Valikoima satuja

By Hanna Cederholm

The Project Gutenberg eBook of Valikoima satuja
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Valikoima satuja

Author: Hanna Cederholm

Translator: Helmi Nylander

Release date: December 17, 2024 [eBook #74924]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALIKOIMA SATUJA ***

language: Finnish




VALIKOIMA SATUJA

Kirj.

Hanna Cederholm


Suomentanut

Helmi Nylander





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1916.




SISÄLTÄÄ SADUT:

1. Leipuri ja hänen seitsemän aasiansa.
2. Janek'in ihmeelliset helmet.
3. Satu rumasta pikku prinsessasta.
4. Myllyrenki joka sai taivaan tuulet valtaansa.
5. Tähdetär.

Sadut ovat kokoelmista: "Astralis" ja "Sagor och Berättelser".




LEIPURI JA HÄNEN SEITSEMÄN AASIANSA.


Suuressa kaupungissa, missä oli monta tornia ja kimaltelevaa
katonharjaa, asui kerran leipuri, jolla oli seitsemän aasia. Hän oli
taitava mies, joka pystyi paljoon muuhunkin kuin alustamaan taikinaa,
ja vaikka hän tosin osasi leipoa mitä herkullisimpia leipiä, niin
soitanto, soitanto oli sittenkin hänestä parasta maan päällä.

Arkipäivinä, seisoessaan leipurituvassa hihat käärittyinä ylös ja
esiliina sidottuna ympäri vatsan, hyräili hän aamusta iltaan, hyräili
taiturimaisen sävelen toisensa jälkeen, mutta sunnuntain tullen otti
hän esille huilunsa.

Kun hän silloin seisoi akkunassaan soitellen huiluaan, niin ihmiset
alhaalla kadulla hiljensivät käyntiään. Ihmetellen he katselivat
ympärilleen, mistä mahtoivat nuo harvinaiset sävelet tulla, kuka voi
saada aikaan niin mestarillisia lirityksiä, niin kauniita juoksutuksia,
kuka voi soittaa niin laulavan ihanasti ja niin sulavan pehmeästi, ja
taaskin, kuka saattoi puhua niin voimakkaasti ihmissydämille?

Leipuri vaan ei tästä mitään tiennyt. Hän seisoi ullakkokomerossaan
kurkihirren alla ja puhalteli huiluaan. Soitellessaan hän unohti
taikinakorvon ja leivinuunin. Kun hän sormieli huilun hopeoituja
koskettimia, valuivat sävelet kuten kuutamon kalpeat säteet avaruuteen,
alas huonerivien väliin, ylös yli kurkihirren. Hän puhalteli ja soitti.
Hän soitti itselleen ja ilman linnuille. Kaukana poissa, kaukana ja
korkealla.

Mutta maanantaiaamuna seisoi hän alhaalla leivintuvassa ja alusti
taikinaa. Paidan hihat olivat käärityt ylös ja esiliina sidottu vatsan
ympäri. Hän leipoi pullia, rinkilöitä ja kiehkuroita. Ja kun kaikki
leivät olivat kohonneet ja paistetut, työnsi hän valkosen päähineensä
niskaan ja meni ulos pihamaalle.

Oli kuuma päivä, aurinko paistoi ja loisti. Hänen seitsemän aasiaan
seisoivat jokainen pilttuussaan avonaisessa vajassa ja huiskivat
hännillään, pitääkseen kärpäsiä loitolla.

Leipuri oli antanut aaseille kovin ihmeelliset nimet. Hän oli
nimittänyt ne seitsemän pää-äänen mukaan Do, Re, Mi, Fa, Sol, La, Si.
Tämä sopi mainiosti senkin vuoksi, että niitä juuri oli seitsemän. Kun
hän nyt tahtoi jotakuta aaseista tulemaan luokseen, ei hän huutanut
sen nimeä ja houkutellut sitä, kuten kuka tahansa toinen olisi tehnyt.
Ei kai kukaan mahtane luulla hänen tehneen siten? Ei, hän puhalsi vain
yhden ainoan sävelen huilullaan, ja heti kuulosti se aasi, jota hän
tarkoitti. Niin, siksi hyvin tunsivat ne nimensä, että jos hän puhalti
sävelen korkeammalla tahi matalammalla ääniasteikossa, niin tuli
kuitenkin heti oikea aasi ulos vajasta. Mutta jos hän puhalti kaikki
asteikon äänet peräkkäin, seisoivat heti kaikki seitsemän aasia hänen
ympärillään.

Täten hän juuri tekikin joka päivä, kun hänen rinkilänsä, kiehkuransa
ja pullansa olivat paistetut. Silloin hän meni ulos pihalle ja
vetäsi esille huilun taskustaan. Kun kaikki seitsemän aasia olivat
kerääntyneet hänen ympärilleen, siveli hän hyväilevästi niiden kunkin
sametinhienoa turpaa.

— Do, Re, Mi, Fa, sanoi hän, rakkaat ystäväni, Sol, La, Si, hyvät
toverini, hyvästi, hyvästi ja tervetuloa pian takaisin! Sitten hän
ripusti kaksi syvää, tuoreilla leivillä täytettyä vasua joka aasin
selkään. Vasut hän sitoi kiinni satulavyöllä ja suojaksi leiville hän
pani muutamia vereksiä lehviä. Sitten hän asettui keskelle pihaa ja
puhalsi jotakin reipasta säveltä. Aasit juoksivat kierroksen hänen
ympärinsä ja senjälkeen ulos portista ja eteenpäin eri haaroille.

Do ja Re juoksivat laitakaupungille, missä köyhät ihmiset asuivat.
Niiden vasut olivat täynnä suuria, veteen leivotulta leipiä, jotka
maksoivat pikku roposen ja tyydyttivät suurimman nälän. Mi ja Fa
juoksivat suurtorille vehnäpullia ja saffranirinkilöitä vieden, Sol
ja La juoksivat rikasten taloille, kantaen torttuja ja piparikakkuja,
mutta Si, nopein kaikista aaseista, juoksi suoraan kaupungin sydämeen
ja seisattui kuninkaan linnan eteen. Heti tuli kaksi hovilakeijaa
hopeavateineen, kiiruhtaen alas marmoriportaita. Herkullisia
piirakoita, upeasti koristeltuja kakkuja he nostelivat vasuista.
Ylihovimestari itse seisoi muutamalla portaan parvekkeella ja tarkasti,
että kaikki kävi säntillisesti.

Kun vasut olivat tyhjennetyt, astui hän arvokkaasti alas
marmoriportaita. Hän meni varovaisesti aasin luo ja pisti suuren
kultarahan pieneen, satulavyöhön kiinnitettyyn nahkakukkaroon. Näin
tapahtui joka päivä.

Toisilla aaseilla oli myöskin kotiin tullessaan rahoja satulavyön
nahkakukkarossa, hopeakolikoita ja kuparikolikoita, pikku rahoja ja
suuria. Harvoin sattui leipurille vahinkoa. Mutta jos silloin tällöin
niinkin tapahtui, huiskautti hän vain kädellään, sanoen: suotakoon
kernaasti nälkäiselle raukalle leipäpalanen.

Kun sunnuntai tuli, seisoi leipuri taas ullakkokomerossaan kurkihirren
alla ja puhalteli huiluaan.

Eihän ole ihmeteltävä, että kaikki kaupunkilaiset tunsivat leipurin ja
hänen aasinsa. Kaikki ihmiset puhuivat heistä, ja vihdoin joutui huhu
noista viisaista eläimistä kuninkaankin korville.

— Onko totta, sanoi kuningas eräänä aamuna hovimestarille, onko totta,
että muuan aasi tuopi tänne meidän kuninkaallisen leipämme?

— Herra kuningas, sanoi hovimestari, jos teidän majesteettinne armossa
suvaitsee astua ikkunan luo, näyttäytyy huhu heti todeksi.

Aivan oikein. Kuningas ei ollut monta minuuttia seisonut akkunassa,
kun hän näki aasin tulevan juosten. Palvelijat tyhjensivät vasujen
tuoksuavan sisällön hopealautasillensa ja ylihovimestari, joka oli
kiiruhtanut ulos, pisti kultarahan nahkakukkaroon. Silloin työntäistiin
äkisti muuan akkuna toisessa kerroksessa auki, ja kuningas pisti siitä
ulos päänsä.

— Odota hiukan, odota hiukan, huusi hän sieltä ylhäältä, ja ennenkuin
kukaan ehti käsittää mitä oli tekeillä, tuli kuningas itse juosten alas
portaita.

— Onpa viisas eläin! tuumasi hän, seisattuen Si:n eteen. Viisas eläin,
kaunis eläin, sanoi hän, taputellen aasin päätä. Sitte hän alkoi etsiä
taskustaan sokeripalaa, jonka hän oli sinne pistänyt lemmikkihevosensa
varalle. Si söikin sen mielellään ja kun kuningas vielä oli hyväillyt
aasia, kiiti se kotiin päin tyhjine vasuineen.

— Tämäpä eriskummallista, arveli kuningas, minun täytyy iltapäivällä
ajaa leipurille, nähdäkseni toiset kuusi aasia.

Päivällisen jälkeen antoi kuningas valjastaa kaksitoista päistärikkö
hevostaan juhlavaunujen eteen. Palvelijat avasivat vaunun ovet
ja laskivat alas kullatut vaunun portaat ja kuningas sekä hänen
ensimmäinen kamariherransa istuutuivat vaunuun.

Leipuripa vasta hämmästyi, kun kuninkaallinen seurue astui
leipomotupaan. Hän paraallaan alusti vehnäleipätaikinaa seuraavaksi
päiväksi, kun kuningas tuli sisään. Leipuri aikoi heti kaapia taikinan
pois käsistään, mutta kuningas löi häntä armollisesti olalle:

— Jatka vain, hyvä mies, sanoi kuningas asettuen katsomaan
taikinakorvoon, ja niin tämä kuningasta huvitti, että hän seisoi
kumartuneena taikinakorvon yli kunnes taikina valmistui. Sen jälkeen
sai leipuri kertoa, miten taikinaa sitten käsiteltäisiin ja viimeksi
tahtoi kuningas nähdä aasit, joita varten hän oikeastaan olikin tullut.

Kun kuningas taas oli ajanut kotiin, kuljeskeli leipuri iltakauden
paikasta toiseen, hykerrellen käsiään ihastuksissaan. Hän tunsi itsensä
hyvin onnelliseksi. Olihan hänelle ja hänen huoneelleen suuri kunnia
tapahtunut.

Seuraavana aamuna täytettyään vasut ja lähetettyään aasinsa menemään
jäi hän hetkeksi seisomaan porttikäytävään. Aurinko paistoi niin ihmeen
lämpimästi ja kauniisti tänä siunattuna päivänä.

— Suuri kunnia, suuri armo, puheli leipuri puoliääneen itsekseen ja
oli juuri lähdössä sisään, kun hän huomasi ratsastajan, joka tulla
karautti pitkin katua ja piti toista, satuloitua hevosta suitsista.
Leipuri pisti kädet housuntaskuihinsa ja jäi seisomaan. Samassa
pysähtyi ratsastaja ja hyppäsi satulasta. Se oli hovipalvelija, joka
toi kuninkaallista sanomaa. Leipurin oli heti lähdettävä mukaan linnaan.

Miten niin? kysyi leipuri, mutta ei saanut mitään selvyyttä. Ei hänen
edes sallittu mennä sisälle muuttamaan sunnuntaitakkiaan. Siihen ei
ollut aikaa, sanoi ratsastaja, hänen oli vain tultava heti. Ei ollut
muuta neuvoa, kuin nousta satulaan ja seurata mukana. —

Kuningas ei näyttänyt armolliselta tänään, hän oli synkkä, kuten
uhkaava ukkospilvi. Eräs kruunun jalokivistä — suurin — oli poissa. Se
oli ollut kruunussa eilen, kun kuningas ajoi leipurin luo, ja leipurin
oli hankittava se takaisin.

Ei auttanut, vaikka leipuri vakuutti ja vannoi, ettei hänellä ollut
aavistustakaan siitä, missä jalokivi oli, hänen talossaan se oli
hävinnyt ja hänen oli siitä vastattava. Ellei hän ennen auringon laskua
toisi jalokiveä takaisin, ei hän enää saisi nähdä aurinkoa eikä kuuta.
Siihen asiaan ei ollut mitään sanomista.

Kuitenkaan ei leipurin sallittu lähteä jättämättä jotakin linnaan
vakuudeksi, ja koska hänellä ei mitään muuta ollut kuin huilu
taskussaan, otti ylihovimestari sen, ja leipuri poistui verkalleen.

Vitkaan astui hän alas linnan marmoriportaita.

