut tarkkanäköisyyteen. Hän oli varsin
hyvin säilynyt viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta, asultaan
varsin hieno huolimatta liiaksi puuteroiduista kasvoistaan, ja hänen
esiintymisessään ilmeni samalla kertaa, mikä ei ole harvinaista, paljon
ulkonaista toimeliaisuutta ja vähän persoonallisuutta, Hän saattoi
huomaamattaan lukea uudelleen kirjan, jonka hän oli lukenut muutamia
viikkoja aikaisemmin. Ylenmäärin herkässä vastaanottavaisuudessaan
hän oli alttiina kaikille vaikutuksille, asioiden arvoasteet menivät
häneltä sekaisin, ja täten hänestä vieraskäynti saattoi näyttää
yhtä tähdelliseltä kuin joku lastensa tulevaisuutta koskeva päätös.
Tällä hetkellä Elisabetin oikeusjuttu, jota hän yllytti taisteluun,
kokonaan vallitsi hänen mieltään, mikä seikka ilmaisi hänen liikuttavaa
luottamustaan omaan kohtaloonsa.

Vähän ymmällä näin suuresta menestyksestä hän kuitenkin saattoi
todeta tyttärensä triumfin, ja koska hänellä oli hyvin suuri
kunnioitus yleistä mielipidettä kohtaan, oli hän mielissään siitä
että hän oli tietämättään aikaansaanut tämän pienen kansanäänestyksen
seuramaailmassa. Oli vielä olemassa oikeus, joka puolusti viattomia
ja häpeäpilkulla merkitsi syylliset. Sankarittareksi muuttunut rva
Derize punasteli kuin nuori tyttö. Mutta naiset tottuvat nopeasti
juhlatapoihin: näin kenties oli tapana menetellä avioero-tapauksissa,
kuten tunkeudutaan sakaristoon vihkimyksen jälkeen, kuten murheellisin
ilmein puristetaan omaisten kättä hautajaisten jälkeen. Hän mukautui
niinhyvin kuin taisi tähän odottamattomaan juhlamenoon, ja hänen
pidättyväisyytensä herätti hyväksymistä. _Rakas lapsi_ ei valittanut,
ei syyttänyt ketään. Hänen kauneutensa puhui hänen puolestaan. Hän oli
vähän suurehko ja hänen pieni lihavuutensa pyöristi hänen olkapäidensä,
hänen rintansa, hänen lanteidensa viivan; hänen pukunsa ja hattunsa
olivat tummaa sinipunaista, jonka sävyä yksityisissä keskusteluissa
kehuttiin erinomaisen maukkaaksi: hänen vaatimattoman hieno asunsa
oli naisen, joka jotakuta omaista surematta tunsi huolen, murheen,
kohtalon kovuuden. Hänen pieni päänsä, hänen silkkiset hiuksensa,
lapsen hiukset, luonnostaan kiharat, mutta kammattuina liian kireälle,
väriltään tuota vaalean tukan sävyä, joka on suloinen kuin hyväily,
mustat silmät, joiden tummuutta tukan vastakkainen väri miedonsi,
kaunismuotoinen, vaikka vähän ohut ja terävä nenä, englannittarien
ihonväri, piirteet puhtaat ja ikäänkuin äsken pestyt, kasvoilla
terveyden ja toimettoman kunniallisuuden ilme, tällaisena hän ei
ilmaissut juuri muuta kuin hämmästynyttä ja tyytyväistä nuoruutta,
tyytyväistä itseensä ja hämmästynyttä elämän odottamattomasta
mutkallisuudesta, — elämän jonka hän epäilemättä oli aikonut suorittaa
rauhallisesti, kuten yhtämittaisen matkan hyvissä ajoneuvoissa.
Kahdenkymmenenseitsemän vuotiaana hän näytti kahdenkymmenen ikäiseltä,
ja uraansa vasta alkavalta. Todellakin täytyi rva Passerat'lla olla
suuri luontainen hyvyys tai ratkaiseva vaikutusvalta voidessaan
ponnistuksetta suosia tätä lasta, joka omisti niin kadehdittavia iän ja
ulkomuodon etuja.

Huomatessaan Philippe Lagier'n armottoman monokkelin rva Molay-Norrois
ja rva Derize kokivat samaa vaivautuneen kainouden tunnetta ja sen
vaikutuksesta lempeästi irroittautuivat lukuisien ja liian innokkaiden
ystävättäriensä kehästä. Philippe koetti päästä kahdenkesken nuoren
naisen kanssa, mutta onnistui vasta monen tempun jälkeen juuri kun tämä
oli pois lähdössä.

— Keskusteluako haluatte? vastasi hän Philippe'n pyyntöön pienellä
kurkkuäänellä, joka niin pian käy hermostuttavaksi, sopimattomalta kun
se tuntuu kaikkeen vakavaan sananvaihtoon. Mutta te ette ole meidän
puolellamme.

Hän ei käsittänyt miksi keskustelu olisi tarpeen, koska hänellä kerta
kaikkiaan oli oma mielipiteensä, vieläpä sama kuin kaikkien muiden.
Philippe ei hellittänyt: hänen vanha ystävyytensä antoi hänelle
oikeuden sitä pyytää.

— Minulla on eräs tiedonanto teille.

— Kenen puolelta?

— Albertin.

— En tunne häntä enää.

Tämä sanottiin kuivakiskoisella ja ratkaisevalla äänellä.

— On kysymys lapsistanne, jatkoi yhä Philippe, heidän huolenpidostaan.
Eikö teillä enää ole luottamusta minuun?

Rva Derize ei todellakaan saattanut epäillä hänen aikomustensa
vilpittömyyttä. Kenties uteliaisuus, kenties se seikka, että hän oli
katkaissut välit menneisyytensä kanssa vähemmän kuin itse aavistikaan,
saattoi hänet äkkiä antamaan suostumuksensa ilman että asianajajan
tarvitsi sen enempää ponnistella.

— Olkoon menneeksi. Tunnin kuluttua tapaatte minut vanhempieni luona,
kotonani ...

Ja hänen lähtönsä häntä innokkaasti kaitsevan äidin ja isän seurassa,
joka oli ymmärtänyt välttämättömäksi antaa hänelle julkista tukeansa,
oli oikea riemukulku, kuten sopii henkilöille, jotka päivän kuosi on
korottanut kunniasijalle.

Tämä lähtö oli myös helpotus. Seurassa, jossa tuhlataan onnitteluja
ja mielistelyjä, esiintyy aika ajoin tarve vapautua tästä _kaikkia_
uuvuttavasta tunneliikutuksen tilasta. Mutta silti ei pyritä takaisin
totuuden pohjalle. Seuramaailma elää liioitteluissa ja menee toisesta
äärimäisyydestä toiseen; ensin tuhlattuaan niitä puolustukseen se nyt
käyttää niitä iskeäkseen uhrejaan.

— Tiedetäänkö hänen nimensä, kysyi arkana rva Bonnard-Basson, jonka
sementillä hankittu rikkaus polveutui eilispäivältä, ja joka oli
päästetty seuraelämään varallisuutensa, hyväntahtoisuutensa ja
nöyryytensä takia.

— Kenen nimi?

— Tarkoitan ... rikostoverin.

Anna de Sézery; koko maailma sen tiesi, ainakin koko maailma tahtoi
olla sen tietävinään, koska se jää alakynteen, joka vasta saa uutisen
tietää.

Joku mainitsi hänen nimensä, ja kaikki hyväksyivät sen tietäväisen
näköisinä. Kuinka oli häntä arvosteltava? Hänen aateluutensa aiheutti
hetkisen epäilyä. Ennenkuin mitään puhuttiin, syntyi salaperäinen
yhteisymmärrys, ja se määräsi mielipiteiden suunnan. Joku naisista
muisti miten hän nuorena tyttönä ennen oli riippumaton ja ylpeä ja
mielellään asettui ennakkoluulojen yläpuolelle. Hän ei ollut jättänyt
miellyttävää muistoa jälkeensä. Sittenhän hän oli vararikkoutunut ja
sortunut niin syvälle, että hänen täytyi ottaa vastaan opettajan,
niin, opettajan, melkein palvelijan paikka eikä hän enää ollut
puolustettavissa. Hän oli itse säädystään vaipunut. Hänet kuvailtiin
juonittelijaksi. Ihmiset, jotka elämässä saavat taistella suuria
vastuksia vastaan ja hakea paikkoja ja suosituksia, tulevat helposti
juonittelusta epäillyiksi. Väitettiin että hän suunnattomasti
mielitteli miehiä, tietysti vaan päästäkseen naimisiin. Hän muka
näet oli kiukuissaan siitä, että hän oli jäänyt vanhaksipiiaksi;
kolmenkymmenenneljän tai -viiden vuotiaana — seura oli jalomielinen
— käy vaikeaksi saada mies. Tämä liioiteltu luku jonka joku tomppeli
oli esittänyt loukkaamisen tarkoituksessa, osui tuntuvaan osaan
läsnäolijoita. Mutta kukaan ei ottanut sitä itseensä.

— Kolmekymmentä yksi, oikaisi ilman muuta Philippe Lagier. Sehän on
nuoruutta nykyaikana.

Hän sai muutamia pahansuopia silmäniskuja, ja kerrottiin juttu
eräästä vanhasta, leinin vaivaamasta miljonainomistaja lordista, jota
hän muka oli saattanut tämän matkoilla; mutta kertojatar sekoitti
mielivaltaisesti paikat ja päivämäärät eikä maininnut lähteitään,
joten häneen lankesi epäilyn varjo. Ja koko tämän suunpurkamisen ajan
Philippellä oli silmäinsä edessä, vielä selvempänä kuin eilen, nuo
kauniit surumieliset kasvot, murheelliset silmät, joista kultakipinät
sädehtivät.

Häneltä tiedusteltiin neidin tulevaisuutta.

— Saattaako hän naida hänet? kysyivät häneltä yhteisestä sopimuksesta
rvat de Vimelle ja Bonnard-Basson, jotka hellä ystävyys yhdisti
toisiinsa senjälkeen kuin jälkimäisen työteliäs puoliso oli edellisen
tyhjäntoimittajamiehelle hankkinut edullisen johtajanpaikan.

— Kenet?

— Tietysti hra Albert Derizen.

— Rva Derize ei pyydä muuta kuin pesäeroa, selitti joku.

— Ah, niin, sehän on tapa. Järjetön tapa, laukaisi eräs nuori
närkästynyt nainen. Täytyy voida alkaa elämänsä uudelleen.

— Useampiako kertoja?

— Niin monta kuin on tarpeen.

Eräs entinen oikeudenneuvos hra Prémeraux, joka kuului rva Passerat'n
salonkiin kiinteästi kuin joku sen nojatuolista, kiiruhti tarjoamaan
viisauttaan:

— Pesäero muuttuu nykyään avioeroksi määräajan kuluttua.

— Siinäpä näette, huudahdettiin. Te huomaatte, että neiti ymmärtää
asiansa.

Virkamies selitti tarkemmin:

— Pykälä 298, joka siinä tapauksessa että ero johtui aviorikoksesta,
kielsi syyllisen aviovaimon naimasta rikostoveriaan, on äskettäin
kumottu.

— Hän tiesi sen, vakuutti eräs naisista varmana.

Silmiään räpäyttämättä Philippe Lagier lisäsi:

— Tietysti. Nykyään kysytään lakimiehen neuvoa, ennenkuin ruvetaan
rakastamaan.

Hra Prémeraux, jonka mielen kolme tai neljäkymmentä oikeuden
palvelukseen käytettyä vuotta oli rauhoittanut, kadehti tätä
nenäkkäisyyttä. Naiset, jotka huonosti ymmärsivät ironiaa, eivät
kiinnittäneet mitään huomiota tähän lauseeseen, vaan keskustelu luisui
luonnostaan Albert Derizeen. Voitaisiinko häntä arvostella ystävänsä
läsnäollessa? Mitä vielä! Hra Lagier oli juuri hiljaisella äänellä
puhutellut kaunista rva Derizeä: olihan se jo puolinainen petos?
Vainuttiin, aavistettiin, toivottiin hänellä olevan salaista taipumusta
rouvaa kohtaan, samalla ennustuskyvyllä, joka on muutamilla rouvilla,
kun he pöytäsijoja valitsemalla osaavat yllättää sympatioja, herättää
tunteita, ja tämän menettelyn kautta onnistuvat tekemään vastaanottonsa
huvittavammiksi. Ennenkuin ryhdyttiin käsittelemään miestä, ylistettiin
rouvaa. Hänen älykkäisyyttään kiitettiin vielä enemmän kuin hänen
kauneuttaan, hänen alistuneisuuttaan enemmän kuin hänen nuoruuttaan.

Lopuksi luiskahti rva de Vimelle takaa-ajon etunenään:

— Kuinka hän varustettuna näin monella oivallisella ominaisuudella,
jotka me kaikki tunnustamme, on saattanut naida miehen, joka on niin
vaatimatonta sukuperää?

— Aivan niin, yhtyi rva Bonnard-Basson, joka polveutui menestyksen
suosimista talokauppiaista.

Kuitenkin myönnettiin, että syytetyllä oli lieventäviä asianhaaroja
puolellaan.

— Hän oli tunnettu, palkittu, melkein kuuluisa. Mutta eräs vanha rouva
ratkaisi:

— Kirjailijalla ei voi olla muuta kuuluisuutta kuin Akademia.

Olisi kuitenkin voitu käyttää hänen ikäänsä selitysperusteena, mutta se
aihe oli jo liiaksi kulunut.

— Ei ole mitään ikävämpää kuin tällaiset säätyeroavaisuudet, lausui
taas rikkiviisas rva de Vimelle. Mutta on ihan luonnollista, että
alhaissäätyinen ja seikkailijatar yhtyvät ja vetävät toinen toistaan
puoleensa.

Ja ollakseen vielä jyrkempi kuin tämänvuotinen ystävänsä rva
Bonnard-Basson, joka luonnostaan orjailevana haki tilaisuutta tätä
mielistelläkseen, rohkeni kaksinkertaisen nimensä perusteella lausua:

— Sanottakoon mitä tahansa, vain vanhat suvut osaavat olla
aiheuttamatta häväistysjuttuja.

Hän unohti, että Sézeryn suku oli esittänyt huomattavaa osaa Dauphiné'n
historiassa, ja varsinkin uskonsodissa, joihin he olivat ottaneet osaa
Lesdiguières'n kanssa. Mutta logiikka ei ole seurakeskustelujen vahva
puoli.

Philippe Lagier'n oli vaikea sietää näitä hyökkäyksiä. Vaikeneminen
oli samaa kuin hyväksyminen, mutta miten vastata kaikille yht'aikaa?
Hän ymmärsi hyvin, että näiden naisten pääperuste oli Albert Derizen
syntyperä. Ja tämä peruste tuntui hänestä mitä omituisimmalta, kun hän
tunsi hänen äitinsä, rva Derizen menneisyyden, mikä oli itse järjestys,
uutteruus, kunniallisuus, ja sen korkean siveellisen tason, minkä
aavisti ympärillään heti, kun astui hänen kotiinsa, jos vain pystyi
tajuamaan henkistä ja siveellistä hienoutta.

— Oletteko lukeneet toisen nidoksen _Talonpojan historiaa?_ kysyi hän
astuakseen näyttämölle. Häneen voisi sovittaa rva de Staëlin sana
maamiehestämme Mounierstä, joka hänen mielestään oli intohimo yhtyneenä
järkeen.

— Intohimo todellakin, toisti hienosti eräs naisista.

— Se on värikästä ja se on täsmällistä. Sen menestys on ollut suuri.
Se käännetään kaikille kielille, kuten hänen _Työmiehen historiansa_.

Rva Passerat puuttui puheeseen:

— Hänen lahjojaan ei kukaan epäile.

— Herttuatar de Béard, joka on oppinut, on ottanut ne lempikirjoikseen.
Derizet seurustelivat heillä.

»Hän osaa puolustaa asiaansa», ajatteli neuvos Prémeraux.

Beardit kuuluvat Ranskan suuriin sukuihin ja kaikkein vanhimpiin.
Mutta mistä nykyään tunnetaan vanhat suvut? Älkää aina etsikö
heitä arvonimien mukaan, se olisi karkea erehdys. Heidät tunnetaan
siitä kunniallisuuden ja jalomielisyyden perinnöstä, jonka he ovat
säilyttäneet. Ja juuri nämä ominaisuudet tavataan koskemattomina
Derizeillä.

Kuorossa kävivät naiset uskalikon kimppuun:

— Te olette hra Derizen ystävä.

— Hänen asianajajansa.

— Te puolustatte häntä.

— Se kuuluu ammattiinne.

Rva de Vimelle, nenä ohuena kuin partaveitsen terä, ampui tämän
viimeisen nuolen.

— Palvelijanne, vastasi Philippe. Kuka ei tarvitse puolustusta?

Ja hän käytti hyväkseen liikettä, joka syntyi virvoketarjottimien
ympärillä, ottaakseen jäähyväiset. Hra Prémeraux yhtyi häneen portaissa.

— Pelkään että olette hankkinut itsellenne vihollisia, vihjasi
varovainen oikeusneuvos.

Asianajaja, jota taistelu huvitti, hymyily tyytyväisyydestä.

— Kun naiset ovat kysymyksessä on vihollisuus aina parempi kuin
välinpitämättömyys.

Jatkaakseen keskustelua hän lisäsi:

— Saatan teitä Grenette aukealle asti.

Ja heti hän taas jatkoi:

— Miksi tämä äkkipikainen tuomio? Toista ylistellään ja toista
murjotaan tuntematta kiistan perusteitakaan.

— Se johtuu siitä, että rva Derize on tehnyt vieraskäyntejä, selitti
hra Prémeraux. Enempää ei tarvita yleisen mielipiteen muuttamiseksi.

He saapuivat Kaupunginpuistoon, jonka katve, paahteisten katujen
jälkeen, vuodatti miellyttävää vilpoisuutta heidän ylitseen. Se on
pieni englantilaistyylinen puisto jonka puut, jalavat ja plataanit,
ovat päässeet vapaasti kasvamaan ja oksaverkollaan kattavat
kosteanvihreitä nurmikoita. Punanokkainen musta joutsen solui pienellä
lammikolla pikku saarta kohti, jossa sen pesäpaikka oli. Kuului
suihkulähteen solinaa. Kukkiva lehmuskuja levitti huumaavia tuoksuja
kuin hienoa pölyä. Tänä helteisenä hetkenä puisto oli kuin rauhan,
raukeuden ja suloisen unelmoimisen asumus.

Oikeusneuvos otti hatun päästään tervehtiäkseen tätä miellyttävää
aistimusta, mutta Philippe Lagier ei ollut altis luonnonvaikutelmille.

— Ei, jatkoi hän aseita riisumatta, sanonpa teille, mikä se
seuramaailmaa ärsyttää: se että yritetään olla ottamatta sitä lukuun.

— Seuramaailma on oikeassa, arveli entinen tuomari. Mutta Philippe ei
häntä kuullut.

— Ajatelkaa toki: kohdellaan halveksuvasti yleistä mielipidettä ja
taitoa mukauttaa huvi sovinnaisuuden vaatimuksiin! Niinpä seuramaailma
kammoaa kaikkea rehellistä intohimoa. Mitä luulette rva Passerat'n
siitä ajattelevan, joka yht'aikaa osaa omistaa kaksi aviomiestä, toisen
taloudellista asemaansa, toisen ulkonaista edustusta varten?

— Armahtakaa minua ja vaietkaa. Syön päivällistä hänen luonaan joka
sunnuntai ja hänen keittiönsä on paras Grenoblessa.

— Entä tuo pyöreä rva Bonnard-Basson, joka etsii hienommista rakastajaa
keikaillakseen hänellä?

— Se on kauppamaailman kunnianosoitus ylhäisöä kohtaan.

— Tai tuo kirpeä rva de Vimelle, joka tietää kirpeytensä, joka käyttää
sitä hyväkseen puutteenalaisessa taloudessaan.

— Hän on hyvä perheenemäntä.

— Lukuunottamatta kaikkea mitä ei tiedetä. Elämää kokeneen suopealla
hymyllä vanhus tyynnytteli kumppaniaan.

— Te kiihdytte. Elämän suuri vaikeus on tyytyminen osaansa. Kukin
toivoo toisenlaista kohtaloa itselleen ja pyrkii omaansa muuttamaan,
mutta tekee sen vain mutkikkaaksi. Tämä on suuri hairahdusten
aiheuttaja. Joku määrä filosofiaa ja tinkimistä, uteliaisuutemme
ja mielihalujemme kohtuullinen tyydyttäminen viljelemällä jotakin
sellaista harrastusta, joka antaa sisällystä elämällemme ketään
vahingoittamatta, taide, lueskelu, matkustus, pöydän ilot, seuraelämä,
jopa hurjistelukin, taikkapa kohtuullinen rahapula, jokapäiväinen työ,
lasten kasvatus, kas se riittää tyynnyttämään kiihkeimmätkin yltiöpäät.
Mutta intohimo, se todellakin on peljättävä. Se riehuu sivistyneen
yhteiskuntamme keskuudessa kuin sokea koruesineillä kukkuroidussa
salissa. Se on ajettava ovesta ulos. Eipä se edes anna onnea niillekään
lapsellisille olennoille, jotka siltä sitä odottavat.

— Onnea siltä ei odotetakaan.

— Vaan mitä sitten?

— Elämän hehkua.

Hra Prémeraux katseli häntä kuin jotain museokalua.

— Te olette nuori.

— Se on minulle sanottu jo tänään.

— Te ette vielä ole saaneet silmiänne auki.

— Minä? huudahti Philippe hämmästyneenä ja loukkaantuneena. Hän
kuvitteli olevansa vapaa kaikista harhaluuloista.

— Juuri te! Tuomari ei saa olla juttuun sekaantunut. Ja te sekoitatte
oman itsenne alituisesti arvosteluihinne. Mutta rauhoittukaa, useimmat
ihmiset avaavat silmänsä vain kerran elämässä.

— Vain kerran?

— Niin. Se tapahtuu heidän kuollessaan. Ja silloin kiiruhdetaan ne
sulkemaan.




III.

KANTAJA


Tuntia myöhemmin Philippe Lagier pyysi päästä rva Derizen puheille.
Oliko hän tapaava häntä yksinään vai rva Molay-Norrois'n seurassa? Hän
tiesi, etteivät tähän kokemussyyt paljoa pystyneet, kun hän kerran oli
piintynyt jyrkkään ja kaavamaiseen käsitykseensä, jota hänen miehensä
ei kehdannut ruveta kumoamaan ja jonka häneen oli istuttanut jäykkä
hra Salvage, yksi noita maaseudun tietäjiä, joille siveellisyyden
valvonta kuuluu. Rva Molay-Norrois saattoi tehdä tyhjäksi suurimman
osan hänen vaikutusvallastaan. Sensijaan hänen varsin tuttavallinen
suhteensa nuoreen perheeseen, jonka hän usein oli ollut tilaisuudessa
pyytämään luokseen Grenoblessa, ja jonka luo hänet ystävällisesti oli
otettu asumaan hänen oleskellessaan Pariisissa, oikeuttivat hänet
siihen tavattomaan toimenpiteeseen, jota hän juuri oli yrittämässä
ja jota vain hän saattoi yrittää — ei suinkaan asianajajana, mikä
olisi ollut sopimatonta, vaan ystävänä ennen jutun käyntiinpanoa.
Hän aikoi vielä koettaa saada välien katkaisemisen vältetyksi, panna
perustuksen sovinnolle. Molemmat asianosaiset olivat antaneet hänelle
niin vähän selvitystä erimielisyyden syntymisen jälkeen. Hänen paras
tiedonlähteensähän oli oikeuden puheenjohtajalle osoitettu anomus:
se sisälsi täsmällisiä aikamääriä ja tosiseikkoja. Mutta ovatko
tosiseikat ja aikamäärät koskaan selittäneet mitään tunteiden alalla?
Kuinka paljon paremmin joku kasvojen ilme, joku uhmaa, vihaa tai
tuskaa tulkitseva sana saattaa kuvastella näiden näytelmien sisäistä
todellisuutta!

Ikkunasta katsellessaan, miten vuolas ja liejuinen Isère virtasi
ohi, Philippe käytännön miehen tavoin, joka valmistuu kohtauksiin ja
aavistaa esteet, tahtoi saada mielikuvan rva Derizen luonteensuunnasta.
Ja hän huomasi, ettei hän tätä tuntenut. Persoonallisuus ilmenee siinä,
että yksilö välittömästi vastaa olosuhteiden asettamiin kysymyksiin.
Niistä voi aavistaa luonteen suoruuden tai vilpillisyyden, tyyneyden
tai intomielen, ratkaisujen ylevämielisyyden tai oveluuden, paitsi kun
ovat kysymyksessä sellaiset monimutkaiset luonteet, joita liialliset
mietiskelyt ja epäröinnit ovat muovailleet ja jommoinen harvoin
esiintyy nuorissa ihmisissä. Mutta useampivuotisesta seurustelusta
huolimatta ei Albertin puoliso ollut hänelle antanut minkäänlaista
tietoa itsestään, mikä ei johtunut erikoisesta pidättyväisyydestä,
vaan siitä, että oli mahdoton tehdä mitään johtopäätöksiä näistä
jokapäiväisistä, rakastettavista, kepeän pariisilaisen sulon
sirostamista keskusteluista, jotka eivät milloinkaan olleet syviä
eivätkä luontaisesti pulpahtelevia. Turhaan hän silmäänsä tavoitteli
hänen rva Derizen henkisen olennon ääriviivoja — ne karttoivat hänen
erittelyään, haihtuivat kuin savu tuuleen.

Rva Derize saapui hänen luokseen. Hän tuli yksinään, mutta heti hän
turvautui rva Molay-Norrois'han.

— Äitini saapuu kohta. Otaksun, että hän voi ottaa osaa keskusteluumme.

— Tietysti, rauhoitteli Philippe, päättäen viivyttelemättä käyttää
hyväkseen tätä lyhyttä kahdenoloa, jonka sattuma hänelle tarjosi.

Hän ei saanut hukata aikaa, ja kuitenkin he aluksi vaihtoivat muutamia
tuollaisia joutavia vuorosanoja, jotka aina käyvät kiistan edellä —
välttämättömältä näyttävä johdanto kuten kahakka ennen taistelua. Rva
Derize kertoi rauhallisesti omasta ja lastensa terveydestä, ilmaisi
pian lähtevänsä Uriageen, missä hän viettäisi kesänsä Grenoblen
helteitä välttääkseen. Philippe tutkisteli häntä hämmästyneenä ja myös
vähän ärtyneenä. Rva Derizellä oli yllään se hieno tumman sinipunainen
puku, jota hän rva Passerat'n luona oli kuullut kehuttavan, ja nyt hän
paremmin huomasi, miten hieno se oli. Mutta näitä arvoituksellisia
ja viehättäviä kasvoja hän enimmin tutki. Ei elämä eikä viimeisten
kuukausien suru ollut jättänyt niihin mitään jälkeä. Niin kauan kuin
hän saattoi muistaa taaksepäin, oli hän aina nähnyt rva Derizen
samanlaisena, kauniinvärisenä, puhtaana ja sileänä kuin kukka, ilman
yhtäkään varjoa tai uurretta. Ei edes hänen vaaleain hiuksiensa
ja mustain silmiensä vastakohta kyennyt herättämään erikoisuuden
vaikutusta ja hänen olentonsa arvoitus tuntui yhä odottavan ratkaisuaan
tulevaisuudelta eikä piilevän menneisyydessä.

Huomatessaan, että toinen häntä tarkasteli, rva Derize lievästi
punastui. Veri tulvi helposti hänen poskilleen. Philippe selitti:

— Teidän tavaton nuoruutenne hämmästyttää minua joka kerran kuin tapaan
teidät. Teitä varmaankin nimitetään _neidiksi_ myymälässä.

Tämä kohteliaisuus miellytti häntä.

— Se on totta, sanoi hän, ja minulla on suuria lapsia ja olen ollut
kahdeksan vuotta naimisissa.

Philippe Lagier ei lisännyt, että jokainen kohtaus hänessä herätti
melkein ärtyneen vaikutelman, johon sekaantui mielipahaa, itsepäistä
myötätuntoa, ylenkatsetta ja vastustushalua; sitten koko tämä
ristiriitaisten tunteiden hyöky taantui ritarillisesti suojelevaksi
suopeudeksi ystävän kaunista rouvaa kohtaan.

Näiden jokapäiväisyyksien jälkeen Philippe tapansa mukaan äkisti kävi
asiaansa.

— Te olette tehnyt päätöksenne?

— Minkä suhteen? kysyi rva Derize, vaikka oli ymmärtänyt.

— Että eroatte Albertista.

Hän näytti puusta pudonneelta.

— Oh tietysti, senjälkeen mitä on tapahtunut. Heti asianajaja ilmaisi
aikeensa:

— Miestä ei saa arvostella yhden tapauksen, vaan koko elämän mukaan.

Rva Derize huomautti ettei hän puhunut anteeksiannosta, vaan oikeudesta
ja hämmästyneenä hän toisti:

— Koko elämän?

— Se on selvä. Minä olen tuntenut hänet ennen teitä. Oletteko koskaan
tiennyt, miten vanha rva Derize, teidän anoppinne, oli velkaantuneessa
asemassa miehensä kuoleman jälkeen. Onko Albert koskaan kertonut teille
niistä uhrauksista ja itsekieltäymyksistä, joihin tämä ihailtava nainen
sai alistua, voidakseen antaa pojalleen kunnon kasvatuksen, ja tämän
omasta työteliäästä nuoruudesta, joka oli hyödyllinen ja tuloksekas jo
silloin, kun me muut vain haaskasimme aikaamme. Miksi ette ole mennyt
neuvottelemaan rva Derizen kanssa?

Hän oli innostunut, enemmän kuin oikeuden edessä. Se todisti ettei
nuori nainen ollut hänelle yhdentekevä. Ja jos hän ei ollut hänelle
yhdentekevä, miksi hyväksi tämä kömpelö yritys? Tunteillamme on
omituiset tapansa purkautua ilmoille. Luonnollisella äänellä lausutulla
sanalla rva Derize palautti keskustelun sävyn tavalliseksi:

— Minulla on vanhempani. Sitäpaitsi en ole sekaantunut perheasioihin.

Hän saattoi Philippen takaisin asiaan. Tämä katseli häntä, hänen
ruusuisia kasvojaan, tarkkapiirteisiä ja rauhallisia, hänen liian hyvin
siveltyjä hiuksiaan, hänen kauniita tyyniä silmiään ja tuota pientä
ahdasta otsaa, joka oli suljettu kuin kielletty ovi. Ja tästä hetkestä
alkaen, tuon ratkaisevan äänensävyn ja muistojensa ärsyttämänä hän ajoi
ystävänsä asiaa käyttämättä tavallisia aseitaan, ivaa, terävyyttä,
johdonmukaisuutta, vaan purevasti, mielikarvaudella, melkein suuresti
kammoomallansa kaunopuheisuudella.

— Mennessään teidän kanssanne naimisiin, Albert lahjoitti teille nimen,
joka oli miltei kuuluisa, — se on tullut siksi senjälkeen — sekä hänen
työnsä että hänen lahjakkaisuutensa kautta, joka on samanarvoinen
kuin omaisuus. Nuorelle runsaslahjaiselle naiselle merkitsee
jotakin päästä näin väljään elämään, näin vaihtelevaan ja alati
uudistuvaan, päästä tutustumaan aikamme ensi maisiin neroihin, nykyajan
kaikkien suurten virtausten keskelle. On jonkun arvoista se että
kaikkialla missä kulkeekin on uteliaisuuden ja myötätunnon esineenä,
ettei tarvitse muuta kuin avata silmänsä ja korvansa saadakseen
hengenravintoa, se minkä saamme tutustumalla suuriin henkiin, että
täten saa ottaa osaa aikamme koko yleiseen elämään. Näyttää tuskin
voivan olla kadehdittavampaa kohtaloa. Olen varma siitä, että monet
ystävättäristänne viettävät uinuvaa elämää keskinkertaisuudessa.

— He saavat pitää puolisonsa kokonaan.

Olihan se naisen luonnollinen vastaus. Yleinen elämä, nykyajan
suuret virtaukset, mitä ne ovat muuta kuin merkityksettömiä ja onnen
rinnalla vähän naurettavia sanoja. Elisabet ei ollut mennyt naimisiin
auttaakseen puolisoaan saamaan vaikutusvaltaa, esittämään jotain osaa,
vaan yksinkertaisesti ollakseen onnellinen. Mitä tahtoi tämä asianajaja
liioitteluineen? Tämäpä vaan jatkoi:

— Puoliso, jonka vaimo kokonaan omistaa, on vähäpätöinen mies, hyvä
rouva. Naisen elämä voi saada täyden sisällön rakkaudesta. Mutta me
miehet tarvitsemme muita päämääriä. Eikä ole toista innostuttavampaa
kuin se mikä Albertilla on.

— Totta on, että hänellä on kaunis elämän ura.

Saadakseen häneltä jonkun selityksen Philippe Lagier uskalsi sanoa:

— Hän oli enemmän näkyvissä, alttiimpana lähestymisille kuin muut.
Kenties onnenne tarvitsi suurempaa valvontaa.

Rva Derize torjui kuivasti tämän tunkeilevan hyökkäyksen:

— En suvaitse poliisia perheessäni.

Philippe teki masentuneen eleen.

Rva Derize palautti Albertin ystävän mieleen kaikki hänen omaksi
hyväkseen puhuvat seikat, jotka tämä epäoikeutetusti unohti: hänen
perheensä aseman, hänen suhteensa, hänen varallisuutensa. Hän ei mennyt
naimisiin tyhjin käsin. Hänellä oli oikeus puolellaan. Koko Grenoble
oli sitä mieltä. Albert Derize, joka oli halpaa syntyperää ja vailla
omaisuutta, oli kaikkien mielestä tehnyt hyvän naimiskaupan ottaessaan
puolisokseen nti Molay-Norrois'n. Molay-Norrois'n suvulla oli
arvossapidetty nimi, ja he elivät jokseenkin komeasti. Totta kyllä hän
kahden veljen takia, jotka kuluttivat paljon rahaa ja joista toinen oli
upseeri, toinen lähetystön sihteeri, ei ollut saanut myötäjäisinä kuin
kaksisataatuhatta frangia, joista neljäsosa vielä oli perimättä; ja
hänen totunnaiset tapansa eivät sallineet hänelle mitään kieltäymyksiä
asunsa, asuntonsa, palveluskuntansa suhteen, joten hänen puolisonsa
niillä kolmella tai neljälläkymmenellä tuhannella frangilla, jotka hän
vuosittain ansaitsi, jaksoi ainoastaan pitää hänet sillä tasolla, johon
hän kuului. Mutta tuttuahan oli, että perheen varallisuus oli peräisin
hänestä tai ainakin oli oleva: se oli tunnustettu tosiseikka, jota oli
mahdoton kumota ja jota kaikki maailman työt eivät muuttaisi.

Huonosti vakuutettuna Philippe ravisti päätään. Albertin maineesta
tuli tie huipuille ja hänen työnsä velvoitti. Ja melkein ärtyneenä
hän katseli itsepäistä otsaa, joka puoleksi peittyi lapsentukan alle,
näitä niin tyyniä, niin laupeita silmiä, joista heijastui järkähtämätön
vakaumus.

Puolestaan vakuuttaakseen vastustajansa rva Derize lausui heidän
yksinkertaisen väittelynsä ponsilauseena:

— Minä olen täyttänyt omat velvollisuuteni, ja hän on pettänyt omansa.

Näin esitettynä ristiriita kylläkin yksinkertaistui. Mutta asianajaja
ei tahtonut sitä siten esitetyksi:

— Kuulkaa, rouva, puhun teille ystävänä, vilpittömänä ystävänä. Olen
ollut asianajajana monessa avioerossa: enkä ole koskaan, kuuletteko, en
koskaan nähnyt, että viat olisivat kokonaan toisen asianomaisen.

Hän ei lisännyt, mitä hänen kokemuksensa jo ammoin oli osoittanut; että
kodin turvallisuus, sopu, eheys riippuu vaimosta enemmän kuin miehestä;
vaimo rakentaa tai hajoittaa perheen kuten varallisuudenkin.

— Viat? Mitkä ovat minun vikani? kysyi rva Derize hymyillen. Olisin
utelias tietämään sen.

— Minä en vielä tunne niitä, mutta olen varma siitä, että niitä on.

Loukkaantuneena tästä varmuudesta rva Derize uhmasi:

— Todellakin? Sanokaa ne.

Lagier palasi taas ivalliseen sävyynsä:

— Joskus kenties sanon ne teille.

Asianajaja oli ensimäinen, joka ei kohdellut häntä uhrina, joka ei
surkutellut häntä kuin pientä rohkeata marttyyriä, ja vaikka hän tunsi
ettei tämä vastustus ollut vihamielistä, hän kuitenkin pahastui siitä.
Lopettaakseen lyhyeen hän selitti:

— Kaikki on meidän välillämme lopussa. Minä en ...

Hän pysähtyi, epäröiden tehdä huulille tullutta tunnustusta. Mitä
lisäisi hän? Saadakseen sen tietää Philippe toisti vihjaisevalla
äänellä.

— Te ette ...?

— Minä en rakasta häntä enää.

— Silloin ette ole häntä rakastanutkaan.

— Kuinka?

— Ette ole. Rakastaa silloin kun teitä rakastetaan, kun tieltänne
poistetaan kaikki ponnistus, kaikki vaivannäkö, kun elämänne
tasoitetaan leveäksi tieksi, jolla ette voi kompastua, mitä vaikeaa
se silloin on? Miten voi ihminen todistaa rakkautensa? Rakastamalla
silloin kun on hyljätty, unohdettu, kun teidät on jätetty yksiksenne,
taistelemaan kaikkien vaikeuksien kanssa, tai vieläpä silloin, kun
sydämenne yli kuljetaan, se on rakastamista.

— Se on itsensä tahraamista. Minulla on ylpeyteni, kunnioitukseni
itseäni kohtaan. Kukin ymmärtää sen omalla tavallaan.

Ja lujasti vakuutettuna asiansa oikeudesta hän kysyi:

— Tämänkö tehtävän puolisoni on jättänyt teille suoritettavaksi?

Philippe vastasi melkein lyhyesti, kuin olisi hänelle tuottanut
tiedotonta mielihyvää rouvan pahoinpiteleminen:

— Ei, hyvä rouva, Albert ei ole pyytänyt minua tekemään mitään
sovitteluyrityksiä.

— Niinkö!

— Tehtäväni on toinen, lisäsi hän huomaamatta tätä huudahdusta, joka
saattoi merkitä ylenkatsetta.

— Olette kauan odottanut.

Samalla, kuin korostaen näitä sanoja, rva Molay-Norrois astui saliin.
Hänellä oli vielä hattunsa ja päivänvarjonsa. Kuultuaan hra Lagier'n
vieraskäynnistä, hän heti riensi avuksi tyttärelleen, jota hän yhä
kohteli kuin pikkutyttöä ja jonka asioita hän mielellään vallitsi.
Peli oli silloin menetetty, mutta se oli vietävä perille, koska se oli
alettukin. Aikoessaan esittää ystävänsä toivomukset Philippe paremmin
käsitti, miten uskallettua, melkein sopimatonta oli käydä käsiksi
suoraan asiaan. Hän kuitenkin päätti niin tehdä. Olihan hän loppujen
lopuksi vain välittäjä. Edelleen olosuhteet tekivät tämän ratkaisun
järjellisimmäksi. Hän selitti naisille, minkä vaikean kysymyksen
avioero lapsiin nähden aiheutti.

— Albert ei tule niitä minulta ottamaan, sanoi päättävästi Elisabet.

— Tietenkään hän ei tule niitä teiltä ottamaan. Mutta hän tulee
vaatimaan ne luokseen muutamiksi kuukausiksi joka vuosi.

— Muutamiksi kuukausiksi?

— Niin, ja mikä surullinen kohtalo lapsille, kun heistä kiistellään,
kun heitä vedetään kahteen suuntaan.

— Ei, ei, en tahdo jakaa heitä hänen kanssaan. Hän on unohtanut meidät.
Jättäköön hän meidät tästä lähtien rauhaan.

Rva Derize ei tarvinnut äitinsä avustusta osatakseen puolustaa
oikeuksiaan. Philippe Lagier luuli hetken sopivaksi ilmaistakseen
ystävänsä toivomuksen:

— Niin suurta surua kuin se hänelle tuottaakin on hän valmis luopumaan
isän-oikeuksistaan, alistumaan kaikkiin teidän vaatimuksiinne, mutta
yhdellä ehdolla.

— Millä? kysyivät naiset.

— Te tiedätte, että avio- tai pesäero oikeudessa voidaan saada, ja
usein saadaan ilman että todellisia vaikuttimia mainitaan, vain siten,
että esitetään jutun laadun mukainen loukkaava kirje tai syyksi
mainitaan poistuminen kodista. Asianosaisten tarvitsee vain tehdä
keskinäinen sopimus, jos tahtovat välttää häväistysjuttua, jos eivät
halua antaa aineksia ilkeämielisille juoruille.

— Millä ehdolla? toisti Elisabet voimatta arvata.

Philippe kiirehtimättä monensi puhetaidollisia varakeinojansa:

— Laki yleensä kyllä kieltää tällaiset keskinäiset sopimukset, mutta
lainkäyttö sallii sellaisen tapahtua. Ja kuinka voitaisiin totuus
saada selville? Tämän kautta oikeudenkäynti yksinkertaistuu, ja yleisö
kääntää huomionsa pois jutusta, joka on muuttunut jokapäiväiseksi.

— No niin? kysyi nuori nainen, joka välitti vain omasta tapauksestaan.

— No niin, Albert alistuu edeltäkäsin kaikkiin vaatimuksiin, joita
te suvaitsette hänelle asettaa ... sillä edellytyksellä ettei asiaa
käsiteltäessä mainita mitään nimeä.

— Ah! pääsi välittömästi. Elisabetin huulilta, ja hänen silmänsä
tulivat täyteen kyyneleitä. Kaksi sekuntia myöhemmin kyyneleet olivat
kuivaneet, ja viehättävät kasvot saaneet takaisin koskemattoman
tuoreutensa, niin että Philippe saattoi epäillä, oliko tätä hetkellistä
järkytystä ollutkaan.

Mutta rva Molay-Norrois päästi närkästyksensä kuuluville:

Mikä viheliäinen mies! Hän tahtoo säilyttää rikostoverinsa kunnian!

Ja kääntyen tyttärensä puoleen hän yllytti tätä hylkäämään ehdotuksen:

— Sinun asiasi ei ole alistua ehtoihin, vaan sanella ne. Tuomarit,
jotka ovat selvillä miehesi käytöksestä, kyllä tulevat jättämään lapset
sinun huomaasi. Kuinka he voivat uskoa heidät, vaikkapa vain muutamiksi
tunneiksi, miehelle, joka on hyljännyt heidät ja tuntematta omantunnon
soimausta yhä vielä vain välittää rakastajattarestaan? Huono puoliso on
huono isä.

— Tuomarit eivät kernaasti kiellä isältä oikeutta huolehtia lapsistaan.

— Itse hän on sen itseltään kieltänyt. Vaatiko hän heidät itselleen,
kun tyttäreni lähti talosta? Ja hänhän selittää olevansa valmis
luopumaan heistä ainiaaksi — ainiaaksi! — jos tuon naisen tahrattu
maine pelastetaan! Eikö se ole kauheata?

— Te väärennätte, hyvä rouva, Albertin tunteita. On velvoituksia,
joista ritarillinen mies ei voi vapautua menettämättä arvoansa.

— Hänellä ei ole velvoituksia muuta kuin kotiansa kohtaan.

Kääntyen rva Derizen puoleen, Philippe tulkitsi hänelle lyhyen kohdan
Albertin toisesta kirjeestä:

— Entäpä jos se on hellyyden muisto, harras kunnioitus, joka tekee
hänelle vastenmieliseksi ruveta riistämään lapsia pois heidän
äidiltään? Entä jos hän siten osoittaa jatkuvaa arvonantoaan ja
luottamustaan? ... Mitä tulee vuotuiseen määrärahaan, jonka hän aikoo
heille varata, pyytää hän teitä itseänne määräämään sen suuruuden.

Tämä lauseen loppu, joka helpotti taloudellista järjestelyä, mihin
nuoren naisen ajatus ei ollut vielä ollenkaan suuntautunut, aiheutti
hänessä närkästystä.

— Ei ole kysymys siitä, sanoi hän hyvin päättäväisesti.

Vähän hämmästyneenä tästä epäitsekkyydestä, joka hänestä näytti
edellisistä vastauksista poikkeavalta, Philippe turvautui toiseen
perusteeseen:

— Mitä etua teillä siitä on, jos aiheutatte häväistysjutun oikeuden
edessä? Mitä hyötyä se teille tuottaa? Eikö teille riitä se, että
ero langetetaan teidän eduksenne ja te itse saatte päättää sen
seurauksista! Harkitkaa, jos haluatte, muutamia päiviä, rouva,
ennenkuin teette päätöksen, joka voi olla seurauksiltaan niin tärkeä.

Elisabet silmäsi äitiinsä kuin neuvoa pyytääkseen. Hänen sileälle
otsalleen oli uurtautunut pieni kohtisuora ryppy kulmakarvojen
välille. Hänen kasvonsa, koko hänen ruumiinsa jännittyi tavattomaan,
poikkeukselliseen tahdonponnistukseen, joka ei ollut missään yhteydessä
hänen ilmeensä sievän lapsellisuuden ja hänen eleittensä tavallisen
välinpitämättömyyden kanssa. Hän ei odottanut rva Molay-Norrois'n
mielipiteen ilmaisua.

— Olen harkinnut valmiiksi, lausui hän. Hylkään ehdotuksen. En tahdo
valehdella. Sanon koko totuuden; sen pahempi niille, joihin se osuu.

— Oikein! hyväksyi hänen äitinsä, samalla tuntien pienen
omantunnonvaivan, koska hän jätti noudattamatta hra Molay-Norrois'n
neuvoa, jonka tämä varoittaen oli antanut naisille tyttärensä paluusta
saakka, nim. välttää ikävän huomion herättämistä. Mutta vanha rouva oli
noita kunniallisia intomielisiä ja suoraluonteisia naisia, joita heidän
vilkas tunne-elämänsä johtaa.

Philippe Lagier oli valmistautunut tähän vastaukseen. Nuoren naisen
päättäväinen ja reipas käytös ei ollut hänelle vastenmielinen ja
näytti hänestä olevan huomionarvoinen uutuus tässä ihmisessä. Hän
ei hyljännyt sovittelua kostonhalusta ja katkeruudesta, vaan koska
hänestä avioliiton särkymisen seuraukset olivat vähemmän merkitseviä
kuin särkyminen itse. Totuushan antoi varsin varman toimintaohjeen,
mutta miten vaikea sitä oli seurata ja vielä vaikeampi toisen omaksua?
Elisabet, joka oli yksinkertainen ja harkitsi vähän, piti selvimpänä
omaksua sen: ja ainakin hän valitsi sen omasta alotteestaan, olematta
toisen vaikutuksen alaisena.

— Muuten, lisäsi rva Molay, hra Salvage on meille luvannut, että ero
julistetaan pian, ilman anomuskirjan esittämistä.

— Se riippuu todistuskappaleesta, väitti asianajaja, joka on
hallussanne ja jota minä en tunne.

— Todistuskappaleesta?

— Niin, kirjeestä, johon on viitattu. Elisabet punastui kuin
pahanteossa yllätettynä ja katsoi velvollisuudekseen antaa siitä
selityksen:

— Se oli kirje, joka tuli pikasanoman kuoressa. Albertin poissaollessa
avasin hänen pyynnöstään sähkö- ja pikasanomat ilmoittaakseni hänelle
niiden sisällön. Kirjeitä en avannut koskaan. Hän oli pyytänyt minua
tekemään tämän palveluksen avioliittomme ensi aikoina. Totta puhuen
olin jo kauan sitten lakannut sitä hänelle tekemästä. Sinä päivänä hän
kärsimättömästi odotti oikaisuvedoksia, joita ei kuulunut. Hän oli
mennyt ulos. Minun tuli telefonoida hänelle kun ne saapuivat. Olin
ajatellut, että hän sai niistä ilmoituksen. Se on sattuma. Täten sain
tietää ...

Hänelle näytti olevan tärkeätä osoittaa ettei hän pitänyt silmällä
puolisonsa kirjevaihtoa ja että kaikki vakoilu olisi ollut hänelle
arvotonta. Vielä enemmän kuin hänen sanansa ilmaisivat hänen kasvonsa
vastalausetta jo sellaista ajatustakin kohtaan. Ja tämä mielen suoruus
antoi hänen nuoruudelleen enemmän välitöntä viehätystä.

— Tahdotteko näyttää minulle tuon kirjeen? kysyi Philippe, joka joko
uteliaisuudesta tai myötätunnosta meni vähän pitkälle tehtävänsä
täyttämisessä.

— Mutta ... miksi?

— Saan lukea sen ennemmin tai myöhemmin. Jos annatte minun tutustua
siihen, tulen minä yksin saamaan siitä tietoa ennen jutun alkuunpanoa.
Muussa tapauksessa se joutuu kiertelemään asianajajain toimistoissa.
Olen tullut tänne sovittelijana enkä asianajajana. Muistelen meidän
hyviä suhteitamme. Ja jos olosuhteet ehdottomasti tuomitsevat Albertin,
pyydän häntä valitsemaan toisen puolustajan.

— Ei, sanoi Elisabet lämminneenä, te olette hänen ystävänsä, on
oikein että puolustatte häntä. Te olette jo sen alkanut. Olin juuri
lähettämäisilläni pois tuon kirjeen teidän saapuessanne; asianajaja
on jo kaksi kertaa pyytänyt minulta sitä. Minulla ei nyt enää ole
salaisuuksia, elämäni on joutunut julkisuuden käsiin, kaikki on minulle
yhdentekevää. Menen hakemaan sen teille.

Hän ei huomannut, että hän antoi julkisuuden käsiin toisen ihmisen
elämän.

Hänen poissaollessaan rva Molay-Norrois tunnusti Philippelle, että hän
kiiruhti viemään Uriageen nuoren naisen, jota pelkkä oikeudenkäynnin
ajatus väsytti, ja pikkulapset, joiden tarvitsi päästä maalle. Philippe
kyseli näitä, ja heti rouvan vihamieliset kasvot silisivät, ja niiden
hyväntahtoisesta hymystä näkyi isoäiti, joka paljon seurustellessaan
lasten kanssa saa takaisin luottavaa välittömyyttä.

— Kas tässä, lukekaa nopeaan, sanoi Elisabet palatessaan, ojentaen
hänelle kirjekuoren, jota hänen sormensa tuskin pitelivät, ikäänkuin ne
olisivat peläten koskettaneet palavaa kekälettä.

— Hra Lagier on kysellyt lapsia, selitti hänen äitinsä nopeasti. Missä
he ovat?

— Huoneessani. Menkäämme niitä hakemaan, äiti. Philippe ymmärsi,
etteivät he tahtoneet olla läsnä kun hän luki kirjettä, ja hänkin
mieluummin oli kahden kesken entisen ihailtunsa kanssa.

Anna de Sézery, Elisabet Molay-Norrois, nämä hänen nuoruutensa helmet
eivät lakanneet hänen mieltään liikuttamasta Albert Derizen elämän
läpi. Mitä oli tullut Saint-Ismier'n nuoresta valtiattaresta, joka
niin saattoi hämmästyttää ihmisen mielialojensa puuskilla? Niinkuin
hän jo tämä aamuna oli tullut, hän nytkin saapui muistin kutsumana,
soikeine kullanvälkkyvine silmineen, alaspäin taipuvine suupielineen,
kasvoillaan tuo kaksinkertainen odotuksen ja välinpitämättömyyden ilme.
Mutta yli näiden kasvojen oli ajan täytynyt käydä. Hän katseli käsialaa
ja tunsi sen, vaikka se oli tullut pystymmäksi ja voimakkaammaksi, sen
äkillisistä käänteistä, sen puolinaisista kirjaimista. Ja hän luki
pysähtymättä nämä kahdeksan postipaperin sivua, jotka kahisivat hänen
sormissaan kuin kellastuneet lehdet, jotka taittuvat askelten alla:

 Pariisissa, tänään perjantaina.

 »Vasta eilenkö te minut jätitte, ystäväni, rakkaani? Minusta tuntuu,
 että siitä on kauan jo, ja kuten näette, tulen minä ensin teidän
 luoksenne. Minä niin pelkään nyt jokaista hetkeä, joka palaamatta
 menee; vuosieni lisänä ne pian riistävät minulta nuoruuteni. Kun
 olin pikku tyttö, joka ylpeili ihailijaparvesta ympärillään, ja kun
 te tulitte Saint-Ismier'hen, yritin joskus vähän keikailla teille
 miellyttääkseni teitä. Se ei ole luonteeni mukaista, ja minä osaan
 sitä niin huonosti, etten onnistunut. Ette varmaankaan silloin
 aavistanut hellyyttäni? Se on kymmenen vuotta vanhempi kuin teidän.
 Kaukaa se on saattanut teitä, kun ette siitä mitään tienneet.
 Ah jospa rakkaus riittäisi hävittämään ajan? Mutta eikö se että
 saa rakkautta, riitä valaisemaan pimeitä päiviä? Senjälkeen kuin
 olen sanonut hyvästit vanhalle talolleni Sézeryssä, joka myötiin,
 maalleni, puilleni, en juuri ole tiennyt muista kuin tällaisista.
 Kun laiva kuletti minua Englantiin, kumarruin sillalta katsomaan
 vettä ja unelmani kiisivät pois kuin vesi. Minusta tuntui että
 heitin sydämeni sinne syvyyteen. Kuinka paljon ylpeyttä on vaadittu
 jaksaakseni viettää tuota halpaa elämää. Ja mitä ponnistuksia —
 pelkään nyt, että ne ovat kuluttaneet minua ja saattavat kääntää
 teidät minusta pois — voidakseni saavuttaa sen työteliään elämäntason,
 joka on sallinut minun kohdata teidät. Kuinka mieluisia on minulle
 palauttaa muistiin tämä kohtaus. Siitä on vuosi. Te olitte saapunut
 Lontooseen, ottaaksenne osaa tuohon historiantutkijain kokoukseen.
 Muistatteko käyntimme Towerissa. Näen vieläkin mielessäni paikan,
 jossa kuningattaret Anna Boleyn ja Catherina Howard mestattiin.
 Te palautitte elämään nämä onnettomat vainajat, ja minäkin nousin
 haudastani: voin sen kernaasti nyt tunnustaa teille. Kellään toisella
 ihmisellä ei ole sellaista kykyä elävöittää menneisyys, kivet ja
 sydämetkin, jotka eivät kylliksi elä.

 Kuitenkaan en yrittänyt uudestaan tavata teitä, kun kuukautta
 myöhemmin asetuin Pariisiin, saadessani tätini da Liévillen jättämän
 pienen perinnön, joka on tehnyt minut riippumattomaksi. Pelkäsin
 liiaksi teidän välinpitämättömyyttäni ja omaa muistoani. Sitten kesä
 eroitti meidät, ja minä tahdoin vapautua tunteesta, joka valtasi
 olentoni enemmän kuin ennen. Mutta syksyllä te palasitte. Se on niin
 levoton ja ohikiitävä aika, että joka päivä on raskas merkityksestään.
 Sielu on silloin täynnä ahdistusta, täynnä alistumista ja toivoa.
 Tuntee kulkevansa kohti kuolemaa ja toivovansa uudestisyntymistä. Minä
 puolestani en koskaan ole voinut olla iloinen syksyllä, varsinkaan
 nyt kun alituisesti huomaan, miten hauras ja epävakainen on haihtuva
 nuoruus.

 »Kuinka olisin torjunut teidät, kun tarjouduitte näyttämään minulle
 tuntemattoman Pariisin, historiallisen Pariisin, jossa haamut vielä
 asuvat? Pikkutyttönä Sézeryssä rakastin esi-isäin kuvia, ja kun minua
 huvitti pelätä hiukan, kuvittelin heidän yöllä kummittelevan. Oi
 meidän viehättäviä kävelyjämme päivänpaahtamilla rantakäytävillä,
 tai syrjäkatuja myöten, jotka te tunsitte ja joilla kutsuitte eloon
 suuria varjoja! Entä Saint-Germain, Malmaison, ja tuo Chantilly, jossa
 kävimme myöhään syksyllä, kun metsä on lehdetön ja kun voi nähdä
 niin kauas sen sisään, sen sydämeen saakka. Jokainen meidän retkemme
 liitti meidät lujemmin toisiimme. Epäilemättä ne ravitsivat meidän
 tutkijavaistojamme, meidän älyllisiä pyyteitämme. Usein — muistatteko
 sitä? — käsittelimme toinen toisensa jälkeen noita merkillisiä
 olettamuksia, jotka tyydyttävät meidän ijäisyystarvettamme. Mutta
 rakkautta me molemmat janosimme! Minä, minä vapisen edelleen. Te
 vakuutitte minulle eilen illalla, että teidän elämänne ei enää
 voi olla vailla minun elämääni. Ja minun on teidän niin kauan
 kuin tahdotte. Lempeästi se virratkoon omaanne, sitä koskaan
 vahingoittamatta. Antakaa sen palvella teitä, sitä anastamatta. Jospa
 tietäisitte! Minulla ei enää ole luottamusta: se ei koskaan ole ollut
 erikoisen eloisa minussa, ja nämä viimeiset kymmenen vuotta ovat sen
 hävittäneet. En enää usko onneen, jonka voin tarjota, ja uhraisin
 elämäni teidän puolestanne. Kohdelkaa lempeydellä heikkouttani,
 rakkauttani: tunnen itseni niin vanhaksi, ja niin uudeksi yht'aikaa,
 ja minä rakastan teitä.

                                                      _Anna_».

Käytännön mies on aina vähän epäilevällä kannalla rakkauskirjeiden
tunteenpurkauksiin nähden. Tosiseikoista, jotka liittyvät melkein
jokaiseen asiakirjakääröön, hän tietää, mikä kaunistelunhalu tai
lyhytnäköisyys ne on sepittänyt. Mutta Philippe oli kylliksi ennen
muinoin seurustellut Sézeryn linnassa tunteakseen nuoren tytön
vilpittömyyden tästä intohimoisesta hehkusta ja tästä ennakolta
valmiista alistumisesta. Hän aavisti hänessä vain lisääntynyttä
alakuloisuutta ja ikäänkuin salaista ikävöintiä. Silmät varmaankin
olivat vähemmän kullanvälkkyvät, suu enemmän uurtunut, koko
ruumis laihempi. Yleensä hän varmaankin osaksi oli menettänyt
ruumiillisen viehätyksensä, mikä seikka selitti hänen voittamattoman
tulevaisuuden-pelkonsa, ja Lagier oli kylliksi julma nauttiakseen
kaikista näistä kuvista, jotka tekivät hänet vähemmän tavoiteltavaksi.

Rva Derize palasi ensimäisenä molempine lapsineen. Hänen tietämättään
tehty vertailu oli hänelle -eduksi. Viehättävässä seurassaan ja
nuoruutensa koko loistossa Philippe arvosti hänet tavattoman
puoleensa-vetäväksi.

— Te olette lukenut sen? kysyi hän, kun Philippe oli syleillyt
Marie-Louisea ja pikku Philippeä, kummipoikaansa.

— Kyllä, rouva, mutta tästä kirjeestä päättäen hän ei ollut Albertin
rakastajatar.

Tällainen tulkinta saattoi rva Derizen ymmälleen:

— Älkää tehkö pilkkaa minusta: se on väärin.

Ammattitaitonsa ohjaamana Philippe oli keksinyt perusteen, jota
hän koetti selittää rouvalle, ensin vakuuteltuaan aikomustensa
vilpittömyyttä.

— Ah, rouva ... Teidän, Albertin uhallakin etsin jotain keinoa välttää
välien särkymistä. Minusta näyttää, että jos olisitte tahtoneet,
olisitte helposti vieneet voiton teidän ... kilpailijastanne. He
rakastavat toisiaan vain aivoillaan. Kirjeessähän viitataan vain
kohtauksiin, joita he ovat panneet toimeen yhdessä katsellakseen
historiallisia paikkoja, ja se on saattanut heidät jonkunmoiseen
yhteiseen henkiseen kiihoitukseen.

Rva Molay-Norrois vuorostaan astui sisään olematta erikoisen
tervetullut. Muutamilla ihmisillä on etuoikeuksia. Lempeästi pyysi
Elisabet häntä viemään lapset pois. Marie-Louisella, joka oli isänsä
näköinen, oli tämän syvät silmät, aina täynnä uteliaisuutta, ja
jonkunverran terävät piirteet, ja hän katseli ja kuunteli Philippeä
tarkkaavasta; hänen varhaiskypsyytensä antoi äidille aihetta olla
varuillaan, sillä heidän lähdettyään Pariisista hän usein teki
nolostuttavia kysymyksiä. Pyöreä pikku poika taas itsepäisesti nyki
tyynyn tupsua, jonka hän kiiruhti repimään irti saadakseen viedä jotain
mukanaan.

Päästyään taas kahdenkesken asianajajan kanssa, nuori nainen pani
kirjeen takaisin kuoreensa.

— Nyt kun te olette sen lukenut, ei asianajaja sitä enää tarvitse. Minä
en enää näytä sitä muuta kuin viime hetkellä, eikö niin?

— Niin on parempi.

Täten meni myttyyn Tabourin'in asianajotoimiston apulaisten
suunnitelma: kysymättä päämiehensä mieltä olivat nämä kahteen kertaan
ja virallisella tavalla pyytäneet saada anomuskirjassa mainitun
todistuskappaleen, ainoastaan siinä tieteellisessä tarkoituksessa, että
voisivat muodostaa itselleen vakaumuksen.

Sitten Elisabet pyysi anteeksi, että hän oli ihan tavallinen nainen,
ettei hänellä ollut mitään _sielua, joka kulki kohti kuolemaa ja oli
täynnä odotusta_, mitään _syksyn henkeä_, ja ettei hän ymmärtänyt
mitään psykologisista hienouksista. Mutta kun hän ei ollut tottunut
ironiaan, ei hän kauan siinä pysytellyt.

— Muuten ei Albert itsekään ole kieltänyt.

— Niinkö! mitenkä hän on puolustautunut?

— Hän ei ole puolustautunut ollenkaan: hän syytti minua.

— Teitä?

— Niin, hän rohkeni sen tehdä. Hän valitti tiesi mitä kärsimiänsä
kuviteltuja onnettomuuksia, joita hän turhaan yritti luetella. Ja kun
häneltä kysyin: — Mitä teiltä sitten puuttuu? — vastasi hän: — Teiltä
ei mitään, mutta minulta kaikki. — Sehän on järjetöntä puhetta. Ja kun
minä uhkasin lähteä pois lapsineni, ei hän edes yrittänytkään pidättää
minua. Ymmärrättekö nyt, että kaikki on välillämme lopussa? Nyt hän
elää yhdessä tuon naisen kanssa, jota te pyydätte minua säästämään.
Hän on melkein vanha, melkein ruma; pitäköön hänet. Minä en enää
tahdo kuulla mistään puhuttavan. Kaikki on lopussa, ainiaaksi, niin
ainiaaksi. Minun täytyy päästä rauhaan.

Hän vuodatti muutamia vilpittömiä kyyneleitä, kylliksi, jotta
ne puhuivat hänen puolestaan, mutta ei niin paljon, että ne
olisivat tahranneet hänen ihoaan. Mutta tämä kohtuullinen määrä
ei ollut laskettu. Hänen itserakkautensa kärsi yhtä paljon kuin
hänen rakkautensa. Philippe aavisti sen ja katseli suuremmalla
mielenkiinnolla sileätä ja arvoituksellista pikku otsaa, jota hyvin
suittu tukka varjosti, kauniita kyyneltyneitä silmiä ja koko hänen
uhkuvaa nuoruuttaan, jota suru ei voinut rumentaa. Se antoi hänen
lohdutteluilleen enemmän vakuutuksen pontta, ja hyvästellessään rva
Derizeä ja rva Molay-Norroista, joka viivyttelemättä palasi tyttärensä
luo kuin uskollinen vahtiväki, hänellä ei ollut mitään syytä onnitella
itseään siitä vähän sekavasta tavasta, millä hän oli tehtävänsä
täyttänyt. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa ystävänsä
saapumista, ilmoittaakseen hänelle yrityksen rauenneen tyhjään. Anna de
Sézery oli joutuva julkisen häväistyksen esineeksi. Elisabet Derize oli
oikeudessa saava eron, joka jo nyt oli lopullinen.

Poistuessaan hän Isèren rantakäytävällä sivuutti pikku apulaisen
Malaunayn tätä huomaamatta. Mutta tämä joka tunsi talon ja mielellään
kuljeskeli sen seutuvilla, onnitteli tämän kohtauksen johdosta
teräväjärkisyyttään: voitonvarmana hän nyökkäsi päätään, veti
keuhkoihinsa tähän aikaan jo vilvastuvaa illan ilmaa ja sanoi itsekseen:

— Se on selvä: hän pettää suojattinsa. Oliko viisasta panna vetoa
asiamiehen voiton puolesta?




IV.

VASTAAJA


Albert Derizen äiti piteli jonkun aikaa kädessään avattua
sähkösanomaa, jossa hänen poikansa ilmoitti saapuvansa iltajunalla.
Hän oli hämmästynyt ja tyytyväinen. Sitten hänen ensi huolensa
oli mennä keittiöön, sillä hän kernaasti säästi kaiken lisävaivan
palvelijattareltaan, joka oli melkein yhtä vanha kuin hänkin ja joka
paikkaansa koskaan vaihtamatta oli palvellut häntä neljäkymmentä vuotta.

— Fauchette [Fauchette = pikku Fanny], syömme päivällisen vasta puoli
kahdeksan.

Vanhus, jolle tämä siro ja ylen nuorekas nimi kuului, käänsi emäntäänsä
päin pahasti sierettyneet kasvonsa, joita ällistys venytti:

— Puoli kahdeksanko, rouva!

Hänen luostarimaisen säännöllisessä päiväjärjestyksessään tällainen
viivästys oli merkkitapaus, melkein skandaali. Mutta kuultuaan,
että sen aiheutti Albert herra, hänen suunsa näytti venyvän korviin
saakka jonkunmoisen hymyn vallassa, ja hänen pienet harmaat silmänsä
räpyttelivät törröttävien kulmakarvojen alla kuin osuisi niihin
liian voimakas valo. Vaikkakin Albert herra kaikin tavoin oli paljon
varttunut, ei hän lakannut vanhukselle kuulumasta, koska tämä oli
häntä syntymästä hoidellut. Kuvailipa vanhus häntä jatkuvasti
pikkulapseksi mielessään ja rasitti häntä hänen saapuessaan joutavalla
pikkuseikkoihin kohdistuvalla huolenpidollaan, hän muistutteli hänen
mieleensä entisiä noloja tapauksia, mitenkä hän kerran esimerkiksi
oli kärventänyt istuimensa, asettuessaan hiillosastialle. Vaikkakaan
vanhus ei ollut tekemisissä juuri muun kuin kattiloidensa kanssa,
oli hän kyllä huomannut, että rouvalla jonkun aikaa oli ollut
huolia, ja olihan hän kuullut ilkeiden naapurien kertovan asioita
jotka häntä tyrmistyttivät ja sisälsivät viittauksia johonkin noista
häpeämättömistä naisista, joiden pelkkä näkeminen vaati häntä tekemään
ristinmerkin! Heti hän aikoi mättää kadotetun pojan täyteen vihanneksia
ja leivoksia ja ehdotti kaikkia ruokia, joita Albert herra entisajoista
saakka oli kunnioittanut jollakin suosiolla, mitä seikkaa hän unohti
yhtä vähän kuin sotilas voittojansa. Täytyi rajoittaa tämä into
kotiliemeen, lihahyytelöön, parsaan ja ohukaisiin aprikoosihillon
kanssa.

— Panemme hänet asumaan minun huoneeseeni lisäsi rva Derize. Minä otan
esiin peitteitä ja lakanoita.

— Entä rouva itse?

— Minä asetun etelänpuoleiseen pikku huoneeseen.

— Aurinko osuu sinne pahasti.

— Niin, mutta hän kaipaa lepoa, vietettyään päivän junassa.

Ja molemmat vanhat naiset, jotka yhteinen antaumus liitti toisiinsa,
valmistautuivat toimekkaasti parhaansa mukaan ottamaan vastaan
nuorta miestä, joka vallitsi heidän äidillisiä sydämiään. Mutta
sillä aikaa kuin Fauchette, kieli jonkunverran suusta ulkona,
vaipui pitämään huolta paistinpannustaan, rva Derize, avatessaan
kaappejaan ja suunnitellen huoneiden järjestelyä, ei voinut olla
tuntematta levottomuutta. Hän oli heti tulkinnut onnelliseen
suuntaan Albertin sähkösanoman: tämä paluu oli sovinnon alkusoitto,
se merkitsi etääntymistä Pariisista, jota hän jo kaukaa kavahti,
sitä tuntemattakin, huonona kaupunkina, jossa käsitykset totuudesta
ja erehdyksestä vääristyvät ja lopuksi menevät sekaisin. Ajatus,
että hän sai poikansa itselleen, kokonaan itselleen, oli myös
hänelle mieleen. Tavallisesti hän vaimoineen ja lapsineen asettui
asumaan Molay-Norrois'n perheeseen, jonka huoneusto oli mukavampi
ja tilavampi. Tämä poikkeaminen totutusta tavasta, joka hänessä ei
suinkaan herättänyt vastustusta, oli hänelle pieni korvaus. Kuinka
hän oli poikaansa hellittelevä ja lellittelevä! Ei kuitenkaan liikaa:
ei ensinnäkään pidä hemmotella miehiä, ja toiseksi hän ansaitsi saada
toria. Ensi kerran, lakattuaan olemasta lapsi, oli Albert aiheuttanut
hänelle todellista surua. Hän ei hyväksynyt, hän ei käsittänyt poikansa
käytöstä. Hänen käsityksensä mukaan avioliitto oli särkymätön ja pyhä
side, jonka kuolema yksin saattoi katkaista, ja jota, mitä häneen
tuli, kuolemakaan ei ollut katkaissut, murtaessaan säälimättömästi
onnen, joka oli kestänyt liian vähän aikaa. Miten kävi lasten, jos
kummallakin puolisolla oli vapaus alkaa elämänsä uudestaan? Eiväthän
he olleet pyytäneet päästä tähän maailmaan, ja eikö ollut niiden
velvollisuus, jotka olivat heidät elämään toimittaneet, antaa heille
se totinen valaistus, jota perheen perinnäinen elämä merkitsee? Onko
koskaan mitään toteutettu ilman määrättyä päämäärää ja ehdotonta
velvollisuuteensa alistumista. Tämän hän oli kirjoittanut pojalleen
heti kuultuaan Elisabetin poistumisesta, ja petoksesta, joka oli
sen aiheuttanut. Olipa hän itse tahtonut lähteä Pariisiin, mutta
Albert oli hänelle ilmoittanut poistuvansa sieltä. Viisi kertaa hän
hitaine, vielä varmoine askelineen oli mennyt miniänsä luo, mikä
hänen ansiokseen luettakoon, taivuttaakseen tätä kärsivällisyyteen
ja anteeksiantoon, alistuen Molay-Norrois'n perheen syyttelyihin ja
heidän epäystävälliseksi käyneeseen kohteluunsa, erikoisesti ajaen
Marie-Louisen ja Philippen, noiden viattomien uhrien asiaa. Mutta
hänen ei ollut onnistunut liikuttaa Elisabetin mieltä eikä vakuuttaa
häntä; tämän kaavamainen jyrkkä päätös oli voittamaton este. Toiselta
puolen hän tunsi poikansa Albertin ehjän, käskevän, vieläpä ylpeän
luonteen, jommoinen on tavallinen muita etevämmillä ihmisillä; se
oli joskus tuottanut hänelle kärsimystä, hän kun oli niin luottava
kiintymyksessään, mielenjaloudessaan ja suoruudessaan. Eikä voi vaatia
muita sietämään sitä mitä äiti sietää. Kun Elisabet oli kärsimänsä
loukkauksen jälkeen vetäytynyt pois, oli hän menetellyt oikeutensa
mukaisesti. Albertin asia oli luopua intohimostaan ja solmia ehjiksi
katkenneet siteet. Mutta hän tunsi hyvin, miten vaikea tämän oli
taipua. Ja kun hän tarkemmin mietti, haihtui heikko toivo, minkä
vähäinen sininen paperi oli hänessä herättänyt, niinkuin linnut, jotka
lennossaan sattumalta ovat eksyneet huoneeseen ja kiihkeästi kaipaavat
takaisin ulos.

Hänen kulkiessaan edestakaisin tunkeutui avatuista akkunoista hiukan
vilpoisuutta huoneeseen keskipäivän helteen jälkeen. Kesäkuussa viipyy
valo kauan, eikä vielä ollut iltakaan, vaan se välihetki, jolloin
uupunut aurinko kiiruhtamatta valmistautuu painumaan taivaanrannan
taa. Rva Derize vähän surkutellen totesi tämän lopun uhkan, vaikkakaan
tuon ei tarvinnut olla välittömästi käsillä, vaan oikeutti vielä
tekemään suunnitelmia. Oli käsillä hetki, jolloin hänellä oli tapana
käydä läheisellä Saint-Rochin hautausmaalla. Vainajat saivat aina
odottaa. Hän tyytyi panemaan vähän vettä maljakkoon, asettaen sen
huoneen pesukaapille, erään valokuvan eteen, jonka piirteet aika oli
tahrinut, ja jotka eivät olleet koskaan varmaankaan olleet erikoisen
tarkat. Vieläpä hän vähän asetteli kukkia syrjään, jotta muotokuva tuli
paremmin näkyviin.

»Tässä on, ajatteli vanha rouva, hänen isänsä hänelle puhuva. Jospa hän
olisi voinut Albertin kasvattaa!»

Rva Derize asui kaupungin länsipäässä kaupunginosassa, joka melkein
kuului maaseutuun. Boulevard des Adieux[= hyvästijättöjen puistokatu]
noudattaa entisiä valleja, joille on istutettu suuria puita ja joiden
rinteitä peittää nurmikko. Portti, joka sen katkaisee ja jolla on sama
alakuloinen nimi [Boulevard des Adieux = hyvästijättöjen puistokatu],
johtaa Vihreänsaareen kauniiseen kävelypuistoon, minkä läpi on
mentävä, ennenkuin päästään hautausmaalle. Kaikkien hautajaissaattojen
täytyy mennä tätä tietä. Kuoleman tietoisuus lepää seudun yllä.
Senpätähden eivät vuokralaiset sinne mielellään pyrikään, vaikka
sieltä näkee lehviä ja vihreitä rinteitä ja vasemmalla, lehtinurmien
ja lehmusten oksain välitse, vähän Rachais'n ja Saint-Eyvardin vuorta,
joiden kalliot auringon laskiessa tulevat loistavan värisiksi,
ruusunkarvaisiksi ja sinipunaisiksi vuorotellen.

Rva Derizellä oli hallussaan pieni huoneustonsa, johon kuului
kuusi huonetta toisessa kerroksessa boulevardin ja Lesdigueres'n
kadun kulmassa, vasta poikansa naimisen jälkeen. Hän oli luullut
elämäntehtävänsä silloin päätetyksi, ja poistunut tänne hautojen
läheisyyteen. Siihen saakka hän, koska Albert oli hänen luonaan,
oli asunut uusissa kaupunginosissa Saint-Andrén kävelypaikan
läheisyydessä: nuoret ihmiset tarvitsevat nähdäkseen liikettä ja
toimintaa eikä hiljaisia katuja ja tyhjyyden muistutuksia. Kun hän
näki hänelle syntyvän uuden kodin ja tunsi miten hänen käydessään
Grenoblessa Molay-Norrois'n seurapiiri, jonka turhamaisuutta tyydytti
pojan lisääntyvä maine, veti häntä puoleensa ja vähän otti hänet
valtaansakin, niin hän itsestään alkoi lähestyä sitä soppea, jonne
sisältyi hänen nuoruutensa ja hänen onnensa. Siellä lepäsivät hänen
vanhempansa, joita hän sai kiittää onnellisen lapsuuden kehittämästä
vastustuskyvystä, hänen puolisonsa, jonka hän oli kadottanut
nelivuotisen avioliiton jälkeen ja jonka muisto pysyi hänelle vielä
elävänä kolmenkymmenenkuuden vuoden kuluttua. Hänestä tuntui ettei
hänellä koskaan ollut aikaa surra häntä kyllikseen ja että hänellä oli
velka maksettavana: vanhuuden lähestyessä me tarvitsemme aurinkoa ja
lämpöä, ja me tavoitamme niitä parhailta menneiltä päiviltämme. Hänen
puolisonsa oli päättänyt päivänsä työkykynsä täydessä kukoistuksessa,
äkillisen, satunnaisen tapaturman häntä kohdatessa, juuri kun hän oli
pannut pystyyn erään noita liikevoimalaitoksia, jotka nykyään ovat
Dauphinén onni, ne kun käyttävät hyväkseen sen virtoja, sen _valkoista
kivihiiltä_. Niittämättä siitä kunniaa, hän oli edeltäkävijä. Se oli
toinen nousuyritys Derizein suvussa: isä jo oli suistunut ennenkuin hän
oli saavuttanut menestystä. Täten suvut usein sisältävät epätäydellisiä
luonnoksia johonkin jälkeläiseen, joka on heidät kunniaan korottava,
tai katkaisee päinvastainen kohtalo niiden terveen kehityksen ja estää
niitä puhkeamasta kukkaan.

On tunnettua, minkä vaarallisen kauden uusi teollisuus melkein
aina saa läpikäydä käyntiinpanonsa alussa. Mieluummin kuin hän
alistui uhkapeliin oli Albertin äiti, jolta itseltään puuttui kaikki
varallisuus, vaatinut pesän selvitystä. Tämä selvitys ei ollut jättänyt
hänen lapselleen muuta kuin Saint-Martin d'Uriagessa sijaitsevan
maatilan; se oli melkein vuoristossa, ja siihen kuului asuinrakennus,
maanviljelystä, metsää ja niittyä. Se ei tuottanut kuin vähän yli
kaksi tuhatta markkaa eikä ollut kokonaan veloista vapaa Jos hän
olisi ollut yksin, olisi hän vetäytynyt sinne: kirkon läheisyys ja
maaseudun rauha houkuttelivat häntä. Albert oli vain kolmen vuotias.
Hän oli tästä lähtien äidin päämäärä. Hän tahtoi pojan ottavan
korvauksen isän ja isoisän rauenneista elämänaikeista. Saadakseen
apulähteitä ja paremmin opettaakseen poikaansa hän aluksi avasi pienen
lastenkoulun, ja kun poika varttui, hän hänelle pyysi ja sai Grenoblen
postitoimistossa paikan, joka aluksi oli vaatimaton, mutta vähitellen
muuttui hänen järjestysaistinsa, älykkäisyytensä ja hallinnollisen
kykynsä mukaiseksi. Antamalla pojan etsiä omaa tehtäväänsä, löytää sen
ja toteuttaa sitä, aavistamalla itse ensimäisenä hänen arvonsa, antoi
äiti hänelle elämän toiseen kertaan. Poika korvasi hänen rakkautensa
nopealla menestyksellään, kykynsä kehittymisellä, hellyydellään,
joka tosin ei ollut pilvetön eikä alituinen, vaan hyvinkin pidätetty
huonoina aikoina, mutta joka hetkittäin saattoi olla niin luottava,
niin herkkä, niin syvä, että vanha rouva sitä ajatellessaan tunsi
silmänsä kostuvan ja mielensä täyttyvän. Niinpiankuin poika alkoi
ansaita, vaati hän äitiään luopumaan kaikesta työstä: hänenhän tuli
astua äidin sijaan! Hänen mennessään naimisiin hänen isänperintönsä,
Saint-Martinin maatila, jonka hän muuten oli vapauttanut kaikista
kiinnityksistään, siirrettiin hänelle ja se antoi hänelle jonkunmoista
ulkonaista asemaa Molay-Norrois'n perheen rinnalla. Mutta sen tulot
hän edelleenkin luovutti äidilleen ja niihin hän vielä lisäsi pienen
vuosikoron, salaa, sillä hän ei tahtonut sekoittaa ketään, ei
vaimoaankaan sen ankaran taistelun kaikkiin sokkeloihin, jota hän
äitineen oli kohtaloa vastaan käynyt, ettei siitä lankeisi mikään varjo
liian aikaisin kuolleen isän muistolle.

Mikään ei niin toisiinsa liitä voimakkaita sieluja kuin yhdessä
kestetyt koettelemukset. Jo pelkkä yhteinen ruumiillinen rasitus
herättää toveruuden ja yhteisvastuun tunnetta. Näinä kamppailun vuosina
olivat rva Derizen ja hänen poikansa välit tulleet poikkeuksellisen
läheisiksi. Voidakseen seurata poikaa hänen opinnoissaan, oli äiti
täydentänyt sivistystään. Millä opetuskyvyllä ja kunnioituksella
poika olikaan häntä siinä auttanut, samalla kun hän edelleenkin pyysi
äidiltä neuvoja pysyäkseen hänen oppilaanaan! Ja kuinka osasikaan
jälkimäinen tyynnyttää hänen kunnianhimoiset pyyteensä, kehittää
hänessä tuota niin vaikeasti saavutettavaa hyvettä, joka ponteville
luonteille on vaikein oppia ja kuitenkin on niin välttämätön, ettei
mikään into, mikään työnteon nopeus voi sitä korvata: kärsivällisyyttä.
Ikäänkuin asettaisi äiti poikansa itseään korkeammalle, hän saattoi
hänet karttamaan voimiensa hajoittamista, kykynsä pirstoamista ja
hävittämistä sanomalehti- ja esitelmätoimen kautta, kaikkien tällaisten
vähäpätöisten puuhain kautta, joissa ensi menestys yllyttää jatkamaan
ja joihin tottuminen pian tulee vaaralliseksi, ne kun tyydyttävät
toiminnantarvetta samalla kun ne antavat tälle miellyttävät rajat.
Vaistomaisesti ja voimatta sitä itselleen selittää — häntähän itseään
hymyilytti kun hän pojalleen tunnusti taikauskoisen kunnioituksensa
paksuja kirjoja kohtaan — hän ymmärsi, että vain keskittyminen yhteen
ainoaan aikeeseen, kestävyyden siihen yhtyessä, tekee pysyvästi
arvokkaat tulokset mahdollisiksi. Täten äiti kehoitti poikaansa
pitkällisten ponnistusten uralle ja epäilemättä osaltaan vaikutti
_Työmiehen historian_ syntymiseen, joka nykyään on niin hyödyllinen, ja
_Talonpojan historian_ muodostumiseen, jonka tuli antaa kuva talonpojan
elämästä ja näyttää sen ikuinen ylevyys.

