Hota-Leenan poika : Muutaman miehen onni, elämä ja sen tapahtumat

By Haanpää

The Project Gutenberg eBook of Hota-Leenan poika
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Hota-Leenan poika
        Muutaman miehen onni, elämä ja sen tapahtumat

Author: Pentti Haanpää

Release date: February 7, 2026 [eBook #77877]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1929

Credits: Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HOTA-LEENAN POIKA ***
language: Finnish




HOTU-LEENAN POIKA

Muutaman miehen onni, elämä ja sen tapahtumat


Kirj.

PENTTI HAANPÄÄ





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1929.






Kuinka kaikki olikaan kummallisesti toisin kuin nykypäivänä, silloin,
seitsemän vuosikymmentä takaperin? Voisihan tehdä luetelman, sanoa,
että esimerkiksi moni nykyinen ihmisasumus oli siihen aikaan vielä
rakentamatta, moni pelto kuokkimatta ja soihin ei hulluinkaan
maanviljelijä vielä pannut turvaansa. Peltojen multaa eivät tonkineet
rautainen aatra, eivätkä muut moniniveliset vehkeet, puhumattakaan
noista käsillä tehdyistä, vähämielisen näköisistä vetojuhdista. Sirppi
leikkasi silloin viljan ja varstan jyskeellä karistettiin oljista
jyvät. Kylätie oli kuoppainen raiteiltaan ja sen vierillä ei tuuli
vielä soitellut puhelinlangoilla, eikä missään nähnyt kauppapuodin
ovea. Siihen aikaan tultiin omillaan toimeen. Kun tarvittiin suolaa
tai rautaa, valjastettiin hevonen ja ajettiin kaukaiseen kaupunkiin.
Kylän lävitse virtailevan joen Myllykoskessa kävi harmaaseinäinen
vesimylly. Se rusenteli jyvät jauhoiksi. Nykypäivinä moniniveliset
rattaat suristen ottavat Myllykosken vesistä kirkkaat valot kyläkunnan
taloihin, oudot valot onteloihin pulloihin. Lapsikansa ei kulkenut
vuosikausia koulutalossa kirjalaukku kupeellaan, eikä kylän nuorille
ollut tarvinnut rakentaa erikoista hyppyhuonetta. Yksikään rikas
manttaalimies ei ollut kasvattanut mahaansa ainoankaan tukkipuun
pihkaisilla lustoilla.

Ja kuitenkin: kuinka olikaan kaikki samankaltaista kuin nykyisinäkin
päivinä? Yhtäläisinä ja järkähtämättä vaelsivat vuodenajat maan ja
ihmisten ylitse: päivä paahtoi ja sade lankesi, helle rasitti ja
vilu ahdisti. Maan tonkimisesta odotettiin ja otettiin leipää, ja
joessa juoksi vesi ja joen kaltailla kasvoi ruoho, jota ammuva nauta
jyysti antaakseen maitoa tuoppiin iltaisin. Ja kevät täytti jopa
kissatkin samankaltaisilla tunteilla kuin nykyäänkin: ne maurusivat ja
raaputtivat naamistoa pylvääseen.

       *       *       *       *       *

Kylän laitamilla pyrki jokeen pienoinen puro, jota nimitettiin
Hotapuroksi. Sen rannalla sijaitsevan vähäisen talon nimi oli Hotakka.
Talon emäntää sanottiin Hotan Leenaksi. Isäntää ei niillä hetkillä
ollut. Hän oli kävellyt hiljaa tiehensä, kuten melkein hiljaa oli
taloon tullutkin ja saanut aikaan sen, että Leena, talon tytär, oli
nyt emäntä, että pari pientä ihmistainta taapersi lattiapalkeilla, ja
kolmas oli kai pian yhtyvä heidän seuraansa.

Sillä näihin aikoihin tiesi Hota-Leena odotella taloonsa jotakin uutta
tulokasta. Tämä tulokas ilmeni Taneliksi, Taneli Hotakaksi. Hänen
tulemisensa tapahtui kesäisenä iltapäivänä. Hota-Leena pisti pienen ja
parkuvan pojan vasuun ja vakan penkin alle ja meni lypsämään lehmiään.
Hän oli ainoa työihminen siinä vähäisessä talossa. Eikä talousaskareita
käynyt laiminlyöminen sen kaltaisten seikkain kuin lapsen saantien
takia. Ne olivat sellaisia viraapelitöitä ne. Vähäiset varat eivät
sallineet apuihmisten palkkaamista.

Ja yleensäkin naiset siinäkin kylässä olivat eri mummoja siihen
aikaan. Kun he tekivät poikia, tapahtui se nokiotsaisessa saunassa.
Eikä lapsiakka tarvinnut muuta kuin naukun kirkasta viinaa. Ei siinä
ollut pitkiä makuulla oloja eikä lapsenpäästäjiä. Korkeintaan toimi
portinvartijana joku vanha muori piippukänä leuoillaan.

Hotakan talo oli tiluksiltaan vähäinen, eikä siinä elätetty kuin pari
kolme nautaa ja toisinaan pideltiin ruoissa sikaa. Mutta pirtti oli
avara, entisajan pihkaisista aarniohongista veistetty, joihin vain
työläästi tehoavat säiden ja sateiden nakertelevat hampaat. Ne seinät
ovat yhäkin pystyssä ja koreamieliset ihmiset ovat sivelleet niiden
pintaan punamultaa. Silloin ei maaliaineita näkynyt. Olisiko ollut
jonkin talon vaatearkussa kiertelevän kisällin maalaamat heleät ja
koreat kukankuvat?

Siinä avarassa pirtissä pieni Taneli eleli varhaista lapsuuttaan,
niitä ajattomia vuosia, joiden kulusta ei mieleen selkeitä piirteitä
piirry. Kuinka lieneekään äiti, Hota-Leena, hankkinut itselleen ja
kolmelle pojalleen leivän ja niukan särpimen? Luultavasti sellaisilla
monenkaltaisilla puuhilla kuin köyhät ja toimeliaat naiset maailman
ajan. Olihan hänellä aina turvana maansa, joka kesäisin kantaa
hedelmänsä, ja ne pari lehmää. Joka tapauksessa ravintoa tuli ja
Tanelin runko varttui kyynärpuun mitan ja hänen uutuuden puhtaat
aivonsa alkoivat tajuta tämän maailman menoja.

Heti olivat häntä vastassa arkiset työnpäivät. Sillä, koti oli
köyhä, kuten mainittu on, ja tietämistä oli monasti leipäpalan
irroittamisessa. Mutta Hota-Leena tiesi, miten elää; hän oli leipänero
elämänsä ahtaudessa, ja hän tahtoi kasvattaa poikansakin toimeliaaseen
vaellukseen.

Niinpä hän sanoi Taneli-pojalleen:

— Otapa nyt pussi ja mene renikoita keräämään, että sika saa ruokaa.

Ja pieni Taneli otti pussin ja käveli kylälle ja kyyristeli talojen
pihahuoneitten seinänvierissä ja nosteli tikulla pussiinsa ruskeita
renikoita. Niitä kun ei tullut riittämiin oman navetan seinustalle.
Hän palasi pussi pullollaan ja sialle sekoitettiin suurus. Se söi ja
maiskutteli ja lihoi. Ajallaan elämän hyvyydet olivat siltä ohitse; sen
rasvainen ruumis oli pellossa kasvaneen perunan kastikkeena. Ja pienen
Tanelinkin posket punoittivat kuin vöyräämmänkin talon poikien.

Muutakin työtä oli tehtävä, mihin vain pienen miehen jäsenet
kykenivät. Mutta olipa myöskin vielä aikaa oleilla joutilaanakin
kylän toisten poikasten kanssa kesän lämpöisinä päivinä. Voitiin uida
räpiköidä joessa, onkia sieltä piikkiharjaisia ahvenia. Opettelipa
hän Närhi-Iikan kanssa aikamiestenkin pitämyksiä: kaiversivat
koivun pahkurasta piiput ja polttelivat niissä sammalia. Leikkasipa
Närhi-Iikka salaa isänsä tupakkamaasta lehtiä ja kuivasi ne, ja sitten
he kiskoivat kessunlehtien häkää sisäänsä ja makasivat puolenpäivää
sairaina heinäisellä pientarella.

Tämä Närhi-Iikka oli merkillinen, ikäänkuin jo vanha poikanen, aivan
nauramattoman totinen, jäykkä kuin vahva pölkky, jonka nokkaan on
pistetty ikäkulu, rääkkääntynyt, lieriltään suunnattoman laaja hattu.
Sen kupu oli puhki ja siitä törrötti esiin pitkä hiustupsu. Tällainen
oli Närhi-Iikka, aina nauramattomin ja huutamattomin suin. Mutta
hänen totinen päänsä keksi sadoittain puuhia, outoja, muiden mieleen
juolahtamattomia temppuja kesäisen päivän kulutukseksi.

Hänen kanssaan Taneli kulki kylän isoimpaan napataloon, Isoon Mahalaan.
Siellä oli kaikki ylen merkillistä ja suurta pienestä Tanelista.
Monet huoneet, monet puolilahot, oudonpimeät hökkelit, puolisatainen
karjalauma, hevoset ja kiroilevat rengit, paksu isäntä, jota täytyi
pelätä ja karttaa. Siellä oli paljon ihmeteltävää, paljon pelättävän
ihastuttavaa, isossa, kesäisessä talossa.

Siellä Taneli Hotakka oppi ensikerran, vielä ensimmäistä ikäkymmentään
elävänä poikasena, seikan, johon sitten myöhemmin pitkin elämänsä
vartta tuli aina tutustuneeksi mielihalulla tilaisuuden sattuessa.

Isossa Mahalassa oli ruotiukko, silmäpuoli ja parrakas. Ja tämän miehen
piti vielä vanhanakin ja ruotilaisena saada viinaa. Millä keinoin
lienee sitten sitä hankkinutkin? Närhi-Iikan silmä oli keksinyt, että
hänellä oli valtavavatsainen viinapullo kätkettynä lammaskarsinaan.
Närhi-Iikka ehdotti, että he varastaisivat ruotiukon viinaa, ja Taneli
taipui tuumaan. Se oli suuri ja jännittävä hetki. Taneli pilkisteli
lammasnavetan ovenpielessä ja Närhi-Iikka kaatoi vaivalloisesti ja
työläästi nestettä suuresta pullosta pienempään hallinpulloon. Sitten
Taneli äkkiä säikähti: ukko tulee... Kiireesti he sänttäsivät karkuun
jättäen pullot karsinan pinnalle kelteisilleen. Mutta mitään ukkoa ei
tullut. Ne olivat vain piikoja, jotka kulkivat ohitse, hameet lonkille
ruopaistuna ja kintut sonnassa. Pojat palasivat ja suorittivat loppuun
varkauden työn. Sitten Närhi-Iikka sanoi, että puteli oli täytettävä,
ettei ukko huomaisi vajausta. Niinpä hän laski kuumaa ja suolaista
vettä ruotiukon pulloon saman mitan, minkä he olivat sieltä viinaa
vieneet, ja pisti sen sitten takaisin kätköönsä.

Se päivä, oli kokonaan kummallinen. Auringonkin leppeät kasvot
näyttivät saavan oudon hohteen, kun he Ison Mahalan aitan takana
ruohikossa nauttivat viinaa hallinpullosta. Ja karvas viina oli
maistuvinaan hyvältä heidän nuorissa suissaan. Olihan se kielletty
hedelmä, partamiesten juoma. Ja nyt oli Närhi-Iikan toimelias pää
hankkinut sen heidän hoteisiinsa. Kuinka kaikki olikaan kummallista,
miten Närhi-Iikan pyöreä naama punoittikaan sen suunnattoman hatun
lieren alla, ja kuinka hänen hiustupsunsa heiluikaan leikillisesti
kesäisessä tuulessa.

Sen päivän loppu peittyi Tanelilta usvaan. Mutta hän muisti kuitenkin
saaneensa surkeasti selkäänsä äidiltään, Hota-Leenalta, Hotapuron
rantakoivuista taitetuilla vitsoilla, joista lehdet tarkoin riivittiin.
Sitten hän nukkui vuoteeseensa. Mutta jälkeenkinpäin kuuli Taneli tästä
tapauksesta äidiltään paljon itkun ja vihaisen rakkauden sekaisia
puheita, uhkauksia ja lupauksen vaatimuksia.

Närhi-Iikka, jolla oli sellainen jymypää sen huopahatun alla, oli
varmaankin selvinnyt uudesta humalastaan ilman vitsoja ja ilman
paljoja, kiusallisia puheita. Ainakin Taneli jäi siihen uskoon, kun
hänen toverinsa seuraavana päivänä saapui hänen luokseen ja tahtoi
häntä kanssaan Isoon Mahalaan katsomaan mitä siellä näkyisi: olisiko
ehkä ruotiukko jotakin huomannut... Tanelia oli kyllä kovien kokemusten
uhalla varoitettu pysymään kotona, mutta niinpä siinä kävi kumminkin,
että hän lähti Närhi-Iikan mukana. Äiti kun ei ollut saapuvilla, vaan
jossakin töissä.

Isossa Mahalassa oleiltiin kuitenkin kuten ennenkin. Ruotiukon vanha
suu ei ollut huomannut aineen laimistumista ja sekoittumista. Se
oli maistunut hänestä yhtä hyvältä kuin ennenkin. Nyt hän pienessä
hinarissa makasi selällään lavitsalla talon pirtissä, hyräillen
jotakin, kai laulua, ja läpsytellen paljailla jalkapohjillaan tahtia.
Tulipa isäntä pirttiin, vilkaisi ukkoon ja kielsi häneltä laulun. Ukko
vaikeni, mutta läpsytteli yhä isoja, paljaita jalkapohjiaan lavitsan
pintaan, kunnes isäntä kielsi häneltä senkin. Täytyyhän ruotiukon
totella isäntää, vaikka olisikin pienessä viinassa ja vaikka olisi
kuinka pitkäpartainen.

Tämän kaiken he huomasivat Isossa Mahalassa, viipyivät iltaan ja
palasivat. Jälleen Taneli sai lujasti selkäänsä Hotapuron rannalta
taitetuilla ja karsituilla vitsoilla. Työssä täytyi olla siitä lähtien
entistä enemmän ja Närhi-Iikkaakin sai nähdä vain harvoin. Ei päässyt
enää hänen kanssaan oudon viehättäviin tutkisteluihin. Ne ajat olivat
ohi.

Tuli talvikin. Viimeinen niistä, jotka Taneli vietti etupäässä Hotakan
uunin päällä, ilman kenkiä ja ylen vähäisin vaatteinkin.

       *       *       *       *       *

Keväällä Taneli joutui jo rengiksi Kivitaloon, tekemään töitä ruokansa
ja jonkin vaatekappaleen edestä. Vanhin veli kun oli jo vahvempi ja
kykyisämpi toimimaan kotona talonmiehenä. Keskimmäinen veljeksistä oli
jo vuosia sitten kuollut tautiin ja haudattu. Niinpä nuori Taneli jouti
opettelemaan ihmiseksi ja renkimieheksi vieraan silmän alla. Kivitalon
perunamaasta tuli nyt siis Tanelille kesäinen laidun. Siellä hän kykki
ja nyhti irti rikkaruohoja. Myöskin kesannolla hän käveli karhin
perässä ja opetteli pitämään hevosen ohjia kourassaan. Tulivat sitten
hikiset heinä- ja elonkorjuuajat ja puimahommat. Yleensä koko kesä oli
ikään kuin yksitoikkoinen työn erämaa: aamulla varhain ravistettiin
hereille ja myöhään illalla sait laskeutua vuoteellesi.

Vasta syyskesällä sattui muuan tapahtuma. Se jäi Tanelin mieleen kuin
töyräs sen kesän tasangolta.

Kivitalon isäntä, puutöitäkin rakastava mies, oli ottanut urakalla
kunnostaakseen lukkarin puustellin pitäjän kirkonkylässä. Erään kerran
pääsi Tanelikin sinne töihin: pyyhkimään tervaa puustellin seiniin ja
nurkkiin. Niistä kun tehtiin lujat ja lahomattomat.

Se matka oli Tanelin nuoresta mielestä ylen merkillinen, kaikki painui
hänen tajuunsa kuin vahaan. Maantien ruskea hiekka, jolla rattaat
kierivät aurinkoisena syyskuun päivänä, veräjien pielissä haukkuvat
koirat. Sitten kirkonkylä tiheänä, harmaana talorykelmänä ja sen
keskellä kirkko, korkeana ja valkoisena. Ensi kertaa Taneli näki sen
ja se vaikutti hänen nuoreen mieleensä, kuten sen kai on määräkin
vaikuttaa: ihmeteltävältä ja pelottavalta, kuvatusmaiselta, tästä
elämästä irroitetulta. Hänelle sanottiin, että se oli Herranhuone. Ja
Taneli tajusi ilman selityksiä, että se Herra oli merkillinen mies
ja tarvitsi huonettaan joihinkin muihin epämääräisiin tarkoituksiin:
ei nukkumasijakseen, ruokahuoneekseen tahi jyväaitakseen. Oli
kirkonkylässä myöskin kauppapuoti, jonka Taneli sai nähdä sisältäkin,
kun isäntä pysäytti hevosen ja meni sieltä jotakin ostamaan, kai
suutupakkaa, jota hän alituisesti imeskeli poskessaan, niin että ruskea
vesi valui hänen suupielistään. Isäntä ravisti hereille kauppiaan, joka
nukkui tiskillään ja nousi silmiään hieroen ja hiljaa mutisten antamaan
mitä pyydettiin.

Sitten he olivat valmiit ajamaan lukkarin puustellille. Kyllä Taneli
jo tiesi, mikä se lukkari oli: sellainen partamies, joka suu ammollaan
veisaili ja lauleli eläville ja kuolleillekin. Taneli ei kyllä
tajunnut, mitä se merkitsi ja mitä siitä siunaantui. Mutta kai hän
oli tarpeellinen, koska Kivitalon isäntä korjasi hänen talonsa hyvään
jos hyväänkin kuntoon. Tanelin työskentely lukkarin puustellilla ei
muodostunut pitkäaikaiseksi. Vielä samana päivänä hän kiipesi tikapuita
korkealle talon räystään alle tervaämpäri kourissaan, alkaakseen
sivellä nahturilla nurkkaa. Tikapuut olivat huonosti pystytetyt, niiden
alapäät alkoivat luistaa kovalla pihatanterella yläpäitten luisuessa
pitkin seinää. Taneli sai sangen nopean kyydin alas ja hänen nenänsä
hankautui vasten seinän saumoja, niin että kaikki liha meni läjään
rustoja myöten. Terva ämpäristä sinkoili sinne ja tänne. Poika oli
puoleksi pyörtynyt ja nenästä tulviva veri sokaisi hänen silmänsä.
Hän tajusi vain, että isäntä kääriskeli pitkää rättiä hänen päänsä
ympärille, kiroillen, syleksien ja mälliä pyöritellen. Mutta veren
vuoto ei lakannut. Sitä tuli yhä kuin pistetyn vasikan kurkusta.

Ja isäntä kiroili, syleksi ja nosteli housujaan.

— Kaikenlaisia pojan pöllöjä tänne tulee kulettaneeksi. Kun rupeaa
niistämään nokkaansa vasten rosoista seinää, puhdistamaan sitä puuta
vasten kuin lintu... Ei se lakkaa vuotamasta. Nosta sinä, renki, poika,
kärryille ja aja Syinmaalle tietäjään. Se kun kerran kiroaa, niin eipä
tirahda verta ainoatakaan noppaa...

Niin valjastettiin hevonen jälleen. Renki otti ohjakset ja Taneli
oli lavoilla pitkällään suuri verilätäkkö pään seutuvilla. Niin
ajettiin pitkin maantietä ja käännyttiin koloisille ja hoitamattomille
kärryteille, joita ajaa koluutettiin pitkät matkat ohi kotikylänkin
Syinmaalle suureen, yksinäiseen taloon, jossa kuulu velho ja tietäjä
oli isäntänä. Sinne ihmiset juoksivat suunnattomien matkojenkin
takaa taudin tahi muun hädän tullen. Moni ei ottanut vielä turvaansa
puhdaskauhtanaisiin ja paljaspäisiin lääkärimiehiin. Eikä niitä olisi
ollutkaan kuin kymmenen penikulman takana kaupungissa.

Syinmaan tietäjän parantaviin kouriin oli nyt matkalla pieni Tanelikin,
poukahdellen, vierähdellen laidasta laitaan verestä kastuneilla
kärrynlavoilla, rengin lyödessä hevosta ohjasperillä syyskuun
pimenevässä illassa.

       *       *       *       *       *

Oli jo puoliyö, kun he saapuivat perille ja hevonen pysähtyi tietäjän
talon aittojen eteen. Oli pimeys, tohisevainen tuuli ja hiljaa vihmova
sade.

Suuren velhon talo oli matala ja sammaltunut, kuten iän köyristämä. Se
ikäänkuin nöyrästi kunnioitti salomaan suurta yksitotisuutta, lävitse
metsien ja nevojen ja vetisten niittyjen soluttelevan samean puron
alakuloisuutta, taivaan suunnattoman, leppeän silmän ja harmaitten
pilvien alla.

Tällainen oli talo, jonka roskan täyttämille portaille renki nyt
astui poika kainalossaan kuin kissanpentu. Sairaan pää oli yhtenä
mustanpuhuvana möhkäleenä, minkä sideriepu ja hyytyvä veri olivat
muodostaneet.

Renki tempasi narahtavaa ovea, astui avaraan pirttiin ja laski pojan
penkille. Pirtin perällä uunin reunustalla hehkui loppuun kituva päre.
Kuuma karsta pihahteli tipahdellessaan vesiastiaan. Ympäri avaraa
tupaa kuului kuorsauksia, joku voihki, jonkun puujalkamiehen askelet
kolisivat lattiapalkeilla, joku hupsu hoki älyttömiä lausejaksojaan. Ne
olivat parannuksilla olevia sairaita, siukkoja, yöteloillaan.

Renki töllisteli ja kuunteli hetken pimeydessä, ryki ja käveli sitten
kolistellen keskemmä huonetta herättääkseen jonkun huomiota. Pian
raottuikin perähuoneen ovi, ja joku kurkisti sieltä sinertävissä
yöketineissään.

— Tuliko sinne joku?

— Tuli. Kivitalosta ollaan. Pojan nokka tuli vähän rouvisti niistetyksi
siellä puustellin korjauksessa. Verta on tullut kuin eläimen kurkusta,
kärryn lavatkin hulveisilleen...

— Onko sillä niin kiire, että tässä yösydännä...?

— Kiire taitaa olla, ettei pääse ihan kuiviin. Vaikka ei tuossa taida
olla enää verta monta noppaa. Siinä on poika penkillä. Minä lähden.
Parantakaa! Kyllä Kivitalon isäntä maksaa.

Renki meni. Ovenraosta sinisissä yöketineissään kurkistellut mies
lähestyi ovea väärin, ontuvin säärin. Hän oli matala mies, pää suuri
ja hieman kallellaan, suu vähän vinossa, naama likaisen näköisen
parransängen peitossa. Hänen nimensä oli Hallelujaa Aatami ja toimensa
tietäjän apulainen.

Hallelujaa-Aatami hamuili siis pimeydessä, löysi pojan kääryn penkin
nokalta, mihin renki sen oli laskenut voimattomana, puolitiedottomana
ja turtana. Hän käsitteli ja tunnusteli pojan päätä ja mutisi
likaisesta parrastaan:

— Poika raiska. Kyllä tämä on heti toimitettava isännän pakeille.

Hän otti pojan käsivarsilleen ja astui yli pirtin toiseen huoneeseen,
kolautti kolmannen huoneen ovea pojan kantapäällä ja astui samassa
sisään.

Siellä istui talon isäntä, tietäjä, vanhahko mies keinutuolissa, piippu
ikenissä, yllä punarantuinen, villainen röijy ja jalassa tohvelit.
Pöydällä, epälukuisten pullojen seassa, paloi talikynttilä. Lieneekö
isäntä nukkunut vaiko miettinyt siinä keinutuolissaan yösydännä. Hänen
päänsä ja silmänsä eivät liikahtaneet. Hän olikin sokea mies. Savu
pöllähteli synkeänä pilvenä ison piipun kopasta huoneen mustuneeseen ja
matalaan lakeen.

— No, mitä Aatami nyt yösydännä kolistelee?

— Toivat tämän pojan. Se on Kivitalon kesämies poika ja on loukannut
nokkansa, eivätkä ole saaneet veren vuotoa asettumaan.

— Jaah, kitupiikki se Kivitalon isäntä. Ei siltä juuri palkkaa saa,
varsinkin kun on kysymys toisen lihasta. Mutta täytyyhän köyhää poika
raukkaa armahtaa.

Lääkemiehet ryhtyvät työhön, tietäjä istuen liikkumattomana
keinutuolissaan, kysellen hiljaisella äänellä ja antaen määräykset.
Hallelujaa-Aatami hakee suuren kuparisen pesuvadin, joka on taottu
ruotsinvallan aikuisista plootuista, pesee ja lotostelee verisen ja
hyytyneen siteen pois, puhdistaa pojan verisen naaman ja puristelee
sitten ruhjoutunutta nenää entisiin muotoihinsa. Poika ähkää ja
valittaa, kirkaiseekin.

— Vieläkö se vuotaa? kysyy tietäjä.

— Meinaa siitä veri tiristä.

— Pane ympärille lukinseittiä, lue asetussanat, voitele neljännen
pykälän voiteella, sido, anna sisälle hallinpullon lääkettä, joka
vahvistaa ja palauttaa veriä, ja vie poika nukkumaan.

Hallelujaa-Aatami tekee kuten käsketään, häärii, ähkii, mumisee jotakin
likaisen-harmaaseen partaansa ja kantaa sitten sairaan pois. Etsii
joitakin runsuja alle ja asettaa hänet nukkumaan pirtin takan viereen.

Mutta vanha tietäjä keinuskelee hetken, polttaa, piippunsa loppuun,
nousee sitten sokean varovaisin askelin, nostaa oven valtavan rautaisen
haan paikoilleen, riisuuntuu, sammuttaa kynttilän etusormen ja peukalon
pihdillä ja kiipeää isoon, korkeaan sänkyyn, jonka neljä jalkapatsasta
kohottavat nokkansa aivan liki tummaa lakea. Kunkin patsaan nokassa on
kokoon puristetun nyrkin kuva, uhkaavan nyrkin hahmo, jotka puuseppä on
kärsivällisesti ja taitavasti veistänyt koivupuun pahkurasta.

Siinä sängyssä nukkuu tietäjä, ja koko hänen omituinen, synkeä talonsa
ja huonekuntansa lepää ympärillä.

       *       *       *       *       *

Syinmaan isäntä on ihmemies. Kukaan ei tiedä, mitä sukua ja syntyä hän
oikeastaan on, mistä hän on tullut ja missä elänyt, ennen kuin pääsi
tämän talon isännäksi. Epäilemättä hän on paljon kulkenut ja paljon
nähnyt. Sillä näkevä hän vielä oli siihen aikaan, kun Syinmaahan
ilmestyi, vöyräs ja iloinen mies. Talon haltijana oli lapseton leski,
ja kulkevainen mies vääntyi vähin vaivoin talon isännäksi. Luultavaa
on, että hän oli enemmän mielistynyt taloon ja tavaraan kuin siihen
vanhaan vaimoihmiseen. Jopa tiedettiin, että hän odotteli emäntänsä
päiviä päättyviksi päästäkseen ottamaan uudemman ja vereksen. Mutta
muori elikin kiusallisen kauan, ja isäntä vanheni hänen mukanaan
vuosien mataessa. Viimein emäntä kyllä kuoli, mutta silloin isäntä ei
enää välittänyt akan otosta, tahi ehkä hän ei enää saanut mieleistään.
Sillä hän oli jo vanha mies, pinnallaan vuosien leima. Hänen silmistään
oli jo aikoja sitten kadonnut näkö. Ne eivät erottaneet väriä eivätkä
valoa. Niiden edessä ujui ainainen pimeys.

Siksipä kai olivatkin hänen sisäisten silmiensä edessä liikahtelevat
ajatukset tulleet terävämmiksi ja värikkäämmiksi kuin niiden, jotka
alituiseen näkivät luonnon himmeyden tahi kirkkauden. Sokean miehen
pääluuhun ahtautui paljon muistoja ja huomioita omasta entisestä
elämästään, joka oli kukaties ylen monivaiheinen ja merkillinen,
ja tapauksista, joita oli sattunut muille ihmiseläjille ennen tai
sattui nykyisinä aikoina. Sitäpaitsi oli hänellä luulon mukaan, jokin
salamyhkäinen aisti, tiedonantaja, jota ei ole jokaisella. Unessa nousi
hänen aivoihinsa joku henki, joka asuipa sitten hänessä tai hänen
ulkopuolellaan, olipa sitten enkeli tai piru, kirkasti hänelle asioita
ja menettelytapoja, joita hän oli valveilla ajatellut. Jopa sittemmin
sellaisiakin seikkoja, joista hän ei ennen ollut mitään tietänyt ja
jotka eivät vähääkään häneen koskeneet.

Niinpä Syinmaan isäntä jo aikoja sitten, vielä näkevänä miehenä,
oli ryhtynyt käyttämään näitä lahjojaan. Hän paransi sairauksia ja
selvitteli hämäriä asioita, kuten varkauksia ja muita. Ja pian kävi
hänestä kuihke, että kaikki hänelle onnistui. Hän oli suuri tietäjä
ja velho, ties missä opin käynyt. Ehkä Tuli-Lapin poppamiesten luona.
Hänen maineensa kasvoi. Sairaita ja avunhakijoita tuli yhä kauempaa,
aina valtakunnan rajan takaa. Ja tietäjä ansaitsi rahaa. Rikkailta hän
peri runsaan maksun, köyhiltä täytyi tyytyä ottamaan vähemmän. Olisiko
hän ollut tietäjä, ellei olisi tietänyt tämän maailman pitämyksiä:
ettei täällä pitkälle käydä jakamalla jotakin ilman rahaa ja hintaa.
Mikä ilmaiseksi ja vaivatta saadaan, se on arvotonta.

Sellainen oli Syinmaan tietäjä, joka ainaisesti rehevänä ja
leveäharteisena kiikkasi tuolissaan, iloisempana ja äänekkäämpänä kuin
kukaan toinen metsäisten kylien asukkaista. Vaikkakin aivonsa vatvoivat
syviä ja hämäriä asioita, oli mielensä hilpeä, ajatuksensa ja sanansa
repäiseviä ja naurunsa äänekästä. Hän nauratteli vielä naisiakin,
piikojaan, vanhana ja sokeana miehenä, ja kuului puheitten mukaan
elävän heidän kanssaan syntisessä yhteydessä. Mitäpä siis emännästä
väliä, kun talossa oli hyviä piikaihmisiä.

Sellainen on Syinmaan sokea vanhus, elävä, syntinen mies. Mutta
pieniäpä nämä synnit lienevät sellaiselle, joka on pirun kanssa tehnyt
kontrahdin sielustaan, kuten tietäjälle ja velholle kuuluu.

Sokea tietäjä on kumma mies. Moni on hänen harmaassa talossaan ruhtonut
poikki kainalosauvansa ja sytyttänyt niillä tulen isännän pystyraasuun,
sokeat ovat saaneet näön ja kuurot kuulon, rupi, syyhelmä ja paiseet
ovat karisseet pois ja iho hohtanut terveenä kuin kukkien terälehdet.
Varkaat ja rosvot hän saa ilmi, löytää kätketyt tavarat, vapauttaa
elukat metsän peitosta, ja voi sanoa kysyjälle, kuinka hän onnensa
käsittää, miten mielihalunsa ja -hauteensa tulee tyydytetyksi.

Kylien asukkaita vaeltaa hänen luoksensa suurten matkojen takaa,
kun salavihaiset maan ja taivaan mahdit iskevät heihin taudin tahi
toimittavat muun onnettomuuden, ja tieto käy, että kaikki tulevat
autetuiksi, saavat ainakin apua ja lievitystä. Ihmeet ovat epälukuiset.

Mistä oli hänellä tämä voima? Metsäisten kylien asukkaat uskoivat, että
siltä ylen vanhalta mieheltä, pirulta. Mutta kamppailut tämän maailman
kanssa olivat heille opettaneet, ettei auta rantustella tulipa apu
mistä tuli. He eivät liioin halunneet olla pirun kanssa tekemisissä,
mutta tietäjäpä siinä olikin välimiehenä ja sai synnin päällensä.
Heidän salainen mielihauteensa oli pettää piru ja vetää vielä taivaan
Jumalaakin huulesta.

Syinmaan talo on kumma talo. Sen hämärät, likaiset huoneet ovat aina
täynnänsä siukkoja: ontuvia, paisumilla vaivattuja, vähänäköisiä ja
kuuroja, hermotautisia, halvatuita ja hulluja. Näitä parantuneita
tai parantuvia rampoja ja vähämielisiä on myöskin talon töissä.
Isäntä, sokea tietäjä, hoitaa talonsa, tietää ja johtaa sen työt,
parantaa ja ennustaa ja loitsii, keinuu tuolissaan, puhelee syviä ja
hämäriä asioita, tahi ylen iloisia, nauraa jättimäistä nauruaan, että
noki karisee hänen mustan kamarinsa katosta ja lukinseitit nurkissa
vapisevat.

       *       *       *       *       *

Kun Taneli seuraavana aamuna heräsi, sai silmänsä auki ja hänen
pääkopassaan havahtui taju, säpsähti hän, meni aivan jäykäksi
hämmästyksestä ja pelästyksestä.

Mitä oli tapahtunut? Missä hän oli?

Avaran pirtin perällä, pitkän pöydän ääressä syötiin. Ympäri pöytää
istui miehiä ja naisia. Perunat höyrysivät, kuiva leipä rutisi kourissa
ja hampaissa, kalan ruodot ja päät singahtelivat yli olkapäitten
lattialle. Joku puhua mölensi äänekkäästi kuuma potaatti suussa. Koko
aterioimisessa oli valtava tohina ja vauhti.

Myöskin pitkin pirtin seinustoita kiertelevällä penkillä oli
ruokailijoita. Joku oli kiinnitetty kaulasta ja ranteista vahvalla
köydellä rautaiseen aspiin seinässä. Hän puri, punoi päätään ja
murahteli koiran tavoin, kun toinen mies työnsi hänen suuhunsa leipää,
perunoita, kalaa ja piimää kiireisessä sekamelskassa.

Seinällä löi miehen mittainen kaappikello yhdeksän. Painot hurahtivat
kolahtaen penkkiin.

Muisti välähti äkkiä Tanelin tajussa. Hän muisti eilisen päivän
vaiheet, nopean hurahduksen tikapuitten ylimmältä puolalta, rääkkäävän
matkan poukkakärryjen lavoilla, jotakin sekavaa pesuista, siteistä ja
pistävän tuoksuvaisista pullolääkkeistä. Hän oli Syinmaan talossa,
tietäjässä, parannuttamassa loukkaantunutta nenäänsä. Ja tuossa
talonväki ja monet siukat olivat eineellä.

Hän koitteli sidettä kasvoillaan. Nenässä tuntui jomottava kipu. Taneli
vääntäytyi istualleen ja samassa se ontuva mies, Hallelujaa-Aatami,
tuli toisen huoneen ovesta.

— Johan nuori mieskin on herännyt, sanoo hän äänellä, joka tuntuu
merkillisesti onnahtelevan kuten hänen jalkansakin. — Mitenkäs on sen
kärsän laita? Mikä sen oikein litisti sillä lailla?

Taneli selittää, kuinka nenänsä voi ja kuinka se on siihen kuntoon
joutunut. Ja kaiken aikaa hän miettii, mikä mies tämä ontuvajalkainen
ja ontuvaääninen harmaapartainen olento oikein on, onkohan hän itse
tietäjä? Tanelin muistot koko eilisestä illasta ja yöstä ovat kuin
sekavaa unta.

— Mennäänpäs isännän puheille, niin se tutkii, tarvitseeko nokkasi
uusia voiteita...

Taneli nousee ja Hallelujaa-Aatami ohjaa häntä sen toisen huoneen
lävitse, joka näkyy olevan keittiö, isännän kamarin ovelle. Aatami avaa
oven ja työntää pojan sisään.

— Tässä on se yöllinen nokkavaivainen; saatte tunnustella, joko se
joutaa kävelemään kotipuoleensa.

Aatami painaa oven kiinni ja niin Taneli huomaa seisovansa yksin
tietäjän edessä, joka valkein ja ilmeettömin naamoin keinuu tuolissaan
sauhutellen piippuaan. Hänen vieressään on laaja pöytä täynnänsä
monenkokoisia pulloja. Nurkassa on vielä isompia pulloja, joiden
mustat kyljet kiiltelevät sieltä nippuihin sidottujen kasvien ja
yrttien seasta. Peräseinällä on suuri vihreäksi maalattu ja vahvasti
raudoitettu arkku, ja sänky kohottaa neljä punaiseksi väritettyä
käsivarttaan liki lakea. Jyhmeät nyrkit uhkaavat sieltä ikäänkuin
valmiina putoamaan. Koko huone on merkillisesti savuuttunut ja musta.
Nurkissa riippuu harmaita lukin seittejä.

Tietäjä on pitkän tovin vaiti. Savu suitsuttelee vain hänen
letkuvarsipiipustaan. Sitten hän yhtäkkiä kysyy:

— Kenenkä poika sinä olet?

Taneli selittelee aralla äänellä ja tietäjä kyselee muutakin, pojan
ikää, oloja, ja kuinka onnettomuus oli sattunut.

— Tule lähemmäs, sanoo hän sitten, tule, tule vain. Elä pelkää.

Taneli tulee ja tietäjä tunnustelee sidettä hänen nenällään.

— Onpa se siksikin siltä Aatamilta sattunut. Hyvä nokka siitä tulee,
pulska nenä. Vielä joudut varomaan puolenkymmenen vuoden päästä,
etteivät tytöt syö sitä pois, lokista...

Ja tietäjän nauru jyrähtää yhtäkkiä mustassa kamarissa niin, että poika
säpsähtää ja pelästyy. Nauru lakkaa vähitellen ja lientyy vähäiseksi
hymyn väreeksi hänen suupieliinsä. Sitten tietäjän sormet kopeloivat
pojan pääkalloa, tunnustelevat sen muotoja ja nystyröitä. Hänen
kasvoihinsa tulee mietteliäs, ikään kuin kaukana oleva ilme. Savu
nousee vain harmaina, tiheinä tupsahduksina piipun pesästä.

— Sinä lienet ymmärtäväinen poika, sanoo hän viimein ikäänkuin
kysymykseksi. Mutta eihän Taneli osaa siihen virkkaa mitään.

— Senhän sinä olet Hota-Leenan poika, jatkaa tietäjä sitten. — Ja isä
on kuollut.

— Liekö tuo kuollut vai ei.

— Aivan oikein. Kuulinhan siitä: kävellyt maailmalle.

Ja rykösen vaiti oltuaan puhelee tietäjä taasen:

— Mitä sinä tykkäät renkeydestäsi Kivitalossa? Etkö muuttaisi rengiksi
tähän Syinmaahan? Eli melkein niinkuin minulle pojaksi, ottopojaksi.
Minä kun olen ollut niin huono mies, etten ole saanut itse tehdyksi
poikaa. Opettaisin sinulle sellaista, mikä on tarpeellista tässä
maailmassa. Ja jos sinusta mies näyttäisi tulevan, niin tässä olisi
valmis talo ja valmis virka, kunhan minusta aika jättää. No, mitäs
tuumii nuori mies?

Taneli seisoo neuvottomana, vähän pelästyneenä ja tarkastelee tietäjän
kasvoja, jotka ovat nyt totiset ja valjut, suupielissä vain vähäinen
hymy.

— Mitä?

— En minä tiedä. Mitä äiti sanonee...

— Joo, sepä se. Vormynterin alainenhan sinä vielä olet.

Tietäjä tupakoipi taasen tovin ja sanoo sitten kuin itselleen:

— Mitäpä ne akat sanovat, varsinkin tyhmät naiset. Mutta puhutaan
asiasta vielä. Ensiksi on saatava miehen naamataulu kuntoon. Otahan
sieltä pöydän nurkalta se pitkä pullo ja puinen pikari.

Tietäjä tunnustelee tarkoin annetun pullon, avaa korkin, kaataa siitä
ainetta pikariin ja käskee pojan ryypätä sen. Se maistuu ilkeältä ja
katkeralta, ja Taneli kakistelee ja vääntelee suutaan.

— Niin, niin, sanoo tietäjä, — ei se makeaa ole, mutta se panee
veret kasvamaan maahan valuneen tilalle. Panehan nämä velkeet taasen
paikoilleen.

Nyt avautuu ovi ja Hallelujaa-Aatami tulee sisälle jonkun vieraan
harmaatakkisen miehen kanssa.

— Aatami, sanoo tietäjä, — kyllä tämän pojan on viivyttävä vielä
joitakin päiviä. Käske akkaväen tuoda sille tilavaatteet siihen
pirttikamariin ja huolehdi, että antavat sille lujaa ruokaa ja
vahvasti, että poika saisi näkönsä jälleen.

Tietäjä ja harmaatakkinen mies jäävät kahden ja Hallelujaa-Aatami menee
liikkasten järjestämään Taneli Hotakan oloja tietäjän tahdon mukaan.

       *       *       *       *       *

Taneli on oleskellut jo useita päiviä Syinmaan talossa ja hänen
nenässään ei tunnu enää mitään kipuja. Liha juurtuu ja juuttuu
paikoilleen. Hän syö emäntäpiian eteen kantamia ruokia, nukkuu
vuoteellaan ja maleksii ympäri talossa, joka on hänestä kummallinen
ja outo. Vielä merkillisempi kuin Ison Mahalan talo. Hänen aikansa
kuluu hyvin ja hän miettii, että kyllä kai täällä renkipoikana on, jos
olot ovat vain tällaiset. Mutta se taitaisi olla toista se renki- jopa
ottopoikanakin olo kuin tällaisena paranevana siukkana. Kuka tietää
mitä sattuisi, kun isäntä pitäisi häntä apulaisenaan, opettaisi ovelaa
taitoaan... Se kaikki pelottaa ja oudosti viehättää.