— Parasta lienee laittaa kuntoon kotinsa ja talonsa ja valmistautua
eroamaan täältä, tuumi hän.

Samassa hän huomasi Si:n, joka seisoi portaitten edessä vasuineen.
Ei kukaan ollut ajatellut aasia tänään, ja vasut olivat vielä
tyhjentämättä. Silloin leipuri muisti eilisen päivän ja kuninkaan
ja taikinakorvon. Mutta — jospahan, — jospa jalokivi onkin pudonnut
taikinakorvoon.

— Ajateltuaan tämän ajatuksen loppuun seisoi hän jo torilla ja tapasi
kädellä huilua. Se oli poissa. Silloin hän puhalti käsiinsä, puhalti
kaikki seitsemän sävelääntä peräkkäin, keuhkojensa koko voimalla.

Ei kestänyt kauvan ennenkuin Do, Re, Mi, Fa ja Sol sekä La tulivat
juosten eri haaroilta. Leipuri tarkasteli innokkaasti niiden vasuja
ja huomasi heti, että jokaisesta oli muutamia leipiä poissa. Kaikki
tähteenä olevat leivät hän sipulteli muuruiksi, mitkä hän kylvi
torille. Varpuset tulivat lentäen katon räystäiltä, kyyhkyset
akkunalaudoilta ja suuria siivekkäitten parvia linnanpuiston
tuuheista puista. Tästä tuli juhla-ateria, parempi kun koskaan ennen,
juuri paistettuja vehnäleipiä, tuoksuavia saffranirinkilöitä ja
sokurikaakkuja korintteineen, manteleineen. Varovasti murenivat kakut
leipurin sormien välissä — ei jalokiveä, ei vielä mitään!

Hetken perästä oli leipuri matkalla kotiin. Seitsemän aasia tyhjine
vasuineen kulki rivissä hänen jälessään.

— No nyt tuli loppu, mietti leipuri, en voi enään mitään tehdä.
Saavuttuansa kotiin alkoi hän kuitenkin hakea ja etsiä kaikkialta.
Vaikka hän kuinka etsi — kruunun jalokiveä hän ei löytänyt.

Silloin otti hän kaikki rahat, mitä hänellä oli, suuret rahat ja
pienet, kultakolikot, hopeakolikot, kuparikolikot, taskut täyteen, ja
niin hän lähti kulkemaan ympäri kaupunkia, katua ylös, toista alas.
Taloon ja talosta ulos hän kävi, ylös jyrkkiä portaita aina ullakolle
katon harjan alle ja alas kivijalkaan kellarikerroksen puolihämärään.
Hän kolkutti joka ovelle ja teki aina samat kysymykset. Oliko sinne
tänään ostettu leipää ja voisiko sen saada ostaa takaisin? Tahi olisiko
joku löytänyt kiven leivässä?

Ihmiset luulivat hänen tulleen hulluksi ja useammin kun kerran sattui,
että ovi paukahti kiinni hänen edessään ja lukittiin sisältä kahdella
lukolla. Mutta kävi niinkin, että hän sai leivän takaisin, joskus
hyvällä, toisinaan toralla, joskus tavallisella hinnalla, toisinaan
suurilla rahoilla.

Mutta turhaan hän etsi ja turhaan hän haki, turhaan leivät pieniksi
murensi — kruunun jalokiveä vaan ei löytynyt.

Myöhällä vihdoinkin hän oli väsyneenä ja nääntyneenä lysähtänyt kokoon
muutaman etehisen portaille, jossakin laitakaupungilla. Hän tuskin
tiesi missä oli, sen vain käsitti, että kaikki toivo oli lopussa. Ei
kolikkoakaan hänellä ollut taskussa jälellä, päivä oli loppumaisillaan,
ei ollut enää pitkää aikaa auringon laskuun, ja sitten hän ei enää
koskaan saisi nähdä sen kultaista kantta. Hän ajatteli taikinakorvoaan
ja hän ajatteli huiluaan ja hänestä elämä oli ihanata elää ja raskasta
oli siitä erota.

Samassa tuli eräs tyttö ulos eteiseen ja näki hänet.

— Oletko sairas, sanoi hän, vai miksikä istut täällä?

— En, vastasi leipuri, en ole sairas, mutta kohta minun täytyy kuolla.

— Mikä sinua sitten vaivaa, kysyi tyttö, aivanko kuolet nälkään?

— En, vastasi leipuri taas, ja kuitenkin saattaisi ehken yksi ainoa
leipäpala pelastaa elämäni.

— Leipää, sanoi tyttö, ei meillä isosti ole, mutta mitä annat minulle
viimeisestä palasestamme?

— Ei ole minulla mitään antamista, sanoi leipuri, mutta jos jään
elämään, soitan sinulle tänä iltana.

— Jumala sinua auttakoon, sanoi tyttö, jos soittoniekka olet, saat
kovia kokea maailmassa.

Hän meni sisälle ja tuli heti takaisin leipäpala muassaan.

— Koska sinulla on vähemmän kuin meillä, niin ole hyvä, sanoi hän.

— Kiitos, sanoi leipuri, ottaen leivän ja hän arvasi heti, että juuri
tässä leipäpalasessa oli jalokivi.

Muutamia minuutteja ennen auringon laskua oli leipuri linnassa ja antoi
saattaa itsensä kuninkaan eteen.

— Herra kuningas, sanoi leipuri, tässä on sinulle kivesi takaisin.

— No oletpas sinä ihmemies, sanoi kuningas, miksi et ole paennut maasta
aarteen kanssa?

— Sitä en tullut ajatelleeksi, sanoi leipuri, ja paitsi sitä olihan
sinulla huiluni.

— Niin se, sanoi kuningas ylenkatseellisesti. Tiedätkö mitä kaikkea
olisit voinut saada kivellä. Valtakunnan, sanon sinulle, kuningaskunnan.

Leipuri seisoi ja kopeloi varovasti huilun hopeoituja läppiä.

— Kun pidän huilua kädessäni, sanoi hän, olen minäkin valtias, kuten
sinä herra kuningas ja elävät sävelet menevät ja tulevat miten tahdon.

— Tuo oli hyvin vastattu, sanoi kuningas, sinusta minä pidän, ja jos
sinä tahdot kuten minä, niin jäät tänne ja asut täällä linnassa.

Leipurilla ei ollut mitään, sitä vastaan, ja niinpä kuningas ja hän
sopivat asiasta. Leipurista piti tulla ylihovileipurimestari ja hän
saisi käytettäväkseen koko kerroksen huoneuston ja Do, Re, Mi, Fa, Sol,
La, Si, tulisivat asumaan kuninkaallisissa talleissa.

Varhain seuraavana aamuna meni leipuri alas leipomoihin, ruvetakseen
alustamaan leipää. Ei voi kuvailla, millainen hälinä siellä syntyi.
Aikoiko hän ylihovileipurimestari itse omakätisesti alustaa taikinaa,
se ei saattanut tulla kysymykseenkään. Sehän olisi koko häväistys ja
hovimenojen yliohjaajamestari, joka siihen meluun kutsuttiin, sanoi,
ettei sellainen mitenkään käynyt päinsä. Ylihovileipurimestari voi
korkeintaan kerran päivässä käydä leipomoissa, siinä oli kylliksi.
Enempää ei muka hänen arvonsa sallinut.

Leipurilla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä saattoihan vapauskin
joskus tuntua hyvälle ja saisihan hän siten soitella rakasta huiluaan
niin kuin halutti. Hän vetäytyi huoneisiinsa ja elämä alkoi käydä
tasaista kulkuaan.

Elämä kävi kulkuaan, mutta hauskaa se ei ollut leipurin mielestä.
Hän ei ollenkaan tietänyt mitä tehdä pitkin päivää. Jos hän kävi
leipomossa, suututti häntä, kun näki miten siellä kaikki vetelehtivät.
Kun hän meni talliin, seisoivat aasit siellä allapäin, kultaisten
ylenmäärin täysien seimiensä edessä. Ei, hauskaa se ei ollut.
Huilussakin oli jotakin hullusti, puhaltaminen ei tahtonut sujua, ja
lopuksi se sai jäädä.

Eräänä päivänä, kun kuningas oli tavallisella aamukävelyllään, tapasi
hän ihmeekseen leipurin ja hänen seitsemän aasiansa seisomassa tien
reunalla.

— Herra kuningas, sanoi leipuri astuen lähemmäksi, herra kuningas, minä
haluan pois!

— Mikä sinun on, sanoi kuningas, minne haluat?

— Kotiin, sanoi leipuri, kauas pois, korkealle ylös.

Päivällisen aikaan koko kaupunki tiesi, että leipuri oli joutunut
epäsuosioon, ja että kuningas oli ajanut hänet pois linnasta.

Hän oli aaseineen tullut pitkin suurkatua ja illalla hän jo seisoi
alustamassa taikinaa entisessä leivintuvassaan. Do, Re, Mi, Fa, Sol,
La ja Si pureksivat kauroja vajassa ja huiskivat hännillään. — Ja niin
alkoi elämä uudestaan entiseen tapaan.

Joka aamu kiinnitettiin aasien satulavyöt lujasti ja leipävasut
täytettiin. Do ja Re juoksivat laitakaupungille päin, missä köyhät
ihmiset asuivat, Mi ja Fa juoksivat suurtorille, Sol ja La rikasten
asunnoille, mutta Si, joka oli nopein ja joka niin monesti oli polkenut
linnaan viepää tietä, juoksi kauas pois etukaupunkiin, suoraan pieneen
solaan. Siellä seisoi erään eteisen portailla tyttö odottamassa, ja
joka päivä hän sai lämpösleivän ja suuren rinkilän.

Mutta joka sunnuntai seisoi leipuri ylhäällä ullakolla ja puhalsi
huiluaan. Korkealla ylhäällä, kaukana poissa. Sävelet valuivat kuin
kuutamon kalpeat säteet avaruuteen, ylös yli kurkihirren, alas
huonerivien väliin.

Hän puhalsi ja soitti. Hän soitti kadun ihmisille ja ilman linnuille.
Mutta ennen kaikkea, niin, ennen kaikkea omalle sydämelleen.




JANEKIN IHMEELLISET HELMET.


Itämailla asui kerran helmien kauppias, joka oli etevämpi kaikkia
lähiseudun helmikauppiaita. Niin kuulu oli hän, ja niin laajalti
levinnyt hänen helmiensä maine, että ruhtinaat ja hallitsijat
kaukaisista maista lähettivät asiamiehensä hänen kanssaan kauppoja
tekemään.

Vanhimmassa kaupunginosassa, missä kauppapaikat sijaitsivat, oli
hänellä pieni, vaatimaton myymälänsä. Pimeä ja matala oli tämä pieni
koju, jossa kallisarvoisia helmiä oli levällään kaikkialla, juuri kuin
ne olisivat olleet arvottomia, jostakin sorakuopasta tuotuja pikku
kiviä.

Kauppias ei ulkoasultaankaan ollut mahtavan näköinen. Hänen kauhtanansa
oli kulunut ja haalistunut, ja seisoessaan siinä aarteittensa keskellä
näytti hän aivan hämmentyneeltä kaikessa rikkaudessaan. Kuitenkin hän
siinä ympäristössä tunsi itsensä enimmän kotiutuneeksi. Joskus pisti
hän molemmat vapisevat kätensä helmikasoihin ja nosti ne siitä antaen
helmien yksitellen, kiiluvina pisaroina valua alas sormien lomitse.

— Olette minulle rakkaita, voi hän silloin sanoa, olette minulle kovin
rakkaita, niin puhtoisia, niin vilpoisia!

Toisen kerran, hänen punnitessaan helminauhaa kädessään, kuultiin hänen
huoahtaen sanovan: niin raskaita, niin katkeran raskaita. —

Voi arvata, etteivät toiset jalokivikauppiaat kaupungissa häntä
suopein silmin katselleet. Liiankin usein ostajat sivuuttivat heidät,
kun oli tehtävä jokin kallisarvoinen tilaus, ja itsensäkin heidän
täytyi, vaikka vastenmielisesti, myöntää, että sellaisia helmiä, kuin
hänellä oli, eivät muut voineet tarjota. Vaikka he mihin olisivat
lähettäneet helmikalastajansa hakemaan meren aarteita, vaikka he mitä
summia olisivat uhranneet, niin — Janekin kanssa ei kukaan saattanut
kilpailla. Nahkapussit saattoivat olla helmiä pullollaan, ja pöydät
voivat aarteitten painosta notkua, — ei kuitenkaan ainoakaan heidän
helmistään vetänyt vertoja hänen aarteilleen.