Kuitenkaan ei äiti koskaan suostunut seuraamaan poikaansa Pariisiin,
joko siksi, että hän pelkäsi tuntevansa itsensä kodittomaksi
totunnaisen ympäristönsä ulkopuolella, tai siksi että hän — harkiten
siinä aivan oikein — ei tahtonut vallata paikkaa, joka pian tuli
kuulumaan toiselle naiselle. Säännöllisen kirjevaihdon kautta hän
nykyään kaukaa ylläpiti yhteyttä poikansa kanssa ja lomat liittivät
heidät yhteen maatilalleen Saint-Martiniin. Albertin avioliitto toi
mukanaan suuria muutoksia heidän niin suuressa määrin yhteiseen
elämäänsä. Äiti mukautui siihen, mutta hän kärsi siitä kenenkään
saamatta sitä tietää. Hänen ei edes tarvinnut vapaaehtoisesti supistaa
vaikutusvaltaansa, niinkuin hän jo kauan sitten oli itsekseen luvannut
tekevänsä. Albert oli hyvin rakastunut Elisabetiin, joka epäröi ja
jonka vanhemmat antoivat hänen jonkun aikaa odottaa suostumustaan,
ikäänkuin vielä enemmän korostaakseen, mitä suosiota he hänelle
osoittivat, ja nuoruudelle ominaiselle kiihkolla ja unohtamiskyvyllä
hän kokonaan kääntyi lempensä puoleen. Äiti luuli menettävänsä hänet
kokonaan. Uusi perhe, jonka helmaan hän astui, oli loistavampi,
viehättävämpi, eli hienommassa ympäristössä; se liehitteli häntä ja
lumosi hänet. Hän ei ollut syntynyt kyllästyneenä, kuten tuollaiset
velttoutuneet nuoret miehet, joita mikään ei hämmästytä eikä mikään
huvita: mielihalulla hän maistoi seuraelämän ja ylellisyyden
huvituksia. Kirjailijoissa ja taiteilijoissa, joiden kyky vaatii
vaarinottoa ja ulkomaailman kosketusta, on usein joku tällainen
puoli, joka on altis seuraelämän kaikkein jokapäiväisimmille
viettelyksille. Molay-Norrois'n perheen suhteet olivat laajat, heidän
vierasvaraisuutensa erinomainen. Katsellessaan nuorta vaimoaan
Albert näki tuntemattoman valon loistavan elämänsä yli. Näihin
aikoihin hänen äitinsä asettui asumaan boulevard des Adieuxlle ja
alkoi lähestyä menneisyyttä, johon jo heittyy kuoleman varjo, kuten
vaeltaja vielä valaistulta vuorelta laskeutuu tasangolle. Myöhemmin hän
surren huomasi, ettei hänen miniänsä ollut täyttänyt hänen tärkeätä
neuvonantajan paikkaansa, joka vaatii jokapäiväistä tarkkaavaisuutta
ja ponnistusta. Hän pelkäsi, että Albert läpikokonaisessa luonteessaan
menisi päähän saakka nykyistä onnetonta uraansa, sillä siltä se hänestä
näytti. Kun äiti sentähden taas tarttui asioihin hienolla vaistolla ja
lempeydellä, ei hän sillä yrittänyt uudelleen ottaa haltuunsa paikkaa,
josta hän oli luopunut. Mutta kuitenkin kaikki palasi järjestykseen
ja tyyntyi kuten vedet, joita myrsky uhkaa ja kuitenkin taas karttaa.
Albert teki moninkerroin enemmän ansiotyötä, kaksinkertaisti tulonsa,
saattoi helposti tyydyttää uudet menonsa, ja etsi vain tarkempaa
yksinäisyyttä voidakseen sepittää suurta teostaan, joka edistyi
hitaammin, mutta sai osakseen yhtä paljon teräväjärkisyyttä, hengen
hehkua ja voimaa. Elisabet puolestaan valvoi lastensa ruumiillista
terveyttä, teki vieraskäyntejä, esiintyi hienossa asussa ja säilytti
kauniit kasvonsa ihmettelevinä ja tyveninä. Ja tämä onnen ulkokuori
kätki sisäänsä sielunnäytelmän, joka äkkiä paljastui, ja joka äidissä
aiheutti itsesoimauksia siitä, ettei hän ollut aavistanut sitä silloin,
kun vaara olisi vielä ollut torjuttavissa ...

Täten rva Derize odotti ja pelkäsi poikansa tuloa. Hän tulisi
lämpimästi ottamaan hänet vastaan, se oli varma — hänen
eristyksessäänhän sellainen tapaus oli juhla — mutta hän ei pojaltaan
peittäisi paheksumistaan. Lapset varsinkaan eivät hänelle sallineet
mitään empimistä. Koko äidillisellä arvovallallaan, vieläpä kaikkien
entisten uhraustensa nimessä, joita hän tavallisesti niin vähän muisti,
hän aikoi vastustaa tätä hylkäystä, joka ei saattanut olla lopullinen.
Ja velvollisuuteensa kiintyen vaimoparka joka näki päivän laskevan ja
hämärän yllättävän, tunsi alakuloisuuden ja pelon saavan yhä enemmän
valtaa itsessään, ja tunsi itsensä sitä vanhemmaksi kuta enemmän
tulonhetki lähestyi.

Huone oli valmis, päivällinen niinikään. Jopa alkoi Fauchette valitella
junain järjestelmällistä myöhästymistä, kun ovikello soi.

— Se on hän, sanoi palvelijatar, astuen kompuroiden ovelle.

Käytävän päässä, jonka lisääntyvässä hämärässä hänen tummaa pukuaan
tuskin eroitti, äiti pidätti hengitystään, syvemmin liikutettuna
kuin jos hän löytäisi lapsensa taudin jälkeen. Heti reipas ja varma
tervehdys _päivää, Fauchette_ palautti hänen tasapainonsa. Hänen rakas
poikansa kenties ei ollut kovinkaan paljon muuttunut.

— Albert, sinäkö se olet?

— Mamma.

Hän nimitti häntä näin eikä _äiti_, silloinkuin hän erikoisesti tahtoi
osoittaa hellyyttään hänelle, antaa hänelle takaisin holhoojavaltaansa
niinkuin pikkupoikana ollessaan. Ensi sanallaan hän hellytti äitinsä
sydämen. Tultuaan valaistuista portaista hän eroitti hänet huonosti
täällä varjossa. Äiti astui eteenpäin ja he lankesivat toistensa
kaulaan. Sitten poika vei hänet pieneen saliin missä oli valoa ja
ottipa hän vielä pois lampun varjostimen nähdäkseen hänet paremmin.
Joka käynnillään hän iloisin ilmein ryhtyi tähän pikku tarkasteluun
ja hänen läpitunkeva katseensa, joka viipyi esineissä, arvosteli,
olivatko terveys ja ikä varovasti pidelleet hänen vanhaa äitiään
hänen poissaollessaan. Jälkimäinen käytti puolestaan hetkeä hyväkseen
lukeakseen mitä voi, poikansa kasvoista.

Ruumiillisesti he olivat vain vähän toistensa kaltaisia: poika
oli korkeavartaloinen ja hyvinmuodostunut, piirteet kauniit ja
vähän karkeasti veistetyt, tilava otsa, jota jatkoi kaljun alku,
ruskeat, pienet ja syvään vaipuneet silmät, joihin hänen olentonsa
hehku keskittyi ja liikkeissä tuo sulavuus, joka antaa niin paljon
viehätysvoimaa vielä nuorelle miehelle; äiti taas oli hento,
kalpea, kuihtunut, riutunut, hänelläkin persoonallisuuden merkki
silmissään, vaaleansinisessä katseessaan, joiden syvä ilme yht'aikaa
tulkitsi tarkkanäköisyyttä ja mielenjaloutta — ikäänkuin merkkinä
luontaisesta ja peruuttamattomasta sielun ylevyydestä yhtyneenä varmaan
arvostelukykyyn.

Heidän päästessään keskinäiseen kosketukseen muutamien
merkityksettömäin lauseiden välityksellä, ilmestyi Fauchette
kasvoillaan rukoileva ja traagillinen ilme, josta he eivät voineet
erehtyä: viivyttelemättä oli käytävä ruokasaliin. Sehän on hyvä
keino päästä toistensa parempaan ymmärtämiseen ja yksimielisyyteen,
ja kuitenkin he muutamien lauseiden jälkeen vaipuivat vaitioloon ja
uudelleen tunsivat etääntyvänsä toisistaan. Molemmat ajattelivat he
sitä, mistä eivät puhuneet. Palvelijattaren korjattua liemen pois rva
Derize, joka itse hämmästyi tyyneyttä, mikä hänessä oli seurannut
levottomuutta, ryhtyi oikopäätä hyökkäykseen.

— Sinä tulet sopiaksesi vaimosi kanssa?

Albert nosti painunutta päätään ja kaikkein arvovaltaisimmalla,
kaikkein ratkaisevammalla äänenpainollaan hän vastasi:

— En.

Hänen äitinsä empi aina ennenkuin hän ryhtyi johonkin, mutta hänen
kerran otettuaan askeleensa kaikki pelko haihtui. Pojan töykeä torjumus
ei häntä pidättänyt.

— Kuule, Albert, alkoi hän, ihminen voi joutua viettelyksiin ja
hairahtua. Uskon niin. Ilman Jumalan apua olemme kaikki heikkoja, ja
sen sinä varmaan olet unohtanut. Mutta jolla on koti ja lapsia, hän
kuuluu niille. Mikään maailmassa ei voi niistä vapauttaa.

Heti hän saattoi lukea kehoittelunsa tulokset poikansa kovettuneista
piirteistä. Hänellä oli etäännyttävin, Iuokseenpäästämättömin ilmeensä:
hänen ympärillään kohosivat korkeat muurit. Suosikkina ja voimakkaana
hän ilmaisi ajatuksensa peittelemättä:

— En halunnut keskustella tästä kanssanne, äiti. Mitä se hyödyttäisi?
Mutta te teette väärin tuomitessanne minua. Kotiliesi — nimikin sen jo
sanoo — elää, lämmittää, valaisee. Mutta omani ääressä minä hengitin
myrkkyä, joka vähitellen tukehdutti minut. Olen antanut Elisabetille
hänelle sopivan elämän. Häneltä ei puuttunut mitään. Mutta minä
tukehduin. En ole tavoitellut eroamme. Hän sen on tahtonut, ilman
oikeutta. Itse asiassa olemme olleet toisistamme erossa jo vuosikausia,
ja siihen on hän yksin vikapää.

— Eiköhän sinulta ole puuttunut kärsivällisyyttä hänen kanssaan? Ja
kuinka voit verrata hairahdustasi hänen vikoihinsa, jos hänellä niitä
on ollut vähäisiä.

— En tunnusta mitään vikaa itsessäni.

— Niinkö!

— Te, te olette ollut onnellinen.

Rva Derize lausui lempeästi:

— Kolmekymmentäkuusi vuotta sitten kuoli onneni.

— Se on totta. Mutta kuolema surmaa yhdellä iskulla. Se voi jättää
elähdyttävän muiston jälelle. Se on vähemmän masentava kuin tällainen
hidas ja pysähtymätön vajoaminen jokapäiväisyyteen, hirvittävään
ikävystymiseen. Meidän välillämme oli paksut väliseinät.

— Ei, sinun kaltaisesi mies on aina vähän eristetty. Mitä merkitsevät
tuollaiset tunteiden eroavaisuudet todellisten kärsimysten, sairauden,
kurjuuden, kaikkien todellisten surujen rinnalla, joita kohtalo tuo
mukanaan? Täytyy osata mukautua elämäänsä.

— Minä en ole mikään murtunut.

— Mukautuminen ei merkitse murtumista.

Albert teki kyllästyneen eleen kuin lopettaakseen lyhyeen:

— Elkäämme puhelko enää. Te ette voi ymmärtää minua.

— Sinun asiasi on ymmärtää, ja sinä tulet kyllä sen tekemään, mutta
liika myöhään.

Tämän keskustelun aikana Fauchette, edestakaisin kulkiessaan, oli joka
hetki vähällä läikähyttää yli jonkun ruokalajin tai särkeä jonkun
lautasen, sillä joka käynnillään hän kauhulla huomasi, että hänen
isäntäväkensä oli epäsovussa. Hänen antimiinsa ei kiinnitetty mitään
huomiota: ettei rouva sitä tehnyt, meni vielä mukiin, häntä olisi
saattanut ruokkia keitetyllä lihalla ja perunoilla päivästä päivään
ilman että hän olisi sitä huomannut, mutta Albert herra, joka pienenä
oli sellainen herkkusuu ja jolla oli niin hieno maku, hän joka oli
omansa panemaan arvoa lihahyytelölle! Siis oli todellakin siellä
kaukana hänen päänsä pantu sekaisin, ja Pariisi oli sen tehnyt!

Jälkiruuan aikana Albert ensimäisenä katkaisi pitkällisen vaitiolon,
joka oli seurannut hänen äitinsä viime sanoja, ja hän kysyi:

— Onko Elisabet käynyt teitä katsomassa?

— Vain yhden kerran.

— Entä te?

— Olen käynyt siellä viisi kertaa.

Ikäänkuin pyytääkseen anteeksi ettei hän vielä useammin ollut
uudistanut sovitteluyrityksiään, hän lisäsi:

— En oikein viihdy heillä.

Poika oli vähällä syleillä äitiänsä tämän sanan vuoksi, joka itsestään
oli tullut vaimoparan huulille:

— Minäkin äiti, olen aina viihtynyt huonosti ... omassa kodissani.

Äiti katui, että oli ilmaissut ajatuksensa, ja taas he vaikenivat,
Fauchetten heitä närkästyneenä katsellessa ja ryhtyessä toisella
vapaalla kädellään korjaamaan pöytää: Albert herra oli ahminut
ohukaisensa kuin lääkkeen, ilmaisematta mitään mielihyvää!

Kahvin, onnettoman keittäjättären viimeisen toivon tullessa, jonka hän
tarjosi kiehuvana vanhan hyvän tavan mukaan, Albert vihdoin puhkesi
lausumaan sanaa, jota hänen äitinsä odotti hänen tulostaan saakka ja
joiden pelkkä viipyminen loukkasi häntä syvästi:

— Entä lapset?

— He voivat hyvin, sanoi hän, silmien kostuessa.

— Te saatte nähdä heitä.

— Usein. Menen joskus Kaupunginpuistoon tavatakseni heitä. Mutta he
eivät aina ole siellä.

— Te, te saatte heitä nähdä.

Tämä sanottiin pohjattomalla alakuloisuudella, mutta ikäänkuin
väistämättömän tosiseikan ilmauksena. Äiti nousi tuolistaan, tuli
poikansa luo, ja pani molemmat kädet hänen hartioilleen:

— Albert, oma Albertini, ethän heitä hylkää?

— Emme voi ryöstää heitä itsellemme, mutisi hän matalalla äänellä ja
jäykistyen. Se olisi vielä pahempaa.

Mutta hän lisäsi vastoin tahtoaan:

— Ettekö luule, että se on minulle kyllin vaikeata? Äiti aavisti hänen
mielenliikutuksensa ja kumartui vielä enemmän hänen puoleensa. Silloin
poika otti hänet käsivarsiinsa:

— Äiti ... Voi erehtyä rakkaudessaan, rakastaa useampia kertoja. Mutta
äiti on vain yksi. En saa kiistellä heitä omaltaan.

— Marie-Louise, Philippe ... luetteli vilpittömästi rva Derize, vedoten
näiden kahden nimen voimaan.

Silloin poika vuorostaan nousi vapautuakseen äidillisestä syleilystä:

— Oh! elkää riistäkö minulta rohkeuttani. Olen sen tarpeessa, vakuutan
sen teille.

— Tarvitsisit sitä vähemmän voidaksesi palata meidän luoksemme.

Hän sanoi sen hartaasti, hän pani ääneensä kaiken lämpönsä, hän ojensi
käsivartensa kuin ottaakseen voiton itselleen. Fauchette, joka tuli
ottamaan pois tarjotintaan, pysähtyi kynnykselle, tietämättä pitikö
hänen näiden tunteenpurkausten edessä tulla sisään vaiko poistua.
Albert puolestaan tiesi hyvin, että kaikki yritykset olivat turhia ja
hänen tarvitsi vain, melkein arasti, lausua muutama sana, osoittaakseen
niiden tyhjiin raukeamisen.

— Te ette tunne häntä, jota rakastan.

Ei ollut vielä ollut _hänestä_ kysymys. Hänestä varmaankaan ei
tuonnempana olisi enempää puhetta. Sillä pelkkä viittaus hänen
olemassaoloonsa eroitti heidät toisistaan. Rva Derize vetäytyi vähän
pois: mitä saattoi hän vastata? Mainitessaan lapset oli hän toivonut
voittavansa kaikki esteet, mutta tuntematon este näytti säilyttäneen
kaiken voimansa.

— Entä matkatavarasi? kysyi hän kotvan kuluttua, estääkseen painostavan
raskaan vaitiolon loppumattomiin jatkumasta.

Näin aineelliset yksityisseikat saattavat selvittää jonkun tilanteen.
Hän selitti:

— Huoneesi on tuo. Se on minun.

— Lähden kohta takaisin.

— Niin pianko?

Mutta tämä vastustus ei tarkoittanut sitä iloa, johon äiti edeltäpäin
oli vahvistanut, saadessaan hänet itselleen ja tavatessaan hänet
suunnilleen samana kuin ennen. Se oli epäitsekäs valitus, joka melkein
heti pääsi ilmoille tänä pelkona:

— Tulet rasittamaan itseäsi.

Fauchette, joka oli korjannut pöydän puhtaaksi ja kokosi muruja, säesti
tätä huomautusta lohduttomalla ilmeellään. Albert ei hievahtanut. Hän
oli tyytymätön ja sulkeutui itseensä.

— Milloinka palaat? kysyi äiti valmiina tyytymään pienimpäänkin ajan
ropoon. Tänä kesänäkö?

— En voi.

Aikoiko hän siis jättää kaiken, vaimonsa, lapsensa, kotimaansa? Äiti
oli kiusauksessa mutista: »Miksi siis olet ollenkaan tullut?» Hänen
käyntinsä tuli uhkaavammaksi kuin hänen poissaolonsa. Tällä hetkellä
soi ovikello. Se oli harvinaista näin myöhäisellä hetkellä.

— Onko avattava? kysyi vanha palvelijatar.

Se on Philippe Lagier, sanoi Albert. Olen pyytänyt häntä viettämään
illan täällä. Lähden takaisin pikajunalla kello kymmenen ja
neljäkymmentä.

Rva Derize meni poikansa edellä saliin ottaakseen vastaan asianajajan.
Philippe, joka tunsi kunnioitusta häntä kohtaan, kumarsi hänelle ja
suuteli hänen kättään, mikä aina vähän hämmästytti vaimoparkaa. Hän
ymmärsi Albertin tehneen Grenoblen matkan tätä kohtausta varten ja
hänen aikovan palata lapsiaan näkemättä. Taistelu kai oli menetetty.
Ja koska hänen läsnäolonsa oli turha, hän jätti molemmat miehet
kahdenkesken. Asianajaja tunsi sääliä häntä kohtaan ja pidätti häntä
hetken sanoakseen surkutellen:

— Olen koettanut sovittaa heidät, rouva, vakuutan sen teille.

Äidin epätoivo, jonka hän ymmärsi ja ystävän luottamus selkeennyttivät
hänen tunteensa, joita entiset muistot ja Elisabetin kauneus olivat
sekoittaneet.

— No niin? tiedusteli Albert kärsimättömänä heti kun he olivat kahden.

— No niin, hän hylkää ehdotuksen.

Lagier esitti lyhyen kuvauksen päivästään, toisti varsin tarkkaan
oikeuden puheenjohtajalle jätetyn anomuksen sisällön, ja kun hän ryhtyi
kuvaamaan käyntiään Molay-Norrois'lla, hän koetti korostaa Elisabetia
määräävää vaikutusta: vääryydellisen kohtalon alaisena tämä uskoi
palvelevansa vain totuutta.

Albert, joka siihen saakka oli kuunnellut vaieten, hätkähti viimeisistä
sanoistaan.

— Totuutta? Totuuttako hän tahtoo? Hyvä on, minäkin tulen sen sanomaan.
Heijastakaamme täysi valo sisäiseen elämäämme.

Philippe hämmästyi tätä äkillistä suuttumusta:

— Mistä siis tahdot häntä moittia?

— Minä? En mistään ja kaikesta. Eikö elämässä ole muuta kuin
juhlallisia tapauksia, joita on helppo merkitä ja määritellä?
Suurimmat onnettomuudet eivät ole vaikeimmat sietää. Olen katsos
yksinäisyydessäni — tarkoitan kotiani — päivästä päivään merkinnyt
muistiin vaikutelmani näiden viime vuosien kuluessa. Sattumalta olen
tuonut mukanani nämä vihot. Kas tässä, jätän ne sinun haltuusi. Sieltä
löydät todisteluperusteita. Tulen täydentämään ne. Saat sanoa kaiken
oikeuden edessä, koskapa hän vaatii kaiken sanottavaksi. Ja minä tulen
kiistelemään häneltä lapsiamme.

— Olen äsken nähnyt heidät, sanoi asianajaja ottaessaan haltuunsa
vihot. He voivat hyvin.

Jyrkällä eleellä Albert pysähdytti ystävänsä, ikäänkuin vakuuttaakseen,
että tämä aihe kuului yksin hänelle:

— Tiedän.

Philippe Lagier, joka siis tuli ajamaan hänen asiaansa, aavisti
kaiken välittelyn turhaksi. Ystävänsä synkällä otsalla, hänen
silmäinsä kovassa katseessa, koko kiusatussa ja sisäänpäinkääntyneessä
kasvojenilmeessä hän uteliaana näki sen intohimon tekemät merkit, josta
Albert vaikeni. Ja tähän kieltäytymiseen siitä puhumasta sisältyi
harvinainen kyky keskittyä yhteen ainoaan aiheeseen. Kaikki tunnustus
on vähentämistä: se hajoittaa kipinän sitä pyhää tulta, jossa sielu
tahtoo palaa. Näkymättömänä Anna de Sézery oli läsnä tässä huoneessa ja
vallitsi heitä.

— Onko kaikki lopussa? Etkö tule sopimaan Elisabetin kanssa?

— En koskaan.

Elisabet oli lausunut saman ratkaisevan sanan. Se ei enää kaivannut
muuta kuin oikeuden vahvistusta.

— Ja minä tulen pyytämään avioeroa, lausui Albert. Ja koska tahdotaan
tahria hänen maineensa, menen naimisiin ...

Hän pysähtyi äkkiä, nimeä lausumatta. Kirjoissaan hän usein oli
osoittanut perhesiteen merkityksen ja purkamattoman avioliiton hyödyn,
kuten hänen oppi-isänsä Auguste Comte. Millä arvovallalla saattaisi
hän senjälkeen puolustaa tällaisia historiallisia johtopäätöksiä? Hän
jatkoi:

— Ja nyt kysymykseen aineellisista järjestelyistä. Tietysti vaimoni
taas ryhtyy hoitamaan omaisuuttaan. Olen jo pyytänyt notaariotamme
palauttamaan sen hänelle. Ja minä aion antaa lapsilleni, siihen saakka
kunnes oikeus jättää heidät minun haltuuni, ainakin joksikin osaksi
vuotta, tuhannen frangin määrärahan kuukautta kohti.

— Jos menet uudelleen naimisiin, ei oikeus tule jättämään niitä sinulle.

Mitään vastaamatta hän meni kutsumaan äitiään, joka istui
viereisessä huoneessa, liikkumattomana ja masentuneena katsellen
kaikkia ystävällisen vastaanoton valmistelujaan, ainoata kaunista
lakanaparia, joka huolellisesti oli menestyksen päiviltä säilytetty,
maljakossa olevia kukkia, valokuvaa. Hän nousi ja seurasi poikaansa
tottelevaisesti kuin tuomittu.

— On aika lähteä. Philippe saattaa minua asemalle.

— Hyvä.

Lähtiessään Albert havaitsi äitinsä liikkumattomuuden ja kuiskasi hänen
korvaansa puristaen häntä rintaansa vasten:

— Olen saattanut teille paljon kärsimystä, äiti.

— Kyllä, paljon.

— Mutta te ette saa hyljätä minua.

— Oi, minä ...

— Uskon teidän huomaanne Marie-Louisen ja Philippen. Kaukaa te pidätte
heitä silmällä, te näette heidät joskus. Jos teidän täytyy sietää
ikävyyksiä heidän tähtensä, siedättehän ne.

— Sen sinä tiedät.

— Näkemiin, äiti, palaan takaisin.

— Jumala sinua varjelkoon.

Ovi sulkeutui. Albert oli unohtanut Fauchetten, joka odotti vuoroaan
ja pyyhki silmiään esiliinaansa. Hitaammin askelin rva Derize palasi
takaisin pieneen tyhjään saliin. Hän meni akkunan ääreen, voidakseen
vielä nähdä poikansa tämän poistuessa talosta. Hän ajatteli:

»Hän ei ole tullut minua varten, ei Elisabetia eikä lapsia varten.
Kerran kuitenkin, tiedän sen, olen siitä varma, hän tulee heitä varten,
meitä varten. Se tapahtuu kenties kyllä myöhään. Kunpa ei paha, jonka
hän on tehnyt, silloin olisi korjaamaton!»

Alhaalta Albert kohottaessaan päätään, näki ikkunan valaistun neliön
ja sen kehyksessä tumman hahmon. Mutta hän ei kuullut, mitenkä hänen
äitinsä, eteenpäin kumartuneena, kutsui häntä rukoilevalla äänellä. Ja
ajoneuvoissa, joihin hän ystävänsä kanssa astui asemalle mennäkseen, ei
hän lausunut sanaakaan.






TOINEN OSA




I.

MAAILMAN NURJAPUOLI


Heinäkuun alussa Kaupunginpuiston lehmukset Grenoblessa vielä
levittivät, paitsi varjoaan, näivettyvien kukkiensa raskasta tuoksua.
Ei enää juuri voinut löytää muualta kuin sieltä vähän suojaa ja
vilpoisuutta auringon hyökkäyksiä vastaan, sieltä ja Vihreänsaaren
puiden siimeksestä, minne kukaan ei mene, joten lastenhoitajattaret
eivät mielellään suostu viemään sinne hoidokkejaan.

Heitettyään leipää mustalle joutsenelle, joka nappasi sen punaisella
nokallaan ja vettä kohistellen, Marie-Louise ja Philippe, joita
kehoitettiin lähtemään kotiin, hyvästelivät pikku ystäviään, Jeanne ja
Renée de Crozet'a, jotka käyttivät tilaisuutta hyväkseen juhlallisesti
ilmoittaakseen pikaisen poislähtönsä.

— Me menemme Aix-les-Bainsin kylpypaikkaan tänä vuonna.

— Ja me Uriageen, vastasi Marie-Louise, joka ei koskaan jäänyt
vastausta vaille.

— Saint-Martiniin, selitti hänen paksu veljensä. Se on metsässä.

Mutta pikku tyttö oikaisi häntä kuivasti:

— Ei, Uriageen. Siellä on enemmän ihmisiä.

Hän luuli musertaneensa Aix-les-Bainsin. Sillä hän oli mielellään
muista ensimäinen. Kotimatkalla Philippe väitti:

— Meidän talommehan on Saint-Martinissa, vuoristossa.

— Niin onkin, mutta me menemme Uriageen. Vaan sinäpä nukut illalla kuin
säkki.

— Minä en nuku kuin säkki. Säkit eivät nuku.

— Isoisä sanoi niin. Minäpä kuuntelin ovenraosta. Ja minä sain tietää,
että me menemme Uriageen eikä Saint-Martiniin. Ja isoäiti sanoi, että
isä on meiltä kuollut.

— Mitä se merkitsee: kuollut?

— Se on sitä kun haudataan.

— Minä en tahdo että isä haudataan.

Pikku sisar loi häneen ylemmyydentunteisen katseen ja alkoi pitää
puhetta, koettaen sovittaa siihen jonkun harvinaisen puheenparren, joka
oli jäänyt hänen korviinsa:

— Oikeastaan hän ei sitä ole. Eriskummaistahan se on: hän ei ole
kuollut ensinkään ja meiltä hän on kuollut.

— Saako häntä enää nähdä?

— Varmasti. Mutta ei pidä puhua siitä.

Isältään oli hän perinyt, uteliaisuutensa ja intonsa mukana,
jonkunverran luottamusta tulevaisuuteen.

Lapsi ei ajatuksissaan äidin maallemuuttoaikeista erehtynyt.
Tavallisesti Derizein perhe karttoi Pariisia heinäkuusta marraskuuhun
ja vietti kesän ynnä osan syksyä Saint-Martinissä, joka on
Chamrousse vuoren rinteille rakennettu kylä, kuusien ja kastanjien
helmassa, Saint-Ferriolin linnan yläpuolella. He asuivat vanhassa
kotitalossa, jonka Albert velkaantuneena oli perinyt: se oli avara
huvilantapainen rakennus, parvekkeineen, jotka kiersivät kehässä sen
ympäri ja akkuna-aukkoineen, jotka olivat täynnä metsän vihreyttä.
Plataanikuja yhdisti sen kirkkoon. Vanhalla rouva Derizellä oli siellä
huoneensa, sentähden olikin loma-aika hänelle paras osa vuotta.
Kaiket päivät ulkosalla oleskelevain lasten kasvot ahavoituivat,
heidän päivänpaahtamat poskensa punertuivat kuin villiomenat. Albert
sai täydessä rauhassa kirjoittaa _Talonpojan historiaansa_, likeltä
kuunnellen luonnon rauhoittavia ääniä, jotka soivat hänen kirjassaan.
Mutta Elisabetista tuntui toisinaan, kun hämärä alkoi langeta
äkillisemmin, että tätä maalaiselämää jatkui kovin pitkään: alhaalta
laaksosta kohosi pienen huvittelevan kylpykaupungin juhlahumu ja
vilkkaus; varsinkin pelkäsi hän yksinäisyyttä, joka pakoittaa ihmistä
itsestään hakemaan hauskuutensa ja onnensa.

Molay-Norrois'n perhe puolestaan vuokrasi huvilan Uriagessa, jossa he
kohtasivat suuren osan tuttua seurapiiriänsä. Kun helle teki Grenoblen
sietämättömäksi, he helposti saivat tyttärensä tulemaan mukaansa:

— Miksi sulkeutuisit tuohon eristettyyn hökkeliin? Entä jos miehellesi
pistäisi päähän tulla sinne? Tule meidän kanssamme niin voit olla
rauhallisempi!

Elisabet oli noudattanut heidän neuvoaan. Miehensä poissaollessa
hän uudelleen koki unohdettuja tunteita, pelkoa, levottomuutta.
Ja Saint-Martinin talo pitkine käytävineen ja huonesokkeloineen
ei herättänyt hänessä mitään mieltymystä yhtävähän kuin maaseudun
mieleenpainuva hiljaisuus.

Uriage, joka sijaitsee kolmen tai neljän peninkulman päässä Grenoblesta
ja neljänsadan viidenkymmenen metrin korkeudella — jotenka pääsy sinne
on helppo — ja joka on aivan lähellä tasankoa, näyttää ylängöltä
lainaavan ankaran ulkonäkönsä ja terveellisen ilmansa. Sinne tullaan
jokseenkin ahtaan ja metsäisen solan kautta, jonka pohjalla juoksee
rauhallinen puro, mille mielivaltaisesti on annettu nimi le Sonnant,
soiva. Erään käännöksen jälkeen tie kohtaa pienen vuoren, jonka
huippuna on Saint-Forriolin linna; puolustusmuureineen, joista on tehty
pengermää, vanhoine tornineen ja päätyineen se on varsin sotaisen
näköinen. Kun se on kaarrettu, päästään vihdoin Vaulnaveys'n laaksoon,
jonne on sijoitettu kylpylä. Mainittua jotenkin ahdasta laaksoa,
joka sijaitsee Croix de Chamroussen ja Quatre-Seigneurs'in vuoren
välillä, on verrattu alukseen, jonka kokka olisi Saint-Ferriolin ja
perä Vigillen linna. Jälkimäinen on kaksinverroin historiallinen: sen
pani uudelleen kuntoon Lesdiguières, ja v. 1789 Dauphinen maapäivät
ottivat sen haltuunsa. Se on kuin pieni vihanta keidas metsänrinteen ja
niittyjen välillä. Veden runsauden vuoksi nurmi on sillä loistavaa kuin
englantilaisella maaseudulla. Siellä täällä se on leikattu lyhyeksi
tenniskenttiä ja kävelypaikkoja varten; onpa sinne laitettu eräs
kilpa-ajoratakin.

Mélézes'in huvila, jonka Molay-Norrois'n perhe kesäkaudeksi vuokrasi,
nojaa erääseen Chamroussen sivuhaaraan ja on viettävän tien varrella,
joka Uriagesta kohoaa Saint-Ferriolin linnaan, joten se jonkunverran
vallitsee laaksoa. Kuuset sen takana ja ruusupensaat sen edessä tekevät
sen ympäristön vähän ristiriitaiseksi, kuten usein sattuu tällä
maankulmalla: se muistuttaa kasvoja, joiden luontainen sulous peittyy
juhlallisen ilmeen taakse.

Eräänä heinäkuun iltapäivänä rva Passerat'n automobiili toi heidän
ovensa eteen Mélèzesin kesävieraat. Mainitulla rouvalla itsellään
oli hallussaan naapurihuvila, missä hänen vieraanaan kävi vanha
oikeusneuvos Prémereaux — häntä nimitettiin rouvan siveydenvartijaksi
— ja Vimellen perhe, kun sensijaan Bonnard-Bassonit olivat asettuneet
asumaan vähän alemma. Rouvat tekivät kaikenlaisia suunnitelmia, ja
viimemainittu oli jo muukalaisten luettelosta löytänyt useampia
ylhäisönimiä, joiden kantajien kanssa hän palavasti halusi päästä
tuttavuuteen. Marie-Louise selitti heti että täällä oli paljon
sievempää kuin Uriagessa; mutta kunnon Philippe, jonka pää oli vähän
pyörällä nopeasta ajosta, pani vastaan. Elisabet huomasi varsinkin
sen hänelle mieluisan seikan, että hän täällä saattoi välttää
yksinäisyyttä. Kukaan tässä yhteydessä ei ajatellut Albertin äitiä,
joka helteestä huolimatta oli jäänyt Grenobleen ja nyt saisi olla
erossa lapsenlapsistaan. Parhaimmallakaan tahdolla ei muka kaikkien
vaatimuksia voisi tyydyttää.

Erikoisen asemansa vuoksi Elisabet aikoi elää syrjässä. Hän oli
ilmoittanut tästä äidilleen, joka hyväksyi hänen aikomuksensa.
Ensiaikoina hän itse kävi kävelemässä pienokaisineen, pidättyi
seurustelemasta tuttaviensa kanssa eikä vieraskäyntipäivinä tullut alas
saliin. Kun hän eräänä aamuna Marie-Louisen ja Philippen seurassa meni
kasinoon liittyvän nurmikon poikki, kuuli hän toruessaan tytärtään,
joka oli poiminut kukan pensaikosta, kahden nuoren miehen keskustelevan
tähän tapaan:

— Tuohan on rva Derize.

— Historiantutkijan rouvako?

— Niin.

— Hän on varsin kaunis.

Hän punastui tästä tahallisen äänekkäästi lausutusta kohteliaisuudesta,
mutta ei ollut tyytymätön siitä, että hänet huomattiin jonkun
toisen seikan kuin kantamansa nimen vuoksi, joka painosti häntä.
Hänen asianajajansa oli luvannut hänelle, että hänelle edullinen
avioerotuomio julistettaisiin viivyttelemättä niin pian kuin oikeus
jälleen kokoontuisi, sitä enemmän kuin vastapuoli ei vielä ollut
esittänyt loppuvaatimustaan ja näinollen todennäköisesti jäisi
oikeuteen saapumatta, mikä toisin sanoin merkitsi, että hänen miehensä
ei tulisi puolustautumaan. Silloin olisi hänen aika järjestää uudelleen
elämänsä. Siihen saakka oli vaan odotettava, koska mitään ei häneltä
puuttunut ja koska hänellä oli ainakin näennäinen koti. Mutta tämä
koti vilkastui päivästä päivään. Automobiiliretket seurasivat toisiaan
ja niihin hänet lapsineen kutsuttiin. Hän koetti pysyä lujana: mutta
siihen nämä panivat vastalauseensa vuoroin riehuen ja vuoroin häntä
lellitellen, niin että hän lopuksi antoi myöten. Täten hän joutui
pyörteeseen mukaan. Heidät vietiin katsomaan Vizillen linnaa, jonka
suunnattomat harmaakivimassat kohoavat sinivihreän Romanchejärven
yläpuolella, vanhaa Claix'n siltaa, jonka kaari on niin korkea, että
se sulkee kehäänsä kokonaisen maiseman pieniä Leffreyn järviä, joiden
tummansininen vesi on viehättävänä vastakohtana läheisten vuorten
ankaruudelle. Vähitellen tällaiset pienet iltapäiväretket muuttuivat
pitemmäksi matkoiksi: Grande Chartreuseen, Lauteret'n solaan Grand
Galibier'n juurelle, tai Vercarsiin, viehättävään Pont-en-Royansiin,
joka on kaivettu kallioon, äkkijyrkälle vedenpartaalle, mahtavien
linnanraunioiden varjoon. Passerat'n neljänkymmenen hevosvoiman auto
veti perässään Bonnard-Bassonin heikompaa konetta, jota harvinaisella
taitavuudella ohjasi hra de Vimelle, yhtä lahjakkaana kaikissa
ruumiinharjoituksissa kuin kykenemättömänä henkisiin ponnistuksiin.
Ruokatavaroita kuletettiin mukaan ja aterioitiin hauskasti luonnon
helmassa, puron partaalla, tai rynnättiin johonkin uinuvaan majataloon,
joka rajusti herätettiin. Marie-Louise kokosi muistoja, huikaistakseen
niillä Jeanne ja Renée de Crozet'n silmät, jotka Aix-les-Bains'istä
olivat hänelle lähettäneet mahtipontisia kortteja. Kuinka voi illalla
erota näin sydämellisten päivien jälkeen? Elisabet lausui tekosyyksi
pienokaisten maatapanon, joiden silmäluomat tuuli vähitellen teki
raskaiksi. Mutta yksinolo ei tuottanut hänelle mitään iloa. Sisäinen
elämä ei ollut koskaan vetänyt häntä puoleensa, vaan oli hänelle
erikoisen vastenmielinen. Häntä miellytti heittäytyä päivien
vietäväksi, ja hän lakkasi pian puolustamasta vapauttaan.

Hänen vanhempiensa täytyi vuorostaan kutsua luokseen henkilöt,
joiden luona he olivat käyneet. Kun hän ilmestyi vihreänsinisessä
puvussaan, jota hän ei ollut käyttänyt muuta kuin kerran herttuatar de
Béardin luona, ennen tapausta, joka oli mullistanut hänen elämänsä,
hän naivisti luuli huomaavansa naisten katseista, ettei tuo niin
liikuttava myötätunto, jota häntä kohtaan kaikissa tilaisuuksissa
oli osoitettu, kenties ollutkaan ollut niin ihan vilpitöntä. Heidän
uudet miespuoliset tuttavuutensa liehuivat sangen innokkaasti hänen
ympärillään, sillä vaivattomuudella, minkä antaa aviomiehen poissaolo.
Vaikka hän oli vähemmän avokaulainen kuin muut naiset, tuli hän
uudelleen hämilleen — mikä muistutti hänelle aikoja jolloin hän nuorena
tyttönä astui seuraelämään — tuntiessaan hartiansa, joiden helmimäistä
valkeutta todella ihailtiin, ja kaulansa alun, jossa sinisten suonien
viiva juoksi täyteläisen ja sileän ihon alla, olevan katseille
alttiina. Hänestä tuntui, ettei hänen paikkansa ollut täällä ja hänen
menestyksensä poisti tämän vaikutelman vain puoleksi.

Se palasi häneen, kun hän eräänä päivänä oli lapsiensa kanssa
jalkaisin kiivennyt Saint-Martin d'Uriageen. Suljettu päärakennus,
jossa hän oli viettänyt niin monta rauhallista kesää, läheinen kirkko,
koko tämän metsän helmassa piilevän taloryhmän lempeys liikuttivat
hänen mieltään, joka oli paikkojen vaikutuksille yhtä altis kuin
henkilöiden. Hän avasi kappelin oven, ja rukouksessaan — joka hänen
kärsimättömien seuralaistensa takia oli varsin lyhyt — hän ehti
kysyä, oliko tämä alituinen juhlakuume hänen asemassaan luonnollinen
olotila, eivätkö nämä levottomat huvittelutavat helposti saattaneet
pysyvästi vahingoittaa Marie-Louisen ja Philippen liian aikaisin
herännyttä mielikuvitusta, sensijaan kun he kieriskelyssään nurmikolla
ja naureskellessaan talonpoikaislasten kanssa saivat terveen mielen
ja vankan sydämen yksinkertaisuuden. Hänen suureksi hämmästyksekseen
pikkupoika heidän tullessaan plataanikujaan kainostelematta vaati
ryhtymään paluumatkaan, mutta Marie-Louise kysyi, painautuen häntä
vastoin, kovin punastuneena ja liikutettuna:

— Entä isä?

— Hän on matkalla, vastasi Elisabet välttäen.

Äkkiä löytäessään tärkeän katkelman lyhyttä menneisyyttään tyttöseltä
järkkyivät hermot ja hänen rintansa aaltoili:

— Kun olin lapsi, selitti hän jyrkällä äänellä, asuin täällä. Isä vei
minut kauas vuoristoon. Hän kantoi minua selässään, kun olin väsynyt.

— Minua myös, väitti umpimähkään Philippe, joka ei tahtonut jäädä
takapajulle.

— Hän nauroi kaiken aikaa, muisti vielä Marie-Louise. Heidän
äitinsä antoi kaikessa hiljaisuudessa näiden mieleenpalautusten
vallata mielensä. Hän kulki pitkin aitausta, joka suojeli hyljättyä
kartanoa, hän katseli glysiiniköynnöksen kuihtuneita terttuja,
epäjärjestykseen joutunutta puutarhaa ja kaikkia hylkäyksen surullisia
merkkejä; sitten hän alakuloisuuden masentamana kuletti lapsensa
polulle, joka monia mutkia tehden laskeutuu Uriagen linnaan ja
ruohokentille. Illalla hän päänsäryn tekosyyllä viime hetkellä
kieltäytyi eräästä kutsusta, johonka hän jo oli suostunut menemään.
Mutta seuraavina päivinä tarjoutui uusia tilaisuuksia, ja pian hän
lakkasi taistelemasta näin vuolasta virtaa vastaan. Pöytätoveriksi
hänelle kernaasti valittiin kaikkein rakastettavimmat vieraat,
salaisesti tarjoten hänelle tilaisuutta saada lohdutteluita, mutta
hän ei näitä asetteluita huomannut. Elokuun 15:nnen jälkeen Philippe
Lagier asettui asumaan ensimäiseen hotelliin, kasinon läheisyyteen.
Hänen olonsa täällä ei ollut mitenkään kummeksittava. Hän käytti
hyväkseen oikeudenkäynti-lomaa levähtääkseen tässä laaksossa, jossa
saattoi hengittää vuori-ilmaa: joka vuosi on Grenoblen oikeus- ynnä
muu virkamiehistö siellä runsaasti edustettuna. Hänet saarrettiin
heti ja kuormitettiin kutsuilla, sillä hän toi mukanaan vähän lisää
mielenkiintoisuutta rva Passerat'n pieneen piiriin. Hänen pureva
älynsä, hänen alituinen ivansa, hänen matkansa ja taideharrastuksensa
teki hänen puhelunsa vaihtelevaksi, mikä seikka saattoi etupäässä
naiset hakemaan hänen seuraansa: näitähän viehättää pikku sota,
minkä keskustelussa aiheuttavat älykkäät paradoksit tai oudot ja
rohkeasti puolustetut väitteet. Lopuksi tämä seurapiiri yksimielisesti
ja kenenkään johtamatta lähestytti toisiinsa Elisabetia ja hänen
miehensä asianajajaa, yllyttääkseen tai suosiakseen tällaista niin
mieltäkutkuttavaa kuhertelua.

Kiitäessään eräänä päivänä Uriagen läpi saavuttaakseen ennätyksen,
pikku apulainen Malaunay punaisessa trikoossa ja pohkeet paljaina,
kumartuneena pyöränsä yli kuin tahtoisi hän purra sen ohjaustankoa,
eroitti kaikesta huolimatta nuoren naisen ja hänen seuralaisensa, jotka
katselivat kilpailua, jotenka Tabourinin toimisto ja pian koko Grenoble
uskoivat olevansa selvillä heidän suhteestaan.

Etsiessään Elisabetin seuraa Philippe Lagier yksinkertaisesti
täytti tehtävää, joka päivästä päivään miellytti häntä yhä enemmän.
Tuloksettoman sovittelujohdannon jälkeen oli erohaaste annettu.
Albertin nimessä oli Philippen siihen vastattava. Mutta nyt Albert
puolestaan alkoi vaatia avioeroa ja itse ryhtyä hyökkäämään. Ennenkuin
hän ryhtyi laatimaan tätä yllättävää loppulausuntoa oli asianajaja
pistäytynyt boulevard des Adieux'llä kysyäkseen Albertin äidin neuvoa,
jota henkilöä hän piti korkeimmassa kunniassa:

— Poikanne aikoo, oli hän selittänyt rva Derizelle, seuraavalla
tavalla vastata haasteeseen. Hän ei enää puolustaudu, hän hyökkää.
Hän on antanut haltuuni päiväkirjan, jota hän avioliittoon mentyään
on katkonaisesti kirjoittanut. Hän väittää että minä siitä löydän
todistuksia jatkuvasta häneen kohdistuneesta loukkauksesta; mutta
eroavaisuus mielensuunnassahan ei ole mikään avioeron syy. Ja sitten,
saatanko käyttää sitä hyväkseni?

Vanha rouva oli pyytänyt saada lukea nämä vihot. Hänen poikansa oli
antanut luvan. Rva Derize oli jättänyt ne takaisin Philippelle sanoen:

— Albert häpäisisi itsensä, jos hän julkisuudessa käyttäisi hyväkseen
moisia kirjoittelulta. Ne soimaukset, jotka hän kohdistaa vaimoonsa,
eivät oikeutta liikuta. Mutta kenties ne liikuttavat Elisabetin
sydäntä. Hän on kunnon nainen, vaikka ikävä kyllä liian tarkkaamaton
ja välinpitämätön kuten niin monet kunnon naiset. Jospa hänen silmänsä
aukenisivat. Näyttäkää hänelle tämä päiväkirja! Yrittäkää saada häntä
se lukemaan.

— Tämä päiväkirjako? oli asianajaja hämmästyneenä väittänyt vastaan.
Niinkö todella ajattelette? Alberthan kertoo siinä rakastumisensa.

— Asiain nykyisellä kannalla en tiedä enää muuta keinoa. Saakoon hän
nähdä, miten hänen omaa elämäänsä tulkitaan. Hän saa nähdä, ettei
rakastuminenkaan, jota syvästi paheksuu, mutta joka ei ole mitään
rumaa, ole mitään häneen kuulumatonta, että sen on aiheuttanut
hänen oma ajattelematon velttoutensa. Jos hän sen ymmärtää, on hän
kenties saava rohkeutta anteeksiantoon, ennenkaikkea kärsivällisyyttä
jaksaakseen odottaa. Ellei hän ymmärrä, on sittenkin parempi,
että Albert oikeudessa menettää lapsensa, jotka hän jo on liiaksi
laiminlyönyt, kuin että hän tuolla tavoin iskee heidän äitiään. En
todellakaan näe muuta kuin tämän keinon lähestyttää heidät toisiinsa,
niin omituinen ja vaarallinen kuin se lieneekin. Ystäväni, menkää
Uriageen; luotan teihin. Omasta puolestani koetan saada Albertia
lupaamaan, ettei hän puolustaudu, jos hänen on pakko vedota tällaisiin
perusteihin.

— Mutta hän tahtoo avioeroa.

Kristillismielinen vanha rouva oli vastannut:

— Ihmisillä ei ole valtaa eroittaa sitä, mitä Jumala on yhdistänyt.
Vaikka elämä on lyhyt, antaa se kuitenkin intohimoillemme aikaa palaa
loppuun ja vaikka myöhäänkin oppia tuntemaan oikea tie. Mutta avioero
on korjaamaton. En tule kestämään sitä. Sanon sen hänelle tarpeen
tullen.

Philippe oli kumartanut jäähyväisiksi. Tämä pieni rappeutunut huoneusto
oli ainoa paikka maailmassa, minne hän ei ottanut epäilyään mukaansa.
Ennenkuin hän luovutti aseensa kauniille viholliselleen, hän tahtoi
häntä vaarinottaa ja tutkia. Hän kernaasti toimi jonkunverran hitaasti.
Jos hän olisi ryhtynyt puuhaan aikaisemmin, olisi se vaara ollut
tarjolla, että hänen katseissaan ja käytöksessään olisi ilmennyt hiukan
levottomuutta. Mutta hänen saapuessaan Uriageen, oli nuoren naisen
mieli jo seestynyt ja hän antoi huvittaa itseään. Hänen ympärilleen
salaa järjestetty pieni liehittelijäparvi ei ollut hermostuttamatta
asianajajaa. Siinä oli joukko vähäpätöisiä nuoria miehiä, joita
vilisee kylpykaupungeissa, ja joita niin nuori ja turvaton nainen
vastustamattomasti veti puoleensa. Kukapa ei olisi luullut häntä
helpoksi saaliiksi, kun hänen säyseät vanhempansa, joiden aika meni
seuraelämään, löyhtyneellä silmälläpidollaan tuskin suojelivat häntä?
Elisabet sieti heitä, mutta ei heistä ihastunut. Philippe ampui heihin
nuoliaan: katsomo huvitettuna sijoitti hänet mukavasti kaikkien näiden
tavoittelijaan sijaan eikä nuori nainen suvainnut huomata heidän
poisjäämistään.

Mitä tarvitsi hänen senjälkeen odottaa? Hänen sotatemppunsa jo
odottamattomat seikat tuottivat hänelle tarpeellisia kohtauksia. Hän
päätti jättää Elisabetille Albertin vihot. Tämä sai ne puistossa, missä
mäntyjen ja lehtikuusien taustaa vastaan kukoistivat muutamat uudelleen
puhjenneet ruusut: oltiin näet jo syyskuussa.

— Mikä tuo käärö on? kysyi Elisabet leikkisästi.

Philippe viritti äänensä pilkalliseen sävyyn, joka hävittää kaikki
vakaumukset ja vähitellen tuo mukanaan henkistä turmeltumista, kun
totutaan ottamasta mitään vakavasti.

— Siinä ovat teidän vikanne. Niitä on paljon.

— Minun vikani.

— Oletteko unohtanut keskustelumme Grenoblessa? Sanoin teille, etten
ollut toimintani kuluessa koskaan sattunut kohtaamaan avioerotapausta,
missä kaikki viat olisivat toisella puolella. Te epäilitte, etten voisi
mainita omianne. Nyt minä esitän ne teille.

— Hyvä on! minä kuuntelen, sanoi Elisabet epäuskoisena.

— Ei suinkaan, teidän on luettava ne.

— Oletteko vaivautunut kirjoittamaan?

— Minä en ole niitä kirjoittanut.

— Kuka siis?

Mutta hän oli jo arvannut ja viisaasti päättänyt olla varuillaan.

— Albert. Ottakaa ne.

— Kiitos en!

Philippe ei ollut kuulevinaan kieltäymystä.

— Kahdessa tunnissa te lukisitte nämä muistiinpanot. Te voitte lukea ne
tänä iltana ja antaa ne minulle takaisin huomenna.

— Tänä iltana minä olen päivällisillä rva Passerat'n luona.

— Se on totta. Olen kutsuttu sinne. Entä huomenna?

— Huomenna menemme automobiililla Sassenagen linnaan, ja iltamme ei
myöskään ole joutilas.

— Joskus kyllä saatte aikaa siihen.

— Miksi tahdotte minua lukemaan nämä vihot?

Hän ei enää torjunut niitä yhtä jyrkästi: eihän niiden lukeminen
velvoittanut häntä mihinkään.

— Te näette niistä ne moitteet, jotka minä loppulausunnossani esitän
teitä vastaan.

Hän hämmästyi ja punastui, mikä aivan teki hänet nuoren tytön
näköiseksi, joka alkaa uransa seuraelämässä.

— Luulin, ettei Albert puolustautuisi.

Tämä ilmeinen hämmennys yllytti Philippe Lagier'ta vähän armottomasti
vastaamaan:

— Hän puolustautuu niin tarmokkaasti, että hän vaati avio- eikä
pesä-eroa.

— Niinkö! mutisi Elisabet, ja hänen poskilleen syöksynyt veri vetäytyi
niistä nopeasti takaisin.

Philippe katui heti, että oli kiduttanut häntä. Oliko Albertin päätös,
jolla oli puutteellista oikeudellista tukea, niin lopullinen, että
hänen oli lupa käyttää sitä uhkana? Ja olihan hän itse päättänyt,
alistuessaan näyttelemään kaksinaista osaa, luopua häntä oikeudessa
avustamasta!

— Tahtooko hän mennä naimisiin? kysyi Elisabet hiljaa.

— En tiedä.

Mutta hän häpesi kysymystään ja kiiruhti vakuuttamaan
välinpitämättömyyttään:

— Oh! se on minulle yhdentekevää. Tehköön hän mitä miellyttää: minulle
hän on kuollut.

Tosin hän lisäsi, täten osoittamastaan ristiriitaisuudesta välittämättä:

— Hyvä on, antakaa minulle nuo vihot. Silmäilen niitä, kun saan
joutilaan hetken, ja palautan ne teille.

Samana iltana Elisabet, joka tavallisesti oli niin tasapainoinen ja
tyyni, rva Passerat'n päivällisillä käyttäytyi hermostuneesti eikä
Philippe epäillyt, etteikö hän viivyttelemättä ollut käynyt puolisonsa
päiväkirjaan käsiksi. Jälkiruuan aikana hän vähän kumartui Elisabetiin
päin —: mikä aiheutti, että rva de Vimelle pöydän toisessa päässä
lausui pahansuovan huomautuksen, ja tiedusteli häneltä puoliääneen:

— Oletteko lukenut?

— Mitä sitten? ... En, en vielä, en ole muistanutkaan sitä.

Philippe luuli, että hänen hämmästyksensä oli teeskennelty, ja
nähdessään hänet niin hyväksi näyttelijättäreksi, hän vähän luopui
nenäkkäästä suojelevaisuudestaan, jota hän osoitti hänen luuloteltua
viattomuuttaan kohtaan. Mutta hän erehtyi. Elisabet oli huolellisesti
järjestänyt Albertin vihkot ja aikoi ottaa ne aikanaan esille
laatikostaan. Hänen luonnettaan oli mahdoton muuttaa. Tämä nainen oli
järjestyksen ja logiikan ihminen, hän rakasti selviä tilanteita. Tämä
paluu menneisyyteen ei häntä houkutellut. Mitä hänellä oli moitittavaa
itseään kohtaan? Koko maailman mielipiteen mukaan: ei mitään, ei
yhtään mitään. Mistä siis voitiin häntä syyttää, häntä, jota oli niin
halpamaisesti petetty, vieläpä vähemmän nuoren ja vähemmän miellyttävän
naisen takia kuin hän itse oli?

Toinen syy oli aiheuttanut hänen hämminkinsä. Hän oli tullut
ensimäisenä, liian aikaisin, rva Passerat'n luokse, juuri välttääkseen
heränneen uteliaisuutensa aiheuttamia kiusauksia. Alakerran sali ei
ollut valaistu. Kävellessään huvilan edustalla olevan nurmikon poikki
ja tehden sen kasteen takia varovasti, hän oli kuullut muutamia sanoja
keskustelusta, jonka lausetavat ja sinuttelu olivat merkitseviä, ja
avoimen akkunan läpi hän oli nähnyt tai pikemmin aavistanut ryhmän,
jota hämärästä tuskin saattoi eroittaa, mutta jonka äänen sointu jo
oli saattanut hänet tuntemaan. Enempää harkitsematta hän riensi pois,
juoksi lyhyen matkan mikä hänet eroitti Mélèzes'ista ja sulkeutui
huoneeseen ikäänkuin peittääkseen häpeää, minkä hänessä herätti tämän
suhteen paljastus, josta hänellä tyttömäisessä harhakäsityksessään ei
ollut koskaan ollut pienintäkään aavistusta. Kun hänen äitinsä tuli
häntä etsimään, nuhdellen häntä viivyttelystään, hän ymmärsi, että
hänen ehdottomasti tuli hillitä itsensä ja estää salaisuutta tulemasta
ilmi. Kunhan vain naisparka, jota hän saattoi, aina jäisi sokeuteensa.
Kun naiset saapuivat, otti rva Passerat heidät vastaan tuollaisilla
liioitelluilla eleillä, jotka seuraelämässä ovat tulleet tavaksi,
tarttui hyvän ystävänsä rva Molay-Norrois'n molempiin käsiin ja suuteli
rakasta Elisabetia, joka liikkumattomana sieti hänen suutelonsa, mutta
siitä tuli järkytetyksi koko illaksi. Tästä siis se levottomuus ja
mielenliikutus, jonka Philippe Lagier'n asianymmärtävät silmät keksivät.

Ylihuomenna tämä, joka ei ollut häntä välillä tavannut, tiedusteli
uudelleen:

— Entä meidän syytevihkomme?

Sen liikanimen hän antoi ystävänsä päiväkirjalle. Elisabet pyysi yhä
lykkäystä, ja useampaan päivään he eivät tavanneet toisiaan. Hän
pysytteli tosiaan enimmäkseen sisällä. Vieläpä hän oli tarjoutunut
viemään vanhempansa Saint-Martiniin kesäkauden loppuajaksi. Mutta hänen
isänsä otti tämän tarjouksen nauraen vastaan, eikä äiti vastustanut
jälkimäistä missään.

Philippe luki hänen odottamattoman pidättyväisyytensä vihkojen
lukemisen aiheuttaman vaikutelman ansioksi. Myöntämättä itselleen, että
se häntä vähän ärsytti, hän ihmetellen huomasi, mikä valta Albertilla
kaukaakin jatkuvasti oli vaimonsa ylitse. Ja ikäänkuin lisäyksensä
tähän hermostukseen hänen ystävänsä ilmoitti hänelle Saksan leimaa
kantavassa kirjeessä, että hän luopui puolustautumasta oikeudessa ja
hylkäsi avioero aikomuksensa, joko seuraten äitinsä neuvoja tai siksi,
että hänen järjestystä rakastavalle mielelleen siteitten täydellisen
katkaisemisen julkiset seuraukset olivat vastenmielisiä, tai vihdoin
siksi, että hän yhdessä Anna de Sézeryn kanssa oli päättänyt asettua
lakien yläpuolelle.

Kun asianajajan vihdoin onnistui tavata Elisabetia, hän karttoi
ilmaisemasta hänelle tätä uutta tilannetta, koska hän ei enää halunnut
lähentää häntä puolisoonsa, eikä hän edes vaatinut takaisin vihkoja,
vaan koetti häntä ainoastaan virkistää ja huvittaa keskustelullaan.

Vaivoin saattoi huomata syyskuun tulleen hämärän äkillisemmästä
laskeutumisesta laaksoon, autereisemmiksi käyneistä vuorten
harjaviivoista, jotka eivät enää niin tarkkoina piirtyneet
taivaanrantaa vastaan, raikkaammaksi käyneestä ilmasta. Hyvin
kasteltujen nurmikoiden yhtenäinen sametinkarva säilyi, ja alituisesti
viheriöitseväin kuusiryhmien ei tarvitse pelätä syksyn uhkaa. Elisabet
oli mennyt alas aina tenniskentälle saakka, mutta kieltäytynyt
ottamasta osaa peliin. Vaistomaisesti hän haki paikkoja, joissa
on elämää, joissa voi olla varma siitä, ettei tarvitse kuunnella
omaa sydäntään tai ajatustaan. Nuori ruskeakutrinen tyttö, puettuna
valkoiseen suoralaskoksiseen flanellipukuun, virkisti peliä naurullaan,
huudahduksillaan, taitavuudellaan. Seisoessaan pallon tulosuuntaa
arvaten, juostessaan sitä vastaanottamaan tai keskittäessään itsensä
lähettääkseen sen takaisin koko voimallaan, hän joka liikkeessään
saattoi arvoonsa solakan ruumiinsa kaarevat ja taipuisat viivat. Hänen
ruumiinsa ikäänkuin esitti yhden veistokuvan toisensa jälkeen, ja sitä
oli sula nautinto nähdä. Mutta tyttö tiesi sen, ja tuon tuostakin hän
silmäsi Philippeen päin, jonka iän, varallisuuden ja elämänuran hän
täsmälleen tunsi, sillä poliisi on nykyään täydellisempi kuin ennen.
Elisabet, jonka alakuloisuus saattoi tarkkanäköisemmäksi, huomasi nämä
pikku temput:

— Teitä katsellaan.

— En ole enää naimakelpoinen.

Näivettävällä puheellaan hän säesti kaikkia kuherteluita heidän
ympärillään. Paraillaan hra de Vimelle hoikkana ja hienoasuisena
poistui puiden alle rva Bonnard-Bassonin kanssa, joka ollen liian
verevä usein sai pysähtyä hengähtämään. Nuoren naisen ranteet ja nilkat
olivat koko seurapiirissä tanakkuuden maineessa:

— Hän on siitä huolimatta, selitti Philippe, ryhtynyt hankkimaan
itselleen ylimyksellisiä suhteita.

Ennakolta suunnitellen oli rva de Vimelle itse lainannut miehensä
ystävättärelleen kävelyä varten ennen päivällistä.

— En ymmärrä häntä, vastasi Elisabet seuralaisensa pistopuheisiin.

— Oo! Vararikkoutunut hra de Vimelle on sen lisäksi suurin aasi
Pariisin ja Perun, Jaapanin ja Rooman välillä. Hänen rouvansa käyttää
häntä miten miellyttää.

— Kukaan ei löydä armoa edessänne.

— Kuljen silmät auki.

— Olisi parempi sulkea ne.

Nti Riviére, joka oli voittanut viimeisen erän, kuten kaikki
edellisetkin, tuli toivottamaan hyvää iltaa. Hänen juoksusta lämminnyt
tumma ihonsa peittyi ruusunpunaan, jonka saattoi aavistaa polttavan
kuumaksi. Hänen valkeat hampaansa välkkyivät. Hänen silmänsä loistivat.

— Se on pelkkää peliä, selitti Philippe, kantapäillään kääntyen,
halveksien saamiansa huomionosoituksia. Koko hänen sielunsa on hänen
kasvoissaan.

Muutamia päiviä hän oli tutustuttanut nuorta naista heidän
seurapiirinsä häväistysjuttuihin, antaen hänen ymmärtää niiden
mitättömän merkityksen seurauksiinsa nähden. Hänen julkea ja
lohduton pessimisminsä lankesi otolliseen maaperään. Tyttärellisen
kunnioituksensa tultua järkytetyksi saattoi Elisabet uskoa olevansa
harhaluuloista vapaa ja kyllästynyt.

Monien kädenpuristusten jälkeen tenniskenttä vähitellen jätettiin
sikseen. Vuoriin osuivat vielä viistot auringonsäteet, mutta varjo
täytti laakson. Valon ja varjon eroitti toisistaan suora viiva,
joka siirtyi ja nousi. Kukaan ei ollut yhtynyt heidän seuraansa. He
jäivät yksin jälelle, ikäänkuin osoitettaisiin huomaavaisuutta heidän
kohtauksilleen. Epämääräisesti hämillään tästä eristyksestä Elisabet
suuntasi heidän askeleensa Mélèzes'iin päin.

— Kun ilta täällä saapuu, tuntuu ikäänkuin vuoret lähestyisivät
toisiaan, ja kuuset supistaisivat rivejään tukehduttaakseen meidät.

Rauhoittaakseen häntä Philippe lähestyi ja kuiskasi luottamusta
herättävällä äänellä:

— Miksi olette näinä päivinä niin surullinen?

— En minä ole surullinen.

Philippe ei kiinnittänyt huomiota tähän epäykseen, vaan kumartuneena
hänen puoleensa jatkoi äänellään, joka oli lakannut olemasta pureva
ja aaltoilullaan ilmaisi taitehikasta sulavuutta, jolla hän oikeuden
edessä saavutti niin vaihtelevia vaikutuksia:

— Te luulette elämänne loppuneeksi, kun se tuskin on alkanut. Ja elämä
voi olla niin kaunis! ...

Elisabet ei löytänyt mitään vastausta. Usein häntä säälitti oma
itsensä; että kohtalo oli iskenyt häneen niin nuorena ja ilman syytä,
se liikutti häntä kuten onnettomuus, jonka saa kuulla muilta. Aavistaen
hänet heikentyneeksi tämän sisäisen masennuksen kautta, osoitti
Philippe hänelle vuorten huippuja, jotka vielä ylvästelivät saamastaan
valosta, sitten hän viittasi tasankoon, niittyihin ja metsiin, jotka
rauhallisina vetäytyivät lepoon. Pari kolme ryhmää jokseenkin etäällä
heistä — tunnettuja kuherteluja, joita yleinen myöntymys suosi — palasi
huviloihin ja hotelleihin.

— Meidän on hyvä täällä, eikö totta? Kun tulin Uriageen, olitte te
niin tavoiteltu, niin haluttu ... Elisabet ei täsmälleen ymmärtänyt,
mitä hän tarkoitti.

— En ole huomannut sitä.

— Olen huomannut teidän puolestanne.

Ja puoliääneen, kuin tahtoisi hän vain salaa vihjata, hän lisäsi:

— Jospa tietäisitte, miten se minua hermostutti! ...

— Miksi niin? kysyi Elisabet viattomasti, kun he kulkivat erään
kuusimetsikön läpi, joka peitti heidät näkyvistä.

Kuitenkaan Elisabet ei kiiruhtanut askeleitaan. Hetki ei ollut vielä
tullut. Neljänkymmenen vuotiaan miehen mielistely on tarkkanäköisempää,
taitavampaa, vähemmän päällekäypää kuin nuoren miehen. Sensijaan että
Philippe olisi paljastanut itseään, hän poikkesi syrjään:

— Kun olitte nuori tyttö, olin ajatellut kosia teitä.

— Olen kuullut siitä.

— Niinkö! ... Jos olisitte ollut onnellinen, en minä olisi sitä
muistanut. Tai en olisi koskaan muistuttanut sitä teidän mieleenne.
Mutta en voi sietää vaivaa, joka näkyy kasvoistanne. Te olette niin
nuori. Niin monta vuotta on teille tarjona voidaksenne korjata
menneisyyden erehdykset.

Elisabet pysähtyi ahdistuneena, värisevänä. Niin monta vuotta ... niin,
aina isänsä vanhuuteen saakka. Menneisyyden erehdykset: syyssielu, Anna
de Sézery. Siinä oli elämän kauneus.

— Miksi te puhutte minulle niin? sanoi hän puristuneella äänellä.

Philippe näki häneen tuijottavien pelästyneiden silmien hämmennyksen ja
erehtyneenä siitä elottomuudesta, joka oli vallannut Elisabetin siitä
saakka kuin hän alkoi tehdä vihjauksiaan, hän rohkeni hellästi tarttua
nuoren naisen ranteisiin.

— Säälin teitä niin! Ette siis ole ymmärtänyt minua?

Elisabet riistäytyi irti, koetti saada pysähtyneen hengityksensä
käyntiin ja huusi sitten närkästyneenä:

— Teitä ... teitäkö! ... Menkää tiehenne!

— Rouva, rukoili Philippe.

Mutta Elisabet jo pakeni polkua myöten. Liikkumattomana, jäykistynein
jaloin Philippe katseellaan seurasi hänen vaaleata hahmoansa,
kunnes eräs puu äkkiä riisti sen hänen näkyvistään. Silloin hän
tukea tavoitellen heittäytyi nurmikolle. Syvimmätkin tunteet
hänellä järjestyivät ja taipuivat harkinnan vaatimusten edessä. Hän
puolustautui niillä lieventävillä asianhaaroilla, joita vuorokauden
hetki, vuoden aika, haihtuva nuoruus hänelle tarjosivat. Saattaako
ihminen rankaisematta melkein joka päivä nähdä niin viehättävää nuorta
naista, joka jo on sekaantunut hänen tunne-elämäänsä ja varmasti on
hänen seurastaan huvitettu? Hän koetti, onnistumatta, tuntea sääliä
omaa yksinäistä kohtaloaan kohtaan, jonka voimakas ajatuselämä teki
herkäksi, jonka onnentavoittelu vääryydellisesti oli ehkäistynyt
epäröinnin, liiallisen erittelyn, toivottomuuden kautta. Yksi ainoa
ajatus, jota hän koetti torjua koko voimallaan, peitti alleen kaikki
muut, kuten korkeampi ja nopeampi aalto hautaa alleen edelläkäyvät: hän
oli pettänyt ystävänsä. Koettuaan vielä yhtenä tunneläikähdyksenä vihaa
Albertia kohtaan, hän uppoutui itsehalveksuntaan, ja maahan painuneena,
kasvot kätkettyinä, itsetunnossaan nöyryytettynä hän vuodatti
epätoivoisia kyyneleitä. Tätä hetkeä hän ei enää voisi muististaan
pyyhkiä pois; joka kerran kuin hän tutkistelisi itseään, tulisivat
hänen ajatuksensa armottomasti kiertämään sen ympäri.




II.

VALVOTTU YÖ


Elisabet syöksyi huoneeseensa niinkuin lintu heittäytyy suojaan, kun
ukkossade on ruoskinut kastellen sen siivet liian raskaiksi. Suu vähän
vääntyneenä, huulet kuivina, jalat jäykkinä viimeisestä ponnistuksesta
portaissa, hän pudottautui nojatuoliin, mihin kumartuneena hän paremmin
saattoi kestää uupumustaan ja sydämensä levottomuutta. Hän joka kammosi
väkivaltaisia tai pelkästään odottamattomia vaikutelmia, joka ei
mitään niin tavoitellut kuin rauhaa, järjestystä ja päivien suloista
yksitoikkoisuutta, hän tunsi, miten tuo kohtaus oli häntä järkyttänyt
ja hirvittänyt. Hämärä, lempeä ystävällinen hämärä, joka verhosi hänet
kuin vaippa, joka ei paina olkapäitä, lievensi hänen närkästystään,
mutta saattoi hänet yhä enemmän puhuttelemaan itseään. Hän alkoi
todellakin turvautua omaan itseensä kuin ystävättäreen, ja löysi
siitä huojennusta, kun samalla hänen äitinsä astui huoneeseen tuskin
sipaistuaan sormenpäillään ovea, kuin olisi melkein joutavaa täällä
perheen keskuudessa ilmoittaa tulostaan.

— Elisabet, kutsui rva Molay-Norrois.

Tämä tunsi hänelle outoa ikävystymistä siitä, ettei hänellä ollut
mitään varmaa sopukkaa, johon hän vapaasti olisi voinut paeta, hän kun
niin vähän oli ollut sellaisen tarpeessa, eikä erikoisesti kiirehtinyt
vastaamaan. Hänen äitinsä keksi hänet piilostaan ja päästi heti
ilmoille pelkoaan ja levottomuuttaan.

— Sinä olet rasittunut. Miksi et ole soittanut?

— En ole rasittunut, äiti.

Mitenkä saattoi hän äidillistä intoa jäähdyttää? Rva Molay-Norrois oli
jo sytyttämässä lamppua, sulkemassa akkunaan sääskien ja syyskuisen
vilpoisuuden takia, ja ryhtyi tutkimaan rakkaita kasvoja, jotka niin
huonosti osasivat mitään salata.

— Silmäsi ovat punaiset. Sinä olet itkenyt. Etkä ole minulle sanonut
mitään!

— Minulla on ihan yksinkertaisesti päänsärkyä.

— Päänsärkyä? Olet kävellyt ulkona koko iltapäivän. Sitä ei tehdä kuin
päätä särkee. Sinulla on surua etkä käänny minun puoleeni.

Ensimäisen kerran nuori nainen ymmärsi, että omaistenkin keskuudessa
voi joskus olla yksinään ja että kaikkein hellimmänkin henkilön
läsnäolo voi muuttua häiritseväksi. Ensi kerran hän myös todellakin
kiinnitti huomiota siihen äänensävyyn, jota häntä puhuteltaessa
käytettiin, ja joka oli sama mikä soveltuu pikkutyttöjä rohkaistaessa,
rauhoitettaessa tai hillittäessä. Minkä käsittämättömän hairahduksen
kautta ihmiset häntä puhutellessaan jatkuvasti käyttivät sitä?
Onnettomuus itse oli kypsyttänyt häntä, ja häntä kohdeltiin lapsena.
Hänen masentunut mielensä ärtyi siitä, kuin haava, johon taitamattoman
hoidon kautta vuodatetaan myrkkyä.

— Ei minua mikään vaivaa, vakuutti hän päästäkseen rauhaan.

Hänen äitinsä joutui ymmälleen, hämmästyi, loukkaantui, ja lopuksi hän,
pulasta päästäkseen, vetosi voimakkaampaan vaikuttimeen:

116

— Me syömme tänään päivällistä Vimellellä, sinulla on aikaa vain
valmistuaksesi.

— En tule sinne.

— Kuinka? Sinähän olet ottanut vastaan heidän kutsunsa. On liian myöhä
peruuttaa. Sinä olet jo kerran aikaisemmin viime hetkellä vetäytynyt
pois. Ja juuri sanoit minulle, ettet ole sairas. Ei, ei, on tultava
mukaan, se on välttämätöntä.

— En tule kuitenkaan, toisti Elisabet tuntemattomalla arvovaltaisella
äänenpainolla.

Rva Molay-Norrois'n maailmassa ei ollut olemassa suuria ja pieniä
tapahtumia. Hän pani samalle tasolle seuraelämän velvollisuudet ja ne
jotka syntyvät merkitsevistä elämän olosuhteista. Hänen tyttärensä
vastustus loukkasi hänen kunnioitustaan seuraelämän lakeja kohtaan,
samoinkuin se jäähdytti hänen kiihtymystään, joka näyttäytyi
voimattomaksi. Hän koetti taivuttaa tytärtään lempeällä väkivallalla,
joka vähitellen ärtyi, ja se oli turhaa.

Hänen lähdettyään ja hetken itse surkuteltuaan tätä väärinkäsitystä
alkoi Elisabet jonkunverran nautinnolla uppoutua surumielisyyteensä.
Hänet tempasi siitä pois isänsä, joka ei edes koputtanut, vaan ilman
muuta astui sisään, sirona, loistavana, hymyilevänä, katse virkeänä,
parta viuhkamaisesti kammattuna, ruusunnuppu iltatakin napinlävessä.

»Hänkin», ajatteli Elisabet ärtyneenä ja nyrpeänä.

Isä ei kiinnittänyt mitään huomiota tähän vihamieliseen ilmeeseen.
Elisabetin mukautuvaan ja sulavaan luonteeseen katsoen hänen ei
tarvinnut arkailla.

— Mikä nyt, pienokainen, kysyi hän leikkisästi. Hermot ovat kiihtyneet,
tehdään lakko, saatetaan äiti itkemään. Totta on, että siihen ei paljon
tarvita.

Nojatuoliinsa käpertyneenä Elisabet ei viitsinyt vastata, vaan
vieläpä melkein veti huulensakin sisään voidakseen paremmin sulkea
suunsa, niin hän pelkäsi puhumista. Mitä hän sanoisi, siitä ei isällä
ollut aavistusta, kun hän siinä iltapuvussa keikkui valkohapsistaan
huolimatta — muussa tapauksessa hän ei olisi tytärtään edelleen siihen
yllyttänyt.

— Oletko sairas? ... Etkö? Muuten, naisten vaivat... Tulepas vaan
kanssamme. Vimellet loukkaantuvat, jos jäät pois. Philippe Lagier tulee
sinua huvittamaan. Hänellä on älyä ja vauhtia. Hän vähän mielistelee
sinua, se Philippe Lagier, he, he!

— Kukaan ei minua mielistele.

Tämä lausuttiin niin jyrkällä äänenpainolla, että hra Molay-Norrois
äkkiä lopetti kujeilunsa. Ilmeisesti tämä pienokainen oli huonolla
tuulella, ja parempihan oli antaa hänen jurottaa niinkuin häntä
halutti. Elämäntaito oli häviämässä, koska ihmiset eivät enää osanneet
salata mielipahaansa, kantaa sitä ulkonaisesti tyynin ilmein, ollakseen
sillä vaivaamatta lähimaistaan: pianpa joudutaan seuraelämässäkin
siihen, että kaikki surkeudet tehdään yhteisiksi, ja kasvoilla annetaan
näkyä sen epäjärjestyksen, jota ulkoasussa pyritään välttämään. Ja
siihen johtaa välttämättä kauan kestänyt kansanvallan aika! Hän
ei tämän jälkeen ajatellut muuta kuin turvallista peräytymistä.
Onneksi hän sai vähän mielenvirkistystä yhä edelleen nuorennäköisestä
kuvastaan, jonka lasikaapin ovi heijasti.

— Lepää siis, pienokaiseni, jos sinua väsyttää.

Hyvästelyyn sisältyvä moite riitti hänen isälliselle arvontunnolleen,
ja jo käytävässä hänen mielensä seestyi.

Näin häirittynä Elisabet vaivaloisesti etsi kadottamaansa ajatuslankaa,
kun hänen lapsensa, saatuaan kuulla hänen kotiin tulostaan, suorastaan
syöksyivät huoneeseen. He palasivat kävelyltä ja naulapohjaisine
jalkineilleen he saivat aikaan ison metelin. He hämmästyivät, kun eivät
nähneet äitiään iltapuvussa.

— Sinä tulet myöhästymään, selitti Marie-Louise.

— Minä syön päivällistä teidän kanssanne, rakkaani.

— Oi, oi! huusi iloisena Philippe joka pauhasi paksulla äänellään kuin
kello.

Ja pikkutyttö jo huusi portaisiin:

— Agatha, kattakaa pöytä kolmelle.

Mikään ei hänelle ollut niin mieleen kuin antaa määräyksiä,
lukuunottamatta kertomuksien kuuntelemista ja veljensä kiusottelemista.

Pöydässä hän täytti emännän velvollisuudet äitiään kohtaan aivankuin
hän olisi kutsunut tämän. Äidin huviin sekaantui vähän katkeruutta,
hän näki siinä arvostelua alituisesta poissaolostaan. Ollen
kiihtyneellä mielellä hän myös huomasi, että lapset olivat liiaksi
hemmoteltuja ja liiaksi milloin minkin palvelijan huomaan jätettyjä,
niin että he olivat kadottaneet paljon hyviä tapojaan: toinen kopeili
ylellisyydellä, joka heitä ympäröi ja varsinkin Passerat'n perheen
komeilla ajoneuvoilla, lumotakseen vaatimattomampien leikkitoveriensa
silmät; toinen kävi sormineen käsiksi lautasensa sisältöön ja sekoitti
puheeseensa kyökkimurretta. Viitsimättä nyt heitä torua hän itsekseen
päätti tarkemmin pitää heitä silmällä, ja nyt aluksi hän itse toimitti
heidät makuulle, mitä seikkaa pikku Philippe käytti hyväkseen
tehdäkseen kuperkeikkoja paitasillaan, jotta saisi äidilleen näyttää
oppimansa temput.

Heti sänkyyn päästyään, kokoonkääriytyneenä ja polvet melkein kasvojen
tasalla, pikku mies vaipui uneen, ja totta on, että hän päästyään
asentoonsa liikahti yhtä vähän kuin säkki, minkä johdosta Marie-Louise
halveksi häntä. Tämä sensijaan itsepäisesti vastusti unen tuloa eikä
alistunut siihen, ennenkuin silmäluomilla ei enää ollut voimaa nousta
päästääkseen silmään yölampun valoa.

— Kerro minulle joku kertomus, pyysi hän heti sänkyyn päästyään.

Elisabet oli istuutunut hänen viereensä ja aikoi tyynnyttää hänet
läsnäolollaan.

— En osaa.

— Isäpäs osasi niitä aina.

Hän puhui harvoin isästään. Tämä mielenpalautus hämmästytti nuorta
naista eikä ollut hänelle mieleen.

— Kerro, alkoi taas tyttö, kertomus Jeanne d'Arcista. Tai Kykloopista.

— Kykloopista?

— Niin, siitä, jolla oli vain yksi silmä keskellä otsaa, joka
puhkaistiin hirrellä — joka päästi vangit menemään.

Kuin hyvä metsänhakkaaja Albert Derize mielellään kaasi kansantarinain
metsää, Iliadia, Odysseiaa, Rolandin laulua, saadakseen sieltä
leikkikaluja lapsilleen.

— Nuku, rakkaani, nuku.

— Silloin minä kerron sinulle yhden, äiti?

— Täytyy nukkua.

— Tahdotko kuulla kertomuksen onnenmaljasta? Oli kerran ritari, jolla
oli surullinen vaimo linnassaan. Ja metsästysretkellä hän nukkui. Ja
silloin hän näki haltiattaria, jotka tanssivat. Osaavatko haltiattaret
tanssia?

— Tietysti. Nuku.

— Ja sitten yksi niistä oli kaikkein kaunein. Ja hänellä oli kädessä
kultainen malja, timanteilla koristettu.

Hänen äitinsä kumartui katsomaan oliko tyttö vaipunut uneen, mutta
pikku ääni, yhä hennompana, jatkoi hetken kuluttua:

— Silloin ritari riisti sen hänen kädestään. Ja hän ratsasti pois ja
pääsi pakoon, ja hän antoi sen lahjaksi.

— Kenelle? kysyi Elisabet koneellisesti.

— Rouvalle ... joka oli surullisena linnassa ... Ja ritari vaipui uneen
metsästysretkellä.

Kertomus jatkui täten kuin rengas, mutta pitkäripsiset luomet
lakkasivat räpyttämästä kuin pienet siivet, ja muutaman äkillisen
liikahduksen jälkeen lapsi nukahti vaaleat kiharat tyynyllään.

Liikkumattomana jäi Elisabet pitkäksi aikaa vertaamaan toisiinsa
Marie-Louisen ja hänen veljensä unta. Edellisellä oli hehkuvampi
mielikuvitus, herkempi tunteellisuus, joka kaipasi tyynnyttelyä ja
tukea. Tämä tehtävä jäi äidin huoleksi yksinään nyt kun Albert oli
poissa. Albert? Missä hän olikaan tällä hetkellä? Kuinka oli hän
saattanut hyljätä heidät? Elisabet ei häntä rakastanut, mutta tunsi
että talo silloin kun hän siellä oli, oli ollut tanakampi, myrskyjä
vastaan paremmin varustettu.

Päästäkseen tästä muistosta, joka lasten luona häntä vaivasi, hän nousi
ja siirtyi viereiseen omaan huoneeseensa. Hän veti mennessään välioven
kiinni, sulkematta sitä kokonaan, joten hän saattoi kuulla pienimmänkin
äänen, samalla kun hän katkaisi ilman virtailun. Näihin varakeinoihin
ryhdyttyään hän kiiruhti avaamaan akkunan, sillä hänestä tuntui
tukahduttavalta.