Hän kuulee piikojen keskenään ihmettelevän, että miksi ukko pitää
täällä tuota terveen näköistä poikaa ja miksi sitä pitää niin passata.
Mutta Taneli ei virka heille mitään. Ähkäisee vain ja ryystää tuopista
piimää.

Mutta Hallelujaa-Aatami näyttää jo tietävän, miksi poikaa on talon
tavoista poiketen passattava ja hoidettava. Ehkäpä hän jo ounastelee ja
pelkää virkansa menetystä. Tuo alussa melkein ystävällinen mies alkaa
kohdella Tanelia tylysti ja ilkeästikin. Hän sanoo piioillekin, ettei
tuota ipanaa tarvitse nyt juuri niin syöttää kuin pastoria. Ja pimeänä
ja sateisena iltana kun he ovat kahden pirttikamarissa, kertoo hän
pojalle kaameita asioita: kuinka he ovat tietäjän kanssa kahden menneet
syysyönä hautuumaalle, ja hän on kaivellut siellä lapiolla esiin
kuolleitten sääriluita ja pistänyt ne pussiin. Tietäjä tarvitsee niitä
moniin asioihin, keittelee niistä voiteita. Sitä on pyyhkäisty sinunkin
nokkaasi, ihmisluun ydintä... Mutta siellä öisellä hautuumaalla on
heille esiintynyt kummitus: hyppiä luuhkaissut harmaassa kaavussaan
tasakäpälässä ylitse ristien. Mutta Syinmaan ukko on lukenut
asetussanat ja outo eläjä on kadonnut. Sitten he ovat menneet kirkkoon
yösydännä, taivaan sataessa ja tuulien puhaltaessa. Kirkonovet ovat
tietenkin olleet lukossa, mutta onhan velhoilla omat avaimensa. Ukko on
sanonut hänelle, että tee niin kuin minäkin, sanonut asiaan kuuluvat
sanat ja hypännyt tasakäpälässä vasten ovea. Ovi on auennut räsähtäen
ja paukahtanut lukkoon heti ukon selän takana. Mutta Hallelujaa-Aatami
on tehnyt kylmäverisesti saman tempun ja ollut kirkossa, missä tietäjä
on jo ollut neuvotteluissa kirkon väen kanssa, jota oli ollut paljon ja
monennäköistä. Kun ukko on saanut asiansa toimeen, on lähdetty, tultu
samoilla äkkituumaisilla tempuilla ovien lävitse ja irroitettu korskuva
hevonen kirkkomaan aidasta...

Niin kertoilee Hallelujaa-Aatami pojalle, naama ilkeässä hymyssä, kun
he ovat laskeutuneet vuoteilleen pimeässä pirttikamarissa. Pirtin
puolelta kuuluu vielä siukkojen äännähdyksiä, köysissä oleva hullu
karjahtelee säännöllisin väliajoin. Taneli on päivällä nähnyt, että hän
samalla lyöpi päätänsä seinään, että veri tippuu hänen leuastaan. Hän
kuulee, kuinka Hallelujaa-Aatami naurahtelee ilkeästi kertomustensa
lomaan ja pelko valtaa hänet. Hän vetää lammasnahkat korviinsa, ettei
noita juttuja kuulisi, mutta raottaa niitä samassa kuullakseen. Viimein
Aatami vaikenee ja kauan valvottuaan, mielikuvitus täynnänsä kaameita
hahmotteluja nukkuu Tanelikin.

Aamulla Hallelujaa-Aatami raottaa sidettä Tanelin nenältä ja sanoo,
ettei se ikipäivänä parane. Siinä on ruumiin mato. Se on siihen
istunut, kun se voide oli keitetty liian vereksien ruumiitten luista.
Nyt poika mätänee kuin raato, elävänä ja seisoalleen.

Taneli melkein uskoo häntä, vaikka tietääkin hänen puhuvan ilkeydestä.
Mutta Hallelujaa-Aatami ei varmaankaan olisi puhunut puheitaan, jos
olisi tietänyt, että poika hänen poistuttuaan menee ukon puheille.
Tietäjä keinuu tuolissaan piippu ikenissään kuten ennenkin ja kysyy:

— Kuka se on?

Taneli selittää asiansa ja tietäjä sanoo:

— Ilman se on puhunut piruuttaan, ilkeyksissään. Tulehan tänne. Ei
mitään matoa eikä käärmettä. Nenähän on melkein terve. Side joutaa jo
pois.

Ukko irroittaa sen ja heittää lattialle, hamuilee sitten pöydältä
puisen tölkin, kastaa siellä peukalonsa ja pyyhkäisee inhoittavalta
haisevaa rasvaa pojan nenään. Tanelia puistattaa, sillä hän muistaa
Halleluja-Aatamin puheet ruumiidenluu-voiteista.

Samassa Aatami raottaa ovea ja ukko äyhkäisee hänelle, että mitä sinä,
Aatami, olet pelättänyt poikaa puheillasi. Anna pojan olla, eläkä mene
sitä kopeloimaan tästä lähtien, eläkä pahoja puhumaan.

Aatami vaikenee synkeänä. Eikä hän tästä lähtien puhu Tanelille
sanaakaan. Hänen naamassaan on vain ilkeä ilme.

Niin kuluu Tanelilta jälleen päiviä siinä vanhassa ja harmaassa
talossa, kussa ikäkulut ihmiset, rujot ja rammat, leuhkat ja
vähämieliset tohisevat, syövät talon leipää ja ovat tekevinään töitä,
kun Hallelujaa-Aatami aina vähän väliä käypi heidät hätistämässä
pirtin penkeiltä pihalle. Kaikenlaisten tautien vaivaamia venyy
avaran pirttihuoneen loukoissa. Tosin sairaita ja hädänalaisia käy
vain käymäseltään. Kerran Taneli näkee siellä rikkaan vallasnaisenkin
hienossa puvussaan, kirkkaat ketjut povellaan. Hän viipyy tovin
tietäjän kamarissa ja nousee sitten ihmeellisiin ajopeleihinsä, jotka
katoavat koleiselle kärrytielle. Kuskin naamassa on ylpeät viikset,
takissa koreat napit ja kourassa pitkä piiska. Usein tuodaan hulluja,
jotka välistä saattavat koko talon entistäkin rauhattomammaksi.

Kerran oli joku hupsu saanut kouraansa puukon, katkaissut köytensä
ja karjui ja heilui pirtissä veitsineen. Eikä ollut miestä, joka
olisi uskaltanut ottaa hullulta puukon pois. Sokea tietäjä oli
tullut pirttiin, ja kysynyt missä asennossa mies oli ja miten oli
puukko. Sitten hän oli yht'äkkiä karjaissut ja karannut kiinni hullun
ranteisiin. Puukko oli pudonnut ja mies kaatunut lattialle. Hän oli
karjunut ja ponnistellut, mutta apumiehet olivat köyttäneet hänen
jäsenensä ja ukko avannut lääkepullon kaataakseen sitä hullun suuhun.
Mies oli purrut leukaluunsa julmasti yhteen, että ratina oli kuulunut.
Mutta tietäjä oli painanut vahvalla peukalollaan hänen alaleukaansa.
Suu oli ammahtanut levälleen ja solisten oli pullon sisältö kaatunut
miehen avoimeen kitaan. Raukeana ja velttona hän oli sitten maannut
nuorat jäsenissä pirtin peräpenkillä.

Vanhasta, melkein kokoon lyyhistyneestä saunasta suitsahtelee harmaa
savu joka-ainoa ilta. Siellä velho loitsien kylvettää siukkojaan.

Jonakin pimeänä iltana Taneli uskaltaa hiipiä tämän saunan peräseinän
taa. Hän hytisee jännityksestä. Mitä siellä tapahtuukaan? On hyvä
etukäteen tietää, jos hänestä lopulta tulee tietäjän apulainen, jopa
pikku tietäjäkin. Aluksi hän kuulee vain epämääräistä liikuntaa,
mutinaa ja ähkinää. Sitten kuuluu tietäjän ääni selvästi:

— Hae nyt, Aatami, tänne se romuluinen leuhka. Se pitäisi saada
säikähtämään, että veret palautuisivat asemilleen.

Ovi käypi, tanterella kuuluvat Hallelujaa-Aatamin ontuvat askeleet.
Hetken kuluttua hän palaa ohjaillen suurta leuhkaa miestä, joka on
kuitenkin aivan hyväntuulinen hullu: naurelee ja laulaa laulunpätkän
huomauttaen: näin se virrentekijä sanoo. He katoavat saunan tummuuteen.
Aluksi kuuluu vain kohaus kiukaan kiviltä ja vastojen pehmeä hössytys.
Taneli hiipii seinäluukulle ja pilkistää sisään rakosesta. Pitkä päre
palaa ja sen valossa näkyvät nuo kolme alastonta miestä, tietäjä ja
leuhka ylhäällä lavoilla ja tietäjän apulainen lattialla. Tietäjä
aloittaa jonkun pitkän ja matalaäänisen puheen, loitsun, joka saa
leuhkan vetäytymään taapäin. Sitten kuuluu ukon ääni:

— Annahan, Aatami, se vitsavälikappale lavan alta.

Aatami ojentaa pitkän, sujuvan vitsan tietäjälle, joka pujottelee sitä
ja jatkaa loitsimistaan. Äkkiä hän lyödä räpsäyttää vitsalla seinään.
Se antaa ilkeän naukaisevan äänen ja sisälle pilkistelevä poika
säpsähtää ja on juosta karkuun. Mutta leuhka vain naurahtaa:

— Ei niin, isäntä. Ääni ei pelota, voimaa olla pitää.

Tietäjä jatkaa vain loitsimistaan, ojentaen sitten vitsan apulaiselleen
ja sanoo:

— Annahan se rautavälikappale lavon alta.

Aatami ojentaa viikatteen. Tietäjä pyörittelee sitä tovin ja mumisee
loitsuaan. Sitten hän karjaisee.

— Varo ettei kaulasi katkea!

Ja Taneli näkee, kuinka viikatteen rauta painuu leuhkan kaulalle ja
leikata hurauttaa. Mies lysähtää älähtäen polvilleen. Myöskin luukun
takana pilkistelevä Taneli kirkaisee säikähdyksestä ja ryntää karkuun,
ylitse kuraisen kartanomaan. Hän hiipii yötilalleen nahkasten alle
ja miettii kauan tätä tapausta: oliko tietäjällä oikeus tehdä mitä
hyvänsä? Vaikkapa sivaltaa ihmiseltä pää irti viikatteella...

Mutta kun Taneli seuraavana aamuna meni pirttiin, näki hän sen
romulaisen leuhkan miehen istuvan penkillä. Eikä sen kaulassa näyttänyt
olevan vikaa millään puolella. Silloin juolahti Tanelin mieleen, että
ehkä tietäjä iski ja leikkasikin viikatteen hamaralla. Teki sellaisen
petoksen ja pahasti säikäytti miehen ja hänetkin, salaisen katselijan.
Taneli pani merkille, ettei leuhka mies enää nauranut itsekseen, eikä
laulellut värssyjään. Ehkä hänen verensä olivat säikkyneet asemilleen,
kuten ukko oli sanonut.

Taneli alkoi jälleen kierrellä ympäri harmaassa talossa, jossa aina
näki jotakin outoa, toimetonna, nenään pyyhkäistynä tummaa rasvaa.
Hän tunsi aikansa kuluvan hyvin ja iloitsi, ettei häntä lähetetty
tahi haettu Kivitaloon takaisin. Siellä oli vain työpäivien harmaa,
yksitoikkoinen jono. Täällä aina tapahtui jotakin, näki uusia,
kaukaisia ihmisiä.

Hän oleili pihalla ja näki tietäjän tulevan pirtin ovesta keppi
kourassaan ja kulkevan yli pihan kohti aitan ovea. Taneli painautui
hisahtamatta tallin seinustalle. Mutta tietäjä pysähtyi hänen
kohdalleen, ikäänkuin nuuski ilmaa ja sanoi:

— Onko se poika, Hota-Taneli?

— On, vastasi tämä ja oli pelkomielellä. — Mitähän se nyt? Ehkä se
niistä illallisista katseluista ja kuunteluista? Onhan se tietäjä.
Sen ei sanota näkevän, ja kuitenkin se sai hänet selville seinän
vierustalta...

— No, sinä alkanet jo olla terve. Mutta eivätpä ne näytä kiirehtivän
sinua sinne Kivitaloonkaan. Yhtä kai sinulle lienee olla täälläkin.
Ja ajan päälle huomaat sen paljon edullisemmaksi. Saisit tässä ryhtyä
minun hanslankarikseni. En minä ainakaan aluksi runno miehen luita,
enkä vaivaa ajukoppaa. Ottaisit nyt puukon ja pienen pussin ja hakisit
metsästä kuusen pihkaa. Minä tarvitsen sitä. No, miten on: jäätkö
taloon vai kävelet?

— Jään, sanoi Taneli. Keittiöstä hän löysi tarvittavat esineet ja
käveli sitten yli pellon kohti kuusikkohakaa, miettien, että nämä
tämän talon työt ovat sellaisia marjailutöitä, kuten Kivitalon isäntä
sanoisi. Kyllähän näitä tekee.

       *       *       *       *       *

Mutta kun Taneli palasi retkeltään ja pienoinen pussi pullollaan
kuusipuun pihkaa pyrki tietäjän kamariin, niin hän seisahtui äkisti
ja hämmästyneenä oven taakse. Sieltä kuului hänen äitinsä ääni,
Hota-Leenan ääni. Taneli oli samalla kertaa sekä hyvillään että
pahoillaan. Sillä hän aavisteli, että äitinsä ei antaisi hänen jäädä
tänne, vaan veisi mukanaan. Tämä näet lienee äidin silmissä outo ja
kummallinen paikka, ehkä syntinen talo.

Hän kuulee äitinsä ja tietäjän keskustelevan kiivaasti, tietäjän harvat
sanat ja Hota-Leenan tiheän säkätyksen. Sanoista vain ei saa täyttä
selkoa. Hallelujaa-Aatami yrittää kamariin, mutta kuultuaan äänet palaa
takaisin, vilkaisten ohimennen Taneliin harmaasta partanaamastaan.
Hänen silmänsä välähtävät, kuten jokin metalliesine, vahingoniloisesti:
ähäs, lähtöpä tulee, mutta Hallelujaa-Aatami jää.

Taneli seisoo siinä pienoinen pihkapussi olkapäällään ja on lentää
selälleen, kun äitinsä äkisti avaa kamarin oven. Samassa hän tekee
pojalleen monia tiukkoja kysymyksiä.

— Miten sen nenän kävi? Kuka sinut tänne toimitti? Mitä rasvaa siihen
on sivelty? Mitä sinä olet täällä tehnyt? Mitä pussissa on? Mitä
saastaista kuottaa sinä olet ollut keräämässä?

Taneli ei ehdi vastata vielä sanaakaan, mutta keinutuolistaan noussut
tietäjä virkkaa avoimesta ovesta:

— Pihkaa siinä lienee. Ei sen väkevämpää eikä syntisempää ainetta...

Hota-Leena heittää romauttaa pihkapussin tietäjän kamariin.

— Siinä on pussit. Eläkä sinä, poika, kuuntele eläkä usko, mihin sinua
lieneekin täällä houkuteltu. Tässä talossa ei kuvan ihminen ole...

— Eikä tarvitse olla, sanoi tietäjä. Minä en ole talooni ketään
kutsunut enkä kutsu. Täältä pääsee. Mutta kyllä se poikakin aikanaan
huomaa, että silloin hänet estettiin käsittämästä onneansa.

— Vai onneansa. Ja estettiin saamasta sielulleen iankaikkinen vahinko.
Tulehan poika!

Hän vetää poikaansa käsipuolesta kohti ovea.

— Ja muista sanoa, puhuu tietäjä jälkeen, Kivitalon isännälle, että
se käypi maksamassa pojan täällä olot. Eli jos ei maksa, niin perästä
kuuluu.

— Jaa, raha, raha, huutavat maailman lapset.

Ja pian Hota-Leena mennä hynttyyttää jo pihamaalla, sitten solalla ja
kärrytiellä, vetäen poikaansa käsipuolesta. Kiireesti hän kulkee ja
hameen helmat iskevät pieksusaappaitten varsiin.

— Kun se kivitalolainen tuonne sinut hommasi, eikä sitten huoltanut
pois. Minä kuulin aivan vasta...

Ja tiukasti hän alkaa kysellä pojan oloja ja tekoja tietäjän talossa.
Mutta poika vastailee yksisanaisesti, vastahakoisesti astellen äitinsä
rinnalla. Sillä hänen tajussaan on tunne, että jotakin on iäksi jäänyt
ja mennyt ja edessä ovat entiset arkiset päivät.

— Eläkä sinä pane mieleesi mitä tuolla olet kuullut ja nähnyt. Sillä
siinä talossa menevät autuuden asiat hunningolle. Siksi se sinua sinne
houkutteli, että saisi tehdä sielustasi pirun kanssa kontrahdin...

He tulivat kotipurolle, ja siinä äiti käski pojan pestä nenästään sen
tummanpuhuvan rasvan. Mutta ei hän uskonut vielä asiaa siihen. Hän
lämmitti saunan, käski pojan peseytyä ja poltteli hänen vaatteensakin
tulisessa löylyssä. Myöskin hän hyreksi virttä avarassa tuvassa.
Hämärän tullen poika näki hänen kiertelevän tuvan ja navetan nurkissa
raudankappale kourassaan, huulet hölpötellen. Lehmiensä ääressäkin hän
vielä suoritti joitakin outoja menoja, voimallisia sanoja mutisten.

Sellainen ihminen oli Hota-Leena. Hän osasi ottaa turvan väkevääkin
velhoa vastaan virsikirjasta ja äitivainajansa vanhoista taioista.

Seuraavana aamuna äiti vei poikansa Kivitaloon jatkamaan palvelustaan.

       *       *       *       *       *

Siitä lähtien alkoivat Taneli Hotakan renkeysvuodet pitkinä ja
katkeilemattomina. Kekrin aikana hänen äitinsä teki uuden vuoden
kestävän kontrahdin Kivitalon isännän kanssa.

Keskenkasvuinen poika sai kokea monta kovaa talvisessa tuimassa säässä
ja huonoissa ketineissä. Silloin noustiin vielä sangen aikaisin
kiljuvaan pakkaseen ja aamuyöhän, valjastettiin ja lähdettiin.
Kivitalossa oli puolenkymmentä hevosta. Ne kulkivat kuin pieni
karavaani nevojen aavoja aamuyön kuutamossa. Reen jalakset ja vitsaiset
savirikot kitisivät ja tähdet välkkyivät. Taneli köpötti reessään eli
kuhveksi jälessä, ja pakkanen iski varpaisiin ja räkä jäätyi poskelle.
Joskus tuimimmassa säässä oli keskenkasvuinen pojankäärö perille
tultua melkein tiedoton, mihinkään sujumaton möhkäle. Silloin toiset
rengit, aikuiset miehet, armahtivat ja rakensivat hongista nuotion,
tervaisista, punalihaisista lapinhongista. Paahtavan tulen ääressä
poika sai sitten lämmitellä ja kuunnella, kuinka pakkanen ja miesten
kirveet kilvan mäiskyivät hongikossa. Kun kuormat olivat valmiit ja
palattiin, viritettiin joskus nuotio pojan kuormankin päälle. Siinäpä
tarkenit.

Mutta iltaisin tehtiin puhdetöitä, ährättiin savuavien ja karstaisten
päreiden ääressä. Pirtin avaralla lattialla miehet rakensivat
rekipelejä ja astioita. Alaikäinen Taneli sai usein toimia tervaksisen
tuohuksen kanssa tulen näyttäjänä. Se oli ikävää työtä ja usein tuli
uni ja nuokkuminen jo käsityön tekijä äyhki vihaisena: — Niistä!
Valaise tänne!

Mustat päreen karret tippuivat lattialle ja musertuivat ratisten
jauhoksi jalkain alla. Harmaa, kirpeä savu nousi mustaan lakeen. Joskus
pöllähti jonkun miehen päähän kertoa juttuja, ja silloin voi savuinen
pirtti jyrähtää naurusta. Päreiden liekit häilyivät ja käsityön
tekijäin puuta leikkaavat aseet lepäävät hetken. Ulkona räsähtelivät
pakkasen kiivaat nyrkit.

Pian Taneli huomasi, että Kivitalokin oli kumma talo. Joskaan ei
sellainen kuin Syinmaa, niin kuitenkin lähes kuten Iso Mahala. Monta
omituista, oudosti mieltä huvittavaa saattoi sattua tässäkin talossa.

Siinä oli vanha eläkkeellä oleva ukko, jota nimitettiin vaariksi. Tämä
koki olla uskon töhröksessä ja puheli mielellään uskonasioista ja
raamatuista. Renkinä olivat Harri-veljekset ja eräs Leviämaa, josta
isäntä sanoi, että hän oli konna ja koiranleuka, mutta samalla hyvä
työmies. Joten sai armon monista synneistään.

Oli ilta ja syötiin. Purtiin kalaa ja leipää ja ryypättiin sinukkaa,
ja eläkevaari puhui raamatun ihmisistä ja tapauksista. Leviämaa syödä
hokelsi kiireesti ja heitti sekaan lauseen:

— Ja ne Sepeteuksen pojat, ne olivat sitten niin kun näitä
Harri-veljeksiä.

Harri-veljekset kävivät punaisiksi vihasta, sillä alinomaa oli Leviämaa
heitä ärsyttämässä. Kun sitten mentiin hevosia illastamaan, syntyi
aivan tuima käsirysy, kunnes isäntä joutui erottamaan. Renkien tappelu
ei kuitenkaan koskaan ollut vereen asti menevää: käytiin vain toisen
housunkauluriin tahi läimästiin kämmenellä naamaan. Korkeintaan heilui
apekeppi.

Leviämaa osasi omaksi huvikseen ärsytellä Harri-veljeksiä monin tavoin.
Toisella heistä oli jo akka, joka asui saunanperässä olevassa kamarissa.

Oli jo kevät, ja rengit hakkasivat halkoja rantteella. Leviämaa oli
taasen saanut mieleensä aatteen, hokien sille akottuneelle Harrille
alituiseen, kymmenet kerrat ja väsymättä:

— Jo sinulla on ruma akka!

Tätä lausetta hän kertasi ikäänkuin säestykseksi kirveen iskuille
visaisiin koivupuihin. Viimein Harri lähti liikkeelle, haki tallista
marhaminnan ja meni pieksämään akkaansa. Varmaankin akalla oli
miettimistä, että mistä tämä kuri tuli.

Myöskin Taneli mietti tätä tapausta paljon: epäilemättä oli
Harri-rengillä luja usko siihen, että kurista on kaikelle lihalle apu,
koska luuli akkansakin sillä kaunistavansa...

Mutta myöskin siitä uskonasioista puhelevasta eläkevaarista saattoi
olla huvia, kun hän joskus hairahtui ryyppyhommiin. Hänellä oli
omituinen pieni rakennus kartanon laidassa, verstas, jossa hän teki
puutöitä. Häneltä oli akka kuollut jo vuosia sitten ja eli hänessä
vielä harine ottaa uusi. Ryypyksissä ollessaan hän oli sen antanut
tiedoksi ja naapurikylissä puhelivat hänen puhemiehensä sopiville
naisihmisille emännän paikasta.

Eräänä kesäisenä päivänä joku tällainen morsiamen tarjokas saapui
puhemiehineen katsomaan taloa, sulhasta ja tämän olosuhteita. Päivä
oli helteinen ja ukko pienessä humalassa höyläili saavin kimpiä pelkkä
piikkoinen paita yllä. Niin tulivat sitten puhemies ja emännän ehdokas.
Naisihminen vähän oudosteli ja ujosteli ukon asua.

— Tpry, tpry, kutsui juovusten käsissä paitasillaan heiluva ukko
morsiantaan, kuten vasikkaa. Mutta morsian suuttui ja lähti heti
takaisin ja sen erän perästä ei niitä enää käynytkään. Toisinaan,
ryypättyään, ukko itse sai halun lähteä riijuumatkoille ja hekotteli
valjastaa hevosen. Kerran renki Leviämaa antoi hänelle suuren,
sarvekkaan jäärän hevoseksi. Ukko olikin niin sekaisin, että se meni
täydestä ja pelehti jäärän kanssa valjastaakseen sen ihmisten iloksi
pihamaalla puolen sunnuntaista päivää. Piiska kädessä hän heilui ja
kirosikin, ja valkoinen parta kuin hampputukko vipatti leuan päässä
hauskasti. Viimein suuttunut jäärä töytäsi hänet sarvillaan kumoon ja
ukko kannettiin nukkumaan.

Seuraavana päivänä hän oli jälleen selvä, luja ukko ja puheli
ruokapöydässä raamatullisia.

       *       *       *       *       *

Tanelilta kuluikin puolen vuosikymmentä siinä Kivitalon tanhuvilla, ja
hänen runkonsa kasvoi miehen mittaiseksi ja jäsenensä vahvistuivat.
Hän oli jo silloin täysi mies, kaikkiin rengin töihin pystyvä, monien
renkaan muotoisten työpäivien sitkistämä. Ne päivät voivat joskus
tuntua ikäviltä ja liian lukuisilta. Saattoi joskus tulla mieleen,
että ehkä olisi ollut toisenlaista, helpompaa, olla siellä tietäjän
talossa renkinä, kenties ottopoikanakin. Aikoipa hän erään kerran vielä
käydä Syinmaan ukon puheilla, mutta aikomukseksi se jäi. Ehkäpä ei
tietäjä olisi häntä enää tarvinnutkaan. Ja mitä olisi siihen sanonut
äiti, joka sieltä Hotakasta käsin piti yhä silmällä hänen elämäänsä ja
olosuhteitaan.

Vanhin veli oli jo akottunut mies, eli ja isännöi kotitalossa.
Nuoremmalle, Tanelille, ei olisi siellä enää koskaan sijaa. Hänen oli
otettava turvansa maailman leipiin.

Kivitalon leivän ääressä oli häneltä nyt mennyt puolenkymmentä vuotta.
Ja Kivitalossa istuttiin leivän ääreen otsa hiessä. Huvituksia ja
ilonpitoa ei siellä suvaittu, paitsi mitä konu renkimies Leviämaa
sai sitä aikaan niinä vuosina, jotka hän talossa palveli, ja mitä
raamatullinen eläkemies sitä ryypyksissään ollessaan totuudessa
harrasti. Joskus Taneli saattoi jo karata yötansseihin, joita pidettiin
suruttomissa taloissa. Siellä oli hauska istua nurkassa ja kuunnella,
kuinka pelimanni Näpin viulu soi. Tahi hän puhalsi pilliä naama
mustanpuhuvana pinnistyksestä. Rengit ja piiat tanssasivat totisesti
ja hartaasti, hiki päässä. He tekivät sitä kuin työtä, joskus aina
aamutunneille saakka, jolloin palkkapiian piti olla valmis kyyristymään
naudan kupeeseen ja rengin tarttumaan vetojuhdan ohjaksiin. Ihmislihan
piti olla silloin lujan, jos mielit olla nuori ja huvitusta halaavainen.

Välistä miehet näissä tanssipaikoissa nauttivat viinoja ja olivat
silloin kärkkäät rakentamaan riitaa. Tapeltiin, lyödä rojautettiin
toisiaan housun kaulurista lattiaan. Kerran keskenkasvuinen Taneli
sai kivuta tanssipaikassa uunille, kun väkijuomilta liikutetut miehet
ryhtyivät tyhjentämään tupaa, ja vahvavoimaiset pistelivät heikompiaan
penkin alle.

Monasti ei Taneli vielä tanssipaikassa käynyt, sillä sinne piti mennä
salavihkaa ja karkaamalla. Kivitalon isäntä kun siitä mukisi. Tosin hän
sanoi siitä muuten vähät välittävänsä, mutta kun palvelijat hyppäävät
yöt, niin ne nuokkuvat päivät. Äiti taasen otti sen sielun ja autuuden
asian kannalta ja puhella säkätti siitä pojalleen paljon ja kiivaasti,
milloin kuuli tämän ilopaikoissa käyneen. Kuten hän kutsui näitä
tanssitilaisuuksia.

       *       *       *       *       *

Mutta näihin aikoihin kylän asukkaat alkoivat kokoontua myöskin muissa
mielinouteissa: ei etsimään hetken iloja viinatilkoista ja tanssin
jytinästä. Tarkoitus oli olla nyt totisena ja murhemielellä, että
ilonhetket varautuisivat tuleviin aikoihin, sinne tuntemattomiin,
outoihin seutuihin kuoleman mustan virran taakse. Innolla alettiin nyt
ahertaa hengellisiä, tehdä työtä autuuden asian eteen. Ei tyydyttänyt
enää papin kuuleminen, kirkossa käynti ja ehtoollisryypyn ottaminen.
Jopa jotkut katsoivat kirkkopapin virkaherraksi, joka teki vain
leipätöitä. Voimallinen ja ylenpalttinen uskonnollisuuden henki oli
puhaltautunut liikkeelle. Kansa heräsi, havaitsi makaavansa synnin
lätäkössä, sai ahdistuksen ja hädän sielunsa takia, jonka olivat
kuulleet asustavan ihmisen lihojen ja luiden seassa. Se oli kallis
kapine. Se ansaitsi tulla taidolla hoidetuksi, että se kerran pääsisi
yljän hääpöytään siellä tulevaisessa maassa.

Saarnamiehiä ilmaantui kylään, vanhahtavia, pyhiä miehiä, joiden
päälaki hohteli paljaana ja leuassa kasvoivat pitkät partajouhet. He
julistivat sanaa mustissa, pirteissä ja sanat sattuivat. Vaimoihmiset
tulivat ensin synnintuntoon ja tekivät parannusta ja sitten vakaat
miehetkin, isännät ja talonmiehet, jopa joku torppari ja renkimieskin.
He ottivat uskon ristin kantaakseen.

Kivitalonkin haltijaväki teki parannuksen, samoin vanhempi
Harri-veljeksistä. Isäntä ei enää kironnut kuin joskus kiireen tullen
tiukkapaikoissa. Joka tapauksessa hän koki hillitä itseään, jopa
mällinesteen valumistakin leuan sängelle. Mutta vähäisiltä näyttivät
ainakin aluksi uskon aikaansaamat ulkonaiset muutokset. Köyhältä
kiskaistiin sama tiukka penninki perunakapasta ja piimäkannusta,
äkäisesti tiuskittiin palvelusväelle ja pahajuonista kakaraa
pieksettiin entistä enemmän. Se tapahtuikin Jumalan mielinouteeksi.

Mutta totisena istui kivitalolainen seuroissa emäntänsä rinnalla,
totisena ja huuli tönössä. Olivatpa seurat joskus hänen omassa
pirtissäänkin, vaikka hänen sääliksi lienee käynytkin, että piti
silloin ruokkia saarnamiehiä. Ne olivatkin syöläitä piikojen mielestä.
Ihmeen paljon he ahtoivat sisäänsä sianlihaa pyhää henkeä täynnä
oleviksi miehiksi. Nykyjään kivitalolainen saattoi usein muistuttaa
palvelusväkeäänkin siitä, että nämä niin surutta elivät tätä maailmaa.
Mutta eipä hän kutsunut heitä kuitenkaan herätystä kuulemaan edes
silloin, kun hartauskokous oli omassa talossaan. Siitä olisi
työaika lyhentynyt. Itse isäntä istui saamassa sielulleen ravintoa
seuratuvassa, mutta palvelijat saivat tehdä töitä kuten ennenkin.

Olipa kerran taasen kiertävä saarnamies saapunut kylään, ja Kivitalossa
pidettiin sitten seuroja. Oli talvinen ilta. Taneli ja Leviämaa
olivat juuri tuoneet halkokuormat ja purkivat niitä pirtin päähän
pinoon. Sellainen oli tapa siihen aikaan. Halkoliitereitä ei ollut,
ja pirtin seinän vierestähän puut olivat nopeasti saatavissa. Toinen
Harri-veljeksistä istui pirtissä saarnaa kuulemassa. Mutta Leviämaa
sanoi, että maalliseksi vahingokseen hän siellä hengellisiä herkkuja
nautti. Menetetty työaika vähensi hänen palkkaansa.

Leviämaalla oli aina koiruus mielessä. Niinpä hän nytkin sanoi
Tanelille:

— Pistetäänhän puut rapsakasti pinoon, että saarnamieskin huomaa,
kuinka huonoa heidän olisi herraa kiittää, jos eivät syntiset lämmöstä
huolehtisi.

Niin he iskivät halkojen päitä ankarasti seinään, että koko rakennus
tärähteli, saadenkin aikaan sen mitä Leviämaa oli tarkoittanut.
Sanankuulijain ja piammiten sananselittäjänkin ajatukset johti jyrisevä
työnteon ääni maallisiin. Saarnamies sanoikin pian:

— Jos isäntä käskisi ne työmiehet sieltä kuulemaan, sillä sana ei
taitaisi tehdä niille pahaa. Heidän työnteossaan on ylimielinen
öykkärin ääni...

Niinpä isäntä tuli portaille ja sanoi, että tulkaapa miehet kuulemaan
sananselittäjää. Puretaan ne kuormat sitten aamulla.

Rengit tekivät kuten käskettiin, astuivat pirttiin ja etsivät sijansa
penkin nokalta. Pirtti oli täynnä sanankuulijoita. Likellä pöytää
uskovaisia, parannuksen tehneitä, mutta ovensuun puolessa suruttomia,
nuoria piian tuikkuja ja pojan jääriä, jotka eivät vielä kyllikseen
ole ehtineet päästä maailman makuun. He etsivät vielä lihan iloja ja
elämän koreutta. Unisena ja yksitoikkoisena vieri pöydän takana istuvan
saarnamiehen ääni ylitse hämärän pirtin. Hän puhui synninsitkaasta
ihmisluonnosta ja Jumalan pojan kalliista haavoista, ja vakaasti ja
hurskaasti kuuntelivat vöyräiden talojen haltijaväet, kuuntelivat tahi
nuokkuivat penkeissään.

Mutta äkkiä saarnamies hiiltyy hengessään, tuohtuu, kiskoo innostusta.
Hänen sanoihinsa tulee ikään kuin sateen kiivautta ja rakeitten
raskautta:

— Meidän tähtemme nostettiin Jumalan poika puuhun, meidän takiamme
iskettiin raaspiikit hänen jäseniinsä, ruosteiset naulat raskaalla
vasaralla...

Jopa uilahtaa joku vaimoihminen itkuun, katkeran-haikeaan ja
ulvahtelevaan, ja pian yhtyy siihen toisia ääniä. Heidän sisässään
lienee hätää ja tuskaa synnissä nuhraantuneitten sielujen puolesta.
Mutta kevytmielisesti kurkistelevat nuoret ovensuussa, ja joku vakaa
isäntämieskin havahtuu penkillään: Mitä tapahtuukaan, kenen sielua hätä
ja itku kirkastaa...

Hetken täyttää pirtin itkijöiden ulina ja nyyhke, jonka seasta vain
vaivoin voi kuulla saarnamiehen korotetun äänen. Mutta eihän ihminen
voi enempäänsä itkeä, eikä nauraakaan. Kaikesta on lakattava aikanaan:
tanssi lopetettava, kun ei enää kuulu pillin ääntä. Saarnamiehen
innostus laskee, puhe tyyntyy uniseen tasaisuuteensa ja itkukin jo
vaimenee.

Ilta kului, virsi veisattiin, rukous luettiin ja väki hälveni. Joku
oli ehkä saanut sieluunsa rauhan, lohtua ja lievitystä. Kivitalon
huonekunta nukkui raskasta unta.

Mutta jo kello kolme oli isäntämies hereillä. Kelteisillään hän käveli,
päre hampaissa, ja töytäsi renkejä olkapäähän:

— On purettava ne halkokuormat, että joutuu aikanaan uusia hakemaan.

Vähäiset olivat päälle näkyvät uskon vaikutukset tässä isännässä.
Leviämaa katsoikin kohtuulliseksi puhua takapuolella hänestä, että usko
ei ollut vaikuttanut Kivitalon isännässä enempää kuin paljas vesi. Ei
se mies muka tuntenut Jumalaa enempää kuin nupo sonni.

       *       *       *       *       *

Myöskin Tanelin äiti, Hota-Leena, oli tehnyt parannuksen ja oleskeli
usein Kivitalossa uskonsisariensa ja veljiensä parissa ja puheli
silloin alituiseen pojalleenkin parannuksen teon tarpeellisuudesta.
Mutta Taneli oli penseä ja välinpitämätön. Hän ei ymmärtänyt hölynpölyä
koko hommasta.

Sitten Leviämaa puheli hänelle seuraavaan suuntaan:

— Rupeahan, poika, vain uskoon, ja minä rupean myös. Ehkä siitä olisi
jotakin apua ja lievennystä tähän nykyiseen elämäänkin, ehkä tipahtaisi
sen turvin jokin liika ruuan muru, jokin kuppi kahvia siunatuilta
uskonveljiltä. Ehkä tämänkään talon töissä heränneellä miehellä ei
olisi niin tulipalokiirettä kuin syntisellä.

Hän alkoikin puhua talonväelle ja muillekin jumalisia ja pian tuli
tiedoksi, että hän ja Taneli olivat uskoon kallistumassa. Tämä tieto
tuottikin heille jonkin ylimääräisen kahvitilkan. Mutta oikeaan
parannuksen tekoon, vanhurskasten kaulaan nousemiseen, he eivät
ryhtyneet. Yleensä lienevätkin kaikki hienokseen epäilleet Leviämaan
kääntymyksen oireiden vilpittömyyttä. Vapaasti he saivat nyt kuitenkin
istua pirtissä silloin kun Kivitalossa oli seurat, jopa he joskus
pääsivät niihin kylän toisiinkin taloihin.

       *       *       *       *       *

Mutta uskossa oleva Harri-renki oli näihin aikoihin saanut aatteen
ryhtyä saarnamieheksi. Hän oli nähnyt näiden vanhurskasten miesten
tienaavan ruokansa ja rasvaisen ruoan köykäisellä istumatyöllä ja
olevan muutenkin ihmisiltä nähtyjä ja kunnioitettuja miehiä. Häneen
oli mennyt kunnianhimon piru tulla sananselittäjäksi, pyhäksi ja
Jumalalle otolliseksi mieheksi. Hän olikin siihen jo hyvällä alulla,
ollen hyvä-ääninen, paras veisaaja kylässä. Puuttui vain, että olisi
aloittanut puheet. Hän olikin jo ilmituonut aikeensa, ja varsinkin
Leviämaa kannatti ja yllytti häntä kaikin tavoin.

Sitten eräänä sunnuntaina alkoivat kylän uskovaiset kokoontua
Kivitaloon. Harri-renki oli nyt pitävä ensimmäisen sananselityksensä.
Saarnamies saataisiin omaan kylään.

Kaikki alkoikin hyvin. Harri asettui pöydän taakse raamattu edessään.
Veisattiin virsi, joka huilahteli hänen kurkustaan komeasti kuten
ennenkin. Sitten hän luki saarnansa tekstin selvästi ja kangertelematta
ja nosti silmänsä aloittaakseen puheensa. Mutta nyt olikin ikään kuin
tulppa pistettynä hänen kurkkuunsa. Ei ollut sanaa suuhun tulevaa.
Hän ruopi päätään, ojenteli kaulaansa, karautti kurkkuaan, ja tuskan
hiki kohosi hänen ohimoilleen ja vyörähteli kasvojen parran sängelle.
Viimein pusertuivat hänen ahdistuneesta sydämestään sanat:

— Voi, perkele, kun tuli ruvetuksikin...

Sanankuulijat valtasi mykistävä hämmästys. Kuului jokin salainen naurun
tirskahdus. Leviämaa oli ryöminyt uunin leveään solaan ja nauroi
siellä, että hartiat hytisivät.

Sitten kuului isännän ääni:

— Harri, tulepa pois sieltä pöydän takaa! Että mies rupeaakin
kuvattelemaan...

Seuraväki hajaantui.

Se oli Harrin ensimmäinen ja viimeinen saarnayritys. Sen johdosta
hän joutui vielä riitaan isännän kanssa, menettipä uskonsakin ja
vajosi entiseen synnillisyyteensä äkäpäissään. Seuraavana kekrinä hän
muuttikin akkoineen Kivitalosta Isoon Mahalaan.

       *       *       *       *       *

Mutta Taneli ja Leviämaa palvelivat yhä Kivitalossa ja kävivät
seuroissakin, koska Leviämaa katsoi siitä koituvan jotakin etua.
Hän selitti Tanelille, että voivathan he olla uskosilla, kuten nuo
toisetkin: istua seurapirtissä hurskain naamoin, olla uskosilla
aikansa, kuten lapset talosilla, ja elää välillä kuten luonto myöten
antaa. Niinpä se näkyy tapa olevan. Harvoilla se usko riittää
seurapirttiä pitemmälle.

He olivat silloinkin matkalla seuroihin Alapellon taloon sunnuntaisena
iltapäivänä. Nuori Taneli mietti toverinsa puhetta.

— Ero siinä sittenkin on, sanoi hän sitten. — He istuvat seuroissa
totuudessa ja me sen sijaan leikillämme. Ja Jumalahan ei taida sitä
leikkiä tuntea. Siitä tulee meille raskas synti vanhana miehenä
vedettäväksi.

— Saattaapa niinkin olla. He tekevät kaiken sydämensä
yksinkertaisuudessa ja me viisauksissamme. Taitaisipa siis olla
parasta, että heittäisimme jumalisuuden pois. Tulot siitä ovatkin
olleet vähäisemmät kuin luulin. Saahan sen tyhjän pyytämättäkin.