Tämä ei johtunut helmien koosta, suurempia ja pulskempia oli kyllä
nähty, ei tässä myöskään vaikuttanut väri, eikä se, että ne olisivat
olleet tavallista virheettömämpiä. Ei, Janekin helmissä oli jotakin
aivan erikoista, mutta mikä ne oikeastaan toisten helmistä erotti, sitä
ei kukaan voinut sanoa.

Kauppiaat häneen tosin katsoivat kieroon, mutta kaikki köyhät
kaupungissa ja kaupungin porttien ulkopuolella ja kaikki ne, joilla oli
surua ja huolia, tiesivät kyllä, kenen puoleen kääntyä apua ja lohtua
saamaan. Avutta ei kukaan tositarpeessa oleva Janekin luota lähtenyt.

Vaikkakin hän jakeli rikkauksia muille, ei hän itselleen näyttänyt
niistä paljoakaan suovan. Jos kohtasi hänet kadulla, tietämättä kuka
hän oli, olisi häntä helposti saattanut luulla kerjäläiseksi, niin
köyhästi oli hän puettu. Mutta monet niistä, joita hän oli auttanut,
tiesivät kertoa, että vielä paljoa enemmän arvoinen oli lohtu, jonka
häneltä sai, kuin rahat, joita hän jakeli, sillä ei kukaan saattanut
katsoa ihmissydämeen kuten hän.

Kauan aikaa sitten, silloin kuin Janek aloitti kauppansa, oli tietysti
arvailtu sinne ja tänne, mistä hän oikeastaan helmensä sai, mutta kun
ei mitään erikoista siitä saatu tietää, väsyivät ihmiset vähitellen
juoruamiseen, ja nyt ei enää kukaan siitä puhunut.

Mutta eräänä päivänä kääntyivät asiat. Sinä aamuna oli jokaiseen
kadunkulmaukseen naulattu eräs ilmoitus. Kirjoitus, jonka alla oli
kaupungin varakkaimman helmikauppiaan nimi, sisälsi kehoituksen tutkia,
mistä Janekin helmet olivat peräisin. Joka tästä voisi antaa varmoja
tietoja, saisi palkinnoksi helmikauppiaan tyttären sekä pääsisi
kauppiaan liiketoveriksi.

Tuopa ei ollutkaan vähäinen palkkio, sillä ensiksikin oli liike suuri
sekä tuottava, ja toiseksi oli tyttö erikoisen kaunis.

Arvaahan jokainen, että alettiin taas jutella. Ymmärtää myöskin, että
Janekin kaupassa kävi väkeä. Alituiseen sinne tulvi ihmisiä, jotka
koettivat häneltä houkutella salaisuutta. Mutta Janekpa oli liian
viisas käydäkseen niin julkeihin koukkuihin. Hän näytteli helmiä
niille, jotka pyysivät niitä nähdä, ja viikossa myi hän niitä enemmän
kuin tavallisesti vuodessa. Vähän hyötyivät ne, jotka kävivät hänen
kaupassaan vainuamassa salaisuutta. Varmasti monet muullakin tavoin
koettivat saada selville Janekin ihmeellisten helmien arvoituksen,
mutta vaikka he olisivat koettaneet mitä, eivät he saaneet asiasta sen
parempaa selkoa.

Eräänä päivänä, ensimmäisen innostuksen lauettua, kun Janek istui
matollaan kauppakojunsa edustalla, auringon paisteessa, tuli nuori mies
kohteliaasti tervehtien hänen luokseen.

— Taaskin onnenonkija, arveli Janek.

— Tulen pyytämään sinulta apua, sanoi nuorukainen samassa.

— Mistä on kysymys? sanoi Janek.

— Helmistä, sanoi nuorukainen heti, kuinka parhaiten saisin tietää,
mistä ne saat?

— Puhutpa kiertelemättä, sanoi Janek.

— Tosin käyn suoraan asiaan, mutta en tiedä muuta neuvoa.

— Mikä on nimesi, kysyi Janek.

— Saleb, sanoi vieras, ja molemmat vaikenivat hetkisen.

Janek katsoi vierasta pitkään ja tutkivasti, ja kun hän aikoi puhua,
oli hänen äänensä entistä ystävällisempi.

— Miksi olet niin kärkäs tietämään salaisuutta, sanoi hän. Uneksutko
rikkauksista?

— En, sanoi vieras, uneksin kahdesta nauravasta silmästä. Sitäpaitsi
sanon sinulle, jatkoi hän samaan hengenvetoon, vaikka se onkin suuri
synti, jota en saisi kertoa, sanon sinulle, että olen puhutellut häntä,
hänen isänsä puutarha-aidan läpi, ja hän on samaa mieltä kuin minäkin,
että meidän on mentävä naimisiin.

— Hyvä, sanoi Janek, tule kolkuttamaan oveani tänä iltana pimeän tullen.

Muutamia tunteja tämän jälkeen seisoi Saleb Janekin asunnon ovella. Hän
oli kolkuttanut ja sai odottaa hyvän aikaa. Kun ovi vihdoinkin avautui,
huomasi hän, ettei Janek ollutkaan yksin. Huoneessa istui vanha nainen
itkien. Janek nyökäytti hiljaa Salebille ja meni takaisin huoneesen,
Salebin vetäytyessä erääseen nurkkaan. Naisen kyynelet juoksivat pitkin
ryppyisiä poskia, mutta tippuivat, kuten hiljainen kesäsade, sillä
Janekilla oli niin ihmeellisiä lohdun sanoja. Kun Janek vihdoinkin
oli saattanut naisen ulos, tarttui hän Salebin käsivarteen ja työnsi
hänet pöydän luo, jossa helmet öljylampun himmeästi liekkuvassa valossa
kimaltelivat.

— Katso, sanoi hän, pannen kätensä pöydälle, ikään tässä istui eräs
nainen itkien, ja hänen kyynelensä tippuivat raskaina helminä, jokainen
helmi tässä on kyynel! Tässä näet surun katkeran suloisia ja tässä
ilon loistavia. Tässä on katumuksen kyyneliä ja tässä kaipauksen. Ja
nämä, sanoi hän, ottaen kourallisen raskaita helmiä, nämä ovat äidin
kyyneleitä.

Saleb seisoi ääneti tuijottaen helmikokoja, kunnes Janek katkaisi
hiljaisuuden.

— Älä kuitenkaan luule, että kaikista kyyneleistä tulee helmiä, sanoi
hän, ainoastaan niistä, jotka vuotavat sydämen elävästä lähteestä.

— Ja nyt, jatkoi hän, kun tiedät, mistä minun aarteeni ovat, mitä aiot,
nyt tehdä?

— Voittaa rakastettuni! sanoi Saleb.

Janek antoi käsiensä vähitellen liukua helmikasojen läpi, kohottaen
ne, kerta toisensa jälkeen, helmiä täynnä, ikäänkuin punniten kaikkia
maailman kyyneleitä.

— Usko minua, sanoi hän, onni ei ole rakkaudessa, ei rikkaudessa, ei
kunniassa, eikä vallassa, — onni on itsensä unhottamisessa, mutta tätä
kaikkea et vielä käsitä. Sinä, joka olet nuori, mene maailmalle ja ota
vastaan kaikki, mitä elämä sinulle tarjoaa.




SATU RUMASTA PIKKU PRINSESSASTA.


Nyt aion kertoa teille sadun eräästä pienestä prinsessaraukasta. Se
alkaa kuten sadut yleensä, mutta päättyy aivan toisin.

Oli kerran, kauan aikaa sitten, kuningas, hänellä oli yksi ainoa pieni
tytär, ja tämä oli hyvin ruma. Se painosti kuninkaan sydäntä ja hän,
kuningatar, hovi sekä koko maa surivat, mutta pieni prinsessa itse ei
surrut. Hän ei ajatellut, oliko hän ruma vai kaunis. Olihan puisto
lintusten laulua täynnä ja kukkapenkereet täynnä kukkia. Kaikki oli
hänen mielestään niin ihanaa ja kaikki ihmiset niin hyviä. — Mutta
itsellään hänellä oli paras sydän maailmassa.

Vuodet vierivät, aika kului, ja miten olikaan joutui prinsessa
täysikasvuiseksi. Prinssejä tuli läheltä ja kaukaa häntä kosimaan,
sillä vanhan kuninkaan maine oli levinnyt kauas valtakunnan rajojen
ulkopuolelle. Hän oli mahtava mies, ja mielellään jokainen olisi
tahtonut olla hänen kanssaan sukua. Mutta nähtyään prinsessan, lähtivät
he omaan maahansa takaisin, niin piankuin voivat, eikä kukaan tullut
kosineeksi. — Ja kuitenkin oli hänen sydämensä kalliimpi kultaa.

Ensimmäinen vuosi kului, ja niin teki toinenkin. Kolmantena vuonna
tuli naapurikuninkaan poika. Hän oli nähnyt prinsessan ennenkin,
eikä sentähden hänen ulkonäköään hämmästynyt. Hän katsoi prinsessaa
syvemmälle silmiin, kuin toiset olivat tehneet, ja piti hänestä, hänen
hyvän sydämensä vuoksi. Ja pieni prinsessa piti niin paljon prinssistä,
että hän sydämensä pohjasta iloitsi ajatellessaan, että oli joku niin
kaunis ja miehekäs kuin naapuriprinssi.

Mutta ratkaisevana hetkenä ei tämäkään prinssi saanut kosineeksi. —
Pidän hänestä niinkuin sisaresta, ajatteli hän, mutta rakkautta häntä
kohtaan en tunne. Ja sitäpaitsihan hän on niin kovin ruma.

Ja eräänä kauniina päivänä hänkin matkusti kotiinsa, omaan maahansa.
Silloin prinsessa ensi kerran elämässään itki katkeria kyyneleitä ja
ensi kerran ymmärsi, mitä merkitsi olla ruma.

Ei auttanut, jos kukat tuoksuivat ja lintuset lauloivat puistossa,
prinsessa ei siitä tullut tuon iloisemmaksi. Hän itki silmänsä
punaisiksi ja suri itsensä kalpeaksi ja laihaksi, niin että kuninkaan
sydäntä oikein viilteli, kun prinsessa tuli sanomaan hyvää huomenta
tahi suutelemaan häntä iltasilla. Kuningas antoi kutsua hoviin kaikki
valtakunnan lääkärit, ja he tutkivat ja tuumiskelivat, löivät viisaat
päänsä yhteen, määräsivät ja kirjoittivat lääkkeitä. Mutta prinsessa ei
siitä parantunut.

Silloin kuningas eräänä iltana hämärissä kutsutti luokseen vanhan
noidan, joka asui kaukana sinisessä salossa, auringosta itään ja kuusta
länteen.

— Kuulepas, sanoi kuningas, katsoen häneen synkästi, jos voit tehdä
tyttäreni kauniiksi, niin saat kultaa ja kalliita kiviä sekä kunniaa ja
tulet hyvin mahtavaksi!

— Enemmän vaadin, sanoi noita, tyttäresi voin kyllä tehdä kauniiksi
kuin päivä, mutta kultaa, valtaa ja kunniaa en halua. Jos teen mitä
pyydät, täytyy minun saada prinsessan punainen sydän!

— Sitä en voi luvata kysymättä tyttäreltäni, sanoi kuningas näyttäen
huolestuneelta. Ja hän lähetti kutsumaan prinsessaa. Kun prinsessa
kuuli, mistä oli kysymys, ajatteli hän prinssiä ja ottaen värisevän
nuoren sydämensä antoi hän sen häijylle noidalle. Mutta samassa tuli
hän niin kauniiksi, että kuningas, hovimestari ja kaikki kamariherrat
varjostivat silmiään kuin nähdessään auringon nousun.

Ja kuningas, kuningatar, hovi ja koko maa ihmettelivät, ja itse pieni
prinsessa ihmetteli kaikkein enimmän. Mutta hänen kauneutensa tuli
kuuluksi kaukana maan rajojen ulkopuolella, kuten hänen isänsä mahti.

Nyt tulivat taas prinssit ja kilpailivat hänen suosiostaan. Ja
naapurimaan prinssi pyysi ja rukoili hänen kättään. Sen hän saikin,
sillä hänen vuoksihan ihme olikin tapahtunut.

Koko valtakunta iloitsi prinsessan valinnasta, sillä naapurimaitten
välit olivat aina olleet hyvät. Mutta kaikki toiset prinssit
vetäytyivät suru sydämessään kukin omalle haaralleen.

Nythän prinsessan olisi pitänyt olla onnellinen, mutta eipä siltä
näyttänyt. Eikä hän ollut nyt ystävällinen ja hyvä kuten ennen, vaan
kylmä ja ylpeä. Hänellä oli niin terävä kieli, että kaikki häntä
pelkäsivät, mutta niin kaunis hän oli, ettei kukaan saattanut olla
ylistämättä häntä.

