Maailman toinen puoli : Kuvauksia

By Heikki Välisalmi

The Project Gutenberg eBook of Maailman toinen puoli
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Maailman toinen puoli
        Kuvauksia

Author: Heikki Välisalmi

Release date: July 27, 2025 [eBook #76577]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1929

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAILMAN TOINEN PUOLI ***

language: Finnish




MAAILMAN TOINEN PUOLI

Kuvauksia


Kirj.

HEIKKI VÄLISALMI





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1929.




SISÄLTÖ:

I.

Vapaus ja vapaus.
Lakkautuspalkalla.
Hullu nainen.
Maailman toinen puoli.

II.

Ihmeelliset ovat kohtalon tiet.
Siperian joulu.
Kun sanoma vallankumouksesta saapui Siperiaan.

III.

Ihminen — maailma.
Sydänsuvi — sydänten suvi.

IV.

Pormestarin Jorri.
Kohtalon suosikki.
Iso rymä.
Monni.
Ratkaiseva askel.

V.

Runoilijan herääminen.





VAPAUS JA VAPAUS


Valkoinen ja punainen viha olivat purskahtaneet toisiaan vastaan
pohjoisessa kaupungissa.

Tämä oli säilynyt sodan hävitykseltä toista sataa vuotta, mutta nyt
leimusi osa kaupunkia liekeissä, ja tummia haamuja ryömi yön himmeästi
tuikkivissa kinoksissa kohti kaupungin laitaa. Ne hukkuivat väliin
näkymättömiin pehmeän lumen syliin, mutta silloin sieltä hangesta
sävähteli äkäisiä tulia ja lähti valittavasti ulvovia luoteja
kaupunkiin, jonka etumaisten talojen suojassa kyyhötti toisia tummia
haamuja myöskin välähdyttäen kiukkuisia leimauksia.

Valkoinen viha oli tulossa kaupunkiin, jota punainen viha puolusti.
Tämä oli ihmeellistä taistelua: hyökkääjä ei tietänyt, vaikka hänen
lähettämänsä luoti olisi tunkeutunut hänen omaan asuntoonsa ja
surmannut siellä rakkaimman maan päällä, eikä puolustaja ajatellut,
oliko mahdollisesti hänen oma veljensä tuolla kinoksissa, jonne hän
laukauksensa suuntasi.

Valkoinen viha oli voimakkaampi, koska se yhä läheni kaupunkia,
hitaasti tosin, mutta varmasti. Onnistunut valmistava tykkituli oli
sytyttänyt osan kaupunkia, ja hätääntyneet naiset ja lapset juoksivat
palavista taloista tulelta säilyneitten talojen kellareihin, väristen
pelosta kuka hyökkääjien, kuka puolustajien vuoksi.

Kaksi vihaa taisteli vastakkain, ne hävittivät toinen toistaan — ja
kumpikin omaansa.

Mutta jossakin kaupungin kulmassa oli suuri valkoinen talo, jonka
katolla liehui punainen risti. Se oli sairaala, joka ei ollut vielä
ennen milloinkaan saanut sellaisia potilaita, kuin tänä onnettomuuden
ja ison vihan yönä. Sinne oli ennen tuotu sisällisesti kituvia ihmisiä,
tavallisessa työssä tapaturman uhriksi joutuneita tahi korkeintaan
pienessä keskinäisessä tappelussa haavoittuneita, hetkellisen
mieskohtaisen vihanpurkauksen murjomia. Mutta nyt sinne tuotiin
kansalaisvihan kaatamia ja ruhjomia. Tämä rauhallinen sairashuone eli
olemassaolonsa hirveintä yötä.

Se oli kuitenkin puolueeton alue, jolla huolehdittiin yhtäläisesti
molempien vihojen raatelemista ihmisistä, sillä siellä ei enää
oikeastaan olisi saanutkaan olla vihaa. Viha on terveen ihmisen tunne;
sairaan ja kuoleman kanssa kamppailevan mielestä se tavallisesti
sulaa. Suurilla sotatantereilla on monesti nähty äskeisten vihollisten
kuolevan sylitysten.

Mutta veljessodassa on viha paljon julmempaa. Se ei aina sammu edes
kuolemankaan edessä. Sinne sairaalaan tuotiin punaisen vihan puolelta
mies, jolta luoti oli reväissyt leuan riekaleiksi ja vioittanut
joitakin tärkeimpiä elimiä. Hän viittasi heikolla liikkeellä
punanauhaisen sanitäärin luokseen ja sihisi jostakin veristen
rentaleittensa seasta:

— Pääsevätkö ne p—leet lävitse?... ja siihen hän pian kuoli verta
purskuvaan kiroukseensa.

Sinne kannettiin paareilla kohmettunut mies, joka miten kuten liekään
maannut hengissä, ennen kuin sanitäärit pääsivät hänen luokseen.
Hänellä oli haava päässä ja kivääri kädessä, sillä sitä ei oltu
voitu luotituiskussa irroittaa kangistuneista hyppysistä. Kun se nyt
nyhtäistiin pois, kahmaisi hän oman nyrkkinsä suuhunsa, ja kähisi.

— Puren kurkkusi poikki, isänmaan petturi! Hän raateli oman jäsenensä
verille, heittelehti muutamia hetkiä kuumehoureissa ja hiutui
olemattomuuteen.

Niin tuotiin edelleen sairaalaan silvottuja miehiä, kummankin vihan
runtelemia. Useat heistä kuolivat kohta sen saman vihan vallassa,
jota olivat viimeiset terveet hetkensä hehkuneet. Toiset jäivät sinne
näkemään kuumeen ihmeellisiä kuvia, vannomaan ja sadattelemaan, vähin
valittamaankin, kunnes tuoni korjasi heidät selkeää hetkeä suomatta,
tahi he myöhemmin taistelun jo aikoja sitten siinä kaupungissa tauottua
siirtyivät elävään elämään ehkä talttuneina, ehkä salaisesti kantaen
rinnassaan yhä entistä vihaa.

       *       *       *       *       *

Sitten kannettiin sisälle yht'aikaa kaksi nuorukaista, joilla oli eri
leirien merkit. Kumpikin oli tuupertunut hankeen luoti rinnassaan.
Olivatko ehkä saaneet toisiltaan nämä kansalaistaistelun antimet?

Vaikka he olivat molemmat kasvoiltaan valkeita kuin palttina, sykki
elämä heidän suonissaan vielä niin rajusti, ettei rinnassa vihlova
tuska ollut jaksanut heidän tajuaan sumentaa.

Hellät naiskädet antoivat nuorukaisille tilanteen vaatiman ensimmäisen
hoidon, ja sitten heidät asetettiin rinnakkain lepäämään — ei kaiketi
ollut tilaa muuten, eikä täällä juuri enää luokiteltu ihmisiä eri
puolille.

Hän, joka oli taistellut valkoisen vihan rintamalla käänsi hetken
kuluttua kasvonsa varovasti toiseen päin ja kuiskasi hiljaa:

— Kuka sinä olet?

Toinen käänsi niinikään päätään vierustoveriaan kohti ja vastasi:

— Työmies tuolta tehtaasta...

— Minkä takia sinä taistelit?

— Vapauden puolesta...

Toisen hennoille, melkein lapsellisille piirteille värähti omituinen
ilme. Hän oli hetken vaiti ja äännähti sitten kuin kummastuneena:

— Niin minäkin...

Tuokiot liukuivat iäisyyteen, ja jokainen niistä vei mennessään
kahdesta nuoresta rinnasta pisaran elämänvoimaa. Ne rinnat oli äsken
ammuttu rikki tuolla ulkona, kahden vihan välisessä taistelussa, mutta
niissä paloi vielä elämisen tahto.

Hän, joka oli taistellut valkoisen vihan puolella, tunsi joutuneensa
jonkin selittämättömän eteen, johon ei kuitenkaan saanut pysähtyä, vaan
josta oli päästävä pois. Hän tahtoi vielä selventää omaa ajatustaan
toiselle:

— Minä kamppailin kansani vapauden puolesta.

Toinen vastasi välittömästi ja niin varmasti kuin yhä lisääntyvältä
heikkoudeltaan jaksoi:

— Niin minäkin.

Molempien nuorukaisten palttinaposkille alkaa levitä väriä. Se tietää
kuumeen kohoamista, jota väkeväkään elämäntahto ei voi ajanpitkään
estää. Joku palveleva sisar kulkee ohitse, korjaa jotakin kummankin
särkyneen rinnan päällä ja jatkaa sitten kulkuaan kehoitettuaan
kumpaakin pysymään levollisena.

Mutta hän, joka oli ollut valkoisen vihan puolella, ei pääse siitä
selvittämättömästä. Hänen sieluunsa nousee hätä, ja hän tuntee olevansa
kuin tuomarin edessä. Hän kysyy vielä:

— Kumpiko meistä sitten oli oikeassa?

Toisenkin kasvoille on kehittynyt punaisia läikkiä. Nuori elämä käy
epätoivoista kamppailua vihan luodin levittämää kuumeen myrkkyä
vastaan. Hän vastaa kuitenkin vielä aivan selvästi:

— Kumpikin, sikäli kuin lienemme oman rehellisen käsityksemme mukaan
taisteluun lähteneet.

Valkoisen vihan haavoittunut soturi tuntee hädän paisuvan sielussaan.
Hänen täytyy edelleen kysyä:

— Eikö vapaus ole kaikille sama?

— Ei.

Sitten voittaa kuume elämäntahdon.

Hän, joka oli taistellut valkoisen vihan riveissä, sanoo näkevänsä
vapaan kansan, joka harrastaa tieteitä ja taiteita ja jonka keskuudessa
kaikkinainen hengenelämä kukoistaa.

Toinen, punaisen vihan mies, rakentaa kuumeunissaan konetta, joka
on vapauttava kaikki työn raskauttamat, nostava muiden koneiden ja
isänmaan kamaran orjat elämäniloon ja ihmisyyden kunniaan.

Ulkona leimahtelee ikkunoihin punainen kajastus. Siellä yhteinen
kansalaisviha polttaa kaupunkia.

Sisällä sairaalassa liitelee kaksi rehellistä sielua pois ajallisesta
ruumiista.




LAKKAUTUSPALKALLA


Kyllä oli, kyllä oli eläjä sekin mies.

Katsoit häntä, ja mieleesi astui ajatus: Näkisipä Herra Jumala nyt
tämän kuvansa, niin eiköhän häneltä heltymyksen kyynel herahtaisi
silmäkulmaan?

Miehen vartalo oli hintelä ja kapea. Se muistutti vesikelkan jalasta
tai ehkä myös luokin paininta, jota on pikkuisen toisesta päästä
oikaistu, ja sitten siihen päähän pistetty tapin nenään huomattavan
kulmikkaaksi vuoltu möhkäle — pistetty huolimattomasti ja tarkemmin
sovittamatta, jotta kunhan hänessä on. Sellainen kapea ja väärä oli
tämä jumalankuva. Muodoton ja surkastunut ruumis, ja jos sitä katseli
alastomana, huomasi sydämen läpättävän ihan pinnassa, ja sen kuvainen
kuulsi keltaisen ihon läpi kuin puristettu nyrkki. Se sydän ikään kuin
halusi pompahtaa pois vaivaisesta rinnasta väljempään oloon, mutta ei
jaksanut ja tyytyi ahdistavaan vankilaansa. Kulmikkaat kasvot olivat
vanhan miehen, mutta niillä asui alituinen lapsen ilme.

Lapsihan hän olikin, täydellinen lapsi — sekä kooltaan että mieleltään,
vaikka hänellä lienee ollut ikää jo hyvän matkaa neljättäkymmentä.
Vielä lapsekkaammaksi hänet oikeastaan teki se ehdoton miehekkyys, jota
hän yritteli osoittaa. Tietysti jossakin hänen sielunsa syvyydessä
piili vaistomainen tunne siitä, että hän on alempana toisia, terveitä
ja rotevia miehiä, joiden tasalle hän ei millään keinolla voi päästä.
Olisiko samasta tunnosta johtunut, että hän usein kotonaan äyski
vanhalle ja sairaalle äidilleen? Tälle uskalsi, tälle iän painamalle
äidille näyttää miehuuttaan, eikähän hän, poloinen, muualla uskaltanut.
Kotioloissa ilmaistuun huonotuulisuuteen saattoi myös sisältyä hiukan
katkeruutta äitiä kohtaan, jotta miksis minut synnytit tällaiseksi
luokin painimeksi. Niin, kukapa sen tarkoin tietää; vaivaisten hermojen
elämä on erilaista kuin muiden, terveiden. Heidän sielunsa on kuin
kirja, johon painaessa on jäänyt vaikeasti luettavia kohtia.

Sellainen kirja hän oli ja hänen nimensä taisi olla Matti. Tietysti
hänellä oli sukunimikin, mutta sitä ei juuri kuultu. Sellainen on
näet terveen ihmisen komeutta; raajarikkoa ja raihnaista kutsutaan
ristimänimellä kuten lasta.

Tosiaankin: kaikki puhuivat hänestä säälien, ja kaikki koettivat aina
jollakin tavoin auttaa häntä. Ei niin kuin autetaan täysikasvuista,
satunnaiseen pulaan joutunutta miestä, vaan pikemminkin kuin kerjäävää
lasta, jolle annetaan tavallinen kerjurille suotu apu: leivän kannikka
käteen ja pari-kolme totunnaisesti hyvää sanaa.

Hänelle, Matille, ei tosin ojennettu leivän palasta aivan sanan
mukaisesti, vaan tavallaan vertauskuvallisesti: hänet otettiin työhön —
ei niin paljon työn kuin auttamisen vuoksi. Matti paran töitä, pieniä
näperryksiä, kirjoituspuuhia, ei kukaan pitänyt oikein minään.

Luultavasti Matti vaistosi senkin, että nämä työt olivat tarkoitetut
armopaloiksi, koskapa hän ei milloinkaan tuntenut erikoisempaa
kiitollisuutta työnantajiaan kohtaan, minkä vuoksi monet herkät
ihmiset, jotka vaativat nöyryyttä jokaisesta lantista, jonka usein
yltäkylläisyydestään tarvitsevalle antavat, sanoivatkin, että
auttaisihan sitä, mutta kun se on ynseä eikä osaa edes kiittää
hyväntekijäänsä.

Tällä tavoin onneton rampa osittain menetti niiden hyvien ja laupiaiden
ihmisten suosion, jotka eivät juuri koskaan aja pyytävää oveltaan
ilman almua. Hänen ystävikseen jäivät pääasiassa vain yhteiskunnan
yksinkertaiset ja vähäväkiset, jotka eivät osanneet olla kylliksi
hienotunteisia, vaatiakseen syvää kumarrusta siitä, että olivat
lohkaisseet palasen muutenkin pienestä leivästään.

       *       *       *       *       *

Sitten tuli paha aika koko maahan ja siihen kaupunkiin, jossa tämä
Matti vietti elonpäiviään. Se tuli kuin äkillinen vihuri, myrskytuuli,
jonka alta ei ehdi pois. Eikä Mattikaan ehtinyt, tahi — kuka tietää —
ehkä hän ei halunnutkaan.

Se myrsky on vielä niin lähellä, ettei kynämies oikein tahdo osata
sitä kosketella, mutta onneksi se on hyvällä puolella, koskapahan
on kestetty. Tässä nyt ei yritetäkään kuvata itseään sitä myrskyä,
vaan katsellaan lyhimmittäin, miten sen humussa kävi tälle Matille,
joka oli, kuten tunnettua, vaivainen ja rujo, ei pystynyt mihinkään
kovempaan työhön, eleli tavallaan antipaloista, eikä osannut olla
kiitollinen hyväntekijöilleen.

Mattihan oli kirjoitusmies; ei ensiluokkainen, vaan kuitenkin hyvin
kykeni täyttämään valmiin lomakkeen, josta enemmän kuin toinen puoli
on valmiiksi painettua. Ja lomakkeenkin täyttäjää tarvitaan sekä
järjestetyssä yhteiskunnassa että sekasortoisessa; sitä paitsi Matti
oli joutessaan, työttöminä päivinään — aivan kuin jonkin suuremman
tehtävän varalta — harjoittanut itselleen koukeroisen nimikirjoituksen,
joka paperin alla aina teki määrätyn vaikutuksen. Näiden mainittavien
ominaisuuksiensa vuoksi hän pääsi kirjuriksi erääseen kansliaan, jonka
tehtävänä oli antaa matkalupia epävarmana aikana pienestä kaupungista
asioilleen lähteville n.s. porvareille.

Matti oli tässä kirjamiehen toimessaan erittäin visu, jopa jossakin
määrin tiukkakin. Lupalappu ei häneltä lähtenyt noin vain hyvällä
katseella, vaan piti hänelle antaa tarkat tiedot matkan tarkoituksesta
ja vaikuttimista, kuten hyvä tapa sellaisina poikkeuksellisina ja
levottomina aikoina vaati. Matkatodistuksen tarvitsijat olivat sitä
samaa väkeä, jolle Matti ei ollut osannut olla kiitollinen silloin, kun
hän tuonnoisina aikoina oli saanut siltä pientä ansiota. Olisikohan hän
nyt ollut vähän olevinaan, kun hänelle oli suotu oikea virka, joka aina
nostaa miehen luontoa? Olisikohan hän tahtonut näyttää, että tällainen
minä olen ja tällaiseen pystyn, kun vain pystymään pannaan, enkä
minä nyt enää ole teidän armoillanne? Olisikohan — sitä nyt ei osaa
tarkalleen sanoa. Ehkä tämä oli vain asianmukaista tarkkuutta, tämä
Matin hiukan vaativa käytös. Kuitenkaan ei ole voitu todeta, että Matti
olisi joltakin matkaluvan evännyt.

Se nyt oli se Matin toimi tai virka, oikeastaan ainoa pätevämpi hänen
elämässään, ja sekin loppui verraten lyhyeen.

Tuuliaispää meni ohitse ja nieli pyörteisiinsä Matin, kuten niin monta
tuhatta muutakin paljon väkevämpää ja elämäntahtoisempaa miestä.
Se tuhosi toisia siihen paikkaan ja toisia taas siirteli sivumpaan
tavallisesta vapaasta elämästä.

Matkalupiakin ruvettiin järjestelemään muuta tietä ja muiden miesten
toimesta, joten Mattia ei enää tarvittu. Hän oli hoitanut tointaan
melkein leipäpalkoilla, eikä näitä hänen luontaisetujaan nytkään
riistetty, vaan pantiin hänet nauttimaan niitä yksilöllistä vapautta
huomattavasti rajoittavaan paikkaan, minkä lisäksi olkoon mainittu,
että siinä paikassa ei asukkaita erityisesti hemmoteltu.

Niin, se Matin virka oli uusien määrääjien tahdosta arvioitu siksi
korkeaksi, että sen hoitajalle katsottiin tarpeelliseksi säätää
elinkautinen eläke, joka tosin myöhemmin muutettiin kahdeksan vuoden
lakkautuspalkaksi.

Matti oli ennen suurta myrskyä ollut vain pienen yhteiskunnan
erikoisuus, joita niissä aina on ja jotka vain erittäin suppeitten
olojen vuoksi huomataan. Sen jälkeen hänestä oli poikkeuksellisen ajan
takia tullut melkein kuin johtava henkilö, mutta sekin asema oli pian
muuttunut.

Sitten tämä tarina alkaa loppuakin.

Tämä luokin painimen muotoinen mies ei rasittanut nuorta, vasta
vapaussotansa käynyttä tasavaltaa edes täyttä lakkautuspalkan
määräaikaa, eikä hän silloinkaan tahtonut olla jouten, vaan haki ja
pääsi kirjuriksi asuintalonsa kansliaan.

Täällä hän oikeastaan sai hoitaa vanhaa virkaansa, sitä ainutta,
joka oli ollut Matin muita toimia pätevämpi: hän kirjoitteli
matkatodistuksia edelleenkin, vieläpä hyvin lukuisasti, mutta tällä
kertaa vain sellaisille, jotka eivät tarvinneet edestakaista lupaa,
koska heidät siirrettiin suuriin yhteishautoihin.

Vajaan kahden vuoden kuluttua Matti itsekin lähti samalle matkalle.
Kuka lienee hänelle kirjoittanut matkatodistuksen?




HULLU NAINEN


Vaivaistalosta on karannut hullu nainen.

Häntä oli pidetty yksinäisessä kopissa, mutta kun maaseudun
ihanteellisissa oloissa, joita muutamat kaupunkilaiskirjailijat ovat
niin kauniisti kuvailleet, on paljon mielipuolia, ja hoitolan hurjien
osasto oli äärimmilleen täyttynyt, oli hänet pitänyt päästää yhteiseen
huoneeseen, ja siitä hän oli eräänä aamuna poistunut.

Hullujen hoitajatar oli ollut edellisenä iltana jossakin iltamassa ja
sieltä palattuaan nukkunut kauan, ja sinä aikana se hullu nainen oli
lähtenyt lipettiin.

— Voi, voi sentään, on niittenkin kanssa tekemistä, päivitteli
johtajatar, — mistä heitä tänne tuppautuneeksi.

— Sanokaas muuta, lisäsi osaston hoitajatar, — ja maaseudun kansalla
kun ei pitäisi olla mitään päätä kääntäviä murheita.

Sitten haettiin vaivaistalon renki, selitettiin hänelle asia ja
sanottiin, että olisihan tässä muutakin tekemistä, ja eihän tuosta
siitäkään naisesta olisi kenellekään vahinkoa, vaikka sille tielleen
jäisi, vaan kai sitä on lähdettävä etsimään, ettei köyhäinhoidon
esimies pääse rähisemään.

       *       *       *       *       *

Illan hämärtyessä nähdään erään kylän laidassa paljaspäinen nainen,
joka ihmisiä, havaittuaan äkkiä painuu metsään. Se nähdään useammasta
talosta, ja jokaisessa outo tapaus synnyttää mielipiteiden vaihtoa.

— Tuo ei ole oikeilla jäljillä, eikä meilläkään taida olla edes säppiä
porstuan ovessa. Kyllä pitää sulkea täksi yöksi ovet...

