Voittamaton : Kertomus suomalaisesta sisusta olympialaisissa kisoissa

By Kojo

The Project Gutenberg eBook of Voittamaton
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Voittamaton
        Kertomus suomalaisesta sisusta olympialaisissa kisoissa

Author: Juho Poutanen

Release date: July 27, 2025 [eBook #76578]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusliike Minerva Oy, 1924

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VOITTAMATON ***

language: Finnish



VOITTAMATON

Kertomus suomalaisesta sisusta olympialaisissa kisoissa


Kirj.

JUHO POUTANEN [Viljo Kojo]





Helsingissä,
Kustannusliike Minerva Oy,
1924.




I.


Matti Lassila oli tavallinen suomalainen talonpojan poika. Ja häneltä,
niinkuin monelta muultakin kansanlapselta, jäi koulunkäynti kesken. Ei
siksi, ettei päätä olisi piisannut, vaan siksi, että kotitalo tarvitsi
hänen nuoret voimansa.

Viisi luokkaa hän ennätti kuitenkin suorittaa läheisen
maaseutukaupungin yhteiskoulussa, ja nämä viisi kouluvuotta vaikuttivat
myöskin sen, että hän tahtoi joskus koetella voimiaan urheilijana
suuremmissakin kilpailuissa kuin mitä koulukaupungin ja lähiseutujen
seurat kykenivät järjestämään. Sillä se urheilu-innostus, joka
kouluvuosina oli herännyt, ei laimentunut myöhemminkään, vaikka Matin
olikin ponnisteltava kesät niityillä ja pelloilla, talvet tunkioiden
teossa.

Hän osasi kuitenkin käyttää pienimmätkin väliajat harjoitukseen.

Kun oltiin heinäniityllä, kolmen kilometrin päässä kotoa, oli hänellä
kuula ja keihäs mukanansa. Isäukko murisi. Sanoi, että joutaisivat jo
sellaiset lapselliset leikittelyt jäädä.

— Etköhän tuosta vielä saane oikeastakin työstä tarpeeksesi, arveli
ukko. — Elukat ja ihmisetkin lävistät vielä seipäinesi. Eipä toki ennen
mokomista tiedetty, mutta nykyään niitä keksitään kaikenlaisia pirun
kotkotuksia.

Matti hymyili vain, sanomatta sanaakaan, mutta kun toiset vetelivät
ruokalepoja, työnteli hän kuulaa tai lennätti välkkyvän keihään kerran
toisensa jälkeen yli laakean niityn.

Jos kotoa oli jotakin haettava, niin Matti oli aina ensimmäisenä valmis
juoksemaan tuon kolmen kilometrin taipaleen edestakaisin, eivätkä
olleet niityllä olijat uskoa silmiänsä, nähdessään hänen niin pian
palaavan.

Ja kun illalla lähdettiin kotiin, eivät toiset nähneet Mattia kuin
metsäpolun veräjällä. Ennenkuin he tulivat, oli Matti ennättänyt tehdä
tekemättömätkin. Hän oli kantanut vettä, pilkkonut puita, muuttanut
kotipellossa herkuttelevan, äsken poikineen lehmän uuteen, heinäsempään
paikkaan ja korjaili jo aitan rapuilla kaikessa rauhassa haravia tai
vuoleskeli muita tarvekaluja.

Pian huomasi ukkokin, että Matti ei suinkaan haaskannut työaikaa
urheiluharjoituksiin.

Matin into tarttui jollakin tavalla myöskin palvelusväkeen. Rengit
alkoivat hävetä vetelehtimistä, nähdessään, että Matti teki monin
verroin enemmän kuin muut ja että hän kuitenkin aina hymyili, oli aina
ensimmäisenä joka paikassa ja jaksoi vielä kaiken lisäksi heitellä
keihäitään ja kuulaansa työntää ja juoksennella ja hyppiä kuin hirven
vasikka.

Mahdollisesti olisi ollut parempi, jos hän olisi voinut harjoitella
säännöllisemmin ja perinpohjaisemmin ja välillä kunnollisesti levätä,
mutta sellaisia mahdollisuuksia ei hänellä ollut. Hänen täytyi siis
käyttää osa lepäämisajastaan harjoituksiin ja siten rasittaa ehkä
liian paljon itseään. Toisaalta saattoi olla niinkin, että juuri
nuo hänen jossain määrin liialliset ponnistelunsa kasvattivat hänen
kestävyytensä lannistamattomaksi. Jos hänen lihaksensa olisivatkin
voineet järjestelmällisen harjoittelun kautta hyötyä enemmän, niin
tällä tavalla sensijaan kasvoi hänen henkinen jäntevyytensä, terästyi
hänen tahtonsa, sitkistyi hänen sisunsa.

Hänen kotitalonsa lähellä oli korkea vaara, metsäinen ja jokseenkin
jyrkkärinteinen. Sen kiireelle kiipeäminen, vaikkapa rauhallisesti
kävellenkin, pani tottumattoman läähättämään, mutta Matti oli sinne jo
pikku poikana niin monasti juossut, ettei hän ollut yhdestä kerrasta
tietääksensäkään. Nyt hän kaiket kesät juoksi tuon rinteen joka aamu
useampia kertoja ylös ja alas. Tuskinpa hän yhtenäkään aamuna unhoitti
heti sängystä noustuaan tuota leikkiään.

Illalla hän meni ajoissa nukkumaan, mutta aamulla oli hän äitimuorin
ja auringon kanssa kilvaten jalkeilla. Ja sill'aikaa kuin kahvipannu
kiehui, Matti juoksi rinnettä ylös ja alas, ylös ja alas, kunnes muori
ilmestyi pihamaalle huutelemaan häntä.

Muori torui ja hymyili; joskus oikein vakavissaankin moitiskeli, että
eihän mokomaa rässiä masinatkaan kestäisi.

— Onko tämä nyt ihmislapsen tehtävää, että tuolla tavalla heti
herättyä rimpuilla, motkotteli muori. — Iankaikkiset vammat siitä
vielä seuraavat, panehan mieleesi. Kaikkihan tuossa jo sisuksetkin
ryllöytyvät sekaisin.

Niin se ennusteli muori, kävellessään laihana ja vähän jo kumaraisena
solakan, suoravartisen poikansa edellä pirttiin, missä kahvikulta
pöydällä odotteli.

Mutta Matilla oli omat ajatuksensa. Hän oli innokkaasti seurannut yhä
kehittyvää urheiluelämää ja hänkin halusi saada jotakin aikaan. Ikävä
vain, ettei hän itsekään ymmärtänyt, mihin lajeihin mahdollisesti olisi
pitänyt keskittyä, eikä hän myöskään tiennyt, miten olisi pitänyt
harjoitella, päästäkseen mahdollisimman hyviin tuloksiin. Hän yritteli
umpimähkäisesti, mutta hartaasti, toivoen joskus saavansa tilaisuuden
keskustella jonkun näitä asioita ymmärtävän miehen kanssa.

Se, mikä häntä eniten arvelutti, oli hiihto. Jostakin hän oli
kuullut, että hiihto ei muka olisi suositeltavaa urheilua viisi- ja
kymmenottelijalle. Itse hän ei tuota oikein uskonut, mutta kuitenkin
hän oli varovainen. Ja kun hän tiesi, että kävely ei ainakaan
vahingoita, niin häntä ei saatu millään hinnalla hevoskyytiin, vaikka
matka olisi ollut pari kolme peninkulmaa.

Sattuipa kerran, että eräs tuntematon isäntämies näki Matin kävelevän
paksussa lumessa pienen myllykuorman vieressä.

— Jos olisi kävellyt tiellä, niin vielähän tuon olisi jotenkuten
ymmärtänyt. Mutta kun rämpii hangessa haarukoitaan myöten, niin tämähän
on höperö, tällainen mies.

Niin oli isäntä sanonut.

Ne taas, jotka eivät häntä aivan hulluna pitäneet, arvelivat — olivatpa
muutamat aivan vakuutettuja — että Matti on oikea kitupiikki; ja he
ennustelivat Lassilaan sellaista isäntää, joka laskee pennin soikeana
näpistään ja syömisajaksi menee haistelemaan mistä päin tuuli puhaltaa.




II.


Niin kului kaksi vuotta, kaksi vaiherikasta vuotta. Oli ehditty käydä
vapaussotakin, jossa Matti teki tehtävänsä ihmeteltävällä sitkeydellä
ja onnella. Ilman omituisia kestävyysharjoituksiaan ei hän olisi voinut
kunnialla ja vahingoittumatta selvetä sellaisista tilanteista, joihin
hän sodan aikana joutui.

Hän oli antautunut sellaiseenkin vaaraan, että lähti ehdoin tahdoin
vakoilijaksi. Hän luotti itseensä ja vaikkei hän milloinkaan ylpeillyt,
oli hän varma, ettei kukaan rintamalla olevista miehistä olisi elävänä
takaisin tullut.

Mutta näistä kokemuksistaan ei Matti koskaan huudellut. Hän oli aina
sama vaatimaton, hiukan harvasanainen ja hymyilevä poika, jonka harmaat
silmät vain tuikahtelivat tuimempina kuin tavallisen pojan. Mitään
muuta merkkiä hän ei liioin vapaussodasta saanut kuin tuon aivan
tavallisimman, jonka saivat melkein kaikki, nekin, jotka istuivat
kotona ja ihmettelivät, että tykkien jyske saattoi sinnekin asti kuulua.

— Mitäpäs tuosta! oli Matin tapana sanoa, jos joku tästä asiasta
huomautti. — Eihän sinne sotaan sitä varten menty.

Ja kun siihen tahdottiin lisätä, että mitä varten sitten
urheilukilpailuissa otellaan viimeistä nikaraa myöten, niin Matti
pudisti hymyillen päätänsä ja sanoi:

— Minä en ainakaan kilpaile jonkun kupin tai lusikan takia. Sitä
on vain utelias näkemään, mihin pystyy. Ja onpa niin hyvä olokin
sellaisten ponnistusten jälkeen.

Sotakuukaudet olivat paljon miehistyttäneet häntä, niin että hän nyt
ryhtyi harjoituksiinsakin entistä vakavammin ja perinpohjaisemmin.
Kilpailuihinkin, maalaisseurojen järjestämiin, hän otti usein osaa.
Tulokset olivat niihin oloihin nähden melkoisia, mutta eivät suinkaan
yllättäviä. Hän voitti ja hävisi eikä siitä sen enemmän välittänyt,
sillä hän piti näitä kilpailujakin ikäänkuin harjoituksina eikä hänessä
siis palanut erikoinen voittamisen into.

Syrjästä katsoen olisikin saattanut päätellä, ettei hän koskaan
kykenisi pusertamaan itsestään kaikkea mahdollista. Tämä johtui
kuitenkin siitä, ettei hän milloinkaan tuntenut rinnallaan miestä,
jonka kanssa olisi haluamalla halunnut kilvoitella. Siksipä hän
ponnisti miten sattui ja siksi myöskin sattui, että hän ikäänkuin
vahingossa jäi huonommaksi kuin toinen, joka tunsi kunnia-asiakseen
koettaa voittaa hänet.

Mutta tulipa sitten kirkonkylään kaupanhoitaja, joka oli jo monet
vuodet tottunut pitämään itsensä voittamattomana tällaisissa
maalaisseurojen kilpailuissa. Hän oli pitkänpuoleinen, hyvinvoivan
näköinen mies, jolla olikin kieltämättä hyvät edellytykset erinäisiin
lajeihin, mutta jonka henkinen taso oli sentään siksi keskinkertainen,
ettei hänestä ainakaan niillä ruumiillisilla edellytyksillä mitään
mainittavaa urheilumiestä olisi voinut kehittyä.

Hänen herättävä vaikutuksensa niihin maalaisseuroihin, joitten
keskuudessa hän esiintyi, oli kuitenkin hyvin merkitsevä. Siellä, missä
urheiluseuraa ei ollut, hän perusti sellaisen, ja missä seura oli,
siellä hän oli innokas toimija, kilpailujen järjestäjä ja kilpailija.

Niin kauan kuin hän oli ylivoimainen voittaja, oli hän muutenkin
mukiinmenevä mies, mutta tappion pelko, jopa pieni epävarmuuskin,
muutti hänet vastenmieliseksi kehuskelijaksi ja jos jonkinlaisten
vammojensa valittelijaksi.

Tässä miehessä Matti tunsi ensi kerran kilpailijan, jonka voittamista
teki mieli tavoitella. Kun hän nyt ajatteli kilpailuja, tunsi
hän säkenöivää innostusta, niin että hän joskus aivan vavahteli
otteluhalusta. Kaupanhoitaja, jota pidettiin erinäisissä lajeissa
— kiekossa, keihäässä ja lyhyiden matkojen juoksussa — koko piirin
voittamattomana mestarina, sai Matista arveluttavan vastustajan.

Juhannuksena oli Matin koulukaupunkiin järjestetty kaksipäiväiset
laulu- ja urheilujuhlat, joista piti tulla tavallista merkittävämmät,
sillä kilpailuihin oli kutsuttu sellaisiakin mestareita kuin Hannes ja
Myyrä, joista jälkimmäinen oli varmasti lupautunut, edellinen antanut
epävarman vastauksen.

Juhannusaattona kilpailtiin heitossa ja eräissä juoksuissa.

Kaupanhoitaja oli hermostunut. Myyrän saapuminen himmensi nyt
hänen maineensa, hänen, joka ei ollut parhainta lajia urheilija,
vaan kateellinen ja itserakas. Jos Hanneskin olisi tullut, olisi
kaupanhoitaja luultavasti jonkun tekosyyn nojalla jäänyt pois koko
kilpailusta. Nyt hän valmistautui tyytymään varmaan häviöön ainakin
keihäässä. Muista lajeista hän ei ollut levoton. Ne hän uskoi kyllä
hoitelevansa.

