The Project Gutenberg eBook of Mitä kylvää sitä niittää
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Mitä kylvää sitä niittää
Kertomus
Author: Heikki Meriläinen
Release date: July 29, 2025 [eBook #76589]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1929
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MITÄ KYLVÄÄ SITÄ NIITTÄÄ ***
language: Finnish
MITÄ KYLVÄÄ SITÄ NIITTÄÄ
Kertomus
Kirj.
HEIKKI MERILÄINEN
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1929.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Katovuosia oli ollut pitkä ajanjakso, niin että kahteenkymmeneen
vuoteen ei ollut saatu yhtään täyteläistä vuotta. Korkeitten vaarojen
kivisiin rinteisiin oli tullut siemeneksi kelpaavaa viljaa, kaikkina
kesinä ei niihinkään. Kuitenkin ihmiset, tyytyen kohtaloonsa,
toivoen aikaa parempaa, metsien ja järvien antimien varassa menivät
eteenpäin kuten muinaiset esivanhemmatkin, jotka kaukaiseen pohjolaan
ovat asumaan asettuneet. Kaikissa isoissa ja pienissä taloissa
kesällä petäjänkuoren irti ollessa nyljettiin petäjistä kuoria
isoihin levyihin, jotka, kun kaarnat puhdistettiin pois, levitettiin
auringonpaisteeseen kuivumaan; kuivuessa kun kaarnan jäljelle kihosi
pihkaherneitä, ne raavittiin pois ja vietiin johonkin katon alle
kinkaan. Sillä tavalla kerättiin kesällä niitä petäjänkuorilevyjä
koko vuoden tarpeiksi, ja useissa taloissa enemmänkin kuin vain
tulevan vuoden tarpeiksi, sillä ne eivät pilautuneet toiseenkaan
vuoteen mennessä. Olipa joissakin taloissa kymmenenkin vuoden vanhoja
petäjänkuoria. Toinen leipäaine oli niin sanotut suolaheinät, joita
kasvoi nuorissa halmeahoissa. Ne kun olivat kasvaneet täyden pituutensa
eivätkä vielä kadottaneet kasvunuoruuttaan, leikattiin ne lyhteisiin,
eikä niihin saanut tulla muita kasveja sekaan. Ne lyhteet kuivattiin
ja pantiin kinkaan johonkin ladon yläosaan laitetuille orsille,
johon eivät hiiret päässeet, sillä hiiret olivat niille nuorille
suolaheinille tavattoman ahneet, jota vastoin petäjänkuoriin eivät
koskeneet. Kaikissa isoissa ja pienissä taloissa oli huhmaret, joissa
niitä suolaheiniä ja petäjänkuoria kesällä ja talvella tarpeen mukaan
petkeleillä survottiin niin pieniksi, että ne sopivat myllyn tai
jauhinkiven silmään. Se survominen ei taloissa kuulunut erityisesti
kenenkään perheen jäsenen työksi, vaan siihen huhmaren ääreen oli
asetuttava sen, joka kulloinkin muilta tehtäviltään jouti. Ja silloin
kun jauhoilla oli kiire, täytyi vähemmän tärkeät työt jättää ja käydä
huhmaren tai jauhinkiven ääreen sen, joka muun työnsä saattoi jättää
toistaiseksi, oli se sitten talon isäntä tai talon ainoa neitonen.
Neitoset lienevätkin tienneet sen survomisen ja jauhamisen etupäässä
kuuluneenkin heille, koskapa isät ja äidit naimaiässä olevia poikiaan
neuvoivat, että "älä katsele morsianta kirkkomäellä, vaan katsele sitä,
jonka on huntu huutehessa, perä petkelen pölyssä".
Siten se aika edelleen meni, kun metsissä oli paljon riistaa ja
järvissä kaloja, joten järvien ja metsien antimet olivat varsinaisena
ruokana, että leipää oli vain nimeksi. Mutta kymmenvuosien kuluessa
asutus lisääntyi, metsistä ja järvistä saalis rupesi niukkenemaan,
joten yleinen köyhyys alkoi hiipiä lähelle. Kerjäläisiä rupesi
ilmestymään kaikkiin kyliin, ja liikkuipa kerjäläisiä muista
pitäjistäkin. Tämä kerjäläisliike kasvoi joka vuosi peloittavalla
tavalla ja pääsi talvella 1867 ja 1868 huippuunsa. Kesä tuli vasta
juhannuksen aikaan, ja sittenkin se oli niin kylmä ja sateinen, ettei
saanut edes petäjänkuoria ja suolaheiniä kuiviksi, puhumattakaan muusta
eloviljasta. Syksyllä tuli talvi syyskuun lopulla, joten syksykalastus
jäi jään alle. Syksytalvesta jo ilmestyi kerjäläisperheitä, joita
kyydittiin talosta taloon. Lapsia ja vanhoja rupesi kuolemaan
taipaleilla viluun ja nälkään. Silloin tämän seutukunnan kunnat
lienevät ensi kerran avunhuutoäänensä kohottaneet hallituksen
korviin. Mutta monta lasta ja vanhusta kerkesi kuolla tielle, ennen
kuin kuntain hallitukset saivat kuvernööriltä määräyksen, että
kerjääminen kielletään. Kuntain on köyhät rajoitettava kyläinsä
sisälle ja laitettava hoitolat, joihin valtion puolesta nimismiesten
välityksellä jaetaan ruisjauhoja ja jäkäläjauhoja, joita viimeksi
mainittuja on puoleksi käytettävä ruokaan. Tämä oli ilosanoma
monelle köyhälle, kun kuulivat, että saadaan rukiista leipää,
jossa vain puoleksi on lisäkkeitä. Uskoivat jäkäläjauhojenkin
olevan erinomaisia lisäkkeitä, kun ne ovat valtion laittamia. Ei
kulunutkaan monta päivää, kun Kaitasalmen kunnassakin oli neljä
hoitolaa, joihin sijoitettiin koko kunnan köyhät. Niitä keräytyi
satamääriä kuhunkin hoitolaan. Ne sijoitettiin yhteen tavalliseen
talon pirttiin, sekaisin vanhat ja nuoret, miehet ja naiset ilman
mitään järjestystä, ilman makuuvaatteitakin. Jauhoiksi saatiin
Venäjältä tuotuja niinimattokuorisia, hoin sadan kilon painoisia
kuleja, joissa jauhot olivat pilaantuneet ja kovettuneet koviksi;
kirveellä hakkaamalla saatiin ne lohkotuiksi niin pieniksi, että palat
sopivat huhmareen, jossa ne survottiin jauhoiksi. Jauhoissa oli muun
lisäksi sinisiä homesyitä, jotka ehkä lienevät olleet myrkyllisiäkin.
Niistä ja jäkäläjauhoista tehtiin leipää, ja särpimeksi keitettiin
vesivelliä, johon sekoitettiin puoleksi jäkäläjauhoja. - Kun leipään
ja samoin vesivelliinkin oli pantu suolaa tuntumaan asti, niin ensi
päivänä se läpitsensä nälkiintyneestä tuntui herkulta. Mutta kun ei
minkäänlaista rasva-ainetta, ei kalan eikä lihan kipenettäkään annettu,
niin ruokahalu rupesi päivä päivältä vähenemään, ja yksi ja toinen
sairastuikin, eikä kulunut kahta viikkoa, kun ensiksi sairastuneet
kuolivat. Kun kuolemantapaukset rupesivat tihenemään, luultiin sen
johtuvan siitä, että ihmiset kerjätessään nälässä ja pakkasessa olivat
saaneet kuoleman syyn ruumiiseensa. Kuolevaisuus kuitenkin lisäytyi,
niin että kaikkiin hoitoloihin oli laitettava alituiset lautojen
sahaajat ja arkkujen tekijät. Ruumiit pantiin arkkuihin ja vietiin ulos
ilman mitään puhdistusta kaikkine likoineen ja vaatteineen kirkolle
vietäväksi. Ellei lisää olisi hoitoloihin tullut, niin niistä ensiksi
tulleista olisivat hoitolat ennen pitkää olleet tyhjät. Talven kuluessa
täytyi monen syödä viimeisensä, ja kun kerjääminen oli kielletty eikä
mitään työansiota saatu, niin täytyi turvautua hoitolaan elämään tai
kuolemaan. Kuolemaankin, jos Jumala niin salli.
Oli jo kevätpuoli talvea, kun Piilimäenkin pienen uudistalon asukkaat
olivat syöneet viimeisensä eilen illalla iltasekseen, niin että
aamiainen oli saatava hoitolasta. Aamuauringon paistaessa vanhukset
kyynelsilmin lukitsivat rakkaat ovensa toivoen vielä kerran saavansa
avata ne. Ukolla oli kantamus makuuvaatteita selässä, ja emännällä oli
kainalossa käärö, jossa oli pieniä taloustarpeita ja viimeiset suolat.
Pienen peltotilkun yli tultaessa vanhukset seisahtuivat katsomaan
kotiaan, jonka akkuna aamuauringon säteistä loisti lämpimästi kutsuen
asukkaita palaamaan takaisin. Pyyhkäisten kyyneliä silmistään ja
kasvoiltaan he kääntyivät lähtemään.
Lapsia oli heillä vain yksi poika, jonka ikä lähenteli kymmentä vuotta.
Papin antama nimi oli pojalla Hemming, mutta isä ja äiti olivat
ruvenneet kutsumaan Hemmoksi, ja se oli vakaantunut pojalle ainaiseksi
nimeksi. Hemmolla oli isän tekemä pieni kelkka, jolla se päiväkaudet
laskea körräsi mäkeä. Niinpä nytkin, kun Hemmo oli kuullut lähdöstä,
oli hän ennen muita liikkeellä; hän oli Piilimäen rinteessä mäen
laskussa, josta sitten lähti vanhustensa mukaan työntäen kelkkaansa
edellään.
Lepakko oli sen hoitolatalon nimi, jonka piiriin Piilimäki kuului.
Oli jo iltaan kallistumassa päivä, kun Piilimäen asukkaat saapuivat
Lepakkoon, jossa saivat ensimmäisen ruoka-annoksensa. Emäntä pussistaan
lisäsi velliin suolaa, ja ukko puukkonsa päällä penkillä hienonsi
suolanrakeita, joita hieroi leipäänsä. Syömästä päästyään ukko liitti
kätensä ristiin ja hartain mielin sanoi: "Kiitos Jumalalle. Kunhan
tämmöistäkään ruokaa pään polveksi riittänee, niin hätä on hukassa."
"Ehkäpä tätä toki riittänee, kun armollinen keisari on niin määrännyt,
ja Jumala meitä terveenä pitää," sanoi emäntäkin, sitten liitti
kätensä ristiin ja näkyi hiljaa puhuvan muutamia sanoja; huulet vain
liikkuivat. Sitten hän kääntyi Hemmoon, joka nuoli kuppinsa laitoja,
— näkyi käyneen ruoka vähäksi. Sen nähtyään äiti lohduttavasti sanoi:
"Sinulla näkyy käyneen ruoka vähäksi kuten meilläkin isän kanssa,
mutta onhan nyt jo iltapäivä, iltaisen aikana ne antavat meille lisää.
Lue nyt Isämeitä Jumalalle kiitokseksi, kun olet saanut syödä." Poika
liitti kätensä ristiin ja kelkkeällä lapsen äänellä luki Isämeidän.
Kaikki sairaatkin taukosivat valittamasta ja pörhistivät korvansa
kuulemaan pojan lukua. Kun Hemmo oli lopettanut lukunsa, niin äiti
hartain mielin sanoi: "Näin se Jumala voi antaa meille jokapäiväisen
leivän, kun rukoilemme sitä Jumalalta. Armollinen keisari, joka on
Jumalan asettama, on poistanut hätämme."
Hemmo pyöritti sormea suussaan ja kysyi: "Käykö se keisari milloinkaan
täällä, että minäkin näkisin?"
"Emme tiedä, käykö se ja milloin", sanoi Hemmon äiti ja lähti
ruoka-astioitaan puhdistamaan talon keittiöön.
Liisa oli Hemmon äidin nimi, ja isän nimi oli Hiski. Papilta isä oli
saanut nimen Hesekiel, mutta oli häntä jo nuorena ruvettu kutsumaan
Hiskiksi, ja se nimi jäi koko iäksi.
Nyt maaliskuun kauniina päivänä oli ovea auki pitämällä tuuletettu
huonetta, joten nyt Hiskin ja Liisan tultua ei huoneessa ollut
sanottavasti katkeraa hajua, joten Hiskin ja Liisan mielissä tuntui
vakautuvan jatkuva onnellisuuden toivo. Tämä ei kuitenkaan kauan
kestänyt. Päivä rupesi kallistumaan iltaan; Liisa parin muun terveen
naisen kanssa sai määräyksen puhdistaa sairasten aluksia tulevan yön
varalle. Tämä työ oli sellaista, jota Liisa ei ollut ennen tehnyt eikä
osannut uskoa koskaan joutuvansakaan tekemään. Ei kestänyt kauan, kun
Liisa juoksi ulos oksentamaan äsken syömänsä ruoan; ja hän tuli niin
heikoksi, että täytyi painautua huoneen loukkoon pitkäkseen, ja Hiski
sai käydä Liisan sijaan. Iltaista syödessä Liisalle ei ruoka enää
maistunut, täytyi syödä väkisin minkä söi.
Tuleva yö oli levoton. Sairaat hourailivat, mikä kiroili, mikä
siunaili. Huoneessa ilma pilautui aivan sietämättömäksi. Liisa ja
Hiski pitivät ovea raollaan saadakseen siten raitista ilmaa, mutta
sairaille tuli vilu. Kaksi vanhaa miestä nousi uunille. Ne huomenaamuna
päivän valjettua laskettiin kuolleina alas. Tuotiin arkut, joihin ne
kaikkine likoineen ja päällä olevine vaatteineen kutjautettiin kuin
jotkut halpa-arvoiset elukat, ja kannettiin ulos kirkolle vietäväksi.
Järjestyksen valvoja vain merkitsi kirjoihinsa vainajain nimet papille
ilmoitusta varten.
Hiski ja Liisa nyt hoitolan isännältä rukoilivat kymmentä naulaa
jauhoja, jotta voisivat mennä kotiinsa, kerjäämällä taloista luulivat
saavansa petäjänkuoria sekaan. Jauhoja ei annettu, sanottiin, ettei saa
syrjään antaa.
Liisa ja Hiski saivat paikkansa ovensuussa, joten, vaikka oven
auki pito yöllä oli kielletty, oli sievä pujahtaa yölläkin ulos
saamaan raitista ilmaa keuhkoihinsa. Siten mentiin päivästä toiseen
varsinaisesti sairastumatta. Ja kun joka päivä sattui kuoleman
tapauksia, niin Hiski ja Liisa rupesivat toivomaan hoitolan
tyhjenemistä. Mutta kun joka viikko tuli monihenkisiä perekuntia
sijaan, niin hoitola pysyi aina täynnä. Ruoka, mitä annettiin, ei
ollut terveellistä kenellekään, se rikkoi vatsan ensi päivinä, josta
oli seurauksena heikontuminen ja kaatuminen sairaaksi. Hemmo se oli
koko hoitolan asukkaista tervein. Hän päiväkaudet aamusta iltaan
kelkkoineen körysi ulkona hakien mäkeä, mistä vähänkään nikaraa löysi.
Lunta kasaamalla aina mäkensä niskalle hän suurensi mäkeä – ja huiluvee
alas muutamia metrejä! Taas ylös ja uusi lähtö. Kun tuli ruoka-aika,
Hemmo punoittavin poskin tuli kuin työstään, ryyppi vellinsä, söi
leipänsä kuin mies ja taas lähti. Iltasella nukkui äitinsä viereen ja
heräsi aamulla vasta auringon paistaessa, jolloin oli uusi kiire päästä
kelkkansa kimppuun.
Hiski ja Liisakin kauan taistelivat tautia vastaan syömällä vain vähän
sitä epäterveellistä ruokaa ja sekoittamalla siihen suolaa, mikä poisti
nälän hiukaisun. Kuitenkin, kun kuukausiin ei saanut veroakaan ruumista
vahvistavaa rasvapitoista ruokaa, niin murtava heikkous hiipi luokse
ja viimein voitti. Hiski kuoli kuukauden oltuaan hoitolassa Liisan
ollessa vielä terveenä, joten Hiski sai ystävällisen hoidon viimeisinä
hetkinään. Hiskin kuoltua Liisa toisten avustamana kantoi ruumiin
karjakartanon puoleen, missä pesi ja puki puhtaisiin, joten Hiski oli
ainoa lähtijä, joka puhtaisiin puettuna nostettiin arkkuun ja puhtailla
peiteltiin, kuten paikkakunnan tapa oli, vaikka siihen meni Liisan
ainoa lakana.
Liisa koetti keväistä ilmaa käyttää hyväkseen tautia vastaan
päästäkseen kesään pyytämään kaloja, siten saadakseen ravitsevaa
ruokaa, mutta juuri kesän kielessä toukokuussa hänkin sairastui ja
kuoli. Kun kaikki Kaitasalmen kunnan hoitolat olivat järvien takana,
joten kelirikon aikana ei saatu ruumiita kirkolle, niin kasautui
niitä kaikkiin hoitoloihin. Helluntaiksi sulivat kuitenkin järvet,
joten kaikista neljästä hoitolasta oli kaikki ruumiit tuotu kirkolle.
Nyt helluntaipäivänä oli Kaitasalmen kirkon edustalla kolmatta sataa
ruumista yhdessä rivissä vierekkäin ladottuina, sekaisin isot ja pienet
arkut. Helteiseen ilmaan höyrysi siitä rivistä sietämätön haju, että
nenäänsä tukkien ihmiset kulkivat sen sivu ja pakenivat kuin ruttoa.
Hemmo kuitenkaan ei pelännyt hajua. Oli äitiään seuraten tullut
kirkolle ja istui nyt äitinsä arkun pääpuoleen, mistä arkun kannen
raosta voi nähdä äitinsä kasvot. Puukollaan vuoli vielä kannen rakoa
suuremmaksi nähdäkseen äitinsä sammuneet silmät.
Hemmo toivoi, että Jumala herättäisi hänen äitinsä vielä kerran
näkemään häntä. Olihan äiti aina sanonut, että Jumala antaa kaikkea,
mitä häneltä rukoilee. Hemmo aina pyyhki kyynelet silmistään ja katsoi
äitinsä syvään painuneita silmiä, milloin ne aukeavat ja kirkastuvat
häntä katsomaan. Luki aina Isämeidän ja muitakin lukuja, mitä
aapeluksesta oli ulkomuistiin oppinut, ja mielessään kaipasi, miten hän
osaisi niin rukoilla, että Jumala kuulisi hänet ja herättäisi äidin
silmät. Siten kului koko jumalanpalvelusaika. Se oli jo paljon, että
sai nähdä äidin kasvot vaikka nukkuneenakin.
Kun rovasti kirkossa lopetti helluntaisaarnansa, otti hän viereltään
ison paperiluntan, jonka avattuaan hartain mielin lausui: "Tehdään
nöyrä ja sydämellinen kiitos, että Jumala on viisaudessaan ajallisen
kuoleman kautta täältä elosta pois kutsunut - -." Sitten siitä
paperiluntasta luki kolmatta sataa nimeä elinvuosineen, kuukausilleen
ja päivineen. Sen loputtua laski paperivihkon käsistään, päänsäkin
hieman kallistain luki vanhan virsikirjan värsyn: "Ajall’, joll' emme
ajattele, tulee meill’ tuoni vieraaks. Ei hän torvella soittele, kun
meitä tahtoo teuraaks. Nuolet kovat ammutt' ovat, ne kaikki maahan
kaataa. Vanha ja nuor', pieni ja suur' ei niitä välttää taida."
Kun kaikki kirkonmenot olivat loppuneet ja ihmiset neniään tukkien
kiirein askelin menneet tiehensä, ilmestyi suntio kirkon edustalle
hihnalla jäljessään vetäen multalaatikkoa, jossa oli pieni lapio.
Rovasti seurasi perässä. Ja kun olivat tulleet sen arkkurivin
päähän, suntio jätti laatikkonsa jukon kädestään ja nähtyään Hemmon
siellä arkkurivin vieressä istumassa kiirehti sinne. Tarttui poikaa
nutun kaulukseen ja vihaisesti sanoen: "Pois siitä, saat multaa
korvillesi", kiskaisi pojan ylös ja vei syrjään. Sen tehtyään palasi
multalaatikkonsa luokse. Silloin rovasti otti lapion käteensä.