— Lieköhän tuo akka vaivaistalon hurjia... jos se vielä tulee ja
tappaa... onkohan meillä edes pyssyn panoksia kotona?...

— Kyllä käy tämä aika levottomaksi... Ei nyt enää uskalla pitää oviaan
auki yön seutuna.

Näin jutellaan taloissa, jotka vielä täällä syrjäkylällä ovat
säilyttäneet aihetta ulkomaalaisten kertomuksiin, että Suomessa ei
milloinkaan suljeta ovia yöksi. Nyt niiden vakaisen rauhan on häirinnyt
vaivaistalosta karannut hullu nainen.

Mutta kylä peltojen aidan takana hoitolan siniseen mekkoon puettu
paljaspäinen nainen juoksee kuin henkensä edestä. Kiukkuiset itikat
polttavat hänen sääriään kuin viholaiset, oksat raapivat kasvoja
niin, että kipu on vähällä puristaa huudon hänen suustaan, mutta hän
kiristää pääsemäisillään olevan äänen hampaittensa taakse ja juoksee.
Puolihämärässä metsässä jalka tarttuu milloin mihinkin, kaatuneeseen
puuhun tai mättääseen; nainen tuupertuu maahan, mutta nousee jälleen
ylös ja juoksee...

Vihdoin hän kyyristyy mäen laiteelle katajapensaan juureen. Piikit
pistelevät hänen hipiäänsä, veri pirahtelee kaulasta ja kasvoista, ja
voihkaisu on aivan lähellä, mutta hän ei uskalla päästää sitä irti,
sillä hän pelkää ihmisiä.

Hänen aivoissaan on hulluuden kaaos, mutta mielipuolillakin on
omat ajatuksensa, vaikka ne ovat toisenlaisia kuin niin sanottujen
viisaitten. Niitä on myöskin vähemmän, mutta ne ovat paljon totisempia.

Tämän hullun naisen silmissä välähtelee kauhu, ihmiskauhu.

Kylien laitoja kiertäessään hän tunsi sydämensä kiertyvän pelosta
kokoon, ja vielä äsken tänne metsään juostessaan hän vaistosi olevansa
kuin takaa-ajettu, vaikka kukaan ei lähtenyt hänen jälkeensä, vaan
kukin alkoi ajatella omaa turvallisuuttaan. Ihmiset siis pelkäsivät
häntä, samoin kuin hänkin ihmisiä.

Ja tuskin vielä nytkään, täällä metsän kaukaisessa suojassa, hän osaa
tyyntyä, sillä hän on tottunut siihen, että ihmiset hakevat hänet
kaikkialta, ja kuljettavat hänet johonkin toisten ihmisten luo, joita
hän kammoaa.

Sitten tihenee hämärä, ja sadat metsän äänet, joihin ei sekoitu yhtään
ihmisen äännähdystä, hiljenevät, kunnes lopulta läpi mustan metsän
kuuluu vain tuulen tasainen hengitys.

Silloin vasta astuu hullun naisen sieluun rauha, koska hän tietää,
että niin sanottu viisas ihminen pelkää pimeyttä, joka oikeastaan
täällä metsän povessa on luotettavin turva. Ja tämä ihmispelko hullu on
varmasti onnellinen...

       *       *       *       *       *

Mutta kylässä valvovat ihmiset, viisaat ihmiset, unetta vuoteillaan. He
pelkäävät vaivaistalolta karannutta hullua naista. Vaimot kyyristyvät
miestensä kainaloon, ja miehet uskottelevat olevansa rohkeita, vaikka
heidän mielissään kiertää ajatus: paninkohan minä sentään porstuan oven
tarpeeksi lujasti kiinni? Ja ullakon sängyssä kieriskelee muutaman
talon uljas, vasta sotapalveluksesta palannut poika panostettu pyssy
vierellään. Hänelle on kokonainen vuosi opetettu urhoollisuutta, ja hän
toteuttaa sitä nyt käytännössä, sillä metsään on juossut vaivaistalolta
karannut hullu nainen.

Se hullu nainen nukkuu nyt niin rauhallisesti kuin viattomuus. Hän ei
enää pimeässä pelkää lainkaan ihmisiä.

Mutta ihmiset pelkäävät häntä, ja pelkäävät pimeääkin. Lienevätkö
hekään oikein viisaita?




MAAILMAN TOINEN PUOLI


Hänen nimensä oli Ieri.

Oikeastaan se oli Eerikki, mutta kansa harvoin jättää nimet aivan
kohdalleen, joten tästä nuoresta miehestä tuli ennen pitkää Ieri.

Nimi oli hänen äitinsä antama. Virallisesti hänellä oli ollutkin vain
äiti, sillä isä oli solunut tukkilautan mukana jonnekin eteläisempiin
seutuihin.

Äiti, nuori palvelijatar, oli monet vuodet säilyttänyt arkussaan pientä
painokuvaa, joka esitti Eerikki kuningasta ja Kaarina Maununtytärtä. Se
kuva oli ollut hänen aarteensa, jota hän huolellisesti hoiti ja johonka
hän melkein jokaisen myöhäisen työpäivän päätyttyä kurkisti. Hän ei
koskaan ollut saanut tarkemmin tietää, ketä nuo henkilöt olivat, mutta
ne olivat hänen mielestään niin kauniita, ja siksi siitä kuvasta oli
tullut myöskin hänen ainoa unelmansa. Piikatytöllä ei voi monta unelmaa
ollakaan, ne kun tavallisesti tulevat niin kalliiksi. Ja oikeastaan
tämä yksikin unelma oli maalaispalvelijattarelle tullut maksamaan
kokonaisen elämän, sillä hän oli yhden uittovälin tärkeästi ja
täydellisesti elettyään, kannettuaan sitten äitiyttä luonnon määräämän
ajan ja poikalapsen synnytettyään, juossut jokeen.

Hän oli tuskin ehtinyt määrätä nimen pojalleen, kun lähtö oli
tullut. Kukaan ei oikein voinut ymmärtää, mikä piian mielen niin oli
myrryttänyt. Eihän tämä nyt ensi kertaa tapahtunut, että yksinäinen
nainen lapsen sai. Vai olisiko nuori äiti huomannut, että Eerikin ja
Kaarina Maununtyttären tarina oli lopullisesti pilalla, kun poika ei
ollut terve?

Niin nyt kuitenkin tämä hiljaisesti ja vaivaisesti potkiva Eerikki jäi
yksin maailmaan, ja muutaman vuoden perästä hänestä tuli Ieri, jolla
nimellä hänet sitten tunnettiin halki verraten lyhyen elämänsä.

Poika joutui jo pienestä pitäen huudolle, viereksi renkien kanssa
milloin minkin tuvan nurkissa, sai välistä luudan varvusta iän
ja pituuden mukana tasaisesti kehittyvän kyttyrän alle, mutta ei
sittenkään oppinut kunnolliselle työlle. Ieristä oli tullut niitä
ihmisiä, joiden järki ja ruumis ovat yhtä heikkoja. Ei hänessä tosin
pitänyt olla mitään perintävikaa, sillä äiti oli ollut nuori ja terve,
ja voimiltaan vauraaltahan tuo sekin tukkilainen oli näyttänyt, vaikka
mikäpä ne liikkuvat souvarit toisekseen tietää, jos mitä salaisia
vikoja ruumiissaan ja veressään kuljettanevat. Ja lie äitikin kukaties
sisällään suurtakin surua kantanut, kun oli näin käynyt nuorella iällä.

Mistäpä sen nyt selvän otti, mutta kovin Ieri oli kaitaluinen,
ja kyttyrä kasvoi kuin pyramiidin pienoiskuva selkään, ja rinnan
puolelle muodostui niinikään sellainen pyöreä koroitus. Hänen kasvonsa
rakentuivat vähän kaasunaamaria muistuttaviksi, kummallisesti
huipentuviksi, joista suu aukeni suurena ja ammottavana kuin vanhan
epäjumalan kita. Kooltaankin hän jäi säännöllisesti kasvavaa poikaa
matalammaksi, joten tuntui jokseenkin todellisuuteen perustuvalta hänen
viimeisen huutoisäntänsä sana: »Mitä tuommoisellakaan maailmassa tekee;
parasta olisi pistää se rukkaseen ja heittää veden valtakuntaan äitinsä
perään.»

Mutta sitten Ieri, joka jo kävi toisen kymmenensä loppupuolikasta,
joutui pitäjän vasta perustettuun hoitolaan. Siellä hänet sijoitettiin
hourujen puolelle, vaikka hän ei ollut mikään hullu, vaan ainoastaan
sellainen väppelö, joka ei olemisellaan häirinnyt ketään. Hän ei
haastellut järjettömiä, joshan ei oikeata järkeäkään. Hän vastaili
niukasti hoitajattaren harvoihin kysymyksiin ja istui enimmäkseen
ikkunan vieressä katsellen johonkin olemattomaan, sillä hourulan
ikkunasta oli näköalaa vain läheisen tallin seinään. Ehkä hänelläkin
oli unelmansa, jonka hän näki siinäkin, missä toinen, järjeltään
terveempi, ei erottanut muuta kuin punamullalla vedeltyjä, hiukan
halkeilleita hirsiä. Näkeehän sen toki unelman pimeässäkin, eikä hänen
äidilläänkään aina ollut valoa, kun hän katseli Eerikkiänsä ja Kaarina
Maununtytärtänsä.

Pyhäaamuisin Ieri lähti kylälle ja sanoi hoitajattarelle:

— Nyt minä taas menen maailman toiselle puolelle.

Kylällä hän sai mielinmäärin noudattaa suurta intohimoaan, piipun
perskojen imeskelemistä. Liekö hän sen tavan oppinut renkien kanssa
tuvan nurkissa viereksiessään, niissä rengeissäkin kun oli monenlaista
eläjää, vai olisiko hän sen saanut viimeisen edellisen huutopaikkansa
eläkevaarilta, joka ei enää kyennyt juuri muuta tekemäänkään kuin
perskoja imemään ja jonka kanssa hän makasi kaksi vuotta samassa
vuoteessa? Sivulliset sanoivat heistä silloin, että nuo ukot taitavat
olla samanikäisiä ja niillä näkyy olevan samat tavatkin.

Kirkonkylä, Ierin maailman toinen puoli, hallitsi punaiseksi,
vihreäksi ja keltaiseksi maalattuna soukan lahdensuikelon perukkaa.
Se oli nuori ja kaino, sekaisesti rakennettu, eikä sillä ollut
vielä edes taajaväkiseksi yhteiskunnaksi paisumisen unelmia. Mutta
Ierille, joka oli syntynyt syrjäisen virran rantatalossa ja sitten
kulkenut koko pienen ikänsä huutolaisena saloseudun harmaahirsisissä,
ikävissä rakennuksissa, tämä kirkonkylä oli alituisten toivojen ja
halujen määränpää. Sitä paitsi vallesmanni ja lääkäri, jälkimmäinen
tosin joistakin Ierille käsittämättömistä terveydellisistä vaaroista
varoitellen, antoivat puolen peukalon mittaisia sikarin pätkiä, jotka
Ieri korjasi ja vei ystävälleen ja suosijalleen Raatikkalan vanhalle
eläkevaarille ensin piipulla poltettaviksi. Sen jälkeen niistä vasta
tuli sopiva tyydyke hänen elämänsä ainoalle intohimolle.

       *       *       *       *       *

Siinä nyt talsii hiljan sataneen nuoskalumen peitossa olevaa maantietä
pitkin pikkuinen kyttyrä mies, jolla näyttää olevan kaasunaamari
päässä. Varsinkin kauempaa katsojasta siltä näyttää, mutta lähemmäksi
tultua havaitsee kyllä, että on sillä oikeat silmät, vaikka ne
ovat niin suuret ja pyöreät, kosteana loistona palavat. Kauempaa
katsoen tämä mies myöskin muistuttaa aseman kantajaa, joka hilaa
kahta matkalaukkua, toista selkänsä ja toista rintansa päällä. Ja
oikeastaanhan ne ovatkin matkalaukkuja, ja tämä mies, Ieri, on
riiputtanut niitä koko ikänsä. Ne olivat aluksi pieniä ja keveämpiä
kantaa, mutta iän mukana niihin on kertynyt tavaraa niin paljon, että
ne ovat paisuneet ja pullistuneet, joten nuorella miehellä nyt on täysi
työ niitä hilatessa. Jalka lipeää nuoskasta jokaisella askelella, ja
kulku edistyy hitaasti.

Mutta Ierillä on aikaa. Hän on nyt kunnan hoidokki, ja sellaisella
virkamiehellä ei ole mihinkään kiirettä. Hän sopottaa itsekseen:

— Kohta minä olen maailman toisella puolella. Ensin minä menen
vallesmannille, sitten tohtorille ja sitten minä vien ne sikarin päät
Raatikkalan vaarille; se ne polttaa ja minä saan piipun kahvit...

Näin häntä pakottaa elämänsä ainoa suuri intohimo, joka arkina elää
vain haluna ja toivomuksena, mutta pyhäisin purskahtaa tyydytystä
vaativaksi voimaksi.

Ja Ieri nähtävästi vain ajattelee tätä tyydytystään, koska ei huomaa
mitään ympärillään tapahtuvaa. Hän on nämä pari hoitolavuottansa
kulkenut joka pyhäaamu tätä samaa tietä, satoi tai paistoi, pyrysi tai
pakasti. Hänellä on aina sama sarkanuttu päällään ja karvareuhkana
päässään, olipa vuodenaikakin mikä hyvänsä. Talvipakkasella hän hytisee
vilusta ja kesällä vuotaa hikeä, mutta se on hänestä samantekevää,
ruumiillista, kahden matkalaukun kantamista. Sielulla on hätä piipun
kahvin perään.

Tiellä sattuu tulemaan vastaan ilomielisiä kylän poikia, jotka
huutelevat:

— Kah, Ieri, hepäs tuosta natsa ja karista huuleesi; kyllä se piipun
kahvista käy...

Mutta Ieri ei näe heitä, yhtä vähän kuin hän näkee talvella lumen
painon raskauttamia honkia, keväällä hänen askelensa vieressä solisevaa
puroa, kesällä vihreyttään värisevää lehteä ja syksyllä menneitä
muistojaan levottomasti lepattavaa haapaa. Hän ei näe eikä kuule, vaan
rientää eteenpäin kuin kohtaloaan tavoittaakseen.

Siinä olisi yksinäisellä, enimmäkseen vastaantulijattomalla tiellä
aikaa vatvoa muistojaan ja kerrata elämänsä tapahtumia, jos olisi mitä
vatvoa ja kerrata. Mutta mistäpä sitä Ierillä, jonka elämässä ei ole
tapahtunut muuta kuin vaivainen syntyminen, yhtä vaivainen vaellus
huutolaisena vieraiden, milloin tylympien, milloin leppoisempien
ihmisten nurkissa, ja sitten hoitola, hourujen puoli, yhteinen huone,
jossa saavat kuljeskella hiljaiset hullut ja lyhytjärkiset.

Sen lisäksi hänellä on tämä maailman toinen puoli, joka alkaa
kirkonkylän punaiseksi maalatulta veräjältä — ainoa, minkä Ieri
vaelluksellaan huomaa ja tajuaa eräänlaisena rajapyykkinä — ja päättyy
Raatikkalaan, reunataloon, jossa on mukavaa, Ierille hyvätuulisesti
hymyilevää väkeä ja se vanha tuttu, piippua ahnaasti polttava ja
vaivaiselle pojalle auliisti perskoja tarjoava eläkevaari.

Tässäpä nyt punainen veräjä onkin. Se on näin talvella selkosen
selällään, ja sen kesällä omituisesti kiljaiseva portti on nostettu
aitoviereen. Siitä on nyt helppo käydä sisälle vähävoimaisen nuoren
miehen.

Ja tuossa on vallesmanniin; siihen Ieri poikkeaa.

Piika häärää keittiössä. Hän tietää Ierin asian jo entuudestaan, pistää
hänen käteensä kourallisen sikarin pätkiä, joita on vallesmannin
kehoituksesta ja osaksi omasta armeliaisuudestaankin koonnut, Ieri
tunkee ne taskuunsa melkein kuin hädissään ja hengästyneenä. Hänellä on
kiire jatkamaan matkaansa.

— No, minnekä sillä Ierillä semmoinen hätä, istuisit tuossa ja
juttelisit! sanoo piika.

Ierin kaasunaamari vetäytyy vähän kurttuun. Se ehkä tarkoittaa olla
hymyä — tahi kuka hänen tietää. Hän menee kuitenkin, menee kuin
kohtaloansa hakemaan.

Seuraavansa pysähdyspaikassaan hän tapaa tohtorin itsensä.

— Joko se Ieri taas...? sanoo tämä. — Minnekäs nyt on matka?

Tälle tohtorille hän puhuu, on aina puhunut mieluummin kuin monille
muille. Kaasunaamari aukenee ja sen sisältä ynähtää hieman kitisevä
ääni:

— Mihinkäpä minä... haen vain sitä samaa.

Hän saa sen saman, minkä ennenkin, ja tekee lähtöä. Tohtori haluaa
vielä jutella.

— Ierin pitäisi olla varovainen. Kuuntele nyt Ieri, kun minä sanon...

Kaasunaamarin sisältä ynisee:

En minä nyt kerkiä, minä menen tämän maailman toisen puolen ihan
laitaan...

Ja hän menee, hirmuisella kiireellä; himoko vain niin polttanee hänen
sielussaan? Sehän se tavallisesti ihmistä ajaa, viisaampaakin kuin tämä
Ieri.

Kirkonkylällä kihisee väkeä näin sunnuntaiaamuna. Se kyllä tuntee ja
tietää tämän kulkijan ja ihmettelee, mitenkä vain tuossakin henki
pysynee, kun se on niin muodoton ja ihan heikkouttaan tutajaa. Nuori
kansa ei luonnollisesti malta olla heittelemättä omia viisauksiaan
menijän perään, mutta mitä tämä siitä... Kukaan ei oikein jaksa uskoa,
että sillä on sellainen kytö mokomaan herkkuun, mutta eiväthän ihmiset
tajuakaan toistensa himoja — eivätkä omiaankaan.

Raatikkalan tuvassa on Ieriin totuttu ja häntä katsellaan kuin
henkilöä, jota jo on odotettu, ja pitkäksyen sanottu: Kah, kun se jo
ei tule. Nyt hän tulee ja rientää kiireesti eläkevaarin nurkkaan ja
ojentaa tälle sikarin pätkänsä. Vaarille Ieri aina puhuu, vilkkaammin
ja selvemmin kuin muille. Hän sanoo:

— Tulin taas... He, vaari, pätkiä, polta nyt! Minua raukaisee; panen
vähän tuohon penkille pitkälleni ja nousen kohta piipun kahville.

— Miten sitä nyt, Ieriä, niin väsyttäneekin, ihmettelee emäntä. —
Kovasti on lääpästyksissään.

Hän ottaa naulasta rengin työnutun ja tunkee sen Ierin pään alle.

— Onpahan pehmeämpi päällesi ja sopivampi levätäksesi.

Siihen Ieri nukkuu, sikeästi kuin raskaan työn tehnyt. Niskan alle
työnnetty nuttu kohottaa pään kyttyrän tasalle, joten hän mahtuu
parahiksi selälleen. Kohta kuuluu vain epätasaisesti nytkähtelevä
kuorsaus, ja nukkujan leveä suu longistuu rehtevän avoimeksi.

Vähän ajan perästä vääntäytyy tupaan leveäharteinen tukkilainen, joka
on viikolla tullut taloon ja nyt viettää ensimmäistä pyhähumalaansa.
Hän aikoo panna piippuun, mutta huomaa sen olevan entisiä perskoja
täynnä ja alkaa kaivaa niitä pois. Kopistettuaan kahvit kouraansa hän
havaitsee nukkuvan pojan, tarkastelee tätä pitkään ja sanoo:

— Eikös tuo ole juuri se sama poika, joka kuuluu niin tykkäävän piipun
kahvista. Ota nyt kerrankin himoosi...

Ja samassa hän kaataa kourallisen perskoja Ierin rentonaan auki
ammottavaan suuhun.

Poika riipaisee kourauksen kuorsauksen mukana jonnekin väärään
kurkkuun, sitten muutaman kerran tukahdutetusti yskäisee, mutta menee
pian mustansiniseksi ja lakkaa hengittämästä.

— So, so, soso, — äännähtelee humalikas tukkilainen, — mitenkäs tässä
nyt kävi?

Eläkevaari on tapauksen huomattuaan kömpinyt nurkastaan. Hän katsoo
hengetöntä poikaa ja katsoo tukkilaista; sanoo sitten kirahtelevalla
vanhanmiehen äänellä:

— Niin se kävi... himossa siittämäsi pojan himoonsa tapoit.




IHMEELLISET OVAT KOHTALON TIET


Tämä tapahtui alun kolmattakymmentä vuotta sitten.

Nuori suomalainen mies istui Varsovan asemalla odottaen Pietarin junan
lähtöä. Hänen korvissaan karahteli ja sihahteli pitkiä puolalaisia
kerakeyhtymiä, joihin hyvin usein sekautui leveämpiä ja tavallaan
laulavampia venäläisiä äänteitä. Tämä kaupunki, Varsova, oli
alkanut kammottaa nuorta miestä. Hänet oli aamulla vangittu eräästä
ravintolasta aamiaisensa äärestä, viety jollekin poliisiasemalle,
istutettu siellä monta tuntia puulaatikon päällä, sitten tutkittu,
näytetty valokuvaa ja väitetty häntä sen esittämäksi henkilöksi,
joksikin etsityksi vallankumoukselliseksi, ja vasta pitkien
selittelyjen perästä uskottu, että hän olikin aivan toinen mies.
Sitten oli kuivasti valitettu erehdystä ja käsketty hänen mennä.
Kuulustelijat siellä poliisiasemalla olivat puhuneet venättä, mutta
heidän suussaan kerakkeet olivat sorahtaneet puolaksi. Ne olivat olleet
noita raadollisia olioita, jotka palvelivat vierasta sortajaa omaa
isänmaatansa vastaan.