Mutta hän oli jättänyt erään tekijän huomioonottamatta, tekijän, joka
aiheutti hänelle tarpeeksi harmia molempina päivinä.

Aattopäivä oli mitä kaunein keskikesän päivä, melkeinpä liiankin
helteinen voidakseen pysyä yhtä kauniina iltaan asti.

Kansaa oli kertynyt enemmän kuin saatettiin edeltäkäsin aavistaakaan.
Kaikki odottelivat jännityksellä kilpailujen alkamista, sillä olihan
tämän päivän ohjelmassa muun muassa keihäänheitto, eikä niillä kulmilla
oltu vielä siihen asti nähty sellaista miestä kuin maailmanmestaria.

Kaupanhoitaja jutteli Myyrän kanssa. Hän oli tullut tänne muualta ja
koettanut saada "tässäkin läänissä" nuorta väkeä innostumaan.

— Ja kyllähän sitä alkaa innostusta ollakin, hän sanoi, — mutta ei
täällä kohtakaan ennätyksiä pistellä.

— No, eihän se sentään tärkeintä olekaan, huomautti Myyrä
vaatimattomasti.

— Eipä tietenkään, myönsi kaupanhoitaja, — minä vain luulen, että tämän
kulman kansa ei koskaan kykene mihinkään erikoiseen.

— Sitä ei suinkaan voi mennä vakuuttamaan, sanoi Myyrä. — Kaikki kypsyy
aikanaan.

— Toivottavasti.

— Eikö ole yhtään lupaavaa alkua!

— Eikä ole. Minä en ainakaan ole huomannut. Minähän en ole mikään
erikoisempi urheilija — tällainen tiskin takana seisoja, jolla ei ole
aikaa harjoitellakaan — mutta ei vain näy koko piirissä sen kummempaa
miestä ilmestyvän, ei ainakaan sellaista, joka edes kutakuinkin
kykenisi useampiin lajeihin. Täällä en tosin ole kilpailussa ollut,
mutta piirimestaruuskilpailuissahan saa aina tavata parhaat miehet.

       *       *       *       *       *

Ensimmäisenä lajina oli kuulantyöntö.

Kaupanhoitaja oli varma voitostaan. Hän katseli ylimielisesti hymyillen
"yhdentoista metrin miehiä", ja kun hänen vuoronsa tuli, työnsi hän
oikealla kahteentoista metriin ja vasemmalla melkein saman tuloksen.

Hänen hämmästyksensä ei ollut suinkaan vähäinen, kun hän näki Myyrän,
joka otti osaa myöskin kuulaan ja kiekkoon, työntävän hänen äskeisen
tuloksensa yli.

— Kas vain! hän teeskennellyn iloisesti huudahti, — lentääpäs niistä
kourista rautakeräkin tavallista vinhemmin.

Mutta kun Matti Lassila lopuksi osoittautui kuulantyönnössä
kilpailujen parhaaksi, kaupanhoitajan jäädessä kolmanneksi, silloin
ei kaupanhoitajan suu ottanut enää pysyäksensä syyringillä. Hän
huomautteli jalkansa nyrjähtäneen keväällä, sanoi sorminivelensä
pahasti koskeneen, kun olivat kaupalla kilpailleet sormikoukun vedossa.

Sellainen oli hänen tapansa aina ollut, että jos hän jossakin lajissa
hävisi, niin hän ei ollut oikein terve. Mitä tuntuvammin hän hävisi,
sitä vaikeampia vammoja hänellä sattui silloin olemaan. Se oli
hänen heikkoutensa, hänen sisäinen puutteellisuutensa ja lopultakin
oli tuo ominaisuus hänen kehityksensä pahimpana esteenä. Sillä
edellytyksiä hänellä tosiaankin olisi ollut. Jos hän ei olisi ollut
niin raukkamainen, vaan olisi hävittyään uskaltanut avomielisesti
tunnustaa, että oli pannut parastaan, mutta ei ollut onnistunut tai
ei ollut enempään kyennyt, niin hänen henkisetkin voimansa olisivat
kerta kerralta yhä enemmän vahvistuneet, ja kyenneet auttamaan hänen
ruumiinsa ponnisteluja hyvinkin paljon.

Miks'ei hän muuten voinut yhtä hyvin pysyä vaiti, hymyillä ja vaieta,
niinkuin esimerkiksi Matti, jonka kiekonheitosta ei tullut mitään.
Sattui nimittäin ensimäisellä heitolla kiekko luiskahtamaan liian
aikaisin, ja vähällä oli, ettei se sattunut syrjässä seisoskelevaan
lapsilaumaan. Matti säikähti pahanpäiväisesti eikä uskaltanut enää
seuraavia heittoja todenteolla yrittääkään. Mutta eipä hän siitä
sanaakaan sanonut, hymyili vain ja näytti olevan yhtä tyytyväinen.

Niin, tyytyväiseltä hän kylläkin näytti, mutta sisimmässään hän lujasti
päätti, että kiekko ei toisissa kilpailuissa lentele minne sattuu.
Hän päätti harjoitella niin huolellisesti ja niin paljon, että voisi
vaikka vannoa suunnan, heittää vaikka parin sylen kujannetta pitkin.
Mutta visusti hän vaikeni. Ei etevinkään psykoloogi olisi kyennyt
aavistamaan, mitä tuo hymyilevä nuorukainen hengessään hautoi.

Seuraavana päivänä, juhannuksena, oli neljänsadan ja
tuhannenviidensadan metrin juoksut.

Kaupanhoitaja oli eilisten tappioittensa jälkeen hermostunut. Hän
yritti neljällesadalle lähdettäessä kaksi kertaa varastaa, eikä hän kai
aivan siivolla lähtenyt kolmannellakaan kerralla, mutta lähettäjä antoi
hänen kuitenkin mennä.

Noin sata metriä piti hän sellaista vauhtia, että ymmärtämättömät
katsojat alkoivat kesken kaiken huudella hänelle, mutta Matti, joka
oli muusta jälkijoukosta tuntuvasti eroittautunut, alkoi nyt vasta
hiljalleen lisätä vauhtiaan.

Kahdensadan metrin jälkeen oli hän kaupanhoitajan kintereillä. Tämä
vilkuili taakseen ja yritti parantaa, mutta ennen viimeistä sataa
metriä oli Matti kiristänyt ohitse, ja vaikka kaupanhoitaja pari kertaa
yritti jälleen johtoon, piti Matti tiukasti paikkansa. Kaupanhoitajan
yritykset olivatkin jo ylivoimaisia. Hänen kasvoillaan oli surkea
irvistys, hänen jalkansa nousivat jo huomattavan jäykästi ja vähällä
oli ettei hän jäänyt kolmanneksi.

Tietysti saivat urheilutoverit, vieläpä osa yleisöäkin kuulla uudestaan
tuosta onnettomasta nyrjähdyksestä.

Mutta kun joku puoleksi pilkalla kysyi, voiko hän viidelletuhannelle
yrittääkään, niin kaupanhoitaja vastasi, että tietysti hän juoksee.

— Kas, enhän minä ole niin lapsellinen, että välittäisin siitä,
voitanko vai häviän, hän sanoi.

Itse asiassa hän oli kuitenkin varma voitostaan viidellätuhannella.
Sillä vaikka hänellä oli hyvät edellytykset, ei hän osannut ollenkaan
järkevästi arvioida toisten ansioita ja mahdollisuuksia.

Jos hän olisi ollut vähemmän itserakas, mutta sensijaan
ymmärtäväisempi, olisi hän varmaankin jonkunverran epäröinyt
viidelletuhannelle lähdettäessä ja koettanut viisaasti laskien
säästellä voimiaan.

Olisihan hänen pitänyt huomata Matin leveä rinta ja viimeaikoina
jäntevöityneet jäsenet. Olisihan hänen luullut ymmärtävän verrata omaa,
hiukan liian hyvinvoipaa runkoaan tuohon kimmoisaan nuorukaisvartaloon.
Lisäksi olisi hänen luullut aavistavan, mikä hellittämätön hengen
jäntevyys piili tuon tiukoilla huulilla väreilevän, äänettömän hymyilyn
takana.

Jos hän olisi sellaisia asioita ymmärtänyt, olisi hän varmaan
aavistanut saavansa tavallista tuimemman kilpaveikon.

Kaupanhoitajan ylpeys oli ennenkin ollut hänen lankeemuksensa. Eikä hän
nytkään voinut olla pitämättä itseään muita parempana.

Nyt, kun matka oli pitempi, tahtoi hän näyttää, ettei hänellä ole
mitään hengenhätää taipaleelle. Hän tahtoi vähän "piikata" lähettäjää,
joka oli kahdesti keskeyttänyt neljällesadalle lähdön. Hän jättäytyi
nyt tahallaan viimeiseksi, vieläpä lähtiessään katsahti merkinantajaan
ikäänkuin kysyäkseen, onko lupa mennä vai onko ehkä nytkin »varastettu.

Helposti hän sentään saavutti toiset, mutta Matti oli ennättänyt
tehdä niin pitkän "kaulan", ettei sen tasoittaminen käynytkään yhtä
helposti. Yrittäessään päästä Matin kintereille hän ponnisti liikaa, ja
kolmannella ja neljännellä kierroksella hänen täytyi hellittää, tyytyä
säilyttämään saavuttamansa välimatka jälkijoukon kanssa ja antaa Matin
vähitellen edentyä.

Matti sensijaan juoksi vaivattomasti samalla vauhdilla matkan puoleen.
Silloin alkoi kaupanhoitaja, joka oli jäänyt Matista melkein kokonaisen
kierroksen, kiristää vauhtiaan. Matti antoi hänen lähentyä muutamain
kierrosten aikana, mutta sitten alkoi hän hellittämättömästi lisätä
"kaulaa" ja kolmen viimeisen kierroksen ollessa jälellä, sivuutti
hän kaupanhoitajan, ollen siis tästä kokonaisen kierroksen edellä.
Kuitenkin jaksoi hän vielä viimeisellä kierroksella sellaisen
loppupinnistyksen, että se lähenteli sadan metrin vauhtia.

Nyt sai kaupanhoitaja vihdoinkin tuntuvan todistuksen siitä, että oli
niitä nousemassa tekijöitä, oli niitä miehiä muitakin kuin hän.




III.


Tämän kilpailun jälkeen Matti vasta tunsi, minkäverran hänellä on
mahdollisuuksia, mutta samalla hän entistä selvemmin ymmärsi, että
edistyminen oli ankaran työn takana.

Kunpa hän vain olisi tietänyt, mihin keskittyä ja miten harjoitella.

Hänen ensimäisenä päämääränään oli nyt päästä syyskesällä suuriin,
pääkaupungissa pidettäviin urheilukilpailuihin, sillä hän aavisti
siellä käydessään oppivansa monta tärkeätä seikkaa ja samalla hän
toivoi saavansa tilaisuuden puhella itsensä Pihkalan kanssa. Ja jos
Pihkala katsoisi hänet mahdolliseksi, niin eipä hän toiveita pettäisi.
Ei! Hän tahtoisi alistua pilkulleen jokaiseen saamaansa määräykseen,
hän haluaisi olla moitteeton esimerkki järjestelmällisen harjoittelun
siunauksesta.

Yksi seikka häntä kuitenkin huolestutti: Mitä sanoisi isäukko? Mitä
sanoisi hän ensiksikin koko pääkaupunkiin menosta ja kuinka hän
myöntyisi, jos harjoitusten takia olisi uhrattava muutamia hetkiä
parhaasta työajasta? "No niin", ajatteli Matti sitten, "se olkoon sen
ajan murhe". Ja entistä innokkaammin jatkoi hän treenaustansa.

       *       *       *       *       *

Heinä oli tehty, mutta ruis ei ollut vielä valmistunut silloin kun
Matin olisi ollut lähdettävä Helsinkiin urheilukilpailuihin. Hän oli
ahertanut kotona entistä enemmän. Hän oli tahtonut näyttää isäukolle
miten pian heinäpelloista selvitään, jos vain oikein todenteolla
yritetään.

Mutta kun hän sitten eräänä iltana uskalsi ilmaisia isälle
aikomuksensa, niin tämä alkoi nauraa.

— Sehän se vielä puuttuisikin, että sellaisia matkoja tekemään
kiireimpänä aikana. Etkö tännempänä saa siitä loikkimisesta tarpeeksesi.

Äitikin asettui vastahankaan, niin että koko matka näytti aluksi aivan
mahdottomalta.

Matti ei olisi koskaan tahtonut antaa aihetta erimielisyyteen ja
ikäviin kiistoihin, mutta nyt hän ei malttanut olla sanomatta:

— Ei suinkaan täällä nyt juuri mitään hengenhätää liene. Ruis on vielä
vihanta, heinä on poikki, enkä minä siellä viivy kuin pari päivää.

— Kyllä tekijälle aina työtä löytyy, murahti isä.

— Onpa tuota jonkunverran tehtykin, sanoi Matti hiukan kiivastuneena ja
käveli ulos.

Hän oli kovin pahoillaan siitä, että vanhukset eivät vähääkään
ymmärtäneet hänen pyrkimyksiään. Hän tunsi kärsivänsä vääryyttä.
Sillä tiesihän hän minkä verran monet muut talollisten pojat kotona
ahertivat: koettivatpahan jotenkuten saada aikansa kulumaan. Ja
kuitenkin he saivat lähteä milloin tahansa ja palata miten sattuivat
joutumaan.