Taneli myönsi sen. Kun he tulivat Alapellon kujan suuhun, kuulivat he
pillipelin iloisen mutkikkaan juoksun.

— Mitä tämä on? ällistyi Leviämaa. — Mutta aivan oikein! Alapellon
ja Yläpellon isännät eivät vedä oikein yhtä köyttä: kun toisella on
uskovaisille seurat, on toinen laittanut suruttomille ilot.

Niin olikin. Yläpellon ja Alapellon talot seisoivat vastakkain saman
kujan päässä välillään vain kartanomaa. Isännät olivat riidassa
keskenään. Niinpä oli nyt Yläpellon tuvassa soittoa ja tanssia, mutta
pihan toisella puolella veisattiin ja aherrettiin autuuden asian eteen.

— Nyt, sanoi Leviämaa, tässä on tienhaara: tuo tie on lavia ja tuo
toinen kaitainen. Mutta kuten me tuolla mietiskelimme, keräämme me vain
syntiä päällemme jos viisauksissamme kuljemme sillä näkökaitaisella
polulla. Minä menen siis sille väljälle pistämään polokaksi.

Hän suuntasikin kulkunsa Yläpellon portaita kohti ja Taneli alkoi
seurata häntä. Mutta samassa hän näki Hota-Leenan, äitinsä, Alapellon
portailla. Eikä äiti ollut ääneti:

— Poika, tulehan tänne! Kyllä siellä synnin teillä kerkiät juosta, kun
sinne mieli vetää, vielä vanhempanakin...

Taneli astua marri vastahakoisesti seuratupaan. Sillä äitiään hän
katsoi tulevan totella. Ja eihän hänestä vielä oikein tanssijaksikaan
ollut, alaikäisestä. Yhtäpä siis istua täälläkin, missä virsiä
veisattiin, istua hieman unisena ja alakuloisena. Pihamaan ylitse
avomista ovista kantautui tännekin soiton ja tanssin ääni.

Ilta kului ja molemmissa taloissa aherrettiin omaa hommaansa. Joku
tyttö tuli kuitenkin tanssituvasta ylitse pihamaan seurapirttiin. Hän
itkeskeli hiljaa. Eräs uskovainen kysyi häneltä, miksi hän itki. Tyttö
sanoi nyyhteensä lomassa:

— Niin, kun eivät tanssittaneet...

Se oli oudon vilpitön tunnustus ja jonkun uskovaisenkin suu meni
pilkalliseen irveen. Mutta toiset hymähtivät hyväntahtoisesti ja
puhelivat hänelle sopivia lohdutuspuheita. Niinpä tyttö tuntui pääsevän
niine tunnustuksineen uskonlahkon helmaan.

Toinenkin, Tanelille merkittävämpi tapaus sattui tänä iltana. Äkkiä
joku töytäisi häntä kylkeen ja suhahti: isäsi...

Taneli näki ovella seisovan kookkaan, leveäharteisen, punakkakasvoisen
miehen, jonka ruskeat viikset pörhöttivät komeina. Hän vinkkasi juuri
koukistetulla etusormellaan Hota-Leenalle, kutsuen tätä ovelle. Mutta
tämä oli mennyt punakaksi ja hämmentyneen näköiseksi, eikä ollut
näkevinään. Ovella seisovan miehen kärsivällisyys näytti loppuvan. Hän
viittasi kiivaasti, entistä käskevämmin ja karjaisi samalla komeasti
kajahtavalla äänellä yhden ainoan sanan:

— Pois!

Nyt Hota-Leena nousikin ja käveli ovelle ikäänkuin vastahakoisesti. He
menivät portaille ja näkyivät sitten kävelevän rinnakkain tielle.

Taneli istui penkillään seura-ajan loppuun ja mietiskeli tätä tapausta:
yhtäkkiä oli ovella seisonut hänen isänsä, jota hän ei ollut ennen
koskaan nähnyt.

Paluumatkalla Kivitalon emäntä sanoi Tanelille:

— Sinähän et ole ennen tainnut isääsi nähdäkään? No, miltä hän näytti?

— Pösäkkä mies.

— Niin, mutta taitaapa olla syntinenkin mies.

Emännän arvelu saattoi olla oikeakin. Ainakaan ei Hota-Leenan mies
sopinut elämään talossaan kuin jonkin päivän. Hän oli riitaantunut
Hotakassa isännöivän poikansa kanssa ja lähtenyt jälleen. Taneli ei
ehtinyt häntä nähdä muuta kuin sen yhden kerran Alapellon pirtin ovella.

Hota-Leena oli jälleen elävän leski.

       *       *       *       *       *

Sinä syksynä oli Tanelin ikä jo lipunut niin pitkälle toista kymmentä,
että hän oli kelvollinen rippikouluun. Rippikouluviikko sattui nyt
pyhäinmiesten aikaan, palkollisten vapaaviikoksi. Äitimuori varusti
tuohikontin täyteen leipää ja pisti sinne voirasian, ja lihanokareen.
Takkinsa avaraan taskuun Taneli sovitti tarvittavat kirjat, virsikirjan
ja testamentin ja pitkäsivuisen katkismuksen. Äiti puheli hänelle
vielä neuvonantopuheita: kuinka tulee käyttäytyä kiltisti, oppia
kirjansa, eikä ottaa esimerkkiä niiltä ihmisenaluista, jotka näyttävät
maailmallisilta. Eikä ollut esikuvaksi liioin siitä kirkkoherrastakaan,
joka oli pahasti synteihin jammertunut ihminen, suoraan sanoen räähkä
mies. Muuksikin ihmiseksi, jopa sitten papiksi. Että Jumalakin suvaitsi
sellaista seutukunnan paimenena...

Mutta Taneli tuskin kuuntelikaan näitä puheita. Hän heitti kontin
viilekkeistä olalleen ja lähti astumaan. Iloisesti hän käveli, sillä
tämä alkava rippikoulu ja ripille pääsy oli ikäänkuin päästötutkinto
elämään. Ihminen tuli aikuiseksi, seisoi omilla kantapäillään ja
käänsi oman nokkansa vasten maailman tuulia. Ja maailman tuulet
kävivät iloisina. Ripille pääsy oli vapaus, vapaus kaikkiin elämän
mielenkiintoisuuksiin. Kuten lauluntekijäkin lauloi tanssipelin
railakkain sävelin:

    Rippi oli saatu
    ja yö oli maattu
     tuon hummaripojan vieressä...

Tiellä Taneli tapasi kaksi kotikylänsä poikaa, samoin kontit
hartioinaan ja samoin matkanmäärin. Sitten he astelivat kolmisin
eteenpäin kohti kirkonkylää puhellen keskenään ripille pääsyn
merkityksestä ja kirkkoherrastaan. Kaskut tämän pappismiehen elämästä
eivät olleet oikein soveliaita rippikoululapsille.

Talvi oli kouristanut jo rautaiset sormensa syksyn tumman märkyyteen.
Maa oli kohveessa, rapakot hohtavat jäähileissä. Sunnuntaisen
iltapäivän taivas kajasteli valjun selkeänä yöpakkasta ennustellen.
Talitiainen lauleli koivupuun paljailla oksilla tiukoin äänin.

Pojat ikuistivat senkin värssyn, minkä joku oli runoillut tänään linnun
suuhun:

    Rippi tii, tii,
    mitä pappi
     vaatii, tii...

Tämä heidän pappinsa ja paimenensa, mitäpä hän vaatinee. He kertoivat
hänestä uuden jutun ja iloitsivat että heille oli sattunut sellainen
opettaja: helppoa oli läpäistä koulu.

He saapuivat kirkonkylän laitaan. Kirkon maalailtu huippu hohteli
korkeana iltataivasta vasten. Taneli ei ollutkaan käynyt kirkonkylällä
muuta kuin sen yhden ainoan kerran, silloin kun hänen nenärustonsa
oli iskeentynyt kasaan vasten lukkarin puustellin seinää. Mutta se
nenä oli parantunut kukaties entistä ehommaksi Syinmaan tietäjän ja
Hallelujaa-Aatamin hoivissa.

Outo oli siis Tanelille kirkonkylä. Mutta hän katseli nyt jo kaikkea
arkisin silmin, järkimiehen silmin. Ei missään enää ilmennyt sitä
outouden ja merkillisyyden hohdetta, joka kaikesta tulvahteli hänen
aisteihinsa ja tajuunsa silloin, vuosia sitten.

Mutta kas, siinäpä astui heitä vastaan Tanelista kummallisesti tutun
näköinen ja kuitenkin outo olento. Hän oli nuorimies, jopa herraspojan
näköinen, lyhyessä mustassa paltossaan ja patiineissaan. Hänen iso
päänsä ja kuunpyöreä naamansa laajalierisen hatun alla muistuttivat
Tanelista jotakin aivan tuttua. Patiinijalkainen nuorimies katseli myös
tulijoita tutkivasti. Sitte hän astui askelen Tanelia kohti ja sanoi:

— No, terve!

Samassa välähti Tanelinkin tajussa tuntemisen ilo: Närhi-Iikka, hänen
lyhyen lapsuutensa paras toveri, jonka hän oli viime vuosina jo
melkein unohtanut. Tämä olikin joutunut pois kotikylästään jo Tanelin
ensimmäisinä renkeysvuosina. Hänen vanhempansa olivat kaatuneet
yht'äkkiä melkein samaan hautaan, ja Iikan, heidän ainoan lapsensa,
oli kutsunut luokseen joku kaupungissa asuva setämies. Tämä setämies
oli jonkin sattuman kautta joutunut maakylästään opinteille ja oli nyt
kaupungissa jossakin herran virassa. Hän oli ottanut hoitaakseen ja
kasvattaakseen orvoksi jääneen veljensä pojan.

Nyt tämä Närhi-Iikka seisoi siinä kätellen Tanelia ja toisiakin poikia.
Jollakin tavoin vieraalta ja hienostuneelta hän tuntui patioissaan ja
päällystakissaan. Hän kertoi tulleensa rippikouluun, hänkin, kysellen
sitten Tanelilta missä tämä oli kortteeria. Kuultuaan, ettei vielä
missään, hän tahtoi Tanelia toverikseen. Hänen kortteeripaikkansa oli
tuolla toisella puolella kirkkoa, pieni, harmaa talo.

Taneli erosikin tulotovereistaan lähtien Närhi-Iikan mukana, joka
jutteli iloisesti ja puheliaasti. Kyseli kaikenlaisia synnyinkylästään
ja kertoi sitten itsestäänkin, kaupungista, jossa hän oli istunut monet
vuodet koulunpenkillä. Mutta tämän viimeisen kesän hän oli ollut jo
maanmittarin apulaisena, kulkenut laajasti maakunnassa ja pystytellyt
viittaseipäitä. Ensi talvena hän jo piirusteleisi ja värittäisi
karttoja.

Mitenkä hän oli tullut lähteneeksi tänne rippikoulun käyntiin, sai
Taneli viimein tiedustetuksi.

Närhi-likan kuumaisen naaman ylitse näytti ikäänkuin pilvi kulkevan.

— Onhan se kirjakin vielä täällä. Ei ole setämieheltä tullut sitä
muutetuksi. Ja onhan mukava vähän nähdä näitä tekopitäjänsä maita.
Setäukko oli kyllä tänne tuloa lujasti vastaan. Sanoipa, että jos en
noudata hänen mieltään, niin ei tipu enää avustusta. Tippukoonpa jos
tahansa, kyllä minä jo pääni pärjään.

Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi:

— Ja siltikin minä tänne tulin, kun täällä on semmoinen rostoi pappi.
Täällä ei tarvinne pahasti tutkia niitä uskonkirjoja, joita minä en
suvaitse...

Nyt he saapuivat siihen pieneen, harmaaseen taloon, josta Närhi-Iikka
tiedusteli Tanelillekin kortteerin. Sitten he puhelivat illan läpeensä.
Taneli pani merkille, ettei Närhi-Iikka nytkään nauranut koskaan,
enempää kuin pienenä poikasenakaan. Harvoin hänen suupielensä meni edes
hymyn viistoon. Mutta vaikka hän tässä suhteessa olikin entisensä,
tuntui hän Tanelista silti joltakin toiselta vieraalta Iikalta, eikä
hänen entiseltä ystävältään.

Merkillisen tietävältä, aikuiselta mieheltäkin hän vaikutti. Taneli
muisti kuitenkin ennen kuin nukkui, ettei se ole koskaan miehen töitä
tehnyt. Istunut vain setänsä ruokkimana ja ruokkoamana koulun penkillä.

       *       *       *       *       *

Niinpä sen rippikouluviikon päivät alkoivat kulua, harmaat ja lyhkäiset
marraskuun päivät. He istuivat pappilan pirtissä pitkillä penkeillä ja
saivat olla, enimmäkseen omissa oloissaan. Jo alkuelämästään maailman
viisautta oppineet kokivat keksiä siellä ilon aihetta. Pappi kävi
jakamassa opetustaan vain harvoin ja silloinkin lyhyen hetken. Tämä oli
hänen tavanmukainen kysymyksensä:

— Mitkä ovat armon välikappaleet?

Muuta hän ei kysynyt. Meni ryypiskelemään. Sillä sitä tämä pappi,
keski-ikäinen poikamies, etupäässä harrasti, jospa sitten lisäksi
muutakin humoristista elämää. Hän kuului tähän pitäjään tullessaan
olleen hyvälahjainen pappi, erinomainen saarnamies. Ja hyvin
se saarnasi vielä nykyäänkin, kun niikseen tuli. Täällä korven
yksinäisyydessä hän oli ruvennut ryypiskelemään ja sitä lyytä mennyt
yhä suurempiin hullutuksiin. Kansan keskuudessa kerrottiin hänestä
monet hullunkuriset ja hävittömät jutut, todet ja myöskin tekaistut.

Ihmeellisen hyvin häneltä nyt kuitenkin sujui koulun pito. Melkein
arvokkaan näköisenä hän tuli ja teki kysymyksensä armonvälikappaleista.
Kerran hänellä kuitenkin oli liikaa höyryä päässään. Silloin hän
konttaili penkkien välissä ja örisi:

— Jos minulla olisi häntä takapuolessa, niin olisin kuin vasikka...

Siten saattoi tämä pappi ja sielunpaimen esiintyä, ja
rippikoululaisilta kului aika hupaisesti.

Mutta siiloin, kun vanha ja harmaapartainen lukkari piti
veisuutuntinsa, ei ollut turhia naurelemista. Täytyi istua vakaana
penkissään ja vyörytellä totinen veisuun ääni henkitorvestaan.

Niin kuluivat ne päivät. Taneli sanoi hyvästi Närhi-Iikalle, joka meni
kai sinne jonnekin, kaupunkiin. Mutta Tanelin oli käveltävä Kivitaloon
renkimiehen töihin tyhjentynyt kontti, jossa voirasia kumisi,
hartioillaan.

       *       *       *       *       *

Kului sitten talvi, kuten jo moni entinenkin ja kuten vielä useampi
jälkeenpäin, juhdan ajossa, ruokkoamisessa ja ruokkimisessa. Niin
menivät talven lumiset, huurteiset ajat.

Ja tuli kevät ja lumi hupeni ja vesi solisi, ja sulava ja lämpenevä
maanpovi uhkui kasvun voimaa.

Silloin oli Tanelin jälleen täytettävä konttinsa kuivalla muonalla ja
kuljettava kirkonkylään jatkamaan tutkinnoita, joilla päästiin pyhän
seurakunnan yhteyteen, saatiin akan ottoluvat ja muut.

Oli juuri peltotöiden aika, ja Kivitalon isäntä oli vähän tyytymätön,
kun renkimies joutui niille istumatöille näinä kiireisinä toukoaikoina.
Tyytymättömänä hän mutristi suutaan ja nosti housujaan, joiden
takapuoli pyrki aina riippumaan alhaalla kinttukivertimissä. Eihän
hänellä, uskonmiehellä, ollut tietenkään mitään rippikoulua vastaan.
Mutta kun se pappikin oli sellainen... Niin, paremmin olisi ehkä elänyt
Jumalan mielinouteeksi pellolla sahran kurjessa tahi lantatadikon
varressa uhkean sinisen kevättaivaan alla...

Mutta tässä maailmassa ei ole aina tekemistä sitä, mikä parempi ja
oikeampi olisi. Tavoilla ja pitämyksillä on oma mahtinsa. Siispä Taneli
eli ne rippikouluviikkonsa vähin tapahtumin pappilan väentuvan penkillä
ja pienessä kortteeritalossaan, keskustellen Närhi-Iikan kanssa, joka
oli myöskin tullut jatkamaan kouluaan, piirusteltuaan talven mustia
rajaviivoja ja metsien ja niittyjen vihreitä kuvioita valkoiselle
karttapaperille.

Sitten saapui se sunnuntai, jolloin he astuivat Herran armopöytään,
iloinen ja avara kevätkesän sunnuntai. Taivaan sinisellä rinteellä
auringon naama oli lempeässä hymyssä. Koivumetsien nuoret lehdet ikään
kuin arkailivat vihreyttään, mutta maan ruohojen väri oli mustanpuhuva
ja ujostelematon. Koko maailma näytti nuorelta ja leikillisesti
iloiselta.

Silloinpa Tanelikin könötteli polvillaan alttarin ympärillä Närhi-Iikan
vieressä, saaden suuhunsa naurettavan pienen, valkoisen leipäjytysen
ja isosta, kauniista pikarista ryypyn jotakin suunmukaista ainetta. Se
oli kummallinen ja outo tapahtuma: Jumala oli niissä aineissa läsnä
lihallisesti ja teki poikasista ja tyttösistä täysi-ikäisiä ihmisiä
maailman kylmää tuulta vastaan.

Se oli juhlallinen pyhäpäivä. Kirkon akkunat ja maalaillut seinät
hohtelivat auringon paisteessa ja virsi hymisi ylös kuperaan kattoon,
missä kynttiläruunut heiluivat vitjoissaan. Ja juoppo pappi saarnasi
ihmeellisesti selvänä ja selkeällä äänellä.

Viimein kaikki toimitukset olivat ohi, ja Taneli seisoi ulkona
kevätkesän taivaan juhlallisen ja uhkean kuvun alla, jonka rinnalla
kirkonkin maalaillun katon avaruus oli naurettavaa pienuutta. Uutuuden
kankea, äidin kutomasta kankaasta valmistettu puku oli Tanelilla
yllään. Se samainen äiti, joka oli myöskin ollut katsomassa poikansa
ehtoolliselle pääsyä, tahtoi häntä nyt kulkemaan kanssansa kotikylään.
Mutta Taneli vastasi vähän kuin leikillä, että onhan hän nyt aikamies.
Kyllä hän jo pääsee yksinkin. Hän puhelee vielä tovin Närhi-Iikan
kanssa, joka kohta lähtisi kauas, vieraisiin kyliin.

Niinpä Hota-Leena lähtikin kävelemään tummissa, pyhäisissä vaatteissaan
kesäistä tietä, laskien pienen huokauksen sydämestään. Hetkistä
myöhemmin kävelivät Taneli ja Närhi-Iikkakin sitä samaista tietä.
Närhi-Iikka sanoi nyt haluavansa nähdä synnyinkylänsä. Tuskinpa siellä
tulee sen koommin käydyksikään.

Hänen kädessään heilui pieni läkkipeltinen lekkeri. Taneli tiesi,
mitä se lekkeri sisälsi, tiesi varsinkin sitten, kun he poikkesivat
männikköön kiviselle mäelle ja kallistelivat jonkin kerran tuota
iloisesti pulisevaa esinettä. Se oli viinaa, outoa ja tulista juomaa,
jota Taneli oli tuskin maistanutkaan kuin kerran vuosia sitten hyvin
vajamittaisena, jolloin he tämän saman Närhi-Iikan kanssa olivat
varastaneet Ison Mahalan ruotiukon viinaa.

Ei Närhi-Iikkakaan sanonut maistaneensa, mutta luuli, että kyllä hän
tästä lähtien maistelee, kun pääsee oikein itsensä haltijaksi. Se
lämmittää ihmistä. Tässä maailmassa kun tuulahtelee toisinaan niin
kylmästi.

Niinpä he kävelivät, istuksivat tien kupeessa, joivat viinojaan,
ilostuivat ja puhelivat paljon. Kun he ehtivät kotikylän laitaan, oli
jo viileä iltayö. Yön viileää ja vaaleaa hiljaisuutta leikkasi vain
koiran ääni jostakin kylän tummaisesta kartanosta ja laulurastaan
iloinen hupatus kuusipuussa. Se muheva kuusi kantoi latvassaan kuin
hyviäkin hedelmiä, juhlavan punaisia käpyjä.

Närhi-Iikka sanoi, että mitäpä hän tuolla kylässä. Se näyttää niin
vieraalta ja tylyltä. Mihinpä siellä mennä? Ainoastaan kotimökkiään hän
käypi katsomassa ja lähtee sitten.

Sinne he menivätkin kylän laitamien ruohoisia polkuja. Ja Närhi-Iikka
näki synnyinmökkinsä murheelliseksi autiona, muurin purettuna ja
akkuna-aukot mustina ammottaen. Se mökki sijaitsi Kivitalon maalla,
ja Närhi-Iikan vanhempien kuoltua oli kivitalolainen ottanut sen
haltuunsa, autioittanut sen ja niitteli nyt sen hyvästi kasvavat
nurmikot.

Tämän aution mökin seinän vieressä istuivat sitten nämä ripillä
käyneet nuoret miehet ja ryyppäsivät viinaansa. Närhi-Iikka toi ilmi
mietteitään, ties mistä saamiaan, Tanelista outoja ja sekavia ja
käsittämättömiä.

Närhi-Iikan mielestä tapahtui vääryyttä maailmassa. Hänen isänsä
oli pystyttänyt tämän mökin sakeaan metsään, raivaillut ympärille
nämä pienoiset pellot. Se on raskasta työtä. Hiki siinä vierähtää
miehen pinnasta. Mutta maan kasvut olivat kasvaneet, lehmä ammunut ja
mökin liesi oli lämmittänyt väsynyttä ihmistä illan tullen. Kunnes
tämä ihminen kuoli, ja eräs ison talon isäntä purki sen lieden ja
heitti huoneet lahoamaan ja niitteli eräinä vuosina maan kasvut siltä
kuolleen miehen raivaamalta ja höystämältä maalta. Kunnes maa pelehtyi,
pientaret pajuttuivat, ja miehen työ oli mennyt hukkaan.

Taneli yritti ajatella näitä asioita humalausvaisin aivoin ja sanoi
sitten:

— Mutta se maa oli sen isännän, Kivitalon isännän.

— Niin, oli, maa oli Kivitalon isännän. Mutta miksi maa ei ole sen,
joka sitä kuokkii? Silloin tässäkin mökissä olisi muutakin lämmittävää
kuin mitä me lekkerissä toimme...

He ryyppäsivät viinansa ja juovusten henget kiehuivat heidän
verissään. Taneli sanoi, että täällä oli yksinäistä ja ikävää. Kylälle
hän tahtoi. Mutta Närhi-Iikka ei sinne lähtenyt. Hän jäi istumaan
lekkeri vieressään entisen kotinsa seinän viereen, Tanelin lähtiessä
harhailevin askelin kohti Kivitaloa. Siellä hän iski piikojen aitan
oveen ja pyysi päästä sisään. Tyttöjä hän tahtoi puhutella. Hän oli
saanut siihen luvan. Mutta piiat vain nauroivat, eivätkä avanneet ovea.

Niinpä Taneli kömpi sitten tallin ylisille ja nukahti heiniin viileänä,
hiljaisena kevätkesän yönä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä huomattiin Kivitalon maalla seisoneen aution Närhin
mökin palaneen poroksi. Tästä salaperäisestä tapauksesta riitti moniksi
päiviksi puheita Kivitalossa ja koko kylässä. Ilkityö, epäilemättä,
murhapoltto, päätti Kivitalon isäntä. Mutta vähän siitä on kostunut
polttaja, eikä hänkään paljon menettänyt. Mitäs lahoilla seinähirsillä!
Nyt niiden tuhka voidaan levittää pellolle. Ja peltoja ne eivät voi
hävittää eivätkä kätkeä.

Taneli olisi mielestään voinut jotakin sanoa tähän asiaan. Hän piti
varmana, että humalainen Närhi-Iikka oli mökin sytyttänyt lähtiessään.
Mutta hän piti suunsa kiinni. Sitäpaitsi oli hänellä kyllin
keskustelemista piikojen kanssa yöllisestä rippikirkosta tulostaan.

Sitten isäntä lähetti hänet hajoittamaan Närhin mökin tuhkaa. Silloin
kaamea pelko heräsi Tanelissa: ettei vaan porosta mitään löytyisi...
Ettei vaan Närhi-Iikan humalaiseen päähän ollut juolahtanut ajaa Eliaan
tavoin tulivaunuissa taivaaseen... Mutta hänen lapionsa ei tavannut
tuhkasta mitään epäilyttävää. Sieltä löytyi vain rutistunut ja palanut
pieni läkkipeltinen lekkeri. Sitä Taneli katseli kauan, ja hänen
nuoreen mieleensä tulvahti jostakin syvällisiä mietteitä: kuinka ei
koskaan voinut tietää minkä siemen ja matkaansaattaja tuollaisen astian
sisällys oli.

       *       *       *       *       *

Sen kesän Taneli oli vielä Kivitalossa, mutta sitten römppäviikon
tullen hän jätti sen harmaan talon, missä oli elänyt ja varttunut
seitsentoista vuotiaaksi, täysiin rahkeisiin pystyväksi mieheksi.

Äitimuorinsa oli hänelle puuhannut rengin paikan Laahan kylään, taloon,
jonka haltijaväet olivat heille vähän sukuhaisua. Sieltä Taneli sai
vähän paremman palkan. Muutenkin olivat hänen välinsä Kivitalon isännän
kanssa menneet hieman sekaisin, niin että hän ikäänkuin ilolla erosi
hänestä.

Laahan kylä oli naapurikylä, mutta suuri tietön metsä erotti sen
Tanelin kotikylästä, Latvusta, joten kylien asukkaiden välillä ei ollut
paljon kanssakäymistä.

Aivan kuin raittiimpaa ja vapaampaa oli siellä ilma Tanelin hengittää.
Vaikka elämä itse olikin sitä entistä renkimiehen elämää: varhain oli
noustava ja myöhään levolle ruvettava, heilutettava vetojuhdan ohjaksia
lumisella tiellä ja apekeppiä tallissa.

Mutta Taneli oli nuori, väkevä veri kierteli hänessä, maailma näytti
hänestä hauskalta ja viehättävältä ja hän lauleli ja naureli. Turha
vakavuus ja ihmisen iloa ja uskallusta kalvavat mietteet eivät saaneet
pesäänsä hänen päähänsä.

Helposti ja hanakasti nuoret tyttöihmiset ottivat hänet tuttavuuteensa.
Hän oli täällä outo ja mielenkiintoinen tulokas. Kotikylällä hän oli
ollut vain Kivitalon renki ja Hota-Leenan poika.

Pian oli Tanelilla ystävä aivan siinä äärellä, palvelustalossa,
vieläpä talon tyttö, sangen nuori ja vaaleaverinen Eeva. Ja sitten
etempänä taloissa ja mökeissä näytti niitä olevan useampiakin, kuten
mäen mansikoita, kypsinä ja päivän hehkuttamina odottamassa poimijain
sormia. Kuinka näyttikään maailma ihanalta! Siinä oli mukava elää.

Niin meni nuorelta renkimieheltä talvi ja kesä tuli, tulivat
juhannuskesän vaaleat, pitkäsivuiset päivät. Silloin näytti olevan
tulossa suuri muutos Tanelin elämään: akanmies ja perheen elättäjä
näytti hänestä paisuvan tuossa tuokiossa.

Sillä mutkalla olivat nyt asiat sinä juhannusaattopäivänä, kauniina
kesäisenä päivänä. Taneli oli matkalla renkeystalonsa Eevan kanssa
kotiinsa, näyttämään morsiantaan äitimuorilleen ja saamaan lupiin tämän
tärkeän teon tekemisen. Tytön vanhempien mielipide oli jo tiedossa.
Eivät he halunneet asettua vastahankaan, vaikka Taneli olikin vain
renkimies. Mutta verotalostapa hän itse asiassa olikin lähtöisin,
vaikkakin pienestä, oli hyvännäköinen katsoa ja työ häneltä kävi.
Saattaisi se sattua hullumpikin: joka valitsemaan rupeaa, sille jää
piankin luu kouraan.

Mutta kahdenpa tytön kanssa Taneli nyt kuitenkin asteli metsäpolkua
kotikyläänsä, kahden nuoren ja vaaleissa, pyhäisissä pukimissa
astelevan tytön parissa. Toinen oli se hänen renkeystalonsa Eeva,
mutta toinen oli torpan tyttö, Riitu nimeltään. Molemmat olivat hyvät
nähdä ja kai myös suloiset maistaa, ja molempia tunsi Tanelikin
rakastavansa, niin ettei oikeastaan tiennyt kumman ennen ottaisi.
Siksipä Taneli olikin ottanut nämä molemmat mukaansa, että hänen vanha
ja ymmärtäväinen äitinsä miettisi tätä asiaa ja päättäisi, kumpi näistä
olisi hänen pojalleen soveliaampi.

Ja taisipa siinä olla mukana jotakin ylpeyden ja näyttämisen henkeäkin:
mennä kotikyläänsä ja kotiinsa kauniiden tyttöjen kanssa, että näin
näitä mies saa...

Mutta hieman vaikea ja mietityttävä oli Tanelille se aurinkoinen päivä
ja pitkä metsäinen polku. Eipä tiennyt oikein miten olla ja elää. Sillä
kahta nuorta ja kaunista ja mieluista tyttöä hän kuljetti mukanansa.

Mutta niinpä he viimein illan tullen saapuivat Tanelin pienoiseen
kotitaloon, Hotakkaan, missä nähtiin ja tuli ilmi, millä asialla poika
nyt oli liikkumassa. Ällisteli siinä vähän äiti Leena, että pian se
ihminen ehtii vaikka toisia tekemään... Mutta melkein iloinen hän silti
oli, ottaen asian vähän kuin oikealta uskon kannaltakin: kun mies
akottuu, niin se vakiintuu; on jo vähän kuin haudassa ja pois maailman
teiltä...

Niinpä siis Hota-Leenalle oli selvillä, että nämä kaksi tyttölasta
olivat nyt hänen pojalleen tarjolla ja sai tietää heidän nimensä
ja sukujuurensa ja vähän muutakin. Silloinpa hänelle aivan pian
selkisi kumpi näistä oli otollisempi otettavaksi, ja hän selitti sen
pojalleenkin.

Näin oli asia: tämä Eeva oli rikkaanlaisen talon ainoa tyttö, ja oli
siis hänen mukanaan saatavissa aikaa voittaen, jos hyvin ja nöyrästi
eleli kotivävynä, kokonainen talokin. Joka tapauksessa kuitenkin maata
talon paikaksi ja kaksi, kolme lehmää ja muu hyvä elämän alku. Kun
taasen tästä toisesta saisi vain paljaan Riitun. Sievän Riitun tosin,
mutta eipä ollut mitään virhettä toimessakaan. Ja kauanko täällä
kauniina pysytään jos turvana ovat vain paljaat nyrkit maailman kylmää
tuulta vastaan...

Taneli tunsi ja tunnusti nämä äitinsä aatteet oikeiksi ja viisaiksi.
Näin tämä asia oli ratkaistava. Mutta kuinka monasti ihmisen sydän
kapinoikaan pään aatteita vastaan? Miksi murheen pitää aina ollakin
läsnä ihmislapsen suloisimpanakin kesänä?

Mutta niin täytyi tämän asian nyt päättyä. Sillä yhtä vaikea olisi
Tanelia ollut luopua Eevastakin. Riitun onnettomuus oli se, että hän
oli vain paljas Riitu. Ei ollut hänen mukanaan toivoa maasta eikä
maitoisista naudoista.

Niinpä sitten kaunis Riitu aavisti ja sai tietää puuttuvaisuutensa,
ja surumielisenä Ja närkästyneenäkin hän lähti heti, lähti yksin, kai
itkeskellenkin, valkoisena Juhannusyönä vaeltamaan halki suuren metsän
takaisin kotiinsa.

Mutta vaikeata oli tämä nähdä Tanelinkin ja eipä liene paljon
puuttunut, ettei vesiä tullut hänenkin silmäkulmiinsa. Sillä kovasti
hän tunsi Riitua rakastavansa. Eevaa oli vain opittava rakastamaan
vielä enemmän niiden lehmien ja muiden vuoksi, koska tämän maailman
olemus ei sallinut hänen molempia ottaa.

Mutta Hota-Leenan silmässä olivat vedet pelkästä hyvästä mielestä.
Oikean johdatuksen hän näki tässä. Hyvältä ihmiseltä näytti nuori Eeva.
Vanha vaimoihminen kaivoi kätköistään esiin kaksi ohutta kultaista
sormusta. Ne olivat hänen ja hänen kulukkeella olevan miehensä
sormukset. Nyt nämä nuoret ihmiset saivat ne. Ja vanha vaimo toivoi,
että ne liittäisivät heidät yhteen onnellisemmin kuin mitä Herra oli
nähnyt hyväksi hänen maalliseksi kohtalokseen...

Tämä oli juhannusyö. Ja kylän laidassa, kentällä, jota nimitettiin
Iloahoksi, oli kylän nuorilla hypyt ja ilot. Viulu soi. Sinne tuli
lähtö kihlautuneidenkin. Taneli tahtoi nähdä tovereitaan ja ennen
kaikkea näyttää, minkäkaltaisen linnun hän oli jo ehtinyt pyydystää.

Se juhannusyö oli vaalea ja sopivasti viileä. Tummanmuhevassa metsässä
kukkui käki, viulu soi ja kuiva kunnas kumisi tanssin askelista.
Ja kylän ihmisillä oli tietona, että Hota-Leenan poikakin siellä
pyörähteli morsiamineen.

Tanssiaholla seisoskeli myöskin Ahon talon isäntä, vielä nuorehko
mies. Mutta ilonsa tässä maailmassa hän löysi etupäässä viinapullosta.
Tämä isäntä näki nyt siellä Tanelin morsiamineen ja joistakin syistä
tunsi auliutta häntä kohtaan ja päätti jakaa ilonsa nuoren renkimiehen
kanssa. Kyllähän Taneliin ryyppy painuikin metsän puiden varjossa. Niin
hän kuitenkin sanoi, ettei tässä silti murtomiin mennä kun ollaan näin
morsianten kanssa kulussa. Minkä isäntäkin tunnusti oikein puhutuksi.

Aamu ehti, aurinko nousi punaisena ja loistavana, ja yönsä iloinneet
ihmiset alkoivat hajaantua asuntoihinsa. Tanelikin oli matkalla
morsiamineen tämän kotikylään. Niin äkkilähdön hän oli nyt tehnyt. Ahon
isännän kanssa hän käveli iloisesti puhellen, ja nuori Eeva asteli
yksin jälessä. Hieman surumieliseltä hän näytti ja hypisteli kädessään
kedon kukkaa, vaikka Taneli oli hänelle kuiskannutkin, että elähän nyt,
ei tässä honkiin horista...

Mutta siinä oli polun ohessa Ahon talo ja isäntä sanoi, että sopiihan
nuorten pistäytyä, sisälle istumassa levokseen. Pitkä on se polku
Laahan kylään. Taneli menikin sisälle, mutta hänen tyttönsä jäi
odottelemaan pihamaalle.

Sisällä, pitkän pirtin pöydän päässä, Ahon isäntä kaatoi väkiaineita
kahteen tinaiseen pikariin. Ja nuori Taneli heltyi puhumaan ja sanoi,
että tämä oli hänelle lempeää lohdutusta, koska hänen sydämensä oli
syvästi murheellinen, sillä sievä morsian oli hänen pitänyt hylätä...

— Hylätäkö? Miten niin? Tuollahan tyttö seisoskeli pihalla...

— Niin kyllä kai tämä on ja pysyy, mutta entäpä se toinen...

Ja Taneli ryhtyi selittämään asiaansa, ja isäntämies kallisti
uudemmat ryypyt pikareihin. Meni hetki, ja sitten Taneli muisti, että
morsianhan siellä odottelee pihalla valkoisessa ja pyhäisessä puvussa,
seitsentoista vuotias ja rikkaan talon tyttö, kaikin puolin virheetön,
ja hän tahtoi lähteä. Mutta isäntä sanoi, että istupa vielä hetki. Aina
sen ääressä olla ehdit liiaksikin ja kyllitellenkin.

Pikarit kumottiin jälleen ja Tanelin huolet hälvenivät. Iloinen hän
oli, eikä muistunut mieleen enää Eevansakaan, joka lienee istunut
siellä nurmella murhemielellä juhannusaamun auringon paistaessa.

Mutta Ahon isäntä oli nuuka ja säästäväinen mies, viisas mies,
vaikkakin viinaa maistavainen.

Nyt hänet olivat jo vallanneet ryyppyöitten aamutunnelmat, väsymys
ja kyllästys. Hän kysyi itseltään harmistuneena, että miksi hän
juotteli viinojaan tälle renkipojan nulikalle... Se ei ollut
kohtuullista. Sopivasti hän toi esiin, ettei hänellä oikeastaan ollut
tätä lääkitsevää lohtua rahatta ja hinnatta antaa. Hänen mielestään
tuli nuoren miehen, olletikin kun hänellä oli tulossa morsian
myötäjäisineen, kustantaa lohdutuksensa ja ilonsa itse. No, eipä ollut
Tanelilla rahaa. Ei ollut arvannut sitä varata tälle retkelle. Mutta
olihan hänellä kultaa, oli kaksi ohutta sormusta, äidin antamaa, liivin
taskussa. Kihlasormuksiksihan ne olivat tosin annetut, mutta komeammat
ne oikeastaan pitäisi olla ja uudetkin. Ja voihan ne lunastaa sitten
isännältä pois, jos se osoittautuu välttämättömäksi.

Niin selvisi se asia, ja vielä kerran täytettiin tinaiset pikarit.
Päivä oli kohonnut jo korkealle, mutta olipa jo näiden ilojen loppukin
lähestymässä.

Hota-Leena oli pitkästynyt odottelemaan vieraitaan, jotka olivat vielä
aikoneet palata hänen majaansa, mennyt kylälle kuulostelemaan ja saanut
selville, että sielläpä istuskelee nuori sulhasmies Ahon pirtissä
isännän kanssa ilolauluja laulellen.

Niinpä sitten avautui Ahon pirttihuoneen ovi ja aukeni Hota-Leenan suu
ja suussa kieli kääntyili sangen vikkelästi: siinä ei ollut luita.
Kovasti haukkui tuohtunut muori ja sormuksetkin täytyi Ahon isännän
luovuttaa hoteistaan. Sillä alaikäinen oli vielä Taneli kauppojen
tekoon. Äänettömäksi synkistyi isäntä pöytänsä päähän, ja Hota-Leena
vei poikansa ulos, missä juhannuspäivän aurinko paistoi. Mutta
valkopukuista tyttöä ei näkynytkään missään odottelemassa.

— Vai vielä tässä pitäisi odottaa, sanoi Hota-Leena. — Kotiinsa on
tietenkin mennyt tuommoisen resun matkasta. Ja renkeyteesi se on
sinunkin paras kiirehtiä ja parantaa tapojasi tai kolusti sinua
kohtelee vielä maailman ranta...

Sormuksetkin hän piti omassa kourassaan.

— Eivät ne ole sinulla tallessa ja tuskinpa niitä tarvitsetkaan.

Hän saattoi poikaansa kappaleen Laahan kylään johtavaa polkua ja
katsoi, että tämä kulki edelleen metsän suojaan. Sitten hän raskaasti
huokaisten palasi takaisin kaksi ohutta kultaista rengasta kourassaan.

Murhemielellä Tanelikin kulki polkuaan: niinkö tässä sitten kävi, ettei
saatu yhtään morsianta, että ainoakin meni...

Mutta eipä sentään. Siinä kylän laidassa katajaisella kummulla hän näki
valkovaatteisen seitsentoistavuotiaan Eevansa istumassa. Murheelliselta
hän näytti ja vetistelevältäkin, mutta yhäpä oli vain odotellut. Mitäpä
lienee hän siinä miettinyt tuntien vitkaan kuluessa, taittaessaan
mustamarjaisen katajanlatvan tämän odotuksensa muistoksi. Oli siinä
sitten vähäisellä katajaisella kummulla toruskelevia ja anteeksi
pyyteleviä sanoja ja katumusta ja kyyneleitä ja suuri sovinto.

Ja kun he juhannuspäivän painuessa iltaan saapuivat tytön kotitaloon
olivat he aivan iloisia, melkein viserteleväisiä, kuten silkkikupuiset
pääskyset talon räystäitten alla.

       *       *       *       *       *

Niinpä sitten sekin kesä meni enimmäkseen hikeä pusertavissa töissä,
kuten ennenkin ja kuten jälkeenkin. Ja kihlattu morsian oli Tanelilla,
kalliina ja vahvalla kultasormuksella ja pienellä kiiltävävitjaisella
kellolla kihlattu seitsentoistavuotias rikkaan talon Eeva.

Mutta syksy tuli, ja tämä asia tuntui jo Tanelista ikäänkuin vanhalta
ja väljähtyneeltä. Oli römppäviikko, kun joku poikamies puheli hänelle,
että päästääpä se muitakin viereensä, tuo sinun Eevasi, on maineen
alainen ihminen. Lisääkin hän puheli, että siihenpä nyt mies itsensä
nakkaa keskulaiseen taloon ja tyttäreen, niin nuori ja notkea ja
naisissa menestyvä mies.