Suomalainen odotti nyt lähtöä tästä synkästä pesästä — Pietariin
ja kotimaahan. Sieraimiin pisti kirpeä venäläinen haju, pitkin
odotushuoneiden ja ravintolan lattioita virui sekalaisesti puettuja
ihmisiä, joilla kaikilla oli kalpeat, väsyneet kasvot. He lojuivat
suurten myttykasojen välissä, ikään kuin edeltäkäsin kyllästyneinä
matkaan, joka heidän oli aloitettava.

Nuori suomalainen matkamies koetti löytää katseelleen kiinnekohtaa
tästä elämänväsymyksen kyllästämästä paikasta. Kaksi sinipukuista
santarmia asteli edestakaisin, hekin tympeentyneen ja happamen
näköisinä. Vain joskus, kun sisälle sattui tulemaan vilkkaampi ja
hälisevämpi joukko, heidän huomionsa kiintyi siihen, mutta havaittuaan,
että se jäi ravintolapöydän ääreen ottamaan iltaryyppyjään, jatkoivat
he jälleen entistä yksitoikkoista vaellustaan.

Sitten ilmestyi vastapäiselle penkille omituinen ryhmä. Siinä oli
kummallisen jolsakasvoinen nainen ja hänen ympärillään kolme miestä.
Viimeksi mainitut eivät olleet millään tavoin erikoisempia: tavallista
venäläistä tai puolalaista tahi puolalaisvenäläistä apashityyppiä.
Mutta nainen oli huomiota herättävä. Hän ei oikein tuntunut sopivan
pukimiinsa, nyki milloin vyötäröään, milloin kaulaansa, aivan kuin
vaatteet olisivat häntä ahdistaneet. Hänen kasvonsa olivat rumat ja
ilkeät. Niiden päälle oli tosin vedetty harso, mutta senkin alta
saattoi erottaa ulkonevat poskiluut, matalan otsan ja veltosti alaspäin
venähtäneen leuan.

Joutilaana istuvan huomio kääntyy usein esineihin ja ihmisiin, joissa
oikeastaan ei ole mitään erikoista mielenkiintoa. Varsinkin matkoilla
seurataan usein joittenkin kanssamatkustajien pienimpiäkin liikkeitä
ja eleitä ikään kuin odottaen, että tuosta kohta tulee jotakin
jännittävää ja tärkeää. Näin saattaa mennä loppuun pitkäkin matka,
eikä mitään sen kummempaa ole havaittu. Suomalainen jäi nyt seuraamaan
tätä neliapilasta, oikeastaan tarkoituksettomana ja ajatuksettomana,
mutta kiinnitti sillä tavoin puoleensa toistenkin huomion. Ryhmä
näytti vilkastuvan hänen tähtensä. Se rupesi puhelemaan kovemmin,
ja naisen ääni kuului ylimpänä. Se jollakin tavalla vihlaisi korvaa
ja juuttui sinne ainaiseksi. Useinhan sattuu, että jokin ääni tai
ulkomuoto painautuu ihmisen tajuntaan lähtemättömästi. Se ääni oli
omituinen: jotakin kimakkaa piipitystä, joka ei ollut oikeastaan miehen
eikä naisen ääntä, vaan siltä väliltä; sillä tavalla me tavallisesti
kuvittelemme eunukkien puhuvan.

Junan lähtöaika läheni, oli vähitellen aika rientää paikkaa
valloittamaan, mikä ei koskaan makuulippua omaamattomalle Venäjän
pitkänmatkan junan matkustajalle ole ollut helppo tehtävä.
Suomalainen oli tilannut jotakin ravintolasta ja veti nyt esiin
lompakkonsa maksaakseen. Lompakko oli paksu möhkäle, ei tosin
rahalliselta sisällykseltään, joka tarkasti laskien olisi riittänyt
pieneen pysähdykseen Pietarissa ja sitten matkaan Suomeen, vaan
pääasiassa siksi, että se oli jäänyt siivoamatta erinäisistä pienistä
matkamuistoista, joita oli kertynyt Unkarista ja Itävallasta,
suomalaisen matkan päätemaista. Lompakkoa käsitellessään suomalainen
veti puoleensa tavallista kiinteämmän katseen puheena olevan seurueen
taholta, jonka kesken syntyi levotonta liikehtimistä ja suhinaa. Naisen
hunnutetuille kasvoille levittäytyi irvistys, joka kai oli tarkoitettu
hymyksi, ja hänen silmänsä välähtivät omituisesti suomalaiseen
päin. Tämä ei kuitenkaan ollut siitä tietävinäänkään vaan kiirehti
asemasillalle tunkeilevaan joukkoon.

Venäläisten junien valaistus oli siihen aikaan jokseenkin alkuperäinen.
Toisen luokan vaunuissa paloi tavallisesti lyhtyyn pistetty kynttilä
kummassakin päässä, joten pitkän vaunun keskusta oli pimeä kuin ryssän
helvetti. Miten lienee suomalainen vahingossa astunut makuuvaunuun,
johon hänellä ei ollut oikeutta, eikä sen käytävässä ollut valoa muuta
kuin minkä asemasillan lyhdyt sinne heijastivat.

Tuskin matkamies oli astunut vaunun käytävään ja huomannut
erehdyksensä, minkä vuoksi hän aikoi heti kääntyä takaisin, kun
hänet painettiin lujasti seinää vasten, kaiken varalta tiukasti
napitettu päällystakki reväistiin auki, ja vieras käsi tunkeutui hänen
povitaskuunsa. Suomalaisen molemmissa käsissä oli matkalaukku, joten
mikään puolustus, vieläpä selvää ylivoimaa vastaan, ei voinut tulla
kysymykseen, jos se näin nopean ja tottuneen tarkastuksen aikana
ylipäätäänkään olisi ollut mahdollista.

Himmeästä valosta huolimatta suomalainen kerkesi nähdä, että häntä
seinään painamassa oli ainakin kaksi miestä ja taskussa käynyt oli
nainen sama nainen, joka äsken ravintolassa oli piipittänyt ja jonka
silmät niin omituisesti olivat välähtäneet.

Tietysti tuli paikalle suomalaisen häivytyksen johdosta poliiseja ja
santarmeja, mutta heidän tutkimuksensa rajoittui pääasiassa ryöstetyn
nimen ja osoitteen selville saamiseen. Oikeastaan suomalainen sai olla
kiitollinen, ettei hänen matkaansa siirretty toiseen päivään tarkemman
kuulustelun takia. Kun asianomainen ei kuitenkaan erikoisemmin
painostanut tutkinnon tärkeyttä, sallittiin hänen lähteä, eväänään
sellainen lohdutus, että he kyllä lähettävät lompakon takaisin
annetulla osoitteella, kunhan se löytyy.

Muuta evästä suomalaisella ei ollutkaan puolentoista vuorokauden
matkalle, sillä hänellä ei ollut enää rahaa. Kuponkilippu oli vain
säilynyt, koska se oli tapaturman sattuessa toisessa taskussa.

       *       *       *       *       *

Oli mennyt jokseenkin tasan seitsemän vuotta.

Suomalainen ei ollut saanut takaisin lompakkoaan, mutta hänellä oli
kyllä sinä aikana ollut muita lompakkoja — ja välistä rahaakin, miten
milloinkin oli sattunut. Tällä hetkellä hänellä ei kuitenkaan ollut
kumpaakaan, sälä ne olivat jääneet Pietarin siirtovankilaan, ja hän
itse oli valtiollisena vankina matkalla Siperian karkoitusmaille. Hän
oli juuri ehtinyt pitkän ja raskaan etappimatkan jälkeen Tomskiin ja
eräänä joulukuun päivänä hänet tyrkättiin lääninvankilan keskikokoiseen
koppiin, jossa jo ennen häntä oli neljäneljättä miestä.

Tämä miesseura edusti hyvin monta kansallisuutta, melkein kaikkea,
mitä laajan Venäjän alueelta suuren sodan ensimmäisinä kuukausina oli
ehditty kerätä. Kaikki he tietysti olivat valtakunnalle vaarallisia,
mikä milläkin tavalla. Kuka oli hautonut mielessään järjestelmän
kumoamista ja koettanut aatettaan tarjota lähimmäisilleenkin, kuka
oli varastanut joltakin jotakin, kunhan se vain ei ollut valtion
omaisuutta, sillä kruununvarkaita ei lähetetty Siperiaan, vaan heitä
ylennettiin virassa; kuka oli urkkija tai saksalaisystävällinen —
mikäpähän mitäkin.

Siinä kopissa vietettiin hiljaisia päiviä, joina metsästettiin täitä
ja keskusteltiin, sikäli kuin keskinäistä luottamusta syntyi, maailman
tapahtumista, joista ei tiedetty muuta kuin huikeita otaksumia,
siivekkäitä kuin ainakin paksun muurin ja kalterien taakse eristettyjen
valtakuntaan tunkeutunut huhu.

Ja yöt nukuttiin levottomasti, syöpäläisten käsissä ja tiukkaan
sullottuina, viimeksi tullut lähinnä yhteistä ämpäriä, jota siivoimmin
voisi nimittää mukavuuslaitokseksi ja josta kopin ylikansoituksen
vuoksi aina aamuyöstä lähti liukumaan nukkujia kohti ilkeä, kiemurainen
viiva kuin limainen käärme.

Suomalainen oli viimeksi tullut ja loikoi yötään tämän käärmeen
alituisen uhkan alaisena, kokeillen unetta ja aikansa kuluksi, millä
kyljellä olisi pehmeämpää, ja koska kumpikaan kylki ei tuntunut käyvän
höyhenpatjasta, rupesi hän tarkkailemaan ulkopuolisia ilmiöitä.

Kuka siinä kuorsasi kuitenkin, mikä mitenkin hiljaisesti valitteli,
joku nyyhkytti, toinen ähkyi ja äsähteli itsekseen — tavallisia, ennen
kuultuja ääniä. Mutta sitten korva tavoitti jotakin harvinaisempaa.

Jossakin nurkassa joku puhui ihmeellisesti vikisten. Toiset — niitä
saattoi olla kaksi — murahtivat väliin muutaman sanan, pysyen kuitenkin
enimmäkseen kuuntelijoina. Kieli kuulosti olevan puolaa, jota
suomalainen ei ymmärtänyt. Mutta tuo ääni se ei ollut oikein miehen
eikä naisen, vaan siltä väliltä. Puhuja oli kuitenkin mies, sillä
Venäjän vankiloissa ei toki ollut yhteiskoppeja.

Ääni piipitti niin kauan, että suomalainen lopulta nukkui, kääntäen
väsyneesti selkänsä viereen madelleelle niljakalle käärmeelle.

Sitten kului päiviä ja öitä, ja suomalainen kuuli usein saman vinkuvan
äänen. Hän näki myöskin äänen haltijan. Tämä oli vartaloltaan solakka,
hiukan naisellinen, samoin kuin käytökseltäänkin. Kasvot olivat
pitkulaiset, rumat ja ilkeät, ja leuka omituisesti venähtänyt. Mutta
ennen kaikkea ääni viilteli pahasti, tunkeutui jonnekin syvälle
suomalaisen olemukseen ja ikäänkuin herätti sieltä jonkin muiston.
Suomalaisen mieleen johtui, että noin mahtavat eunukit puhua.

Suomalainen oli kaksi viikkoa samassa kopissa joukeamuotoisen,
naisellisen henkilön kanssa, ja tämä rupesi häntä suorastaan
vaivaamaan. Kaikkein inhoittavin hän oli yrittäessään hymyillä, mikä
tapahtui varsin usein. Silloin hänen naamansa kiertyi vastenmieliseen
irvistykseen.

Sitten suomalainen lähetettiin lopulliseen karkoituspaikkaansa, joka
oli puolen kuudettasadan virstan päässä Tomskista. Samassa matkueessa
oli yksikolmatta henkeä, yhtenä se samainen visertäjä.

Kulkue kierteli Ob-joen lumista uomaa räiskyvässä pakkasessa, jossa
rekitoverien oli kiinteästi nojauduttava toisiinsa yhdistääkseen
vähäiseksi laskevan ruumiin lämmön. Jo toisena päivänä suomalainen
tapasi eunukin kyljestään; heistä oli tullut rekikumppalit. Tämä
visersi innokkaasti murteellista saksaa josta kuitenkin sai selvän. Hän
oli avomielinen ja luottavainen, puheli kursailematta entisyydestään.
Hänelle nähtävästi tuli, kuten joskus ihmiselle sattuu, vastustamaton
halu haastaa tuntemattomallekin entisyydestään ja ammatistaan. Hän
sanoi olevansa varsovalainen varas, joka nyt oli kiinni ainakin
kymmenennen kerran. Venäjän lakien mukaan ei kuitenkaan pidetty lukua
siitä, kuinka monennen kerran kukin varas joutui kiikkiin, ja niin
hän oli aina selvinnyt verraten vähällä. Nyt hänet kuitenkin oli
karkoitettu. Varsova oli näet sotatoimien läheistä aluetta, eikä siellä
ollut aikaa tarkemmin lajitella rikollisia. Olivat karkoittaneet pois
tieltään. Tämä onnettomuus oli johtunut hyvin haljusta syystä: miehen
erikoisalana oli ollut kuljeskella naiseksi pukeutuneena, ja niin hän
oli lähtenyt kadulta erään humalaisen upseerin asuntoon, poistuen
sieltä myöhemmin toisen nukkuessa mukanaan upseerin kello ja rahat.

Nyt suomalaiselle valkeni. Tämä oli se sama vikisijä, jonka hän
oli tavannut Varsovan asemalla seitsemän vuotta sitten ja joka
eräiden toisten avustamana oli käynyt kutsumattomana vieraana hänen
povitaskussaan.

Ihmeelliset ovat kohtalon tiet! Siinä he nyt lämmittivät toisiaan
samassa reslassa ja ajaa kihnuttivat kohti kaukaista Siperian soppea —
seitsemän vuoden perästä.

Reen jalas natisi pakkasen puremaa raidetta vasten, hevosjono solui
hiljaisesti heitteistä tietä, ja suomalainen mietti mielessään, että
me ollaan nyt täällä samanlaisia, yhtä voimattomia, yhtä vieraita,
yhtä hyviä tai pahoja — miten vain ottaa; tuskin tuolle kehtaa sanoa,
että me oikeastaan on tavattu ennenkin hiukan toisenlaisissa oloissa.
Mitä se hyödyttäisi: tuo ei ole varmaankaan pitänyt kirjaa uhreistaan,
eikähän hän nyt harjoita ammattiaan. Hän on nyt karkoitettu, hänkin,
Siperian vanki, yhtä ikävissään ja yksinään. Jos joskus sitten
myöhemmin, kun kuitenkin samalle paikkakunnalle joudutaan ja siedä
tavataan, leikillään huomauttaisikin, kun se mahdollisesti oppii
ymmärtämään leikkiä.

He eivät kuitenkaan tavanneet. Tai oikeastaan kylläkin, mutta
sellaisissa olosuhteissa, joissa kaikki sanominen ja huomauttaminen
oli mahdotonta. Varas joutui ensin johonkin toiseen kylään. Sieltä
hän kyllä noin vuoden perästä tuli samalle paikkakunnalle kuin
suomalainenkin, mutta kävi naiseksi puettuna ja vietti häitä jonkun
Jurij Ivanovitshin kanssa.

Hänet siirrettiin Tomskin hourujen hoitolaan.




SIPERIAN JOULU


Hevosjono luikerteli halki Siperian lumisten maisemien. Tie kulki
välistä joen jäätä omituisin kaarroin, kuten meillä Suomessakin.
Nähtävästi Siperian pienet, mutta erinomaisen jäntevät hevoset
rakastivat samanlaista kaariviivaa kuin heidän suomalaiset
heimolaisensa, jotka myöskin jokaisen ensi lumen aikana joutuvat
piirtämään tulevien viittateiden pohjan.

Toisinaan taas tie nousi matalaan pensaikkoon joen rannalle ja seurasi
sellaista alakuloista ja tuiskun täyttämää ryteikköä virstamääriä.
Joskus myöskin hevosjono puikahti laajalle arolle, jolla pyörähteli
yksinäisiä tuulispäitä, nostaen lunta omituisina lieriöinä korkeutta
kohti.

Juuri näillä aroilla ja noissa tuiskun lunta täyteen läjäämissä
pensaikoissa tuntui asuvan se Siperian henki, joka on juurtunut
meikäläisen mieleen mummojen kertomuksista ja joistakin lapsena
nähdyistä painokuvista. Täällä saattoi helposti mielikuvassaan nähdä
susilauman laukkaavan läähättäen ja kielet ulkona madon lailla
kiemurtelevaa hevosjonoa kohti, ja mielikuvitus voi edelleen aukaista
pensaikon lumivuoreen hirmuisen onkalon, johon koko jata näkymättömäksi
livahti.

Tämä oli sitä Siperian talvea, jossa hevosjono luikerteli kuin
ikuisuutta kohti synnyttämättä juuri mitään muuta ääntä kuin silloin
tällöin reen jalaksen kirahduksen pakkasen puremaa tietä vasten. Ja
sekin kuului kuin haavoittuneen suden ulvaisu.

Tässä hevosjonossa eivät näet kulkuset kilkattaneet, eikä siinä
aisakello pompottanut malmista tervehdystään maisemille, kuten Suomen
talvisilla metsäteillä tavallisesti tapahtuu. Tämä ei ollutkaan
mikään iloinen ja asiantouhuisa matkue, vaan kauas Siperian korpiin
karkoitettujen hiljainen saatto.

Hevosjonon suursiipisissä liistereissä kyyhötti vangin halatteihin
ja muihin kummallisiin pukimiin käärittyjä miehiä, kaikkiaan joukon
kolmattakymmentä, joista aina välistä joitakuita, kukin vuorollaan,
hyppäsi reen jälkeen hölkyttämään tahdissa hevosten kanssa,
taistellakseen siten liian navakasti päälle käyvää yletöntä pakkasta
vastaan. Juoksijan piti siinä paljastaa lakin ja mahdollisesti
kaulahuivin avulla peitetty naamansa, johon tulipalopakkanen pisti
kuin ampiainen, aiheuttaen myöskin ampiaisen puremaa muistuttavan
pöhötyksen. Mutta tällaisia pistoksia täytyi kestää, koska ruumiin
yleislämmön säilyttäminen oli sittenkin tärkeintä.

Niin juosta lönkötti reen perässä vanheneva lääkäri, jolla oli oma
turkkinsa ja komea lakkinsa ja joka sen vuoksi vaikutti kuin joltakin
päälliköltä, vaikka hän oli hiljainen ja syrjässä pysyvä mies,
eikä puhunut muuta kuin minkä toisia kohtalotovereitaan neuvoskeli
parantamaan matkalla saatuja pieniä vammoja ilman lääkkeitä. Niin
pinkaisi nuori poika, vasta kaksikymmentä täyttänyt, joka kuitenkin jo
siihen ikäänsä oli kerinnyt tulla niin vaaralliseksi tsaarilliselle
hallitukselle, että hänet oli lähetettävä jäähtymään Siperian jäiseen
korpeen. Samoin työmiehiä ja keskiluokan jäseniä, jotka kaikki olivat
jollakin tavoin toimineet vallitsevaa järjestelmää vastaan ja saaneet
jättää kotinsa ja työmaansa. Ja siellä pisteli vangin halatissaan
suomalainen venäläisen väkivallan vihollinen, ainoa sen rotuinen tässä
pienessä, mutta monista kansallisuuksista kokoonpannussa joukkueessa.

Mato luikersi eteenpäin ja joskus kuului vain tuppeloista tuhahdettu
äännähdys, joka ei tarkoittanut olla mitään, eikä sitä lausuttukaan
kenellekään. Vain hyvin harvoin tie poikkesi pieneen yksinäiseen
metsätylvästeeseen, jonka hupussa kyyhöttäjä tunsi siitä, että
aroviiman vihellys yht'äkkiä lakkasi. Silloin suomalainen siirsi vangin
halatin kaulusta syrjään silmiltään ja huomasi jotakin sekametsää,
jonka keskeltä vilahti muuan koivun runko, mutta sekin oli harmaa ja
ikäänkuin mustajuovainen, eikä puhtaan valkea kuin kotipuolen solakka
koivu.

Sitten Siperian talvipäivän lyhyt valkeus painui pimeäksi illaksi.

Ja silloin reet alkoivat mukavasti nytkähdellä ja sieltä täältä kuului
tiukkaan käärittyjen myttyjen sisästä heikosti toivova: Kylä, kylä!

Siinä todellakin lähestyttiin kylää. Sen oli antanut ilmi käärityille
miehille nytkähtely, joka syntyi rekien liukumisesta joka kylän
raiteilla katteena lojuvien jäätyneitten hevosen pallojen ylitse.

Pieniin hökkeleihin, jotka käsittivät ihmisten asunnon, navetan
ja tallin tapaisen ynnä vielä kenties muitakin ulkohuoneita
samassa ryhmässä, vetäytyy huurun mukana kummallisia kääröjä, noin
puolikymmentä kuhunkin. Näitä vieraita ei ihmetellä, sillä niitä on
kulkenut tästä jonkin verran joka talvi kymmenen vuoden aikana, ja
varsinkin tänä talvena kauttakulku on ollut tavallista vilkkaampi.

Siperian talonpoika pitää näitä pakollisia kulkijoita pikemminkin
ystävinään: eivät varasta, eivätkä tee muuta pahaa; jos valtiollisia
lienevät, niin olkoot kuin kotonaan. Ei hän tsaaria tiedä muuta kuin
kuvista; lienevät nämä sen vihollisia, ka olkoot, eivät ne talonpojalle
pahaa tahdo.

Enempää hän ei ymmärrä, eikä hänen tarvitsekaan ymmärtää, osatakseen
ottaa kalan joesta ja sen Tomskiin kuljettaakseen tarvikkeen
vastineeksi.

Suomalainen on eräiden onnettomuustoveriensa kanssa kurkistellut
ovesta ja toisesta, mutta joka paikassa on jo ollut muita, nopeampia
otteiltaan, yön viettoa varten varustautumassa. Vihdoin hän löytää
majan, jossa on vain neljä miestä; sinne otetaan luvun täytöksi.