Laatikosta otti siihen multaa niin paljon kuin siinä pysyi ja sanoen:
"Maasta olette te tulleet", hurautti sen lapiollisen arkkurivin
päälle. Ja kun kolme lapiollista oli rovasti niistä jalkainsa sijoista
hurahuttanut multaa, niin suntio sai multalaatikon vetää arkkurivin
sivua sille rajalle, johon ei ensi sijalta viskattu multa ollut
yltänyt. Silloin alkoi sama temppu kuin alussakin. Ja tätä tekoa
tehden, kun arkkurivi oli päästä päähän saatu mullatuksi, rovasti
lähti kirkkopukuaan viemään sakastiin, ja suntio lähti laatikkoansa
lapioineen vetämään kellotapulin eteiseen toisen tarpeen varalle.
Nyt arkkurivin lähettyville ilmestyi kymmeniä hevosmiehiä, jotka
kärryjen lava-aisoille poikittain lastasivat niitä tasakantisia
ruumislaatikoita viedäkseen hautuumaalle. Muuta surusaattoa tälle
kolmatta sataiselle ruumisjonolle ei ollut kuin Hemmo. Hän hyppäsi
niille rattaille, mihin äidin arkku nostettiin. Kyynelsilmin hän
katsoi siinä vielä äitinsä kasvoja, joiden silmäkuopat olivat melkein
täyttyneet rovastin antamasta mullasta. Haudalla oli surusaattoa yhtä
vähän kuin matkallakin. Ei näkynyt kyyneleisiä silmiä, ei kaipaavia
kasvoja muilla kuin Hemmolla.
Haudankaivaja oli talven kuluessa laittanut omituisen nälkähaudan,
jossa aina oli avoin hauta kymmenille ruumiille. Se kun tuli täyteen
ruumiita, niin vereksestä maasta loi mullan niitten päälle, joten
taas uusille tulokkaille syntyi hauta. Niinpä oli nytkin hauta niin
iso, että puolet ruumiita sopi hautaan, joitten päälle oli luotava
vereksestä maasta multa, joten viimeisille syntyi hauta.
Hemmon äiti pääsi nyt ensi kerralla hautaan. Hemmo sai hautuumaan
aidasta irroitetuksi seipään, jonka pisti äitinsä arkun päähän pystyyn,
ja pyysi haudankaivajaa säilyttämään sen pystyssä. Haudankaivaja
pyhästi lupasikin sen pojalle ja sanoi: "Mielelläni sen säilytän,
kun se on ainoa merkki tässä toista tuhatta ruumista sisältävässä
nälkähaudassa. Olethan sinä kelpo poika, joka tahdot muistaa äitiäsi."
TOINEN LUKU.
Kaitasalmen kunta oli juuri kuin säästääkseen, ettei aivan sukupuuttoon
köyhiä hävittäisi, päättänyt hajoittaa kaikki hoitolat; ja oli nyt
helluntain jälkeen ensi arkena kunnanhuoneella huutokauppa, jossa
vähimmin vaativille sijoitettiin kaikki eloon jääneet köyhät. Kauppa
vahvistettiin vasaran lyönnillä. Kaikkiin kyliin asetettiin kylävoudit,
jotka pitivät sellaista järjestystä, että jos kerjäläinen ilmestyisi,
se piti komentaa pysymään omalla kylällä, ja että, jos toisen kylän
kerjäläinen ilmestyisi, sen saisi kyyditä omaan kyläänsä kylävoudin
vastaanotettavaksi.
Hirviniemen Sipo oli tullut Leppärannan kylän kylävoudiksi, johon
kylään Hemmo kuului, ja olikin tämä Sipo saanut Hemmon huutolaisekseen.
Kun muut huutajat olivat alentaneet Hemmon eläkkeen liian alas, niin
Sipo päätti ruoan huonoudella tasata sitä. Talossa oli kerjäläisiä
varten varattuja kalanpäitä ja kehnoja leivänkantoja, jotka olivat
nyt säästyneet, kun kerjäläiset olivat hoitolassa, ja Sipo komensi
emäntänsä niillä ruokkimaan Hemmoa ja niitäkin antamaan vain
hengenpitimiksi.
Talossa oli lapsia vain kaksi poikaa, kumpikin vähän vanhemmat Hemmoa.
Ne pitivät ilonaan kiusata Hemmoa ja saada hänet itkemään. Hemmon teki
mieli tapella vastaan, mutta kun niitä oli kaksi ja sitäpaitsi isä
ja äiti nauroivat poikainsa ilveilyille, niin Hemmo ei yrittänytkään
tappelemaan, täytyi kärsiä ja koettaa paeta kiusaajiaan juoksemalla
metsään, kun kesä oli. Aika kuitenkin tuntui ikävältä, kun ei ollut
ihmistä, jolta olisi ystävällisen sanan kuullut. Ennen kuin kerkesi
ajatellakaan kohtaloaan, aina vettyivät silmät. Hemmo tiesi Tuhkavaaran
kylässä Alamäki-nimisessä talossa olevan emäntänä äitinsä sisaren,
jota hän kuitenkaan ei muistanut koskaan nähneensä. Nyt Hemmo rupesi
ruoastaan säästämään suupalan kerralla evääkseen matkalle. Ja niinpä
hän yhden viikon oltuaan Hirviniemessä lähti yöllä kaikkien nukkuessa
sille enemmän kuin kolmen penikulman matkalle. Toisena päivänä pääsi
hän kuitenkin perille.
Hemmo oli talon kujalla kauan seisonut odottaen jotakin ihmistä
kulkevaksi, jolta saisi kysellä jotakin, mutta kun ei ketään tullut,
niin lähti taloon ponnistaen kaiken rohkeutensa esiin ja työntyi
pirttiin, missä istuttuaan penkille tunsi koko ruumiinsa värisevän.
Talon kaikki väki oli ulkotöillä, ainoastaan emäntä, jossa Hemmo
näki äitinsä kuvan, oli kotiaskareilla, ja pari pientä tyttöä, jotka
kirkkain silmin katselivat outoa vierasta. Mutta emäntä ei ollut
näkevinäänkään.
Hemmolla oli nyt nälkä, jonkalaista ei muistanut tunteneensa. Se oli
kaksipäiväisessä juoksussa melkein syömättä ollessa tullut aivan
sietämättömäksi, ja ruokaa pyytämään oli vaikea ruveta, kun emäntä
näkyi olevan niin välinpitämätön. Onneksi kuitenkin tytöistä vanhempi
jonkinmoisessa puhetoverin puutteessa tuli Hemmon lähelle. Näkyi
hakevan sanoja, mitä sanoisi, viimein sitten hiljaa kysyi: "Missä sinun
isäsi on?" - "Missä sinun isäsi on?" kysyi Hemmo vastaan.
— Minun isäni on metsässä ja Kalle on metsässä ja Hannes on metsässä
ja Liinu on metsässä.
— Missäs äitisi on? kysyi Hemmo.
Tytöltä meni suu nauruun ja vilkaisten karsinan puolessa olevaan
äitiinsä hiljempaa sanoi: "Tuolla".
Emännällä meni suu nauruun ja hän sanoi. "Vieraastako se Elli nyt sai
puhekumppalin. Kenen poika sinä olet, en tunne?"
- Jospa lienen sisarenne poika. Olen Piilimäen Hiskin ja Liisan poika.
- Liisan poika! huudahti emäntä. Missä kohti se sinussa sitten oli
henki, kun sinä et kuollut sinne hoitolaan, vaikka isäsi ja äitisi
ja kaikki muut kuolivat? Liisan poika. Sinulla kai on nälkä, lienet
koko matkan tänne syömättä tullut. Tulehan tänne ruokahuoneeseen, niin
laitan syömään.
Hemmolla tuli vedet silmiin, kun hän lähti emännän jälkeen.
Emäntä asetti ruokahuoneen pöydälle viilihulikan, voita, leipää ja
vasta saadun paraiksi suolaantuneen ison siian. Hemmo sai nyt ruveta
syömään, ja emäntä istui vierelle kyselemään hoitolan tapahtumia,
Hiskin ja sisarensa Liisan kuolemaa, kävikö pappi ripittämässä ennen
kuolemaa ja muuta sellaista. Emäntä kuitenkin näki, ettei Hemmolta
hänen kysellessään tullut syönnistä tolkkua, ja lähti pirttiin. Se oli
Hemmon mieleen. Ei muistanut Hemmo ikänään ennen olleen ruoan niin
makeaa kuin nyt, vaikka leipä oli samanlaista petäjäleipää kuin ennen
kotonakin Piilimäessä.
Ei kuitenkaan hirvinnyt syödä niin paljon kuin mieli teki, luuli
emännän pitävän pahana, jos näkisi hänen kovin paljon syöneen.
Päätti jo nousta pöydästä ja lähteä pirttiin emäntää kättä puristaen
kiittämään, mutta kun mieli teki syömään, niin jäi katsomaan, mitä
tässä vielä hirviäisi syödä. Leivässä näkyi iso kolo. Viilihulikassa
näkyi iso kolo. Siiassa näkyi iso kolo. Mutta kun mieli ei tyytynyt,
niin hän leikkasi leipää pienen hitusen, siiasta samalla tavalla pienen
hitusen ja lusikan kärjellä viiliä seuraan. Tästäkään ei tuntunut mieli
tyytyvän, päinvastoin yltyi tahtomaan lisää, ja juuri kuin suuttuneena
omalle mieliteolleen Hemmo kimposi pöydästä ylös ja lähti pirttiin
kiittämään.
Emäntä tuokion perästä kävi ruokahuoneessa, josta tultuaan sanoi:
"Vieraskoreuttako sinä pidät, kun niin vähän söit. Olisihan siinä ollut
ruokaa veroksikin asti syödä." Hemmosta tuntui hyvälle, kun emäntä
vähästeli hänen syöntiään, sanoi vain: "Kyllä minä söin verokseni
asti". Kuitenkin jos emäntä olisi kehoittanut uudelleen lähtemään
lisäämään syöntiään, niin se olisi ollut sangen mieluinen sanoma.
Se asia kuitenkin tuli heti korjatuksi. Pienen tuokion perästä tuli
väki päivälliselle, jolloin emäntä toimitti Hemmon perheen pöytään
lisäämään syöntiään. Nyt ei kuitenkaan ruoka enää tuntunut yhtä hyvälle
kuin äsken. Äskeinen ruoka oli kerjennyt ravita ruumiin, että vaikka
hän ei syönyt puolenkaan vertaa kuin äsken, niin mielitekoa ei tuntunut
syömästä päästessä.
Emäntä olisi tahtonut, että Hemmo saisi jäädä heille pitemmäksi aikaa,
kun oli niin onneton orpo, mutta isäntä pani vastaan, kun Hemmossa
ei kuitenkaan ole minkään työn apua. Kun Hemmolla sitä paitsi oli
huutolaispaikka omalla kylällään, niin menköön sinne.
Emäntä kuitenkin neuvoi Hemmolle hyviä taloja, joista kerjäämällä saisi
palasia, joita aina jonkin ajan perästä tulisi tänne syömään; silloin
hän antaisi särvintä.
Hemmo jäikin Tuhkamäen kylälle kerjäilemään, ja kun hän oli melkein
ainoa kerjäläinen ja kun kesä 1868 näytti ennustavan hyvää vuotta,
niin kukaan ei Hemmoa vihannut, kaikki tahtoivat onnettomalle orvolle
ojentaa auttavan kätensä, joten Hemmo sen vuoden puoliskon eli hyvänä
poikana siellä Tuhkamäen kylällä.
Vuoden lopussa kuitenkin Alamäen isäntä ja emäntä kehoittivat Hemmoa
palaamaan omaan kyläänsä, että huutokaupassa taas tietäisivät myödä
tulevaksi vuodeksi uudelleen.
Hemmo ilmestyikin Hirviniemeen vuoden viimeisinä päivinä. Oli enää vain
kaksi päivää vanhaa vuotta. Kunnantalolla pidettiin uusi huutokauppa,
jossa vuodeksi 1869 myytiin huutolaiset. Hirviniemen Sipo oli kunnan
kassasta Leppärannan kylän lukuun kantanut Hemmon eläkerahan, vaikka
Hemmo oli kerjäämällä päänsä elättänyt. Ja oli Sipo nytkin tullut
huutokauppaan saamaan Hemmon. Elättäköön se sitten päänsä, missä
haluaa! Hemmokin oli tullut katsomaan, mihin hän joutuu. Hän sai
kauan aikaa kuulla, kun pöydän takaa kajahteli vasaramiehen ääni:
"Ensimmäinen, toinen. Ensimmäinen, toinen. Vieläkö alenee? Ensimmäinen,
toinen. Ensimmäinen, toinen. Vieläkö alenee?" Tätä vatkutusta kun oli
kymmeniä kertoja kuulunut aina yhtä myödessä, niin viimein vasaramies
entistä kovemmalla äänellä huusi: "Ensimmäinen, toinen ja kolmas
kerta." Samassa vasara paukahti pöytään, niin että koko rakennus raikui
vastaan. Sitten vasaramies yhtä kovalla äänellä huusi sen saajan nimen
ja talon ja kirjoitti sen kirjaansa. Nyt tuli toisen vuoro siinä
järjestyksessä kuin myötävät olivat vasaramiehen kirjoihin tulleet
merkityiksi.
Kauan aikaa saatiin kuulla sitä "ensimmäinen toinen, ensimmäinen,
toinen!" huutoa ja monta kertaa kuului vasaran paukaus, ennenkuin tuli
Hemmo Käpysen vuoro. Ratulan talosta aina kerrottiin, että se oli
köyhille hyvä. Olipa Ratulan Taavetti isäntäkin tullut huutokauppaan,
että jos hänkin kunnan verorahansa lisäksi jonkun huutaisi. Hemmo
tarttui Taavettia reiteen ja rukoillen sanoi: "Ottakaa te minut. Siinä
Hirviniemessä ovat ne pojat pahoja. Minä poimin teille kesällä marjoja
ja teen kaikkea mitä voin. Otattehan te minut?"
- Tässäpähän nähdään, kuului Taavetin umpimielinen sana. Oli kuulunut
jo monta jaksoa: "Ensimmäinen, toinen, ensimmäinen, toinen, vieläkö
alenee?" ja monta kertaa oli Sipokin saanut uudistaa tarjouksensa, kun
viimein juuri kuin Hemmolle mieliksi Taavetti alensi markan, johon
samalla Sipo kiirehti sanomaan: "Vielä markka." Kun kukaan ei sen
jälkeen laskenut, vaikka vasaramies moneen kertaan kertoi sen läksynsä:
"Ensimmäinen ja toinen, ensimmäinen ja toinen", niin vasaramies
kovensi äänensä ja huusi: "Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta!"
Silloin rakennuskin raikui vasaran paukauksesta ja samassa kuului ääni
"Sipo Tikkanen, Hirviniemi". Hemmolta pääsi voittamaton itku. Tarttui
lujemmin Taavetin reiteen ja sanoi: "Ottakaa kuitenkin minut, minä
koetan olla teille hyvä. Ne pojat ovat Hirviniemessä niin pahoja."
- Pitää tapella vastaan, tavallisestihan kerjäläispojat osaavat
tapella, kuului syrjästä sana.
- Niitä on kaksi, kuului Hemmon itkunsekainen sana.
- Sisukas miehenalku voi tapella kahtakin vastaan. Sitä pitää opetella
tässä maailmassa oikeutensa ottamaan nyrkeillään, kuului tappeluun
kehoittava sana.
Hemmo ei sitä ollut kuulevinaan. Taavettia yhä reidestä halaillen
rukoili ottamaan hänet.
Taavetti viimein lämpimällä tavalla sanoi: "En sitä minä voi ottaa,
kun sinut Sipolle lyötiin. Kerjäsithän sinä viime kesänäkin, lähde
kerjäämään. Jos et ala tulla toimeen Hirviniemessä, käy sitten
meilläkin yötä olemassa."
Hemmon mieli lauhtui ja irroittaessaan käsiään Taavetin reidestä hän
virkkoi: "Kiitos."
Samassa kuitenkin Hemmon mieli murtui itkuksi, kun Sipon kuuli
vihaisesti ärjäisevän: "Ei ole kerjäämään lähtöä, on pysyttävä kotona."
Sipo tahtoi sen sanoa senkin tähden, että olisi rehellisempää kunnan
kassasta kantaa Hemmon eläke, vaikka Hemmo kerjuulla viipyisi koko
vuoden.
Hemmo lähti astua kaarittamaan Hirviniemeen. Silmät eivät kuivuneet
koko matkalla. Siitäkin oli mieli katkera, kun pojat olivat särkeneet
hänen pienen kelkkansa, ainoan isältä saadun muiston, ettei päässyt
edes mäkeä laskemaan, vaikka lunta olisi jo keliksi.
Hemmo oli Hirviniemessä ollut pari viikkoa, kun hän eräänä yönä
kaikkien nukkuessa varustautui ja juoksi Ratulaan, missä aamusella
ihmisten noustessa löydettiin pirtin loukosta vaatteisiinsa
kyyristyneenä kytröttämässä ja hiljaa itkemässä. Talon emäntä kyseli
syytä itkuun, johon sai Hemmolta selityksen: "Talon pojat ovat pahoja.
Eilen olin mukana järvikaivosta vettä hakemassa, niin valoivat jäisellä
vedellä, kaasivat lumeen ja hieroivat ympäriinsä lumessa." Hyrskähti
ensi itku, jonka seasta kuului: "Särkivät kelkkanikin, etten saa laskea
mäkeä."
- Eivätkö isäntä ja emäntä kiellä poikia tuollaisen ilkeyden teosta?
- Nauravat vain ja pilkkaavat, kun minä itken.
- Sanotaan, että mies kasvaa, hammas karkiaa. Maltatkohan sinä olla
pojille kostamatta, kun kasvat mieheksi, sanoi emäntä tuntien vihaa
povessaan.
Isäntäkin sekaantui puheeseen ja päättävästi sanoi: "Paras on pojan
pysyä kerjuulla. Viime kesänä tuli hyvä vuosi, leipää on joka talossa
ja kerjäläisiä vähän, kun ne viime vuonna kuolivat ja loput on myyty
huutokaupalla. Vaikka poika menee toiseen tai kolmanteenkin kylään,
niin en usko kenenkään viitsivän lähteä tuomaan kotikyläänsä. Enintään
käskee mennä omaan kyläänsä. Poika saattaa silti suunnata matkansa,
mihin ajattelee. Minulla on huomenna käynti kirkolla, niin sanon kunnan
kassamiehelle, ettei saa Hirviniemen Sipolle maksaa Hemmo Käpysen
eläkettä kuin kahden viikon ajalta." Hemmo sai ilon kyynelet silmiensä
nurkkiin, kun kuuli, ettei Sipo saa hänen eläkettään.
Hemmo oli Ratulassa kolme päivää, jolla ajalla paikattiin kengät ja
kaikki vaatteet. Tehtiin liinainen kerjuupussi, johon emäntä lähtiessä
pani rukiisen leivän sille varalle, että jossakin talossa ei annettaisi
ruokaa: silloin hän saisi syödä pussistaan. Ja jos pussiin karttuu
syömistä, niin eihän kerjuulla ole niin kiirettä, ettei jossakin
hyvässä talossa joutaisi syömään pussistaan.
Tätä Ratulan emännän neuvoa Hemmo seurasikin. Kun pussiin karttui
palasia, niin missä talossa oli vertaisia poikia, niitten kanssa
laskeskeli mäkeä päivän tai kaksi, jopa kolmekin, kun taas oli
jatkettava matkaa tietämättä määrää, missä pää tulee. Siten talo
talolta, kylä kylältä Hemmo kulkeutui kaupungin lähelle. Hän päätti
mennä kaupunkiin, koetteeksi kauppapuodeista pyytää rahaakin ja
herrastaloista vaatteen apua, kun entiset vaatteet rupesivat
kovin hajoamaan. Eikä Hemmo ollutkaan kuin pari päivää viipynyt
kaupungissa, kun oli paidasta ja kengistä lähtien saanut melkein
uudet vaatteet. Niitä olikin saatavana melkein joka talossa, kun ne
kasvaville koulupojille olivat käyneet pieniksi ja siten tulleet
käyttökelvottomiksi. Nyt Hemmo entistä enemmän tunsi halua ruveta
kerjäämään rahaa; hän kulki puodista puotiin. Jokaisesta puodista
hän saikin pennisiä, niitä olikin jo aikanen pussi, kun hän eräänä
maaliskuun päivänä oli muutamassa puodissa samalla asialla kuin
muissakin puodeissa. Siihen tuli poliisi, joka jo eilen oli jossakin
paikassa Hemmon huomannut kerjäläiseksi. Hemmo ei sitä tuntenut
poliisiksi, vaikka sillä oli virkalakki päässä, että olisi pujahtanut
ulos.
Poliisi kääntyi poikaan ja virallisella tavalla sanoi: "Mistä se tämä
miehen alku on?"
Hemmo tyrmistyi, ei tullut sanaa suuhun. Mutta kauppias, juuri kuin
Hemmoa auttaakseen, joutui sanomaan: "Tienneekö hän itsekään ja
tuskinpa kukaan lienee kysynytkään. Parina päivänä on näkynyt tässä
puodista puotiin ja talosta taloon liikkuvan. Taitaa virkana olla
kerjuu, koskapa tässäkin pyysi rahaa."