Taneli tunsi ja tunnusti nämä puheet oikeiksi ja viisaiksi. Onhan
niitä tyttöjä, uudempia ja isommista taloista. Niinpä sitten sinä
römppäviikkona tapahtui, että Taneli sai kihlansa pois ja vaihtoi ne
viinaan. Iloita hän tahtoi ja samalla murehtiakin, että tämän maailman
olemus oli saattanut hänet eroamaan Eevasta, joka kuitenkin oli rikkaan
talon tyttö, valkoinen ja virheetön ja seitsentoistavuotias.

Sitten Taneli käveli kotikyläänsä ja ryhtyi rengiksi Ahon taloon. Sinne
hän kuuli, että juuri se hänelle puhellut poikamies, oli piammiten
maineen alaisen Eevan korjannut.

Mutta näitä eevojahan on tässä maailmassa.

       *       *       *       *       *

Taneli eleli siis nyt renkinä Ahon talossa, jonka isäntä oli nuorehko
ja viinaa maistavainen. Töillä ei tässä talossa tavallisesti ollut erin
kiirettä, mutta joskus niitä voitiin syöntyä huhtomaan lujastikin. Tahi
kuten isäntä sanoi, tekemään ryymingillä.

Kaikki pyhän seudut isäntä ryypiskeli, ja viinaa riitti silloin
rengillekin, riitti mikäli palkkaakin riitti. Sillä pian sai Taneli
huomata, että ryypyt olivat pitkiä, mutta palkka lyhyt. Se tuli
kokonaisuudessaan holkituksi viinana, mutta sittenkin sait istua
monet sunnuntain seudut kuivin suin. Koko kylä tiesi, että Ahon talon
rengissä on pahasti viinan vikaa.

Mutta se ei Tanelia vielä huolettanut eikä hidastanut. Hänellä oli
tyttöjä kylässä, oli viisikin riijattavaa yht'aikaa. Oli elettävä
kiivaasti, kun välistä piti käväistä jokaisen luona yhtenä yönä.

Näillä viina- ja tyttöpoluilla asiat saattoivat joskus mennä
hakkauksiin poikamiesten kanssa. Nyrkit heiluivat ja joskus seipään
kappaleetkin, ja ruumiiseen saatiin koristeellisia mustelmia.

Taneli näytti olevan lavealla tiellä. Kyläläisten mielestä hänen
elämänsä vaikutti surullisen hupaiselta. Mutta hänen vanha äitinsä
ei nähnyt siinä mitään hupaisuutta: linnaan, lasarettiin ja
äkillisesti saatuihin lautaverhoihin se oli johtava tässä elämässä ja
iäisiin vaivoihin toisessa. Tätä mielipidettään hän ei väsynyt joka
silmännäkemä ilmilausumasta pojalleen.

Mutta tähän ei mikään sananlahja näyttänyt tehoavan. Hän oli nuori
mies. Hauskalta näytti maailma ja hupaista oli siinä elää. Häneltä
kului parisen vuotta Ahon talon renkimiehenä. Palkka solahteli viinana
kurkkuun ja silti sitä tuntui olevan vain ilman maistiaisiksi; takki
oli repaleinen ja useampi yö tuli juostuksi yöjalassa.

       *       *       *       *       *

Yöjalassa Taneli oli taasenkin tummana ja lauhkeana syyskuisena yönä.
Ison Mahalan nuoren renkimiehen kanssa he kävelivät naapurikylään.
Käsissään he heiluttelivat outoja, valoa välähteleviä miekkoja. Ne
olivat sellaista puolilahoa, välkkyvää puuta, jota joskus metsässä
tapaa ja joka hohtelee satuista valoa pimeydessä. Ison Mahalan renki
oli sitä löytänyt kokonaisen haapaisen pökkelön ja siitä he olivat
molemmat tänä lauantai-iltana veistelleet puiset ja tuliset miekat
talon liiterissä lähtiessään öiselle retkelleen. Nyt he kiireesti
astellen kieputtelivat välähteleviä miekkojaan käsissään ja puhelivat
piloja: enkeli Kaaprielit tässä olivat matkalla tulisten miekkojen
kanssa viemään hyvää sanomaa...

Syyskuisen yön pimeys oli viisas ja lauha: kaikki tuntui pehmeältä ja
hyvältä.

Niin he saapuivat naapurikylään, sen aitan eteen, jonka oven oli määrä
heille avautua. Kuten avautuikin. He pelästyttivät tytöt miekkojensa
hohteella. Sitten seurasi naurun kikatusta, supatusta ja hiljaisuutta
ja vähäisiä huokauksia vuoteissa punaisten peittojen alla. Aitta, jonka
nurkissa riippuivat lakastuneina ja kellastuneina kesällä taitetut
tuomenkukat oli täynnänsä rakkauden punahehkua. Tyttöjen vaatearkun
kannelta hohtelivat puiset miekat satuista valoa aitan tummuuteen.

Sitten tapahtui, että ulkoa kuului laahaavaa tassutusta, ja
jokin jumahti raskaasti oven päälle. Paksu hirsi oli asetettu
pönkäksi vahvasti raudoitetulle aitan ovelle. Kuului supatusta ja
vahingoniloista naurua.

Sielläpä olivat nyt rakastavaiset kistussa. Ja siellä pysyivät, kunnes
talon väki aamulla tulisi herättälemään piikojaan ja haalaamaan pois
oven päältä jyhkeitä salpapuita. Nolopa olisi sieltä silloin piikojen
astua päivänvalkeuteen, nolo myöskin naapurikylän poikain.

Äkisti sieltä punaisten peittojen alta olivatkin kimmonneet sekä
Taneli että Ison Mahalan renki ja asettaneet olkapäänsä vasten
ovea. Mutta se ei antanut perään vähääkään. Ja kirouksen voimalla
lausuttuun uhkaukseen, että pönkkä oli otettava pois, tahi muuten olisi
pönkittäjäin selkä pian yhtä pehmeä kuin mahakin, tuli vastaukseksi
vain naurua ja uuden hirren jumahdus oven päälle.

Tytöt pysyivät hiljaa ja hisahtamatta vuoteillaan, kun olivat ensin
selittäneet pelästynein äänin, että siellä olivat pääpönkitsijöinä
tämän talon pojat. Ne kun eivät suvainneet, että talon piikojen luona
kävi poikia. Piiat kuuluivat sitten nuokkuvan päivällä työn ääressä.

Telkien asettajat poistuivat ruohikossa sipsuttavin askelin ja
naureskellen. Näytti siltä, että nuorten renkimiesten oli odotettava
häpeällisesti, kunnes isäntäväki suvaitsi raottaa ovea ja luikahtaa
sitten ulos häpeilevän koiran tavoin. Sillä aitan seinät olivat
jyhkeätä honkaa ja työlästä olisi myöskin kiivetä kattoon ja tunkea
vahvojen lautojen lävitse hartioitaan.

Puuhaan he kuitenkin ryhtyivät. Pari lattialankkua väännettiin irti
ja pujahdettiin aitan alle, josta kuitenkin vain perin vähäinen
reikä johti multapenkin lävitse vapauteen. Mutta nuoret renkimiehet
kävivät kynsin kiinni multaan, kuten kettu tahi mäyrä, ja kalvoivat
ja ruoputtivat ja laajensivat aukkoa. Mutta riittävän väljää siitä ei
kuitenkaan näyttänyt syntyvän. Molemmin puolin oli vastassa joku kivi
tahi hirsi, johon kynnet eivät pystyneet. Ison Mahalan renki, joka oli
hoikka mies, pujahti jo kuitenkin siitä lävitse kuin mato, riisuttuaan
itsensä alusvaatteisilleen. Ahtaammalle otti jo Tanelin. Hän riisuutui
ihan alasti ja alkoi ahtautua lävitse kylmän ja kostean mullan. Luut
rutisivat ja ahtaasti pihahteli hengitys rinnasta, mutta lävitse hän
rynnisti. Ja pieni piikainen itki hiljaa, työnteli vaateverhot jälestä
tuosta ahtaasta hiirenreiästä. Viimeksi sieltä ojennettiin ne pari
puista ja tulista sapelia.

Niinpä he sitten kyyriskelivät syyskuisessa lauhassa ja viisaassa
pimeydessä siinä aitan seinustalla ja kaaputtelivat multaa ihostaan ja
vaatteistaan ja pukeutuivat ja purivat hammasta, kiroilivat hiljaa ja
miettivät, miten kostaa tämä ahtaasta portista käynti.

He päättivätkin sitten käydä talon pirtissä näyttämässä, etteivät
he niin vain pysy pönkkien takana. Sillä talon pojathan tässä
telkeämisessä olivat olleet pääpukareina.

Ei tavannut silloin olla lukkoja eikä esteitä talojen ovilla. Saranat
vain naukaisivat, kun he avasivat jykevän oven ja astuivat sisään.
Pirtissä vallitsi musta, öinen pimeys. Silmä ei siellä erottanut
mitään. Jokin vanhan miehen kurkku tuntui vain rykäisevän tekorykäisyn
pirtin perällä. Tulijat olivat hiljaa, mutta alkoivat sitten heilutella
puisia, välähteleviä miekkojaan. Kaameasti hohteli lahon puun vihertävä
valo pirtin mustassa pimeydessä.

— Hä? kysyi ääni pirtin perältä.

Tulijat seisoivat hiljaa ja väläyttelivät vain aseitaan.

— Mitäs peliä se on? toisti tiukka ääni hetken kuluttua.

Nuoret miehet eivät vastanneet sanaakaan, mutta heidän aseensa
väläyttelivät yhä kaamean vihertäviä salamoitaan yömustassa pirtissä.
Ollapa tuolla pirtin perällä heikko sielu, synnintuntoineen ja maailman
runtelema ihminen! Mikä pelko ja oudot kuvitelmat valtaisivatkaan
hänet tuon sanattoman välähtelevän öisen näyn edessä: siinä on
sielunvihollinen, pelsepuupi, kohennuskeppeineen, tahi ehkä valonenkeli
Kaaprieli on saapunut ihmistä noutamaan... Mutta siellä pirtin perällä
on talon vanha isäntä, joka on paksupäinen ja joka ei uskone enkeleihin
ja haamuihin enempää kuin nupo sonni.

Kuului kuinka hän rynnisti ylös vuoteeltaan ja ärjäisi:

— No, mitäs pirun peliä se on? Pojat, ottakaa kirveet! Minulla on puukko

Unisia ja ällisteleviä miehiä kimpoili pystyyn pimeydessä, kirveskaha
romisi ja sitten hyökättiin ovensuun puoleen kohti tuota outoa,
tuntematonta vaaraa.

Nuoret renkimiehet olivat väläytelleet aseitaan yhä kiihtyvällä
voimalla, mutta nyt he havaitsivat puiset ja tuliset miekkansa ylen
köykäisiksi aseiksi tuon joukkoryntäyksen edessä. He kääntyivät
suin päin pakoon, ovi läjähti ja porstuan lattiapalkit kolisivat.
Ylitse kartanomaan he säntäsivät kirvesmiehet kintereillään. Mutta
solalla Taneli kompastui reen aisaan. Hän kuvitteli, että kirves oli
pudota humahtamaisillaan hänen niskaansa. Kuin kirppu hän kimposi
pystyyn, sieppasi aisan ja hosui sillä umpimähkään ympärilleen. Kuului
parahduksia, joku kaatui maahan ja voivotteli. Mutta vielä huhtoi
Taneli kotvan aikaa aisallaan ilmaa, ennen kuin heitti sen tantereesen
ja lähti juoksemaan toverinsa jälkeen.

Pian hän tämän tapasikin. Heitä ei enää ajettu takaa.

— Tulipa siinä kiivasta liikettä, sanoi Taneli. Annoin tuossa solalla
vähän niille aisalla pitkin pintaa, jotta tietävät, ettei niitä ihmisiä
kirveellä veistellä...

He lähtivät kulkemaan kohti omaa kyläänsä. Mutta Taneli ei tuntenut
oloaan oikein hyväksi, eikä levolliseksi. Outo levottomuus, melkein
hätä, tunki hänen mieleensä. Mitähän siellä solalla oli oikein
tapahtunut? Niin siellä oli kaatunut mies kuin härkä kenttään. Etteihän
vain tullut ruumista?

Mieltä ahdisti. Hänen täytyi puhua mietteensä toverilleen.

— Ja sitä minäkin arvelin, vastaili tämä, kun sieltä kuului niin
äkäinen tappelun ääni. Olisikohan palata takaisin näkemään, miten
kävi... Sittenhän tietäisit karkuunkin lähteä...

— Niin karkuunko? Kävipä miten kävi, en karkaa. Viekööt. Pitää sen
miehen huutonsa vastata...

Taneli tunsi helpotusta näiden sanojen ja päätösten jälkeen.

— Niin, jatkoi Ison Mahalan renki, pian kai se kuullaan, mitä siinä
tuli. Tuskinpa muuta kuin kuhmuja kulmaan. Ja mikäs pirun pakko sinun
on tunnustaa! Sano, että itse juoksivat pimeän päässä otsansa puhki
seinään...

Mutta Taneli ei saanut sen yön lopulla enää unta silmäänsä.

— Oikeassa on se äitimuori, mietti hän, linnareissut tässä taitaa olla
edessä...

Ensi kerran hänestä maailma ei näyttänyt hauskalta, kun syyskuinen aamu
vaikeni.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä tiedettiin jo kylällä, että Ahon talon renki Taneli
oli heilunut naapurikylässä aisa kourassa, niin että Soron talon
poikain päässä oli paljon reikiä. Yksi kuului makaavan vuoteessa
lähellä kuolemaa. Vai sekö tuon sen vuoteessa olon vaikuttanee, että
kinttukin siltä kuuluu menneen poikki kuin savipiipun varsi.

Sunnuntainen päivä oli puolimaissa, kun Ahon taloon tuli Erinäköinen
Josefiina, kyläkunnan paras ja pelättävinkin tietoihminen. Nyt hän
hurskahtelevalla kiivaudella selitteli näitä uutisia.

Hän tiesi vielä lisäksi, että kova käräjänkäynti tästä on tulossa,
vaikkapa siitä kuoloa tekevästä miehestä ei aivan peräti henki
irtautuisikaan. Kovin oli ollut luonnossaan Soran vanha isäntä ja
lähettänyt heti hakemaan vallesmannia. Ja vallesmannilla on aina
riittävästi rautoja mukanaan, kun tapahtuu näin törkeitä rikoksia...

Ahon isäntä istui pöydän päässä ja oli taasen aivan aamusta ruveten
kumonnut sisäänsä runsaasti ryyppyjä. Renki Taneli oli istunut tahi
makaillut pöydän vieressä penkillä koko sunnuntaisen aamupäivän ja
näyttänyt levottomalta ja alakuloiselta ja nololtakin. Isäntä oli
sitä itsekseen ihmetellyt, mutta arvellut sitten sen johtuvan siitä,
että renkinsä piti viettää sunnuntainsa kuivin suin, koska palkka oli
pahasti etukynteen kulunut. Olipa hän jo päättänyt tarjota rengilleen
ryypyn. Mutta ainoastaan yhden, tuikun murheeseen. Sitten oli tullut
tämä Erinäköinen Josefiina tietoineen, ja oli asia alkanut kirkastua
isännälle. Josefiinalle hän ei kuitenkaan sanonut — eikähän siihen
ollut tilaakaan, koska Josefiinan kieli oli sangen taipuisa kappale —
muuta kuin, että ohoo ja jopa jotakin...

Ja Taneli oli penkillä venyessään urahtanut:

— Tarkatpa sillä onkin Josefiinalla tiedot. Ehkä olitte itse
näkemässä...

— Kyllä se ihminen kuuleekin. Ja ehkäpä tässä vielä nähdäänkin, kun
kotva eletään.

Sitten Erinäköinen Josefiina lähti. Kiire hänellä oli aina. Tietojen
levittäminen ja kuuleminen oli hänen elämänsä, hänen nautintonsa.

— No, sanoi isäntä, mikäs perä näissä Erinäköisen puheissa on?

— Lieneepä niissä totta liitoksiksi. Kyllä siellä yöllä aisa kopeutui
kouraani, mutta Soron väen käsissä heiluivat kirveet. Oli kai vain
miesten huonoutta, etteivät niillä mitään aikaansaaneet. Vai lienevätkö
pimeän päässä kopsineet toisiaan...

Asiaa selitettiin ja katsasteltiin tarkemmin. Isäntä väliin kumosi
ryypyn ja ähkäisi ja sanoi lopuksi:

— Paha juttu, jos siellä on sattunut hengenmenon paikoille tahi
tullut jäsenvikoja. Rautoihin siitä joudut ja ruunun leipiin. Se
renkimiehen viisaus on aina lain edessä osottautunut lyhyeksi, vielä
kappaletta lyhemmäksi kuin talonpojan taito. Herrojen järki siellä
vain on täysipitkä. Sen vuoksi olisi parasta, että lähtisit nyt hiiden
vonkaa sinne Soroon ja koittaisit, eikö asiasta mitenkään pääsisi
sovittelemalla läpi. Lupaa niille kaikkea kaunista, pelottele omilla
tiedoillasi, mutta elä puhu itseäsi pussiin...

Asiaa tuumittiin ja Taneli huomasi neuvon viisaaksi. Hän veti takin
hartioilleen, ja isäntä antoi hänelle lähtöryypyt ja sanoi:

— Pidä nyt älynuorasi ja kielesi selkeänä. Vaikka kyllä kai
se lopultakin on niin, että rikas vastaa rahallaan ja köyhä
selkänahallaan...

Taneli läksi. Erinäköinen Josefiina sattui näkemin hänen kiireisen
kulkunsa Ison Mahalan solalta. Niinpä hän voikin pistäytyä talon
pirttiin puhumaan, että karkuun siinä näkyi tulleen lähtö Ahon talon
rengiltä.

Astuessaan huoneitten solana Soron talon kartanomaalle Taneli näki itse
vanhan isännän seisovan portaitten edessä tanakkana kuin harmaa patsas.
Kummastuneen tuikeasti ja kysyvästi hän katsoi lähestyvää nuorta miestä.

Mutta tämä lähestyi vain huolettomasti ja teki hyvän päivän. Silloin
isäntä ärjäisi, että hänen leikkotukkansa lepsahti:

— Köysiin pantavaksiko tulit?

— En. Tulin puhumaan, etteikö niistä yöllisistä pääse sopimalla
sivuitse...

— Sopimalla? Millä sinä niistä muulla vastaat kuin selkänahallasi! Ja
ruunu siitä huolehtii. Vallesmannia lähdetään hakemaan. Hyvä oli, että
tänne tulit. Nyt et karkaa.

— Ei ole meininkikään. En minä ole kirves kourassa heilunut yösydännä
niin kuin tämän talon väki, ettei kulkija tahdo ohitse päästä.

— Huuti poika! Ensin tunkeudut yöllä aseinesi ihmisten huoneisiin ja
sitten tulet tänne suutasi soittamaan.

— Tulin puhumaan, että asiat selvenevät.

— Tuommoisten resumiesten puheista viisi. Kuulut saattavan työtäkin
tehdä, mutta mielihaluksesi kuitenkin juovan viinaa ja kulkevan
piikaihmisten aitoissa ja kaikenlaisia koirankonstia järjestät. Linna
sinun kotisi lopultakin on. Sitä parempi, että ajoissa joudut sinne.

Taneli oli istunut rappusille ja ukko myöskin. Ympärille ilmestyi
muitakin miehiä, jotka kuuntelivat vaiteliaina ja yrmyn näköisinä.
Jonkun naamaan painoi katkeran ilmeen suuri, musta kuhmu. Mutta
pirtissä kuului makaavan vanhin Soron pojista pää nyytissä ja toinen
sääri lastoissa.

Soron ukon ja Tanelin keskustelu jatkui, jatkui kauan ja monin mutkin,
ärein kääntein ja jälleen lauhtuen.

Aika kului ja jo laskeutui maille syyskuisen sunnuntai-illan hämy.
Silloin Taneli nousi portailta ja sanoi Soron ukolle hyvästi aivan
kättä lyöden. Puhuen tämä asia oli selvinnyt.

Niin oli käynyt, että Taneli oli lupautunut ikään kuin Soron ukolle
ottopojaksi. Tämän tuli hoitaa ja kasvattaa Taneli mieheksi. Hän
palvelisi vuotensa umpeen Ahon talossa, mutta tulisi sitten Soroon
rengiksi. Aluksi hänen oli korvattava työllään se, minkä vanhin poika
tämän yöllisen tapauksen vuoksi joutui makailemaan sääri lastoissa.
Sitten juoksisi palkka. Mutta ei viinaa eikä muita riettaita vehkeitä.
Ainoastaan ankara ja harmaa työ, joka miehen ja mielen sitkistää. Ja
kun Taneli oli myöskin kuleskellut Soron aitassa sen Kaisa piian luona,
niin siitä oli Soron ukon mielestä tehtävä julkinen juttu eikä mikään
salavuoteus. Vasta oman vaimon kupeessa se miehestä mies tulee. Akaton
mies kuin hännätön susi...

Tämmöinen oli nyt Tanelin elämän ohjelma. Mutta ihmeen vapaaksi,
melkein hihkuvan iloiseksi, hän tunsi itsensä astellessaan syyskuisen
illan hämyssä. Linnat ja lasareetit, joiden portilla hän oli melkein
tuntenut seisovansa, olivat jälleen tempautuneet jonnekin taivaan
rannan taa. Viuh, vauh, ne olivat kadonneet!

Jääköön poikuus ja nuoruuden huimuus. Partamies hänestä vahvistuu. Se
on elämän laki. Edessä ovat elämän pitkät härkäviikot, kuivat, mutta
terveelliset reikäleivät.

       *       *       *       *       *

Tuli pyhäinmiesten päivä ja renkimiesten ja piikapalvelijain
römppäviikko. Tällöin Tanelin asiat ja elämä olivat jo niin pitkällä,
että hänen häänsä piti vietettämän juuri sillä viikolla. Morsian oli
se Soron piika, Kaisa Parras. Oikeastaan Taneli ei itsekään tietänyt,
kuinka se nyt oli juuri tämä niistä puolestakymmenestä, joita hän
oli kierrellyt. Sillä kun asiaa mietti, taisivat kaikki toiset
olla hieman kauniimpia ja hieman rikkaampiakin. Sillä eipä tällä
Kaisalla ollut enempää maallista hyvyyttä kuin jotkut ruumiinverhot
ja kolmekymmentäviisi penniä rahaa, nyt häiden ollessa saapumassa.
Kuitenkin oli Taneli sanonut: Kaisa Parras on paras. Ehkä oli
ratkaisuun vaikuttanut pääasiassa juuri se syyskuinen öinen tapaus
Soron talossa. Eikähän Kaisassa mitään virhettä ollut: nuori hän oli
ja sitkeä jäseniltään, töihin pystyvä ja hyvänlaatuinen luonnoltaan.
Eikäpä voisi sitten akkana pahankuriseksi käytyään ryppyillä siitä,
että mies oli juonut ja hurvitellut hänen perintönsä. Ei akka, eikä
kukaan muukaan. Kuten ei voinut äitikään, vaikka sillä olisi siihen
hyvä halu. Perinnöt niin omalta suvulta kuin akankin suvulta jäivät
Tanelilta saamatta. Jos hän hurvitteli, niin omiaan hurvitteli,
rehellisellä, harmaalla työllä irti saamiaan.

Eikähän tässä ollut aikomus hurvitellakaan. Sitä vartenhan hän oli
tuleva Soron taloon ja sitä varten nämä häät piti vietettämän, että
kaikki hurvittelu pois.

Mutta miehellä ovat omat häänsä hyvässä lykyssä vain kerran. Ja ne ovat
juhlan ja riemun päivä. Viisaasti ja kauan ja monella muotoa Taneli
oli puhellut tästä asiasta Soron vanhalle isännälle. Eikä tämä ollut
aivan seinälle puhumista; sillä vaikka Soron ukko olikin totisen ja
harmaan ja seivässuoran elämän mies, niin katsoi hän silti juhlat ja
riemunpäivät joskus asiaan kuuluviksi ihmiselämässä. Olipa hän joskus
itsekin yhtynyt ja yltynyt juhlaan nuoruudessaan, kuten Taneli oli
kuullut. Raamatusta hän oli lukenut, että voi sitä maata, jossa ei
viinaa ole. Omassa mielessään hän tunsi, että voi niitä häitä, joissa
ei iloa ole. Ja viinasta saatiin iloa.

Mutta kauan Tanelin oli puhuttava, kauan isäntä jupraili. Loppujen
lopuksi Taneli sai kuitenkin kantaa kookkaan tammisen viina-aamin
rekeen. Hän lähti ajamaan sadan virstan päähän kaupunkiin. Muiden
talon tuomisten joukossa hänellä oli lupa tuoda aamillinen iloa omiin
häihinsä. Soron ukko itse katsoi, että taidolla iloittaisiin. Sillä ne
häät oli määrä viettää Soron talossa.

Tulipa sitten se hääilta, marraskuinen ilta. Tähtien sakarat vilkkuivat
mustankuultavalta taivaalta, maanpinta oli routainen ja musta. Mutta
Soron suuressa pirtissä hohti öljylamppu ja kymmenkunta talista
kynttilää. Hääväkeä ei ollut paljon: joitakin morsiamen ja sulhasen
omaisia ja nuoria ystäviä, joitakin isäntiä ja emäntiäkin. Kahvia
oli juotu ja vehnästä syöty ja jotkut läheisemmät ja arvokkaammat
miesvieraat olivat saaneet kohtuulliset ryypyt tuimaa paloviinaa.
Häätunnelma ja juhlainen tuntu oli ottanut sijansa avaraan pirttiin.
Isännät juttelivat jo vuoden tuloksista, ja nuoret miehet olivat
naurutuulella, odotellen tanssia.

Sillä pirtin perällä napsutteli jo viulua vireeseen Näppi, pitäjän
raatari ja pelimanni, mies, joka monessa kylässä rakensi juhlat,
valmisti häävaatteet ja ruskeanvälkkyvällä viulullaan kohotti ilon ylös
suurten tupien karstaisiin kattoihin. Iältään hän oli jo vanha mies
ja näöltään harmaa ja tuima. Mutta notkeat hänellä oli sormet: syntyi
puku ja syntyi soitto. Nuottien oudot koukerot hän ymmärsi ja taisi
niin epälukuisen määrän pelejä, ettei viikkoon tarvinnut laskea viulua
leuan alta sen vuoksi, ettei olisi muistunut uusi peli mieleen äsköisen
päähän päästyä.

Tämä harmaa ja tuimamuotoinen Näppi näppäili siis vanhaa viuluaan
pirtin peränurkassa ja kohotti sen sitten leuan alle. Sormet tekivät
työtään ja käyrä kieppui ja peuran suolet vonkuivat tahdikkaan
hääpolskan. Nuoret miehet ja pyhäiset piiat alkoivat tanssin. Mutta
pöydän ympärillä juttelivat isännät vuoden tuloksista, muistelivat
nuoruutensa päiviä, ennen olleita häitä.

Haltioituneesti ja riemuitsevasti kaikui vanhan Näpin viulu, ja
huimasti kävi jo tanssi. Jopa riemastui Taneli pyörittäessään
morsiantaan ja hypähti tanssiessaan penkille ja uuninpankolle ja jopa
tukevalle pöydällekin. Ripsakasti se kävi ja tahdista hairahtumatta.
Mutta silloin nosti jo jyhkeätä päätään talon vanha isäntä:

— So, so, pojat! Ei hypitä seinille eikä varsinkaan pöydälle. Jos joku
tässä talossa pöydälle hyppää, niin se olen minä...

Silloin Taneli meni istumaan isännän viereen ja puheli tälle matalalla
äänellä supatellen ja suostutellen. Sitten he nousivat, isäntä ja
sulhanen, joka katsahti ympärilleen ja teki sormenkoukulla merkin, ja
moni näytti ymmärtävän tämän salamyhkäisen osviitan. Vanha pelimannikin
laski viulun viereensä penkille ja seurasi sulhasta lävitse eteisen
porstuanperäkamariin.

Siellä sitten sulhanen seisoi keskellä lattiaa läkkinen kannu
jalkojensa juuressa ja miehiä niinkuin mustia patsaita ympärillään.
Siinä olivat talon pojatkin, joiden naamoista olivat jo sen syyskuisen
yön mustat kuhmut silenneet, siinä seisoi vanhin Velikin, jonka
koipiluu oli luutunut jälleen kuntoon. Kaikkien heidän kanssaan
Taneli oli jo juonut sovinnon maljat: ettei sitä tapausta sen enemmän
muistella.

Niinpä siis seisottiin siinä hetki se läkkinen kannu sulhasen jalkain
juuressa. Epäilemättä hänellä oli mielessä lausua jotakin juhlavaa.

— Olisihan tässä vielä vieraille jotakin kielenkostuketta ja
suunavausta...

Ja Taneli tempasi voimallisesti läkkipeltisen kannun kantta. Se kansi
oli sangen tiivis. Koko kannu tempautui ilmaan ja sitten kansi heltisi
ja avonainen astia putosi rämähtäen lattialle ja kaatui. Tuikea
Paloviita räiskähti ympäri huonetta ja valui lammikkona pitkin lattiaa.

Tyrmistytä ja kirosanoja, lyhyitä ääneen lausuttuja aatoksia. Sitten
sulhanen ja moni muu mies laskeutui lattialle nelinryömin tahi
vatsalleen. Ja he ryystivät tuota murheellisesti hukkaan valuvaa
mielijuomaa vanhan lattian monilukuisista koloista, latkivat, lipoivat
kielellään, kuten koira kupin laitaa karkeita lattiapalkkeja. Äikeänä
kohosi kattoon alkoholin haju.

Mutta talon vanha isäntä ja pelimanni Näppi eivät olleet köyristäneet
niskaansa tomuun viinan jumalan edessä. He seisoivat oven suussa hetken
ja mutisivat jotakin, että niin se käy poikasille. Sitten he palasivat
pirttiin. Vaiti isäntä istui pöydän kulmaan ja raukein elein tarttui
Näppi viuluun.

Porstuanperäkamarissa miehet nousivat toinen toisensa jälkeen
nöyristelevistä asennoistaan. Nuori sulhanen oli viimeisimpiä.
Mutta ei tuntunut olleen apua tästä kumarruksesta. Kaikkien päät
tuntuivat kajahtaneen kuulaiksi ja selkeiksi kuten ulkona marraskuinen
tähtitaivas. Kaikki entinenkin ilo tuntui tukan juuresta haihtuneen.
Jopa joku katsoi nuoreen sulhasmieheen karsaasti ja puheli, että tämä
kai on jotakin uutta tyyliä tarjota häävieraille viinaa...

Taneli oli vaiti, sillä syystä hän tunsi olevansa moitteen alainen.
Niinpä astuttiin perätysten pirttiin, kaikki hieman vaiteliaina ja
yrmyn näköisinä, jonkun naamassa pahatekoisen naurun väreet, joku
puhellen pilapuheen:

— Oli tämän Tanelin häissä ainetta! Lattiatkin lainehtivat kuin
Atlantin meri...

Myöskin talon vanhin poika oli kai närkästynyt, sillä hänkin puheli
entisiä muistelevan lauseen siitä, kuinka kummaa oli, että Taneli
lopultakin jammertui tähän piika Kaisaan, vaikka se jo kerran pyrki ja
pääsi sen luota hiiren reiästäkin...

Mutta Taneli oli niin masentunut, että hän sulatti hiljaa kaiken.
Juhlatuntu ja tunnelma olivat kadonneet ja haihtuneet, öljylampun
ja niiden kymmenkunnan talisen kynttilän valo näytti himmenneen.
Alakuloisesti soivat Näpin viulussa peuran jänteet ja raskaasti kuin
savirana näytti kiertävän tanssin ympyrä.

Kohta vieraat nousivatkin lähtöön. Pistivät kättä talonväelle ja
nuorelle parille onnea toivotellen. Annettiin myös hääverot: jotakin
avioparille tarpeellista kalua, joitakin hopearahan kulmuja lautaselle.
Sitten poistuttiin yöhön.

Viimein Taneli huomasi istuvansa yksin avaran pirtin penkillä. Häät
olivat olleet.

— No, olivat ne kuitenkin railakat häät, sanoi hän itsekseen, riisuutui
ja ryömi häävuoteeseensa. Pirtin peräseinällä löi kello aamuyön
tunteja. Painot hurahtivat.

Sangen pian tämän nuoren parin oli noustava, piian ja rengin. Vaimon
tartuttava sontalapioon ja naudan nisiin, miehen mentävä talliin ja
otettava kouriinsa vetojuhdan ohjakset.

Köyhän työihmisen juhlat ovat lyhkäiset.

       *       *       *       *       *

Oli kevät, joka on tullut ja mennyt niin monasti, kovin monasti jo
saman ihmisen elonpäivinä. Sen luulisi olevan jo ylenpalttisesti tutun
asian. Ja kuitenkin se on aina ikään kuin uusi, tuore ja voimallinen.

Kuinka maa pullisteleekaan keväällä siittämisen ja kasvamisen
himoa: miettimättä ja surematta se elää. Sen kyltymättömästä ja
väsymättömästä, älyttömästä elämän halusta tarttuu silloin hiven
ihmiseenkin, joka on maan lapsi ja tulee onnettomaksi, jos kuvittelee
siitä irti olevansa, unohtaa viisaittensa sanat: maata olet, maasta
olet tullut ja maaksi olet jälleen tuleva.

Oli siis kevät. Aurinko paistoi, maa vihersi ja lintujen kurkut
visersivät monisanaisia värssyjään. Puhjenneitten lehtien väri oli
vielä hento ja ujosteleva ja taivaan väljyyden sini ja sileys kaiken
yläpuolella oli uusi ja ällistyttävä.

Tämän kevään jonakin päivänä Taneli kulki metsäistä polkua harteillaan
ankara taakka työvehkeitä ja ruoka-aineita. Hänen nuori vaimonsa
seurasi häntä melkein yhtä raskaasti kuormitettuna talouskaluilla ja
muilla. Viimeisenä käveli vanha Hota-Leena talutellen lehmää.

Tällainen oli matkue.

Omaa kotia Taneli oli menossa pystyttämään.

Taakka oli raskas, työläs oli hengittää ja pinnasta valui suolainen
hiki. Mutta maan keväinen, miettimätön ja suruton elämisen halu istui
taakan kantajassa. Hänen mielensä oli iloinen, sillä ainahan se oli
pysynyt lähellä maata.

Nuorelta parilta oli kulunut talvi Soron talossa palkkalaisina.
Roimasti ja vanhan isännän mieliksi oli Tanelilta käynyt työ. Eikä
ollut tarvinnut etsiä iloa viinasta ja turhista juoksuista. Mielessään
hänellä oli uusi aatos: oma maja tulisi saada, oma eläminen. Hän puhui
siitä vanhalle isännälle. Tämä olikin suostuvainen: lupasipa vielä
torpparikseen. Mökin saisi rakentaa hänen maalleen, Naavakorpeen.
Heti kun talon toukotöistä päästäisiin, saisivat nuoret mennä
rakennushommiinsa. Kunhan kävisivät sitten talon töissä kesän
kiireimpinä aikoina. Ja sehän oli heille tarpeellista leipäasiainkin
vuoksi. Vähäisestä kotitalostaan Taneli sai lisäksi lupiin lehmän.

Nyt kesäisenä päivänä saapui siis tämä matkue Naavakorpeen, kolmen
neljän kilometrin taakse ihmisasunnoista. Suuret kuusipuut kasvoivat
siinä, missä Tanelin mökin pitäisi pian sijaita. Sitten alkoi
pajupensaikko, jonka takaa avautui Soron avara ahteniitty. Kapean,
mutkaisen joen vesi pilkoitteli niityn keskeltä.

Lehmä sidottiin kiinni kuusen tyveen ja kampeet järjesteltiin ja
ensimmäisen puuropadan alle viritettiin tuli. Syötyä Taneli ryhtyi
rakentamaan havumajaa väliaikaiseksi asunnoksi sillä välin, kun
hänen vaimonsa ja vanha äitinsä kiskoivat kourin sammalia irti ja
levittelivät niitä kuivamaan. Näin alkoi työ. Illalla maja oli jo
asuttavissa ja siihen käytiin levolle. Taneli sanoi:

— Tämän talon nimi on Naavakorpi.

Viilenevässä yössä lauloi lahorastas, ja havumajan seinän takana ynähti
lehmä ja kalisutti vaskista kelloaan.

       *       *       *       *       *

Aamulla sangen varhain, kun yönusvat viipyivät vielä jokiuoman yllä,
niityllä ja rytöisellä korpimaalla, olivat uutisasukkaat jo nousseet.

Kirves alkoi tuiman, kuivan laulunsa kuusia kasvavalla rinnemaalla.
Aamuinen aurinko väritti viimeisen kerran monen aarnikuusen latvuksen.
Rungot parahtivat ja tanner jymähteli.

Ihminen oli ottanut asuinsijansa näiden puiden juurille. Ja missä
ihminen ryhtyy elämään, siellä kuolee paljon heikkoja ja vähätaitoisia.

Näin olivat alkaneet ne päivät, pitkät ja hikiset työpäivät, kesäisen,
nauravan auringon alla. Voimalla Tanelin kirves teki työtään. Sen
välähtelevä terä ei tehnyt turhia liikkeitä, eikä kohonnut korkealle,
mutta syvälle painui jokainen isku kesäisen puun mehuisaan lihaan. Oma
työ: se tuntui tuovan jäseniin tuhattulimmaisen ydyn ja tarmon. Harvan
puun kannolle eksyi istahtamaan ja tuumailemaan ja lataamaan piippua.
Vaikka ujostelemattahan ne heiluivat ennen Tanelin jäsenet vieraankin
työn ääressä.

Niin kaatui ja karsiintui pitkiä puun runkoja, jotka sitten aseteltiin
ristikolle, nuijittiin päätökurikan jämähtävillä iskuilla lujaan
salvokseen, sammallettiin ja veistettiin. Kaisa asetteli sammalta,
hirsien selälle ja Taneli käytteli kirvestä ja sahaa. Kävipä nuori
vaimo myöskin pihkaisin, pelkäämättömin kourin kiinni hirsiin, kun
niitä yhä työläämmin hinattiin nousevalle seinälle. Tanelin vanha
äitimuori viipyi myöskin heidän apunaan: kantoi kylältä ruoka-aineita
ja valmisti ne syötäväksi, nyhti sammalia, irroitti tuohilevyjä
koivujen rungoista, kellanhohtavia, kookkaita kattotuohilevyjä.

Pianpa sai Taneli jo nuijia paikoilleen kurkivuolen. Valkoisin, pihkaa
kihoilevin seinin kohosi nyt hänen uuden mökkinsä kehikko vasten tummaa
kuusimetsän reunaa. Sitten oli valmistettava lankkuja lattiapalkeiksi
ja muihin tarpeisiin. Korkeilla pukeilla seisoi Taneli ja Kaisa pukkien
alla, ja leveä lankkusaha kulki jurnuttaen tietään hirttä päästä
toiseen. Sahanpurut pölähtelivät auringon paisteessa.

Pian oli jyhkeä lankkulattia rakennettu, pian myöskin tuohinen katto.
Sitten aseteltiin paikoilleen akkunat. Pitäjän kirkkoa korjattiin
juuri niihin aikoihin. Sieltä saatiin halvalla akkunat ruutuineen
vieläpä ovikin. Taneli sanoi, että ne ovat hänen uudelle asumukselleen
onneksi: sillä lujasti pyhitettyä tavaraahan ne ovat, kauan oltuaan
Herran huoneessa. Mutta hänen vanhalla äidillään oli omat aatoksensa.
Hän vastusti aika lailla niiden ostamista ja paikoilleen asettamista:
kirkon väet ja muut pienet kummitukset voivat ehkä niiden johdosta
liiaksi mielistyä tähän asumukseen...

Mutta Taneli eli nyt elämänsä kiivaimpia päiviä: kaikki pelko tuntui
hänestä nyt naurettavalta.

Muurari Pekka muurasi sitten uunin. Melkein pelkistä luonnonkivistä
se tehtiin. Tiiliä kun oli vähän. Lujasti täytyi iskeä savea rakoon.
Kaunista siitä ei tullut, mutta hyvin nousi haiku taivaalle, kun siihen
juhannuspäivän aattona viriteltiin ensimmäinen tuli.

Niin Taneli pääsi jo juhannukseksi ensimmäiseen omaan tupaansa, minkä
paikalla sen seinähirret olivat tuulessa humisseet vajaat kuukauden
päivät sitten ja metsän elävät ja taivaan linnut eläneet niiden
naavaisilla oksilla.

       *       *       *       *       *

Sitten seurasi heinäaika Soron talossa. Vasta valmistunut mökki tumman
kuusikon reunassa jäi Tanelin äitimuorin yksin asumaksi. Hän hoiteli
siellä lehmää ja valmisti voita. Taneli heilutti viikaterautaa saaren
talon niityllä ja hänen vaimonsa haravaa. Siihen aikaan oli talossa
vain luonnonniittyjä, ahteita ja märkiä nevoja, monasti penikulmien
takana. Sinnepä riiputettiin selässä suurissa tuohikonteissa leipää
ja kalaa ja leileissä piimää. Sekin kävi työstä: kahdeksankannuinen
leili ripustettiin pienen piiankin hartioille ja sitten kiireesti
halki rimpien ja kivisten kankaitten. Niittysaunoissa oltiin yöpuulla.
Mikä oltiin. Sillä työpäivä oli niin pitkä kuin keskikesäisen
auringon paistekin. Joskus miehet voivat huhtoa töitä aivan totisessa
kilvoittelussa, että vesi tipahteli housun takamuksista. Urheilijan
veri kierteli silloinkin miesten suonissa: kuka tässä nyt on se pitäjän
pistämättömin niittomies... Lihavellin ja ohrapuuron ääressä puhuttiin
voiman töistä.

Sellainen oli heinäaika, viisi kuusi viikkoa. Sitten tartuttiin käyrään
sirppiin ja vielä elokuisen illan pimeydessä pystyteltiin kykkäitä.