Tämä on samanlainen kuin kaikki muutkin siperialaisten kylien majat;
hiukan suomalaisen pirtin malliin, mutta ahdas, pimeä ja matala.
Venäläinen uuni, suomalaisen kaimansa sukua, nurkassa, penkkejä,
raheja ja makuulavitsoita. Perhettä monenlaista: tuo ryssänpartainen
on tietysti perheen isä, keskikokoinen, kulmikas kasvoiltaan, joiden
väriä on vaikea erottaa parran takaa, harmaasilmäinen, paremmin vahva
rakenteeltaan. Vaimo häärii uunin luona samovaarin kanssa, romuluinen,
ennen aikojaan vanhentunut, kirjavaan venäläiseen tapaan puettu nainen.
Sitten lapsia, täysikasvuisesta tytöstä alkaen pieneen paraan, kuusi
lie kaikkiaan.

Näillä Ihmisillä tuskin kellään on suurempaa vaatimusta elämältä
kuin heidän välittömillä naapureillaan, lehmillä ja hevosilla, joita
jokaisella siperialaisella talonpojalla on paljon, koska ne eivät
täällä kalpaa erikoista hoitoa. Heidän kasvoistaan ja liikkeistään
voi korkeintaan lukea tylsän tuijotuksen: antakaa meidän olla ja elää
näissä oloissamme, sallikaa meidän pitää nuo Tomskista ostetut keisarin
ja keisarinnan painokuvat ja mahdollisesti käärepapereina tänne
joutuneet sotalaivoja ja muita meille yhtä käsittämättömiä asioita
esittävät likaiset ja rutistuneet riekaleet tuolla seinällä. Siinä
meille on maailmaa tarpeeksi, siinä ja meidän jokapäiväisessä köyhässä
raatamisessamme niukan elämän ylläpidoksi.

Eikä kukaan näistä satunnaisista vieraista haluakaan heitä häiritä.
He valmistautuvat käymään puolinälkäisinä lattialle levottomalle
levolleen, kootakseen, jos mahdollista, voimia seuraavan päivän
kamppailua varten.

Mutta siperialaisen perheen päämies sanoo:

− Ka, tsaijua juonette tässä yhdessä meidän kanssamme. Eikös nyt ala
joulu?

Oikeauskoiset vieraat katsovat toisiinsa pitkään kuin kysyen: Näinkö
tämä on joulun alkua, aattoiltaa; miten ihminen meneekään sekaisin
vankikyydissä, etapilla?

Kunkin kasvoille häilähtää hetkeksi ikään kuin jonkin mieleen johtuneen
muiston kuvastus, silmät näyttävät katsovan jonnekin kauemmaksi, mutta
pian he astuvat yhteen pöytään perheen vanhinten kanssa. Suomalaisen
joulu on mennyt jo aikaisemmin vankilassa, yksin, muistojen parissa;
hän seuraa kuitenkin mukana.

Siinä istuu nyt aluksi ihmeellisen vaitelias seurue. Siperialainen
perhe tuskin milloinkaan puhuu muuta kuin mikä tarpeellista on, ja
tässähän ei ole enää mitään puhumista. Vieraat on käsketty juomaan
tsaijua, tämän talon ainoaa tarjottavaa, ja siihen asia on loppunut.
Talonväki tuntuu kuitenkin odottavan, että vieraat puhuisivat.
Näilläkin ihmisillä on jokin vaistomainen halu kuulla uutisia siitä
maailmasta, josta heillä ei ole paljon minkäänlaista käsitystä, sikäli
kuin näet ovat useamman polven siperialaisia.

Ja miten ollakaan, vähitellen venäläisten karkoitettujen suu sulaa
ja sydän herkistyy. He jokainen puhuvat jotakin joulusta, jolla
on heille merkitystä, vaikka he ovat järjestelmän vastustajia ja
vallankumouksellisia. Siperialaiset eivät taida paljon siitä puheesta
ymmärtää, mutta he kuuntelevat kuitenkin mielellään. Kenties jossakin
heidän sisimmässään värähtää kaukainen käsitys siitä, että tämä heidän
elämänsä on tylsää ja eläimellistä.

Sitten yhtäkkiä talon isäntä kiinnittää katseensa hiljaiseen
suomalaiseen ja kysyy: — Ka, miks et sinä puhu, herra, onko surua?

Joku venäläinen rientää vastaamaan.

— Häneltä huonosti kieli luonnistuu, ei ole meikäläinen, Suomesta
kotoisin on.

Isäntä oikein kääntyy paremmin katsomaan suomalaista. Hän vilkastuu
huomattavasti.

— Oo, tiedän, tiedän, Suomen tiedän. Minun isänikin sieltä oli tullut,
suomalainen oli...

Suomalainen sävähtää. Omaa rotua... tuoko mies... ja entä tuo kirjavan
likainen nainen ja lapset...?

— Mikä teidän nimenne on? suomalainen kysyy.

— Ka, Mihailov, mitä nimestä... isällä jokin toinen nimi oli, mutta
täällä olivat muuttaneet, vai lie jo matkalla muutettu. Oli jotakin
sopimatonta, lain vastaista tehnyt kotipuolessaan, Suomessa siellä,
siksi oli tänne lähetetty...

— Osaatteko te suomea?

— Ka, mistä minä, äiti täkäläisiä oli, aina venättä haastoi, ei täällä
muuta kuultukaan... minkä isä joskus jotakin outoa lauloi, pysähtyi
työssään, tuijotti jonnekin ja lauloi jotakin meille käsittämätöntä.
Muistan hänet tuolla halkoja pienimässä... yht'äkkiä laulun alkoi
ja tuijottamaan rupesi, mutta kun huomasi meidän muiden katselevan,
sellaisella voimalla kirveensä iski, että halkesi vahva halkotukki.

— Oletteko te oikeauskoinen?

− Kuinkas sitten? Olen toki oikeauskoinen. Äiti oli täkäläisiä,
oikeauskoisia. Isästä tuota ei tiennyt, mikä oli... lie sillä vaikka
oma jumalansa ollut. Niin sanoi, että ei minua teidän loruillanne
hautaan lueta — ja niin se kerran keväisenä yönä virtaan hiihti,
vahingossako lie vai tahallaan... ja sille tielleen jäi, ei edes
ruumiina ole takaisin tullut.

Siperialainen isäntä tuntui mielellään kertovan isästään, mutta
hänellä, omasta rodustaan niin pian luiskahtaneella, ei ehkä ole
tarpeeksi kertomista suuresta yksinäisestä taistelijasta, joka eli
täällä vieraitten keskellä omaa elämäänsä, ollen mielellään jättämättä
muistoja itsestään.

Eikä suomalainen haluakaan kuulla enempää. Hän siirtyy uunin viereen
lattialle pitkäkseen, mutta hänen silmäänsä ei tule uni pitkään aikaan.
Hänen mielessään on tiukasti katsova mies, joka halkaisee yhdellä
iskulla halkotukin, ja valkoisesta joesta keväisessä kuutamossa
sinisenä häilähtelevä virtapaikka, jota kohti mies hiihtää kuin
pelastusta hakemaan...

Pirtti sammuu hiljaiseksi ja siperialainen jouluyö hiipii varpaillaan
nukkuvan väen ohi.




KUN SANOMA VALLANKUMOUKSESTA SAAPUI SIPERIAAN


Siperian sydämessä, keskellä melkein rannatonta aroa kyyhötti pahainen
kaupunki. Se oli kuin suuri, leveäselkäinen sammakko, joka oli
väsyneenä lysähtänyt siihen lakeuden keskelle, ja nyt koetti vain
hätäisesti torjua vinhan tuulen kasaamaa lunta milloin minkin raajansa
päältä.

Kuka hänelle lie ja mistä hyvästä, sille rykelmälle, kaupungin nimen
antanut? No, olihan sillä kaupungin viralliset laitokset, upraavat
ja muut, ja kokoontuihan siellä tuolloin tällöin piirioikeus, joka
enimmäkseen käsitteli hirveitä murhajuttuja ja jonka syyttäjä,
kääntynyt muhamettilainen, tattari, kävi päälle kuin ampiainen, aivan
kuin hän olisi tahtonut kostaa kaikki heimonsa kärsimät vääryydet
venäläiselle väestölle. Tämä kaikki siellä oli, mutta ei kaupungin
henkeä eikä ryhtiä, joista esimerkiksi pienimmänkin kotoisen kaupungin
tuntee.

Ja kauppaporvareita siellä oli. He kettivät köyhältä kanssaihmiseltään
nahkankin päältä, ja kerran, kun Siperian rataa rakennettiin, he olivat
olleet ylpeitä ja kieltäytyneet vakiintuneen tavan mukaisesti antamasta
linjaa vetäneille insinööreille lahjusta, minkä vuoksi viimeksimainitut
olivat sitten vitaisseet ratasuunnan hieman kieroon, toistakymmentä
virstaa sivuun kaupungista. Ja niin se oli jäänyt sinne omaan oloonsa,
Jumalan ja radan seljän taakse, se sammakko-kaupunki, omatekoisine
laitoksineen ja oikeuskäsityksineen.

Silloin, kun tässä kerrottava asia tapahtui, asui siinä pahaisessa
kaupungissa muutamia karkoitettuja, niiden joukossa kaksi valtiollista,
suomalainen ja saksalainen. Saksalainen oli majaillut siellä jo sodan
alusta asti, mutta suomalainen oli terveydellisistä syistä siirretty
sinne vasta noin kolme kuukautta aikaisemmin. Terveydellisistä
syistä — maailman vihoviimeiseen kolkkaan, jossa oikea siperialainen
pyrynnujakka tuskin ennätti luoda umpeen n.s. kaduille heitettyjä
likavesiä ja muita jätteitä.

Ne kaksi miestä, suomalainen ja saksalainen, istuivat päivät pitkät
vuorotellen kummankin murjussa ja tutkivat myöhään ja epävarmasti
saapuvien sanomalehtien mukaan sotatilannetta. He iloitsivat kumpikin
yhtä sydämellisesti »Pyhän Venäjän» ilmeisistä vastoinkäymisistä. Kun
nyt rusentaisivat sen kehnon lopultakin!

       *       *       *       *       *

Sitten kuului eräänä päivänä kummia. Se oli maaliskuinen päivä;
aurinko koetti lämmittää, mutta ei jaksanut, ja aroviima louskutteli
pahanenteisesti ikkunan luukkuja. Suomalainen kyyrötti majassaan,
katsellen mitään ajattelematta hiljaa murenevaa hiillosta, kun
saksalainen syöksyi sisään lehden palanen kädessään.

— Siinä se nyt on! Siinä se nyt on! Matkustaja tuli äsken ja toi tämän
lehden kappaleen... Vallankumous, tsaari jo vangittu...

— Älkää lörpötelkö...

— Hyvä Jumala, lukekaa!

Suomalainen otti lehden käteensä välinpitämättömänä, vastenhakoisesti.
Mutta pian hän unohti ympäristön, vieraan, ja ahmi rivejä kuin
nälkäinen, joka syö melkein tukehtuakseen, ennen kuin rauhoittuu ja
alkaa tuntea edes ruokansa maun.

Uskooko kuka, että kaksi aikuista miestä, molemmat kovia kokeneita,
karaistuneita ja jokseenkin mihin hyvänsä tottuneita, voi hypellä
piirileikkiä kuullessaan sortovallan kukistuneen? Se on uskottava,
sillä näiden miesten mielessä oli lähes kolmena vuotena elänyt vain
yksi ainoa toive: kunpa ne sen rusentaisivat!

Nyt se oli rusennettu, järjestelmä, jonka alla kansat olivat
huokailleet, maan oma kansa ehkä kaikkein enimmän.

Ja parhaaseen iloon saapuu siihen Praskovja Osipovna, suomalaisen
emäntä, jonka kanssa hän ei ole monta sanaa vaihtanut. Mutta nyt on
tunnelma sellainen, että täytyy puhua, täytyy sanoa vanhalle eukolle,
että hänkin on nyt sitten vapaa, täysiarvoinen kansalainen, tsaari on
vangittu...

Mitä haastelet? Tsaari vangittu... Järjiltäsi olet... Kuka hänet voisi
vangita? Jumala on, Kristus on, Neitsyt Maaria on, mutta ne eivät
vangitse tsaaria. Tsaari on Jumalan sijainen maan päällä. Kuka sitten
hallitseisi, jollei tsaaria olisi?

— Duuma hallitsee toistaiseksi, sitten tulee jotakin muuta... J

− Mikä on duuma...? Tsaari vain on ja hallitsee...

— Duuma on eduskunta, se hallitsee nyt; duuma, parlaament, ymmärrättekö?

— Ja kuka tsaarin sieppasi... Jumalan asettaman...?

— Vallankumous... revoluutsia...

— Mikä se sellainen...? Tsaari on ja hallitsee, Jumala on, ja Kristus
on, Neitsyt Maaria...

— Siinä nyt olet, vapaa Venäjän kansa. Sinäkö olet tehnyt
vallankumouksen? Sinäkö pudistit niskaltasi ikeen, ja tarvitsitko sinä
vapautusta?

Praskovja Osipovna menee matkaansa ja päivittelee:

— Hulluksi tuli... tsaari vangittu, sanoo... Tsaari on... Jumala...

       *       *       *       *       *

Piirivartia kulkee kierrostaan, astuu suomalaisen murjuun. Hänellekin
näytetään lehden kappale. Hän on toki lukutaitoinen, tavallaan.
Tavailee uutisen, sanoo:

— Paha perii kirjoittajat, jumalallista järjestystä vastaan nousevat...
A, mikäs se muka se duuma on? Näkyvät siitä välistä kirjoittavan... en
ole lukenut... Mutta tsaari on ja pysyy, vallankumoukselliset pannaan
linnaan... Mitähän pristav sanoisi, jos tämän näkisi...? Äreä mies
on, voisi suuttua... Uskaltaneeko hänelle edes kertoa... jos vielä
teidätkin kiinni panee, hiljaiset miehet... Hävittäkää mokoma lehti...
ilkeyksiä puhuu...

Lähtee ja kummallisen sotamiehen hajun jälkeensä jättää. Virkavallan
edustaja, kuinkas muuten, tietysti herraansa puolustaa, vaikkei
asioista ymmärrä yhtään mitään.

       *       *       *       *       *

Suomalainen ja saksalainen eivät saa enää sijojaan kotosalla. Täytyy
lähteä ulos, upraavaa kuulemaan, mitä siellä tiedetään asiasta. Kyllä
se totta on, siitä ei voi olla epäilystäkään, sillä eiväthän ankaran
sensuurin alaiset lehdet uskaltaisi noin kirjoittaa, ellei jo Siperian
suuremmissa keskuksissa oltaisi täysin selvillä tapahtumista. Mutta
upraavaan on mentävä kuulemaan, mitä siellä sanotaan; jos tästä
vihdoinkin alkaisi päästä kotimaata kohti. Sellainen ajatus kytee
suomalaisen mielessä.

Portilla tulee vastaan Afanasij Pavlovitsh, posteljooni, joka reessä
seisten kuin huijari ajaa ympäri pientä kaupunkia ja jakaa postin
niukkoja tuomisia. Hän on tavallisesti päissään, eikä koskaan itse osaa
lukea osotteita, vaan antaa kussakin talossa tarkastaa koko laukkunsa.
Sillä tavalla hän joutuu monesti asiattomasti käymään. Hänellä on
suomalaiselle tämän kotimaan lehtiä, mutta eihän niissä, Herra
nähköön, vielä ole mitään näistä uusista tapahtumista. Pitää sentään
posteljoonillekin mainita...

— Vallankumous on tullut... tsaari vankina...

Miehen pullea ja punakka naama vetäytyy soikeaksi.

— Mikä tullut...? Leikkisä mies olette, herra. Älkää sentään huiputtako
vanhaa postikonia! Tsaari armeijoja johtaa, kohta voitto saadaan.
Saksan kanssa kuuluu jo pian rauhan tekevän. Preussilainen on vain
vastahangassa. Siitä kuuluu olevan riesa... Tsaari vangittu... Leikkiä
viskoo vanhalle miehelle...

Ja posteljooni lähtee jälleen ajaa nytkyttelemään seuraavaan taloon,
johon on vain puolisataa metriä...

       *       *       *       *       *

Upraavassa istuu laiha, nälkiintyneen ryövärin näköinen, parrakas
mies pöydän takana. Pöydällä on joskus ollut vihreä verka, mutta nyt
se muistuttaa jotakin karttaa, jolla haalistunut vihreä merkitsee
hedelmällistä tasankoa ja rikkeimistä paistava pöytä vuoristoa.
Miehellä on edessään teelasi ja suupielessä ammoin jo poltetun
savukkeen pätkä.

— Joko tänne on tullut tietoja suurista tapahtumista Pietarissa?
kysyvät tulijat mieheltä, joka on kaupunginhallituksen sihteeri.

— Mistä tapahtumista?

— Vallankumouksesta, tsaarin vangitsemisesta...

— Vallankumouksesta, vatkaa mies hitaasti... Muuten, en tiedä, kysykää
Ivan Petrovitshilta, kaupunginpäältä, hän on tuolla toisessa huoneessa.

Ivan Petrovitsh, arvoisa kaupunginpää, on pönäkkä ja hyvätuulinen ukko.
Hänellä on aina pieni hymyn häivä kasvoilla. Hän ei koskaan naura
äänekkäästi, vaan se hymy ei liioin katoa hänen naamastaan, tuskin
hävinnee nukkuessakaan. Hän koettaa olla karkotetuillekin kohtelias.

— No, herra kaupunginpää, joko on tullut sähkösanomia...?

— On, on tullut, ainahan niitä tulee, kiirehtii kaupunginpää
selittämään — tulee kuvernööriltä, ja tulee Pietaristakin... Hän luulee
sanoneensa sukkeluuden ja hymy hiukan leviää.

— Tarkoitamme vallankumouksesta...

— Vallankumouksesta, kuka sen tekee?

— Kansa on tehnyt Venäjällä, duuma on vallankumouksen puolella, tsaari
vangittu...

— So, so, pojat, teillä on täällä Siperiassa vapaampi puhevalta kuin
kotipaikoillanne, mutta ei täälläkään saa mahdottomia leksotella.

Saksalainen vetää sanomalehden kappaleen taskustaan.

— Tässä kerrotaan.

Kaupunginpään kasvoilta yritti jo hymynhäive hävitä, mutta nyt se
palaa takaisin. Hän lukee ja myhäilee, myhäilee ja lukee. Hänestä tämä
tällainen on nähtävästi jotakin ennenkuulumattoman hauskaa. Mutta
sitten hän muistaa olevansa virkamies, jonka ei sovi nähdä mitään
huvittavaa mokomassa vallankumouksellisessa jutussa.

— Mistä te tämän olette saaneet? Minä en tahdo teille mitään pahaa,
mutta jos pristav tai ispravnikka näkisivät. Tämä on kaiketikin jokin
maanalainen julkaisu.

— Ei ole, se on omskilainen lehti...

— No, no, ei mikään julkinen lehti tämmöistä... Mutta kylläpä on
sentään koomillista: tsaari vangittu... Häntä pakkaa naurattamaan,
mutta hän koettaa olla vakava.

Sitten astuu sisään joku upraavan jäsen, jolle kaupunginpää ojentaa
lehden sanoen:

— Lukekaa tekin, kollega, kaikkea sitä painatetaan.

Toinen tuntuu olevan vielä hyvätuulisempi kuin kaupunginpää. Hän lukee
kiireesti ja purskahtaa sitten nauramaan röhöäänellä, oikein vatsaansa
pidellen.

— Tsaari, Venäjän keisari, vangittu... jopa nyt jotakin, hohottaa hän.
— Ja duuma... jos se rekkuloi, niin se hajoitetaan... Tämäpä on...

Ryövärinkuva tulee etuhuoneesta, lukee hänkin uutisen ja puhkeaa
kuivaan, melkein ilkeään nauruun.

Sitten tulee muita upraavan jäseniä, kaikki tutustuvat lehteen... Ja
kaikki nauravat. Koko huone hyllyy ja hytkyy, ja välillä kuuluu aina
huudahduksia:

— Duuma vangitsee tsaarin... Onko kummempaa kuultu...! Kuka
sitten hallitseisi... Eihän maa voi olla ilman hallitsijaa... Vai
vallankumous...

       *       *       *       *       *

Juuri parhaimpaan rähäkkään saapuu lennätinkonttorin kantaja — iso,
asevelvollisuuttaan tämän toimen nojalla pakoileva miehen rumilas —
tuoden sähkösanoman.

— Kuuluu olevan tärkeitä tietoja, hän sanoa jorauttaa laiskasti.

Ivan Petrovitsh, kaupunginpää, ottaa sähkösanoman ja syventyy sitä
lukemaan. Hänen suunsa ympäriltä nauru katoaa kokonaan. Sähkösanoma
näkyy olevan pitkänpuoleinen.

— Hyvänen aika, mutisee lukija, — tämähän on tuota samaa, jota oli
lehdessä... Onko nyt koko maailma mennyt ylösalaisin...?

— Mitä, Ivan Petrovitsh, onko huonoja uutisia? kysyy joku upraavan
jäsen.

— Lukekaa itse!

Upraavan jäsen lukee, ikään kuin kalpenee ja jää miettiväksi. Sitten
hän antaa sähkösanoman toiselle, joka taas lukee ja käy totiseksi.
Lopulta sen saa käsiinsä myös se rosvonkuva, joka sähkösanoman
luettuaan melkein sähähtää suomalaiselle ja saksalaiselle:

— Siinä se nyt teille on... vallankumous...

Sähkösanoma joutuu lopulta suomalaisenkin eteen. Hän lukee siitä saman,
mitä on jo ollut omskilaisessa lehdessä. Muutamia sanoja on pitkällä
matkalla pudonnut pois, mutta sisältö on sentään aivan selvä, ja alla
on duuman puheenjohtajan nimi.