- Mutta kerjuu on kielletty. Mistä sinä olet? kuuluivat poliisin
kiinteät sanat.
- Leppärannan kylästä, kuuluivat Hemmon värisevät sanat.
- Leppärannan kylästä... Leppärannan kylää en muista kuulleeni muualla
kuin Kaitasalmen pitäjässä. Oletko sinä sitten sieltä asti tänne
kulkeutunut, vai mitä?
- Sieltä minä olen, kuului Hemmon hiljainen, vapiseva sana.
- Mutta siellähän Kaitasalmen kunnassa, kuten muissakin kunnissa on
huutokaupalla myyty köyhät. Etkö sinäkin ole huutokaupattu, pakana?
- Olen, kuului hiljainen sana Hemmon suusta.
- Minkä nimellisessä talossa sinun paikkasi on?
- Hirviniemessä.
- Hirviniemessä, kertasi poliisi juuri kuin itsekseen ja jäi
miettimään. Hetken mietittyään ja kääntyen kauppiaaseen hän sanoi:
"Nämä tällaiset kyydit eivät kuulu vanginkuljettajan tai kestikievarin
velvollisuuksiin, täytyy kaupungin ajuri laittaa viemään sinne
Hirviniemeensä."
Hemmolta pääsi voittamaton itku.
- Mitä sinä itket? Eikö sinun ole lysti päästä kotikylääsi, ystäviäsi
näkemään, vai oletko siellä tehnyt piloja, joita olet paennut tänne?
sanoi poliisi lauhkeasti.
Hemmolta ei tullut sanaa vastaukseksi, ja kauppias, joka näki Hemmon
niin katkerasti itkevän, sanoi: "Eiköhän liene sentään parasta, että
jätät pojan rauhaan. Näyttää olevan niin siivo poika."
Poliisi punalti päätään ja sanoi: "Ei käy laatuun, kun kerran tulin
sekaantuneeksi asiaan. Se jos tulisi tiedoksi, niin huomenna olisi
viskaali niskassani, virkarikos keppinä kourassa. Eikä pojalle tässä
mitään pahaa tapahdu, pääsee hevoskyydillä kotikyläänsä. Ajuri Siiralla
on riski hevonen, se tuntikolmisessa hurahuttaa perille. - Itse
asiaassa tämä kerjäläislaki on paljasta pötyä, joka olisi joutanut
kuolla ennen syntymistään. Etenkin nyt, kun viime kesänä tuli hyvä
vuosi ja kerjäläisetkin ovat vähenneet, niin niistä ei syntyisi mitään
vaivaa, ei kylissä eikä kaupungissa, jos kerjääminen olisikin vapaa.
Joka ei anna, se ei anna, ja joka antaa, se antaa hyvällä mielellä."
— Niin minustakin on, sanoi kauppias ja kääntyen Hemmoon sanoi:
"Heitäppäs nyt itkusi ja tule likemmäksi, annan sinulle matkarahaa,
äsken en kerjennyt antaa, ennen kuin jouduit järjestysvallan kanssa
tekemisiin."
Hemmo pyyhki hihaansa kasvojaan ja seisahtui kauppapöydän toiselle
puolelle.
Kauppias laatikostaan kahmaisi puolen kourallistaan pieniä rahoja ja
antoi ne Hemmon kahmaloihin. Hemmo otti povestaan pussinsa, jossa
oli saman verran entisiä. Sitten kauppias otti laatikostaan täyden
kourallisen paperipäällisiä kompiaisia, ojensi ne Hemmolle sanoen:
"Panehan nämä taskuusi, josta saat tarjota kaupunkituliaista parhaalle
tuttavallesi kotikylässä. Antaisin ryypynkin, että saisit maan tavan
mukaan kaupungista palata päissäsi, mutta ehkä noin nuoren miehen on
somempi pysyä selvänä."
— Kyllä niin on paras, myönsi poliisikin. Poliisi saattoi nyt Hemmon
Siiran luo. Peitellessään rekiperään istunutta Hemmoa naurusuin hän
sanoi: "Luulen sinun ensi kerran eläessäsi olevan herraskyydissä."
Siira hyppäsi kuskipukille sanoen: "Sitä tämä onkin, kun tässä oijetaan
tielle."
Poliisikin katsoi jälkeen, kun portista kadulle päästyä menijät
lähtivät etenemään kuin tuulispää.
Hemmo siinä rekiperässä istuessaan laittoi kaikki rahansa ja
kompiaisensa siihen yhteen pussiin toivoen voivansa saada ne
loppumatkalla jättää johonkin, josta saisi ne sitten tilan sattuessa
hakea johonkin parempaan talteen. Niinpä loppumatkalla tien kulkiessa
erään niityn halki Hemmo sanoi kyytimiehelle: "Ettekö olisi hyvä ja
seisauttaisi hevostanne siksi, että pistäisin tämän pussini tuohon
latoon. Tarvitsisin itse rahani ja muutkin, mitä tässä pussissa on, ne
valtaavat siellä talossa."
- Hui hai! Eiväthän ne nyt niin halpoja liene, että sinulta
kerjuupussin valtaavat. Antaahan pussin pysyä mukana, sanoi kyytimies
ja ajoi vain minkä hevoselta kavioista lähti. Hurahtamalla tuli
Hirviniemen kartanoonkin, missä ohjasperät sitoi tikipuuhun ja
jouduttautui pirttiin.
Hemmo pussi kainalossaan kyytimiehen mukana tuli pirttiin, missä
pussinsa pisti soppeen ja riisuttuaan nutun päältään istui pussinsa
viereen. Hän tunsi vapisevansa, vaikka matkalla ei kylmä tullut.
Sipo kysyttyään sanomat vieraalta vihaisella tavalla sanoi: "Vai
herraskyydillä tätä pirun alkua kyyditään."
- Luultiin kuvernöörin tulevan, kun herra istuu rekiperässä ja
kyytimies kuskipukilla, sanoi emäntä Sipon sanojen jatkoksi.
Siira kuuli, että talossa syntyi karkeita puheita, ja hän kiirehti
lähtemään vaatien isännältä kyytipalkkaansa, johon sai vastauksen:
"Ei minulla ole rahaa semmoisiin kyytipalkkoihin." Sen kuultuaan
Siira kääntyi lähtemään ja ovelle mennessään sanoi: "No, minä perin
poliisilta, poliisi periköön mistä saa."
- Herra Jumala! Vai poliisin kanssa tämä roiston alku on ollut
tekemisissä. Kaikkea pitää kuulla, kuului emännän suusta haikeat sanat.
Siira oli mennyt näkemästä tai kuulemasta. Sipo ikenet irvissä tuli
Hemmon luokse sanoen: "Pitää antaa tuntea, miltä kaupunkilysti
tuntuu." Tarttui Hemmon pitkään tukkaan, nosti melkein kohoksi, puisti
ja mäykytti päätä seinään ja äkäili: "Tekeekö kaupunkiin mieli,
tekeekö kaupunkiin mieli? Sinä kuudenkymmenen markan vahingon sait
kylälle. Vieläkö tekee mieli lähteä?" Sitten viimein heitettyään alkoi
tavoitella keppiä, jotakin luudanvartta, vielä ruoskiakseen, mutta
sitä ei ollut saatavissa. Kun emäntäkin sanoi: "Ei tuolta ruojalta nyt
huoli luita rikkoa", niin Sipokin jätti ja hammasta purren ähisi: "Teki
moisen vahingon, ei vähemmän kuin kuudenkymmenen markan tämän kylän
vahingoksi, ja mitä se vielä tekee vuoden pitkään. Siltä on otettava
vaatteet pois, kuka takaa, ettei se tänä yönä taas lähde."
Hemmolla oli Sipon tukistaessa maailma mennyt mustaksi silmissä, ja
hän oli luullut kuolevansa; mutta nyt rupesivat silmät selviämään, kun
pojat tulivat pakottamaan heittämään liivin ja puseron päältä ja kengät
jalasta. Ne veivät sitten pirtin peräpuoleen katseltavaksi, josta
kuuluivat emännän ihastuneet sanat: "Nämähän sopivat pojille, koetappas
sinä, Sauli, tätä nuttua ja sinä, Eenokki, näitä puseroa ja housuja."
Kuului yhä emännän ihastelevia sanoja että "siinä kaupassa kuitenkin
saatiin näin paljon vaatteita."
Sauli, se pojista vanhempi, juuri kuin jotakin muistaen, pyörähti
ympäri ja sanoi: "Mutta sillä on pussi. Katsotaanpas, mitä siellä on."
Sen sanottuaan meni ja kiskaisi Hemmon pään alta pussin. Sitä purkaessa
perällä pirttiä ilo nousi, kun siellä oli kompiaisia ja rahapussi.
Kompiaiset jaettiin miehiä myöten, ja sitten ruvettiin lukemaan rahoja,
josta hetken perästä kuului emännän iloinen sana: "Kuusikymmentä kaksi
markkaa ja viisikolmatta penniä, justiin se kyytipalkka ja vielä kaksi
markkaa viisikolmatta penniä jää."
Sipo jouduttautui sanomaan: "Ei saa puhua näistä rahoista kenellekään,
perikööt kyytipalkan kylän kassasta". Siponkin rievähuulinen suu oli
lystissä mareessa.
Emäntä Sipon sanojen jatkoksi tyytyväisenä sanoi: "Niinpä kyllä. Saahan
nämä todellakin olla sen lisäksi, että olet niin halvasta huutanut,
neljästäkymmenestä kahdesta markasta vuodeksi elättääksesi. Näitten
kanssa tulee kuitenkin sata neljä ja vielä viisikolmatta penniä. Vie
vain rahat talteesi", sanoi hän ojentaessaan rahapussin Sipon käteen.
Sitten emäntä rupesi uudelleen katselemaan vaatteita ja makeasti
hymyillen sanoi: "Ja vielä nämä vaatteet. Nutussa on täysi villainen
vuorikin, ja nuo housut samaa vaatetta ja liivikin melkein uusi. Näkyy
samasta talosta saaneen koko puvun."
- Lienee varastanut, kuului Sipon huomautus.
- Todellakin. Kukas tällaisen puvun olisi kerjäläiselle lahjaksi.
Kyllä se on totta, että varastanut se on ja siitä joutunut poliisin
haltuun. Kun sinulla Sipo on kaupungissa käynti, niin saat poliisilta
ottaa selvän, päätteli emäntä. - Pitänee sitä poliisia tavata senkin
kyytipalkan tähden, silloinpa hänestä saa selvän, kuului Sipon
rauhallinen sana; ja somalle tuntui mielikin, kun kourassa oli Hemmon
rahapussi, jolla Hemmon eläkemaksun kanssa tiesi voivansa maksaa
tämänvuotisen kunnanveron.
Hemmo ei näihin isännän ja emännän päätöksiin asiansa puolesta
mitään virkkanut. Penkin loukkoon kyyristyneenä, kasvot seinään päin
käännettyinä hän vain itki, niin että pienet hartiat nytkähtelivät,
povessa ainoa toivo, että lämpiäisi ilma niin, että tarkenisi avojaloin
juosta Ratulaan kertomaan, miten pahoja minulle ovat. Ei noussut
iltaistakaan syömään, jota sinne penkille tuotiin ja jossa oli vain
oma kerjuupalasensa, muutama kalanpää ja piimäsintua särpimeksi. Yöllä
kun rupesi kovin hiukomaan, niin söi ja kyyristyi taas penkin loukkoon
itkemään. Kylmäkin värisytti, kun ei ollut mitään peittoa, ettei saanut
unta koko yönä, itkukaan ei lakannut aamunkaan tullessa. Aamun tullessa
se muuttuikin kuoleman pelon itkuksi, kun vaatteetkin vietiin, ettei
päässyt edes ulkona liikkumaan. Muisti, että ulkona liikkuminenhan
hänellä oli hoitolassakin henkiin pelastajana.
Aamusella olivat ihmiset nousseet ja Sipo mennyt talliin hevosten
hoitoon eikä emäntäkään ollut pirtissä. Pojille taas pisti päähän
ilkeyden teko. Eenokki meni ja penkin loukossa kytröttävän Hemmon
pyräytti lattialle sanoen: "Joudu lähtemään kaupunkiin!" Sauli kilmasi
siihen ja sanoi: "Pitelehän sinä, minä tuon vettä, kastetaan ryssän
kasteella, kun se on kaupungissa pakanoitunut." Sauli toi ulkoa
kiululla jäistä vettä, sitä hulautti Hemmon päälle. Hemmo koetti
rukoilla: "Heittäkää toki, heittäkää toki, enhän minä ole teille
pahaa tehnyt." Siitä ei ollut apua. Eenokki vain hallitsi Hemmoa
lattialle selällään, ja Sauli hulautti vettä päälle sanoen: "Kolme
kertaa se kuuluu ryssän pappikin antavan pakanalle pyhää vettä. Tässä
toinen annos. Tässä kolmas annos." Sitten pojat hyppäsivät syrjään ja
nauroivat sillä, kun Hemmo häkellellen nousi ja koko ruumis värisi
vilusta. Samassa tuli emäntä ulkoa ja nähtyään poikainsa ilveen
moittivasti sanoi: "Mitä te tuon kanssa viitsitte pelata. Tehän olette
talon poikia, olkaa arvokkaita ja antakaa kerjäläisen olla alallaan,
kun se teille ei mitään pahaa tee." Emäntä samassa palasi keittiöön,
jonne Sipokin tuli aamukahvia juomaan. Siellä isäntä komensi poikia
antamaan huutolaiselle rauhan, että se pysyisi kotona. "Ratulainen ja
muutkin kyläläiset ovat sanoneet, ettemme saa periä eläkerahaa, jos
poika on kerjuulla. Ratulainen minulle tahtoo kostaa, kun minä yhä
ja yhä alempaan huusin poikaa, jota hänenkin olisi mieli tehnyt. Nyt
kannattaa pojalle parantaa ruokintaakin, kun saatiin rahaakin."
— Niin ja sillä on enemmäksi kuin yhdeksi viikoksi omia palasiaankin.
Ja nuo vaatteet ovat suuri asia, huomautti emäntä.
Hemmo huomasi emännän olevan hänen puolellaan, ja hän uskalsi
kahvinjuontiaikana kiivetä uunille lämmittelemään ja kytistyi
sinne pisimpään soppeen uunin päällä olevien astian lautapuitten
suojaan, joita sinne oli kuivumaan kasattu. Emäntä oli hakenut
poikainsa repaleisia vaatteita, repaleiset kengät ja sukat; hän tuli
pirttiin niitä tuomaan Hemmolle, mutta kun Hemmoa ei näkynyt, palasi
keittiöön kysymään pojilta. Pojat eivät tienneet, mutta saivat lähteä
etsimään. Sitä ei löytynyt mistään. Sipo komensi poikansa ja itsekin
lähti toisiin taloihin meneviltä teiltä ottamaan selvää, näkyisikö
avojalkaisia jälkiä. Niitä ei löytynyt mistään. Ruvettiin ottamaan
selvää, oliko kadonnut kenkiä ja muitakin vaatteita. Ei mitään ollut
kadonnut. Kun ei mistään löytynyt jälkiäkään, niin emäntä arvasi, että
se sittenkin on juossut Ratulaan, vaikka paljon kuljetulla tiellä ei
ole nähty jälkiä. Hän lähti puolihätäännyksissään juoksemaan Ratulaan,
ennen kuin kerkeäisivät sen taas laittaa uudelle kerjuumatkalle.
Hikisenä ja hätäisen näköisenä saapui Ratulaan; emäntä ei vieraalta
kysynyt tavallisia kuulumisiakaan, kysyi vain että "mitä nyt on
tapahtunut, kun olette niin hätäisen näköinen?"
- Kun se huutolaispoika meiltä tänä aamuna katosi kuin elohopea
tuhkaan, ettei löydetä mistään. Lähdin tänne, että jos se olisi tänne
tullut. Se eilen illalla tuotiin kaupungista, otettu siellä kiinni,
polisi oli laittanut tuojan. Yötä oli meillä kuten ainakin ja jäi
nukkumaan, kun poistuttiin keittiöön kahvia juomaan.
- Taidettiin kurittaa poikaa kotiin tultua, kuului talon emännän
umpikuljuinen sana.
— Ei parahiksikaan ansion mukaan. Toruttiinhan sitä kyllä, kun tuotti
kylälle sellaisen vahingon. Ei vähemmän kuin kuusikymmentä markkaa
sanoi se, joka pojan toi, perivänsä kunnasta.
Talon emännän tuli paha olla, kun hän oli toimittanut pojan kerjuulle,
ja siitä, että jos poikaa on tavattomasti kuritettu, että se tuskissaan
meni kaivoon. Pani päällysnutun päälleen ja sanoi: "Lähden sinne
teille, tottahan se nyt jotenkin saadaan selville, mihin se on mennyt,
eihän tuo aivan neulan kokoinen kuitenkaan ole."
Matkalla Ratulan emäntä sanoi: "Se Hemmo meillä valitti, että pojat
ovat hänelle pahoja. Sanoi sellaistakin pahaa tehdyn, että kaivolla
oli jäisellä vedellä valettu ja sitten hierottu nietoksessa, ja
kelkkaansakin, ainoaa isän muistoa, se itki, kun pojat olivat sen
särkeneet."
- Siitä kelkka-asiasta en tiedä mitään. Jos pojat ovat sen särkeneet,
niin Sipo pian tekee kelkan kelkasta. Sitä vesiasiaa en takaa, jos
vertaisilla ylimielillä jotakin sattuu. Ja eihän tuon veden sanota
luita rikkovan, jos pojat olisivat sattuneet räiskäyttämäänkin pojan
päälle. Kaikessa tapauksessa se nyt kuitenkaan ei niin suuri asia ole,
että kylässä olisi kannattanut puhua.
- Miten lienee, mutta tuntuvat sen kyläläisetkin huomanneen, että kehno
sillä pojalla on hoito.
- Kannattaakohan kenenkään aivan mesimättäällä pitää huutolaista
kokonainen vuosi, kun vain neljäkymmentä markkaa maksetaan, sävähti
Hirviniemen emäntä vastaan.
Ratulan emännällä oli suussa sana, ettei pitäisi ottaa niin halvalla,
ettei kannata kunnollisesti hoitaa, mutta hän pelkäsi Hirviniemen
emännän äänen korkenevan kylälle kuulumaan asti; hän jätti sen
sanomatta, joten emännät melkein äänettöminä kulkivat juuri kuin
hautajaisiin.
Hirviniemen pirttiin tultuaan Ratulan emäntä vilkaisi ympäri pirtin,
ja kun ei Hemmoa näkynyt, niin istuttuaan penkille sanoi: "Niin,
huutolaispoikaako ei ole löydetty mistään?"
- Ei mistään, vaikka sitä on päiväkausi haettu kuin neulaa, kuului
Sipon puoliksi haikea sana.
- No, miten se nyt on selitettävissä sen katoaminen? sanoi Ratulan
emäntä. Mutta samassa alkoi uunin päältä kuulua pientä liikettä ja
heti sieltä korkeudesta ilmestyivät vuorokauden itkemisestä ja uunin
päällyksen liiasta noesta tuhraantuneet kasvot; ja Hemmon silmät
olivat kirkkaammat kuin moneen päivään ja oikeimmin ensi kerran koko
Hirviniemessä, sillä siellä lämpimässä hän oli päässyt käsiksi niin
makeaan uneen, ettei tiennyt, mitä maan päällä hätäiltiin.
Kaikki sen huomasivat yhtä aikaa ja kaikilta pääsi yhteinen iloinen
nauru, Ratulan emäntäkin nauroi, että oli vähällä kaatua penkille
pitkälleen nauramaan.
Kun kaikki olivat mehevimmän naurunsa nauraneet, niin talon emäntä
sanoi: "Sananlasku sanoo: nauru hyvällä, nauru pahalla, niinpä nytkin,
kun tästä seikasta, joka rupesi ikävältä näyttämään, selvitään
iloisella naurulla." Sen sanottuaan talon emäntä tarttui Ratulan
emäntää olkapäähän ja sanoi: "Lähdetään nyt sisälle, keitän kahvit
tämän lystin lopuksi."
- Menkäähän keittämään kahvinne, minä vain tahdon kuulla kaupungin
kuulumisia tältä kaupungista palanneelta. Laskeuduhan nyt alas sieltä
pyhästä korkeudestasi.
Hemmo laskeutuikin alas ja istui Ratulan emännän viereen, missä emäntä
näpillään koetellen paitaa sanoi: "Tämä emäntäkö sinulle on näin hyvän
paidan ja housut antanut?"
- Yksi rouva siellä kaupungissa.
- Antoiko se muitakin vaatteita?