Seuraavana päivänä ihmettelivät palkolliset ja päiväläiset Matin
totisuutta. Kävelihän hän töissä haluttoman näköisenä, sanattomana ja
synkkänä. Eikä hän liioin koskenut urheiluvälineihinsä.

Rengit yrittivät illan tultua kuulantyöntöä, mutta eipä se vain
tuntunut sujuvan, kun Matti ei ollut mukana.

Päivän kuluessa olivat isä ja äiti kuitenkin keskustelleet asiasta.
Äiti oli jo kääntänyt kelkkansa niin päin, että täytyihän Matin joskus
sallia päästä hiukan muutakin maailmaa katsomaan. Isä jarrutti vastaan,
mutta ei enää ehdottomalla jyrkkyydellä: Hän lupasi lopuksi ajatella
asiaa. Sen enempi ei äiti uskaltanut sillä kertaa tiukata. Tunsihan hän
ukon sellaiseksi, että se saattaa liiasta kiusaa suutahtaa, ja silloin
sen päätä ei mikään muuttamaan.

       *       *       *       *       *

Ukko oli nyt jo pari päivää miettinyt puhumatta mitään.

Nyt oli lauantai, ja nyt olisi Matin pitänyt lähteä, jos olisi mielinyt
sunnuntaiksi Helsinkiin.

Aamiaisen jälkeen hän pyysi Matin valjastamaan hevosen.

— Mennään pistäytymään kaupungissa, hän sanoi.

Tämä isän ehdotus ei ollut Matista mikään merkillinen, sillä usein
ennenkin olivat he tehneet kaupunkimatkat yhdessä. — Onpahan
rattoisampi kahdenkesken, oli isä aina sanonut ja niin hän nytkin sanoi.

Yöllä oli satanut, mutta nyt oli jälleen tyyntä ja kirkasta ja maailma
tuoksua täynnä.

Ensimmäisessä ylämäessä Matti tapansa mukaan laskeutui kävelemään eikä
hän noussut kärryihin vielä alamäessäkään, vaan lähti juoksemaan Ruunan
rinnalla.

Isä naurahti, tiukkasi ohjaksia ja sanoi:

— No niin! Tässä sinun nyt sopii kilpailla.

— Mitäpäs tämä olisi, vastasi Matti. — Eihän tuollaisen elukan kanssa
mitään kilpaa edes synnykään.

— Niinköhän luulet, innostui isä. — Jospa koitettais oikein toden
teolla?

— Koitetaan pois!

Matti riisui juostessaan takkinsa ja heitti sen isälle. Sitten hän noin
puoli kilometriä juostuaan, alkoi parantaa vauhtia.

Isä tiukkasi ohjaksia ja yllytti ruunaa, mutta siltä se vain näytti,
että Mattia ei sellainen vauhti ollenkaan rasittanut.

— Kyllähän sinä jonkun matkaa... huusi isä. — Mutta juoksehan
kaupunkiin asti.

Silloin pälkähti Matin päähän sanoa:

— Jos juoksen kaupunkiin asti, niin saanko astua kaupunkiin tultua
suoraan asemalle ja matkustaa Helsinkiin?

— Kiinni on. Mutta jos et jaksa, ei koko asiasta enää virketa mitään.

— Ei siitä kannatakaan sitten enää... Kilpailut ovat huomenna. Mutta
matka-rahat minun on saatava nyt heti, sillä minä en aio odottaa sinua
enempää kuin ruunaakaan. Ja takki tänne!

— Hullu poika! huusi nyt ukko. — En minä anna sinun kuitenkaan juosta
itseäsi hengettömäksi.

— So so! Sanasta miestä!

— No mutta ehdit sinne asemalle vielä hevoskyydilläkin.

— Se on eri asia.

— Nouse kärryille sitten!

— Eipä ole väliä. Kyllä minä sinun ruunallesi tahdon ensin antaa oikean
lämpimän.

Niin mentiin kilometri toisensa perästä, kunnes ukko huuteli kauempana
kiitävälle pojalleen:

— Annahan olla! Hei! Annahan olla.

Kun Matti sitten nousi kärryihin, naureskeli isä ja sanoi, ettei hän
sentään mokomaa olisi uskonut.

Matti huomasi nyt, että ukko on hyvällä tuulella. Hän siis istui ukon
mieliksi kärryissä ja käytti samalla tilaisuutta hyväkseen saadaksensa
matka-rahoja mahdollisimman runsaasti.

— Kyllähän loput saat takaisin, hän sanoi. — Mutta minunhan täytyy
ostaa puvut ja kengät ja...

— Oi-oi! säikähti ukko. — Sinähän teet vanhasta isästäsi yhdellä kertaa
köyhän miehen.

— Säästetään sitten taas ja yritetään kovemmin.

— Hm. Hm, murahteli ukko kaivaessaan seteleitä vanhasta, kuluneesta
lompakostaan. — Mutta rahan kanssa on oltava tarkasti, hän lisäsi
vakavasti samalla huolestuneella äänenpainolla, jonka poika oli oppinut
tuntemaan pienestä nulikasta asti.

       *       *       *       *       *

Samalla junalla, jolla Matti lähti, lähti myöskin kaksi kaupungin
nuorukaista, toinen Matin entisiä koulutovereita, toinen vasta viime
syksynä kaupunkiin tulleen henkikirjurin poika.

Molemmat nämä nuorukaiset olivat innokkaita urheilijoita ja olivat jo
useamman kerran käyneet pääkaupungin urheilukilpailuissa.

Alvar Sten, henkikirjurin poika, oli lupaava lyhyiden matkojen menijä.
Olipa Pihkalakin kehoitellut häntä ottamaan asian vakavammin. Mutta
hän oli liian välinpitämätön, tai oikeastaan hänellä ei ollut sitä
sitkeyttä, jota säännöllinen treenaaminen kysyisi. Hän antoi ajan kulua
ajatellen, että kylläpä hän ennättää joskus toiste. Ja jos hän joskus
sai harjoituksensa alulle, ei hän malttanut jatkaa säännöllisesti. Hän
oli tosin melko nuorikin vielä, mutta hänen laiminlyönneistään oli jo
kehittynyt tottumus, josta hänen olisi myöhemminkin melkein mahdoton
päästä.

Toinen pojista oli apteekkiharjoittelijana. Hänen nimensä oli Antti
Laukkanen ja kerran oli pituushyppy mestari Tuulos sanonut hänestä:

— Pankaahan mieleenne tuo nimi. Siitä saadaan vielä kuulla.

Sen jälkeen oli Antti innolla ja taidolla harjoitellut, kokeillut eri
tyylejä ja koetellut keksiä uusia menetelmiä, joiden avulla voisi
lisätä ponnistuksen antamaa vauhtia.

Matti oli kovin mielissään saadessaan matkaseuraa. Eihän hän ollut
koskaan matkustanut niin pitkää matkaa, niin että hän oli täydellä
syyllä pelännyt ikävystyvänsä.

Mutta enemmän kuin nuorukaisten tapaamisesta hän ilostui siitä, että
samassa vaunussa istui sairaanhoitajatar, johon hän oli ihastunut jo
vapaussodan aikana.

Sen jälkeen, kun hän sairashuoneella toivuttuaan oli joutunut
marssimaan kohti Viipuria, ei hän ollut tyttöä nähnyt. Hän ei tietänyt
tytön nimeä eikä ollut varma olisiko tämä enää tuntenutkaan häntä.
Siksi hän ei uskaltanut tervehtiä eikä mennä puhuttelemaan.

Lisäksi hän pelkäsi, että tyttö saattaisi nousta junasta millä asemalla
tahansa. Mutta tuossa epävarmuudessakin oli oma viehätyksensä,
joka teki matkustuksen ja toverien kanssa juttelemisen kevyeksi ja
rattoisaksi.




IV.


Ensimmäistä kertaa pääkaupungissa!

Olipa Matilla katselemista niin paljon, että asemasillan ihmisvilinään
katosi hänen ihailemansa sairaanhoitajatar.

Kun hän huomasi kadottaneensa tämän näkyvistään, tunsi hän omituista
alakuloisuutta. Näkisikö enää milloinkaan tuota tyttöä? Tuskinpa.
Sen verran hän oli siellä maaseutukaupungin asemalla huomannut, että
tytöllä oli paljon matkatavaroita. Hän ei siis palaisi sinne takaisin,
vaan jäisi Helsinkiin, josta Matin täytyisi ylihuomenna lähteä.

Näissä ikävissä mietteissään hän oli kävellyt Alvar Stenin ja
Antti Laukkasen mukana, jotka vihdoin huomasivat Matin levottoman
pälyilemisen oikeaan ja vasempaan ja hänen huolestuneen ilmeensä.

— No! Mikäs nyt on? huudahti Alvar.

— Ei mitään, vastasi Matti yrittäen naurahtaa ja samalla kokien
irtautua tuosta kiusallisesta ajatuksesta. Pian hän saikin tarpeeksensa
muuta miettimistä, sillä he saapuivat samalla erääseen aseman
läheisyydessä olevaan hotelliin, johon heille ja eräille muualta
tulleille urheilijoille oli varattu asunnot.

Saatuaan tilaamansa teen, joka hyvän leivän kanssa olikin sangen
virkistävä matkan rasittamille, alkoi puhekin luistaa. Vanhoja
urheiluvitsejä alkoi virrata esille ja niitten ohella koeteltiin
parhaan ymmärryksen mukaan arvailla vuoden perästä olevien
olympialaisten kisain mahdollisuuksia.

— Parasta vain, ettei liikoja odotella, arveli Alvar Sten.

— Niin, pisti siihen Antti Laukkanen, — mistäpä niitä odottelemisia
olisikaan, kun sellaiset miehet niinkuin sinäkin, jättävät
yrittämisenkin sikseen.

— Mitäpä minun yrityksistä! epäsi Alvar Sten.

— Ole vaiti! Jos sinä olisit harjoitellut edes silläkään tavalla kuin
minä, olisit varma olympialaismies! Sellaista lähtönopeutta ei ole
monella. Tuskin yhdelläkään suomalaisella, jos ei vähän varasta. Mutta
mitäpäs sinä! Sinä vain huilailet, makailet kauneimmat aamutunnit ja
ajattelet, että koska pari miestä juoksee niin monta kymmenessekunttia
nopeammin, niin ei sinun kannata enää yrittääkään. Ikäänkuin toiset
heti synnyttyään pudottelisivat ennätyksiä.

— Älähän taas turhia intoile.

— Turhia! Sen minä vain sanon, että sinä, joka voisit olla Suomen toivo
juuri lyhyillä matkoilla, joissa tavallisesti saamme päihimme, sinä
olet huono mies, ellet vieläkin ala ankarata treenausta.

— Pikemminhän sinä voit karistaa puuttuvat sentit pituushypyssä ja ajaa
ohi Tuuloksesta.

— Ei se niin vain käy. Mutta minä ainakin yritän miehen tavalla. Enkä
ollenkaan kainostele tunnustaessani, että sellaiset meiningit minulla
onkin.

Antti Laukkanen oli tosiaankin aina avomielinen, aina innostuva ja
valmis toisiakin innostuttamaan. Alvar Sten sensijaan rakasti liian
paljon mukavuutta, jota rikkaassa kodissa oli yllin kyllin tarjolla.
Toistaiseksi hän urheilikin pääasiassa siksi, että sillä syyllä
oli helppo päästä liikkumaan milloin mihinkin, tehdä viehättäviä
huvimatkoja ympäri Suomen.

Matti kuunteli hymyillen toveriensa ystävällistä kinastelua. Hänellä
oli aivan erilainen luonne kuin toisilla. Hän oli hitaampi syttymään;
mutta alkuun päästyään hän oli ehdottomasti taipumaton, sanalla sanoen
hymyilevä itsepäisyys.

       *       *       *       *       *

Oli tyyni ja kuuma sunnuntaiaamu, kun toverukset — ainoastaan pari
tuntia matkan vaivoista levähdettyään — kiiruhtivat Eläintarhan
urheilukentälle. Kilpailujen oli määrä alkaa vasta iltapäivällä, mutta
Matille tahdottiin jo sitä ennen näyttää kenttä ja kertoa paikan päällä
niistä otteluista, joita toiset toverukset olivat olleet seuraamassa
tai joihin olivat ottaneet osaa.

Tuskinpa he kertoillessaan aavistivatkaan millaisen vaikutuksen heidän
kuvauksensa tekivät Matin mielialaan.

Hän sai kuulla loistavista ennätysotteluista, jolloin pari kolme
maailman parasta yhteen sattuneina kiristivät kaikkensa. Joskus oli
kilpailu syystä tai toisesta muodostunut jokseenkin mitättömäksi.
Toisinaan oli sattunut huvittavia kohtauksia, tai oli aina iloinen Tatu
pitänyt huumorista huolta.

Matti olisi mielellään katsellut ja kuunnellut miten paljon tahansa,
mutta — vaikka olikin voimakas halu pysähtyä seuraamaan radalla
harjoittelevien urheilijain tuloksia ja keskusteluja — täytyi heidän
toki ennättää levähtämään muutamaksi tunniksi vielä. Sillä eihän
pitkän matkan rasitus tasaannu parin tunnin istuskelulla ja muutamalla
teelasilla. Olihan heillä aikaa lyhyeen nukahdukseenkin.