Korkea raati, upraava, joka nyt on melkein kokonaisuudessaan koolla, on
hyvin epätietoinen, mitä tehdä. Lopuksi kaupunginpää Ivan Petrovitsh
sanoo:

— Meidän täytyy harkita tätä asiaa... Ankarasti harkita... Ei mitään
saa tehdä summamutikassa, ei vallankumoustakaan.

Kaupungin upraava jää harkitsemaan, onko sen oltava
vallankumouksellinen vai ei, mutta suomalainen painuu kohta pois koko
paikkakunnalta. Hänen ei tarvitse harkita. Hän tietää muutenkin, mitä
on tehtävä.




IHMINEN — MAAILMA


Oletko huomannut, että aurinko on ajanut esiin kultaisilla
voittovaunuilla sinisestä riemuportista ja että sen sankarikaari on
niin varma ja valloittava?

Tietysti sinä sen olet nähnyt. Sillä tämä ilmiö on niin vanha kuin maa,
ja kuitenkin, se joka kerta uutuudellaan häikäisee.

Niin maa, se on ihmeellistä ihmeellisempi äiti, joka vuosi synnyttävä
uuden elämän, eikä se kuitenkaan koskaan vanhene. — Tai ehkä vanhenee,
mutta syntyy itse jälleen synnyttäessään.

Tämä on kevättä. Ei vielä kevään kevättä, lupauksen täyttymistä, vaan
kuitenkin enemmän kuin aavistus ja suurempi kuin toivo.

Ja toivokin on jo puolet elämää, onnen kaunis kaksoissisar.

       *       *       *       *       *

Oletko tuntenut, että sinun otsaasi polttaa, kasvojasi kuumentaa ja
että sinun sieraimiisi pistää kummallinen kirpeys, jonka syytä sinä et
ehkä tajua?

Katso: Sinäkin heräät joka kevät uudestaan, synnyt, kasvat ja nouset
kukoistukseen, ja siksi elämän poltto kiertää otsallasi, kuumuus kulkee
kasvojasi pitkin ja sieraimiasi kirpaisee elävä henki.

Sinähän olet auringon ja maan lapsi, niitten siittämä, synnyttämä ja
sytyttämä, Sinussa asuu osa niiden voittoa ja jälleenheräämistä.

Ja sinullahan on pääsiäinen, oma pääsinpäiväsi, jonka mukana seuraa
suuri ja korkea sanoma lohdutuksesta ja lunastuksesta.

Pitkäperjantai on raskas ja masentava; se kuuluisi oikeastaan jonnekin
kaukaiseen painostavaan hämärään, sillä se muistuttaa Golgathaa, ristiä
ja riutumista.

Se on menneisyyttä. Muistoa, jota ei kannata ajatella, sillä sen ylitse
on eletty, ja nyt on tullut pääsinpäivä.

Nyt alkaa tarina riemusta ja onnesta, joille on tehtävä tiet tasaisiksi
ja portit avoimiksi.

Sinuun, meihin kaikkiin, yksilöstä yksilöön, sydämestä sydämeen,
sielusta sieluun.

Sillä me olemme kaikki samojen vanhempien, auringon ja maan, lapsia, me
olemme ihmisiä.

Ihminen!

Jos sinä olet isäsi, siittäjäsi auringon kaltainen, niin sinä astut
esiin voittajana, sankarina, joka osaa loistaa ja hymyillä.

Ja jos sinä äitiisi, maahan, tullut olet, niin sinä taidat alati syntyä
uudestaan — ja synnyttää.

Sinä osaat taidon olla itse riemua täynnä ja sytyttää riemua jokaiseen
rintaan, joka sinua lähenee.

Eikä silloin kukaan pysykään sinusta kaukana, sillä onnella ei ole
välimatkaa, eikä antava sydän rakenna muureja, vaan siltoja, joita
myöten on helppo tulla.

Ihminen!

Et sinä ole tomua ja tuhkaa, vaan suurta syntyä, sydäntä ja sielua,
joilla sinä maailmaa hallitset — jos vain itse tahdot.

Sillä sinähän se juuri olet maailma!




SYDÄNSUVI — SYDÄNTEN SUVI


Maan ylle on vuotanut suvinen sade kuin Herran siunaus.

Ja katso: kaikkialta kohahtaa kuin huokaus, joka uhoaa riemua ja
autuutta. Sillä ei läheskään jokainen huokaus lähde murheellisesta
sydämestä, vaan tietää se usein onnen täyttymystä ja elämän
yltäkylläisyyttä.

Missä on nyt se tomu, josta ihmisen sanotaan tulleen ja joksi hänen
pitäisi muuttuman? Nythän on olemassa vain suuri maa, joka ei edes
muista tuonneista martouttaan, vaan toteuttaa elämän pakottavaa lakia,
ja ikuinen luonto, joka raskaitten hankien allakaan tuskin on toipunut
siittämisen houreesta. Ja sen luonnon herra ja valtias on ihminen.

Ei siis olekaan tomua ja mitättömyyttä, vaan synnyttämisen iloa,
kasvamisen onnea ja täyttymyksen himoa.

Pääsiäisen lunastus, helluntain pyhänhengen vuodatus ja juhannuksen
uudestikastaminen lankeavat jokaisen osaksi. Kukaan ei jää niitä ilman
muuta kuin omasta pahasta tahdostaan.

       *       *       *       *       *

Katso aurinkoa, joka on alkanut ratansa alhaalta, herättäen halua ja
toiveita, noussut yhä ylemmäksi luoden voimaa ja vakavuutta, kunnes se
on kiivennyt kaarroksensa korkeimmalle kohdalle ja täyttänyt työnsä,
minkä jälkeen se vasta uskaltaa ajatella aikaisempaa maillensa menoa.
Katso maata, joka on ojentanut utareensa jokaiselle elämän mehua
anovalle eikä ole hyljännyt yhtään syntymän lahjan saanutta!

Olisi väärin nimittää näitä ihmeellisiä avuja uhrautumiseksi ja
itsensä unhoittamiseksi, koska auringon ja maan tekoja on ohjannut
lainalaisuus, joka on paljon painavampi kuin uhrautuminen tai itsensä
unhoittaminen. Se, joka uhraa itsensä, ei aina auta toista, koska
uhrautuminenkin saattaa olla itsekästä, ja itsensä unhoittaminen voi
olla joskus suoranaista vääryyttä, koska silloin helposti unohtaa
myöskin oman tehtävänsä ja tarkoituksensa. Eikä niin ole ajatellut
se lainsäätäjä, joka on määrännyt elämän alkamisen, kehittymisen ja
täyteläiseksi tulemisen.

       *       *       *       *       *

Katso: luonnonvoimat pyhittävät omia tarkoituksiaan ja tehtäviään,
mutta kuka uskaltaisi sanoa niitä itsekkäiksi ja tylyiksi? Ja juuri
omaa kohtaloaan täyttäessään ne palvelevat parhaiten toisiaan ja
—ihmistä, kaiken luonnon herraa ja valtiasta.

Näin syntyy yksilöllisestä elämän huoltamisen tahdosta yhteistahto,
joka on kaikkein korkein ja pätevin voima. Ja yhdestä sydämestä
laajenee yhteissydän, joka kykenee rakastamaan kaikkea ja kaikkia.

       *       *       *       *       *

Nyt on maan ja auringon yhteiselämä kehittymässä kypsyyteensä: maa
pursuaa oman tarkoituksensa raivossa kiireellä hedelmäänsä, ja aurinko
syöksee korkeimmalta kaarrokseltaan koko tulensa sen sydämeen.

Tämä on nyt rakkauden täyttymystä, suuren ja rajattoman
yhteisrakkauden. Tämä on kasteenliitto, joka uudistuu jok'ainoa
ajast’aika juuri sen takia, että elämän tarkoituksen ja
yhteistuntemisen voima virkeänä pysyisi.

Tämä on ihmiselle, luonnon herralle, merkkinä ja muistutuksena hänen
oman, korkean tarkoituksensa pyhittämisestä, joka samalla on oikean
lähimmäisen rakkauden velvoittavin vaatimus.

Tämä on sydänsuvea ja sydänten suvea, jolloin jokainen silmä näkee
ja jokainen korva kuulee rakkaudenkäskyn, joka on suurin kaikista.
Se käsky on ollut alati kirjoitettuna itsensä elämän katekismukseen,
vaikka sitä harvat ovat taitaneet oikein lukea. Muutenhan he olisivat
ottaneet itselleen rakkauden uskon ja kasteen.

Mehän olemme kaikki Johannes Kastajoita, mutta meidän ei tarvitse
kulkea kamelinkarvaviitassa eikä mennä korpeen itseämme kiduttamaan,
sillä meitä varten on varattu elämisen riemu ja onni, jotka odottavat
valmiina kättemme ulottuvilla.

Ja jos me rakkaudella kätemme ojennamme, niin voimme saada sykimme koko
maailman.




PORMESTARIN JORRI

AAMUTUNNELMA PIENESTÄ KAUPUNGISTA


No, jo se oli parahdus, voi yhden kerran!

Kello taisi olla vasta siinä puoli seitsemän tienoilla aamulla. Pienen
kaupungin kaduilla oli hiljaista, niillä ikään kuin aamurauha peilaili
itseään. Alkusyksyn aurinko oli ehtinyt parahiksi niin korkealle, että
sen säteet yrittivät tunkeutua rakennusten itäpuolisten ikkunoiden
verhojen lävitse. Se oli kuitenkin enimmäkseen turhaa vaivaa, sillä
herrasväen talojen ikkunat olivat peitetyt paksuilla uutimilla, joihin
aamuauringon ystävällinen tervehdys sammui. Vain jonkin matalan majan
ikkunasta säde pujahti sisälle iloisena ja leikkisänä, kareili hetken
nukkuvan piltin poskipäillä, ja siirtyi sitten katselemaan, missä
kunnossa hella oli. Voi voi, olihan siinä muistuttamista, sillä koskapa
köyhä näin arkisena aikana kerkiää jälkiänsä korjaamaan.

Kaduilla ei näkynyt muuta liikkujaa kuin yksinäinen ajuri, joka
aamujunalta kyydin saatuaan ja sen suoritettuaan lönkytteli käymäjalkaa
asemapaikalleen. Sekä miestä että hevosta elähdytti nähtävästi yhteinen
toivo päästä vielä hetkiseksi jatkamaan kesken jäänyttä aamu-untaan.
Hyvän tunnin saisi vielä pirsissä torkkua, ennen kuin tarvitsisi edes
ajatellakaan kyytiä. Kyllähän tämän kaupungin tavat tiedettiin. Ne
tunsivat sekä ajuri että hevonen monien vuosien kokemuksesta. Täällä he
molemmat olivat syntyneet ja kasvaneet sekä sittemmin yhteistä ammattia
harjoittaneet.

Muutamista piipuista nousta piiperteli savu tyyneen avaruuteen,
kohosi pienenä kohtisuorana pillinä, kuten kahvisavu ainakin. Se
lähti työmiesten, käsityöläisten ja hyvin vaatimattomien herrasväkien
asunnoista, joissa siis jo päivän elämä hiljakseen alkoi.

Ja silloin juuri se parahdus leikkasi tätä aamuhiljaista kaupunkia. Sen
kaiku vielä palasi jostakin, sitten oli tuokion tauko, kunnes yhtäkkiä
seurasi toinen parahdus, ja sen jälkeen suoraa huutoa kuin olisi henkeä
viety joltakin.

Erään talon ikkuna lennähti auki ja siitä pisti pörröinen naisen pää.

— Herra Jumala, mitä on tapahtunut? huudahti se pää hätääntyneenä. —
Kuka täällä parkuu?

Melkein samaan aikaan avautui kadun toisella puolella ikkuna, josta
niinikään näyttäytyi naisen pää, kapea, joukeamuotoinen. Sen pään
päällä oli tukka niin sileä kuin nuoltu, ja kasvojen johdolla olisi
ollut vaikeaa sanoa, ovatko ne miehen vai naisen, mutta ääni oli
pikemmin naisen:

— Voi, hyväinen aika, mikä huuto se tuo on?

Sitten avattiin yhä useampia ikkunoita. Kohta niitä oli auki koko
kadun mitan, kummaltakin puolelta. Tämä oli niin sanottua hienoston
kaupunginosaa, ja arvoisat rouvat olisivat epäilemättä lojuneet vielä
hyvin kauan vuoteillaan, ellei olisi sattunut mokomaa hirveätä kunnon
ihmisten rauhan häirintää.

Siinä nyt oli koolla hyvä joukko kaupungin hienojen rouvien
päitä, toisin sanoen melkein kaikkien niiden parempien perheiden
valtijattaret, jotka asuivat pienen kaupungin tällä laidalla. Siinä
riippuivat puolikyljistään kadulla pankinjohtajan, parin muun johtajan,
rahatoimikamarin kamreerin, lyseon rehtorin, hotellin omistajan,
kaupungin enimmän käytetyn asianajajan, vasta kauppaneuvokseksi
leivotun kauppiaan, pastorin ja kaupunginlääkärin ynnä nahkuri- ja
vaatturimestarien paremmat puolikkaat, joista kahta viimeksimainittua
ei oikeastaan luettu säätyläisiin, koska heitä ei vielä kertaakaan oltu
kutsuttu pormestarille, vaikka heidän miehensä olivat ostaneet talot
tältä herrasväen kadulta. — Toinen puoli säätyläisiä, niiden joukossa
pormestari ja raatimies, asui eräällä toisella hienoston kadulla
kaupungin vastakkaisessa laidassa.

— Onkohan jokin onnettomuus tapahtunut, ihanhan tuo on kuin pienen
lapsen huutoa, aloitti pankinjohtajan rouva mielipiteiden vaihdon. Hän
oli lihava ja hyväntahtoisen näköinen ihminen, vanhemmalla puolella
ikäänsä, mutta punakka ja kasvoilla terve ilme. Hän oli saanut paljon
lapsia, eikä hänen elämässään ollut tarvinnut juuri muuta tehdäkään.

Kahden muun johtajan rouvat olivat nousukkaita, eivätkä he osanneet
tällaiseen hienompaan keskusteluun sanoa muuta kuin: »Kyllä se on
sentään kauheata!»

Rahatoimikamarin kamreerin rouva oli ulkonäöltään kuin vauraan
osuusmeijerin meijerska, mutta hän valitti alituisesti vähäverisyyttä
ja koetti joka kevät tehdä miehelleen uskottavaksi, että hänen
täytyi välttämättä päästä kylpemään, mikä toive ei kuitenkaan vielä
toistaiseksi ollut toteutunut. Hän oli harjoittanut kasvoilleen
ylhäisen kärsivän ilmeen, jonka hän niille nytkin, varhaisesta hetkestä
huolimatta, oli ehtinyt järjestää. Hän huudahti mahdollisimman
vähäverisellä ja huonolla äänellä:

— Voi sentään, kuka kunnoton on tähän aikaan laskenut lapsensa
ulkosalle?

Lyseon rehtorin rouva oli vuosien kuluessa yrittänyt oppia mieheltään
pedagogista täsmällisyyttä. Hän käsitti ennen kaikkea rauhan
häiritsemisen sopimattomuuden ja sanoi kuivasti:

— Kun ei nyt enää yölläkään saa rauhaa...

Hotellin omistajan rouva oli vähällä sanoa: »Kieltäkää siltä tarjoilu»,
mutta huomasi sitten, ettei se sopinut, ja huusi:

— Kieltäkää sitä kiljumasta!

Muiden rouvien mielipiteistä ei enää voinut saada selkoa,
sillä keskustelu oli muodostunut ylen vilkkaaksi. Ainoastaan
kaupunginlääkärin rouva, jolla oli hellä sydän, juoksi miehensä
luokse, herätti hänet ja pyysi kiireesti pukeutumaan, sillä jossakin
lähiseudulla oli varmaan sattunut kauhea onnettomuus, jonka johdosta
tarvittiin lääkärin apua.

Kun keskustelu ikkunasta ikkunaan oli juuri vilkkaimmillaan, nilkutti
pieni lappalaiskoiran perukka esiin nurkan takaa kolmella jalalla ja
surkeasti ulvoen.

Mielipiteitten vaihto sai järkiperäisen suunnan vasta nyt, kun sen aihe
tuli näkyviin.

— Oi-joi, pentu rukka, mikä sille on tullut?

— Sitä on varmaankin purrut toinen koira jalkaan.

— Eikö kellään ole päällään, että menisi auttamaan?

— Kenenkähän se on?

— Kyllä on sydämmetöntä jättää tuolla tavalla koiransa ulos
revittäväksi.

— Voi, pienokaista! Pitäisi ihan suuret koirat pitää kiinni, etteivät
pääsisi pienempiään repimään.

— Vaikeata on niitä isoja koiria hallita, mutta ei saisi noin pientä
laskea omin nokkinsa ulos.

Tämän sanoi kaupunginlääkärin rouva, koska hänen miehellään oli suuri
ajokoira.

Sen jälkeen lausuttiin selvästi, yksimielisesti ja vakuuttavasti
paheksuminen kovasydämiselle pennun omistajalle, ja ihmeteltiin, kuka
se mahtoi olla, kun koiraa ei kukaan tuntenut. Yleisenä mielipiteenä
oli, ettei ainakaan sivistynyt ihminen laske tuollaista pientä
luontokappaletta yksinään ulos.

Tapahtuma olisi kenties jäänyt arvoitukseksi, tai ainakin olisi sen
pohdinta, täytynyt jättää johonkin toiseen tilaisuuteen, jollei kadulle
olisi ilmestynyt huutokaupanpitäjä, vahtimestari ja lihakauppias Alfons
Latvanen, joka oli menossa torille. Tämä Latvanen oli kaupungin kaikki
kaikessa, hän tunsi kaikki, ja kaikki tunsivat hänet.

Latvanen ja koira tapasivat toisensa juuri kulmauksessa. Edellämainittu
taputti reiteensä ja kutsui koiraa luokseen. Se vilkaisi Latvaseen ja
lähestyi sitten tuttavallisesti. Saatuaan keveän silityksen se unohti
kipunsa ja heilutti häntäänsä.

— Kenenkä koira se on? kuului monesta ikkunasta yht'aikaa.

— Tämä on pormestarin Jorri. Se tuotiin eilen huvilalta, jossa se on
ollut jo moniaan viikon.

Jokaisessa ikkunassa hymyiltiin leppeästi ja niistä alkoi sadella
ystävällisiä lauseita.

— Vai pormestarin? Kas, kun me ei tunnettu.

— Se on tietysti vasta kesällä otettu...

— Kyllä sen näkee, että se on paremmasta perheestä, kun on niin hyvin
hoidettu.

— Minkä takia isoja hurttia pidetään ulkona raatelemassa pieniä?

— Se on tietysti, raukka, päässyt huomaamatta ulos. Noita pentuja on
niin työlästä pitää silmällä.

— Aivan niin. Vaikka meidänkin Sakua vartioidaan, pääsee se sittenkin
joskus yksinään ulos.

— Latvanen on nyt niin hyvä ja vie sen heti pormestarille, etteivät
huolestu, ja sanoo samalla paljon terveisiä.

Aamullinen kohtaus oli selvitetty. Latvanen otti koiran syliinsä ja
lähti pormestarille päin. Ikkunat sulkeutuivat ja kadulle palasi
ainakin toistaiseksi entinen rauha.




KOHTALON SUOSIKKI


Kuka olisi uskonut, että Möykyn kylän suutarista, Hiskias Optatus
Liehtosesta, kerran tulisi yhteiskunnan napa?

Niin, kuka olisi uskonut silloin, kun hän vielä istui reikäisellä
rummullaan ja ompeli kirotun huonosti vettä pitäviä lapikkaita
kyläkunnalle? Hän ei silloin ollut tavallista suutaria kummempi.
Olipahan vain sellainen laihan kalsakka mies, hiukan kuuru
hartioistaan, kuten suutarin on oltavakin, jotta kykenee
sopusuhtaisesti kaartumaan neuloksensa ylitse. Filosofi ja järkimies
tämä Liehtonen kyllä oli, kuten koko suutarien ammattikunta, mutta
eihän lähimainkaan kaikista filosofeista ja järkimiehistä tule
yhteiskunnan napoja. Eikä suutari Hiskias Optatus Liehtonen edes
hapotellut eduskuntaankaan.

Sen sijaan hänellä oli kirjallisia harrastuksia, sillä hän oli lukenut
moneen otteeseen Aleksis Kiven »Seitsemän veljestä» ja kertoili sen
perusteella rumpunsa ympärillä istuskeleville kyläläisille ihmeellisiä
juttuja. Tarinansa päätteeksi hänellä oli usein tapana sanoa:

— Sinä, Leksi, uneksit saapasnahkatornista ja kuolit sen juurelle
nälkään, mutta minä laitan, jos Herra elämän päiviä suo, sinulle vielä
patsaan valmiista saappaista.

Ja silloin hän katsoi pitkään ja vakuuttavasti seinällä olevaan Aleksis
Kiven hiukan pölyyttyneeseen kuvaan.

Sellaisia se suutari puheli, mutta kyläläiset niille puheille vain
naurahtelivat, sillä he olivat leikin tuntevaa väkeä. He eivät
tietäneet, että tässä oli tosi kysymyksessä ja että korkeampi voima,
itse kohtalo eli kaitselmus, oli ottanut suutari Liehtosen suurten
siipiensä suojaan.

Ja niin Liehtonen eräänä kauniina päivänä jätti koko Möykyn kylän
pienine leikkisine ihmisineen ja ylen vaatimattomine harrastuksineen.

Möykkyläiset silloin kovasti ihmettelivät, jotta mikähän siihen Hiski
Liehtoseen oikein meni, kun otapahan ja lähde tuntemattomille teille ja
suuren maailman hälinään, vaikka tässä omassa kylässäkin hyvin toimeen
tuli.