Kuu oli noussut, mutta katto kätki sen, eikä voinut nähdä muuta kuin
sen valon, joka vuoti yli seudun. Varjottomat nurmikentät häipyivät
etäisyyteen, yhtenäisinä, tasaisina ja kalpeina, vain siellä täällä
joidenkin puuryhmäin katkaisemina, jotka yössä näyttivät oudoilta
salakokouksilta. Harvoja tähtiä värjyi etäisimmällä taivaanrannalla,
kykenemättä muodostamaan selvään näkyviä kuvioita. Ja naapurihuvilan,
Passerat'n huvilan yläpuolella näkyi lehtikuusi, joka taaksepäin
kääntyneine oksineen loi seinälle intialaista temppeliä muistuttavan
varjokuvan.

Tämä hiljaisuus ja rauha, jota Elisabet parvekkeella hengitti yhdessä
ruusupensaikkojen tuoksun kanssa, keskeytyi kasinolla toimeenpantuun
ilotulitukseen. Kovalla sähinällä kiisivät raketit ilmaan, hajaantuivat
ja putosivat värikkäänä sateena, jonka vaikutuksen kuutamo puoleksi
pilasi. Ja heti seurasi huutoja, kättentaputuksia, koko juhlahälinä,
johon fanfaarin torventoitotukset sekaantuivat.

Elisabet palasi huoneeseensa. Hänelle riitti hänen oman sydämensä
häly. Mikään ei voinut heikentää sitä inhon tunnetta, jonka Philippe
Lagierin äskeinen tunnustus oli häneen jättänyt, ja jota hän
kaikkialla raahasi mukanaan, huoneesta huoneeseen. Hän joi yhdellä
siemauksella lasin vettä, johon hän oli kaatanut muutaman pisaran
aniksensekaista ammoniakkia, karkoittaakseen tuhkan maun huuliltaan.
Mutta hänen huulensa kuivuivat heti. Unohdettu, odottamaton, melkein
hassunkurinen lapsuudenmuisto tarjosi arvaamatta konkreetisen kuvan
hänen mielialalleen. Pikkutyttönä hän oli eräästä jumalaistarustosta
lukenut, että oli olemassa pukinjalkaisia ihmisiä, joita nimitettiin
fauneiksi; tästä erikoisuudesta huvitettuna oli hän kuluttanut
kokonaisen päivän katsellakseen kadulla ohikulkevain askeleita. »Oletko
tavannut niitä?» kysyi häneltä seuraavana päivänä hänen paras ystävänsä
ja uskottunsa, Blanche Servin. Päästäkseen jyrkästi kumoamasta kirjansa
oppeja hän vastasi: »Sitä ei voi tietää, kun ihmisillä on jalkineet».
Meidän mielialallamme on niin suuri vaikutus asioidentulkintaamme, että
tämä vanha mieleenpalautus, sensijaan, että se olisi johtanut hänen
huomionsa muualle, tyydytti hänen vihamielisyyttään ja yllytti hänen
intoaan. Ihmisen tuli selvästi nähdä elämään: hyvä on! hän oli avannut
silmänsä eikä havainnut ympärillään muuta kuin lokaa ja halpamaisimpia
laskelmia, joita näennäinen säädyllisyys tuskin peitti. Joku rouva
otti itselleen rakastajan — ei rakkaudesta, vaan keikailuhalusta. Joku
toinen käytti hyväkseen miehensä suhdetta. Vanhus — hänen isänsä! —
antoi rakastajattarensa vaimolleen ja tyttärelleen ystävättäreksi.
Ja mitä tulee siihen kunniaan, josta miehet väittävät tekevänsä
uskonnon, silloinkin kun he ovat hyljänneet kaikki muut elämänsäännöt,
— hän tiesi, mitä siitä oli ajateltava, koska asianajaja, Albertin
neuvonantaja ja läheinen ystävä kurjasti aikoi käyttää hyväkseen omia
palveluksiaan tarjoutumalla lohduttajaksi. Ei ollut siis mitään muuta
vaihtoehtoa kuin hänen äitinsä ynnä hänen oma sokeutensa ennen eroa
ja kaikkien näiden ilkeiden asiain näkeminen, jotka kävivät hänen
kimppuunsa kuin painajainen. Nähdä selvästi — se oli siinä, että vältti
kasvojen valhetta, katseli maahan, ja keksi pukinjälet. Hyi!

Huokaus, sitten puoliksi tukahdutettu huuto, jotka hän kuuli
viereisestä huoneesta, päästivät hänet inhostaan, johon hän luisui kuin
valmiiseen uraan, pakoittivat hänet nousemaan nojatuolistaan ja käymään
aivan äidillisellä huolenpidolla lapsien luo. Pikku poika ei ollut
liikahtanutkaan: hän pysyi samassa epämukavassa asennossa. Marie-Louise
se unessaan liikahti. Elisabet asetti paikoilleen peitteen, jonka lapsi
oli työntänyt yltään, ja istuutui molempien vuoteiden väliin. Yölampun
valossa hän kauan katseli vuorotellen oikeaan ja vasempaan, verraten
toisiinsa näiden uinuvain kasvojen liikkumattomia piirteitä: toinen
tuntui olevan aivan omiaan tähän syvään lepoon, toinen liikahti ja
ilmehti vielä olemassaolon puolittain jättäneenäkin, ikäänkuin hänen
mielikuvituksensa pysyisi hereillä suljettujen suonien takanakin ja
jatkaisi näytelmiään lamput sammutettuina ja näyttämö pimeänä.

— Mitähän tulee näistä rakkaistani? — ajatteli hän unohtaen itsensä.
Ja äkkiä tulevaisuuden pelko alkoi ahdistaa häntä. Vähän ajan kuluttua
he alkaisivat käydä elämän koulua, yksin, aivan yksin. Äidin valppaus
ei heitä auttaisi siinä yhtään. He alkaisivat uudelleen ikuisen
kokeen, joka kuolee kunkin mukana. Heitä kohtaisivat samat surut, he
kokisivat samat katkeruudet, tuntisivat samat epätoivot. Sillä maailma
ei heitä varten muuttuisi. Hänelle se oli paljastunut todellisessa
hahmossaan. Ah! ainakin hänen tuli, ellei hän voinutkaan opastaa näitä
ja seurata heitä matkallaan, valmistaa heitä, vahvistamalla heitä,
heidän vastustuskykyään pettymysten tullessa, varsinkin tätä tyttöä,
jonka ilot ja surut olivat äärimäisen hehkuvia ja joka ei aina osannut
leikeissään oikein hyvin eroittaa omia kuvitteluitaan todellisuudesta,
mikä koskaan ei ollut kyllin kaunis eikä kyllin valmis tyydyttämään
hänen oikkujaan.

Yölamppu antoi huoneen esineille, liekin heikosti lekoittaessa,
levotonta eloa ja pidensi varjot kattoon saakka. Elisabet tunsi
itsensä vaarojen saartamaksi, ja hänestä tuntui, että hänen täytyi
puolustaa lapsiaan, jotka olivat uhattuja kuten hänkin. Lähdettyään
Pariisista hän vastustelematta oli antautunut uuteen elämään, joka oli
valmistettu hänelle ja jonka tarjooma jokapäiväinen mielenvirkistys
peitti hänen näkyvistään vaikeudet. Mutta tämä hänen, tämä Philippen
ja Marie-Louisen uusi elämä vaati häneltä joka hetki tarkkaavaisuutta
ja huolenpitoa. Tällä kertaa hän näki sen kasvoista kasvoihin ja
pelkäsi sitä. Käsivarret liikkumattomina pitkin ruumista hän antautui
mielenmasennuksen valtaan samalla hetkellä, jolloin hän oivalsi, miten
tärkeätä rohkeus oli. Milloinkaan, milloinkaan hän ei osaisi mukautua
siihen elämään joka häntä odotti, hän joka ei ollut valmistunut, ei
kasvatuksensa eikä lahjojensa puolesta muuta kuin ihan tavalliseen
elämäntapaan.

— Onnen ... malja ..., soperteli Marie-Louise unissaan.

Onnen malja, mikä iva tänä iltana? Oli toki liian suuri vääryys
saada tällainen isku, syyttä, viatta, nuoruutensa kukoistuksessa,
kun velvollisuudet olivat niin suuret ja apu niin vähäinen. Koko
epätoivonsa voimalla hän soimasi Albertia, joka oli hänet niin kurjasti
jättänyt. Epäilemättä hän ei ollut huonompi kuin muutkaan, heikko kuten
muutkin, halujensa orja ja julma itsekkäisyydessään. Nyt hän sen tiesi.
Mutta Albert oli pettänyt _hänet_.

— Mitä olen hänelle tehnyt, mitä olen siis hänelle tehnyt? hän toisti
itsekseen silmät kyynelissä.

Hän muisti vihot, jotka Philippe Lagier oli hänelle jättänyt, ja
joiden piti sisältää vastaus — mikähän ulkokultainen vastaus? — hänen
kysymykseensä. Kun kamarineitsyt tuli hänen paikalleen lasten vuoteen
ääreen, meni hän huoneeseensa ja sytytti lampun. Tuskan puistamana,
mieli katkeruutta tulvillaan, hermot kipeästi värisevinä, hän ryhtyi
lukemiseensa, joka oli pitävä hänet valveilla myöhään yöhön.




III.

ALBERTIN PÄIVÄKIRJA


Albert Derizen vihot, jotka Philippe Lagier oli jättänyt Elisabetille,
sisälsivät päiväkirjan hänen elämästään alkaen tammikuusta 1902
huhtikuuhun 1905, eli heidän avioliittonsa kuudennesta vuodesta eron
aiheuttaneeseen kohtaukseen. Tottuneena säännöllisyyteen Elisabet
avasi ensimäisen vihon ensimäiseltä sivulta. Totta puhuen se oli
kummallinen päiväkirja, ja siitä oli vaikea selviytyä. Alussa hän
ei tavannut muuta kuin historiallisia muistiinpanoja, todellisesta
elämästä tehtyjä havaintoja, sanomalehtikirjoitusten, esitelmien,
kirjojen, kiireellisesti, muutamin rivein laadittuja suunnitelmia,
lyhyitä selontekoja käynneistä joillakin historiallisilla paikoilla,
kaikkea tuollaista tuottavalle kirjailijalle välttämätöntä valmistavaa
työtä, joka tarjoaa hänen aivoilleen niiden tarvitsemaa päivittäistä
ravintoa. Heti se tympäisi Elisabetia, joka oli huonosti tottunut
itse ottamaan selkoa asioista. Taaskin tämä palaaminen kuolleeseen
menneisyyteen tuntui hänestä turhalta. Hän oli jo vähällä jättää
lukunsa, kun pieni sinisellä kynällä tehty risti veti hänen huomionsa
puoleensa. Päivämäärä, joka myös oli kynänvedolla alleviivattu lisäsi
hänen mielenkiintoaan: _25 p. toukok. 1903_. Se oli heidän häittensä
vuosipäivä. Viereiset neljä kapeampaa riviä varmaan tarkoittivat
kiinnittää sen muistiin. Hämmästyen Elisabet otti selvää näistä
neljästä säkeestä:

    On kurjaa huokaella, itkeä ja pyytää.
    Lujana kanna taakkaa, jonka selkääs syytää
    sun kova kohtalosi alla tähtien
    ja, niinkuin minä, kärsi, kuole vaieten.

Mikään selitys ei seurannut tätä huolestuttavaa lainausta, joka
ainakin hääpäiväksi oli kummallinen. Mitä se oikein tarkoitti? Minkä
valituksen, minkä salaisen tuskan ilmaus se oli? Miksi tämä sininen
risti oli siinä merkkinä? Elisebet hätkähti koko ruumiissaan, kuten
jänis, joka turvallisesta piilostaan äkkiä kuulee koirien lähestyvän.
Hän epäröi, lähteäkö tielle, jonka hän aavisti vaaralliseksi. Koska
hänen käsityksensä miehensä petoksesta ei voinut muuttua, niin minkä
hyväksi tämä tuskallinen retki menneisyyteen? Hän käänsi lehteä:
taas sininen risti uuden kohdan vieressä, joka oli varustettu
lainausmerkeillä!

»Oi teitä, nuoruuteni kuvat ja näyt, oi te lemmenkatseet, jumalaiset
hetket, kuinka nopeaan te olette haihtuneet! Nyt muistelen teitä kuin
vainajia.»

Elisabet koetti rauhoittua lainausmerkkeihin vetoamalla. Albert käytti
näitä vihkoja muistinapuna, johon hän jäljensi ajatukset ja kuvat,
mitkä kirjoissa herättivät hänen huomiotaan. Mitä huomiota silloin
kannatti kiinnittää kirjalliseen pessimismiin, joka oli vailla yhteyttä
todellisuuden kanssa? Sillä todellisuus toukokuussa 1903 ei ollut
hänelle, Elisabetille, ollut muuta kuin sarja rauhallisia päiviä, ilman
tapahtumia, ilman erikoisuuksia, päiviä sellaisia joita hän rakasti
elää. Hän tarkasteli jatkoa, ja näki sinisten ristien lisääntyvän, ja
niiden sijalle vähitellen tulevan katkonaisia viivoja, jotka ulottuivat
pitkin koko sivun reunan. Philippe Lagier epäilemättä oli näin
merkinnyt kohdat, joita hän aikoi käyttää hyväkseen oikeudenkäynnissä
ja jotka näin ollen koskivat aviollista näytelmää, minkä alkua hän etsi
varsin kaukaa. Elisabet ymmärsi, että Lagier näki viittauksen siihen
niissä kohdissa, jotka olivat häntä loukanneet. Hänen siis tarvitsi
vain noudattaa näitä tienviittoja.

Seuraavan ristin kohdalla hän ei enää voinut ylläpitää kuvittelultaan.
Hänen omat muistonsa tulivat avuksi. Kesäkuussa 1903 Albert oli erään
yhteiskunnallisen yrityksen hyväksi pitänyt Pariisissa esitelmän
avioliitosta, jonka menestys oli ollut niin suuremmoinen, että hänen
oli täytynyt toistaa se maaseudulla ja ulkomailla. Mutta tämän
esitelmän johtavat aatteet löytyivät järjestämättöminä vihosta, josta
Elisabet saattoi lukea seuraavaa:

»_Naisen kasvatuksesta_. — Kaksinkertainen vaara on vältettävä:
sellainen kasvatus joka liiaksi painostaa naista, joka tekee hänestä
heikon ja tunteilevan olennon, mutta hyvän taloudenhoitajan,
hienotuntoisen ja varman seuralaisen, joka on huonosti selvillä
miehensä puuhista ja talouden pikkuseikkoihin vajonnut, kykenemätön
taas puolestaan muovailemaan miehiä ja naisia; ja sellainen kasvatus,
joka pyrkii luomaan miehen kilpailijaa ja rikkoo perheen ehjyyden
riistämällä siltä luonnollisen johtajansa. — Edellisessä tapauksessa
nainen pitää avioliittoa muuttumattomana seikkana, lopullisena
ratkaisuna. Hän ei ymmärrä, että onni on joka päivä voitettavissa
ja menetettävissä, ja vaatii jatkuvaa huolenpitoa, alituista
tarkkaavaisuutta. Hän lapsellisesti kuvittelee, että hänen miehensä
omistus on hänelle kerta kaikkiaan vakuutettu oikeudellisen asiakirjan
kautta. Senjälkeen hän ponnistuksista luopuen antaa asioiden mennä
menojaan. Mitä voitaisiinkaan sinä aikana matkaansaattaa, minkä nämä
naiset kuluttavat tyhjänpäiväisyyteen. Taloudenhoito toki menee
latuaan, ja ateriat tarjotaan aikanaan. Mutta älyllisesti ja henkisesti
mies on yksin. Nuori tyttö, joka ei ole päättänyt kehittää henkeänsä,
ei ole oikeutettu myöntymään henkisesti etevän miehen kosintaan. —
Jälkimäisessä tapauksessa nainen käsittää avioliiton tilaisuudeksi
jossa hänen persoonallisuutensa pääsee vallitsemaan. Hänestä tulee
heti kilpailija, jolla lisäksi on kaikki edut puolellaan. Mies
jonka tulee toteuttaa elämänsuunnitelmansa — ja vastakohtana naisen
elämälle ei miehen elämän yksinomaisena päämääränä voi koskaan olla
rakkaus — kaipaa työnsä tehtyään kotoista lepoa, turvallisuutta,
luottavaisuutta. Naisen asia on ymmärtää miehen elämä, tehdä se
omakseen, kaunistaa sitä. Hänen luontaisen järkevyytensä tulee olla
miehen pidäkkeenä, mutta ei kutistaa häntä. — Avioliitto solmitaan
aineellisten soveliaisuusnäkökohtien perusteella; heti kun se on saatu
pystyyn, kohdellaan sitä huolimattomasti. Ja sitten eräänä päivänä
ihmetellään, kun huomataan itsensä toinen toisellensa vieraiksi.
Hauras liitto! ja sen tekevät vielä hauraammaksi sukueroavaisuudet,
sitä enemmän kuin nainen usein on enemmän kiintynyt omaansa eikä anna
nimensiirron vaikuttaa itseensä. Naisten velttous ja ajattelemattomuus
turmelee koteja enemmän kuin heidän väärä itsenäisyytensä ja heidän
lemmenhimonsa. Valppaana pysyminen on puolet elämäntaidosta ...»

Nämähän olivat vain yleisiä aatteita kasvatuksesta, vähän hajanaisia
vielä, ja nainen aina empii asettamasta teorioja yhteyteen
tosiseikkojen kanssa, jotka ovat ne aiheuttaneet, ja niitä
suoranaisesti soveltamasta. Mutta muutamat alempana olevat rivit
paljastivat selvästi esitelmöitsijän tarkoituksen.

»Tätä tullaan kuulemaan rauhallisesti, toimettomasti, poistuessa
otetaan pikku ystävättäriltä vastaan onnittelulta mitä viehättävimmällä
hymyllä, eikä mitään ymmärretä».

Tämä osui ja Elisabet nosti päätään. Hän muisti tämän esitelmän,
jonka hänen miehensä oli lausunut vähän ylenkatseellisella, mutta
ei loukkaavalla äänellä. Hän ei todellakaan ollut välittänyt
ymmärtää muuta kuin että oli miellyttävää olla muita ylinnä ja
hyvin liehakoituna. Toimettomana ja haluttomana oman mielipiteen
muodostamiseen hän kernaasti myönsi kaikkien kuulemiensa puhujien
olevan oikeassa. Mutta mitäpä hän olisi epäillyt, kun häntä ei oltu
varoitettu? Ja mitä tarkoittivat nämä vihjaukset ja nämä pidätykset?
Hän ei sitä vieläkään käsittänyt. Mitkä olivat hänen vikansa? Mitä
moitteita häntä vastaan esitettiin? Lainauksilla ja yleisillä
väitteillä ei hänelle voitu antaa tietoa niistä. Miksei puhua selvemmin?

Hän tarttui vihkoon uudelleen, hermostuneemmin, tällä kertaa
tähystellen pienintäkin merkkiä, niinkuin varuillaan oleva vahtimies
väijyy vihollista, jota hän pelkää ja jonka hän tietää tulevan.

Päiväkirjan jatko oli päivätty Saint-Martin-d'Uriagessa. Kesän
tultua he olivat poistuneet Pariisista. Albertin, joka kirjoitteli
_Talonpojan historiaansa_, ei enää ollut tarvis tehdä muistiinpanoja
muista asioista, ja kokonainen pitkä katkelma käsitteli yksinomaan
hänen sisäistä elämäänsä. Joko siksi, että hän vähitellen tottui
suoraan puhumaan alakuloisuudestaan, tai siksi, että tämä alakuloisuus
lisääntyessään teki hänet vähemmän itseään hillitseväksi, hän
vähitellen, epäröiden, kadotti kainoutensa, joka esti häntä itseäänkään
varten panemasta paperille sisäisiä asioitaan, ja joka tähän asti oli
saattanut hänet piiloutumaan kirjallisten muisteloiden tai nimettömän
valituksen varjoon:

_Elokuu 1903_. — »Vielä nykyään on maailmassa tilaa suurille sieluille.
Niitä varten, jotka ovat yksin tai kaksin, on vielä paljon joutilaita
paikkoja, joissa hiljaisten merien tuoksu henkää».

Yksin tai kaksin? Mistä Nietzsche onkaan saanut tällaisen luottamuksen
rakkauteen? Joka tahtoo tuntea ajatuksensa elävää läsnäoloa, hän
tarvitsee yksinäisyyttä. Sillä meidän ajatuksemme on mustasukkainen,
levoton ja arka. Me olemme yksin kokiessamme korkeimpia tunteitamme.
Taide, luonto, metafysiikka, menneisyytemme edellyttävät, jotta
voisimme niihin tunkeutua, että me yksin katselemme niitä kasvoista
kasvoihin. On tärkeätä avioliitossa säilyttää tämä yksinäisyytensä
koskemattomana. Yhteiseen perintöön ei voi panna henkistä voimaansa.
Naisellisen taidon asia kenties on kunnioittaa sitä, vetäytymällä
syrjään sen edestä. Ellei hän vetäydy syrjään, hän painostaa sitä,
heikontaa sitä, tappaa sen.

Mutta mistä johtuu silloin tuo ehdottoman henkisen yhteyden unelma, ja
miksi tämä alakuloisuus, joka toisinaan voi olla niin katkera siitä,
ettei tuo unelma ole toteutunut, kun sen seikan päinvastoin tulisi olla
meille mieleen?

10 p. elokuuta. — Kävellyt pikku Marie-Louisen kanssa kastanjametsässä,
Chamraussevuoren rinteillä. Pienistä kauriinjaloistaan hiustensa päähän
asti hän aivan värisee elämää. Kun hän oli alkamaisillaan puhua,
kehoitettiin häntä kättelemällä tervehtimään henkilöitä, jotka olivat
huomaavaisia häntä kohtaan ja toivottivat hänelle hyvää päivää. Ja
kun tuuli puisteli oksia, niin tyttö, vakuutettuna että nämä eleet
tarkoittivat häntä, kohteliaasti vastasi heidän tervehdykseensä
ojentamalla käsivartensa.

Äsken hän juoksi edelleni. Hänen jo pitkät kiharansa heilahtelivat
juoksun tahdissa. Hän pysähtyi poimiakseen kukan, ruohon, tai
vain maata, ja vei kaiken kasvoilleen. Saattaisi sanoa että hän
viisivuotiaana tahtoi ottaa haltuunsa koko maailman. Kun hän palasi
sanoi hän minulle:

— Isä, minä rakastan maailmaa?

— Maailmaa?

— Niin, rakastan kaikkea.

Minäkin, pikku tyttö, olen rakastanut kaikkea lemmen välityksellä, joka
antaa täyteläisyytensä jokaiselle vaikutelmalle, jonka todellisuus
meissä herättää. Nyt minua huvittaa seurata sinun kehitystäsi. Minun
nuoruuteni on kuollut ja minä olen kolmenkymmenen seitsemän vuotias.
Mutta mitäpä se minua liikuttaa. Huvittele sinä.

15 p. elokuuta. — Juhlapäivän johdosta vein Elisabetin ja Marie-Louisen
kirkkoon. Kuluttaakseni aikaa messun kestäessä avasin penkille
unohtuneen rukouskirjan. Olisin tarvinnut pihtiä, niin likainen
ja kulunut se oli. Silmäni kiintyivät tähän raamatunlauseeseen: —
_Valvokaa ja rukoilkaa, sillä henki on altis, mutta liha on heikko_, ja
vähän edempänä toiseen: — _Maailma käy perikatoon, koskei se harkitse
sydämessään_.

Siinä on ajateltavaa. Nämä lauseet ovat viisaita elämänohjeita.
Sensijaan että valvoisimme, me annamme tottumuksen nukuttaa, tylsyttää
tunteemme, kutistuttaa ne, heikentää ne. Harkitseminen merkitsee, että
pysymme toimivina sisäisessä elämässämme, joka liian usein kuihtuu
jokapäiväisten pikku puuhien keskellä. Me puudumme ilolle sensijaan
että ylläpitäisimme tunnekykyämme.

Katselen ympärilleni. Kaikki nämä kelpo naiset lukevat tekstiä tai
hakevat rukouksia. Kirjain riittää heille. Harkitseminen, valvominen —
sekin on rukoilemista.

Ja tuo toinen sana, jota en ole koskaan voinut lukea väristystä
tuntematta: _Minä olen ylösnousemus ja elämä_...

18 p. elokuuta. — Kuinka monet naiset, kykenemättöminä näkemään
asiat oikeissa mitoissaan, tuntevatkaan palvelijattaren vaihdoksesta
enemmän ikävyyttä kuin jostakin todellisesta surusta! Jospa he edes
osaisivat olla niistä asioista puhumatta! Mutta koti on alttiina
heidän ruikutuksilleen. Valmistaisin mieluummin vuoteeni ja pesisin
huoneeni kuin munkki kuin täällä keskellä ylellisyyttä siedän tätä
koko olentoni kutistumista, jonka pitkät turhanpäiväiset sananvaihdot
ja palvelijarettelöt aiheuttavat. Emmehän me keskustele kenenkään
kanssa vaatetuksemme yksityiskohdista. Samoin ei kodin järjestelyn
tulisi herättää huomiota muuten kuin täsmällisellä ja miellyttävällä
ulkonäöllään kuten hyvin pestyt kasvot. Pieni salaperäisyys soveltuu
tälle sisäiselle hallitukselle. Mutta on parempi että tämä hallitus
vaikka julkisenakin on olemassa, kuin että siitä luovuttaisiin kokonaan.

19 p. elokuuta. — Rakastan sitä mikä on odottamatonta, mutta Elisabet
sitä kammoo. Philippe Lagier kiipesi tänä aamuna Uriageen meitä
katsomaan. Tietysti minä pidätin hänet aamiaiselle. Pitkään aikaan
en ollut puhellut niin suurella mielihyvällä. Yhdessä ollessamme me
annamme mielikuvitustemme kiitää kuin ratsujen esteettömällä kentällä.
Hän on sukkela, hieno, tarkkaälyinen, ja pystyy ironiaan, joka hyvästi
paljastaa sanojen, käsitysten ja ihmisten nurean puolen. Hän vain
ei ollut ilmoittanut meille tulostaan, ja keittäjätär on lähtenyt
tiehensä. Olemme nähtävästi syöneet huonon aamiaisen. Minä en ole sitä
huomannut eikä Philippe myöskään. Mutta hänen lähdettyään minä sain
kuulla valituksia, ikäänkuin olisin tehnyt tyhmästi pidättäessäni
ystäväni. Täten luonnollisuus hukkuu liialliseen huolehtimiseen.

30 p. elokuuta. — Kuinka vaikeata on varjella vapauttaan. Kymmeneen
päivään en nyt ole voinut kirjoittaa riviäkään _Talonpoikaani_.
Molay-Norrois'n perheen saapuminen Uriageen on mullistanut meidän
tyynen elämämme, joka oli niin edullinen sille keskittymiselle, mitä
pitkäaikainen työ vaatii. En voi kieltää Elisabetia ottamasta vastaan
ja käymästä katsomassa vanhempiaan. Meidän tavallinen täkäläinen
elämäntapamme on jokseenkin vakavaa niin nuorelle ihmiselle. Nyt on
alituisia kutsuja, retkiä, juhlia. Hänen molemmat lomalla olevat
veljensä ovat väsymättömiä eivätkä jätä meitä rauhaan. Ja minä olen
niin heikko, minä jota pidetään tahtoihmisenä, että minä hukkaan
aikaani turhaan, enkä kärsi siitä. Voidakseni syventyä työhöni,
minä tarvitsen ulkoilma-elämää, pieniä retkiä vuorille ja metsiin,
ja illalla vähän keskustelua tai musiikkia. Illalla on edessä
ikävystyttävä kasino, ja päivällä on meidän erakkomajamme tullut
laakson joutilaiden ihmisten kävelyiden päämääräksi. Asianajaja,
lääkäri, virkamies saattaa vedota ammatillisiin velvollisuuksiinsa.
Minulle sanotaan, että minähän voin lykätä työn huomiseen. Taloni ei
ole turvassa tungettelijoilta, ja kuitenkin seudulla on älyniekkoja
heidän käytettävänään.

Meidän poissaollessamme pitää äitini huolta lapsistamme
Saint-Martinissa. Eilen illalla jäin yksikseni hänen kanssaan,
onnistuttuani välttämään muutamain teikarien illatsun. Me juttelimme
siihen saakka, kunnes Elisabet palasi, veljensä Olivier'n saattamana:
se oli noita entisajan viehättäviä puheluita, joissa mieli muistoista
johtuu tutkisteluihin, jommoisia minulla ei ole ollut naimisiin
mentyäni. Elisabet hämmästyi nähdessään meidät niin virkeinä
tällä myöhäisellä hetkellä. Vaikka kolme vuotta on kulunut, ei
hän tunne äitiäni. Hän ei tule häntä koskaan tuntemaan. Jos minä
onnettomuudekseni menettäisin hänet, miten yksinäni saisinkaan häntä
surra. Elisabetin arvostelukyky ei tunkeudu pintaa syvemmälle, ja
kuinkapa kuvittelisi hän niin yksinkertaisen ulkokuoren kätkevän
niin etevän naisen? Hänen vanhempansa pakoittavat minut mukautumaan
suhteisiinsa ja mielihaluihinsa. Minun tulee muka jatkuvasti osoittaa
heille hämmästystäni ja kiitollisuuttani siitä, että he ovat
hyväksyneet minut. Mutta miksi minä toiselta puolen yhä edelleen
kallistan korvani heidän suosiolleen ja kohteliaisuuksilleen?
Käyttäkööt he hyväkseen mainettani, jos sitä haluavat, mutta lakatkoot
pitämästä minua näytteillä muka suosiessaan minua.

Ah Jumala! miten yksinään ihminen on tässä kahdenelämässä, ja mikä iva
väittää kykenevänsä jotain vaikuttamaan aikaansa, kun kuuden vuoden
kuluttua ei ole vaikuttanut mitään omassa kodissaan!

22 p. syyskuuta. — Muutamien sadepäivien jälkeen appivanhempani ovat
palanneet Grenobleen, ja heidän mukanaan koko heidän seurapiirinsä.
Pääsen taas rauhassa jatkamaan työtäni. Mutta Elisabet ikävystyy.
En voi syyttää häntä keikailusta, en typerästä kuosin ihailusta, en
liioitellusta huvinhalusta. Hänellä vain on tarve alituisesti saada
ajankulukkeekseen joutavia pikkuseikkoja, ja tällainen pyyde on minulle
sietämätön. Turhaan koetan saada häntä huvitetuksi lukemisesta,
musiikista, uhkaavan syksyn aiheuttamista valonvaihdoksista, jopa
työstänikin. Hän kuuntelee siivosti ja ajattelee muuta. Älykkäisyyttä
häneltä ei puutu, mutta hän kammoo käyttää sitä. Hän tarvitsee rajoja,
joihin voi kädellä koskea. Ja kun minä tahdon poistaa ne, hän heti
rakentaa uusia.

12 p. lokak. — Äitini vuorostaan on tahtonut lähteä, pyynnöstäni
huolimatta. Hän on aavistanut, vaikkei koskaan ole siitä puhunut,
onneni repeämän. Tämä säännötön lähtö tekee sen minulle selväksi.
Iltaisin puhelin mieluummin hänen kuin Elisabetin kanssa. Päivätyön
jälkeen keskustelun tarjooma mielen puolilepo tyynnyttää ja virkistää
minua. Ikä ei ole vähentänyt äitini intohimoista mielenkiintoa elämän
kysymyksiin. Ja kaikkia asioita tarkastelee hän ylevältä näkökulmalta,
mikä lyö leimansa keskusteluihin. Toinen pysyi syrjässä, kirjaillen
jotain liinaa. Silloin hän ei ole halunnut häiritä kotielämäämme.
Äitiparka, hän ei ole ymmärtänyt että hän jättää minut yksinäisyyteeni.

25 p. lokakuuta. — Olen yöhön saakka kävellyt Cham-rauseen
sivuharjanteita pitkin. Kulkiessani kastanjametsän läpi, murtui
askelteni alle jo paksu kerros kuolleita lehtiä. Rakastan kuulla sitä
kipeätä valitusta. Ja ennenkuin menin sisään, annoin vielä laaksosta
nousevain varjojen verhota itseni. Tämä hämärän tuoma eristys yhtyi
muuhun eristykseeni.

Muutamissa päivissä syksy on muuttanut tämän seudun toiseksi.
Molemmilta vastakkaisilta kukkuloilta hohtaa kokonainen väriasteikko,
haalistuneesta vihreästä tummaan purppuraan saakka. Suuremmoinen
kukkavihko, jossa asuu niiden kukkien alakuloisuus, joita pyhäinmiesten
päivänä pannaan haudalle! Olin metsässä auringon laskiessa ja näin
kauan vihreän ruskon puunrunkojen välistä. Sillä lehdettömät puut
päästävät enemmän taivaanrantaa näkyviin kuten me iän mukana näemme
kauemmas.

Tällä samalla paikalla olen ottanut osaa moniin muihin syksyn juhliin,
ilman että minua tämä tuomitun kauneuden paljous on liikuttanut.
Päinvastoin tunsin julmaa iloa musertaessani lehtikasoja, jotka olivat
määrätyt kohta maatumaan. Olin nuorempi, ja nuoruus kätki minulta
kuoleman, kenties myös rakkauden.

Olen tuntenut nämä lopun uhkaukset kipeästi kuin haavan. Olin taas
tyydyttämätön ja täynnä halua. Minusta tuntui että palatessani saattoi
lukea levottomuuteni kasvoiltani. Mutta lähimpämme eivät koskaan huomaa
niitä sielunnäytelmiä, joita me läpikäymme. Kuinkapa hän huomaisikaan?
Eilen illalla kerroin vanhan kertomuksen Pygmalionista Marie-Louiselle,
joka aina tahtoo kuulla kuvauksia ja pakoittaa minut käymään
ryöstöretkillä legendain ja jumalaistarujen joukossa; päästessäni
kertomuksessani eteenpäin, otin itseni siihen mukaan. Minäkin olen
pyytänyt rakkautta elävöittämään Galatean, mutta Galatea on jäänyt
tunteettomaksi kuin kivijumalatar. Enkö ole tyytynyt kohtalooni, ja
eikö hän ole kotini koristus? Enkö ole päättänyt hakea muualta niitä
elämäntuntuja, jotka ovat välttämättömät voimakkaille hengille ja joita
meille onneksi tarjoavat luonto, taide, ajattelu ja koko edesmenneen
ihmisyys virran kulku. Intohimo on samaa kuin elää rajusti, ja tätä
voimaa ei ole muulla kuin rakkaudella.

Mutta rakkaus ei voi tavallisessa elämässä kestää. Taikka täytyisi sitä
hoitaa kuin puutarhaa, sensijaan että se jätetään päivien huomaan,
joista jokainen vie siitä pirstaleen mukanaan. Huomata sen lasku,
sen vähittäinen surkastuminen, sen luonteen muuttuminen on kenties
pahempi kuin kadottaa se. Viimeiseksi jää ruumiillinen yhdysside,
aiheuttamineen kierouksineen ja nöyryytyksineen. Ymmärryskin pysyy
kauan orjuutettuna. Mutta uuvutettuna se ei enää puolustaudu.
Kieltäytyisinkö siis myöntämästä itselleni näitä tappioita, näitä
kurjuuksia ja näitä heikkouksia, jotka saattavat minut purkamaan
mieleni, kaiken työni, suunnitelmieni, kunnianhimoni, ja tämänkin työn
jälkeen, kun tiedän, ettei minua tulla seuraamaan eikä ymmärtämään?
Irvikuva se on henkisestä läheisyydestä, jota ei ole enää, mutta jonka
ulkokuori on ehjä. Eikö minun pitäisi ainakin käyttää tarmoni jäännöstä
varjellakseni sieluani? ...

Hämmästyneenä tästä myöhäisestä paluusta hän sisään astuessani nauraen
kysyi:

— Osaatteko nähdä pimeässä kuin kissa?

Hänen naurunsa oli siro ja raikas, nuoren tytön nauru. Mutta
pohjalta hän oli levoton, sen näin hyvin. Ulkonainen turvallisuuteni
huolettaa häntä, enemmän kuin on syytä. Miksei hän sen enempää välitä
yhteiselämästämme, jonka repeämää hän ei aavastakaan, niin sokea hän on!

Illalla kun keskustelu pysähtyi, mikä tapahtuu usein äitini lähdön
jälkeen, hän kysyi minulta:

— Milloinka lähdemme Pariisiin?

— Milloin tahdotte, vastasin hänelle.

Tavallisesti koetan pitkittää myöhempään oleskeluamme täällä, sen
rauhallisuus kun on niin edullinen työlleni. Mutta Pariisissa, tuossa
levottomuudessa, joka näyttää toimeliaisuudelta, tuossa ulkonaisessa
liikunnossa, joka kuluttaa aikamme ja kääntää huomiomme pois
itsestämme, on piilevä ero meidän molempien välillä tuntuva vähemmän,
ja ihminen ei mielellään katsele sitä syksyn saapuessa ...

_27 päivänä lokak_. — Niin, tämä eristys ei voi enää jatkua. Mitään
henkistä yhteyttä ei enää välillämme ole. Hellyyteni esti minua sitä
itselleni tunnustamasta. Meidän vähäpätöiset keskustelumme tulevat
minulle sietämättömiksi. Turhaan koetan häntä kohottaa maan kamaralta.
Aina Elisabet antaa itsensä pudota takaisin. Hän kuuntelee minua
hajamielisesti, vastaa tuskin, tai ryhtyy toiseen aineeseen, johonkin
vaivaa vaatimattomaan itsekohtaiseen aineeseen. Ei edes hänen liian
ohut äänensäkään sovellu syvällisen elämän sanoja lausumaan. Yritän
lukea hänelle ääneen, ja hän keskeyttää minut turhan tautta. Joku
lapsista on kutsunut häntä, jokin ääni kuuluu ulkoa, ja siitä on
otettava selko. Ja jos minä loukkaannun, niin hän hämmästyy ja minä
saan kaiken syyn.

Kun minä löydän historiasta, taikkapa sanomalehdistä — meidän niin
eloisa aikamme ei sellaisia puutu — jonkun sellaisen jalomielisyyden
tai rohkeuden ilmauksen, joka saattaa mieleni hehkumaan, palan halusta
tulkita hänelle tunnettani. Hän on kuin marmori asioita kohtaan, jotka
eivät koske häntä läheltä.

Hän antaa kulua ajan, ikäänkuin saisimme aina elää, nuoruuden,
ikäänkuin se olisi vailla arvoa, rakkautemme, ikäänkuin se ei olisi
meidän säilytettävämme. Ja hänen ilmeetön kauneutensa ärsyttää minua
kuin muistona orjuudestani. Joskus minä sairaloisen hävityshalun
yllyttämänä vaanin, kiihotan esiin jonkun tuollaisen typerän mietteen,
joissa niin monet naiset paljastavat itsensä ja aiheuttavat meidät
halveksimaan heitä. Mutta hän ei edes ole ymmärtämätön, niin että se
antaisi minulle vapauteni. Hän on heittänyt mielensä kesannoksi kuin
hyljätyn kauniin vainion. Hänen isänsä on liiaksi maailmanmies, hänen
äitinsä harrastus kohdistuu liiaksi isään — ja miten turhaan! —, niin
etteivät he aikanaan ole harjaannuttaneet häntä käyttämään oikein
elämäänsä. Minä olen siihen puuttunut vasta kun se jo oli kiteytynyt
kaavaansa. Tämä tunteen ja tahdon tylsyys jäähdyttää hänen sydämensä
ja aivonsa kuin pakkanen sulan veden. Ja itse voitettuna en enää
tunne itsessäni voimaa murtaakseni tämän jään. Mikä kohtalon isku
tarvittaisiinkaan sitä taittamaan? ...

_28 päivänä lokak_. — Huomenna lähdemme. Viimeinen kävely lapsukaisteni
kanssa. Elisabet on sanonut syyksi matka-arkkujen pakkauksen
päästäkseen mukaan tulemasta. Hänellä on aina jokin tekosyy,
jonka nojalla hän voi hyljätä ehdotukseni lähteä ulos kanssani.
Ruumiinliikunta ei miellytä häntä. Hän ei välitä saada raitista ilmaa
muuta kuin vaunuissa tai automobiilissa taikkapa istuen puutarhassa
niinkauan kuin kesää kestää. Rasitus on hänelle tuntematon, kunnon
rasitus, joka antaa meille tilaisuuden mitata vastustuskykymme määrää,
saada luottamusta itseemme. Hän on suhteestamme hävittänyt sen
toveruuden ja sen ruumiillisen iloisuuden, jotka syntyvät juuri yhdessä
kestetyistä rasituksista.

Olen pienokaisille kertonut heidän mielikertomuksensa, vanhan
skotlantilaisen legendan nimeltä _Onnen malja_. Meidän maljassamme
on halkeama, josta kaikki neste on vuotanut pois, mutta sitä ei ensi
silmäyksellä huomaa. Mutta onko tämä hyödytön kysymys muodostunut aivan
pakkoajatukseksi minulle? Tämä syksyn murheellinen kauneus, jota tänä
iltana olen kukkulalta viimeisen kerran katsellut, ahdistaa sydäntäni.
Ellen olekaan onnellinen, en ainakaan ole koskaan niin halunnut sitä
olla ... Vihko loppui tähän viimeiseen Saint-Martin-d'Uriagessa
vietettyyn iltaan. Elisabet tahtoi, ennenkuin hän ryhtyi seuraavaan,
hengähtää, viipyä vähän, levähtää. Hän tunsi rintansa kohoavan
kiivaasti ja mielensä joutuneen sekasortoon. Näin syytetyksi tultuaan
hän tahtoi puhdistautua omissa silmissään, ja etsi erehdystä ja
kieroutta tästä uusien ajatusten kaaoksesta. Mutta se oli ikään kuin
liian raskas taakka, jota hän ei jaksanut nostaa, ja tällaisesta
ponnistuksesta päästäkseen hän mieluummin riensi jatkamaan lukuaan,
aikoen myöhemmin kerta kaikkiaan vastata näihin moitteisiin.

Hän kuuli ulko-oven avautuvan ja vanhempiensa hillitysti keskustelevan.
Heti hän sammutti valon, jottei hänen äitinsä tulisi kiusaukseen
pistäytyä hänen huoneeseensa nähdessään hänen valvovan. Ollessaan
tässä kuumeisessa henkisen hämmennyksen tilassa hän ei olisi sietänyt
kenenkään läsnäoloa. Ja hämärässä hän kohdisti kaiken kiihoittuneen
tarkkaavaisuutensa kuunnellakseen, mitenkä taloon vähitellen tuli
hiljaisuus. Silloin hän uudelleen sytytti pienen lamppunsa, jonka lasi
melkein oli ehtinyt jäähtyä. Kello oli yksitoista. Vaikka siihen menisi
koko yö, tahtoi hän päästä nämä odottamattomat tunnustukset loppuun
saakka.

Toisessa vihossa Albert, Pariisiin palanneena, näytti jättäneen maalle
alakuloisuutensa. Pienet siniset ristit puuttuivat, eikä alussa ollut
nähtävänä muuta kuin historiallisia muistiinpanoja, milloin luonnos
jostakin kuulusta miehestä, jostakin eduskunnan istunnosta, jokin
lyhyt matkakuvaus, tai sanomalehtikirjoituksen aihe. Vähitellen alkoi
merkkejä näkyä uudestaan. Luottaen niiden varmaan opastukseen, Elisabet
yhdisti toisiinsa nämä hajanaiset kohdat.

_Joulukuussa_. — Olin kuulemassa _Orfeusta_. Gluck yhtaikaa saa minut
hehkumaan ja tyynnyttää minut. Mielenliikutus, jonka hän herättää,
vahvistaa mieltä sensijaan että se sitä heikontaisi. Tunnen tarvetta
kuunnella hänen tai sitten Beethovenin musiikkia. Avioliittoni ensi
aikoina pyysin Elisabetia iltaisin soittamaan minulle sonaatteja.
Mutta hänellä ei ole muuta kuin sormet. Vähitellen kuin salaisesta
sopimuksesta me jätimme sikseen tämän iltapuuhan. Samoin olemme
lopettaneet käyntimme museoissa ja matkamme: Elisabetia ne uuvuttivat
suuresti ja hänen, valituksensa hermostuttivat minua. Nykyään
me kumpikin liikumme omalla suunnallamme. Hän pysyy mieluummin
rauhallisissa perheasioissaan kuin ottaa osaa ystävieni rohkeisiin
keskusteluihin. Hänen kauneutensa saa ohikulkijat katsomaan taakseen,
seuraelämässä kerää hän parven ympärilleen, varsinkin kun hän astuu
sisään — sillä kiemailuun ja keskusteluun hän ei viitsi kuluttaa
voimiaan, hänelle riittää, kun hän rauhassa saa nauttia valoista,
puvuista ja omasta menestyksestään, — mutta minä luotan hänen
välinpitämättömyyteensä ja hänen vilpittömyyteensä.

Minulla oli vieressäni parvella vaalea, ei enää nuori, ja vähän
kuihtunut nainen. Hänen lempeät ja jokapäiväiset piirteensä
eivät levossa ollessaan vetäneet puoleensa katsetta, joka niistä
tavoitti vain velton ja ikävystyneen ilmeen. Mutta sattumalta minä
erään näytöksen jälkeen käännyin häneen päin. Näin hänet kokonaan
muuttuneena. Hänen vilkas ilmeensä, hänen silmäinsä hehku ilmaisi hänen
mielenliikutuksensa. Hän särpi nykyhetkeä sieluunsa koko jännittyneellä
ruumiillaan, koko terästyneellä hengellään. Minkä muutoksen mielihyvä
voi kasvoissa synnyttää, ja miten se paljastaa luonteen! Osoitin häntä
Elisabetille.

— Miltä hän teistä näyttää?

— Vanhalta ja vähäpätöiseltä.

_Joulukuu_. — Pusertaa elämästä kaikki, mitä suurin voimainponnistus
voi siitä pusertaa, siinäkin on vielä onnea, ainoa joka kokonaan
riippuu meistä itsestämme.

_Helmikuu 1904_. — _Talonpojan historian_ ensi nidos ja _Pascalin_
elämä ovat ilmestyneet molempien kustantajieni toimesta lyhyen väliajan
perästä. Ne ovat jylhiä ja intohimoisia kirjoja, huonosti omansa naisia
miellyttämään. Senvuoksi en ymmärräkään miksi saan niin paljon kirjeitä
niiden johdosta. Useimmat näistä eivät sisällä mitään mielenkiintoista.
Muutamat osoittavat, että kirjoittaja on hämmästyttävästi syventynyt
teoksiini. Pariisin melskeessä se on luettava ansioksi.

En luule Elisabetin vielä leikanneen auki omia kappaleitaan. Luettuani
hänelle iltaisin Saint-Martinissä muutamia lukuja, joihin olin
tyytyväinen, ja hänen nähtyään korjausarkkien luvun, hänellä on kaikki
syy välttää tätä päivätyötä. Pohjaltaan hän ei rakasta muuta elämää
kuin sitä, minkä sattuma, ei hänen oma halunsa, on hänelle valmistanut.
Grenoblessa, harmaassa ja hämärässä ympäristössä, hän oli onnellisempi.
Hänen kohtalonsa käy hänelle yli voimain. Pariisi vaatii alituista
ponnistusta, ja pariisilaiset ovat niin kestäviä senvuoksi, että
tapahtuu alituista nopeaa valintaa, joka pian syrjäyttää tai musertaa
heikot.

Kirjat, jotka ehdotan hänelle luettaviksi, hän selailee läpi tai ei
lopeta niitä. Näin kerran, miten hän pysähtyi erään italialaisen
romaanin viimeistä edelliselle sivulle, joka oli saattanut minut
intoihini. Hän ei tuntenut tarvetta päästä selville juonen ratkaisusta.
Mutta sensijaan hän palvoo teatteria, josta minä vain vähän nautin:
siellähän tarvitsee vain istuutua nojatuoliinsa, niin tuodaan
mielenliikutuksenne valmiina tarjottimella.

_Helmikuu_. — Iltakutsu rva de B:n luona. Miksi he minua oikein
tavoittelevat? Siksikö, etten minä lähentele heitä? Maineeni vetää
heitä puoleensa. Lapsellista uteliaisuutta: ikäänkuin ei löydettäisi
parasta mitä kirjailijassa on, hänen teoksistaan. He aavistavat
minun henkisen yksinäisyyteni. Eräs heistä sanoi minulle: »Teidän
_Pascalissamme_ on ylistetty yksinäisyyttä. Voisi sanoa, että se
saattaa teidät haltioihinne, ja että te halveksitte naisia.» Halu siis
pukeutuu ylenkatseen muotoon.

_Maaliskuu_. — Pieni seikkailun alku rva B:n kanssa. Minua miellyttää
hänen mustain hiuksiensa ja hohtavanvalkoisen niskansa vastakohta, ja
koko se elämänvoima, joka hänestä säteilee. Mutta hän on jonkunverran
jokapäiväinen, kuten usein on näiden kauniiden olentojen laita, jotka
elävät iloa varten.

Olen turhaan koettanut saattaa Elisabetia mustasukkaiseksi. Hän näyttää
jakavan ihmiset kahteen ryhmään: kunniallisiin ihmisiin ja muihin, ja
me kuulumme edelliseen ryhmään, joka on täysin turvallinen. Hän ei
tunnusta mitään sovittelua, mitään vivahdusta, mitään halua, mitään
intohimoa. Mutta minun ajatukseni on vapaa.

_30 päivänä maalisk_. — Kevät on tullut päivälleen tänä vuonna, mikä on
harvinaista. Vaalea valo, kevyt auer leijuu katujen ja aukeain yllä.
Puut peittyvät silmuihin ja hiirenkorvaan. Kävellessään, mihinkä talven
kuluessa on tullut tottumattomaksi, tuntee miellyttävää raukeutta,
ikäänkuin olisi riemastus painava.

Katselen ohikäyviä naisia, jotka ovat käyneet solakammiksi ohentuneessa
vaatetuksessaan. Joku heistä, se on varma, on astuva elämääni, kuin
avonaiseen puutarhaan. Haen silmilläni: kuka, pysähtymättä valitsemaan
ketään. Viatonta kuvittelua, joka lepuuttaa ajatuksiani.

_Huhtikuu_. — Kuka? Olen hetkittäin kuin metsästäjä väijyksissä. Ja
sitten taas heitän sikseen tämän hyödyttömän takaa-ajon.

Ensi lempeni kuvaa tunne-elämäni laatua. Olin viidentoista vuotias,
ja nuori tyttö, jota rakastin, oli seitsemän- tai kahdeksantoista.
Katselin häntä kaukaa, enkä uskaltanut puhutella häntä. Jo hänen pelkkä
näkemisensä tuotti minulle iloa, jota vaivoin saatoin kestää. Kuinka
olisin halunnut enempää? Tyttö arvasi tunteeni, ja hän tarjosi minulle
sydämensä. Mutta minä työnsin hänet luotani, vakuuttaen hänelle että
hän petti itseään uskoessaan minua rakastavansa. En voinut sallia, että
rakkauteni lakkaisi olemasta kohottavaa kärsimystä.

Kun Elisabet käveli Grenoblen kaduilla, pysähdyin, en siksi, että
voisin kauemmin häntä katsella, vaan koska en voinut astua eteenpäin.

Olen taas tässä kaihon ja odotuksen tilassa, eikä tunteellani ole
esinettä. Kaikki ajatukseni ojentuvat tulevaisuuteen. Elisabet,
Elisabet, kun te tulitte, luulin näkeväni päivännousun takananne. Miksi
olette antanut varjojen langeta? Lietemme ääressä henkää kuolema ja yö.
En voi enää kauemmin kestää tätä välitilaa, joka ei ole kärsimystä eikä
iloa, tätä jähmettyneisyyttä, johon vajoon. Ettekö näe vaaraa? Jospa
henkisen toimintakykyni lähteet näin kuihdutettuina menevät tukkoon?
Miehen aivot ovat herkkä koneisto. Kömpelö käsi riittää saattamaan
sen epäkuntoon. Nytkin jo minä uupumuksesta ryhdyn esitelmiin,
sanomalehtikirjoituksiin, pikku tutkielmiin, kaikkiin näihin nopeasti
käyviin töihin, jotka antavat meille itsellemme väärän kuvan
toimintakyvystämme. Mutta te ette kyennyt antamaan minulle enempää
rakkautta, ette minulle ettekä kenellekään ...

_25 päivänä huhtik_. — Ensi viikolla on historioitsijain kokous
Lontoossa. Minulta pyydetään esitelmää talonpojan tilasta Ranskassa
ennen vallankumousta. Tähän ilmoitukseen päättyi Albert Derizen toinen
vihko.




IV.

ANNA DE SÉZERY.


Vain yksi vihko oli enää jälellä. Sen ensimäisellä valkoiseksi
jätetyllä sivulla oli tämä lyijykynällä tehty huomautus: _Hävitettävä
lukematta_, kuin varovaisuuskeinona tapaturman varalta.

Omantunnontarkkana Elisabet epäröi kääntää lehteä. Oliko hänellä
oikeutta mennä eteenpäin? Mutta Philippe Lagier, joka sanoi
olevansa Albertin valtuutettu, ei ollut pannut mitään rajoituksia
jättäessään hänen haltuunsa käärön. Valmistauduttiin siis siihen,
että hän tutustuisi siihen kokonaisuudessaan. Ja itse asiassa
hänen epäröintiinsä liittyi vaistomaista pelkoa. Hän aavisti, että
olisi vähemmän kysymystä hänestä ja enemmän eräästä toisesta, ja
jo edeltäpäin hän kaipasi syytöksiä, joita häneen oli kohdistettu,
ja joita hän kenties ei enää tapaisi. Lopuksi hän tunsi suurta
vastenmielisyyttä kuulla puhuttavan tästä naisesta, joka oli
astumaisillaan näyttämölle, naisesta jonka hän tahtoi unohtaa ja jota
hän halveksi.

Mutta hän oli kadottanut sorean tyyneytensä, sisäisen rauhansa, ja
yritettyään turhaan vapautua heränneen uteliaisuutensa vallasta, hän
kiihkeästi kävi luettavaansa käsiksi.

Ei ollut enää ristejä. Täyttämättä jäänyt vihko oli kokonaisuudessaan
omistettu Albertin sisäisen elämän, hänen uuden elämänsä kuvaukselle.

_Lontoossa, 3 päivänä toukok. 1904_. — Imperial Instituten saliin,
Kensingtonissa, jossa pidin _esitelmäni talonpojan tilasta ennen
vallankumousta_, mahtuu tuhatkunta ihmistä. Hallitus oli lähettänyt
sinne edustajansa. Lordimaijori, Cityn sheriffit, Ranskan lähettiläs ja
pääkonsuli, Kuninkaallisen Akademian lähetystö oli kuulijain joukossa.
Pieni ranskalainen talonpoikaisparka, jota minä näin kuljettelen kautta
pääkaupunkien, kuinka kadehdinkaan toisinaan työtäsi, jota saat tehdä
vapaan taivaan alla, ja otsasi hedelmällistä hikeä. Asianajaja ja
valtiomies saavat puhuessaan kokea taistelun yllykettä, sensijaan kuin
minulla esitelmöidessäni usein on joutavan paraadin vaikutelma.

Jälestäpäin minut esitettiin koko tälle viralliselle maailmalle
ja suurelle naisjoukolle, luonnollisesti. Minun puutteellinen
englanninkielentaitoni mutkisti toimitusta paljon. Tämän ohimarssinnan
loppupäässä, joka oli samantapainen kuin meillä Ranskassa toimitetaan
sakaristossa, suurissa vihkiäisissä, lähestyi minua nuori nainen ja
lausui ranskaksi.

— Ettekö tunne minua?,

— Neiti de Sézery!

— Niin. En siis ole muuttunut.

— Tuskin, neiti.

— Se johtuu siitä, että te juuri olette nuorentanut minua kymmenen
vuotta, puhuessanne Dauphinésta, jota en ole saanut nähdä. Kiitän teitä.

— Te asutte Lontoossa?

— Kyllä. Ettekö käy katsomassa?

— Huomenna olemme kutsutut Historialliseen seuraan, ja illalla Ranskan
lähetystöön.

— Minä olen saanut kutsun lähetystöön. Huomenna siis tavataan. Jätän
teidät ihailijattarienne haltuun.

Hän poistui hänelle ominaisella välinpitämättömällä ja veltolla
tavalla, niinkuin hän käveli meidän pienillä vuoriretkeilyillämmekin,
jolloin en koskaan nähnyt häntä uupuneena. Hänen mustasulkainen
hattunsa ei kyennyt peittämään hänen vaaleiden kastanjanväristen
hiustensa hehkuvaa väriä.

_4 päivänä toukok_. — En päässyt hänen seuraansa ennenkuin vasta
jokseenkin myöhään illalla. En paljonkaan ole oma herrani. Pöydässä
näin kaukaa hänet keimailevan naapurinsa kanssa, jonka puhtaaksi
ajellut kasvot minusta näyttivät vähäpätöisiltä, niiden jokseenkin
runsaasta verevyydestä huolimatta.

Hänellä oli malvanvärinen puku, tuota sinipunervaa väriä, joka
muistuttaa hortensian himmentyneitä sävyjä. Hänen kävellessään kaikki
hänen ruumiinsa viivat tuntuivat nauttivan vapaudestaan. Olan yli
menevä nauha jätti hänen hartiansa kaarevan viivan paljaaksi. Olisin
luullut häntä laihemmaksi. Hänen ihonvärinsä sopeutui hyvin puvun
vaaleaan sinipunervaan; sen sävy oli vähän kullankarvainen, kuin olisi
aurinko sitä hyväillyt.

Vaikka eilen tunsin hänet epäröimättä — hänhän on niin erikoinen! —
niin kuitenkin vain kohteliaisuudesta vähensin hänen ikäänsä kymmenen
vuotta. Mutta tänä iltana hän on yhtä nuori kuin käydessäni
Saint-Ismièrin linnassa. On totta, että Saint-Ismier'ssä huomioni
tuskin kiintyi häneen. Mihin olinkaan niin kiintynyt? Kuinka
mielenkiintoista on kymmenen vuoden kuluttua jonkun ihmisen kasvoilta
löytää elämän jättämät jäljet, ja kuinka lohdullista on elvyttää
niihin nuoruuden voima. Kuitenkin on hän muuttunut. Siellä kotona
häntä pidettiin nuorena riippumattomana tyttönä, uskalikkona niinhyvin
tunteen kuin ajattelun alalla. Nyt minusta hänessä on enemmän
hillintää, naisellista viehkeyttä; hänestä uhoo sellaisten ihmisten
määrittelemätön tuntu, joiden elämässä on syvyyksiä ja joiden luottamus
tulee vähitellen voittaa. Sillä näillä soikeilla silmillä on pitkät
ripset suojellakseen niiden epävarmaa katsetta, näillä silmillä, joissa
rakastunut Philippe Lagier uskoi näkevänsä kultakipunoita.

Ympärillämme oli englannittaria, joiden ihonväriä ei voi verrata muuta
kuin päivänlaskun kultaamaan lumeen. Hän ei ollut kaunein, puuttuipa
siitä paljonkin, ja tuskin saattoi häntä sanoa kauniiksi ollenkaan.
Tiedän toisen naisen, joka paremmin sietäisi vertailun vastakohtineen
mustain silmäinsä ja lastenhiustensa välillä. Mutta edellisen
viehätystä ei huomaakaan muuta kuin vähitellen. Hän on niiden vesien
kaltainen, joiden läpikuultavuuden aluksi kieltää, koskei pohjaa näy.
Hänen kasvoillaan esim., jotka eivät tee niin nuorta vaikutusta kuin
hänen ruumiinsa, on niin vaihteleva ilme! Levätessään hän ilmaisee ne
kolmekymmentä ikävuottaan, jotka hän varmaan on täyttänyt. Silloin
hänen alaspainuneet suupielensä, sinertävä siimakehä, joka antaa
katseelle alakuloisen sävyn, pienet rypyt kulmakarvojen yhtymäkohdassa
paljastavat ne taistelun ja huolen vuodet, joita minä en tunne, mutta
jotka saatan kuvitella. Hänen innostuessaan — hän puheli minulle
kirjastani _Beethovenin elämä_ — nämä murheelliset merkit häipyvät
ja unohtuvat. Kullankarvainen iho värittyy hienosti, ja silmissä
huomaan minäkin kultakipunoita, valopilkkuja, jotka eivät johdu
lamppujen heijastumisesta silmäterään, vaan sisäisestä hehkusta.
Hänen vakavansävyinen äänensä vihdoin, jonka nousun ja laskun lievä
englantilainen murteellisuus on tehnyt laulavammaksi, ja joka ryhtyy
ranskalaisiin sanoihin korostamatta niitä, ikäänkuin se epäröisi ottaa
niitä, kun ei ole niitä pitkään aikaan käyttänyt — tämä ääni säestää
niitä soitolla, joka muistossa antaa niille lisää merkitystä.

Tällaiset viralliset illatsut päästävät ihmisen eristymään joukon
humuun kuin metsän hiljaisuuteen.

Tulee ikä, jolloin tunteittemme alalla kaikki paikat ovat vallatut.
Ihminen silloin ei kohtaa uusia naiskasvojakaan jonkunverran
ihmettelemättä ja vaivautumatta tästä joutavasta häiriöstä. Mutta
vuosien kuluttua tavatessamme jonkun, jonka todellista arvoa emme ole
aavistaneet, ja joka meille oli pelkästään miellyttävä, tällaisen
ihmisen löydöllä on yhdistyneenä uutuuden viehätykseen se etu, että se
liittyy omaan menneeseen nuoruuteemme ja on luontainen osa siitä.

Minusta tuntuu että minulle nti de Sézery on tällainen löytö.

Kun hän tahtoi lähteä, minä umpimähkään tarjouduin häntä saattamaan.

— Jos haluatte, vastasi hän minulle aikeitaan ilmaisematta. Hänen
olentoonsa oli palannut sen entinen melkein tuskallinen liikkumattomuus.

Minulta kului enemmän kuin häneltä aikaa hyvästelyyn, esittämäni muka
virallisen osan vuoksi. Kun poistuin lähetystöstä, en enää häntä
tavannut. Hän oli jo asettunut tuollaisiin kahden suuren pyörän väliin
ripustettuihin rattaisiin, joita nimitetään _hansome'iksi_. Hän kutsui
minua ja minä nousin hänen viereensä. Me ajoimme Hyde-Parkin läpi, ja
sen kostea vihreys välkkyi paikotellen sähkölamppujen valossa, joita
vallitsevan hienon sumun takia ympäröitsi monivärinen valokehä. Silloin
tällöin sivuutimme nopeat ajoneuvot, mutta puisto oli melkein autio.
Oli jo myöhä. Vilkkaan keskustelumme jälkeen vaikenimme nyt. Keskellä
tätä suunnattoman suurta kaupunkia, jonka kieltä huonosti osaan, koin
yksinäisyyden tunnetta, joka vastustamattomasti muistutti mieleeni
syyskävelyni Dauphinen metsässä. Mutta nyt eivät jaloissani kahisseet
kuolleet lehdet, vaan vuodet. Ajatuksemme kulkivat samaa rataa, sillä
hän keskeytti hiljaisuuden sanomalla:

— Epäröin, saapuako tänä iltana. Olisin ollut oikeassa. Minusta tuntuu,
ikäänkuin olisin tehnyt pyhiinvaellusmatkan Saint-Ismier'hen. Se oli
niin kaukana, ja nyt taas niin lähellä.

Katselin häntä. Miten voimakkaasti vaikuttaakaan meihin kärsimyksen
ilme kasvoilla, joiden ääriviivat meitä miellyttävät. Mutta hän
jo kieltäytyi ajatustaan enempää paljastamasta ja kysyi melkein
välinpitämättömänä:

— Te lähdette huomenna?

— En, vasta ylihuomenna. Tahdon nähdä Lontoon Towerin ja käydä
Kansallisgalleriassa.

Vähän myöhemmin lisäsin:

— Ja käydä teitä katsomassa, jos sallitte.

— Teiltä ei riitä aikaa siihen.

— Minä otan siihen aikaa.

— Odottakaahan. Minä olen vapaa huomenna. Minäpä tulen teitä hakemaan
huomenna hotellistanne. Hotelli?...

— Northumberland. Northumberland avenue.

— Kello kymmenen. Tower ei ole avoinna ennenkuin kello kymmenen. Tulen
teidän oppaaksenne. Tahdotteko?

— Mielelläni. Kukaan täällä ei ymmärrä minun englantiani. Ja te syötte
aamiaista kanssani.

— Yhdellä ehdolla. Te syötte päivällistä illalla Bladen Lodgessa.

— Bladen Lodgessa?

— Niin Bolton Gardens. Minun luonani. Minun hallussani on eräs hotellin
huvimaja. Onko teillä lyijykynää, korttia. Sukkelaan. Tulemme perille.
Tässä osoitteeni.

Sangen leveä katu, jota noudatimme, Bolton Gardens, oli reunustettu
yksityishotelleilla, joiden edessä oli pikku puutarha. Rattaat
pysähtyivät. Nti de Sézery sanoi minulle: näkemiin, hyppäsi
harvinaisella notkeudella korkealta astinlaudalta alas ja huusi ilmaan
ajurille, jota en nähnyt, Northumberland-kadun nimen. Hän nousi
portaita ylös kadottaessani hänet näkyvistä.

Olin huomisillaksi kutsuttu lady Barlettin luo yhdessä englantilaisen
valioseuran kanssa. Tämä etujeni ja seuravelvollisuuksieni unohtaminen
on jokseenkin koulupoikamaista. _Hansomit_ kävivät runsaammiksi. Ne
luisuivat jalkakäytävillä olevien lyhtyjen välillä, hevosen juostessa
pitkin askelin, ikäänkuin vapaana, niin keveät ovat rattaat. Melkein
jokaisessa saatoin eroittaa miehen ja naisen iltavaipassa. Lähestyin
teatterien tienoota, joista ihmiset tähän aikaan poistuivat. Tässä
Lontoon vilinässä puristin rintaani vastaan erästä uutta ajatusta.

_5 päivänä toukok_. — Tuskin tunnen historioitsijalle
mielenkiintoisempaa paikkaa kuin Lontoon Tower. Englannin menneisyys
täynnä verta ja kauhua on jäänyt sen viimeiseksi vangiksi. Sen
kaksitoista tornia, jotka sisäpihaa ympäröivät ja joiden muureja
aamu-usva hyväili, muistuttavat mustia kantajia, jotka saattoivat
ruumiita. Ne suojelivat Edward IV:n, Richard III:n, Henrik VIII:n,
Maria Tudorin rikoksia. Niiden ei tarvitse soimata itseään mistään:
kullakin on kaameat muistonsa.

Minulla oli erikoinen lupa käydä katsomassa Saint Peter ad
Vincula-kirkkoa ja viereistä hautausmaata, josta Macaulay on sanonut,
ettei maailmassa ole surun väkevämmin kyllästämää paikkaa, koska
kuoleman siellä tekee vielä raskaammaksi äärettömän onnettomuuden ja
hirvittävien kohtaloiden muisto. Kirkkoon, joka on liian korjattu, on
haudattu Anna Boleyn, Catherine Howard ja Jane Grey, joka teloitettiin
seitsemäntoista vuotiaana ja joka lyhyessä nuoruudessaankaan ei
hetkeäkään lakannut aavistamasta mestauslavaa. Meille näytettiin
tarkalleen se paikka, jossa kaikki kolme teloitettiin.

Tämä käynti oli minussa herättänyt jonkunmoisen historiallisen
päihtymyksen. Minä tein jonkunverran haltioituneena saattajattarelleni
selkoa Yorkin ja Tudorin sukujen synkeistä vaiheista. Äkkiä, peläten
joutuvani naurettavaksi, keskeytin puheeni:

— Mutta minä ikävystytän teitä varmaan.

Ja minä silmäsin häntä. Näen hänet vieläkin sellaisena kuin
silloin: kasvot kohotettuina minuun päin ja ikäänkuin pienentyneinä
tarkkaavaisuuden vaikutuksesta, soikeat silmät vain vähän avoimina,
ikäänkuin puristaen kokoon loistettansa niinkuin ikkunaverhot, jotka
puoleksi suljettuina antavat määrätyn muodon niistä huolimatta
sisääntunkeutuville auringon säteille. Hän viivähti silmänräpäyksen tai
kaksi ennenkuin hän vastasi minulle hymyillen.

— Olisin mielelläni itkenyt Jane Greyn kohtaloa. Se on vahinko: lumous
on haihtunut.

Kun lähdimme Towerista, kohtasi meitä sen kihisevän Cityn sijasta,
jonka läpi me tullessamme olimme hitaasti käyneet, täysi erämaa.
Vastakohta oli hämmästyttävä. Hän selitti minulle:

— Tänään on lauantai ja vielä lisäksi puolipäivä. Kaikki pankit, kaikki
kauppahuoneet, kaikki pörssit suljetaan tänään puolenpäivän aikaan.
Viikottainen lepo kestää kolmekymmentäkuusi tuntia. Englantilainen
syöksyy päistikkaa liiketoimiinsa, suorittaa ne kuumeisella kiireellä
ja hakee sitten lepoa.

— Te pidätte englantilaisesta elämästä?

Millä ylväällä äänensävyllä hän minulle vastasikaan:

— Olen täällä vapaa.

En uskaltanut tehdä hänelle kysymyksiä. Sulasta suosiosta, hyvin
ystävällisesti hän muutamin sanoin selitti minulle, kuinka hän oli
saavuttanut riippumattomuutensa, meidän syödessämme aamiaista hotellin
suuressa hallissa. Eräs vanha ystävätär — Saint-Ismier'n ajoilta — joka
oli naimisissa Lontoossa, oli suositellut häntä miss Pearsonille.

— Miss Pearsonille?

— Niin, miss Pearson on merkitsevä henkilö täällä. Ettekö nähnyt häntä
lähetystössä? Hän johtaa erästä nuorten tyttöjen sisäoppilaitosta.
Mutta se ei ole ranskalaiseen tapaan muodostettu. Se ei ota kuin
kaksikymmentäviisi valittua oppilasta kauniiseen hotelliinsa,
johon te eilen minua saatoitte. Se on hyvin kallis, maksu on
kaksisataaneljäkymmentä puntaa. Siellä ei ole muita kuin ylhäisön
nuoria tyttöjä. Lontoon parhaat opettajat tulevat sinne pitämään
luentoja. Siellä ratsastetaan, seurustellaan. Olen opettanut siellä
soitantoa ja ranskalaista kirjallisuutta. Minun pelastukseni on ollut
se, että olen vähän liikaa rakastanut Beethovenia ja Chateaubriandia.
Nyt olen miss Pearsonin ystävä ja osuuskumppani; hän on yhtä hyvä kuin
älykäs. Tänä iltana saatte syödä päivällistä hänen kanssaan.

— Asutteko yhdessä?

— Emme, Englannissa pidetään enemmän riippumattomuudesta. Hän on
antanut haltuuni huvimajan, jolla on oma uloskäytävä. Mutta me käymme
usein toistemme luona.

Lopettaakseen nämä niukat tunnustuksensa hän lisäsi hymyillen, mutta
vähän punastuen.

— Minä ansaitsen paljon rahaa. Ainakin ollakseni nainen. Olisitteko
voinut uskoa, käydessänne isäni luona, että minä pystyisin tulkitsemaan
meidän vanhoja asiakirjojamme teidän Dauphinén-historiaanne varten.
Sillä te teitte pilaa minun oppineisuudestani, joka oli jokseenkin
kirjava ja satunnainen.

— En minä tehnyt pilaa siitä.

— Kyllä vaan! Minä olin teille silloin varsin vastenmielinen,
tunnustakaa pois.

— Te erehdytte. Joka tapauksessa te erehdytte, jos luulette sitä nyt.

Oli varsin turhaa yrittää kohteliaisuuksilla muuttaa toisenlaisiksi
niitä toverillisia suhteita, jotka me eilen olimme solmineet ja
jotka niin hyvin soveltuvat englantilaisiin tapoihin. Hän oli kyllin
ymmärtäväinen ollakseen niihin kiinnittämättä mitään huomiota, ja omaa
ajatuskulkuaan noudattaen hän lopuksi sanoi:

— Olen tehnyt paljon työtä.

Silloin kysyin häneltä, mutta välttäen tungettelevaisuutta:

— Te lähditte jokseenkin äkkiä, kahdeksan, yhdeksän vuotta takaperin.
Liityittekö heti miss Pearsoniin?

— En heti. Kolmen vuoden kuluttua.

Hän silmäsi minuun, sitten hän painoi päänsä munaputingin yli, joka
oli tuotu hänen eteensä. Mutta sensijaan että hän lusikallaan olisi
ottanut vaniljasosetta, hän koneellisesti vei suuhunsa leivänpalan.
Seurasin hänen eleitään. Näin uudelleen samat masennuksen merkit, jotka
eilen olivat herättäneet huomiotani; ja vaikka en osaisi selittää millä
perusteella, olin heti varma, ehdottoman varma siitä, että hän näiden
kolmen tuntemattoman vuoden kuluessa ei aina ollut syönyt kyllikseen.

Hänen ajatuksensa varmaan oli kulkenut saman tien kuin minunkin.

— Emme enää ole mitään velkaa sinne kotiin, sanoi hän hieman
voittoisella ilmeellä. Voin siis palata sinne, milloin haluan.

Annoin näiden viime sanojen jäädä vastausta vaille. Ymmärsin ne
paremmin kuin kukaan. Minäkin olen mielihyväkseni voinut työni
tuotteilla tyydyttää isäni viimeisen velallisen. Mutta tiedän, ettei
ihminen näistä maineettomista taisteluista pyydä itselleen kiitosta
eikä sääliä, ja minä säästin hänet molemmilta.

Meidän tarvitsi vain mennä Trafalgar Squaren yli päästäksemme
Kansallisgalleriaan. Minun oli pakko tyytyä katsomaan vain muutamia
englantilaisten mestarien tauluja. Minulla on koko joukko ystäviä
hajalla ympäri maailmaa. Gainsborough'n Musidora, tuo yhtaikaa
heleän ja hekumallisen kauneuden runoelma, Romneyn lady Hamilton,
liehittelevä bakkantinainen kullankarvaisine ihoineen, molemmat
haihtuvina ja hehkuvina vaaleine kutrineen, ikäänkuin päivän
kirkkauteen sulautuen, sitten muutamia Turner'in merimaalauksia,
ulapalla näkyviä ilotulituksia, joiden valonpaljous tekee muut muodot
hämäriksi, — nähdäkseni kaiken tuon uudestaan, olisin valmis toistamaan
matkan. Saattajattareni hengitti taidetta sieluunsa kuin luonnollista
ilmakehäänsä. Yhteinen innostus liitti meidät toisiimme. Yhteisesti me
tulkitsimme vaikutelmiamme. Harvoin olen museossa kokenut sellaista
mielihyvää, sillä sitä lisäsi se ilo, jota tunsin hänen kokevan.

— Teiltä puuttuu, sanoi hän minulle, englantilaisen maaseudun
tuntemus. Se saattaisi teidät vielä paremmin ymmärtämään maalaajiamme.
Nurmikoille ja puille antaa ilman kosteus erikoisen loisteen.
Ratsastusretkeni ovat saattaneet minut huomaamaan sen. Tällaiset retket
ovat minun paras ajankulukkeeni. Minä vaan en ole yksin eikä hevonen
ole omani.

Minun läsnäoloni kaiken aikaa herätti hänessä eloon entisyyden
muistoja. Hänen katseensa himmeni, ja hänen ylistäessään minulle tuota
valaistua kosteutta, vertasin sitä näihin silmiin, jotka verhottuina
tulivat ilmehikkäämmiksi.

Minulla oli vaikeata jättää hänet vähäksikin aikaa, minähän kohta
menisin häntä tapaamaan. Muutamassa tunnissa ehtii tavallisesti
kyllästyä parhaaseenkin seuraan, ja tarvitaan taitoa osatakseen lähteä
aikanaan ja jättääkseen miellyttävän vaikutelman jälkeensä. Meidän
tuttavallisuutemme taas jatkuessaan paljasti minulle uusia puolia
hänessä.

En tavannut häntä yksinään. Miss Pearson ja hra Portal, ranskankielen
opettaja, olivat myös kutsutut. Jälkimäinen oli hyvin nuori, varsin
hieno mies ja varmasti rakastunut nti de Sézery'in. Mitä tulee miss
Pearsoniin, niin odotin tapaavani vanhan opettajattaren, mutta
tämä oli näöltään tuskin neljänkymmenen ikäinen, ja hänen hieno,
vaikka tumma vaatetuksensa kantoi enemmän suurmaailman naisen kuin
oppilaitoksen johtajattaren leimaa. Päivällisen jälkeen hän näytti
meille ohjelmaa, jolla oli tämä päällekirjoitus: Kuninkaalliset meri-
ja sotaturnajaiset, ja tarjoutui viemään meidät Olympian saliin, missä
tämä ratsasnäyte esitettiin.

— Teille on, hän vakuutti minulle, tämä näytelmä huvittavampi kuin
kaikki meidän teatterimme. Minulla on aitio.

Täten päätettiin tehdä. Minulle osoitettiin se suosio, että pääsin
samaan hansomiin kuin miss Pearson, mutta koko matkan kuluessa hän ei
minulle puhunut mistään muusta kuin nti de Sézerystä.

— Hän on, miten sanottekaan? hyvin lumoava nuori nainen. Te tunnette
hänet ennen minua. Hän on uskollinen ja äärimäisyyksiin menevä. Kun
hänet tutustutettiin minuun, tahtoi hän lähteä Indiaan, antautuakseen
sairasten ja lasten hoitoon. Vieläkin hän silloin tällöin pyytää
päästä lähtemään. Suurella vaivalla saan hänet pidätetyksi. Hän ei
ole luotu tavallista elämää varten. Lord Howard, tiedättekö? ette;
no niin, arvossapidetty miljoonanomistaja lord Howard on pyytänyt
häntä vaimokseen. Nti de Sézery olisi tullut merkitseväksi henkilöksi
Englannissa. Hän hylkäsi tarjouksen. Lord Howard on iäkäs. Hra Portal
on varaton ja maineeton, mutta nuori ja rakastettava. Hän on jumaloinut
nti de Sézery'ä jo kauan. Tämä kuuntelee nuoren miehen kosintaa, mutta
ei tee päätöstään.

— Hän kuuntelee ...

— Niin, meillä kuunnellaan kauan nuoria miehiä, ennenkuin päätetään.
Teidän luonanne sensijaan täytyy heti myöntää tai kieltää, kun ei vielä
tunne omaa mieltään.

Näiden tunnustusten tekemästä epämiellyttävästä vaikutuksesta saatoin
huomata, että nti de Sézery, jolle kenties en ollut omistanut yhtään
ajatusta yhdeksän vuoden kuluessa, ei ollut tarvinnut kuin kaksi päivää
lakatakseen olemasta minulle yhdentekevä. Olin tyytyväinen tavatessamme
toisen parin saliin tullessa, mutta olin olevinani erikoisen huvitettu
miss Pearsonin puhelusta.

Tämä ratsasnäyte — ratsuväen, tykistöpatterien ja lopuksi meriväen
tykistön kilpailu — kuvasi minulle englantilaista imperialismia.
Olympiaan mahtuu kymmenentuhatta katsojaa. Se oli kukkurallaan yleisöä.
Eläköönhuutoja kohotettiin voittajille. Meriväki varsinkin herätti
innostusta. Suunnaton ylpeys paisutti ja kiihoitti tämän joukon
mieltä, kun toinen toisensa jälkeen marssivat ohi sotilassoittokunnat,
kuninkaallinen kaarti punaisissa puvuissaan, kummallisissa
karvapäähineissään, skotlantilaiset lievetakeissaan ja sääret paljaina.
Säkkipillit herättivät mielessäni eloon surumielisiä maisemia ja
tarinoita, mutta terävä-ääniset huilut puistattivat hermojani kuin
Rudyard Kiplingin kertomukset. Ne vallitsivat rumpujen pärinää, vaikka
palikat putosivat ylhäältä koko käsivarren korkeudelta kireille
nahoille kuin tahtoisivat ne särkeä nämä.

Tudorien aikaisten turnajaisten näyte saattoi meidät lähtemään pois
ja me menimme juomaan teetä nti de Sézeryn luo. Kutsuin naisia
pistäytymään Pariisissa. He lupasivat suopeasti epätodennäköisen
käyntinsä, ja tämä oli hyvästimme. Hra Portal saattoi minua, ja
tarjoutui näyttämään minulle yöllistä Piccadillyä, mutta minulla oli
kiire päästä yksikseni, saadakseni itsekseni selvitellä tämän päivän
tulokset.

_6 päivänä toukok_. — Merellä katselin Doveriin päin, niinkauan kuin
saatoin nähdä sen rantaharjut ja linnakkeet.

_Toukokuu_. — Saatan paremmin sietää kotiani. En odota mitään, mutta
ajatukseni ovat löytäneet suunnan.

_12 päivänä kesäk_. — Kellään naisella ei ole hänen samalla kertaa
notkeata ja velttoa käyntiään, ei hänen kultakipunaisia soikeita
silmiään, eikä hänen äänensä epäröiviä muuntelulta. Kävellessäni
Pariisissa en voi sekoittaa häntä kehenkään toiseen kulkijaan. Tänä
iltana menin Luxembourgin puiston läpi; noudattaessani pengermää, joka
on Medicien suihkulähteen yläpuolella, hämmästyin tuntiessani hänet, ja
vieläpä hämmästyksessäni annoin hänen mennä ohi, kunnes hän pysähtyi,
punastui ja ojensi minulle kätensä:

— Minua ilahduttaa nähdä teitä.

Te täällä neiti? Te pistäytte meilläkin kenties? Barakatu on aivan
tässä lähellä.

Huomasin että hän oli puettu mustiin.

Liian suorasukaisena jättääkseen minut epätietoisuuteen päämäärästään,
hän selitti:

— Ei, menen kotiin.

— Kotiin?

— Niin, sanoi hän hymyillen, Cassini katu tähtitornin vieressä.
Vanhanaikaisella tädilläni de Liévillellä on siellä pieni huoneusto.
Hän on minulle jättänyt vuokraoikeutensa, ehdolla että luovun
opetustoimestani. Vanha naisparka, hän saattoi vaivoin sietää minun
lankeemustani, kuten hän sitä nimitti. Hän on ainoa sukulainen, joka
perheen vararikossa on minulle osoittanut jotain myötätuntoa. Hän
tarjoutui ottamaan minut luokseen, mutta minä pidin riippumattomuudesta
enemmän.

— Te olette nyt rikas.

— Oh! kahdeksan tai kymmenen tuhatta frangia korkoja. Jos suostun
ehtoihin.

— Kuinka ette suostuisi?

— Minun täytyy jättää Lontoo, alkaa uutta elämää. Se on vähän myöhään.
Minun iälläni.

— Te ette aio naida lord Howardia ... tai hra Portalia?

— Kuka on teille siitä puhunut?