- Antoi, mutta ne täällä ottivat pois, sanoi poika arasti.
- Ne otettiin talteen. Mitäpä se niillä hyvillä vaatteilla joka päivä
tekee, virkkoi talon emäntä.
- Kerjäsitkö rahaa ja saitko?
- Sain, sanoi Hemmo hiljaa ja äänessä kuului vienoa väristystä.
- Saitko minkä verran? Oletko laskenut?
- Kuusikymmentä kaksi markkaa ja viisikolmatta penniä.
- Hui hai! Ei puoltakaan niitä ollut, kiirehti emäntä sanomaan.
- Tehän juuri laskitte tässä pöydällä, sanoi poika terävästi ja katsoi
kirkkaasti emännän silmiin, joista näkyi, että poika sanoi totta.
- Mistä sinä tiesit, mitä rahoja minä laskin?
- Niitä juuri minun pussistani otettuja, sanoi poika lujasti ja katsoi
emännän silmiin silmillä, joista näkyi syvä viha. Sipon ruskeat silmät
rupesivat mulkoilemaan, hän hyppäsi seisaalleen ja ulos mennessään
porisi: "Ne otettiin pojalta talteen, ne heti nähdään, mitä niitä on,
tuon tänne sen kukkaron."
- Ei, ei minun tarvitse niitä nähdä, huusi Ratulan emäntä Sipon jälkeen.
- Kun ne kuitenkin tässä tulivat puheeksi, kuului yhä Sipon porina.
Ratulan emäntä nousi lähtemään, mutta katsahti vielä Hemmoon ja kysyi:
"Eikö sinulla muita vaatteita olekaan kuin mitä päälläsi on? Mihin sinä
ne vaatteet, joilla meiltä lähdit, olet hävittänyt?"
- Ne jäivät kaupunkiin, sanoi Hemmo ja rupesi kertomaan, että "se rouva
aikoi ne pitää tallessa, että saan periä, jos tahdon", mutta talon
emäntä kiirehti sanomaan: "Tuolla penkillä on vaatteita kasa, josta saa
panna päälleen, ja kengät ovat penkin alla."
Eteisestä rupesi kuulumaan Sipon kiireiset askeleet. Ratulan emäntä
puristi Hemmon kättä hyvästelläkseen ja vakavasti sanoi: "Älä nyt lähde
enää kerjuulle, tuotat kyläläisille turhia rahanmenoja." Sen sanottuaan
ojensi kätensä talon emännälle hyvästelläkseen. Emäntä hieman
punastuksissaan esti sanoen että: "katsotaanhan nyt ne pojan rahat ja
lähdetään sisälle, minä keitän kahvia".
- En, en minä nyt lähde, liian kauan olen ilmankin viipynyt. Sipo
kuitenkin siitä huolimatta purki rahat pöydälle ja vihaisesti sanoi:
"Nämä ovat nyt katsottavat, ettei tarvitse olla epätietoinen."
Ratulan emäntä vilkaisi rahoihin ja näki mustuneita kuparilantteja,
seassa vain jonkin valkean rahan ja sanoi: "En en minä tarvitse nähdä.
Hyvästi vain."
- Niin, ja sitten rupeavat kylällä huutamaan sitä kuuttakymmentä kahta
markkaa ja viittäkolmatta penniä, sävähti Sipo.
Sitä ei emäntä kuunnellut, vaan työntyi ulos. Talon emäntä seurasi
mukana ja tahtoi yhä sisälle, mutta Ratulan emäntä piti päätöksensä ja
meni.
Sipo puhisten kokosi lantit pussiin ja vei talteensa.
Ratulan emännän mentyä Sipo uhkasi kostaa Hemmolle sen, että se kertoi
Ratulan emännälle kaikki, ja oli vähällä mennä tapansa mukaan Hemmoa
tukistamaan ja päätä seinään jyskyttämään, mutta kun emäntä lujasti
kielsi, niin jäi sikseen tukistus. Uhkaili vain että: "yritähän vielä
kerjuuseen, niin saatuani käsiini pitelen niillä käsillä, että heitän
vain henkeä luitten rakoon." Sipon ruskeat silmät paloivat tulisina
kekäleinä hänen kävellessään lattialla noituen ja haukkuen Hemmoa
siitäkin, että hän oli kätkeytynyt uunille saaden aikaan sellaisen
hakemisen ja sitä tietä Ratulan emännän sotkemaan asioita.
KOLMAS LUKU.
Aika oli kulunut toukokuuhun. Maa oli sula, kun Hemmo eräänä yönä tuli
Ratulaan, valitti nälkäänsä ja näytteli päätään, jossa oli pahkoja,
kun Sipo oli seinään jyskyttänyt. Pojat olivat valehdelleet hänen
päälleen. Vaatteita oli Hemmolla vain riekaleita, pyysi emännältä
parempia vaatteita, sanoi, että hän isoksi tultuaan maksaa, aikoi
lähteä kerjuuseen eikä aikonut mennä kaupunkiin, jossa joutuisi kiinni.
Mutta emäntä sanoi: "Sinä voit joutua muuallakin kiinni, kun kaikkialla
on kerjuu kielletty. Jos vieläkin tuotaisiin sinut karkumatkalta
Hirviniemeen, niin päiväsi tulisivat pahemmiksi entistään, joten on
parasta pysyä paikallaan."
Hemmolta pääsi voittamaton itku, jonka voimasta värisi koko ruumis.
Emäntä laittoi Hemmon syömään ja puheli: "Koetahan kestää tämä
vuosi. Tulevana vuonna pääset meille, ei anneta sinua enää Sipon
tukistettavaksi." Hemmon syötyä emäntä antoi hänelle paksun leivän ja
kiirehti lähtemään takaisin, että joutuisi ihmisten nukkuessa. Silloin
hän saisi kätkeä leipänsä hyvään talteen, josta sitten voisi käydä
salaa syömässä, kun kova nälkä tulee.
Hemmo ei enää itkenyt. Vuosi tuntui mielestä lyhyeltä, kun pääsisi
Ratulaan. Hemmo joutuikin ennen ihmisten nousua Hirviniemeen ja kätki
leipänsä tallin ylisellä katon rakoon. Siellä se säilyi hiiriltäkin.
Oli helluntaiaamu, kun Hirviniemen emäntä istui ennen kirkonmenoja
Kaitasalmen kirkon luona suuren petäjän juurella virsikirja kainalossa
odottamassa kirkon ovien avaamista. Ratulan emäntäkin virsikirja
kainalossa lähestyi kirkkoa ja huomasi siellä petäjän juurella
Hirviniemen emännän. Kun muutakaan tuttua ei ollut puhetoveriksi, hän
poikkesi sinne ja tervehdittyään Hirviniemen emäntää istui siihen ja
melkein ensi sanakseen kysyi: "Miten siellä nyt huutolaispoika jaksaa?"
- Mikäpäs hänen on jaksaissa. Niin on kun aina ja terve on kuin peura.
- Se menneellä viikolla eräänä yönä kävi meillä aikoen kerjuuseen.
Valitti nälkäänsä ja näytteli päätään, jossa oli pahkoja, sanoi poikain
valehdelleen hänen päälleen, joten isäntä oli kurittanut päätä seinään
jyskyttämällä. Sanoi palaneita leivän kantoja ja sillin suolia ja
silakanpäitä ruoaksi annettavan.
Hirviniemen emännällä näkyi käyvän vihaksi. Kuivasti sanoi: "Se on
vale, seitsemän kertaa vale. Sille on annettu ruokaa kuin muillekin."
- Laiha tuo näkyi olevan. Siniset suonet luitten päällä ja vaatteita
vain riekaleita, joissa on todistus huonosta hoidosta.
- Lihota sinä ja pue silkkiin, kun sinä olet siitä ruvennut niin
suurta huolta pitämään, saat kai sen, kun niin mielesi tekee, sävähti
Hirviniemen emäntä.
- No, emme nyt viitsi riidellä, olemmehan kirkkomiehiä, pyhän
ehtoollisen vieraita. Minä vain toivon, että sinä omantuntosi rauhaksi
ja velvollisuuden käskystä tuota orporaukkaa hoitaisit hyvin, joskin
se eläkerahamäärä ei kannattaisikaan. Sillä jos tekee lähimmäiselleen
ansaitsematonta hyvää, saa siitä iloa, sitä enemmän, jos tekee hyvää
tuolle kelpo ihmisten orvolle lapselle, puheli emäntä.
Hirviniemen emäntä oli aikeessa vielä puolestaan puhua, mutta ei enää
kerjennyt. Kun suntio suuret avaimet kädessään lähestyi kirkon ovea
ja tien täydeltä tuli ihmisiä sellainen jono, ettei päätä näkynyt,
niin emännät hyppäsivät ylös mennäkseen aivan oven auettua kirkkoon
ja päästäkseen perälle kirkkoa istumaan, kun olivat rippi vieraita.
Kirkossakin menivät emännät samaan penkkiin. Ratulan emännän puhe
kuitenkin oli Hirviniemen emännän povessa karhonut ylös pahaa törkyä,
kun se vielä muistutti päivän merkityksestä. Muistui mieleen monta
rikosta elämän matkalta. Elävinä tulivat nyt mieleen Hemmon vaatteitten
ja rahojen anastuskin ja monet pahat sanat turvattomalle orvolle. Ja
siihen kun tuli papin voimakas rippisaarna tuomitsemaan, että anteeksi
saamisesta ei ole puhettakaan, ellei rikostaan tunnusta ja korvaa
lähimmäiselleen tekemää vahinkoa. Suuret kyyneleet vierivät Hirviniemen
emännän poskia alas koko rippisaarnan ajan.
Tästä lähtien tuli Hirviniemen emäntä Hemmolle paremmaksi. Hän aina
kielsi poikiaankin ilkeyden teosta Hemmolle; ja ruokakin parani,
annettiin melkein joka päivä keittoakin, jos sattui muilta jäämään;
ennen se vietiin navettaeläimille.
Sipo pysyi aina yhtä pahana, tätä pojat käyttivät aseenaan valehdellen
aina jotakin Hemmon tehneen, josta Sipo tapansa mukaan kuritti Hemmoa.
Kului kuitenkin vuosi loppuun. Ratulan emäntä oli nyt köyhäin
huutokauppaan lähtiessä isännälle sanonut, että Hemmo, tuo orporaukka,
on pelastettava Hirviniemestä. Niinpä uutena vuotena 1870 Ratulan
isäntä hakikin Hirviniemestä Hemmon. Pojan silmät olivat kirkkaat
Ratulan emäntää tervehtimään tullessa. Mutta emännän silmiin ilmestyi
kyyneleitä, joita ei kukaan tiennyt, ja tuskin kukaan arvasikaan, mikä
ne kyyneleet aiheutti. Salatakseen niitä hän lähtikin ulos, josta
tuokion perästä palasi tuoden uudet, valkoiset alusvaatteet, laski ne
sängyn kaiteelle ja toimitti Hemmon pesemään silmiään. Sen jälkeen
Hemmo sai riisua päältään kaikki entiset ja pukeutua uusiin. Kohta
joutui päivällinenkin, jolloin Hemmo sai tulla emännän viereen syömään,
jossa emäntä toimitti Hemmon lautaselle parasta, mitä pöydällä oli,
ja kehoitti syömään lisäten uutta. Sitä päivää ja sitä päivällistä ei
Hemmo unohtanut. Vaikka toisetkaan päivät eivät olleet pahemmat, niin
silti se tämä päivä jäi iäksi merkillisimpänä muistiin.
Hemmo oli unohtanut lukutaidon, minkä äiti oli opettanut, tuskin
kirjaimiakaan tunsi Ratulan emäntä rupesi sitä opettamaan. Se olikin
Hemmosta mieluista työtä, kun siinä hommassa sai olla likellä emäntää.
Mutta se yhteistyö loppui lyhyeen, kun hän viikon perästä osasi lukea
mitä kirjaa hyvänsä. Täytyi muuta keksiä, että sai olla emäntää
likellä. Se oli sitten iloa, kun emäntä otti mukaansa kirkkoon, milloin
vain itse lähti.
Oltiin heinäkuussa, kun eräänä kauniina sunnuntaina Ratulan isäntä
ja emäntä lähtivät kirkkoon, jolloin, kuten aina, Hemmo oli mukana.
Kirkkoajan loputtua olivat kaikki kirkkomiehet menneet koteihinsa,
mutta Ratulan isäntää oli joku pyytänyt avukseen ruumista viemään
hautuumaalle, joksi aikaa emäntä jäi Hemmon kanssa pappilaan, ja
kun oli pappilan herrasväelle tuttava, kutsuttiin sisälle. Sisälle
ruustinna ei kuitenkaan vienyt; kun rovasti oli kuistin viileässä
katoksessa istumassa, niin istuivat hekin kuistin penkille, missä
rovasti aloitti puheen tästä hyvästä kesästä, nähtävissä olevasta
hyvästä vuodentulosta ja hyvästä heinänkorjuusta. Talossa oli paljon
lapsia, jotka siellä kentillä ilakoivat mikä mitenkin, kuitenkin
lapsenpiika mukana. Hemmo nyt näki siinä rovastin seurassa olevansa
liikaa, niin sekaantui hänkin talon lasten joukkoon, kun emäntäkään
ei häntä kieltänyt. Rannassa oli laaja pyykinpesulaituri. Sille
laiturille kulkeutui nyt matkue samoin kuin muinakin päivinä kauniilla
ilmalla. Järvi oli aivan rasvatyyni. Lapset kurottautuivat laiturin
laidalta pitäen veden pinnasta kuviaan katsomaan, ja laiturin seinän
pimennosta ne selvinä näkyivätkin. Joukossa oli toisella vuodella oleva
Ailikin, joka hänkin muitten mukaan työnsi päänsä niin pitkälle, että
näki kuvansa. Lapsenpiika piti selkävaatteesta kiinni, ettei menisi
järveen. Sen tähden Aili tunsi olevansa turvassa ja työnsi päätään
yhäkin ulommaksi. Lapsenpiika olikin huoleton, ei pitänyt tarpeeksi
lujasti kiinni, joten Aili kurottaessaan itseään edemmäksi kadotti
tasapainonsa. Piian kädestä läpsähti vaate irti ja - molskis vain,
Aili oli järven pohjassa. Syntyi hätä. Lapsenpiika huusi: "Aili meni
järveen! Aili meni järveen!" - Sitä huutaen hän lähti juoksemaan taloon
päin kuin hullu. Tuskin tiesi itsekään, mihin hän juoksee. Rovasti,
ruustinna ja Ratulan emäntä juoksivat hengen edestä paikalle. Aili kun
näkyi järven pohjasta, niin Hemmo sanoi: "Minä käyn Ailin pois tuolta."
- - Silmänräpäys vain, kun Hemmo oli tempaissut kengät jalastaan,
repäissyt nutun päältään ja puikaissut järveen, jossa oli jo Ailia
ottamassa syliinsä, kun rovasti, ruustinna ja Ratulan emäntä saapuivat
paikalle. Hemmo siellä enemmän kuin kahden sylen syvyisessä vedessä kun
sai Ailin syliinsä, lähti pohjaa myöten kävellen kiertämään laituria
päästäkseen laiturin päässä maalle. Hemmo kun pääsi niin matalalle, että
päänsä sai kuivalle, hätäisesti sanoi: "Tämä oli jo kuollut, ennen kuin
minä sain, ei liikkunut." - Ratulan emäntä Hemmon vielä vyötäisiään
myöten ollessa järvessä juoksi vastaan. Tempasi Hemmon sylistä lapsen,
joka oli varuton kuin lankavyyhti. Alkoi puistella lasta, eikä kauan,
kun purahti vettä suusta ja kuului kipeä valitusääni. Silmänräpäys vain
ja se jännittävä, tuskallinen hetki muuttui ilon hetkeksi. Rovasti
tuskin tätä ennen vielä oli niin hartain mielin kiittänyt Jumalaa
kuin nyt. Luki monta tähän sopivaa raamatunlausetta. Kauan siinä ei
kuitenkaan joudettu viipymään, piti kiirehtiä saamaan lapsi nukkumaan.
Lapsenpiika tästä pelastumisesta ei vieläkään tiennyt, hän kentällä
pitkänään kiemuroi, voivotteli ja repi tukkaansa. Ruustinnan kävi
sääliksi. Hän meni ja ystävällisesti sanoi: "Sanni nouse ylös, Aili
on pelastettu!" - "Jumala olkoon kiitetty!" huudahti Sanni ja kimposi
ylös. "Kuollut olisin näihin tuskiin." - Huitaisi tukkansa päänsä
taakse ja lähti juoksemaan Ratulan emännän sylistä ottamaan lasta,
mutta tämä ei antanut, kantoi vain kartanoon päin. Ruustinnakin tuli
emännälle matkatoveriksi.
Sisällä tuli kysymys, milloin Hemmo oli oppinut sellaiseksi uimariksi,
että tuossa enemmän kuin kahden sylen syvyyteen uskalsi sukeltaa.
- Hirviniemen pojat kun sukeltelivat ja pulikoivat, niin siitä opin.
Niitten mukana ei ollut rauhaa uida, he tekivät ilkeyttä vain. Minä
menin aina niiden tietämättä sinne niemen taakse hiekkarannan kohtaan
ja siellä yksinäni uin ja opettelin sukeltamaan ensin matalammalla ja
sitten syvemmällä, kun opin.
- Kultainen oppi. Se tänä päivänä pelasti ihmishengen, sanoi rovasti
painokkaasti. Ja sitä työtä emme voi sinulle muuten korvata kuin että
jos tämä emäntä luovuttaa sinut meille, niin pääset meidän Eemelin
kumppaniksi kaupungin lyseoon. Jäät tänne nyt meidän kotiopettajan
kouluun syyskuun alkuun asti, niin pääset lyseoon ensimmäiselle
luokalle.
Hemmolla meni sormi suuhun ja silmät rupesivat vilkuilemaan emäntään.
Emäntä hieman ajatteli, sitten ajatus-alta sanoi: "Kyllä se on totta,
että missään muussa nimessä en luovuttaisi poikaa, vaan ainoastaan
siinä, että pääsee kouluun. Silloin huutolaisen nimi hänen päältään
haihtuu. Mitäpä toivoisinkaan köyhälle orvolle enemmän kuin oppia.
Uskon senkin, että Hemmo tulee menestymään koulussa, sillä hän on
luonteeltaan lukuhaluinen. Minä olen hänet vasta opettanut lukemaan
aakkosista lähtien, nyt hän on lukenut talon kaikki kirjat. Suuren
Raamatunkin on lukenut kannesta kanteen. Jääköön vain poika tänne."
Hemmon kasvot punastuivat. Silmät rupesivat pyörimään. Kukaan ei
arvannut, mitä Hemmo ajatteli.
- Vai etkö tahtoisi jäädä? kysyi emäntä ystävällisesti.
- Jään, kun te tahdotte, sanoi Hemmo tuskin kuuluvasti.
- Parasta, mitä elämä sinulle orvolle huutolaispojalle antaa,
toivoessani sinut luovutan tänne, kun minä en koskaan voi sinulle
tarjota sitä, mitä nyt rovasti sinulle lupaa.
Hemmolla tuli kyyneleet silmiin, sormi meni suuhun ja hiljaa sanoi:
"Käyttehän aina täällä."
- Käynhän minä toki sinua näkemässä täällä ja jonkin kerran
kaupungissakin. Ja sitäpaitsi joululomalla ja pääsiäislomalla kai
tulette käymään kotona, ja tulevana kesänä koko kesäksi tulette pois
koulusta, silloin saat meillä olla vaikka koko kesän syyskuun alkuun
asti.
Hemmo tyytyi. Istua kyhnötti vain emännän vieressä tuolilla, kaitaiset
pienet hartiat puristuneina vieläkin kaitaisemmiksi. Suloisesti vain
katseli emäntää.
Ratulan isäntäkin tuli hautuumaalta ja kutsuttiin joukkoon, missä
heti tuli puheeksi tapahtuma rannassa ja Hemmon suhteen tehty päätös.
Tuli puheeksi nykyinen köyhäin hoito. Myydään kuin elukat vähimmin
tarjoavalle huolimatta siitä, minkälainen se vähimmin tarjooja on. Sitä
tietä tämäkin orpoparka joutui Hirviniemeen, johon ei kukaan kehnointa
koiraansa antaisi.
- Oli ihme, että Hemmo-parka oli henkensä pitänyt. Kun viime uutena
vuotena tuotiin meille, niin itkin sen nähtyäni. Vaatteita riekaleet
päällä. Paljaat luut, joitten päällä likainen nahka, siniset suonet
vain ruijottivat luitten päällä. Ei pitäisi Jumalan sallia ihmislasta
orvoksi. Köyhäkin äiti suurimmassa köyhyydessäänkin on parempi turva
lapselle kuin Hirviniemen hoitajat, puheli emäntä ja näytti, että
pienet, kirkkaat herneet olivat emännän silmien nurkissa.