Mutta se korkeampi voima, kohtalo, oli vihjaissut suutari Hiskias
Optatus Liehtoselle, että kun sinä kerran olet oikea suutari koko
olemukseltasi, niin mene sinä siihen kaupunkiin, jota suutarien
kaupungiksi sanotaan ja jossa näppärälle ammattimiehelle aina on
tie auki taivasta myöten. Mitä tästä lapikasparien neulomisesta ja
puolipohjien paukuttamisesta kykymiehen työksi, voihan niitä kenkiä
lyödä kokoon rossissa, ja sittenpä on ihme, jollei sinun järjelläsi
maailmassa pärjää, kun siinä on pärjätty pienemmälläkin ja vielä tehty
rahaa kasaan. Sinussahan asuu luomisen henki, oikea henki, joka ei
ole täällä Möykyssäkään tavoitellut ikuisuutta lapikaspareihin, mikä
ei olekaan tämänkaltaisen luomisen tarkoitus. Sinä olet sielultasi ja
luonteeltasi tehtailija.

Hiski Liehtonen kuuli tämän kohtalon kutsun, lähti suutarien
valtakuntaan ja päätti tulla suureksi suutariksi.

Harvoin kohtalo sentään keikauttaa hyvänkään suosikkinsa oikopäätä
yhteiskunnan kukkuloille. Se ensin vähän tarkastelee miestä puolelta
ja toiselta, tarkastelee ja antaa sen hankkia kokemuksia, joita paitsi
ei maailman silmissä tulla miksikään. Kohtalo pani Hiski Liehtosenkin
alkamaan pienestä. Se suhahti suutarin korvaan:

— Etköhän sinä voisi käyttää apunasi tuota muijaasi, Anna-Kaisaa? Se on
kyllä hiukan heiveröisen näköinen, mutta jaksaisi se sinua pikku töissä
auttaa, ja kun ei teidän taloutennekaan ole tämän suurempi: kaksi
puoskaa ja nekin jo omin avuin tallustelevia... Eikä se Anna-Kaisa enää
enempää saakaan; se on jo siinä suhteessa tehnyt tekemisensä.

Tietysti Hiski Liehtonen otti neuvon onkeensa. Siinä on näet suutarin
työssäkin monenlaista pientä kaputusta ja naputusta, johon akkainen
ihminenkin pystyy. Niin suutari Liehtonen alkoi kapsutella eukkonsa
kanssa saapasta ja patiinaa, milloinhan mitäkin, ja kun kymmenenkin
paria kertyi, kiikutti hän ne eräälle kenkäkauppiaalle, jonka tavara
oli tunnetusti halvinta siinä kaupungissa. Pahat kielet kertoivat,
että se oli tunnetusti huonointakin, mutta vähänkös ne pahat kielet
pauhaavat, ja mitä se sitä paitsi Liehtoseen kuului kenenkään tavara.

Kauppias rupesi sanomaan Hiski Liehtosta mestariksi ja samalla
arvonimellä häntä kunnioitettiin asuintalossaanko.

Kun liikesuhteet näin oli saatu solmituksi ja vakinaiselle kannalle,
alkoi eukko käydä näillä kauppa-asioilla. Hänestä tuli niinmuodoin
mestari Liehtosen liikekumppali ja kauppamatkustaja.

Pian päästiin niin pitkälle, että Hiskias Optatus Liehtonen otti
itselleen miehisen apulaisen, toisenkin, osti käsikärrit, joilla
eukko-kauppamatkustaja kuljetti valmista tavaraa markkinoille, ja
maalautti huoneensa kulmaan kilven:

      Kenkätehdas
    _H.O. Liehtonen_.

Mutta sitten kohtalo taas kerran puheli mestarille:

— Tokko sinä olet huomannut, että tuo sinun Anna-Kaisasi ei ole oikein
terve? Usko pois, että sillä ei ole pitkiä aikoja elettävänä, koska
sitä kalvaa salainen tauti, jota nyt vielä ei lääkärikään löydä. Mutta
sillä on sellainen, ja se kuolee siihen. Tämä on tietysti sinulle
surullinen asia, sillä Anna-Kaisa on ollut hyvä elämäntoveri, mutta
minkäpä sille mahtaa. Se on tehnyt sinulle, tämä eukkosi, monta hyvää
palvelusta. Voisihan se vielä tehdä yhden kuolemallaankin. Panepahan
se henkivakuutukseen, niin saat piakkoisin liikepääomaa. Ja pane
tukevanpuoleisesta summasta!

Tehtailija H.O. Liehtosen sydäntä vähän nipisti, kun hän katseli
Anna-Kaisan tomeria liiketoimisia ja ajatteli, että vai jo siitäkin
aika jättää, mutta hän oli oppinut antamaan arvoa kohtalon
kehoituksille, ja niin vakuutti hän muijansa kolmestakymmenestä
tuhannesta markasta, mikä siihen aikaan oli hyvä summa näin
tehtailijankin puolisosta.

No, toteenhan se käin kohtalon sana. Lieneekö Liehtonen kolme kertaa
kerinnyt suorittaa vakuutusmaksun, kun eukko jo oli kyönänä. Se kuoli
kuumetautiin keväällä, siinä jäitten lähdön aikaan, ja saatettiin
kaipauksella hautaan, ollen kuolemasta ynnä maahanpanijaisista
sanomalehdessäkin tietää annettu yhteensä kolmen markan ilmoituksella.

Mutta selvää voittoa siitä eukosta tehtailija Liehtoselle jäi niin
suuri summa, että hän sillä sai tyhjän tontin ja sille oikean tehtaan.
Kansa, jolla ei ollut tietoa kohtalon ohjauksesta, ihmetteli tätä
onnellista sattumaa ja sanoi:

— Niin se toisia luonnistaa. Liehtonenkin teki tehtaan akkansa
nahkasta. Taitaa saada siitä vielä kenkiäkin monta paria.

Kansan sanantapa on joskus karkea, varsinkin jos se kadehtii toisen
onnea. Tästä alkaen ruvettiin mestari Liehtosta sanomaan aivan
yleisesti tehtailijaksi.

Sen jälkeen on tehtailija Liehtosen polku ollut kuin ruusuilla
kukitettua, kuten runoilija sanoisi, Ystävällinen kohtalo, jonka
neuvokkia H.O. Liehtonen aina on noudattanut, ei ole milloinkaan
antanut hänelle väärää osviittaa, kuten se, sen pahempi, usein antaa
muille.

Kun suuri naapurimaa, jonka helmoissa meidän maamme silloin vielä
epäitsenäisenä oleili, joutui suureen sotaan ja tarvitsi armeijaansa
varten paljon saappaita, tuli suuria tilauksia tehtailija Liehtosen
suoritettavaksi. Hän tuskin olisi uskaltanut mennä siihen kauppaan,
mutta kohtalo sanoi:

— Oletko sinä, Liehtonen, hassu? Pane sinä tarpeet tuntosi mukaan,
kyllä virkaryssä hinnan maksaa, kun muistat sitä voidella. Kaikkienhan
tässä täytyy elää.

Liehtonen muisti voidella, ja tämä saapaskauppa tuotti hänelle sodan
aikana miljoonia, ja lienee se isänmaan itsenäistyttyä laskettu
Liehtoselle kansalaisansioksikin, koska hän ehkä saappaillaan oli
auttanut Venäjän armeijan häviötä ja Suomen vapautumista sortajastaan.
Isänmaan vapauttaminen oli laajakantoinen tehtävä, jossa kansalaiset
voivat antaa apuaan monilla eri tavoilla.

Kiitollinen valtiovalta antoi tehtailija Liehtoselle hänen suurten
ansioittensa johdosta kauppaneuvoksen arvonimen.

Hän on nyt yleisesti arvossa pidetty, huomattu kansalainen,
yhteiskunnan napa, jonka ympäri pyörii koko maan taloudellisen
elämän ratas. Kunnian ja maineen sädekehä kimmeltää hänen otsallaan.
Hänen tontilleen on kohonnut hirmuinen tehdasrakennus, joka täysin
arvokkaasti edustaa valtakunnan teollisuutta. Se pieni, akan nahkasta
tehty paja on sentään saanut armon jäädä paikoilleen, sillä sitä
tarvitaan kehityksen valtavuuden mittapuuna sekä osoituksena ihmisneron
ja tarmon aikaansaannoksista. Se on järjestetty museoksi, johon on
koottu pari kaikkia muita tehtaan valmisteita, paitsi niitä saappaita,
jotka olivat avustaneet Suomen itsenäistymistä. Ne ovat taitaneet
sieltä unohtua, korvaamattomaksi historialliseksi menetykseksi.

Kauppaneuvos Liehtonen ei nyt enää kaipaa kohtalon neuvoa. Hän tulee
jo omillaan toimeen. Ehkä hän, ilman kohtalon osoitusta, pitää
vielä huolen siitäkin, että hänen Möykyn kylässä antamansa lupaus
saapaspatsaan pystyttämisestä puutteeseen kuolleelle runoilijalle tulee
aikanaan täytetyksi.



ISO RYMÄ

TARINA VANHASTAPOJASTA


Ei ole totisesti koiraa karvoihin katsomista, eikä hullua hynttyihin.
Kuka olisi uskonut Muuraismäen Mikostakaan, että se oli naisiin menevä?

Sellainen kuiva miehen kääkkä, jolla on aina housut puolitangossa,
ikään kuin ne olisi syntymästä siihen lupsautettu ja noiduttu koko
elämän ajaksi samalle paikalle, ja ijiltäänkin jo hyvän joukon yli
leikkiveristen vuosien. Ja sitten kun sillä vielä oli se vatsanpuolikin
niin kehnoa tekoa, ettei se pitänyt sisällään mitään rasvaisempia
ruokia. Niin, eipä paljon kannata puhua siitä Mikon sisäkunnasta, mutta
olipahan vain, vaivattavalla, omat kotkotuksensa ja pyrkimyksensä
naisväen pariin.

Mene tiedä, miten kauan se käppyrä lie kulkea jyystänyt Tallusjärven
takana. Muuraismäessä ei oltu tiedetty asiasta mitään, se kun oli,
Mikko, sellainen viekas ketale, ihan kuin kaimansa Repolainen. Se osasi
vatkata langat sekalutta ja peittää jälkensä niin, jotta mikä hänestä
selvän otti.

Mutta käypä se viisaskin vipuun, minkä tämä Mikkokin. Mistä lienevät
renkipojat saaneet vihiä, jotta sen asiat eivät ole ihan kohdallaan.
Sillä on mitä lie matkoja järven toiselle puolen. Ja lopuksi oli
näitten renkipoikien toimenpiteiden kautta tullut selvitetyksi, että
se miilusti yökaudet Talluksen toisella rannalla Hussolan talossa,
jossa se kävi riijuulla. Pärtty vainaan lesken aitassa. Kun nyt kesä
oli painumassa syksyyn päin ja yöt pimenivät oli sen iili tullut kahta
hullummaksi.

Ja ne renkipojat, halavatut, päättivät, että tehdäänpä nyt Mikolle
pieni kepponen, kun se ensi kerran lähtee yöjalkamatkoilleen.

Kauankos sitä tarvitsi odottaa! Kun kerran rupeaa ihmistä siltä
paikalta panemaan, jotta on lähdettävä, niin sehän lähtee joksikin
sassiin.

Oli syyskuun alkua, lämmintä vielä, vaikka pimeä laskeutui tavallisen
aikaiseen. Talonväki oli lauantai-illan kunniaksi kylpenyt ja teki
levolle menoa. Mutta renkipojat, kaksi parahiksi mieheksi saapaa
nallikkaa, panivat merkille, että Mikolla riitti taas tällä kertaa
kaikenlaista käpsehtimistä, vaikka se muuten oli aina ensimmäisenä
uunilla kipeätä ja ronklaavaa mahaansa painamassa. Mutta annahan olla,
tänä iltana ei Mikon maha tarvitsekaan hoitoa; nyt on muu miehen
mielessä.

Molemmat renkipojat putkahtivat huomaamatta tuvasta pihalle.

Muuraismäestä oli Talluksen rantaan ravakka kilometri, mutta kauankopa
sellainen taipale kesti nuorten pojanviikarien anturan alla. Vaikka on
kokonaisen viikon töitä puskenut, ja lepokin tuntuisi hyvälle, mutta
kun on muut konstit tekeillä, niin ei niitä askeleita lasketa.

Näkyi olleen jo edeltäkäsin suunniteltu, tämä poikien homma,
heidän siinä juuri tien suussa olevalla Muuraismäen nuottikodalla
puuhaillessaan, koska se kävi niin kätevästi. Eivät ne edes
jutelleetkaan keskenään, minkä vähän nauraa kihahtehvatt ja toisilleen
tavantakaa silmää iskeä nirauttivat. Se oli sellaista uteliasta ja
odottavaa tirskahtelemista, jotta saahan nähdä, miten tässä ottaa ja
käy sen sulhasmiehen, tahi mikä tuo lienee, väjökki.

Hetkisen nuottikodalla hääräiltyään pojat putkahtivat puskan taakse
piiloon.

Kohtapuoleen alkoi louhikkoiselta tieltä kuulua jalankapsetta,
ähkimistä, puhkamista, ja vähin hiljaista kiroamistakin, kun kulkijan
jalka lipesi kiveltä ja aiheutti hänelle tuontuostakin pienen
tahtomattoman pysähdyksen.

Mikkohan se sieltä vääntäytyi, kukas muu. Eihän niitä tähän vuorokauden
aikaan ja vielä lauantai-iltana yleensä tännepäin kulkijoita ollut.

Se työnsi köysiveneen vesille ja lähti soutaa luikuttelemaan yli järven
Hussolaa kohti.

Kylläpäs nyt Mikolle soutu kelpaa, tuumivat viikarit puskansa takana,
vaikka se aina ruikuttaa, kun on työhön lähtö. Taitaa siinä olla miehen
mieli kovin höpläkällään; ja mitä, eikö se peijuoni pistä lauluksikin.
Hiljaa hyrisee, mutta jotakin laulun nuottia se on. Katsopahan tätä,
hyväkästä! Mutta odotahan, taitaa siinä aikaa pikkuisen vierähtää,
ennen kuin perille pääset!

Mikko oli edennyt jo useampia kymmeniä metrejä rannasta, kun hänen
mieleensä johtui, jotta pitäisi tässä vetää vielä henkisavutkin.
Väleenhän tämä taival tästä Hussolaan katkeaa; olisiko tuo paljon
päälle kilometrin, ja riittääpä sitä aikaa aamunkoittoon tämän
aikuisena yönä.

Mikko antaa veneen lipua omalla vauhdillaan järven rasvatyyntä pintaa
ja rupeaa täyttämään piipun nykeröään.

Mutta silloin jutkahtaa vene yhtäkkiä kuin kiveen ja seisahtuu.

No, mikä hemmetti! Eihän tällä paikalla pitäisi kiveä olla. Kyllä
Mikko toki pimeässäkin nämä vedet tuntee, kun on niitä pienestä pojan
naskalista soutanut ahvenheinikkoja onkipaikoiksi hakiessaan, ja
sitten varttuneempana köysivenettä nuotta-apajille kiskonut, tätäkin
samaa venettä jo kuinka monet keväät ja syksyt. Mutta seisoo se nyt,
vene, ei tikahdakaan, vaikka sillä oikeuden mukaan olisi vielä vauhtia
äskeisistä tuimista vedoista... Mikäs tässä nyt riivaa?

Mikko laskee viereensä äsken sytyttämänsä piipun ja vetäisee airoilla
pari kertaa oikein voimainsa takaa.

Lähtihän se... Taisi vain muuten kuvailla, mitä lie kuvaillut, herkässä
mielessä...

Pitkälle hän ei kuitenkaan pääse, kun taas rupeaa kiikastamaan.

Se tule ja puserra, nyt se menee taaksepäin... Sitä ei tietysti näe
säkkipimeässä yössä, mutta totta tuon nyt tuollaisen asian vanha
soutumies tunteekin. Tämäpä nyt vasta!... Eipä Mikolle ennen ole
mokomaa sattunut, vaikka hän ei ensi kertaa kulje tätäkään väliä...

Mikko kiskoo suu irvessä: sekös juupeli tässä on, jotta vene lipuu
taaksepäin, vaikka mies on airoissa ja soutaa hiki hatussa?

Nyt se on mennyt niin pitkälle, että Mikon silmissä näyttää häämöttävän
nuottikota.

Jopa jotakin!

Ahah, nyt se lähti taas, hyvää kyytiä meneekin. Mikon mieleen ailahtaa
jälleen ajatus, jotta ei tainnutkaan olla siinä mitään, miten lie
hänestä vain tuntunut niin somalta. No, tällä kyydillä ei viivytä
kauan, kun ollaan Hussolan rannassa. Onkin saattanut jo Riittastiina,
Pärtyn pullea leski, ikävällä odottaa. Tänä iltanahan se oli puhe...

Nyt on ihme! Taas toppasi... Ja takaisin menee kuin villitty... Tämä ei
ole enää laita peliä, nyt on vainolainen matkassa.

Miten pitkältä lieneekään vene huilahtanut taaksepäin, ennen kuin
jälleen läksi liukumaan Hussolaa kohti. Ja sitä peliään se piti, kunnes
vihdoin nakkausi kokonaan seisomaan: ei mennyt enää nuottikodalle päin,
mutta ei eteenkäänkäsin, vaikka häntä olisi miten riuhtonut.

Mikkoa alkoi pelottaa... Tämä on ihan varmaan itsensä sen päämestarin
konsteja... Hiki kihosi soutajan joka jäsenestä... Herranen aika,
jokohan tämä on muistutus siitä, että synnin polkuja kulkee mies...
Lauantai-ilta, eikä Mikolla ollut edes aikomustakaan huomenna kirkkoon
lähteä. Oli ajatellut vetäytyä uunin päälle pitkälleen; siellä olisi
ollut suloista loikoa pois yötinen väsymyksensä.

Mikko soutaa, soutaa, mutta ei hievahda paikaltaan kirottu paatti...

Syntiä, syntiä taitaa olla tämä yöjalassa käynti, vaikka tätä ovat
harjoittaneet esi-isätkin ammoisista ajoista, ja tällä keinolla se on
akka enimmäkseen otettu Mikonkin sukuun.

Jaa, mutta meinaakos se tämä Mikko ottaa?

Se on, tuota, semmoista pataa... jotta sitä ei ole tullut loppuun asti
ajatelluksi...

Soutumies irroittaa kätensä airoista ja lepää se häntä jaksakoon
riehkaista yhtäpainoa.

Jaa, niin jotta ottaako se Riittastiina?... Onhan se pehmeä naisihminen
ja Mikon veriin sopiva, ja luulisi sen luontuvan muutenkin... mutta
ihankohan pitäisi ottaa akka, vakituinen vaimo?...

Mikon mieleen välähtää, että mitähän jos lukisi rukouksen, niin eiköhän
tuo rymä laskisi venettä liikkeelle?... Mutta mistäs sen luet, kun ei
ole edes kirjaa matkassa, eikähän niitä mikä ulkoa... Pahuus kun ei nyt
johdu mieleen sopivaa virttä. »Kaikk' kaataa, tempaa kuolema», sitä
muistaisi hän pari värssyä, mutta eihän se käy tähän tilaisuuteen...

Ja yhä vain kolkuttaa jossakin miehen sisällä: Mitäs sinä meinaat,
Mikko! Yhäkö sinä vain kuljet synnin ja himojesi polkua, vaikka sinua
näin vakavasti varoitetaan?... Etkö sinä ole aikonutkaan naida sitä
Pärtty vainaan leskeä, jonka aitassa puurrat?

No, naipi hänet sitten, myöntelee Mikko oman sisäisen äänensä
kysymykseen... Nain, no... joko lähtee vene liikkeelle?

Mutta eihän se lähtenyt. Seisoi kuin naulassa.

Mitähän sille vielä pitäisi luvata?... Menen kirkkoon huomenna. Joka
pyhä tästä lähtien käyn; istun koko toimituksen ajan alusta loppuun,
enkä yksinomaan kuulutuksia kuuntelemassa, kuten tähän asti... Ja
ripille menen...

Mikko on jo niin uupunut, että kädet tuskin jaksavat airoja pidellä.
Miten kauan hän hekään tässä vuohkannut? Välillä levännyt ja sitten
taas koettanut vetää kuin henkensä edestä.

Ei näy auttavan mikään, tuumii hän viimein itsekseen, ei ole suotu
minun tänä yönä päästä sen lesken aittaan.

Kun hän kerran oli vakiintunut siihen ajatukseen, ei ollut muuta neuvoa
kuin käänny takaisin Muuraismäen nuottikodalle.

Menehtyneenä hän istahti parrun päälle, lopen nääntyneenä ja
alakuloisena. Sitä paitsi väikkyi hänen mielessään yhä omituinen
pelko; aivan halutti painaa silmät kiinni. Tässä sieluntilassa hän
ei uskaltanut lähteä kotiinkaan. Se häntä pimeätä louhikkopolkua
kompuroinee, kerkiääpä tuota sittenkin, kun päivä alkaa pilkoittaa.

Ensimmäisen kajastuksen ilmestyttyä itäiselle taivaan rannalle Mikko
huomasi, että nuotan köysi oli vedessä. Katsellessaan tarkemmin tätä
ilmiötä hän näki, että sen toinen pää oli kiinni köysiveneen tapissa ja
toinen oli sidottu nuottikodan pylvääseen.

Pojat juuttaat, äänsi Mikko itsekseen, ne ne aikansa kiskoivat köydestä
takaisin päin, mutta sitten kaiketi väsyivät ja sitoivat tuon toisen
pään pylvääseen. Hyvä sentään, etteivät olleet kuulemassa, mitä
Mikko luullessaan paholaisen kanssa taistelevansa ja Jumalan apuun
turvatessaan tuli luvanneeksi.

Niin, sellaisen kolttosen pojat olivat tehneet Mikolle. Rantaan
tultuaan he olivat vuolleet köysiveneeseen uuden tapin ja pistäneet sen
valmiiksi paikalleen, jotta se oli siinä kuin edelliseltä soutajalta
unohtuneena. Eihän se nyt tosin aivan samannäköinen ollut kuin
entinen, mutta mikäpä sen muodon pimeässä olisi erottanut. Uusi tappi
oli samalla niin pitkä, että se ulottui hyvän matkaa veneen pohjan
alapuolellekin, ja siihen osaan pojat olivat kiinnittäneet lujasti
nuotan köyden.