Vastakohtana hänen nuorelle naurulleen oli hänen surupukunsa, hänen
huomautuksensa iästään. Kuitenkaan ei hän antanut minulle suoraa
vastausta.

— En olisi koskaan tahtonut palata Ranskaan. Tämä paluu panee mieleni
kuohuksiin enemmän kuin olisin aavistanut. Se riistää minulta
rohkeuteni ja päättäväisyyteni, joka minulle siellä oli luonnollinen.
Kuinka voimme olla erilaisia eri seutujen vaikutuksesta. Täällä tunnen
itseni aivan heikoksi.

Soimasin häntä siitä ettei hän ollut minulle ilmoittanut tuloansa,
tarjosin hänelle palveluksiani, ja kutsuin hänet aamiaiselle
seuraavaksi päiväksi. Hän antoi paljon pyytää itseään ja myöntyi.
Vuorotellen viehättyneenä ja huolestuneena on hän päättämättömämpi ja
tarmottomampi kuin Englannissa.

Keskustellessamme olimme pysähtyneet kaiteen ääreen, joka reunustaa
pengermää. Kahden geranium-maljakon välistä näimme jalkaimme juuressa
suuren keskusaltaan, kukkakiehkurat ja taustana puiden lehvistön,
joka rajoittaa puiston näköpiiriä. Loistavaa pärskettä suihkusi
kastelutorvista. Lapset leikkivät. Voimaton vanhus, vaimonsa tukemana,
hengitti ahneesti ja ikäänkuin viimeistä kertaa illan ilmaa. Kyyhkyset
tavoittelivat toisiaan päittemme päällä, ja niistä yksi asettui
kivijumalattaren ojennetulle kädelle. Oli se hurmaava hetki, jolloin
maailma näyttää kullanhohtoiselta, ja jolloin miehen aivot työn jälkeen
huonosti puolustautuvat tällaisten aistimusten suloa vastaan.

Katselin häntä, hänen poistuessaan Tähtitornin katua myöten, kunnes hän
katosi näkyvistä. Kuitenkin hän oli minulle enemmän mieleen Lontoossa,
urhoollisesti taistelevana ja hieman kukistettuna.

_13 päivänä kesäk_. — Pyytäessäni häntä käymään meillä, ei minulla
ollut muuta ajatusta kuin solmia miellyttäviä suhteita ja vieläpä
antaa Elisabetille ystävätär, jolla olisi häneen terveellinen vaikutus
toimeliaan älynsä ja sen viehättävän eloisuuden kautta, jota hänen
läsnäolonsa herättää. Todellakaan ei minulla ollut muuta ajatusta.
Siinäkin tapauksessa, että hän herätti minussa intohimoisempaa
mielenkiintoa itseään kohtaan, oli tämä tunne ainaiseksi jäävä sielun
sisäiseen kammioon, jossa jokainen on vapaa. Olisin yksinäni kokenut
sen hehkun ja katkeruuden.

Anna de Sézeryn lähdettyä kyselin Elisabetilta hänen saamaansa
vaikutelmaa. Olin aamulla tehnyt selkoa tästä kohtalosta: mitenkä hän
kohtalon iskun saatuaan taas oli kohottautunut pystyyn.

— Niin, tiedän että hän on ollut kaunis, vastasi Elisabet minulle.
Mutta hänellä on esim. vähän hiuksia ja liian suuri suu.

Minä en ollut sitä huomannut. Mutta minä tunnen hänen silmänsä, hänen
kasvonsa, hänen vartalonsa. Miksi niin kohtuuton arvostelu? Minä en
kysynyt hänen ulkonaista kuvaansa! Kun kaikki on tehty helpoksi, kun
ei ole tarvittu ponnistusta eikä vaivaa, miksi esiintyä niin surkean
ylenkatseellisesti? On sanoja niin kömpelöitä, että ne kiintyvät
muistiimme kuin rajapyykit ja osoittavat meille, mikä etäisyys meidät
eroittaa heistä, jotka ovat ne lausuneet.

_25 päivänä kesäk_. — Tämän epäonnistuneen yrityksen jälkeen en
enää yrittänyt houkutella Anna de Sézeryä kotiini. Olemme melkein
naapureita: käyn häntä katsomassa Cassini-kadulla. Se on pieni autio
katu, jonka suun Tähtitorninkadun puut peittävät näkymättömiin.
Kukaan ei siellä kulje, ja siellä voi kuvitella olevansa kaukana
Pariisista. Molemmat olemme lähdössä pois, hän Lontooseen, missä
hänen on katkaistava siteet menneisyytensä kanssa ja minä maalle.
Jokainen käynti saattaa olla viimeinen. Mutta lähtömme lykkäytyvät
päivästä päivään. Työni jälkeen tapaan hänet illalla hänen palatessaan
asioiltaan, ja meille molemmille soveltuu raukeudessamme pieni
pakinahetki hyvin.

— Englannissa, huomautti hän minulle melkein tämän uuden ystävyyden
alussa, voisin usein kutsua teidät luokseni ilman että se olisi
sopimatonta. Täällä, en tiedä...

Mutta mehän kohta lähdemme! Ja ilman tuttavuuttamme hän olisi hukkunut
Pariisiin kuten minä elämääni.

_27 päivänä kesäk_. — Pikku Maria-Louise tiedusteli minulta, miksen
enää iltasin vie häntä kävelylle.

_29 päivänä kesäk_. — Kävin Anna de Sézeryn kanssa Carnavalet'n
museossa. Vallankumouksen historia on tunteita kiihoittava aihe, josta
voi ammentaa loppumattomasti.

On päätetty, että minä ensi talvena tulen näyttämään hänelle kokonaisen
tuntemattoman Pariisin, joka kantaa merkkiä vuosisadoista ja suurista
miehistä. Hänen kanssaan ei puhelulla ole rajoja. Olemme aina hieman
vaivautuneet saapuessani; mutta ensimäinen keskustelunaihe karkoittaa
sen. Hän vakuuttaa minulle, että minä saatan hänet elämään älyllistä
elämää, joka on tuntematon Lontoossa.

_30 päivänä kesäk_. — Hyvästijättö.

— Te menette naimisiin Englannissa.

— En ole aikonut.

— Saatte nähdä, että menette.

— Olen kolmenkymmenen ikäinen. Pelkään etten enää voi päättää. Kun minä
olin aivan nuori, vaadin niin paljon elämältä, ja rakkaudelta!

— Entä nyt?

— Nyt vaadin vielä enemmän ...

— Ettekö aio tulla Dauphinéhen.

— Miksi niin? Menkää minun puolestani jonain päivänä Saint-Ismier'hen.
Te sanotte minulle sitten palattuanne, eikö linnaa ole uusittu, eikö
puiston puita ole karsittu tai kaadettu, eikö minun entinen tienooni
ole muutettu toisennäköiseksi. Haluan että niin olisi.

Olen jättänyt hänelle huonot hyvästit. Eron tunne jähmetti sanat
huulilleni. Entä hän? Englantilaiset tavat ovat totuttaneet hänet
tällaisiin toverisuhteisiin, tällaisiin ystävyyksien, jotka ovat
harvinaisempia ja vaikeampia meillä. Minun ymmärtäväisyyteni ja hänen
luontainen nuoruutensa on toivoakseni tekevä meidän ystävyytemme
pitkä-ikäiseksi.

_Saint-Martin d'Uriage_. — _Heinäkuu_. — Kirje Lontoosta, luottavainen
ja tyyni, liian tyyni, kuten tuollaiset kesäpäivät, joita kammoan,
jolloin ei ainoakaan lehti liiku poutaisessa ilmassa.

_Elokuu_. — Nykyään saapuvat hänen kirjeensä säännöllisesti kanavan
toiselta puolen. Täällä on totuttu näkemään näitä englantilaisia
postimerkkejä. Onhan luonnollista, että viime matkani on minulle
jättänyt suhteita ylläpidettäviksi.

_Syyskuu_. — Viikosta viikkoon tämä omituinen ystävyys kasvaa
lujemmaksi, etäisyydestä huolimatta, joka meidät eroittaa. Ja minä
mukaudun siihen, mitä tämä ystävyys pakostakin sisältää toteutumatonta
ja epätäydellistä, sen mielenkiintoisuuden takia, minkä se antaa
elämälleni. Näinä syyskuun päivinä, joiden himmentynyt kirkkaus jo on
lopun merkki, sattuu minulle, että olen hänelle uskoton, että unohdan
hänet katsellessani ensimäisten lehtien leijumista maahan, niiden
irtautuessa ilman näkyväistä syytä, taikka illan ahdistavaa rauhaa.
Ellei juuri hän minun tietämättäni anna näille vaikutelmille uutta
mielenkiintoisuutta? Meidän rakkautemme laajentuu siinä määrin, että se
tahtoo sekaantua kaikkeen, mitä ajatuksistamme pärskähtelee jokaiseen
neljään ilmansuuntaan ja kaikkeen, mikä luonnossa lakkaamatta vaikuttaa
aisteihimme, ja vihdoin se yhteen ainoaan pisteeseen kokoaa kaiken
kykymme tuntea. Olenko todella kirjoittanut: meidän rakkautemme?

_28 päivänä syyskuuta_. — Hänen kirjeensä on päivätty Pariisissa. Hän
on lopullisesti jättänyt Englannin. — »Kymmenen vuotta jätän taakseni,
hän sanoo minulle, vuodet jotka ovat kaikille heidän kauneimpansa, ja
jotka minusta tuntuvat olevan kypsän ikäni vuodet. Olenko vanhapiika
vaiko vasta-alkaja? En tiedä enää. Näen nuoruuteni takanani, enkä
ole siitä nauttinut. Olen niin paljon elänyt, ja niin vähän! Elämäni
on keventynyt, olen huoleton ja heikko myöskin. Kanavan tällä puolen
kadotan kaiken luottamuksen itseeni, ja huomaan olevani epävarma.
Kaipaan englantilaista elämäntapaa. Ranskassa te ette kyllin tunne
ulkoilmaelämän iloa, riippumattomuutta, suhteiden suoruutta. Täten me
olemme toisillemme antaneet ystävyytemme: tiedättekö, että se suuresti
velvoittaa meitä ja että se on vakava keskinen sopimus? Pelkään,
ettette ole siitä kyllin selvillä, ja ennenkuin tapaamme, muistutan
teille siitä ...»

Oliko viimeisten kirjeitteni sävy tullut liian intohimoiseksi?
Ajatukseni kiitävät häntä kohti kuin nuolet. Eivätkö ne osuisi hänen
sydämeensä?

_Pariisi, 15 päivänä lokak_. — Olen tullut Pariisiin historiallisia
tutkimuksiani varten, joita ilman teokseni ei mennyt eteenpäin. Olen
jättänyt vaimoni ja lapseni Grenobleen: me yhdymme marraskuun alussa.

Ei, minä olen tullut nähdäkseni häntä, ja minä saan nähdä häntä
vapaasti joka päivä, samaan aikaan illalla.

_18 päivänä lokak_. — Meillä on ollut ensimäinen keskustelumme. Hän oli
lehdestä lukenut, että eräs hänen englantilainen ystävättärensä, joka
oli eronnut miehestään, oli mennyt uusiin naimisiin.

— Onko hänellä lapsia? kysyin minä.

— On kyllä. Miksi niin?

— Koska lapset minun mielestäni tekevät avioliiton eroittamattomaksi.

Hämmästyneenä hän kysyi minulta:

— Onko tuo jokin uskonnollinen vakaumus?

— Minulla ei ole uskontoa. Katolisuushan muuten ei salli avioeroa
missään tapauksessa. On muita syitä.

Selvitin hänelle syyni: yhteiskunnallinen etu ja perheen perustava
merkitys. Niitä vastaan hän luonnollisesti esiintoi yksilön oikeudet.

— Tulee ennen kaikkea olla rehellinen. Perhe ei voi pysyä koossa ilman
rehellisyyttä.

Jo Dauphinéssa hän taittoi peitsensä näitä muuttumattomuusperiaatteita
vastaan, joita ei nykyään voi puolustaa olematta rohkea. Elämä on
vahvistanut häntä tässä uhmamielisyydessä.

— Tunteemme voivat muuttua, sanoin hänelle. Tosiseikat, jotka ovat
niistä johtuneet eivät muutu. Nämä tosiseikat ovat voineet aikaansaada
vastuunalaisuutta, synnyttää velvoituksia.

— Ne eivät saa aiheuttaa vapauden menetystä.

— Mutta vapaita ihmisiä ei ole olemassa.

— Silloin ei ole totuutta myöskään?

Minä puolustin tuota niin pilkattua viheliäistä valhetta, joka tekee
ihmisten olon rauhalliseksi yhteiskunnassa, koska kaikki eivät siedä
kuulla totuutta. Hetkisen hän inhosi minua. En voinut sitä sietää, vaan
luovuin tästä pilkallisesta sävystä, joka liian helposti sallii meidän
kevytmielisyydellä käsitellä vakavia asioita.

— Me emme ole vapaita muuta kuin sisäelämässämme. Avioliiton
päätarkoitus ei ole aviopuolisoiden onni.

Hän hätkähti.

— Niin, ei ole. Se on perheen perustaminen, se on lapsi. Se antaa
avioliitolle sen määräävän luonteen. Lapsen syntymisen jälkeen tämän
olemus lakkaa olemasta sarja kokeita. Se lopettaa sen tunteellisen
levottomuuden kauden, josta luonto ei yhtään välitä. Ja jos se ei sitä
lopeta, niin se ainakin ylläpitää selvää suuntaa, josta emme enää
vaurioitta voi poistua.

Hänen kuunnellessaan vastaamatta otin hänen pöydältään nidoksen
Byronia, jota hän käänsi.

— Varokaa näitä romantikkoja. Heidän antimensa ovat myrkyllisiä.
He tekevät maailmasta meidän henkemme heijastuksen. Siten
meillä, »toteuttaaksemme» itsemme, on kaikki oikeudet. Meidän
persoonallisuutemme heidän mielestään antaa maailmalle sen arvon. Jota
ohjattavampi se on, sitä voimakkaammalta se heistä tuntuu. Heillä on
heikot sydämet niinkuin heikot aivotkin.

Älyllisen tottumukseni mukaisesti olin innostunut puolustaessani
näin yhteiskunnallista järjestystä, jolle olin uhrannut niin paljon
ajattelua ja vaivaa. Kullanhohtavilla silmillään, joihin voi kiteytyä
kaihoisa ja kaihtava ilme, ja jotka silloin muistuttavat villieläinten
ilmettä häkissään, hän katseli minua sanattomana, ja hänen katseensa
vaivasi minua.

— Entä jos rakkaus tulee liian myöhään, sanoi hän vihdoin, eikö se
ansaitse mitään uhrausta?

En ollut ottanut huomioon sitä, mikä aina on otettava huomioon, vaikka
kuinka älykäs nainen olisi kysymyksessä; yleisten aatteidemme välitön
sovittaminen tapahtuvaan elämään.

— Niin, sanoi hän laulavalla äänellään, kotiliesi kytee kauan
hiljaisena tulena. Ja sydämensä voi aina murtaa. Eikö totta?

Nämä sanat hän lausui täydellisesti vapaana kaikista itsekohtaisista
vihjauksista. Minulla ei ollut oikeutta nähdä siinä tunnustusta,
jota väristen odotin. Minä senvuoksi vaikenin. Antautuessani tähän
keskusteluun en ollut odottanut tulevani lyödyksi omilla aseillani.

Avonaisesta akkunasta saapui hämärä, vaikkakaan läheiset kadun
puut, ollen jo puoleksi lehdettöminä, eivät enää tee päivänlaskua
aikaisemmaksi. Ja lähtiessäni hänen luotaan oli mielessäni sanomaton
epävarmuus ja masennus.

_20 päivänä lokak_. — Kukaan ei tiedä minun palanneen Pariisiin.
Kuitenkin pistäysin tänään, kun nti de Sézeryn ovi oli kiinni, vanhan
ystäväni tri Heaumen luona, jonka liialliset aivoponnistukset ovat
auttamattomasti kuluttaneet loppuun. Tapasin hänet istuutuneena tai
ennemminkin kytkettynä työpöytänsä ääreen, josta hän ei enää kykene
nousemaan. Vain hänen silmänsä ovat eloisat ja tuskalliset. Jo
matkan päästä tuntee että hänen poskensa ovat kylmät. Äärimäisellä
voimainponnistuksella hän yrittää saada valmiiksi esitystä
hermotaudeista. Senjälkeen on kuolema hänet korjaava.

— Jos lakkaan tekemästä työtä, tulee vaivani sietämättömäksi, hän sanoi.

Hänen vaivansa on onneton avioliitto, joka vähitellen on murtanut
hänet. Lastensa takia on hän kärsinyt kaiken valittamatta. Ihailin
häntä tähän saakka: nyt häntä säälin.

_22 päivänä lokak_. — Ulkoelämän puute oli Annan terveydelle
vahingoksi. Nykyään lähdemme ulos yhdessä joka iltapäivä. Palattuamme
juomme teetä ja hän laulaa minulle Griegiä tai Schumannia tai minulle
tuntemattomia uusien venäläisten säveltäjien Mussargskyn tai Rimsky
Korsakovin palasia. Hänen hyvä sävelmuistinsa sallii meidän olla
sytyttämättä lamppuja, ennenkuin täysi yö on saapunut. Hämärän helmassa
on hyvä olla. Mutta hänen puolipimeässä salissaan hänen äänensä on
puristuksissa kuten hänen sielunsa hänen elämässään.

Pariisi on suloinen salatuille tunteille. Siellä tuntee olevansa
eksynyt ja vapaa kuin erämaassa.

Milloin minkin historiallisen tai romaanihenkilön johdosta me usein
tulemme puhuneeksi rakkaudesta. Lopuksi minä täydellä vakavuudella
asetin hänelle tämän kysymyksen, joka minua vaivasi:

— Oletteko te jo rakastanut?

— Oh, kuinka en olisi, vastasi hän nauraen. Kolmenkymmenen ikäisenä!

— Tuo ei ole mikään vastaus.

— No niin, olen. Huvittaako se teitä?

— Paljon. Useampia kertojako?

— En, yhden vain. Ja muina kertoina vähän.

— Kertokaa.

Mutta hän tuli äkkiä vakavaksi:

— Joka kertoo rakkaudestaan, hävittää siitä osan.

— Yhäkö te rakastatte?

— Elkää kyselkö salaisuuksiani.

Tämä kohtaus tapahtui Luxembourgin puistossa päivän laskiessa. Nuori
nainen oli kääntänyt päänsä pois. Häntä vastapäätä, syystuulen
raastamien puiden takana oli leimuava taivas. Rummun päryytys ilmoitti
meille että oli lähdettävä. Katselin tuota viehkeää ja taipuisaa
ruumista, jota jo oli hyväilty. Kuinka olisin voinut sitä epäillä?
Hänen naisellinen viehätyksensä on niin ehdoton. Olen aina muistava
tämän paikan, jossa olen hirvittävästi kärsinyt mustasukkaisuutta.

_23 päivänä lokak_. — En voi enää vallita tunne-elämääni. Keskellä
töitänikin lähtevät ajatukseni pakosta liitelemään, eivätkä ne palaa
takaisin muuta kuin haavoittuneina tai raukeina. Näen, mitenkä ajaudun
virran mukana.

En tavoitellut mitään monimutkaista onnea. Mutta hän, jonka
elämännäkemystä olen koettanut väljentää, ei koskaan saata tietää,
kuinka suuresti olen pettynyt hänen suhteensa. En pyytänyt häneltä
mitään mahdottomia. Olisi riittänyt, jos hän olisi mukautunut
asemaansa. Mutta usein ei käsitetä mitä merkitsee tämä sana: _mukautua_.

Onko varma, etten ole hakemassa vääriä puolustelulta intohimolle, joka
valtaa minut? Elisabet on pysytellyt syrjässä olennaisesta elämästäni.
Ellei hän olisi sitä tehnyt, olisinko silloin varmempi sydämestäni?
Sieluumme jää aina joku meille tuntematon ala, jonka olosuhteet
paljastavat meille, ja hämmästyksellä me nuoruuden haihtuessa
huomaamme, miten täynnä me olemme haluja ja miten tahtomme on heikko.

Voimattomana koen tätä ristiriitaisten tunteitten luodetta ja vuoksea.
Eikö kukin niistä ilmaise jotakin minuuteni osaa? Onnelliset ne, jotka
kykenevät muovailemaan olentonsa ehjäksi yhteydeksi ja jotka tuntevat
rajansa! Olen jättänyt vanhat työni sikseen ryhtyäkseni uuteen. Käyn
innolla siihen käsiksi ja äkkiä taas pysähdyn uupuneena. Vuorotellen
tunnen itseni voimakkaammaksi, vuorotellen heikommaksi. Intoutuminen ei
ole muuta kuin ohimenevä tila, ja sen ulkopuolella en enää ole mitään.

_25 päivänä lokak_. — Jokainen päivä joka menee, on minulle lähenevän
eron ja etääntymisen merkki. Vapautemme rajoitus on minulle oleva
tuskallinen. Ja vuodenajan epävakaisuus yhtyy siihen levottomuuteen,
joka minussa lisääntyy.

Tänä iltana oli niin kaunista, että me menimme Boulognen metsään
avonaisissa vaunuissa. Meidän täytyy kauan valita hevosia, lähtiessämme
yhdessä ulos: hän ei siedä ajurin lyövän niitä.

— Miksi ei käytetä englantilaisia valjaita, kysyy hän kaipauksella.

Kävelimme jonkun aikaa vierekkäin Mortemartin lehtokujaa, Auteuilin
puolessa. Sitä tietä kuljetaan vähän, ja kellastuneita lehtiä ei oltu
poistettu. Niitä oli kasoittain tien syrjässä. Tuulenhenkäys kieritti
niitä, ja sitten ne taas laskeutuivat lepoon. Ne jotka vielä riippuivat
oksista vapisivat värisevin äänin. Odotimme näkevämme niiden putoovan.
Pois lähtiessämme osoitti Anna niitä minulle:

— Minusta tuntuu kuin hylkäisimme turvattomia olentoja.

Ja silloin niistä yksi irtaantui, ikäänkuin epäröi hetkisen ja vaipui
sitten polvilleni kuin kuolettavasti haavoitettu perhonen. Se oli
aivan kullanhohtava pyökin lehti. Katselin Annaa ja huomasin hänen
kalpeutensa.

— Paleleeko teitä?

— Hiukan. Päivä oli laskenut meidän huomaamattamme. Maasta uhosi
epämiellyttävä kosteus; aamullinen sade ei ollut ehtinyt haihtua.
Puiden alla leijui sumu. Ilman, jota hengitimme, täytyi olla täynnä
höyryjä. Paremman puutteessa pyysin ajurilta peitteen ja verhosin sillä
ystäväni hartiat. Hän ei estellyt, vaan hymyili minulle kiitokseksi.
Tässä oudossa vaatetuksessa vaikutti minuun hänen viehätyksensä
herkemmin kuin koskaan. Porte Dauphinén kohdalla löysimme suljetut
vaunut.

_28 päivänä lokak_. — Miksi olenkaan puhunut? Hän oli suostunut
viettämään päivän Chantillyssä. Huomenna emme enää voisi sitä tehdä.
Söimme aamiaista vartijan luona, Reine Blanche nimisen linnan luona.
Päivä oli niin leuto, että saatoimme jäädä taivasalle, mistä meillä oli
näköala yli Camellen säännöllisen lammen ja metsänrinteiden epävarmoine
ääriviivoineen. Aina metsän sisustaan saakka saatoimme eroittaa puiden
mustat rungot, yhä solakampina kuta edempänä ne olivat, samalla kuin
tanner oli täynnä niiden vesoja. Niissä oli kuitenkin kylliksi lehtiä,
jotta silmäämme loistivat kaukaa kuin kukkavihkona niiden kullan- ja
kuparinhohtoiset värisävyt.

Ehdotin, että jalkaisin kävelisimme erästä hiekottamatonta tietä. Hänen
hatustaan riippui, niskassa liehuen, noita valkeita huntuja, joita
naisilla nykyään on ja jotka tuntuvat saattelevan kasvoja ilmassa
kuin lokit laivaa merellä. Silloin tällöin katselin hänen kävelyään.
Hän astui niin keveästi yli keltaisten lehtien, että ne tuskin
kahisivat. Seurasin hänen liikkeittensä pehmeyttä. Hänen soikeista
kullanhohtavista silmistään säihkyi ilo. Aurinko paistoi jo vinottain
— päivät ovat tulleet niin lyhyiksi! — metsään, jonka näköpiirin se
meille valaisi. Miellyttävä metsä, jonka laajuus ei ole ahdistava kuten
saksalaisten metsäin ja jonka säännöllisyys lepuuttaa ja rauhoittaa
sensijaan, että se vaikuttaisi painostavasti, ja joka houkuttelee
metsästyksiin, juhliin, haaveileviin kävelyihin. Tien poikki kulkeva
hirvi katseli meitä pelotta. Tablen tienristeyksessä näimme kaikki
siitä lähtevät kaksitoista tietä tyhjinä; lehväholviensa alla ne
muistuttivat kahtatoista ohutta sädettä.

Paluumme oli hitaampi. Tunsin hänen olevan hyvin lähellä itseäni. Minun
ei olisi tarvinnut muuta kuin kumartua hiukan tavoittaakseni hänet
käsivarsiini. Mutta hänen silmäinsä ilme jää usein vähän etäiseksi.
Hidastutin vielä askeleita ja sanoin hänelle:

— Miksi tunnemme niin voimakkaasti elämän, kun olemme yhdessä?

— Koska olemme ystäviä.

— Me emme ole ystäviä.

Hän ymmärsi heti mihin minä tahdoin tällä päästä. Hänen kasvonsa ovat
liiaksi ilmehikkäät, etten niistä lukisi hänen mielialaansa. Ne olivat
sekasortoiset. Hän koetti estää minua sanomasta enempää.

— Elkäämme puhuko enempää, pyyteli hän.

Se oli liian myöhään. Hän sai tietää, mikä paikka hänellä minun
sydämessäni oli. Yhteenpuristetuin hampain, kokonaan väristen ja
jännitettynä, yllätettynä kuin vesi joka jäätyy, hän kuunteli
rakkaudentunnustustani. Olenko siis erehtynyt, nähdessäni miten hän
jälkeenpäin laukesi ja keventyi? Hän ei salannut minulta hämmennystään
eikä iloaankaan:

— Minun olisi pitänyt keskeyttää teidät, mutta en rohjennut. Antakaa
minulle anteeksi. En ole ollut onnellinen, ja on niin mairittelevaa
naiselle kuulla miehen sellaisen kuin te sanovan minulle tällaista;
se on minulle kuin päivänpaiste joka lankee metsään. En ole osannut
vastustaa sitä. Olkaa suopea minulle. Miksi olette tullut niin myöhään
elämääni.

— Liian myöhään?

— Niin.

— Olen unohtanut: tehän rakastatte yhä?

Hän karkoitti mielenliikutukseni hymyllä:

— Kyllä, kenties.

— Palatkaamme takaisin, sanoin vähän jyrkästi. Pariisin juna lähtee,
kello viisi.

— Menkäämme seuraavalla.

— Ei, Anna, nyt on parempi palata.

Ja minä selitin hänelle rauhallisesti, kuin välttämättömänä
järjestelynä, että oli parempi meidän lakata toisiamme näkemästä,
ainakin joksikin aikaa. Olin hämmästynyt levollisuutta, joka minussa
seurasi haltioitumista. Hän pani vastaan pontevasti, melkein
väkivaltaisesti.

— Ei, en tahdo kadottaa teitä. Te olette tullut välttämättömäksi minun
henkiselle elämälleni. Sen jälkeen kuin olen teidät kohdannut, ovat
synkät päiväni käyneet valoisiksi. En tahdo langeta takaisin entiseen
välinpitämättömyyden tilaani. Tämä odottamaton purkaus hämmästytti
minua:

— Entä minä?

— Eikö mies voi rakastaa epäitsekkäästä? Olen auttava teitä.

— Unohtamaan teidät?

— Niin. Se ei teille ole vaikeaa. Nähdessänne minut usein, ei teiltä
ole jäävä huomaamatta, että minä en enää ole kaunis. Vilpitön ystävyys
ei ole mikään mahdottomuus. Ettekö tahdo yrittää? Minä pyydän teitä.

Hänen pyynnössään tuntui outo hellittämättömyys. Minkä kumman käänteen
kautta se nyt oli hän, joka rukoili minua. Minä sanoin lopuksi:

— Elkäämme ratkaisko mitään, Anna. Olosuhteet ratkaisevat puolestamme.

— Ei, ei olosuhteet. Me itse. Vakuutan teille, että me sen voimme.

Tämän keskustelun kuluessa hämy lisääntyi. Oksien lomitse siinti
punainen rusko. Täytyi kiiruhtaa, kylmyyttä välttääkseen. Vaunuissa me
vaan katselimme puhelematta. Vähitellen valo, joka oli puunrunkojen
taustaverhona, oheni, ja metsä syleili meitä salaperäisempänä. Pyöristä
ei lähtenyt mitään ääntä, ei kuulunut muuta kuin hevosten kavionkapse
niiden vaipuessa tien paksuun hiekkaan. Se oli kaiuton, säännöllinen
ääni. Mikään ei hajoittanut tunteitamme. Tartuin hänen käteensä, joka
oli jäänyt paljaaksi ja vein sen huulilleni. Se oli jääkylmä; kuitenkin
sen kosketus oli minulle polttava.

— Olemmehan ystäviä, eikö niin? sanoi hän minulle myöhemmin, erotessaan
minusta.

Hän hymyili. Pelkäsin olevani narri enkä luvannut mitään. Luonnon,
taiteen antamat vaikutelmat, jotka jo monen pitkän vuoden kuluessa olen
saanut yksin kokea, jotka halusin yksin kokea, voidakseni paremmin imeä
niistä mehun, ne minä nyt haluan kokea hänen kanssaan. Hän on lisännyt
hengityskelpoisen ilman määrää sisäisessä maailmassani.

_Marraskuu_. — En ole juuri poistunut kotoa viimeisenä viitenätoista
päivänä. Koetin vaipua työhöni. Siihen aikaan päivästä, jolloin
minulla oli tapana käydä häntä katsomassa, valtasi minut ikäänkuin
kuumekohtaus. Voimatta kestää enempää, minä sanoin sen hänelle eilen
illalla:

— Miksi ette tule tänne, vastasi hän minulle nauraen. Minä antaisin
teille kiniiniä.

_Joulukuu_. — Joka kerran kuin palaan Cassini-kadulta, kun astun
kynnykseni yli, tuntuu minusta, että panen naamion kasvoilleni, että
kätken varastettua esinettä. Se on tuskallisen häpeän tunne. Mutta
saamani vastaanotto poistaa sen minulta heti. Ei voi verrata toisiinsa
sitä älyllistä kiihoitusta, minkä minulle antavat loppumattomat
puheluni Annan kanssa, ja sitä latteata lepoa mikä minua kotona
odottaa. Minä tarvitsen nykyään tätä levottomuutta, tätä hehkua
tunteakseni eläväni. Ja minä totun tähän kaksinaiseen elämään.

Kuinka saattaa nainen tällä tavoin sokeasti alistua pahimpaan eroista,
henkiseen eroon. Oltuani seitsemän vuotta naimisissa minä yhä vielä
sitä ihmettelen. Hän on vailla uteliaisuutta kuten epäluuloakin. Elämän
jokapäiväinen nuotti tyydyttää häntä. Katselin häntä juuri lampun
ääressä. Hän näyttää tuskin kahdenkymmenen ikäiseltä, eikä hänen
muuttumattomista kasvoistaan heijastu mitään sydämen levottomuutta,
mitään persoonallista ajatusta. Hän ei huomaa minun outoa iloani eikä
epätoivoani. Hän on minua muinoin katsellut kerran kaikkiaan, enkä
nyt ymmärrä, miten olen saattanut häntä miellyttää. En enää usko
hänen rakkauteensa. Kuitenkin olen niin heikko ja niin mutkikas,
että hänen nuoruutensa yhä liikuttaa minua, ja että minun niin turha
haluni koettaa elävöittää häntä ei ole kokonaan hävinnyt. Olen
rakastanut häntä liiaksi, jotta hänen onnensa tai vaivansa koskaan
voisivat tulla minulle yhdentekeviksi, ja minä heittäydyn nautinnolla
vaaraan, joka meitä uhkaa. Kuta nuorempia me olemme, sitä vähemmän me
kykenemme näkemään tunteittemme esinettä semmoisena kuin se on. Me
muovailemme sen, me luomme sen uudelleen mielemme mukaan, ja kun meille
selviää erehdyksemme, niin me syytämme tätä esinettä sensijaan että
syyttäisimme omaa harhanäön kykyämme. Mehän voisimme vielä käyttää
hyväksemme totuutta, jolla toisenlaisenakin yhä on viehätyksensä. Mutta
me emme anna sille anteeksi että se on pettänyt meidät.

Mikä minussa herättää intohimoista harrastusta, ei edes liikuta
Elisabetia. Hän ei tiedä mitään elämän rikkaudesta tai hän halveksii
sitä. Huolimattomuudesta tai välinpitämättömyydestä hän ei viitsi siitä
ammentaa, ja kutistaa sen yhä ahtaammaksi kun minä koen sitä laajentaa.
Me elämme vierekkäin, mutta hän ei tiedä minusta mitään eikä tule
koskaan tietämään. Välillämme ei ole mitään vaikeuksia eikä mitään
tuttavallisuutta. Se on kotinurkan rauhaa, samaa rauhaa kuin niin
monissa muissa kodeissa, jotka salaisesti ovat hajaantuneet, useinkaan
tietämättä miksi. Lapset ja Pariisin hälinä verhoavat riittävästi
näennäisellä sovulla tämän salaisen kuilun.

_28 päivänä jouluk_. — Marie-Louise ja Philippe ovat kutsutut
kahteen lastennäytäntöön samana päivänä. Philippen luonteen mukaista
olisi jäädä pois molemmista, mutta hänen sisarensa ei aio luopua
kummastakaan. Häntä kehoitetaan valitsemaan; hän siirtyy ajatuksissaan
toisesta toiseen, ja kun hänen päätöstään pidetään valmiina, niin hän
peruuttaa sen. Hänen ilontarpeena ei mukaudu »paikan yhteyteen».

Kuinka hyvin hänet ymmärrän, ja miten elämä on riittämätön meitä
tyydyttämään.

_1 päivänä tammik. 1905_. — Mitä tarjoo meille tämä uusi vuosi?

Tällaisina perhejuhlain päivinä Anna on niin surullinen, ja tahtoo
peittää sen minulta.

— Ei voi olla kaiholla muistelematta englantilaista joulua, sanoi hän
minulle hymyllä, jonka hänen suunsa alaspäin kääntyneet suupielet
osoittivat pakoitetuksi.

Pari kolme englantilaista ystävätärtä on tullut häntä ohimennessään
ylitsevuotavalla sydämellä syleilemään. Heidän lähdettyään, minä kysyin:

— Kaikki ihmiset syleilevät toisiaan nyt. Eikö jo ole minun vuoroni?

Hän purskahti nauruun. Minun syksyllinen kiihoitukseni on lauennut tai
ennemminkin kiteytynyt minuun, kuten ruskeat lehdet Gallé'n maljakon
reunoissa, jonka olen hänelle muistoksi lahjoittanut. Minkä olin
luullut mahdottomaksi, toteutui vähitellen. Vaikeasti määriteltävä,
vähän epävarma, mutta kestävä side kasvaa välillemme. Minulle on
arvokkaampi hänen katseensa kuin hänen silmänsä, hänen äänensä kuin
hänen huulensa, hänen ystävyytensä kuin minun pyyteeni.

_2 päivänä tammik_. — Tri Heaume kuoli eilen, huolimatta tästä niin
sopimattomasta ajankohdasta. Näin hänet kuolinvuoteellaan. Hän oli taas
ryhdikäs kuin ennen. Hänen kasvoillaan oli ylevä rauha ja seesteys,
mikä on hämmästyttävä huomata piirteissä, joita ei ole koskaan nähnyt
muuta kuin vaivattuina ja tuskallisina, — joka hämmästyttää ja vetää
puoleensa.

Pohjaltaan hän jumaloi elämää. Se oli hänen ainoa uskontonsa. Sensijaan
että olisi lopettanut hermotautien esityksensä, hän oli aloittanut
tutkimusta mielenliikutusten laeista. Hän kartutti syitä pidentää
päiviänsä, ja senvuoksi hän ei pelännyt olla uskoton suurelle työlleen,
kuten kaikki maailmassa oli ollut uskoton hänelle.

Hänen vieressään valitteli hänen vaimonsa, ikäänkuin ei olisi koskaan
tajunnut tämän nyt sammuvan hengen harvinaista voimaa.

Tunto kaikesta tässä tuhotusta voimasta ei antanut minulle rauhaa,
vaan menin Annan luo purkamaan mietteitäni. Vaietessammekin pääsevät
ajatuksemme kuuluville. Kotonani ei omillani ole kaikua.

_Tammikuu_. — Kävimme yhdessä Conciergerie-vankilassa. Eräs hänen
esi-isistään on mestattu tässä pihassa, syyskuun murhien ensi päivänä.

— Hän on ilmestynyt minulle kerran, vakuuttaa Anna minulle.

Keskustelumme ovat alussa aina jonkunverran hajanaisia. Hänen huoleton
ilmeensä saattaa minut liiaksi olemaan varuillani; mutta pian näen taas
hänen vilpittömyytensä, hänen syvän sielunsa. Tarvitaan aina aikaa
ehtiäksemme mukautua toisiimme.

Hän ei yritä herättää luottamustani kertomustaan kohtaan. Minä
tiedustan umpimähkään:

— Missä ja milloin?

— Tahdotteko tietää? Eräässä asianajotoimistossa. — Ilmestykselle
omituinen paikka.

— Niin, minua neuvottiin luopumaan isäni perinnöstä. Hän katseli minuun
vakavasti, näyttäen minulle haavaansa. Kuolleet yllyttävät meitä aina
alistumaan. Heillä ei ole siitä ikävyyksiä. Siihen aikaan uskoin, ettei
ole hyödyttömiä uhrauksia.

— Entä nyt?

— Kaikki uhraukset ovat hyödyttömiä.

Ja hänen kullanhohtavat silmänsä tuijottivat minuun rohkeasti kuin
uhittelisi hän minua. Muistin hänen ylvään eleensä Lontoossa hänen
tunnustaessaan minulle, että hän oli suorittanut perheen viimeisen
velan.

Kävellessämme pitkin rantakäytävää, Notre-Dame-kirkon takana hän
alkoi puhua minulle lapsuudestaan ja ensi nuoruudestaan Dauphinessa.
Siihen aiheeseen hän harvoin käy käsiksi. Hän muistaa tarkemmin kuin
minä meidän entiset kohtauksemme. Hän palauttaa muistiini unohtuneita
seikkoja. Minä olin silloin arka, raju ja ylpeä.

— Vähän naurettava, eikö totta? Hän vastasi minulle vakavasti:

— Minä olin aavistanut teidän ylemmyytenne.

— Minkä ylemmyyden?

— Teidän intohimoisen halunne nähdä asiat niinkuin ne ovat, mutta
Philippe Lagier'llahan oli sama halu; varsinkin teidän voimanne, joka
esti teitä koskaan kokemasta välinpitämättömyyden tilaa, tuon voiman,
josta lukemattomat elämän lähdesuonet kumpuavat.

— Kiitos, sanoin hänelle nauraen. Te hukutatte minut ylistyksiinne.

Mutta hänen ilmeensä pysyi vakavana.

_25 päivänä tammik_. — Loppuneet ovat kävelymme Pariisissa, meidän
nopeat puhelumme takan ääressä, ainakin vähäksi aikaa. Hän lähtee tänä
iltana Lontooseen, minne miss Pearson on kutsunut hänet viettämään
kuusi viikkoa.

Jokin asia, joka on vaikeampi kuin hänen lähtönsä, tekee
hyvästijättömme surulliseksi. Löydämmekö tämän vähän monensekaisen
ystävyyden, joka meille on antanut harvinaisia iloja, koskemattomana
hänen palatessaan? Ilmaisin hänelle epäilykseni.

— Olen puoleksi englantilainen, vastasi hän. Tuo maa on niin
puoleensavetävä sen kautta, että se opettaa ihmisiä hallitsemaan
itsensä, ja senkautta, että ihmistenkeskeisten suhteitten suoruus
siellä on niiden kestävyydentakeena. Eikö teidän ole tätä maata
kiittäminen ystävyydestä, josta puhutte? Ranskatar ei olisi teiltä sitä
pyytänyt.

— Onko tämä teidän ainoa ystävyytenne, Anna? En tunne elämäänne siellä
meren takana. Mutta minä olen levoton. Levoton ja mustasukkainen.

— Eikö teillä ole luottamusta minuun? Se, mikä minussa on olennaista,
sehän on teidän.

— Entä muu?

— Siitä ei kannata puhua.

Nämä sanat ne jättivät minuun alakuloisen epävarmuuden.

_26 päivänä maalisk_. — Kun näin hänet taas kahden kuukauden kuluttua,
saatoin todeta lähtöhetken aavistuksen oikeaksi. Jokin selittämätön tai
selittämättä jäänyt seikka on muuttanut suhteemme toisenlaiseksi. Anna
käyttäytyy hillitymmin, hän melkein kaihtaa minua hetkittäin. Onkohan
pelkkä aika riittävä palauttamaan sopusointuisen yhteisymmärryksemme
entiselleen.

Hänen kirjeensä, vaikka ne olivat pitkät ja monet ja täynnä
yksityisseikkoja hänen elämästään, antoivat minun aavistaa sitä. Jokin
toinen tunne on valtaamaisillaan hänet tai pelkää hän sitoa itseään,
koska rakastaa riippumattomuuttaan.

_2 päivänä huhtik_. — Vähitellen meidän entinen puheluintomme on
lähentänyt meidät toisiimme. Hänen mielensä hehkuu ja hän on taas
entisensä, mutta äkkiä hänen kasvonsa jähmettyvät kuin katuisi hän
antautumistaan. Hänessä tapahtuu kohtalokas näytelmä, josta minä en
tiedä mitään.

_5 päivänä huhtik_. — Tiedän nyt. Ja paljastuksen tuottaman järkytyksen
jälkeen viivyn minä onnellisessa raukeuden tilassa, jolloin ihminen
ylläpitää ja syventää vaikutelmaa, jota hän tahtoo pysyttää
nykyisyydessä eikä jättää menneisyyden huomaan.

Tänä aamuna sain kirjeen miss Pearsonilta, missä tämä pyytää minua
käyttämään vaikutusvaltaani Annaan yllyttääkseni häntä naimisiin,
mainitun lord Howardin kanssa, joka jo kauan on häntä tavoitellut. Hra
Portalista ei enää puhuta. Englannissa kysymykset varallisuudesta,
asemasta, suhteista ovat etualalla. Miss Pearson luetteli kaikki
tällaisen liiton edut, joka antaisi ystävättärellemme hänelle tulevan
aseman. Hän vetosi pontevasti siihen luottamukseen, mitä nti de Sézery
oli osoittanut minua kohtaan.

Tämä outo tehtävä saattoi mieleni hämmennyksiin. Kuitenkin menin Annan
luo tavalliseen aikaani ja ojensin hänelle kirjeen ilman muuta. Näen
vieläkin mielessäni, mitenkä hänen silmissään leimahti.

— Miss Pearson kyllästyttää minua, sanoi hän suuttuen. Hänellä ei ollut
oikeutta tähän. Miksi esti hän minua lähtemästä Intiaan?

— Oletteko tahtonut lähteä?

— Kyllä, viime kuussa.

— Ilmoittamatta minulle mitään. Miksi niin?

— Minä teen mitä haluttaa.

Se että hän näin tylysti työnsi luotaan ystävyyteni, loukkasi minua.
Nousin lähteäkseni.

— Siinä tapauksessa osaatte tehdä päätöksenne ilman minua.

Hän riensi minua pidättämään. En koskaan vielä ollut nähnyt häntä
niin haltioissaan enkä niin kalpeana. Hänen kullanhohtavat silmänsä
verhoutuivat. Niiden kärsivä ilme riisuu aseet käsistäni.

— Ei, ei, sanoi hän. Teidän on valittava minun puolestani.

Tämän hehkun voittamana tein masentuneen eleen:

— Oh! minä...

— Puhukaa.

— Minkälainen olisi elämäni ilman teitä.

Heti loisto taas palasi hänen katseeseensa ja valaisi koko hänen
kasvojaan, jotka ilmeen näin vaihtuessa ilmaisevat hänen ajatuksensa.
En voinut olla sitä huomaamatta.

— Älköön siis minulle enää koskaan puhuttako tästä avioliitosta.

Mutta minä hillitsin itseni ja puhuin ulkokohtaisesti:

— Ei ole kysymys minusta, Anna. Tämä avioliitto antaisi teille, joskaan
ei nuoruudessa uneksimaanne iloa, kuitenkin rauhaa ja sitä virkistystä,
jonka oman maun ja persoonallisen arvon mukainen asema helposti tuottaa.

— Te ette siis enää rakasta minua?

— Minun rakkaudestani ei ole kysymys.

— Te uhraatte sen? Minä en enää pysty sellaiseen uhraukseen. Elämä on
pyytänyt minulta liiaksi niitä.

— Teiltä?

— Ette siis ole ymmärtänyt ... Kymmenen vuoden kuluessa ...

Hän oli aivan lähellä minua. Minun ei tarvinnut muuta kuin ojentaa
käsivarteni, kun hän jo nojautui rintaani vasten ja painoi päänsä
olalleni.

— Anna.

— Älkäämme enää puhuko mitään. Häpeän niin itseäni.

Tunsin miten hän värisi kiireestä kantapäähän. Miten kauan pysyimme
siinä asennossa? Näiden sekasortoisten hetkien yllä lepäsi raskas
paino, vuosien paino. Huoneessa jatkui huhtikuun iltahämärä, kevään
kutsu. Rakkautemme saattoi meidät vapisemaan toistemme sylissä. Kun
hän taas hillitsi itseänsä, kohotti hän hieman alaspäin taipuneita
kasvojaan ja hymyili minulle pienen mielistelevän tytön hymyä.
Kosketin huulillani hänen hehkuvaa poskeaan. Olisin tahtonut ylettyä
hänen huuliinsa, tavoittaa niistä äänen joka oli paljastanut hänen
salaisuutensa. Hän ei sallinut minun tehdä sitä. Äkillisellä liikkeellä
hän etääntyi minusta.

Ei, ei, kuiskasi hän pelästyneenä. Hellyytemme täytyy riittää meille.

Hän lisäsi:

— Se oli ensimäinen suuteloni. Hämmästyneenä toistin:

— Ensimäinen?

Hän punastui ihastuttavasti.

Niin, tällä iälläni! Nyt tahtoisin kuolla. Silloin se olisi viimeinen.

— Anna-.

Näin väritti alakuloisuus onnemme. Mitenkä voimme nyt yhdistää
tulevaisuuden menneisyyteen? Älkäämme katselko niin kauas. Tyytykäämme
tänä iltana tuntemaan kaikella voimallamme. Huomenna teemme pysyvät
päätökset.

_6 päivänä huhtik.— Kello yksitoista illalla_. — Kotini on murtunut.
Koskaan en olisi itse murtanut sitä, ja Anna tiesi sen. En voi kuvailla
tuon kohtauksen kauheutta. Olen aivan lamaannuksissa. Marie-Louise,
Philippe, enkö enää koskaan saa teitä nähdä. Mutta sallinko riistää
heidät itseltäni? Elisabet on käsittänyt väärin, rumentanut, tahrannut
rakkautemme: silloin minä panin vastaan. Hän soimasi minua valheistani,
ja hän oli kykenemätön käsittämään tai kuulemaan totuutta elämästämme.
Hän on niin tahtonut: minä olen vapaa. Eikä minua jätä ajatus: kuinka
ei Anna antautuisi minulle, nyt kun minulla ei ole jälellä muuta kuin
rakkauteni ...




V.

ELISABETIN HERÄÄMINEN


Vihossa oli enää vain valkeita sivuja jälellä. Albert oli jättänyt
päiväkirjansa tähän, ja tämä äkillinen vaikeneminen, näin pitkällisen
tunnustuksen jälkeen, sekin oli omalla tavallaan kaunopuheinen.
Elisabet käänsi lehdet aina viimeiseen saakka, tavoittaen sellaista
tuskaa, joka olisi toistaiseksi vapauttanut hänet ajattelemasta.
Viimeiselle sivulle päästyään hän kadotti kaiken ulkonaisen tekosyyn
päästäkseen ajatuksiaan pakoon. Hän katseli kelloa: se oli kolme
aamulla. Ruumis kuumeisena hän koneellisesti laahusti akkunan luo,
jonka hän avasi. Menehtymäisillään hän haki tukea, hän tahtoi huutaa
jonkun avukseen. Yön hiljaisuus pidätti häntä ääneen valittamasta.
Kuutamon sijasta, jonka hän äsken oli nähnyt paistavan, hän huomasi
vastassaan pimeyden ja palasi takaisin sammuttaakseen lamppunsa. Sitten
hän nojasi kyynäspäihin ja katseli ulos.

Hän ei voinut eroittaa muuta kuin niittyjen epämääräisen rinteen,
ja laakson toisella puolella vuorien hämärän massan. Mutta taivaan
avaruudesta, tummasta kuin sametti, loistivat lukemattomat tähdet.
Joka kerran kun hän palasi iltakutsuista oli hän saattanut nähdä
tämänkaltaisia öitä. Kuitenkin tämä yö oli ainoa laatuaan, oli uusi.
Ahneesti hengitti hän lauhaa yöilmaa. Puutarhan ruusupensastot ja
puiston kuuset täyttivät sen hyvällä terveellisellä tuoksulla, joka
hyväili häntä kuin ystävän käsi. Liiaksi kuumentuneella poskellaan
hän tunsi kylmän ja suloisen kosketuksen, ja hän nojautui enemmän
ulos, paremmin tunteakseen sen suomaa huojennusta. Ja kiitollisena hän
huomasi kaikki nämä tähdet, joiden nimetön paljous ei koskaan ollut
huvittanut häntä muuta kuin kokonaisuutena, hän näki niiden erilaiset
valot, niiden alituisen värjynnän. Niistä varsinkin yksi, joka tuikki
lähellä Quatre-Seigneurs vuoren harjaa, vaihtui nopeasti valoltaan,
ollen vuorotellen vihreä ja punainen kuin opaali. Täten yö, jossa hänen
välinpitämättömyytensä tähän saakka oli nähnyt vain elottoman kaaoksen,
liikutti häntä, tuntui säälivän ja tukevan häntä kuin elävä olento,
kuin ainoa elävä olento, joka kykeni huojentamaan hänen epätoivoaan.

Mutta tämä sama yö, jonka ylevää, ääretöntä tyyneyttä hän yksinäisenä
ja turvattomana huusi avukseen, ympäröi kesäisellä raikkaudellaan
Albertin ja Annan rakkautta. Äkillisesti muuttaen mieltään hän
kammoksui sitä ja toivotteli tulevaksi päivää, joka ollen rakastaville
vähemmän suopea, samalla olisi hänelle vähemmän tuskallinen.
Kestettyään viisi kuukautta alistuvaisuudella ja tyyneydellä sitä,
että hänet oli hyljätty, hänen mielensä nyt nousi kapinaan, ja hän
väänteli käsiään, syytäen soimauksiaan pimeyteen. Tietämättömyys,
loukattu omanarvontunto, ylenkatse eivät enää suojelleet häntä
mustasukkaista vimmaa vastaan, joka valtasi hänet. _He_ olivat yhdessä
tällä hetkellä, iho ihoa vastaan, ja nyt myöhään hän ymmärsi sen
intohimon voiman, joka oli kiidättänyt heidät toisiaan kohti, ja jonka
hän itse lähtönsä kautta oli päästänyt valloilleen. Nyt hän kuvitteli
mieleensä tämän Anna de Sézeryn jonka hän oli kodissaan ottanut vastaan
olematta varuillaan hänen hehkuvan elämänintonsa suhteen, jota hän ei
ollut katsellut muuta kuin huomatakseen hänen puutteensa, jota hän
siihen saakka ei ollut ajatellut muuta kuin mitä alhaisimpien juonien
punojaksi. Hän oli nyt näkevinään hänen kullanhohtavat silmänsä,
hänen mielenliikutuksia janoavat kasvonsa, hänestä uhoavan henkevän
nautinnonhimon. Hän vihasi tätä ihmistä, samalla kun hän teki hänelle
oikeutta: kun väkivaltainen tunne valtaa meidät, lakkaamme olemasta
pikkumaisia. Hän yllytti kärsimystään, kuin olisi hänet nyt juuri
petetty.

Huhuileva huuto, joka kaikui jonkun matkan päässä, värähdytti koko
hänen olemustaan. Se oli huhuilu, joita paimenet huutavat toisilleen
kummulta kummulle; se oli venytetty, ikävöivä huuto ja sitä seurasi
kimeä juoksutus, joka tuntui pilkkaavan edellistä. Se uudistui kerran,
sitten toisen, yhä etäisempänä ja heikompana. Hiljaisuus antoi sille
hyvän taustan, korosti sen kaksinkertaista, yhtaikaa ivallista ja
kärsivää sävyä. Oliko se lemmen merkki vai jonkun paimenen lähtö?
Elisabet, mieli tasapainosta poissa, odotti sen toistuvan. Ajatusten
suuntaaminen omaan itseen uuvutti häntä niin, että hän halusi lepuuttaa
mieltään jollakin ulkonaisella ilmiöllä, jollakin särehtivällä
soitolla, joka tulkitsisi hänen tuskaansa. Mutta hiljaisuus palautti
hänet takaisin yksinäiseen rakkauteensa. Oliko hän ennenkin tuntenut
rakkautta, vai kokiko hän sitä nyt, näin haavoitettuna, ensi kerran?
Se poisti vastustamattomalla, jyrkällä ja varmalla eleellä kaiken sen
inhon, joka oli hänessä kasaantunut viime viikkojen kuluessa, kun
hänelle paljastui kaikki salattu viheliäisyys ympäristössään. Philippe
Lagier'llekin hän antoi anteeksi hänen häpeämättömän tunnustuksensa,
senjohdosta mitä tämä oli hänelle lausunut Grenoblessa — se palasi
hänen mieleensä kuin toteutunut ennustus.

— Rakastaa silloin kuin teitä rakastetaan, oli hän sanonut, silloin
kuin teitä varjellaan kaikilta vaikeuksilta ja vaivoilta, mitä ansiota
teillä siitä on! Rakastaa silloin kuin teidät on hyljätty, petetty,
unohdettu, kun sydäntänne poljetaan, se vasta on rakkautta.

Miksi hänen mielensä silloin oli noussut kapinaan näitä niin sattuvia
sanoja vastaan? Albert oli kaiken yötä polkenut hänen sydäntään:
oliko hän koskaan rakastanut häntä kuten tänä yönä, jolloin hänen
silmänsä aukenivat selkiselälleen elämän pimeyteen. Aamu, jolloin
Albert ensi kerran oli kuiskannut hänen korvaansa sanat, joita jokainen
nuori tyttö odottaa ja joista hän ei hämmästy, iltapäivä, jolloin
hänen sulhasensa arasti oli koskettanut huulillaan hänen poskeaan
Saint-Martin-d'Uriagessa, ilta, jolloin hän oli tullut Albertin
vaimoksi, osaamatta edes tarjota hänelle hellyyttänsä, mikään ei
tuonut hänen mieleensä muistoja, jotka voimassa olisivat olleet häntä
nyt murtavan masennuksen veroisia. Täytyikö ihmisen kadottaa onnensa,
ymmärtääkseen sen arvoa? Ja olipa hän kadottanut sen, sitä vieläkään
ymmärtämättä. Jotta hänen nöyryytyksensä olisi täydellinen, oli hänen
vielä opittava tuntemaan toinen rakkaus, joka jäi häneen kuin tarttuva
tauti ja jonka hehku uhkasi tuhota hänet.

Yön viimeisten tuntien lisääntyvä viive ei pystynyt tyynnyttämään hänen
verensä kuumetta. Koskettaessaan hänen kasvojaan lämpeni tuulenhenki.
Hän puristi molemmin käsin akkunapieliä pysyäkseen pystyssä. Tämä
ajatusten ja niin raskaiden ja yhtaikaisten ajatusten paino musersi
hänet. Kuiskaukset, sitten pienet tukahdutetut nyyhkytykset, jotka
kuuluivat lastenkamarista, saattoivat hänet tarkkaavasti kääntymään
ympäri, mutta eivät saaneet häntä poistumaan paikaltaan. — Vastoin
tapaansa hän ei lähestynyt väliovea, vaan apuun rientämättä antoi
Marie-Louisen, jonka äänen hän kuuli, taistella painajaista vastaan.
Hän sulkeutui mykkänä epätoivoonsa, ja Albertin päiväkirjan
itsekkäisyydessään niin julma viimeinen lause tuli sekin hänelle
ymmärrettäväksi. Kun hän pystyi menemään tytön luo, oli tämä jo
rauhoittunut.

»Onnen ... malja ...» ajatteli Elisabet muistellen viimeisiä sanoja,
mitä lapsi oli lausunut.

Hän oli sitä pidellyt käsissään, jumalaista maljaa. Hän oli saanut sen
kuin aarteen, johon hänellä oli oikeus, ja tuskin siihen silmäten hän
hajamielisesti oli siitä nauttinut, ja sitten oli hän antanut riistää
sen itseltään.

Kuinka hän ei edes ollut aavistanut, mitä kaikkea ihmisoleminen
voi sisältää? Hän ei enää puolustautunut Albertin soimauksilta.
Puolustautuminen oli samaa kuin lisätä kilpailijan vaikutusta.
Mieluummin hän itse oli syyllinen. Totta se oli, hänen luonaan tuntui
kuoleman henkäys eikä elämän hehku. Lämpöisen kirkkauden sijasta siellä
viipyi yö ja kylmyys.

»Miksei, vaikeroi hän menneisyyttään tuomiten, miksei hän ole sanonut
sitä minulle. Minä olin niin nuori, niin lapsellinen ja tietämätön.
Enkö olisi voinut muuttaa tapojani? Nuoret tytöt eivät tiedä sellaista.
Heille ei sanota, että jokaisen pitää rakentaa talonsa, varjella
liettänsä. He kasaavat kiviä umpimähkään ja ensi tuuli hajoittaa heidän
tuhkansa. On väärin, ettei heitä auteta.»

Mutta hänen muistonsa antoi hänelle epäröimättä vastauksen. Hänen
mieleensä palautuivat kaikki ne tapaukset, niin lukuisat varsinkin
heidän avioliittonsa alussa, jolloin Albert oli koettanut puistella
hänet hereille tunnottomuudestaan, antaa hänelle hieman elämäntarmoa.
Matkalla, takan ääressä, talvella Pariisissa, Saint-Martinin
pengermällä kesällä, Albert elävöitti häntä varten menneisyyden,
luonnon, taiteen, kirjat, haihtuvan nykyhetken. Miten paljon aikaa
ja voimia hän olikaan käyttänyt herättääkseen hänen mielenkiintoaan,
saadakseen häntä innostumaan, lisätäkseen hänen päiviensä arvoa.
Liikutettuna hän sieltä etsi ja löysi hellyyden ilmauksia.

»Hän on rakastanut minua. Hän on rakastanut minua ennen tuota toista.
Kun hän minulle innostuksella ja tunteella puheli mielitöistään tai
entisistä oloista, puhui hän minulle rakkaudesta. Ymmärtääkseen elämää
täytyy rakastaa, täytyy rakastaa. Nyt sen havaitsen.»

Hän oli elämää vastaan asettanut sen muurin, jota vastaan on turha
hyökätä: liikkumattomuuden voiman. Hänen vastustuksensa oli kestänyt
joka hetki. Elämä oli hänelle merkinnyt: olla virran vietävänä.
Mutta täyttihän hän joka päivä perheenemännän tavalliset tehtävät ja
äidin velvollisuudet, jotka nekin olivat niin helpot. Miksi vaatia
enempää? Katkeruus, joka joskus ilmeni hänen puolisossaan, jonka tämä
vapaasti voitti, mutta joka usein ilmestyi hänen piirteisiinsä kun
hän astui kotiinsa, loukkasi Elisabetia kuin vääryys. Nyt hän ymmärsi
sen. Hänen kodistaan puuttui elävä henki, jopa iloinen mielikin,
joka olisi tehnyt halvimmatkin puuhat, vaatimattomimmatkin toimet
merkityksellisiksi, joka olisi levittänyt ympärilleen sitä sopusointua,
mielen keveyttä ja seesteyttä, mikä sallii ajatuksen miehen päästä
mietiskelyittensä päähän saakka, keskittää ne ja levittää ne sitten
julkisuuteen, ei hämärin lausein, vaan tyynellä arvovallalla, mikä
kykenee levähdyttämään ja virkistämään muita ihmisiä ja hetkeksi
heille pysähdyttämään ohikiitävän ajan, selvittääkseen heille
sen tarkoituksen. Täten Elisabetille sekavassa ja intohimoisessa
näkemyksessä selveni se osa, jota kohtalo häneltä odotti, ja jota hän
ei ollut täyttänyt.

Hänen lapsensakin olivat osanneet panna enemmän arvoa isäänsä.
Ottaessaan hänet vastaan nauruillaan ja ilonhuudahduksillaan ja
alituisesti vaatiessaan häntä keksimään uusia leikkejä tai kertomuksia,
he vaistomaisesti osoittivat hänelle tulevaa huomiota. He tunsivat,
mitenkä hänen läsnäolonsa, hänen koskaan raukeamaton toimeliaisuutensa
saattoi tehdä heidän elämänilonsa kaksinkertaiseksi. Ja Albert itse
ei koskaan kohdannut muuta kuin velttoutta tai välinpitämättömyyttä,
ikäänkuin hän voimastaan huolimatta ei joskus vuorostaan kokisi
välttämättömän levon ja virkistyksen tarvetta. Vuodesta vuoteen oli
hän tuntenut itsensä yhä yksinäisemmäksi ja tyydyttämättömämmäksi.
Ja toiset naiset, jotka vainusivat tämän eristyneisyyden, vaanivat
ja tunnustelivat sitä, juuri täten tunnustaen hänen ylemmyytensä.
Ja Elisabet ei ollut aavistanut tätä uhkaa päänsä päällä. Hän ei
ollut oivaltanut Anna de Sézeryn aikeita, niin oivallettavat kuin ne
olivatkin. Mahdotonta oli kieltää, että hän itse oli onnettomuutensa
alku ja syy.

Äkkiä hän vetäytyi pois akkunasta, nähden edessään kuin ilmestyksenä
kaikkein julmimman kohdan päiväkirjasta, sen joka antoi niin syvän
silmäyksen miehen sydämeen, mutta joka kuvasi rakkauden mysteeriota
ja kohtalokkuutta, joka uskalsi sanoa, ettei ihminen koskaan, ei edes
onnessakaan, voi olla varma pyyteestään. Elisabet ojensi käsivartensa
eteenpäin torjuakseen tätä. Ei, ei, hänelle olisi riittänyt, voidakseen
voittaa kilpailijansa, jos hän olisi ollut varuillaan. Mutta hänet oli
yllätetty unessa ja aseetonna. Hänen tappionsa oli kai korjaamaton.
Toinen oli liian hyvin ymmärtänyt sen minkä hän itse oli laiminlyönyt.
Päästyään tälle viimeiselle pysäkille ohjattoman ajatuksensa
päättömässä riennossa hän raukeni epätoivoonsa. Miksei häntä oltu yhtä
julmasti haavoitettu silloin kuin hän sai tiedon puolisonsa petoksesta?
Tuska oli siis kuten rakkauskin kuilu, jonka syvyyttä ei koskaan
voitu tyystin mitata. Tämä mietintä, jota hän ei ohjannut, vaan joka
tempasi hänet mukaansa, ja joka oli verrattavissa kuolinvalvontaan
jonkun sukulaisvainajan vuoteen ääressä, muunsi hetkellisesti hänen
käsityskykynsä, mutta ei hänen uskallustaan. Hän näki selvästi
itseensä, mutta osasi paremmin arvioida heikkoutensa ja heittäytyi sen
valtaan. Miksi hyväksi huomata erehdyksensä niin myöhään, kun kaikki on
kadotettu?

Yö poistui hiipivin askelin. Vuorten parmailla alkoi kuultaa aikainen
aamunsarastus, kullanhohtavana vihreällä, niin raikkaalla ja puhtaalla
taivaalla. Tähtijoukot hajosivat, hupenivat eetteriin, kuin lumi
päivänpaisteessa. Kyynelien huuhtomilla kasvoillaan tunsi Elisabet
äkkiä auringon. Häirittynä kärsimyksessään hän värisi ja nosti kätensä
silmilleen ikäänkuin torjuakseen niistä tämän uskaliaan kosketuksen.
Mutta sormien lomitse tunkeutui valo. Ja hänen ympärillään virkosi
uuteen eloon puutarha, niitty, metsä, koko luonto. Puut, jotka äsken
vielä muodostivat yhtenäisen massan, erkanivat toisistaan ja seisoivat
vierekkäin kullanvälkkyvässä kirkkaudessa, joka kohosi ja valtasi
taivaan. Lehdoissa linnut täysin kurkuin ylistivät päivän paluuta.
Elämä otti epäröimättä, varmalla eleellä, haltuun alueensa. Silloin
hänetkin valtasi mieletön elämän halu.

Elää? hän ei sitä osannut, mutta hän aikoi koettaa. Hän aikoi taistella
kömpelyyttään, tietämättömyyttään, tunnottomuuttaan vastaan. Itsensä
hyväksi? Se oli liian myöhään. Lastensa hyväksi, jotka eivät saaneet
olla samanlaisia kuin hän. Mutta eikö ollut kovaa, että jo oli pakko
ajatella toisten onnea eikä omaansa? Arkana hän lähestyi kuvastintaan,
ja aamurusko kulmillaan kuten kukkasilla, hän näki kasvonsa niin
tuoreina, vaikka kalpeina ja punasilmäisinä, että toivo lävisti hänen
sydämensä kuin auringon vasama. »Minä olen niin nuori. Hän ei ole niin
nuori kuin minä.» Hän yritti hymyillä kuvalleen, mutta ei onnistunut.
Puhkeava päivä valeli hänet hehkuvalla loistollaan. Kuitenkin hän
värisi kylmästä: »Päivä, elämä. Ne eivät lämmitä minua.» Kääntyen
kuvastimesta pois hän keskitti ajatuksensa, uupuneen ajatusparkansa
yhteen ainoaan pisteeseen, josta tuli hänen toimintansa kiinnekohta
kuten aurinko oli maailman:

»Nyt, niin nyt tiedän, että rakastan häntä. Enkä odota häneltä mitään
muuta kuin kärsimystä.»

Ja tässä kärsimyksestä haltioitumisessa hän epämääräisesti ymmärsi,
että elämä joka häntä nyt odotti jo oli toinen kuin ennen.






KOLMAS OSA




I.

ENSI TAIVAL


Saksalainen tarina, joka tahtoo näyttää että aika on puhtaasti
sovinnainen suure, kertoo erään nuoren munkin ihmeellisen seikkailun:
kun tämä epäili iäisyyttä, houkutteli linnunlaulu hänet luostarin
läheiseen metsään. Tämä laulu oli niin hurmaava, ettei sitä kyllästynyt
kuulemaan. Kun munkki palasi kotiinsa, ei hän tuntenut siellä ketään ja
hänen muistojensa perusteella saatettiin laskea, että kolmesataa vuotta
oli täytynyt kulua hänen lähdöstään. Hän oli luullut ne muutamiksi
minuuteiksi.

Valvotun yön jälkeen tunsi Elisabet olevansa niin uupunut, että hän
päinvastoin luuli tuntevansa hartioillaan pitkien vuosien taakan. Hän
ei ollut kypsynyt tunkeutumaan niin syvälle elämän metsään. Hän oli
niin kiinteästi etsinyt tietään, että hän oli kuollakseen raukea.
Hänen terveytensä sai siitä vaurion, ja hänen täytyi jäädä vuoteeseen
useammaksi päiväksi. Hänen sairautensa luettiin ensimäisten syysiltojen
petollisuuden syyksi, ne kun teeskentelevät kesän leutoutta, mutta
ovat jo kylmät. Tämä pakollinen lepo salli hänen kypsyttää päätöksiään
elämänsä muuttamisesta. Hän tunsi, ettei hän voisi sietää niitä
vieraskäyntejä, jotka jo uhkasivat häntä toipilaana, ja hänen oli
mahdoton uudelleen alkaa seuraelämän paraadia, jonka turhuuden hänen
uudet ajatuksensa hänelle selvästi osoittivat. Heti kun hän pääsi
voimiinsa, hän ilmaisi aikomuksensa asettua Saint-Martin-d'Uriageen.

— Se on mieletöntä, väitti hänen isänsä vastaan, vuoristossa ei
voi asua syksyllä, varsinkaan silloin, kun juuri on päässyt kunnon
kuumeesta. Ja mitä sanoisivat ystävämme?

Tyynesti, mutta lujasti hän esitti syynsä:

— Ensinnäkään se ei ole vuoristoa. Raikkaampi ilma toisi minulle
terveyteni takaisin, ja vahvistaisi lapsia. Lopuksi tahdon vähemmän
nähdä seuramaailmaa. Minun asemassani on parempi niin. Ja tehän
kävisitte usein meillä.

— Albertin luona, oikaisi kuivasti rva Molay-Norrois, joka ihmetteli
tavatessaan tyttäressään välinpitämättömän mukaantuvaisuuden sijasta
näin määrättyä tahtoa.

Loukkaantuen vastasi Elisabet:

— Se on totta, mutta hän ei sinne tule.

— Entä jos siinä erehdyt.

— Silloinhan otatte minut luoksenne, isä. Tyytyväisenä tähän
osoitukseen asemansa merkityksestä ei isä enempää väittänyt vastaan.

Saint-Martinin maalaisen rakennuksen ovet avattiin taas. Iloisin
mielenpurkauksin lapset taas löysivät nämä puiset parvekkeet, jotka
kiersivät ympäri seinien. Suuri puutarha, yksinkertaisen aitauksen
ympäröimänä, eroitti sen maantiestä. Se oli hyljätty puisto, jossa
umpimähkään versoi hedelmäpuita, villikasveja ja kukkia. Talon puolella
kuusiryhmät, lehtimaja, puro antoivat sille hoidettua luonnetta.
Vastapäätä pihaporttia johti plataanikuja kirkkoon, minkä uusi pääosa
nojautui vanhaan romaanilaiseen kellotapuliin, joka kivikattoineen oli
viimeinen jäte vanhasta kappelista.

Saint-Martinin kylä on rakennettu eräälle Chamroussen rinteiden
pengermälle. Kokonainen vihanta meri niittyjä ja havumetsikköjä
näyttää tulvivan näiden mökkien yli hukuttaakseen ne. Alhaalla on
ensimäisenä Saint-Ferriolin linna, joka viehättävällä ylimielisyydellä
on majoitettu metsäiselle vuorenniemekkeelle, ja joka on olevinaan
pikku varustus tornineen, päätyineen, päällekkäisine pengermineen.
Kaksisataa metriä sen yläpuolella leviää Uriagen raikas laakso. Tästä
eristetystä näköpaikasta vallitsee katse laajaa alaa, jota kaukana
rajoittavat Dracin ja Chartreusen vuoret. Kun läheinen kello helähytti
viimeisen iltasoittonsa, näki Elisabet, joka juuri oli saanut huoneensa
järjestykseen, akkunastaan karjan kotiinpaluun ja tasangolta kohoavan
hämärän. Seudun rauha oli niin täydellinen, että se valtasi hänen
sydämensä.

Kasinon ja hotellien tulet syttyivät. Hän oli tyytyväinen siitä,
että hän oli kaikesta tästä kaukana. Täällä hän paremmin pääsisi
oman itsensä valtijaaksi. Eräs vaikutelma, joka polveutui hänen
avioliittonsa ensi ajoilta, palasi kuin itsestään hänen muistoonsa.
Heidän katsellessaan samankaltaista iltaa oli Albert tarttunut hänen
käteensä viedäkseen sen huulilleen:

— Katso, sanoi hän, miten olemme eroitetut maailmasta. Kun minulla on
työni ja sinut, en kaipaa mitään.

Elisabet ei ollut ymmärtänyt, mitä onnen täyteläisyyttä Albert
häneltä odotti, eikä, että tämä niin yksinkertainen onni oli tarkkaan
varjeltava.

Yö rupesi ilvehtimään hänen kanssaan. Kun hänen piti nukkua tässä
vanhassa rakennuksessa pitkine käytävineen, avaroine huoneineen,
pelästyi hän, kuin voisi joka nurkassa piillä joku tuntematon vaara.
Hän ei uskaltanut tutkia paikkoja, eikä heittäytyä unen helmaan.
Kauan hän kuuli käytävään asetetun vanhan kellon tuntilyönnit, joista
jokainen tuntui hajoittavan sen ja ilmoittavan haamujen lähestymistä.
Albertin aikana ei hän koskaan ollut tuntenut pelkoa. Hänen täytyi nyt
oppia aivan uudestaan olemaan rohkea ja terästämään heikkouttaan.

Marie-Louise ja Philippe olivat pian saaneet kyllikseen muuton
eduista. Pikku maalaisten seura, lintukarjan houkutus siemenaterialle,
riihien ja maanviljelyskalujen salaisuudet, tallien miellyttävä lämpö,
huvitus, jota tarjosi lehmien seuraileminen laitumella, pelästyneen
hoitajattaren valvonnan alla, saattoivat heidät vain muutamiksi
päiviksi unohtamaan automobiiliretkensä ja lastentanssiaisensa
kasinolla. Käskevästi he vaativat takaisin nämä hienostuneemmat
huvituksensa. Heidän äitinsä yritti tehdä heidän kanssaan kävelyretkiä
Prémoliin, Oursièren putoukselle ja kastanjametsiin. Mutta hän ei
osannut eroittaa syötäviä sieniä myrkyllisistä, ja väsymättömät lapset
tahtoivat viedä hänet liian kauas: kävelemiseen huonosti tottuneena
hän uupui ennen heitä. Tämä kaksinkertainen alemmuus vahingoitti
hänen arvoaan heidän silmissään. Hän teki tappionsa täydelliseksi
yrittäessään lukea heille kertomuksia. Saint-Martinin kirjasto,
joka oli umpimähkään kerätty valkoisille kuusilaudoille, sisälsi
kaikenlaisia vanhoja oudonnäköisiä kirjoja, ritariromaaneja, kansan
satukokoelmia, ranskalaisia ja muita kansanlauluja. Elisabet oli usein
nähnyt miehensä luovan niihin nopean katseen ja ottavan sieltä jonkun
nidoksen, jonka hän luuli umpimähkään valituksi, ja josta lähti outoja
sankareita liikkeelle. Kun hän tahtoi tehdä samoin, selvisi hänelle
tietämättömyytensä.

— Sinä et osaa, sinä, selitti Marie-Louise alentuvaisesti. Isä osasi.
Ja sitten, hän ei lukenut, hän kertoi. Se on hauskempaa.

Ja nenäkäs tyttö uskalsi lopuksi sanoa:

— Minäpä kerron sinulle _Onnen maljan_.

Miten vaikeata olikaan pysyä päätöksessään. Valvontayön tuskallisen
haltioitumisen jälkeen, joka niin oli yllyttänyt hänen haluansa muuttaa
elämänsä ja uhrautua, hän nyt kompastui jokapäiväisiin pikkuesteisiin
ja jo napisi niitä vastaan. Milloinkaan ei hän saavuttaisi päämäärää,
jonka hän oli itselleen asettanut. Miksi hyväksi tavoitella sitä?
Albert ei saisi tietää tästä mitään. Heidän eronsa oli auttamaton.
Toinen rakkaus oli ottanut Albertin valtaansa. Näin masennettuna hän
luopui kaikesta vastustuksesta ja heittäytyi välinpitämättömäksi.
Taikka hän lisäsi kärsimystään ärsyttämättä sitä kuin haavaa turhilla
kosketuksilla. Ja valot, jotka hän illalla näki, vetivät häntä
puoleensa. Hän aikoi jo laskeutua laaksoon vielä täydellisemmin
luopuakseen päätöksestä, jonka hän oli tehnyt tuskallisessa
unettomuudessaan. Vain itserakkaus enää pidätti häntä: hän kuvitteli
näkevänsä rva Passerat'n ja rva de Vimellen ivalliset katseet.

Eräänä päivänä, jolloin hän alakuloisena käveli pitkin plataanikujaa,
minkä puun raskaat lehvät ensimäisinä värittyvät syksyn saapuessa,
hän pistäytyi kappelin selkoselällään kutsuvasta ovesta sisään.
Sunnuntaisia jumalanpalveluksia lukuunottamatta, jolloin hän vei
sinne lapset, ei hän koskaan käynyt siellä. Hän yritti rukoilla,
mutta mitään rukousta ei tullut hänen huulilleen, vaan ainoastaan
valituksia ja syytöksiä kohtaloaan vastaan. Hänen mieleensä muistui
eräs Albertin lausuma: epäuskostaan huolimatta tämä tunnusti
uskonnollisen uskon vaikuttavaksi voimaksi, mutta hän kielsi tämän
uskon olemassaolon kaikissa niissä, joiden elämä, ainakin tärkeissä
elämänkohdissa, ei siitä todistanut. Ja hän lisäsi ettei hän juuri
ollut tavannut muuta kuin äidillään tätä mielen alituista ylevyyttä
kaikkein vähäpätöisimmissäkin puuhissa, joiden luonteen sisäisen ilon
ilme muutti. Tämä aiheutti Elisabetissa omantunnon pistoksen. Hänellä
ei ollut mitään tietoja rva Derizesta lähdettyään Grenoblesta. Joka
vuosi tämä vietti kesän Saint-Martinissä. Kuinka oli hän mahtanut
sietää helteen? Miksi tällä tavoin riistää häneltä maaseudun ilma ja
lapsenlasten seura? Miksi iskeä häntä, miksi rangaista häntä erheestä,
johonka hän oli osaton ja jonka hän jyrkästi oli tuominnut? Elisabet
häpesi laiminlyöntiään ja lupasi itsekseen korjata sen huomispäivänä,
niinkauan kuin selkeän syyskuun lämpö ja valo sen vielä sallivat. Tämä
oli hänen rukouksensa.

Seuraavana päivänä hän aikaisin antoi puettaa lapset, jotka ihastuivat
päästessään Grenobleen. Mutta lähtöhetkellä Marie-Louise loi vakavan
katseen tyhjälle maantielle:

— En näe automobiilia.

— Me menemme jalkaisin Uriageen, missä astumme raitiovaunuun.

— Raitiovaunuun? toistivat lapset närkästyneinä. Passerat'n perheen
koneen hemmottelemina ei heitä tämä kulkumuoto miellyttänyt. Kun
heidän boulevard des Adieuxllä piti nousta pimeään porraskäytävään, he
uudelleen tekivät tenän.

— Tämä ei ole yhtään sievää, totesi pikku tyttö nenäkkäästi.

— Täällä on ihan mustaa, lisäsi paksu Philippe.

Lapset eivät mielellään liity voitettujen riviin: elämä työntää
heitä eteenpäin. Elisabet sai vaivoin heidät vaikenemaan. Hän tuli
jo levottomaksi ajatellessaan, mitenkä anoppi ottaisi hänet vastaan,
eikä hän enää ollut mielissään siitä, että toi mukanaan nämä kaksi
löyhäsuuta. Vanha Fauchette, joka avasi oven, näytti nuorelle naiselle
juroa naamaa; mutta nähdessään missä seurassa tämä tuli, hän silisi.
Rva Derize otti hänet vastaan tasaisella ja lempeällä tavallaan,
ikäänkuin hän ei olisi huomannutkaan, miten yksin hänet oli jätetty.
Tällä tavoin hän poisti kaikki anteeksipyynnöt ja nolostukset. Hän
ihaili pienokaisten punaisia poskia, jotka pysyivät hiljaisina,
puolittain isoäidin ijäkkäisyyden herättämän vaistomaisen etääntymisen,
puolittain häntä kohtaan tuntemansa myötätunnon vallassa.

— Joko te nyt palaatte Grenobleen? kysyi hän Elisabetilta.

— Olemme käymässä vain. Tulemme syömään aamiaista luoksenne, rakas äiti.

Fauchette, joka kuunteli, mutisi hampaittensa välissä:

— Vielä heitä tässä ruokkimaan, kuokkavieraita!

— Te saatte kehnon aterian, oli jo rva Derize vastannut tyynellä
äänellään, mutta sen pahempi teille.

— Minulla on mukana piirakas ja Chamrussen metsän mansikoita, joista te
pidätte.

— Ah! te hemmottelette minua.

— Ikäänkuin ei talossa olisi heille ruokaa, napisi vielä palvelustyttö,
joka ei johdonmukaisuudesta piitannut.

Tämä muonitus ei ollut turha. Aterian kestäessä Elisabet huomasi
tuollaisista pikkuseikoista, joita vain naiset osaavat oivaltaa tai
aavistaa, että emännän hyvinvointi oli vähentynyt. Hän katseli häntä
tarkkaavaisemmin ja totesi hänen kasvoillaan muutoksia, joita hän
tullessaan ei ollut huomannut. Hän luki sen painostavan kesähelteen
syyksi, joka vanhan naisen oli täytynyt sietää poistumatta kaupungista,
minkä vuorten kehä ympäröi ikäänkuin keskittääkseen tähän tasankoon
auringon säteet. Kuinka väärin hän olikaan tehnyt, kun ei ollut
ehdottanut hänelle muuttoa ylös Saint-Martiniin, minkä terveellisessä
ilmassa hän joka vuosi lepäsi. Heti aamiaisen jälestä hän esitti
tarjouksen, joka oli hänen sydämellään.

— Rakas äiti, me viemme teidät Uriageen.

— Se on vähän myöhään väitti rva Derize, joka samalla heti punastui,
peläten että tämä tulkittaisiin valitukseksi.

Mutta tämä heikko verenlaine ei kauan värittänyt hänen poskipäitään.
Hän lisäsi:

— Tarkoitan, että kesä on jo varsin pitkälle kulunut.

— Meillä on vielä osa syyskuuta ja lokakuu. Syksy on usein tulvillaan
kauniita päiviä. Kirkko on parin askeleen päässä talosta. Ja teillä
olisi lapsetkin. Tulkaa, minä pyydän teitä.

Korjatessaan pois pöydästä Fauchette yhä oli ristiriitaisten tunteitten
vallassa ja kalisutti astioita. Rouva olisi voitu kutsua aikaisemmin,
mutta joku viikko vuoristossa saattoi vielä tehdä hänelle hyvää.

Rva Derize, joka vähän ihmetteli tätä hellittämättömyyttä, katseli
miniäänsä hyväsydämisesti. Hän kysyi itseltään mistä tämä odottamaton
mielenilmaus johtui. Oliko hänellä ollut syytä jättää Albertin vihot
Philippe Lagierille, jotta tämä antaisi ne nuorelle rouvalle? Hän oli
suuresti soimannut uhkarohkeuttaan. Usein hän oli senjohdosta tuntenut
omantunnonvaivoja, ja vähän pelkoa. Saattoiko hän nyt rauhoittua, ja
vieläpä kenties nähdä hämärässä tulevaisuudessa valonpilkahdusta.