Ratulan isäntä harmistuneena sanoi: "Tämä meidän emäntä armoissaan
toimitti pojan kerjuulle, jota tietä joutui kaupunkiin, missä
kruununvouti Svedlinin rouva oli pukenut paidasta lähtien melkein
uusiin vaatteisiin. Päällysvaatteiksikin oli antanut melkein uuden
talvipuvun, joka nuorimmalle pojalle oli käynyt pieneksi, ja
kauppataloista oli saanut rahaakin, jota hänellä oli kuusikymmentä
kaksi markkaa ja vielä pennejä. Ne salattiin sekä vaatteet että
rahat. Mutta minä olen toiminut siten, että kun Hirviniemen Sipo on
kylänvouti, niin sen on maksettava kaupungin rahatoimikamarille se
pojan kyyti, kuusikymmentä markkaa, ja meidän kunta ei maksa Sipolle
tämän kylän kassasta sitä rahaa. Jos Sipo rupeaa käräjäin kautta
perimään, niin kaupungista saadaan todistajia. Sen sain selville
kaupungissa käydessäni."
- Se on oikein, sanoi rovasti.
Sitten Ratulan isäntä jatkaakseen puhetta huomautti, että "kuinka se
on ymmärrettävissä, että Hemmo pääsee lyseossa ensimmäiselle luokalle,
kun sillä ei ole mitään kouluoppia. Eikös niillä lyseoon pyrkijöillä
pitäisi olla todistus jostakin alemmasta oppilaitoksesta?"
- Siitä ei huolta. Niillä hänen laisillaan on omat tiensä päästä
sääntöjen sisälle, sanoi rovasti. Sanoista kuului, että kun hän on
tarjoamassa, niin se pääsee.
- Hyvä on, kuului isännän sana, ja hän nousi lähtemään.
Hemmo saattoi lähtijöitä rantaan, jossa vedet silmissään jäi seisomaan
rannalle. Emäntä vielä venheestä huusi: "Ensi pyhänä tulen katsomaan."
Hemmo näkyi rannalla seisomassa, kun vene näkösen päässä kiertyi niemen
taakse.
NELJÄS LUKU.
Hemmo oli rovastin eläessä saanut koulua käydä vain viisi luokkaa.
Rovasti kun kuoli, niin Hemmo joutui kohtalon kuljetettavaksi. Ei hänen
kuitenkaan tarvinnut turvautua kirveeseen ja kuokkaan, vaan aina oli
jotakin parempaa tointa, ellei yhtä, niin toista.
Oli kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun Hemmo pääsi lyseoon.
Kaitasalmen rovasti eläessään ja Ratulan emäntäkin oli toivonut häntä
papiksi, mutta rovastin kuolema oli hämmentänyt Hemmon koulutien, ja
nyt hän ilmestyi rautatieinsinöörinä. Niin sanottua Hettasen rataa oli
ruvettu rakentamaan, se tuli kulkemaan Leppärannan kylän halki. Radan
rakentaminen kuitenkin oli nyt niin alkuvaiheissaan, että suurimmissa
leikkauksissa vain tehtiin työtä. Niinpä kaukana kylältä erämaan
sydämessä oli niin kutsuttu Selkäharju, jonka poikki piti radan kulkea.
Oltiin kahden vaiheilla, tehdäänkö tunneli harjun läpi, vai avataanko
se muuten. Tämä työ oli nyt Hemmon johdettavana; ja kun ei muitakaan
taloja ollut majataloksi lähempänä kuin Ratula, niin hän vanhan
tuttavuuden perusteella pääsi asumaan siihen. Ja ilo olikin Ratulan
vanhan emännän nähdä Hemmoa, jossa ei merkkiäkään näkynyt lapsuuden
kurjuudesta. Hän oli uljas ja reipas vankka mies, pelkäämättömän
näköinen.
Tänä kahdenkymmenen vuoden aikana oli Hirviniemen talo köyhtynyt
romahtamisen rajalle. Sipo oli saanut maksaa suuria summia poikainsa
varkauksia sovittaessaan. Ja nyt juuri olivat pojat kotiutuneet
viisivuotisesta kuritushuonevankeudestaan, johon he olivat tulleet
tuomituiksi naiselle tekemästään väkivallasta. Mutta he eivät vieläkään
ruvenneet tekemään työtä isänsä kotona, vaan rautatien työmiehistä
etsivät kortinlyöntitovereita keinotellakseen niiltä rahoja. Mutta
Hemmon työmaalle ne jos milloin ilmestyivät, niin saivat epäämättömän
käskyn kadota näkymättömiin. Hemmo aina peläten niitten kostoa ja
vieläpä ryöväystäkin, missä vain liikkui, piti yhden tai kaksi miestä
kumppaninaan. Niinpä hän teki taaskin kerran, kun tilipäivän edellisenä
päivänä oli Herttuan postitoimistosta noudettava tilirahat. Kun posti
aina tuli iltapimeällä, niin Hemmo ei sinne postitoimistoon kiirehtinyt
kuin juuri postin tuloajaksi. Syyskuun illan laimea kajas oli vielä
lännen rannalla, kun Hemmo oli matkalla postitoimistoon. Maantiellä,
mitä postin piti tulla, oli pitkä taloton matka, jolla oli jyrkkä
rinne, Kitiskahan mäki, jonka niskalla yhtyi maantiehen se tie, joka
tuli Ratulasta. Hemmo oli nyt kaiken varalta ottanut kaksi reipasta
miestä kumppanikseen. Sen Kitiskahan mäen niskalle päästyään kuulivat
postin kellon mäen alta. Hemmo miehineen seisahtui ja sanoi: "Odotetaan
postia. Minä hyppään postin rattaille, kun se on tuttu. Pääsen tämän
lähes parin kilometrin matkan kyydissä. Tulkaa te milloin kerkiätte."
Mäen jyrkimmässä kohdassa täytyi hevosen kulkea käyden. Silloin kajahti
kiväärin laukaus, kello rämähti ja kuului ankara rouskahdus, josta
kuului, että hevonen kaatui aisansa päälle ja se katkesi. Samalla
kuului postinkuljettajan tuttu, hätäinen ääni: "Älkää minua ampuko,
ottakaa ennen tavarat". - Mutta sitten paukahti toinen laukaus ja
postinkuljettajan kirkaisu, jonka sammuttua oli kaikki hiljaista,
kuului vain, että kaksi miestä kävi sillä paikalla, samassa lähtien
kiireesti halki metsän pakenemaan siihen suuntaan, missä Hirviniemen
talo oli. Hemmo miehineen ei yön pimeydessä sakeassa metsässä voinut
syöksyä jälkeen. He lähtivät nyt juoksemaan postitalolle ilmoittamaan
tapahtumasta. Tiesivät myöskin poliisin asuvan lähellä postitaloa.
Palavissaan Hemmo saapui postikonttoriin, jossa postineiti melkein
säikähtyen nousi seisaalleen ja punastuneena kysyi: "Mitä nyt kuuluu?"
- Ei kuulu hyvää. Poliisi olisi saatava tänne mitä pikimmin.
Neiti lähetti heti sanan poliisille, joka tuli pian.
Hemmolta hän sai kuulla, että ilmeisesti oli murhattu posti Kitiskahan
mäessä, ja että epäluulo lankesi Hirviniemen poikiin, koska
murhapaikalta lähtivät läpi metsän kiireiset kulkijat sinne päin.
- Hyvin ovat asiat. Minun kotonani on viisi miestä asialla minua
vaatimassa poliisitutkintoa pitämään, kun Hirviniemen pojat ovat
kortinlyöntitilaisuudessa anastaneet heiltä rahoja. Ne miehet kutsun
sieltä tänne, sanoi poliisi. Ne viisi miestä olivat pian paikalla.
Miehet kuultuaan asian hykertelivät käsiään sanoen: "Ellei Jumala, niin
itse päärietas auttakoon heidät meidän käsiimme. Silloin maar kuitataan
anastetut rahat."
Silloin ne yhdeksän miestä lähtivät matkaan. Hemmokin miehineen lähti
mukaan. Murhapaikalla nähtiin, että oli täydellisesti tapahtunut se,
mitä Hemmo oli kertonut. Hevonen oli pää läpi ammuttuna kaatunut
aisansa päälle ja postinkuljettaja rattaiden kaidetta vastaan pää yltä
päältä verissä; ja rattailta olivat postisäkit kadonneet.
Nyt ei osattu muuta tehdä kuin lähteä Hirviniemen lähettyville
väijymään, milloin ja miten päästäisiin poikien kimppuun. Tultiin
hiljaa Hirviniemen talon näkyviin, josta metsän rinteestä äänetönnä
katsottiin, näkyisikö mitään liikettä. Mutta yhdestä akkunasta näkyi
vain heikko valo, josta arvattiin, että valveilla oltiin. Nyt Hemmo
laittoi yhden miehistään, jota tiettävästi talossa ei kukaan tuntisi,
käymään talossa jollakin tekosyyllä kysymään poikia, olivatko kotona.
Mies meni pirttiin, missä Sipo loikoi sohvalla ja emäntä pöydän
latvapäässä penkillä istuen parsi likaista, hajanaista sukkaa. Vieras
hyvän illan sanottuaan heti hieman välinpitämättömällä tavalla kysyi:
"Missä nyt ovat nuoret miehet, kun ei näy?"
- Lienevätkö nuo kovin kaukana. Tuolla Kalliojärvellä niillä on
kalanpyydyksiä, sinne kai he iltapäivällä lähtivät. Näkyivät ottaneen
pyssynsä siellä samalla metsästelläkseen, mutta nyt hän ei näe
metsästää eikä kalastaa, heti paikalla kai he tulevat, puheli Sipo.
- Olisi ollut vähän asiaa, mutta ei tuo niin tärkeää ole, kerkeän
sen vastakin, sanoi vieras ja lähti verkalleen kävelemään ovelle, ja
ulos tultuaan hiipi joukkoon, missä päätettiin ruveta vaikka koko yö
odottamaan poikain kotiintuloa. Mutta kuun puolikas rupesi nousemaan
idästä, ja sen hämärässä valossa nähtiin, että Kitiskahan mäeltä päin
ilmestyi metsän laitaan kaksi miestä, kummallakin kantamukset. Ne
seisahtuivat, nähtävästi kuulemaan tai näkemään epäiltäviä liikkujia.
Mutta kun ei mitään kuulunut eikä näkynyt, niin miehet tulivat aukealle
ja poikkesivat vainiolla olevaan nurmilatoon kätkemään kantamuksensa.
Sitten he seisahtuivat ladon eteen taas tarkkailemaan, kuuluisiko tai
näkyisikö mitään. Mutta kun ei kuulunut eikä näkynyt mitään, niin
lähtivät taloon. Oltiin vielä hetkinen hiljaa siksi, ettei talossa
ulkona näkyisi mitään liikettä. Silloin poliisin käskystä hiivittiin
taloon ja joka puolelta piiritettiin se. Silloin toinen Hemmon miehistä
meni pirttiin, missä Sauli ja Eenokki paitahihasillaan ja avojalkaisina
olivat iltaistaan syömässä. Vieras sanoi hyvän illan ja istui penkille.
Sipo yhä loikoen sohvallaan kysyi: "Mistä se on vieras ja mitä sitä on
näin yöllä asiaa?"
- En tiedä itsekään, onko minulla asiaa vai ei. Laitettiin vain
kysymään, kun tuolla maantiellä kuuluu tapahtuneen ennenkuulumaton
ihme, että posti on murhattu ja ryöstetty, eivätkö esim. nämä nuoret
miehet olisi sattuneet kuulemaan ja näkemään mitään merkkiä, mistä päin
olisivat olleet sen teon tekijät.
Sauli punastuneena kääntyi pöydästä ja sanoi: "Emme me siitä tiedä.
Olemme tuolla Ritosen perällä olleet metsällä koko päivän."
- Saitteko lintuja? kysyi mies.
- Miksikä sinä sitä kyselet, ainahan metsämies jotakin saa.
- Ilman vaan.
Sauli huomasi vieraan kasvoissa jotakin epäiltävää ja äänessäkin samaa;
hän keksi tekosyyn päästääkseen ulos. Hän hyppäsi ylös ja vihaisesti
sanoi: "No, kun sinä et liene ennen nähnyt lintuja, niin minä näytän."
Eenokki Saulin esimerkin mukaan hyppäsi ylös ja sanoi: "On siellä
minullakin kantamus lintuja. Minäkin käyn taakkani tänne, että vieras
näkee lintuja."
Sauli aikoi mennä latoon paremmin peittämään kätkönsä peläten talon
tarkastusta, mutta kun hän ulos tultuaan huomasikin koko talon
olevan piirityksessä, niin portailta jo otti pitkän laukan ja lähti
juoksemaan metsään. Hemmo oli miehistä lähinnä. Hän lähti perään ja
tiukasti sanoi: "Jaloilla et jätä." Sauli Hemmon sanasta huolimatta
suuntasi matkansa vainion perillä olevaa tervettä aitaa kohti luullen
juoksujalassa leimahtavansa aidasta yli ja siten jättävänsä Hemmon.
Mutta leimahtaessa jalka sattuikin seipääseen, jolloin hän sortui
maahan. Samassa silmänräpäyksessä Hemmo oli niskassa, ja ennen kuin
Sauli kerkesi mitään ajatella, Hemmo löi nyrkillään vasten kasvoja ja
sanoi: "Olet kourissa, joissa pysyt."
Sauli alkoi huutaa: "Älä tapa, älä tapa!"
- Sen olisit ansainnut, mutta sitä en tee. Mars eteen vain, ärjäisi
Hemmo ja kiskaisi lähtemään mukaansa.
Sauli tunsi vastustelemisen olevan turhaa, lähti mukaan ja noituen
painoi kasvojaan, joista veri juoksi virtanaan.
Hemmo hiljaa sanoi: "Se oli vasta kelkan hinta, muu velka tulee
perästä."
Tulivat miesten luokse, joiden keskellä Eenokki vapisten seisoi. Hemmo
nyt vihassa ja määräävällä tavalla sanoi: "Nyt tarvitaan hyvä, sujuva
keppi ja saavillinen jäistä vettä, että veljeksille saan maksaa velkani
korkoineen."
- Ei vangille tehdä laitonta pahaa. Sanokaa, veljekset, missä ovat
postilaukut, sanoi poliisi kuivasti.
- Emme tiedä. Emme tiedä, kuului Saulin ja Eenokin suusta. Rupesivat
kumpikin suun täydeltä kiroilemaan ja sättimään, kun sellaisia
heiltä tullaankin kyselemään. Kartanolle tulivat Sipo ja emäntäkin
haukkumaan ja noitumaan poikainsa puolesta, että ääntä oli ilma
sakeana Hirviniemen kartanon vaiheilla. Sitä kuitenkaan ei kauan
kuunneltu. Poliisi komensi lähtemään sinne vainion perille näkemään,
mitä heinäladosta löytyy. Ladosta heinäin peitosta löytyikin kaksi
postisäkkiä, toinen Herttuan ja toinen Siunaan säkki, joissa
kumpaisessakin olivat sinetit terveet ja säkit muutenkin eheät, jonka
nähtyään poliisi ihastuneena sanoi: "Hyvin ovat äidin leivät uunissa,
eivät pala eivätkä paistu. Elleivät nämä säkit olisikaan terveet ja nyt
nähtäisiin, että sisus on anastettu, niin silloin te veljekset saisitte
metsämitalla tämä insinööri antajana aina siksi, kunnes anastettu
tavara on saatu käsiin."
- Ja siksi, että nekin korttisakissa anastetut rahat tulisi meidän
käsiimme, huomautti joukosta joku.
Sitä ei poliisi kuunnellut, määräsi vain matkueen lähtemään taloon
saamaan vangeille vaatteita ja kenkiä jalkaan, kun ne olivat aivan
paitahihasillaan ja avojaloin.
Talossa syntyi uusi rätäkkä. Poikien isä ja äiti panivat parastaan
uhkaillen ja haukkuen syyttömien vangitsemisesta ja rääkkäämisestä
puolikuoliaaksi.
Pojatkin yhä koettivat selittää, että he eivät tietäneet enempää kuin
vastasyntyneet, kuka oli postisäkit latoon tuonut, he kun tulivat ihan
toisaalta, Ritosen perältä päin.
Poliisi varmasti sanoi: "Me näimme, kuka ne toi, ja sataan vuoteen ette
te veljekset kävele vapaalla jalalla, minä takaan sen."
Siitä poliisin sanasta Sipo ja emäntä vain yltyivät noitumaan ja
haukkumaan, mutta poliisi kun ärjäsi: "Jos ette tuki turpianne, niin on
asia samaan matkaan. Menkää joku miehistä etsimään köysiä, täytyy näitä
muutamia kytkeä köysiinkin, kun näitä näin paljon karttuu."
Emännältä pääsi itku ja hätäisesti alkoi: "No mistä syystä meidät
sitten vangitaan?"
- Osallisuudesta asiaan. Vastustamisesta ryöstömurhan tehneitä
vangittaessa.
- Emmehän me Sipon kanssa tiedä, mitä pojat lienevät tehneet. Olemme
olleet kotona koko päivän. Pojat vastatkoot tekonsa. Syyttömästi kai
meidät vangitaan, sanoi emäntä itkien.
- Ei teitä vangitakaan, kun vain saamme rauhassa syylliset vangita.
Emäntä itkien kallistui sohvalle, mutta Sipo käveli lattialla ja
mulkoilevat silmät verestivät tulisesta vihasta. Ei kuitenkaan enää
noitunut, jonkin kerran vain morahti: "Lienee se lystiä veristä otusta
lähteä viemään kuin susi luolaansa."
Saulin ja Eenokin ylle oli saatu tarpeelliset vaatteet ja tarkastettu
kaikki mahdolliset paikat, missä voi olla jokin ase, ellei muutakaan
niin puukko. Poliisi sanoi: "Kun meitä on miehiä näin monta, niin
meidän ei tarvinne vankeja kahlehtia. Pysyvät kai ne meidän joukossamme
ilmankin minun kotiini asti."
- Jaloilla eivät jätä, kuului miesten vakuutus. Silloin he ottaen
postisäkit mukaansa lähtivät postitalolle ja poliisin kotiin
kulkemaan, missä tielle päästyään miehet asettivat vangit välilleen.
Vangit tiesivät kaikilla miehillä olevan vihaa heille, niittenkin
korttisakissa anastettujen rahojen tähden, ja he eivät ajatelleetkaan
karkaamista. Saulilla oli nenä kuin puolen kilon peruna. Siitä vuoti
yhä verta. Sitä nenäänsä hän piteli ja valitti julmuutta vankeja
kohtaan, kun lyödään iäksi vaivaiseksi.
- Kukas häntä on lyönyt? Näkyi sitä nokkaansa pitävän eillimmäisenä
juostessaan minun edelläni ja juoksi aitaa vasten kuin päätön kukko.
Siinä lienee loukannut. Syyttäköön nenäänsä, kun se oli eillimmäisenä,
sanoi Hemmo vakavasti, vaikka sanoista kuitenkin kuului vahingon ilo.
- Ja ilman saatu nokka. Mitä tuosta surisi, jos tuo nyt on vähän
särkynytkin.
- Ja onhan tuossa kokoa suremattakin.
- On maar nokassa kokoa. Paljon on siihen lisääntynyt tavaraa sitten
eilisen.
Murhapaikalle tultua ei tiellä näkynyt mitään. Tien vierellä metsän
laidassa oli vain kuollut hevonen, tieltä vedetty sinne. Tiellä oli
verilätäkkö, luultavasti hevosen verta. Siihen verilätäkön luokse
seisahtui matkue, kaamea vihansekainen tunne kaikkien muitten povessa
paitsi Saulin ja Eenokin. Hiljaa vapisivat hekin. Poliisi rauhallisesti
kysyi: "Mistä päin te ne murhalaukaukset ammuitte?"
- Mitä teet tiedolla, jota et ikinäsi tarvitse, sanoi Sauli ylpeästi.
- En todellakaan minä virallisesti tarvitse sitä tietoa, sillä asiassa
ei puutu todistajia. Kyllä te tulette saamaan tuomionne, mutta siksi,
että tämä on historiallinen paikka. Ei ole koko tässä kuvernöörin
läänissä tehty näin kauheaa ryöstömurhaa, kuin tässä on tehty, jota
on todistamassa tuo myrtynyt veriläjä. Uskon, että tuon näkeminen
synnyttää povessamme vihan tunnetta, jota en tunne minäkään puuttuvani,
vaan sanon jo edeltä, että jos vapaasti kerrotte, mikä saattoi teidät
tekonne tekemään, niin tunnen itseni suopeammaksi teitä kohtaan
oikeudessa kantaessani päällenne. Onhan pyhässä kirjassa sanottu: Joka
pahat tekonsa tunnustaa, sille tapahtuu laupeus. Sanokaa vain vapaasti,
mistä päin ja mistä paikasta ammuitte.