Nukkumistarve tuntuikin kohta kun vain oikaisi itsensä sänkyyn.
Mattikin, vaikka oli luullut, ettei häntä ollenkaan nukuta, oli heti
valmis kun oli silmänsä ummistanut. Eikä hän suinkaan uneksinut
ihailemastaan tytöstä, joka oli asemalla kadonnut, vaan kovassa
juoksemisen touhussa hän oli olevinaan ja silloin tällöin hänen
jäsenensä liikahtelivat kuin jänisjahdista uneksivan ajokoiran.

Kilpailut näyttivät muodostuvan suurenmoisiksi. Suuri joukko maan
parhaita urheilijoita oli saapunut, ja kaunis ilma oli houkutellut
yleisöä tavattoman runsaasti.

"Helsingin kisaveikot" olivat järjestäneet nämä kilpailut, ja
koettaneet panna kaikkensa saadakseen ne hyvin onnistumaan.
Toistakymmentä parhainta maalaisseuraakin oli lähettänyt edustajiaan.
Sitäpaitsi olivat useimmat kaupunkilaisseurat mukana. Saattoi siis
odottaa hyvinkin ankaraa kilpailua.

Matti oli ilmoittautunut viisiotteluun ja sitäpaitsi kymmenentuhannen
metrin juoksuun.

Alvar Sten otti osaa sadan ja kahdensadan metrin juoksuihin, ja Antti
Laukkanen hyppyihin, jotka olivat hänen erikoisalansa.

Sten, jonka lähtö oli moitteeton, vieläpä esimerkiksi kelpaava, ei
kuitenkaan liian vähän treenanneena kyennyt seuraamaan parhaita, vaan
jäi neljänneksi sadalla ja kuudenneksi kahdellasadalla.

Antti sensijaan kunnostautui paremmin. Tuloksella 6,90 hän ei
pituushypyssä tosin kyennyt Tuuloksen tasalle, joka ponnahti yli
7, mutta toisen paikan hän kuitenkin piti. Sama järjestys oli
kolmiloikassa ja suhteellisesti sama tuloserokin. Korkeushypyssä hänkin
epäonnistui.

Viisiottelussa jäi Matti neljännelle sijalle. Eikä se ihme ollutkaan.
Hänhän oli saanut sittenkin harjoitella vain epäsäännöllisesti.
Sitäpaitsi hän oli ehkä ymmärtämättömyydessään rasittanut itseään
liikaa ja oli lisäksi matkastakin jonkunverran väsynyt.

Viisiottelun tulokset eivät muuten olleet ensiluokkaisia. Vilen oli
ainoa tunnettu tekijä tässä lajissa.

Sitten kymmenentuhannen juoksu.

Siinä tunsi Matti jo etukäteen kilpailun toivottomaksi, sillä Nurmi
ja Tatu olivat mukana. Hanneksenkin olisi pitänyt tulla, mutta joku
voittamaton este olikin viime tingassa tullut väliin.

Tämä kilpailu näytti kuitenkin pitävän katselijoita kovasti
jännityksessä. Useimmat olivat kyllä varmat Nurmen voitosta, mutta
muutamat arvelivat, että ei siinä Tatussa ole takeita. Sitäpaitsi oli
meillä nähty sellaisiakin ihmeitä, että yks'kaks tulee joku ennen
tuntematon nuorukainen, joka pisteleekin vanhoja tekijöitä päihin.

Tatu, nenäliina päässä, otti alussa johdon. Nurmi asettui tyynenä hänen
kantapäilleen. Toisen kierroksen lopussa Nurmi näytti pitävän Tatun
vauhtia riittämättömänä ja ponnistautui edelle. Tatu ei kuitenkaan
sallinut ohimenon tapahtua aivan sovinnolla, vaan pani alaraajansa
nopeammin vaihtumaan. Näin juoksivat miehet rinnatusten lähes
neljänneksen kierrosta, toisten jäädessä yhä kauemmaksi.

Matti pysyttäytyi sitkeästi neljäntenä miehenä.

Nurmi, joka osaa kuumimmankin kilpailun kestäessä laskea voimansa ja
vauhdin nopeuden, antoi Tatun jälleen johtaa. Tatulla näytti olevan
aikomus päästä Nurmesta eroon, mutta siinä hän ei onnistunut. Sensijaan
hänen liiaksi ponnistettuaan, täytyi hiljentää vauhtiaan. Nurmi painui
kuitenkin ohi hänestä ja eteenpäin yhä samalla vauhdilla.

Tatu ei tällä kertaa yrittänytkään seurata, vaan alkoi naureskella
syrjässä istuville katselijoille ja heitellä kompasanojaan sivulla
seisoskeleville kierrosten laskijoille.

Jälkijoukon etumiehenä vilisti koko ajan Porvoon Liimatainen. Kun
hän huomasi Tatun jo hellittäneen, katsoi hän tilaisuuden tulleen
asettautua kakkoseksi. Ne kaksi, joitten takana Matti pysyttäytyi,
eivät kyenneet seuraamaan Liimataista ja välimatka alkoi huomattavasti
suurentua.

Matti koetti parhaansa mukaan ajatella, miten olisi tehtävä. Hän tiesi,
että äkkinäinen pinnistys saattaa helposti kostaa. Mutta kun matkaa oli
jo tehty kuusi kilometriä, eikä Matti tuntenut mitään väsymystä, niin
hän — sivuutettuaan kaksi edellään olevaa — alkoi kiriä Liimataisen
vanaveteen päästäkseen.

Aluksi ei Liimatainen näyttänyt välittävän vähääkään pojan
lähentelemisistä, mutta kun hän vihdoin huomasi, että tuo veitikka oli
jo aivan hänen kintereillään eikä ollenkaan näyttänyt siitä karisevan,
silloin teki hän virheen, jota ei olisi uskonut hänen tekevän, hänen,
joka oli monasti ennenkin sellaisissa löylyissä ollut. Hän yritti
hämmästyttää Matin hirveällä vauhdilla. Hän otti yhtäkkiä sellaisen
tahdin, että Nurmikin, joka tuolloin tällöin vilkaisi tyynesti
taaksensa, alkoi jo arvella ja epäillä omia laskelmiaan.

Matti pysytteli kuitenkin melkein yhtä lähellä; ja nyt alkoi hänessä
kasvaa halu sivuuttaa. Hän odotti vain sopivaa tilaisuutta.

Juuri kun laskijat ilmoittivat vain kaksi kierrosta olevan jäljellä,
tuli Matti yht'äkkiä ajatelleeksi, että tyttö, joka häipyi asemalla, on
luultavasti täällä kentällä ja kenties suurellakin jännityksellä seuraa
parastaikaa hänen otteluaan.

Tuo ajatus aivankuin tulvahdutti hänet voimaa täyteen. Hänen jalkansa
eivät tuntuneet enää väsyneiltä ja raskailta, vaan jänteviltä,
joustavilta jälleen; ja nyt alkoi niin jännittävä loppupinnistys, että
muutamat epäilivät jo Nurmenkin voittamattomuutta.

Liimatainen, vaikka olikin Mattia jätättäessään välillä vallan
hengästynyt, ponnisteli kuitenkin ihmeellisellä kestävyydellä loppuun
asti, ja nuo molemmat alkoivat lyhentää Nurmen tekemää välimatkaa.

Viimeisen kierroksen puolivälissä oli vauhti hurjimmillaan. Ei kukaan
olisi niinä hetkinä voinut etukäteen arvata, miten tämä taistelu tulisi
päättymään.

Yhtäkkiä syöksyi Matti ohitse. Liimatainen tunsi olevansa voimaton
parantamaan, vaikka hänelle huudettiin: "Hei, kiristä! Kiristä!" Hän ei
enää voinut. Sellainenkin hetki tulee määrätyissä tapauksissa, ettei
uljainkaan ponnistelu auta.

Nurmi oli saapunut maaliin ehkä viisi-, kuusikymmentä metriä
aikaisemmin. Hänelle oli alettu huutaa ja hurrata, ja nyt kun Matin
yllättävä, ankarasti taisteltu voitto nähtiin, ei huudosta ja melusta
tahtonut tulla loppua. Molemmille annettiin yhtä sydämellinen tunnustus.

Liimatainen ja Nurmi onnittelivat Mattia. He ennustelivat hänestä
aivan ensiluokkaista menijää ja olivat hänelle niin ystävällisiä ja
veljellisiä, että Matti tunsi aivan nolostuvansa.

Pihkala, katseltuaan ja hiukan puhuteltuaan häntä, kääntyi toisiin päin
ja sanoi:

— Uskokaa pois, tämä matka oli liian lyhyt tuollaiselle pojalle. Siitä
saadaan oikea maratoonari.

Samalla hän pyysi, että Matti seuraavana aamuna kävisi hänen luonaan,
ja lupasi neuvoa niin paljon kuin taitaisi.

Mutta kuka seisoikaan hänen tiellään, kun hän vihdoin oli pukeutunut ja
yritti Alvar Stenin ja Antti Laukkasen kanssa poistua kentältä? Kukapa
muu kuin neiti Salmi, sama sairaanhoitajatar, jota hän oli tullut
ajatelleeksi juuri tiukimmalla hetkellä.

Neiti Salmi tuli erään ystävättärensä kanssa suoraan poikia vastaan ja
sanoi:

— Päivää!

Ojensi kätensä kuin vanhalle tutulle, kuin ystävälle, lisäten:

— Ja onneksi olkoon! Me olemme jo ennättäneet kuulla senkin, että
Pihkala ennustaa teistä maratonjuoksun voittajaa.

Matti torjui hämillään:

— No eihän toki! Voittaminen on vielä kaukana juoksemisesta.

— Muita hyvänen aika! huudahti neiti Salmi tyttömäisen vallattomasti. —
Ettehän te taida tietää minun nimeänikään.

Hän esitteli myöskin ystävättärensä, neiti Lindénin, joka oli niinikään
sairaanhoitajatar ja jonka kanssa he asuivat yhdessä, ollessaan
Helsingissä täydennyskursseilla.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä Matti kävi ensi töikseen Pihkalan puheilla. Heillä
olikin pitkät keskustelut, ja yhä enemmän Pihkala tuli vakuutetuksi
siitä, mitä oli edellisenä päivänä otaksunut. Hän oli ennenkin
ajatellut, että tuollainen hymyilevä mies, jolla on kuitenkin sisua
ja sitkeyttä, voisi olla voittamaton pitkillä matkoilla, erittäinkin
maratonmatkalla.

— Te olette kai ennenkin juossut pitkiä matkoja? hän kysyi.

— Ei sentään kovin pitkiä. Kaksitoista kilometriä on ollut pisin matka.

— Useampia kertoja?

— No kyllä... melko monta kertaa.

Mattia pyrki naurattamaan, kun hän muisti kuinka oli viimeksi juossut
tuon saman matkan, kaupunkiin, kilpaa ruunan kanssa.

— Onko teillä kotona harjoitusmahdollisuuksia?

— Kyllä, kun vain tahtoo.

Saatuaan jos jonkinlaisia ohjeita ja varoituksia ja luvattuaan käydä
useammin kilpailuissa, Matti kiitti ja lähti.

Vielä ovella sanoi Pihkala:

— Ja muistakaa koko aika pitää mielessänne sitä, että jo ensi keväänä
on karsintakilpailut olympialaiskisoja varten. Teillä, joka olette
jo niin paljon ja kutakuinkin soveliaasti treenannut, on epäilemättä
suuret mahdollisuudet päästä mukaan.




V.


Mielellään olisi Matti viipynyt Helsingissä useampiakin päiviä, mutta
kun oli tullut isäukolle luvattua, ettei matka kestä kuin kaksi,
korkeintaan kolme päivää, niin eipä ollut muuta neuvoa kuin lähteminen.

Neiti Salmi arveli kylläkin, ettei parin päivän ylimääräinen viipyminen
niin kovin vaarallista ole, ja että hänkin olisi niin "hirveän
mielellään" tahtonut Matin viipyvän, mutta Matti ei ottanut niinkään
houkuttelevaa viettelystä kuullakseen.

Asemalla antoi neiti Salmi Matille ruusuja, näytti tosiaankin
surulliselta ja pyysi, ettei häntä sentään unhotettaisi ja että
kirjettä hän odottaa hyvin pian.

— On niin ihanaa saada kuulla, miten maalla ollaan ja eletään, kun on
itse tuomittu tänne "kiven sisään".

Junan lähdettyä tunsi Matti omituisen haikeuden jäävän mieleensä. Hän
olisi melkein halunnut hypätä takaisin laiturille, ja siinä hän jo teki
vakavan päätöksen kirjoittaa heti kotiin tultuaan.

       *       *       *       *       *

Kotona oli muuten kaikki entisellään, mutta ruispelto loisteli nyt jo
kullankeltaisena.

Sekin pieni muutos vaikutti nyt melkein uskomattomalta. Tuntui
ikäänkuin olisi ollut kotoa poissa monta, monta viikkoa. Jokainen
soppi, jokainen rakennus ja puu tuntui entistä rakkaammalta. Ikäänkuin
hyvää unta nähden Matti käveli ympäri pihamaiden ja kautta kaikkien
rakennusten. Ja joku hellästi hyväilevä tunne lämmitti hänen sydäntään.

Siihen vaikutti osaltaan myöskin muisto tytöstä, jolle hän oli luvannut
kirjoittaa. Sekin antoi tietysti osan siitä kullanhohteesta, jossa hän
nyt koko maailman näki.