— Olisin tyytyväinen, jos pääsen luoksenne myöhemmin, myönnytti hän
lopuksi.

— Ei, ei. Me ryöstämme teidät. Te lähdette tänä iltana meidän kanssamme.

Heikkojen ja arkain ihmisten tavoin Elisabet esiintyi hermostuneen
itsepäisesti. Horjuva tahto ei tavoittele muuta kuin välittömiä
päämääriä.

— No niin! Pankaamme siis käärömme kuntoon, vastasi melkein iloisesti
vanha rouva, joka oivalsi tämän mielentilan.

Kun Uriagessa saatiin kuulla vanhan rva Derizen saapumisesta, paheksui
Molay-Norrois'n seurapiiri yksimielisesti Elisabetin käytöstä.
Se oli mieletön liikatunteellinen myönnytys. Olisi ollut parempi
edelleenkin pysyä jyrkkänä. Saint-Martinissä kävi vähän vieraita.
Kukaan ei välittänyt tavata vanhaa rouvaa, joka syntyperältään kuului
melkein-rahvaaseen. Hra Passerat, joka muinoin oli ollut tilaisuudessa
puhelemaan hänen kanssaan, puolusti häntä, mutta tapansa mukaan
arkaillen.

— Vakuutan teille, että hänellä on sivistystä.

Rva de Vimelle naulitsi hänet lukkoon näillä hirveillä sanoilla:

— Entinen postineiti.

Philippe Lagier, joka oli lähtenyt Firenzeen surkean tappionsa
jälkeisenä päivänä, ei ollut enää siellä herättämässä kunnioitusta
vanhaa ystävätärtään kohtaan. Kuitenkin rva Molay-Norrois alkoi
useammin käydä tyttärensä luona, vieläpä lähennellä Albertin äitiäkin.
Päähänpistoonsa piintyneenä Elisabet kohtuuttomasti jätti huomaamatta
nämä niin ansiolliset ponnistukset. Toinen näytelmä tapahtui hänen
lähettyvillään, hänen sitä aavistamatta.

Ei puhuttu koskaan hänestä, joka Saint-Martinista oli poissa, mutta
hänen ajatuksensa tuntui asuvan talossa. Hän oli alituisesti molempien
naisten mielessä, joista toinen, nuori, vaikeni ylpeydestä, sensijaan
kun toinen hienotuntoisuudesta oli puhumatta, kaunistellen lapsienkin
edessä, ollakseen rikkomatta suunnitelmaa vastaan, jonka hän ymmärsi
samalla kun hän sitä valitti. Rva Derize ei verrannut miniänsä vikoja
poikansa vikoihin. Hän olisi yksinkertaisesti halunnut taivuttaa
Elisabetia suopeamielisyyteen. Sisäelämässään järjestyneenä ja
luottamatta luvattomien intohimojen kestävyyteen, hän ei voinut olla
uskomatta Albertin paluuseen.

Kaksi viikkoa näin jännittynyt tilanne jatkui. Varsinkin illalla,
Marie-Louisen ja Philippen mentyä maata, se oli melkein sietämätön.
Molemmat naiset työskentelivät saman lampun valossa: toinen,
varustettuna silmälaseilla ja eteenpäin kumartuneena, kutoi paksua
liinakangasta, jonka oli määrä talvella lämmittää varattoman naapurin
pienokaista, toinen oikoisena, etäältä katsoen, ompeli korutyötä,
veltosti ja ilottomasti. He vaihtoivat muutamia merkityksettömiä
lauseita, sitten keskustelu katkesi. Yöllisen maaseudun hiljaisuus
ympäröi heidät, tunki heidän lävitseen, jähmetytti heidät.

»Miksei hän puhu minulle? mietti Elisabet, ärsyttäen mielensä haavaa.
Albert väitti häntä niin paljon minun moistani tomppelia etevämmäksi.
Mutta hän ei tahdo tehdä mitään minun puolestani. Minä en ole sen
arvoinen. Mutta miksi hän sitten suostui tulemaan?»

Hän ei aavistanut, että vanha rouva kohdisti itseensä samanlaisia
moitteita.

»Hän kärsii, sanoi tämä. Hän kärsisi vähemmän, jos hän uskoisi minulle
salaisuutensa, jonka aavistan samalla kun pelkään erehtyväni. Minun
tulisi lähestyä häntä, vetää hänet puoleeni, rauhoittaa häntä, enkä
minä uskalla sitä tehdä. Tunnen, miten taakka painaa ja ahdistaa
rintaani. Huuleni ovat aukeamaisillaan, ne aukeavat, mutta minä jään
mykäksi. Miksi, Jumalani, on minulla niin vähän rohkeutta?»

Voitettuna Elisabet päätti ensimäisenä puhua, plataanikujassa jossa jo
muutamat keltalehdet murtuivat naisten keveiden askelten alla:

— Äiti, tiedättekö, missä _hän_ nyt on? Mielenliikutuksen järkyttämänä
Albertin äiti vastasi nopeaan:

— Hän ei kirjoita minulle usein, eikä pitkään. Hän on matkalla.

— Missä maassa?

— Hänen viimeinen kirjeensä oli päivätty Irunissa, Espanjassa.

Hän lisäsi, kun Elisabet ei enää tiedustellut mitään.

— Se on Pyreneain toisella puolen, mutta aivan lähellä rajaa.

Tämä köyhä lause putosi kuin jokin plataanin raskas lehti, jonka
pieninkin tuulenhenki irroittaa. Ja siinä oli kaikki. Tilaisuus, jota
he niin olivat odottaneet, oli mennyt ohi.

Illalla Elisabet meni makuulle vasta hyvin myöhään. Hän palasi saliin
senjälkeen kuin hänen anoppinsa oli vetäytynyt huoneeseensa, ja
mielensä kuumuutta jäähdyttääkseen hän yritti lukea jotain kirjaa.
Paremmin keskittääkseen tarkkaavaisuuttaan hän pani kädet molemmin
puolin kasvojaan. Puoli tuntia kului siten, ilman että hän käänsi
lehteä. Hän luki aina samat sanat:

»Matkalla. Hän on matkalla.»

Hänen mieleensä muistuivat ne muutamat matkat, joilla hän oli ollut
miehensä mukana, Saksassa, Münchenissä ja Nürnbergissä, Tourainessa,
Loiren partaalla olevissa linnoissa. Lähtö herätti Albertissa uhkuvaa
iloa, »valloitusiloa», sanoi hän, hän meni ottamaan haltuunsa uusia
maita. Museoissa, historiallisesti merkityksellisen maiseman edessä,
hän innostui ja selitteli, hän asetti keskinäiseen yhteyteen asioita
tavalla, jota Elisabet ei yrittänytkään ymmärtää. Vähitellen tämä
hyvä tuuli muuttui. Hän tuli hajamieliseksi, vaipui itseensä, lakkasi
ilmaisemasta vaikutelmiansa. Ja paluu oli vaitelias ja pettynyt. Miksi?

Miksi? Elisabet ei ollut sitä koskaan itseltään kysynyt. Turtuneena
ja toimettomana hän asetti itselleen niin vähän kysymyksiä, eikä
yrittänyt elää omaa elämäänsä, eikä edes Albertin. Mitä seuraa hän
tälle tarjosi? Tuskin oli hän näin itseltään kysynyt, kun unohdettuja
pikkuseikkoja runsaasti palasi hänen mieleensä. Miten paljon
matkatavaraa hänellä pitikään olla muassaan! Ja minkä merkityksen
saivat joka hetki ne tuhannet epämukavuudet, joita kukaan matkustaja ei
voi välttää! Hän tarvitsi niin monenlaisia asioita, ja hän valitteli
kaikkea, ikäänkuin Albert olisi saattanut estää junia savuamasta,
pilviä satamasta, aurinkoa paahtamasta, hotellikeittiön tarjoomasta
huonoa ruokaa, kauppiaita petkuttamasta, naisia pitämästä suuria
päähineitä teatterissa, ja väsymystä tulemasta. Pahin oli, ettei
hänellä ollut mitään uteliaisuutta. Uteliaisuus on kiihoke, joka tekee
tyhjiksi matkustuksen ikävyydet mielenliikutusten hyväksi, jotka meitä
määränpäässä odottavat.

»Mikään ei teille ole mielenkiintoista» oli Albert todennut
pakoitetusti nauraen. Elisabet ymmärsi nyt minkä erehdyksen hän oli
tehnyt, asettaessaan samaan tasoon elämän pikku tarpeet ja sen, mitä
siinä on merkityksellistä, oleellista ja uutta. Mutta useimmat naiset
tekevät tämän erehdyksen, ja se oli hänellä puolustuksena. Mutta minkä
arvoinen oli se puolustus kun hänellä oli aviomiehenä Albert, joka niin
usein oli tarjoutunut häntä opastamaan?

Elisabet nousi, hitaasti, etsiäkseen jostain sanakirjasta, sitten
karttateoksesta tätä salaperäistä Irunia. Hän löysi sen Pyreneain
espanjanpuoliselta rinteeltä, Baskinmaan sydämestä. Tätä matkaa Albert
oli kauan suunnitellut. Se oli hänelle välttämätön sepittääkseen erästä
_Talonpoikansa_ nidosta. Siellä vuorten kätkössä, sanoi hän, olivat
säilyneet alkuperäisessä puhtaudessaan perheelliset perintötavat. Hän
oli kerran ehdottanut Elisabetille, että tämä lähtisi mukaan, mutta
kovin laimeasti, ja edeltäkäsin ilmoittaen hänelle, että majatalot
siellä ovat kokonaan vailla mukavuuksia. Espanjaa käsittelevästä
Baedekeristä, jonka Albert ennakolta oli itselleen varustanut, hän luki
tämän Bidassoa-joen huuhteleman tienoon ylistyksiä, ja muistutuksen
Guipuzcoan maakunnassa vallitsevista erikoisista tavoista. Nämä
omituiset tavat, jotka ennen olivat huvittaneet häntä, tekivät hänet
mietteliääksi. Hän, joka niinsanoen ei koskaan ollut harjoittanut
mielikuvitustaan, hän näki selvästi tiellä, jonka lehdettömät pensaikot
eroittivat joesta, värikkäämmän ja lämpöisemmän illan ympäröimänä kuin
Dauphinén illat olivat, Iruniin kulkevat talonpoikaisrattaat, ja näiden
rattaiden takaistuimella, toisiinsa puristuneina Anna de Sézeryn ja
Albertin, joka verhosi seuralaisensa hartiat huonolla hevospeitteellä.
»Koskaan ei hänen viehätyksensä ollut minuun herkemmin vaikuttanut kuin
hänen ollessaan näin oudosti verhottuna». Tämä päiväkirjan pikku lause
oli jähmettynyt hänen sydämeensä. Kilpailija varmaankaan ei matkalla
käyttäytynyt millään tavoin vaateliaasti kuten hän eikä huolimattomasti
luonut ylistettyjen kullanhohteisten silmiensä katsetta vaihtuviin
ilmiöihin.

Elisabet vaipui uneen näiden tuskallisten mielikuvien saattamana.
Seuraavana päivänä hän murjotti vanhalle rouvalle, jonka syyksi
hän luki painajaisensa. Postiaikana hän yllätti itsensä tutkimasta
lähetyksiä, nähdäkseen oliko Albert mahdollisesti kirjoittanut
äidilleen. Eräänä päivänä sellainen saapui, siinä oli Pariisin
postileima. Se hänen mieltään hieman kevensi, ikäänkuin täytyisi noiden
ihmisten läheisyyden, mikä häntä kidutti, olla nyt palattua vähentynyt.

Vaivautuneisuus, joka oli päässyt syntymään hänen ja hänen anoppinsa
väliin tiheni kuin läpinäkymättömäksi usvaksi, jonka läpi kumpikaan
ei eroittanut toisen todellisia tunteita. Mitä tukea Elisabetilla oli
toisen läsnäolosta. Kaikki mikä hänessä muistutti Albertia ärsytti
ja hermostutti häntä, ja kaikki hänelle häntä muistutti. Kävikö rva
Derizelle selväksi välittelynsä hyödyttömyys? Hän ilmaisi halunsa
olevan palata Grenobleen. Lokakuu uhkasi kylmällä. Lähtöpäivänä rva
Derize vihdoin, voittaen arkuutensa, sai sanotuksi Elisabetille, mitä
hän oli aikonut jo tulonsa jälkeisenä päivänä sanoa:

— Lapseni, olkaa luottavainen ja kärsivällinen. Hetkenne tulee. Se ei
voi jäädä tulematta. Te vaan ette saa tuolla tavoin syventyä suruunne.

Mutta nuoren naisen kasvot jäykistyivät:

— En ymmärrä teitä, äiti. Minulla ei ole surua, enkä minä ajattele sitä
koskaan.

Rva Derize yritti hymyillä:

— Te tulitte hakemaan minua saadaksenne kuulla uutisia hänestä.

— Te erehdytte. Ei ollut oikein, että teiltä hänen syynsä takia
riistettäisiin lapsenlasten seura.

Albertin äiti, joka oli kuluttanut kaiken rohkeutensa, lähti jo
alakuloisesti peräytymään, kun Elisabet puolestaan puhkesi kyyneliin.

— Rakas lapsi, miksi te itkette?

— En tiedä. Se on kai hermostusta.

— Minä tiedän, mistä se johtuu ja rakastan teitä enemmän senvuoksi.
Tulen aina olemaan kanssanne. Mutta miksi vielä lisäätte
onnettomuuttanne? Odottakaa kestävyydellä, mutta tyyneesti. Käyttäkää
paljon harrastusta Marie-Louisea ja Philippeä kohtaan. He ovat
teidän toivonaiheenne, ja te olette heille kaikki tällä hetkellä.
Olkaa toimekas, hyvin toimekas. Tehkää päivänne työstä uupuneiksi ja
rukoilkaa.

— En osaa enää.

— Palatkaa pian Grenobleen. Tulen teitä opettamaan. Hyvästi, lapseni,
Jumala teitä varjelkoon.

Molemmat naiset syleilivät toisiaan. Elisabet seurasi katseillaan
rattaita, jotka veivät rva Derizen Uriageen, kunnes käänteessä kastanja
kätki hänet.

»Miksi hän lähti»? huokasi Elisabet, kun hän ei enää nähnyt mitään.

Tämän lähdön jälkeen tuli hänen vanhempiensa vuoro; he pakenivat pois
autioituneesta Uriagesta. Eristettynä ja kärsimyksen muokkaamana
Elisabet haki alakuloisia mielialoja, joita syksyn tullessa kohoaa
maasta joka askeleella ja joita hän ennen piti runoilijain keksintöinä.
Hän ymmärsi samoilla paikoilla kuin Albert sen, mitä tämä oli kokenut
kaksi vuotta aikaisemmin, epätäydellisen ja ylenannetun elämän
onnettomuutta, joka niin voimakkaasti kykenee meille tekemään luonnon
eläväksi. Plataanikuja, joka oli tulvillaan paksuja ja sitkeitä lehtiä,
ei enää peittänyt näkyvistä kappelia, joka yhä selvemmin kutsui
luokseen; mutta se ei ollut hänen kävelypaikkansa. Häntä miellyttivät
enemmän tiet, jotka hukkuvat kastanjametsän siimekseen, ja mistä
silloin tällöin näkee villit vuoret. Mutta pelosta hän ei uskaltautunut
kauas. Hänen lapsensa ihmettelivät hänen muuttunutta mielialaansa.
Hän välitti vähemmän heistä kuin omasta huolestaan. Illalla kun karja
palasi ja kerääntyi liian ahtaan juoma-altaan ympäri, oli hänelle
vastenmielinen näiden elukoiden ja näiden paimenten henkimä rauha.
Lokakuu ympäröitsi hänet alakuloisuudella, josta hän löysi viehätystä.
Nautinnolla hän repi haavaansa.

Koko hänen kotiinsa painui tämän hänen heikkoutensa leima. Eräänä
päivänä vihdoin hän sai tietoja Grenoblesta. Levottomana, kun häntä
ei kuulunut, kirjoitti rva Derize hänelle innokkaan kirjeen, jonka
loppu saattoi Elisabetia vähän oivaltamaan asemaa: »Rakas Elisabet,
sanoi vanha rouva, nykyinen vuodenaika ja tuo eristys eivät ole teille
miksikään hyödyksi. Ja te ette ajattele Marie-Louisea ja Philippeä. On
aika jo kiinnittää huomiota heidän koulunkäyntiinsä ja antaa heille
työ- ja leikkitoverinsa. Te itse olette vähän huvituksien ja seuran
tarpeessa. Palatkaa Grenobleen, pyydän teitä. Mehän tapaamme usein,
eikö totta? Ellette te tule tällä viikolla, niin minä tulen itse teitä
hakemaan. Sillä minä olen huolissani teistä, lapseni.»

Masentuneessa tilassaan oli hän altis ensimäiselle vaikutukselle.
Hän kiirehti valmistuksiaan, molempien pienokaisten ilonhuutojen
säestämänä, jotka olivat saaneet kyllikseen maaseudun huveista.

— Joka tapauksessa, totesi Marie-Louise, Grenoble ei ole Pariisi.

— Se ei ole myöskään Saint-Martin, lausahti filosofisesti Philippe.

Kun oli aika astua ajoneuvoihin, ei Elisabetilla enää ollut halua
lähteä. Kaupungissa häntä odotti jokapäiväinen elämä, vanhempiensa
koti, jossa hän ei viihtynyt, ja avioerojuttu, jonka suhteen hän jo oli
saanut asianajajaltaan useampia vastausta vaille jääneitä tiedusteluja.
Hän kadottaisi sen kärsimisvapautensa, joka oli käynyt hänelle
rakkaaksi. Hänen täytyisi huolehtia lapsistaan, käyttää päivänsä
hyödyllisesti, kun hän sensijaan täällä oli saanut antautua suruunsa.

Kun hän kadotti näkyvistään Saint-Ferriolin linnan, joka vallitsee
Uriagen laaksoa, ja kulki pitkin Gièren salatietä, jonka seinämiä
peittivät kullanväriset pensaat, tuntui hänestä, ikäänkuin hänen oma
olemassaolonsakin supistuisi, ja kuin hän etääntyisi rakkaudestaan,
jonka hän sekoitti yhteen tuskansa kanssa. Lapset nauroivat, ja
tämä nauru loukkasi häntä. Hän palasi tosielämään, jossa teot ovat
tärkeämmät kuin halut ja murehtimiset.




II.

ELISABETIN PÄIVÄ


Tietäen että heidän päämiehensä söi aamiaista kaupungilla, jossain
kunnon ravintolassa, aloittivat hra Tabourinin apulaiset iltapäivän
korttipelillä. Yleisön halveksunta, joka on ranskalaiselle
pikkuvirkamiehelle tunnusmerkillistä, oli hän sitten yksityisen tai
valtion palveluksessa, vaikutti etteivät he viitsineet keskeyttää tai
salata ajankulukettaan, kun ovelle koputettiin.

— Sisään, sanoi epäselvällä äänellä Vitrolle, tyytymättömänä siitä
ettei hänellä ollut valttia.

Mutta virkakumppaniensa vihoiksi jätti juoksupoika Malaunay pelipöydän
rientääkseen ottamaan vastaan tunkeilijaa, jota hän kunnioittavasti
tervehti. He ymmärsivät hänen eleensä tuntiessaan nuoren rva Derizen;
talviaurinko, joka tulvi sisään ikkunasta valaisi hänen keltaisten
turkiksiensa ja vaaleiden silkkisten hiustensa vastakohtaa. Huolimatta
paksusta vaipastaan hän näytti pitemmältä. Kylmä ulkoilma oli
punertanut hänen poskensa. Musta, reunalta kohoava hattu, jota vain
yksi sulka koristi, antoi hänelle vallan englantilaisen muotokuvan
ilmeen. Saatuaan kuulla hra Tabourinin olevan poissa, hän näytti
hämmästyneeltä.

— Hän on pyytänyt minua pistäytymään täällä tänään.

— Hän kyllä palaa, rouva.

— Siinä tapauksessa minä odotan.

Hänet vietiin toimiston viereiseen huoneeseen. Ja peli jatkui. Kun se
loppui, ehdottivat Lestaque ja Dauras, jotka olivat voittaneet, toista.
Ensimäinen apulainen varovaisuudesta kieltäytyi, ja kukin ryhtyi
ilman intoa kääröihinsä. Paremman puutteessa pakistiin, välittämättä
odotuksesta, joka venyi. Asiatuttava, joka odottaa puheillepääsyä, oli
hän miten mieleen tahansa, mikä on sen luonnollisempaa!

— Entä vetomme, kyseli Malaunay.

— Mikä veto?

— Derizen juttu. Minä olen yksin lyönyt vetoa sen puolesta, että
aviomies voittaa.

— Olette erehtynyt.

— Saammepa nähdä!

— Se on nähty jo!

Lestaque ja Dauras, jotka ajattelivat vähän, mutta yhdessä, pistivät
väliin:

— Mitenkäs pitkällä olemme jutussa?

— Näin on sen laita, selitti tärkeän näköisenä ensimäinen apulainen.
Oikeuden puheenjohtajalle osoitetun anomuksen jälkeen on tehty
pöytäkirja sovitteluyrityksen raukeamisesta. Hra Derize ei ole
esiintynyt, ja rva Derize on toistaiseksi saanut hoitoonsa lapset, ynnä
eläkkeen. Me olemme antaneet haasteen viime lokakuulla. Hra Derize
ei ole antanut loppulausuntoaan ja me olemme tammikuussa. Lykkäys
loppulausunnon antamista varten on kulunut loppuun, juttu tulee esille
toisen asianomaisen poisjäämisen perusteella. Meillä on käytettävänä
kirjallinen todistuskappale. Avioero on selvä.

— Onko tätä todistuskappaletta kukaan nähnyt? kysyi juoksupoika.

214

— Ei. Rva Derize pitää sen hallussaan. Hän ei vastaa kirjeisiimme, ja
jutun viivästyminen johtuu hänen vaiteliaisuudestaan. Oletan, että hän
nyt tuo sen meille. On jo aika.

Dauras kaipasi tietoa, jota Lestaque ryhtyi utelemaan:

— Entä mitä tekee hra Derizen asianajaja, hra Lagier?

— Mitäkö hän tekee? vastasi Malaunay, jonka liikkuvaiset kasvot
ilmaisivat himoa ja ihailua. Hän kuhertelee kauniin vihollisensa
kanssa. Uriagessa olivat he alituisesti toistensa seurassa.

— Niin, mutta Grenoblessa he eivät enää tapaa toisiaan.

— He peittävät pelinsä. Ja teidän on tunnustaminen, että rva Derize ei
näytä erittäin innokkaalta saamaan aikaan avioeroa.

— Entä senjälkeen?

— No niin, hän lohduttautuu. Lohdutettuna hän sopii miehensä kanssa.
Siitä tulee kaksimiehinen perhe. Pariisissa se on tapana.

Sillä pikku apulainen, jonka Pariisi lumosi, ihaili sen kevytmielisiä
tapoja. Aina odottaen jotain uutta tapahtumaa ja silmä kernaasti oveen
kohdistettuna, hänellä tuskin oli aikaa puoliääneen kuiskata: _Huomio!_
Isäntä astui huoneeseen. Hra Tabourin oli einehtinyt hyvin, jopa
liiankin hyvin. Hänen naamansa oli ruusunpunainen laakeiden hiusten
alla, joita hänen oli täytynyt runsaasti kastutella kukistaakseen
näiden luontaisen kapinallisuuden. Sensijaan että hän uudenaikaiseen
tapaan olisi käyttänyt ylös saakka napitettavia liivejä, jotka
sopivasti peittävät paidan, oli hänellä avara rintamus, jonka hän
paikoitellen oli tahrannut, niin vilkkaat ja varomattomat olivat
hänen eleensä. Malaunayn häntä tutkivasti katsellessa hän teeskenteli
maailmanmiehen välinpitämättömyyttä, joka lopettelee sikariaan, mutta
ensimäisen apulaisen ensi sana saattoi hänen oman luontonsa esille:

— Rva Albert Derize odottaa teitä huoneessanne. Heti ajatteli hän vain
asiatuttaviaan.

— Aha! Rouva tekee lopultakin päätöksensä. On jo aika saada toimeen
ratkaisu toisen asianosaisen poisjäämisen perusteella.

Viimeinen kiireellinen puhaus, ja hän katosi. Muutama hetki myöhemmin
koputettiin toimiston ovelle.

— Asianajaja Lagier, ilmoitti juoksupoika piloillaan. Hän se olikin.
Apulaisia halutti nauraa, mutta uusi tulokas osasi vaatia arvonantoa.
Ja heidän oli pakko hillitä iloansa.

— Onko hra Tabourin täällä?

— Kyllä, herra asianajaja, vastasi Vitrolle. Hän on huoneessaan rva
Derizen kanssa. Käyn ilmoittamassa teidät.

Nopeasti pysäytti hänet Philippe:

— Turhaa. Tulen uudestaan.

Hän siis ei halunnut kohdata rva Derizeä? Apulaiset, joiden
suunnittelut se pani sekaisin, ihmettelivät. Heidän päämiehensä
saapui silloin sopivasti huoneeseen suojatteineen. Hra Tabourinillä
oli se ilme, minkä huonojen uutisten kuuleminen hänelle antoi ja sitä
kartuttivat vielä hänen kiinni liimaantuneet hiuksensa. Lähdössään
yllätettynä Philippe Lagier teki vaivaantuneen perääntymisliikahduksen,
mikä ei voinut jäädä huomaamatta niin tarkalta havaintojen tekijältä
kuin Malaunay oli, mutta nuori rouva, tuskin huomattavasti epäröityään,
kiiruhti häntä vastaan:

— Hra Lagier, sanoi hän, minulla on juuri teille puhuttavaa. Tahdotteko
saattaa minua muutamia askeleita.

Hämmentyneenä Lagier vaivoin sai sanotuksi:

— Mielelläni, rouva.

Mihin oli joutunut se itsensä hillitseminen, jonka ei koskaan oltu
nähty häneltä puuttuvan? Mistä tämä mielenliikutus aivan tavallisissa
olosuhteissa? Hän pääsi senverran tasapainoon, että saattoi tervehtiä
asianajajaa ja hänen apulaisiaan hyvästiksi, ennenkuin hän poistui
kauniin rva Derizen takana. Hra Tabourinillä oli toisia asioita
päässään huomatakseen näitä vivahduksia. Tuskin oli ovi suljettu, kuin
hän traagillisesti ilmoitti apulaisilleen.

— Derizen juttua ei enää ole.

— Kuinka? Miksi? kysyivät apulaiset.

— Rva Derize peruuttaa haasteensa.

Vitrolle, Lestaque ja Dauras olivat, kuten odottaa sopii, hämmästyneen
näköisiä. Mutta juoksupoika uskalsi ilmaista sopimatonta iloa ja
julisti:

— Minä olen voittanut.

Isäntä, joka ei käsittänyt mitään, katseli häntä kiireestä kantapäähän
ja toisti koneellisesti:

— Voittanut?

— Aivan niin, selitti apulainen röyhkeästi. Olemme lyöneet jutusta
vetoa?

— Vetoa?

— Kaikissa toimistoissa tehdään niin. Mitä mielenkiintoa olisi meillä
johonkin oikeusjuttuun, ellemme saisi lyödä siitä vetoa. Rva Derize
pyysi avioeroa. Mutta hänen miehensä ei pyytänyt mitään. Panin vetoa
jälkimäisen puolesta. Mitään ei tapahdukaan. Siis: minä olen voittanut.

Ja jättäen hra Tabourinin hämmennykseensä, hän kääntyi tovereittensa
puoleen.

— Kukin teistä on velvollinen tarjoamaan minulle päivällisen minun
valitsemassani ravintolassa. Kolme päivällistä, mikä mainio onni.

Toiset panivat vastaan. Närkästynyt, mutta herkkusuu asianajaja horjui
hetkisen päivälliskutsun ja asemansa vaatiman arvokkuuden välillä.
Jälkimäinen voitti, ja hän antoi vihalleen vallan.

— Olkaa varuillanne, herra. Te ette pitele asioita vakavasti, ja
minä olen jo huomannut teissä vaarallisen taipumuksen nautintoihin.
Voitittehan äsken Commercekahvilassa toisen vedon siitä, miten kauan
aikaa saattaa yhtä sikaria polttaa? Miten kauan! Teidän iällänne minä
olisin lyönyt vetoa siitä, miten nopeaan sen voi tehdä. Te olette
käyttänyt tuohon enemmän kuin tunnin. Tietäkää, että tämä jo riittäisi
antamaan teille matkapassit täältä. Talon etujen pitää olla sen
virkailijoille pyhiä, enkä minä salli apulaisteni hankkivan itselleen
voittoa siitä, että minä menetän juttuni.

Ja pidettyään tämän puheen, johon hän purki tyytymättömyytensä ja joka
sivumennen sanoen oli hänelle terveellinen — hän tarvitsi kohtuullista
ruumiinharjoitusta helpoittaakseen ruuansulatustaan — hän enemmittä
puheitta jakoi masentuneille kuulijoilleen heidän tehtävänsä.

Saint-André aukea on parin askeleen päässä Quai de la Républiqueltä,
missä Molay-Norrois'n perhe asui. Sensijaan että olisi mennyt Isèreen
päin, Elisabet suuntasi askeleensa kaupunginpuistoa kohti. Philippe
Lagier, joka kulki hänen vieressään sanomatta sanaakaan, ihmetteli:

— Minne me menemme, rouva?

— Minun kotiini.

— Olette siis jättänyt vanhempanne?

— Ettekö sitä tiennyt? Olen vuokrannut huoneuston Haxo-kadulta, melkein
kasvitieteellistä puutarhaa vastapäätä.

— Ah, sanoi Lagier, ilmaisematta mielipidettään siitä.

Elisabet tämän johdosta lisäsi:

— Minua on senjohdosta paljon moitittu. Kuitenkin on parempi näin.
Tapaan vanhempani melkein joka päivä, mutta lapsiaan kasvattaakseen
tarvitsee äiti jonkunverran vapautta.

Kaupunginpuisto oli ikäänkuin pakkasen lamauttama. Talojen yli
kohoten kuvastivat talvista, vaaleansinistä, kalpeaa taivasta vastaan
viuhkamaiset jalavat ja plataanit hentoja oksiaan ja vesojaan. Lammikon
vesi oli jäätynyt, ja jäähän oli täytynyt hakata pieni reikä, missä
musta joutsen saattoi uida: mutta tuntien olevansa vanki se uskalsi
tuskin liikuttaa jalkojaan. Elisabetin rinnalla käydessään muisti
Philippe sitä viime kesän päivää, jolloin hän oikeusneuvos Prémereux'n
edessä oli puolustanut intohimon asiaa Molay-Norrois'n lukuisaa
puoluetta vastaan.

He tuskin puhelivat kulkiessaan pitkin väkirikkaampia katuja, jotka
sieltä johtavat Perustuslain aukealle, mistä Haxo-katu lähtee. Tämä
säännöllisen muotoinen aukea, jota julkiset rakennukset ympäröivät, oli
melkein autio, ja Haxo-katu oli vielä tyhjempi.

— Tuolla se on, sanoi Elisabet, kun he saapuivat erään korkean,
jokseenkin vaatimattoman näköisen talon kohdalle, lähellä Boulevard des
Alpes'ia, jota reunustavat muinaisten vallien ruohoiset rinteet.

He nousivat neljänteen kerrokseen. Elisabet meni vieraansa edellä
sisähuoneisiin.

— Salissa ei ole tulta. Suokaa anteeksi, hyvä herra, että otan teidät
vastaan tässä huoneessa. Se on meidän lukukammiomme.

Se oli yksinkertaisesti kalustettu työhuone, jonka täytti suuri musteen
tahrima pöytä, ja jonka ikkunasta näki kasvitieteelliseen puutarhaan.

— Lapseni kirjoittavat täällä tehtävänsä. Marie-Louise ainakin, sillä
teidän kummipoikanne ei vielä osaa muuta kuin huvitella.

Elisabetia näytti vaivaavan jokin, jota hän olisi tahtonut sanoa,
sitä kuitenkaan sanomatta. Philippe Lagier tunsi tuon, eikä voinut
häntä auttaa. Muistaen Uriagen metsäpolkua, missä hän oli kokenut
nöyryytyksen ja häpeän, ei hän voinut käsittää kuinka hän nyt saattoi
olla kahden kesken nuoren naisen kanssa. Tämä oli koettanut hymyillä
sanoessaan »kummipoikanne», mikä heitä yhdisti. Se oli niin vaivautunut
hymy, että Lagier päätti puhua, antaakseen tälle yhdessäololle
päämäärän, joka siltä puuttui.

— Olen saanut, rouva, kirjeen puolisoltanne, Albertilta. Se juuri
aiheutti käyntini asianajajanne luo, missä teidät tapasin. Albertin
notaari Grenoblessa, hra Randon, ilmoittaa hänelle joka kuukausi, että
te kieltäydytte ottamasta vastaan eläkettä, jonka hän säännöllisesti
lähettää.

— Se on totta.

— Ihmetellen kysyy hän syytä siihen, ja hän pyytää minua vaikuttamaan
teihin niin, että te suostuisitte siihen, omaksi eduksenne, tai,
ellette te siitä välitä, Marie-Louisen ja Philippen eduksi, joista
teidän on huoli pidettävä.

Esitettyään tämän selityksen arvovaltaisuudella, jonka hämminki muutti
jyrkkyydeksi, Philippe katseli nuorta naista, jonka hän näki olevan
poissa tasapainosta. Tultaessa taivasalta huoneen kuumaan ilmaan
oli veri noussut hänen päähänsä, tai aiheutui hänen punastuksensa
hämmennyksestä, johon vastaus hänet jo edeltäpäin saattoi. Näin kasvot
hohtaen ja silmät kyyneleistä kosteina Elisabet veti syvään henkeä kuin
ahdistaisi hänen rintaansa ja sai suurella vaivalla sanotuksi:

— Puolisoni on itse hävittänyt kotinsa. Hän on riistänyt meiltä
henkisen tukensa. Silloin tahdon tulla toimeen myös ilman hänen
aineellista tukeaan.

— Entä lapsenne.

— Minä kasvatan heidät itse. Myöhemmin saavat he tehdä tahtonsa mukaan.

— On kymmenes kuu kulumassa. Notaari on jo saanut kymmenentuhatta
frangia teidän tilillenne. Hän ei tahdo niitä säilyttää.

— Lähettäköön ne takaisin hra Derizelle.

— Albert ei tule ottamaan niitä vastaan; te tunnette hänet hyvin.
Hänellä on ylpeytensä ... kuten teillä.

Välinpitämättömällä eleellä Elisabet osoitti, ettei tämä rahakysymys
häntä liikuttanut. Kuitenkin Philippe Lagier'n vastaus, siihen
sisältyvä vihjaus Albertin epäitsekkääseen luonteeseen, oli hänelle
salaisesti mieleen. Se auttoi hänet saamaan pois mielestään ne
epämieluisat muistot, joita asianajajan läsnäolo uhkasi hänessä
herättää. Tämä alkoi uudestaan, mutta vähemmän varmana:

— Sallitteko minulle yhden kysymyksen? Eikö tämä eläke, joka on
lainmukainen, jonka te voitte ja joka teidän tulee ottaa vastaan, ole
teille välttämätön?

Elisabet selvitti asemansa koruttomasti. Hän oli saanut myötäjäisinä
kaksi sataa tuhatta frangia, joiden korkotulot riittivät hänelle.
Hän lisäsi, etteivät hänen vanhempansa vielä olleet luovuttaneet
hänelle viimeistä neljännestä, ja että hänellä oli käytettävänään vain
kuusituhatta frangia korkoja. Philippe todellisuudessa tiesi tämän,
mutta hän tyytyi sanomaan:

— Se ei enää ole teidän entinen asemanne.

— Hänen asumansa huoneusto ei todellakaan muistuttanut Bara-kadun
huoneustoa Pariisissa eikä Molay-Norrois'n huoneustoa Isèren rannalla.

— Totun siihen kyllä, vastasi Elisabet hymyillen. Se ei ole mitään.
Minulla ei tarvitse olla näädännahkaisia turkiksia.

Se mitä hänellä oli yllään, puki häntä niin hyvin, oli niin loistavan
edullinen hänen kasvojensa sävylle, että Lagier'ta halutti panna
vastaan. Mutta hän oli menettänyt oikeutensa siihen, ja hän vaikeni.

— Lasteni kasvatus, jatkoi Elisabet, ei tästä vähennyksestä mitenkään
tule kärsimään. Olen luvannut sen itselleni, ja minä tulen pitämään
sanani. Katsokaa: olen jo alkanut. Korjaan Marie-Louisen tehtävät, ja
annan hänelle tunteja.

— Te näette paljon vaivaa.

— Se antaa työtä minulle. Täytyy omistautua muiden elämälle, kun omalla
elämällä ei enää ole mitään päämäärää.

Elisabet oli noussut. Lagier luuli, että se oli kehoitus lähtöön. Mutta
Elisabet oli avannut erään pöytälaatikon, ja palasi hänen luokseen,
antaakseen hänelle huolellisesti taitetun käärön, joka oli hänelle
tuttu.

— Olen pyytänyt teitä saattamaan minua antaakseni teille hra Derizen
vihot. Kiitän teitä siitä, että lainasitte ne minulle. Minä olen
pitänyt niitä varsin kauan, mutta te ette ole vaatinut niitä minulta.

Lagier kumarsi sanattomana.

— Ja tässä, lisäsi Elisabet, kirje, joka oli hänelle osoitettu ja jonka
minä oikeudettomasti pidätin. Annattehan sen hänelle takaisin?

Hämmästyneenä kieltäytyi Philippe ottamasta vastaan kirjettä, joka
hänelle ojennettiin:

— Se kuuluu teille. Se on teidän aseenne. Te ette voi olla sitä vailla.

— Minä en enää tarvitse sitä ...

— Mutta, rouva ...

— Minä luovun avioeronpyynnöstä. Albert saa tehdä mielensä mukaan.

Ensi kerran hän tämän keskustelun kuluessa käytti miehensä etunimeä. Se
oli hänen mielenliikutuksensa ainoa merkki.

— Niinkö! mutisi Philippe, joka ei ollut tätä uutista odottanut.
Tietääkö Albert sen?

— Kävin juuri ilmoittamassa siitä asianajajalleni. Albertin asianajaja
vuorostaan ilmoittaa siitä hänelle.

— Sallitteko että minä siitä ilmoitan.

— Tietenkin.

Tämän jälkeen oli Lagier'n otettava jäähyväiset. Seistessään Elisabetin
edessä, ei hän tiennyt, mitenkä osoittaa tälle kunnioitustaan.
Tämän satunnaisen kohtauksen kuluessa hän kaiken aikaa oli etsinyt
tilaisuutta saada anteeksiantoa. Muistojensa tuottamaan nöyryytykseen
liittyi hänessä nöyryyttävä tietoisuus kykenemättömyydestään nyt,
jolloin hän kaikkein hartaimmin olisi halunnut käyttää älynsä
kekseliäisyyttä hyväkseen. Mutta häntä odotti vielä yksi yllätys.
Elisabet ojensi hänelle kätensä, ja äänen vähän väristessä sanoi
selitykseksi:

— Tahdoin myös, hyvä herra, sanoa teille, että olen unohtanut teidän
viimeiset sananne Uriagessa. Antakaa minulle kättä. Te olette luullut
minusta väärin: syy oli minun. Yksinäisen naisen tulee olla niin
varovainen. Jääkää Albertin ystäväksi, ja olkaa vähän minunkin. Me
tapaamme toisiamme harvoin. Minä en muista muuta kuin ne totuudet,
jotka kerran tulivat teidän suustanne, ja jotka saattoivat minut
miettimään: osuudesta, joka ihmisellä itsellään on onnettomuuteensa.

Philippe kumartuen suuteli sormia, jotka Elisabet lempeästi veti pois.

— Rouva, toisti hän, rouva.

Ja kun hän saattoi voittaa hämmennyksensä:

— Tulen olemaan teidän anteeksiantonne arvoinen. Jos tietäisitte, mitä
inhoa olen poissaollessani tuntenut! Nyt tunnen mieleni nuoremmaksi,
keveämmäksi. Ah! itsehalveksunta on raskasta kantaa.

— Vaiti! lausui Elisabet sormi suulla, jottei hän jatkaisi moista
aihetta, eikä siihen koskaan palaisi.

Lagier kumarsi:

— Hyvästi, rouva. Teillä ei tule olemaan hartaampaa ystävää.

Kun hän oli lähtenyt, riisui Elisabet hattunsa ja turkiksensa. Hänen
poskensa olivat hehkuvat ja hänen kätensä jäiset. Lapset, joita heidän
hoitajattarensa oli kävelyttänyt vihreällä saarella, palaisivat pian:
heti hän aikoi ryhtyä heidän kanssaan heidän jokapäiväisiin puuhiinsa,
jotka häntä toisinaan niin väsyttivät. Hän istuutui lähelle uunia,
nojasi tuolinsa selustaan ja jäi liikkumattomana tähän asentoon,
niinkuin jännityksen lauetessa äärimäisen ponnistuksen jälkeen.
Ennenkuin hän uudestaan ryhtyi puuhaan, hän tunsi suunnatonta tarvetta
levätä, olla ajattelematta, olla toimimatta. Hämärä tiheni, mutta hän
ei sytyttänyt lamppua. Vastassaan hän akkunasta näki puiston puiden
tuollapuolen Belledonnevuoren lumen, jota iltarusko punasi ja jonka
väri oli kuin kevätkukkien. Näin auringon hyväilemänä saivat jäätiköt
eloa, ja kuitenkin saattoi! jo kaukaa, ylen kirkkaassa ilmassa,
aavistaa niiden kylmyyden. Kaikkien näiden ansiokkaiden ponnistusten
pohjalla, jotka näyttivät elävöittävän hänen säälittävää yksinäistä
elämäänsä, hän täten tunsi kuoleman piilevän.

Miten paljon uljuutta hän olikaan osoittanut vähitellen voittaessaan
luontaisen velttoutensa, saadakseen aikaan niin monet päätökset, joiden
ylevämielisyys ei häntä enää senjälkeen ylläpitänyt, kun hän oli saanut
ne pystyyn. Mitään korvausta, mitään toivoa ei hänelle suotu. Kaukana
hänestä, vieretyksin nauttivat Albert ja hänen rakastajattarensa
vapaasti lemmestään. Kuitenkin, heidän oli saatava tietoonsa hänen
ylevämielisyytensä, hänen ylpeytensä, hänen uusi ja vaikea elämänsä.
Hän pakoittaisi heidät muistamaan. Olihan hänkin tämän päivän kuluessa
täyttänyt mittansa! Sisälsikö Annan elämäkerta, joka niin suurella
ihailulla oli hänelle tarjoiltu, paremmin täytettyä sivua? Tämä itsensä
vertaaminen kilpailijaansa yllytti hänen mustasukkaisuuttaan, vuodatti
myrkkyä hänen haavaansa ja siten palautti hänelle vähän tarmoaan. Hänen
lapsensa, jotka riensivät häntä syleilemään puolipimeään, joka peitti
hänet, haihduttivat lopunkin hänen lamaannuksestaan. Hän mietti, että
Albertin äiti tulisi häntä hyväksymään ja kiittämään, ja tästä hänelle
niin oudosta toimeliaisuudesta, joka hänen nuorekkaan huolettomalta
olennoltaan oli vaatinut voimanponnistuksen, minkä aiheuttaman
kulutuksen hän näin jälestäpäin tunsi, hän kaikista epätoivonaiheistaan
huolimatta löysi uupumuksen levon, joka antaa ruumiille terveellistä
harjoitusta. Ja tämä ennen kokematon vaikutelma oli hänelle samalla
kertaa ihmettelyn esine ja helpotus.




III

ROUVA MOLAY-NORROIS


Grenobleen palattuaan oli Elisabet esittänyt syyksi uuden kotinsa
pystyttämisen voidakseen olla ottamatta vieraita vastaan. Mutta
vanhempiensa neuvosta, joita Elisabetin suureksi hämmästykseksi
hänen anoppinsa kannatti, hän oli päättänyt valita itselleen
vastaanottopäivän. Pariisissa hän heikosti pani tahtoaan liikkeelle
ylläpitääkseen miehelleen hyödyllisiä tai mieluisia suhteita, asettaen
niiden edelle omat perhesuhteensa. Albert vähitellen oli jättänyt
hänet vapaaksi ja vieraantunut seuraelämästä. Mutta kun hän nyt
aikoi käyttää hyväkseen uutta asemaansa, joka niin soveltui hänen
luontaiselle mielentylsyydelleen, käytiin kaikilta tahoilta häntä
estämään. Molay-Norrois'n perheen käsitysten mukaan oli olemassa pyhiä
velvollisuuksia seuraelämää kohtaan, ja rva Derize kehoitti häntä
välttämään eristymistä.

— Minulla on luottamus siihen, oli tämä hänelle sanonut, että
tulevaisuutenne on käyvä valoisaksi. Mutta teidän täytyy järjestää
olemassaolonne luonnolliseksi. Ei ole hyvä olla alituisesti
kahdenkesken muistojensa kanssa.

— Entä te itse?

— Oh! minähän olen rutivanha ja menneisyys saa riittää minulle.
Marie-Louise ja Philippe saavat ystäviä, joiden vanhemmat te tunnette.
Te olette aiheuttanut minulle suuren ilon, luopuessanne avioerosta.

— Kukaan ei sitä vielä tiedä.

— Koska te kannatte Albertin nimeä, on oikein, että myötätunto, yleinen
arvonanto kohdistuu teihin. Jos Jumala sallii, että te vielä kerran
alatte säännöllistä elämää ...

— En koskaan ala säännöllistä elämää Albertin kanssa. Hän on tehnyt
minulle liian paljon pahaa.

Mutta tämän vastalauseen jälkeen hän, vähemmän oman mielipiteensä
vuoksi kuin heikkoudesta ja ajanvietteen tarpeesta oli alistunut
noudattamaan rva Derizen neuvoa. Hän tuli siitä palkituksi jo
ensimäisen vieraskäynnin kautta. Eräs hänen entinen koulutoverinsa,
— Blanche Servin, joka oli mennyt naimisiin pikkuvirkamiehen, hra
Vernier'n kanssa ja jonka hän oli kadottanut näkyvistä — uskalsi,
tietäessään hänet onnettomaksi, tulla häntä tervehtimään, mitä hän
aikaisemmin ei ollut uskaltanut, katsoen heidän asemansa erilaisuuteen.
Tämä oli noita ensi silmäyksellä vaatimattomia ihmisiä, joilla on
aikaa antautua moniin hyviin harrastuksiin koskeivät milloinkaan
ajattele itseään. Elisabet ihmetteli hänen hienotunteista käytöstään,
hänen säteilevää hyvyyttään, hänen lempeää iloisuuttaan, jolla hän
kantoi kaikki vastuksien ja lapsien rasittaman elämänsä vaivat. Mitä
tämä ihminen olikaan vaatimattomasta elämänosastaan voinut tehdä?
Elisabet lupasi itsekseen käydä hänen luonaan ja viedä mukana Philippen
ja Marie-Louisen. Vähän ajan kuluttua tuli Molay-Norrois'n perheen
seurapiiri. Aina toimekas ja kiiruinen rva Passerat saapui ensimäisenä,
vanhan oikeusneuvos Prémeraux'n, kangistuneen ihailijansa saattamana,
jota hän raahasi mukanaan senjälkeen kuin hra Molay-Norrois,
leinikohtauksen yllättämänä, oli pakoitettu pysymään huoneessaan.
Viehättävällä tavallaan rva Passerat tutki paikat ja riensi ikkunaan,
näköalaa arvostaakseen.

— Puita, puita, kaikkia lajeja. Ja Belledonne taivaanrannassa. Se on
suurenmoista. Mutta kuinka te olette viehättävä, pienokaiseni. Se on
oikein että aina hankitte vaatetuksenne Pariisista.

— Tämä on viimetalvinen puku, selitti Elisabet, jonka asu oli
vastakohtana vaatimattomalle kalustolle. Olen antanut korjata sen
täällä.

Rva Passerat purskahti nauruun.

— Mikä viattomuus. Ei sellaisista asioista puhuta. Vaikka Elisabet
oli päättänyt suhtautua kylmästi kaikkiin lähentelyihin, täytyi hänen
kuitenkin myöntää vieraansa notkeus ja viehätys. Mutta käsiteltyään
loppuun jokapäiväiset aiheensa ja saavuttaakseen toisen karttavan
luottamuksen, tämä antoi ymmärtää, suopein ilmein, että hän tiesi
haasteen peruutuksesta. Ilmeisesti Tabourinin toimisto ei säilyttänyt
mitään salaisuuksia.

— Niin, lisäsi hän, tehän olette vain toistaiseksi asettunut tänne. Te
aiotte pian palata Pariisiin.

— En usko sitä, rouva, vastasi Elisabet, jäykistyen, kun näin
yritettiin tunkeutua hänen sisäiseen elämäänsä.

— Niinpä niin! Isänne tulee siitä ihastumaan. Hänellä on niin paljon
arvostelukykyä, teidän isällänne, niin suuri kokemus. Katsokaa lapseni,
kestääkseen tarvitsevat intohimot loistavaa verhoa, elämää ja salongin
komeutta. Miehet ovat niin turhamaisia. Teidän puolisonne on mennyt
ulkopuolelle seuramaailman: sellainen retki ei kauan kestä.

— Te tiedätte, rouva, paremmin kuin minä kestävätkö ne. Mutta
sallittehan minun jäädä oman tapaukseni tuomariksi.

Hän hämmästyi itsekin sanottuaan tämän kaksimielisen lauseen, joka
päättyi puolinaiseen uhkaukseen. Rva Passerat hämmästyi, epäröi,
tarkoittiko vihjaus häntä, tuli epäluuloiseksi ja ajatteli: »Pahin vesi
on se joka uinuu».

Rouvat de Vimelle ja Bonnard-Basson, joita heidän miestensä yhteiset
liiketoimet likeisesti liittivät toisiinsa, lähtivät samoissa
ajoneuvoissa kaukaiselle Haxo-kadulle päästäkseen. Vähemmän
suurmaailman naisina kuin rva Passerat ja senkautta enemmän
alttiina maaseutumaiselle kateudelle he totesivat hiljaisella
tyydytyksellä talon ulkoasun ja kerrosten lukumäärän. Tuskin he olivat
päässeet sisälle, kun puhellessaan jo arvostivat kalustoa, mutta
epämieltymyksellä näkivät Elisabetin arvokkaan puvun, josta näkyi
pariisilainen syntyperänsä leima ja joka pisti silmiin vaatimattoman
ympäristönsä keskuudesta, ja tämän vastakohdan he arvelivat osoittavan
huonoa makua.

Tavanmukaisten kohteliaisuuksien jälkeen rva de Vimelle ymmärtäväisen
näköisenä veikisteli, sillaikaa kun hänen ystävättärensä veti ilmaa
keuhkoihinsa, jotka portaissa olivat hengästyneet.

— Olemme saaneet kuulla, rouva, teidän uudesta päätöksestänne. Se on
mainiota. Te teette tyhjäksi vastapuolen temput.

— Mitkä temput? Minkä päätöksen? kyseli Elisabet ällistyneenä.

— Grenoble on pieni kaupunki, jossa tiedetään kaikki.

— Kaikki, kiiruhti rva Bonnard-Basson vakuuttamaan, oikein
osoittaakseen, ettei hänen enää kannattanut mitään salata.

— Mutta mitä?

— No niin! Kolmen vuoden kuluttua tuomiosta muuttaisi puolisonne
pesäeron avioeroksi ja naisi rikoskumppaninsa. Te riistätte häneltä
pohjan jalkain alta luopuessanne jutusta.

— En ole koskaan sitä ajatellut.

Ja loukkaantuneena Elisabet kysyi itseltään, millä oikeudella
ihmiset niin röyhkeästi tunkeutuivat hänen sydämensä levottomiin
ja epävarmoihin asioihin. Hän antoi heidän ymmärtää tämän, varsin
jyrkästi. Rva de Vimelle ryhtyi vastaamaan hänelle:

— Hyvä jumala, rouva, avioerohan on kuin kirja tai rikos: se kuuluu
yleiselle mielipiteelle.

Näiden naisten lähdettyä Elisabet, joka heistä oli saanut vihamiehiä,
vertasi heitä vaatimattomaan Blanche Vernier'hen, joka ei ollut
kuiskannut sanaakaan hänen kierosta asemastaan, vaan hänelle oli
omasta alotteestaan tarjonnut varman, luotettavan ja toimeliaan
ystävyytensä. Jokapäiväisen elämän painon alla näki hän asioiden
ulkokuoren vähitellen murtuvan ja tulevan esille totuuden, joka opitaan
ymmärtämään pitkän ja ankaran oppiajan kuluessa.

Hän ei enää odottanut ketään. Rva de Crozet, jonka lapset hän
oli pyytänyt luokseen Marie-Louisen ja Philippen tovereiksi, oli
kieltäytynyt kuivin sanoin, joista helposti huomasi, ettei hän tahtonut
olla tekemisissä miehestään eronneen naisen kanssa. Tämä ensi kolaus
oli hänelle varsin tuntuva. Oliko se ennustus tulevista?

Oli jo myöhä, kun hänen äitinsä tuli käynnilleen. Elisabet ei ollut
kysynyt häneltä neuvoa luopuessaan oikeuksistaan ja hän tunsi siitä
omantunnonvaivoja. Tällainen tapaus sattuu usein perheiden historiassa:
nainen pysyy avioliittonsa jälkeen jatkuvasti vanhempiensa ja varsinkin
äitinsä holhokkina, silloinkin kun he eivät tätä vaikutusvaltaa
tavoittele. Hän pyytää joka asiassa heidän väliintuloaan. Sitten
hän eräänä päivänä äkkiä riistäytyy siitä vapaaksi, välittämättä
vanhempien kärsivästä ihmettelystä, minkä näin jyrkkä muutos
luonnollisesti herättää. Uriagessa kokemansa epätoivon jälkeen oli
Elisabet lopultakin hankkinut itselleen vapautensa. Tuntien, että häntä
huonosti ymmärrettiin, huomaten, että hänelle oli muinoin annettu
huonoja neuvoja, hän töykeästi oli ruvennut riippumattomaksi. Suru teki
hänet itsekkääksi, kuten heikoille luonteille käy, ja silloin hän ei
huomannut muita. Rva Molay-Norrois oli kärsinyt tyttärensä tylyydestä,
jonka olosuhteet tekivät hänelle erikoisen vaikeaksi kestää, mutta ei
osannut muuta kuin ahdistaa häntä kömpelöillä syytöksillä. Ja kuilu
heidän välillään syveni päivä päivältä. He eivät enää vaihtaneet muuta
kuin merkityksettömiä lauseita, kuin huudahduksia rotkon partaalta
toiselle. Elisabet kyseli isänsä terveydentilaa.

— Hänellä on ikävä vuoteessaan, selitti hänen äitinsä. Hän on hyvin
kärsimätön. Minä luen hänelle ääneen. Hän on alituisesti niin
ajanvietteen tarpeessa, hän on niin vähän tottunut kärsimään.

— Minä autan teitä häntä hoitamaan.

Mitä olikaan heillä enää sanottavaa, sivuutettuaan tämän harrastustensa
ainoan yhtymäkohdan? Rva Molay-Norrois epäröi, sitten hän kuiskasi
arasti, katsellen seinäverhoa, ikäänkuin lieventääkseen tekonsa
rohkeutta:

— Siis ... alistut ... sinäkin?

Tämä viimeinen sana, joka saattoi olla harkitsematta lausuttu,
tarkoitettu ilman määrättyä merkitystä yleensä tämänkaltaisten
tapausten johdosta, koneellisesti sanottu, kun vaikeneminen jatkui,
se järkytti Elisabetia syvästi ja hän katseli tarkkaavasti äitiään.
Yhdellä silmäyksellä hän näillä vielä nuorilla kasvoilla, jotka ennen
syksyä olivat olleet lempeät ja hymyilevät, huomasi surun jälkiä, jotka
hän olisi saattanut niissä nähdä jo muutamien kuukausien kuluessa.
Elisabet ei epäillyt, ei voinut epäillä huomionsa todenperäisyyttä.

— Äiti! kuiskasi hän hellästi, ja heittäytyi hänen käsivarsiinsa.

Molemmat haiset syleilivät toisiaan kauan. Onnettomuus palautti
heidän entisen läheisen suhteensa, ajalta, jolloin toinen heistä ei
ollut muuta kuin pikku tyttö. Mitään puhumatta olivat he ymmärtäneet
toisensa. Tyttärellisestä kainoudesta ja muistaen tylyyttään Uriagessa
Elisabet ei uskaltanut tiedustella mitään äidiltään, vaan kyseli
itseltään miten kauan tämä oli mahtanut elää kauheine salaisuuksineen.
Kuinka olemmekaan vieraita toinen toisellemme! Kuinka vähän osaamme
aavistaa rakkaittemme vaikeimpiakaan murheita, ja kuinka vaikeaa on
täsmällisesti nähdä ja ymmärtää! Täyttää joku velvollisuus on helpompaa
kuin oivaltaa se, eikä kukaan harjoita eikä kehitä itsessään tätä
hienoa ja mutkikasta ymmärtämisen taitoa. Rva Molay-Norrois ensimäisenä
huomasi selittelyn välttämättömäksi:

— Rakkaani, löydän sinut taas. Luulin jo menettäneeni sinut.

— Oi äiti!

— En tiennyt miksi kaikkosit minusta. Mutta minä soimasin itseäni.

— Soimasit?

— Niin. Kun sinä tulit Pariisista Albertin ... petoksen jälkeen, esitin
heti kuin selvänä asiana että teidän eronne oli välttämätön. Yllytin
sinua sensijaan että olisin sinua tyynnyttänyt. Minulla oli vielä,
iästäni huolimatta, niin paljon harhakuvitelmia elämästä ja onnesta.
Nyt ei minulla niitä enää ole, ymmärräthän. Olin niin vähän ajatellut
asioita! Anna minulle anteeksi erehdykseni!

Elisabet peitti suudelmilla nämä säälittävät silmät, joista kyyneleet
valuivat. Matalalla äänellä hän kysyi:

— Onko siitä kauan kun ... tulitte tietämään?

— Viimeisenä päivänä Uriagessa. Entä sinä, sinä siis tiesit myös?

— Kyllä.

— Etkä ilmoittanut minulle, vaan vetäydyit minusta pois.

— En teistä, äiti, vaan isästä. Kuinka olisin saattanut puhua?

— Se on oikein.

Hän epäröi hetken, sitten hän tahtoi puolustautua, kuin olisi häntä
syytetty:

— On liian myöhään. Kolmenkymmenen kolmen vuotisen avioliiton jälkeen.
Sinun ja veljesi tähden, heidän tulevaisuutensa tähden minun käteni
ovat sidotut. Mitä olisin saattanut tehdä? En ole puhunut mitään. Hän
ei ole mitään huomannut. Hän on vähän itsekäs. Kuitenkin, olen kovasti
kärsinyt. Ja sitten, koko menneisyys on myrkytetty. Minulla ei enää ole
muistoja.

— Rakas äiti, älkää puhuko enää. Nojatkaa minuun. Jääkää siihen kuin
olisin minä teidän äitinne.

— Ei. Kuule vielä. Sinun tulee tietää. Vika ei ole yksinomaan hänen.
Kun hän oli sotaväessä ja hänet muutettiin toiseen majoituskaupunkiin,
yllytin minä häntä pyytämään eroa. Hän oli joutilas ja niin
kiehtova! Minä annoin elämän mennä menojaan. Olen tehnyt väärin.
Onnettomuuksissa, jotka meitä kohtaavat, on usein vähän meidän omaa
syytämme.

— Oh! Te ette tätä kärsimystä ansainnut!

— Nyt hän on sairas ja vanhuus odottaa. Surullista se on ajatella,
mutta vanhuus ja sairaus tekevät työtä minun hyväkseni. _Hän_ ei enää
niin kernaasti tule. Isäsi pitää minut mieluummin hoitajanaan. Sekin on
jo jotain.

Hän yritti hymyillä, siinä täysin onnistumatta. Elisabet piteli
jatkuvasti hänen käsiään, eikä väsynyt hänen murtuneilla poloisilla
kasvoillaan huomaamasta murheen merkkejä, jotka hänelle olivat eläviä
soimauksia. Kiintymyksestään huolimatta hän muutamien kuukausien
kuluessa oli niin kierosti arvostellut äitiään, ja nyt tämä antoi
hänelle opetuksen kestävyyden, vaiteliaisuuden, kieltäymisen,
alistumisen taidossa. Mutta alistuapa hän juuri ei tahtonut. Kun äiti
kysyi häneltä, mitä hän aikoi tehdä, hän vastasi:

— En tiedä.

— Sinä jäät hänen vaimokseen. Jos hän palaa, otatko hänet vastaan?

— En luule sitä.

— Mitä siis odotat?

Elisabet antoi käsiensä vaipua:

— En enää laadi suunnitelmia. Yhtenä päivänä toivon, toisena nousee
mieleni kapinaan, tai annan kaiken mennä menojaan. En ole vielä
valinnut tietäni.

— Rakas lapsi, meillä ei ole valittavana kuin yksi. Ymmärrän sen
selvästi nyt. Ja minä olen neuvonut sinua siltä poikkeamaan.

— Oi ette te ole sitä tehnyt äiti. Mutta on toinen tie: uusi elämä,
jolla ei ole mitään yhteyttä menneisyyteen. Sitä minä en halua.
Naisille kuten me se on mahdoton.

— Mitä siis ...?

— Täytyy löytyä kolmas.

— Mikä?

— Etsin sitä.

       *       *       *       *       *

Talvi kului Elisabetilta näissä tarmon ja lannistuksen vaihteluissa.
Mutta heikkoudessaankin täytyi häneltä vielä riittää voimia toisille
ihmisille, jotka olivat hänestä riippuvaisia. Tulihan hänen virkistää
isäänsä, tukea äitiänsä, hillitä, sitä kuitenkaan kukistamatta,
Marie-Louisen rikasta ja pursuavaa luonnetta ja kehittää pikku
Philippen vähemmän toimeliasta olentoa. Kaikki nämä huolet kiinnittivät
hänen mieltään, täyttivät hänen päivänsä, estivät häntä liiaksi
tuntemasta yksinäisyyttään, mutta eivät häntä tyydyttäneet, ja
toisinaan masensivat hänet. Hänelle sattui, että hän illalla laskeutui
levolle epätoivoissaan, että hän heittäytyi tuskan valtaan ehjemmin
kuin ennen rakkauden, ja että hän aamulla heräsi saman epätoivon
vallassa. Käynti rouva Derizen luona, joka otti hänet hellästi vastaan,
joka antoi hänelle jänteviä ja käytännöllisiä neuvoja ja koetti kääntää
hänen mieltään Jumalan puoleen, antoi hänelle vähän kärsivällisyyttään
takaisin. Vanha rouva oli keksinyt keinon millä puhua hänelle
Albertista edullisesti: hän kertoi hänelle Albertista lapsena,
kaikenmoisia unohtuneita pikkutapauksia, ylläpitääkseen hänessä
vähemmän katkeria muistoja kuin ne, mitä hänelle miehestään oli jäänyt.
Eräällä iltapäiväkävelyllä Marie-Louise tapansa mukaan vaati häneltä
jotain uusia kertomuksia ja silloin Elisabet tuli esittäneeksi yhden
näistä lapsellisista jutuista, ja pian hän miltei vastoin tahtoaan
joutui puhelemaan lapsilleen heidän isästään.

Kun hän eräänä päivänä tyttärineen kulki yli Perustuslain aukean,
ehdotti hän tälle, että mentäisiin museoon.

— Museo, mitä se on?

— Tauluja, jotka esittävät ihmistä tai vaikkapa maisemia.

— Oi mennään sinne!

Ensimäisessä salissa Marie-Louise asettui oikopäätä nti de Barrelin
loisteliaan muotokuvan eteen, jonka Largillière on maalannut: hymyilevä
ja kaunisteltu nainen ylellisessä punaisessa asussaan loisti kuin
kyltti.

— Katso, äiti, tätä kaunista naista.

Heti Elisabetin mieleen muistui, mitä hänen omassa mielessään oli
liikkunut, kun Albert tässä samassa museossa koetti valita hänelle
sellaisia tauluja, jotka kehittäisivät hänen makuaan. Hän haki
Fragonardin vanhusta, jonka täytyi olla likellä Largillièrea, ja
katseli sitä tarkkaavasti. Hänen ei ollut tarvis pakoittaa itseään
ollakseen huvitettu näistä sierettyneistä kasvoista, jotka lyhyesti
esittävät ahkeran, uneksivaisen ja hieman juopottelevan talonpojan
koko elämäntarinan. Kuinka tällaiset oikeat taideteokset, joita
muka ainoastaan valiot osaavat ihailla, päinvastoin ovat helposti
tajuttavia. Tarvitsi vain asettaa ne suhteisiin elämän kanssa,
tarkastella niitä tämän sellaisenaan liian laajan ja aina jonkunverran
haihtuvan elämän täsmällisempinä, paremmin keskitettyinä kuvina. Nämä
olivat Albertin lausetapoja, joilla hän tulkitsi käsitystapaansa.
Elisabet vei Marie-Louisen vanhan muotokuvan luo:

— Jätä tuo jähmettynyt olento. Katsele tätä. Miten se on paljon
ilmehikkäämpi! Saint-Martinissa meillä oli naapuri, joka sitä
muistutti. Hän hukkui erääseen puroon, markkinailtana, mutta kirkossa
ei kukaan laulanut paremmin kuin hän. Hän ei ollut mikään huono
ihminen. Hän joi liikaa, ja sai ankaran rangaistuksen.

— Äiti, sanoi pikku tyttö, minusta on hauska kun sinä kerrot ...

Toisella kertaa, Elisabetin alettua uudelleen soitto-opintonsa, jotka
hän oli vienyt jokseenkin pitkälle, mutta kutakuinkin koneellisella
tavalla, hän ryhtyi soittamaan Beethovenin _l'appassionata_ sonaattia,
niinkuin sitä syystä nimitetään, ja hän eli sen niin voimakkaasti,
että se pani hänet unohtamaan vaivansa, tai ennemminkin antoi sille
pateettisen ilmaisun. Tuskaisen allegron, jota kuitenkin toistuen
valaisee hehkuva ja surullinen rakkaussävel, ja andanten jälkeen, joka
kohoo yli ihmiselon rajusäiden seesteyteen saakka, hän alkoi kolmatta,
epätoivoisten kutsujen katkaisemaa osaa, kun hän kuuli Marie-Louisen
itkevän; hän oli unohtanut tämän läsnäolon.

— Mikä sinulla on, rakkaani?

— En tiedä. Sinä soitat niin surullisesti.

— Minun ei olisi pitänyt soittaa sinulle tätä.

— Oi kyllä! Minä rakastan sitä että se on surullista.

Elisabet oli siis osannut tulkita tunnettaan ja vaikuttaa tyttärensä
syvän tunteellisuuden kehittymiseen, jonka lapsi oli perinyt isältään
ja joka vakaantuneena saattoi hänelle olla jalojen ilojen ja itsetunnon
lähteenä. Kun Albert myöhemmin kohtaisi lapsensa, olisi hänen pakko
tunnustaa, että ollessaan kaukana hänestä hänen lapsensa eivät olleet
kutistuneet. Tämä oli oleva hyljätyn vaimon kosto.

Keväällä Elisabet, joka tuontuostakin piti silmällä kirjakauppojen
näyteakkunoita, näki esillepantuna miehensä uuden kirjan, _Talonpojan
historian_ kolmannen nidoksen. Se oli ensimäinen, minkä hän heidän
eronsa jälkeen julkaisi. Milloinkaan ei hän niin hehkuvasti ollut
halunnut lukea jotain kirjaa. Hän kulki edestakaisin myymälän
edustalla, haluten ostaa sen ja rohkenematta kuitenkaan. Grenoblessa
hän oli liiaksi tunnettu, jotta tämä osto olisi jäänyt huomaamatta
ja voinut olla tulematta kaupungin puheenaineeksi. Mitä tehdä? Hänen
uteliaisuutensa oli niin kiihkeä, ettei se jättänyt häntä rauhaan.
Hän keksi lähellä taloaan, Strassburg-kadulla, pienen viheliäisen
kirjakaupan, jossa varmaankaan ei tiedetty hänen nimeään. Hän puikahti
myymälään iltahämärässä:

— Olkaa hyvä, antakaa minulle Albert Derizen _Talonpojan historian_
viimeinen nidos.

— Albert Derize? En tunne sitä nimeä.

Elisabetia, joka vaivoin oli saanut nämät tavut lausutuksi, ärsytti
se, että niitä ylenkatsottiin. Hän poistui kiittämättä, ja meni
suoraan kaupungin suurimpaan kirjakauppaan Victor-Hugo aukealla, mistä
hän peittelemättä osti haluamansa kirjan. Kun hän kiireisin askelin
poistui saaliineen, yllätti hänet oikeusneuvos Prémeraux, joka naisille
kohteliaana kuten aina riensi häntä tervehtimään. Tavanmukaisten
kohteliaisuuksien jälkeen hän viittasi kääröön:

— Lyön vetoa, että se on joku romaani.

— Kyllä, se on romaani.

— Eipäs olekaan, se on toisen muotoinen.

Elisabet punastui ja kun hän ei keksinyt mitään valhetta, hän käänsi
puheen toisaalle. Heti kun hän pääsi vapaaksi, hän riensi kotiinsa
piiloon. Milloinkaan ei hän ollut sellaisella ahneudella käynyt
luettavaansa käsiksi. Kun hänen lastensa kyselyt häntä häiritsivät,
odotti hän iltavalvontaansa, saadakseen siihen kokonaan antautua.

Se oli kuten edellisetkin, varsin oppinut kirja, mutta niin hyvin
sommiteltu, että se kohosi ja rakentui kuin muistopatsas sitä mukaa
kuin käänsi lehteä, ja uhkuen valoa ja havainnoilla kyllästettynä,
se muistutti vanhoja rakennuskiviä, joiden kuori, niin monen
auringonkierron hyväilemänä ja rajusään koettelemana, kantaa
ihmistahdon merkkejä. Elisabetille tämä väri ja tämä selkeys, jonka
kautta tavallisesti Albertin persoonallisuus ilmeni, oli outo, kun
hän kiihkoissaan tajusi sen uudella voimalla, ja hän kuvitteli, että
ne erikoisesti olivat tämän viimeisen nidoksen kaunistuksena. Hän
tahtoi lukea sen kammotun innostajattaren ansioksi ja joutui täten
mitä pahimman masennuksen valtaan. Läähättäen, ahdistuneena, kirjansa
kiusaamana ja kykenemättömänä siitä irtautumaan hän keskellä yötä
joutui viimeiseen lukuun, joka käsitteli Baskinmaan tapoja ja esitti
ne rodun kaikkein voimakkaimmaksi ylläpitäjäksi, maan ja suvunhengen
säilyttäjiksi. Tekijä esiintoi omat havaintonsa perintätiedon ja -tavan
mahdista toimivana voimana. Edeltäjiensä tavoin hän esitti Melongon
perheen historian, ja Espanjaan siirtyen hän kertoi muita esimerkkejä
maan kunnioituksesta yhtyneenä perheenpään kunnioitukseen. Kirja
päättyi jonkinmoiseen hymniin rodun ja kotiturpeen kunniaksi.

Epäilemättä nämä johtopäätökset eivät olleet vailla ironiaansa. Mikä
aiheutti hänet, joka niitä tulkitsi niin mahdikkaasti, juhlallisin,
täsmällisin lausein, esiintymään niiden ajajana? Hän osoitti mikä
vaikutus koossapysymisellä on perheeseen, kiinteydellä perintötapaan,
erottamattomuudella avioliittoon, ja itse hän, tahallaan eläen
yhteiskunnan laidalla, oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa ja kävi
Baskinmaassa, kootakseen sieltä tämän aatesadon, rakastajattarensa
seurassa. Asiantuntevalle lukijalle tämän näytelmän täytyi olla
huvittava. Tottahan on, että niin monet säännöllistä yhteiskunnallista
elämää viettävät kirjoittavat anarkistisia kirjoja, että joskus
vastakohtana sopii odottaa järjestyksen opetuksia säännötöntä elämää
viettävien puolelta, joiden yksityiselämän viallisuus ei ole yllättänyt
muuta kuin heidän sydämensä tai aistinsa, aivoja turmelematta. On niin
helppoa ja houkuttelevaa korottaa omat intohimonsa uskonkappaleiksi,
muuttaa yksityiset vastoinkäymisensä yleisiksi puutteiksi, yleistää
omat erehdyksensä, että kyky vastustaa tätä houkutusta, kyky selvästi
nähdä yksityisen kokemuksensa epäluotettavuus, jo sisältää harvinaista
ajatuksen voimaa.

Kun Elisabet sulki kirjan, ei tämän vastakohdan ironia ollut edes
hipaissut häntä. Mutta huomatessaan, ettei Albert ollut muuttanut
mieltään yhteiskunnallisissa erittelyissään ja järkähtämättä,
suuremmalla lämmöllä, mutta myös kuumeisemmalla kiihkolla, mitä hän
tosin ei huomannut, pysyi uskollisena alkuperäiselle suunnitelmalle,
jonka perusteet Elisabet muisti hänen esittäneen, silloin hänestä
tuntui, että joskin puolison sydän oli menetetty, kuitenkin älyllinen
side vielä yhdisti puolisoa hyljättyihin, ja että hän oli tullut hiukan
vähemmän petetyksi.




IV

UUSI ELÄMÄ


Toukokuun lopussa Elisabet jätti Grenoblen asettuakseen Saint-Martinin
vanhaan taloon. Hänen tyttärensä terveys, jota vaivasi verenvähyys
ja hermoheikkous, teki ilmanmuutoksen tarpeelliseksi, ja lääkäri
neuvoi lähtemään vuoristoon. Elisabet ehdotti vanhemmilleen, tosin
salaisella taka-ajatuksella, että nämä ottaisivat vastaan hänen
vieraanvaraisuutensa. Hra Molay-Norrois pysyi jäykkänä.

— Me menemme Uriageen pahojen helteiden ajaksi, se on tietty. Mutta kun
vielä on täysi talvi!

— Täysi talvi, isä! On kevät, ja huomenna on kesä.

— Elä missään tapauksessa ota lukuun minua. Vanha herra piti arvossa
maaseutua vain mikäli siellä oli kaupungin tavat ja paljon ihmisiä,
ja senvuoksi hän odotti että pienen kylpypaikan hotellit tulisivat
täyteen. Tämän onnistumattoman yrityksen jälkeen Elisabet pyysi rouva
Derizeä seurakseen.

— Me tulemme olemaan teidän vierainanne, sanoi hän. Olen päättänyt olla
mitään Albertilta ottamatta, ja Saint-Martinin tila kuuluu hänelle.
Marie-Louisen sairaus pakoittaa minut lieventämään jyrkkyyttäni. Jos te
olisitte kanssamme siellä, ei minun olisi tarvis soimata itseäni.

— Miksi soimata? Albertilla ei ole muuta kotia kuin yksi, teidän. Hän
on velvollinen antamaan teille avustusta.

— Minä hylkään sen. Ettekö ymmärrä minua?

— En, isän on huolehdittava lapsistaan. Tämä ero koskee niin kipeästi
minuun. Yhtä kipeästi kuin teihin. Hän ei kenties tiedä sitä kylliksi.

— Elkää koskaan puhuko hänelle minusta.

— Mistä minä puhuisin hänelle, ellen hänen velvollisuudestaan?
Kuolemaani saakka hän on kuuleva valitukseni, jos hän itsepäisesti
pysyy väärällä tiellään.

— Entäs mitä hän vastaa teille?

— Ei koskaan mitään tästä asiasta.

— Siinä sen näette.

— Te ette ymmärrä hänen ajatustansa. Ylpeät eivät mielellään sitä
paljasta, ja hänen rikkomuksensa paaduttaa hänet ylpeyteensä. Kun
olemme poikenneet pois totuudesta, niin erehdyksemme luonnollisesti
yllyttää uhmaamme. Mutta rauhoittukaa, Elisabet. Kun kirjeissäni
on kysymys teistä ja lapsista, osaan menetellä niin, ettei teidän
ylpeytenne siitä joudu kärsimään. Haluan ainoastaan pitää vireillä
hänen muistoaan ja katumustaan.

— Hänen katumustaanko?

— Se kenties uinuu nyt, mutta se on heräävä. Kullakin meistä on
hetkensä, ja varsinkin silloin, kun me lisäämme elämän onnettomuuksiin,
jotka jo kyllä ovat riittävät, ne jotka me itse aiheutamme.

Hän lisäsi, alakuloisemmin:

— Ikä alkaa painaa minua. Joka päivä anon Jumalalta sitä armoa, että
saisin nähdä teidät sovussa ennenkuin kuolen.

Ja ikäänkuin jatkaisi hän vain itsekseen mietteittensä uraa:

— Se kenties lähentäisi teitä toisiinsa.

— Mikä sitten, rakas äiti? kysyi Elisabet.

Rva Derize katseli häntä kuin palaisi hän itse jostain kaukaa, ja
hetken vaiettuaan hän hymyillen sanoi:

— Oh! ei mikään, rakas tyttäreni. Ihminen saa joskus omituisia
ajatuksia.

Rouvien elämä Saint-Martin-d'Uriagessa oli vaatimatonta ja
yksivakaista. Lasten hoito, joidenkin kirjojen luku, kävelyt, ja
illalla musiikki ja pitkät puhelut täyttivät heidän päivänsä eivätkä
jatkuneet kovin myöhään. Usein rva Derize kulki plataanitietä, joka
päättyi kappeliin. Koska Elisabet ei tullut hänen mukaansa sinne,
valitsi hän mieluimmin sen ajan, jolloin tämä kävelytti ulkosalla
Marie-Louisea ja Philippeä, kulkien heidän kanssaan ympäristön metsissä
tai niityillä. Hänen jalkojaan alkoi pian uuvuttaa, mutta hänen
henkensä, joka oli pysynyt toimeliaana, jopa hehkuvana aina vanhuuteen
saakka, ei tiennyt uupumuksesta.

Muistaen miten Albert vihoissaan oli ylistänyt ruumiillisen rasituksen
siunauksia, Elisabet joka päivä ulotti kävelyretkensä yhä pitemmälle.
Alussa hän sai ivallisia huomautuksia Marie-Louisen puolelta, joka
livisti kuin jänis pitkin tietä ja soimasi äitiään ja Philippeä
heidän hitaudestaan. Vähitellen hän paremmin harjaannuttuaan suoritti
huomattavia matkoja ja häntä alkoi uudella tavalla huvittaa tämä
ruumiinliike, jota hän ennen oli halveksinut. Chamroussen rinteillä,
— niin kaukana kotoa kuin hänen poikansa pikku jalat vain sallivat,
— hän hämmästyksellä huomasi, kuin näkisi hän sen nyt ensi kertaa,
minkälaisia korkeita suippokaaria muodostavat suorarunkoiset
katedraalin pylväitä muistuttavat kuuset. Se herätti hänessä
uskonnollista mielialaa. Luonto lakkasi olemasta hänen tuskansa
säestäjä, kuten se edellisenä syksynä oli ollut.

Melkein joka ilta hän parvekkeelta ihmetellen katseli valon häipymistä.
Karja ja sen paimenet, jotka tunkeilivat kaivon ympärillä, herättivät
hänessä tuota rauhan tunnelmaa, joka maaseudulla leviää päivän
painuessa kuin hieno tuoksu.

Marie-Louise lopuksi huomasi, että hänen äitinsä käveli melkein yhtä
hyvin kuin hän itse.

— Mutta juosta sinä ainakaan et osaa.

— Koetetaan.

Nuori rouva keräsi hameensa ja koetti. Hänen lapsensa, jotka eivät
koskaan olleet nähneet häntä näin lennossa, puhkesivat siitä
riemuhuutoihin ja unohtivat juosta kilpaa. Tämä hänen uusi kykynsä
herätti heidän innostustaan.

— Toden totta, päätti pikku tyttö, sinulta ei enää puutu muuta kuin
rotko.

— Mikä rotko?

— Isän rotko.

Tämä oli salaperäinen ja jylhä paikka, jota tyttö itse ei olisi edes
osannut löytää, jonne hänen isänsä kerran oli vienyt hänet ja josta
heidän oli ollut vaikea päästä pois, toisiinsa kietoutuneiden oksien,
piikkien ja kivien takia. Tytöllä oli siitä sankarillinen muisto, jota
hän käytti lumotakseen ympäristöään erikoisissa tapauksissa.

Saatuaan näistä saavutuksista kuulla kertoi Albertin äiti urotöistä,
joita poika anivarhaisessa nuoruudessaan oli tehnyt: mitenkähän oli
rakastanut vuoristoa, sen ilmaa, sen valtavien näköalojen ja varsinkin
sen tarjoomien vaarojen vuoksi. Opittuaan aikaisemmin tuntemaan
miehensä lapsuuden Elisabet nyt sai tietoonsa hänen nuoruutensakin,
joka ei koskaan ollut herättänyt hänen uteliaisuuttaan. Sen ohessa
hänen täytyy tyydyttää lasten vaatimukset, nämä kun tahtoivat yhä uusia
seikkailukertomuksia. Niinpä hän uudelleen tutki kirjaston hyllyt,
jotka verhosivat ylhäältä alas saakka kokonaisen huoneen, minne hän
ennen ei juuri pistäytynyt. Mutta nyt hän teki sen järjestelmällisemmin
ja todellakin haluten päästä tulokseen; hän oli milloin polvillaan
lattialla, milloin kiipesi korkeille portaille. Monien yritysten
jälkeen hän löysi sieltä nidoksen Dauphinén satuja ja alkoi niitä
kömpelösti kertoella, mutta pian hän kokemuksen opettamana kykeni
käyttämään säästeliäästi tehokohtia ja muodostelemaan juonen ratkaisun
onnelliseen suuntaan, niin ettei hän murehduttanut Marie-Louisea,
joka liiaksi oli kiintynyt kuviteltuihin henkilöihinsä, kun sensijaan
Philippe filosofisemmin kantoi näiden onnettomuudet. Paholainen,
joka rakensi muurin Vizillen puiston ympäri ja jota marsalkka de
Lesdiguières veti nenästä, haltiatar Melusina, jonka alueen muodostavat
Sassenagen luolat, ja jonka tyttären, merenneidon, rakkaus teki
naiseksi, nämä erikoisesti valtasivat lasten mielikuvituksen, koska he
edellisenä vuonna itse olivat käyneet näillä loihtuisilla paikoilla
Passerat'n automobiilissa, mikä heille riitti antaakseen tarulle
todellisuustehoa.

— Sassenagessa, äiti, selitti Marie-Louise, me emme nähneet Melusinaa.

— Ei hän enää olekaan siellä!

— Missä hän on?

— Kaukana, kaukana merellä.