Joka päivä prinssi kuiskaili mitä suloisimpia sanoja prinsessan
korvaan, mutta heti prinsessa ne unohti, sillä hänellähän ei ollut
sydäntä, mihin kätkeä ne.

Hääpäivä läheni lähenemistään, mutta ei hän siitä iloinnut, kaikki oli
hänestä yhdentekevää. Lintuset lauloivat ja kukkaset tuoksuivat, mutta
sitä hän ei huomannut. Eikä hän voinut käsittää, kuinka hän ennen oli
iloinnut auringonpaisteesta. Ja vielä vähemmän hän saattoi ymmärtää,
mitä erikoista hyvää hän oli prinssissä huomannut.

Kun hääpäivä tuli, istui prinsessa huoneessaan ja odotti vieraitten
tuloa. Juhlallisuuksien oli määrä kestää viisi kokonaista päivää, ja
niin suurenmoista piti kaiken olla, ettei kai koskaan ennen sellaista
oltu nähty. Hovimestari juoksenteli ympäri ja huolehti, että kultaiset
lusikat ja hopealautaset vain tulisivat kunnolleen kiilloitetuiksi
ja että joka kohta olisi kunnossa. Kuningatar, joka omakätisesti oli
kiinnittänyt hunnun ja kruunun prinsessan kiharoille, oli hovineitien
ja kamaripalvelijattarien kanssa vetäytynyt huoneisiinsa, pukeutuakseen
hänkin. Sill'aikaa kuningas lepäili, ja prinsessa istui yksin
huoneessaan. Hän oli lähettänyt pois kaikki kamarineidit: yksin halusi
hän olla pitkässä valkeassa hunnussaan, sillä hän ei enää tahtonut
kuulla sanaakaan kauneudestaan.

Siinä hän nyt istui ikkunansa ääressä ja kuuli lintusten laulavan, näki
omenapuut valkeassa kukkaverhossa. Samassa kävi tuulahdus läpi puitten
ja pyyhkäisi sivumennen prinsessan poskea.

— Tähtisilmä, Tähtisilmä, sanoi se, miksi olet niin surullinen ja
katseesi niin kylmä? Sano, etkö muista, etkö muista, miten toisin oli
ennen, kun omenapuut kukkivat.

— Oi, sanoi prinsessa, kyllä muistan. — Samassa auringonsäde pilkisti
uutimen takaa, sattui myrtillä kierrettyyn kultakruunuun ja sai
kaulanauhan jalokivet säkenöimään. Se katsoi niin lämpöisesti ja
ystävällisesti prinsessaan. —

— Olet puettu kuin morsian, sanoi se, mutta onnelliselta morsiamelta et
näytä. Prinsessa peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.

— Autuaampi on antaa kuin ottaa, virkkoi auringonsäde. Kultamuru,
kultamuru, missä on sydänraukkasi?

Silloin prinsessa riisti päältään kruunun, hunnun ja kaikki kalliit
kulta- ja jalokivikoristeet. Hän juoksi alas portaita, läpi puiston
ja tien yli, ikäänkuin henkensä edestä. Hän juoksi suoraan suureen,
synkkään metsään.

Silkkikannat painoivat jälkiä menneen vuoden maatuneisiin lehtiin.
Pensaat repivät hänen vaatteitaan, oksat löivät häntä silmille.
Eteenpäin hän vain juoksi, yli soiden ja rämeiden, missä liejukko
hyllyi saraheinämättäitten välissä.

Vihdoin hän saapui noidan mökille, sinisaloon, itään auringosta, kuusta
länteen. Siinä hän vaipui portaille, mutta sai kuitenkin, molemmin
käsin, lyödyksi ovelle.

— Sydämeni, anna minulle sydämeni, vaikeroitsi hän, ota pois kaikki,
minkä annoit, mutta anna takaisin sykkivä sydämeni.

Linnassa syntyi suuri levottomuus ja hämmennys, kun huomattiin
prinsessan kadonneen. Hovinaiset juoksentelivat kaikki linnan huoneet,
portaita ylös ja portaita alas. Etsittiin ullakolta ja kellarista,
mutta prinsessaa ei mistään löytynyt. Hoviherrat etsivät puistojen
kaikilta käytäviltä ja pensaista, sekä ruusupensasaitojen takaa ja he
tähystelivät tuskaisen tutkivasti läpi lammen kirkkaan pinnan, mutta
prinsessaa ei löytynyt.

Juuri kun torninvahti torventoitauksella ilmaisi päivän olevan lopussa,
jolloin kuninkaan linnan portit piti suljettaman, nähtiin jonkun
kulkevan sillalla. Olisikohan tuo joku viesti, joku, joka tietäisi
jotakin prinsessasta!

Vartijat unhottivat tehtävänsä kulkijan sivuuttaessa heidät, he
tuijottivat häneen, sitten toisiinsa.

Prinsessa! Totta totisesti se oli prinsessa; mutta ei sellaisena kuin
he olivat hänet nähneet viime aikoina. Ei, se oli heidän entinen ruma,
pikku prinsessansa, hän, joka oli niin hyvä kaikille, ja josta kaikkien
täytyi pitää. Häävaatteet olivat riekaleina, kengät lintassa, ja tukka
hajallaan pitkinä suortuvina tuulessa.

Niin, se oli prinsessa. Nyt hän taas oli kotona, eikä hoviherrojen ja
kamarineitosten enää tarvinnut juoksennella linnassa ja puistossa,
alituiseen huhuillen. Mutta silti ei häistä mitään tullut. Vieraat
vetäytyivät eri haaroille ja prinssikin matkusti kotiinsa. — Prinsessa
tahtoi sitä sentähden, että hän tiesi, ettei prinssi häntä rakastanut
sellaisena kuin hän nyt oli.

Hälinä ja touhu valtakunnassa vaimeni, ja kaikki alkoi taas kulkea
entistä latuaan. Aika kului. Kuningas ja kuningatar tulivat vanhoiksi.
Heidän kuoltuaan jäi pikku prinsessa hyvin yksin.

Mutta ei hän koskaan hetkeäkään katunut raskasta retkeään sinä päivänä,
jonka piti olla hänen hääpäivänsä. Vieläkin hän näki itsensä sinä
aamuna istuvan huoneessaan, ikkunansa ääressä, odottaen häävieraita.
Kuinka toisin, kuin hän silloin ajatteli, olikaan kaikki käynyt, ja
kuitenkin, kuinka paljon paremmin! — Onni on harvoin sen näköinen kuin
miksi sitä kuvittelemme, ajatteli pikku prinsessa alakuloisesti, mutta
elämä on rikasta ja hyvää, kunhan vain pystymme sitä havaitsemaan.

Aika kului, vuodet vierivät. Yksin oli pikku prinsessa, mutta hänen
elämäänsä valaisivat aurinko ja avaruuden kirkkaat tähtöset.




MYLLYRENKI, JOKA SAI TAIVAAN TUULET VALTAANSA.


Oli kerran myllyrenki, joka oli saanut päähänsä, että hän menisi
naimisiin itse myllärin tyttären kanssa. Tyttö ei muuta hartaammin
halunnut, mutta ikävä vain, ettei mylläri ollut samaa mieltä.
Rikkaampaa sulhasta hän tyttärelleen katseli, mutta koska hän oli
hyväsydäminen mies ja kun renki sitäpaitsi aina oli ollut hänen
mieleisensä, ei hän suorastaan tahtonut asettua vastaan.

— Kuten tiedät, sanoi hän sentähden hiljaisesti rengille, perii poikani
eräänä päivänä myllyn, joten tulevan vävyni täytyy osata elättää
vaimonsa, mutta sinulla on vain kaksi tyhjää kättäsi. Tule takaisin,
kun käytät omaa myllyäsi, silloin pidetään häät.

Mutta itsekseen ajatteli mylläri, että se päivä tuskin koittaisi, ja
että jos joskus niinkin kävisi, olisi tyttö jo aikoja ennen naimisissa.

— Hyvä, sanoi Niilo-renki, muistutan sinua lupauksestasi, kun aika
tulee. Sitten hän täytti reppunsa, suuteli tytärtä ja läksi.

Kun hän oli kappaleen matkaa kulkenut, johtui hänen mieleensä, ettei
hänellä ollut aavistustakaan siitä, minne menisi, ja niin hän vähän
tuumiakseen ja levätäkseen lähti läheisyydessä olevalle kylänsuutarin
mökille. Suutaria kehuttiin monessa suhteessa kokeneeksi mieheksi, ja
Niilo arveli, ettei haittaisi saada häneltä neuvoja matkalle. Sentähden
istuutui hän, kun häntä pyydettiin, ja kertoi asiansa.

Suutari raapi korvallistaan.

— Muutenhan ei hätää olisi, mutta tyttö on naimaiässä, ja sinulla on
aikaa vähän. Olen aina sinusta pitänyt ja siksi tahdon parastasi,
sanoi suutari katsoen Niiloa silmälasiensa yli. Et ole niin tyhmä kuin
useimmat muut, se on vahinko, mutta sinulla on päämäärä, ja se on etu.
Muuta en voi sinulle sanoa kuin: pidä aina päämäärä mielessäsi äläkä
väisty! Mutta kun nyt kuljet edelleen, jatkoi hän, saattaisit pistäytyä
veljeni luona, joka asuu suuren rämeen oikealla puolen, suon laidassa,
seitsemän metsän takana.— Ympärilleen vilkaisten jatkoi suutari
hiljempaa: Hän on toisinaan vähän hassahtava, sanovat ihmiset, mutta
siksi hän tietääkin enemmän kuin me muut. Eikä olisi hullummaksi, jos
kuuntelisi tarkoin, mitä hän sanoo.

Niilo kiitti ja läksi matkalle. Hän kulki, kulki, ja viimein hän tuli
yksinäiselle mökille, joka oli suuren rämeen oikealla puolen, suon
laidassa, seitsemän metsän takana. Hän arvasi, että se oli suutarin
veljen asunto, kolkutti ovelle ja astui sisään.

Tuvassa istui vanha ukko päreitä kiskoen. Niilo sai sanoneeksi, mitä
hänellä oli sydämellään, mutta hänen mielestään ukko tuskin sitä
kuunteli, niin näytti hän olevan työhönsä kiintynyt, kunnes hän äkisti
heitti pois puukkonsa ja katsoi ylös.

— Niilo, myllyrenki, tiedän erään keinon, mutta se on aika tukala,
sanoi hän.

— Anna kuulua! sanoi Niilo.

— Sinun tulee saada taivaan tuulet valtaasi, sitten kaikki käy
itsestään.

Niilo tuli alakuloiseksi.

— Kuinka minä — köyhä myllyrenki — voin saada valtaani taivaan tuulet?
kysyi hän.

— Älä unhota, mitä veljeni sinulle neuvoi, sanoi ukko.

— Kuinka voit tietää, minkä neuvon hän antoi? kysyi Niilo.

— Pidä aina päämäärä mielessäsi äläkä koskaan väisty, sanoi taas ukko.
Niilo tuijotti hämmästyneenä häneen.

— Älä koskaan väisty, sanoi vanhus vielä kerran, lyöden kättä pöytään.

— Hyvä, sanoi Niilo, tahdon koettaa.

— Kun lähdet täältä ja kuljet suon ohi, näet kuun valossa ison rämeen
edessäsi. Sen poikki ei käy mitään polkua, ja jos astut harhaan, olet
hukassa. Tunnustele sentähden tietäsi ja varo itseäsi. Älä hämmästy
mitään. Pidä päämäärä mielessäsi äläkä väisty. Suoraan rämeen poikki on
sinun päästävä ja puolitiessä pysähdyttävä. Onni sinulle, että on ylä-
eikä alakuu. Kun katselet ympärillesi, huomaat yksinäisen pajupensaan
kasvavan rämeessä kuin vihertävä mätäs. Jos voit siitä pensaasta saada
vesan ja pääset sen kanssa onnellisesti rämeen toiselle puolen, niin on
onni käsissäsi. Tee itsellesi pajunvesasta pilli ja säilytä sitä hyvin.

— Kun puhallat pilliin kerran, syöksyy pohjatuuli luoksesi, jos
puhallat kahdesti, tulee itätuuli, jos kolmesti puhallat, on eteläinen
edessäsi, ja jos pilliin neljästi puhallat, kuulet länsituulen keveän
lennon. Kaikki ne tottelevat pienintäkin viittaustasi ja palvelevat
sinua herranaan. Mutta kun niin pitkälle pääset, saat itse pitää huolen
lopusta.