- Kysy mutkalta, niin väärä vastaa, sanoi Sauli vihassa, mutta Eenokki
kääntyi Sauliin vihaisesti sanoen: "Mitä tuossa juonittelet enää?
Verkossa olemme. Olemme samassa kadotuksessa, vaikka minä olen syytön.
Sinä valmistit asian ja tahdoit avuksesi ja sait samalla tavalla
vedetyksi loukkuun kuin edelliseenkin vankeuteen." - Sen sanottuaan
Eenokki kääntyi katsomaan parinkymmenen askelen päässä olevaan tiheän
pensaan juureen ja sanoi: "Tuon pensaan juureen asetuimme istumaan
odottamaan postia. Läntisellä taivaanrannalla oli vielä päivän kajas,
jota vasten selvästi näkyi hevosen pää, ammuin siihen, hevonen rysähti
alas ja kaatui aisansa päälle, joka katkesi. Sauli ampui mieheen,
jonka senkin pää näkyi taivaanrannan valoa kohti yhtä selvästi kuin
hevosenkin pää." - Enempää ei Eenokki puhunut, tuntui, ettei hän
saattanutkaan enempää puhua.
Sauli yhä vihassa sanoi: "Saat pitää palkkasi, minkä siitä sait, kun
selitit."
- Niin, mutta millä vastaat, kun sait minut houkutelluksi tähän tekoon?
- Mahdoit olla lähtemättä, joten minäkin olisin säästynyt tästä. Tyhmä
on aina jäljestä viisas, sanoi Sauli ja piteli nenäänsä, joka oli
yhäkin suuremmaksi ajettunut.
Eenokki ei Saulin puheeseen enää mitään vastannut. Ja kun muutenkin oli
saatu halutut tiedot, niin poliisi ohjasi joukkueen lähtemään.
Vangit vietiin ensin poliisin kotiin, missä poliisi otti povestaan
lompakon, jonka hän oli ottanut Hirviniemessä Saulin liivintaskusta.
Siitä poliisi antoi miehille ne rahat, jotka korttisakissa oli
anastettu, ja lopuilla rahoilla maksoi miesten palkan apuna olemisesta.
Hemmo miehineen lähti nyt postitoimistoon vieden postisäkit mukanaan.
Postille ei ollut tullut mitään vahinkoa. Hemmokin sai paksun
rahakirjeen ja pienen laatikon kovia rahoja.
Oli jo aamupuoli yötä, kun Hemmo joutui Ratulaan. Tapauksesta oli
tullut tieto sinnekin, joten koko talon väki nousi Hemmolta tarkemmin
kuulemaan.
Hemmo oli kertonut alusta loppuun koko jutun. Oli kertonut senkin,
mitä Eenokki puhui murhapaikalla syyttäen Saulia. Hemmo lopuksi sanoi:
"Tunnen mielessäni suopeutta Eenokkia kohtaan, jota vastoin vihani
Saulia vastaan ei ole vähentynyt, vaikka nenässäkin hänellä kelkkani
särkeminen tuntuu. Aina milloin vain pojat tekivät minulle ilkeyttä,
oli alku Saulin. Uskon täydellisesti, että Saulin on alku tähänkin nyt
tapahtuneeseen tekoon."
Emäntä veti vaistomaisesti kätensä rinnoilleen ristiin ja juuri kuin
siunaten koko kyläläistenkin kohtaloa sanoi: "Nyt siitä maanvaivasta
ovat ainiaaksi kyläläiset päässeet. Ennen sitä ensimmäistä vankeuttaan
olivat metsissä kuin metsärosvot konsanaan tehden kaikenmoista pahaa.
Varastivat lintuja pyydyksistä vieden kotiinsa syötäväksi. Eivät
naurishalmeet, eivät marjapensaat säilyneet. Meillehän ne tässä
yrittivät tehdä ilmeisen vahingon. Rupesivat joka päivä kulkemaan
meidän vainiolla vaaraimia poimimassa. Eräänä päivänä tuo isäntä
laittautui vahtiin, jolloin sen samaisen Saulin sai kiinni ja antoi
tuntea vaaraimista esimakua ja uhkasi Eenokille antaa vasta. Tämän
kostoksi nuo kirotut henget ajoivat meidän hevosen rimpiin, mihin
kerkesi kuolla, ennenkuin saatiin tieto. Kaikeksi onneksi kuitenkin
löytyi todistajia, että Sipo sai maksaa. Mutta ei toki niinkuin
ihminen, kolmissa käräjissä saatiin käydä, ennen kuin Sipo tuomittiin
meille maksamaan tuhat markkaa, mutta käräjäkuluja meni kaksi sen
vertaa Sipolta."
— No kyllä niistä nyt on päästy, sanoi Hemmo lohduttavasti.
VIIDES LUKU.
Oli kulunut vuosia kolminen. Hirviniemen emäntä oli kuollut, ja
veloista pakkohuutokaupalla myyty niin kiinteä kuin irtainkin omaisuus,
että Sipo joutui puille paljaille.
Hettusen rata oli nyt tullut valmiiksi. Hemmo päätti nyt ruveta
maanviljelijäksi. Hän tiesi Hirviniemen tilalla olevan metsiä, joilla
nyt rautatien tultua saisi enemmän kuin maan hinnan, hän huusi
huutokaupasta Hirviniemen tilan tavaroineen, jolloin Sipo ymmärsi
lähteä, mihin tie veti. Sipolla ei olisi ollut niin vaikea lähteä
Hirviniemestä, jos sen omistajaksi olisi tullut kuka tahansa muu kuin
Hemmo. Olisihan voinut toivoa uudelta isännältä työansiota henkensä
pitimiksi. Olisihan sekin muistuttanut entistä kotia. Nyt ei ollut
siitä toivoa. Niinpä huutokauppapäivänä ennen iltaa nähtiin Sipon vanha
laukkuraja kainalossa hiljaa käyskelevän Kieräniemen taloon vievää
tietä vainion perällä aina seisten ja hattu takaraivolla katsellen
ympärilleen lähelle ja kauas. Kukaan ei tiennyt, mitä mielessä oli.
Hemmolle oli jäänyt rahoja useita tuhansia markkoja, joilla tiesi
voivansa Hirviniemen talon ulkoa ja sisästä saada kauniiksi. Sitä
paitsi näköala luontoon oli erinomaisen viehättävä. Hemmo rupesi
nyt kosimaan hukkumasta pelastamaansa Ailia, josta olikin seuraus,
että ensi kesänä jo Aili oli Hirviniemen komeana rouvana. Ja valkea
asuinkartano suurine akkunoineen kuvastui Hirvijärven tyyneen kalvoon.
Ensi aikoina rouva hoiti taloa Hemmon kulkiessa tilapäisissä
rautatietöissä ansaitsemassa uusia tuloja. Mutta vuosi vuodelta rupesi
koti vetämään puoleensa, kun sinne kotiin ilmestyi yksi ja toinen
pieni asukas äitiä ympäröimään. Hemmo jätti nyt rautatiehommat ja
päätti kerrassaan jäädä kotiin ja ruveta yksinomaan hoitamaan maata
ja ottamaan maasta tuloja. Se oli hänelle luonteenomaisempaa kuin
mikään muu. Niinpä tästä lähtien Hemmo nähtiin joka päivä talonsa
ulkokausteilla töissä, jotka eivät olleet rautatieinsinöörin arvon
mukaisia, mutta Hemmo ei siitä välittänyt, oliko hänen kädessään
lantatadikko vaiko insinöörin työväline. Tunsi olevansa täydellisesti
onnellinen. Ainoa salainen pelko kuitenkin pysyi povessa, että jos Sipo
jollakin tavalla kostaa, jos ei muutakaan niin poikansa Saulin nenän,
jonka vankilan lääkäri oli leikannut pois heti vankilaan tultua. Mitään
kostotekoa ei kuitenkaan ilmestynyt, vaikka Sipon uhkauksia tiesi yksi
ja toinen aina kertoa.
Kaikki elämä näytti kulkevan luotua latuaan. Ratulan emäntä ja
isäntäkin kävivät usein Hirviniemessä vieraina, eikä heilläkään ollut
mitään erityistä mielen painoa. Ratulan talon onnellisuus kuitenkin
loppui pikemmin kuin voitiin aavistaa.
Ratulan isännän veljenpoika oli kaupungissa kauppiaana ja teki
äkkiarvaamatta vararikon. Ratulan isäntä oli suurissa takuissa veljensä
pojan puolesta, tiesi joutuvansa talottomaksi. Siitä surusta luultiin
isännän tulleen sairaaksi, ja hän kuoli pian. Siihen konkurssipesään
vedettiinkin Ratulan kaikki omaisuus. Emäntä joutui kunnan
huutolaiskirjoihin. Tämä kaikki tapahtui yhden kuukauden aikana, ja se
koski emäntään niin raskaasti, että uskoi joutuvansa isännän jälkeen.
Tiedettiin päivä, milloin talo oli luovutettava. Hemmo meni silloin
Ratulaan, nosti vuoteessaan itkevän emännän istualleen ja reippaasti
sanoi: "Ei itkeminen auta markkinoilla. Elämää tämä vielä on. Tulin
hevosella teitä noutamaan kotiin." - Sitten hän sanoi konkurssipesän
hoitomiehille: "Mitä konkurssilain mukaan tälle leskelle kuuluu,
antakaa se heti minulle, että vien rekeen."
- Sänky ja yksinkertaiset sänkyvaatteet ja pitovaatteet saatte ottaa,
kuului määräys.
Hemmo katsoi sitä sänkyä, jonka laidalla emäntä yhä kasvoilleen
valuvia kyyneleitä pyyhkien istui. Nähtyään sen jo ikänsä eläneen
ylpeästi sanoi: "Tuo sänky jääköön parempiin tarpeisiin vaatteineen.
Pitovaatteet annatte vain." - Pitovaatteitaan kokoamaan ja etsimään
vaatehuoneista sai emäntä itse nousta. Samalla hän kuuli Hemmon
määräävän sanan: "Uusimpia vain." - Kohta olivatkin koossa Ratulan
pirtin pitkällä pöydällä emännän parhaat pitovaatteet, joista hän
otti päälleen mitä tarvitsi. Keltaiselle hohtavan silkkihuivin, joka
vihillä ollessa oli ollut päässä ja oli muistokaluna säilytetty, sen
pani emäntä nyt päähänsä kyynelsilmin muistaen päivää, jolloin hän tämä
huivi päässään oli tullut taloon, josta nyt oli pakko lähteä.
Hemmo otti nyt vaatemytyn syliinsä ja lähti viemään sitä rekensä
ketaroille.
Emäntä sai istua rekiperään, johon Hemmo istui viereen ottaen ylpeän
oriinsa ohjakset käsiinsä ja ylpeästi sanoi: "Humu kuuluu eikä
köyhyyttä." - Samassa okiinkin tiellä. Joulukuun vaisu aurinko puitten
latvojen tasalla hiipien paistoi menijöitä vasten kasvoja.
Emännän nimi oli Kaisa. Hirviniemessä ei Kaisalle ollut sopivaa tai
joutavaa sisähuonetta, jonka tähden hän sai paikkansa perheen pirtin
perän puolessa, johon iltapäivällä tuotiin komea hyllyväpohjainen
rautasänky. Maatapanon aikana siihen tehtiin puhdas vuode. Hemmo tuli
nyt ja otettuaan tuolin Kaisan lähelle, istuutui sille ja sanoi:
"Ilman näitä tapauksia ehkä ei olisi auennut tilaisuutta minulle
maksaa teille velkaani. Se, joka ei ole elänyt sitä, mitä minä olen
elänyt, ei voi itselleen selittää eikä mieleensä luoda kuvaa siitä,
mikä tulisimman vihan, mikä karvaimman katkeruuden, mikä kuumimman
rakkauden sekoitus, turvattoman, onnettomaksi joutuneen orpolapsen
pieneen sydämeen voi yhtä aikaa sopia. Mahdoton on unohtaa sitä yötä,
jolloin polttavat pahkat päässäni juoksin luoksenne, jolloin te säälien
kyyneleet silmissänne haitte voiteita voidellaksenne pahkojani. Te
luulitte, että itkin kärsimyksistä pahkojani voidellessanne, mutta minä
itkin, että olitte niin hyvä. Sen kärsimyksen, mikä haavoissani oli,
kuittasi povessani kuohuva viha". Hemmo ojensi kätensä ovensuuloukkoa
kohti ja jatkoi: "Tuossa seinässä tuo leveä hirsi puhuu kieltä, joka
ei ole lemmen sanoja, eikä koskaan muutu lemmen sanoiksi. Sillä syytön
kärsiminen ja mielen äärimmäinen katkeruus eivät sula koskaan. Niitten
kärsimysten keskellä tekemänne rakkauden työt ovat olleet siemeniä,
jotka ovat korvanneet teille elinkautisen puutteettoman toimeentulon
tässä talossa."
Emännälle tuli vedet silmiin ja hän sanoi: "Tuntuu mahdottomalta. Sitä
en ole ansainnut."
- Ansainnut olette enemmän, mutta minä en ole Jumala antamaan teille
enempää kuin ajallisen hoitonne, jonka takaan. Nimenne ei saa kuulua
huutolaisten kirjoissa. - Sen sanottuaan Hemmo lähti sisälle, mutta
heti tuli talon rouva, joka muisteli, mitä Hemmo oli hänelle kertonut
Ratulan emännän hyvyydestä, puhui, mitä hän on povessaan tuntenut
kuullessaan Hemmon kertovan elämänsä vaiheita kärsimyksineen ja
iloineen.
Oli joulukuun yö jo myöhään kulunut, kun rouva nousi samalta tuolilta
istumasta, missä Hemmo oli ensin istunut. Rouva tarkasti nyt Kaisan
vuoteen ja sanoi: "Käskin Hennin tehdä teille hyvän vuoteen. Onko se
sitten?"
- On tämä hyvä. Ensimmäinen eläissäni näin hyvä vuode, sanoi Kaisa
tuntien taas kyynelten heruvan silmiinsä.
Rouva puristi Kaisan kättä ja sanoi: "Iloksemme teitä hoidamme. Teemme
parastamme."
Kaisa oli Hirviniemessä ollut yhden vuoden. Sipo oli tänä vuonna
joutunut vaivaishoidon turviin, ja nyt joulukuun viimeisenä päivänä
oli Kaitasalmen kunnanhuoneella köyhien sijoittelu. Vasaraa nyt ei
käytetty, sen oli maan hallitus raakuuden vuoksi kieltänyt. Mutta
pääasia oli kuitenkin sama kuin vasarakaupassakin. Se joka vähimmän
tarjosi, se sai. Sipokin oli nyt tarjottavana vuodeksi. Hänen
eläkemääräänsä oli moni alentanut ja mennyt jo niin alas, ettei
kenenkään siitä rahasta kannattanut tavallisesti ruokkia. Hemmo silloin
ilmoitti ottavansa Sipon ja alensi viimeistä tarjousta kymmenellä
pennillä. Joukosta kuului nyt yhteinen myönnytys, kuuluipa joukosta
ääni: "Sipo pääseekin makean leivän päiviin. Hyvin kuuluu Ratulan Kaisa
kiittävänkin paikkaansa."
Sipo oli keskellä vuotta jouduttuaan vaivaishoidon turviin
loppuvuotensa ollut Malisen talossa, mistä nyt uutena vuotena Hemmo
meni hakemaan Sipoa.
Sipo pahaa peläten rupesi rukoillen pyytämään Malisen isäntää ottamaan
hänet siitä rahasta, mistä Hemmo oli ottanut. Mutta Malisen isäntä
lujasti sanoi: "En ottaisi, vaikka puoli lisättäisiin."
Hemmo ei kuunnellut Sipon murinaa kauemmin, vaan käskevästi sanoi:
"Keräilehän hyntteesi ja käy rekeen."
Sipo kokoili säkkiin vanhoja vaatekutaleitaan ja lähti säkkineen
rekeen. Reen luokse tultuaan Sipo asetti säkkinsä reen ketarapuoleen
istuen rekiperään säästäen leveämmän osan Hemmolle, mutta Hemmo piti
arvoaan alentavana istua suurimman vihattavansa viereen, viskasi
säkin rekiperään Sipon viereen, hyppäsi kuskipukille, nykäisi oriinsa
ohjaksia ja huraus vain kuului portilta.
Hirviniemeen tultua Sipo jätti säkkinsä etuhuoneeseen ja oli nyt
Hemmon tullessa pirttiin pirtin perällä olevan pöydän sivulla olevalla
lavitsalla istumassa. Hemmo Sipon editse meni pöydän päähän samalle
paikalle, missä ennen Sipo julisti määräyksiään. Hemmo nyt kädellään
viitaten ovensuuhun lujalla äänellä käskevästi sanoi: "Sipolla on
paikka tuolla, missä minulla oli kolmekymmentä vuotta sitten ja turha
on vaatia parempia oloja itsellesi kuin minulla oli silloin."
Sipo lähti kömpimään ovensuuhun päin ja mennessään valittaen sanoi:
"Koston uhriksiko sittenkin Jumala on minut sallinut."
- Jumalasta vaiti. Jumalan ei ollut syytä, kun minua siinä rääkkäsit,
pieksit päätäni seinään kuin mielipuoli. Pääkallollasi koetellaan
tarpeen tullen sen saman hirren kovuutta, johon minun päätäni jyskytit.
Sipo koetti itkeä, mutta ei saanut alkuun. Itkua teetellen myrisi:
"Jumalakin antaa anteeksi pahat teot."
- Odota, kerjäläinen, Jumalan anteeksiantoa! Ellet ole vaiti Jumalan
nimeä vielä sekoittaessasi ruikutuksiisi, niin tulen ja koetan sitä
seinähirttä, ärjäisi Hemmo.
Sipo ei jatkanut. Hemmo lähti kävelemään sisälle, joten Sipo ja Kaisa
jäivät. Sipo näki Kaisan istuvan kirja kädessä kukkurilleen lastatun
komean sänkynsä vaiheilla.
Sipo yhä teetellen itkua sanoi: "On kuulunut kertomuksia, että sinä
olet päässyt mesimättääseen, jota vastoin tuntuu minua kohtaavan
kirottu kärsiminen, kosto ja kosto. Kosto ja kosto."
- Meillähän on esi-isiltä peritty kuolematon sananlasku: Mitä kylvää
sitä niittää. Takaan, että pahemmaksi ei kohtalosi tule kuin Hemmolla
aikanaan. Senhän Hemmo lupaakin, sanoi Kaisa tosissaan.
Sipo koetti mieltään saada murtumaan päästäkseen itkemään; ja itkevän
äänellä hän sanoi: "Jumala tietää, ettei tähän onnettomuuteeni ole
minun syytäni. Pojista ei tullut miehiä taloa pitämään apunani, täytyi
sortua... Sortua ja joutua julman koston uhriksi."
- Mitä kylvää sitä niittää. Semmoinen oli pojilla kasvatuskin, ettei
tahdottukaan ihmistä. Jos mitä pahaa tekivät, niin isä ja äiti kävivät
puolustamaan. Luuletko, etten muista, miten haukuit minua poikiesi
puolesta, kun tulin sanomaan, että ovat ajaneet hevosen rimpiin. Pojat
elivät metsissä tehden kaikkea ennen kuulumatonta hävyttömyyttä, niin
niitä kotona puolustettiin. Tämä oli kylvöä, jota nyt niität. Sen kyllä
tulet ymmärtämään sanomattakin.
Sipo tunsi, että Kaisan povessa oli viha ja vahingon ilo siitäkin,
koska se oli hänen sisarensa viisitoistavuotias tyttö, joka
oli joutunut Saulin ja Eenokin pilattavaksi; Sipo ei jatkanut
puolustelujaan. Umpimielisesti vain sanoi: "Kaikki nyt tahtovat minua
purra." - Jäi allapäin istumaan ja näytti itkevän, jota ei kuitenkaan
saanut alkuun.
Tuli päivällisen aika. Palvelija toi Sipolle leipää, suolakalaa ja
kermottua maitoa. Kaisan pöydälle tuotiin lihapaistia, valkoista
puuroa, hedelmäsoppaa ja muuta jälkiruokaa. Tämän näkeminen vaikutti
niin, että Sipo ei tuntenut saattavansa syödä, siirsi vain pois
luotaan ne tuodut päivällisruokansa toivoen, että edes Kaisan tähteitä
annettaisiin. Niitä ei annettu, mutta Sipo ei sittenkään koskenut
ruokiinsa. Iltaisen aikanakin olivat Sipon päivällisruoat vielä
koskematta. Palvelija, samalla kun hän Kaisalle toi iltaisruoat, tuli
Sipon luo ja sanoi: "Käskettiin teille sanoa, että nämä ruoat on
syötävä loppuun, ennen kuin lisää tuodaan, ja jos nämä eivät kelpaa,
niin insinööri sanoi laittavansa samanlaisia ruokia, kuin hänelle
aikanaan on samalla paikalla annettu, sillinsuolia, silakan päitä ja
palaneita leivänkantoja."