Tyttö jäi mietteihinsä, sitten hän päätteli:

— Olisi voitu kertoa minulle hänen historiansa, silloin kun me olimme
luolassa. On tyhmää kävellä luolassa, puhumatta haltiattaresta mitään.

Elisabetin ajatus kohdistui itsestään Albertiin, jota tämä huomautus
olisi huvittanut. Kuinka olisikaan ollut historioitsijan mieleen tämä
naivi arvostelu niistä monista matkailijoista, jotka retkeilevät
kautta maan näkemättä mitään muuta kuin ulkokuoren, tietämättä mistään
muusta kuin silmää enemmän tai vähemmän viehättävistä muodoista. Mitä
Philippeen tuli, miellytti häntä enemmän paholainen, joka rakensi
muurit yhdessä yössä ja jolle maksettiin apinarahalla.

Kun nuori rouva kerran oli päässyt kirjastoon käsiksi, tottui hän
sitä selailemaan. Käytettyään sitä lastensa hyväksi, hän itse haki
sieltä huvitusta. Hän luki uudelleen muutamia miehensä teoksia, jotka
hän ennen oli velvollisuudesta kiireesti käynyt läpi, ja mieltyi
niihin. Sitte hän erikoisesti kiintyi elämäkertoihin ja muistelmiin,
jotka senkautta että ne ovat välittömässä kosketuksessa elämän kanssa
paremmin soveltuivat hänen enemmän realistiseen kuin kuvausvoimaiseen
luonteeseensa. Ja vähitellen, ilman että hänelle itselleenkään oli
selvillä olentonsa asteettainen muuntuminen, hän paremmin ymmärsi,
mitenkä ihmisten jättämät jäljet tuntuvat kaikkialla vanhoissa
sivistysmaissa, mikä merkitys on menneisyydellä, suurilla miehillä,
muistomerkeillä ja taiteentuotteilla. Omituisen vaiheen kautta hänen
harrastuksensa kehittyivät samoiksi kuin hänen puolisonsa, nyt kun
hän oli tästä eroitettu, epäilemättä ainiaaksi. Puolison henkinen
vaikutus, joka ei ollut jättänyt häneen mitään jälkeä kahdeksanvuotisen
avioliiton kuluessa, tuntui nyt etäisyydestä eikä tämä koskaan tietäisi
siitä mitään.

Käytettyään sisäelämänsä hyväksi hankkimiansa uusia näköaloja
maailmaan, hän oli kypsempi keskusteluunkin ja hänelle sattui iltaisin,
että hän oli valveilla ohi tavallisen maatamenoaikansa, keskustellen
anoppinsa kanssa, jonka mielenylevyys hänelle nyt lopulta selvisi,
asioista jotka aikaisemmin eivät olisi kiinnittäneet hänen mieltään
hetkeäkään. Kunnes kelloon katsahtaen toinen heistä huomautti.

— Miten onkaan myöhä!

Ja uupuneena Elisabet pian vaipui uneen, sensijaan että hän vain
sitä vapaammin ja sitä tuskallisemmin olisi jatkanut vaivojansa yön
pimeydessä, mitä vaarallista tapaa hän kauan oli harjoittanut.

Niiden opinalkeiden joukossa, joita molemmat toinen toistaan auttaen
lapsille antoivat, oli hän itselleen varannut soitannon, jonka
harrastuksen hän koetti heissä herättää, laulamalla heille ja panemalla
heidät yhä uudelleen esittämään kansanlauluja, jotka niin helposti
painuvat muistiin. Muutamina päivinä talo oli tulvillaan laulua, ja
kylän lapset pysähtyivät portille niitä kuullakseen. Pikku Philippe
linkosi sävelten läpi kantavan kelloäänensä kuin pallon keilapelissä,
ja sävelet sortuivat suurella melulla. Hänen sisarensa loukkaantui,
mutta riita loppui nauruun.

Tämä iloisuus näytti merkitsevän hyvää erään vanhan talonpojan, Claude
Ferray'n mielestä, joka vankkureineen kulki tiellä ja nähdessään
rauta-aidan takana vanhemman rva Derizen puuhaavan puutarhassa, vanhan
naapurin oikeudella kysyi häneltä:

— Päivää, rouva, onko herra Albert palannut kotiin?

Hän vastasi suoraan:

— Ei vielä, Claude.

— Mutta kai hän palaa?

— Pian ystäväni. Me odotamme häntä.

— Hyvä on! Taloon tarvitaan mies. Pellolle mies, keittiöön vaimo, ja
molemmat tenavia ruokkimaan.

Ja tämän huomautuksen tehtyään hän pani härkävaljakkonsa liikkeelle ja
jatkoi matkaansa.

Tällaisia olivat hyvät päivät. Mutta niitä oli huonojakin. Tultuaan
herkistyneemmäksi ja tunteellisemmaksi joutui Elisabet helposti
luulevaisuuden ja ärtyisyyden valtaan; pikkuseikoista hän sai aihetta
syviin suruihin, tai vaipui hän takaisin entiseen velttouteensa. Hän
sai tuta mielen voimatonta uhmaa, joka murtaa meidät, kun se panee
meidät hyökkäämään kohtalon välinpitämättömyyttä vastaan, ja epätoivon
tiloja, joiden kuiluun ihmissydän syöksee. Tällaisina hetkinä hän
toivoi saavansa sanoman Albertin kuolemasta, jottei hänen tarvitsisi
kärsiä sellaisia mustasukkaisuuden tuskia. Hienotunteisesti, sanoitta,
vihjauksitta, kuin sairaanhoitajatar, jonka käyntiä ei huoneessa kuule,
ja joka ei kuitenkaan koskaan ole joutilaana, rva Derize hoiteli hänen
haavojaan.

Heinäkuun helteet toivat Uriagen pikku kylpypaikalle seuraelämänsä
takaisin. Mutta Molay-Norrois'n perhe ei siinä enää ollut määräävänä.
Nämä asettuivat taas Mélèzes huvilaan, rinteelle joka johtaa
Saint-Ferriolin linnaan, mutta Passerat'n perhe muutti huvilaa ja
vuokrasi sellaisen itselleen laaksosta, Vaulnaveyn puolelta. He
seurustelivat yhä edelleen keskenään, mutta vähemmän innokkaasti
kuin ennen. Vimellein välityksellä Passerat'n perhe hankki itselleen
ylhäisötuttavuuksia. Hra Molay-Norrois, jonka hänen viimeinen
leinikohtauksensa oli pakoittanut tarkkaan terveydenhoitoon, ei
voinut olla tunnustamatta, että hän vain kotonaan jaksoi hyvin, ja
hän osasi olla siitä kiitollinen vaimolleen. Terveyden huolto oli
hänen mielestään poistanut kaikki muut harrastukset. Hän hoiti itseään
samalla innolla ja raffinoidulla taidolla, jolla hän ennen oli pyrkinyt
naisia miellyttämään ja hän tarjosi itselleen nyt lääkärintutkimuksia
ja lääkkeitä kuten ennen salaisia lemmeniloja. Tietenkään hän ei ollut
luopunut seuramaailmasta, mutta hän alisti sen tilansa vaatimuksiin
eikä siitä nauttinut muuta kuin kohtuudella. Hän, joka ennen oli
käyttänyt tunteja ulkoasuunsa ja pani liikkeelle uusia kuoseja,
löysi samaa viehätystä kuin ennen pikku hurjastelusta pukeutuessaan
tohveleihinsa ja polttaessaan piipullisen päivällisen päälle, samalla
kun hän tyydytyksellä totesi, että ruuansulatus sujui esteettömästi.
Rva Molay-Norrois, joka nyt piti itse huolta liemistään ja soseistaan
— uusi työ hänelle — alkoi jälleen tulla toivehikkaaksi, ja halusi
miehensä parantuvan, vaikka ei liian äkkiä eikä liian täydellisesti.
Heidän kaksi poikaansa, Olivier ja Victor, tulivat peräkkäin lomalle ja
käyttäytyivät Elisabetia kohtaan lempeän suojelevasti, mikä tätä vähän
painosti. Mutta mistään iloistaan eivät he hänen hyväkseen luopuneet,
ja kumpikaan ei ajatellutkaan supistaa elämäntapaansa, mikä kenties
olisi heidän vanhemmilleen tehnyt mahdolliseksi järjestää lopullisesti
nuoren rouvan myötäjäisseikan, mitä tämä, joka tahallaan turvautui vain
omiin apulähteisiinsä, kuitenkaan ei ollut koskaan vaatinut.

Automobiiliretket alkoivat uudestaan. Derizet kutsuttiin mukaan.
Elisabet, joka ei tahtonut totuttaa lapsiaan ylellisyyteen,
kieltäytyi ottamasta niihin osaa, esittäen syyksi, että lääkäri
piti kävelyretkiä terveellisempinä. Kun hän jokseenkin usein käveli
Saint-Martinista alas, käydäkseen katsomaan isäänsä ja äitiänsä, hän
eräänä päivänä kohtasi varjoisella kastanjatiellä molemmat nuoret
miehet, jotka edellisenä vuonna olivat tunteneet hänet ja häntä niin
mieltäosottavasti ylistäneet. Puettuna valkoiseen flanellipukuun,
joka väljyydellään lisäsi hänen nuorekkuuttaan, hän piteli Philippeä
kädestä, kun taas Marie-Louise, huomattuaan mustikoita sammalikossa
oli kiivennyt rinteelle ja jäänyt vähän jälkeen. Nuoret miehet
katselivat häntä julkeudella, jota nykyiset tavat valitettavasti eivät
enää pidä huonon kasvatuksen merkkinä. Vastoin tahtoa nousi veri
Elisabetin kasvoilleen. Hän tahtoi kiiruhtaa ja kääntyi taitamattomasti
kutsuakseen tytärtään. Miehet olivat myös kääntyneet ja viivyttivät
askeleitaan. Marie-Louise riensi hänen luokseen täyttä laukkaa, ja
ilmoitti heti:

— Tiedätkö, äiti, sinä olet kauniimpi kuin viime vuonna.

— Pikku tyhmyri, sensijaan että puhut joutavia, olisi parempi, jos ensi
kerralla et jäisi jälkeen.

Mutta lapsi ei luopunut ajatuksestaan:

— Se ei ole mitään joutavaa. Koska nuo herrat tuolla sanoivat niin.

— Miksi sinä kuuntelit heidän puhettaan?

— Koska he puhuivat sinusta.

— Ei se ole mikään syy. Mutta pienokainen jatkoi vaan:

— Toinen heistä oli tumma ja toinen keltainen. Tumma sanoi näin:
»Hän on menettänyt; hän on laihempi». Mitä sinä olet menettänyt? Ja
keltainen vastasi: »Hän on kauniimpi».

— Ole vaiti. En pidä lapsista, jotka kuuntelevat ohikulkevaan
keskusteluja.

Enemmän kuin kuusitoista kuukautta oli hän nyt elänyt erillään
puolisostaan. Hän oli todellakin paljon muuttunut, mutta sitä hän
ei ollut tehnyt itselleen selväksi, paitsi kun hänen oli täytynyt
korjauttaa vanhoja pukujaan, joita hän säästäväisyydestä tahtoi vielä
käyttää. Hoikentuneena, laihtuneena, hän näytti venyneeltä kuin
vanat, jotka solakkuudellaan lisäävät kukan suloa. Kävelyn tottumus
oli antanut hänen vartaloon nähden vähän pitkille jaloilleen lisää
notkeutta ja sulavuutta. Hänen pitkänomainen ja hyvin valkoinen
kaulansa, jota hän tavallisesti piti paljaana, kannatti paremmin
hänen päätään. Olisi saattanut sanoa, että hän vaatteen lailla oli
pudottanut päältään liikalihavuuden, joka raskautti ja veltostutti
hänen ruumistaan. Molay-Norrois'n perheystävät enimmäkseen häntä
surkuttelivat, arvellen, että hän kuihtuu ja että se oli suuri
vahinko niin kauniille naiselle. Mutta ulkoilma ja hänen luontainen
terveytensä onneksi puolustivat häntä hänen henkisen kärsimyksensä
uhkaavaa hävitystyötä vastaan. Mutta ne eivät olleet tätä voineet estää
uurtelemasta hänen kasvojaan niiden täydessä kukkeudessa. Molemmille
puolille pientä suuta oli kaksi kurttua kaivertunut. Hänen kasvonsa
olivat soukistuneet. Kulmakarvojen välillä näkyi pieni ryppy. Mutta
varsinkin hänen tummat silmänsä, joita niitä ympäröivä sininen kehä
suurensi, kuvastelivat syvempää elämää. Se joka osasi katsella, näki
aina niiden milloin ikävöivässä, milloin intohimoisessa ilmeessä vähän
pelkoa ja kaipausta, kuten vangittujen kauriiden lempeässä katseessa,
jotka katsojan kädestä syödessään pelkäävät pahoinpitelyä ja muistavat
vapaita kotimetsiään. Veren aaltoilukin hänen poskillaan oli nopeampi;
se tulvi ja vetäytyi takaisin melkein samalla hetkellä. Jopa hänen
äänensäkin oli saanut vakavamman sävyn; se oli kuin askelta matalampi.
Niin muuttuneena, väljine pukuineen ja suurine kesähattuineen, hän yhä
enemmän muistutti englantilaisia muotokuvia, jotka antavat naisille
niin paljon suloa ja arvokkuutta yht'aikaa. Mutta se olisi ollut
sellainen muotokuva, jota uudelleen käydään katsomaan, koska katsoja ei
ole varma siitä, että hän yhdellä kertaa on käsittänyt sen kauneuden
olemuksen.

Se uusi rauha, jonka hän nyt löysi Mélèzesistä, oli hänelle mieleen
hänen äitinsä takia. Mutta hän ei ollut huvitettu juoruista, joita
kierteli Uriagessa kuten kaikissa kylpypaikoissa, Mitä se häntä
liikutti, että vanha rva de Vimelle ei enää vakavissaan voinut
teeskennellä tietämättömyyttä miehensä rakkaussuhteesta, tai että
rva Passerat oli koroittanut oikeusneuvos Prémeraux'n keittiöittensä
katsastajan arvoon? Eräänä päivänä hän sai kuulla Philippe Lagier'n
tulevasta avioliitosta; tämä oli jonkun aikaa sitten asettunut asumaan
Puistohotelliin.

— Kenen kanssa? hän kysyi huvitettuna.

— Neiti Berthe Rivièren.

Hän muisti nuoren tytön, joka löi verkkopalloa liikkein, joiden
sopusointuisuus oli tarkoitettu katsojain nähtäväksi. Ennenkuin
hän kiipesi takaisin Saint-Martiniin hän teki mutkan mennäkseen
aina leikkipaikalle asti. Neiti Rivière löi pallojansa hytkyen
naurunpurskahduksista, joista elämänilo lauloi, kun sensijaan hänen
pelitoverinsa Philippe Lagier, teeskennellen palvelevaa ritaria,
peittelemättä ahmi häntä silmillään.

— Teille! huudettiin.

— Mutta hänen lyöntinsä epäonnistui. Ja vallastaan vakuutettuna suostui
nuori tyttö napisematta menettämään pelin.

»Nyt jo!» ajatteli Elisabet, noudattaessaan kastanjatietä, joka
vei hänet yksinäisyyteensä. Kuinka pian ihminen unohdettiin. Ja
rakkaudentunnustukset, mikä valhe! Hymy, joka paljasti välkkyvät
hampaat, raikas iho, ranteen liike riittivät sytyttämään uuden pyyteen
kaikkein hehkuvimman tunteen sijalle. Mutta kenties hän kuului niihin,
jotka eivät herätä kestävää intohimoa. Kenties hän ei jättänyt muuta
kuin vaihtuvan vaikutelman, joka pian hävisi, kuten hän joskus oli
kuullut sanottavan eräänlaisista naisista puhtain liikkumattomin
piirtein. Hän lisäsi tämän pienen itserakkautensa haavan siihen, josta
hän kärsi ja joka pysyi auki.

Muutamia päiviä senjälkeen häntä pyydettiin päivällisille Mélèzes'iin
eräiden henkilöiden kanssa; hän joutui istumaan pyöristetyn pöydän
toiseen päähän Philippe Lagier'n viereen, jolla puolestaan oli
naapurina nti Rivière. Tuliko Elisabet kenties liehitelleeksi häntä?
Asianajaja kääntyi hänen puoleensa ja kiinnittääkseen hänen huomiotaan
hän käytti hyväkseen kaikkia miellyttämään harjaantuneen älyn
apuneuvoja. Hän oli ihmeen taitava miellyttävässä keskustelussa, joka
antaa kaikille aiheille värikkyyttä ja viehätystä ja jonka pohjalla
tuntuu piilevän mairitteleva myötätunto. Lamppujen ja vaaleiden pukujen
loiste, paljaat olkapäät, lämmin ja kuitenkin terveellinen ilma, joka
tulvi avatusta ovesta muodostivat kokonaisuuden, jossa elämä tuntui
paisuvan ilon ilmapiirissä. Elisabet kuunteli Philippeä, jonka älykkäät
piirteet eivät olleet vailla viehätystään muuta kuin levätessään.
Tämän vieressä istuessaan hän ei enää muistanut kohtausta, joka oli
heidät eroittanut. Unohtaen vaivansa, tuuditettuna, onnellisena, hän
nautti menestyksestään. Äkkiä hän, kohottaessaan päätään, kohtasi nti
Rivièren kiinteän katseen, jonka hän saattoi huomata pöydän muodon
vuoksi. Katse oli masentunut, siitä ei tulvinut viha, vaan epätoivo ja
ihailu. Se ilmaisi niin selvästi: »Te olette liian kaunis; tiedän hyvin
etten voi taistella teitä vastaan, säälikää minua!» että se järkytti
hänen mieltään, kun se saattoi hänet menemään itseensä. Täten hän
siis hetken ajan oli täysin mielin nauttinut vallastaan toisen miehen
yli, jonka sammuneen tai heikentyneen intohimon hän itserakkaudesta
oli yrittänyt uudelleen sytyttää ja samalla hän oli tuntenut, mitenkä
tämän miehen puhelu oli riistänyt hänet valtaansa, vaikka hänellä oli
syytä olla varuillaan häntä kohtaan. Ja vielä lisäksi oli tarjolla
vaara, että hän häikäilemättömästi murtaisi toisen sydämen. Hän häpesi
turhamaisuuttaan, ja vielä enemmän hän pelästyi heikkouttaan, josta hän
soimasi itseään kuin se olisi ollut petos. Kääntyen pois Philippestä,
hän jätti hänet nti Rivièren haltuun, mutta Philippen into seisahtui.
Illatsun lopussa Elisabet kieltäytyi, kun tämä tarjoutui saattamaan
häntä Saint-Martiniin. Kun hän öisellä tiellä kulki sen paikan ohi,
missä hän edellisenä vuonna oli tuntenut itsensä niin loukatuksi,
tuntui hänen äskeinen käytöksensä hänestä käsittämättömältä, ja
nöyryytys, jonka se tuotti hänelle hänen omissa silmissään, teki
hänet samalla kertaa sekä lempeämmäksi toisten virheitä kohtaan että
huolellisemmaksi omaan käytökseensä nähden.




V

KUMMITTELIJA


Ensimäiset syyssateet hajoittivat Uriagen kylpyvieraat. Hra
Molay-Norrois ei ollut odottanut edes syyskuun loppua sääliäkseen
tavaransa ja lähteäkseen tiehensä...

— Ettekö tunne, mitenkä on kostea, hyvä ystävä, sanoi hän kaksikymmentä
kertaa päivässä vaimolleen, silloinkin kun oli poutainen, vaikka
viileämpi sää. Kosteus kerääntyy tänne ahtaaseen laaksoon. Lähdetään
kaupunkiin, missä saamme lämmintä.

Vähän vastustettuaan rva Molay-Norrois suostui. Tietenkin hänelle oli
arvokas tyttärensä ja lapsenlastensa läheisyys, mutta vielä enemmän
hoidokkinsa tyytyväisyys. Pian Elisabet Saint-Martinistä löysi saman
yksinäisyyden, joka häntä edellisenä vuonna niin oli miellyttänyt.
Vanha rva Derize, joka vähän kärsi leinistä eikä tahtonut mahdollisesti
joutua taakaksi miniälleen tässä vähävaraisessa kylässä, oli palannut
Grenobleen lokakuun alussa.

— Tulkaa pian luokseni, oli hän neuvonut lähtiessään. Yksinäisyys ei
teidän iällänne ole mikään hyvä opastaja.

Mutta tenavat jaksoivat mainiosti, ja Elisabet antoi mielensä vaipua
huumaannukseen, jonka syksyn viimeiset aurinkoiset päivät ja luonnon
mielenlumo hänelle antoivat. Tämä vuodenaika, syvempien metsien
näkeminen, voimakkaammat mielialat, joita hän koki, täyttivät hänet
alakuloisuudella, joka tyydytti häntä. Mutta hän huomasi heikkoutensa,
pelästyi sitä ja koetti taistella sitä vastaan. Jottei hänen niin
pian tarvitsisi alistua kaupungin orjuuteen, hän pyysi Blanche
Vernier'tä lapsineen viettämään viikon tai pari Saint-Martinissä.
Nämä, luvultaan neljä, alistuivat viivyttelemättä Marie-Louisen ja
Philippen ikeenalaisuuteen, jotka olivat heistä edellä taitavuudessa
ja kekseliäisyydessä. Elisabetille tuotti muutaman päivän virkistystä
se vilpitön ilo, jolla hänen ystävättärensä seurasi maatöitä, mistä
hän oli kovin tietämätön, ja jolla hän taivalsi yksinäisiä polkuja,
missä hänen melkein kokonaan kaupunkilaiset tottumuksensa saattoivat
hänet huomaamaan liioiteltua viehätystä. Sitten hän kyllästyi hänen
huudahduksiinsa, hänen liioitteluinansa, hänen herttaisuuteensakin,
joka oli hieman jokapäiväinen. Hän kyllästyi siihen, koska hän
herkistyneenä ja yksinäisenä oli arempi ja vastaanottavampi tänä
masennusta yllyttävänä vuodenaikana. Yhä useammin hän saattoi jättää
Blanchen haltuun lapsilauman, ja jäädä yksin tulkitsemaan murhettaan
soitannolla, lukemaan kirjoja, niitä lopettamatta, joiden tarttuvan
alakuloisuuden hän tunsi, jopa vielä hyödyttömämmin vaipumaan
mietteisiinsä ilman päämäärää, ilman toivoa, ilman rajoja, vain
saadakseen mielihyvällä tuottaa itselleen mahdollisimman paljon
kärsimystä. Tästä ikävöimisen tilasta herätessään hän tunnusti
itselleen, ettei hän toki voinut jäädä maalle ijäksi.

Kun hän eräänä päivänä oli tällä tavoin jäänyt yksin kotiin hän huomasi
siitä, millä tavoin lapset tulivat sisään, ja Blanche Vernier'n
ilmeestä, että jotain oli tapahtunut kävelyn kuluessa. Marie-Louise,
vähän hämmentyneenä, koetti olla salaperäisen ja varovaisen näköinen,
mikä ei voinut jäädä keneltäkään huomaamatta, kun sensijaan paksu
Philippe paisui haljetakseen tärkeydestänsä. Toiset tahtoivat
selittää, että maantiellä oli tavattu eräs herra, — merkillinen ilmiö
Saint-Martinissä tähän vuodenaikaan; — mutta tyttönen keskeytti heidät
jyrkästi, sanoen käskevällä äänellä:

— Ensiksikin, olkaa vaiti.

Tenavien yhteenkasaantuneiden päiden yläpuolella Blanche teki
toimekkaita merkkejä, joista ei voinut mitään ymmärtää.

— Menkää syömään ruokasaliin, komensi Elisabet kärsimättömänä, ja salin
tyhjennyttyä hän kysyi ystävältään: — Mitä on tapahtunut? Ei suinkaan
mitään vakavaa?

— Katso, me kuljimme alaspäin kohti Saint-Ferriolin linnaa ja
kohtasimme tiellä erään herran. —

— Kenen?

— Odota ... herran, jota minä en tunne. Elisabet hermostuen kyseli
kiihkeästi:

— Minkä näköinen hän oli?

— Tiedäthän sinä, miehet, en minä oikein osaa eroittaa heitä
toisistaan. Minusta hän näytti isolta, laihanpuoliselta, kasvot
jyrkkäpiirteiset, ilme sotilaallinen. Tunnetko?

— Jatka.

— Hän katseli meitä ohimennessään, ja sitten, kun me olimme käyneet
muutaman askeleen eteenpäin, hän kääntyi ja kutsui »Marie-Louise».
Tyttäresi kohotti päätänsä ja juoksi sitten hänen luokseen.

— Ei olisi pitänyt antaa hänen puhutella tuntematonta.

— Olethan toki ymmärtänyt, ettei hän ollut mikään tuntematon. Minä
tietenkään en sitä ymmärtänyt, vaan huusin hänelle ja pysähdyin. Mutta
lapsi ei kiinnittänyt mitään huomiota minun puheisiini. Hän antoi
merkkejä veljelleen, jotta tämä tulisi heidän luokseen. Silloin minä
astuin eteenpäin puuttuakseni suoranaisemmin asiaan, mikä on luettava
ansiokseni, sillä tiedäthän arkuuteni. »Nämä lapset ovat uskotut minun
huomaani, herra. — Annan heidät teille takaisin, rouva, vastasi hän
tervehtien minua erittäin kohteliaasti. Olen heille sukua ja saatan
heitä puhutella.» Hän oli hyvin liikutettu. Hän piteli Marie-Louisea
ja Philippeä kädestä. Luulenpa melkein, että hänellä oli kyyneleet
silmissä.

— Sinä et kuitenkaan ole varma siitä?

— Minä olen hieman lyhytnäköinen ja pelkään aina olevani epähieno
tirkistellessäni. Sitten hän syleili pienokaisia intohimoisesti,
melkein rajusti. Minun kävi sääli, olin vähällä itkeä minäkin,
minultahan pääsee itku niin helposti. »Tulkaa meidän kanssamme»,
sanoi hänelle Marie-Louise. — Minä en voi. — Äiti ei ole saanut nähdä
teitä. — Minun on pakko lähteä. — Nytkö jo? Eihän tämä ole mikään
käynti. Palaattehan te? — Kyllä. Hän poistui nopeasti. Luulin hänen jo
hävinneen kastanjoiden taa, mutta kun käännyin ympäri, näin miten hän
seurasi meitä katseellaan.

— Siinäkö kaikki?

— Niin, kaikki.

— Minä olin uskonut lapseni sinun huomaasi. Sinun ei olisi pitänyt
jättää heitä.

— Jättää heitä?

— Niin. Ei hetkeksikään.

Soimaus oli ilmeisen epäoikeutettu. Terävänäköisyyden sijasta
Blanche Vernier'llä oli sydämen vaisto, joka tajuaa tekojemme tai
tunteittemme hämärät syyt. Aavistaen ystävänsä mielenjärkytyksen hän
puolustautumatta sieti tämän järjettömän syytöksen. Elisabetilta pani
se ajatus, että hän olisi saattanut kohdata puolisonsa, kaikki jäsenet
vapisemaan, eikä hän hämmennyksessään tiennyt toivoiko vai pelkäsikö
hän tätä kohtausta.

— Kuule, sanoi hän lempeämmällä äänellä. Mene lasten luo ja lähetä
tänne Marie-Louise.

Muutama hetki myöhemmin pienokainen astui sisään, ei, kuten
tavallisesti, nenä ilmassa ja kasvot loistavina, tanssiaskelin, joilla
hän mielellään talossa liikkui ja jotka panivat hänen vaaleat kiharansa
heilahtelemaan, vaan väkinäisesti kulkien ja silmät alas luotuina. Äiti
veti hänet kiivaasti luokseen ja tarttui häntä käsivarsiin:

— Katso minuun.

Kun lapsi vaivautuneena epäröi, hermostunut Elisabet heti pahastui:

— Mutta katso toki minuun. Kenen sinä tapasit tiellä?

Marie-Louise, joka ei juuri osannut valehdella, vastasi kuitenkin:

— En ketään.

— Et ketään? Kuinka saatat pettää äitiäsi. Se on väärin. Se on hyvin
väärin.

Pienokainen oli hyvin kestänyt osassaan uhkaavan äänensävyn edessä,
mutta tämä surunpurkaus pani hänet siitä luopumaan. Ja sittenhän
hänellä oli suuri uutinen ilmoitettavana:

— No niin! me olemme tavanneet isän.

— Miksi et palattuanne sanonut minulle sitä.

— En tiedä, äiti.

— Hänkö kehoitti sinua olemaan puhumatta?

— Oi, ei suinkaan.

— Lapsella ei saa olla salaisuuksia äitinsä edessä.

Marie-Louise puhkesi itkuun ja häntä täytyi lohduttaa. Mikä oli
saattanut hänet tällä tavoin vaikenemaan — seikka jota hän ei
osannut itselleen selittää —, oli jonkinmoinen epämääräinen aavistus
vanhempiensa erosta, joita hänen täytyi rakastaa erikseen, salassa
toisiltaan, pelosta että hän heitä muuten vaivaisi. Omistaa yhdessä
isä ja äiti, kuten oli laita hänen pikku toveriensa, sitä ei ollut
ajatteleminen! Ja kuitenkin molemmat elivät. Tämän iltapäivän kohtaus
oli hänestä haihduttanut epäilykset, joita hänelle joskus oli tullut
tämän isän olemassaolosta, jota hän ei koskaan nähnyt, ja jonka hän
oli kuullut kerrottavan jopa kuolleeksi. Mutta nämä mutkikkaat asiat
aiheuttivat hänessä levottomuutta, mikä oli hänen ikäiselleen liikaa.
Elisabet jatkoi kyselyään, tällä kertaa lempeämmin:

— Tunsitko hänet heti?

— Minä en katsonut häneen, kun hän meni ohitsemme Mutta jälestäpäin hän
kutsui minua ...

— Kutsuiko hän sinua?

— Kyllä. Silloin minä tietysti tunsin hänet.

— Kerro minulle, rakkaani.

— Hän huudahti minulle: »Marie-Louise». Minä kohotin päätäni ja
juoksin. Kun minä oli aivan lähellä häntä, huusin: »Isä!» Hän syleili
minua, niin kovasti, että olin läkähtyä. Ja hän kostutti poskeni, koska
hän itki. Miksi, äiti?

— Hän oli liikutettu, kun näki sinut niin pitkän ajan kuluttua.

Marie-Louise näytti miettivän:

— Miksei hän ole tullut aikaisemmin. Hän kysyi minulta: »Entä
Philippe?» Silloin minä huusin: »Philippe!» Philippe tuli, mutta sanoi
vaan: »Mikä on?» Rouva Blanche tuli myös. He kiistelivät.

— Kiistelivät?

— No eivät juuri kiistelleet, mutta ainakin katselivat karsaasti
toisiaan. Silloin isä lähti.

Elisabet voitti epäröintinsä ja kysyi vielä:

— Eikö hän pyytänyt sinua sanomaan minulle mitään?

— Minä sanoin hänelle: »Tulkaa katsomaan äitiä!»

— Ah! Entä mitä hän vastasi?

— Hän ei vastannut mitään, hän sanoi: »Minä tulen, uudestaan».

— Siinäkö kaikki?

— Niin. Mitä sinä itket, äiti.

— En minä itke.

Hän puristi intohimoisesti tytärtään rintaansa vastaan ja peitti
suudelmilla nämä kasvot, joita Albert oli suudellut. Voimakas hellyyden
tunne pani hänet kuiskaamaan lapsen korvaan:

— Rakastatko minua?

— Oi, rakas äiti?

— Entä isääsi?

— Isää myös, mutta ei niin paljon kuin sinua.

— Miksi niin?

— Hän ei koskaan ole luonamme. Tiedätkö, hän on surullisen näköinen.

— Todella, onko hän surullisen näköinen? Oletko varma siitä?

— Olen, onko se sinulle mieleen?

— Sinä sydänkäpyseni!

— Hän on luvannut, että hän tulee uudelleen. Toivothan sinä että hän
tulee?

— Sinun ja Philippen vuoksi, kyllä, kenties. Kerran, kun kauan aikaa on
kulunut.

— Ei, heti.

Vähitellen rauhoituttuaan Elisabet lähetti Marie-Louisen, joka oli
liiaksi kiihoittunut, leikkikumppaniensa seuraan. Itse hän voimatta
aivan päästä tasapainoon, käveli edestakaisin talossa. Lopuksi hän
pistäytyi ulkokynnyksellä. Sieltä hän, suorana, liikkumattomana,
valmiina palaamaan takaisin sisään, tutkisteli tietä ja puita. Albert
harhaili kenties vielä täällä ympäristössä eikä saanut lähtöä tehdyksi
tältä seudulta, jonka täytyi tuoda hänen mieleensä lapsuus ja niin
paljon muistoja. Niin paljon muistoja? Ei, hän oli nähnyt lapsensa;
mikään ei saattanut häntä pidättää. Hän oli lähtenyt, tietenkin.
Kuitenkin hän näytti olevan surullinen, Marie-Louise oli sen huomannut.
Jos hän yht'äkkiä ilmestyisi tielle, tuohon hänen eteensä, tähän
käänteeseen, mitä tekisi silloin hän, Elisabet? Hän ei sitä tiennyt,
hän ei päättänyt mitään, ja aika kului.

Ilta tuli, syysilta, äkillinen ja melkein jäätävä. Hän haki liinan
verhotakseen sillä olkapäänsä ja yhä tuijotti älyttömästi eteensä
ikäänkuin hän ennen päivänlaskua kutsuisi luokseen vaaraa, jota hän
pelkäsi. Varjo, joka jo peitti laakson, kiipesi vuorelle, yllätti
tumman, tiheän kuusimetsän, joka auttoi yötä. Päivänlaskussa punaiset
vaakasuorat juovat viiruttivat taivaan. Quatre-Seigneurs vuoren
yläpuolella näyttäytyi ensimäinen tähti.

Elisabet ei saanut lähdetyksi sisään. Valon siirto antoi näennäistä
liikettä tien pensaille ja puille. Joka hetki hän näki jonkun tulevan,
joka epäröiden jäi paikoilleen, jalat portaille pysähtyneinä. Monien
hairahdusten jälkeen hänen täytyi tunnustaa itselleen, että hän
nyt todella näki ihmishaamun etenevän tiellä. Pelko kangisti hänen
polvensa. Ei, hän se ei ollut; se oli käyrä, hento, hidas nainen. Se
oli Albertin äiti. Vaivaloisesti hän ponnisteli eteenpäin, huohottaen,
raukein jaloin, murtuneena uupumuksesta. Rauhoittunut Elisabet suurella
ponnistuksella riistäytyi paikaltaan, riensi hänen luokseen, huomasi
että hän oli vallan lopussa, tarjosi hänelle käsivartensa, toi hänet
sisään ja istutti hänet lieden ääreen.

— Miksi ette ole ilmoittanut minulle, äiti? Olisin lähettänyt isännän
raitiovaunulta hakemaan teitä rattaineen. Uriagessa ei enää ole
vaunuja, ja teidän on täytynyt jalan kiivetä tänne.

Rva Derize hymyili tavalla joka ilmaisi: »Olen niin usein kulkenut
vaunnuitta!» Mutta hän ei ollut oikein arvioinut ikäänsä eikä
voimiansa, ja sai vaivoin hengityksensä tasaantumaan. Marie-Louise,
Philippe ja pikku Vernier't, jotka häntä ympäröivät, katselivat häntä
ihmetellen kuten lapset katselevat vanhuutta ja sairautta. Elisabet
pyysi ystäväänsä Blanchea viemään ne pois. Jäätyään yksin anoppinsa
kanssa, jolle hän valmisti kupin kiehuvaa rommilla sekoitettua teetä,
hän huomasi tämän vähitellen virkistyvän, ojentuvan, saavan kasvoilleen
taas vanhan ja ylevän, vaikkakin alakuloisuuden värittämän tyyneytensä,
jolla hän otti vastaan kaikki kohtalon käänteet. Elisabet kysyi silloin
itseltään, mikä mahtoi olla syynä tähän lähtöön Grenoblesta, ja eikö
tämä odottamaton käynti ollut yhteydessä Albertin tulon kanssa. Rva
Derize ei antanut hänen odottaa selitystä, jota hän itse oli halukas
heti antamaan:

— Elisabet, poikani on viettänyt kolme päivää minun luonani. Hän on
paljon muuttunut. Hän on kiusaantunut, levoton, hermostunut. Hän ei ole
onnellinen.

Tarkkaavaisena ja ahdistuneena Elisabet oli ääneti.

— Hän lähti takaisin tänä aamuna, sanoi taas vanha rouva.

— Hän oli täällä juuri äsken.

— Täälläkö? Oletteko nähnyt häntä?

Ja Albertin äiti kumartui miniäänsä päin, äkkinäisestä verentulvasta
tummentunein poskin, mikä oli vastakohtana hänen kalpeudelleen,
kiintein ja kuumeesta loistavin silmin, kiihoittuneena, tavalla joka
hänellä oli outo.

— En minä. Vaan lapset,

Elisabet kertoi Marie-Louisen ja Philippen lyhyen kohtauksen isänsä
kanssa. Tuoliinsa nojautuen pääsi rva Derize häntä kuunnellessaan
liikakiihoituksestaan.

— Ajattelin juuri, hän sanoi, että hän olisi täällä, että te olitte
sovinnossa, että hän ei saattanut lähteä takaisin. Olin onnellinen,
niin onnellinen.

— Oi rakas äiti, voitteko toivoa sellaista?

— Toivon sitä aina. Niinhän tekin, eikö totta.

— En tiedä enää. Olen niin väsynyt kärsimään. Ja sitten, kuinka voin
antaa anteeksi, kuinka voin unohtaa? Hän on mennyt tuon naisen luo.

Vanha rouva otti Elisabetin käden ja piti kiinni siitä:

— Lapseni, jos rukoilisitte Jumalaa kuten minä, niin toivonne
vahvistuisi. Luvattomat intohimot eivät voi antaa onnea. Onni on samaa
kuin mielen rauha. Ne ovat kykenemättömiä sitä suomaan.

— Ne antavat elämään lisää hehkua. En tiedä mitä ajatella. Se riittää
tekemään ne kestäviksi, kadehdittaviksi, kuolemankin tuottaviksi.

— Jos olisitte saattanut katsella ja kuunnella häntä, ette näin
puhuisi. Minua varten hän ei ole Grenobleen tullut. Hän ajatteli siellä
tapaavansa pienokaiset. Hän ei aavistanut, että te jäisitte vuoristoon
näin myöhään. Ja kun hänen tänä aamuna piti lähteä Italiaan, hänen
halunsa saada nähdä lapsia saattoi hänet kiipeämään tänne sen enempää
ajattelematta. Hän ei ole unohtanut mitään.

— Oi, äiti, entä minä?

— Te Elisabet? Mutta ettekö ole ymmärtänyt, että teidän vuoksenne hän
tähän saakka ei koskaan ole vaatinut lapsia luokseen.

— Hän ei ole koskaan pyytänyt tavata heitä. Jos hän olisi pyytänyt, en
minä olisi kieltänyt. Hän ei toki voinut ottaa heitä luokseen Pariisiin.

— Kuulkaa Elisabet. Kaikki nämä päivät hän ahdisti minua heitä
koskevilla kysymyksillä. Heidän muistonsa ei jättänyt häntä yhtään
rauhaan.

— Eikä hän ole antanut elon merkkiäkään heille.

— Koska hän ei tahtonut saattaa sekasortoa teidän elämäänne, asettaa
teille tuskallisia tehtäviä, muistuttaa teille sidettä, jonka hän uskoo
tuottavan teille kärsimystä.

Hän lisäsi pyytävällä äänensävyllä, ikäänkuin suojellakseen poikaansa:

— Ainakin minä näin käsitän hänet, varsinkin lupauksensa jälkeen.

— Minkä lupauksen?

— Eilen minä pyysin, ettei hän panisi mitään ratkaisevaa estettä teidän
ja hänen välille.

— Mitenkä ratkaisevaa?

— Ettei hän hakisi avioeroa.

Hiljemmin hän lisäsi:

— Minä en olisi kestänyt sitä.

— Mitä hän vastasi, kysyi ahdistuneena Elisabet.

— Hän vastasi, vähän epäröityään: »Lupaan sen teille. Mutta
Elisabetilla on siihen oikeus.» Elisabet, minä luulen, että hän paalaa
luoksenne. Ettekö auttaisi häntä?

Nuori nainen kääntyi pois, hänen kasvoilleen tuli pelästynyt ilme, joka
niiltä harvoin puuttui:

— Mitä tahdotte minun tekevän, äiti? En minä voi kiistellä häntä tuolta
naiselta. En osaisi.

— Ei, mutta luvatkaa minulle te puolestanne, että jos hän eräänä
päivänä tulee, niin te otatte hänet vastaan, sallitte hänen tulla,
huolimatta menneestä.

— Ei hän tule.

— Entä jos minä lähtisin häntä hakemaan? Elisabet toisti toivottomasti;

— Ei hän tule.

— Entä jos ...

— Äiti, mikä teidän on?

— Jos minä tulisin sairaaksi? Silloin hänen täytyisi tulla ja nähdä
teitä.

Rva Derize oli niin kalpea ja kuihtunut, että tämä olettamus tuntui
todellisuudelta. Nähden hänen pahoinvointinsa lisääntyvän tuli Elisabet
levottomaksi, taivutti hänet vuoteeseen ja hoiti häntä. Illalla
kun vanha rouva makasi kuumeessa, hän pani kätensä seuralaisensa
kumartuneen pään päälle.

— Sanoin hänelle kyllä ...

— Mitä, äiti?

— Että te olitte minun tyttäreni.




VI

ROUVA DERIZE


Kahdeksantoista kuukauden kuluttua Elisabet nyt odotti puolisoaan.
Se surullinen tapaus, joka heidät yhdisti, oli saanut alkunsa
sinä iltana, jolloin Albertin äiti liian kiireesti oli kiivennyt
Saint-Martiniin. Ahdistuksessa vietetyn yön jälkeen nuori rouva vaaraa
aavistaen ja vaistomaisesti tehden kaikkein viisaimman ratkaisun oli
sähköittänyt vanhemmilleen ja lääkärilleen Grenobleen. Hän pyysi
pikaista apua ja ymmärtäen, että täytyi viivyttelemättä, niinkauan
kuin se vielä oli mahdollista, jättää tämä kylä joka oli niin etäällä
kaikista apulähteistä, hän vaati lähetettäväksi kaikkein mukavimmat
kulkuneuvot. Hra Molay-Norrois — ja hänen rouvansa ei siinä yhtään
pannut vastaan — ilmoitti heti rva Passerat'lle, kuinka hyödyllinen
tässä tapauksessa hänen automobiilinsa olisi, ja järjestämiskyvyllään
ja nopealla toimeenpanolla, josta hän niin usein oli antanut näytteitä
seurajuhlissaan, tämä lainasi neljäkymmentä hevosvoimaansa, jonka
hän muutti sairasvaunuksi, sijoitti sinne viran puolesta lääkärin,
vara-apteekin, ja lähetti kaiken Uriagen vuoristoon.

— Ensi kertaa matkustan tällaisessa koneessa, mutisi sairas hymyillen,
kun hänet kannettiin vaunuun valmistetulle vuoteelle.

Iltapäivällä hänet sijoitettiin kotiinsa boulevard des Adieux'lle,
ja hänen miniänsä ryhtyi häntä hoitamaan. Seuraavana päivänä
Blanche Vernier vuorostaan saapui kaupunkiin, lapsien kanssa,
joita hän tarjoutui hoitamaan. Lääkäri arveli, että oli kysymys
verentungoksesta keuhkoihin, joka viidenteen päivään mennessä ei
käynyt pahemmaksi. Grenobleen tultuaan Elisabet oli pyytänyt Philippe
Lagier'ta sähköittämään Albertille Pariisiin. Kun mitään vastausta ei
kuulunut hän lähetti uusia sähkösanomia, jotka hänelle palautettiin
huomautuksella: _Poissaoleva_. Sairas ei kysyttäessä voinut antaa
mitään täsmällisiä tietoja. Hänen poikansa oli jättäessään hänet
puhunut pikaisesta matkasta Piemontiin ja paluusta Pariisiin Simplonin
kautta.

— Kirjoitan teille matkan varrelta, hän oli lisännyt.

Saapui postikortti, jossa oli tuntemattoman italialaisen kylän nimi.
Se löydettiin erikoiskartalta Ivréen lähistöltä. Vanhaa menettelyänsä
noudattaen matkailija kulki maa seutua ristiin rastiin hankkiakseen
tietoja kirjaansa varten. Uusi sattuman kaupalla lähetetty sähkösanoma
ei häntä saavuttanut. Lopuksi hän kirjoitti Aostasta ja hänen kirjeensä
ilmaisi, että hän siellä viettäisi viikon. Hänelle ilmoitettiin heti
ja hän sähköitti, että hän saapuisi kiiruimman kaupalla. Se oli
kahdeksantena päivänä ja hänen äitinsä oli kuollut päivää ennen.
Hänelle ei sitä sanottu, mutta hänet valmistettiin siihen.

Rva Derize olisi epäilemättä voinut kestää taudin, jonka oireet alussa
eivät antaneet aihetta suureen levottomuuteen, ellei olisi ollut
kysymyksessä hänen iäkkäisyytensä ja varsinkin se kulutus, minkä
aiheuttavat ajan pitkään aineelliset huolet, mielenmasennus ja henkiset
kärsimykset. Puolisonsa kuoltua hän oli saanut kokea kaikki vararikon
vaivat, työn pakon ja kaikki mitä jaloimman äidillisen kunnianhimon
aiheuttamat velvoitukset. Tämä poika, jonka pelkkä ajatteleminen
antoi ryhtiä hänen murtuneeseen elämäänsä, jonka kehitystä hän oli
valmistanut ja jonka menestymistä hän oli seurannut niin suurella
ilolla ja luottamuksella, nyt tämä poika puolestaan oli ollut hänelle
vaivaksi, laiminlyödessään velvollisuuden, jota hän piti kaikkein
pyhimpänä, tehtävän, joka hänen synnynnäisessä roduntajussaan
tuntui kaikkein tärkeimmältä: perheperinnön vakaannuttaminen ja
jatkaminen. Rva Derize oli katkerasti soimannut itseään siitä liiasta
hienotuntoisuudesta, mikä oli estänyt häntä toimimasta välittäjänä
Albertin ja Elisabetin välillä, jonka jälkimäisen piilevän kunnon —
niin sanoi hän itselleen viimeisinä aikoinaan — hänen olisi pitänyt
aavistaa, olihan murrosaika sen vähitellen paljastanut. Tämä ero
oli hitaasti heikentänyt ja murtanut hänet. Hän oli kuluttanut
voimansa rukouksiin ja uskossaan uhrien hyötyyn hän oli tarjonnut
itsensä sovitukseksi, jotta Jumala aikaansaisi hänen tuhlaajapoikansa
palauksen, kuten hän häntä aivan itsekseen kutsui. Miten kiireesti hän
olikaan rientänyt Saint-Martiniin, poikansa viime käynnin jälkeen,
elvyttääkseen Elisabetin riutuvaa toivoa! Tiellä hän oli uhmannut
uupumusta, joka mursi hänen jalkansa, pysähtyen tuon tuostakin
hengähtääkseen, vain siitä ajatuksesta tukea saaden, että hän voisi
tuolle hyljätylle tuoda vähän lohdutusta. Hetkisen hän oli uskonut,
että Albert oli ehättänyt ennen häntä. Ja tämä oli tullut, mutta ei
ollut jäänyt. Silloin hänellä oli ollut se omituisen kiihoittunut
ajatus, että hänen kuolemansa kenties aikaansaisi sen, mitä hänen
elämänsä ei ollut voinut toteuttaa.

Joskaan ei aivan ensi hetkestä, niin kuitenkin jo toisesta päivästä
lähtien hän ymmärsi, hän yksin, että loppu oli käsissä ja valmistui
siihen. Tauti otti hänet huomaansa, häntä pusertamatta, tekemättä
hänelle väkivaltaa, joka poistaa ajatuskyvyn ja hävittää ymmärryksen,
kun voimaton ruumis kamppailee viime taistelussa. Hän jätti maallisen,
selvin päin ja täysin sydämin. Hänen rauhallisuutensa oli yllättävä,
melkein kauhistava ympäristölleen. Hän pyysi uskonnon lohdutusta, ja
otti sen vastaan hurskaudella, joka oli kuin hänen sielunsa luontainen
hengähdys.

— Jean, lausui hän joskus.

Se oli hänen puolisonsa nimi, jota kukaan ei ollut pitkään aikaan
kuullut hänen lausuvan. Hän kainosteli näyttää sisimpiä tunteitaan.
Tämä rauhallisesti lausuttu nimi todisti hänen henkisen rakkautensa
kestävyydestä, jonka iäisyys tulisi tyydyttämään. Taikka hän kysyi:

— Saapuuko hän?

Tällä hän tarkoitti poikaansa. Ja vain tämä kysymys, -jonka hän
usein lausui, kykeni synkentämään hänen kuultavat silmänsä ja hänen
liikkumattomat piirteensä, jotka ikäänkuin olivat jähmettyneet kuolemaa
valmistavaan tyvenyyteen. Kolmantena päivänä hän tyynnyttävistä
lääkärinlausunnoista huolimatta alkoi antaa muutamia viittauksia
siitä, mitä hänen lähdettyään oli tehtävä. Vanhalle vastustelevalle
Fauchettelle hän levollisesti ilmoitti, mistä oli liinat ja viimeinen
vaatetus otettava. Hän pyysi vaatimattomia hautajaisia, kukitta ja
seppeleittä. Hän näki Marie-Louisen ja Philippen, koettaen heille
hymyillä, ja pyysi ettei heitä enää hänen luokseen tuotaisi.

Elisabet, jota avusti rva Molay-Norrois miten parhaiten taisi, ei
jättänyt häntä päivin eikä öin; häntä hoitamaan ja valvomaan hänellä
riitti voimaa melkein käsittämättömästi, niinkuin naisten käy
tautivuoteen ääressä.

Lähestyessään häntä Elisabet tunsi jonkunmoista pelkoa, nähdessään
hänet niin levollisena ja ikäänkuin lauenneena. Kun hän kerran
ei voinut kuulla hänen elämästä poiskääntyneen äänellä annettuja
neuvojaan, hän puhkesi nyyhkytyksiin:

— Elkää hyljätkö minua, äiti, rukoili hän. Mitä minä voin ilman teitä.
Te olette vielä Albertia.

— Minä en teitä hylkää, sanoi kuoleva varmasti. Ja äärettömällä
hellyydellä hän heikosti lisäsi:

— Tyttäreni. Minä olen ennen surrut sitä, ettei minulla ollut tytärtä.
Mitenkä ihminen turhaan kiiruhtaa valittamaan.

Sitten hän näytti saavan vähän voimia, vieläpä tartuttavaa voimaa,
pyytääkseen:

— Elisabet, kerran hän tulee takaisin, siitä olen varma. Luvatkaa
minulle, että te silloin annatte hänelle anteeksi, annatte anteeksi
rajoituksitta.

Kuinka olisi Elisabet voinut kieltäytyä?

— Hyvä, sanoi rva Derize. Jos hän olisi täällä, olisin koettanut
yhdistää teidän kätenne. Epäilemättä hetki ei vielä ole tullut, ei
vielä.

Viidentenä päivänä hän näytti luopuvan ajatuksesta, että saisi nähdä
poikaansa. Silloin katkesi viimeinen side. Hän kutsutti luokseen
Philippe Lagier'n, joka joka päivä kävi kysymässä hänen vointiaan.
Heidän keskustelunsa, joka tapahtui todistajitta, oli hyvin lyhyt,
koska puhelu jo rasitti häntä. Hän antoi Philippen tehtäväksi ilmoittaa
ystävälleen Elisabetin uhrautuvaisuudesta ja hänessä tapahtuneesta
muutoksesta. Kenenpä muun hän olisi tähän tarkoitukseen valinnut, ja
kuinka hän sydämensä puhtaudessa olisi osannut aavistaa, minkälaista
sekasortoa Philippe tunsi mielessään, sekasortoa, jonka hän vielä aivan
äskettäin oli arvostellut sulhasmiehelle aivan sopimattomaksi. Suurin
ponnistuksin ja vähänväliä vaieten rva Derize vielä lisäsi seuraavan
omituisen tunnustuksen, joka osoitti missä määrin hän oli tutkistellut
kaikkia sovittelun mahdollisuuksia:

— Albertin ollessa täällä viime matkallaan muutamia päiviä sitten, minä
ymmärsin, ettei hän ollut onnellinen. Olin siihen valmistunut. Onni
ei ole kestävä ulkopuolella totuuden. Silloin ajattelin, että menisin
Pariisiin tapaamaan tuota naista.

— Naista? toisti Philippe luullen kuulleensa väärin.

— Niin häntä. Olen paljon miettinyt. Albert ei ole voinut katkaista
niin monia siteitä jonkun viheliäisen lemmen takia. Tiedän että hän on
kykenemätön mihinkään alhaiseen, mutta intohimoinen ja ylpeä. Nyt ei
tästä suunnitelmasta enää tule mitään.

— Kun te parannutte ...

— Minä en parannu. Tulkaa lähemmäksi. Tahtoisin, että te kuulisitte
sen minkä olisin hänelle sanonut, tuolle naiselle. Omasta alotteestaan
Albert ei tule häntä jättämään. Ymmärrän sen: hän on korvannut oikean
laiminlyömänsä velvollisuuden toisella, jonka kahleet hän itse on
takonut yhä lujemmiksi. Tekipä kuinka tahansa, milloinkaan ei elämässä
pääse velvollisuuksista. Olisin sanonut tälle naiselle: »Olkoon teidän
rakkautenne millainen tahansa, ei se kuitenkaan voi tehdä häntä
onnelliseksi. Te olette sen huomannut, ennen minua. Te olette ollut
syyllinen rakastaessanne häntä, kun hän ei ollut vapaa. Jos rakkautenne
on sitä, mitä minä uskon sen olevan, sen täytyy pystyä uhraukseenkin,
salaiseen uhraukseen. Olkaa jalomielinen. Minä tulen teitä siunaamaan
ja ...»

Hengenahdistus pysähdytti hänet eikä hän jaksanut loppuun esittää tätä
tiedonantoaan, johon sisältyi niin paljon älykkäisyyttä ja sellainen
usko sankarillisuuteen. Philippe palasi takaisin vähän myöhemmin,
mutta sairaan tila oli huonontunut. Tämä koetti vielä kerran selittää
hänelle jotain, josta Philippe ei saanut selvää, sillä hän lausui
jo epäselvästi monet sanat. Tahtoiko hän Philippen hänen sijastaan
suorittavan tämän omituisen tehtävän? Seuraavana päivänä, joka tuli
hänen kuolinpäiväkseen, hän näytti kokonaan muuttuneelta, ikäänkuin
välinpitämättömältä kaikkea kohtaan, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Jo edeltäpäin hän lepäsi rauhassaan. Hänen huulensa, jotka vielä
liikkuivat, osoittivat, että hän rukoili. Hän ei kiinnittänyt huomiota
Albertin kirjeeseen, jonka Elisabet luki. Kuitenkin hän käänsi silmänsä
tämän puoleen, jonka kärsimys saattoi huonosti näkemään, koetti asettaa
kätensä hänen vaipuneelle päälleen, mutta käsi putosi epävarmalla
eleellä. Kun hän ei enää liikkunut, ruvettiin lukemaan kuolevain
rukouksia. Ja hänen viimeinen huokauksensa säesti viimeistä säettä.

Uupumuksen masentamana ja hermojensa vallassa Elisabet äänekkäästi
huusi häntä nimeltä, ikäänkuin hän hänet kadottaessaan kadottaisi
rakkautensa toiseen kertaan, jääden tällä kertaa turvatta. Hänen
vanhempansa, jotka olivat pitäneet liioiteltuna hänen tyttärellistä
uhrautuvaisuuttaan, mistä heidän vävynsä, kuten kaupungilla juoruttiin,
oli puhunut ylenkatseellisesti, koettivat viedä hänet mukanaan.

— Nyt, sanoi hänelle rva Molay-Norrois, levottomana hänen tilastaan ja
haluten tyynnyttää hänen liikakiihoitustaan: nyt jää meidän kanssamme.
Sinä olet täyttänyt velvollisuutesi ja enemmän kuin velvollisuutesi.
Sinun tulee huolehtia terveydestäsi itseäsi ja lapsiasi varten.

Mutta kuka ottaisi vastaan Albertin, kun tämä saapuisi epätoivo
sydämessä? Kuka kertoisi hänelle taudin kulun, kuvaisi hänelle vainajan
viime hetket, kertoisi hänelle tämän viimeiset ajatukset ja antaisi
sen lohdutuksen, joka on omansa voimakkaille sieluille ja joka on
siinä, että juo kärsimyksen kalkin pohjaan saakka? Ei, ei, hän ei
vielä ollut suorittanut tehtäväänsä loppuun. Lain mukaan, joskaan ei
tosiasiallisesti, hän oli Albertin vaimo. Hän jää tänne, lievittääkseen
ensi iskua, uskollisesti siirtääkseen äidiltä saamainsa sanojen, ja
neuvojen määrän pojalle. Häntä syytettäisiin arvokkuuden puutteesta,
mitä se häntä liikuttaisi? Rva Derize oli tyytyväinen häneen.

Hän oli laskenut että Albert saapuisi aamujunalla, kello kahdeksan.
Ennen kello kahdeksaa hän meni boulevard des Adieux'lle. Siitä
huolimatta hänen sydämensä löi, hän vapisi, pelkäsi, mutta jäi
paikoilleen. Philippe, joka oli mennyt asemalle, toi Albertin, jolle
hän oli ilmoittanut kohtalokkaan uutisen. Matkan varrella hän vaunuissa
oli puhunut melkein yksin. Heidän soittaessaan Fauchette raukein
askelin meni avaamaan ovea.

— Fauchette raukka, sanoi Albert häntä puristaessaan. Se oli hänen
ensimäinen mielenliikutusta ilmaiseva sanansa.

Fauchette pyyhki kyyneleensä ja viittasi saliin:

— Rouva on siellä.

Albert luuli että oli kysymys hänen äidistään ja astui sisään. Hän
kohtasi Elisabetin, joka oli pystyssä ja käveli häntä vastaan.
Albertilta pääsi tahtomattaan hämmästyksen liikahdus, ikäänkuin hän ei
tätä tuntisi. Hän ei löytänyt sitä Elisabetia, jonka hän oli jättänyt
kahdeksantoista kuukautta aikaisemmin, ei hänen vähän raskasta ja
velttoa kauneuttaan, hänen täyteläisiä ja ilmeettömiä kasvojaan,
vaan uuden Elisabetin, joka oli hoikentunut ja sorjistunut, mitä
vaikutusta musta puku vielä lisäsi, ihonväri unettomuuden raukaisemana,
silmät tummakehäisinä ja piirteet uurtuneina, kaikki voimakkaan
sielunelämän leimaamana, joka korvasi kärsimyksen tuottamat vauriot.
Philippe Lagier, joka seurasi Albertia, ei ollut uskonut Elisabetilla
olevan rohkeutta jäädä tänne. Vapaampine katseineen, vaikka hänkin
järkytettynä, Philippe huomasi, että Elisabetilla oli yllään hänen
vartalolleen edullinen puku. Kellon soidessa tämä oli vavissut
niin kovasti, että hänen oli täytynyt nojata huonekaluihin. Sitten
hänestä äkkiä kaikki tuntui käyvän yksinkertaisemmaksi. Velvollisuus,
joka hänen oli täytettävä, ei voinut loukata hänen arvokkuuttaan.
Hän täyttää sen ja vetäytyy syrjään. Ihminen kuvittelee edeltäpäin
vaikeuksia, jotka siliävät itsestään. Ja nähdessään nyt puolisonsa
näissä olosuhteissa, hän heti tunsi, kun tämä oli saapunut, sydämensä
vallan levolliseksi. Soinnuttomammaksi käyneellä äänellään, sillä sekin
oli muuttunut, hän sanoi heti, nimeä lausumatta:

— Hän odotti teitä. Koska minulla oli onni auttaa häntä teidän
sijastanne, puhun teille hänestä, hänen viimeisistä päivistään, jos
niin haluatte.

Kun Philippe tervehdittyään näytti aikovan vetäytyä pois, pidätti
Elisabet häntä hetkisen, melkein anoen hänen suojelustaan:

— Mutta tehän palaatte heti, eikö niin? Tunnin kuluttua.

— Kyllä rouva.

He jäivät kahden, vastatusten, Albert mykistyneenä, liikkumattomana,
Elisabet suoriutuen hämästyttävän sujuvasti tästä kohtauksesta, joka
niin oli häntä peloittanut.

— Olin sähköttänyt Pariisiin, selitti Elisabet. Emme tienneet, mistä
tavata teidät. Lopuksi tuli teidän kirjeenne Aostasta.

Kuivin huulin ja kasvot tuskan jännittäminä, jonka valtaan hän ei
tahtonut antautua, Albert mutisi:

— Lähtiessäni hänen luotaan kotvan aikaa sitten hän oli niin hyvissä
voimissa. Minulla ei ollut mitään aavistusta asiasta. Luulin saavani
pitää hänet vielä kauan.

— Niin, emme ajattele, että ne, joita me rakastamme, voisivat meidät
jättää... Te olette varmaan uupunut? Te ette ole nukkunut ettekä
syönyt. Haluatteko nauttia jotain? Sitten puhumme hänestä.

— Tahdon nähdä hänet.

— Hän on tuolla. Tulkaa.

Hän saattoi Albertin vainajan huoneeseen, polvistui hetkeksi vuoteen
ääreen, viitaten nunnaa, joka valvoi vainajaa, seuraamaan itseään.
Hän oli oikein ymmärtänyt Albertin halun. Kun hän tuli vakuutetuksi
siitä että oli yksin, hänen tuskansa tempasi hänet mukaansa kuin virta
tokeensa. Vainaja joka lepäsi siinä, suljetuin silmin, surkastuneena
ja valkoisena, kädet ristin päälle liitettyinä, — ja kuinka kuihtuneet
kädet! — jonka otsa ja posket, hänen niitä turhaan suudellessaan,
vain jäätivät hänen suunsa kuin kylmä, mutta pehmeä marmori, joka
ei enää kuulisi häntä, ei näkisi häntä, ei enää puhuisi hänelle,
hän oli kaksinkerroin synnyttänyt hänet maailmaan. Annettuaan
hänelle elämän ollessaan avuttomana ja varatonna, hän oli ruokkinut,
kehittänyt, vahvistanut häntä. Albert sai kiittää häntä henkisestä
voimastaan, terveestä arvostelukyvystään, rohkeudestaan, millä hän
ryhtyi pitkällisiin töihin, jotka vaativat kestävää mieltä, mitä niin
harvoilla on. Kuinka läheisiä he olivatkaan toisilleen olleet monina
vuosina, työteliäimpinä, onnellisimpina vuosina. Hän palautti ne
muistiinsa hellyydellä, jota vain yksi sana saattoi tulkita, ja joka
hiljaisuudessa kaikui kuin valitus:

— Äiti.

Kaukanakin ollessaan hän tunsi hänen suojeluksensa.

276

Hän todisti hänen hyväkseen. Nyt tämä todistaja häneltä puuttui, ja
osat hänen omaa elämäänsä kadottivat merkityksensä ja tärkeytensä.
Hänen kerallaan hän hautaisi oman lapsuutensa ja nuoruutensa,
kokonaisen jakson kuulaita päiviä kuin hänen katseensa ennen,
kokonaisen jakson loistavia päiviä, joita hän ei ollut sittemmin saanut
takaisin, ei koskaan saisi takaisin. Ja hän ei ollut saanut sulkea
hänen silmiään.

Mutta kenties oli parempi, ettei se ollut hän. Kuilu oli auennut
heidän välilleen. Äiti oli jo kauan sitten lakannut lausumasta hänelle
moitteitaan. Mutta hänen ajatuksensa suunta oli hänelle vastakkainen,
ja heidän keskustelunsa, jotka ennen olivat olleet niin tuttavalliset
ja syvät ja olivat voimakkaasti vaikuttaneet häneen, olivat suureksi
osaksi menettäneet mielenkiintonsa ja virkistävyytensä. Nyt moni
unohtunut yksityiskohta palasi hänen muistiinsa, moni surullinen ele,
moni epäsuorasti rukoileva sana. Niin, hän, Albert, oli raskauttanut
hänen viimeiset kuukautensa surulla, jonka painon hän valittamatta
kesti, mutta joka ajanpitkään oli masentanut hänet. Hän ei voinut itkeä
tuntematta salaista omantunnon vaivaa. Ennen muinoin, aivan nuorena
miehenä oli Albertille sattunut, että hän antoi myöten väkivaltaiselle
luonteelleen, jota hän vaivoin hillitsi, ja puhutteli äitiään tylysti.
Mitä häpeää hän nyt senjohdosta tunsikaan! Mutta äiti, joka karttoi
loukkaamasta hänen ylpeyttään, tuli hänen luokseen niinpian kuin hän
oli tyyntynyt, väistääkseen häneltä ensi askeleen. Silloin hän vapaasti
saattoi korjata erheensä. Mutta nyt he olivat ijäksi eroitetut, ilman
kunnollista sovintoa.

Hänen epätoivonsa saavutti huippunsa ja hän tunsi murtuneensa, kun
Elisabet lempeästi lähestyi häntä. Tämä istutti hänet tuoliin, ja liian
raukeana vastustaakseen hän ilman muuta totteli. Heidän ajatuksensa,
jotka niin kauan olivat olleet erillään, yhdisti sama kärsimys. Se oli
noita mittaamattomia kärsimyksiä, joiden ainoa helpoitus on itkeminen
yhdessä, mutta heidän kyyneleensä eivät voineet toisiinsa sekaantua.
Saman surun kohtaamina oli heiltä kielletty syleily, joka olisi heitä
keventänyt, jonka tavalliset ystävätkin keskenään vaihtavat. Albert
tunsi täten entistä enemmän eristyksensä.

»Kukaan, hän sanoi itsekseen, suruaan yllyttääkseen, ei tule tietämään
mitä minä olen menettänyt. Minä yksin ymmärsin, mikä tahto asui tässä
ruumiissa, joka niin hentona lepää liinan alla, mikä hehku oli hänen
silmissään, ja minä yksin vien niiden muiston mukanani. Anna ei voinut
minua saattaa. Matkan takaa hän valittaa suruani, mutta hän ei tuntenut
äitiä. Hän ei tiennyt hänestä muuta kuin hänen vihamielisyytensä ja
hänen jäykän suoruutensa. Meidän rakkautemme on aseeton tämän vainajan
edessä, joka kuuluu vain minulle. Ja hän, joka täällä on, on minulle
vain muukalainen.»

_Muukalainen_, jota vainajan hänelle ystävällinen läsnäolo suojeli,
alkoi hänelle puoliääneen kertoa taudin alusta ja sen perättäisistä
vaiheista. Hän mainitsi potilaan kylmäverisyyden, hänen tyyneytensä,
hänen valmistuksensa, hänen halunsa nähdä poikaansa, hyvästin, jonka
hän tälle oli jättänyt. Hän jätti sikseen kaikki, mikä koski heidän
eroaan ja hänen omaa uhrautuvaisuuttaan. Hän puhui sellaisella
hienotunteisuudella, sellaisella tyttärellisellä hartaudella, että
Albert häntä kuunnellessaan tunsi sitä huojennusta, joka meille
kärsimyksessämme voi tulla vain tämän kärsimyksen syvenemisestä. Hän ei
voinut enää tehdä vääryyttä hänelle, vaan mutisi:

— Te olette täyttänyt minun sijani. Tiedän että te olette ollut
hänelle tyttären asemessa. Kaikissa kirjeissään hän sanoi minulle sen.
Nyt uskon sen. Kiitän teitä. Kuullessaan tämän ensimäisen vähemmin
välinpitämättömän sanan, jonka kiitollisuus ja sovinnaisuus yhdessä
aiheuttivat, Elisabet luuli, ettei hän enää jaksaisi pysyä osassaan.
Kyyneleet ja hänen heikkoutensa masensivat hänet, mutta koneellisesti
hän silmäsi tyynyllä lepääviin yleviin kasvoihin ja tunsi siitä
äkillistä tyyntymistä.

— Minä olen tuottanut hänelle paljon kärsimystä, lisäsi Albert, taipuen
tähän tunnustukseen senjohdosta mitä hän oli kuullut, ja melkein vasten
tahtoaan ja itsekseen.

Elisabet jaksoi vastata:

— Hän luotti teihin.

Mitä hän tällä tarkoitti? Kun Albert aikoi sitä tulkita, hän lisäsi,
ymmärtäen, ettei tämä kahdenolo voinut enempää jatkua:

— Tulkaa kanssani.

Albert seurasi häntä pois huoneesta. Hän vei hänet ruokasaliin, minne
Fauchette oli valmistanut aterian.

— Teidän tulee murkinoida ja lämmitellä. On jo kylmä. Minä käyn lasteni
luo. Ystäväni Blanche Vernier on ottanut heidät luokseen. En uskalla
tuoda heitä tänne. He ovat niin pieniä!

— Marie-Louise, Philippe, lausui Albert hitaasti, hellyydellä, joka
järkytti koko hänen olemustaan.

— Mutta te voitte käydä heitä katsomassa siellä missä he ovat, tai
vanhempieni tai Philippe Lagier'n luona, kuten haluatte.

— Mieluimmin Philippen luona.

— Hyvä. Hän palaa kohta. Voitte sopia hänen kanssaan.

Elisabet sai puhua yksin, suu jännitettynä, kasvot ponnistuksesta
kireinä. Albert vain vastasi. Lupauksensa mukaisesti Philippe
Lagier saapui päästämään heidät ahdingostaan. Sillaikaa kuin tämä
koetti itselleen tehdä selvää, hieman säälitellen itseänsä, heidän
keskinäisistä tunteistaan, ja kun Albert nälästään huolimatta turhaan
yritti syödä, Elisabet pukeutui lähteäkseen.

— Ystävämme, sanoi hän kääntyen puolisoonsa, on hyväntahtoisesti
luvannut pitää kaikesta huolta. Ylihuomenna ovat juhlallisuudet. Tulen
olemaan läsnä. Näkemiin.

Molemmat miehet näkivät hänen poistuvan, mutta eivät tällä hetkellä
vaihtaneet mitään sanoja tästä asiasta. Ennenkuin Elisabet jätti
huoneuston, hän pistäytyi vainajaa katsomassa. Täällä hän raukeni
voimattomuuteen.

— Äiti, rukoili hän polvillaan.

Tähän avunhuutoon sisältyi kaikki mielenjärkytys, minkä oli aiheuttanut
puolison näkeminen ja minkä hän oli salannut, uudelleen eloon heränneen
rakkauden tuskallinen raasto. Mutta toistamiseen vainajan tyyneys
rauhoitti hänen sydämensä.

Iltapäivällä Albert tapasi lapsensa Philippe Lagier'n luona. Kohtauksen
alussa pelkkä heidän syleilynsä, heidän nykyisyytensä ja entisyytensä
vertailu — Saint-Martinin tiellä hän tuskin oli saanut hetkeksi
puristaa heidät syliinsä — herätti hänessä hellyttävää iloa, joka hänen
tuskallisessa mielentilassaan vaikutti häneen ylenmäärin voimakkaasti
ja aiheutti hänessä jonkunmoisen kuumeen. Hän hämmästyi, kun lapset
kertoivat hänelle haltiatar Melusinan ja de Lesdiguièresin seikkailun.

— Keneltä te olette nämä tarinat kuulleet?

— Äidiltä.

Hän odotti saavansa molempien lasten kasvatuksessa todeta naisellista
välinpitämättömyyttä ja velttoutta, mutta hän huomasikin kuinka
odottamattomasti he olivat kehittyneet, sekä hengen että ruumiin
vireydessä, mihinkä hänellä ei ollut mitään osaa. Hänen väistymisensä
ei ollut aiheuttanut mitään turmiollista seurausta. Sensijaan että
hän olisi antanut siitä kunnian Elisabetille, hän ärtyi: sillä meille
on katkeraa todeta, miten vähän meidän poissapysymisemme vaikuttaa.
Pikku poika kyllästyi ensimäisenä näihin mielenpurkauksiin, ja
teki kysymyksiä, jotka kohdistuivat hänen oman elämänsä hämäriin
tapahtumiin, ja jotka olivat ratkaisemattomia sille, joka niihin ei
ollut suoranaisesti sekaantunut. Marie-Louisekin vähitellen jätti
herttaisuutensa ja mielijohteensa selittääkseen veljelleen, ettei isä
voinut tietää, että isä lyhyesti sanoen ei ollut kuin puolinainen isä,
tietämätön ja kaukainen, puutteellisesti selvillä heidän teoistaan ja
toimistaan. Tämä oli hänen selittelyjensä tarkoitus, joita hän esitti
pienellä käskevällä terävällä äänellään. Äiti, hän, ei koskaan heitä
jättänyt paitsi kun hän meni hoitamaan isoäitiä.

— Minä se olen muukalainen täällä, ajatteli Albert, täten peittelemättä
pahoinpideltynä.

Ihminen ei valloita puolelleen lapsia, ei edes omiaankaan, yhdessä
tunnissa. Hän jätti Marie-Louisen ja Philippen sydän raskaana
pettymyksestä, hermot tuskaantuneina. Heti kun hän oli lakannut
näkemästä heidän rakkaita päitään, valtasi hänet halu ottaa heidät
taas luokseen, pitää heidät huomassaan puhumatta enää mitään, joka
voisi heitä eroittaa. Ja kun hän palasi äitinsä taloon, toi hän sinne
sydämessään murheen lisää, pohjattoman alakuloisuuden, jota Annan
rakkaus voisi vaimentaa yhtä vähän kuin hänen pojansuruaan. Iltaan
saakka hän pysyi kuolinhuoneessa ja kyllästi mielensä epätoivolla,
riistäytyessään irti tunteista, jotka toinen toisensa jälkeen olivat
hänen elämäänsä yllyttäneet. Seuraava päivä, jonka hän käytti samalla
tavoin, oli hänelle vielä katkerampi. Hän sai kirjeen ja sähkösanoman
Annalta, joka odotti häntä Lyonissa. Hän luki ne hajamielisesti ja
vääryydellisessä hengessä: mitä saattoi Anna tietää hänen ajatuksistaan.

Kun hän hautajaisaamuna näki Elisabetin, joka tuli hoitamaan talon
emännyyttä, hän toivoi erehtyneensä toissapäivänä, kun tämän kasvot
hänestä olivat näyttäneet muuttuneilta, eloisammilta, kun hän
niissä yksin oli nähnyt omaansa verrattavaa tuskaa. Elisabet kysyi
tunkeilematta hänen tilaansa, mutta hänen katseensa, koko hänen
levoton, yhtaikaa ystävällinen ja pelästynyt käytöksensä ilmaisi
hänen sääliään. Molay-Norrois'n perhe saapui vuorostaan ja olivat
täydellisiä hienossa myötätunnossaan vävyään kohtaan. Sitten tuli muita
sukulaisia ja ystäviä. Albert oli taas joutunut niihin perhesuhteisiin
ja yhteiskunnalliseen ympäristöön, jonka kanssa hän oli luullut kaikki
siteet katkaisseensa. Ja hänen ylpeydelleen se oli katkera pala.

Grenoblessa kiersi huhu että rva Derizen kuolema oli keskenään
sovittanut eronneet aviopuolisot. Kukin lukuisan saaton osanottajista
aikoi koota merkkejä tästä: meidän säälintunteisiimmehan liittyy niin
paljon uteliaisuutta ja odottamatonta välinpitämättömyyttä. Alkaen rva
Passerat'sta, joka lainattuaan automobiilinsa sairaalle pöyhistellen
esiintyi asianosaisena, aina pikku juoksupoika Malaunay'hin saakka,
jonka hänen vetonsa teki asiasta huvitetuksi, hautajaissaatto oli
tarkkaavaisen huomion esineenä. Elisabet tahtoi asettua sukulaisten
joukkoon, jotka johtivat surusaattoa, puolisonsa ja isänsä taakse,
ruumisvaunun jälkeen. Täten hän ilmaisi, paitsi kiintymystään
vainajaan, järkähtämätöntä uskollisuuttaan nimeään kohtaan.

Hautausmaa on vähän matkan päässä katedraalista, joka on boulevard
des Adieux'n seurakuntakirkko. Oli vain mentävä vanhan valliportin
läpi, pitkin Vihreänsaaren käytäviä, joka oli täynnä hevosten
kavioiden ja saaton askeleiden alla murtuvia lehtiä. Hetki jolloin
arkku lasketaan hautaan on katkerimpia, mikä voi rakastavaa sydäntä
kohdata. Vaistomaisesti Albert nosti käden silmilleen. Mutta mielessään
hän kesken tuskaansa näki Elisabetin järkytettynä. Muistiko hän tätä
päiväkirjansa lausetta: »Hän ei tunne äitiäni eikä tule häntä koskaan
tuntemaan. Jos minulle sattuisi se onnettomuus, että menettäisin hänet,
saisinko yksin surra häntä?»

Palattua Elisabet murtuneisuudestaan huolimatta otti Albertin sijasta
vastaan kutsuttujen valittelut ja nousi sitten portaita ylös antaakseen
ohjeensa vanhalle palvelustytölle. Albert tuli heti hänen jälkeensä,
Philippe Lagier'n saattamana. Ilman heikkoutta täytettyään tehtävän,
jonka hän oli itselleen asettanut, Elisabet tervehti Philippeä
sanomalla: »Näkemiin» ja senjälkeen kääntyen miehensä puoleen:

— Nyt, hyvästi, hän sanoi. Olkaa rohkea. Ymmärtämättä kaikki oli
loppunut, mutta levottomana Albert kysyi:

— Lähdettekö?

— Kyllä.

— Minne menette?

— Kotiini. Tahdotteko että lähetän luoksenne lapset? Albert epäröi,
sitten hän vastasi soinnuttomalla äänellä.

— En.

Elisabet kumarsi. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. He eivät enää näkisi
toisiaan.

Kun hän oli poistunut, astui Albert jonkun askeleen eteenpäin
kutsuakseen häntä. Mitä olisi hän hänelle sanonut? Levottomana
hän kulki ristiin rastiin huoneessa puhumatta mitään. Minkälaisia
mielialoja, pelkästään tuskallisia, hän muutaman tunnin kuluessa
olikaan saanut kokea! Liikkumattomana ja mykkänä hänen ystävänsä
helposti saattoi seurata hänen ajatuksensa kulkua, mutta
ymmärrettävästä taipumuksesta häntä enemmän säälitti rouva.

Fauchette tuli ilmoittamaan aamiaisesta. Albert katseli häntä, näytti
miettivän, ja tehtyään ratkaisunsa, hän selitti täsmällisellä äänellään.

— Minä vien teidät Pariisiin.

Frauchette järkähti kuin vanha huonekalu, jonka puu rätisee. Mielellään
hän olisi tehnyt ristinmerkin ajatellessaan joutuvansa tähän kadotuksen
kaupunkiin, varmaankin palvelemaan huonosti elävää naista, ja päätänsä
puistellen hän mutisi:

— Ei, ei herra Albert.

— Miks'ette suostu? Minne te sitten menette?

— Rva Elisabetin luo. Albert rypisti kulmakarvojaan:

— Hylkäättekö minut?

— Oi ei, herra Albert. Pienokaiset vain ovat siellä, ja sittenhän rva
Elisabet on ollut niin hyvä! Te ette tiedä mitenkä hän on hoitanut
rouvaa. Yöt päivät hän on ollut hänen luonaan.

Albert lopetti lyhyeen tämän ylistelyn.

— Tiedän. Aamiainen oli pikainen ja äänetön. Salissa, minne molemmat
herrat senjälkeen palasivat, Albert yhä enemmän katkeruuteensa vaipuen
ja lopultakin päästäen valloilleen tunteittensa tulvan, tunnusti kuin
itsekseen:

— Niin, hän on paljon muuttunut.

Hän lisäsi:

— Hylkääkö hän yhä eläkkeen, jonka joka kuukausi talletan notaarini luo.

— Kyllä.

— Minun olisi pitänyt vaatia häneltä lupaus, että hän suostuu ottamaan
sen. Hänellä ei ole oikeutta riistää minulta tilaisuutta ylläpitää
lapsiani. Se on väärin.

Philippe, jonka tunne oli puhdistunut niin että hän saattoi seurata
Elisabetin rohkeata ponnistusta ja johon rva Derizen viimeiset puheet
vaikuttivat, tahtoi jalomielisesti koettaa aikaansaada lähentymistä,
ja jatkoi ylistelyä, joka Fauchetten oli täytynyt jättää kesken. Hän
kuvasi molempien naisten elämän Grenoblessa ja Saint-Martinissa,
heidän tuttavallisuutensa, nuoremman hartaan uhrautuvaisuuden, joka
oli antanut toisen värin vainajan viimeiselle vuodelle. Turhaan häntä
keskeyttivät toisen lyhyet: tiedän, tiedän.

— Ei, sinä et voi tietää, lopetti toinen vihdoin kärsimättömänä.

Albert joka taas oli ruvennut kävelemään, pysähtyi äkkiä. Hänellä
oli se kasvojen ilme, joka hänellä oli vihastuessaan, kun hänen
väkivaltainen luonteenlaatunsa ennenmuinoin sai hänet valtaansa
sietämättömän ristiriidan häntä kohdatessa. Kuitenkin hän näytti
hillitsevän itsensä, ja vain loukkaava ylenkatse tuntui tässä hänen
vihjauksessaan:

— Se oli siis totta mitä minulle kirjoitettiin täältä Grenoblesta.

— Mikä sitten?

— Että sinä olit rakastunut vaimooni.

Philippe kohtasi väistymättä hänen kovan ja käskevän katseensa:

— Kyllä, sanoi hän tyyneesti, tunnen Elisabetia kohtaan ihailevaa
palvontaa. Nimitä sitä millä nimellä haluat.

— Ole varuillasi. Osaan puolustaa häntä.

— Ketä vastaan ja millä oikeudella?

Ja liikutettuna omasta hetkellisestä epäitsekkyydestään, joka taivutti
häntä jalomielisyyteen ja haluten myös sovittaa entisen petoksensa, hän
nousi ja meni ojentamaan kätensä ystävälleen, joka ei vastustellut:

— Hyvä Albert, kuinka saatamme kohdella toisiamme näin, täällä?

Albert vastasi hänen puristukseensa, kiitollisuudella mitä tunnemme
niitä kohtaan, jotka ovat pelastaneet meidät huonosta teosta:

— Tein vääryyttä. Ne olivat halpamaisia nimettömiä kirjeitä, joita minä
tuskin luin. Ja sitten on tämä kuolema palauttanut minulle niin paljon
muistoja, jotka luulin kaukaisemmiksi, sammuneemmiksi. Kotilieteni
tummuneesta tuhkasta on vähäinen liekki vielä leimahtanut!

— Etkö voi saada sitä uudelleen eloon.