Kuitenkin oli mentävä juomaan muorin keittämät tulokahvit ja sitten
tartuttava jälleen arkiseen työhön. Arkiseen? Niin, tavallaan. Oli
alettava arkijuhlat, jotka ovat siitä hupaisat, että niitä on aina
viikossa kuusi päivää perätysten. Työnteko oli Matista aina ollut
mieluista, työpäivät tavallisesti viihtyisämpiä kuin sunnuntait.
Vaikka hän toisinaan oli aivan loppuun väsynyt, niin mahtava ilon
laine huuhteli hänen sieluaan. Ja kun hän sellaisen päivän jälkeen oli
nukkunut yön, oli hän tuntevinaan ikäänkuin kaikki lihakset olisivat
entisestään paisuneet ja tiivistyneet. Hänen ruumiinsa oli vielä niin
nuori, ettei se pahimmistakaan ponnisteluista kangistunut.

Sellaisina aamuina hän tunsi itsensä pedoksi, kesyksi ja lempeäksi,
joka liiaksi ärsytettynä voisi kuitenkin olla arvaamattoman
vaarallinen. Hän ojenteli jänteviä, sopusuhtaisesti kehittyneitä
jäseniään, ei ylpeydellä vaan ilolla. Hän tarkasteli lihasten
kaunista, vaihtelevaa paisuilua ruskeaksipaahtuneen ihon alla ja
totesi tyydytyksellä niitten nopeuden ja voiman. Ei itserakkaalla
tyytyväisyydellä, vaan mielissään siitä, että kaikki hänen
ponnistelunsa oli palkittu hänelle paremmin kuin rahalla: joustavilla
ja vahvoilla lihaksilla, joista hänellä oli iloa joka päivä, joka hetki.

       *       *       *       *       *

Kirjeen kirjoittaminen ei ollut Matille mikään helppo asia. Eipä hän
ollut tottunut sellaiseen hommaan.

Olihan hänellä paljonkin mielessään, mutta ajatusten sanoiksi pukeminen
ei ollut hänen vahvimpia puoliaan. Kouluaikanakin oli ainekirjoitus
tuottanut hänelle monta harmia.

Pyrki aivan tuskastuttamaan koko kirje. Jos hän yritti kuvailla
kotiintulotunnelmaansa, huomasi hän heti, että kuvaus oli kaikkea
muuta kuin uskottava. Siitä tuli kodin ja maalaiselämän kömpelö,
hempeämielinen ylistys. Parempaan tulokseen hän ei päässyt tahtoessaan
ilmaista sen, mitä tunsi tyttöä kohtaan. Siitä tuli — jos mahdollista —
vielä hullumpaa.

Revittyään pari arkkia hän alkoi kirjoittaa leikkisästi minkä mitäkin
sellaista, mitä ajatteli keskustelussakin voivansa sanoa. Siitä
tulikin siedettävä, vaatimaton sepustus, jonka hän lähetti, alkaen jo
seuraavana päivänä odotella vastausta.

Mutta eipä kuulunut vastausta vielä muutamien viikkokausienkaan
kuluttua.

Aluksi hän oli levoton ja ihmetteli, mutta toivoi yhä täydellä
luottamuksella. Sitten alkoi mieli käydä surulliseksi ja vähitellen
katkeraksikin, kunnes hän huomasi hautovansa aivan tavallisia
onnettoman, epäluuloisen rakastajan ajatuksia. "Onhan siellä
lähempänäkin", hän ajatteli... "arvaahan sen... pääkaupungin iloissa ei
enää tule mieleen kaikki mitättömät maalaistuttavuudet".

Pahinta oli, että tämä asia kiusasi hänet haluttomaksi kaikkeen. Hän
huomasi sen kyllä itsekin, mutta samalla hän ikäänkuin nautti siitä,
että niin oli. Se tieto tuntui ikäänkuin lievittävän hänen suruaan.

Näihin aikoihin sattui hän kaupungissa käydessään tapaamaan erään
koulutoverinsa, jota ei ollut nähnyt moniin vuosiin.

Matti oli tapansa mukaan jalkaisin kaupunkiin menossa. Se olikin
muutamien viikkojen aikana ollut hänen ainoa treenausmatkansa. Lähellä
kaupungin porttia ajaa huristi auto hänen ohitseen. Siinähän istui joku
tuttavan näköinen mies. Samassa auto pysähtyi. Toinenkin oli huomannut
kävelijän tutuksi.

— Heipä hei! Eipä ole eilen nähty Lassin-Mattia. Käy kyytiin!

— No peeveli! huudahti nyt Matti. — Sehän on Rantalan Kalle! Terve
mieheen!

Ja samaa kyytiä hypähti Matti autoon.

Muutamissa sekunneissa oli ajettu Seurahuoneelle, ja ennenkuin Matti
huomasi vastustellakaan, oli hänet johdettu ravintolaan.

— Missä päin maailmaa sinä olet viime vuosina liikuskellut? kysäisi
Matti sill'aikaa kun he odottelivat kahvia.

— No en voi sanoa ihan ympäri maailmaa liikkuneeni, mutta onhan tuota
tullut oltua paikassa jos toisessakin.

— Ja nyt?

— Vakituisesti olen erään suuren puutavaraliikkeen palveluksessa. Ja
sinä jäit sitten lopullisesti turvetta puskemaan.

— Niinpä tuli jäätyä.

— Mikäs sen sievempää.

Puhelin soi.

Vahtimestari tuli kutsumaan "johtaja Rantalaa".

Kun Kalle hetken kuluttua palasi, tapasi hän Matin totisena,
surullisena.

— Mikäs sinua vaivaa? hän kysyi.

Matti koetti naurahtaa ja väittää, että hän muuten vain tuntee itsensä
hiukan väsyneeksi. Mutta Kalle sanoi:

— Älä valehtele! Kyllä niinä näen, että jotakin on vinossa. Eikä
ole kovin vaikea arvata sitäkään, mistä kohdasta kenkä likistää. Se
rakkaus, se rakkaus!

— Rakkaus!

— Niin. No mikäpäs sitten? Mutta kuulehan nyt. Minä olen tässä
maailmassa nähnyt minkä mitäkin ja ollut kaikkena muuna paitsi
puuronsilmänä, ja minä tiedän, että jos nainen on rakastamisen
arvoinen, niin se tahtoo tutkistella olemmeko mekin sellaisia. Mutta
minkä sille voi, että nainen tutkii asioita omalla tavallaan, meidän
mielestämme aivan hullusti. Kaikessa tapauksessa sallikaamme heidän
tutkia ja tuomita niinkuin he haluavat. Kyllä asiat selkenevät, jos
ovat selvitäkseen, Ei koskaan maksa vaivaa murehtia ja mietiskellä
naisen takia. Se ei kuitenkaan asiaa paranna. Pikemmin pahentaa.

Näin puhuessaan oli hän kaivanut matkalaukustaan puolikkaan oikeata
ruotsalaista punssia, asetti sen nyt pöydälle ja jatkoi:

— Niin, että otetaan pois tästä vähän virvoitusta.

— Minä en kumminkaan ota, sanoi Matti.

— No mikä on ettet?

— Muuten vain. Ei ole halua.

— Älä lörpöttele. Eihän tätä halun takia otetakaan. Otetaan vain ajan
kuluksi ja mielen kevennykseksi. Älä luule, että minä tahdon sinua
millään tavalla vietellä, mutta siitä minä olen varma — olen sen itse
kokenut — että tämä parantaa lapselliset haaveilut, antaa elämänhalua
ja iloa. Ja mitä muuta ihminen enemmän kaipaisikaan! Sehän on juuri
kaiken alku ja loppu; että säilytämme elämänhalumme ja -ilomme.

Matti ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi tuolla tavalla. Ja kun ei
hän liioin ollut tehnyt vakavaa päätöstä — ei ollut sellaista uskonut
koskaan tarvitsevansa — niin hän alkoi vähitellen taipua. Hän tahtoi
nyt ainakin kokeilla.

— Eipä siksi, hän sanoi — että olisin mitään päätöksiä tehnyt...

— Sen minä kyllä tiesinkin, sanoi Kalle. — Jos päättää jotakin, silloin
on eri asia, mutta mitä varten sellaisia päätöksiä tekisimme. Ikäänkuin
ei meillä olisi voimaa määrätä aina aikanaan milloin otamme milloin
jätämme, miten monta ryyppyä tai eikö yhtäkään.

Hän oli jo kaatanut Matin lasiin, kohotti nyt omansa ja sanoi:

— Vanhojen muistojen kunniaksi!

Matti tunsi suussaan omituisen kylmähkön, makean maun.

— Eipä se hullummalta maistukaan, hän sanoi. Ja huomaamattaan hän
vähitellen tunsi olonsa kevyemmäksi, mielensä iloiseksi ja rohkeaksi.
Kokemattomana hän ei laskenut muutosta sittenkään punssin ansioksi.
Hän luuli, että vanhan koulutoverin tapaaminen oli vaikuttanut häneen
virkistävästi.

Onneksi ei Kallella ollut punssia kovin paljon. Se oli pian lopussa
eikä se ehtinyt erikoisemmasti vaikuttaa. Mutta hauska heidän oli ollut
istua, jutella vanhoja kouluajan juttuja ja naureskella. Ja ihme kyllä,
Matti oli vähäksi aikaa kokonaan unohtanut surunsa.

Kun hän sitten lähti taas patikoimaan kotia kohti, ajatteli hän hiukan
viisaammin tätä asiaa. Hän alkoi nyt vihdoinkin harkita ja päätellä,
minkä verran tämä juttu merkitsi hänelle. Tämä harkitsemiskyky ei
suinkaan liene ollut punssilasien herättämä, vaan johtui tietenkin
siitä, että Kalle oli hänelle lausuillut muutamia totuuksia, joita
punnitessaan hän joutui luonnollisesti tähänkin kysymykseen, Lopuksi
hän itsekseen naurahteli mokomalle surulle ja teki vakaan päätöksen,
että tästä hetkestä lähtien olisi hänen tärkeimpänä ajatuksenaan
Pihkalan antamien ohjeitten mukaan harjoitteleminen.

Tällä matkalla hän muuttui aivankuin toiseksi mieheksi, entiseksi
hyväntuuliseksi Lassin-Matiksi, joka arvelematta tietää mitä tekee.

Loppumatkalla haihtui punssi hänen päästänsä, ja hän ajatteli: "Onpahan
tuokin koettu, mutta siihenpä joutaa jäädä." Sillä hän tunsi, että
muutamista tuollaisista maistelemisista saattaa tulla tapa, joka
voittaa ja vie turmioon!




VI.


Koko syksy kului ankarassa harjoituksessa sikäli kuin suinkin kotityöt
sallivat.

Vielä ensimäisten hallojen tultua kumisi kylmänyt maantie Matin
joustavain askelten alla. Hän juoksi edestakaisin tuon kahdentoista
kilometrin taipaleen. Ja hulluna pitivät häntä varmaan monet
maalaisisännät, jotka köröttivät kaupunkiin pönäköinä, lihavain
hevostensa vetäminä.

Sattuipa eräänä tyynenä syyspäivänä, jolloin aurinko sulatteli
hallaisia metsiä ja tantereita, että Matti, aikoessaan kääntyä
kaupunginportilta, kuuli takanaan kirkkaan naisäänen huutavan häntä. Ja
kun hän pysähtyi katsomaan, näki hän neiti Salmen viittoilevan hänelle
kauempaa.

Hänen sydämensä ei olisi jyskyttänyt kiivaammin, vaikka hän olisi
yhtä mittaa juossut takaisin kotiin asti. Hetkisen hän empi, jäisikö
vai kääntyisikö taipaleelle, mutta seuraavassa hetkessä hän alkoi
hiljalleen kävellä tulijaa vastaan.

Neiti Salmi oli yhtä iloinen, yhtä raikkaan tyttömäinen kuin ennenkin.
Mutta Matti tervehti väkisinkin hiukan jörösti. Hänen mieleensä tuli
tuo onneton kirjejuttu ja hänestä tuntui, että hänellä oli oikeus
odottaa neiti Salmelta jotakin selitystä.

Tällä oli kuitenkin aluksi niin paljon kyselemistä ja kertomista, että
Matti huomaamattaan oli aivan unohtanut kirjeen.

Senkin he olivat unohtaneet, ettei Matti ollut oikein soveliaasti
puettu kävelläkseen aivan keskelle kaupunkia. Niinpä tulikin eräässä
kulmassa virkaintoinen järjestyksen valvoja huomauttamaan, että eihän
se ole oikein sopivaa kuljeskella melkein alasti pitkin kaupungin
katuja.

Matti katsahti nyt nolostuneena lyhyitä urheiluhousujaan, sääriään,
jolle päivänpaisteen paikoitellen sulattamaa kuraa oli roiskunut, sekä
paitaansa, jota poliisi ei luultavasti paidaksi uskonutkaan.

Neiti Salmi naurahti iloisesti.

Poliisi sanoi vakavasti:

— Ei se ole naurun asia.

— Ei niin, myönsi Matti, mutta alkoipa nyt hymyilyttää häntäkin.

Mutta neiti Salmi selitti, että tämä on tunnettu maratoonijuoksija,
joka asuu parin penikulman päässä kaupungista ja harjoittelee ensi
kesän olympialaisia kisoja varten, voittaakseen maallensa kunniaa ja
mainetta.

Poliisi seisoi hetkisen katsellen Mattia melko tylsänä. Sitten hän
sanoi:

— Mitäs neiti. Kyllä minä tämän pojan tunnen. Lassilan poika.

— No eikö Lassilan poika saattaisi olla kuuluisa maratoonin juoksija?
kysyi neiti Salmi iloisesti.

— Noo, sanoi poliisi, — enpä tiedä. Vaikka se nyt onkin eri asia.

— Takaisinhan me tästä käännymmekin, sanoi Matti.

Samalla hänelle tuli mieleen sekin kirje.