Palvelijankin sana tuntui olevan niin ylpeä, ettei Sipo tuntenut
pitemmistä puheista olevan apua; hän tarttui ruokiinsa ja kuin
itselleen sanoi: "Niinhän se on, sananlasku sanoo, että maatakin
kuoleva haukkaa."
Sipo nyt söi ruokiaan ja yön pimeydessä vei tähteet tunkiolle ja
peitteli turpeen palasilla.
Sipon ruokinta ei kuitenkaan siitä parantunut, vaikka joka aamu nähtiin
hänen astiansa tyhjinä. Nähtiin sekin, että kylän koirat tunkiosta
kaivoivat Sipon leipäpalasia.
Oli lauantai-ilta tammikuun loppupuolella. Sipo nyt ollessaan
Hirviniemessä ei ollut vielä kertaakaan kylpenyt. Niinpä hän nyt
odotti, että kaikki olivat kylpeneet, ja meni sitten saunaan. Mutta
kaikki vedet oli kaadettu pois ja järvikaivo oli niin kaukana, että
yön pimeydessä oli hänen sieltä mahdoton yrittääkään vettä. Sipon
täytyi palata tyhjin toimin; hän puri hammasta vihasta ja mielen
katkeruudesta. Pirttiin tultuaan hän synkästi kiroillen sanoi: "Täytyy
tehdä semmoista, että pääsee vankilaan. Vankilassakin saa kylpeä eikä
suinkaan ruokakaan pahene."
— Hym... Isä ja lapset, kuului Kaisan umpimielinen sana...
Sipo Kaisan sanaa ei ollut kuulevinaan, kiroili ja käveli lattialla
tammikuun poutaisen yön hämärässä valossa. Kaisa seurasi Sipon
liikkeitä nähdäkseen, oliko sillä todellakin aikomus ryhtyä
toteuttamaan kamalaa aikomustaan.
Kun mitään sellaista merkkiä ei näkynyt, niin Kaisa ymmärsi, että
se oli peloittelua, jonka hän kertoisi isäntäväelle. Sipokin alkoi
lamautua noitumisestaan, että väliin aina mietti juuri kuin odottaen
Kaisan sanovan jotakin.
Kaisa viimein kohosikin vuoteellaan istualleen ja ajatus-alta
sanoi: "Minä kyllä tietäisin paremman tien sinun elämäsi parempaan
tulevaisuuteen, kuin että hankit pääsylipun vankilaan. Tunnen hyvin
tämän talon isäntäväen, niin herran kuin rouvankin, että ovat ne
ihmisiä, joilla on ihmisen sydän, eivätkä nauti kostotyöstä, ainoastaan
antavat sinun elää samaa elämää, mitä Hemmo kolmekymmentä vuotta
sitten sillä paikalla sai elää. Jos totisella mielellä pyydät Hemmolta
anteeksi käytöstäsi häntä vastaan kolmekymmentä vuotta sitten, niin
takaan, että tapahtuu laupeus sille, joka rikoksensa ja pahat tekonsa
tunnustaa."
Kaisan puheessa tuntui jotakin selittämätöntä totuutta, jota Sipo
ei käsittänyt, kun viha aaltoili povessa uudestaan syttymään. Hän
kuitenkin jäi äänettömäksi, istui penkille, missä asennossa nähtiin
vielä aamusellakin palvelijan tuodessa aamukahvia Kaisalle. Sipo nyt
sanoi palvelijalle: "Olisitko hyvä ja sanoisit insinöörille, että
minulla olisi sanomista."
Ei kauan, kun insinööri pestyin kasvoin keveässä aamupuvussaan lipposet
jalassaan tuli pirttiin ja insinöörin arvon omaavan näköisenä seisahtui
lattialle ja katsoen Sipoon kylmästi kysyi: "Mitäs sitä Sipolla on
sanomista?"
Sipo näkyi jo saattaneen itkeä. Pyyhkäisi kasvoiltaan kyyneliä,
hieraisi itkemisestä punastuneita silmiään. Sipo ikään kuin valitsi
ainoat totuuden sanat ja sanoi: "Tunnustan, että olen ollut teille
paha ja katkeroittanut lapsuutenne elämää. Mutta tehtyä en saa
tekemättömäksi. Ettekö voisi sentään antaa anteeksi." - Sipolta
loppuivat siihen sanavarat, näkyivät kyyneleet tulevan silmiin.
Hemmo valitsi lujat sanat, joissa kuitenkaan ei kuulunut vihaa, ja
sanoi: "Ihmisen sydän ei saa olla vihan astia, enkä minä vihalla
ole sinua kohdellut kylmästi. Olen vain antanut sinun tuntea, mitä
on elämä, kun ei kuule ystävällistä sanaa, mitä on elämä ilman
ihmisellistä kohtelua, kun tekosyillä lisätään yhä ilmankin äärimmäisiä
kärsimyksiä. Tätä olisi sinulla kestänyt vuosi niin kuin aikanaan
minullakin, mutta näen, että olet itkenyt ja todella tunnustanut.
Jumalani nimessä annan anteeksi."
Sipo irroitettuaan kätensä Hemmon kädestä tunsi kasvoillaan vierivän
suuremmat kyyneleet kuin ikänään ennen.
Hemmon mentyä sisälle palvelija toi Sipolle kahvia leivosten kanssa
samoin kuin Kaisallekin oli ennemmin tuonut. Ja kohta sama palvelija
toi Sipolle pesuveden ja lumivalkoiset alusvaatteet ja sen jälkeen
kaikkia muitakin vaatteita, mitä talviseen aikaan ulkonakin liikkuessa
tarvitsi. Kaikki entiset vaatteensa sai Sipo kääriä kaikkine
syöpäläisineen yhteen myttyyn ja kantaa ullakolle siltä varalta, jos
vuoden perästä niitä tarvitaan.
Aamiaistaan Sipo sai syödä samanlaiselta pöydältä ja samanlaista ruokaa
kuin Kaisakin.
Iltasella tuotiin Sipolle sänky, ei kuitenkaan yhtä hyvä kuin Kaisan
sänky oli, mutta vuode oli yhtä puhdas kuin Kaisallakin. Siihen sai nyt
Sipo kallistua, mutta kauan yötä harhailivat Sipon silmät korkeuteen,
ja hän tunsi povessaan taivaista rauhaa. Viimeöisen vihan jälkiäkään ei
tuntunut.
KUUDES LUKU.
Sipo oli ollut vain tämän vuoden Hirviniemessä. Hän koetti vuoden
vaihteessa rukoilla Hemmoa ottamaan hänet edelleen, mutta Hemmo sanoi,
ettei kannata siitä rahasta, mitä kunta maksaa. "Ja muuta velkaa
minulla ei ole. Ottakoon se, jonka kannattaa ottaa."
Sipo joutuikin nyt köyhään Rasiahon taloon, jossa ei useinkaan ollut
ruokaa talonkaan väelle, sitä vähemmän huutolaiselle. Kesän kielessä
levisikin tieto, että Sipo on kuollut, jonka tiedon mukana kuului, että
Sipo on kuollut nälänsurmiin.
Nyt Hirviniemen isäntäväestä tuntui siltä, että Hirviniemen asukkaista
puhekin loppuu. Muistokin niistä tuntui päivä päivältä painuvan
muinaisuutta kohden, jonka historiallisia merkkitapauksia vain
erikoisissa tapauksissa mainitaan ja muistellaan. Mutta kuluttua
vain kahden vuoden, keisari valtaistuimelle nousemisen muistoksi
lyhensi kaikkien vankien vankeutta, joitakin vapautti kokonaan. Niinpä
elinkautiseen vankeuteen tuomittujen vankeusajan lyhensi kahdeksitoista
vuodeksi. Sauli ja Eenokki olivat sen ajan jo olleet, joten Sauli
heti ilmestyikin Leppärannan kylälle, jota vastoin Eenokin tiedettiin
jääneen Etelä-Suomeen ja tulleen uskovaiseksi erään vankiloissa
kulkeneen naissaarnajan herätyksestä.
Saulilla sitä vastoin oli entinen sydän, jossa synkin viha oli Hemmoa
kohti siitä, että hänellä ei ollut nenää. Oli vain silmien kohdalla
pienet sierainten reiät. Vankeudessa ollessaan oli Sauli opetellut
suutariksi, joten hän Leppärannan kylälle asettui suutaroimaan,
kuitenkin aina väliin entiseen tapaansa etsien korttitovereita.
Lintupyssyn Sauli myöskin hankki, jolla harjoitteli metsästystäkin.
Leppärannan kylä oli perustanut yhtiömeijerin, johon oli kaikkina
arkiaamuina ennen kello seitsemää tuotava kermat.
Hirviniemestä oli meijerille enemmän kuin viiden kilometrin matka, niin
että sinne ei aamulypsyn kermat joutuneet, joten Hirviniemestä vietiin
iltasella.
Hemmo ja Paakkilan isäntä Ville olivat sopineet, että vuoroiltoina
viepi kumpikin kummankin talon kermat.
Oltiin jo lokakuussa. Sauli otti selvän, minä päivinä oli Hemmon
vuoro viedä kermoja meijeriin. Tänä iltana hän tiesi olevan Hemmon
vuoron. Sauli oli nyt Marjokankaan talossa suutarina, mutta siinä
lopetti työnsä jo aamupäivästä ja sanoi lähtevänsä Jämäskylään. Sanoi
siellä olevan hyvän ystävän, jonka sanoi täysinpalvelleena päässeen
valtion palveluksesta samalla kertaa kuin hänkin. Sanoi kiirehtivänsä
lähtöä, että kerkeää tänä päivänä perille. Sanoi sen kuuden penikulman
taipaleen kerkeävänsä kävellä, kun panee juoksua lisäksi.
Hemmo aina vei itse kermat meijerille senkin tähden, että sai itse
merkitä kerman määrän omaan kirjaansa, kun usein kuului valituksia,
että sen ja senkin kermat eivät ole oikein meijerin kirjoissa. Tänä
iltana hän kuitenkin toimitti renkinsä viemään kermat.
Hemmolla oli valkean harmaa ori ja rattaatkin erilaiset kuin muilla.
Oli kahden kilometrin pituinen asumaton taival, jonka keskivälillä oli
syvä puron tökrö, jossa tie putosi jyrkästi alas ja yhtä jyrkästi nousi
ylös, joten siinä ei voinut juosten ajaa. Hemmon rengillä oli saman
näköinen hattu päässä kuin Hemmollakin jokapäiväinen hattu.
Rattaat olivat nousemassa puron tökröstä nikaran päälle. Läheltä tietä
kuului kiväärinlaukaus, jota hevonen säikähti, silmänräpäyksessä
tempasi rattaita niin äkäisesti, että kermapänikät miehineen lentivät
maahan. Ori laukkasi, minkä hänestä lähti, ja meni lähinnä tietä olevan
Emmalan talon kartanolle, missä vapisten ja korskuen pystypäisenä
katsoi sinne päin, mistä oli tullut. Ihmiset talosta tulivat hevosen
luo ja nähtyään sen hädän ja rattaat tyhjänä arvasivat asian. Talon
kolme miestä lähti lyhty mukana ottamaan selvää asiasta. Niinpä
tultuaan kurun ojalle näkivät miehen keskellä tietä kuolleena verissään
ja kermapänikät pitkänään, toinen tiellä ja toinen tien vieressä.
Vaikea ei ollut arvata, kenen tekemä tämä teko oli, mutta siitä syntyi
vaikeampi kysymys, miten saada sille lain voima.
Yksi Emmalan miehistä lähti hakemaan Hemmon hevosta.
Kohta tulikin hevonen, joka taluttamalla ja houkuttelemalla saatiin
murhapaikalle, missä se sittenkin vapisten ja yhden miehen turvasta
pidellessä seisoi.
Kuollut mies nostettiin rattaille. Kermapänikät olivat vuotaneet
tyhjiksi, nekin otettiin mukaan ja joukolla lähdettiin Hirviniemeen.
Hirviniemen kartanolla helähti kello, joka tunnettiin rattaitten
aisakelloksi. Ja kun se oli varhemmin kuin tavallisesti meijeriltä
kerkesi tulla, niin hieman pahaa aavistaen Hemmo syöksähti ulos ja kun
näki rattaitten ympärillä miehiä eikä renki Villeä, niin portaille
tultuaan jo huusi: "Mikä nyt on tapahtunut?"
- Ville on loukannut itsensä, lähdimme sitä tuomaan, sanoi Emmalan
isäntä.
- Loukannut itsensä, huudahti Hemmo ja juosten tuli rattaitten luo,
jossa kaiteen vieressä makasi mies pää ympäriinsä verissä.
Sen näkeminen koski Hemmoon niin, ettei voinut mitään puhua, meni vain
hevosen päänpuoleen ja riisui viedäkseen talliin. Tallista palatessaan
Hemmo taputti Villeä veriseen poskeen ja liikutettuna sanoi: "Sinunko
täytyi hengelläsi lunastaa minun henkeni."
Kyynelsilmin lähti Hemmo sisälle ja kutsui Emmalan miehiä mukaansa.
Aili-rouva joutui liikutuksen voimasta vuoteen omaksi. Se kuitenkin oli
iloa, että hänen miehensä sellaisen jumalallisen varjeluksen avulla
pelastui.
Hemmo kuitenkin tahtonsa voimalla syrjäytti tapahtuman kauheuden ja
rupesi Emmalan miesten kanssa puhelemaan. Emmalaan oli jo päivällä
kulkenut sana, että Sauli on jo aamupäivällä lähtenyt Marjokankaalta
tänä päivänä mennäkseen Jämäskylään.
Nyt Emmalan miesten kanssa päätettiin, ettei ruveta hätiköimään. Sauli
ajattelee olevansa turvassa Jämäskylässä ja ehkä ilmestyy joitakin
merkkejä, joita myöten päästään jäljille. Se päätös kuitenkin otettiin
huomioon joka talossa: Koko Leppärannan kylässä jokainen ihminen piti
korvansa auki kuullakseen, ilmestyisikö mitään merkkiä, joka antaisi
syytä käydä Saulin kimppuun. Sauli oli valinnut vanhan polkutien
Koliman kylän kautta Jämäskylään. Tämä polkutie kuitenkin Koliman kylän
luona meni maantiehen.
Vähää ennen kuin Emmalan miehet tulivat Hirviniemestä, oli Emmalaan
tullut kaksi miestä pyytämään majaa huomeneen asti, johon olivat
emännältä saaneet vastauksen, ettei hän lupaa tuntemattomille majaa,
luvatkoon isäntä, jos luvannee sitten, kun tulee, ei suinkaan siihen
kauan ole.
Emmalan miehet tulivat kotiin, ja vieraat ymmärsivät vanhimman
isännäksi. Toinen miehistä kääntyi isäntään ja sanoi: "Me tässä
emännältä pyysimme huomeneen majaa, mutta hän käski kysyä isännältä,
niin minkä vastauksen nyt teiltä saamme?"
- Mistä te olette? kysyi isäntä vieraita silmiin katsoen.
- Emme ole kovin kaukaa emmekä aivan porrasten edestä, Tavaskengältä
olemme.
- Mihin se on matka?
- Emme matkamme päätä tiedä. Tuolla Jämäskylällä tai oikeammin
Jämäsjärvellä loppui savottatyö. Lähdimme kylien kautta kuljeskelemaan,
jos jotakin työtä saisi henkiväkkäränsä pitimiksi. Jos ei tässä talossa
olisi työtä yli oman tarpeen, niin tottapahan huomisella päivällä taas
on suru itsellään.
- Olkaa vain yötä... Mutta mitä sinne matkoihin muuta kuuluu?
- Eipä juuri sanottavaa. Tuossa tuon Koliman kylän tällä puolen tulista
vilkkaa mies juoksi vastaan, jolla oli niin kiire, että nokka oli
jäänyt matkalle. Pekka sanoikin, että jossakin on hautuumaan veräjä
unohtunut auki ja on itse riettaan kynsistä päässyt livistämään.
- Mikä aika oli, tokko satuitte katsomaan kellojanne? kysyi isäntä.
- Kyllä se oli kuuden tienoissa. Me kylästä lähtiessämme katsoimme
kellojamme, jotka eivät olleet vielä kuutta, niin tiesimme kerkeävämme
tähän kylään yöksi.
- Oletteko köyhiä, kuten useat matkalaiset ovat, ettei ole iltaisen
varaa? kysyi isäntä.
- Emme ole köyhiä emmekä rikkaita, mutta päivän vara se toki pitää aina
olla. Meillä olisi rahaa povessa, että miestä kallelleen vetäisi, jos
ei pitäisi lähettää kotiin. Isä ja äiti elävät pahaisessa mökissä. Yksi
lehmä heillä on, jota imevät. Niitten leiväksi ja vaatteeksi lähetämme
liiat rahamme.
- Oikea teko... Sananlasku sanoo: "Sanasta syntyy sana, kypenestä maa
kytee." Oletteko käyneet rippikoulunne? kysyi isäntä.
- Emme ole, mutta ensi kesänä on aikomus lusikat pappilan uunin takaa
pelastaa, ilman ei pääse hienohelmoja viittä syltä likemmäksi, ne
sylkevät silmille ja potkivat takapuolille. Se koskee pahasti kunniaan.
- Olettekos muuten säilyttäneet kunnianne? Se neitosten potkiminen
siihen ei tee koloa, vaikka se vähän kirvelee.
- Viimeiseksi toki säilytämme kunniamme, vaikkakin se on ilman saatua.
Isäntä otti nyt vakavan muodon ja sanoi: "Tunnutte olevan reippaita
poikia. Teillä on työtä ja palkkaa meidän kylässämme. Jos meillä ei
olisikaan kauaksi, niin uskon, että Hirviniemen insinööri antaa vaikka
kymmeneksi vuodeksi."
- Minkä nimellinen insinööri Hirviniemessä asuu? kysyi Asko-niminen
mies.
- Hemmo Käpynen.
- Hemmo Käpynen. Tuttu on mies. Se on rautatieinsinööri. Monta
kuukautta olemme hänen työssään olleet ja monessa tilissä hänen
kynsistään palkkamme katsoneet. Soma nähdä sitä insinööriä. Herttainen
mies, mutta ankara vääryydestä, sanoi Asko ja punalti päätään sanojensa
painoksi.
Pekka, toinen miehistä, hymähti ja sanoi: "Sen toisessa kädessä
pysyykin mies, jos sillä vihaksi pistää." Olin kerran Juuso
Laikka-nimisen miehen kanssa poraamassa. Oltiin alkamassa uutta
reikää. Minä avokäsin rupesin lyömään jättäen rukkaseni maalle. Juuso
tiesi, että minä uusia rukkasiani säästääkseni heitin ne maalle. Se
toisen niistä näppärästi siirsi poran alle, johon oli lähes kymmenen
kiloinen moukarini putoamassa, enkä kerjennyt ajatella, mitä poran
alla on, katsoin vain poran päähän, johon oli lyötävä. Enkä vieläkään
olisi tiennyt kepposesta, mutta hän rupesi makeasti nauramaan. Silloin
huomasin kintaani, josta pora oli läpi mennyt. Tempasin sen ja olisin
läiskäyttänyt korvalle, mutta en tohtinut, kun Juuso oli vahvempi
minua. Aloin vain kiroilla moisesta viisaudesta. Juuso vain nauroi ja
sanoi: "Panin vain, ettei kiven sirut tulisi silmille tässä reikää
aloittaissa." Insinööri tuli Juuson selän takaa ja kysyi: "Mistä on
kysymys?" - "Tuo Juuso tietämättäni lipsautti tämän rukkaseni poran
alle." - Silloin insinööri tarttui Juusoa niskaan, tempasi syrjään ja
minulle ärjäisi: "Anna se pora tänne!" Ojensin poran. Silloin Juusolta
pääsi koreat rukoukset, lupasi maksaa kintaan, mutta siitä huolimatta
Juuso sai perälihoilleen, että moneen päivään oli istunta mahdotonta.
Juuso ei silti pyytänyt työstä eroa. Tämän jälkeen ei kuulunut
valituksia Juuson tekemistä ilkitöistä.
Isäntä näki, että iltaispöytä oli jo katettu, ja hän sanoi
ystävällisesti: "Nyt ruvetaan syömään ja huomenna lähdetään käymään
Hirviniemessä. Minullakin on sinne asiaa."
Huomenaamupäivällä miesten tullessa Hirviniemeen oltiin Villeä
puhdistamassa veristään ja laittamassa valkeihin liinoihin siksi,
kunnes kaupungista saataisiin arkku, jonka Hemmo oli jo eilen illalla
tilannut.