— En. Mutta en ole voinut nähdä äitiäni kuolinvuoteellaan, vaimoani,
lapsiani tuntematta kaipausta tätä selkeätä elämää kohtaan, joka olisi
voinut olla minun. Ymmärrätkö! Elisabet on sulkenut äitini silmät;
hän saa yksin kasvattaa Marie-Louisea ja pikku Philippeä. Eilen hän
puhui minulle sellaisella mielenliikutuksella ja hienotuntoisuudella!
En ollut tuskassani yksin. Hän on paljon muuttunut. Hän on kauniimpi.
Ja omituisen vaiheen kautta hän nyt näyttää hankkineen tai saaneen ne
ominaisuudet, joita ennen toivoin hänellä olevan, nyt kun me emme voi
olla muuta kuin muukalaisia toisillemme.

— Muukalaisia? Se ei ole vielä lopullista. Ei ole mitään lopullista.

— On, kuolema. Vakuutan sinulle, että eilen kadehdin äitiäni. Hänen
kasvonsa olivat niin rauhalliset, niin tyyneet, niin puhtaat. Silloin
ei ihminen kärsi enää. Ennen kaikkea, ei aiheuta toisille kärsimyksiä.
Niin, se on yksi ratkaisu. Olen sitä ajatellut.

— Albert!

— Toissa päivänä, eilen, vielä tänä aamuna. Se ajatus tulee minulle
palaamaan. Elisabet tulee vapaaksi. Hän ansaitsee olla vapaa, olla
onnellinen. Nyt en voi siihen mitään, enkä edes toivo hänen sitä
olevan, niin olen itsekäs ja epäjohdonmukainen.

— Sinä olet hänestä mustasukkainen: sinä rakastat häntä vielä.

— Minä olen häntä rakastanut. Täällä painaa minua menneisyys; minä
hengitän sitä kaikilla huokosillani.

Keskustelu taukosi. Philippe koetti saada sen uudestaan käyntiin:

— Milloinka lähdet, kysyi hän vauhtiin päästäkseen.

— Tänä iltana.

— Niin pian. Pariisiinko?

— En, Anna odottaa minua Lyon'issa.

— Niinkö! Entä milloin palaat?

— En tiedä. Kenties en koskaan. Kuten useimmat ihmiset, minä en ole
ohjannut elämääni. En voi siinä muuttaa mitään, ja kun astun yli tämän
kynnyksen, olen omissa silmissäni viheliäinen. Se on sietämätöntä.

Hän lausui viimeiset sanat kiihtyneenä.

— Entä lapsesi? huomautti Philippe.

Heidän äitinsä ei ole minulle kyllin yhdentekevä, jotta rohkenisin
kiistellä niitä häneltä. He ovat tulleet hänen päämääräkseen. Kuinka
voisin heidät häneltä riistää?

Tämä kiduttava kysymys ilmeisesti palasi yhä uudelleen hänen mieleensä:

— Elän ulkopuolella omaa perhettäni. Kuinka voisin lopullisesti
musertaa vaimoni vaatimalla häneltä tätä jakoa? Ja sitten, hänen
vikansa eivät enää ole mitään omieni rinnalla.

Ensi kerran hän lausui tuomion itsestään.

— Tahdotko vastata minulle? kysyi Philippe äkkiä. Oletko onnellinen?

Albert katseli häneen katkeran iroonisesti:

— Olen kadottanut äitini saamatta häntä nähdä. Olen kadottanut lapseni,
kotini, rauhani. Juuri äsken puhuin kuolemasta. Ja sinä kysyt minulta
olenko onnellinen.

— Se ei ollut tarkoitettu loukkaukseksi, Albert. Rakkaudessahan on
sellainen vallitseva voima, että se hehkuu halusta alistaa allensa
suurimmatkin onnettomuutemme tai se antaa meille voimaa kestää ne. Sitä
rakkautta et sinä ole kokenut tai et enää koe.

— Sinä erehdyt: tunnen sitä vieläkin. Mutta rakkaus ei koskaan ole
täyttänyt kokonaan miehen elämää.

— Vielä viimeinen sana. Jos luopuisit ... tuosta rakkaudesta ...

— Turha jatkaa. En luovu siitä ennenkuin kuolemassa. Juuri äsken kun
puhuin kuolemasta, tarkoitin kuolemaa hänen kanssaan. Hän seuraisi
minua minne tahansa, ja siihenkin saakka.

— Ymmärrän. Sinä olet hänelle kaikki, mutta ei päinvastoin. Kuinka Te
saatte kärsiä, kaikki poikkeuksetta!

Albert tarttui ystäväänsä käsivarteen.

— Kuule, en ole pelkuri. Mutta minä en ole kokonaan vastuussa
kohtalostani. Olosuhteet ovat tahtoneet, että minä todellakin olen
Annalle kaikki. Minä en häntä hylkää, tapahtukoon mitä tahansa.

— Sinä mieluummin uhraat lapsesi hänen hyväkseen.

— Heillä on äitinsä.

— Entä heidän äitinsä?

Kun tähän kysymykseen ei tullut mitään vastausta, Philippe lisäsi:

— Aiotko tavata häntä ennen lähtöäsi?

— En. Mitä sanoisinkaan hänelle? Että hän katkaiskoon meidän lailliset
siteemme, että hän koettakoon rakentaa itselleen oman onnensa, — hän
on niin nuori, niin kaunis, niin lumoava, — ja että minä en enää saa
merkitä hänelle mitään.

— Ja että sinä et ole onnellinen.

— Mitä siitä!

Ja tämä sana putosi kuin kivi hyljättyyn kaivoon ...

Koko iltapäivän Elisabet kotiinsa hautaantuneena odotti että jokin
epämääräinen tapahtuma saattaisi hänet kohtaamaan puolisonsa. Hän
ei saattanut uskoa, että tämä lähtisi häntä näkemättä. Olihan hän
avustanut hänen äitiään, vielä tänä aamuna yhdessä hänen kanssaan
tulkinnut tuskaansa? Kuinka saattaisi hän olla kyllin julma lähteäkseen
ilman muuta?

Päivä laski hänen näin odottaessaan jännittyneenä ja liikkumattomana,
samalla tuolilla, korva valmiina tavoittamaan pienimmänkin melun,
silmät turhaan kiinnitettyinä oveen. Hän tiesi että Albertin oli
lähdettävä pikajunalla kello kymmenen ja neljäkymmentä. Hän aavisti,
että Anna de Sézery oli jossain lähistöllä. Kun hetki saapui, hän
meni lastensa huoneeseen, totesi että he nukkuivat, jätti heidät
hoitajattaren huomaan, ja ottaen kiiruusti hattunsa ja vaippansa hän
riensi asemalle.

— Entä jos menisin häntä hakemaan, oli rva Derize kerran sanonut.

Vailla ylpeyttä, nöyryytettynä, voitettuna, hän nyt kiiruhti tarjoomaan
tuolle kiittämättömälle ja uskottomalle sydäntä, jonka tämä oli
murtanut. Odotussalista hän ei häntä löytänyt. Rohkenematta mennä salin
läpi päästääkseen junasillalle hän, jo innossaan jäähtyneenä, vetäytyi
varjoon ulkopuolelle ja tarkasteli saapuvia ajoneuvoja. Lopuksi hän
näki Albertin ja Phiiippen sellaisista astuvan, ja vetäytyi vielä
enemmän syrjään jäädäkseen huomaamatta. Lyhdyn valossa hän selvemmin
eroitti Albertin ankarat kasvot, kun tämä maksoi ajurin. Häveten
heikkouttaan hän pakeni pois niinpian kuin he olivat menneet.

Eräs jokseenkin hienosti puettu mieshenkilö, — Grenoblen rikkaita
hansikastehtailijoita, jotka Lyonista tai Pariisista saavat runsaat
tulonsa, ja jotka ammattinsa kautta kovin mielellään käsittelevät
naisia tuttavallisesti, — lähti huomattuaan hänen epävarman käytöksensä
ja hänen vartalonsa, häntä seuraamaan ja rohkeni hämärämmällä
Lesdiguiéres-kadulla puhutella häntä. Hän ei kuulunut Elisabetin
seurapiiriin eikä tämä häntä tuntenut.

— Hyvä rouva! Täytyy hankkia itselleen oikeutensa!

Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!

Mies nauroi, katseli häntä röyhkeästi, mutta nolostui, kun näki
Elisabetin kauneuden, joka vaikutti häneen vasten tahtoaan.
Typertyneenä Elisabet pysähtyi ja murti suuta sanoja löytämättä.
Lopulta hän tointui ja huusi:

— Menkää tiehenne!

Hänen kauhistuneet kasvonsa ja silmänsä, vielä enemmän kuin hänen
sanansa, ajoivat pois tunkeilijan. Hän laahautui porraskäytäväänsä
saakka; hänen jalkansa eivät tahtoneet häntä kannattaa. Tämä viimeinen
loukkaus saattoi hänen nöyryytyksensä huippuunsa. Hän vaipui kaikkein
mustimpaan epätoivoon. Nyt hän puolestaan ikävöi kuolemaa:

»Kaikki on lopussa, sanoi hän itsekseen, ainiaaksi lopussa».

Päästyään huoneeseensa kuin takaa-ajettu eläin pesäänsä, murtuneena
niin monen yön valvonnasta ja rasituksesta, niin monen ponnistuksen
turhuudesta, napisten Jumalaa vastaan, joka oli hänet hyljännyt, hän
vaipui matolle vuoteensa ääreen, ja siellä hän kasaan vaipuneena,
koneellisesti kesken nyyhkytyksiään toisti sanoja, jotka suojelivat
häntä kuoleman kaipaustaan vastaan, jotka vastoin tahtoaan kiinnittivät
hänet elämään.

— Marie-Louise, Philippe ... pienokaiseni ...






NELJÄS OSA




I

PALMUSUNNUNTAINA


Maaliskuun lopussa vallitsee talvi vielä vuoristoseuduissa. Kuitenkin
Grenoble, lumisen taivaanrannan ympäröimänä, virkosi uuteen eloon
palmusunnuntaina, aran auringon alla, joka kalpealle taivaalle antoi
helmiäisen hohdetta. Katedraalin pääoven edessä kaukaa, jopa Alppien
toiselta puolen saapuneet kauppiaat kevään etujoukkona näyttivät ja
tarjosivat messuun meneville uskovaisille vihreitä oksakimppujaan,
kuollutta pikku metsäänsä, joka hajaantui ohikulkijain sekaan,
syntyäkseen uudelleen kirkossa, missä kaikki nämä palmut kukoistivat
kuulijain käsissä.

— Siunattu kimppu kahdesta sou'sta!

Ja olihan siinä jo siunausta, että sai nähdä kaiken tämän tuoreen
vehreyden, kun puissa ei vielä ollut silmujakaan.

Elisabet, joka vei kirkkoon Marie-Louisen ja Philippen — tämä
jälkimäinen oli luvannut olla siivosti jumalanpalveluksen aikana
— pysähtyi erään tällaisen tiskin eteen valitakseen kolme oksaa.
Hajamielisyydessään hän antoi enemmän rahaa, kuin ruskea ryysyinen
tyttö häneltä pyysi.

— Tässä on takaisin, rouva. Ei se maksa niin paljon.

— Saat pitää ne. Mistä sinä olet?

— Bardanechasta Italiassa.

— Mikä on nimesi.

— Luisa.

— Entä vanhempasi?

— He ovat kai tuolla.

Marie-Louise, joka vasemmassa kädessään puristi kolehtiin tarkoitettua
rahaa, ojensi sen muukalaiselle, joka otti sen vastaan huomaamattaan,
kun hän suu auki ja silmät selällään tuijotti nuoreen rouvaan.

— Entä minä? Etkö tahdo kiittää minua? kysyi loukkaantuneena lapsi,
joka ei tahtonut hyväntekeväisyytensä jäävän salaiseksi.

Luisa purskahti nauruun. Viattomille silmineen hän oli varsin ovela,
ja innoissaan käyttäen äidinkieltään hän sormellaan osoitti ihailunsa
esinettä:

— Kaunis kuin madonna!

Elisabetin posket punastuivat. Kiitos osui häneen kuin kukat, joita
juhlissa heitetään kasvoille ja jotka mairittelevat ja koskevat
samalla. Hän kiiruhti lapsia:

— Me myöhästymme. Mennään sisään.

Philippe Lagier, joka seisoi torilla ja oli seurannut kohtausta,
puhutteli häntä, mutta viittaamatta siihen mitä oli kuullut, ollakseen
häntä hätyyttämättä. He olivat alhaalla aitauksen luona. Elisabet pani
jalkansa ensimäiselle portaalle.

— Ettehän sinne mene?

— Kyllä ... Se ihmetyttää teitä? Minä rakastan katolilaisia juhlia. Ne
ovat verrattoman runollisia. Tänään menen kirkkoon kevättä hakemaan.

— Ettekö hae mitään muuta?

Elisabet hymyili, tuota surullista ja keskenkatkeavaa hymyä, joka
sointui yhteen hänen pelästyneen ilmeensä kanssa. Uskoiko hän Jumalaan?
Hän aikoi astua portaita edelleen, kun Philippe pysähdytti hänet, hyvin
kunnioittavasti, vaikka pienellä mielenliikutuksella:

— Kuulkaa rouva, minusta te olette muuttunut ... Elisabet tahtoi tehdä
pilaa:

— Muuttunut? Siltä näyttää tosiaan. Minulle juuri sanottiin se.

— Niin, italialaisilla on se etuoikeus, että he saavat huutaa sen mitä
me tyydymme ajattelemaan. Ei ole kysymys siitä. Talvi on jonkunverran
järkyttänyt teidän terveyttänne: se on ilmeistä. Täytyy kysyä
lääkäriltä ...

— Ei, ei, voin erinomaisesti, vakuutan sen teille.

Hän hävisi eteiseen. Oltuaan hetkisen ymmällä Philippe päätti seurata
häntä ja asettui messun ajaksi muutamia rivejä hänen taakseen, jottei
hän epäilisi hänen läsnäoloaan. Lapset oli vaatetettu erinomaisen
huolellisesti; mutta sensijaan oli hänellä itsellään vaatimaton musta
puku, jolla täytyi olla pitkä käytäntö takanaan ja joka alkoi käydä
kiiltäväksi. Kun hän oli siirtänyt suruharsonsa eteen, olkapäälle,
saattoi Philippe nähdä hänen vaaleita hiuksiaan, tuota niin viehättävää
silkkistä lapsentukkaa ja pilkahduksen hänen valkoista niskaansa.
Kun hän nousi tai polvistui jumalanpalvelusmenojen mukaan, Philippe
huomasi hänen liikkeittensä taipuvaisuuden ja hänen nuorta tyttöä
muistuttavan sulonsa, johon epäpuhtaat pyyteet eivät uskalla nostaa
katsettaan. Silloin tällöin Philippe näki hänen kasvojensa ääriviivan,
hänen loistavan profiilinsa tumman hatun ja puvun välillä. Miten vähän
hän muistutti Albert Derizen kukoistavaa, mutta välinpitämätöntä ja
velttoa rouvaa? Suru ja huoli omasta elämästään olivat veistäneet
hänen piirteensä ja hänen käyntiliikkeensäkin. Hänen solakka ruumiinsa
ojentui kuin pitkä kukanvanamo. Laihuudessaan, joka alkoi herättää
levottomuutta, hän säilytti nuorekkaisuutensa, joka hänellä ennen
johtui kaikkien harrastusten puutteesta, ja joka nyt aiheutui
jonkunlaisesta peräytymisestä elämän synkkien paljastusten edessä.

»Hän tulee murtumaan, ajatteli Philippe, tämä elämä surmaa hänet. Mitä
tehdä hänen hyväkseen?»

Mikään itsekäs pyyde ei häntä yllyttänyt. Hänen uskottomassa ja
kaipaavassa sydämessään Elisabet oli hänen hurskautensa, — madonna,
johon pikku italiatar oli tätä verrannut.

Talvi, joka oli seurannut rva Derizen kuolemaa — noita pitkiä talvia,
joita Alppien seutu saa kokea — ei ollut lempeä Elisabetille. Hän oli
kadottanut lujimman tukensa, sen tarttuvan rohkeuden, joka virtaa
rauhallisesti kestetystä koettelemuksesta, ja samalla viimeisen
vaikuttavan siteen, joka yhdisti hänet puolisoonsa. Näin hän oli
jatkanut vaikeammaksi käynyttä tietään. Kuten tämä vuorien ympäröimä
Grenoblen tasanko tuntui kylmemmältä jäätikkökehässään, niin hänkin
tunsi ympärillään lohduttomuuden ja yksinäisyyden kuin korkean
muurin. Tosin kyllä rva Molay-Norrois, aavistaen tämän vaarallisen
mielentilan, oli runsaammin osoittanut hänelle äidillistä hellyyttään,
mutta tehnyt sen toimettoman luonteensa mukaisella tavalla, enemmän
valitteluina kuin tekoina. Olihan tällä erinomaisella naisella täysi
työ miehestään, jonka sairaus katkeroitti ja joka alistumatta näki
vanhuuden tulevan. Aina oli kotona hänen huvinsa ollut tyrannina.
Mutta hänen pahuutensakin oli parempi kuin hänen petoksensa. Hän olisi
vielä voinut sietää iän hävitykset, jos hän olisi voinut saattaa
rva Passerat'n niistä osallisiksi sensijaan kuin hän nyt kiukukseen
sai nähdä tämän voittoja; rva Passerat käytti hyväkseen laihuuttaan
nuorentaakseen asuaan ja riisti lihavalta rva Bonnard-Bassonilta hra de
Vimellen huomaavaisuudet. Joku jumala suojeli häntä näissä yrityksissä.
Tämä viimeinen valloitus saattoi hra Molay-Norrois'n kiukun huippuunsa,
mikä yllytti hänen pahaa vertansa ja huonoja tuuliaan. Mitä lohdutusta
saattoi niin koeteltu sielu antaa?

Tietenkään Elisabet ei ollut lakannut täyttämästä tehtävää, jonka
hän oli itselleen asettanut: antaa lapsilleen ensimäiset opinalkeet.
Marie-Louise kävi yhdeksättä, ja Philippe oli kuusivuotias. Oli
valmistettava heidän tulevaisuuttaan, joka oli altis elämän ensi
askeleiden vaikutuksille. Hän tahtoi, että heidän lapsuutensa olisi
eloisa ja uuttera, muistaessaan minkälaista veltostuttavaa lepoa hän
oli kohdannut omassaan, ja aikoi totuttaa heitä löytämään ilonsa aivan
jokapäiväisistä olosuhteista. Mutta heidänkin parissaan ollessaan hänen
mielialansa oikutteli. Masennuksesta se äkkiä muuttui kuumeiseksi
huvittelun ja uurastuksen kiihkoksi. Tuleehan ihmisen elää joka päivä!
Mitättömyyksistä hän nauroi ja itki hermostuneesti. Kuumeisesti hän
yhdellä kertaa kulutti liiallisen tarmonsa, sitten hän vaipui takaisin
ikävöintiinsä. Hän tosin noudatti itselleen asettamaansa suuntaviivaa,
mutta eteni nykäyksittäin, milloin hitaasti, milloin täyttä lentoa.

Vajonneena kaipaukseensa ja suruunsa hän ei välittänyt tavata ketään,
ystäväänsä Blanche Vernier'tä lukuunottamatta, jonka hienotuntoinen
kiintymys oli viihtyisä mutta vaikutukseton, ja jonka neljä lasta jo
itsekseen muodostivat kokonaisen leikki- ja opiskelujoukon. Olipa
hänen täytynyt torjua tunkeileva hra de Vimelle, joka äkkiä oli
ruvennut ottamaan häntä suojelukseensa. Kyllästyneenä jokapäiväiseen
rakastajattareensa ja epäkiitolliseen osaan, jota hän tämän vierellä
esitti, hän oli aikonut ottaa kunniallisen korvauksen mielistelemällä
naista, jota kukaan ei puolustanut. Hänen luontainen turhamaisuutensa
antoi hänelle harhaluuloja omista mahdollisuuksistaan. Tultuaan
torjutuksi hän taas tyytyi kypsään ja levottomaan rva Passerat'n,
helpompaan suhteeseen, joka samalla antaisi hänelle enemmän mainetta.
Epäonnistuneen yrityksensä hän kosti kielimällä seuraelämässä Philippe
Lagier'n Haxo-kadulle tekemistä, itse teossa harvoista käynneistä.
Miehensä neuvosta rva Molay-Norrois huomautti tästä tyttärelleen.

Elisabet loukkaantui. Mentyään itseensä hän ei voinut pitää itseään
aivan syyttömänä. Totta oli, että nämä Philippen käynnit olivat
hänelle mieleen enemmän kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa. Philippe
astui sisään arasti, peläten ettei häntä otettaisi vastaan, ja alkoi
puhumalla jokapäiväisyyksiä. Sitten hän muutti äänensävyn, ja antoi
kaiken sielunsa, joka oli terävä ja sukkela ja joka tämän uuden
tunteen vaikutuksesta laajeni, sai enemmän väljyyttä. Se mitä hän
puhui, sisälsi paitsi alinomaista hehkua, joka niin oivallisesti
kirvoitti nuoren naisen ahtaasta elonkehästään, ihailua, jota hän ei
enää koskaan suoranaisesti tulkinnut. Jonkunmoisessa mystillisessä
haltioitumisessaan, jonka hellyys synnyttää silloin kun se on sidottu
puhtaasti inhimillisiin suhteisiin, Philippe keksi ylläpitää hänessä
toivoa, jonka kaikki järki ja hänen sydämensä tuomitsivat vääräksi.
Philippe oli päättänyt säännöllisesti kirjoittaa ystävälleen. Alussa
Albertilta tuli vain ylimalkaisia vastauksia; vähitellen hän kuitenkin
oli ruvennut paljastamaan mieltänsä, ja hänen katkerista ja kovista
kirjeistään ei onni uhonnut; nyt se oli hän joka tiedusteli uutisia
lapsistaan. Täten Philippe Lagier'n vilpitön ystävyys solmi uudelleen
rva Derizen kuoleman kautta katkenneen siteen. Elisabet ei ollut tehnyt
itselleen selväksi, mitenkä hän rakkautensa itsekkäisyydessä käytti
hyväkseen tätä ystävyyttä. Hänen äitinsä huomautus, joka ensin sai
hänet kuohuksiin, selvitti hänelle sen. Hän ei saanut antaa itseään
alttiiksi kaupungin juoruille, asemassaan, joka vaati varovaisuutta
joka hetki. Todellisen kunniallisuuden rinnalla on olemassa ulkonäön
kunniallisuus, josta naiset nykyään kernaasti vähättelevät. Varsinkaan
hänellä ei ollut oikeutta käyttää hyväkseen tunnetta joka olkoon se
miten kunnioittava tahansa, oli näin suuremmoinen uhrautuvaisuuden
pohja ja joka kaikesta huolimatta hiveli hänen ylpeyttään hänen
ollessaan tässä hyljätyn tilassa, joka on niin loukkaava naiselle
parhaassa kukostuksessaan.

Saatuaan hienotuntoisen huomautuksen ei Philippe senjälkeen
ilmestynyt Haxo-kadulle kuin silloin tällöin. Hänelle tämä oli kova
pettymys. Täällä hän todellakin oli elänyt sisältörikkaita hetkiä,
tuntenut uhrautumisen huuman, joka on kaikkein juovuttavin. Täten
nähtyään Elisabetin viimeksi melkein kuukausi sitten, oli hänelle
anteeksiannettavaa, että oli pysähtynyt katedraalin torille suuren
messun aikana, sillä ajatuksella, että hän kohtaisi Elisabetin, ja hän
oli paremmin kuin joku perhetuttava voinut todeta hänen laihtumisensa
ja kaikki hänessä näkyvät kulutuksen merkit.

Jumalanpalveluksen kestäessä Philippe mietti, miten hän voisi häntä
auttaa. Olisiko paikallaan ilmastonmuutos, oleskelu Provincessa,
jollain tuollaisella seudulla, missä riittää avata silmänsä
saadakseen sieluunsa valon ja kirkkaan avaruuden ilon? Se olisi ollut
sopivaa, mutta Elisabet kieltäytyi itsepäisesti ottamasta vastaan
Albertin avustusta, ja hänen rajoitetut varansa pakoittivat hänet
vaatimattomaan, ylellisyyttä karttavaan elämään. Kenties hän saisi
Molay-Norrois'n perheen viemään hänet mukanaan jonnekin? Kuinka nämä
eivät huomanneet, mitenkä hän kuihtui? Entä kuinka Albert oli saattanut
lähteä pois ilman, että häneen vaikutti Elisabetin uusi viehätys,
hänen haurautensa? Täten Philippe häntä säälitellen katseli. Hänen
rukouksensa pysähtyivät Elisabetiin. Tämä oli ikäänkuin se pyhä lipas,
johon hostian tavoin sisältyi puhdas uhrautumisen halu, minkä Philippe
oli hänelle velkaa.

Yhtä turha oli Elisabetin yritys seurata jumalanpalvelusta. Vuorotellen
hänen muistonsa ja hänen pelkonsa keskeyttivät hänen rukouksensa.
Muisto vei hänet kymmenen vuotta taaksepäin, hänen kihlausaikaansa,
samanlaiseen palmusunnuntaihin. Se oli aurinkoisena huhtikuun päivänä.
Mutta hän ei tuntenut iloa siitä että oli alle kahdenkymmenen vuotias
ja että hän rakasti. Albert oli saattanut häntä ja hänen vanhempiaan
tähän samaan kirkkoon. Kaupustelijat silloinkin tarjosivat vihertäviä
oksiaan. Ajattelemattomana hän pysyi vieraana tunteelle, johon joku
toinen, ymmärtäväisempi tai huomaavaisempi, olisi hurmaantuneena
antautunut. Hän ymmärsi — nyt kymmenen vuoden kuluttua — minkä
tilaisuuden yhteiseen riemuun hän oli antanut mennä hukkaan, kun hän
oli suhtautunut välinpitämättömästi siihen onnelliseen tapaukseen, että
kevään uudistus, jonka vertauskuva tämä uskonnollinen juhla oli, ja
heidän hellyytensä puhkeaminen sattuivat yhteen.

— Katsokaa, oli Albert hänelle sanonut, kaikkia näitä viheriöiviä
vesoja, jotka ovat maassa teitä varten. Näyttää kuin kulkisitte
keskellä kevättä.

— Niin, on palmusunnuntai, oli hän vastannut. Tämä, ylen yksinkertainen
selitys, poisti yllätyksen.

Olihan muka rakkaus jotain, joka kuuluu tytöille, ja josta ei seuraa
mitään vaivaa? Hänen sulhasensa oli ihaillut tätä tyyneyttä, jossa
itiönä piili heidän eronsa. Miksi oli hän odottanut, kunnes hänet
petettiin, ennenkuin hän ymmärsi, mitenkä meidän tulee huolehtia
onnestamme. Miksi ei koetettu, silloin kun vielä oli aika, vastustaa
tätä hänen velttouttaan, joka kytkee meidät valmiisiin uriin ja estää
meitä kohoamasta sinne, missä valo ja vapaa näköpiiri ovat? Ainakin
hän osaisi varjella lapsensa omasta erehdyksestään. Heidän ei olisi
tarvis käydä epätoivon kautta ennenkuin he saisivat auki elämään
näkevät silmänsä. Hän osaisi säilyttää heidän tunnevoimansa, heidän
tuoreutensa, mutta he olisivat kuin nuoret asestetut sotilaat, eivätkä
veltot ja turtuneet.

Oliko hänellä tämä kyky? Samana aamuna juuri hän pukeutuessaan oli
todennut laihuutensa ja kalpeutensa ja sukiessaan hiuksensa hänen oli
täytynyt alkaa useampia kertoja, käsivarret kun olivat raskaat ja
jonkun käsittämättömän heikkouden lamaamat. Philippe Lagier'n huomio
oli oikea. Näin tarkkanäköisen havaitsijan huomautus täytti hänet
kauhulla, kun se nyt palasi hänen muistiinsa. Häntä kenties uhkasi
vaara. Mutta mitä se häntä liikutti, jatkuiko hänen elämänsä vähemmän
tai kauemmin aikaa? Viimeinen kuva, jonka hän säilytti Albertista,
oli kuva matkustajasta, joka poistuu katsomatta taakseen, ja edes
aavistamatta sitä nöyryytettyä rakkautta, joka varjossa nyyhkytti
parin askeleen päässä. Miksi hän siis niin halusi elää? Hänen
jälkeensä ottaisi Albert haltuunsa Marie-Louisen ja Philippen, hänen
omaisuutensa, lihan hänen lihastaan, hänen uuden elämänsisältönsä. Se
oli hänen oikeutensa. Ja hän menisi naimisiin tuon naisen kanssa. Ja
tuo nainen tulisi hänen lastensa äidiksi. Oh, ei, ei, hän ei voinut
kuvitella sitä kauhun väristystä tuntematta. Hänen oli pakko elää,
maksoi mitä maksoi.

— Äiti, mikä sinua vaivaa, kysyi Marie-Louise kumartuneena.

Kun uskovaiset nousivat saadakseen papin siunauksen, pysyi Elisabet
yhä polvillaan, pää kätkettynä, hartiat itkusta täristen. Lapsi toisti
kysymyksensä, ja sujautti lempeästi kätensä äitinsä käsivarsien väliin
hyväilläkseen hänen poskeaan.

— Miksi sinä itket? Philippe on siivo. Ja minä rakastan sinua, rakastan
kovin.

Lapsen vuoksi Elisabet heti pakoitti itsensä levolliseksi. Hän pudotti
harsonsa, peittääkseen kostuneet silmänsä, ja noustessaan pystyyn hän
hymyili:

— Ei minua mikään vaivaa.

Tämä ponnistus palautti hänen mielensä rukoukseen. Kiihkeästi rukoillen
ja pyytäen hän kääntyi Jumalan puoleen.

»Ethän salli sitä. Ethän salli sitä.»

Vähitellen rauhoittuen hän itsekseen lupasi käydä lääkärissä, hoitaa
terveyttään, paremmin vastustaa unettomuutta. Philippe, joka oli
huomannut hänen mielenliikutuksensa, ei uskaltanut puhutella häntä
pois mentäissä. Katse, jonka hän Elisabetiin loi tervehtiessään häntä,
oli niin tulvillaan kunnioitusta ja myötätuntoa, että tämän valtasi
levottomuus. Portaiden juurella pikku Luisa heilutti vihreää vesaansa
ja huusi:

— Siunattu oksa kahdesta sous'ta!

Kun hän tunsi nuoren rouvan, hän äkkiä pysähtyi ja unohti myyntinsä:

— Primavera, hän sanoi.

Liikutettuna ja virkistyneenä tästä ihailusta Elisabet antoi hänelle
pienen valkean rahan. Mutta hän kohautti olkapäitään. Häntä ei enää
kevät odottanut.




II

PHILIPPE LAGIER'N SALAPERÄINEN MATKA


Pari kolme päivää tämän palmusunnuntain jälkeen Philippe Lagier
Molay-Norrois'lla käydessään sai kuulla, että lääkäri oli määrännyt
Elisabetille ehdottoman levon ja arvellut, että ellei häntä juuri
vaara uhannut, hän ainakin oli kuihtumistilassa, joka hinnalla millä
hyvänsä oli lopetettava, sekä senvuoksi ottanut Elisabetin pysyvään
hoitoonsa. Philippe epäröi, miten hänen nyt oli meneteltävä, ja päätti
sitten ilmoittaa asiasta Albertille. Sensijaan että hän olisi saanut
odottamansa vastauksen, hän näki ystävän itsensä saapuvan luokseen.
Sehän oli merkki varsin voimakkaasta levottomuudesta. Hän ei siis ollut
väärässä, ylläpitäessään nuoren naisen toivoa, ja mitä epäitsekkyyttä
vaatikaan ystävyys!

Hänen välityksellään Albert lasten edun nimessä pyysi kohtausta, mistä
Elisabet kieltäytyi. Hänen sairautensa, joka painosti hänen mieltään,
teki hänet paluupyrkimyksille vähemmän suopeaksi. »Onko Albert vapaa?»
oli Elisabet kysynyt. Ja kun hän ei voinut saada myöntävää vastausta,
niin mitä silloin hyödytti tällainen kohtaus, joka ei voinut olla
muuta kuin tuskallinen eikä toisi mitään muutosta heidän keskinäisiin
suhteisiinsa? Eikö etääntymys ollut viisainta? Näin syrjäytettynä
Albert antoi pyytää Elisabetia ottamaan vastaan hänen avustuksensa:
ilmastonmuutos olisi eduksi hänelle, eduksi Marie-Louiselle ja
tämän pikku veljelle. Kun Philippe toi hänelle uudelleen kieltävän
vastauksen, hän joutui niin vimmoihinsa, että ystävä pelästyi ja
turhaan koetti häntä hillitä. Albert jo puheli oikeudenkäynnin
aloittamisesta uudelleen, isänoikeuksiensa puolustamisesta, avioeron
pyytämisestä.

Albert ei kenellekään maininnut, miten hän vietti seuraavan päivän.
Se oli hänelle julma ja terveellinen. Hän meni Saint-Roch'in
hautausmaalle, missä vierekkäin lepäsivät hänen vanhempansa, joita ei
kuolema ollut eroittanut, Kaupunginpuistoon, missä hän harhaili pitkät
hetket, tarkastellen leikkiviä lapsia, tietämättä että hänen omansa
olivat kutsutut Blanche Vernier'n luo, ja Haxo-kadulle, missä hän
katseli suljetuita akkunoita. Tylyn sattuman tehdessä kaikkialla hänen
aikeensa tyhjiksi hän harhaili Grenoblessa kuin muukalainen, joka on
kylliksi tutkistellut sen nähtävyyksiä, eikä enää tiedä mitä tehdä.
Ennenkuin hän lähti pois, hän pyysi anteeksi Philippeltä:

— Tein väärin eilen. Koeta ymmärtää minua. Minä en kylvä ympärilleni
muuta kuin kärsimystä ja onnettomuutta. En voi kohtalolleni mitään.
Parempi on minun olla koskaan palaamatta. Tulethan sinä puolestasi
katsomaan minua Pariisiin?

— Tulen, sanoi Philippe. Mutta mitä olet päättänyt?

— En mitään.

— Te siis jäätte ilman virallista avioeroa.

— Kyllä. Olen luvannut äidilleni, etten koskaan vastoin Elisabetin
tahtoa eroa, ja Anna halveksii meidän lakejamme.

_Talonpojan historian_ viimeinen nidos oli ilmestynyt edellisessä
kuussa, ja johtaen huomion teokseen kokonaisuudessaan se
sanomalehdistössä aiheutti lukuisia tutkielmia, jopa kiihkeitä
väittelyltäkin. Eduskunnassa se oli aiheuttanut lakiehdotuksen
perheomaisuuden koskemattomuudesta. Eräs vanha valtiomies, jonka liika
pitkällinen vanhuus oli työntänyt unhoon, kuoli ja jätti tyhjän paikan
Akademiaan, jonka johdosta sanomalehdet, tämän äänekkään menestyksen
yllyttäminä ja asianomaista tiedustelematta, olivat panneet ehdolle
Albert Derizen. Philippen kysymyksiin tämä rajoittui vastaamaan:

— Minun nykyisissä olosuhteissani se on mahdotonta. Ja mitä minua
kunnia liikuttaa!

Hän jätti ystävälleen omistuksella varustetun kappaleen kirjaansa
annettavaksi Marie-Louiselle. Lapsen välityksellä hän tarkoitti
Elisabetia. Potilas todellakin antautui sitä lukemaan. Sen sävy oli
hänestä kirpeämpi, katkerampi, se toi esiin arvovaltansa peittelemättä,
melkein röyhkeästi. Johtopäätökset isänperinnön, perheen,
jälkisäädös-vapauden merkityksestä, kotikonnun suhteesta perintötapaan,
olivat yhtä kiinteät kuin ensi nidoksissa, omaten kenties vähemmän
vakuuttavaa voimaa, mutta ne oli esitetty jännitetymmällä tarmolla ja
paikoitellen ärtyneellä sävyllä, joka pukeutui ylpeään ja kuvitteluista
vapaaseen kaunopuheisuuteen.

Elisabetin terveys pääsi voitolle tästä murroksesta, joka oli
johtunut liiallisesta henkisestä rasituksesta, mutta häntä vaivasivat
jatkuvasti hermohäiriöt, hän pysyi vähäverisenä ja kaikille
turmiollisille vaikutuksille alttiina. Hänen lääkärinsä, joka tunsi
hänet lapsuudestaan saakka, ja psykologina tutki hänen tapaustaan, ei
näyttänyt tyytyväiseltä:

— Tämä epävarmuuden tila tuo mukanaan epäsäännöllisyyttä kaikkiin
elämäntoimintoihin. Ratkaistu tilanne, lopullinen avioero olisi
parempi. Iskun kestettyään hän palaisi säännölliseen elämäntapaansa.
Hän on niin nuori.

Mutta Elisabet ei tahtonut kuulla puhuttavan mistään. Hän riutuisi
turhaan niin kauan kuin hänellä voimia riittäisi. Saatuaan aiheen käydä
häntä katsomassa Philippe huomasi _Talonpojan historian_ sohvapöydällä.

— Oletteko lukenut sen? kysyi hän.

— Kyllä.

— Mitä pidätte?

— Se on hyvin kaunis.

Hän lisäsi, kuin olisi jostain toisesta kysymys:

— Miehet voivat muuttaa tunteitaan, ilman että heidän ajatuksensa
muuttuu. Naiset eivät.

Nyt se oli hän, joka lausui yleisiä mietelmiä. Philippe näytti vaipuvan
ajatuksiinsa, punnitsevan vaikeata seikkaa, ja pohdintansa tuloksena
hän yksinkertaisesti totesi:

— Minä puolestani luulen, että hän vielä rakastaa teitä.

— Jättäkää tuo.

— Olen varma siitä. Ja minä tiedän keinon, millä saattaa hänet teille
takaisin.

Elisabet ojentautui pystyyn tyynyiltä, joilla hän oli puoleksi
levännyt, punaisin poskin ja kuumeesta hohtavin silmin:

— Pyydän teitä, jättäkää tuo. Hän on hävittänyt kotinsa, siis on hänen
se rakennettava. Ja nyt ...

— Nyt?

Hän vaipui taas pitkäkseen.

— Se on liian myöhään.

Philippen palvelusintoon tämä toivottomuus koski kipeästi, ja hän
muutti toisaanne keskustelun, joka vaivasi Elisabetia:

— Mitä aiotte nyt? Menettekö Provinceen nauttimaan auringosta?

— En, keväthän on tullut. Heti kun tulee lämmin, me lähdemme
Saint-Martiniin.

— Se on vuoristoa, ja siellä on aina vaara, että kylmät säät palaavat.
Te hoidatte itseänne varsin huonosti.

Hän viittasi välinpitämättömästi, mutta hänen liian raskas käsivartensa
ei tehnyt elettä loppuun, ja ikäänkuin edes tulevaisuus ei hänen
mieltään kiinnittäisi, hän sanoi tietoisten sairasten tavalla
hymyillen, mikä miedontaa heidän lauseittensa vakavuutta:

— Saatte nähdä, että pian olen entiselläni. Terveyteni on vahva ...
Joka tapauksessa olen kirjoittanut jälkisäädökseni.

— Se on järjetöntä. Miksi tällaisia synkkiä ajatuksia?

— Uskon lapset äitini huostaan. Ymmärrättehän: en tahdo että se olisi
tuo nainen ... Autattehan äitiä voittamaan esteet, eikö totta?

— Oo, rouva!

— Lupaatteko sen minulle. Albert on ystävänne. Hän noudattaa mieltänne.

Philippe nousi, voimatta enää hillitä mielenliikutustaan, samalla kun
hänen sääliinsä sekaantui hänen toivoton rakkautensa.

— Ei, ei, rouva, niin ei saa tapahtua.

Käyttäen hyväkseen pääsiäisloman aiheuttamaa keskeytystä
oikeudenkäynnissä Philippe seuraavana päivänä astui Pariisin junaan
ilmoittamatta kenellekään matkastaan. Hänen poissaolonsa, joka tuskin
saattoi herättää huomiota, kesti muutamia päiviä. Grenoblessa ei sitä
kukaan epäillyt. Asianajaja ei koskaan ollut erikoisen avomielinen, ja
hänen tulonsa ja menonsa pitivät kernaasti salaisuutensa hallussaan.
Heti palattuaan hän meni Haxo-kadulle. Vähitellen Elisabet palasi
tavanmukaiseen elämäänsä, mutta hitaasti se tapahtui. Lyhyeksi
katkaisemansa käynnin lopussa Philippe teki seuraavan kysymyksen:

— Jos _he_ eroaisivat, mitä te silloin tekisitte? Hän karttoi antamasta
vastausta:

— En tiedä, hän sanoi.

— Jos hän olisi vapaa, jos hän palaisi luoksemme. Elisabet kiinnitti
häneen taudin suurentamat silmänsä, joista synkkä hehku valaisi:

— En usko siihen enää.

Tuskin oli hän sanonut nämä sanat, kun hän tunsi pettävänsä jotain.
Hänen epätoivonsa siis peruutti lupauksen, jonka hän oli antanut rva
Derizen kuolinvuoteen ääressä. Hän oli luvannut antaa anteeksi, ilman
mitään rajoituksia antaa anteeksi. Ja nyt jo hän lankesi uudestaan,
lausui tuon _liian myöhään_, joka on heikkojen veruke. Philippe lähti,
Elisabet soimasi itseään siitä, mutta hän oli niin raukea. Olihan hän
jo liikaa sietänyt, liikaa odottanut! Jos ihminen kerran on alkanut
kieltäymyksen ja uhrautumisen tietä käydä, eikä hän silloin saa enää
ollenkaan pysähtyä, pitääkö hänen loppumattomasti kiivetä Golgataansa?
Paeta, palata menneisyyteen, tavoitella muualta omakohtaisen avun
mahdollisuutta, sitä hän ei enää voinut, mutta niinkuin liiaksi
sälytetty elukka vastamäessä hangoittelee hän tunsi puuttuvansa voimia
ja rohkeutta mennäkseen eteenpäin. Hän ei tiennyt että ihminen jaksaa
kulkea paljon pitemmän matkan väsyneenä kuin oli matka ennenkuin hän
tunsi väsymystä. Nousussa vaatii aina loppu suurimman ponnistuksen.

Kevään heikon yrityksen jälkeen tuuli ja sade olivat ottaneet
haltuunsa Grenoblen. Matalan taivaan alla saattoi tuskin eroittaa
läheisiä vuoria. Muutto Saint-Martiniin lykkäytyi täten, vaikka
Elisabet kiiruhtikin lähtöä ja kaipasi ulkoilmaa. Toukokuun ensi
päivinä hän säänmuutoksen rohkaisemana alkoi valmistuksensa. Mutta
hänen suunnitelmansa muutti kirje jonka hän sai 8 päivänä, ja jonka
osoite oli: _Rouva Albert Derize, synt. Molay-Norrois, boulevard
des Adieux_, mistä se toimitettiin hänelle. Se oli postileimattu
Englannissa. Sen käsiala ei ollut hänelle aivan tuntematon ja teki
hänet heti levottomaksi. Hän piteli sitä kädessään epäluuloisesti
ennenkuin avasi sen, ja kun hän päätti murtaa kuoren, oli hänellä
paha aavistus. Hän ei ollut erehtynyt: tämä hieno paperi, nämä ensin
pystyt, sitten kaltevat kirjaimet olivat, kun hän ne ensi kerran
kohtasi, murtaneet hänen elämänsä. Hän käänsi lehdet, joita oli monta,
ja luki allekirjoituksen: _Anna de Sézery_. Silloin hän antoi kirjeen
pudota kädestään. Kuinka uskallettiin kirjoittaa hänelle _tuolta
taholta_. Millä oikeudella häntä näin loukattiin? Ahdistuneena hän
istuutui, mutta vastustamattomasti hänen katseensa kohdistui maahan.
Lopuksi hän kumartui ja tavoitti maassa makaavan paperin. Muutama
kuukausi aikaisemmin hän ei olisi päättänyt sitä lukea. Mutta hänellä
ei ollut enää mitään toivottavaa eikä mitään pelättävää. Kun murheen
ylenpalttisuus meitä kohtaa, me joskus kadotamme ahtaan tunnon omasta
arvokkuudestamme, jolla me varjelemme sisäistä elämäämme. Epäluulolla
ja vastenmielisyydellä hän aloitti tämän kummallisen lukemisen,
valmiina keskeyttämään sen ja jättämään sen sikseen, jos hän kohtaisi
pienimmänkin ärsyttävän sanan. Mutta hän jaksoi loppuun saakka
horjumatta.

                                  Lontoossa, 6 päivänä toukok. 1907.

 »Rouva!

 »Kun te saatte tämän kirjeen, olen minä lähtenyt matkalle kaukaiseen
 määräpaikkaan, jonne kukaan ei voi minua seurata ja josta en koskaan
 palaa. Tämä on minun anteeksipyyntöni siitä, että rohkenen lähettää
 tämän kirjeen teille, ja, uskokaa minua, se velvoittaa teitä lukemaan
 sen loppuun.

 Elettyäni Englannissa, olen tottunut puhumaan suoraan. Niinpä en
 myöskään ole halunnut ketään kolmatta välittäjäksemme, silläkin uhalla
 että loukkaan hienotunteisuuttanne. Meitä vallitsevat olosuhteet eivät
 mahdu hienotuntoisuuden vähäisiin puitteisiin, vaan vaativat ennen
 muuta rohkeutta. Minä olen enemmän nyt sen tarpeessa kuin te. Jos
 puhun teille jostain menneistä asioista, johtuu se siitä, että se voi
 olla teille avuksi tulevaisuudessa. Jos teidän on tehtävä joku päätös,
 täytyy teidän ensin olla asioista selvillä.

 Minä en enää voi mitään, minä puolestani, _hänen_ onnensa hyväksi,
 mutta te, te voitte siinä paljon. Tähän sisältyy koko totuus, ja
 meidän tulee antaa tämän olla vaikuttimenamme. Minä olen rakastanut
 häntä ennen teitä, ja enemmän kuin kukaan nainen on häntä koskaan
 rakastanut. Sen ylpeän tunnon minä vien mukanani maailman ääreen. Hän
 on ollut minun ainoa ajatukseni. Kun kohtasin hänet kymmenen vuoden
 poissaolon jälkeen, aioin tästä tuntemattomasta ensi rakkaudesta tehdä
 vilpittömän ystävyyden. Mutta te otitte minut huonosti vastaan, eikä
 hän itse minua auttanut. Tällaisia sydämen asioita on niin vaikea
 käsittää ja hallita, ja varsinkin Ranskassa Teidän lähdettyänne
 Pariisista odotin teidän paluutanne. Te ette palannut, ja minä
 luulin teidän lopullisesti eronneen. Hän oli niin onneton, ja minun
 tähteni! Mitä saatoin tehdä, kun rakastin häntä? Englannissa me kauan
 punnitsemme päätöksiämme, ja sitten ratkaisemme lopullisesti. Teidän
 keskuudessanne epävarmuus voi jatkua läpi elämän.

 Olin alistunut siihen, että tulin sysätyksi yhteiskunnan ulkopuolelle.
 Hänen yhteiskunnalliset vakaumuksensa, teidän lapsenne, minun
 perheperintöni kadottamani uskonnollisen uskon sijasta, kaikki yhdessä
 on saanut meidät luopumaan laillisesta yhteydestä. Omantuntoni
 edessä olin hänen vaimonsa, hänen henkensä ja hänen sydämensä oikea
 kumppani: vähän minua liikutti, että jäin hänen varjoonsa. Viime
 syksynä ymmärsin, että tämäkin onni oli uhattu. Se oli muutama päivä
 ennen hänen äitinsä kuolemaa: hän oli tavannut lapsensa eräällä oman
 kotiseutunsa polulla. En tiennyt sen siteen murtumatonta voimaa, joka
 yhdisti hänet lapsiinsa. Kuinka olisin sen tiennyt? Äitiäni en ole
 tuntenut ja isäni ei välittänyt minun kiintymyksestäni.

 Rouva Derizen kuolema vaikutti vielä enemmän henkiseen eroomme. Hän
 kantoi surunsa yksin, enkä minä voinut puhuakaan hänelle äidistään
 hänen ärtymättään. Naiselle on hyvin tuskallista tällä tavoin jäädä
 ulkopuolelle kokonaista osaa — olin sanoa puolisonsa — elämää. Hän
 tosin koetti lieventää pahaa, jota hän minulle teki. Hänen tuskansa
 oli välillämme kuin muuri, ja sellaisia ei saa olla ihmisten välillä,
 jotka rakastavat toisiaan. Lopuksi minä tänä talvena tulin sairaaksi.
 Ensimäisten Lontoon vuosieni puutteet ja ponnistukset eivät olleet
 jättäneet minuun näkyväisiä jälkiä, pelkästään sisäistä kuluneisuutta
 ja vastustuskyvyn vähentymistä. Olen luullut, että rakkaus palauttaisi
 minulle nuoruuteni. Ensimäinen sairauteni, ensimäiset luottamukseni
 saamat iskut ovat kasvoillani paljastaneet näiden pahojen vuosien
 jättämät jäljet. Ja kun minä ärtyynnyin saattamaan itseni perikatoon,
 niin minä näytin ne hänelle toisen toisensa jälkeen. Minä en enää ole
 mikään nuori nainen kuten te, ja päivät merkitsevät minulle paljon.
 Tästä tunnustuksesta voitte arvostella, olenko itselleni luvannut olla
 rehellinen.

 Ulkonaisesti elämämme ei muuttunut. Hänen vaietessaan seurasin hänen
 ajatustensa uraa. Kuolleet ja elävät, menneisyys ja tulevaisuus
 houkuttelivat häntä Dauphinéhen. Matkalla vain mielemme olivat
 sopusoinnussa. Täytyisi aina olla matkalla, kun elää tavallisen
 elämän ulkopuolella, mutta eihän aina voi matkustaa. Muutamista hänen
 lausekatkelmistaan, hänen harrastuksistaan, hänen viime matkastaan
 Grenobleen, minä aavistin, että hän teissä oli löytänyt uuden naisen.
 Omituisen käänteen kautta te nyt tulitte minun kilpailijakseni. En
 ollut kuvitellut, että te olisitte niin uskollinen, niin rohkea, että
 niin päättävästi pystyisitte odottamaan ja käyttämään hyväksenne
 onnettomuutta. Se ruumiillinen muisto joka minulla teistä oli, jo
 se oli sangen usein riittänyt aiheuttamaan minussa pelkoa. Koska te
 pakoititte minut matkan päästä itseänne ihailemaan, minä kammosin
 teitä siihen päivään saakka, jolloin minä — niin tuskallisesti —
 tunsin, että te vielä voisitte sen, mitä minä en enää voinut ja että
 minulla vain on jälellä sanoa se teille.

 Hänen viimeinen kirjansa lopullisesti avasi minun silmäni. Minä olen
 siitä turhaan etsinyt sitä viehättävää, säälivää heikkoutta, sitä
 tahdon taipumista, minkä olen tavannut kaikilla kirjailijoilla,
 jotka kohtalo tai heidän oma taipumuksensa on vienyt ulkopuolelle
 järjestetyn elämän. Siinä ei ollut kysymys muusta kuin perheestä,
 kotikonnusta, isänvallasta, kestävyydestä, perinnöstä ja vainajista.
 Syvimmän ajattelunsa hän antaa kirjoissaan. Sen mikä meille on
 yhteistä hän on vain pannut lauluun, joka on mieltämurtavan
 surullinen. Lopuksi sanomalehdet puhuivat hänen ehdokkuudestaan
 Akademiaan. Minä pelkäsin saavani vahvistuksen siitä, kun kaksi hänen
 sikäläistä ystäväänsä eräänä päivänä kävi hänen luonaan. Hän ei
 puhunut minulle mitään tästä kohtauksesta, jonka tarkoitus oli liika
 ilmeinen. Minun oli pakko tiedustella häneltä, ja hän vältti asiaa jo
 ensi sanaa sanoessani. Epäilemättä teidän eronne, ristiriita hänen
 vakaumustensa ja hänen kirjojensa välillä tekivät hänelle kaiken
 yrityksen vaikeaksi. Hänen vihamielisestä ilmeestään päättelin että
 hän oli kunnianhimoinen tai tuskastunut.

 Täten kaikki liittoutui minua vastaan. Hän luuli velvollisuuksien
 sitovan itseään, ikäänkuin rakkaudessa olisi sellaisia. Eräänä päivänä
 hän ehdotti minulle, että kuolisimme yhdessä, vaikka pieninkin onni
 riittää meitä pidättämään. Senjälkeen rupesin ajattelemaan, että
 häviäisin hänen elämästään. Mitä olisin tehnyt muuta? Englantilaista
 elämää saan myös kiittää käytännöllisestä arvostelukyvystäni. Koska
 hän ei voi teitä unohtaa, ei teitä eikä lapsiansa, koska minun
 rakkauteni ei hänelle riitä, niin minun lähtöni saattaa hänen
 kohtalonsa takaisin luonnolliseen uraansa, ja minä olen tottunut yksin
 kulkemaan tietäni. Muulloin hän olisi huomannut minun valmisteluni,
 joita pitkitin, odottaen yhä edullisempaa hetkeä. Eilen, sateisena
 aamuna, kun hän oli oleva poissa koko päivän, astuin Lontoon junaan
 ja tänä iltana menen laivaan Liverpoolissa. Hän ei koskaan saa tietää
 minne minä menen: minä olen ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, jotta se
 jäisi salaisuudeksi hänelle.

 Minusta on näyttänyt, että tämä selittely voisi täsmälleen määrätä
 meidän keskinäisen suhteemme, että tällainen selonteko paremmin
 valaisisi teille, mitenkä teidän on toimittava. En ole tahtonut teille
 tehdä sitä pahaa minkä olen tehnyt, ja sen te teette minulle takaisin,
 niinikään tahtomattanne. Unohtakaa se, unohtakaa minut: ihminen ei
 ajattele kuolemaa silloin, kun hän täysin käsivarsin pitelee elämää,
 ja kun hän odottaa rakkautta. Innostakoon teitä omanne, rouva,
 niinkuin minun omani on minua innostanut!

                                             _Anna de Sézery_.»

Epätoivostaan ja uhrautuvasta hengestään huolimatta tähän kirjeeseen
kuitenkin sisältyi itsepuolustelua, jota vailla ihmisten on niin vaikea
esittää omia tekojaan, jaloimpia ja epäitsekkäimpiäkin. Anna ei ollut
itse keksinyt tätä pakenemisen ajatusta. Toinen oli hänelle osoittanut
tämän tuskallisen tien. Mutta mitä on pelkkä ajatus sen toteuttamisen
rinnalla? Hän jätti myös mainitsematta että hänen viittaamansa tauti
oli jättänyt häneen synkän mielialan, joka oli jokseenkin epäedullinen
rakkaudelle ja että jos Albertin hellyys oli sen johdosta muuttunut,
niin oli tarvittu kaikki luottamusta puuttuvan intohimon epäluuloisuus
huomaamaan sen läpi hänen alituinen hyvyytensä. Mikään huomio ei sen
enemmän kirvele mieltä kuin se, että me kohtaamme hyvyyttä siinä, missä
olemme odottaneet toista tunnetta.

Elisabet ei yhtään epäillyt lukemansa kirjeen vilpittömyyttä. Sen
rehellinen äänenpaino ja ylevämielisyys liikuttivat häntä, joskin
sen suojeleva sävy häntä loukkasi. Kaikki hänen jäsenensä värisivät.
Unohtaen vastenmielisyytensä sen naisen kosketusta kohtaan, joka oli
häneltä ryöstänyt puolison, hän tahtoi lukea uudelleen nti de Sézeryn
kirjeen. Mutta äskeisen uhman sijasta tämä toinen lukema aiheutti
hänessä mustasukkaisuuden puuskan, joka puistatti hänen hermojaan,
ei sitä ruumiillista mustasukkaisuutta, joka miehellä esiintyy
väkivaltaisempana kuin naisella, jonka kuitenkin hänkin nyt myöhään oli
saanut oppia tuntemaan, vaan jonkunlaista salaperäistä kateutta, pyhää
vihaa tätä kilpailijaa kohtaan, joka väitti menevänsä hänestä edelle
rakkaudessa, jonkunmoista uhrautumisen kiihkoa.

Hänelle ei Annan häviäminen merkinnyt ratkaisua. Vapaana ollen Albert
saattoi, hänen tuli rakentaa koti uudelleen ja palata. Hän suostuisi
antamaan tälle anteeksi, niin, hän antaisi anteeksi rajoituksitta.
Mutta mitä oli, tämä anteeksianto toisen uhrautumisen rinnalla? Rva
Derize sanoi hänelle eräänä päivänä menevänsä poikaansa hakemaan.
Hyvä on, hän, Elisabet ei jää jalomielisyydessä takapajulle! Hän ei
odota Albertin paluuta, hän ei puhu mitään anteeksiannosta, hän menee
itse ottamaan entisen paikkansa haltuunsa. Ja mikä nöyryytys mennä
tavoittamaan tätä toisen jäleltä vielä lämmintä paikkaa. Saattaako hän
todella alistua siihen? Tarvitaan enemmän rohkeutta tavallisen elämän
jokapäiväisiä olosuhteita, kuin suuria yrityksiä ja sankarillisia
eleitä varten. Hyvä on, häneltä ei tämä rohkeus ole puuttuva. Mikään
uhraus ei ole oleva hänen omansa veroinen.

Rakastajatar voi ilmaista rakkauttaan vapaaehtoisesti vetäytymällä pois
elämästä, jolle hän on vastuksena ja jonka onni ei enää riipu hänestä.
Vaimon puolestaan tulee ilmaista omansa pysymällä hellittämättä
kiintymyksessään. Täten Elisabet, masennettuna ja intoutuneena, yllytti
itseään luopumaan toimettomuudestaan.




III

ELISABET PARIISISSA


Varovaisesti hän viivytteli lähtöään kolme viikkoa. Pitihän antaa
päivien langeta, kuin mullan hautaan, eron jälkeen, joka oli saattanut
olla julma? Philippe Lagier, jonka esittämää osaa hän ei aavistanut,
oli tullut ilmoittamaan hänelle eräästä Albertin turhanpäiväisestä
matkasta Lontooseen.

— Hän tulee pian palaamaan, vakuutti hän äänenä, jossa katkeruus ja
ironia yhtyivät. Antakaa hänelle säännönmukainen pieni suruaika.

Mutta Elisabet ei hänelle uskonut suunnitelmiaan. Sikäli kuin päivät
kuluivat, lisääntyi hänen pelkonsa ja epäröintinsä. Eikö ollut parempi
odottaa? Saattaisiko Anna de Sézery niin pian joutua unhoon? Mutta
rva Derizen muisto, lasten tulevaisuus, voimakas uhrautumisen halu
ja rakkaus ikäänkuin työnsivät häntä selkään, pakoittivat häntä
lähtemään. Niin, hän säästää puolisoltaan ensiaskeleen, hän menee häntä
hakemaan, hän tuo hänet kotiin. Tämä ylevämielinen tehtävä yllytti
häntä kuumeisesti ja vei hänet niin mukaansa, ettei hän edes yrittänyt
kuvitella minkälaisen vastaanoton hän saisi.

Toukokuun lopussa hän peläten, että Albert tekisi jotain uusia
matkoja tai yksinäisyydessään saisi pahoja yllykkeitä, päätti lähteä.
Vanha Fauchette, joka oli käsketty vaikenemaan, katseli avonaista
matka-arkkua säikkyen.

— Pariisi, Pariisi! mutisi hän, kuin mainitsisi hän jonkun
ilmestyskirjan pedon.

— Vaiti! sanoi Elisabet, joka ei vielä ollut maininnut puheliaille
Marie-Louiselle ja Philippelle matkan päämäärää, jolle hän otti heidät
mukaan hyödyllisinä liittolaisina. Nämä paraikaa kiistelivät tästä:

— Minä sanon, että nyt mennään Saint-Martiniin.

— Eipähän. Koska astutaan junaan! vakuutti pikku tyttö
asiantuntevampana.

Ja heitä kuunnellessaan äiti asetti kauneimman mustan pukunsa, varoen
sitä kurttaamasta, arkun ylimpään osastoon, joka oli pullollaan.

Päästyään junaan — toisen luokan vaunuun — lapset eivät enää voineet
hillitä iloaan.

— Pariisiin mennään! huusi paksu poika kuin olisi hän ratkaissut
pulmallisen kysymyksen. Ja hänen pyöreästä suustaan nämä kaksi
salaperäistä tavuuta sujahtivat kuin kultapallo.

Marie-Louise katseli tarkkaavasta äitiään ja ojensi kasvonsa häntä
kohtaan. Heidän poskissaan oli yhtäläinen puhdas iho, ja heidän vaaleat
hiuksensa sekaantuivat toisiinsa.

— Saammeko nähdä isää? kysyi lapsi.

— Kyllä.

— Entä pääsemmekö hänen luokseen?

— Ei, pienoiseni. Me viemme hänet mukanamme.

— Ah, sitä parempi. Ja pienokainen lisäsi:

— Jeanne ja Renée de Crozet eivät enää voi pilkata meitä koulussa.

— Pilkata teitäkö?

— Niin, koskei meillä ole isää.

Elisabet siveli hänen lapsellisia kiharoitaan:

— Ole huoleti, teitä ei enää pilkata, kun hän on kotona.

Hän hymyili. Hän oli voitosta varma. Se että hän nyt toimi, etenevän
junan liike antoivat hänelle sankaruuden kepeätä esimakua, jota sodassa
tuntee joukkue suojassaan ennenkuin se hyökkää kuulasateeseen.

Pariisissa hän lapsineen asettui perhehotelliin Saint-Germain
boulevardin varrella, melkein vastapäätä Saint-Germain-des-Prés kirkkoa.

— Entä Luxembourgin puisto? tiedusteli Marie-Louise, joka vielä kahden
vuoden kuluttua muisti entisiä kävelypaikkoja. Vavisten Elisabet vei
sinne lapset. _Hän_ käveli sen läpi epäilemättä joka päivä, ja saattoi
kohdata heidät siellä. Hän kiiruhti takaisin hotelliin. Tulonsa
jälkeisenä päivänä hän saneli seuraavan kirjeen tyttärelleen:

 »Rakas isä!

 Olen Pariisissa äidin kanssa, ja Philippe myöskin. Olemme tulleet
 käymään lääkärissä. Mutta tulettehan te meitä katsomaan. Meidän
 täytyy lähteä takaisin pian; ei siis saa viivytellä. Suutelen teitä.
 Tyttärenne

                                              _Marie-Louise_.»

Puhe lääkäristä ei ollut mikään väärä tekosyy. Nuori rouva oli tahtonut
käyttää hyväkseen oleskeluaan täällä, antaakseen erään tuntemansa
spesialistin tutkia tyttärensä hermostunutta luonnetta, joka oli
tarmokas, mutta liian altis vaikutuksille, kenties senjohdosta, että
hän liian aikaisin oli ymmärtänyt äitinsä surun ja oman lapsenelämänsä
omituisuuden. Lääkäri oli häntä rauhoittanut, neuvoen häntä käyttämään
hyväkseen maaseudun hyvää ilmaa ja vähän opiskelua; sitten hän äkkiä
oli kääntynyt Elisabetin puoleen:

— Mutta te itse, rouva? Olkaa varuillanne: teitä täytyy hoitaa.

— Oo, minä ... sanoi Elisabet välinpitämättömästi.

— Niin, te. Antakaa minun tutkia teitä.

— Sydäntä ei vaivaa mikään. Mutta valtimo on aivan säännötön. Milloin
se rientää täyttä karkua, milloin se pysähtyy eikä sitä enää tunne. Te
olette paljon muuttunut ... Tiedän, tiedän. Lääke? se ei riipu minusta.

— Teistä?

Vanha herra, joka oli puolittain selvillä Derizen erosta, lopetti
näillä sanoilla:

— Kiiruhtakaa olemaan onnellinen ...

Albert sai tyttärensä kirjeen Bara-kadulle. Hän ei ollut muuttanut
asuntoa. Ennen Annan salaperäistä pakoa hänen oli tapana syödä
päivällistä Cassini-kadulla, ja aina aamulla taas Anna tuli
murkinoimaan hänen luokseen. Usein hän myös vei tämän mukanaan
Montparnasse boulevardin ruokaloihin, joissa taiteilijain on tapana
käydä ja jotka muistuttavat kaupungin ympäristön ulkoravintoloita.
Kevään tullen hän vuokrasi Ville d'Avraysta, Seivres'in suunnalta
pienen huvilan, joka oli puiden piilossa ja köynnöksen verhoama ja
heidän läheisyytensä oli täydellisempi. Tullessaan kotiin toukokuun 6
päivänä illalla, valmistaakseen heidän pian tapahtuvaa muuttoaan sinne,
hän Cassini-kadun ovenvartijalta oli saanut tämän hyvästelykirjeen:

 »Elämäni kuului sinulle niinkauan kuin se saattoi tehdä sinua
 onnelliseksi. Nyt kun se ei sitä enää voi, ja kun minä olen tästä
 aivan varma, niin anna minulle anteeksi, että minä lähden takaisin
 vapauteeni. Hyvästi ainiaaksi.

                                                      _Anna_.»

Tämä häviäminen vaikutti Albertiin musertavasti. Se äänetön epäsopu,
joka hänen äitinsä kuoleman jälkeen oli päässyt tunkeutumaan heidän
välilleen, joskus pettymystä tulkitsevat ilmeet, jotka hän oli
huomannut, antamatta niille kylliksi merkitystä, ystävättärensä
alas painuneissa suupielissä ja soikeissa silmissä, se luottamuksen
puute, jota tämä aina oli ilmaissut iloa kohtaan heidän intohimonsa
hehkuvimpanakin aikana, aiheuttivat hänet ilman muuta kuvittelemaan
mitä pahimpia onnettomuuksia. Hän pääsi kylliksi aikaisin pohjoiselle
asemalle iltajunaan ehtiäkseen. Seuraavana päivänä hän, minkä
levottoman matkan jälkeen! astui junasta Charing-Cross asemalla, mistä
hän oikopäätä ajoi Bladen Lodgeen, neiti Pearsonin luo. Jos Anna eli,
hän varmaankin oli hakenut pakopaikkaa täältä. Masentuneina hetkinään
hän tunsi koti-ikävää Englantiin. Kun Albert nousi portaita, oli
hän aavistavinaan rakastettunsa läsnäolon näiden muurien toisella
puolen. Ovella hän toimitteli asiaansa huonolla englanninkielellä.
Neiti ei ollut jalkeilla tällaiseen aikaan, eikä ollut antanut mitään
määräyksiä. Hän esitti korttinsa ja odotti kauan salissa, josta oli
näköala pikkuiseen puistoon. Hän saattoi kuvitella siellä näkevänsä
ystävättärensä ääripiirteet, jota Bladen Lodge oli miellyttänyt.

»Hän on täällä, minä saan häntä nähdä», toisteli hän itsekseen sykkivin
sydämin. Vihdoin neiti Pearson astui sisään. Lausuttuaan muutamia
kohteliaisuuksia ja selittelyitä, Albert heti kyseli nti de Sézerytä,
ikäänkuin hänellä olisi oikeus tähän ja kuin kaikki teeskentely näissä
oloissa olisi sopimaton.

— Hän ei ole täällä, selitti nti Pearson, jonka täsmälliset ja
muodolliset kasvot aamusta alkaen olivat jyrkästi suljetut.

— Rukoilen teitä, rouva, sanomaan missä hän on.

— Mutta minä en tiedä sitä.

— Ettekö tiedä sitä? ... Mutta olettehan kuitenkin nähnyt hänet? ...
Minne hän on kätkeytynyt? Minulla on oikeus saada tietää se? ... Ettekö
ole nähnyt häntä? ... Silloin ... Mutta ymmärtäkää toki, että minulla
on syytä pelätä pahinta ...

Miss Pearson käsitti, mikä ahdistus pusersi tätä miestä, ja lieventäen
jyrkkyyttään hän luovutti salaisuudestaan täsmälleen sen mitä hän
saattoi siitä luovuttaa:

— Teidän ei yhtään tarvitse pelätä hänen henkeänsä, herra. Nyt on
minulta turha kysellä enempää. En vastaa teille.

Kuitenkin hän koetti, kaunopuheisesti, intohimoisesti, epätoivoisesti,
mutta ei saavuttanut mitään. Miss Pearsonin hetkellinen myötätunto ei
murtanut hänen uskollisuuttaan. Albert sai poistua enemmittä tiedoitta.
Mutta hänen aavistuksensa oli oikea. Anna oli paennut Ranskasta, Anna
oli Englannissa, ja kenties Bladen Lodgessa, mistä hän ei voinut päästä
varmuuteen. Kaiken päivää hän käytti älykkäisyyttään ja voimiaan
poliisin epäkiitolliseen tehtävään, antoi pitää silmällä Balton
Gardensin satamaa, kävi hra Portalin luona, joka ei tiennyt mistään,
kyseli lord Howardia, joka metsästeli tiloillaan Skottlannissa:
masennuksessaan hän kuvitteli että nti de Sézery, näin jättäessään
hänet ja salatessaan olopaikkansa, oli kyllästynyt epäsäännölliseen
elämäänsä, aikoi itse ohjata kohtaloaan ja järjestää sen ominpäin.
Lopen uupuneena hän illalla tuskin sai levättyä muutamia tunteja,
olematta sen pitemmällä tiedusteluissaan. Seuraavana päivänä hän
alkoi ne uudestaan, ranskalaisen asiamiehen avustamana, ja muuttaen
toimintasuuntaansa hän astui Liverpoolin junaan. Laivayhtiöiden
luetteloista hän katseli Amerikaan tai Indiaan lähteväin matkustajain
nimet: Annan nimeä siellä ei näkynyt. Mutta tämä oli saattanut salata
sen. Hän kyseli virkailijoilta. Kuinka olisi mahdollista muistaa naisen
kasvoja, ääriviivoja näissä olosuhteissa? Kuitenkin eräälle miss
Lewishamilla oli ollut vaaleat hiukset. Entä kullanhohtavat silmät?
Yhtiössä ei tiedetty, että oli olemassa kullanhohtavia silmiä. Hän
palasi Southamptonin kautta, alkoi uudestaan saman tutkimuksen — yhtä
turhaan. Anna oli kadotettu. Niinkuin intohimojen historiassa usein
tapahtuu, Albert omisti poissaolevalle kaikki ne ajatuksensa, jotka
hän oli tältä vähitellen vieroittanut. Heidän viimeiset kuukautensa
eivät olleet olleet onnelliset. Sairaudestaan lähtien Anna oli
pysynyt raukeana ja tavallisesti surullisena. Alituisesti hän toisen
kuullen soimasi lakastuvaa nuoruuttaan ja kukoistustaan. Albert sieti
kärsivällisyydellä nämä valittelut, jotka melkein kaikki johtuivat
liiasta arkatuntoisuudesta ja sellaisten ihmisten luontaisesta
alakuloisuudesta, jotka ovat liian aikaisin ja valmistumattomina
saaneet kestää kohtalon kovuutta ja nöyryytyksiä. Mutta kukaan
työteliäs mies ei osaa kokonaan peittää ikävystymistä, jota hän kokee
kodissaan, eikä epämieltymystään, kun hän saa kuunnella vaikeroimisia.
Vain älyllinen elämä edelleenkin jaksoi heissä herättää yhteistä
innostusta. Joku _Talonpojan historian_ luku, jonkun suuren miehen
elämäkerta aiheutti heille loppumattomia keskusteluja. Kuitenkaan ei
hän Annan hyväksi peruuttanut ainoatakaan yhteiskunnallista järjestystä
puolustavista aatteistaan, eikä tämä osannut enää vallata hänen
mieltään puolelleen. Klassillisen taiteen puhtaat viivat, kokemuksen
ratkaiseva mahti vetivät Albertia puoleensa, kun sensijaan Anna
uhmamielisesti kallistui sekasortoisia muotoja ihailemaan ja häipyi
todellisuudesta kaikkiin haavemaailmoihin. Kyllästyneinä toisiaan
kolhimaan he toisinaan kutsuivat avukseen muinaisen rakkautensa ja
heltyivät siitä, uskaltamatta toisilleen tunnustaa, että se oli
turmeltunut. Ja liian usein Albert hajamielisenä antoi ajatustensa
kulkea suuntaan, jonne toinen ei voinut häntä seurata, mutta jonka
tämä hyvin tunsi. Annan hylkäämänä hän ei tahtonut olla tälle
kiitollisuudenvelassa vapaudesta, jota hän niin usein oli kaivannut, ja
Annan muistosta hän nyt takoi itselleen kahleensa.

L'Observatoirekatu ja pikku Cassinikatu, Montemartin lehtokuja
Boulognen metsässä, tie joka Chantillyhin yhdistää Reine Blanchen
lammikon, ne näkivät nyt hänen pyhiinvaelluksensa. Tässä sopivassa
ympäristössä hän paremmin saattoi palauttaa mieleensä kullanvälkkyvät
soikeat silmät, kärsivänilmeisen suun, samalla kertaa raukean ja kepeän
käynnin. Kaikkialla puhkeavan kevään sijasta hän olisi toivonut syksyä,
jonka ilmehikäs sulo oli heitä niin miellyttänyt. Täten tunteemme
kuollessaan masentavat meitä, ja hän luuli rakkaudeksi hellyttävän
tuntonsa siitä, että oli rakastanut.

Marie-Louisen kirje tuli liian aikaisin, keskelle hänen vaivaansa,
voidakseen siirtää hänen huomionsa siitä pois. Milloinkaan ei hänen
ajatuksensa ollut puolen tai kenties kokonaisen vuoden kuluessa ollut
niin etäällä omaisistaan, ja nämä olivat huonosti valinneet hetkensä.
Miksi häntä yksinäisyydessään häirittiin? Hän ei voinut kieltäytyä tätä
kutsua noudattamasta, mutta hän teki sen vastahakoisesti. Hotellissa
hän kysyi rva Derizeä. Hänet vietiin pieneen alikerroksen saliin,
josta näkyi SaintGermain-des-Prés kirkko, sen terävä kellotorni ja sen
vanhat harmaat kivet kukkivien hevoskastanjoiden jo tuuheiksi käyneiden
oksien lomitse. Tämä oli rauhallinen soppi, syrjässä Pariisin melusta.
Elisabet lähetti hänelle etujoukkona molemmat lapset. Kuinka hän olisi
voinut ottaa heidät huonosti vastaan? Marie-Louise kertoi hänelle
käynnin lääkärissä, ja Philippe kuvasi hänelle Eläintarhan kummia. Kun
hänen vaimonsa vuorostaan ilmestyi, kasvot vähän pelästyneinä, oli hän
kyllin julma tehdäkseen ilmeensä tylyksi.

»Hän tietää, että minut on hyljätty, ajatteli hän ärtyneenä. Hän tulee
minua hakemaan. Hän riemuitsee voitostaan.»

Nyt tavatessaan miehensä Elisabet ei enää tuntenut lähtöhetken
intoutumista ja toivoa. Hänellä oli se tunne mielen lamaantumisesta,
minkä kaikki ne hyvin tietävät, jotka ollessaan täynnä asiaansa ja
sen esittämisestä liikutettuina kohtaavatkin välinpitämättömyyttä tai
vihamielisyyttä: heidän puheensa ei enää ole vakuuttava, heidän sanansa
menettävät hehkunsa. Niin hyvin kun saattoi hän selitti heidän matkansa.

Vaikka Albert pysytteli kylmäkiskoisena ja tämä sekaantuminen hänen
elämäänsä häntä vaivasi, niin koski hänen mieleensä kuitenkin enemmän
kuin hän antoi näkyä Elisabetin piirteissä huomaamansa muutos ja hänen
ruumiinsa laihtuminen. Hentoudessaan, notkeudessaan ja kalpeudessaan
hän näytti voivan murtua ensimäisestä kohtalon iskusta. Tämä
hauraus, joka häntä veti puoleensa ja herätti hänessä voittamatonta
levottomuutta, harmitti häntä samalla. Hän ei ollut vielä kyllikseen
häntä kiusannut, vaan yhdisti hänet jo omiin tulevaisuuden kuviinsa
ja miehisessä itsekkyydessään halusi hänen pysyvän etäisenä ja
uskollisena. Muutamien merkityksettömien sanojen jälkeen Albert ei
voinut hillitä itseään kysymästä.

— Oletteko ollut sairas?

— Kyllä, pisti Marie-Louise väliin, tohtori on torunut häntä.

— En suinkaan, vastasi nuori rouva. Minä voin hyvin.

Hän lähetti lapset leikkimään huoneen perälle, mutta tyttö kääntyi
usein heihin päin.

Katkeralla äänenpainolla Albert viittasi hänen ristiriitaiseen
käytökseensä:

— Grenoblessa te viime kuussa kieltäydyitte ottamasta minua vastaan, ja
nyt te tulette yllättämään minua täällä.

Ymmällään hän mutisi:

— Olosuhteet eivät enää ole samat.

— Mitkä olosuhteet?

Tämä uhma poisti Elisabetin arkuuden ja pelon. Hän ei enää epäröinyt
lausua totuutta. Koska mies tahallaan vaikeni, eikö hänen tullut
muistuttaa tälle vaimon-oikeuksiaan ja lasten olemassaolosta aiheutuvia
velvoituksia? Hän aikoi avata miehelleen sydämensä, mutta tämä oli sen
taas tylysti sulkenut. Miten hillitysti, miten kainosti hän osasikaan
puolustaa ottamaansa askelta, ja miten onnellisesti välttämättömyys
herätti hänessä ehdotuksen, jota hän ei ollut valmistanut, vaan jonka
hän äkkiä keksi sanoessaan ensi sanansa!

— Olen tullut, koska te nyt olette vapaa. Sen vuoksi minusta on
näyttänyt että meidän tulisi, Marie-Louisen ja Philippen tulevaisuuden
tähden ja myöskin teidän tulevaisuutenne tähden tehdä ainakin
näennäinen sovinto. Olen yhä edelleen teidän vaimonne. Minä olen
muinoin ollut sitä hyvin huonosti. Olen ymmärtänyt sen nyt, liian
myöhään. Mutta olen niin paljon kärsinyt. En soimaa teitä mistään.
Joskus minä kenties voin unohtaa, me voimme unohtaa. En tiedä ...
Joka tapauksessa te voisitte täksi kesäksi ottaa haltuunne äitinne
huoneuston boulevard des Adieux'illa. Saint-Martin ei ole kaukana
Grenoblesta. Joskus kiipeäisitte sinne meitä katsomaan. Onko se
mahdotonta?

Mitenkä hän osasi säilyttää arvokkaisuutensa tässä nöyryytyksessään,
jota hän niin vähän ansaitsi ja jonka hänelle täytyi olla niin raskas
kantaa! Albert ei ollut kokonaan voinut poistaa häntä muistostaan
muuta kuin petoksensa ensi kuukausina, ja kun hän sittemmin oli
nähnyt vaimonsa olosuhteissa, joissa mielemme on herkempi ottamaan
vastaan kuvia, niin se hienostunut ja puhdistunut sulo, jonka hän
hämmästyksekseen huomasi vaimossaan, liian usein vallitsi hänen
mieltään Annan vieressä viipyessään. Mutta miehen sydän on niin
monisokkeloinen: nyt vapaana ollessaan hän vimmastuneena torjui luotaan
ratkaisun, jota hän ikeenalaisena oli ikävöinyt. Hänen romaanimaisen
suhteensa aiheuttama ylpeys, ajatus että hän nyt toistamiseen saa
alistua kuulemaan hellyyden opetuksia, sisäinen etääntyminen, joka
meissä aina syntyy, kun saamme nähdä, mitenkä todellisuus vallitsee
meitä ikäänkuin asioiden väistämätön ja loogillinen ketju, kaikki tämä
sulki hänet itseensä ja teki kaiken ulkonaisen vaikutuksen häneen
tehottomaksi.

— Asiat pidättävät minut Pariisissa, sanoi hän hetken vaiettuaan.

Heti kohtauksen alusta saakka Elisabet oli aavistanut että hänen
yrityksensä oli tuomittu raukeamaan tyhjiin, ja kuitenkin tämä koski
häneen kipeästi:

— Koko kesänkö? kysyi hän vielä, omaatuntoaan rauhoittaakseen.

— Valitettavasti luulen niin.

Hän käänsi päänsä lapsiin päin, jotka akkunasta katselivat läheisten
kastanjoiden terttuja, ja heti hän poikkesi toiseen asiaan. Vanhoja
syytöksiä, joita hän usein oli itsekseen märehtinyt, tuli hänen
mieleensä:

— Miksi olette estänyt minua antamasta apuani heidän kasvatukseensa? En
voinut tehdä heidän hyväkseen muuta kuin sen ja sen te olette minulta
riistänyt.

Elisabet vastasi lempeästi:

— Olin ottanut sen tehtäväkseni. Te olitte hyljännyt meidät. Ovatko he
huonosti kasvatetut?

— En ole hyljännyt teitä. Te lähditte pois, te, ja te veitte lapsemme
pois. Luuletteko, etten rakastanut heitä yhtäpaljon kuin tekin? Se
etten ole vaatinut heitä hoitooni, edes osaksi vuotta, se on tapahtunut
teidän tähtenne, etten lisäisi teidän yksinäisyyttänne, ja äitini
tähden, joka rukoili minua jättämään heidät teille. Ettekö siis sitä
tiennyt? Ettekö ole sitä aavistanut? Kuinka olette voinut uskoa, etten
minä välitä teistä? Hyljätessänne minun avustukseni olette antanut
minulle oikeuteni takaisin. Nyt minä olen vapaa, nyt minä tahdon saada
lapset luokseni, tahdon saada heistä osani.

Hän oli kiihoittunut aste asteelta; hänen sydämensä ja hänen aivojensa
sekasorto saattoi hänet tasapainosta pois.

— Marie-Louise, Philippe, kutsui Elisabet kauhistuneena.

Molemmat pienokaiset riensivät äitinsä luo, ja jo kaukaa Marie-Louise
oli huutanut:

— Paha isä!

Nuori rouva puristi heidät molemmat yhtälailla rintaansa vastaan:

— Kaksi vuotta ovat he nyt olleet kokonaan minun, yksinomaan minun. Te
ette uskalla ottaa heitä minulta. Minä en jaa heitä toisen kanssa.

Albert pysähytti äkkiä sanatulvansa, kuin hevonen jonka laukka äkkiä
katkeaa.

— Olen tehnyt teille vääryyttä, Elisabet.

Ensi kertaa hän lausui tämän nimen. Pelostaan huolimatta Elisabet siitä
värähti. Albert vaipui nojatuoliin pöydän ääressä, mihin hän nojasi.
Hänen suuttumuksensa oli haihtunut.

— Marie-Louise on oikeassa. Kukaan ei ole enemmän kuin minä halunnut
antaa onnea, ja kaikkialla minä levitän kärsimystä. Kohtalo niin
tahtoo. Ainakaan en minä ole onnellinen. Mitä tekisin? Kuinka sen
tietäisin? Elisabet, teidän olisi parempi karttaa minua, unohtaa minut,
alkaa uudestaan elämänne.