Mutta sittenpä työt talossa jo hälvenivät, niin että Taneli pääsi
omaan asumukseensa huhkimaan töitä, rakentelemaan syksyn pilvisinä
päivinä navettaa ja saunaa ja koluamaan vielä kulottunutta heinääkin
talon laajan niityn laiteilta lehmälleen. Melkoisen koon heiniä ja
lehtikerppuja oli keräillyt jo kesän mökillä asustanut äitimuorikin.
Hota-Leena ilmaisikin haluavansa näistä puolin mieluummin asustaa
Taneli-poikansa uudessa asumuksessa, sillä Hotakassa, kotitalossaan,
vanhimman poikansa ja miniänsä luona hän luuli olevansa liika kapine.
Taneli sanoikin hänelle, että miksei, kun tässä vain leipä riittää.

Näinpä Tanelista näytti olevan tulemassa ja vakiintumassa vakaa akan
mies ja torpanmies.

Huurteinen talvi tuli. Hänen vaimonsa ja äitinsä elelivät ja askaroivat
siellä uudessa ja yksinäisessä lumeen vajonneessa mökissä, hoitivat
lehmää ja vasikkaa, käsittelivät villoja kartoilla ja hyrisevällä
rukilla. Mutta Taneli toimiskeli talollisten metsänkaatomiehenä
pakkasen kourissa risahtelevassa metsässä.

       *       *       *       *       *

Tämmöinenkin tapaus sattui hänelle sitten sinä talvena: kouravoimien ja
kynnenkovuuden näytös, urheiluesitys. Sillä urheilijan lihaa, luontoa
ja verta hänessä kyllä oli, halua olla jotakuta pykälää nohevampi muita
miehiä. Hän oli halonhakkaajana Soron talossa, jossa usein puhuttiin
voimista ja voiman töistä. Muun muassa ihasteltiin ja ihmeteltiin
muutamaa kuulua Halkomyllyksi mainittua miestä, joka oli tunnissa
hakannut pystymetsästä sylen halkoja.

— Sen nyt tekee kuka tahansa, sanoi Taneli. — Uskaltaako isäntä panna
viinahallin veikkaan, niin yritetään?

Isäntä uskalsi. Mentiin solevaan koivumetsään ja Tanelin kirves
alkoi heilua ja ääntää. Puut parahtelivat, kaatuivat, katkesivat ja
halkesivat. Hakkaaja teki työtään kuin viimeistä päivää, mistään muusta
välittämättä. Mutta hänen liikkeissään ei huomannut mitään hätäistä
tempoilemista ei harhaiskua. Hän osasi ammattinsa. Halkoja tuli, niin
että harmaapäisellä isännällä oli täysi työ latoessaan ne pinoon. Aivan
äkkiä hän huomasi halkokasan kasvaneen syltä pitkäksi ja korkeaksi.

— Top, hän sanoi ja kai voi housunliitingistä hopeakuorisen kellonsa
— kaksikymmentä minuuttia, sanoi hän sitten ja päästeli pieniä
ihmetteleviä kirouksia. — Ensi pyhänä saat sen hallin viinaa.

Tanelin arvo oli kohonnut monet pykälät isännän silmissä. Hän aivan
iloitsi, että hänellä oli sellainen voimakas ja työn taitava mies
torpparina. Tulipa tämä Tanelin työnryymäys puheeksi kylälläkin ja
jotenkin ikäänkuin pehmoisella pensselillä siveli sisäisesti hänen
rintaansa. Olihan jotakin, että Naavakorven isäntä oli sellainen
maankanto puunhakkaaja.

       *       *       *       *       *

Kului parisen vuotta ja Naavakorven uutuuttaan hohtavat seinät olivat
jo taivaan tuulissa hieman siintyneet. Navetassa lehmät olivat
karsuneet kahdeksi kappaleeksi, pirtin perään oli muokattu vähäinen
perunamaa, ja talon suuren niityn laitaan pensaikkoon oli raivattu
pienoinen ala niittymaata.

Tähän aikaan Tanelin elämässä sattui uusi tapahtuma: hän joutui
tekemisiin kaukaisten voimien kanssa. Salamyhkäinen ja voimallinen
Ruunu tahtoi tarttua häneen, vyöttää hänen kupeensa ja viedä hänet
minne tahtoi, kysymättä miehen omaa mieltä. Ruununherroilla on pitkät
ja voimalliset kourat. Yksilön temput ja taito ovat hädän edessään
avuttomia. Silti moni nuori mies yritti itsepintaisella oveluudella
pettää herroja: olla sairaana, syövyttää kuparirahalla reikää
sääreensä, puhallella olkipillillä itsensä tyrien kantajaksi, tahi
lyödä pahan kirveshaavan jalkaansa. Sillä enimmäkseen tämä kansa ei
ole koskaan rakastanut ruununleivissä oloa, vaan katsonut silloin
kantavansa orjuuden iestä, kärsivänpä linnarangaistusta ja elävänsä
koiran elämää. Sotapalvelus on aina katsottu pelättäväksi elämän
muodoksi, ehkäkin sotakentällä on monasti tapeltu yrmyllä raivolla ja
ällistyttävällä kiivaudella.

Nyt oli siis arvannosto sen miehisen lihan edessä, joka oli saman
vuoden satoa kuin Tanelikin. Eikä Taneli ollut siihen ihastunut. Mutta
ei myöskään ryhtynyt niihin sairaus- ja jäsenten typistämistöihin,
joita tiesi joidenkin suunnittelevan. Eihän tämän takia nyt sentään
tarvinnut terveyttään menettää. Onhan mies nyt jonkin vuoden vaikka
alimmaisena aidanvitsaksena. Se on vähäinen aika iankaikkisuuteen
verraten. Sitäpaitsi: tässähän oli toivon paikka, tapahtui jännittävä
peli. Nostettiin arpa, joka näytti menikö ihmisen elämästä vain
joitakin kesäkuukausia, vai vyötettiinkö hänen kupeensa kolmeksi
vuodeksi.

Arvannostopäivä tuli. Nuoret miehet heiluivat juovusten käsissä, sillä
viina oli nyt tositarpeeseen miehen luonnon karkaisemiseksi, ettei
siinä huomattaisi mitään mielenliikutusta, vaikka tipahtaisi sen kolmen
vuoden tuomio. Miesten alastomat ruumiit mitattiin ja tutkittiin.
Useat valittivat suurta raihnaisuuttaan. Mutta ruununherrat sanoivat,
että siispä he olivat omansa sotaan, kuolemaan kunnialla. Arvat
lankesivat ja niille, joille sattuivat ne Joonan arvat, näytti elämä
katkeralta, vaikka viinaa olikin paljon päässä. Mutta Taneli pääsi
reservipalvelukseen.

Seurasi paluumatka. Talojen pojilla oli hevoset ja suuret heinähäkit
rattailla. Näillä häkkirattailla nuoret miehet istuivat nostettu
arpa näkyvissä hatun ponnen alla ja viinahenttari jalkojen välissä.
Kurkuista helähteli laulu:

    Liian ankara Suomen pojille
    oli ruunun sotaherra,
    kun se ei antanut arpaa nostaa
     kuin yhden ainoan kerran...

Pitihän sivullistenkin nähdä mikä matkue tämä oli.

Sinä iltana Taneli tuli ensimmäisen kerran väkijuomien liikuttamana
Naavakorpeensa. Mutta hänen vaimonsa ja vanha äitinsä ottivat
lohdutuksensa siitä, että hyvä osahan hänelle oli langennut. Jospa
nyt mies vähän riemuitsikin siitä, että oli välttänyt kolme vuotta
kruununleipää.

       *       *       *       *       *

Tulivatpa sitten ensimmäiset kesäiset viikot reservikasarmissa,
aurinkoiset, kuumat viikot. Tämä elämä oli Tanelista jollakin
tavoin lapsellista ja leikillistä: aikuisia miehiä koottiin turhiin
riskaustöihin parhaiksi työviikoiksi. Hiekkaisen harjoituskentän pöly
ja hiki, raskas kivääri ja ammunnan räiske, hurstihousut, hernesoppa ja
karvas tee, ryhdin pöyhistys, koko tempukas elämän järjestys, kaikki
oli Tanelista omituista ja tähän elämään kuulumatonta, joutilaitten
herrojen keksintöjä. Ja kaikki tehtiin totisesti ja synkeästi,
nauramattomin suin, aivan kuin jokin Jumalan palvelus ja uskonnollinen
meno. Pienikin hairahdus oli ikäänkuin anteeksisaamaton rikos jotakin
pyhää henkeä vastaan.

Mutta yleensä Tanelin aika kului verraten hyvin. Hän ajatteli, että
saapa tässä nyt ihminen levotella ja pitää leikillistä rokulia samaan
aikaan, kuin kotipuolessa rikkainkin isäntä hikoilee kesätöitten
ääressä. Ei tämä hänestä työtä ollut, vaikka joskus hiekkaisella,
paahteisella kentällä saattoikin joku heikko mies pyörtyä kesken
temppujen. Mutta Tanelilta temput kävivät rapsakasti. Eivät päässeet
herrat hänen kanssaan rihlailemaan. Sen verran hän kuitenkin tuli
laiminlyöneeksi palvelustaan, että joku ylimääräinen veden kantovuoro
hänelle järjestettiin.

Tapahtuipa hänelle sentään täällä reservikasarmissa muuan iloisesti
ällistyttävä kohtaus: hän näki siellä Närhi-Iikan. Sotapalvelustaan
hänkin oli suorittamassa. Paljon oli heillä nyt toisilleen kertomista.
Taneli kuuli, että myöskin Närhi-Iikka oli akalle vakiintunut mies,
että hän oli heittänyt maanmittauksen, kun setämiehensä kaupungissa
oli kuollut ja testamentannut hänelle jäämistönsä, joka ei kyllä ollut
mikään rikkaus eikä omaisuus, vaan kuitenkin sievä summa. Samoin oli
vaimon mukana tullut rahoja. Nyt Närhi-Iikka suunnitteli jotakin
liikehommaa sinne vasta rakennetun rantatien viereen ja jokivarteen.
Sen saman joen, jonka latvajuoksulla oli Tanelinkin kotikylä ja
eläminen. Närhi-Iikalla kuului olevan siellä kauppapuoti ja pieni
sahalaitoskin rakenteilla. Siinä valmistettaisiin lankuksi ja muuksi
tavaraksi paksuja petäjiä. Tämä puutavara myytäisiin sitten jopa
ulkomaille asti, engelsmannille ja muille kovasta hinnasta. Närhi-Iikka
selitteli laajasti näitä asioita: kuinka uusi aika saapuu, jolloin
puukin on rahanalaista tavaraa. Talonpoikakin saa siitä rahaa. Puu
kelpaa muuallekin kuin piisiin työnnettäväksi.

Taneli selitteli myöskin oman elon kehityksensä: kuinka hänellä on oma
akka, torppa ja lehmä. Ja siihen kai hän sitten harmaantuukin yhtä
rintaa sen mökkinsä kanssa.

Mutta Närhi-Iikalla oli omat tuumansa ja ehdotuksensa: hänen
mielestään oli hauskempi valmistaa luitaan lahoamaan vaihtelevammassa
elämässä. Hän ehdotti, että Taneli tulisi hänen apumiehekseen. Hän
tarvitsisi miehen, johon voisi luottaa, jonkunlaiseksi etumieheksi ja
katsastelijaksi, sahan isännöitsijäksi. Taneli ensin vastusteli. Puhui,
ettei hänestä ole herran viroille, kirjoitukseen taitamattomasta ja
korvessa kasvaneesta. Mutta Närhi-Iikka sanoi, ettei hän aivan herran
päiville vielä pääsisikään, ja kyllä hän opastaisi ne työnsä hoitamaan.

Niinpä Taneli hautoi ja tuumi tätä asiaa niinä kesäisinä viikkoina,
temppuja suoritellen hurstihousut yllä ja kivääri kourassa. Päätös oli
se, että hän lupautui Närhi-Iikan palvelukseen. Hän lupasi hävittää
elämisensä kotiseudullaan ja saapua vaimoineen Maston asemakylään jo
varhain sinä syksynä.

       *       *       *       *       *

Reservi viikot kuluivat loppuun ja Taneli palasi Naavakorpeen, mutta
mielessään aatos, että oli sen jättävä, pian ja ainiaaksi. Hänen
Kaisansa kauhistui ensin tätä tuumaa, joka näytti tekevän täydellisen
mutkan ja solmun heidän elämänsä naruun. Mutta Taneli ryhtyi vain
selviytymään lähtöön ja saikin mökilleen ja lehmilleen ostajan.
Halvasta ne menivät, mutta hyvä, että heillä jotakin sai. Eräänä
syyskuisena päivänä Taneli ja hänen vaimonsa ottivat kontit selkäänsä
ja lähtivät vaeltamaan kohti Maston asemaa. Heidän pystyttämänsä
Naavakorpi jäi sinne syyskoreitten metsien sisään jo hieman siintynein
seinin. Jotkut toiset ihmislapset ottaisivat sen rypypaikakseen.
Tanelin äiti Leena seisoi sen pihalla vettä pyyhiskellen vanhoista
silmistään. Ehkäpä hän näkikin nuorimman poikansa siinä viimeisen
kerran. Hänen itsensä olisi otettava jälleen turvansa kotitaloonsa
Hotakkaan, vanhimman poikansa luo.

       *       *       *       *       *

Maston asemalla oli Närhi-Iikalla maatalo, johon hän oli muodostanut
kauppapuodin, mistä myytiin kaikenlaista tavaraa. Sekahedelmiä, kuten
hän Tanelille sanoi. Mutta hän viljeli myöskin talon maita. Hänellä oli
lehmiä navetassa ja pari hevosta tallissa. Tämän maatalouden etumiehenä
ja isäntärenkinä tulisi Tanelin pääasiassa aluksi olla. Lisäksi hänen
oli opeteltava jonkinlaiseksi isännän silmäksi ja jalaksi vasta
valmistuneella pienellä saha- ja myllylaitoksella, josta hän ei aluksi
paljon ymmärtänyt.

Lyhyesti: olemaan ikään kuin oikeana kätenä Närhi-Iikalle, joka hänestä
nyt äkkiä tuntui pelättävältä ja kunnioitettavalta mieheltä. Kas, mikä
porho ja öykkäri oli äkkiä paisunutkaan sen palaneen mökin pojasta
sieltä jokilatvan korpikylästä: sillä oli kaikenlaisia laitoksia,
monenlaatuista olemista, palkkalaista ja käskyläistä. Olivat karjapiiat
ja hevosmiehet, olivat sahan työmiehet ja jauhotakkinen mylläri, oli
mies ja poikanen kauppapuodin tiskin takana, oli konttorihuoneen
kirjojen takana muuan silmälasipäinen ja kalpeanaamainen mies, joka
ei tehnyt muuta kuin istui siellä kynä mampsellinsormissaan. Ja
kaikki nämä menivät ja tulivat Närhi-Iikan osviitan mukaan... Kuinka
pohjustaakaan ihmistä maallinen oleminen...

Tanelille alkoi ikään kuin uusi elämä Maston asemakylässä. Hän sai
kauppakartanon rakennuksesta asuttavakseen omituisen pienen kamarin.
Hänen työnsä oli monipuolista ja enimmäkseen helppoa ruumiille,
sellaista päältäkatsovaa ja huolta pitävää. Hengelliseksi hän itse sitä
joskus nimitti. Mutta hänen vaimonsa toimi karjapiikana ja haisi lehmän
ihville, kuten Taneli leikillään sanoi. Kaisa ei siihen vastannut muuta
kuin epämääräisen: hmm. Olisihan tästä joku voinut ruveta ryppyilemään,
että eipä mies pysty muun laatuista tuoksuvettä vaimolleen hankkimaan.
Mutta Kaisa oli sellainen hiljainen ja hyvänlaatuinen ihminen. Hän
oli tyytyväinen, kun sai olla puuhissa, joihin oli tottunut; kun sai
jokapäiväisen leipänsä. Taneli oli häneen sangen tyytyväinen, silloin,
kuten ennemmin ja myöhemminkin. Hän uskoi, että tuo hiljainen, pieni
ihminen piti hänet ikään kuin aisoissa tämän elämän edessä.

Maston asemakylän halkaisi musta, kylän kohdalla koskena kihisevä joki,
ja poikki joen ja kylän kulki rautatien vasta valmistunut suora linja.
Se oli ikään kuin joku elävä suoni ja jänne tämän alakuloisen metsäisen
maan pinnalla. Se tiesi eloa, kolinaa ja ääntä: äänihän on elämän
merkki.

Taneli seisoi monasti syksyisessä iltapimeässä ja katseli kuinka
juna, tuo outo ja voimallinen kulkija, rynnisti näkyviin tarkasti
viitoitettua tietään. Hehkuvin silmin ja valoa välähtelevin kupein
se ryömi tietään kuin valtaisa, satuinen mato, vatsassaan ihmisiä
ja esineitä. Sitten se hihkaisi ontosti kajahtavan nenävihellyksen
ja seisahtui kiltisti asemarakennusten luo. Mutta yhä ihmetteli
Taneli veturia, joka voi siinä liikahdella välkkyvin kupein, puhkuen
rajua voimaa, puuskuttaen että maa tärähteli. Tanelista se oli
elävä, valtaisa peto, ja hän ihmetteli sielussaan, kuinka junamiehet
voivat hallita sitä, ettei se lähde omille teilleen noilta pitkiltä
rauta-anturoiltaan, metsiin ja maille. Jos Tanelilla olisi tuollaiset
voimat, katsoisi hän ylön kaikki nuo junamiehet. Mutta tuohan olikin
kone, rautainen kappale, jolla ei ollut ymmärrystä, joka vieläkin
vähemmin napinoin kuin hevonen tai ihminen alistui vetojuhdan töihin.

Myöskin se sahalaitos siellä kosken partaalla oli aluksi uusi ja
viehättävä. Siellä oli outoa, kiihoittavaa humua, kun työ kävi.
Monikonstiset rattaat hyräsivät, raamisaha leikkeli paksut petäjät
sieviksi laudoiksi, sirkkeli särisi. Joka miehellä oli omat tehtävänsä.
Ja valkoiset lautakasat rakentuivat humussa ja läiskeessä. Tässä
kaikessa oli jotakin suurta: punakuoriset petäjät olivat seisoneet
ja kasvaneet jossakin kaukana jokilatvoilla, ehkä hänen kotikylänsä
metsissä, vuosikymmeniä suuressa hiljaisuudessa talvisen tahi
kesäisen taivaan alla. Sitten tuli puun kaataja, mutta ei rakentanut
niistä huonetta siihen, eikä lähikylään. Hevoset vetivät puunrungot
vesireitin varteen, ja notkeasivuinen vesi kuljetti ne kauas,
hoilaavien piikkiniekka miesten mukana. Sitten tämä humuinen laitos
iski monet ja purevat hampaansa puiden runkoihin ja valmisti ne oivaksi
lautatavaraksi, jota tarvitsevat hakivat täältä. Sitä nostettiin
myöskin sen suuren ja mustan ja voimallisen vetojuhdan monille
rattaille, joilla ne kulkivat jos johonkin, missä toimeliaitten miesten
vasarat kiinnittivät ne tarpeellisiin paikkoihin lahoamaan.

Maailma näytti tämän sahalaitoksen piirissä kummallisen avaralta,
kaikki näytti kulkevan ylen monien kätten kautta ja elämä olevan
mutkallista.

Sahalaitoksen kupeessa oli myöskin mylly, joka oli Tanelille ikään kuin
tutumpi ja rauhallisempi, melkein kuin se sammaltunut vesiratasmylly
kotikylän Myllykoskessa. Täällä kävi kolisten kaksi kiviparia
hienontaen lähiseudun maanomistajain jyvät. Mylläri oli vanha ja laiha
mies, ikään kuin hienon myllynpölyn valkaisema. Hän tuli pian Tanelille
ylen tutuksi. He istuivat monasti pienessä, tomuisessa myllykamarissa,
missä rautainen kamiini hehkui lämpöä, viinalasin ääressä. Mylläri
kertoi juttujaan, enimmäkseen tarinoita kummituksista ja aaveista.
Hänen mielikuvituksensa tuntui olevan tulvillaan jotakin aavemaista
ja näkymätöntä, tyhjän pamahtelua. Hän oli hiljainen ja vaitelias
mies, mutta viinojen ääressä hän muuttui puheliaaksi ja lempeästi
naurahtelevaksi.

Viehättävän viinan kanssa Taneli tuli nyt olleeksikin tekemisissä
runsaasti. Kaisa moitiskeli häntä siitä alinomaa ja ehkä estikin
monasti liiemmän ryypyn ottamisen.

Myöskin Närhi-Iikka, tilanomistaja ja kauppias, harjoitti ryyppäämistä,
tahi oikeastaan hän joi melkein alinomaa. Taneli ei tietänyt, lieneekö
hän ollut aivan selkein päin ainoatakaan päivää. Mutta hän oli ylpeä
siitä, että tämä hänen nykyinen isäntänsä piti häntä yhä ystävänään ja
joskus juomatoverinaankin. Viina näytti kuitenkin aniharvoin saavan
Närhi-Iikan iloiseksi ja remuisaksi. Enimmäkseen hän pysyi viinojensa
ääressä vakaana ja vaiteliaana murhemielisen näköisenä. Hän puhui
monasti Tanelille, kuinka tämä maailma ei tunnu hänestä pysyväiseltä
majalta. Ja sanaapa tälle miten näissä hollituvissa elät ja oleskelet.
Kuinka turhaan täällä puuhasit ja rakensit, nämä sahalaitokset jos
muutkin, jopa ihanat asuinsijat ja puutarhatkin. Ne osoittautuivat
vain turhuudeksi ja vaivaksi, ihmisen lähtiessä taipaleelle
hollikartanosta koska sattui, jonkun Taivaan Isännän käskystä, kuten
hän, sahanomistaja, lähetti kirveet metsän puitten juurille...
Samoili siellä tulevassakin hollituvassa tuli ehkä polttoaineen tarve
piisiin... Miksi siis pyrkiä kiivaaseen elämään, toteuttamaan joskus
mielessä itävät ajatukset teoiksi... Parasta antaa niiden riutua ja
sammua, kuolla ja hautautua. Ihminen on niin heikko ja haihtuva olento.
Eläköön siis hiljaa, naurettavasti ja hupaisesti viinaa ryypiskellen...

Tähän tapaan puheli Närhi-Iikka kauppakartanon vinttikamarissa
Tanelille. Mutta Taneli ei häntä ymmärtänyt. Hän ei ollut koskaan
tuntenut sitä, mitä Närhi-Iikka nimitti elämään kyllästymiseksi.

Välistä Närhi-Iikka saattoi ikäänkuin innostua. Hänen valju ja ilmeetön
kuunpyöreä naamansa sai väriä ja hänen silmänsä elivät. Hän kertoi
silloin oudoin ja hämärin esitystavoin, mitä hän tekisi, jos hän olisi
rikas mies, jos hänellä olisi kultakaivos. Tuon kovan ja keltaisen ja
kummallisen välikappaleen voimalla hän rakennuttaisi palasen tämän
köyhän ja alakuloisen maan pintaa paremmaksi ja iloisemmaksi. Mutta
Taneli ei jaksanut käsittää hänen hämäriä sanojaan ja mielikuviaan, ei
saanut selvää käsitystä minkä näköinen tämä keinotekoinen eedeni ja
puutarha olisi.

Pianpa Närhi-Iikka masentuikin entiseen alakuloisuuteensa.

— Mutta entäpä sitten, hän sanoi, jos Taivaan Isäntä nyt äkkiä lupaisi,
että siinä on kultaa: lohko ja järjestä ja rakentele. Niin tuskinpa
minulta tulisi mihinkään ryhdytyksi. Ehkä mieluummin istuisin tämän
viinalasin ääressä haaveillen. Sillä minä tiedän, ettei todellisuus
koskaan ole mielikuvittelujen veroinen. Mielikuvitus on siunattu asia.
Muuten olisi ihmisellä vain autiota tyhjyyttä...

Vaikka Taneli ei ymmärtänytkään täysin hänen puheitaan, viihtyi
hän kuitenkin hyvin isäntänsä seurassa siellä kauppakartanon
vinttikamarissa. Varsinkin silloin, kun tämä ryhtyi muistelemaan heidän
yhteistä lapsuuttaan, ikään kuin jotakin sadan vuoden takuista aikaa,
kuinka ongittiin, kuinka juostiin kumisevilla kankailla...

Itse kauppakartanon rouva, Närhi-Iikan vaimo, toi heille usein kahvia
ja kuumia vesiä. Hän oli kaunis, vaalea ja vaitelias. Ei puhunut
tavallisesti sanaakaan, katseli vain surullisin silmin. Muuten hän
näytti herrassäädyn ihmiseltä, ja vaikka hän ei mitään puhunut, huomasi
Taneli selvään hänen pitävän miehensä toveria jonakin halpana ja tuskin
siedettävänä olentona.

Närhi-Iikka sanoikin jossakin tilaisuudessa:

— Mitä? Kyllä Hotakka on yhtä hyvää lähtöä kuin minäkin, sinun herra
miehesi. Vieläpä parempaakin. Hän on perintömaan poika, mutta minä
kurjan torpparin...

Tavallisesti nämä heidän öiset istuntonsa jatkuivat, kunnes Närhi-Iikan
mielikuvituksen siunattu tuiju sammui, ja hänet ympäröi autius ja
tyhjyys. Hän nukkui mustalla nahkasohvallaan. Jos hän oli vielä
pystyssä Tanelin lähtiessä, puheli hän varoittavasti:

— Elä sinä laske viinaa liiaksi veriisi. Koeta pitää pääsi selkeänä ja
katsastaa, että nämä maalliset elämisen keinomme jotenkin käyvät. Siksi
minä olen sinut tänne hommannut, koska sinuun luotan, että leivässä ja
viinassa pysyttäisiin nämä lyhkäiset elonpäivät...

Taneli vakuutteli selväpäisyyttään ja rehellisyyttään, hiipi ulos
ja sitten omaan kamariinsa oman vaimonsa viereen, joka silloin
tavallisesti heräsi ja mutisi unimieliinsä:

— Jopahan taasen...

Niin meni Tanelilta tässä asemakylässä Närhi-Iikan, sahanomistajan
ja kauppiaan, lähimpänä miehenä vuosi ja meni toinenkin. Hän oli jo
oleentunut tähän ympäristöön, missä sahalaitos humisi kosken partaalla,
junat vaelsivat ja kauppoja ja muita pieniä keplottelulaitoksia seisoi
ruskean maantien molemmilla sivuilla. Täällä oli elämä ikään kuin
notkeasivuisempaa kuin siellä metsäisessä kotikylässä, missä vain
kuokka ja kirves tekivät töitään vähin äänin. Täällä ihmiset monin
keinoin ja eri asein hankkivat purtavaa hampaittensa rakoon ja muita
elämän ilojaan. Täällä näki monen eri näköisen miehen pysähdyttävän
laihan tahi lihavan juhtansa kauppakartanon eteen, näki monien uusien
kasvojen muodostelevan ilmeitään miehen istuessa puodin köysinipuilla,
kuuli monen eri kielen sujuttautuvan tarinoihin, esittävän älynsä
keskeisinä syntyvät ja kuolevat sikiöt.

Tässä ympäristössä Tanelin pitkärunkoinen olemus toimi ja näkyi,
kuten hän olisi jo ollut siellä kauan, siihen syntynytkin. Keskikesän
viikoiksi hänen oli vain mentävä harmaaseen reservikasarmiin, missä
myöskin oli monia kasvoja, ääntä ja hälinää, touhua ja tointa, älyn
ja tyhmyyden ojentelua. Hänen isäntänsä ei sinne enää mennyt. Hän oli
hankkinut lääkärintodistuksen siitä, ettei hänen ruumiinsa sietänyt
asepalvelusta.

— Kas, sanoi hän Tanelille, minä olen jo vähän kuin herrassäätyä. Ja
herrat voivat järjestää tätä elämäänsä. Mutta, kas, he ovat silti
tyytymättömiä, enimmäkseen. Tyytyväisyys asuu vain siellä, missä ei
joudeta ajattelemaan, eikä järjestämään, vaan ollaan pakotettuja
kiivaisiin liikkeisiin jokapäiväisen leivän vuoksi. Elä sinä pyri
koskaan herrain ja kissain päiville. Tahi mielesi myrtyy ja happanee ja
järkesi tyhmistyy...

— Minusta näyttää, että sinä kuitenkin itse viettelet sellaisia päiviä,
nauroi Taneli.

— Siksipä minä tunnenkin asian. Katso, ihmisen ymmärrys voi välistä
käsittää kaiken, hyvän, mutta liha lököttää vain mukavuudessaan. Minkä
sille mahtaa. Mutta asiaa se ei muuta.

Tanelikin oli suorittanut jo loppuun reservipalveluksensa ja hänen
elämänsä näyttämönä näyttivät tulevan olemaan tästä lähtien tämä
asemakylä, sahalaitos ja kauppakartanon tanteret. Mutta sitten
tapahtui, että Närhi-Iikka yhtäkkiä möi sahalaitoksensa eräälle
tukkiyhtiölle, jollaiset näihin aikoihin ojentelivat pitkiä kynsiään
kaukaisimpiinkin metsäkyliin. Oli huomattu, että Närhi-Iikan perustama
sahalaitos oli hyvällä paikalla, pitkän ja metsäisen jokilaakson
suupuolessa, mutta hänellä ei ollut varoja, eikä luultavasti
yritteliäisyyttäkään paisuttaa liikettään täyteen voimaansa. Ja
yhtiöllä oli kiire, himo päästä leikkaavine aseineen äkkiä noiden
isänmaan puiden juurille. Ja noiden puiden rungoissahan — ei pinnassa,
kuten joskus ennen — oli monen miehen leipä, monen herran pitkä
ryyppy korkeakantaisesta pikarista. Yhtiö tarjosi siis hyvän hinnan
Närhi-Iikan sahalaitoksesta ja tämä möi. Hänen elämänhalunsa ja
yritteliäisyytensä näytti menevän yhä enemmän sammuksiin. Hän ajatteli,
että kaipa tässä leipä ja viina riittää jo tämän kaupankin turvin,
jossa liikuteltiinkin jo paljon tavaraa.

Taneli joutui nyt siis pois sahalaitoksen humisevasta piiristä, jossa
hän oli ollut jo työnjohtaja ja isäntä. Nyt hänen oli ryhdyttävä
tavallisiin renkimiehen töihin kauppakartanon maille tahi pusailemaan
jauho- ja suolasäkkien kimpussa makasiinissa. Tämä hänestä tuntui
siltä, kuin olisi häntä elämänsä puussa pudotettu jotakuta oksaa
alemmaksi.

Sattui myöskin sellainen seikka, että hän viinan viljelyksessä
joutui riitaan muutamien kylän nuorten miesten kanssa, joille tuli
päämääräksi antaa Tanelille selkään ja ottaa hänet suuren pelon alle.
He tunkeutuivat jo muutamana yönä Tanelin kamariinkin tämän nukkuessa
yövuoteellaan. Sieltä he kuitenkin palasivat sangen äkkiä. Taneli
pyörähti vain kerran ympäri puntari kourassa. Muuan ei joutunut
etsimään oveakaan, vaan ryntäsi ulos akkunasta ja juoksi tiehensä
akkunan raamit kaulassaan. Ja pimeään yöhön kajahti Tanelin huuto:

— Minä olen herra helvetissä ja perkeleitten päämies...

Seuraavana päivänä oli valkeatakkinen lääkärimies saanut poimia
lasinpalasia miehen ruumiista ja sitoa haavoja. Muuten tämä tapaus vain
lisäsi miesten pienistä seikoista alkanutta äkää. Taneli huomasi joskus
pimeinä iltoina heidän kyttäilevän kauppakartanon nurkissa tiilikivet
kourissa. Ja hän tunsi olonsa epävakaiseksi ja tukalaksi.

Kerran isäntä oli kutsunut hänet taasen vinttikamariinsa, missä he
istuivat puhellen ja ryypiskellen. Siinä sattui Taneli mainitsemaan,
että tämmöisenä kauppiaana sitä menisi hänkin täydestä, niin kuin väärä
raha...

Närhi-Iikka vilkastui.

— Tosiaankin. Sinäpä sanoit totisen sanan. Sinusta tulisi kauppias
paremmin kuin minusta. Sinä osaat puhella mukavia ihmisille. Ja
kauppiaita tarvitaan näistä puolin muuallakin kuin kaupungeissa ja
rautateitten varsilla. Nyt ovat uusi aika ja uudet tuulet tulossa.
Maakylien tunkiojuntatkaan eivät tule enää toimeen yksien ja samojen
kätten töillä. Ei käy enää laatuun, että isäntämies jonkin kerran
vuodessa käy kaupungissa ja tuo suolaa ja rautaa. Sinähän voisit
perustaa kaupan kotikylääsi. Minä voisin hankkia sinulle tavarat, antaa
luottoa, kyllä se kävisi. Tosin et osaa kirjoittaa, mutta voisithan
oppia. Ehkäpä sitä siltä pärjäileekin, notka mies, kunhan osaa nimensä
papereihin piirustella...

Niin oli uusi aatos itämässä ja versoi äkisti eläväksi ja
voimalliseksi. Jo viikon kuluttua Taneli lähti vaimoineen siitä
mustan joen ja rautatielinjan ristiin halkaisemasta asemakylästä,
perustaakseen kaupan Latvuskylään, kotitantereilleen.

Närhi-Iikka jäi kauppakartanoonsa ylen mietteliäänä ja viinaan
mielistyneenä miehenä. Hän oli luvannut kaikin tavoin auttaa Tanelin
asiaa jalalle.

       *       *       *       *       *

Latvuskylässä tiedettiin, että kauppias, porvari, oli nyt tuleva Taneli
Hotakasta, joka oli sinne saapunut pieneltä retkeltään isommasta
maailmasta. Siinäpä oli seikka ja tapahtuma kylän asukkaille. Monta
kertaa täytyi tämän vuoksi pudistaa päätä ja liikuttaa kieltä ja nauraa
hohottaakin: kauppa tähän kylään ja Taneli Hotakka kauppiaaksi, renki
ja viinalta vaivattu ihminen... Jopa nyt jotakin! Varsinkin Erinäköinen
Josefiina, kylän tietorikkain ihminen, puhui tästä asiasta paljon ja
ennusti. Ennustuksen sisältö oli tämä: kuuseen kurkistelija kompastuu
katajaan.

Yleensä oltiin sitä mieltä, että koko homma jää vain aikomukseksi ja
jutuksi. Mutta Taneli osti Kivitalon isännältä vanhoja rakennuksia ja
kylän keskeisimmältä raitilta palan maata. Hän kuului ottaneen posan
taskustaan ja lukeneen hinnan heti pöytään. Sitä sieti miettiä. Sitten
rakennukset siirrettiin paikoilleen ja nostettiin pystyyn. Taneli
heilui siellä kahden palkkalaisen kanssa kirveineen ja kurikoineen.
Viikon kuluttua oli kauppakartano pystyssä: puoti tiskeineen, sen
perässä asuinhuone ja erillään makasiinirakennus. Kaikki oli kyllä
vanhan ja harmaan näköistä, mutta hirret olivat vielä lujat.

Sitten tulivat ensimmäiset rahtimiehet, kokonaista puolikymmentä
hevosta, syksyn ensimmäisillä lumilla. Puotiin ja makasiiniin purettiin
ruis- ja vehnäjauhoja, sokeria ja suolaa, kahvia ja tupakanlehtiä ja
muuta. Ensimmäiset ostajat tulivat ja ensimmäiset kaupat tehtiin.
Kauppias seisoi tiskin takana ja puheli hauskoja, nauratteli vakaita
isäntiäkin. Kävivät mökkien akat ja mummot jostakin lantin saatuaan
vaihtamassa sen kahvipapuihin ja sokerinmuruun. Sillä asialla käväisi
Erinäköinen Josefiinakin. Kai hän myöskin tahtoi omin aistimin
tunnustella, että tämä kaikki oli todellista, eikä mitään harhaa ja
silmäin lumetta. Lipevä hänellä oli mieli ja kieli: niistä vuoti uuden
kauppiaan ylenpalttista arvostusta.

— Jo minä olen sanonut, että hyvä se on koko kylälle, että kauppa
saatiin. Ei tarvitse nyt talosten tehdä viikkokautista kaupunkimatkaa
tavarain takia, ei köyhänkään vaivaisin jaloin vaeltaa kirkonkylään
ostaakseen tarvenyssäkkänsä, jota köyhänkin syntinen liha vaatii, niin
kauan kuin hän täällä majaa pitää...

Se kirkonkylän kauppa oli ollut jo olemassa kymmenkunta vuotta. Mutta
yleensä se oli elänyt hiljaisesti ja kituliaasti, ehkä siksikin, että
kauppias oli kovin laiska ja unelias mies. Saattoi sattua, että hän
ostajan tullessa oli makaamassa puotinsa tiskille viidenkilonpunnus
päänsä alla. Eikä suinkaan aina noussut ostajan kysyessä jotakin
tavaraa. Näin hän saattoi vastata:

— Näkyykö sitä hyllyllä? Eikö? Makasiinista olisi haettava, mutta enpä
tästä nyt viitsi nousta ruokalevoltani. Tule jokin toinen kerta...

Mutta nyt kuultuaan, että uusi kauppa oli perustettu hänen alueelleen,
hän ihmeellisesti virkistyi. Alkoi puuhata, naulasi ja vasaroi paikkoja
kuntoon, sai uutta puhtia ja elämää.

Moni latvuskyläläinenkin saattoi vielä käväistä hänen puodissaan. Joku
heistä sanoi Tanelille.

— Helpommalla myy kirkonkylän kauppias. Se se lopultakin on haka
kauppiaaksi tässä pitäjässä...

Siihen Taneli:

— Niin haka? Minä olen sitten koukku, koukkijainen. Koukin ja kaivelen
rahat pois ihmisten kukkaroista.

Siitä alkaen pidettiin Tanelia porvarina ja kauppamiehenä, ja
Koukkijainen oli silloin hänen nimensä.

Hänen kauppansa näyttikin jo päältä nähden seisovan vahvasti
kantapäillään. Liike kävi. Myytiin ja ostettiin. Kyläkunta oli sangen
laaja. Siinä oli monta taloa ja vielä useampia mökkiläisiä, kotureita
ja ahertajia. Ja rahahan kulkee monien hyppysien kautta, käväisee
pienessä määrässä joskus köyhienkin kourissa. Tukkiyhtiöitten kynnet
olivat niinä vuosina ensi kertoja isketyt ympäristön metsiin. Moni
isäntämies saattoi sanoa: kyllä mänty maksaa. Ja köyhä kirvesmieskin
saattoi jonkin kerran elää hurskaasti kahvinpapujen ja vehnäjauhojen ja
riisiryynien parissa.

Närhi-Iikka Maston asemakylästä antoi surutta tavaraa, lähetti
sitä joskus pyytämättäkin kuormittain. Valtaisat pinot oli Tanelin
makasiinissa jauhoja ryynisäkkejä. Hän saattoi niitä katsellessaan
tuntea mielensä juhlalliseksi: hänet on pantu paljon haltijaksi. Eikä
ollut nyt huolta omastakaan jokapäiväisestä leivästä: täysinäisiin
säkkeihin voitiin pistää ammennusastia.

Taneli osti myöskin maantuotteita: voita ja pajunkuoria. Ostipa
hän Simo-äijältä kaikki tämän rakentamat maalaillut länkipuut ja
Verkkoukon, mainion kytän, salametsästämät metsot. Maatuotteet
lastattiin rattaille ja ajettiin kaupunkiin, joskus monella hevosella.
Taneli itse etumaisen kuorman päällä. Perillä tavarat myötiin ja
toista laatua ostettiin tilalle. Niillä länkipuilla ja suolatuilla
metsontäkillä ei monastikaan tuntunut tulevan nettoa, päinvastoin.
Mutta Taneli oli sitä mieltä, että kaupan ja meriliikkeen piti käydä.

Melkein jokaisella kaupunkimatkalla piti myöskin astua viinapuodin
ovelle valtavat ja kumisevat henttarit kourissa. Kaupungissa oli
elämä sitten iloista väriltään, samoin paluumatkalla, jopa jonkin
päivän kotonakin. Varsinkin markkina-aikaan olivat nämä kaupunkimatkat
Tanelista hupaisia. Silloin tapasi tien päällä tuttuja isäntiä, kuten
kirkonkylän Pasionkin, suuren talon isännän ja suuren ryyppymiehen,
joka ei koskaan selvää päivää nähnyt. Hänenkin kanssaan Taneli tuli
tutuksi näillä matkoillaan, kallisteli ryyppyjä ja puhui komioita.
Pasio se osasikin puhua aina jotakuta pykälää komeammin kuin muut. Hän
oli sanonut muun muassa, että kuoltuaan on hänet haudattava pystyyn
ja pää näkyviin. Hänellä kun on paljon tuttuja savolaisia, niin ne
voivat sitten markkinoilta palatessaan käydä kolistamassa ryypyn
edesmenneenkin kaverin suuhun...

Niin saattoi puhua Pasio, joka oli pitkän vuosikymmenen elänyt
yhdessä ja ainoassa viinan sumussa. Mutta varojensa mukaan on ihmisen
yritettävä. Köyhä ei pysty täällä pysyväistä turvaa eikä suojaa saamaan
maailmaa vastaan. Sade ja pouta lankeavat hänen päällensä niin, kuin
Taivaan Isäntä tahtoo.