Kun he lähtivät jälleen kaupunginporttia kohti, kysyi Matti:

— Saitteko minun kirjeeni pari kuukautta sitten? Vai onko siitä jo
enemmänkin?

Neiti Salmi katsoi häneen hattunsa reunan alta, hymyili herttaisesti ja
vaikeni hetkisen.

— Oletteko kovin vihainen? kysyi hän sitten.

— Ei, vastasi Matti. — Mitäpä minä siitä vihoittelisin, mutta kyllä
minä kauan ja hartaasti sitä vastausta odottelin.

— Minä olen kovin huono kirjeitten kirjoittaja, enkä usko koskaan
vastausta luvanneenikaan.

Sitä ei Matti tosiaankaan jaksanut muistaa, oliko neiti Salmi luvannut
vastata.

— Hm, murahti hän, — vai huono kirjoittaja. Luuletteko, että minä
mikään kirjailija olen? Juoksen paljon vähemmällä vaivalla viisi
kertaa tämän kaupungin välin, ennenkuin kirjoitan yhdenkään kirjeen.
Jospa tietäisitte, mikä työ ja touhu siitäkin vaivaisesta "preivistä"
oli, jonka teille lähetin, Huhhuh! Tuskan hiki siinä pusertui, mutta
kirjoitinpas vain. Sillä eihän mitään voiteta vaivatta ja tuskatta, ja
minun teki kovin mieleni voittaa teiltä kirje.

— Tosiaanko! huudahti neiti Salmi. — Mutta se oli muuten hirveän
hauska kirje, jonka lähetitte. Ja minä kun odotin ja odotin useampia
sellaisia. Lopulta jo uskoin, että sellaisia ne miehet ovat, ei niitä
ole uskottava.

Molemmat olivat siis ajatelleet toisistaan jokseenkin samalla
tavalla. Mutta nyt he vihdoinkin olivat oppineet tuntemaan toistensa
ominaisuuksia vähän enemmän. He tiesivät, että kirjeiden kirjoittaminen
oli kumpaisellekin melkein ylivoimainen asia.

— Teidän pitää kuitenkin luvata käydä useammin tapaamassa minua, sanoi
neiti Salmi, kun he vihdoin hyvästelivät.

— Entäs poliisi? kysyi Matti naurahtaen.

— No, eihän teidän aina tarvitse noin ohuesti puettuna juoksennella.

— Niinhän se on sekin, myönsi Matti, alkaen hiljalleen juosta kotiin
päin.

Kun hän tien mutkassa vilkaisi taaksensa, seisoi neiti Salmi yhä
samalla paikalla ja vilkutti hänelle jäähyväisiksi.




VII.


Muitten ihmisten mielestä ei sinä talvena tahtonut kunnollista jääkeliä
tullakaan, mutta Matti sanoi:

— Mainio keli tuolla jäällä.

Toiset ymmärsivät sanat leikiksi, toiset ällistyivät. Mutta Matti antoi
heidän miettiä asiaa.

Eihän sitä keliä tosiaankaan olisi voinut tavallinen ihminen missään
tapauksessa hyväksi kehua, sillä lunta oli lähes metrin korkuudelta, se
oli sitäpaitsi tullut liian aikaiseen ja painanut vettä jäälle, niin
että kaikkialla sai kahlata ei ainoastaan lumessa, vaan hyyhmässäkin.

Sellainen se oli Matin hyvä keli.

Hän juoksenteli jään ristiin rastiin, ja oli sitä enemmän mielissään,
mitä suuremmat tallat hänen kenkiinsä tarttuivat.

— Se, se opettaa jalkoja nostelemaan, hän naureskellen sanoi kotonaan.

Isä hymähti:

— Lapset tekevät lasten töitä. Ei minun nuorna ollessani tuollaisen
miehen olisi annettu vapaana kuljeskella.

       *       *       *       *       *

Vasta joulun jälkeen saatiin syntymään jonkunlainen hevostie. Ukot
ajelivat sitä myöten ja kiroilivat. Heistä oli pirullinen rangaistus
ajaa sellaista tietä pitkin, joka heitteli oikealle ja vasemmalle ja
pudotti kuin kaivoon, jos oli väistettävä sivuun.

Naapurit eivät enää ihmetelleet Matin "konsteja." He olivat jo
kyllästyneet puhumaan koko pojasta. Siihen heillä oli sellainenkin
syy, että heidän omat poikansa olivat alkaneet innostuneesti jutella
Matista ja tuollaisista "hullujen hommista" niinkuin mokomista
juoksentelemisista ja hyppimisistä.

Mutta annahan olla, kun toisinaan sattui joku vieraspaikkakuntalainen
ajelemaan talvitietä, jonka sivussa Matti, kengät muodottomiksi
könttyröiksi hyyhmettyneinä, loikki ja hymyili. Silloin saattoi sattua
jos jonkinlaisia hullunkurisia kohtauksia.

Kerran eräs isäntä kysyi:

— Miks'et tietä pitkin loiki?

— Ei huvita, sanoi Matti. — Täällä on tasaisempaakin.

Isäntä katseli ja katseli, antoi hevosensa pysytellä kohdalla ja
lopulta hänen kävi sääliksi. Hän pysähdytti hevosensa ja sanoi:

— Nouse rekeen.

— Enpä nouse.

— Heh! No mikä sinua riivaa?

— Ei mikään, sanoi Matti. — Mutta en toki suurilla surmillani tahtoisi
istua reessä ja antaa seuloa sisuksiani sinne ja tänne.

Isäntä hymähti jotain, nykäisi ruunansa täyteen juoksuun, arvellen
nähtävästi, kuten monet muutkin, että eipä ole pojan päässä kaikki
ruuvit paikallaan.

Hetken kuluttua hän vilkaisi taakseen ja säikähti pahanpäiväisesti
nähdessään, että poika juoksi aivan lähellä, melkein hänen rinnallaan.
Kummastuneena mutisi hän jotakin käsittämätöntä, sivalsi ruunaansa
piiskalla ja karjahti sille, vaikka kenties oli karjaisu tarkoitettu
tuolle hullulle, joka kenties aikoi nitistää hänet.

       *       *       *       *       *

Kylläpä ruoka maistui sellaisilta retkiltä palattua. Mutta ei auttanut
appaa sisäänsä liian paljon, sillä jos hän alkaisi lihoa liiaksi,
niin mikä helkkarin maratoonari hänestä silloin tulisi. Olipa siinä
sitäpaitsi oma nautintonsakin jättää syönti makeimmilleen.

Vähitellen alkoivat harjoittelun ja säännöstellyn elämän tulokset
tuntua. Kun hän, esimerkiksi kahden, kolmen viikon ankaran treenauksen
jälkeen oli viikonpäivät kunnollisesti levännyt, niin sellaiset
ponnistukset, jotka olivat aikaisemmin pyrkineet väsyttämään ja
hengästyttämään, tuntuivat nyt leikinteolta vallan.

Kevättalvella, kun oli hankittava metsästä kesäpuut, oli mainio
tilaisuus harjoitella siten, että koko matkan kotoa metsään ja metsästä
kotiin rämpi hevosen vieressä pehmeässä hangessa. Kengille se ei
kylläkään kestävyydeksi ollut, mutta mitäpä siitä. Illoin olivat kyllä
jalatkin kosteat, toisinaan aivan likomärät, mutta ponnistelu oli ne
pitänyt kuitenkin lämpöisinä ja olihan sitäpaitsi pari, joskus kolmekin
kertaa viikossa tilaisuus hautoa raajojaan polttavan kuumassa saunan
löylyssä.

       *       *       *       *       *

Milloinkaan ennen ei Matti ollut odotellut kevättä sellaisella
malttamattomuudella kuin nyt. Hän olisi tahtonut päästä koettelemaan,
missä ajassa hän voisi suoriutua neljänkymmenen kilometrin maantien
matkasta. Hän olisi halunnut nähdä, saattaisiko hänellä olla mitään
toiveita. Itse asiassa hän ei epäillyt; ja hän ajatteli jo itsekseen,
että hänen koetuloksensa ei tarvitse olla kovinkaan loistava
kelvatakseen todistukseksi hänen kuntoisuudestaan. Jos hän kykenisi
katkaisemaan matkan kolmessa tunnissa, niin hän ajatteli, silloin hän
olisi aivan loistavassa kunnossa ja kykenisi kilpailemaan kenen kanssa
tahansa. Ja jos hän häviäisikin, niin eipä vain sitä voittoa helpolla
vietäisi. Sillä toisten kanssa juosten täytyy tuloksen ehdottomasti
alentua. Sitäpaitsi hän ehtisi vielä pitkin kevättä harjoitella koko
paljon.

Monta kertaa viikossa hän kävi "rataansa" tarkastelemassa, mutta kovin
hitaasti tulikin kevät sinä vuonna.

Tuli se sentään kuitenkin, sulatti lumet vainioilta ja houkutteli
maantien hiekan näkyviin.

Matti varustautui koejuoksuunsa. Hän sitoi ranteeseensa tavallisen
taskukellonsa nähdäkseen millaisissa aikaerissä hänen matkansa osat
katkeaisivat.

Oli keväinen, melkein tuuleton päivä. Koko maailma tuntui olevan
ihmeellisiä aavisteluja tulvillaan. Aukeamattomat puunsilmut
tuoksuivat, kevätpurot lirisivät siellä ja täällä maantien varrella.
Olipa joku uskaltanut purkautua tien poikki jollakin hiukan ylävämmällä
kohdalla.

Matti pikemmin tunsi kuin näki kaiken tämän painaltaessaan pitkin
kosteasantaista tietä ohi talojen ja torppien, ohi punaisten
kilometripylväiden yhä eteenpäin, eteenpäin; ei tällä kertaa
kaupunkiin, vaan päinvastaiseen suuntaan.

Koko hänen olentonsa tuntui uhkuvan keväistä voimaa ja hänen mielensä
oli kevyt ja puhdas kuin poutapilvi.

Hän ei välittänyt vähääkään vastaantulijoista, jotka jäivät suu
auki töllistämään, ei hän välittänyt uteliaista, jotka ikkunoistaan
kurkistelivat. Hän hymyili vain ja iloitsi siitä, että kilometri
toisensa jälkeen katkesi ilman vähintäkään vaivaa.

Olisipa ollut joku urheilumies seuraamassa hänen juoksuaan, olisipa
ollut lääkäri määrättyjen matkojen päässä tunnustelemassa hänen
sydämensä voimakkaita, mutta säännöllisiä iskuja, niin he olisivat
alkaneet ennustella, että maailman merkillisin pitkäin matkain juoksija
oli ilmestynyt.

Ja kuitenkin ovat ennustelut ja lausunnot aina enemmän tai vähemmän
turhia ja pettäviä. Parhainkin fysiikka voi yks'kaks' pettää,
varmimmallekin saattaa milloin tahansa tapahtua jotakin odottamatonta,
sattua yllätys, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa.

Hyvin teki Matin mieli vilkaista kelloaan jo viiden kilometrin jälkeen,
mutta hän malttoi sentään ajatella, että näin, umpimähkään juosten hän
voisi ehkä paremmin arvostella kuntoaan ja voimiaan. Siksi päätti hän
katsoa ajan vasta juostuaan täyteen neljänneksen matkasta, kymmenen
kilometriä.

Hän tiesi kyllä etukäteen, ettei se olisi mikään aika kymmenen
kilometrin ajaksi, mutta hän tiesi myöskin voivansa vielä parantaa
vauhtiaan. Toisaalta hän kuitenkin ymmärsi, että keskimatkalla
ponnisteltu tuntuvampi parannus saattaisi kuitenkin kostaa lopussa.

Viimeiset kymmenet metrit hän juoksi maltittomasti päästäkseen näkemään
käyttämänsä ajan. Se oli noin neljäkymmentäkaksi minuuttia.

Hän hymyili itsekseen, ajatellessaan, että oli sittenkin tainnut
liiaksi kiirehtiä ensimmäisellä neljänneksellä. Samalla hän kuitenkin
lohduttautui sillä, että erehdykset ovat opiksi. Hänhän oli lähtenytkin
vain kokeilemaan, päästäkseen mahdollisuuksistaan selville ja
tehdäkseen hyödyllisiä huomioita.

Samaa vauhtia pitäen painalsi hän eteenpäin. Hengitys oli taajentunut,
sydän löi nopeammin, ja hiki virtasi, mutta pienintäkään häiriötä hän
ei tuntenut missään paikassa.

Loppumatkaa päätti hän seurata viiden kilometrin erissä.

Ennen viidettätoista kilometriä tunsi hän sentään lievää pistosta
selässään.

Katsoessaan kelloaan, huomasi hän käyttäneensä näillä viidellä
kilometrillä ainoastaan kahdeksantoista minuuttia ja parikymmentä
sekunttia. "Liian kova vauhti", ajatteli hän. "Pistos johtuu kenties
siitä."

Seuraavien viiden kilometrin aikana hän aluksi aikoi hiukan hiljentää
vauhtiaan, mutta kun pistosta ei enää vähääkään tuntunut, kun jalat
eivät ottaneet väsyäkseen eikä hengästystä ollut, tiukensi hän
vauhdin entiselleen, ehkä jonkunverran lujemmaksikin, niin että tämän
viidenkilometrin erään tuli käytetyksi ainoastaan tasan kahdeksantoista
minuuttia.

Nyt oli hän käännekohdassa; jäljellä oli siis puolet matkasta.
Ensimmäiseen puoliskoon oli siis kulunut tunti ja kahdeksantoista
minuuttia. Jos hän jaksaisi toisenkin puolen siinä ajassa, voisi hän
olla tyytyväinen.