Niilo kiitti ja seurasi ukon neuvoa. Illan pimetessä tuli hän rämeelle.
Kuu oli jo noussut, ja hän näki selvään saraheinän mättäiden lomissa.
Parasta on olla varuillaan, ajatteli hän ja taittoi itselleen kepin
notkeasta katajasta. Sitten otti hän tiheän kuusenkarahkan kainaloonsa
ja läksi taipaleelle. Kepillään hän tunnusteli tietään ja hyppi siten
mättäältä mättäälle. Jos välimatka oli liian pitkä, heitti hän karahkan
maahan ja juoksi sitä myöten yli. Se notkui hänen astuessaan, mutta
vikkelään liikkuen onnistui hän pääsemään yli. Aina kun hän siten taas
pääsi kovalle maalle, vetäisi hän varovaisesti karahkan luokseen. Näin
hän jo oli päässyt pitkän matkaa, kun hän tunsi jonkin hipaisevan
kasvojaan ja kuuli äänen huutavan: — mihin menet, mihin menet?

— Ei se sinua liikuta! sanoi Niilo.

— Odotapas, niin saat nähdä! huusi ääni, ja samassa tuli muuan
yölepakko, lentäen sellaisella vauhdilla hänen silmilleen, että hän
vähällä oli menettää tasapainon ja pudota mättäitten väliin. Viime
hetkessä hän sai varatuksi keppiinsä. — Pois tieltä! huusi ääni taas,
ja nyt oli yölepakoita ylt'ympäri aivan täynnä. Niiden mustat siivet
himmensivät kuuvalon, ja hän tunsi niiden alinomaa lyövän vasten
kasvojansa. Hän sai taistella joka askelella ja huomasi, ettei hän
tällaista kauan kestäisi. Kun hän onnistui pääsemään suuremmalle
mättäälle, asettui hän senvuoksi hajasäärin seisomaan ja tarttui
molemmin käsin karahkaansa.

— Pois tieltä voitte itse mennä! sanoi hän, hosuen karahkalla. Syntyi
suhina ja sihinä, kun hän satutti yölepakoiden arkoja siipiä.

— Saammepa nähdä, kenellä enemmän kärsivällisyyttä riittää, teillä vai
minulla, sanoi Niilo. Sen kuitenkin teille jo varalta ilmoitan, että
eteenpäin aion, enkä väisty!

Yölepakot lensivät hetkeksi syrjään ja neuvottelivat; miten olikaan,
lentää lepattivat ne kaikki pois. Niilo pisti karahkan kainaloonsa,
otti kepin käteensä ja jatkoi reippaasti matkaansa. Mutta äkisti hänen
jalkaansa livetti ja hän olisi aivan pudonnut nenälleen, ellei viime
hetkessä olisi saanut varatuksi keppiinsä.

— Mikähän siinä oli? ajatteli hän, katsoen eteensä. Siinäpä istui iso
sammakko, mulkoillen häneen.

— Hyi, sanoi se, hyi kuka nyt tallaa parempaa väkeä!

— En voinut sille mitään, sanoi Niilo, istuit tiellä.

— Sinäpä ylpeä olet, sanoi sammakko, odotapas, niin saat nähdä!
Samassa Niilo huomasi, että kaikki mättäät olivat vier'vieressään
täynnä sammakoita, eikä hän olisi voinut askeltakaan ottaa tallaamatta
jotakuta.

— Tästä ei hyvää seuraa, arveli Niilo, mutta ääneen sanoi hän: — Pois
tieltä, minun on päästävä eteenpäin.

— Sopii koettaa! kurnuttivat sammakot yhteen ääneen.

— Hyvä, sanoi Niilo, sieppasi karahkansa ja alkoi sillä vinhasti huitoa
sammakoita tieltään. Ne loikkivat oikealle ja vasemmalle, mättäitten
väliin. Loiskis, loiskis kuului lätäköissä. Sammakot kömpivät kuitenkin
heti ylös taas.

— Katsotaanpas, sanoi Niilo, kenellä kärsivällisyyttä enemmän riittää,
teilläkö vai minulla, mutta sen jo varalta ilmoitan, että eteenpäin
aion, enkä väisty! Sammakot pitivät neuvoa, ja miten olikaan,
sukelsivat ne kaikki liejuun. Ainoastaan yksi, se, jonka päälle hän oli
astunut, pisti vielä päänsä näkyviin.

— Sinua onni suosii, poika, sanoi se. Rämeikön haltija on tänä iltana
liikkeellä, ja sinua hän kai hakee. Onneksi olkoon!

Kun Niilo nosti silmänsä, näki hän jotakin valkeaa, välkkyvää tulevan
vastaansa ja hän jo hetken ajatteli kaikkea, mitä oli haltijattarista
kuullut kerrottavan. Oli kuin utua hänen silmäinsä edessä ja jokin
pehmeä, viileä siveli hänen otsaansa, ja nyt hän vasta tunsi, miten
häntä väsytti ja miten suloista olisi saada levätä. Samassa seisoi
haltijatar hänen edessään. Niiloa värisytti samalla pelko ja riemu,
sillä mitään näin kaunista hän ei eläessään ollut nähnyt.

— Tule, sanoi haltijatar laskien kätensä hänen kaulalleen, nyt saat
levätä!

— Silloin Niilo ajatteli myllärin tytärtä, jota hän rakasti, ja hän
tiesi, että ellei hän nyt pitäisi puoliansa, ei häistä koskaan mitään
tulisi.

— Kiitos, sanoi hän haltijattarelle, olisi kyllä hyvin houkuttelevaa
saada hiukan nukahtaa, mutta minulla ei tänään ole aikaa. Ole kiltti ja
astu syrjään, että minä pääsen eteenpäin.

— Et sinä niin vähällä pääse! sanoi haltijatar.

— Saammepahan nähdä, kenellä meistä kärsivällisyyttä enemmän riittää,
sinulla vai minulla, sanoi Niilo, myllyrenki, mutta sen jo sinulle
varalta ilmoitan, että eteenpäin minun on päästävä enkä väisty... —

Hän katsoi haltijattareen vakaasti, ja kun heidän silmänsä kohtasivat
toisensa, muuttui haltijatar samassa utupilveksi, jonka ilmanhenki ajoi
yli mättäitten.

Silloin Niilo lähti edelleen. Pian huomasi hän tulleensa keskelle
rämettä ja seisahtui katselemaan pajupensasta. Sitä ei ollutkaan vaikea
löytää, sillä sen oksat kiiltelivät kuutamossa kuin hopea. Hän leikkasi
siitä vesan, minkä pisti povelleen, tunnusteli taas tietään kepillä ja
jatkoi matkaansa rämeikössä. Ilman muita seikkailuja saapui hän myöhään
vihdoinkin metsänlaitaan, keinuvien mättäitten ja hyllyvän liejukon
tuolle puolen.

Paremmin ei hän koskaan ollut nukkunut kotona myllyssäkään kuin sinä
yönä metsässä, keppi kädessä ja kuusenoksa päänalaisena. Herättyään
hän ensi työkseen koetteli, oliko pajunvesa tallessa ja teki itselleen
siitä heti pillin.

Tuskin hän oli sen saanut valmiiksi ja siihen puhaltanut, kun jo
pohjatuuli tulla porhalsi hänen luokseen; silloin hän puhalsi kahdesti,
ja heti saapui itätuuli; kun hän sitten puhalsi kolmesti pilliinsä,
oli eteläinen hänen luonaan, ja kun hän vihdoin puhalsi neljästi, tuli
länsituuli kepeästi lentää liitäen.

— Herra, sanoivat ne kaikki neljä, mitä tahdot?

— Neuvoa! sanoi Niilo — te, jotka olette tulleet maailman neljältä
kulmalta, voinette sanoa minulle, mistä saisin myllyn.

— Myllyjä kyllä on, sanoivat he yhteen ääneen.

— Mutta minulla on vain kaksi tyhjää kättäni, eikä mitään, millä sen
ostaisin!

— Herra, sanoi pohjatuuli, minä tiedän yhden, joka ehkä sopisi.

— Missä se on? kysyi Niilo.

— Jos tahdot, vien sinut tuossa tuokiossa sinne, sanoi pohjatuuli.

— Hyvä, sanoi Niilo. Tuskin hän sen sai sanoneeksi, kun hän jo
kiiti avaruudessa ja jo jonkun silmänräpäyksen kuluttua oli vanhan
tuulimyllyn luona, joka nähtävästi oli seisonut pitkät ajat hylättynä
ja käyttämättä.

Mylly oli syrjässä, korkealla kivikkoharjanteella. Niilo arveli, että
sinne kiipeäminen tosin kyllä oli vaikeaa, mutta että asema muuten oli
hyvin valittu. Harju ei oikeastaan ollutkaan kovin korkea, mutta sieltä
oli kuitenkin mitä kaunein näköala joka puolelle. Näki taloja siellä
täällä tasangolla, tosin toisistaan kaukana, mutta kaikki sopivan
matkan päässä myllystä. Siellä ylhäällä seisoessa tuntui siltä, että
mylly hallitsi koko kylää.

Myllärin entinen asunto oli rakennettu myllyn viereen. Uunin savutorvi
oli särkynyt, ikkunaruudut rikki ja ikkunanreiät tukitut vanhoilla
ryysyillä; ei kukaan ihminen saattanut ajatellakaan sellaisessa
rähjässä asumista. — Myllykin näytti yhtä viheliäiseltä. Katkenneina
ja rikkinäisinä seisoa törröttivät sen siivet, ja hyvin huomasi,
että monet ilmat olivat käyneet sen jälkeen, kuin ne viimeksi olivat
suhisten pyörineet taivaan tuulten mukaan.

Niilo tarkasteli kaikkea ja arveli, että pohjatuuli ehkä oli oikeassa,
että mylly todellakin kelpaisi johonkin, jos se pantaisiin kuntoon.

— Kiitos, sanoi hän sentähden pohjoiselle, joka seisoi odottaen, nyt
voit mennä, kutsun sinua, kun taas tarvitsen.

Pohjatuuli puhaltautui tiehensä. Niilo lähti alas kylään. Siellä
sai hän kuulla, että vanha mylläri oli kuollut ja toista ei ollut
pitäjässä. Kyläläiset sentähden mielellään vuokrasivat tuon vanhan
rähjän Niilolle toistaiseksi, jos hän sen panisi kuntoon. Olisihan hyvä
päästä aikaavievistä myllymatkoista ulkopitäjiin, eikähän se ketään
vahingoittaisi, jos myllyrenki koettaisi, mihin kelpaa, arvelivat
talonpojat. Niilo aloitti heti työnsä, ja täytyy sanoa, ettei hän
vaivojaan säästänyt ja ahkera hän oli. Uteliaisuus kylässä oli suuri,
ja usein ponnisteli kyläläisistä yksi ja toinen ylös myllymäelle
nähdäkseen, miten työ sujui.

Niilo ei suonut itselleen lepoa, ja muutamana päivänä hän jo
punamultasi myllyrakennusta. Kyläläiset eivät enää tunteneet myllyä
entiseksi. Valkeat nurkat ja ikkunalaudat hohtivat kauniina punaisen
seinävärin rinnalla. Savutorvi oli uudestaan muurattu, ikkunaruudut
kiiltelivät uusina ja kirkkaina, ja ehein siivin seisoi mylly, valmiina
käytettäväksi.

— Myöntää täytyy, että olet reipas, sanoi nimismies.

— Mihinkäs ilman joutuisi, sanoi Niilo.

— Hyvä on, sanoi siltavouti, onhan kaikki täällä, siistiä ja kaunista,
mutta saatkohan myöskin myllyni käyntiin.

— Hui, hai, sanoi Niilo, huono mylläripä muutoin olisin. Ja sen minä
ainakin sanon, että myllyni käy taivaan joka tuulella.

Tähän ei kukaan sanonut mitään, ja puhe kääntyi toisaalle. Kotimatkalla
kyläläiset tuumivat, että mylläri oli aika suurisuinen.

Joka päivä tästä lähtien oli mylly käynnissä, eikä siinä tietenkään
mitään vikaa ollut.

— Koska oli syksy ja ruis puitu, tulivat kyläläiset, ajaen pitkissä
jonoissa, jauhattamaan viljaansa. Se oli Niilon mieleen, ja jauhot vain
pölisivät hänen seisoessaan myllyssä.

Joutuisa hän oli, sen huomasi jokainen, ja kotimatkalla kyläläiset taas
tuumivat, ettei ollut niinkään hullua saada mylly uudelleen kuntoon.

Tuuli oli ollut lännessä jo pitkät ajat, mutta eräänä päivänä se
taukosi. Sattui juuri siten, että siltavoudin piti jauhattaa ohriaan,
ja hän ajoi itse kuormaansa myllymäkeä ylös. Hän oli kitsas ja saita,
ahdisti talonpoikia, missä vain voi.