Ja Taneli ei ollut rikas mies. Lekkerit tyhjentyivät ja pää sellosi
arkisen harmaaksi. Tuli katumuskin ja hengen vaiva ja unettomat yötkin,
aivojen laskiessa ja vatvoessa, kuinka tämä kauppa kävi, kuinka tämäkin
kaupunkimatka oli lyönyt leiville. Kirjanpito olikin tämän Tanelin
kaupankäynnin heikko puoli. Hän kun ei pystynyt sitä juuri kynällä
pitämään. Monet illat hän oli kyllä istunut korvallista kuumentavassa
ja kynsiä kouraavassa oppityössä. Mutkikkaat viirut syntyivät paperille
työläästi, suunkin soppeillessa, huulien muodostellessa samansuuntaisia
kuvioita. Loppujen lopuksi hän osasi piirtää paperille vain nimensä ja
senkin sait panna puoleksi arvaamalla. Tanelin oli siis kaikki asiansa
vyörättävä ja sessottava selville aivoissa. Ja välistä tuntui jokin
suti sielläkin laaseskelevan kaikki sekaisin.

Mutta kauppa kävi kuitenkin. Tavaraa oli valtaisat pinot, ja kauppias
Koukkijainen tunsi itsensä usein paljon haltijaksi. Hänellä oli jo
haaraliikekin. Kylän toisessa laidassa asui muuan viisas leskivaimo.
Hän sai Tanelilta myytäväkseen kaikkea ruokatavaraa suuret säkilliset.
Sitten aikanaan huomasi Taneli, ettei tästä liikkeen laajennuksesta
ollut muuta kuin suurta hallaa. Kahvia, ryyniä ja muuta mannaa vietiin
sinne ilman määrää, mutta rahaksi niistä näytti vaihtuvan vain pieni
ripe.

Mutta saihan Taneli komeasti sanoa, että sielläkin on minun liikettäni.
Saattoivat ihmiset vähän hymyillen puhua kauppias Koukkijaisen
haaraliikkeestä, jota viisas leskivaimo hoiti.

Välistä käväisi Taneli rahtimiehen mukana Maston asemakylässä
Närhi-Iikan, päätavaranhankkijansa ja luoton antajansa, luona
selvittelemässä asioitaan, saamassa neuvoja, viemässä hänelle
liikeneviä rahojakin. Närhi-Iikka oli edelleenkin sama vakaa ja
nauramaton mies. Hän kutsui Tanelin ryypylle vinttikamariinsa ja puheli:

— Mitenpä minä kauhalla kaatanen mieltä päähäsi, ellei sitä ole sinne
saanut Taivaan Isäntäkään. Mutta elä sekaannu housuihisi. Yritä
pysyä puujaloillasi. Korkein kohta taivaasta kai se Latvuskylässäkin
näyttänee olevan. Pitäisipä siellä yhden siistin kyläkauppiaan elää...

Närhi-Iikan rouva oli yhäkin yhtä valkoisen ja hienon ja
herrassäätyisen näköinen. Mutta nyt hän puhui Tanelillekin jonkin
sanan, nimittäen häntä Koukkijaisen herraksi.

Niinpä Taneli eleli kauppiaana ja Koukkijaisena kaksi kokonaista vuotta
ja kappaleen kolmatta. Sitten tuli taasen taite hänen elämäänsä.
Närhi-Iikka oli yhtäkkiä myönyt kauppaliikkeensä ja mennyt ties mihin.
Ostajat ryhtyivät sitten tiukkoihin tileihin Tanelin kanssa, olivat
tyytymättömiä, kielsivät uuden tavaran annin ja luoton ja vaativat
entisetkin saamisensa pois. He saivatkin ne, kun ottivat Tanelilta koko
kauppakartanon tavaroineen ja möivät ja hävittivät sen.

Taneli huomasi nyt olevansa joku muu kuin kauppias Koukkijainen. Hän
sanoi, että kun kauppiaalta on luotto lopussa, niin loppuu muukin, koko
liike.

Kyläkunta oli jälleen toistaiseksi ilman kauppaa. Asukkaat, myöskin
köyhät, kahvinkipeät muorit, saivat jälleen tallustella taivalta
kirkonkylään.

       *       *       *       *       *

Nämä ajat olivat Tanelin elämässä sumuisia ja sieluakin, ihmisen
lihojen ja luiden sisässä väliaikaisesti asustavaa kapinetta,
ahdistavia aikoja. Oli hänelle siinä kauppaliikkeen lusahtaessa
loppuun jäänyt sen verran varoja, että sai useammat litrat kirkasta
ja väkevää viinaa. Sitten alkoi ryypiskely mielen lohdutukseksi,
kauppias Koukkijaisen maahanpanijaiset, kuten hän itse sanoi. Pari
kolme viikkoa hän oli yhdessä ainoassa korkeassa viinassa. Se pakkasi
jo lopulta hämyä, viinahulluutta päähän. Hän uskoi yhteen aikaan, että
hänen päälaessaan oli nyrkin mentävä reikä, josta sielu oli karannut
tiehensä, joten hän oli ikään kuin autio, kylmille heitetty maja. Hän
meni jo Syinmaan tietäjän luokse näyttämään avointa päälakeaan ja
puhumaan, tokko tähän neuvoa keksittäisiin. Mutta tietäjä sanoi, että
jos häneltä kerran on sielu karannut, niin hän on kuollut mies. Ja
kuollut ei kakkua tarvitse.

Siellä tietäjän talon penkillä maatessaan hän oli myöskin joutuvinaan
pirun kämmenille. Tämä pahahenki oli ikään kuin sian muotoinen ja
röhkivä. Mutta kämmenet sillä oli suuret ja voimalliset, ja niillä se
kiikutti Tanelia liki huoneen mustaa lakea. Hänet valtasi sellainen
tuska ja hätä, että hän siitä päätteli sielun yhäkin hänessä asuvan.
Sieluton ja hengetön pökkelö ei sellaisia tuskia tunne.

Tämän kummitusmaisen pahan hengen kämmenien kiikutuksesta vapauduttuaan
hän lähti Syinmaasta ja kulki kirkonkylään. Mutta sielläkin oli
outoja vastaantulijoita: valkoposkisia virstantolppia pitivät
hänen viinansumuiset silmänsä kovakaulaisina, pitkäviittaisina
lähetyssaarnaajina. Jopa hän kerran lankesi polvilleen sellaisen
juurelle maantien raviin ja rukoili suruttomuuttaan anteeksi. Hän kävi
myöskin Pasion, sen suuren talon isännän ja väsymättömän ryyppymiehen,
luona. Mutta Pasio ei ryhtynyt hänen kanssaan millekään. Sanoi, että
kauppias Koukkijaisen hän tunsi, mutta ei tuollaisia viinapäissään
kuljeskelevia irtolaismiehiä.

Siten Tanelin oli lähdettävä Pasion talosta niine hyvineen. Hänen
viina-aineensa olivatkin jo lopussa. Pää selvisi ja henget eivät
enää tuppaantuneet hänen seuraansa. Hän tunsi varmasti olevansa maan
pinnalla ja nahkojensa sisässä. Mutta suuri synnintunto häneen jäi. Hän
oli valmis lausumaan: minä vaivainen mato ja matkamies.

Kotikyläänsä tultuaan hän kuuli vaimonsa Kaisan olevan huonemiehenä
Kivitalossa. Taneli muisti, ettei heillä nyt ollut mitään omituista
asuntoa eikä turvapaikkaa. Siitä hänen äkkiä pystyttämästään
kauppakartanosta olivat valtaisat tavarapinot kadonneet. Eivätkä autiot
seinätkään olleet hänen. Muurari-Pekka asui nyt siinä monilukuisine
paljaskoipisine lapsineen.

Kivitaloon Tanelin oli siis käveltävä tapaamaan Kaisaansa. Ja
ankara rippi odotti siellä häntä: vaimo ja talon emäntäväki kävivät
yhteisymmärryksessä hänen kimppuunsa. Ja Taneli tunsi häpeävänsä ja
nöyrtyvänsä. Hänen sielunsa tila oli nyt otollinen uskonnollisille
jyvillekin. Hän kiipesi uskonlahkoon kuuluvien ihmisten kaulaan ja
teki parannusta ja luetteli syntejään. Kaikki tämä totinen homma
tuntui kummallisesti virkistävän ja parantavan hänen mieltänsä ja
sieluansa. Olihan hänellä nyt uskonveljiä ja -sisaria, jotka puhuivat
lohduttavia ja anteeksi antavia sanoja. Taneli tunsi olevansa valmis
tämä kuittinippu kourassaan astumaan vaikka Taivaan Isäntää vastaan.
Hän tunsi jonkinlaista pyhää iloa ja sanoi:

— Kauppias Koukkijainen on kuollut, mutta uusi Taneli on ylösnoussut...

       *       *       *       *       *

Jälleen oli kyläkunnan kiehtonut kesäinen lämpö, vehmaus ja pehmeys.
Ja Taneli oli ryhtynyt pystyttämään omaa asumusta, omaa rypypaikkaa
ja pesää. Hyvät naapurit ja uskonveljet auttoivat. Ison Mahalan vanha
emäntä oli lahjoittanut hänelle kyläkunnan vanhimman, repaleiseksi
käyneen, iänikuisen raamatun ja vaikuttanut asiaan, niin että itse Ison
Mahalan isäntä luovutti hänelle velaksi jauhosäkin. Kivitalon isäntä
oli taasen antanut mökin paikan maaltaan, kyläkunnan laitametsästä..

Sinnepä siis Taneli laski hartioiltaan jauhosäkin kuusen juurelle,
asetti raamattukirjan säkin päälle ja ripusti oksan tynkään
kailettikellon. Hän sanoi vaimolleen, että tähän syntyy Kuusela. Ja työ
alkoi.

Ajat olivat muuttaneet näinä muutamina vuosina: ei käynyt nyt torpan
pystyttäjän kaataminen suuria aarnipuita mökkinsä seinähirsiksi.
Metsänomistaja sai niistä nyt rahat puuyhtiöltä. Niin oli saanut
Kivitalon isäntäkin. Suuri raiskio se oli, johon Taneli nyt oli
ryhtynyt asumusta pystyttämään. Metsä oli ikävän näköinen, kuten
puoleksi kynitty linnunraato. Pienien puiden ja näreiden seassa
törröttivät kellastuneet oksat ja kaadettujen tukkipuiden latvukset.
Näistä joutilaista maahan maatuvista latvapuista oli Tanelilla nyt lupa
laatia majansa.

Työ alkoi suurella kiivaudella. Kas, vieläpä Taneli pystyi tarttumaan
kirvesvarteen, vaikka olikin ollut kauppiaana ja Koukkijaisena täysien
säkkien ääressä tiskin takana. Puiden latvat karsittiin ja kannettiin
kasaan. Vaimo oli suurena apuna. Kirves napsoi ja lastut sinkosivat
varhaisista aamuista hamoihin iltoihin, ja seinät kohosivat. Kun
yksitoista työpäivää oli kulunut siitä aamusta, jolloin Taneli laski
jauhosäkkinsä ja raamattunsa puun juurelle tässä raiskiossa, oli
Kuuselan torppa valmis. Haiku kohosi savupiipusta ja akkunalasit
kimaltelivat iltaisen auringon paisteessa.

Niin oli Taneli jälleen oman kurkihirren alla. Siinäpä oli akalla
tyyssija, siinä voit joskus itsekin levätä öitäsi ja iloita vaimostasi,
pistää ruoan murua rintaan, mikäli sitä irti sait. Mutta siinäpä sitä
olikin tietämistä. Yleensä sait ripustaa kintaasi ovensuunaulaan.
Perälle pirttiä niitä turhaan veit.

Ei ollut toki ilmestynyt suurta lapsilaumaa perässä vedettäväksi.
Lapsia ei heille Taivaan Isäntä näyttänyt siunaavan. Olivathan he
eläneet ja rakastaneet jo siksi monta vuotta, suudelleet, kuten Taneli
hulluutensa päähän puhui, että kinnasparit olivat orrelta tipahdelleet.
Mutta kas, kun Kuusela valmistui, valmistui ja syntyi siinä myöskin
pieni poika. Tämä poika kuoli kuitenkin sangen pian. Sijaan syntyi
kuitenkin tyttö, joka eli ja kasvoi. Useampi ei enää yritellytkään. Ja
ainahan tämän yhden lapsen ruoissa piti. Olipa hän ikään kuin ilokin
vanhemmilleen, toivo vanhojen päivien elatusavusta. Hänet ristittiin
Mariaksi.

Niin elettiin. Kuuselan mökki näytti pysyvän vain vuosi vuodelta
entisellään, pienenä ja vesakkometsän läheltä piirittämänä. Ei ollut
tässä torpassa navettaa, eikä lehmää. Särpimet oli kannettava taloista
läkkipeltikannussa. Pieni se oli perunamaakin seinän takana. Joku
olisi saattanut sanoa, että miksei Taneli penkonut ja viljellyt sitä
maata laajemmalti? Mutta köyhä ihminen ei aina nälältä kykene tekemään
sitä, mikä ehkä viisasta olisi. Suolet pakottavat hänet toisen ihmisen
töihin, mistä leivänpalat saavutetaan nopsemmin hampaisiin. Sitäpaitsi
oli se torppain vuokrajärjestys siihen aikaan epämääräinen. Torppari
oli turvaton lakien ja isäntien edessä. Taneli luuli tietävänsä kuinka
moni heistä oli ahertanut torpassaan elämänsä ajan ja lopuksi nähnyt
tuuleen työtä tehneensä: työstä ei ollut turvaa torpparin vanhuudelle
eikä hänen perillisilleen.

Niin kuluivat vuodet vähin vaihein. Epämääräisen luvun metsän puita
katkoi ja halkoi Tanelin kirves, yhä venyivät hänen kaivamiensa ojien
pitkät sivut, yhä leveni kuokkimiensa maiden leveys. Kaiken hän teki
määrämaksusta talojen isännille. Ja niin voivat he kaikki kuljettaa
suoliensa lävitse ravintonsa. Niin on tämä elämä järjestetty.

Mutta yleensä Taneli eli surematta: hänen suunsa ja kielensä
muodostivat monien vuosien kuluessa epälukuisen määrän mukavia puheita
ja naurua. Uskonnollisuuden tuuli oli äkkiä kulkenut hänen ylitseen ja
jättänyt hänet taasen rauhassa jammertumaan maallisiin. Hänen välinsä
Kivitalon isännän kanssa eivät pysyneet oikein hyvinä. Hänen oli
tehtävä torpastaan veropäivät, ja silloin isäntä tavallisesti asetti
hänet hakkaamaan halkoja ahneus mielessä, sillä pystyihän Taneli siihen
työhön aivan ylös hypäten. Mutta kas, halkoja tulikin päivän mittaan
vain se määrä, mikä muiltakin miehiltä, parisen syltä. Kivitalon vanha
isäntä mutusteli suutaan tyytymättömänä:

— Vähännäppipä sitä jälkeä on. Onhan se monasti kuultu ja nähty, että
sinä saat hakatuksi neljä viisi sylenmittaa päivässä...

— Saan milloin saan, vastasi Taneli. Mutta ei nyt olekaan lyöty
viinahallista veikkaa. Olen suorittamassa veropäiviäni ja teen työtä
sen, minkä muutkin talonmiehenne ja renkinne. En hituistakaan vähemmän.
Pikemmin enemmän. Miehen työn olen tehnyt joka päivä. Eipä pitäisi olla
mitään muistuttamista.

Mutta isännän mielestä oli. Se oli hänestä ilkeyttä ja laiskuutta.
Taneli eli kuitenkin oman päänsä jälkeen: hakata huhtoi nopeasti
määränsä ja istuskeli sitten jouten työmaalla ja veisaili virttä
äänekkäästi, siinä tarkoituksessa, että se kävisi isännän älälle
entistä enemmän.

Kuten se kävikin. Huonot olivat torpparin ja isännän välit. Uhkasipa
isäntä hänet häätää aivan pois mökistään. Mutta Taneli ehtikin ennen
häntä. Hän möi Kuuselansa halvasta hinnasta muutamalle köyhälle
miehelle ja pystytti sitten Kivelän mökin Ison Mahalan maalle ja asui
siinä aikansa. Möi senkin ja rakensi sitten Kitulan. Kaikki torpan
tarvitsijat kun eivät pystyneet tahi ryhtyneet rakennustöihin. Mutta
Tanelilta nousi mökki maasta yhtä äkkituumaisesti kuin sieni sateen
perästä.

       *       *       *       *       *

Mutta näihin aikoihin, juuri kun hän oli saanut valmiiksi uudemman
mökin ja nimittänyt sen Kitulaksi, alkoivat Tanelin tajussa puhallella
ja elää uudet tuulet ja tuumat. Häneen iski voimallinen Amerikan kuume.

Se oli tavantakaa ikään kuin sivunnut ja hiponut häntä ennenkin.
Olihan hän nähnyt monien miesten menevän meren taakse ja jonkun sieltä
palaavankin. Ja silloin nämä, lähtiessään aivan köyhät ja tavalliset
miehet, olivat olleet rahamiehiä, herrasmiehen asulla ja komeilla
kellonperillä varustettuja. Se maa siellä suuren lätäkön takana lienee
ihmeellinen ja lämmin maa. Se houkutteli ja kiehtoi mieltä. Ja nyt
tämä viehätys oli äkisti kasvanut voimalliseksi kuumeeksi. Työkään ei
käynyt ja öiden unikin oli vähäistä. Mutta pitkä matka vaatisi varoja,
joita Tanelilla ei ollut. Olisipa hänen entinen ystävänsä Närhi-Iikka
nyt saapusalla. Taneli ei kuitenkaan tiennyt mihin tämä mies oli
haihtunut. Voimallinen halu ja harrastus vievät kuitenkin pyrkimyksiin,
jotka aikanaan kantavat kaltaisensa hedelmän. Niinpä Tanelikin alkoi
istuskella kylän isäntien luona ja selittää heille asiaansa, ensin
taitavin esipuhein, ja sitten suoraan. Ja kas, jokin päivä kului ja jo
oli Tanelilla isäntien nimiä pönkämiehinä velkakirjassa, jolla Ison
Mahalan isäntä luovutti rahat.

Enempää ei Taneli aikaillutkaan. Jonakin kevättalven päivänä hän
suuntasi matkansa meren taakse. Hänen Kaisansa pienine tyttärineen jäi
Amerikan leskeksi Kitulan mökkiin.

Mutta koko tämä matka oli Tanelin mielestä jotakin epätodellista,
elämä siellä maailman rannoilla ikään kuin unennäköä. Ällistyttävän
viljavasti oli hänen mielestään merellä vettä, jonka suuret tuulet
saattoivat sellaiseen heiluntaan, että kookas laiva tuntui sen
valtaisilla kämmenillä epävarmalta, päreisen vakkaresun tavoin
ratisevalta kappaleelta. Monta vuorokautta hän makasi meritaudissa,
joka tuntui kaivavan ulos kaikki sisälmyksetkin.

Tämänkin siivottoman veden paljouden ylitse päästiin viimein ja
Taneli astui Lännen manterelle kiveränokkaisine saappaineen ja
karvalakkeineen. Maihinnousupaikassa hänen piti tavata tuttu, jo vuosia
sitten tänne matkustanut kotikylän mies. Tämä tapaaminen tapahtuikin
ja hyvältä tuntui Tanelista tämä kohtaus, sillä orvoksi ja ikään kuin
naudan tavoin kulotettavaksi hän tunsi täällä itsensä.

Sitten piti ryhdyttämän työhön, irroittamaan niitä arvokkaita taaloja.
Se työ oli kolin purkua, missä kyllä tarkeni armottomassa auringon
paisteessa. Kolin mustaamat ohuet vaatteet liimautuivat ihoon, josta
hiki tuntui kihoavan aivan vaahtona kihisten. Mutta myöskin niitä
taaloja tuli. Ensimmäinen rahakirje voitiin lähettää vanhaan maahan.

Sen työn lopussa Taneli joutui eroamaan toveristaan. Hän oli sitten
töissä maaseudulla aivan toiskielisellä farmarilla, joka ei osannut
Suomen sanaa. Eikä talossa ollut muitakaan suomalaisia. Vaikka
hän jotenkin tulikin toimeen isäntänsä kanssa työhommassa, niin
kovin hänestä tuntui tukalalta tämä mykkä elämä. Siinä vanha maa,
kotikylän metsäiset ja alakuloiset maisemat, nousivat jo ylen kauniina
kangastuksina hänen mieleensä. Jopa pakkasi aivan huokaisuttamaan, että
miksi nuo tuli jätetyksi ja tokko noita enää koskaan nähnee.

Lähistöllä jonkin mailin päässä oli myöskin eräällä suomalaisella
farmi. Tämä oli ryhtynyt jo aivan taloksi, siinä mielessä, että tänne
hänen luunsa vanhenevat. Hän oli kuljettanut tänne koko perheensä,
myöskin äitinsä, vanhan maan nälkäpitäjässä elämänsä eläneen naisen.

Palvelijoista oli puute siinä seudussa. Niinpä tämä vanha muori oli
jonkin aikaa lapsenhoitajana juuri sillä toiskielisellä farmarilla,
jota Tanelikin palveli. Tämä muorin läsnäolo ikään kuin teki
hupaisemmaksi ja lievitti Tanelin elämää: saihan kuulla edes vähäisen
kristityn ihmisen puhetta.

Muuan kuva ymppäytyi hänen mieleensä tältä ajalta. Oli sunnuntai ja
Taneli ja se vanhan maan nälkäpitäjien muori olivat aterialla. Ruoka,
leipä, se pääasiassa teki Tanelin elämän täällä vaikeaksi. Se leipä oli
vehnästä, joka ei hänen vatsassaan ajan pitkään tuntunut ruoalta. Se
teki elämän nivon tuntuiseksi ja vei ruokahalut. Samoin oli muorinkin
laita.

He siis syödä nälvivät vehnäleipää asetellen voita sen päälle tahi
töhräten sitä siirappiin. Eikä heidän sydämensä eikä sisuskalunsa
tuntuneet sitä ilolla vastaan ottavan. Jopa sanoi Taneli:

— Olisipa vanhan maan reikäleipää tai ohraista rieskaa...

Nälkämaitten muorin silmiin kierähtivät melkein vedet:

— Voi, kun oisi petäjäistä...

Sen Taneli muisti vielä vanhanakin: olipa siinä tapaus, ettei ihminen
ole tyytyväinen vehnäsenkään ääressä, vaan hänen mieleensä muistuu,
vieläpä herkkuna, hieman punertava ja pihkainen petäjänkuorileipä.

Kauan ei Taneli siinä farmilla palvellutkaan. Hän siirtyi
kaivosseutuun. Kovin sotoista hänestä oli kuitenkin kaivostyömiehen
elämä siellä maan uumenissa suuressa pimeydessä. Siellä hän kuitenkin
kärräili kiviä vuoden päivät lepatteleva kynttilä lakissa, vaikka
kaiken aikaa miettikin, ettei tämä ole hänen työtään eikä elämäänsä.
Mitä hänellä lienee sitten ollut muistuttamistakin, sillä paremmin hän
täällä eli kuin ikipäivänä ennen tahi jälkeen: töitten väliajoilla
sai esiintyä aivan herraskaisessa asussa, löysipä täällä mieleistään
ruokaakin ja voi viettää salongissa juomien ääressä hurskasta elämää.
Mutta vanha maa, pieni Kitulan mökki, muistuivat aina hänen mieleensä.

Sitten tapahtui kaivannossa onnettomuus. Jokin osa siitä luhistui
kasaan, ja monta miestä kuoli ja loukkautui. Taneli ei kyllä ollut
onnettomuuden sattuessa työvuorollaan, mutta kovin oneaksi vei hänen
mielensä, kun hän näki miesten jäännöksiä säkissä kuljetettavan pois.
Hän ajatteli, että noin voi hänkin siellä joskus lahistua kiven
alle kuin hiiri loukkuun. Olisikohan sittenkin parasta elää loputkin
elämäänsä siellä lähtöpaikallaan, kun ne eivät kuitenkaan haihdu
mielestä... Ei siellä ainakaan kivi tipahda päälakeen.

Hänellä oli tarvittava määrä rahaa taskussa ja niinpä hän jonkin päivän
päästä oleili jälleen keinuvassa laivassa sen viljavan veden paljouden
päällä. Niin äkkiä hän palasi suurelta retkeltään. Rikkautta hän ei
ollut käsittänyt. Mutta olipahan sekin mielikivi kierretty.

Jonakin toukokuisena aamuna hän sitten avasi Kitulan mökin oven.
Kolmatta vuotta oli siitä, kun hän oli sitä viimeksi käsitellyt.

— Terveisiä länneltä, sanoi hän.

Kitulan torpan Amerikan leski oli iloisesti hämmästynyt ja näytti
Tanelista uudelta ja viehättävältä. Hänen pikku tyttärensä Marian
pituus näytti myöskin venähtäneen muutaman korttelin.

— Tuleehan se mies meren takaa, ihastui Kaisa. — Ja vieläpä turppaan
altakin, lisäsi Taneli.

— Sieltäkin kimpoillaan viimeisenä päivänä.

       *       *       *       *       *

Sitten Tanelin elämä jatkui kuten ennenkin mökin miehenä ja puun
kaatajana ja maan kuokkijana.

Tämän Latvuskylänkin kasvojen ilme oli ikään kuin muuttunut niinä
parina Amerikan vuotena, niitä ennen ja niiden jälkeenkin, aivan
vitkalleen ja huomaamatta. Oikea ruskea, somerolla kyllästetty,
virstantolpilla varustettu maantiekin oli rakennettu kirkonkylään.
Joidenkin talojen ja torppien seiniin oli sivelty punaista väriä.
Uusi kauppias, vakainen ja ymmärtäväinen Kitunen, pystytti kauppansa
kylään, lähelle Tanelin entistä kauppakartanoa, joka oli nyt alentunut
Muurari-Pekan harmaaksi ja köyhäksi mökiksi. Tämä kauppa pysyikin nyt
pystyssä vuodesta toiseen, vaikkakin hiljaisena, ikään kuin kituliaana.
Tästä kauppiaasta Taneli ajatteli ja sanoikin, että kostoon kovaan on
mies kauppias.

Talojen maille ilmestyi rautaisia maan kääntäjiä, touhukkaasti repiviä
rullaäkeitä. Ensi kerran Iso Mahanen lähetti Tanelin kaivamaan
viemäriä vetiselle suolle. Sen mustasta, epävarmasta pinnasta oli
maanomistajalla nyt mieli saada viljaa, etupäässä heiniä naudoille.

Lehmänannekin vietiin nyt jo rautaisen koneen käsiteltäväksi,
meijeriin. Se oli vielä pieni ja käsinväännettävä kone, kyläkunnan
yhteinen. Mutta rasva siinä maidosta erotettiin ja puristettiin voiksi.
Hiljalleen joutivat lahomaan talojen maitokamarit ja monilukuiset
valkoiset pytyt.

Yhtä ja toista uutta ilmestyi. Kuten puhelinlinjakin maantien viereen
kauppias Kitusen rakentamana. Tolpat kohosivat ja musta rautalanka
humisi tuulessa, ikään kuin voivotteli, että sen täytyi niin kiireesti
kuletella ihmisten puheita. Tämä laite oli aluksi kyläkunnan ihme ja
sitä nimitettiin juorulangaksi.

Niin kuluivat vuodet ja niin ilmestyi aina uusi ilme ja ryppy
kyläkunnan kasvoihin. Eikä kukaan voinut tietää, kävikö sen ilme
vanhemmaksi vai nuoremmaksi, sairausko sitä muodosteli vaiko suuri
elonvoima.

       *       *       *       *       *

Elämän verkossa ovat kuteet ja loimet monisäikeiset ja mutkalliset.
Sitä kudotaan, kudotaan, pujotellaan, moni käsi lennättelee
sukkulaa, moni jalka painaa poikimia. Ja verkko ja kudelma käy yhä
mutkallisemmaksi, kirjavammaksi, oudoksi ja käsittämättömäksi.
Itsekunkin harmaa tahi verevä elämän rantu voi siinä yht'äkkiä vaihtaa
väriä, saada sykkyröitä tahi katketa syistä, joihin oma ohjaus ei ole
paljon vaikuttanut. Ollapa sormesi kuinka taitavat ja notkeat tahansa,
jalkasi vaikka miten voimakkaat: elämän suuressa nuotassa kuitenkin
pyristelet nuotassa, jota vedetään kohti suurta tuntemattomuutta.

Niinpä tämänkin puunhakkaajan, ajurin ja kuokkamiehen elämään
valmisteltiin pieniä mutkia, sillävälin kun hän itse löi puita, loi
maata.

Pitäjän kirkonkylän kauppiashan oli se ylenmääräisesti ja hupaisesti
laiska ja unelias mies, joka oli havahtunut vähän puuhaamaan ja
elämään silloin, kun Taneli Hotakka yritti kasvaa ja äityä porvariksi
ja kauppamieheksi. Niihin aikoihin hän oli sitten ottanut apulaisen,
nuoren ja elävän miehen, jolle vähitellen siirtyi koko kauppaliikkeen
hoito ja johto. Siitä pitäen kauppa menestyi ja vaurastui. Liikkeen
omistaja itse eli vielä vuosikausia uneliasta, hiljaista elämäänsä,
kunnes kuoli. Ja nyt hänen tiskimiehensä toi esiin paperit ja
sopimukset, joiden mukaan melkein koko edesmenneen miehen omaisuus
oli hänen, ja sukulaiset ja perilliset saivat nuolla huuliaan. Ensin
käytiin kuitenkin monet käräjät, mutta nuoren liikemiehen paperit ja
todistajat pitivät kutinsa, ja hän peri voitot.

Yleensä ajateltiin ja sanottiin, että tässä nuoressa miehessä oli
liian suurta viisautta: tyhjin kämmenin aloittanut mies ja nyt jo noin
pitkällä. Mihin vielä ehtineekään tuo elävä mies, ajattelevainen,
mutta kuitenkin nopsa ja tarttuvasorminen, samalla kun hänen sielunsa
oli niin rasvatun liukas, että tuskin itse niiden elämän suurten
onkimiesten näpit siihen pystynevät. Kas, ihmeitä hän näyttää tämän
metsäisen pitäjän köyhälle kansalle. Loiskis: hyvällä naimakaupalla
hän, pulska mies, lisää omaisuuttaan. Liikettä laajennetaan ja
syrjäkylille pyritään pystyttämään sivukauppoja.

Tanelin kotikylässä on Yläpellon talo joutunut yksinäisen leskivaimon
hoteisiin. Uusi kauppias ostaa nyt leskeltä Yläpellon ovelasti ja
edullisesti metsineen. Myö sitten puita ja perustaa taloon kaupan,
mutta pitää samalla yllä talon maanviljelystä. Hänellä on korea ja
kiharainen neiti kaupanhoitajana, ja kylän entinen kauppias Kitunen
menettää melkein tyystin ostajansa ja muuttaa jo jonkin vuoden kuluttua
pois kylästä. Tähän sivukauppaansa on nuori liikemies, Purnu on hänen
nimensä, sangen tyytyväinen, mutta ei tilan maatalouteen. Hänen itsensä
kun pitää enimmät ajat oleskella pääkaupassaan, niin laajanlainen talo
tarvitseisi toimeliaan tilanhoitajan.

Mutta sitäpä ei tahtonut löytyä: monet yrittäjät ilmenivät pian joko
nahjuksiksi tai liian viisaiksi.

Sitten Purnu tuli tuntemaan Taneli Hotakan. Purnu oli osaava mies
päällyskuoresta päättelemään ihmisen sisälläpitoa. Hänen ei tarvinnut
kauan ihmistä katsella, kun jo aavistus ja valittujen lasten henki
sanoivat hänelle mitä lajia ja luontoa kukin oli. Näinpä hän lienee
tuumaillut Tanelista: tuo huhkii töitä, on juuri parahiksi tyhmä ja
parahiksi viisas. Tuolla ei ole himoa koota katoavaisia tavaroita.
Syöpi mitä saapi ja tyytyy siihen. Ehkä hän mielellään ottaisi iloakin
elämästä ja pitäisi hyvän päivän, mutta toista ihmistä isosti pettämään
hänellä ei ole harinetta eikä taitoa. Siinäpä minulle mies.

Taneli puolestaan myöskin mielistyi nuoreen ja iloiseen, ravakasti
puhelevaan kauppamieheen, joka toi viisaasti ja taitavasti esiin
asiansa. Päätös oli se, että Taneli Hotakasta tuli tilanhoitaja
kauppias Purnun omistamaan Yläpellon taloon. Vaimonsa Kaisan, joka jo
näihin aikoihin alkoi olla sairasteleva ja raihnas, hän heitti asumaan
Kitulan mökkiin. Maria tyttö, joka jo hyvin pystyi juoksentelemaan,
kanteli sinne Yläpellosta maitoa ja muuta muonaa. Siellä he sitten
elivät turvallisesti mökin seinien sisässä, äiti ja tytär. Taneli kävi
siellä ainoastaan sunnuntaisin ja vain joskus arkisina yönseutuina.

Hänellä oli kiire. Hänen täytyi esiintyä toprasti talon isäntänä.
Hänellä oli renki ja joskus päiväläisiä, puun hakkaajia ja ojan
kaivajia ja heinä- ja elonkorjuuaikoina aivan kokonainen työväki. Ja
vuodenajat ja työt vaihtuivat, ja aika kului. Välistä juhlapyhinä
Tanelin piti saada vielä viinaakin, ja silloin hän sormet harrillaan
puhui puotineitsyelle ja talon muille naisille leuhkevia, niin että
nämä sekä kauhistuivat että ilostuivat.

Yleensä kauppias Purnu oli häneen tyytyväinen ja hän kauppiaaseen.
Joskus Purnu saattoi häntä kyllä moittiakin, mutta enemmän hän puhui
höystäviä puheita. Sattui kerrankin, että kauppias tuli taloon ja
huomasi, ettei halkoja ole kuin jokunen kalikka.

— Hakkaa nyt halkoja, hakkaa niin, että niitä kerrankin on eikä
oleskele, varoitti hän.

Taneli renkeineen hakkasi. He iskivät sisukkaasti ja hellittämättä
päivän ja viikon ja toisen viikon. Halkoja oli talon solalla kokonainen
valtava vuori, niin että ne tukkivat tien kartanolle. Tulipa sitten
kauppias hevosellaan ja pysähtyi halkovuoren eteen ja puhua holotti
kiivaasti:

— Mitäs puun siivoa tämä on? Miksi niitä ei ollenkaan ole ladottu
liiteriin?

— No, niitähän oli puhe tehdä näkymään asti. Ja nythän kauppiaskin ne
heti huomasi. Ne älyää ohikulkijakin, selittää Taneli ja nauraa.

Kauppiaskin yhtyy nauruun. He ovat molemmat leikin tuntevia miehiä. He
sopivat hyvin.

Tuleepa kauppias myöskin joskus kesällä heinäaikana ja tahtoo nähdä
kuinka työ käypi talon etäisellä ahteniityllä, jossa parasta aikaa
heinää kaadetaan. Varhain aamulla he lähtevät talosta taipaleelle.
Kauppias kävellä huhkii edeltä. Hänellä on aina kiire. Hän on kiivas
ja kiihkeä elämässään, puuhakas, monta asiaa muistava. Mutta kauppias
kävelee tyhjiltään ja Tanelilla on iso piimäleili selässä heinäväelle
einesärpimiksi. Hänelle tulee hiki, mutta yhä kauppias lisää vauhtia,
jopa sanoo lopulta:

— Eikö juosta?

— Juostaan vain, vastaa Taneli.

Ja he juoksevat koukeroista metsäpolkua, mutta Taneli on pudottanut
raskaan leilinsa selästään tien viereen. He saapuvat suurelle
luonnonniitylle, missä heinämiesten hihat heiluvat. Taneli ottaa
viikatteen, ja kauppiaskin tarttuu haravaan. Tulee suuruksen aika ja
istutaan syömään. Mutta piimää, välttämätöntä särvintä ei näy. Kauppias
katselee ympärilleen ja sanoo:

— Mihinkä se Taneli sen leilin pani?

— Minä heitin sen siihen, missä juoksu aloitettiin.

— Ahaa...

Ja muuta puhumatta kauppias Purnu nousee ja menee itse hakemaan
leiliä. Väki saa istua ja odottaa särvintä, mutta kaikki ovat silti
hymyileväisiä ja hyväntuulisen näköisiä.

Niin Taneli ja kauppias opettavat toisiaan. He hioutuvat ja
liippautuvat, viisastuvat.

Yläpellossa elätetään ja kasvatetaan myöskin sikoja. Ne paisuvat ja
lihovat, ja sitten ne teurastetaan ja katoavat johonkin. Mutta Tanelin
mielestä tulee talon pöydässä aniharvoin näkyviin mitään sikamaista.

Kauppias on ollut taasen talossa ja teurastuttanut pari sikaa ja
kätkenyt ne lukon taakse. Nytpä Taneli tahtoo kauppiaalta tämän
varastoaitan avainta.

— Mitä sillä teet? kysyy tämä.

— Siellä kun on ne ruumiit, ja minä pelkään ruumiita. Sanovat, että
arkuus katoaa, kun saa koetella ruumiin jäseniä...

Mutta kauppias vain naurahtelee:

— Mitä sinä, miehinen mies, arkailet. Karkaise vain luontosi. Mitäpä
se ruumis tekee? Lötköttää. Etkö sinä ollut hyvissä väleissä niiden
vainajien kanssa.

Niin Taneli ja kauppias kestailevat. He ovat molemmat eläviä ja iloisia
miehiä. He sopivat hyvin.

       *       *       *       *       *

Niin vuodet kuluvat. Taneli puuhailee kauppias Purnun tilanhoitajana,
ja kyläkunnan kasvot ympärillä aivan hiljaa ja huomaamatta saavat
uusia ilmeitä, vereksiä ryppyjä. Tuulet puhaltelevat, monien aatteiden
tuulet. Ihmiset näyttävät heittäneen tulevaisen elämän hautomisen ja
mietteet siitä, mikä usko ja oppi tekisi autuaaksi vähemmällä. He
ikään kuin jo tähän maailmaan haluaisivat rakentaa jonkin pysyväisen
majan. Ilma ja tuulenhenki ovat aivan kuin uutuutta ja aatetta täynnä.
Sanomalehdet, joita alkaa jo tulla melkeinpä jokaiseen taloon ja
mökkiin, ovat ikään kuin siementä ja lantaa. Niin tulee työväenaate,
tuo, jonka pitäisi yhdistää voimalliseksi möhkäleeksi kaikki alhaiset
ja köyhät, työtä tekeväiset, jotka kuitenkin ovat jääneet kuirinosalle
tämän maailman hyvyyksistä. Ja kas, se aate on äkkiä itänyt tässäkin
kylässä, noussut näkyväiseksi. Kohoaa punaseinäinen työväentalo,
jossa tätä aatetta selitetään ja levitetään, jossa myöskin nuorten
iloksi soitetaan hanuria ja tanssitaan pyhäilloin. Tulevat myöskin
raittiusaatteet ja nuorisoseura, ja toinen talo kohoaa, toinen hanuri
soipi. Toiset ovat siitä iloisia, mutta jotkut vanhat ja kovasti
uskontöhröksessä olevat nimittävät näitä taloja pirunkirkoiksi. Onhan
Tanelikin ollut uskoa tunnustamassa, mutta uskon karvas yrtti ei ole
löytänyt hänestä sopivaa maaperää. Se on äkisti kuoleutunut. Hän
voipikin siis käydä toisinaan työväentalolla, mutta innokasta aatteen
miestä hänestä ei tule. Hänen aivonsa eivät oikein käsitä, mitä tämä
liike tahtoo, miten se menettelee. Mutta hänellä on työläisen sielu:
hän tuntee nahkoissaan, että köyhä elää kurjaa elämää, kun taasen rikas
on rikas. Tuskin tuota Taivaan Isäntä lienee niin järjestänyt, tuskin
se on hänen tahtonsa.

Kylään rakennetaan myöskin kansakoulu vahvoista hirsistä. Se on komea
kuin linna. Leveät akkunalasit välkehtivät. Lapset kulkevat tässä
talossa laukku selässään vuosikausia. Taneli puhuu tästä asiasta
vähän pilapuheita, että kuinka oppinut ihminen nykyaikana tarvitaan
sontalapion varteenkin. Mutta silti hän lähettää Mariansa kouluun.
Siellä tämä kulkee puolikymmentä pitkää vuotta. Sitten hän on kypsä
aloittamaan piikaihmisen elämän.

Tulee myöskin muita aatteita, tulee uusi kirjanoppinut maahenki ja
osuustoimintaliike. Ihmiset alkavat elää seuroissa ja yhdistyksissä.
Kenenkään ei ole hyvä yksin olla. Soita kuivataan ja viljellään.
Suonurmi ja sonniyhdistys lisäävät lehmänannetta. Uusi kalkinvalkoinen
meijeri kohoaa kyläkunnan keskelle. Siinä on voimallinen höyrykone.
Se puhaltaa juhlallisen pilliäänen. Syksyinen varttojen jyske
mustaotsaisissa riihissä vaikenee. Puimaosuuskunta erottaa jyvät
oljista höyryn voimalla ja moninivelisen ja hampaisen koneen
humisevalla työnryskeellä.

Peltojen pintaa myöskin möyhentelevät moninaiset vehkeet. Tanelikin on
jo Yläpellon nurmia kaatanut maalaillulla niittokoneella, haravoinut
heinää kokoon pitkähampaisella hevosharavalla. Hän on myöskin
siroitellut pelloille pussilantoja. Hän on puhunut isännälleen, että
kovasti tämä tekee maan päälle työtä kauppiaaksi, kun ei riitä enää
omintakeiset sonnatkaan. Ulkomailta täytyy tuoda jotakin Pietarin
ulostusta. On sekin Pietari ammatti-ihminen. Mutta ei taitaisi olla
hulluin ammatti. Mitä isäntä arvelee: eiköhän tuo yhden äjäkän antaisi
jos oman talon ihmiset ja elukat hyvin söisivät ja hyvin kakaseisivat...

Mutta kauppias sanoo, että siistimpää se näin on kuin siten, että oman
talon väki uhalla räpisteleisi ruoan kanssa.