Ja Mikko, onneton, kun luuli, jotta itse iso rymä se hänen kanssaan
rillaa, eikä laske Hussolaan vaikka mikä olisi.

Ei ole tarkemmin tiedossa, kävikö Mikko myöhemmin Pärtyn lesken
aitassa, mutta ainakaan ei siitä leskestä tullut emäntää Muuraismäen
Mikolle, vaan kuoli hän kunniallisena vanhanapoikana joskus sitten, kun
ikä loppui.




MONNI


Ei sitä oikein kukaan ymmärrä tuonkaan Jussi Haataisen elämää. Siellä
se asuu kaukana kylistä Rasvangin saaressa selkäveden rannalla, ja
turaa niitten pyydystensä ja pyssynsä kanssa, mutta ei vain kuonnu
oikeaan tavallisen maatiaisen ihmisen työhön.

Kyllä kansa tietää, ettei sillä ole peukalo keskellä kämmentä eikä
pää päreestä, ja se tekee vaikka kivinavetan, jos kerran tehtäväkseen
ottaa, ja olisi siitä kouluja käymällä voinnut tulla mikä hyviinsä
arkitähti tai iisnyöri tahi akronohvi, mutta se mikä lie vouhetuinen,
kun ei sille työ kelpaa.

Ihmiset sanovat, ettei siinä muu ole kuin laiskuus, sillä sille nyt
ovat isäntämiehetkin koettaneet tarjota jos minkälaista työtä ja
ansiota, mutta ei sitä vain ole tahdottu saada sieltä saareltaan
minnekään lähtemään.

Ja niin riittää kansalla selvän tekoa tästä Haatais-Jussista, joka on
niin etevä mies, mutta eipähän, pahuus, tahdo käyttää niitä taitojaan.

Käyhän se joskus kirkolla kalan ja metsänriistan kaupalla ja
puotiasioillaan, ja on niin vilkas ja juttelias mies, mutta kun kerran
Pärttyläinen oli saanut sen kivijalan tekoon, niin jo ensimmäisen
viikon mentyä oli käynyt hiljaiseksi ja vakavaksi, jotta oli ihan
isännän pitänyt kysyä, että vaivaako sitä Jussia mikä.

Mikäpähän sitä, mutta kun se vain ei totu niihin mantereen oloihin
eikä tavallisiin töihin. Jos sinne sen saarelle vieras menee, niin se
on iloinen kuin mikähän ja jos järvelle matkassaan saa, niin ei siltä
juttu lopu.

Ihmiset välistä tätä Jussia surkuttelevatkin kun se on niin yksinään
siellä saarellaan. Jos vaikka mikä vahinko sattuisi, niin ei ole
auttajaa, sillä ei suinkaan sen koiran rakista apua ole.

Mutta älkää säälitelkö Jussia, te manterelaiset, ei sillä ole mitään
hätää, vaan se elää tyytyväisenä omaa elämäänsä, ehkä täydellisempää
kuin te.

Mitäpähän Haatais-Jussi ihmisistä, joilla on hänen mielestään
kaikenlaista turhaa puuhaa ja touhua. Jussia vetää kalaan ja metsälle.
Kun vain keväinen aurinko on ehtinyt pikkuisen sulaa ojien suuhun
liottaa, niin jo Jussi on siellä rysineen päivää paistattelemaan
tullutta haukea hakemassa. Sitten myöhemmin se kantaa rojottaa
kutukuumeessaan rysään menneitä lahnoja kontilliset kirkonkylään, ja
pennosia lähtee, eikä tarvitse olla kenenkään käskettävänä. Sitten
kesällä se puurtaa illat aamut saarten väliä ja luotojenkylkiä
verkkojensa kanssa, ja niin se on kätevä niissä hommissaan, ettei se
edes kenenkään apua tarvitse. Mutta käistämällä sen ei kalaa ota,
vaikka se on yleensä maalaisten tapa. Omia menojaan sen on kalankin
pyydykseen mentävä, ei sitä saa säikytellä, eikä väkivallalla ottaa;
sellainen on Jussin pyyntiohje. Sen sijaan se asettuu usein heinikon
rintaan ongelle, kun tietää isojen körmyniskojen ahventen siinä peliään
pitävän. Ne kun ovat, ahvenen torilaat, leikkisällä päällä, niin on
syöntikin näpäkimmällään, eikä siihen ole pienillä sorriaisilla,
enemmän kuin sären vekkuleillakaan, silloin tulemista. No, sillä
lailla sitä pysyy särpimessä, ja kirkonkylän herroillekin riittää
tuontuostakin kontillinen tuoretta kalaa keskellä kesän hellettä.

Elokuun puolivälissä sitten alkaa sorsastaminen, syyskuussa juostaan
»Turvan» kanssa metsojen ja töyrien perässä, ja paukautetaan joskus
jäniskin, halkihuuli kekkuli, kun se sattuu ammatissaan monipuolisen
»Turvan» eteen joutumaan. Kun lehti putoaa puusta, hakee Jussi Pekka
veljensä ajomieheksi, nostaa töyrenkuvat koivuun, laittaa kojun,
ja tipahtaapa taaskin metsän kukertajia Jussin ja vähän muittenkin
tarpeeksi.

Mutta ei tämä Jussi Haatainen kalastusta ja metsästystä harjoita
ainoastaan ammatin vuoksi, ei toki. Kyllä kai sitä miehinen mies
sentään sen verran jotakin vestelisi, että itselleen leivän keräisi,
jos vain siitä puhe olisi. Mutta sillä on tuolla luonnossa kulkemisella
Jussille mikä lie muu viehätyksensä. Ei siinä saalis suuria merkitse,
sillä kerrankopa sitä sattuu, jotta erämies tyhjänä palaa. Sinne vain
kuitenkin aina vetää Jussia luontoon kuin nuorukaista rakastetun
tytön aitan polulle. Ihan siellä tuntuu metsässä kuin joka puu
puhuisi ja joka kanto katselisi, ja jokainen polku kuin väkisin
hilaisi eteenpäin. Ja kun lammikoita ja lahdenpohjia sorsamatkoillaan
kiertelee, niin kasvoja raapaiseva virpikin kuin pumpulilla pyyhkäisee,
vaikka jälestäpäin toisinaan huomaakin siihen verinaarmun jääneen.
Ja kun sitten hiukan väsyneenä mättäälle istuu, piippuun panee
ja savukiehkuroitten jälkiä tyynessä ilmassa seuratessaan näkee
solakoitten petäjien välistä korkean sinen, ja alempaa kukkulan
juurelta kummallisissa väreissä peilailevan järven, niin ihmeen
terveeltä ja avaralta tuntuu rinta, ja siinä ikään kuin uskovaiseksi
tulee ja ajattelee, että minä en kuole koskaan, en ainakaan sielulta ja
sisimmältä.

Ja mitä kaikkea kertookaan tälle Jussille järvi, kirkasvetinen ja
taivaita kuvasteleva? Se alkaa tarinansa jo ensimmäisestä keväisestä
railosta, ja sitten sitä piisaa seuraavaan jääkahleeseen asti. Kun
rysinesi sulalle ojansuulle saavut, niin ihan pitää käsiesi varaan
vatsallesi kumartua katsomaan, joko siellä vedessä mennä pirittää
niitä punaisia pisteitä tahi onko muuta pientä liikkeellä. Ja kun
järvi sitten kokonaan sulaa, vie se mielen kauas pohjamutiinsa, jossa
asustavat monnit, isot venkaleet. Niitä ei saa pyydykseensä kuin kerran
vuosisadassa, mutta jos hyvinkin sattusi Jussin kohdalle sellainen
ihme ja onni. Kuuluu Mertalan Paavo, nyt jo kuollut kummallinen ukon
käriläs, joka ei lainkaan kotonaan viihtynyt eikä maanviljelyksestään
huolehtinut, vaan kalasaunassa Virmaan saaressa asui, Onkisyvästä pari
monnia saaneen, pienenpuoleista tosin, mutta oikeaa rotua. — Niin, niin
omituisen kiehtova on järvi. Sen parista ei malta olla poissa tämä
Jussi, saipa häntä sitten kalaakin jos ikään. Siinä se istuu veneensä
perässä, sepän esiliina edessä, verkkojansa kokien, piippuvääräänsä
poltellen ja katsellen syvyyksiin ikään kuin odottaen, että sieltä se
nousee kerran sellainen kummitus, joka voi vain vesien tuntemattomissa
syvyyksissä asustaa. Ja vaikka se ei koskaan nousisikaan, niin Jussi
tietää sen siellä olevan ja sitä vartoo...

       *       *       *       *       *

Mutta kerran sitten Jussi Haatainen luuli jo saavansa sen syvän veden
ihmeen.

Hän piti syksyllä muikunverkkoja Varisluodon ja Lehtosaaren välillä, ja
se oli tuulisena aikana niin tukalaa puuhaa, ettei Jussinkaan kätevyys
yksinään riittänyt, vaan oli haettava veli Pekka avuksi.

Kerran riepoitteli myrsky veljesten verkot minne lie riepoitellut veden
valtakunnan ihan syvimpään sopukkaan, ja mikä ne sieltä otti, kun jata
oli pahannenäksi katkennut.

Kun sitten herranilma hiukan tyyntyi, lähtivät veljekset verkkoja
haraamaan. Pienen kuusen latva katkaistiin haraksi, pistettiin uistimen
tukeva siima naruksi ja sitten soudeltiin edestakaisin syvyyksiä.

— Annahan olla, Pekka, eläpähän soutele, nyt se jytkähti, sanoi Jussi
juuri syvimmällä kohdalla koomin niin kuin vähän Varisluodon puolella.

Pekka jätti kohta soudun, sen kuin vähän holtaili venettä, ettei se
päässyt vielä jonkin verran puhaltelevan tuulen mukaan lyöttäytymään.

— Mutta ei tämä olekaan verkko, jatkoi Jussi, — tämä kovin mukavasti
jutuuttaa; senköhän täytinen siihen nyt juuttui?

Jussilla oli ihan täysi työ pidellessään kiinni siimasta, jonka
toisessa päässä jokin nyhti ja tempoi.

— Ole vaiti, mikä siinä muu; jollei lie hara pohjakarahkaan mihin
kiinni käynyt. Tuntuuko se antavan perään?

Antaa se, mutta se peijuoni potkii ja sätkii. Ja mitäpähän se verkko
sätkyttelisi... Kyllä se nyt antaa sen kummansa, vetehinen. Annapahan
takaisin, Pekka, löysätä pitää, se vetää tuonne Varisluotoon päin...
Hellää, kah, etkö sinä kuule!

Pekka otti asian leikiksi. Mitä vetkotellee joutavia taas, velimies, se
kun on sellainen iankaikkinen mikä liekään ihan toisenlainen kuin muut
ihmiset.

Mutta sitten tuntui kuin itsestään vetävän venettä Varisluotoon
päin, ja silloin Pekkakin alkoi uskoa, ettei tässä ollakaan minkään
tavallisen kanssa tekemisissä.

— Näetkös nyt, tenäsi Jussi, — kun et sinä, onneton milloinkaan
tottele. Se on nyt se syvän veden ihme... monni... mikä lie. Ole nyt
siivolla ja tottele, sen metkuja on seurattava vakaasti; ei sitä
väkisellä saa.

Silloin kävi Pekka totiseksi. Se oli tuo veli aina puhunut siitä
ihmeestään, mutta hän oli pitänyt asiaa leikkinä, jonninjoutavana
juttuna. Se hänen tiennee, vaikka liekin niitä monneja ja muita veden
valtakunnassa, se kun on niin suuri ja salattu.

— Nyt se tuntuu taas tulevan tännepäin. Pidähän venettä kohdallaan,
niin minä lapan hiljalleen tuota siimaa kelalle. Älä ole milläsikään.
Pekka, nyt otetaan se kumma veneeseen, olkoonpa hän minkälainen peto
tahansa.

Pekka tunsi hikipisaroita kihoavan otsalleen, ja paitakin oli jo kiinni
selässä. Hän ajatteli mielessään, että kaikkeen sitä pitää joutuakin.
Lähtikin tuon hullun kanssa kalaan; olisi vain istunut suutarin
rummullaan kotimökillä, niin ei olisi tarvinnut onkia monneja ja muita
veden petoja.

Sitten hän kuitenkin kuin lohdutuksekseen muisti, että siellähän on
vain hara järvessä, eikä siihen tartu mikään kala... johan nyt, kuusen
käkkyrään. Mutta veli ehätti taasen puhumaan ja viemään senkin lohdun.

— Kyllä siellä nyt ihan varmaan on se itse, sillä ei suinkaan
tavallinen kala kuusen latvaan tartu.

Pekan kädet alkoivat vapista. Veli komenteli milloin soutamaan, milloin
huopaamaan, mutta hän ei osannut enää kunnolla kumpaakaan. Ja sitten se
puistatus levisi yli koko ruumiin, kun hän näki, miten peto yht'äkkiä
kiskaisi monta syltä siimaa Jussin kelalta.

— Viskaa koko kela sen perään, antaa paholaisen viedä. Ei ruveta
reistaamaan sen kanssa, jos vielä minkä tekee, koetti Pekka neuvoa
veljeään. Mutta jopahan se siitä välitti. Oli niin tuohduksissaan kuin
olisi sielun autuus kysymyksessä. Veteli siimaa väliin itseensä päin,
väliin taas laski menemään, kun se kummitus siellä toisessa päässä
pyyhältelihe taaksepäin.

— Vai viskaa... kela. Kun on koko ikänsä odottanut ja katsellut, ja nyt
pitäisi viskata, kun se kumma on siiman päässä, äsähteli veli ja kelasi
taas siimaa.

— Kaikkeen, kaikkeen sitä pitää joutua, mutisi Pekka, — kun et sinä,
ruokoton, välitä Jumalan etkä ihmisten laeista...

— Holtaa sinä venettä, kyllä minä ne lait tiedän, ja luonnon lait
myöskin, mutta sinä et ymmärrä muuta kuin niitä lapikkaan pohjia...
Katsohan, nyt se tulla jollottaa kuin itsestään. Ei tätä siimaa ole
enää paljoakaan ulkona. Kohta se nähdään...,

Vähän ajan päästä nousi kuusen karrukka pinnalle — ja sen viereen jokin
musta.

Silloin Jussi muisti, että hänellä oli pyssy keskituhdolla. Se oli aina
siinä näin syksyllä kalamatkoilla, sillä kuka sen tiesi, missä tapaisi
sorsan tahi vaikka töyren rantapuussa, niin napsauttaisi hänet sieltä
alas.

— Ole nyt hiljaa, eläkä täryytä venettä, niin minä ammun tuota
mustuaista, paha sitä muutenkaan on veneeseen saada.

— Elä jumalaton tee sellaista riettautta, ruikutti kokonaan pehmennyt
Pekka, — tästä vielä paha perii.

Jussi jo tähtäsi. Hän oli tarkka ampuja, mutta eihän siinä tahtonut
saada pyssyä hallituksi, kun veljeä puistatti kuin horkassa, ja koko
vene tärisi. Vihdoin hän kuitenkin laukaisi.

Veden pinnalle kellahti suuri hopeainen möhkäle. Jussi peruutti
melaisin veneen sen luokse. Pekasta ei ollut mitään apua, se vain
tärisi ja oli vielä peittänyt silmät käsillään.

— Eihän tämä ole kuin lohi, peijakas...

Jussin äänessä kuului kuin pettymys. Mutta Pekka oli vironnut ja
katseli suurella ihastuksella saalis a.

— Sekö se olikin. Miks'et sitä ennen sanonut?

Jussi oli sen päivää vallan sanatonna. Hän ei vieläkään ollut saanut
sitä syvän veden ihmettä, monnia...

Verkon haraajat olivat köyttäneet uistimenkin siiman mukana kuusen
käkkyrään ja tämä komea, kahdeksan kilon painoinen järvilohi oli
tavoittanut uistimen koreata sulkaa ja takertunut siinä pyydykseen.

Mutta Jussi Haatainen odottaa vielä sitä ihmettään. Mahdollisesti hän
odotuksensa kanssa kuoleekin... mutta toisakseen... kuka tietää, ehkä
hän vielä näkee sen kumman ihan näillä silkoisilla silmillään.




RATKAISEVA ASKEL


Kyllä nyt asia oli sillä tolalla, jotta Kustaava Kasurisen oli otettava
ratkaiseva askel.

Eihän siihen mitään pakkoa olisi ollut, sillä siivosti ja
nuhteettomastihan Kustaava oli tätä maallista polkuaan vaeltanut, eikä
hänelle mitään vahinkoa ollut tapahtunut, niin jotta sen takia olisi
tarvinnut, mutta muuten oli ruvennut panemaan siltä paikalta, että nyt
lupsahtaa kiinni se kauppa, naimisen kauppa näet, jos kerran yleensä
milloinkaan on lupsahtaakseen.

Kustaava oli nyt ihan varma, että hän oli löytänyt sen miehen, jonka
kylkiluusta hänet oli vestetty, ja kun kerran näin oli tapahtunut,
niin ei enää saanut virastella. Se ylkämies oli Uatu eli Aatami
Kääriäinen, ilmanaikojaan itsellinen, kuten tämä Kustaavakin. Se mistä
lie hiljan tullut Virmaan takaa se Uatu, mutta eipähän se miestä
pahenna. Semmoinen se oli vain Kääriäinen, mutta kun kerran oli kätevä
työmies, niin mikäpähän siinä; ei suinkaan tämä Kustaavakaan ollut
muuta kuin tavallinen työihminen, vaikka olikin jo isomman aikaa asunut
kirkonkylän laidassa, Viinamäellä.

Hölisiväthän ne silloin, kun Uatu kirkonkylälle ojatyöhön ilmestyi,
jottei muka sen järki ollut kaikkein vinkeintä tekoa, mutta niine
järkineenpä tuo oli jo viisiinkymmeniin päässyt, eikä ollut tiettävästi
vielä siihen ikäänsä naisväkeen hömpsähtänyt, niin jotta olipahan
vain kiusaukset kestänyt ja omillaan toimeen tullut. Ja mitäpähän
tämän työihmisen järjellä on niin väliäkään, vaikka se vähän paakkuina
kulkeekin, kunhan hintin verran liikkeellä on.

Ja olipahan sitä Kustaavalla, omasta mielestään, järjenpuoltakin ihan
tarpeeksi kahden työstään elävän ihmisen huusholliin, semminkin kun
eivät kumpikaan olleet enää ihan penikkaiässä. Vähäkuuloiseksihan ne
hokivat tätä Kustaavaa, ja kyllä kai siinä perää olikin, koska se usein
pakkasi toisten puheen aikana siirtämään sivuun huivia oikean korvan
päältä.

Kylällä ei kukaan tietänyt, minkälaiset alkuvalmistukset Kustaavalla
oli ollut tähän tärkeään ja ratkaisevaan askeleeseen. Eipä heitä oltu
juuri nähty yksissä Uatun kanssa, eikä valittu sulhasmies yleensä
haastellut muistakaan asioistaan syrjäisten kanssa — siitä tuo lie
sen järjeltään mynnähtäneen maineenkin saanut. Kustaavalle kyllä oli
puheenlahjaa suotu, mutta sekin vain höklyytti muita asioita, eikä
ollut tietävinäänkään tästä ratkaisevasta askelesta, vaikka oli sen
ihan tuossa paikassa astumaisillaan.

Julkiseksi tämä asia tuli vasta ihan viimeisessä nipukassa, jolloin se
lähti jo kulkemaan paremmin virallisia teitä.

       *       *       *       *       *

Muuanna kesäisenä perjantai-iltana Kustaava Kasurinen tuli kylässä ja
koko pitäjässä tunnetun kellosepän ja valokuvan tekijän Särkän Taavetin
luo sen näköisenä, jotta nyt tässä on kysymys vähän korkeammasta kuin
kellon korjuusta tahi vaikkapa valokuvankin ottamisesta. Sitä paitsi ei
Kustaava ollut milloinkaan liikkunutkaan sellaisilla asioilla, jotka
koskivat Taavetin ammattialaa. Hänen nenänsä, joka oli ihmeellisen
liikkuvaa lajia, nujusi tällä kertaa tavallistakin enemmän ylös, alas
ja kupeelle kummallekin. Siitä nenän liikunnasta sen jo näki, jotta
tosi oli kysymyksessä. Sitä paitsi Kustaava siirsi heti huivin oikean
korvansa päältä sivuun, mikä myöskin merkitsi, jotta tässä nyt tulee
talonväen kanssa puhetta suurista asioista.

Hyvän päivän tulija sanoa hökäisi nopeasti kuin henkensä hädässä ja
sitten pyytämättä istui ihan Taavetin mestaripöydän ääreen, mikä
niinikään oli tavallisuudesta poikkeavaa, sillä ennen käydessään oli
Kustaava toki tyytynyt istumaan ovensuupenkillä.

Sitten se pyöritteli tovin peukaloitaan, kuten on tapana monellakin
akkaisella ihmisellä silloin, kun sisuksissa kangertaa jokin syvälle
käypä ja mutkallinen kysymys. Ja se nenä sitten oli semmoisessa
villissä, jotta olisi sen luullut kimpoavan pois vakinaiselta
paikaltaan.

Lopuksi Kustaava hiveli kämmenpohjallaan oikeata polveaan ja sai
sanoiksi:

Jos tää mestari tykkää pahaa, niin minä olisin häntä pyytänyt niin kuin
puhemieheksi...

Mestari Taavetti hämmästyi: no, johan nyt; eihän jutusta ollut kuulunut
höykösen pölähtävää, ja kylläpä ne tavallisesti naima-asiat oli kylällä
etukäteen vatupassattu. Mutta eihän nyt toki sopinut kieltäytyäkään.

− Mikapahan siinä. No, kenenkäs kanssa tämä Kustaava nyt sitten aikoo
sen askelen ottaa?

Ka, sen Kääriäis-Uatun, vaivattavan, sen kanssahan tässä olisi niin
kuin meininki.

— No, onkos se Uatu suostuvainen?