Niilo myllyrenki seisoi ovellaan ja näki hänen, tulevan.

— Aha, sanoi hän, eipä saattaisi haitata, jos tuulisi toisaalta, ja
niin hän puhalsi pari kertaa pilliinsä. Heti tuli itätuuli kiiruhtaen
hänen luokseen.

— Herra, sanoi itäinen, mitä käsket?

— Tee velvollisuutesi, sanoi Niilo.

Oli aivan ihmeellistä, miten äkisti taivas kävi pilveen, ja kun mylläri
oli saanut myllynsä käyntiin, tuli sellainen itäinen ilma, joka ennusti
pahaa. Myllynsiivet lensivät suhisten ympäri ja jauhatus sujui hyvin.
Sillävälin seisoi siltavouti katsellen taivaalle.

— Toivoisinpa olevani hyvin kotona taas, sanoi hän.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin jyvät olivat jauhoina, ja kun siltavouti
oli saanut säkit kuormitetuksi kärryihinsä, lähti hän taipaleelle.
Mutta kauaksi ei hän päässyt, kun hänet yllätti rankka sade. Sellaista
ei hän eläessään ollut nähnyt. Vettä tuli kuin korvosta kaataen. Hän
ajoi kuormansa tiheän kuusen suojaan ja asettui odottamaan. Mutta
odottaa hän saikin. Eikä kuusen suoma suojakaan häävi ollut. Vesi
valui alas kuusen neulasten lomitse. Viimein hän huomasi, ettei siinä
seisomisesta mitään hyötyä ollut, ja ajoi edelleen. Kun siltavouti
joutui kotiin, olivat säkit läpimärät ja jauhot puoliksi pilaantuneet.
Itse hän oli kauhean vihainen, mutta eihän siitä mitään apua lähtenyt.

Olipa paha onni, arvelivat naapurit, ja aivan ihmeellistä, mistä sade
niin arvaamatta tuli, sillä kun siltavouti pääsi taas kotiin, oli
taivas äkkiä niin kirkkaassa poudassa, kuin ei pilvenhattaraakaan olisi
sen kannella kulkenut.

Kului jonkun aikaa, niin nimismiehen rengit kuormineen kapusivat
myllymäkeä ylös, ja Niilo seisoi eteisen ovella katsellen tielle. Hän
tunsi sekä miehet että ajoneuvot. Miehet kiskoivat ohjaksista ja löivät
hevoskoneja.

— Aha, sanoi Niilo, eipä haittaisi, jos tuulisi toisaalta tänään.

Hän vihelsi kerran pillillään, ja samassa seisoi pohjatuuli hänen
edessään.

— Herra, sanoi pohjoinen, mitä käsket?

— Tee tehtäväsi, sanoi Niilo.

Kun mylly hetken kuluttua pantiin käyntiin, huomasivat rengit sen
pyörivän pohjoistuulella; se oli heistä käsittämätöintä, sillä koko
ajan heidän kulkiessaan ylämäkeä oli tuullut idästä. Itse he istuivat
tuulen suojassa poltellen piippunysiään, niin että heistä kyllä oli
yhdentekevää, mistäpäin tuuli. Mutta kotimatkalla he olivat toista
mieltä. Myrsky kasvoi. Hui, miten tuuli vonkui korvissa. Lumiräntä
pieksi kasvoja, niin että tuskin voi nähdä kättään silmiensä edessä.
Oli vaikea päästä alas myllymäkeä, ja miten olikaan, huomasivat rengit
haihtuneensa tieltä.

— Oikealle! Oikealle! huusi harakka, lähimmän kuusen latvasta. Rengit
nyhtivät ohjaksista ja ajoivat oikealle. Silloin kuulivat he harakan
nauravan takanaan.

— Tästä ei hyvä seuraa, sanoi renkipoika, joka ajoi viimeisenä.
Samassa kaatui ensimmäinen kuorma. Rengin täytyi katkaista rahkeet
saadakseen hevosen ylös, ja kun se pääsi jaloilleen, lähti se täyttä
kyytiä rinnettä alas. Rengit huutivat ja hoilasivat minkä jaksoivat,
mutta se ei auttanut. Samoin kävi toiselle kuormalle. Sekin kaatui,
ja kun hevonen katkaisemalla hihnat oli saatu ylös, laukkasi sekin
alamäkeä. Kun kolmas hevonen, jota renkipoika ajoi, huomasi toveriensa
lähtevän, yltyi sekin laukkaamaan, ja töin tuskin pysyi renkipoika
reen kannoilla. Siinä hän kuitenkin pysyi ja niin hän eheänä joutui
nimismiehen talliin, sillä hevoset kyllä osasivat kotiinsa. Renkipoika
sitten kertoi, miten renkien ja jauhosäkkien oli käynyt myllymatkalla.

Illansuussa palasivat rengit kotiin väsyneinä ja vihaisina, mutta
reet ja jauhosäkit saivat seisoa metsässä siksi, kuin myrsky
seitsemän pitkän päivän perästä taukosi, että voitiin ne kaivaa esiin
lumikinoksista.

Ja koko ajan, kun rengit lapioivat, istuivat harakat kuusten latvoissa
nauraa räkättäen.

Tuo oli ihmisten mielestä merkillistä, mutta todellisuudessa ei siinä
ehkä ollutkaan mitään ihmeteltävää. Mutta kummempiakin sattui eräänä
kovana pakkaspäivänä talvemmalla.

Uudismökin isäntä ajoi vähäistä kuormaansa myllymäkeä ja Niilo
myllyrenki, seisoen ovellaan, näki hänen tulevan.

Nytpä ei haittaisi, jos tuuli hiukan kääntyisi, ajatteli Niilo ja
vihelsi kolme kertaa pillillään. Samassa oli etelätuuli hänen edessään.

— Herra, mitä käsket? kysyi eteläinen.

— Tee tehtäväsi, sanoi Niilo.

Uudismökin isäntä värisi vilusta saapuessaan myllylle, mutta hänen
kotimatkallaan alkoivat kinokset tienvarsilla sulaa ja aurinko lämmitti
ja paistoi, niin että hänen täytyi heittää takki päältään. Hänen
kertoessaan myllyllä Niilolle, miten kotiväkeä palelsi, niin että aivan
olivat viluun kuolla, oli tämä näyttänyt niin veitikkamaiselta ja
arvellut, ettei heillä enää mitään hätää olisi, sillä kevät varmasti jo
oli ovella. Ja äläpäs, sanoi uudismökin isäntä, eikö tullutkin kevät
samassa.

Ihmiset alhaalla kylässä eivät tietäneet mitä ajatella ja uskoa, mutta
varmaa kuitenkin oli, että Niilo myllyrengillä oli vaarallisia voimia
hallussaan. Kyläläiset pitivät salaisen kokouksen ja neuvottelivat.

— Pois täältä! Ajetaan hänet pois täältä heti! sanoi siltavouti.

— Odottakaas! sanoi uudismökin isäntä, hän voisi olla siunaukseksi koko
pitäjälle.

Nimismiehen mielestä he olivat molemmat puhuneet viisaasti, ja
senvuoksi hän ehdotti, että kukin lausuisi, kumpaako puhujaa hän
kannatti. Silloin kävi selville, että kukin kernaammin tahtoi saada
Niilosta ystävän kuin vihamiehen itselleen. Ja niin päättivät
talonpojat tarjota Niilolle myllyn lahjaksi, jos hän tahtoisi jäädä
heidän luokseen asumaan ja auttaa heitä kykynsä mukaan.

Sitä tarjousta Niilo myllyrenki ei hylännyt, ja niin oli mylly hänen.

Silloin hän heti lähti matkalle siihen maanääreen, missä hän ennen oli
palvellut. Hänen entinen isäntänsä seisoi itse myllymäellä katsoen
tietä pitkin. Kun hän näki Niilon tulevan, hämmästyi hän aika lailla.
Mutta kun Niilo oli ollut kunnon renki ja mylläri todella oli häntä
kaivannut, puristi hän hänen kättään, toivotti Niilon tervetulleeksi ja
sanoi, että hän kyllä saisi entisen paikkansa takaisin.

— Paljon kiitoksia, sanoi Niilo, mutta nyt olen itse myllärinä omassa
myllyssäni, ja nyt pidetään häät. Sen sanottuaan hän suuteli myllärin
tytärtä.

Mylläri antoi heille siunauksensa eikä voinut kyllin ihmetellä, miten
Niiloa oli niin hyvin onnistanut. Hän kutsui kaikki pitäjäläiset
häihin, ja ilo oli ylimmillään.

Heti häitten jälkeen matkustivat Niilo ja myllärin tytär kotiin Niilon
omalle myllylle. Aurinko paistoi ja säteili heidän kiivetessään ylös
myllymäen koleista tietä.

— Tervetuloa omaan tupaan, sanoi Niilo, ja syleili ilosta loistaen
myllärin tytärtä.

— Odotapas, sanoi hän samassa, asettuen ovelle, nyt saat nähdä jotakin.
Hän otti esille pillinsä ja puhalsi siihen kerran. Heti tuli pohjatuuli
kohisten.

— Herra, mitä käsket? kysyi pohjoinen. Mutta Niilo ei vastannut. Hän
puhalsi pillillään kaksi kertaa, ja itätuuli tulla tupsahti.

— Herra, mitä käsket? sanoi itäinen. Ei nytkään Niilo vastannut. Hän
puhalsi pilliinsä kolmesti ja etelätuuli oli hänen luonaan.

— Herra, mitä käsket? sanoi eteläinen, mutta Niilo vain katsoi häneen
puhaltaen pilliinsä neljä kertaa ja heti tuli länsituuli kepeästi
liidellen.

— Herra, mitä käsket? sanoi läntinen.

Nyt kun kaikki neljä tuulta seisoivat hänen edessään, levitti Niilo
molemmat käsivartensa ikäänkuin syleilläkseen niitä.

— Kiitokset teille kaikille hyvästä avusta, sanoi hän, ilman teitä en
olisi päässyt siihen, missä nyt olen. Tästä lähtien tahdon kuitenkin
koettaa itse auttaa itseäni, kuten tein ennen.

Samassa taittoi hän pillinsä, heittäen kappaleet kauaksi metsään.

— Nyt olette taas vapaat, sanoi hän, niinkuin taivaan tuulten tuleekin
olla. Uskon kuitenkin teidän palaavan tänne päivä päivältä. Ja sanon,
kuten ennenkin: myllyni pyörii joka tuulella!




TÄHDETÄR.


Oli kerran leskikuningatar, joka jo kauan oli hallinnut suurta
valtakuntaansa. Sillävälin oli hänen poikansa kasvanut huolettomana,
ilossa ja päivänpaisteessa. Äitinsä viheriöillä vainioilla oli hän
vapaana temmeltänyt. Karjalaumojen käydessä laitumella notkossa
kerääntyivät paimenpojat leikkimään suuriin vaahteralehtoihin ja aina
oli prinssi heiltä voittavana päällikkönä. Kruunun ja valtikan oli hän
äidiltään perivä, ja nyt hän oli tullut naimaikään.

Kuningatar tiesi, että valtakunnan korkeat herrat, ja kaikki porvarit
kaupungissa, sekä talonpojat maalla toivoivat prinssin pian ottavan
itselleen puolison. He tahtoivat, että heillä olisi kruununperillinen
tiedossa ja että kun kuningas vanhana ja harmaantuneena vuorostaan
istuisi valtaistuimella, niin linnan piha, kuten nytkin, kaikuisi
nuorten äänistä, sillävälin kuin kruununprinssi lemmikkihaukka
kädellään, metsästysseurueensa etunenässä, kultaisten torvien
kajahdellessa lähtisi retkeilemään.

Kuningatar tiesi kaikki nämä tuumat, sillä hän oli hyvin viisas. Hän
tiesi, että siinä maassa toivottiin kaiken käyvän vanhaan totuttuun
tapaan. Hän tiesi myöskin, että puhuttiin yhtä ja toista siitä, kenen
kanssa prinssi menisi naimisiin ja kuka kaikista maailman prinsessoista
olisi ansiokkain hänelle vaimoksi.

Samaahan kuningatarkin mietti ja tietenkin hän maalle toivoi hyvää
hallitsijatarta, mutta enemmän hän kuitenkin ajatteli poikaansa ja
hänen onneaan. Hän oli todella järkevä ihminen, jolla myöskin oli äidin
sydän. Ominaista kuningattarelle oli, että hän katseli asioita toisessa
valossa kun useimmat muut ihmiset.

— Poikani, sanoi sentähden kuningatar eräänä päivänä, on jo aika sinun
valita morsian itsellesi.