Kyläkunta on paljon muuttunut. Tuskinpa joku vanha ihminen enää tuntisi
tätä kylää, sen oloa ja elämää. Mutta mistäpä se vanha ihminen tulisi?
Vanhat kuolevat ennen kuin näkevät perin merkillistä. Vuosia on jo
siitä, kun Taneli on seisonut äitinsä haudan partaalla. Sinne on
mennyt kaiken maailman tietä myöskin Erinäköinen Josefiina kaikkine
tietoineen, sinne moni muu. Ja he pysyvät poissa. He eivät nouse
kurkistelemaan, vaikka kuinka ihmeellinen koje käydä hyrisisi heidän
hautojensa päällä.

       *       *       *       *       *

Oli syksyinen päivä ja Taneli oli käymässä kirkolla. Hän ajeli tuota jo
vuosia sitten valmistettua ruskeapintaista tietä pääkaupasta tavaran
hakuun.

Tällä matkalla tapahtui jotakin, joka sekä ilostutti Tanelin mieltä
että teki hänet samalla surulliseksi, miettiväiseksi. Yleensä liikutti
häntä. Oikeastaan ei tapahtunutkaan mitään: hän näki vain Närhi-Iikan,
miehen, jonka hän jo oli melkein unohtanut. Tahi paremminkin hän näki
vain jonkin jätteen ja haamun tästä ihmisestä.

Joku mies makasi kauppias Purnun pirtin penkillä, rappeutuneet patiinit
jaloissa ja pieni nyyty päänsä alla. Taneli ei kiinnittänyt häneen
mitään huomiota: monastihan niitä miehiä makaili kauppiaan pirtin
penkeillä. Mutta se makaaja äänsi:

— Siinähän on Taneli Hotakka.

Taneli katseli kauan aikaa epäillen ja ällistellen, ennen kuin
älyämisen ja muistamisen säen räsähti hänen tajussaan: hän äkkäsi
noiden rappeutuneiden ja muuttuneiden, ruskeanharmajan parran
peittämien kasvojen takaa jotakin entisestä Närhi-Iikasta. Ja hänen
mielensä täytti outohohtoinen, iloinen surumielisyys.

— Höh, sinäkö se olet? Mikä sinut siihen nakkasi? Ja tuohonko se
sinunkin leveä elämäsi on kutistunut, likaiseen nyytiin?

Mutta sitten Taneli huomasi jo Närhi-Iikan ensimmäisistä katseista
ja sanoista, että tämä mies oli jotenkin heilahtanut. Hänen hermonsa
ja järkensä näyttivät olevan pois tolaltaan. Olivatko liika viina
ja mietteet, vaiko suuret vastoinkäymiset kulkeneet liiaksi
raudoitetuin anturoin hänen tajunsa ylitse? Niinkö heikko ihminen oli
Närhi-Iikkakin, josta Taneli oli melkein luullut, että hän on niitä
miehiä, joiden päätä saa vaikkapa porossa keittää... Ja noinko hän oli
joutunut tienkululle heikkomielisenä...

Mutta Närhi-Iikka puheli vilkkaasti, liian vilkkaasti ja oudoin elein.

Niin hänenkö olonsa ja elämänsä kutistunut? Ei se vielä niin vähissä
ollut kuin tässä näytti. Hän oli yritellyt yhtä ja toista. Nyt viimeksi
oikein siistiä käsillä tehtyä työtä: hän oli kelloseppä. Hän oli tullut
tänne katselemaan, eikö täällä tarvittaisi sellaista käsityöläistä.
Ja muutenkin on ihmisellä kumma halu tulla vanhenemaan ja lahoamaan
lähtöpaikoilleen...

Vilkkaasti ja viisaastikin hän puhui, mutta koko hänen olentonsa
ilmaisi jotakin vinossa olevaa. Tanelin mieli oli surullinen. Varovasti
hän teki joitakin kysymyksiä: missä hänen vaimonsa oli, ja missä hän
oli harjoittanut uutta ammattiaan?

Närhi-Iikka ei vastannut mitään näihin kysymyksiin, vaan alkoi
selittää, että hänellä oli ollut aikamoinen liike, arvokas
kellovarasto. Mutta sitten hän joutui Venäjän keisarin, tämän Nikun,
kanssa riitaan ja sanoi itsensä irti tämän alamaisuudesta. Silloin
keisari otti hänen kellovarastonsa takavarikkoon ja mynttäytti sen
rahoiksi. Hänen itsensäkin täytyi lähteä vähän kuin pakopirtille, tänne
syrjään, pois liikeseuduilta...

Tämä oli jo jotakin sekavaa ja ihmeellistä. Taneli sanoi siihen, että
ne ovat vaarallisia ne valtiolliset asiat...

— Ovat, myönsi Närhi-Iikka sävyisästi. Pikkuhiljaa se on paras elää.
Mutta onhan niitä aina meitä tyhmiäkin, että öykkäritkin saavat
tilaisuuden näyttää voimiaan.

Mutta sitten hän avasi nyyttinsä ja Taneli näki, että hänellä
todellakin oli taskukelloja ja kellosepän työkaluja. Yhden kellon hän
tahtoi välttämättömästi lahjoittaa Tanelille. Tämän oli se otettava.

— Muistoksi, sanoi Närhi-Iikka. — Olemmehan me olleet niin paljon
tekemisissä. Eikä tämä minun liikkeeni aivan tässä ole. Sain
pelastetuksi pienoisen arkun tavaroita keisarin kynsistä. Olen nyt
täällä tunnustelemassa, sopisiko tänne asettua elämään käsillä
tehtävällä työllä.

Hän puhui jälleen vallan järkevästi. He muistelivat menneitäkin,
sitäkin kuinka he hurstihousut jalassa polkivat reservikasarmin
kenttää, että hiekka pölähteli. Mutta äkkiä kävivät Närhi-Iikan muistot
kummallisiksi ja satumaisiksi.

— Minä ajoin sieltä hevosella kaupunkiin päin ja siinä, kaupungin
lähellä oli, kuten muistat, myöskin pataljoona venäläistä sotaväkeä
leirillä. Ja minä en tietänyt ryssän sotalakia. Ne käskivät minun
pysähtymään, mutta minä vain yllytin hevosta juoksuun. Niinpä koko
pataljoona alkoi ampua jälkeeni ja sellainen oli loppu, että sain maata
kolme kuukautta sairaalassa kipsikääreissä...

Närhi-Iikan mielikuvitus näytti elävän ja heiluvan kuin suuri tuli
tuulessa. Hänen kiiltävät silmänsä näyttivät näkevän kaiken edessään,
hän huitoi käsillään ja epäilemättä uskoi, ettei sen vakaisempia
asioita puhuta raamatussakaan. Siksi Taneli ei sanonutkaan hänelle,
että jopa sinusta on tullut suuri valehtelija, vaan kysyi:

— Sattuiko sinuun monta luotia?

— Kuusisataa yhdeksänkymmentä yhdeksän osumaa, vastasi Närhi-Iikka ja
alkoi sitten selittää nykyisen elämänsä järjestämistä. Kyllä hän taitaa
lopultakin jäädä tänne tekopitäjäänsä. Ehkäpä täällä elää: saa aina
myydyksi jonkin kellon ja korjatuksi toisen. Tämä kauppiashan möisi tai
vuokraisi tuon punaisen mökin tien vierestä. Se kun on sille kaupoissa
kiertynyt tarpeettomasti.

Niin Närhi-Iikka puhui ja selitti taasen asioita ylen ymmärtäväisesti.
Mutta Taneli uskoi silti, että pilalla on mies, suoraan sanoen hullu.
Mutta hänen mielestään oli melkeinpä hupaista, että ihminen on hieman
hupsu, kunhan se nyt vielä ymmärtää vähän maallisiakin asioitaan, eikä
tule köysien ja koppien tarpeeseen.

Mutta silti hän istui syvissä ja surumielisissä mietteissä
paluukuormansa päällä. Niinpä oli käynyt Närhi-Iikallekin, hänen
lapsuutensa ystävälle, jota hän oli aina pitänyt jonkinlaisena
ihmemiehenä. Niinpä elämä itsekutakin heittelee miten tahtoo.

Iltainen aurinko paistoi ja hullun miehen lahjoittama hopeakuorinen
kello tokutti hänen taskussaan.

       *       *       *       *       *

Aika kului. Kyläkunnassa käsiteltiin maita ja lypsettiin nautoja.
Meijerin pilli hihkui aamuisin, maitotonkat kolisivat. Myöskin uutta
tapahtui: ensimmäinen sinikupeinen auto kävi kylässä, hyrisevä ja
haiseva kummitus, ja nuoret miehet ajelivat polkupyörällä kylän
raitilla. Suurempaakin tapahtui: vanha vesimylly purettiin, kosken
kupeelle kaivettiin kanava, pato rakennettiin ja pystytettiin
myllylaitos, jossa saatiin jyvät jauhoiksi ja ryyneiksi, puunrungot
laudoiksi, jossa myöskin joen musta vesi muutettiin kirkkaaksi valoksi.
Siinä oli Tanelin mielestä jotakin kummallista ja taikuutta: pylväitä
pystytettiin ja lankoja pingoitettiin ja valot syttyivät taloissa ja
mökeissä lasisiin onteloihin. Hohtelivat ne Yläpellossa kaupan edessä
patsaitten nenissäkin. Tanelin mielestä tämä oli kovin ylävää ja
juhlavaa, hiukan kuin ylimielistä. Hän kun oli nähnyt, kuinka päreet
paloivat loppuun ja nyt joutivat jo öljylamput loukkoon, ja öljyn
kauppa alkoi käydä huonosti.

Mutta muutakin suurta tapahtui, joskin jossakin etäällä. Sanomalehdistä
luettiin, että sota on syttynyt, suuri sota, maailman sota. Siellä on
tulta ja verta, raunioita ja ruumiita. Tapelkoot. Tottapa heillä on
yllin kyllin syytä. Tässä kylässä näytti kaikki käyvän vuodesta vuoteen
kuten ennenkin. Naudat ammuivat ja heruivat maitonsa, työväentalolla
ja raittius- ja nuorisoseuran talolla puhuttiin asiasta ja soitettiin
hanuria. Luettiin sotauutiset ja liimattiin sitten aviisi kamaripöksän
seinään tahi käytettiin se nuusniekassa tarpeelliseen tarkoitukseen.
Tosin kohosi Purnun kaupoissa hiljalleen kirisperien hinta ja
samoin kävi kaikelle tavaralle. Mutta itsekukin lypsi jostakin,
kuten muulloinkin, tarpeelliset lantit. Suuri sota alkoi vitkaan
vaikutuksensa kaukaisten kylien elämään.

Taneli eli kuten ennenkin Yläpellossa kauppias Purnun tilanhoitajana,
hänen vaimonsa kärsi kärsivällisesti ja hiljaisesti ja yksin leinin
nakertelua jäsenissään Kitulan mökillä. Heidän tyttärensä Maria oli
kasvanut ja päässyt ripelleen. Hän oli nyt piikapalvelijana Isossa
Mahalassa ja kävi tansseissa työväentalolla. Mutta hän oli sangen
säädyllinen tyttö ja hän voi tarjota iloa vanhemmilleen sunnuntain
seutuina jonkin ruoka- ja herkkupalan muodossa.

       *       *       *       *       *

Sitten tapahtui pitäjässä jotakin, joka ehkä jälleen oli vaikuttava
Tanelin jo kauan vakaisesti jatkuneeseen elämään Yläpellon
isäntärenkinä. Pitäjään perustettiin osuuskauppa. Siitä oli
pitäjäläisten keskuudessa ollut jo kauan puhetta, hankkeitakin. Mutta
Purnu, ainoa kauppias pitäjässä, oli sellainen haka, porho, oikea
kaupparuhtinas, että hankala näytti olevan sen yhteisen osuuskaupan
nousta jaloilleen. Nyt se oli kuitenkin perustettu ja myymälät
kohosivat kuin kohosivatkin sekä kirkonkylään että syrjäkylille.
Purnu oli saanut kilpailijan. Ostajat vähenivät, kauppa alkoi käydä
huonommin. No, joka tapauksessa oli kauppias Purnulla edessään vielä
jokapäiväinen leipänsä ja särpimensä. Ja saapahan ihminen levotella.
Mutta koska on kauppias Purnu levotellut: aina hänellä on hankkeita
ja suunnitelmia. Hän on rapsakka ja iloinen mies ja sanat eivät ole
koskaan hänen suustaan puuttuneet.

— Terve, isännät, sanoi hän. Te käytte kauppaa ja viljelette maata.
Minä voin tehdä samoin. Minunkin hallussani on tätä isänmaan pintaa.

Ja kauppias Purnu tarttui kynään ja paperiin ja kirjoitti vakaisia
asioita. Hän kirjoitti virkamiehille ja valtaherroille, jotka monasti
menettelivät yhteisen kansan kanssa niin kuin tahtovat. Nyt kai
kauppias Purnu tahtoi saada heidät menettelemään niin kuin hänestä oli
hyvä. Hän kirjoitti vakaisia papereita, asiakirjoja. Sitten kului vuosi
ja toinenkin hiljaisuudessa. Mutta ne paperit kulkivat kai herrain
hyllyillä ja tekivät vaikutuksensa.

Sillä eräänä päivänä alettiin viitoittaa maantielinjaa poikki sydänmaan
Tanelin kotikylästä Laahankylään. Tämä tie yhdistäisi kaksi maantietä,
lyhentäisi seutukunnan matkaa rautatieasemalle, vaikuttaisi edullisesti
monen pitäjän elämään ja kanssakäyntiin. Eikä tietä ainoastaan
viitoitettu. Ojia alettiin lapioida, tietä raivata ja karia vetää.
Tietä rakennettiin valtion suurilla voimilla.

Ja tämän olivat matkaansaattaneet kauppias Purnun hakemukset ja
asiakirjat. Mitä hän oli tarkoittanut? Hän antoi kyllä pitäjäläisten
ymmärtää, että katsokaa ihmistä: näin hän voi vaikuttaa ja suuresti
edistää koko seudun yhteistä hyvää. Nyt saa siinä köyhä lapiomieskin
työtä, ja arvaamaton on tämän tien merkitys, jahka se valmistuu.

Mitäpä tähän oli sanomista? Ehkäpä kauppias Purnu saikin itseään kansan
silmissä nostetuksi, jokusen uuden ostajan kauppaansakin. Sitäpaitsi
se lyhensi hänen rahtimatkojaan rautatieasemalle. Mutta palvelihan tie
yhtä uskollisesti osuuskauppaakin.

Tämä uusi maantie kulki kauppias Purnun maiden halki, poikki Yläpellon
takamaasaran. Siinä oli metsää ja oli avara suokin, Susisuo, musta ja
voimallinen. Purnu möi niihin aikoihin tämän metsäsaran puut. Pitäjässä
tiedettiin puhua, että hän oli osannut tehdä tämän metsäkaupan
vähän ovelammin kuin muut. Puutavarayhtiön työnjohtaja oli siitä
viinapäissään puhunut ja puskenut vihaa kauppias Purnua kohtaan ja
sanonut, että tämä oli kettu ja sanansa syöpä mies. Niinpä pitäjässä
tiedettiin, että Purnu oli ryhtyessään metsäänsä myymään tarjonnut
tälle työnjohtajalle konjakkiryypyt ja sanonut, että maksa nyt niistä
puista yhtiön puolesta niin hyvä hinta kuin suinkin kärsii, niin minä
maksan sitten sinulle sen ja sen summan. Näin tapahtui. Purnu sai
puistaan hyvän hinnan ja pisti rahat massiin. Mutta sitten hän ei enää
muistanutkaan sopimustaan työnjohtajan kanssa.

— Mitä, oli hän sanonut, eikö puutavarayhtiö pysty maksamaan miehilleen
taipeeksi palkkaa? Luulisi pystyvän. Niin halvalla viepi puut
metsänomistajilta.

Kauppias Purnu on viisas mies. Hän osaa tehdä työtä ja pelata tässä
maailmassa. Hän on myöskin sanonut, etteivät nämä metsärahat menekään
niinkuin monilta isänniltä pyhäruoan parannuksiin ja väkevään viinaan.
Hänellä on muka niin lyhyt kaula, ettei hänen kannata herkutella.
Pitkäkaulaisille se sopii. Niissähän herkut maistuvat vähän pitempään.
Hän katsoo aina seutukunnan yhteistä hyvää ja vaurastumista.

Nämä tapahtumat ja tuumat ne toivat taasen muutteen Tanelin elämään.
Hän joutui pois Yläpellosta, jossa hänen elämänsä oli niin monet
vuodet jatkunut. Mutta hän ei silti joutunut pois kauppias Purnun
palveluksesta. Ei suinkaan. Kauppias Purnu puhui hänelle höystäviä
ja mielillä pitäviä puheita. Sanoi, että sinä olet niin oikea mies,
että missä tuo toinen lieneekään. Sellaista miestä hän ei heitä
milloinkaan. Hän lupasi Tanelille vapaan asunnon ja ikuisen eläkkeen,
jos tämä tulisi liian vanhaksi työhön, kun tämä pysyisi edelleenkin
hänen miehenään ja hoitaisi työnsä ja tehtävänsä kuten omansa.
Eikä toimittaisi niitä kuin kepillä hämmentäen, kuten toisen työt
tavallisesti tehdään.

Ja Taneli mielistyi näihin puheisiin ja niiden puhujaan. Siinäpä vasta
oikea mies, mies, joka ymmärtää järjestää työläisensäkin vanhuuden
päivät. Siinäpä hänelle turva, jota ei jokainen työntekijä tavoitakaan.
Toisenmoinen tuskanpäivän vara kuin tuo työläisen tavallinen vaivaisapu
ja vaivaistalo. Sillä eikö suoran ja rehellisen työmiehen ole aina
pitänyt saaliinsa syödä heti kissan tavoin? Voiko hän ottaa vanhuuden
turvansa lapsiinsa? Mitä apua Taneli voi odottaa ainoalta tytöltään,
joka jo oli mennyt naimisiin sangen nuorena köyhän miehen kanssa? Nyt
he asuivat pienessä mökissä ja purkivat maailman valkeuteen ihmisen
taimia. Ei, Tanelille ei ollut apua lapsestaan. Pikemminkin sait häntä
vielä itse hoitaa ja holhota.

Taneli mielistyi siis kauppias Purnun puheisiin ja lupasi häntä
palvella kuin omaa lihaansa. Ja kauppias Purnu oli ryhtyvä nyt
viljelemään Susisuota, jonka halki se uusi maantie oli johdettu. Tällä
suolla maantien vieressä oli vähäinen metsäinen mäki, kuten saari
järven selällä. Tällä saarelmalla alkoivat nyt kauppiaan käskystä
kirveet napsaa ja valkoseinäinen pirtti kohosi, suuri jos suurikin.
Akkunat olivat laveat ja tiilinen uuni kaunis katsella. Tämä olisi nyt
Tanelin asunto. Tämä olisi nyt viimeinenkin, sanoi kauppias, Tanelin
viimeinen asumus, jossa hän vanhenisi, jossa hän saisi turvallisesti
kuolla, vieläpä tietoisena kunnon peijaisista.

Tähän uuteen asumukseensa Taneli muutti vaimoineen keväisenä päivänä.
Kitulan torppa jäi ja myöskin Yläpellon talo. Siellä asuivat ja elivät
nyt toiset ihmiset. Taneli oli tullut elämään ja kuolemaan Susisaareen
suuren suon keskelle.

Mutta te rääkyvät sorsat rapakoissanne ja te juhlalliset, satumaisen
pitkäjäseniset kurjet, jotka pelättävän raikuvalla rumpuäänellänne
huudatte suon sumuiseen aamuun, te taidatte elää täällä viimeisiä
kesiänne. Tämä ei ole enää teidän laidunmaanne. Sinäkin, vilkas
ja outoeleinen taivaanvuohi, joka soitat häntähöyhenilläsi suon
yläpuolella, sinä saisit virittää soittimesi murhelauluun. Sillä maanne
ja vainionne otetaan teiltä.

Jo on Taneli laskeutunut suolle kuokkineen ja lapioineen, ja hänen
mukanaan tulee monta miestä, monta kymmentä miestä. Sillä kun kauppias
Purnu kerran on ryhtynyt Susisuota viljelemään, tekee hän sen suurella
ryymingillä ja komeudella. Hän tahtoo näyttää tälle yksinkertaiselle
kansalle, kuinka hän osaa elatuksensa ottaa maastakin yhtä hyvin
kuin kaupan käynnistäkin. Monet lapiot alkavat siis luoda viemäreitä
ja sarkaojia, monet kuokat kääntää suon pintaa nurin. Työ ja elämä
ottavat sijansa suon avaralle ja alakuloiselle pinnalle. Tanelin
kuokkakin kääntää siellä omaa sarkaansa. Mutta hän on myöskin ikään
kuin päällysmies ja työn vanhin. Hän on isännän edustaja: hän katsoo,
että työ tulee kunnollista, mittaa sen ja tekee työlaput, joilla miehet
saavat palkkansa rahassa tahi tavarassa itse Purnulta. Kyllähän Taneli,
entinen kauppias, ymmärtää sen verran paperityön päälle. Ja kauppias
Purnu tuntee hänen paperityönsä ja luottaa siihen. Tuskinpa hän on itse
siellä suolla käynytkään.

Mutta siellä on muita miehiä, monta sitkeäsisuista ojuria ja
kuokkamiestä. Suorat ja sileäseinäiset ojat johtavat pois suomaan
ruskeata vettä, ja yhä laajenee musta kuokan jälki suoaavikon laidassa.
Kerran on tuo laaja suo kasvava heinää laidasta laitaan. Kerran
sanotaan, että se Purnu, kauppias ja suuri maanviljelijäkin, otti ja
raivasi tämän suon.

Tanelin uuden asumuksen ympärillä on ateria-aikojen ja iltojen
tullen kuin jokin savotta ja leiripaikka. Sielläpä on käriseviä
sianpintapannuja nokinaamaisten miesten käsissä. Tanelin varhain
vanhentuva vaimokin on virkistynyt elämään. Hän keittää suurella
pannulla sen kaltaista mustaa kahvia, että siinä vaikka tikku pystyssä
pysyy. Miehet ojentelevat särkeviä sivujaan ruohikossa ja kielet
taivutetaan puheisiin. Siinä pohditaan sitä, kuinka tässä maailmassa
tarvitaan kauppias Purnu ja tämän rahat ja epälukuisten miesten sitkeät
selät. Siten on tämä maailma järjestetty: köyhän miehen vatsa vaatii
leipää ja läskiä ja saattaa hänet yhteisymmärrykseen rahamiesten ja
rahojen kanssa. Puhutaan myöskin ennustuspuheita kauppias Purnun
tulevaisuudesta, siitä, kuinka moni rikas mies ehtii sitkeähenkisen
työmiehen rinnalla köyhtyä. Olihan tämä Tanelikin jo kauppiaana ja
kalliina miehenä, mutta tännepä vain sortui Susisuolle kuokka kouraan...

Niin voivat maan mullistajat puhua. Mutta etupäässä he tekevät jotakin.
Susisuolla tapahtuu vakaita asioita. Syksyyn mennessä on siellä jo
ojia arvaamattoman pitkästi, ja nevan kulon kellertävään pintaan on
ilmestynyt avara, musta vyöhyke.

Sitten tulee talvi ja värjää Susisuon sileällä ja valjulla värillään.
Sen yllä on hiljaisuus ja pimeys tahi välkkävä tähtien paljous ja
joskus revontulien satuinen hohde. Tanelin uusi pirtti maantien
laidassa, vasten metsäsaarelman huurteista rintaa on ikään kuin
alakuloisiin mietteisiin vajonnut.

Mutta pian tulevat hevosmiehet juhtineen ja savirekineen. Savikuopissa
sitkeäsivuiset miehet luoda jutkistavat kuorman jos toisenkin.
Suurella, valkealla suoaavikolla on jälleen liikettä ja elämää. Sen
pinta rikotaan ja rypytetään loppumattomalla savikuormien jonolla.
Keskenkasvuinen poika huutaa ja kiroaa juhdalleen talvisen taivaan
alla. Taneli, joka myöskin täyttää kuormia kuopassa, sanoo, että
hyvinpä olette lukeneet aapisenne: niinhän siellä ennen sanottiin, että
ajaja huutaa ja kananpoika piipattaa...

Rahtijuhdat junnaavat myöskin kuormiaan ylitse suon, sitä vasta
valmistunutta maantietä. Mutta Tanelin uuden pirtin, Susisaaren mökin,
kohdalla on heillä majapaikka: juhta saa heiniä eteensä ja rahtimies
rappeutuneessa turkissaan ja kaulahuivissaan lämmittää kohmettuneita
jäseniään mökissä ja puhelee uutisensa. Pitkän, valkean ja pimeän
talven päiville löytyy jotakin sisällystä tänne suuren suonkin
keskelle, Susisaareen.

Ja sitten tulee kevät. Joku kurki kiertelee ja ääntelee orvon
tunnelmissa suuren suon laiteilla, joku taivaanoinas virittää siellä
vielä värisevän häälaulunsa pyrstösoittimellaan. Mutta kun kevätvedet
ovat kuivuneet, laskeutuvat suolle taasen kuokkamiehet. Vieläkin
monta sitkeäselkäistä miestä, vaikkakaan ei enää monikymmenistä
laumaa. Kuokkasaroille ajetaan nyt ensi kerran myöskin rullakarhit.
Siellä käsitellään myöskin apulantapusseja, siroitellaan kauroja ja
heinänsiemeniä maahan, jota aivan äskettäin tallasivat kurkilinnun
valtavat varpaat, jossa kypsyivät suomuuraimen ihanat hedelmät. Kesän
kuluessa kaura ja heinä nousevat taimelle ja kasvavat. Suolle kohoilee
myöskin heinälatoja, joiden valkoiset pärekatot hohtelevat kauas.

Suuren Susisuon laajat ja alakuloiset kasvot saavat aivan uuden ilmeen.

       *       *       *       *       *

Niinpä on mennyt taasen vuosia, yleensä ylen rauhallisesti siihen
nähden, että sota, meteli ja veriset vaatteet olivat tietojen mukaan
sangen suuressa käytännössä maailman pääpaikoilla. Mutta tässä
kaukaisessa kylässä melkein uskottiin, että kählälle tuo se tappelu
käynee, koska siitä ei sen valmiimpaa tule.

Tulipa kuitenkin lopulta jonakin maaliskuun päivänä suuria kuulumisia,
kuului pitkin puhelinlankaa ja näkyi sanomalehtien sivuilla. Ryssän
keisari ja Suomen suuriruhtinas on kukistunut ja pudonnut lavitsaltaan.

Sepä oli jo vakainen tieto. Siitä sopi puhua. Keisarilta oli otettu
niskavoimat pois. Hänen kaunis kuvansa voitiin pudottaa kansakoulun
seinältä. Kansa itse ryhtyisi nyt hallitsemaan itseään oikein ja
viisaasti. Tässäkin kaukaisessa kylässä ikään kuin metsä kohisi
aatteiden ja vapauden tuulen puhaltaessa. Punaisia rusetteja kantoi
joka mies rintapielissään.

Niinä päivinä kohosi köyhän työkansankin arvo ja se tuli suuriin
luuloihin voimistaan. Tämä työkansa oli yleensä näihin asti ollut
hiljaista ja ikään kuin siinä luulossa elävää, että kaikki oli niin
kuin ollakin piti, että heidän kohtalonsa oli säädetty ylhäällä
ja annettu heille viisaita miehiä herroiksi ja opettajiksi ja
paimeniksi. Mutta nyt siinä ilmeni katkeruutta ja pahaa sisua ja
suuta. Monet heistä avasivat päänsä ja puhuivat, että niin tässä
joutaisi käydä monelle muullekin, eikä ainoastaan ryssän Nikulle.
Monet valtamiehet ja rahamiehet joutaisivat lentämään lavitsoiltaan
ja pehmeiltä istuimiltaan ja puhtaiden pöytien päistä. Jokunen niistä
Latvuskylänkin sitkeäselkäisistä kuokka- ja kirvesmiehistä jutteli
puheita, joita joidenkin oli ikävä kuunnella. He puhuivat muun muassa
monista paksumahaisista isännistä, jotka ovat kasvattaneet vatsansa
köyhien hiellä ja Luojan hoitamien tukkipuiden ytimellä, venyttäneet
sisuskalunsa häpeällisen valtavaksi, pian kottikärryllä työnnettäväksi,
nautaeläimen rapamahaksi. Olisi muka oikeus ja kohtuus ja heille
itsekullekin terveellistä, että hekin joutuisivat kumartumaan metsän
puitten juurille, kääntämään nurin suon pintaa. Siinä ehkä suolistokin
kutistuisi ja mies tulisi ihmisellisemmän näköiseksi.

Mutta päivät kuluivat, kesä tuli ja kesä meni. Ihmisten tajussa oli
kuitenkin ehkä jotakin raskasta ja helteistä, jyrähdyksiä odottelevaa.
Kuultiin, että täälläkin oli perustettu jokin suojeluskunta, jokin
järjestyskaarti. Oli kaksi ihmisluokkaa: ne, jotka eivät omistaneet
juuri muuta kuin ruumiinsa, ja ne, jotka saivat sanoa omakseen ja
pidellä jotakin muutakin tämän maailman hyvyyttä. Ja ne katselivat
epäillen toisiaan. Leivän puute näyttäytyi myöskin jo näinä aikoina:
sitä jaettiin koreilla paperisilla korteilla, määränsä kullekin.

Tuli talvi ja sitten tuli outoja tapauksia. Ei kukaan tietänyt, miten
se oikein alkoi. Mutta häikän aika oli äkkiä aivan käsissä.

Tässä pitäjässä sai suojeluskunta sangen helposti vallan ilman
aseellista yhteenottoa, kuten yleensä maan pohjoisessa osassa. Joitakin
työväenaatteen miehiä vangittiin, etsittiin ja löydettiin toimettoman
punakaartin aseita. Olivatpa asiat kuitenkin menneet niin iholle, että
jotkut punaisimmat ja pahasuisimmat pitäjän miehet saivat lopettaa
päivänsä pyssyn kuulista. Siellä helmikuisella lumella oli pienoinen
ruumiskasa. Puhuttiin, kuinka muuankin köyhä akan kuvatus oli sitä
kierrellyt ja puhellut, että siellä se poikakin makaa ja isän turkki
päällä. Mutta jotkut valkoisen aatteen miehet kuuluivat puhuneen vähän
kuin vahingoniloisesti, että sielläpä he saivat sen ihanne valtakunnan:
kolme kyynärää maan alla.

Kaikki huomasivat, että nyt ovat käsissä totiset ja vakaiset päivät. Ei
ollut hyvä päästää suustaan kaikenlaisia ääniä, muuten voit pian olla
ylen hiljainen ihminen. Opetus osattiin antaa nopea ja tepsivä.

Taneli säilyi erillään niistä asioista. Hän oli jo iälle ehtinyt mies.
Hän asui suuren suon keskellä ja teki töitään. Hänellä oli kauppias
Purnulta tiedossa ikuinen eläke. Hän kuunteli, mitä joku hänelle puhui
tapahtumista ohi kulkiessaan, ja ihmetteli ajan kovuutta ja kiivautta.
Saattoipa hän puhua leikkipuheitakin ihmisen rauhoitusajan loppumisesta.

Sitten seurasivat sotakuukaudet. Punakaartihan oli saanut etelässä
vallan ja pyrki pohjoiseen, ja valkokaarti tunki etelään. Sodan räiske
ei nytkään kuulunut tähän kaukaiseen kylään, mutta etelämpää tuotiin
verisiä ruumiita, jotka haudattiin kirkkomaahan suurella komeudella ja
pyssyn räiskeellä.

Sitten tuli kevät ja voitto, vapaus ja itsenäisyys. Tuli myöskin ruoan
puute ja vähäväkisille suora nälkä. Tanelikin sai nylkeä petäjän kuorta
leipäänsä, kuten moni muukin. Muistuipa siinä mieleensä se pitkään
nielettänyt nisu siellä Amerikan maassa, ja hän ajatteli, että onpa
ihmiselämässä aikansa kutakin. Ohikulkijalle hän saattoi julistaa,
että kyllä sota on surkia seikka, vaikka sillä lieneekin saavutettu
itsenäisyys ja muita hyviä asioita. Mutta köyhän ja nälkäisen ihmisen
suussa eivät maistu komeat puheet, hänen silmäänsä eivät ilahduta
juhlalliset patsaat sankarien haudoilla.

Kun Taneli sinä kevännä puri pihkanmakuista leipäänsä ja painoi sen
vatsaansa kehnojen särpimien keralla, mietti hän monasti ja puhuikin
työkansan lyhyestä ymmärryksestä, kun se lähti leventämään niukkaa
leipäänsä pyssyntorvilla ja pistimillä. No, moni heistä sai riittävän
ja tukevan leipäkortin, mutta loppujen elämä näytti menneen yhäkin
heikommille pohjille.

Näihin aikoihin heräsivät taasenkin kauppias Purnun toimeliaassa
tajussa uudet tuumat. Hän ei ollut löytänyt tyydytystä Susisuon
viljelemisestä, eipä koko paikkakunta häntä enää miellyttänyt. Hänen
luulonsa mukaan väestö kantoi vihankaunaa häntä vastaan ja karttoi
hänen kauppaansa, ja kunnan miehet rasittivat häntä sietämättömän
raskaasti veroilla. Niinpä kauppias Purnu katseli ympärilleen ja oli
havaitsevinaan jossakin toisessa pitäjässä otollisemman laidunmaan
elämälleen. Hän oli pyyhkivä tämän paikkakunnan tomut saappaistaan.
Ehkä täälläkin sitten joskus herätään ja huomataan mitä on menetetty.

Kauppias Purnu siis järjesteli muutosta elämäänsä näinä kiihkeinä
aikoina. Hän lopetti kauppansa ja möi koko tavaravarastonsa
osuuskaupalle. Hän möi myöskin kiinteimistönsä ja maansa. Alapellon
talon kuului ostaneen Ison Mahalan isäntä, vielä nuorehko, mutta
vakaasti toimelias mies, joka oli näinä sotavuosina kaikessa
hiljaisuudessa maan hedelmillä ja lehmänanteella kartuttanut
sievoisesti omaisuuttaan. Ja nyt hän laajensi maitaan kokonaisella
talolla saaden myöskin haltuunsa Susisuon komeasti aloitettuine
viljelyksineen.

Taneli kuuli kaikista näistä ja tuli mieleltään hieman levottomaksi.
Miten käypi kaikissa näissä mulkkauksissa hänen ikuisen elatuksensa
ja kaunniitten peijaistensa? Muistiko kauppias mitä järjestää
myyntihommassaan? Mutta olihan hän niin oikea mies. Taneli oli kyllä jo
aikeissa lähteä puhuttelemaan häntä itseään, mutta sitten tuli uusia
huhuja, ohikulkijain kertomia.

Kauppias Purnu ei olekaan onnistunut hankkeissaan ja ostoissaan
toisessa pitäjässä. Ja sitten hän on ryhtynyt katsastelemaan kauppojaan
täällä ja havainnut tehneensä tyhmästi. Rahahan näytti näinä aikoina
kadottavan kaiken arvonsa, mutta maa ja maantuotteet olivat vakaisia
arvoesineitä. Kauppias Purnu kuului yritelleen saada kauppojaan
puretuksi, siinä onnistumatta. Ja hänelle kuuluivat tulleen tuskan
päivät ja unettomat yöt, katkerat katumuksen ajat.

Oli jo käsissä kesä ja Taneli ja joku toinen mies olivat Susisuolla
kuokkatöissä. Heillä oli ennen annettu lupa tehdä siellä töitä milloin
vain voivat, ja mitään kieltoa ei oltu annettu. Työnteosta oli
kuitenkin nyt puhti ja saatto poissa, sillä ruoat olivat ylen heikot.
Ja heikko työteho tiesi sitä, että ruokakin kävisi yhä kapeammaksi.

Tänne suolle ilmestyi sitten eräänä päivänä kauppias Purnu kiiltävissä
saappaissa ja nahkainen salkku kainalossa. Hän tuntui yhtä puheliaalta
ja rapsakalta mieheltä kuin ennenkin, kukaties entistä vilkkaammalta.

Taneli ilostui peräti hänet nähdessään: nythän hän kuulisi mitä niissä
puheissa on perää. Kuinka on hänen tulevaisuutensa järjestetty? Onko
kauppias myönnyt tämän suon ja maan?

— Myynytkö? Kuuluuhan sitä kansa hölyävän. Ja minähän olen kauppias,
minä myyn ja vaihdan. Mutta kyllä minä tällä kertaa olen täällä isäntä.
Elä huolehdi ollenkaan, kyllä puheet pitävät. Iskekää päälle vain,
palkka siitä maksetaan.

Sitten noustiin suolta Tanelin pirttiin, missä keitettiin kahvit.
Kauppias otti salkustaan pullon ja lirautti sekaan kermaa, jota ei
kissat kuulu haistavan. Sitten hän otti salkustaan papereita ja
sanoi, että tässähän on nyt tosimiehiä todistajiksi. Mitä papereita
ne olivat? Taneli ja se toinen kuokkamies olivat tulleet iloisiksi ja
naureleviksi. Ollapa mitä olla. Hyvä mies oli tämä kauppias, laatuun
käypä mies. Sen verran he kuitenkin käsittivät, että ne paperit olivat
uudet kauppakirjat. Niissä todistettiin, että kauppias Purnu jälleen
oli maittensa ja tavarainsa isäntä ja omistaja. Taneli ja se toinen
työmies piirustivat niihin papereihin nimensä. Kauppias Purnu antoi
heille myöskin rahaa kuokkatyöstä. Sitten hän pisti paperit ja pullon
salkkuunsa, nousi ja lähti.

Tanelin mieli oli tämän käynnin johdosta keventynyt ja ilostunut.
Olihan hyvä tietää, että tuo niin laatuunkäypä mies ei ollut häntä
hylännyt. Ruoan niukkuus tosin vielä vaivasi. Mutta ehkäpä se oli
hetkellistä. Olihan sotahommat jo heitetty ja ryhdytty peltotöihin.

       *       *       *       *       *

Tuli syksy ja maasta saatiin sato, koottiin vilja ja juurikasvit.
Maanmies havaittiin kaiken perustaksi ja pohjaksi niinä aikoina. Oli
jälleen opetettu ihminen havainnollisesti uskomaan todeksi vanha sana,
että leipä on pääasia. Tosin eivät köyhemmät vieläkään voineet sitä
leveästi haukata: määrän perästä sitä tippui. Mutta hyväpä näinkin.

Monta ainetta oli näihin aikoihin niukasti. Kaikkien hyppysiin ei
riittänyt tupakkaa eikä muutakaan elämän koreutta. Mitä rahamies sai,
sen hän sai satumaisesta hinnasta. Varakkaat kokosivat varastoja,
keinottelijat keräsivät rahaa ja rikastuivat. Rahaa oli, paperia.
Kyläkunnassa myötiin ja ostettiin taloja alituiseen. Keinottelun,
kaupalla ja viisaudella elämisen ja rikastumisen himo oli istunut
yhteiseen kansaankin.

Näinä päivinä lähestyivät raskaat koettelemukset Tanelia. Ehkäpä
hänen sielunsa oli jälleen kuurauksen tarpeessa, ehkä se oli liiaksi
jammertunut lihaan ja maailmaan.

Tapahtui niin, että eräänä päivänä Susisaareen tuli Laati niminen mies,
pienoinen tukkipomo. Hän oli jo vanhahko, mutta vielä pysty mies.
Viikset pörhöttivät komeina hänen tavattoman paksujen, kaksinkertaisten
huultensa yläpuolella. Hän sytytti oikein kunnollisen tupakan, mitä
niihin aikoihin sai pitää äveriäisyyden ja älyn merkkinä, tarjosi
Tanelillekin, puhui soveliaat esipuheet ja toi sitten ilmi asiansa.
Seikka oli se, että hän oli tullut katsomaan omaa taloaan. Hän oli
ostanut tämän Susisaaren mökin kauppias Purnulta.

Sepä oli sana. Taneli ällistyi ja säikähtyi, meni aluksi aivan
sanattomaksi, mutta pystyi lopultakin ilmituomaan, että ei noissa liene
perääkään sellaisissa puheissa.

Mutta silloin pieni tukkipomo Laati vähän loukkaantui ja kopautti
poveaan ja sanoi, että täällä on tokumentit ja kaivoi ne lopuksi esiin.
Kauppias Purnu oli hänelle myönyt tämän asumuksen. Eikö hän ollut sen
omistaja? Eikö Taneli asunut tässä vain vuokralla, eli aivan kuin
armosta? Vai oliko hänellä ehkä lailliset omistuspaperit?

Taneli oli hämmästynyt, eikä osannut muuta sanoa kuin että papereita
ei ollut, mutta oli kauppias Purnun pyhä lupaus, että hän saisi tässä
asua elinaikansa. Vieläpä saisi työkyvyttömyyden tultua elatuksen ja
kuoleman tultua maahanpanijaiset.

Laati sanoi, etteivät ne asiat hänelle kuuluneet. Saattoipa olla
niin kuin Taneli sanoi, mutta paljonhan niitä maailmassa puhutaan
ilmanaikuisia tupakkapuheita. Hän oli nyt kuitenkin tämän Susisaaren
mökin ostanut ja tulisi siihen asumaan aivan kohta. Taneli saisi
katsella itselleen muuta olinpaikkaa.