En minä tuolta ole kylläkään kysynyt, mutta mitäpähän sillä
vastaankaan. Akanhan tuo sekin, onneton, tarvitsisi, ja johan sillä
on semmoinen ikäkin, kaipa sitä on minunkin lopulta mentävä siihen
aviosäätyyn, jos kerran mieli...

— Pitäisi olla kuitenkin sen Uatun täällä, jotta voitaisiin asia
järjestää molempien läsnäollessa... Se on niin paha, jos tulee
peräpuheita, ja pitäähän sen kuitenkin rovastilassa olla mukana.

— No, hyvänen aika, totta kaiketi sen siellä... Minä tuon, minä tuon
sen huomenna. Minä vain näin ajoissa tältä mestarilta, jotta jos niin
kuin suostuu...

Kun lupa oli saatu, lähti Kustaava vihkaisemaan omalle mökilleen,
ja mestari Taavetti katseli naureskellen hänen jälkeensä, jotta
mikähän tästäkin tulee — eipä ole hän ennen tällaisellekaan parille
puhemieheksi sattunut. Jotta näet akanpuoli käy pyytämässä...

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä jo aamusta Kustaava Kasurinen livahti mestari
Taavetin mökkiin ja alkoi taas tolkuttaa sitä eilistä asiaansa. Nytkään
sillä ei ollut mukanaan sulhasta, mutta kertoi sen kohta tulevan. Se on
vain niin hidas, raukka, etteihän se menevän ihmisen kannoilla pysy.

Taavetti mestarin aviopuoliso Iita oli juuri ostanut puodista
miehelleen paitakangasta ja levitteli sitä nyt sillä meiningillä, jotta
jos hänestä rupeaa leikkaamaan niitä paitoja. Kustaavakin kiirehti
katselemaan kangasta, hypisteli sitä näppiensä välissä ja kehua retosti
jotta siitäpä syntyy mestarille oikein pyhäpaitoja. Ja sen nenä
kitruili taas niin, ettei näyttänyt ollenkaan pysyvän kohdallaan.

— Kaiketi minunkin on mestarille tehtävä se puhemiehen paita?
Mitenkähän muuten? — touhusi Kustaava. — Jos minäkin ostaisin tätä
samaa kangasta, niin tulisipahan mestarille yksi lisää.

— Tokkopa tuota tätä — epäili mestarin Iita — tämä on niin
hinnoissaankin. Kelpaa sille huonommastakin kankaasta.

— Mikä sitä nyt kovin huonosta, mestarismiehelle, ja jos vielä hyväkin
tästä liitosta heitäksen, niin pitäähän se nyt toki olla kunnollinen
puhemiehen palkka... Vaikka köyhiä ihmisiähän tässä ollaan... Jos minä
tekisinkin sujauttaisin housut, niin menisi vähemmän kangasta. Passaa
kait se niinkin tälle puhemiehelle ja mestarille?

— Jopa tokiinsa, passaa hyvinkin — myönsi Taavetti myhähdellen, —
housut kuin housut. Kaikkeahan sitä talossa tarvitaan.

Hän otti vähän kuin leikin kannalta koko tämän naima-asian. Ne eivät
kumpikaan, enemmän morsian kuin sulhanenkaan, olleet järkensä puolesta
kaikkein vahvimpia, vaikka toisakseen: minkäpä sille naimiselle taitaa,
kun se kerran siltä kohdalta ottaa tätäkin yksinkertaista ihmistä...

No, tulihan siihen lopulta sekin sulhanen. Semmoinen leikkotukkainen
ukon-turilas, silmät kuin purasimella pistetyt, vähän karvoja
ympärillä, iso nenän möykky keskellä naamaa ja kasvot jo huomattavasti
kurtussa. Sellainen sulhanen, ei se nähtävästi lapsuuttaan eukkoa ota.

Kustaavalle tuli kiire. Näytti kuin hän olisi pelännyt, että menee
vielä tämä saalis läpi käsien, jos kauan virkailee. Se hökelsi:

— No, tässähän tämä nyt on Uatu. Nyt ei muuta kuin mestari panee nutun
päälleen ja lähdetään käymään rovastilassa. Sillähän se asia selviää.

Sulhasella näytti olevan jotakin kielen alla. Se koetti öristä:

— Tuota... minä tälle Kustaavalle... piti tuota huohmauttaa...

— Kyllä sinä kerkiät huohmauttaa, elä nyt ykise siinä, vaan ala
laputtaa taipaleelle. Vai etkö sinä muka akkaa tarvitse, ilmanaikojaan
ikänsä nuhjottaja?...

— Tuota... kyllä... mutta...

— No, ala kävellä vain niine muttinesi... Mestarikin on jo valmis...
Ja astukin nyt rohnakasti, jotta pysyt völjyssä; tämä on tärkeä asia.
Ja muistakin rovastilassa, jottet rupea mökeltämään muuta kuin mitä
sinulta kysytään!

Pyrynä Kustaava lähti painaltamaan. Mestarikaan ei pysynyt kunnolla
hänen perässään, puhumattakaan sulhasesta, joka tuli perille vasta, kun
Kustaava jo oli rovastin kansliassa.

Särkän Taavetti esitti asian rovastille. Tämä kyhni jotakin kirjojensa
kanssa, sitten katsoi pitkään sulhaseen ja kysyi:

— Oletko sinä, Aatami Isaskarinpoika Kääriäinen, sitten vakaasti
päättänyt ottaa kuulutuksen tämän Kustaava Rietuntytär Kasurisen kanssa?

Kustaavan nenä vitruili taas sitä omaa vitruilemistaan. Hän kerkesi
siinä välillä vilkaista Uatuun, mutta eihän se, köriläs, tietysti
mitään virkkanut; olla äjötti siinä vain kuin ei asia olisi kuulunut
häneen sen siunattua. Senpä tautta Kustaava sanoa sukaisikin:

— Totta kait se sen on harkinnut ja tuumannut, kun kerran on tänne
tullut. Ei suinkaan se muuten olisi minun kanssani pappiloihin
lähtenyt. Niin jotta rovasti on niin hyvä ja pistää sinne kirjaan vain.

— Jaa, mutta kyllä minun on kuultava suostumus sulhasen omasta suusta.

— Tuota... se tämä Kustaava... — yritti Uatu sopottaa väliin, mutta
Kustaava ehätti taas liukkaasti:

— Kuuleehan sen rovasti, jotta sitähän se meinaa sanoa, mutta kun se
on, raukka, sellainen vätökäs...

− Kustaava ei nyt keskeytä, vaan antaa Aatamin itsensä sanoa. Mitenkäs
se sitten on sen naima-asian kanssa, Aatami Isaskarinpoika Kääriäinen?

— Tuota... sitähän minä... jos ei rovasti pahaa tykkää... jotta sitä
naimisen asiaahan minä oikeastaan... tuota... tiijustamaan... kun minun
ei ole tullut käydyksi ripillä pitkään aikaan, jotta... tuota... jos
mm kuin passaisi rovastin puolelta ottaa ehtoolliselle ensi pyhänä...
ja jos sitten seuraavana rovastille miten soveltuisi... tuota... niin
minä vaikka antaisin sitten kuuluttaa itseni siihen Vilikko Viätäisen
leskeen... tuota Tiina-Kaisaan...

Kustaavan nenä lakkasi vipeltämästä. Puhemies, Särkän Taavetti, kääntyi
seinään päin; se taisi siellä nauraa hörähtää, ja rovastinkin toinen
suupieli näytti nousevan tavallista ylemmäksi. Hän ei nähtävästi ihan
paikalla ollut valmis puhumaan, mutta Kustaava oli tapansa mukaan:

— Mitä se, onneton päästään paleltunut, nyt höpöttää? Mitä se
tähän Vilikko Viätäisen leskeä sotkee? Ei suinkaan se sen kanssa
kuulutuksille?

— Kyllä... tuota... jos rovastille vain... tuota... sen ripillä käynnin
puolesta...

— Mitä sinä, halavattava, sitten minun kanssani tänne tokelsit?

— Tuota... ei siinä kerinnyt ennen sanoa... ja kun... tuota... oli sitä
asian tapaistakin tänne...

-— Tphyi kolmasti minä sinun asiallesi, kutale! Jotta ilkiätkin
kunniallista ihmistä...

Ja sitten siinä taisi Kustaava Kasurisen suusta luiskahtaa muutamia
pappilan pyhyydelle hiukan sopimattomia sanoja, mutta onneksi hän
lausui niistä suurimman osan vasta kanslian oven ulkopuolella.

Sellainen se oli Kustaava Kasurisen ratkaiseva askel, joka lopulta
jäikin ottamatta. Uatu Kääriäinen sellaisen kyllä myöhemmin otti, mutta
sehän on aivan eri asia.




RUNOILIJAN HERÄÄMINEN

RUNOTON TAPAUS


Runoilija, jonka pää ja sielu olivat suunnattomasti väsyneet, nukkui
sikeästi Kukan päivän iltana 1929 ja heräsi vastaavan päivän aamuna
2229.

Hän oli nukkunut pieneen huoneeseen matkustajakoti »Sampolassa», jossa
hän viimeisinä aikoina oli asustanut, ja havahtui järkähtämättömässä
pimeässä. Hetken valveilla olon jälkeen silmien näkövoima tavallisesti
terästyy, ja ihminen alkaa pimeästäkin erottaa erinäisiä esineitä,
mutta tähän pimeyteen ei tuntunut pystyvän mikään.

»Eipä tämän talon uutimia ennen ole saatu noin tiiviisti tuketuksi»,
ajatteli runoilija ja koetti nousta vuoteestaan.

Mutta hän ei päässyt mihinkään. Peite ei noussut, vaan päinvastoin
painoi hänet kuin jousilla takaisin vuoteen pohjiin.

Runoilija makasi selällään. Hän koetti kääntyä vasemmalle kyljelleen,
ja se kävikin päinsä. Silloin tuskin huomaamaton valojuova vuoteen
laidalla sattui hänen silmiinsä. Se ilmensi rivin koskettimia.

Vaikka runoilija tunsi selvästi olevansa valveillaan, epäili hän
jotakin aistien harhaa, jollainen voi sattua varsinkin runoilijoille.
Hän painoi molemmat kätensä lujasti vuoteen laitoihin ja yritti
uudelleen nousta. Vasemman käden sormet painoivat silloin sattumalta
useampia koskettimia...

Huone muuttui äkkiä valoisaksi ja esitti piirteensä sikäli kuin sillä
voi sanoa olevan joitakin piirteitä koska runoilijan katse kohtasi vain
eräänlaisin syvennyskuvioin koristellut seinät. Sen lisäksi avautui
peräseinästä parhaillaan pienenpuoleinen pöytä tuoleineen.

Samalla runoilija tunsi, että jostakin vuoteen uumenista lämmin suihku
lähti virtaamaan hänen ruumistaan ja kasvojaan pitkin. Se sitten
yhä kylmeni ja kylmeni, kunnes vihdoin kokonaan lakkasi, muuttuen
suloisesti hiveleväksi pyyhkeeksi. Sen jälkeen vuode avautui, ja
runoilija keikkosi siitä kuin pontimella.

Silloin vastakkainen seinä repesi ja siitä paljastui komero, josta
jonkin äänettömän laitteen avulla täydellinen miehen vaatekerta lähti
nopeasti liikkumaan, seisahtuen aivan vuoteen viereen, joten runoilijan
ei tarvinnut muuta kuin sujauttaa siihen alaston ruumiinsa. Puku oli
ihmeellisen mukava ja käytännöllinen, siihen sisältyivät sekä alus-
että päällysvaatteet.

Tuskin runoilija oli päässyt pukimiinsa, kun ovi lennähti sivulle ja
muuan mieshenkilö astui huoneeseen. Hän muistutti hotellin palvelijaa,
mutta hänen pukunsa oli huomattavasti vähemmän koristeltu kuin
hotellien palveluskunnan ja yhtä käytännöllinen kuin runoilijan juuri
päällensä saama verho.

— Mitä varten te soititte? Oliko siihen jokin pakottava syy? Totta kai
te tunnette koneiston?

— Minkä koneiston? Runoilija oli ymmällä.

— Tosiaankin, te olette numero 16,732! Suokaa anteeksi, minä en
muistanut. Oletteko te nyt lopullisesti herännyt?

— Luulisinpä kyllä... mutta mitä tämä kaikki oikein merkitsee?

— Sitä, että te olette nukkunut kolmesataa vuotta. Monet sukupolvet
ovat teitä hoidelleet. Meidän lääketieteemme olisi kyllä voinut
herättää teidät aikaisemminkin, mutta ei ole tahdottu tehdä sitä,
koska on arveltu olevan hauskaa nähdä, miten te suhtaudutte oloihin
herättyänne luonnollisella tavalla... No, miltä teistä nyt tuntuu? Te
olette painanut koskettimia, nähtävästi useampia yht'aikaa...

— Olen taitanut, mutta mitä ne merkitsevät?

— Suihkun te olette saanut. Te ette olisi päässytkään vuoteestanne
ilman sitä. Makuutila on laitettu eräästä kumiseoksesta, joka on
kastumatonta. Jokaisen täytyy ennen nousuaan ottaa suihku, joka samalla
pesee sekä ruumiin että kasvot, sillä vasta sen perästä nousee peite
pois. Vaatteet te olette saanut tuosta automaattisesti avautuvasta
ja sulkeutuvasta seinäkomerosta. Mutta mitä ihmettä te olette tehnyt
pöydällä? Sitä ei nykyään juuri tarvita, numero 16,732...

— Numero... Ovatko kaikki ihmiset numeroituja? kysyi runoilija arasti.
Hänelle alkoi nyt vähitellen selvitä, että hän todellakin oli joutunut
tulevaisuuden yhteiskuntaan, jolle hän ennen joskus oli ylistystä
laulanut. Eikä runoilija saa pitkäksi aikaa joutua hämilleen mistään
uudesta asiasta, koska hän on mielikuvituksen rajattoman maailman
valtias, ja siinä maailmassa liikutaan alituisesti uusien asiain
parissa.

− Kaikki ovat numeroituja, vastasi toinen. Nimihän merkitsee
henkilöllistä tuntomerkkiä, ja numero on sellaiseksi soveltuvampi.
Nimet ovat historiaa.

— Onko teillä siis kuitenkin historiaa?

− Niin, mikäli siksi voi sanoa vanhojen rakennusten kulmakivien alta
löytyneitä laatikoita papereineen, esineineen ja nykyisin aivan
tarpeettomine rahoineen. Meillähän ei ole enää mitään rahaa. Mutta
palataksemme asiaan: teistä taitaa tuntua hiukan oudolta... Te kai
painoitte koskettimia vahingossa, koskapa te minutkin hätyytitte. Niin,
nämä koskettimet ovat myös numerojärjestyksessä. Kukaan ihminen ei enää
tarvitse toisen apua. Kaikki järjestetään näillä. Katsokaahan...

Toinen alkoi selittää:

— Numero yksi on aamupesu, kaksi vaatteet, kolme vuoteen siirtäminen
seinään, neljä huonekalut, pöytä ja tuoli, muuta ei tarvitakaan, viisi
minulle satunnaisia tarpeita varten, kuusi ruoka-annos aamiaiseksi
ennen työhön lähtöä, sama illalla, seitsemän ilma-auto, joka tulee
kerrokseen ovenne eteen j.n.e.

— Tuleeko auto tänne sisälle?

— Totta kai. Mutta se ei ole sellainen, jokaisella te lienette
aikananne ajellut. Tämä liitelee ilmassa keveästi kuin perhonen —
mikäli minä perhosta osaan kuvitella. Se on meille kaupunkilaisille
vain teoreettinen käsite, eikä maailmassa ole enää juuri muuta kuin
kaupunkeja.

− Entä meri, missä on meri? Onko tästä näköala merelle? Minä rakastan
merta!

— Meri... meri kyllä on. Tämä kaupunki sijaitsee meren rannalla, mutta
monikaan meistä tämän pään asukkaista ei ole sitä nähnyt. Merelle on
niin pitkä matka... ja sitä paitsi, mehän liikumme ilmassa, mitä me
merellä teemme!

— Mutta on kai toki näköala... ikkunasta?

— Näköala, mikä se on? Ja mikä on ikkuna? Sellaisesta minä en muista
edes lukeneeni.

— Ikkuna on valon välittäjä. Mistä te saatte valoa?

— Seinästä luonnollisesti... ja koskettimesta numero kahdeksan.

— Ettekö sitten koskaan näe aurinkoa?

Nyt oli jo alkanut puhua runoilijan sydän, joka aina oli rakastanut
luonnon suuria voimia.

— Aurinkoa... vastasi toinen... emme me juuri näe sitä itseään, mutta
sen valoa käytetään päivisin sähkön säästämiseksi. Tässä huoneessa
on parhaillaan auringon valo, mutta se on annettu jalostettuna,
säännösteltynä.

— Hyvänen aika, ei aurinkoa! Miten te ihmiset tulette toimeen. Ja
oletteko te edes ihmisiä?

— Kyllä. Ihmisiksi meitä vielä kutsutaan — yleisnimellä. Ja me tulemme
toimeen vallan mainiosti. Ettekö huomaa, miten kaikki hoidetaan
koskettimilla? Tämähän on niin luontevaa. Minä en suorastaan ymmärrä,
miten te ennen olette voineet elää niin vaatimattomissa oloissa. Tehän
ajoitte junilla. Kyllä ne ovat mahtaneet olla kauheita kummituksia. Ja
entä teidän autonne, jotka ryömivät maata pitkin. Teidän lentokoneenne
putoilivat ilmasta. Kuinka on voinut olla sellainenkin aika. Maata
pitkin ja...

— Maa, maa! Minä rakastan myöskin maata, se on minun sieluni! Mikä
vuodenaika nyt on?

— Vuodenaika? Sellaista nimitystä me emme käytä. Mutta meidän
ajanlaskumme lienee sama kuin teidänkin on ollut. Nyt on toukokuun
kolmastoista.

− Siis kevät, kevät! Sydämen uudestisyntymisen ja suuren intohimon
riemu. Kevät ja maa! Eikö teillä ole kevättä ja eikö teillä ole maata?

— Ei. Kevättä me emme tunne, eikä tässä kaupungissa ole enää maata. On
vain talo numero se ja se ja asukas numero se ja se. Te olette kuullut
numeronne, se on muuten vaatteissanne, jotta teidät tunnettaisiin, jos
sattuisi jokin onnettomuus.

— Sattuuko täällä onnettomuuksia?

— Kyllä, ilmaliikenteessä — poliisin valppaudesta huolimatta.

Runoilija jäi ajatuksiinsa. Runoilijalle ei mikään ole outoa ja
ihmeellistä, mutta hänen tarvitsee sentään ajatellakin.

Toinen odotti kärsivällisesti. Hän kyllä huomautti, että hän on
valvojana tässä talossa, eikä hänellä olisi aikaa jäädä jonkun asukkaan
luo niin kauaksi, mutta tässähän on kysymyksessä poikkeustapaus, joten
hän siis voi olla käytettävissä kauemminkin.

Runoilijan mielessä välähteli lukuisia kysymyksiä, jotka kaikki
olisivat vaatineet vastausta, mutta hänestä oli hiukan sopimatonta
niitä esittää. Vihdoin yksi pulpahti esille melkein sattumalta:

— Miten minä saan toimeentuloni tässä yhteiskunnassa?

— Siinä suhteessa ei ole mitään vaikeuksia. Yhteiskunta pitää huolen
meistä kaikista.

Ilo ailahti runoilijan sydämessä. Vihdoinkin! Ennen runoilija oli
saanut turhaan odottaa apua yhteiskunnalta. Hän oli siis ollut oikeassa
laulaeessaan tulevaisuuden ylistystä. Nyt lopultakin nerojen asema on
järjestetty.

Toinen huomasi runoilijan muuttuneen ilmeen ja kiiruhti lisäämään:

— Teidän on ilmoittauduttava yhteishyvän valiokunnalle. Se kyllä antaa
teille tehtävänne.

— Minulla on tehtävä, huusi runoilija riemastuneena. Minä olen
runoilija!

— Vai niin... Toisen ääni soinnahti kylmästi tai ainakin
epätietoisesti... Mutta onko teillä riittävästi teknillisiä tietoja ja
taitoja. Ja sopivatko teidän tietonne nykyaikaan?

— Mutta minähän sanoin, että olen runoilija!

— Aivan oikein. Meillä sanotaan keksijöitä ja eteviä teknillisiä
toimihenkilöitä runoilijoiksi.

Runoilija tyrmistyi. Hänen ilonsa oli tiessään. Hän änkytti:

— Mutta kirjallisuus, runous, on kai teillä runoutta?

— On, on, suurta runoutta, suurta runoutta, ihmeellisiä laitoksia ja
vielä ihmeellisimpiä suunnitelmia. Kyllä te saatte nähdä! Nyt on juuri
valmistunut suunnitelma kolmen tunnin ilmamatkasta Lontooseen, ja
sieltä me jatkamme nopeammin kuin muut New Yorkiin, ympäri maailman.
Siitä tulee runo, joka valloittaa koko maapallon.

Runoilija murtui, hän voihkaisi tuskasta.

Oletteko ehkä sairas? Silloin me painamme kosketinta numero...

— Ei, ei, älkää painako!

— Ehkä sitten haluatte ilma-autonne? Minä voin tulla mukaan
aluksi. Muuten te ette kyllä tarvitse erikoista ohjaajaa, sehän on
automaattinen.

— Minä olen nähnyt ja kuullut tarpeekseni, vaikeroi runoilija, minä en
halua enempää. Minä tahdon nyt kuolla, antakaa minulle revolveri.

— Tarkoitatte luullakseni jotakin ampuma-asetta. Sellaisia ei ole enää
koko tässä maanosassa muuta kuin yksi suuri tulikita jossakin Berlinin
lähistöllä. Sitä käytetään vain silloin, jos jostakin päin uhataan
maailmanrauhaa.

— Antakaa sitten nuora, minä menen hirteen.

— Mikä on nuora?...








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAILMAN TOINEN PUOLI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.