Elisabet työnsi lapsia häntä kohti, mutta nämä tottelivat huonosti.
Tämä heikkouden tunnustus oli järkyttävä, kun se tuli miehen suusta,
joka niin oli ylistellyt tahdon, kestävyyden, tarmon merkitystä
yleisessä ja yksityisessä elämässä. Elisabet tunsi sen, ja häntä
halutti ojentaa hänelle käsivartensa, mutta salainen vaisto neuvoi
häntä olemaan heltymättä vielä.

— Oi, kuiskasi hän koruttomasti, minä en kuulu niihin, jotka alkavat
elämänsä uudestaan.

Ja kuitenkin hän oli alkanut sen uudestaan — tosin kulkeakseen suoraan
eteenpäin entistä uraa. Albert ponnisti tahtoaan antaakseen hänelle
siitä tunnustuksen:

— Niin, te olette yksinänne auttanut äitiäni, ja yksin te kasvatatte
lapsemme. Ja minä, minä en voi mitään teidän hyväksenne, en mitään
muuta kuin valittaa kohtaloanne.

Tämä sana suurensi kuilua heidän välillään:

— En ole tullut hakemaan teidän sääliänne. Teidän äitinne tahtoi kerran
tehdä tämän matkan. Senvuoksi minä olen sen tehnyt.

Heidän hyvästinsä oli surkuteltava. Kaksi kertaa Albert otti lapset
syliinsä, sitten hän tahtoi ojentaa kätensä Elisabetille, joka antoi
omiensa riippua alallaan.

— Joskus myöhemmin ... sanoi Albert. Joskus ... Mutta se tulee olemaan
liian myöhään. Teidän kärsivällisyydellänne on rajansa.

Elisabet ajatteli: »Rakkaudella ei niitä ole», eikä vastannut mitään,
koska Albert epäili häntä ja koska tämän sydän oli toisaalla. Albertin
viimeinen sana oli _näkemiin_, joka pääsi pujahtamaan hänen huuliltaan
ja jonka Elisabet huomasi. Kuinka kauan häntä täten pakoitettaisiinkaan
yhä suurempaan itsekieltämykseen, ja yhä vaan pidettäisiin epätoivon
äärellä, aseman helpponematta?

Albert oli tullut aamulla, ja illalla he lähtivät. Iltapäivällä
Elisabetille tuotiin kotiin useampia lähetyksiä, jotka sisälsivät
kaikenmoisia erinomaisia Marie-Louiselle ja Philippelle tarkoitettuja
leikkikaluja, ynnä vielä huolellisesti valittuja kuvakirjoja, jotka
antaisivat heille käsitystä historiasta ja taiteesta. Albert ei ollut
koskaan unohtanut lähettää lahjoja Grenobleen uudenvuodenpäiväksi,
mutta tällä kertaa hän oli rosvonnut kaupat ja ryhtynyt matkan päästä
houkuttelemaan lapsia puolelleen.

— Tämä ei ole pikku joulu, selitti pojanvekara sisarelleen, tämä on iso
joulu.

Ja tyttönen myönsi, että isä oli hieno. Itseään varten Elisabet löysi
eräästä rasiasta sormuksen, jonka kannassa oli musta jalokivi.

— Onko se kihlasormus, kysyi Marie-Louise, joka usein puhui naimisista
nukeilleen.

Mutta Elisabet ei vastannut.




IV

PALUU


Tabourinin toimisto oli kansalaissodan vallassa. Sittenkuin ensimäinen
apulainen Vitrolle ja erottamattomat Dauras ja Lestaque olivat
kieltäytyneet juoksupoika Malaunaylle myöntämästä hänen voittoaan
vedossa jonka he olivat Derizen jutussa lyöneet, teki tämä kaikenlaisia
häijyjä kepposia tovereilleen, jotka vastasivat sortamalla häntä
ja juonittelemalla häntä vastaan. Asianajaja oli odottanut monta
kuukautta ennenkuin hän oli pyyhkinyt jutun pois luetteloista, ja
vain pyytänyt sen lykkäämistä, kunnes puheenjohtaja, kiusaantuneena
alinomaan sitä kuulemaan, antoi poistaa sen. Kun asianajaja syyskuun
alussa lähti lomalle, kävivät vihamielisyydet kaksinkertaisiksi. Eräs
Saint-Martin-d'Uriagesta tuleva asiatuttava palautti rauhan eräällä
aivan odottamattomalla tavalla. Hän oli Derizen maapaikan naapuri,
jonka veden hän viekkaasti aikoi kääntää omaksi edukseen.

— _Hän_ on uhannut minua rettelöillä, selitti hän.

— Se on hänen oikeutensa, vastasi Vitrolle. Kavala Malaunay pisti
väliin:

— Kuka on teitä uhannut?

— Hra Albert.

Täten häntä kutsuttiin kotiseudullaan, missä joka perhe oli tuntenut
hänet aivan lapsesta.

— Hän on siis palannut.

— Peijakas!

Sovinto oli siis tapahtunut tosiseikka, ja Albert Derize oli voittanut
juttunsa paraimmalla tavalla mitä voi ajatella. Täten saatuaan
todistetuksi väitteensä, nuori Malaunay kopeasti osoitti tovereilleen,
ettei heidän epäilyksensä ollut kyennyt horjuttamaan häntä. Näitä se
vähän hävetti, ja Vitrolle teki heidän puolestaan seuraavan ehdotuksen:

— Mennään sunnuntaina Saint-Martiniin ja otetaan itse varma selko
asiain tilasta. Jos onnistumme näkemään puolisot yhdessä, niin
suoritamme heti paikalla, ensimäisessä Uriagen hotellissa, voiton. Onko
se päätetty?

— Päätetty on, hyväksyivät toiset, tähän ratkaisuun tyytyväisinä.

Seuraavana sunnuntaina heidän ensimäinen yllätyksensä oli se,
että he kohtasivat Albert Derizen raitiovaunussa. Vaikka hän oli
vähän harmaantunut, he tunsivat hänet kaukaisesta ilmeestään, pään
asennostaan, ja notkeista liikkeistään, joiden kautta hän vaikutti
nuorelta. Junan pysähtyessä hän nopeasti astui vaunusta, karttoi
Casinoa, ja poikkesi polulle, joka kiertää Saint-Ferriolin linnan
ympäri. Hän ei ollut kiinnittänyt heihin mitään huomiota.

— Nyt minä olen varmasti voittanut, pöyhisteli Malaunay.

Loukkaantuneet kilpailijat vastoin ilmeisyyttä koettivat esiintyä
epäuskoisina. Päätettiin helteestä huolimatta iltapäivällä kiivetä
Saint-Martiniin, asettua jollekin niitylle ja tehdä huomioita. Kuinka
voisi viettää sunnuntain maalla ilman jotain lemmentarkoitusta, ja
jos oma sydän on tyhjä, niin voihan toisten lemmenpuuhia tarkastella.
Odotus venyi kovin pitkäksi. Talonpoikia meni ryhmitellen ohi,
kapakasta tullen ja hoiperrellen ja hävisi vähitellen näkyvistä.

— He ovat sulkeutuneet sisään, väitti pikku apulainen.

Mutta kello kuuden ajoissa iltapäivällä, auringon laskiessa, Albert ja
Elisabet ilmestyivät tielle, Marie-Louisen käydessä edellä, kanervia
sylissä, ja Philippen ratsastaessa salolla. Tämän perhekuvaelman edessä
mikään epääminen ei enää ollut mahdollinen.

— Hyvä on, selitti Vitrolle.

Ja neljä apulaista vaelsi läpi kenttien Uriageen. Malaunay, joka oli
hartaasti miettinyt ruokalistaa, tilasi puistohotellissa arvokkaan
juhlapäivällisen, jonka hänen toverinsa kolmisin maksoivat. Mikä
olikaan heidän hämmästyksensä, kun he kello kymmenen tienoissa
palatessaan Grenobleen viimeisellä raitiovaunulla, jonkunverran
kiihtyneinä liian runsaista juomista, huomasivat istuvansa kasvoista
kasvoihin Albert Derizen kanssa?

— Se oli vaan vieraskäynti, totesivat Lestaque ja Dauras, rahojaan
säälien.

Vaimonsa lähdettyä Albert oli viettänyt kolme kesäkuukautta
Pariisissa melkein täydellisessä yksinäisyydessä. Tiedot, jotka
hän oli kerännyt itselleen Anna de Sézeryn paosta, viittasivat
kaikki Bladen Lodgeen. Ilman että Albert oli mitään epäillyt, oli
tämä voinut jättää huoneustonsa, päästä irtaimistostaan, saattaa
loppuun lähdön monimutkaiset valmistukset; kuinka Annaa oli täytynyt
surettaa hänen puutteellinen rakkautensa! Toimisto, jonne tämä oli
tallettanut varansa, oli saanut määräyksen siirtää ne Lontooseen miss
Pearsonin nimelle, ja samaan paikkaan oli hänen postinsa osoitettava.
Toistamiseen Albert meni yli kanavan ja rukoili miss Pearsonia. Mutta
tämä ei suostunut hänelle antamaan mitään täsmällistä tietoa. Anna ei
ollut Lontoossa, Albert ei koskaan tulisi häntä näkemään, ja siinä
kaikki. Häntä kehoitettiin rauhoittumaan, unohtamaan, vaikenemaan;
vakuutettiin, että olisi parempi niin.

Albert palasi Pariisiin. Täytyihän mukautua todellisuuteen! Yksinään
hän oli ottava päiväin taakan hartioilleen, horjumatta. Hän heittäytyi
uuden työn kimppuun. Mutta iltasin, heikontuneena, hän usein tunsi
itsensä niin masentuneeksi, että hän toivoi kaiken loppuvan.

Annasta hän luultavasti ei saisi koskaan tietää. Anna eli, hän saattoi
elää kaukana hänestä, ja jätti hänet tämän luonnottoman, tämän julman
epävarmuuden valtaan, jossa hän kamppaili kuin painajaisen kanssa.
Mutta miksi Elisabetkin vaikeni? Elisabet oli tässä paossa osallisena,
hän joka ei ollut suostunut jättämään heitä mielenliikutuksensa
valtaan, ja joka oli ottanut ajan ja muiston liittolaisikseen.
Tietäen Albertin vapaaksi tämä oli sopivaa tilaisuutta odottamatta
tullut muistuttamaan hänelle velvollisuuksiaan. Jos hän, Albert, oli
kieltäytynyt tätä seuraamasta, niin oliko tällä silti oikeutta uudelleen
ottaa haltuunsa heidän lapsensa? Hänellä oli oikeus saada tietoja
heidän terveydestään, heidän opiskelustaan, heidän lomistaan. Koska
hänen ajatuksensa tästä Pariisin helteestä ja autiudesta vastoin hänen
tahtoaan menivät kohti Elisabetia, hän yllytti itseään puolustamaan
oikeuksiaan, ja sai itsensä vakuutetuksi siitä, ettei hänen tullut
sietää, että niitä ylenkatsottiin. Nyt ei mikään estänyt häntä
joka vuosi muutamiksi kuukausiksi vaatimasta luokseen tytärtään ja
poikaansa. Hän aikoi mennä Grenobleen, ja vieläpä Saint-Martiniin heitä
hakemaan. Täten hän näkisi taas Elisabetin, jota hän ajatteli vaan
uudelleen vaivata. Mutta vaivata häntä, se oli ainoa tilaisuus nähdä
häntä, nähdä hänen liikuttavat silmänsä, hänen pelästyneet kasvonsa,
koko hänen jännittyneen, hennon ja hauraan ruumiinsa, kun hän ei ollut
sitä tuntenut muuten kuin välinpitämättömänä ja jäisenä. Muutamina
valoisampina hetkinään hän soimasi itseään siitä että niin paljon
huolehti Elisabetista, kuin olisi se ollut uusi uskomaton petos. Mutta
miksei hän kirjoittanut? Oliko hän siis kyllästynyt uskollisuuteensa?

Väsyneenä mielen levottomuudesta, joka oli sietämätön luonteeltaan
päättäväiselle miehelle, Albert elokuun lopussa päätti lähteä
Dauphinéhen sovussa järjestääkseen tämän kysymyksen lapsien hoidosta.
Ehdotukset, jotka ihminen ensin torjuu luotaan, alkavat toisinaan
vähitellen vaikuttaa, raivaavat itselleen hiljakseen tien. Elisabet
oli puhunut hänelle siitä, että hän asettuisi asumaan boulevard des
Adieux'lle, rva Derizen vapaaseen huoneustoon, ja kiipeisi sieltä
jonakin päivänä Saint-Martin d'Uriageen. Jättäen Pariisin, missä
boulevardien ja puistojen lehvät jo alkoivat kellastua, Albert
piiloutui Grenobleen boulevard des Adieuxlle. Siellä hän heti tunsi
ahdistuneen rauhaa, jota pesässään kokee takaa-ajettu peto. Vaikuttipa
äidin muisteleminen häneen voimistavasti. Hänen onnistui uppoutua
historiallisiin muistiinpanoihinsa, jotka hän oli tuonut mukanaan.
Kun helle oli raskas ja painostava, hän vain iltasin teki muutamia
kävelyjä. Ensi kerralla hän kävi läheisellä Saint-Rochin hautausmaalla.
Sitten hän lähti Saint-Ismier'hen, ja saattoi tuskin tuntea vanhaa
linnaa, niin se oli korjattu, uudestaan suunniteltua puistoa,
puurivejä, joista suuri osa oli kaadettu antaakseen tilaa näköaloille:
Anna de Sézeryn lupaus oli toteutunut, hänen lähdettyään esineetkin
olivat muuttuneet ja menettäneet viehätyksensä. Täällä oli Anna häntä
ensin rakastanut. Mutta tämä hänen mieleen palauttamansa menneisyys ei
tuonut hänelle mitään toivomiaan muistoja, vaan päinvastoin herätti
hänessä toisia rinnakkaisia muistoja, kuten metsästäjä kulkiessaan
ajaa liikkeelle odottamattoman saaliin, joka pakoittaa hänet toiseen
väijyntään. Tähän aikaan hän kohtasi kaduilla rva Molay-Norrois'n,
jota hän ei rohjennut edes tervehtiä. Nämä pyhiinvaellukset veivät
toiseen tulokseen, kuin oli tarkoitettu. Lontoon Tower ja Hyde
Park, Montemartin puistokuja ja Chantilly, Pariisin rantakäytävät,
Observatoirekatu, joka laskee Luxembourgin puistoon kuin virta mereen,
Ville d'Avrayn metsät, toiset suuren kaupungin kulmat ja sen ympäristö,
siinä oli Annalle varattu alue. Dauphiné ei nuorelle naiselle kuulunut,
hänen alkuperästään huolimatta. Tottuneena kiinnittämään huomiota
maisemien ja ihmiselämän keskinäiseen suhteeseen, antamaan sielua
ilmiöille, Albert tietämättään joutui kotiseudun vaikutuksen alaiseksi.
Joka askeleella palasivat hänen mieleensä menneet taistelun vuodet,
onnelliset vuodet, loistavan kuustoistavuotiaan lapsen, Elisabetin,
kuva, hänen oma nuoruutensa. Yksinäisyydestään hän oli kulkemassa
rinteelle, mitä myöten hänen ajatuksensa jo luisuivat. Hän tahtoi
pysähtyä, palata Pariisiin, mutta ei saanut päättäneeksi. Mutta miksei
_hän_ kirjoittanut mitään.

Voimatta enää pidättää itseään hän eräänä sunnuntaiaamuna kiipesi
Saint-Martiniin, avasi veräjän, meni puutarhan poikki, soitti ovella,
vaikka se oli puoliavoinna. Hän epäröi astua kotiinsa, ilmoittamatta
tuloaan. Vanha palvelija tuli kompuroiden avaamaan:

— Jesus siunaa! Herra Albert!

— Päivää, Fauchette.

Hän suuteli poskea, joka oli ryppyinen kuin vanha omena, ja tunsi
siitä iloa. Tässä ihmisessähän ylettyi nykyisyyteen menneisyys, joka
ilman häntä jo tuntui etääntyneeltä. Fauchette selitti että rouva oli
päämessussa lasten kanssa.

— Minä odotan, sanoi Albert.

Hän näki maalaisen salin pöydällä kirjoja ja nuottivihkoja pianolla.
Tämä tarkastelu tyydytti häntä. Avattujen akkunoiden läpi hän
hedelmäpuiden oksien välistä, jotka raskaasti kantoivat satoaan,
saattoi nähdä Quatre-Seigneursin kukkulan, ja siitä oikealla Isèren
laakson suun ja Chartreusen vuoren autereiset ääriviivat. Taivaanranta
siinsi sinisessä hämyssä, jommoinen alkusyksyllä rupeaa miedontamaan
kesän loistavaa kirkkautta. Hänen mielensä oli jo uudistanut
tuttavuutta kaiken tämän kanssa, kun palvelija, joka oli jättänyt
hänet toimiensa tähden, palasi huoneeseen, otsallaan pilvi. Hän alkoi
kierrellä Albertin ympäri, kyhnien päätään. Ajatuksiinsa vaipuneena
tämä ei häntä huomannut. Lopuksi vanha suu rävähti auki sanoakseen:

— Herra Albert?

— No mitä?

— Herra varmaan syö aamiaista täällä. Vaikka minulla ei ole muuta kuin
riisiä ja keitettyä lihaa porkkanoiden kanssa.

Albertia tämä huoli nauratti:

— Entä sitten, sehän on vallan mainiota.

— Rauhoittuneena Fauchette siirtyi takaisin kyökkiin. Yleensähän
herra Albert ei koskaan tehnyt vaikeuksia ruuan suhteen, ja sattui,
että hän aivan innostui ihan jokapäiväisistä laitteista. Mutta
sill'aikaa ajatteli Albert: »Minua ei ole kutsuttu, ja Fauchetten
ruokalista tekee minut nälkäiseksi». Ympäröivän maaseudun rauha teki
hänen mielensä hyväksi. Odotus jatkui, hän meni ulos talosta ja teki
isännän-kierroksen tilallaan. Hänen vuokralaisensa, vähän laimeita
kunnon ihmisiä, ottivat hänet mielenliikutuksella vastaan ja kutsuivat
häntä juomaan lasin.

— Tila on ollut leskenä, he vakuuttivat.

Todellakin hän pian huomasi naapurien tunkeilut: toinen istutti
päärynäpuita vähintäin kahden metrin päähän rajaviivasta, toinen käänsi
omalle maalleen erään lähteen.

— Kas vaan! Minun poissaoloani käytetään hyväksi! Kuinkapa
maalaiskylässä ei olisi väärinkäytetty naisen tietämättömyyttä?
Toiminnassaan äkkipikaisena kuten aina hän meni tunkeilijain luo, joita
hän ankarasti kovisteli ja uhkasi oikeudenkäynnillä. Heti tiedettiin
koko Saint-Martinissa, että hän oli palannut ja että oli leikki kaukana.

Puolipäivän aikaan hän palasi taloon. Pienen kirkon kellot helisivät
iloisesti kaksiäänisinä; se kaikui kuin olisi heleitä lintuja päästetty
lentoon vanhasta kellotornista. Mikä viehättävä vastaanotto! Hän näki
siinä hyvän enteen. Elisabet oli lapsineen palannut. Salin kynnykseltä
hän näki, mitenkä tämä päästi alas akkunoiden auringonsuojukset helteen
takia. Auringonsäde valaisi hänen vaaleita hiuksiaan ja taipunutta
niskaansa, jonka kaulasta vähän uurrettu musta puku jätti paljaaksi.

— Isä! huusivat lapset.

Vaikka Elisabet oli saanut tiedon hänen käynnistään, hän kääntyi ympäri
syvästi punastuen. Kellot soivat yhä. Tämä kotiinpaluu sai merkityksen,
jota Albert ei ollut ottanut lukuun. Molemmat muistivat avioliittonsa
ensi aikoja. »Työni ja sinä», sanoi Albert silloin. Elisabet oli
ymmärtänyt, mutta liian myöhään, minkä onnen hän oli laiminlyönyt. Nyt
oli vielä kovin aikaista hänen sitä uudelleen yrittääkseen ja tulisiko
se koskaan onnistumaan? Nopeasti päästen tasapainoon hän iloisella
äänensävyllä toivotti Albertin tervetulleeksi. Tälle olisi ollut
enemmän mieleen, jos tervehdys olisi ollut vähemmän sujuva, vaikkapa
väkinäinenkin.

— Mennään syömään aamiaista, sanoi Elisabet melkein heti, ikäänkuin hän
ei panisi kysymykseenkään, ettei tarjousta hyväksyttäisi, mikä olikin
paras tapa voittaa aseman vaikeus.

Pohjoiseenpäin antavassa ruokasalissa saattoi akkuna kernaasti jäädä
auki. Sieltä oli näköala niityille ja Chamroussen havumetsiin. Albert
näki vastassaan kaiken tämän vihannan. Mikään ei paremmin viritä
mieltä levollisuuteen ja hyvinvointiin kuin tällaiset kasviateriat
maalla, kuunnellessa virtaavan veden solinaa ja tuulen liikahuttamien
oksien heikkoa rapinaa, mikä yksin kertoo ulkomaailman rauhallisesta
elämästä. Pitkiin aikoihin ei Albertin mieli ollut sillätavoin
laskeutunut lepoon. Ja kuinka kepeästi Elisabet oli osannut helpoittaa
tätä niin tukalaa paluuta! Kun Albert iltapäivällä teki lähtöä, ei
tämä häntä pidättänyt, ja se häntä hämmästytti. Elisabet ei näyttänyt
edes kuulevan, kun Marie-Louise puheli siitä, että saatettaisiin isää
Saint-Ferriolin linnaan. Oikeastaan Elisabet oli häntä kohdellut kuin
kutsuttua vierasta, naisena, joka osaa emännän taidon ja peittää ilonsa
tai ikävänsä: ainakin tämä oli se uusi vaikutelma jonka Albert vei
mukanaan. Kenties Elisabet oli kyllästynyt odotukseen eikä enää niin
paljon välittänyt sovinnosta. Albert ei tässä suuresti erehtynyt.
Kahden ja puolen vuoden kuluessa Elisabet oli käynyt läpi niin pitkän
ponnistusten sarjan, niin hehkuvasti tavoitellut päämääräänsä, että
hän oli päätynyt näennäiseen tunteettomuuteen, jommoisessa tilassa
kaikki tulee meille yhdentekeväksi, kun meillä ei enää ole soimauksia
itseemme kohdistettavina eikä voimia käytettävinä. Nyt tuli tapahtumaan
se, minkä tapahtua täytyi! Hän ei enää yhtään ponnistaisi. Hänen
epäonnistumisensa Pariisissa oli hänessä joksikin ajaksi taittanut sen
siveellisen jousen, jonka hän niin suurella vaivalla oli olennossaan
jännittänyt.

Albert palasi seuraavana sunnuntaina, tietämättään koko Tabourinin
toimiston saattamana. Tekosyyn tähän toiseen käyntiin sai hän siitä,
ettei hän ensi kerralla ollut käsitellyt kysymystä lapsista, eikä hän
kuitenkaan saanut siitä puhutuksi. Hän palasi sitten useamman kerran
viikon kuluessa.

— Sinä olet puoli-isä, selitti hänelle tyttärensä.

— Miksikä puoli-isä?

— Siksi että sinä tulet aamulla ja lähdet illalla, kuten luostarin
puoli-hoitolaiset.

Kun eräänä päivänä jonkun hankkijan lasku esitettiin hänen
läsnäollessaan, hän kiiruhti sitä maksamaan, yhtaikaa niin nopeana ja
niin arkana, että Elisabet ei pannut vastaan. Ja se että hän tällä
tavoin taas sai ottaa osaa perheen talouteen, tuotti hänelle mielihyvää
ja lähensi häntä vähän enemmän vaimoonsa.

Annan häviämisestä oli kulunut neljä tai viisi kuukautta. Usein Albert
arvioi tätä ajanmatkaa, hämmästyksellä huomaten sen niin lyhyeksi.
Silloin hän tunki ajatuksensa takaisin. Vähitellen hän sai takaisin
entisen valtansa Marie-Louisen ja Philippen yli, keksimällä heille
leikkejä ja kertomuksia. Pienokaiset, jotka tämä elämän kaunistamisen
taito houkutteli puolelleen, jättivät äitinsä, joka siitä salassa
loukkaantui, mutta milloinka oppii ihminen rakastamaan epäitsekkäästi?
Mutta joskin tämä lapsellinen ilonpito Albertia virkisti, oli hän
kuitenkin kyllin vilpitön ja terävänäköinen ollakseen kauempaa
itseltään salaamatta, että Elisabet häntä ennen muuta houkutteli
Saint-Martiniin. Hän löysi tämän Marie-Louisen lauselmien, Philippen
kysymysten, omien sanojensa takaa. Nuori rouva lakkasi pidättämästä
itseään heidän keskusteluissaan. Hän antoi henkisten saavutustensa,
rajoitetun, mutta selkeän ja tarkan ymmärryksen vapaammin päästä
oikeuksiinsa, silti niitä mitenkään tarjolla pitämättä. Mitä
enemmän Albert oppi häntä tuntemaan, sitä suuremmalla innolla hän
koetti häntä valloittaa. Elisabet ei häntä työntänyt luotaan eikä
rohkaissut, mutta häntä mairitteli tämä omituinen liehittely, jossa
toinen pani liikkeelle kaikki henkisen voimansa, ja ylpeä hän oli
myöskin, saadessaan miehelleen näyttää, miten hän oli kehittynyt,
toisen tietämättä. Elisabetia puolestaan tämä odotus sekä kyllästytti
että miellytti, ja Albertia tämä odottamaton kylmäkiskoisuus milloin
ärsytti, milloin hän taas itsekseen lupasi kukistaa sen ja päästä
aseman herraksi. Ja pian heidän sydämensä sekaantuivat tähän.

Lukuunottamatta Philippe Lagier'ta, joka usein oli poissa, ei Albert
nähnyt muita kuin Elisabetia. Tähän tuttavallisuuteen viehättyneenä,
jota niin harvat miehet voivat vastustaa, hän puheli tulevaisuuden
tuumistaan, suunnitelluista teoksistaan. Eräänä päivänä hän toi
mukanaan käsikirjoituksen nimeltä _Pasteurin elämä yleistajuisesti
esitettynä_, jota hän valmisteli elämäkertasarjaansa varten. Hän
luki sen ääneen, ja kun hän oli sen lopettanut odottaen nöyrästi
jotakin kiitosta, Elisabet antoi hänelle parhaan, nimittäin syvän
mielenliikutuksen, jonka se hänessä herätti niin ettei hän saanut sanaa
suustaan, tämä kuvaus läpeensä selkeästä ja voimakkaasti eletystä
tieteellisestä elämänurasta. Toisella kertaa Albert ei salannut huonoa
tuultaan, koska kaiken maailman Vernier't olivat jo koko päiväksi
asettuneet Saint-Martiniin kun hän sinne saapui. Blanchen mies, jonka
turhamaisuutta liehakoi se että hän sai olla suuren miehen seurassa,
oli kaiken aikaa hänen kimpussaan, ja vaikka Albert halusi olla
rakastettava vaimonsa ystäviä kohtaan, tuskastui hän tästä.

— Mikä teitä vaivaa tänään? kysyi häneltä Elisabet, kun hän teki lähtöä.

— Te ette ole koskaan yksin.

Soimaus oli niin koomillinen, että Elisabet purskahti nauruun. Mutta
Albert ei ottanut osaa tähän iloon. Ja sinä iltana Elisabet seurasi
häntä katseellaan kauemmin kuin hän saattoi häntä nähdä. Albert ei
kääntynyt, sillä hän upotti kiihkoisasti mielensä Annan muisteloon
ja lupasi itsekseen luopuvansa kaikesta uudesta elämästä. Mutta
kaksi päivää myöhemmin hän jäi yli päivällisenkin, mitä hän ei vielä
ollut rohjennut tehdä muuta kuin sunnuntaisin. Pyynnön saatuaan
Elisabet avasi pianon ja soitti hänelle _sonate appassionatan_, joka
Marie-Louiselle oli paljastanut melankolian viehätyksen. Albert
oli asettunut hänen taakseen. Soitanto vaikutti häneen syvästi.
Historiallisten tutkimustensa rinnalla hän aina oli varannut sille
osan aikaansa, ja se oli hänen teoksiinsakin jättänyt merkkinsä.
Viimeisen soinnun kaikuessa hän kumartui ja kuiskasi: — Antakaa minulle
anteeksi, Elisabet. Tämä oli kaikkein järkyttävin tunnustus sellaisen
ylpeän miehen suusta. Elisabet nousi heti seisoalle hänen eteensä.
Mustiin puettuna, kasvot varjossa, hän ojentui kuin kukka, joka pitkine
varsineen tavoittaa päivää kohti. Hänen suuret silmänsä, jotka olivat
selkosen selällään, hänen hämmästyneet silmänsä loistivat jo läpi
hämärän. Hänen näennäisestä tunteettomuudestaan ei ollut jälkeäkään,
ja Albert näki hänet hauraana, murtuvaisena, kykenemättömänä kauemmin
kestämään tätä epävarmuuden tilaa, sellaisena kuin hän oli hänet nähnyt
äitinsä kuolinvuoteen ääressä, tai pariisilaisen hotellin pienessä
salissa. Heltyneenä hän toisti:

— Antakaa minulle anteeksi.

Elisabet murti suutaan, ja hän näki ihmeekseen sen jännittyvän samalla
tavoin kuin Annalla.

— Te tiedätte hyvin, vastasi hän, ja Albert huomasi paremmin hänen
hillityn äänenpainonsa, te tiedätte hyvin, että minä olen antanut
anteeksi: Minullakin oli vikani.

Albert vastasi nopeasti, katkerasti tuntien julmuutensa,
raukkamaisuutensa; mutta ihminen ei saisi rakastaa kuin yhden kerran,
jottei hän olisi raukkamainen ja julma, ja silloinkin ...

— En tiennyt silloin, kuinka teitä rakastin. Te olette minun nuoruuteni
vaimo, Elisabet, ja koko minun hellyyteni on koskematon.

Elisabet toisti:

— Koskematonko?

Ja hänen suuret silmänsä tuijottivat Albertiin vainoavasti. Oliko hetki
tullut? Valmiina lankeamaan hänen syliinsä, pettävin voimin, Elisabet
odotti yhtä ainoata sanaa:

— Niin.

Albert tahtoi vetää hänet luokseen, painaen hänet rintaansa vastaan.
Niin monet siteet kasvoivat eheiksi heidän välilleen: saattoiko kuilu
kokonaan täyttyä? Lukiko Elisabet tämän sekasortoisen sydämen pohjaan
saakka. Hän aavisti toisen pyyteen, ja torjui hänet luotaan, mutta ei
väkivaltaisesti:

— Ei, ei, Albert, ei vielä. Rukoilen teitä.

— Elisabet, muista, kuka olet. Olen rakastanut sinua. Ja hiljempaa,
kuin omantunnon painamana, hän lisäsi:

— Rakastan sinua.

— Jos rakastatte minua, niin lähtekää tänä iltana, elkää jääkö tänne.
Pyydän teiltä sitä, jos rakastatte minua.

Silmät, hänen liian selvänäköiset silmänsä rukoilivat häntä enemmän
kuin sanat.

— Niin, Elisabet, täytyy osoittaa ansaitsevansa teidät. Raskain
sydämin, puutteellisesti vapautuneena toisesta lemmestä, jonka
hetkellinen intoutuminen saattoi verholla peittää, mutta ei hävittää,
Albert poistui yöhön, joka oli tumma ja tähtikirkas. Kynnykseltä
Elisabet koetti tunkea läpi hämäryyden, kuunnella hänen askeltensa
kaikua. Sekasortoisin mielin, ruumis rakkaudesta väristen, hän ajatteli:

— Miksi hän lähti?




V

HAAMU


Poikkeuksellinen sää oli pitkittänyt tavallista enemmän Uriagen
kylpykautta. Oltiin syyskuun viime päivissä, ja vuoret kylpivät
valossa. Kuinka olisi voitu jättää näin tyyni ja lempeä luonto?

Helteen elähyttämänä ja perhe-elämään viehättyneenä hra Molay-Norrois
päätti ennen kylpijäin pian odotettavaa lähtöä lyödä suuren iskunsa.
Hän käytti vanhaa vaikutustaan rva Passerat'han, jotta tämä pyytäisi
Albertin ja Elisabetin viimeisille juhlallisille aamiaisille, jotka rva
Passerat valmistautui tarjoamaan ennenkuin palattiin Grenobleen. Tämä
olisi sovinnon julkinen, virallinen tunnustus, ja tämän valtioviisauden
kautta hra Molay-Norrois olisi hyvin ansainnut kotiväkensä
kiitollisuuden.

Kun tämä yhteiskutsu yllätti Albert Derizen ja hänen vaimonsa,
suostuivat he ottamaan sen vastaan, vaikkakin heille oli vastenmielistä
olla kaikkien katseiden maalitauluna. Heidän lastensa vuoksi oli
hyvää ja hyödyllistä, että heidät nähtiin yhdessä, ja että maailman
silmissä heidän eronsa oli loppunut. Mutta heidät otettiin vastaan kuin
eivät he koskaan olisi olleet yleisen uteliaisuuden esineenä. Toinen
seikkailu oli keskusteluissa anastanut heidän entisen sijansa. Ankaran
vaitiololupauksen varassa kerrottiin, että kun hyötyänsä katsova rva de
Vimelle ei ollut huomannut miehensä uudesta suhteesta itselleen olevan
mitään etua, hän oli päättänyt tehdä tästä lopun uhkaamalla panna
toimeen häväistysjutun rva Bonnard-Bassonin kirjeiden avulla, jotka hän
oli anastanut.

— Miten mielitte! oli hra de Vimelle kyynillisesti vastannut. Tuo rouva
ei minua enää huvita.

Liian kokeneena pelätäkseen vähintäkään vaaraa omasta puolestaan, ja
senlisäksi henkivartiostonsa, herrojen Molay-Norrois ja Prémerauxm
tukemana, joihin vielä vahvistukseksi liittyi hänen puolisonsa,
uskoi hän kyllä voivansa estää tämän kirjavan seuran, jonka hän oli
pöytänsä ympärille koonnut, toisiaan raatelemasta. Todellakaan ei
mitään tapahtunut ja Derizein sovinto sai virallisen vahvistuksensa.
Elisabetin äiti, joka pani paljon painoa yleiseen mielipiteeseen,
oli tyytyväinen tähän tulokseen; se auttoi häntä kestämään toisia
koettelemuksia, joita hänen puolisonsa keimaileva käytös hänelle
tuotti. Albert puolestaan koetti olla mieliksi rouvalleen, joka
hentokuteisessa puvussaan, arvokkuudessaan ja sulossaan paljon
muistutti englantilaisia muotokuvia, jommoisten sopusointuisuudesta
hän niin suuresti nautti, ja kaikkia pöytäkumppaneja viehätti hänen
keskustelutaitonsa, joka oli erinomainen, kun hän vaan tahtoi nähdä
vaivaa.

Philippe Lagier, joka jonkun aikaa oli oleskellut Uriagessa, vastasi
ystävälleen, vieressään istuvan nti Rivièren suureksi mielihyväksi,
joka kuunteli häntä, samalla kun hän usein levottomuudella katseli
Albertin rouvaa. Kun aamiaisten jälkeen tarjottiin kahvia puutarhassa,
lähestyi nuori tyttö rva Derizeä:

— Rouva, sanoi hän, kuin pakoittaisi hänet ihailu tähän tunnustukseen,
te ette koskaan ole ollut näin kaunis.

Tämä viaton kohteliaisuus, joka toisen suusta tulleena olisi ollut
hänelle vastenmielinen, saattoi Elisabetin punastumaan. Totta oli,
että hänen puhdasihoiset kasvonsa säteilivät, valo hyväili hänen
vaaleita hiuksiaan ja tumman puvun vastakohta oli kasvojen ja hiusten
loistolle edullinen. Tummat silmät näyttivät tulleen niin suuriksi,
ottavan niin suuren alan kasvoista, kun posket olivat tulleet vähemmän
täyteläisiksi. Ne yksin riittivät muuttamaan piirteiden ilmeen,
antamaan niille hehkuvampaa ja korkeampaa elämää.

— Te olette lapsi, kuiskasi hän hymyillen.

— En enää, huokasi nuori tyttö kostuvin katsein.

Hänhän oli muuttunut eikä sitä ollut vaikea huomata. Edellisten
vuosien keimailut olivat saattaneet hänet hakemaan toista tunnetta.
Hän oli tavoitellut Philippe Lagier'ta ollen nuori varaton tyttö,
joka oli päättänyt järjestää elämänsä avioliittonsa kautta ja tehdä
hyvän naimiskaupan. Lagier'lla ei enää ollut oma nuoruutensa tallella,
ja tälle hän tarjosi omansa. Vähitellen hän oli käsittänyt sen mikä
tässä miehessä oli erikoista, kuinka hänen epäilyynsä sisältyi
jokapäiväisyyden ylenkatsetta ja älyllistä viehätystä. Näin oli
hän joutunut kulkemaan odottamattoman uran, ja vaikka hän kohtasi
ylenkatsetta, niin hänen avartunut sydämensä aukeni rakkaudelle. Hänen
äitinsä, joka oli vanhaa alkuperää, mutta jonka apulähteet tiedettiin
varsin keskinkertaisiksi, huomasi surumielin tämän suunnitelman
raukeavan tyhjään, josta hän oli toivonut itselleen vanhuuden turvaa.
Jonkun verran epäröiden Elisabet kyseli itseltään, voisiko hänen
välittelyllään olla mitään vaikutusta.

— Tulkaa minua katsomaan, sanoi hän nti Rivièrelle.

Ja tämä kiitti häntä, anoen hänen apuansa vilpittömin, luottavaisin
katsein.

Aivankuin osoittaakseen hänelle hänen merkityksensä lähestyi nuoren
tytön poistuttua rva Derizeä Philippe Lagier:

— Tahdotteko, rouva, antaa minulle neuvon?

— Nyt hetikö?

— Ei, ei täällä. Tulen luoksenne.

— Saint-Martiniin?

— Niin, huomenna kenties.

Kotiin kiivetessään Elisabet ajatteli: »Minkä neuvon?... Tulen
puhumaan hänelle Berthe Riverestä.» Philippe yhä herätti hänessä
hieman levottomuutta hänessä usein ilmenevän henkisen monimutkaisuuden
ja sokkeloisuuden vuoksi. Elisabet halusi ilmoittaa tästä aikeesta
puolisolleen, joka saatteli häntä, mutta kunnioittaen toisen
salaisuutta ja varsinkin koskei hän vielä kokonaan uskaltanut
ilmaista itseään Albertille, hän ei rohjennut tätä tehdä. Seuraavana
päivänä Philippe meni Saint-Martiniin. Elisabet istui käsitöineen
puutarhassa, sillaikaa kun lapset leikkivät nurmikolla muutaman
askeleen päässä. Hän käytti hyväkseen viimeisiä kauniita päiviä ja
leutoa säätä pysytelläkseen ulkona suuren osan iltapäivää. Läheisen
lähteen säännöllinen solina oli hänen seuranaan, ilman että se pääsi
vaikuttamaan hänen ajatustensa kulkuun. Päivänpaisteessa kypsyivät
omenat ja päärynät puiden oksilla. Lehtien väri jo muuttui, ja ainoat
kukat, joita kedoilla oli, olivat myrkkyliljat.

Marie-Louise huomasi ensimäisenä Philippen. Miten kauan lieneekään tämä
katsellut nuorta rouvaa, jonka kasvoja kehysti suuri päähine! Elisabet
vähän pahastui tästä epähienoudesta, sitä enemmän kuin hän, vaikkei
sitä itselleenkään myöntänyt, odotti Albertia, joka hänestä edellisenä
päivänä oli näyttänyt hermostuneelta. Niinpä Elisabet kiiruhtikin
pakoittamaan häntä viivyttelemättä ilmaisemaan käyntinsä tarkoituksen:

— Teitähän tässä on tutkittava, eikä minua.

Philippe tunsi epämääräistä vihamielisyyttä mutta ei sitä pannut
pahakseen. Minkä hän aikoi sanoa, sen hän sanoisi, maksoi mitä maksoi,
sillä hän oli tehnyt päätöksensä pitkien epäröintien jälkeen:

— Näin on asia, rouva. Minun täytyy tällä hetkellä tehdä tärkeä
ratkaisu. Minua suuresti liikuttaa tunne jonka paljon enemmän
olosuhteet kuin minun persoonani on virittänyt ja jonka kestävyys,
herätettyään minun ihmettelyäni, ei minulle enää ole yhdentekevä. Minun
iälläni se on harvinainen suosio.

— Teidän iällänne?

— Olen neljänkymmenen vuotias. Nti Rivière on kahdenkymmenenkahden tai
kolmen. Varmaan se on harvinainen suosio, jota epäilemättä en enää
kohtaisi, jos minä työnnän sen luotani.

— Miksi sitten tekisitte niin? kysyi Elisabet.

Ja kun Philippe ei vastannut, vaan tuijotti häneen omituisesti
hymyillen, toisti hän:

— Miksi tekisitte niin? Berthe Rivière on rakkautenne arvoinen, sen
vakuutan teille. Tunne josta te puhutte ja jonka voimaa hän ei alussa
aavistanut, on hänet vähitellen muovaillut. Hän on selvästi nähnyt
itseensä. Kahdessa vuodessa hän on muuttunut. Hän on nyt yhtä hillitty
ja vakava kuin sievä. Toivon hänestä teille vaimoa.

Hän lämpeni ylistelyssään. Philippe katseli häneen, kuin punnitseisi
hän sanojaan, ja äkkiä hän lausahti:

— Niin, mutta minun sydämeni ei ole vapaa. Elisabet punastui, sillaikaa
kuin toinen, silmät maahan luotuina, jatkoi:

— Vaikka tosin toivoton intohimo, joka on sen vallannut, on
puhdistunut, muuttunut palvonnaksi, uskonnoksi.

Elisabet yritti keskeyttää hänet.

— Antakaa minun lopettaa, rouva. En koskaan enää tule näistä asioista
puhumaan. Eikä ole kysymys vain minusta. Olen jonkun aikaa usein
kysynyt itseltäni, eikö toinen enemmän inhimillinen tunne voisi olla
olemassa tämän rinnalla ja riittäisi täyttämään vaihtamaani onnen ja
uskollisuuden lupausta. Teidän uskonne ei estä teitä rakastamasta.
Mutta olisiko se aivan vilpitöntä?

Nähdessään Elisabetin tässä rauhallisessa ympäristössä, Philippe oli
vastoin tahtoaan hieman muuttanut aikeensa toteuttamistapaa. Elisabet
tahtoi nousta ja jättää hänelle hyvästit, jotta hän ymmärtäisi, että
ensimäinen uskottomuus oli jo tuo epäsuora tunnustus, joka hänen
oli täytynyt kuulla. Mutta hän muisti, että Philippe ensimäisenä
oli oikaissut hänen elämänkäsitystään ja antoi hänelle toistamiseen
anteeksi, ja jäi paikoilleen. Mutta hän pani vastaukseensa arvokkuuden,
jonka täytyi pitää Philippen matkan päässä, samalla kun se tälle näytti
tien, jota hänen oli kuljettava:

— Teidän asianne on tuntea itsenne. Tämä ... ystävyys ei enää saa
vallita teitä. Te unohdatte sen, kun ette enää näe häntä, joka sen
herätti.

— En enää näe ...

— Niin. Hän lähtee pois. Menkää naimisiin tämän nuoren tytön kanssa,
joka kuten juuri sanoitte, ei ole teille yhdentekevä, jota te tulette
rakastamaan, jota te kenties jo rakastatte. Mutta naikaa hänet ilman
taka-ajatuksia.

— En voi sitä.

— Ilman taka-ajatuksia. Hän on niin nuori. Katsokaa häntä eikä
menneisyyttä. Eläkää lähellä häntä ja muovailkaa hänen henkeään
kärsivällisyydellä. Olkoon elämänne selkeän suora, ilman mitään
sivuhyppäyksiä. Siinä on onnen salaisuus.

Philippe kumartui ja tahtoi suudella hänen kättään. Lempeästi hän veti
sen pois. Ei edes tätä nöyrää hyväilyä nainen sallinut hänelle. Pitkä
hiljaisuus, joka seurasi, verhosi heidät kuin iltahämärä ruohoiset
rinteet ympärillä, ja kumpikin sen kuluessa vaipui omiin mietteisiinsä.
Ilma oli tyyni, luonto liikkumaton. Puusta putosi hedelmä kolahtaen
maahan ja se sai heidät hätkähtämään kuin ajan muistutus. Elisabet
mietti kaikkia näitä vuosia, joina hän oli jäänyt vaille onneaan, kun
hän ennen ei ollut tiennyt jokapäiväisen ponnistuksen merkitystä, ja
ajatteli, mikä taika ja loihtu voisi poistaa hänen elämästään nämä
viimeiset vuodet ja palauttaisi hänelle kuultavat päivät, nykyisten
sekasortoisten ja pilvisten sijaan. Philippe taas toisti itsekseen
toisen lausumaa kahta sanaa:

— »Hän lähtee ...»

Hän tulisi lähtemään Pariisiin Albertin kanssa. Sovinto, jota hän
eilispäivän jälkeen ei juuri voinut epäillä, vaikka oli sitä kauan
epäillyt, oli siis lopullinen. Viedäkseen mukanaan täsmällisemmän
ja myös armottomamman kuvan, hän tutkisteli nuorta naista, joka
istui majansa edustalla, puiston lehvien ympäröimänä, ja jota kaikki
maaseudun rauha hyväili. Huolimatta lievästä kalpeudestaan ja
laihuudestaan, joka pian häviäisi, suuressa päähineessään, nuorekkaine
kasvoineen, sylissään kukkia, joita Marie-Louise oli tuonut, hän
tänä syysiltana viritti saman odotuksen tunnelman, jonka aiheuttaa
keväällä kukkiva maa. Philippe vastakohtaisuuden vuoksi vertasi häntä
toiseen naiseen, jonka hän oli nähnyt keskellä kevään kukkeutta kaiken
syksyn masennuksen painamana. Se oli Anna de Sézery, Luxembourgin
puiston parvekkeella, viime huhtikuun lopulla. Philippe oli saattanut
häntä Observratoire-kadulta Clunyhin Albertin poissaollessa, ja tätä
kohtausta, jonka hän kärsivällisyydellä ja taidolla oli saanut
aikaan, hän oli merkillisesti käyttänyt hyväkseen. Kulkiessaan pitkin
boulevardia hän puusta puuhun lykkäsi tuonnemmaksi tunnustustaan. Kun
he puistossa noudattivat kiviaitausta, josta näkyy yli suuren lammikon
ja palatsin, hän äkkiä pysähtyi.

— Minulla on puhuttavaa teille, neiti. Epäröimättä kuvitteli nainen
jotain vakavaa, vieläkin vakavampaa kuin kaikki mitä toinen saattoi
sanoa, ja hänen kysymyksensä oli siitä todistuksena:

— Yhteinen ystävämmekö on antanut sen teille tehtäväksi?

— Ei, ei.

Hän rauhoittui hieman:

— Siinä tapauksessa kuuntelen.

Philippe aloitti kuulustelemalla:

— Te ette ole onnellinen. Albert ei ole onnellinen.

Anna yritti hymyillä:

— Näkyykö se päältäkin päin?

— Kyllä.

— No niin, me pidämme omaa onnettomuuttamme muiden onnea parempana.

— Oletteko varma siitä?

Rakkaudella, jonka hän nyt matkan päästä paremmin tajusi ja jonka
vain hänen melkein salaperäinen intohimonsa Elisabetia kohtaan
saattoi selittää, Philippe kuvasi Annalle viimeisen keskustelunsa
Albertin äidin kanssa ja tämän liikuttavaa suunnitelmaa lähteä
vaatimaan poikaansa rakastajattarelta, jonka oli ajan mennen täytynyt
tulla vakuutetuksi rakkautensa voimattomuudesta. Puhuessaan hän
saattoi huomata, mitenkä toisen kasvot synkkenivät, mitenkä hänen
kullanhohtavat silmänsä kadottivat hehkunsa. Mutta Anna ei pannut
vastaan:

— Niin, niin se on, sanoi hän koruttomasti. Olen sitä ajatellut. Kunhan
vaan Albert ei saa siitä mitään tietää, eikö totta? Hyvästi, hyvä
herra. Te olette haavoittanut minua. Jatkan tietäni yksin.

Philippen oli täytynyt näin jättää hänet, huolimatta yrityksestään
saattaa häntä, lievittääkseen antamansa iskun kipeyttä. Useampaan
kertaa Philippe kääntyi nähdäkseen hänet nojautuneena kiviaitausta
vastaan, kahden maljakon välillä, yhä pienempänä, ja minkä ylenanneton
pikku olennon hänen viime katseensa tavoittikaan! Häveten esittämäänsä
osaa, Philippe ei rohjennut näyttäytyä Annan ja Albertin seurassa,
vaan esitti jonkun syyn, joka muka pakoitti hänet lähtemään. Mutta
hänen tunnustuksensa oli saavuttanut päämääränsä. Se vain kiiruhti
tapahtumaa, joka olisi sattunut aikaisemmin tai myöhemmin, ja kenties
liika myöhään. Pääasiassa oli Elisabetin kiittäminen Philippeä
puolisonsa vapaudesta, onnensa ylösnousemuksesta. Niin, Philippe oli
häntä uskollisesti palvellut. Tämä ylevämielisyyskin, josta Elisabet ei
mitään tiennyt, yhdisti heitä hänen tahtomattaan. Milloinkaan Philippe
ei häntä unohtaisi. Hän tulisi olemaan hänen tuskallinen salaisuutensa,
hänen madonnansa, eikä kukaan saisi siitä koskaan tietää. Mutta voisiko
Albert kokonaan unohtaa Anna de Sézeryn. Eivätkö useimmat miehet
povessaan kanna jotain salaista haavaa, joka pahoina päivinä taas
aukenee?

Tämä vaitiolo ei voinut enää jatkua. Philippe katkaisi sen seuraavin
hämärin sanoin:

— Olen saanut uutisia _häneltä_.

Elisabet ilmeisesti ajatteli Anna de Sézerytä, koska hän selvällä
levottomuudella heti kysyi:

— Missä hän on?

— Indiassa, Poonessa. Se on jonkunmoinen epäkirkollinen turvakoti,
Epiphany-School, jossa hoidetaan sairaita ja kasvatetaan hyljättyjä
lapsia. Jokapäiväinen elämänkohtalo ei ollut hänelle tarkoitettu.

Miksi oli tuo nainen kirjoittanut juuri Philippelle? Elisabet aavisti,
ettei tämä ollut aivan osaton Annan pakoon ja enempää ajattelematta
hän kysyi, täynnä pelkoa jo siksi, että oli kuullut tuota naista
mainittavan:

— Voitteko toistaa minulle tämän kirjeen sisällön? Philippe otti sen
salkusta ja ojensi sen hänelle:

— Lukekaa se ja hävittäkää se. Vastasin siihen jo eilen. Hän ei tule
enää koskaan kirjoittamaan.

— Onko minulla siihen oikeus?

— Kyllä.

Hän sai juuri kuoren käteensä, kun Albert käytyänsä talon läpi astui
puistoon.

— Olen hakenut teitä, sanoi tämä vaimolleen. Nähdessään Philippen
hänen kasvonsa synkkenivät.

Edellisenä päivänä, rva Passerat'n aamiaisella hän oli vaivoin
sietänyt, että muutkin kuin hän itse olivat Elisabetin viehätysvoimalle
alttiina, ja kärsimättömyydessään turhaan yritettyään odottaa
ylihuomiseen, hän ei voinut päättää päiväänsä ennenkuin kiipesi
Saint-Martiniin Elisabetia katsomaan. Hän näki tämän hieman hämillään,
kirje kädessä. Pari sanaa sanottuaan Philippe nousi ja jätti
Elisabetille hyvästi:

— Noudatan neuvoanne, rouva.

Hän puristi ystävänsä kättä, jota hänen ei ollut vaikea estää itseään
saattamasta. Niinpiankuin hän oli poistunut, Albert palasi rouvansa luo
ja kysyi kuivakiskoisesti:

— Mitä neuvoa hän tahtoi? Olenko epähieno?

— Hän ilmoitti minulle menevänsä naimisiin.

— Nti Rivèrenkö kanssa?

— Niin.

— Tyttö parka!

— Miksi niin?

— Koska hän kerran rakastaa teitä.

Albert ei huomannut, että tämä lause loukkasi toista. Elisabet
keskeytti hänet moittivasti:

— Albert!

— Hänpä on tunnustanut minulle, että hän on palvonut teitä. Hän
on ensimäisenä ymmärtänyt teidät, hän on aavistanut sen sisäisen
voiman, jota minä en osannut herättää eloon. Minä olen mustasukkainen
hänelle, hirvittävän mustasukkainen, en siksi, että epäilisin teidän
ainoallakaan sanalla rohkaisseen häntä, — en ole epäillyt tätä
hetkeäkään ollessanne yksin ja hyljättynä — vaan koska minä en salli
että joku toinen voisi teitä nyt paremmin ymmärtää ja enemmän rakastaa
kuin minä.

— Albert! kuiskasi Elisabet sekasortoisin mielin.

— Minun pitäisi langeta polvilleni teidän eteenne, ja toisinaan minua
haluttaa pusertaa teidät rintaani vastaan ja tukehduttaa nuo vuodet,
jotka ovat särkeneet meidän rakkautemme.

Väristen, yhä järkytyksensä vallassa, Elisabet toisti:

— Albert!

Väärin tulkiten tämän eleen Albert epätoivoisesti kohotti käsivartensa:

— Oh! minä herätän teissä vaan pelkoa. Minä näen sen teidän
silmistänne. Mutta minä en rohkene koskea edes teidän sormenpäihinne.
Siitä saakka kuin olen täällä, silloinkin kun me olemme vierekkäin, on
välillämme kuilu, jonka yli emme pääse. Elisabet! Elisabet! Olen hyvin
onneton.

Voitettuna tahtoi Elisabet käydä hänen luokseen, ja nurmikolle putosi
kirje, jonka hän oli unohtanut. Koneellisesti kumartui Albert sitä
ottamaan, sen hänelle antaakseen. Hämmentyneenä Elisabet otti sen hänen
kädestään. Albert ei ollut edes silmännyt käsialaa, mutta Elisabetin
hehku oli jäähtynyt.

— Hyvästi! sanoi Albert jyrkästi, nähdessään Elisabetin pysähtyvän, ja
hän poistui kiiruusti puutarhasta, heittäytyäkseen tielle.

— Albert! huusi Elisabet, rientäen hänen jälkeensä.

Laskeutuva ilta kätki hänet. Nimi, jota he eivät olleet edes lausuneet,
riitti eroittamaan heidät. Menneisyyttä ei hävitä ajan eikä paikan
etäisyys. Anna de Sézery oli yhä läsnä, heidän välillään.




VI

PREMOLIN LUOSTARI


Kahdeksan päivää Elisabet odotti Albertin uutta käyntiä tämän omituisen
mustasukkaisuuskohtauksen jälkeen. Joka aamu siihen aikaan, jolloin hän
tavallisesti saapui, Elisabet vei lapset tielle aina polulle saakka,
joka kiertää Saint-Ferriolin linnan ympäri, laskeutuakseen sieltä
mutkitellen ketoja myöten Uriageen.

— Etkö näe häntä? kysyi hän alituiseen Marie-Louiselta, jolla oli
tarkat silmät.

Mutta oli palattava takaisin aamiaiselle ilman häntä. Levottomana
tästä yhä venyvästä poissaolosta Elisabet lähti Grenobleen. Hän löysi
miehensä boulevard des Adieux'lta, missä tämä yritti työskennellä ja
hämmästyi hänen piirteittensä uupuneisuutta. Miksei hän enää palannut?
Albert selitti hänelle, että tämä puolinainen ero oli tuskallisempi
hänelle kuin täydellinen ero, ja että oli valittava: joko oli alettava
uudestaan yhteinen elämä tai oli lopullisesti tunnustettava se
mahdottomaksi.

— Tulkaa, sanoi Elisabet. Te ette enää lähde luotamme.

— Onko se teidän tahtonne?

— On.

Seuraavana päivänä hän saapui kirjoineen ja matkatavaroineen. Omituinen
ajankohta vuoristo-oleskelulle, huomautti muulinajaja, joka kuletti
tavaroita. Oltiin jo lokakuussa ja viimeiset kylpijät olivat lähteneet
tiehensä. Saint-Martinin vanha rakennus oli niin tilava, että Elisabet
saattoi miehelleen varustaa pienen huoneuston ylempään kerrokseen.
Elisabet oli hänet kutsunut, he asuivat saman katon alla, mutta he
eivät voineet rakkaudelleen antautua. Murtumaton voima pidätti heitä.

»_Hän_ elää siellä kaukana, ajatteli Elisabet. Muistaneeko Albert häntä
usein?»

Ja nähdessään vaimonsa niin hauraana, kalpein poskin, hellin,
pelästynein silmin, Albert paremmin saattoi arvioida kaiken pahan,
jonka oli hänelle tehnyt, ja kohteli häntä kuin liian hentoa
morsiantaan, jota ei saa varomatta pidellä.

»Ensi suutelomme on tuleva hänen puoleltaan, toivoi Albert. Onko hän
unohtanut? ...»

Mutta itse hän ei ollut unohtanut eikä epäilemättä koskaan unohtaisi
Anna de Sézerytä, vaikkakin tämän äkillinen lähtö ei jättänyt hänen
muistoaan muuttumattomaksi. Hän oli ollut katkelma miehen elämässä,
jommoinen voi antaa pysyvää hehkua tunteelle ja jommoisia miehet
muistostaan hakevat, kun he tahtovat todisteita siitä, että ovat
eläneet voimakasta elämää. Mutta Albert oli ottanut hänestä kaiken,
mitä hänessä oli otettavaa. Annalla ei enää ollut mitään vaikutusta
häneen. Jos Anna olisi palannut, ei hän ollenkaan olisi saanut
entistä mahtiaan takaisin. Sensijaan Elisabetissa, hänen entisessä
rakastetussaan, muinaisten pyyteitten ja muinaisten pettymysten lisäksi
tuli uusi outo viehätys ja sulo. Elisabet oli samalla kertaa elävä kuva
hänen nuoruudestaan ja uusi nainen, jonka löytö häntä hurmasi.

Tuhansin sitein solmiutuva tuttavallisuus yhdisti heidän
elämänsä. Eräänä päivänä Elisabet hieman punastuen pyysi Albertin
ottamaan haltuunsa hänen omaisuutensa hoidon. Täten hän luopui
riippumattomuudestaan, asettui taas miehensä holhouksen alaiseksi,
palautti hänelle huolenpidon perheestä, ja tämän taakan alla Albert
tunsi elämänsä keveämmäksi. Päivät kuluivat yksivakaisesti. Päivätyön
jälkeen tehtiin pitkiä kävelyjä lasten kanssa, illalla soitettiin,
lueskeltiin, ja laadittiin tulevaisuuden suunnitelmia, joita he
eivät enää tehneet muuta kuin yhteisesti. Syksy eteni, mutta he
eivät puhuneet lähdöstä. Yksinäisyys ja sen keralla onni ympäröi
Saint-Martinin erakkomajaa. Mitä he odottivat, ennenkuin avasivat sille
oven?

Ennenkuin lokakuu päättyi, antoi se syksylle kauneuden, jota kesä
yksitoikkoisessa loistossaan ei tunne, ja jossa kuin kukkavihkossa ovat
tekijöinä täyteläiset värit, kuulas ilma ja kuolevan luonnon sulo.

— Isä, sinä olet kerran luvannut minulle, muistutti Marie-Louise, että
viet minut Premolin luostariin.

— Todellako? Hyvä on, mennään kaikki yhdessä.

Premolin luostari on hyljätty raunio havumetsän keskellä parin kolmen
tunnin matkan päässä Saint-Martinista. Ensin kuletaan Chamroussen
avonaisia ketoja pitkin, sitten käydään metsään. Seuraavana päivänä
Albert järjesti tämän pienen retken. Siihen oli aikomus käyttää koko
päivä — sää oli niin leuto! — ja talon aasi vuokrattaisiin kantamaan
selässään Philippeä ynnä eväskoria. Eräs pieni paimen kylästä, hieman
yksinkertainen mutta luotettava, joka pilan vuoksi kantoi liikanimeä
Pikkuaivot, taluttaisi elukkaa ohjaksista.

Aamulla lähdettiin kiirettä pitämättä. Lapset alkoivat kiistellä
siitä, kumpi saisi istua selässä, mutta pian molemmat mieluummin
kävelivät. He aikoivat voittoisin askelin käydä maailman ääreen. Albert
ajatteli hauskan kävelyn, yhteisen miellyttävän rasituksen, valon
ja luonnon liittolaisuuden edullisesti vaikuttavan Elisabetiin ja
hänessä herättävän luottamusta itseään kohtaan. Päivänsuojaa saadakseen
Elisabet oli pukenut ylleen suuren päähineensä, joka teki hänet nuoren
tytön näköiseksi. Valkoinen kaula kohosi mustan puvun murteesta. Hän
piti kädessään sauvaa, joka epäilemättä soveltui rotkon tarkoitukseen,
mutta hän ei osannut sitä oikein käyttää. Albert pysähtyi hetkisen,
paremmin katsellakseen vaimoaan, ja hän ihaili tämän saavuttamaa
notkeutta.

Päivä oli verraton, niitä jolloin ihminen toivoisi voivansa pysähdyttää
ajan ja pusertaa siitä sen sulon, niin mahdottomalta näyttää, että ne
voisivat uudistua.

Tie mutkailee ketojen ja lehtojen poikki, ennenkuin se saavuttaa metsän.

— Ihan kultainen puu, osoitti äkkiä Marie-Louise, joka kulki
etujoukkona.

Taivaan kirkkaan sinistä taustaa vastaan eroittui heidän edessään
päärynäpuu, jonka lehdet olivat punakeltaiset ja niin heleän väriset,
että niitä olisi voinut luulla kukiksi. Ei edes keväällä, kun sen
oksilla oli kukkien hieno lumi, se voinut tarjota miellyttävämpää näkyä.

Senjälkeen tuli metsä, ja heti se sai lapset vaikenemaan. Rinne
oli jokseenkin jyrkkä, kuusia kasvava, joista toiset nousivat
alhaalta, ahnaasti ojentuen päivää kohti. Siellä oli satavuotiaita
jättiläismäisine runkoineen, jotka toisten yli kohoten riistivät niiltä
mehun, ilman ja valon ja sulkivat ne varjoon puoleksi läkähtyneinä,
sairaina ja surkastuneina. Puiden välistä matkailijat näkivät taivaan
ja Dracin vuorten pilkoittavan, joiden hienon rajaviivan kauniin
syyssään sininen auer saattoi epäselvästi näkymään. He kuulivat
pulppuavan veden hopeisen solinan, ja joskus joku näistä pikku
lähteistä rohkeni virrata yli ahtaan muulitien, jonka kiviä halkoreet
olivat hanganneet niin että ne loistivat kuin teräs.

— Eikö täällä ole ketään? kysyi paksu Philippe, epämääräisen
levottomana, etsien suojaa aasin takaa.

— Tuolla täytyy jonkun olla, viittasi hänelle isä.

Ja todellakin näkyi maassa makaavan kuorittuja hirsiä, toiset ehjinä,
pitkinä ja valkoisina, toiset jo kuljetusta varten paloiteltuina,
todistamassa ihmisen läsnäoloa. Ja pikku karavaani sivuutti
puunhakkaajan, joka istui eräällä metsän kauneimmista rungoista, minkä
hän juuri oli kaatanut toveriensa viereen.

— Päivää Claude, sanoi Albert, joka kulki viimeisenä ja tunsi
naapurinsa Ferrazin. Vahinko kaataa niin kauniita puita. Tarvitaan sata
vuotta sellaisen syntymiseen.

— Prémolin vuorelta ei niitä puutu, vastasi talonpoika. Ja tällä minä
ruokin pesäni.

— Montako lasta teillä on?

— Kuusi, herra Albert. Entä teillä? Eikö muita kuin nuo kaksi?

— Ei.

— No, ei ne taida vielä olla lopussa, teidän iällänne? Kun rouvannekin
on niin kaunis!

Ja hän puhkesi nauruun luontaisella koruttomuudella, joka ei ole
loukkaava. Elisabetin posket punoittivat, mutta hän ei voinut pidättää
hymyään.

Uuden nousun jälkeen vihdoin päästiin raunioille. Luostarin paikan
olivat taidolla valinneet muinaiset munkit, jotka osasivat yhdistää
seutujen jylhyyden ja pyhyyden, maineensa ynnä mietiskelyn ja
mielenylennyksen tarpeensa. Kolmella puolella kuusiset rinteet
muodostavat kaaren tasaisen aukeaman ympäri. Neljännellä puolella
aukeaa maan vähän kohottua, laakso jota tuskin huomaa, joka
ylenkatseellisesti on jätetty syrjään kuin maailman turhat houkutukset.
Vanhat, yhdenneltätoista vuosisadalta polveutuvat rakennukset
on vallankumous hävittänyt. Siitä ei aluksi huomaa muuta kuin
koristeoven, joka on korjattu ja liitetty luostarin paikalle rakennetun
metsänhoitajan talon etusivuun; mutta silvotut rauniot, jotka ovat
peittyneet vattupensaiden, villikasvien ja metsänkin alle, pilkistävät
esiin siellä täällä, laajalla alueella, kuin pahoinpidellyn ruumiin
jäännökset.

Marie-Louise ja Philippe, jotka olivat käyneet katsomassa
Grande-Chartreuse luostaria Passerat'n perheen kanssa, olivat kovin
pettyneet. Rauniot eivät ole lapsia varten. Heille pitää olla hyvin
rakennettuja taloja, ja mitä uudempia ne ovat, sitä enemmän ne heitä
viehättävät, sillä elämä kutsuu heitä. Mutta he lohduttautuivat
saadessaan auttaa kattamaan pöytää kivilohkareelle, jota puupölkyt
kannattivat; tämä maalainen pöytä keksittiin lehvien kätköstä, nurmikon
toisesta päästä, vartijan asunnon takaa. Tämä suostui valmistamaan
munakkaan, joka täydensi aamiaista; senjälkeen hän vei tenavat,
Pikkuaivot mukaan luettuna, katsomaan pihattoaan ja kaniinihäkkiään,
josta hän oli kovin ylpeä.

Tahdotteko seurata minua? sanoi Albert Elisabetille.

Albert tunsi seudun käytyään siellä ensi nuoruudessaan. Astuttuaan
muutamia askeleita vuoria kohti, jotka eroittivat heidät kaikesta
ihmisasumuksesta, Elisabetilta pääsi hämmästyksen huudahdus. Heidän
edessään kohotti ehjä luostarinkaari solakkaa käyräänsä puiden tiheän
holvin alla, jättiläismäisten, aina vihreiden lehtikuusien, valkoisten,
hopealehtisten koivujen suojassa. Sammaleen ja kukkasten verhoamaa
muuria saattoi tuskin kaikesta tästä kasvullisuuden paljoudesta
eroittaa. Kasvoipa sen päällä, kuin selvällä tantereella, siellä täällä
vaivaiskuusia, jotka paljain juurin takertuen kiviin kiinni pyrkivät
niitä lohkaisemaan irti. Kuinka ne saattoivat vielä pysyä paikoillaan?
Minkä ihmeen kautta aika oli säästänyt tätä puhdasviivaista kaarta,
joka kehykseensä käsitti kokonaisen kaistaleen metsää ynnä kulman
taivastakin, ja joka seisoi siinä kuin jonkun puutarhan pylväskuja.
Metsä oli jo ottanut sen haltuunsa ja kietoutui sen ympäri ja pian se
olisi tukehtunut tämän syleilyyn ja hajonnut ruohostoon, niin että
täytyisi kumartua maahan sen jälkiä löytääkseen. Täten se uhattuna ja
ahdistettuna, mutta syksyn hyväilemänä, kaikella sulollaan palautti
mieleen ihmisen mahtia luonnon keskellä, mutta sen perikadon saattoi
aavistaa.

Elisabet katseli kaarta, ja vähän hänen takanaan Albert pidätti kaiken
mielenliikutuksensa vaimoansa nähdäkseen.

»Minä pelkään, ajatteli Albert. Hän on niin hauras! Kaksi vuotta jo,
pian kolme, hän on elänyt alituisen levottomuuden vallassa. Kuinka hän
lieneekään uupunut! Hän on rauhan tarpeessa. Olen pystyvä hänelle sitä
antamaan. Nyt, niin, nyt hän on yksin minun kanssani elämässäni, kuten
olemme täällä vain kahden ...»

Elisabet oli kääntynyt häneen päin ja suurissa silmissä, jotka
kiinteästi katsoivat häneen, hän ei nyt nähnyt niiden tavallista
epämääräisen pelästynyttä ilmettä, vaan kauhua, kauhua, jonka aiheuttaa
meissä välittömästi uhkaava vaara tai päälletunkeva näky. Yhdellä
hyppäyksellä hän oli vaimonsa luona:

— Elisabet, mikä teitä vaivaa?

— Ei mikään, ei mikään.

Albert tahtoi ottaa hänet käsivarsiinsa:

— Mitä sinun silmäsi, sinun rakkaat silmäsi ovat metsässä nähneet?

Elisabet irrottautui hänen syleilystään, ja kuin olisi harhanäky häntä
ahdistanut, hän ojensi kätensä kuin osoittaakseen jotakin tai jotakuta,
jota Albert ei nähnyt.

— Hän, hän on täällä. Meidän välillämme.

— Kuka?

— Hän on aina välillämme. Kun te illalla luette minulle, kun te
sanotte, että rakastatte minua, kun te viette minua kävelemään. Nyt
te tahdoitte näyttää minulle nämä rauniot, antaa meille yhteisiä
vaikutelmia. Mutta hän ei salli sitä, hän on luonamme.

— Kuka sitten? toisti Albert, vaikka oli jo ymmärtänyt.

— Anna de Sézery.

Nimeltään kutsuttuna, jota kumpikaan heistä ei vielä ollut uskaltanut
lausua, kaukainen nuori nainen kullanhohtavine silmineen näytti
todellakin kohoavan maasta puiden alle, luostarikaaren kehykseen. Mutta
Albert karkoitti päättävästi haamun:

— Kuule, Elisabet. Meidän välillämme ei ole mitään, ei edes häntä.
Hän on lähtenyt ainiaaksi. Jättäkäämme hänet sikseen. Sinä olet minun
nuoruuteni vaimo. Sinä olet yksinäsi niin kauan pitänyt yllä kotiamme.
Älä nyt sinä puolestasi ryhdy sitä hävittämään pelkän varjon takia.
Rakastin ennen sinun suljettua otsaasi. Kun minä luulin sen tyhjäksi,
etsin muualta onnea, jonka emme usko löytyvän kätemme ulottuvilla,
ja joka vaatii, jotta voisimme sen löydettyämme sitä ylläpitää, niin
paljon oppiaikaa ja jokapäiväistä valvontaa. Nyt osaan lukea sieluasi.
En ollut erehtynyt, kun valitsin sinut. Sinä olit kuitenkin se, jonka
tuli kiinnittää itseensä minun elämäni, koko elämäni. Rakastan sinua ja
vannotan sinua unohtamaan.

Elisabet oli väristen kuunnellut häntä, ojentuen häntä kohtaan kuin
metsän solakat koivut, jotka taipuivat valoon päin. Viime sana antoi
hänelle vastustuskykynsä takaisin:

— Entä te, Albert. Kuinka voisitte te unohtaa?

— Hänen vierellään ajattelin sinua, Elisabet. Sinun vierelläsi en
ajattele häntä.

Mutta omituisen hellittämättömästi Elisabet vakuutti:

— Ei, te ette saata unohtaa. Ja minä en tahdo, että onnestani saan
kiittää hänen uhraustaan. Olen teidän palattuanne koettanut unohtaa. En
voi.

Ihmetellen ja ahdistuneena tämän salaperäisen vihjauksen johdosta
Albert kysyi:

— Hänen uhrauksensa? Minkä uhrauksen? Minä en ymmärrä.

— Aivan niin. Ettehän te voi ymmärtää.

Ja yhä samalla pelästyneellä ja ahdistuneella äänellä hän lisäsi tämän
hämärän ilmoituksen:

— Tänä iltana te ymmärrätte. Tänä iltana saatte valita.

Albert ei saanut mitään muuta selitystä. Oli palattava metsänhoitajan
taloon. Lapset haettiin ja alettiin painua kohti Saint-Martinia.
Paluu oli yhtä säälittävän surullinen kuin meno oli ollut iloinen.
Vaistomaisesti lapset ottivat osaa vaikenevien vanhempiensa suruun.
He aavistivat heitä taas eroittavan kuilun. Jopa kääntyi erään tien
mutkassa Marie-Louise isänsä puoleen kysyen:

— Isä, ethän sinä vielä lähde pois taas?

Hän ei saanut vastausta. Albert vaipui ajatuksiinsa eikä hajamielisenä
pitänyt tiestä huolta. Päivä painui iltaan. Tähän vuodenaikaan ne ovat
niin lyhyet. Hämärä, joka alhaalla verhosi laaksojen syvennykset, alkoi
eroittaa erikseen vuorten siintäviä autereisia huippuja. Premolin
metsästä tultiin kedoille, missä kukkavihkoina kohosivat kastanjat
kullan- ja ruosteenkarvaisine lehvineen. Vähän umpimähkään kulkien
retkeilijät poikkesivat oikotielle, millä pian huomasivat eksyneensä.

— Missä me olemme? kysyi Elisabet.

Hän kääntyi miehensä puoleen niin suurella antaumuksella ja
turvallisuudella, että tämä siinä näki merkin tulevastakin
luottamuksesta. Hän käyttäytyi niin herkän naisellisesti asettumaan
miehensä turviin, ja miten hyvin hän kuitenkin oli osannut hallita
talonsa, sillä aikaa kuin hän oli jättänyt sen omiin hoteisiinsa.
Albert pääsi helposti suunnasta selville. Mutta oli pakko taas kiivetä
rinnettä ylös. Yö yllätti heidät tiellä. Aasi, selässään molemmat
lapset, eteni laimeasti ja pimeyttä kammoksuva paksu Philippe vaati
parempaa saattajaa kuin Pikkuaivot olivat.

— Eikö sinua väsytä? kysyi Albert usein vaimoltaan.

— Ei, ei.

Kuitenkin Elisabet viivytti askeleitaan. Tuntien hänet raukeaksi, sääli
Albert häntä yhä enemmän, ja hellitteli häntä lemmellä, joka ympäröi
ja huuhtoo esinettään kuin meri saarta. Vihdoin retkikunta saapui
Saint-Martiniin, juomaan ajettujen karjalaumojen saattamana ja niihin
ikäänkuin hukkuen. Hämärässä eteni hitaasti lehmäin ja lampaiden virta.
Paimenet kutsuivat hajaantuneita elukoitaan. Puukaukaloon johdetun
veden ympärillä oli tungos suurin. Mutta tämä epäjärjestyskin oli
rauhallista. Illan lepo laskeutui yli tämän vuoristonsopen.

Päästyään sisään kysyi Albert Elisabetilta:

— Annatko nyt minulle selityksen? Tiellä ajattelin vaan sitä.

— Heti kun lapset c#l saatu nukkumaan, vastasi Elisabet.




VII

AUENNEET SILMÄT


Päivällisen jälkeen, jonka yhteinen rasitus kaikesta huolimatta
teki sydämelliseksi, Elisabet vei Marie-Louisen ja Philippen pois,
itse toimittaakseen heidät makuulle. Hetkeä myöhemmin hän yksinään
palasi saliin, jossa hänen miehensä, takan edessä liikkumattomana,
ahdistuneena, odotti hänen paluutaan, ja ojensi tälle kaksi kirjettä.
Hänellä oli sama pelokas ilme, jonka Albert oli nähnyt Premolin
raunioilla.

— Lukekaa, kuiskasi Elisabet. Kun lapset, nukkuvat, palaan.

Albert luki ensin Elisabetin Anna de Sézeryltä saaman kirjeen, ja
niinkuin myrsky panee järven uinuvat vedet liikkeelle, niin herätti
tämän tietoisen luopumisen paljastus eloon kaikki hänen hehkuvat
muistonsa, jotka hän oli sydämeensä haudannut. Hetken hän taipui
niiden alle, ne valtasivat hänet, veivät hänet mukaansa. Mitä oli
tuosta naisesta tullut, jonka hän ei ollut aavistanut sellaiseen
uhraukseen pystyväksi? Toinen, Philippe Lagier'lle osoitettu kirje, sen
hänelle ilmaisi. Indiassa, turvakodissa hän suoritti laupeudensisaren
tehtäviä ja löysi siitä sisällystä poikkeukselliselle sielulleen. Eikä
hän tulisi enää kirjoittamaan. Naisen vaistolla hän sieltä kaukaa
aavisti, miten hänen rakastajansa vastustaisi onneansa, ja antoi tämän
ymmärtää, minkälaista mielenrauhaa hän uudessa elämässään löysi, ynnä
ilmaisi halunsa saada kuulla, ettei hänen uhrauksensa ollut jäänyt
vaikutuksetta.

_Epävarmuus voi teidän keskuudessanne jatkua läpi elämän_,
oli hän sanonut kilpailijattarelleen, jota hän hieman masensi
ylevämielisyydellään. Albert vihasi epävarmuutta, ja hänen oli pakko
päättää ennen Elisabetin paluuta. Olosuhteet eivät sallineet hänen
epäröidä nyt kun hänen kuohuva mielensä etsi suuntaa. Olihan Elisabet
yhtä ylevämielinen kuin nti de Sézerykin, kun hän ei tahtonut takaisin
saamastaan asemasta kiittää epävarmaa tilannetta, vaan palautti
toiselle hänen entisen vaikutusvoimansa! Minkälaista ylemmyyttä
molemmat osoittivatkaan rakkaudessaan! Olkoon mies minkälainen tahansa,
tällä kilparadalla hän aina joutuu tappiolle, ja jos hän tahtoo
aiheuttaa edullisen tuomion itsestään, on hänen pakko käyttää jatkuvia
ponnistuksia, luodakseen siten jonkin kestävän teoksen, jonkun tanakan
rakennuksen: rakkaus ei koskaan valtaa häntä kokonaan eikä ainiaaksi.

Aika kului. Kuinka oli hänen otettava Elisabet vastaan? Hän ei voinut
muuta kuin sulkea tämä syliinsä, palauttaa häneen luottamus ja
mielenrauha. Ja hänen oli Elisabetilta salattava oma haavansa. Anna
kaukaisena, kadotettuna, pakonsa ihannoimana jäisi hänen elämäänsä
kuin salaperäiseksi jumaluudeksi, jolle salaa osoitetaan kunnioitusta.
Monet mies-sydämet kätkevät tällaista idealia eikä kukaan sitä aavista,
kun he käyvät jokapäiväiseen työhönsä. Se on itsekunkin salattu
puutarha. Erikseen oli hän hoitava tätä salattua puutarhaansa eikä
antava vaimolleen aihetta pienimpäänkään epäilykseen, pienimpäänkään
kärsimykseen.

Näin pitkälle hän oli päässyt päätöksissään, kun hän näki edessään
Elisabetin. Tämä oli tullut huoneeseen hänen huomaamattaan. Odottaen
sanaa, jonka hän lausuisi, Elisabet jännittyi häntä kohti, ruumis
taipuen levottomuudesta kuin vanamo, jota kukan raskaus painaa. Silloin
Albert otti molemmat kirjeet ja heitti ne tuleen. He näkivät niiden
käpristyvän, muuntuvan ja muuttuvan tuhaksi ja kun kaikki oli lopussa,
hän veti Elisabetin luokseen, koettaen hymyillä, jottei herättäisi
hänessä levottomuutta:

— Katso. Kotiliesi on ne niellyt. Sinua minä rakastan.

Epäselvällä äänellä Elisabet kysyi:

— Entä hän?

— Säälin häntä suuresti!

— Ainoastaan säälitkö?

— Niin.

Näin julmasti hän hautasi Anna de Sézeryn.

Mutta Elisabet katseli häntä suurilla kysyvillä silmillään, ja tämä
katse vaivasi häntä. Albert tunsi sen tunkeutuvan itseensä terävänä
tutkaimena. Elisabet oli liian paljon miettinyt, kärsinyt ja elänyt,
jotta hän näki miehensä syvimmätkin ajatukset. Tämä ponnistus, jonka
järkyttävä jälki näkyi Elisabetin kasvoista, jonka kautta hän kivi
kiveltä oli uudelleen rakentanut heidän hävitetyn kotinsa, se voitti
Albertin ja hän pelkäsi valehdella vaimolleen, ja ottaen lempeästi
tämän kasvot käsiensä väliin, tuodakseen hänet lähemmäksi itseään, hän
kuiskasi hänen korvaansa:

— Elisabet, älä katso minuun niin. Niin, tuo Annan kirje on koskenut
minuun. Mutta se on mennyttä nyt, vannon sen sinulle. Oli hänen
rakkautensa mikä tahansa, me kuljimme hänen kanssaan kohti kuolemaa.
Sinun kanssasi menemme kohti elämää.

— Oma Albertini!

— Minkä kierroksen olemmekaan tehneet tullaksemme lähtökohtaamme
takaisin.

— Olen niin uupunut.

Albert painoi rakkaat kasvot olalleen.

Näin on minun hyvä olla, sanoi Elisabet antautuen.

Hänen vaivansa, hänen raskas vaivansa ei ollut turha ollut. Hän
oli rakentanut eheäksi perheen, joka oli hänen huomaansa jätetty.
Tuskallisesti hän oli oppinut, että me olemme paljon enemmän
vastuunalaisia pikkuseikoista kuin suurista, joissa olosuhteilla on
suurempi osuus, ja että meidän tulee päivästä päivään itse solmia
onnemme hauras ketju. Tulevaisuus oli antava hänelle korvauksen.
Nuoruutensa harhakuvaa hän ei ollut voinut ylläpitää. Mutta hän ymmärsi
paremmin, ja hänen miehensä hänen kanssaan, inhimillisen hellyyden
vastustuskyvyn, kun sitä ylläpitää pyhä lupaus ja lasten näkyvä
side. Tarmolla, jota hän ei itsekään olisi voinut aavistaa, hän oli
tehnyt kaikkein vaikeimman työn, rakentanut uudelleen sen, mikä oli
hävitetty. Ja tämä työ oli muuttanut hänet toiseksi, oli tehnyt hänet
enemmän rakkauden arvoiseksi, kehittänyt kukkaansa hänen sulonsa ja
ymmärryksensä. Tämän kestävän rohkeutensa ynnä nuoruutensa kautta hän
oli voittanut kilpailijansa ja hänen puolisonsa tunsi sen, intohimonsa
kahleiden vihdoin kirvottua.

— Olen oppinut rakastamaan sinua, sanoi Elisabet.

— Vaimoni.

Tämä Albertin sana oli senjälkeen tulkitseva hänen sydämensä äänen ja
hän sulki huulillaan silmät, jotka vähitellen olivat auenneet kohti
elämää.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN SILMÄT AUKENEVAT ***

Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the
United States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you will have to check the laws of the country where
  you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation.”

• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
  works.

• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

• You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you “AS-IS”, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™'s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation's website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without
widespread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.