— Niin, sanoi prinssi, mutta mistä hänet löydän?

— Lähde maailmalle etsimään, sanoi kuningatar, ja jos olet kanssani
samaa mieltä, et tyydy halvempaan kuin Tähdettäreen.

— Kuka hän on? kysyi prinssi Maoni.

— Hän on äärettömyyden tytär, enempää en tiedä, sanoi kuningatar,
antaen katseensa solua kauas siintävään avaruuteen.

— Mutta kuinka sitten voin hänet löytää? kysyi prinssi taas.

— Lähde maailmalle ja etsi, sanoi kuningatar, kuten ennenkin.

Seuraavana päivänä sitoi prinssi Maoni miekan vyölleen ja antoi
satuloida juoksijansa.

— Nyt lähden maailmalle, sanoi hän kuningattarelle, ja lupaan sinulle,
etten tyydy vähempään kuin Tähdettäreen.

Sitten suuteli hän kuningatarta kädelle ja kannusti hevostaan. Mutta
kun hän tuli tienhaaraan, ei hän tietänyt, kääntyisikö oikealle vai
vasemmalle. Siinä istui vanha mummo tiepuolessa.

— Minne tie viepi? kysyi prinssi katsoen vasemmalle.

— Ylhäisen ja alhaisen luo, sanoi mummo.

— Entäs tämä, sanoi prinssi, viitaten oikealle.

— Tuuleen ja tuiskuun, sanoi mummo.

Silloin prinssi poikkesi oikealle ja ratsasti edelleen, mutta etäämpänä
oli taaskin tienhaara. Siinä istui vanha ukko tiepuolessa.

— Minne tie viepi? kysyi prinssi, katsoen vasemmalle.

— Iloon ja suruun, sanoi mies.

— Minnekäs tämä? sanoi prinssi katsoen oikealle.

— Elämään ja kuolemaan, sanoi ukko.

Silloin prinssi poikkesi oikealle ja ratsasti edelleen. Ratsastettuaan
jonkun matkaa tuli hän veräjälle. Siinä istui tyttö ojan varrella, hän
hypähti ylös ja avasi veräjän.

— Minne tie viepi? kysyi prinssi ratsastaessaan ohi.

— Tietymättömiin, sanoi tyttö.

Silloin Maoni käännähti satulassaan ja katsoi häneen. Kohdatessaan
kaksi syvää, vakavaa silmää käsitti hän, että tyttö ei laskenut leikkiä.

— Tietymättömiin, toisti hän ja nyökkäsi nauraen tytölle. Mutta
ratsastaessaan edelleen ajatteli hän äitiään.

— Äärettömyys, sanoi hän hiljaa itsekseen ja katsoi avaruuteen, kuten
äitinsä edellisenä iltana. Mutta nyt hän oli joutunut valtakunnan
rajalle ja ratsasti outoon, tuntemattomaan. Ratsastettuaan
muutamia tunteja täyttä laukkaa saapui hän suureen metsään. Oli jo
myöhäisenlainen ja näytti synkältä puitten alla. Prinssi tuumiskeli,
olisiko parasta hakea yösija kylässä ja vasta aamunkoitteessa ratsastaa
metsän läpi, mutta miten olikaan, jatkoi hän kuitenkin matkaansa. Pian
hän kyllä huomasi, että tämä ei ollut oikein viisasta, mutta takaisin
hän ei mielestään voinut kääntyä ja niin hän ratsasti edelleen. Tie yhä
kapeni ja metsä tiheni, hevosen oli vaikea päästä eteenpäin, ja prinssi
alkoi jo käydä levottomaksi; silloin hän äkkiä keksi tulen hohteen
puitten lomista. Hän ratsasti lähemmäksi ja huomasi hohteen johtuvan
nuotiotulesta. Miehet tulen ympärillä näyttivät mustapintaisilta ja
ilkeiltä, mutta kun Maoni oli sekä väsynyt että viluinen, hyppäsi hän
satulasta, sitoi hevosensa puuhun ja meni tulen luo.

— Kuka olet ja mitä täällä teet? sanoivat miehet kokoontuen hänen
ympärilleen.

— Olenpahan kulkija, joka matkustaa maan läpi, sanoi prinssi. Suokaa
minun vähän levätä tulen luona. Ehkäpä joku teistä sitten neuvoo
minulle tien.

Miehet neuvottelivat hiljaa keskenään. Sitten eräs heistä astui
prinssin luo ja lyöden häntä olalle, kuin vertaistaan, sanoi: Istu
lämmittelemään. Tosinhan vaatteistasi päättäen olet korkea herra, mutta
täällä salolla ovat kaikki saman arvoisia.

Prinssi Maoni levitti viittaansa maahan ja paneutui levolle.
Tummina varjoina näki hän miesten liikkuvan tulen ympärillä. Hän
koetti pysyttäytyä valveilla, mutta hänen silmäluomensa kävivät yhä
raskaammiksi, ja miten olikaan, niin hän nukahti.

Hän heräsi siihen, että joku kumartui hänen ylitsensä ja tavoitteli
hänen kukkaroaan. Samassa oli hän jalkeilla.

— Lunnaat! sanoi se, joka oli prinssiä lyönyt olalle, ja asettui hänen
eteensä.

— Lunnaat! sanoivat toisetkin, käyden piiriin hänen ympärilleen.

Prinssi tavoitteli miekkaansa, mutta ihmeekseen huomasi hän sen olevan
poissa. Hän käsitti, ettei tässä nyt muu auttanut kuin alistua ja veti
silkkikukkaron vyöltään, ojentaen sen päällikölle.

— Pidä hyvänäsi, sanoi hän, ja anna minun nyt jatkaa matkaani.

— Hevosen minä olen ottanut huostaani, sanoi mies virnistellen,
olisipa melkein mahdotonta ratsastaa metsässä, kun se on niin tiheä ja
pensaikkoja täynnä. Paljon helpompi on sinun kävellä. Jos lahjoitat
samettivaippasi ja kullalla kirjaillun nuttusi jollekin väestäni,
opastaa hän kenties sinua polulle, joka vie metsästä.

— Hyvä, sanoi prinssi, heittäen vaipan ja takin maahan, lähtekäämme!

Oli vielä yö ja metsä pimeä.

— Tännepäin! sanoi hänen saattomiehensä, tunkeutuen pensaikkoon.
Prinssi seurasi. He etenivät pimeässä, kompastuen puun juuriin ja
kiviin. — Tännepäin! sanoi mies hiljaa ja kehoittavasti, kun prinssi
hetkeksikään jäi jäljelle.

Maonin mielestä he jo olivat kulkeneet useampia tunteja ja hän jo
odotti päivän sarastavan, kun mies äkkiä seisahtui.

— Katso, sanoi hän, tuolla metsä harvenee. Jos vielä tunnin ajan kuljet
eteenpäin, tulet suurelle lakeudelle. Sen halki kulkee teitä joka
suunnalle, joten voit mennä minnepäin tahdot. Mutta ennenkuin eroamme,
voit kernaasti antaa höyhentöyhtöisen hattusi minulle, se sopii nutun
ja viitan kanssa. Vastineeksi saat sinä minun hattuni ja nuttuni, että
saatat näyttäytyä ihmisille.

Vaihdettuaan vaatteet, he erosivat. Prinssi kulki yhä eteenpäin
harvenevassa metsässä. Tunnin kuljettuaan oli hän metsän reunassa, ja
äkkiä avautui hänen eteensä suuri lakeus, jonka yllä oli yötaivas,
tähtineen. Maoni pysähtyi. Avaruus ei ollut koskaan näyttänyt hänestä
niin äärettömältä, eikä tähtimaailmat tuolla ylhäällä hänelle koskaan
niin kirkkaasti tuikkineet kuin nyt, jolloin hän tuli metsän pimeydestä.

Taaskin täytyi hänen ajatella äitiään.

— Tähdetär, sanoi hän itsekseen, Tähdetär, minun täytyy löytää sinut! —

Seuraavana päivänä oli hän saanut työtä kuninkaan kartanossa ja oli
parhaillaan nauriita kitkemässä, kun prinsessa seurueineen kulki siitä
ohi.

— Minä tahdon nauriin, sanoi prinsessa, astuen korkeakantaisine
silkkikenkineen naurispeltoon.

— Olkaa hyvä, sanoi prinssi, tässä on hyvänmakuinen.

— Kas, uusi puutarharenki, sanoi prinsessa, mikä on nimesi?

— Maoni, sanoi prinssi.

— Maoni on hänen nimensä, jonka kanssa minun on mentävä naimisiin,
sanoi prinsessa, ja hän on prinssi siinä maassa, joka on rajakkain
isäni valtakunnan kanssa.

— Vai niin, sanoi prinssi, miksi sinun on mentävä naimisiin hänen
kanssaan?

— Hänen maansa on niin sopivalla kohdalla, sanoo isä, ja hän on
tottunut naisen hallittavaksi, arvelee äiti, sanoi prinsessa.

— Mutta jospa hän ei sinusta huoli, sanoi prinssi.

— Hyi, millainen moukka olet, sanoi prinsessa, kääntyen selin prinssiin.

Toisena päivänä, kun prinssi vaivansa palkaksi oli saanut syödä
kyllikseen ja levätä, lähti hän kuninkaan kartanosta ja käveli
eteenpäin. — Tuosta prinsessasta ei ollut minulle, ajatteli hän.
Varmasti hän ei ole Tähdettären kaltainen.

Hän kulki outoja seutuja ja tapasi vieraita ihmisiä. Joskus ansaitsi
hän ruokansa laulamalla laulun, mutta useimmiten auttoi hän töissä,
milloin missäkin, matkansa varrella. Siten ei hänellä mitään puutetta
ollut. Pian saapui hän valtakunnan rajalle. Hän tiesi että se
valtakunta, johon hän nyt tulisi, oli lähitienoon suurin ja mahtavin.

— Ehkäpä löydän Tähdettären täältä, arveli prinssi, käyden kuninkaan
linnaan.

Siellä oli suursiivous, sillä sinä iltana aiottiin pitää tanssiaiset.

— Kas, tuollahan tulee joku, joka voi pölyttää matot, sanoi
ylihovimestari, kun Maoni asteli linnanpihan poikki.

— Olkoon menneeksi, sanoi prinssi, ja kohta hän pieksi mattoja, niin
että piha oli yhtenä pölypilvenä.

— Kuka siellä sellaista melua pitää? sanoi prinsessa, pistäen päänsä
ulos ikkunastaan.

— Minä täällä vain sinun mattojasi pölytän, vastasi prinssi.

— Mikä on nimesi? sanoi prinsessa.

— Maoni on nimeni, sanoi prinssi.

— Maoni on hänen nimensä, jonka kanssa minun on mentävä naimisiin,
sanoi prinsessana hän on prinssi siinä valtakunnassa, joka on
naapurimaan takana.

— Vai niin, sanoi prinssi, miksi sinun on mentävä hänen kanssaan
naimisiin?

— Maa on sekä rikas että mahtava, sanoi prinsessa, ja kun hän perii
kruunun, tulee minusta kuningatar.

— Mutta jospa hän ei sinusta huoli, sanoi prinssi.

Silloin prinsessa vetäisi ikkunan kiinni, niin että ruudut rämisivät,
mutta Maoni seisoi pihalla ja pölytti mattoja, niin että pöly tuprusi
korkeina pilvinä.

Tuosta prinsessasta ei ollut minulle, ajatteli hän, varmasti tuo ei ole
Tähdettären lainen.

Seuraavana päivänä hän jatkoi matkaansa. Hän oli nyt päättänyt etsiä
onneansa kolmen virran takana olevasta ruhtinaskunnasta. Matka oli
pitkä ja vaivalloinen. Kun hän saapui ensimmäiselle virralle, ei siinä
ollut lauttaa. Hän seisoi rannalla huhuillen, mutta lauttaajaa ei
näkynyt. Silloin hän päätti kulkea joenvartta ylöspäin, etsiäkseen
kahlauspaikkaa, vaan samassa tulikin lauttaaja venheineen.

— Mitä tahdot, jos viet minut virran yli? sanoi Maoni.

— Kuparikolikon, sanoi lauttaaja.

— Kuparia ei minulla ole, mutta annan sinulle napin liivistäni. Jos
joskus tulet siihen maahan, missä minä asun, ja näytät nappia, käy
sinun hyvin.

— Eipä taida minulla suurtakaan iloa siitä olla, sanoi lauttaaja, mutta
vien sinut kuitenkin joka tapauksessa yli.

Sen hän tekikin. Prinssi kiitti ja jatkoi matkaansa. Kuljettuaan
kauan aikaa tuli hän toiselle virralle. Siinä oli lauttaaja juuri
irroittamassa venhettä.