Tähän asti Asko ja Pekka eivät tienneet eilisiltaisesta tapahtumasta
mitään, mutta nyt mentyään Hemmon kamariin saivat kuulla koko juonen.
Asko ja Pekka saivat kuulla, miten tärkeitä todistajia he olivat,
josta tehtävästä he eivät aikoneetkaan vetäytyä pois. Päätettiin
kuitenkin joku viikko pitää asiaa salassa, että Sauli rauhoittuisi
uskomaan tekonsa onnistuneeksi. Asko ja Pekkakin lupasivat pitää Saulin
näkemisensä kenellekään virkkamatta. Saivatkin jäädä Hirviniemeen
töihin pitkäksi aikaa.
Tänä iltana tuli Emmalaan mies, niitä samoja Jämäsjärven savotasta
palaavia kuin Asko ja Pekkakin, pyytämään majaa huomeneen asti tai
työtä.
Isäntä lupasi miehen jäädä yöksi taloon, mutta samalla kysyi: "Tokko
siellä Jämäskylässä satuit näkemään mitään merkillistä miestä?"
- Näin kyllä. Viime yönä yösydämellä tuli Laatikan taloon mies, jolla
naamalauta oli sileä kuin härän otsa. Nokkaa oli vain sija, johon
sopisi kasvamaan, jos mieluinen siemenkasvukesä sattuu. Se tapasi siinä
erään miehen vonkaleen. Kuulosti niitten puheista, että olivat olleet
yhdessä samassa vankilassa.
- Kuulostiko, aikovatko yhdessä tai kumpikaan matkustaa pois kylästä?
kysyi isäntä.
- Kuulosti, että rupeavat yksin tuumin tekemään suutarin töitä, kun
siinä Jämäskylässä näin talvea vasten kuului olevan joka talossa
kengäntekoja, kun kylässä ei ole ollenkaan vakituista suutaria.
Täältähän tuo se tasanaamainen mies sanoi eilen aamulla lähteneensä.
Eikö sille täällä annettu työtä?
- Kyllä kai sille olisi ollut työtä tässäkin kylässä ja joissakin
taloissa se suutaroikin, mutta mikä lienee hänellä pistänyt päähän.
Marjokankaalla eilen aamulla oli kesken lopettanut työnsä ja
lähtenyt... Tunnetko sinä Asko ja Pekka Kurjenkaula nimisiä miehiä?
- Tunnen maasta hampaisiin asti kumpaisenkin. Huhtikuusta tähän
viikkoon olemme olleet samassa savotassa.
- Ne olivat tässä meillä mennyttä yötä ja pääsivät Hirviniemeen töihin.
Uskon, että siellä on sinullekin työtä, jos sitä haluat.
- Hyväpä on, että saa työtä. Työ työnä ei juuri erityistä herkkua
olisi, mutta kun ei saa ilman työtä tuloja ja tuloja täytyy olla, jos
mielii henkiväkkärä pysyä miehessä, sanoi mies levollisesti.
Huomenaamuna mies meni Hirviniemeen. Häneltä saatiin kuulla yhtä ja
toista. Oli tiennyt kertoa, että Sauli tuli Laatikan taloon yöllä,
juuri kun pirtin seinällä oleva kello oli päässyt lyömästä kahtatoista.
Oli sanonut kellonsa aloittavan seitsentä. Oli sanonut Koliman kylässä
käyneensä sukulaistalossaan ja lähteneensä sieltä kuuden aikana. Oli
näyttänyt mieli olevan levoton, oli puhunut paljon ja sekavasti,
että mistä asiasta rupesi puhumaan, niin kesken hyppäsi toiseen ja
kolmanteen, ja jos istui johonkin, kohta siirtyi toiseen paikkaan.
Koliman kylässä Kaskiahon pienessä torpassa oli Saulin äidin sisaren
tyttö emäntänä, jonka kotona tiedettiin Saulin käyneen. Hemmo kävi
Kaskiahossa kyselemässä, mihin aikaan sinä murhailtana Sauli oli
ollut siellä. Emäntä oli silloin yksin ollut kotona ja kertoi, että
Sauli tuli hikisenä. Sanoi kellonsa olevan viisi. "En tiennyt, oliko
se oikeassa, kun meillä ei ole muuta kelloa kuin Matilla taskukello,
joka oli hänellä mukanaan. Luulin kuitenkin, että se Saulin kello oli
jäljessä oikeasta. Oli mielestäni ollut paljon pitemmältä pimeätä, kuin
aina Matin kellon mukaan kello viiteen mennessä oli. Emäntä lopuksi
näkyi ajattelevan ja sanoi: 'Sauli näytti olevan levoton'."
Siinäkin Kaskiahon emännässä oli yksi todistaja.
Nyt Hemmo tilasi Tavaskengän rovastilta Askon ja Pekan
mainetodistukset. Niissä sanottiinkin, että Assarias ja Pekka Reetin
pojat Kurjenkaulat ovat hyvämaineiset. Assarias käynyt lukusilla kolme
kertaa ja Pekka kaksi, kumpaisenkin lukutaito merkitty hyväksi.
Hemmo lähti nyt nimismiestä tahtomaan vangitsemaan Saulia. Nimismies
lähtikin kahden poliisin kanssa mukaansa ottaen sekä jalka- että
käsikahleet. Hemmokin lähti mukaan, ei huvin vuoksi, vaan että jos
Sauli yrittäisi pakoon, niin ei jaloilla jättäisi.
Sauli oli vielä Laatikan talossa suutaroimassa, kun nimismies ilmestyi
taloon. Nimismiehen ilmoitettua asian ei Sauli yrittänytkään lähteä
pakoon. Rupesi vain kyselemään, mihin aikaan päivästä se kysymyksen
alainen murha on tapahtunut, johon Hemmo lujasti sanoi: "Kello kuusi
illalla."
- Mutta minä voin näyttää toteen, että kello viisi olin Koliman kylässä
Kaskiahon mökissä ja kello kuusi olin täällä tässä pirtissä. Tässä on
todistaja, että näin on asia, sanoi Sauli viitaten siihen toveriinsa.
Tämä samalla todistikin, että kuusi se oli kello Saulin tullessa.
Nimismies kysyi isännältä, tietäisikö hän niin olleen, mutta isäntä
sanoi: "Olin sisällä, etten tiennyt, millä ajalla tämä Sauliksi itseään
nimittävä mies oli tullut."
- Onkos tuo seinäkello aina oikeassa? kysyi Hemmo.
- Kyllä se auringon kanssa on liitossa, etteivät jätä toisiaan.
Hemmon kasvot punastuivat ja hän sanoi lujasti: "Minulla on
todistajat, että tuo kello on lyönyt yöllä kaksitoista, ennenkuin tämä
sileänaamainen on tullut tänne, joten se on lorua se kellon kuusi
oleminen. Minä vastuullani vaadin, että tämä mies täysin huolellisesti
vangitaan."
Nimismies hieman vihaisesti sanoi: "Tuokaa kahleet tänne!"
Kohta kuuluikin eteisestä kahleitten kolina, joita poliisit toivat.
Pirttiin tultuaan heittivät Saulin lähelle lattialle, kun tiesivät
siinä tarvittavan.
Sauli rupesi noitumaan ja haukkumaan Hemmoa, että millä se insinöörin
rötkö vastaa viattoman vangitsemisen, eikä ollut nimismiehen kieltoa
kuulevinaan. Mutta nimismies ärjäisi: "Suu kiinni! Me emme hae kuria
kaukaa, jos sitä tarvitaan". Sitä totteli Sauli ja rupesi hiljaa
murisemaan juuri kuin itselleen.
Nyt ei ollut aikaa kauan, kun Saulilla olivat jalat ja kädet kahleissa.
Nimismies vaati nyt kestikievarin isännän itsensä vankia kyyditsemään
Huuhilan asemalle, johon hän itsekin poliiseineen seurasi passittamaan
vietäväksi kaupungin vankilaan odottamaan välikäräjiä. Hemmo sai palata
kotiinsa. Hemmo oli Saulin haukkumisen seassa kuullut uhkauksen, että
Sauli ei säästä henkeään kostaessaan Hemmolle tämän vangitsemisen.
Vaikka Hemmo uskoikin, että Sauli ei pääse niistä kahleista, niin
salainen pelontapainen tunne kuitenkin säilyi mielessä. Saattaahan
sattua, että keisari taas jonkin tapauksen nimessä vapauttaa. Silloin
jokainen silmänräpäys yöllä ja päivällä on vaaran alainen. Tämä
painajainen ei kuitenkaan Hemmolle tuottanut unettomia öitä, kun Sauli
tuomittiin elinkautiseksi, eikä nyt uusi keisari ollut valtaistuimelle
nousemisensa muistoksi elinkautisia vapauttanut yhtään eikä vielä
perintöruhtinaankaan syntymisen muistoksi elinkautisia vapauttanut.
SEITSEMÄS LUKU.
Kului vuosia monta. Tuli varmalta taholta kuulluksi, että Eenokki oli
totinen uskovainen ja sitä tietä päässyt erään suuren maanviljelystilan
työnjohtajaksi ja isännöitsijäksi. Hemmo eräänä kauniina maaliskuun
päivänä lähti matkalle Eenokin vieraaksi ja saapui sinne jo huomenna,
jolloin Eenokki ihastui näkemästään enemmän kuin eläissään ennen oli
yhdestäkään asiasta ihastunut. Syntyi molemminpuolinen sydämellinen
anteeksipyyntö ja anteeksianto.
Koko yönseudun kuluessa ei puhuttu melkein ollenkaan muusta kuin
anteeksiannon suuresta voimasta, joka voisi estää sodat, voisi estää
maailman suurimmat kauhutyöt. Hemmo nyt rupesi puhumaan Eenokille,
eikö hän rupeaisi vaikuttamaan veljeensä Sauliin, että päästäisiin
sellaiseen sovintoon, että kumpaisenkin sydän vapautuisi vihasta
ja koston toivosta. Eenokki lupautui siihen tehtävään ilolla.
Sanoi vielä puhuvansa eräälle vankilan saarnaajaneidille, joka oli
elämäntehtäväkseen ottanut kulkea vankilasta vankilaan vangeille
saarnaamassa iankaikkisesta vapaudesta, siitä, kuinka sielu vapautuu
syntikuormasta. Silloin näkyvät kahleet ovat keveät.
Eenokki olikin sille saarnaajaneidille puhunut, että hän koettaisi
erityisesti vaikuttaa Sauliin, että pääsisi Hemmon ja Saulin välille
sovinnon tuuli puhaltamaan. Eenokki itsekin aikoi kirjoittaa tänä
päivänä Saulille omasta kokemuksestaan, miten elämän vapauksista on
suurin se, että vapautuu vihasta.
Kului kaksi kuukautta, kun Hemmo sai Eenokilta kirjeen. Sen mukana
samassa kuoressa oli Saulin Eenokille lähettämä kirje, joka kuului:
"Rakas veljeni Eenokki. On ollut vaikeata ruveta ajattelemaan sovintoa
Hemmon kanssa. Mutta neiti Wrede on osannut aina ja aina vierittää
raskaamman ja taas raskaamman kiven rikosteni painoksi. Hän on monta
kertaa polvillaan rukoillut tässä huoneessa puolestani, millä hän
on tähän asti tuottanut painoa tunnolleni. Mutta tänä päivänä hänen
rukouksessaan oli voima, joka poisti hartioiltani taakan, poisti
ainiaaksi, avasi tien iankaikkiseen autuuteen. Neiti Wrede itki ilosta,
että oli yksi sielu voitettu Jumalalle. Sano nyt terveiseni Hemmolle,
että olen Jumalani edessä antanut hänelle puolestani anteeksi ja
rukoilen Jumalaa, että hän lauhduttaisi Hemmon sydämen anteeksiantoon,
joten viha väliltämme siirtyisi niin kauas kuin itä on lännestä. Jään
toivomaan, että edes kerran saisimme Hemmon kanssa kättä lyöden tehdä
sovinnon. Rakkain veljesi Sauli."
Hemmo saatuaan Saulin kirjeen luki. Pani pöydälle ja taas luki. Tunsi
mielessään sellaista, josta hän ei vähässä ajassa päässyt selville,
mitä se on. Antoi sitten kirjeen rouvalleen. Hän luettuaan sanoi:
"Kyllä on miehessä tapahtunut suuri muutos."
- Mahdollista kyllä, mutta pelkään pahaa, jos se on sittenkin
teeskentelyä, jonka alla piilee kauhea keksintö. Neiti Wrede on
vastuullaan vapauttanut kymmeniä elinkautiseksi tuomittuja vankeja.
Jos Saulikin uskoo voittavansa neiti Wreden luottamuksen sitä tietä
päästäkseen vapauteen ja...
"Voi kauhea," huudahti Aili-rouva kesken Hemmon puheen.
- Ajattelen sitäkin, että kun hänellä on niin suuri halu tavata minua,
siinä piilisi ajatus silloin jollakin tavalla saada minut murhatuksi.
Hänen vankeutensa ei siitä kovinkaan paljon muuttuisi.
- Et suinkaan aio mennä hänen näkyvilleen? sanoi rouva hiukan vapisten.
- Menen kyllä, mutta menen varustettuna, ettei ole mitään
mahdollisuutta toteuttaa julmaa aikomusta. Mutta ensin kirjoitan
hänelle, ja kun saan siihen vastauksen, niin sitten käyn ja ensi
silmänräpäyksessä kyllä huomaan, onko tarvis olla varuillaan.
Hemmo sai Saulilta kirjeeseensä vastauksen, jossa Sauli ilmoitti
toivonsa saada nähdä Hemmoa ja lyödä sovinnon kättä. Hemmo nyt määräsi
päivän, milloin hän lähtee, mutta sitä ei ilmoittanut Saulille.
Niinpä Hemmo eräänä maaliskuun kirkkaana arkipäivänä ilmestyi
vankilaan. Luultiin häntä uudeksi vankilain tarkastajaksi. Sitä todisti
sekin, kun Hemmo tahtoi suoraa päätä päästä vankilan johtajan luo,
jonka huoneeseen hänet johdettiinkin. Hemmo ei päässyt alkuunkaan
asiansa selityksessä, kun hiljaa koputettiin oveen. Ovelle ilmestyi
isonpuoleinen, puvultaan yksinkertainen keski-ikäinen nainen, kasvot
puhtaat kuin enkelillä, joissa kuitenkin samalla kertaa näkyi lempeys,
pelkäämättömyys ja rohkeus. Naisen voi kysymättäkin arvata neiti
Wredeksi. Kuultuaan Käpysen nimen neiti Wreden suupieliin ilmestyi
omituinen hymy ja silmät loistivat salaisesta ilosta. Hän sanoi
Hemmolle: "Olette kai tullut Sauli Tikkasta tapaamaan. Hänellä onkin
polttava halu saada teitä tavata."
- Miten hänen laitansa sitten on? kysyi Hemmo tyynesti.
- Hän on täydellisesti vapautunut synnistä. Tunnustanut kaikki
tekemänsä rikokset teitä ja muita kohtaan ja saanut sieluunsa
jumalallisen vakuutuksen niiden anteeksi saannista. Mutta sittenkin hän
haluaa tavata teitä ja joitakuita muita.
- Onko Sauli puhunut teille siitä, että toivoo teidän avullanne
pääsevänsä vapauteen, samoin kuin te muitakin olette vastuullanne
toimittanut vapaiksi?
- Ei. Hän sanoo tässä talossa olevansa kotiutunut. Sanoo, että muualla
maailmalla, missä tahansa hän tämän aina näkyvän vaivaisuutensa
tähden olisi alituisen pilan esineenä, mutta ei kukaan uskalla tehdä
toisesta pilaa. Ja ehkä ei monella ole haluakaan. Muuten hänelle kyllä
uskaltaisin hankkia paikan ja esittää vapautettavaksi.
Tätä kuullessaan Hemmo tunsi povessaan syvää katumusta. Sitä hän ei
kuitenkaan virkkanut. Johtajaan kääntyen hän sanoi: "Missä minä Sauli
Tikkasta saisin tavata?"
- Hänet voimme kutsua tänne, sanoi johtaja ja samalla meni ovesta
ulos, jossa muutamalle vanginvartijalle kuului sanovan: "Käskekää
Sauli Tikkanen tänne." - Ei ollutkaan kauan, kun vanginvartija aukaisi
oven, josta Sauli astui sisään. Hänen kasvonsa ilostuivat ja puoliksi
huudahtaen hän sanoi: "Että saan nähdä teitä. Kirjeenne johdosta
olen uskaltanut toivoa teiltä anteeksiantoa, mutta siksi suuret ovat
rikokseni, etten täydellistä puhdistusta saa sieluuni, ennenkuin
suustanne kuulen anteeksiannon sanan."
- Oletko sinä sitten valmis antamaan anteeksi minulle vihaisen käteni
julman teon? kuului Hemmon sana.
- Sen olin monin kerroin ansainnut. Se tekonne on pieni pisara
rikosteni meressä. Mielelläni tämän kärsin. Tiedän, että Jumala
rankaisee pahoista teoista jo täällä ajassa.
Hemmo nousi seisaalleen ja yli pöydän ojentaessaan kättään Saulille
sanoi: "Tässä on ikuisen sovinnon ja anteeksiannon käsi puolestani."
- Ja tässä minun puolestani, sanoi Sauli tarttuessaan Hemmon käteen.
Hemmon oli nyt vaikea katsoa vasten Saulin kasvoja, joissa nenän sija
oli punertavan mustana, ryppyinen nahka hienona peitteenä.
Sauli sai mennä suutarin työhuoneeseensa, missä hänellä oli työnä
kahden muun vangin kanssa korjata vanhoja ja tehdä uusia vankilan
kenkiä.
Saulin mentyä neiti kääntyi Hemmoon ja sanoi: "Kyllä Sauli on minulle
tunnustanut kaikki ilkeytensä työt teitä kohtaan huutolaisena
ollessanne. On valittanut, etteivät isä ja äiti häntä niistä
kieltäneet. On tunnustanut kaikki rikoksensa muitakin kohtaan,
puhumattakaan niistä kauheista murhatöistä... On se Sauli-parka
ollut julma ihminen... Mutta sellaiset sielut ovat helpommat voittaa
Jumalalle kuin tekopyhän fariseuksen. Se uskoo hyviin töihinsä eikä
anna vaikuttaa itseensä minkään."
Sitten neiti kääntyi johtajaan ja sanoi: "Kun kiertomatkani johti nyt
tänne ja tämäkin kaukovieras on näkemässä näitä oloja, mielelläni
pitäisin kirkossa yhteisen hartaushetken, jos vangeilla ei olisi niin
tärkeitä tehtäviä, että voisivat töistään vapautua yhdeksi tunniksi."
- Kyllä se käy laatuun, sanoi johtaja ja poistui ovesta ulos, josta
kuului käskevä sana: "Kaikki vangit kirkkoon." - Kohta kuuluikin
laitoksesta jymyä, jonka tauottua johtaja vieraineen meni kirkkoon.
Siellä olikin sadoittain vastassa penkeissään istuvia vankeja,
joiden silmät teroittuivat Hemmoon, jota kaikki luulivat uudeksi
vankilantarkastajaksi. Ei kestänyt kauan, kun laitoksen lukkarin
suusta kajahti virsi: "Ah, sielun', vallita suo Herran." Kaikki vangit
yhtyivät virteen.
Virren loputtua neiti otti kainalostaan pienen Raamatun, jonka
aukaistuaan lausui muutaman lauseen ja sen johdosta rupesi puhumaan.
Ei ollut kauan, kun joukossa alkoi näkyä kyyneleisiä silmiä, eivätkä
kyyneleet olleet kaukana Hemmoltakaan.
Johtajan huoneeseen tultuaan neiti sanoi: "Herätyssaarnalla täytyy
niiden sieluihin kylvää iankaikkisuuden siemeniä, vaikkei tiedäkään,
nouseeko yhdestäkään jyvästä orasta."
- Kyllä olette tässäkin laitoksessa nähnyt monta orasta nousevan
kylvöistänne, enkä takaa, vaikka näkisitte, jos iltaan viivytte, nytkin
jonkin oraan puhkeavan, sanoi johtaja. Samassa kuului koputus, ja
johtajan sanottua "sisään" aukesi ovi ja vanginvartija yli kynnyksen
sanoi: "Setti Laitinen pyysi sanomaan, ettei neiti menisi pois,
ennenkuin käy hänen luonaan."
- Siinä yksi, hymähti johtaja, mutta samassa katsoi seinällä olevaan
kelloon ja sanoi: "Meillä on päivällinen nyt, lähdetään ennen kaikkea
tänne emäntäväen puolelle."
Päivällisen syötyään lähti Hemmo kotiinsa. Koko Leppärannan kylästä oli
loppunut kauhun pelko ja Hemmon poveen vakautunut elämän tasapaino.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MITÄ KYLVÄÄ SITÄ NIITTÄÄ ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