Mutta toinen puoli, etenkin lopputaival, oli koko lailla tiukempaa.
Jaloissakin alkoi viimeisten kymmenen kilometrin aikana tuntua
väsymyksen oireita ja hengitys kävi liian lyhyeksi. Mutta jälleen
tasaantui hänen kuntonsa ja matka katkesi entisellä vauhdilla. Hänen
jalkansa eivät tosin kohonneet yhtä huomaamattomasti, eikä hänen
tajuntansa jaksanut enää seurata ympäristön ääniä eikä keväisiä
tuoksuja. Hän juoksi koneellisemmin. Pää humisi lämpöisenä, jäsenet
toimivat ikäänkuin tiedottomasti. Mutta ne toimivat kuitenkin
vaivattomasti vielä.

Vasta viimeisillä kilometreillä laukesi ruumiin ja hengen jäntevyys
huomattavasti, ja Matista tuntui niinkuin hän olisi juossut aivan liian
hitaasti. Asian paikalla olisi hänellä tosin ollut varaa parantaa,
mutta nyt hän ei välittänyt. Hän tiesi jo, että hänen tuloksensa
oikeuttaa hänet toivomaan; vieläpä hän väsymyksestään huolimatta
jaksoi luottaa itseensä niin paljon, että hän suoriutuisi varmasti
karsintakilpailuissa hyvin ja pääsisi olympialaisiin.

Kun hän tämän jälkeen lepäili kaikessa rauhassa ja ruumiinsa
vähittäisestä vetreytymisestä nauttien, mietiskeli kokeensa
yksityiskohtia, huomasi hän ilokseen, että hän oli paljonkin hyötynyt.
Vielä muutamia samanlaisia koejuoksuja, ja hän olisi selvillä
ansioistaan ja puutteistaan, tietäisi miten hänen olisi juostava
ja milloin olisi edullisinta tiukata, milloin muista välittämättä
hellittää otettaan.




VIII.


Matin viime kesäistä alkumenestystä, toista sijaa kymmenellä
kilometrillä, ei monikaan enää muistanut karsintakilpailujen alkaessa.

Mutta saatiinpa nähdä, että hän oli mies, joka ensimmäisten joukossa
määrättiin mukaan.

Nyt alettiin hänestä jo puhua. Urheilulehdessä oli kirjoitus, tavallaan
haastattelu, jossa tehtiin kunniaa Matti Lassilalle, yhdelle niistä
harvoista, joihin kiinnitetyt toiveet eivät kaikesta päättäen petä.
Jokapäiväisetkin lehdet mainitsevat hänestä urheiluartikkeleissaan
"nuorena, paljon lupaavana kykynä."

Tuo hälinä, tosin verrattain vaatimaton ja varmasti parhaassa
tarkoituksessa nostettu, oli Matista joutavaa hölyämistä, jota hän
ei olisi tahtonut. Itsekseen hän aivan pahoitteli sitä. Sillä nuo
"toiveet" ja tuo "lupaava kyvykkyys" painostivat häntä; ne ikäänkuin
orjuuttivat, velvoittivat ja tekivät tavallaan epävarmaksikin.

Jos hän olisi jo todellakin saanut aikaan jotakin erinomaista,
voittanut muutamia hämmästyttäviä, ihmeellisiä voittoja, silloin sen
olisi voinut ymmärtää jotenkuten, mutta näin ollen se oli aivan liian
aikaista.

Eipä siksi, että hän olisi pienestä kehuskelusta pilautunut. Ei
ollenkaan. Hänhän ei piitannut julkisesta kiitoksesta eikä moitteesta.
Hän tahtoi tehdä voitavansa ja hän oli hyvillään ainoastaan muutamien
harvojen tunnustuksesta.

       *       *       *       *       *

Isäukko oli naureskellut Matin haaveille päästä Parisin olympialaisiin,
mutta nyt hän tuli totiseksi, kun poika ilmoitti pääsevänsä.

Eihän ukko ilmoisna ikänä olisi tuota uskonut. Hänellä oli ollut
joku hämärä käsitys sellaisista merkillisyyksistä, jotka saavuttavat
huipputuloksia. Hän oli vain kuullut niistä puhuttavan ja ajatellut,
että ne ovat eri miehiä kuin muut miehet, jollain tavalla ikäänkuin
tavallisiin ihmisiin kuulumattomia. Ja nyt yksi sellainen on muka hänen
oma lihallinen poikansa, tuo piimäsuu poju, joka vielä äsken ikään oli
kapalovauvana. Eikö mitä!

Täytyihän se tietysti vihdoin uskoa, eihän siinä mikään auttanut, mutta
se ei käy päinsä kuitenkaan, että parhaana heinäntekoaikana livistetään
sellaisille huvireissuille. Ohoh! Saadaanpas nähdä.

— Mikäs "Urheilu" se sitten maksaisi minulle rivakan heinämiehen? kysyi
ukko.

Matin olisi tehnyt mieli ryhtyä selvittelemään ja kiistelemään, mutta
hän huomasi ukon olevan nyt sillä päällä, ettei siitä mitään murene.
Siksi päätti hän jättää asian toistaiseksi, ehkä äidin ajettavaksi.
Mutta samalla hän ajatteli: "Mitähän tästä tuleekaan. Eihän se tiedä
vielä sitäkään, että valmennusleirille olisi jo aikaisemmin mentävä."

       *       *       *       *       *

Mutta ukko oli kaikessa hiljaisuudessa ottanut jostakin selvän koko
jutusta ja eräänä kauniina päivänä hän yllätti poikansa kysymällä:

— No, eikös sinun jo pitäisi alkaa manöveerata sinne leirillesi?

Matti ällistyi pahanpäiväisesti. Hän oli kuin puusta pudonnut eikä
oikein ymmärtänyt mitä olisi pitänyt sanoa.

Vihdoin hänen oli kuitenkin jotain sanottava, sillä kyllä ukko osaa
joskus ymmärtää vaitiolon muuksikin kuin myöntämisen merkiksi.

— Kyllähän sinne tietenkin mentävä olisi.

— Niin no, mitäs siinä sitten enää jahkailet? Pillit pussiin vain ja
mars matkaan. Kyllähän täällä jotenkuten pärjätään.

Sillä se oli sovittu.

Parin päivän perästä Matti lähti, käytyään sanomassa jäähyväiset neiti
Salmelle, joka huusi hänen jälkeensä:

— Parisissa tavataan.




IX.


Harjoitusleirillä oli toverillinen ja ystävällinen mutta ankara
komento, johon jokainen suostui vapaaehtoisesti ja ilomielin.

Tällainen säännölliseen elämään, valmentajain neuvomaan ja
silmälläpitämään harjoitteluun kokoontuminen on varmasti erinomainen
keino miesten kuntoisuuden kohottamiseksi suurten kilpailujen edellä.

Rahoja sellaisen joukon ylläpitäminen kysyy, mutta kansan käsi on
karttuisa, jos vain hyvää tahtoa löytyy. Ja olihan sitäkin ollut.
Emmehän me tosin koskaan voi kilpailla kaikenlaisten mukavuuksien
kustantamisessa, kuten mahdollisesti amerikkalaiset ja monet muut
rikkaat kansat, mutta onhan miehissämme sensijaan suhteellisesti
enemmän spartalaisuutta kuin monen muun kansan miehissä.

Olipa vihdoin lähtöpäivä käsissä. Se oli oikea juhlapäivä, jonka
juhlallisimmaksi hetkeksi muodostui kotimaan rannasta eroamishetki.

Tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä oli saattelemassa noita poikia,
joitten lihasten voimaan ja sitkeyteen, hengen joustavuuteen ja sisun
pettämättömyyteen tahdottiin luottaa nyt niinkuin usein ennenkin.

Seisoihan siellä suuren laivan kannella koko kansan valiojoukko,
suureksi osaksi jo aikaisemmin koeteltuja sankareita, mutta osaksi
sellaisia, jotka nyt vasta ensimmäistä kertaa saivat lähteä
tulikastettansa kohti.

Tuohon uljaaseen joukkoon katsoi tuhatlukuinen ihmismeri, ja jokaisen
katsojan mielessä paloivat parhaat toivomukset.

Soittokunnat, puheet, laulut! Ne vaikuttivat yhtä valtavasti,
liikuttavasti ja innostuttavasti niin lähtijöihin kuin saattajiinkin.

Matista tämä kaikki oli niin suurenmoista, ettei se enää tuntunut
oikein todeltakaan. Hän pysyttelihe syrjemmässä neiti Salmen kanssa,
joka myöskin oli lähtenyt mukaan, niinkuin oli aikaisemmin luvannutkin.
Mutta heidän syrjäiseen soppeensa, jonka he olivat valinneet laivan
irtautuessa satamasta, sinnekin näkyi liinojen liehunta rannalla ja
kuuluivat nuo loppumattomat eläköön-huudot.

Tämä hetki oli Matin tähänastisen elämän suurenmoisin hetki. Kaiken
tuon juhlallisen rannasta lähdön lisäksi tunsi hän ihmeellisiä
aavisteluja kaikesta siitä, mikä odotteli kaukana vieraassa, oudossa
maassa, johon ei muutamia vuosia sitten voinut edes uneksia pääsevänsä.

Nyt oli hän matkalla Pariisiin ja hänen mukaansa oli lähtenyt toinen,
jonka hennot sormet silloin tällöin sivelivät hänen kättänsä.

Jos hänelle olisi pari kolme vuotta sitten ennustettu näitä elämyksiä,
ei hän olisi viitsinyt vaivautua loppuun asti kuuntelemaan. Niin
mahdottomilta ne olisivat tuntuneet.

       *       *       *       *       *

Pariisiin saavuttua oli Matin sanottava neiti Salmelle hyvästi ja
mentävä muun joukon mukana yhteiseen hotelliin.

Olipa se eri meteliä ja mutinaa, mikä kohtasi heidät maanalaisen
rautatien asemalla.

Matista tuntui, etteivät he sieltä ikinä mihinkään selkenisi. Ihmisiä
kaikenkarvaisia ja -kielisiä aaltoili sakeana merenä hälisten ja
hätäillen. Kaikilla näytti olevan tulenpalava kiire.

Kun he vihdoin saapuivat hotelliinsa, joka oli varattu yksinomaan
suomalaisille urheilijoille, olivat he koko lailla väsyneet. Ei
tahtonut oikein sujua leikinlaskukaan, vaikka pojat olivatkin siihen
valmiit melkein milloin tahansa. Jokainen halusi nyt hiukan jotakin
suuhunpantavaa, ja sitten levolle. Huomennahan oli oleva ensimmäinen
kilpailupäivä.

       *       *       *       *       *

Seuraava aamu valkeni kuumana, helteisenä ja aivan tyynenä.

Koko aamupäivä meni lähtö-valmisteluissa, ja tuntuipa olevan jotakin
tavallista levottomampaa tuossa muuten rauhallisessa joukossa.
Jonkunlainen "urheilukuume" oli siis kuitenkin tarttunut. Eikä se
säästänyt niitäkään, jotka jo ennenkin olivat olleet mukana.

Kolmen tienoissa iltapäivällä oli oltava stadionilla. Silloin
järjestettäisiin juhlakulkue.

Olipa sitä kulkuetta nautinto katsella. Olihan siinä noin
kolmenkymmenen kansakunnan parhaat edustajat. Eikä tarvinnut
suomalaisten hävetä ryhdikkäitä poikiaan, joita olikin nyt lähetetty
tavallista runsaammin, nyt, kun varoja oli saatu tarpeellinen määrä
kootuksi.

Sitten alkoivat kilpailut.

Matti sai olla syrjästäkatsojana monta päivää, sillä maratonjuoksu,
johon hänet oli ilmoitettu, oli vasta kisojen viimeisenä päivänä.

Hän seurasi kilpailuja kuvaamattomalla mielenkiinnolla, ja rajaton
oli hänen riemunsa nähdessään tovereittensa uljaita voittoja. Miten
ylpeä hän olikaan heidän puolestaan, miten ylpeä siitä, että oli
suomalainen. Ja jokainen voitto, jonka toiset saavuttivat, oli
velvoittamassa häntä itseään. Kymmenet hiljaiset valat hän itseksensä
vannoi, ja kuitenkin, aina kun hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän
saisi seisoa neljänkymmenen kilometrin rajaviivalla ja niitä tunteja,
joitten kuluessa hän saisi näyttää, mihin kykenee, aina tunsi omituisen
levottomuuden. Se oli vain aivan hyvin ymmärrettävää kilpailukuumetta,
jonka ilmestymistä eivät teräksisimmätkään hermot voisi estää.

Suuremmalla jännityksellä kuin mitään muuta kilpailua seurasi Matti
pituushyppyä ja kolmiloikkausta, sillä Antti Laukkanen oli niissä
mukana, ja se, että Antti sijoittautui toiseksi, oli Matille riemun
hetki. Ensimmäinen, Tuuloksen tulos, oli vain muutamia senttejä
parempi, niin että saattoi yhtähyvin pitää sattumana Antin jäämistä
toiseksi. Kolmas mies sensijaan sai kaksitoista senttiä huonomman
tuloksen, joka kaikesta päättäen johtui huonosta onnesta enemmän kuin
ensiluokkaisen amerikkalaisen hyppääjän kykenemättömyydestä. Olihan
tuo sama amerikkalainen kotimaassaan — niin olivat lehdet jo aikaisin
keväällä kertoneet — hypännyt yli Tuuloksen maailmanennätyksen.