— Mitä tahdot, jos viet minut yli? sanoi prinssi.

— Hopearahan, sanoi lauttaaja.

— Hopeaa ei minulla ole, sanoi prinssi, mutta annan sinulle kiharan
tukastani. Jos joskus tulet siihen maahan, missä minä asun, ja näytät
kiharaa, käy sinun hyvin.

— Suurta hyötyä ei minulla tuosta liene, mutta saatanpahan kuitenkin
sinut yli.

Niin hän tekikin. Kun prinssi oli päässyt maihin, kiitti hän ja jatkoi
matkaansa.

Illan suussa saapui hän kolmannelle virralle. Se oli vuolaampi ja
leveämpi kuin edelliset. Prinssi silmäili ympärilleen, näkyisikö
lauttaa. Tuoltapa se tulikin, liukuen virran yli, ja lauttaaja seisoi
kokassa.

— Mitä tahdot, jos saatat minut toiselle rannalle? kysyi prinssi.

— Kultarahan, sanoi kuljettaja.

— Niin paljon pyydät, sanoi Maoni alakuloisesti, eikä minulla ole
mitään antamista.

— Jolla ei mitään antamista ole, siltä en mitään vaadi, sanoi
kuljettaja, mutta vienpähän sinut kuitenkin yli!

Kun lautta laski maihin, toisella rannalla, tarjosi prinssi kättään,
sanoen: Kädenlyönti sen päälle, että jos kerran tulet siihen maahan,
missä minä asun, käy sinun hyvin.

— Tuskinpa tulen, mutta rehellistä kädenlyöntiä en hylkää.

Maoni kulki edelleen. Ei ollut enää pitkältä ruhtinaan linnalle.
Silloin prinsessa tuli alamäkeä, ruskean ratsun selässä. Prinssi astui
syrjään ja nosti kohteliaasti lakkiaan. Hevonen säikähti ja olisi
heittänyt prinsessan satulasta, ellei hän, viime hetkessä, olisi saanut
sitä hallituksi. Prinsessa veti ohjakset kireälle ja katsoi tuimasti
Maoniin.

— Kuka olet? kysyi hän lyhyeen ja käskevästi.

— Maoni on nimeni, sanoi prinssi, ja kaukaa olen tullut.

— Maoni on nimi, jota vihaan, sanoi prinsessa heiluttaen vinhasti
ratsupiiskaansa ilmassa, niin että hevonen karkasi pystyyn.

— Miksi sitä nimeä vihaat? sanoi prinssi, kun prinsessa oli saanut
hevosensa rauhoittumaan.

— Siksi, sanoi prinsessa suuttuneena, siksi, että kolmen virran takana
ja sen toisella puolen oleva valtakunta, joka on rajakkain meidän
maamme kanssa, on suuri ja mahtava kuningaskunta. Siinä valtakunnassa
on prinssi, nimeltä Maoni, ja isäni korkea tahto on, että menisin hänen
kanssaan naimisiin.

— Miksi et hänestä huoli? sanoi Maoni.

— Sentähden, sanoi prinsessa, että minulla on toinen mielessäni.

— Ehkäpä prinssi Maonilla on samoin, sanoi prinssi.

— Luuletko niin? sanoi prinsessa kirkastuen.

Silloin prinssi hymyili, sanoen:

— Eihän hän sinua tunne.

— Ehkäpä voisin hänestä paljonkin pitää, ellen rakastaisi toista, sanoi
prinsessa.

— Toivotan sinulle onnea, sanoi Maoni, katsoen häneen vakavasti.

— Kiitos, sanoi prinsessa, heiluttaen piiskaansa ja ratsasti edelleen.

— Hänestä pidän enemmän kuin molemmista edellisistä yhteensä, tuumaili
prinssi, ja ehkäpä kaikki unelmani pysähtyisivätkin tänne, elleivät ne
jo olisi niin kaukana Tähdetärtä tavoittelemassa.

Mutta sinä iltana, kulkiesssaan eteenpäin, muisti hän kaksi kirkasta
silmää, joiden katseen hän oli tavannut jossakin. Ne olivat hänestä
kuin tähtöset yössä, eikä hän voinut käsittää, missä hän ne oli nähnyt.
Siitä päivin Maoni ajatteli Tähdetärtä vielä enemmän kuin ennen.
Ennen oli hän Tähdetärtä etsinyt siksi, että hänen rakas äitinsä sitä
toivoi. Nyt häntä siihen vaati oma epämääräinen kaipaus. Hän ajatteli
Tähdetärtä missä kulki ja mihin tuli. Hänen tuntematonta ääntään koetti
Maoni erottaa äänekkään elämän melun seasta. Jos hän heittäytyi huvien
pyörteeseen, tuntui hänestä kuin olisi hän uskoton Tähdettärelle, jota
hän ei koskaan ollut nähnyt. Näin muodostui hänen elämänsä harhailuksi
maasta toiseen, jokainen päivä taisteluksi olemassaolon puolesta ja
unelmaksi siitä, minkä hän vain aavisti. Hän kulki syviä laaksoja ja
korkeita vuoria, hän purjehti suuria meriä vieraisiin ihmeellisiin
maihin, mutta Tähdetärtä ei hän mistään löytänyt.

Kerran sattui hän tulemaan valtakuntaan, missä juuri oli suuret
juhlallisuudet, kuninkaan syntymäpäivän johdosta. Kaikki pääkaupungin
väki oli kutsuttu juhlaan, ja Maonin juuri kulkiessa suurkatua ylös
tarttui muuan iloinen räätälinsälli hänen käsivarteensa ja sanoi,
että hänen tietysti oli lähdettävä mukaan. Siten joutui Maoni, vielä
matkastaan väsyneenä ja pölyisenä, istumaan katselijaparvelle,
ruohokentän luo, jossa turnajaiset, kuninkaan kunniaksi, oli pidettävä.
Parhaillaan oli joukko nuorukaisia painimassa ja ketä halutti, sai
siihen ottaa osaa. Sen, joka voittaisi kaikki muut, oli kuningas
luvannut lyödä ritariksi.

Tämä näytös oli kansalle mieleen. Riemuittiin joka miehestä, joka
onnistui kaatamaan vastustajansa maahan ja painamaan polvensa hänen
rinnalleen. Räätälinsälli tuskin pysyi paikoillaan. Alituiseen hän
tyrkkäsi Maonia kyynärpäällään, saadakseen hänet huomaamaan jotakuta
taistelevista. Maonin itsensä kasvoja poltti, poltti siksi, että hän
tiesi voivansa voittaa heidät kaikki tyynni, jos laskeutuisi ottamaan
osaa taisteluun.

Lopuksi tuo tunne hänet voitti ja hän tuskin tiesi mitä teki, kun
ponnahti ylös paikoiltaan ja huusi, että hänkin halusi koettaa voimiaan.

Syntyi ihmettelevä hiljaisuus, sillä niin aivan muodollisuuksittahan
ei tällainen olisi saanut tapahtua. Joka tahtoi ottaa osaa kilpailuun,
hänen oli määrä ilmoittautua ylihovimestarille. Mutta Maoni oli
heittänyt takin yltään ja seisoi jo valmiina nurmikolla. Hänen
ei tarvinnut kauan odottaa taistelutoveria, ja samassa hän jo
olikin ottelussa. Hetken kuluttua oli hän jo voittanut ensimmäiset
vastustajansa, toisen toisensa jälkeen.

Katsojien jännitys kasvoi, he kurottivat kaulojaan paremmin nähdäkseen,
nousivat penkeille seisomaan, ja kuningaskin kumartui kuninkaallisen
aitionsa kaiteen yli katsomaan. Prinsessa istui hänen vieressään,
silmät pyöreinä ihmetyksestä.

Mutta Maoni oli mielestään taas kotona, äitinsä viheriöillä
vainioilla, karjalaumat olivat syövinään notkossa ja paimenpojat
olivat kokoontuneet kisailemaan vaahterain varjoon ja hän voittavana
päällikkönä nyt, kuten aina ennen.

Kun hän jälleen tuli tajuihinsa ja huomasi voittaneensa, kaikui
raikuva hyväksymisen myrsky. Hän olisi tahtonut piiloutua, kadota
ihmisjoukkoon, mutta häntä vaan työnnettiin eteenpäin, kuninkaallista
aitiota kohti.

Kuningas katseli häntä kultasankaisten silmälasiensa läpi, ja prinsessa
kiinnitti ruusun hänen rintaansa.

— Nyt tulee sinusta ritari, sanoi kuningas.

Mutta ylihovimestari alamaisuudessa esitti, ettei sellainen mitenkään
saattaisi käydä päinsä. — Hän ritariksi — kulkuri vieraasta maasta.

Silloin kuningas, näpäyttäen pois varisseen nuuskan pitsiseltä
rintamukseltaan, sanoi ilmoittavansa ylihovimestarille, mikä ei kävisi
päinsä. Se olisi se, että kuningas syö sanaansa.

Tämän sanottuaan otti hän miekan ja löi prinssin ritariksi, ja kansa
hurrasi, niin että korvat menivät lukkoon.

Iltasella prinssi Maoni vei prinsessan tanssiin, eikä prinsessa
saattanut kyllin ihmetellä hänen ritarillista käytöstään. Ja koko hovi
ihmetteli.

Kuningas otti Maonin erillensä ja sanoi:

— Jos jäät tänne, saatat tulla valtakunnan päämieheksi ja sen lienet jo
huomannutkin, että miellytät prinsessaa.

Silloin prinssi Maoni tunsi, selvemmin kuin koskaan ennen, että hän jo
liian kauan oli viipynyt vierailla mailla ja että koti-ikävä painosti
hänen mieltään.

— Herra kuningas, sanoi hän, äitini on vanha ja odotus käy hänelle
varmaankin pitkäksi. Kunnoton poika olen ollut. Nyt kun talvi lähestyy,
tahdon olla kohentamassa kotilieden kekäleitä.

Sen sanottuaan jätti hän kohteliaasti hyvästit, otti repun selkäänsä ja
lähti kotia päin.

Mutta hänen sydäntänsä painosti astuessaan eräänä päivänä äitinsä
valtakunnan rajan yli. Toisin ja parempia sanomia tuoden olisi hän
tahtonut astua kuningattaren eteen. Siksi hän nyt kulki raskain askelin
ja silmät maahan luotuina. Silloin kuuli hän portin narahtaen kääntyvän
saranoillaan ja katsoessaan ylös seisoi portinvartijatyttö hänen
edessään, niijaten.

— Oi, sanoi hän, miten kauan olen saanut odottaa avatakseni sinulle
veräjän.

— Miten kauan sitten olet odottanut? kysyi prinssi.

— Siitä lähtien kuin tästä ohitse ratsastit, sanoi tyttö. Ajattelin:
kaipa hän jonakin päivänä palajaa. Tätä sanoessaan hänen silmänsä
loistivat kuin tähtöset yössä.

Silloin prinssin mieleen äkkiä johtui ensimmäinen ilta metsässä,
erämaan syvä pimeys, valo lakeudella, tähdet ja avaruus, tuo ääretön.

— Tule mukaani, sanoi hän, ottaen tytön käden omaansa. Ja sitten he
yhdessä menivät linnaan.

— Äiti, sanoi hän tultuaan kuningattaren luo, pitkiä matkoja olen
kulkenut löytääkseni Tähdettären. Linnasta linnaan olen käynyt, kaikki
maailman prinsessat nähnyt ja nyt tuon vain köyhän, pienen portin
vartijatytön, mutta ilman häntä en tahdo elää! — Silloin kuningatar
syleili Maonia.

— Tervetuloa kotiin, sanoi hän, kaikki olemme sinua kaivanneet, yksin
lintuset ikkunasi takana ja linnanlammikon ruutanat, joille murusia
ripottelit. Kaikki olemme sinua kaivanneet, mutta minä kaikkein
enimmän. Itse olen käynyt vanhaksi ja harmaantuneeksi ja nyt tahdon
lahjoittaa kruunun ja valtikan sinulle, hallitaksesi isäsi valtakuntaa.

Tämän sanottuaan kääntyi hän portinvartijatyttöön, katsoen häntä kauan
ja tutkivasti silmiin.

— Maoni, sanoi hän, luuletko äärettömyyden lapsien tarvitsevan
kultakruunuja, että heidät tunnettaisiin! Ole iloinen ja elä
onnellisena, nyt kun olet löytänyt kauan etsimäsi.

Niin tuli prinssi Maonista kuningas ja Tähdettärestä kuningatar.
Onnellisina he elivät ja hiljalleen vierivät heiltä vuodet elon iltaan.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALIKOIMA SATUJA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.