Nämä puheet pidettyään Laati nousi ja lähti, mutta lupasi pian tulla
takaisin vaimoineen ja kaikkine olemisineen. Taneli nousi ja lähti
myöskin. Hän aikoi kauppias Purnun puheille. Mutta hän ei tavannut
tätä. Kukaan ei tietänyt missä hän sillä haavaa oli. Kylällä kuulikin
hän outoja ja ihmeellisiä seikkoja kauppias Purnusta ja tämän asioista.
Ne tuntuivat olevan aivan sekaisin. Huhuttiin jos jonkinlaista
väärennetyistä asiapapereistakin ja muista. Kauppias Purnulla
kuuluivat olevan edessä tukalat ajat. Sanottiin hänen jo edesvastuusta
päästäkseen teeskentelevän syyntakeettomuutta, tekeytyvän hulluksi,
kuten joskus Israelin Taavetti.

Taneli palasi siis Susisaareen niine tietoineen ja tunsi mielensä ja
elämänsä raskaaksi. Niinkö ihminen pettyy ja petetään vielä vanhoilla
päivillään? Laaja suo aloitettuine viljelyksineen näytti harmaalta.
Sinne ei enää tuntunut osaavan lähteä kuokkaa heiluttamaan, kun ei edes
tuntunut varmalta, maksaisiko siitä kukaan palkkaa.

Muutakaan työtä ei ollut.

       *       *       *       *       *

Syksy ehti pitemmälle, näytellen jo routaa ja lunta. Silloin eräänä
päivänä tuli Susisaareen pieni ja paksuhuulinen tukkipomo Laati
muuttokuormineen ja vaimoineen. Taneli oli ollut metsässä polttopuita
keräilemässä. Mökilleen palatessaan hän näki sänkynsä ja pöytänsä ja
muut vähät kapineensa kartanolla. Laati oli vienyt omat tavaransa
sisään ja leventeli siellä nyt isäntänä. Tanelin Kaisa vuodatteli
vettä silmistään. Näyttiväthän he nyt joutuvan talvisen taivaan alle.
Oliko heidän nyt lähteminen kylälle anelemaan turvaa, jonkun armeliaan
ihmisen katon alta?

Mutta siinähän oli pieni ja nokiseinäinen sauna. Sen oli Taneli
rakentanut omin varoinsa ja apuinsa. Siinä ei kauppias Purnulla ollut
osaa eikä arpaa. Laati kyllä oli sitä mieltä, että hän oli ostanut
Susisaaren saunoineen päivineen, mutta eipä hän kuitenkaan voinut estää
sitä, että Taneli laittoi saunan suitsuten lämpenemään ja työntyi sinne
vaimoineen. Laati sai, ainakin toistaiseksi, tyytyä siihen, että Taneli
piti saunaa omanaan.

Niinpä Taneli oli joutunut elämään savuista saunaelämää. Ja koko hänen
elämänsä näytti olevan vain surun sauhua. Eräänä päivänä tuli lautamies
ja haastoi hänet oikeuteen. Sillä hän oli sekaantunut kauppias
Purnun juttuihin. Miksi hän oli mennyt piirtelemään nimensä tämän
sotkupapereihin? Väärä todistus: siitä antoi jo tuntuvan rangaistuksen
ajallinen oikeus, puhumattakaan iankaikkisesta.

Tukalaa ja ahdistavaa oli nyt Tanelin elämä. Yöllä ei saanut unta, ja
paita sikesi täpötäyteen täitä, ja päästä katosivat kaikki hiukset.
Se oli häpeällisen paljas, kun taasen naamoissa rehoitti parta
kunnioitettavan harmaana ja takkuisena. Ja jumalisuus ja uskonnollisuus
tunkivat taasen ylenpalttisina hänen mieleensä. Jumalaan ja
näkymättömiinhän on ihmisellä turva tuskan päivän tullen. Ensikerranhan
Tanelilla oli meno lakitupaan. Ja edessä olivat väärät todistukset.

Hän oli ylen levoton ja sairas sielultaan. Hän käveli saunastaan
Laatin pirttiinkin puhumaan jumalisia, sitäkin, kuinka piru teettää
jos jotakin lihaltaan heikolla ihmisellä. Mutta vähänpä tästä oli
lievitystä. Vanha tukkipomo oli savotoissa ja liikkuvissa töissä
oppinut komeita puhetapoja.

— Joo, hitaastihan se käypi parannuksen teko meiltä köyhiltä, jotka
emme voi rahoista rakentaa turvaa maailman pahuutta vastaan. Tosi on
se vanha sana, että hyvä on kokan syöjän herraa kiittää. Minäkin olen
montakymmentä vuotta kääntymystä tehnyt, eikä ole vielä kuin huulet
nurin...

Niin puhui Laati leikkipuheita paksuista, kaksinkertaisista huulistaan.
Mutta Tanelin mieli oli murheellinen. Hän ei saanut nyt iloa eikä
lohdutusta tällaisista puheista.

Tuli lopulta se vaikea päivä, tuskallinen päivä. Raskaat olivat Tanelin
askelet, kun hän käveli käräjäpaikalle. Mutta kun hän sieltä palasi,
nousivat hänen jalkansa joustavasti, mieli oli keveä ja tuskasta
vapautunut ja kasvot kirkastunet. Onpa maailmassa sentään hyvyys ja
oikeuskin jossakin nurkkajuurissa.

Siellä käräjätalon nurkalla Taneli oli nähnyt vanhan Laki-Matin,
asianajajan, oikeuden enkelin, kuten tämä kieleltään nokkela mies
saattoi itseään nimittää. Hänet Taneli vei vähän syrjään ja uskoi
hänelle asiansa ja huolensa ja sai viisaita neuvoja halvalla hinnalla.
Sitten hän seisoi korkean oikeuden edessä ja selitti asiaansa. Kuinka
hän oli mennyt piirustamaan nimensä tällaisiin papereihin, mennyt
todistamaan sellaista, mistä hän ei mitään tietänyt.

Taneli sanoi, että hän oli vanhan ajan mies, kirjantaitamaton ja
luonnostaan yksinkertainen ja tyhmänsekainen. Hän oli kauan ollut tämän
kauppias Purnun työmiehenä ja oli monasti ennenkin piirrellyt nimeään
tämän papereihin ilman, että siitä oli mitään jälkipuheita kuulunut.
Niin että jos hän tässä oli langettanut syyn päällensä, oli se
tapahtunut vain suuresta tietämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä...

Tuomari katsoi häneen pöytänsä ja silmälasiensa takaa tutkiskelevin ja
tutkimattomin silmin. Hän teki Tanelille ja tämän todistajatovereille
muutamia tiukkoja kysymyksiä ja pudisteli päätään. Sitten hän teki
kysymyksiään myöskin kauppias Purnulle, joka seisoi siellä myöskin
laihtuneena ja kärsineen näköisenä. Mutta hänen kielensä toimi yhäkin
vilkkaasti. Hän puhui laajalti. Tuomari ärjäisi jo hänelle pariinkin
kertaan, että olkaa hiljaa. Sitten hän äkkiä sanoi Tanelille ja tämän
toverille:

— Menkää ulos.

He menivät. Laki-Matti tuli heidän luoksensa ja sanoi, että kiittäkää
onneanne, sillä niin taisitte päästä kuin koirat veräjästä. Nyt olette
vapaat menemään ainakin toistaiseksi. Menkää siis, elkääkä silleen
syntiä tehkö.

Niinpä Taneli ja se toinen kuokkamies lähtivät astumaan keventynein ja
ilostunein mielin, kielin ja jäsenin. Heidän sielunsa kiittivät Taivaan
Isäntää, joka oli johdattanut kaikki parhain päin.

Kuinka rakkaalta näyttikään nyt Tanelista se savuinen sauna suuren
suon keskellä ja myöskin hänen vanha vaimonsa, joka oli odottanut
siellä huolestuneena ja kuuli nyt mieheltään huojentavat ja mieltä
ilahduttavat sanat.

Viuh-vauh! Se raskas juttu oli mennyt ohitse. Hoi, henkiin ihminen ja
hänen eläväinen sielunsa.

       *       *       *       *       *

Asiat alkoivat järjestyä. Kauppias Purnu joutui pois pitäjästä ja
sai oikeudessa heliseviä sakkoja. Mutta siksi liukas hän oli vielä
pinnaltaan, etteivät lain sormet hänessä pahemmin pysyneet. Kuin kala
hän karkasi pyytäjän kourasta väljään veteen.

Osuuskauppa peri hänen sijansa kaupankäynnissä ja Ison Mahalan isäntä,
toimelias maanviljelijä, Yläpellon talon ja suuren Susisuon. Taneli on
hänen kantatyömiehensä suolla. Mutta avaran pirttinsä ja kuvitelman
eläkkeestä ja juhlallisista maahanpanijaisista hän on kadottanut. Hän
asuu talven saunassaan. Hänen raamattunsa ja uskonkirjansa savustuvat
lauteiden kulmalla ja hänen jumalisuutensa savustuu samaten. Herra
on häntä taasen armahtanut, ja usko väljähtyy ja sijaan tulee
suruttomuutta ja kevytmielisyyttä. Se ilmenee muun muassa siinä,
että hän myöpi aikaisemmin hankkimansa Laestadiuksen postillan uskon
veljelle, koska se mies hänen mielestään oli liian ravakka meikäläistä
haukkumaan.

Kesän tullen hän muurauttaa saunaansa pienen uunin ja naulailee siihen
lattian, muodostaa siitä pienen, mustan mökin. Hänen kuokkansa ja
lapionsa laajentavat jälkiään suolla. Hän voi Kaisoineen syödä leipää
ja kuumentaa kahvia.

Siinä hänen entisessä laajassa pirtissään asuu edelleenkin
turpeahuulinen pieni tukkipomo Laati vaimoineen. Heidän lapsensa ovat
jo kasvaneet aikuisiksi, menneet ja elävät jossakin omaa elämäänsä.
Mutta Laati-ukkokaan ei ole vielä mikään laho mies. Hän on kesät
uittoväylillä ja lajittelupaikoilla pienessä pomon virassaan. Myöhään
syksyllä hän palaa pienenä rahamiehenä mökkiinsä ja vaimonsa luo.
Hän ei enää mielellään lähde lumisiin metsiin leimailemaan puita ja
mittailemaan niiden kokoa. Hänelläkin on omat kotkotuksensa. Hänkin
haluaa järjestellä elämäänsä ja elää sitä niin kuin hyväksi näkee.

Tämä vanha tukkilainen haluaa oleilla talvensa ikäänkuin herraskaisen
kauniissa ympäristössä. Hän on naulaillut korkkimaton asumuksensa
lattialle, maalailluttanut uunin rinnan ihmeellisen koreaksi ja
liimauttanut seiniin punakukkaiset tapeetit. Hänen siipikarjansa,
kanat ja komea kukko, asuvat myöskin tässä kauniissa huoneessa ja
jättävät mustan- ja valkoisenkirjavat merkkinsä korkkimatolle ja pöydän
latvallekin. Mutta Laati-ukko on herkkusuu: hän haluaa joskus saada
kanankovia suunsa nahalle. Ehkäpä myöskin nuo puhtaat ja punahelttaiset
linnut kuuluvat hänen mielestään kauniiseen kalustoon. Sillä lasiset
kannutkin ja posliiniset lautaset, kuten myöskin kiiltävä haarukka ja
veitsi, tällä miehellä pitää olla. Monasti kevättalvella elämä voi olla
ahdasta: leipäpalaa ja keltaista, käpertynyttä silakkaa hän käsittelee
pöytäaseineen ja kaataa kannusta sinistä sintunestettä. Mutta ne
maistuvat kai hyvältä ja ovat ravitsevia herraskaisten vehkeitten
ansiosta. Tyytyväisenä, hän istuu keinutuoliinsa, sytyttää armiron ja
puhelee kesämorsiamista eukkonsa kiusaksi.

Mutta syystalvella, juuri kun hän on palannut kesäretkeltään pienenä
rahamiehenä, hänen elämänsä voi olla juhlavaa. Hänellä on silloin
käsillä mahtava parrunpää ja kiiltävä pikari. Hän kaataa silloin ryypyn
Tanelillekin, joka saapuu häntä tervehtimään. Taneli on jo unhoittanut
näränsä Laatia kohtaan. He ovat rakentaneet yhteisen saunan. He elävät
niinkuin naapureille ja kylänmiehille sopii. He miettivät, aprikoivat
ja nauravat. Elämä ei ole masentanut näitä vanhuksia. He ovat molemmat
iloluontoisia, hieman ärtyisän hupaisia. He eivät ole niitä viisaimpia
luomakunnassa, koska he ovat elämässään paljon vaivaa nähneet, mikä
ei liioin liene järjen mukaista. Mutta he ovat niitä tarpeellisimpia
jäseniä ihmiskunnassa, kaiken perustus, väkevien voiman ja viisaitten
älyn. He ovat yksiä tuhansista. Heitä ei huomata. Mutta ilman heitä
ei olisi kauneutta eikä kukkia, ei elämän koreutta, eikä rikkauden
loistoa. He ovat niitä, joilla elämän raskas, rautainen jyrä lannoittaa
ja höystää köyhän maan.

Toinen heistä on aina askarrellut puitten kimpussa kuten tikka, toinen
möyrinyt enimmäkseen maata myyrän tavoin. Nämä ovat nyt heidän elämänsä
juhlahetkiä kiiltävän pikarin ääressä korkkimatolla varustetussa
huoneessa. Heidän mielikuvituksensa tekee katselmusretkiä, he puhelevat
korkeita asioita. Kuokkamies lienee taipuvainen vanhoillisuuteen, koska
hän esittää seuraavan elämänkatsomuksen: maailman asiat eivät ole
parantamalla parantuneet. Miksi, esimerkiksi, pudotettiin lavitsalta
kaksi niin hyvää miestä kuin ryssän keisari Niku ja tämän pitäjän
entinen kauppias Purnu? Ei ollut kuokkamiehellä henkilökohtaista
aihetta ylistää tätä vähän liian viisasta miestä, joka lupasi hänelle
eläkkeen ja olikin vähällä vähimmittäin saada hänet eläkevaariksi
oikein komeaan taloon, kiviseen ja monikerroksiseen... Mutta tottahan
oli, että Niku lähetti tänne jauhoja ilman määrää, ja Purnu jakoi niitä
halvasta hinnasta kaikelle kansalle. Sitten vallankumous karkoitti
Nikun ja osuuskauppa Purnun. Mitä tapahtui: tuli kaiken puute ja selvä
nälkä. Tosin nyt jo tuntuu helpottavan, mutta ei ole elämä entisen
veroista.

Mutta puutavaran käsittelijässä on kai jotakin punaisuutta ja
kapinahenkeä. Sillä hän laulaa laulun kommunismin parantamisesta:
kuinka siihen saksalaiset pillerit olivat parhaita, vaikkakin
maistajille karvaita.

Myöskin toisenkaltaisen laulun hän laulaa, surullisen kauniilla
sävelellä. Näin hän laulaa: — Alasti synnyin maailman helmaan... Ja
lausuu väliin — Ja nyt jo oleilen näinkin hyvässä asussa. Sitten taasen
laulat — Itkulla aloitin eloni tään... Siihen selitys: — Ja nyt jo olen
näinkin hyvällä mielellä, iloinen poika...

Molemmat miehet nauravat. Eihän ole tosiaankaan syytä suruun: näin
on edistytty onnessa ja olosuhteissa siihen katsoen kuinka vähin
välikappalein itku suussa elämä aloitettiin.

Sitten he juhlivat, kaksi vanhaa miestä, kunnes parrunpää on tyhjä
kuin rumpu. Vanha tukkipomo elää talvensa kauniissa huoneessaan ja
keinutuolissaan. Varat ovat vähäiset, mutta talvi niillä sivuutetaan
rauhallisesti. Jonkin kerran sattuu sellainen tapahtuma, että kukko
tipauttaa valkoisen ja mustan kirjavan jälkensä kirkkaaseen pikariin.
Laati-ukko on yleensä ylen suvaitsevainen tätä luontokappaletta
kohtaan, mutta tämä on kuitenkin liiallista ylitsekäymistä. Hän etsii
kirveen ja pölkyn ja huolimatta vaimonsa ja kukon äänekkäistä armon
rukouksista hän täynnänsä pyhää ja armotonta kiivautta mestaa korean,
punahelttaisen linnun. Mutta aamulla hänellä on lähtö kylälle etsimään
uutta sulttaania kanarouville.

Toisen kerran sattuu, että hammaspiikkiä hänen telassaan äityy
särkemään, päiväkauden hän istuu ja kävelee synkkämielisenä ja
ärtyneenä ja syntisesti manaten. Sitten hän sitoo hammaspiikkiinsä
lujan narun ja naruun halon, istuu lattialle ja viskaa halon voimalla
päänsä ylitse. Sitten hän ähkyy ja sylkee verta ja kirouksia. Mutta
kipeästä hampaasta hän on vapautunut.

Niin talvi kuluu ja kevät tulee ja vedet vapautuvat. Laati-ukko lähtee
vesireittien vapauteen ja työhön. Mutta syksyn tullen hän sieltä
palaa pienenä rahamiehenä korkkimatoin ja punakukkaisin tapetein
kaunistettuun huoneeseensa ja oman vaimonsa ääreen.

Hän elää elämäänsä niin kuin osaa, mies, joka on monta kymmentä vuotta
tehnyt kääntymystä, mutta saanut vasta huulensa nurin.

       *       *       *       *       *

Vuodet ja vuodenajat kiertävät järkähtämättöminä maan ylitse. Niillä
on yhäkin samat tuimat tahi leppeät ilmeensä. Sade, tuuli ja auringon
hohtava hymyily ovat kaiken yläpuolella.

Mutta jos joku entinen mies, jonka hyppyset ovat jo ammoin pehmenneet,
nousisi täysin muistin ja aistein kuopastaan, niin hän tuskin tuntisi
elämänsä laidunmaita. Kuinka toiselta näyttääkään nyt Susisuo, jonka
pehmeässä ja alakuloisessa leveydessä ennen kurjet ja taivaanoinaat
asuivat: se kasvaa nyt heinää laidasta laitaan. Sen pinnasta kohoaa
epälukuinen määrä harmaita latoja. Sen ylitse ojentautuu yhä lujittuva,
ruskea maantien nauha, jolla vain joskus talvisin näkyy enää rahtimies
kiusattuine juhtineen. Öljyjen voimalla kulkee tietä tavara-auto
valtavine kuormineen. Siinä kuljetetaan ihmisiä pitkässä katetussa
vaunussa. Susisaaren mökkien sivuitse hyrisee myöskin vöyräitten
ihmisten silmäin pyynti ja elämän koreus puhdaskupeisissa autoissa.

Susisuollakin työskentelee outo ja voimallinen juhta: Ison Mahasen
traktori. Se kyntää ja äestää nurkumatta. Ajajan huutoa ja kirousta ja
ruoskan ääntä ei kuulu. Mutta yhä tarvitaan suon laiteilla kuokkamiehen
vahvaa selkää valmistamaan sille tietä. Siellä nyökkyy ja kiskaisee
vanha Taneli kuokkarautoineen. Sieltä hän irroittaa leipänsä.

Harvoin hän käypi enää kylällä, jossa on paljon puhelinlankoja ja
sähköjohtoja, taikamaista kosken vesistä kiskottua valoa lasisissa
onteloissa. Siellä on myöskin taloissa outoja kojeita, jotka taivaan
tuulista haravoivat puhetta ja peliä iltojaan istuvien ihmisten iloksi.

Vielä harvemmin hän käypi kirkonkylässä, jossa on äskettäin kuollut
ja haudattu Närhi-Iikka, hänen entinen ystävänsä, joka oli joskus
viettänyt hyviä päiviä ja ymmärtänyt paljon asioita. Nyt viimeisinä
aikoina hän oli ymmärtänyt paikalleen vain kellojen rattaat ja
koneistot. Hänen kaikki muut mielipiteensä olivat epäsuhtaiset ja
satumaiset. Ja sitten hän kuoli yksin ja köyhänä, kellojensa koneisto
erinomaisen täsmällisessä pyörinnässä, mutta mielensä rattaat
kummallisen hupaisessa käynnissä.

Taneli on käynyt hänen haudallaan, alakuloisella ja köyhän paljaalla
sorakasalla. Tuo vanha kuokkamies näyttää aivan katoamattomalta ja
patsasmaiselta siinä seisoessaan. Hänen päällensä on kyllä laskeutunut
ikään kuin ajan harmaa tomu ja hänen päänsä on häpeällisen kalju
ja puhdas, kun hän ottaa lakin päästään. Hän miettii, että niin me
täältä kaikki menemme suurine viisauksinemme ja hulluuksinemme. Ei ole
rahamiehelläkään ainoatakaan lanttia taskussa, kun hän astuu Herramme
eteen. Tanelin mieleen tunkee taasen ylenpalttinen uskonnollisuus.

Maailma käypikin hänestä yhä oudommaksi ja kummallisemmaksi.
Viinakin on nostettu korkealle apteekin hyllylle. Sillä apteekkikin
äikein hajuin seisoo nyt kirkonkylän mäellä. Siellä on myöskin
puhdaskauhtanainen lääkärimies. Seudun entinen lääkemies, Syinmaan
tietäjä, on hänkin jo mennyt vuosia sitten kaiken maailman tietä,
kaikkine mahteineen ja salamyhkäisyyksineen. Eipä Tanelilla tosin enää
olekaan mitään erikoisempaa innostusta viinan katoaviin iloihin. Ei hän
etsi metsäkeittäjien pontikoita, eikä pirtunkuljettajien läkkiastioita.
Hän voi vieläpä kieltäytyä tarjotustakin ryypystä. Hänen mielensä on
kohta yhtä puhdas kaikista tämän maailman turhuuksista kuin päälakensa
hiuksista. Hän onkin sanonut, ettei järki eikä viina eikä hiuksetkaan
sovi samaan päähän.

Kesät ja talvet hän möyrii teräkaluineen suolla, talvella luoden
savikuormia, harmaana ja hieman köyrynä, mutta yhä vielä miehisten
miesten veroisena. Hänelle ei tapahdu suuria asioita. Mutta jonkin
kerran hän näkee ihmeen. Jonakin syksyisenä päivänä hän kuulee
salamyhkäistä surinaa ja näkee valtavan linnun lentävän taivaalla
suoaukean ylitse. Se on lentokone: järkiviisaitten siittämä ja
synnyttämä teräksinen lintu. Taneli katsoo sitä sieltä alhaalta
kuokkaansa nojaten, kunnes se katoaa. Yhä se tämä maailma viisastuu,
on hänen aatoksensa. Hänen mielensä ihmettelee maailman viisaitten
älyä, taitoa ja tointa. Hänen mieleensä ei juolahda ajatella itsestään
suuria, möhkälemäisiä ajatuksia.

Ei hän siis mieti, että kimpoilkaapa minkä kimpoilette, maahan te
kuitenkin lopuksi tulette. Maa on teidän astinlautanne. Te tarvitsette
paljon tällaisia miehiä, kuin on tämä kuokkamies alhaalla suolla. Ilman
heitä kuihtuisi kaikki teidän viisautenne, toimenne ja komeutenne.
Maankasvuja ja maanhedelmiä te kaikki tarvitsette. Se on ainoa
välttämätön. Niistä te loppujen lopuksi annatte mitä hyvänsä. Muilla
vehkeillä ja puuhilla on vain se arvo mikä niille tahdotaan antaa.

Taneli näkee myöskin sen kun rautatielinja viitoitetaan halki
seutukunnan. Rautaiset kiskot asetetaan paikoilleen ja hiekkaiset
penkeret kohoavat. Juna kulkee puhkuen aivan läheltä suurta Susisuota.
Iso Mahanen voi pullistaa tyytyväisenä valtavaa vatsaansa: kaikki menee
oikeinpäin. Hän on hyvän osan valinnut. Kyläkunnan laitaan rakennetaan
asemarakennukset, kookkaat ja värikkäät.. Niiden ympärille juurrutetaan
kaunistukseksi puita ja pensaita.

Koko seutukunnan kasvojen ilme muuttuu valtavasti. Elämä kohisee sen
ylitse.

Mutta Tanelin elämän ympärillä ei ole enää mitään kohisevaa. Mitään
erikoista ei voi hänelle enää tapahtua. Ehkä oli viimeinen tapaus
se, kun Ison Mahalan isäntä hankki hänelle hopeisen kunniamitalin,
ritalin, kellonvitjoihin ja paperisen kunniakirjan, lasilla peitetyn
ja kullatuilla puilla kehystetyn, hänen mökkinsä seinälle, pitkästä ja
uskollisesta maatyöstä.

Nyt on vain kysymys siitä, montako turpasta hän voi vielä kääntää
nurin, montako lapion pistoa pistää multaa. Hän on seitsemänkymmentä
vuotta elänyt mies, mutta vielä jäseniltään ällistyttävän sitkeä.
Ehkäpä hän voi vielä tehdä työtään kauankin. Ja niin kauan kuin hän
sitä voi, saa hän myöskin asua mökissään, syödä leipänsä ja ryypätä
kahvinsa. Se asumus on pieni, yksinkertaisista yksinkertaisin. Siellä
ei ole esimerkiksi mitään pehmoista sänkyä väsyneille jäsenille. Ei
sänkyä ollenkaan. Yöksi levitetään lattialle kasa vaatteita. Eikä
asumuksessa ole ylenpalttisen puhdastakaan. Sillä Tanelin Kaisa on
jo vanha ja taudin runtelema, silmiltäänkin melkein sokea. Hän on
aivan ylenmäärin kumaraan painunut niin ettei kummitus kummempi ole
kuin hän, kun hän myyrän silmin ja koukkuisin polvin kömppeilee
tarttuakseen kahvipannun sankaan. Muutenkin hän on tullut äreäksi
luonnoltaan, oikein kotiristiksi Tanelille. Hän saattaa esimerkiksi
puhua tohtoreista ja lääkkeistä, joiden tarpeessa hän muka olisi. Mutta
Tanelin kaljun pään alla istuu yhä hänen iloluontoisuutensa, jota eivät
monet vuodet eivätkä uskossa oloyritykset ole masentaneet.

— Lääkkeitä? Jopa jotakin! Niinhän ne menisivät kuin lahoon kantoon. Se
olisi aivan yhtä kuin kaataisi kalliit ropit lahoon pökkelöön tuossa
mäellä. Jos jotakin, niin meille olisi määrättävä ketunmyrkkyä, yli
kohtuuden eläneille...

Mutta nuo kaksi vanhaa ihmistä on katsottava sankareiksi: he haluavat
taistella viimeiseen saakka ja kaatua seisaaltaan. Kynsin hampain he
kamppailevat vielä maailmaa vastaan, irroittaakseen leipäpalansa ja
elääkseen kättensä töillä. Heidän harras halunsa on saada kuolla omin
avuin omassa majassaan.

Ehkäpä Taivaan Isäntä, joka on hyvä, suopi heille sen armon ja
ilon. Mutta ehkä hän katsoo kohtuulliseksi antaa heille viimeisen
nöyryytyksen: ehkä ei Taneli eräänä päivänä enää pystykään menemään
työn ääreen suurelle suolle. Mutta siitä huolimatta elää edelleen.
Silloin ei ole edessä muuta kuin ihmisten armo, kunnanapu ja
vaivaistalo. Silloin hän katsoo ja tuntee tunnossaan, ettei ole
kestänyt elämän taistelussa, että hän on kärsinyt siinä häpeällisen
tappion.

Niin voi ilta saapua synkeänä.

Mutta joka tapauksessa kirkonkellon malmiääni soittaa, ja virsi vyöryy
veisuumiehen kurkusta. Aikansa elänyt ihminen lasketaan maan poveen
hiljaa ja rauhallisesti. Ja joku vielä elävä ja touhuava saattaa sanoa
toiselle:

— Taneli Hotakkakin, se Susisuon kuokkamies, kuuluu kuolleen.




VIIMEINEN VÄRSSY


Oli heinäkuu. Maan kasvut kukoistivat vihreinä ja tuoksuisina. Taivaan
vahvuus oli ylen väljä ja sininen. Sen hohtava räppänäaukko, lännen
maille painuen, loisti surkeilematta.

Suorana ja ruskeana halkaisi maantien nauha suoaukean, joka
iltatuulessa aaltoili heinämerenä laidasta laitaan. Keskellä suota oli
vähäinen mäki, jonka ylitse tie kiipesi. Mäellä oli pieni metsikkö ja
kaksi mökkiä, toinen isompi ja punamullalla väritetty, toinen ylen
pieni ja ylen tumma. Sen nurkkajuuritse ojenteli tie pitkäsivuisia
kupeitaan ja painui jälleen suolle, missä heinä kasvoi, tyhjät, harmaat
ladot pullistelivat rintakehiään, ikäänkuin ahnaina odotellen hetkeä,
jolloin niiden vatsa tungetaan täyteen nuorten heinien vihreyttä.

Tänä heinäkuisena iltana pitkin tien ruskeata nauhaa kulki suruton
matkue. Ylen joutilas ja ylen suruton sivusta katsoen: nauravin suin
istuskelevia nuoriamiehiä ja jokunen valkoinen neiti heleässä puvussa
nopeasti kulkevassa autossa. Joku soitti hanuria vaunun laidalla, jonka
vihreä panssari välkkyi heinäkuisessa ilta-auringossa. Niin kulki se
vihreä, suruton vaunu halki heinäisen, tuoksuvaisen suon.

Mutta suon laidassa, sen vähäisen mäen juurella, huomasivat autossa
istujat kummallisen olennon. Hän oli hahmoltaan ikään kuin ihminen.
Hänen runkonsa, jonka alapäätä peitti jokin tumma verho, oli ylhäältä
paljas ja verhoton. Se kumartui ja ojentui herkeämättä ja jokin
aseentapainen välähteli iltaisen auringon säteissä. Ase upposi aina
maahan, olennon hartiat nytkähtivät ja kappale maan pintaa repesi
sijoiltaan ja kääntyi nurin. Koko maan pinta olennon selän takana
olikin surkeasti raastettua, risuja törröttävää. Edessä oli villin suon
sammaleinen, väkevästi haisevia kasveja ja vihreitä pensaita kasvava
pinta.

Joku vihreäpanssarisessa vaunussa naurahti:

— Tuo ei ole järkevä olento. Turmelee kesän vihreyden...

Olennon korvat erottivat vihreäkupeisen vaunun surinan, nahkapalkeisen
hanurin suruttoman äänen, naurun ja laulun. Hän ojensi selkäänsä ja
loi välinpitämättömän, synkeän katseen matkueeseen. Hänellä oli iän
leimaamat ihmiskasvot.

Ohi kiitävässä vihreässä vaunussa nuoren miehen ääni sanoi:

— Se onkin ihminen. Se on vanhan ajan mies, vanha maatyömies. Hän ja
hänen kaltaisensa ovat muuttaneet tuon suon, kurkilintujen laidunmaan,
tuollaiseksi heinäerämaaksi. Ohhoh, että manttaalinmies nostaa pulskan
meijeritilin! Tämä otus, vanhan ajan mies, on sille, joka ymmärtää,
yhtä mielenkiintoinen kuin muumio. Hän on elänyt aikana, jolloin
tällaiset vaunut eivät tätä maantietä pyörineet, ehkä ei ollut tätä
tietäkään. Sen poskeen ei ollut pingoitettu puhelinlankoja, eikä kylien
taloissa oudot kojeet haravoineet ääniä taivaan tuulista, valo ei
kulkenut langoissa, eikä sulkeutunut onteloon pulloon, eikä valtava,
ihmisten rakentama sudenkorento surissut kylän ylitse. Seis, kuski!
Astun alas.

Vihreäkupeinen vaunu pysähtyi ja jatkoi jälleen surutonta matkaansa.
Mutta alas astunut nuori mies käveli pitkin suunnattoman pitkän
heinäsaran piennarta, kunnes saapui maata runtelevan olennon kohdalle.
Tämän paljas, pitkä selkä oli alkanut jälleen heilua. Kuokan rauta
iski kamaraan, kiskaisi palan irti ja kohosi jälleen. Kohosi ja laski,
tasaisesti, herkeämättä. Eikä hän huomannut tahi ollut huomaavinaan
tulijaa ja katsomaan seisahtajaa. Hän oli maatyömies. Hän kuokki. Ne ja
ne pennit sai hän ristisyleltä. Paljon oli ehdittävä, että irtautuisi
päivän leipä, suola ja särvin.

— Eikö nyt ole jo ilta? sanoi päältäkatsoja.

Vanhan miehen paljas runko ei herennyt heilumasta, kuokan rauta tempoi
irti turvetta.

— On jolla on. Meikäläisen päivä on monasti sen muotoinen kuin rengas
tahi ainakin hevosenkenkä...

Päältäkatsoja vaikeni ja alkoi virittää tulta tupakkaansa.

Mutta kun aurinko oli painunut sangen alas ja suosta uhosi tuskin
näkyvä viileä usva, nousivat vanha kuokkija ja suruttomasta autosta
pudottautunut nuori mies suolta sille vähäiselle mäelle. He astuivat
pieneen ja mustaotsaiseen mökkiin, jonka seinät olivat longahtaneet
sinne jos tännekin. Ahdas oli se mökki, eikä mikään paikka kohdellut
ylen uutena eli puhtaana. Sänkyä ei näkynyt, mutta nurkassa oli myttyyn
kääräisty läjä vuodevaatteita. Vanhuudenhimmeä kailettikello kävi
seinällä alustanaan kellertävä sanomalehti. Oli lyhyt lavitsa ja pari
koivun rungosta katkaistua pölkkyä ja pieni onnahteleva pöytä, jonka
nurkalla oli raamattu.

Sen pulskempaa kotia ei maankuokkija ole saanut vanhoille päivineen.
Ja ylen epätietoista on, tänäänkö vai huomenna kävelet siitäkin kunnan
vaivaistuvalle. Kun miehellä on ikää seitsemän vuosikymmentä ja ainoat
elämänpuut ovat kirveen ja kuokan varret.

Eipä ole suuren kuokkijan vaimokaan enää ylen uusi, kun hän istuu
muurin vieressä pölkyn nokassa. Ei hänen mekkonsa hohtele enää kesäisen
heleänä eikä harmaat hiuskarvat ole taidoin asetettu.

Vanha kuokkamies ja vihreäkupeisesta vaunusta pudottautunut nuori mies
istuvat vastatusten ontuvan pöydän ääressä ja harrastavat jotakin
salamyhkäistä ja taikamaista. Pöydän kulmalla on kupposessa vettä
ja pullosessa samaten kirkasta nestettä. Kuuluu lirinä, kun nesteet
sekoittuvat yhteen, kuuluu kulaus, kun sekoitus kallistetaan kurkkuun.

Se on taikuutta. Heidän mielensä ja kielensä notkistuvat. Heinäkuisessa
yössä elää joku satuinen rome.

Vanha mies kertoo elämänsä tapahtumia, sen seitsemän vuosikymmenen
pituisesta juoksusta. Se juoksu ei ole ollut erin merkillinen eikä
oudosti ohjautunut. Hän on syntynyt köyhistä vanhemmista, ollut
renkipoikasena ja renkimiehenä, akoittunut, tehnyt mökin korpeen ja
tehnyt niitä sittemmin useampiakin. Yksin lukien seitsemän kappaletta.
Seitsemäs oli tämä, jossa nyt istuttiin, ja ehkäpä viimeinenkin. Olipa
hänen elämänsä juoksuun tullut kuitenkin pari kolme mutkan paikkaa,
melkein kuin koristelevaa solmua: kerran hän oli ollut sahalaitoksen
isännöitsijänä, kerran kyläkauppiaana, pienenä, reiluna porvarina.
Olipa hän kulkenut poikki valtamerenkin, lännelle, kaivamaan esiin
kuparia ja purkamaan hiililaivoja. Mutta tämä kaikki oli vähäistä:
yleensä olivat elämän puina kirveen, kuokan ja lapion varret. Yli viisi
hehtaaria oli hänen kuokkansa kääntänyt maata tuohonkin mäen alle
samaan teliin. Ei se ollut omaa maata. Se oli suuren maanviljelijän,
Ison Mahasen.

Ja yhä tämä mies kuokkii ikävuosiltaan seitsemissä kymmenissä. Yhä
hän pitää itsensä ja akkansa leivässä ja lämpimissä kirveen ja kuokan
varresta. Tämän häävimpää se ei kyllä ole. Ja vaikka vieras tuntuu
luulevan, että tämmöinen elämä se tätä isänmaata vahvistaa ja pönkissä
pitää, niin eipä ole tullut vanhanakaan mitään eläkettä, pansuunia.
Semmoisista se taidetaan antaa hienommista lillityksistä.

Eipä silti, ettei miestä olisi huomattu. Siinä näkee vieras seinällä
kunniakirjan ja kellon vitjoissa hopeaisen ritalin. Talousseuran
antamat pitkästä ja uskollisesta maantyöstä.

Hiljainen heinäkuinen yö ikään kuin taikamaisesti nosti näkyviin tuon
pitkän, pitkän elämänkulun, jonka pääasiallinen sisällys on ollut
harmaa, harmaa työ. Työ, jolla ei ole muuta käsitetty kuin niukka
leipä. Ja jotkut, jotka eivät elämänpäivänä ole kättään työlle panneet,
ovat rikkaita ja elävät hyvin. Se lienee kaikki ajassa ja onnessa.

He puhelevat edelleen ja tulevat raamatutkin ja uskonasioihin, joita
vanha kuokkija on miettinyt paljon, kokenut olla uskontöhröksessäkin
varsinkin nyt vanhana ja silloin tällöin ennemminkin. Paljon on
hän ollut tekemisissä omantuntonsa kanssa ja murhe ja huolet ovat
pudottaneet joka-ainoan karvan hänen päästään. Se hohtelee nyt puhtaana
ja sileänä kuin naurispaistikas tahi tuo posliinikuppi.

Hän käsittelee tuota kuppia.

— Ei kai nämä tämmöiset minua paljon uskostani horjuta, vai? sanoo
vanha mies.

— Ei kai, eihän Jumala tyhmä ole.

He puhelevat edelleen, muistelevat menneitä, ankaria työpäiviä ja
hengen vaivoja ja vähäisiä iloja morsiamien ja viinakorttelien ääressä.

Ja he käsittelevät posliinista kuppia. Vanha maatyömies koukkaa
ämpäristä vettä kupposeen, kurkistaa sinne ja näkee siellä jotakin.

— Russakkako? kysyi nuori mies.

— Ei kun sen muna, sanoi vanhus. — Sinä taidat olla niin herrasmies,
että se pitää ottaa pois.

Hän ojentaa pitkän, mustan etusormensa ja kaivaa russakan takapuolen
vedestä. Kupposeen lirisee pullosen väritön neste.

Vanhan miehen mieleen muistuvat entiset ryyppypäivät, ammoin jo
sivuutetut, sen aikuiset naurut ja laulut. Ja hänen päänsä kohoo, rinta
paisuu ja hän laulaa nuoruutensa ryyppylaulua:

    Jos meillä oisi lasi ja kortteli viinaa,
    oisi hupainen laulella,
    ilopäiviä vietellä,
     kun lasi on meillä tallella.

    Ryypätään nyt ryyppy kahtia,
    siitä saamme laulun mahtia.
    Muutamat soittaa,
    toiset tanssaa,
     polkekoot joutilaat tahtia.

Mutta vanha vaimoihminen, joka on hiljaa huokaillen istunut pölkyn
nokassa muurin kupeella, sillä leini jäytää hänen jäseniään, tulee nyt
kärsimättömäksi ja puhuu, kuinka hautaankaatuva saisi jo harrastaa
toisenmoisia värssyjä.

— Hautaanko? Turvasi se vielä on, joka istuu ja laulaa. Ja kaada
sinäkin tuosta kupista suuhusi: lähtee kolotus koipiluusta...

Heinäkuinen yö on ehtinyt aamupuoleen. Nuori mies nousee ja sanoo
hyvästi vanhalle maatyömiehelle, joka käy lyhyelle levolleen. Sillä
jonkin tunnin kuluttua hänen on mentävä manttaalin miehen heinäväkeen.
Kuokka ja lapio joutavat eräiksi viikoiksi nurkkaan. Sitten niihin
taasen tartutaan, jos jäsenissä yhä on tarvittava voima.

Nuori mies astuu ulos matalasta ovesta. On aamu. Auringon silmä nousee
verestäen laajan, heinäisen aavan takaa. Yörastas hupattelee vielä
jossakin kesäisiä mielihauteitaan. Mutta suoviljelyksen laidasta rupeaa
kuulumaan niittokoneen surina, kuten jättiläissirkan surunvoittoinen
laulu, joka kertoo, kuinka kukat kuolevat ja kaikki katoaa.
Maanviljelijä on noussut varhain niittääkseen huomista luokopäivää
varten, joka on kirkas, mutta jonka yllä leuhahtaa kuolon tuoksu.

Nuori mies seisoo siinä vähäisellä mäellä, sen pienen ja mustan
mökin nurkkajuuressa ja katsoo suurelle suoviljelykselle. Mustan
seinän takana nukkuva mies on siihen kuokkansa jäljellä rakentanut
muistomerkkinsä, laajan ja uhkean. Sen kupeessa ei nähdä hänen
nimeänsä, mutta se pysyy aina ja iankaikkisesti. Kauemmin kuin
paksuinkaan patsas. Ehkä sitä ei kukaan huomaakaan, ei ajattele.
Korkeintaan sanoo: se ja se manttaalinomistaja sen teetätti. Se oli
suuri maanviljelijä.

Köyhä kuokkamies on silloin jo ehkä kannettu hautaan ja hänen luunsa
lahoavat unhoitettuina, eikä kukaan mainitse hänen nimeänsä. Mutta
maasta nouseva viljankorsi muistaa sen. Hänen elämästään on jäänyt
jälki. Hän on ollut maan hiljaista ja voimallista suolaa, niitä
näkymättömiä pönkkäpuita, joita paitsi kaikki komeus lusahtaisi kasaan.

Hiljaisena heinäkuisena yönä nuori mies miettii tämän maailman
järjestystä: kuinka siinä ne, jotka paljon vaivaa näkevät, eivät voi
jammertua kiinni elämän koreuksiin.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HOTA-LEENAN POIKA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.