Maratonjuoksijoista kuuli Matti ihmeellisiä huhuja. Niitä oli haalattu
indianien, neekerien ja kreolien joukosta. Ties Herra mistä kaikista
maailman ääristä.

Maratonkilpailun aattopäivänä kerrottiin huikeita juttuja noista kuuman
ilmanalan miehistä. Yksi oli juossut viisikymmentä kilometriä alle
kolmen tunnin. Toinen oli aivan ehdottomasti jonkunlainen kone eikä
ollenkaan ihminen, sillä ei tullut muka koskaan kysymykseenkään, että
hän olisi vähääkään hengästynyt; neljän, viidenkymmenen kilometrin
jälkeen hän oli yhtä tasaisesti hengittelevä poika kuin lähtiessäänkin.

Liika on tietysti aina liikaa. Tuollaiset kehumiset huomaa kyllä kuka
hyvänsä lörpötykseksi. Mutta kaikessa on totta toinen puoli, ja aina
sai odottaa ihmeellisiä löytöjä ja yllätyksiä. Saattoihan tosiaankin
joku neekeri esimerkiksi tehdä ihmeitä — neekereistä on ennenkin
tullut maailmanmestareita — saattoihan joku etelä-afrikalainen, tai
meksikkolainen yhtäkkiä lyödä koko maailman hämmästyksellä. Niin,
saattoipa kyllä. Mutta suomalainen ei usko ennenkuin koettaa.




X.


Onneksi se päivä, jolloin olympialaisten kisojen kunniakkain kilpailu
oli ratkaistava, oli viileämpi kuin edelliset. Näyttipä sadekin
mahdolliselta, ja vilpoisa tuulenhenki puhalteli yli stadionin.

Suomea edustamassa oli kaikkiaan neljä miestä, joista kolme vanhoja
tekijöitä.

Kello kolmen tienoissa annettiin lähtömerkki.

Kiivasveriset etelämaalaiset syöksyivät heti johtoon. Suomalaiset
pysyttäytyivät keskivaiheilla. He eivät piitanneet siitä kunniasta,
minkä stadionilla juostavan, ehkä noin tuhannen metrin matkan
johtaminen olisi mahdollisesti tuottanut.

Juoksijain poistuessa stadionilta oli järjestys melkein muuttumaton.

Nyt alkoi jännittävä odotus, kenties jännittävämpi kuin milloinkaan
uuden ajan olympialaisissa kisoissa.

Sillä nyt oli mukana puolenkymmentä edellisinä vuosina pienin aikaeroin
keskenänsä kilpaillutta juoksijamestaria, jotka kaikki kuuluivat olevan
hyvässä kunnossa.

Meidän tunnettu ja rakastettu Hanneksemme ja Viron ylpeys Lossman
näyttivät tuntevan toisensa ja pysyttäytyivät toistensa lähettyvillä.
Heidän seuraansa painautui myöskin Matti, ajatellen, ettei silloin ole
huonossa seurassa.

Neekerit ja indiaanit sekä etelä-afrikalainen Gitsham, Antwerpenin
ajoilta tunnettu, juoksivat yhä johdossa. Etukärkenä Gitsham.

Näitten miesten ihmeellisistä saavutuksista levitettyjä huhuja ei
tietenkään uskottu, mutta olivatpa ne kuitenkin vaikuttaneet niin
paljon, että ensimäisen viiden kilometrin aikana ei kukaan uskaltanut
seurata omia laskelmiaan, vaan paineli noiden villittyjen perästä
sellaista vauhtia, että tarkastuspaikassa ilmoitettiin ensimäisille
tuon viiden kilometrin taipaleen ajaksi seitsemäntoista minuttia ja
kolmekymmentäkaksi sekunttia.

Nyt seuraavien kilometrien aikana annettiin noitten "ihmemiesten"
huhkia keskenään. Ainoastaan eräs italialainen ja eräs espanjalainen
katsoivat velvollisuudekseen pitää heitä ainakin näkyvissä.

Kun kymmenen kilometrin tarkastuspaikalta ilmoitettiin juoksijain
järjestys, oli ensimmäinen suomalainen, Hannes, vasta kahdeksantena, ja
kun aikaerokin oli melkoinen, alkoivat suomalaiset epäillä miestensä
puolesta. Kuului keskustelua siitä, että Hanneskin on tullut vanhaksi.
Oltiin suoraan sanoen hiukan pettyneitä ja masentuneita, vaikka toivo
elikin yhä.

Kahdenkymmenen kilometrin tarkastuspaikka ilmoitti jo aivan
uusien miesten olevan johdossa. Ensimmäisenä oli Lossman, sitten
englantilainen Piper, sitten Hannes ja Matti. Seuraavien välillä oli jo
sievä "kaula", ja jälleen virittyi suomalaisten mieliala reippaammaksi.
Mutta yksikään jännityksellä tietoja odottavista ei aavistanut mikä
tuikea ottelu pitkin matkaa tapahtui.

Jo kahdenkymmenenviiden kilometrin asemalta lähetetyn ilmoituksen
mukaan oli järjestys jälleen muuttunut; Ensimäisenä oli nyt
etelä-afrikalainen Gitsham. Mutta Hannes ja Matti olivat kuitenkin
hänen kantapäillään. Sitten seurasi Lossman. Toisten välimatka oli jo
pidentynyt koko lailla.

Jännitys stadionilla kasvoi kasvamistaan kolmenkymmenen kilometrin
tuloksia odoteltaessa. Voittaisiko tosiaankin etelä-afrikkalainen?

Hannes tunsi Gitshamin entisenä kilpaveikkonaan. Hän tiesi, että tässä
olisi loppuun asti taisteltava jokaisesta metristä, sillä Gitsham oli
nähtävästi päättänyt maksaa velkansa, hyvittää aikaisemmat tappionsa.
Lossman oli myöskin laskuihin otettava.

Mutta pitkin matkaa Hannes ihmetteli että sitkeyttä millä Matti pysyi
matkassa. Samalla hän kuitenkin epäili, että lopussa saattaisi tulla
lamautuminen, niinkuin oli käynyt monelle muullekin.

Noin kaksikymmentäkahdeksan kilometriä oli juostu, kun Lossman teki
totisen yrityksen päästä johtoon. Lähes kilometrin hän juoksi Hanneksen
ja Matin välissä, ja Matti huomasi, ettei hän suinkaan näyttänyt
väsyneeltä.

Gitsham koetti sill'aikaa kiristää välimatkaa Hanneksen kanssa, mutta
Hannes polki askel askeleelta hänen jälessään askelen mittaa taaempana.

Kahdennenkymmenennenyhdeksännen kilometrin alkaessa Hannes ponnistautui
Gitshamin rinnalle. Tämä yritti päästä eroon, yritti kaikin voimin
ja monta kertaa, mutta Hannesta huvitti juosta hänen rinnallaan ja
odotella vain, milloin saisi päähänpiston mennä ohitse.

Matti ei tuntenut erikoisempaa väsymystä eikä jäykkyyttä. Sydän
tuntui toimivan moitteettomasti ja keuhkot työskentelivät tasaisesti,
voimakkaasti kuin parhaat palkeet. Miks'ei hän siis uskaltaisi lisätä
vauhtia? Mutta hän oli liian vähän kokenut. Ehkä hän tarvitsee kaikki
voimansa ennenkuin ollaan takaisin stadionilla. Hän päätti siis tyytyä
seuraamaan tiukasti toisia.

Vähää ennen kolmenkymmenen kilometrin tarkastusasemaa Hannes painautui
auttamattomasti Gitshamin edelle.

Siinä järjestyksessä juostiin vielä viisi kilometriä, Hannes näytti
aikovan ryhtyä jättämään toisia. Gitsham ei näyttänyt sillä hetkellä
halukkaalta pitämään puoliaan, mutta Lossmanin siirryttyä hänen
rinnalleen, hän alkoi päättäväisesti laajentaa askeleitaan ja seurata
Hannesta.

Lossman jättäytyi rauhallisesti hänen ja Matin väliin, mutta kuitenkaan
hän ei hellittänyt, niin että välimatkat pysyivät samoina, kunnes noin
kolmen kilometrin päässä stadionilta Matti ajoi helposti sekä Lossmanin
että Gitshamin ohi.

Hän tunsi tosin jalkansa koko lailla väsyneiksi, mutta hänen tahtonsa
oli sitä jäntevämpi.

Nyt alkoi Hannes todellakin loppuspurtin. Matti seurasi tiukasti, mutta
Gitsham ja Lossman jäivät nyt auttamattomasti.

Hannes oli erinomaisessa kunnossa. Hän ei näyttänyt ollenkaan liiaksi
rasittuneelta, vaikka ymmärrettävästi olikin väsynyt. Olisikin
muuten leikkiä puhua väsymättömyydestä kun on kysymys maratonjuoksun
viimeisistä kilometreistä.

Harvoin lienee sattunut maratonmatkalle neljä näin tasaväkistä miestä.
He juoksivat nyt parittain, edellä Hannes ja Matti, kahdensadan metrin
päässä heistä Gitsham ja Lossman.

Vieläkään ei olisi voinut ennustaa kuka näistä neljästä selviytyisi
voittajana. Olihan ennenkin nähty, että ratkaisu oli tapahtunut vasta
stadionilla. Saattaisi siis nytkin tapahtua samalla tavalla.

Oli enää kaksi kilometriä jälellä.

Lossman kiristäytyi Gitshamin rinnalle ja yritti ohi. Mutta Gitsham ei
ollut halukas paikkaansa luovuttamaan. Sensijaan hän näytti saaneen
päähänpiston tavoittaa Hannesta ja Mattia.

Se oli kuitenkin ylivoimainen tehtävä, sillä nämä olivat alkaneet
välien selvittelyn keskenään.

Gitshamin ponnisteluja kesti melkein kilometrin matkan, mutta sitten
hänen oli hellitettävä. Ja hetken perästä oli Lossman jälleen hänen
rinnallaan.

Pari-kolmesataa metriä he juoksivat rinnan. Sitten painautui Lossman
eteen ja kiristi välimatkaa niin paljon, että Gitsham katsoi parhaaksi
luopua yrityksistään.

Lossman oli nyt saanut innon saavuttaa suomalaiset, mutta näillä oli
liian murhaava vauhti ja liian suuri etumatka.

Gitsham oli kaikesta päättäen väsynyt. Hän ei enää tehnyt yritystäkään
saavuttaa toisia.

Nyt oli vain kilometri jälellä.

Hannes koetti vähän tästä irtautua Matista, mutta tämä pysyi sitkeästi
joko aivan lähellä tai rinnalla.

He olivat jättäneet Lossmania yli kolmesataa metriä tullessaan
stadionille.

Suomalaisten riemu oli rajaton, kun he näkivät kaksi pojistaan
ensimmäisinä.

Mutta kumpi heistä voittaisi? Olisiko todellakin niin, että tuo tähän
asti tuntematon nuorukainen voittaisi olympialaisten suurimman,
mainehikkaimman ottelun?

Nyt olivat viimeiset viisisataa metriä kysymyksessä. Niiden
katketessa ratkaistaisiin, kenen päähän painettaisiin maratonsankarin
kultalehväinen seppele.

Molemmat kilpailijat olivat väsyneitä. Kumpaisenkaan jalka ei noussut
vaivattomasti, mutta kumpi tahansa voisi viimeisillä metreillä koota
voittamiseen tarvittavan lisän.

Tuskin sata metriä maalinauhasta teki Matti sisukkaan ponnistuksen,
otti johdon ja jatkoi yhtä kovalla vauhdilla. Hannes teki parhaansa
vastatakseen, mutta onnistumatta. Hän jäi neljä tai viisi metriä
voittajasta, jota jo kannettiin käsillä riemukkaiden huutojen kaikuessa.

Niin pian kun lähelle pääsi, kiiruhti Hannes onnittelemaan nuorta
voittajaansa. Ja Matti tunsi, että se oli sydämellinen, toverillinen,
vilpitön kädenlyönti.

Yht'äkkiä oli Matista tullut mies, jonka nimi pian tiedettäisiin
kaikissa maailman kolkissa. Mutta miten kauniisti hän suhtautui
tuohon sankarilliseen saavutukseensa! Hän hymyili ja vaikeni. Hän
näytti avuttomalta kuin kaino poika, niin että monet ulkomaalaiset
ihmettelivät, miten sellaisella kilttiydellä siunattu poika saattoi
selvitä maratonjuoksun voittajana.

Suomalaiset sitä eivät ihmetelleet. He tunsivat Lassin-Matin niinkuin
kaikki muutkin Mattinsa. He tiesivät, että sen kiltin kuoren alla on
kirkas sisu.

Eräässä Parisin puistossa käveli kaksi kaukaisen pohjolan lasta.

Ei heillä ollut paljon keskenänsä juteltavaa, mutta silloin tällöin
yhtyivät heidän kätensä kenenkään näkemättä sydämelliseen puristukseen.

Eilisen maratonjuoksun vaatimaton voittaja ja pieni suomalainen
sairaanhoitajatar. He kävelivät siinä kuin kaksi eksynyttä lasta
jättiläismäisen maailmankaupungin melussa ja vilinässä.

Vähäksi aikaa he istahtivat läheiselle penkille ja katsoivat toisiaan
silmiin.

Ei ollutkaan sairaanhoitajatar tällä hetkellä punaposkinen, vallaton,
naureskeleva tyttölapsi. Hän oli kalpea, hänen silmänsä katsoivat
suurina ja kosteina. Ja hänen huulillaan väreili puoliksi itku ja hymy,
kun hän toisen puoleen painautuen kuiskasi:

— En minä olisi sittenkään uskonut, että sinä voitat.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VOITTAMATON ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.