Mökki nummella : Kuvauksia kansan elämästä

By H. J. Schimmel

The Project Gutenberg eBook of Mökki nummella
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Mökki nummella
        Kuvauksia kansan elämästä

Author: H. J. Schimmel

Release date: June 17, 2024 [eBook #73854]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: Jyväskylän Kirjapaino, 1892

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MÖKKI NUMMELLA ***





MÖKKI NUMMELLA

Kuvaelmia kansan elämästä


Kirj.

H. J. SCHIMMEL


Käännös Hollannin kielestä





Jyväskylässä,
Jyväskylän kirjapainossa,
1892.




Oli virkistävää katsella laajaa nummea G—n kylän puolella; katsella
ruskeaa kenttää, jolla näkyi siellä täällä viheriöitä viivoja, ja
jota metsä kaikkialla reunusti. Taivaan rannalla rajoittivat näkyalaa
lehdot, joita luonto, näennäisesti ilman mitään järjestystä, oli
siroitellut sinne tänne, kun taasen etupuolella nuoren tammimetsän
ja honkain lupaavat nuoret vesat somasti pistivät esiin, nummen
ruskean-punaisen värin kanssa kaunista vaihtelua muodostellen.

Vielä kauniimpi oli näkyala, kun nousi jollekin nummella olevalle
hietakummulle ja sieltä sai kentän kokonaisuudessaan näkyviin. Silloin
vasta leveni katsojan eteen koko taulu; silloin vasta eroitti silmä
ylängöt ja laaksot sekä niiden somat kaltevuudet. Sieltä laajeni
näkyala: keltaisia ohravainioita, lumivalkoisia tattarivainioita,
viheriöitä kaurapeltoja — joita tuuli kosketteli, niin että tähkät
ja korret keinuelivat ja lainehtivat kuin meren aallot — näkyi
vielä kaukana noiden lehtojen takana, jotka vastaikään rajoittivat
näkyalaa. Siellä oli suloisen hiljaista: mutta tuntevalle sydämelle ei
siellä kumminkaan hiljaisuutta löytynyt. Honkien ja nuorten tammien
suhina, hamppuvarpusen viserrys, naakkojen raakkuna, sirkkojen kitinä
ja mehiläisten surina saivat aikaan ääniä, jotka sopusointuisesti
vaeltajan korvissa yhteen sulivat. Mutta se, joka niitä kuuli ja
ymmärsi, joka niitä oli jonkun aikaa ihaillut ja ihailussaan oman
itsensä unhottanut, kaipasi jonkun hetken kuluttua ihmis-ääniä,
kaipasi vertaistansa hänessä nähdäksensä likeisintä todistusta luojan
suuruudesta.

Tämä toivo ei kumminkaan näkynyt toteutuvan. Ei missään savupatsasta,
ei missään kattoa, joka olisi sanonut: täällä asuu ihmisiä.

Mutta jos matkustaja astuu alas kukkulaltaan ja nousee eräälle
toiselle, niin näkee hän pian likinnä olevan hongikon takana asunnon,
joka on rakennettu ihmisiä varten. Jollei hän kohta tuota huomaa, niin
ei siinä mitään kummaa, sillä savua ei nouse takkapiipusta, joka kohoaa
matalasta turvekatosta — niin matalasta, että kolmivuotiset hongat sen
melkein kätkevät.

Se on pieni, köyhä mökki, jonka kaltaisia, Jumalan kiitos, ei löydy
monta meidän rakkaassa isäinmaassa, ja joka kumminkin siinä, missä se
seisoo, aina ennustaa parempaa tulevaisuutta, tällaisia asuntoja kun
ensimäiseksi rakennetaan viljeltävään erämaahan.

Mutta onkohan mökillä, joka tällaisissa oloissa on syntynyt, myöskin
odotettavissa parempaa tulevaisuutta?

Että potaatteja ja kyökkikasveja kasvava pelto, joka nyt on aidattu,
vielä muutamia vuosia sitten oli viljelemätön ala, sen sanoi ensi
silmäilys; että pieni tila muinen oli kuulunut herraskartanoon ja
sitten vuotuista vuokraa vastaan luovutettu, sen osoittivat ne syvät
kaivokset, jotka nelikulmaisesti sitä ympäröivät, siten erottaen sen
nummesta, sekä sitä paitse vielä muuan kulmaan pystytetty paalu, johon
oli piirretty: "Jounkheer van Orden'in erityinen metsästyspiiri."

Itse mökki oli köyhä ja näköjään kurjempi kuin useimmat muut
samanlaiset, niin, vieläpä kurjempi kuin moni, joka oli köyhempi.
Alkujaan oli se kokonansa turpeista rakennettu; sittemmin oli sille
suotuisampi aika koittanut, kentiesi siitä syystä että sen asukkaat
olivat vaurastuneet. Nämä olivat aikoneet rakentaa uudestaan tuvan
seinät — oikein kivestä — ja kentiesi tehdä katon ruovoista, vieläpä
maalata akkunan pielet ja oven viheriäiseksi punaiseksi ja valkoiseksi
— kolme väriä, jotka kaunistavat rikkaimpia taloja; mutta, pahapa se,
vaurastuksen aika ei ollut pitkä.

Mökin toinen puoli oli todellakin laitettu kivestä, toinen puoli taasen
oli jätetty entiselleen; mitä kattoon, oveen ja ikkunoihin tulee, niin
eivät suuret tuumat olleet ajatusta edemmäksi ehtineet.

Mökissä — sen tiesi jokainoa likellä olevassa kylässä ilmaista —
asui mummo Dientjen eli Gerhardiina, joka kertomuksemme aikana jo
oli jotenkin ijäkäs. Hän oli tuossa likeisessä kylässä syntynyt
ja kasvanut; siellä oli hän viettänyt häänsä, iloinnut ja surrut,
nauranut ja itkenyt. Rakkaita omaisia oli hänellä ollut, rakkaita
omaisia oli hän kadottanut; monta lasta oli hän nähnyt syntyvän, monta
tuttua maahan suljettavan, ja tästä kaikesta oli Dientjen tullut
paikkakunnallaan niin suosituksi, ettei hänen "hyvinä päivinään" — ja
niillä tarkoitti hän nuoruutensa aikaa — ainoatakaan päivää kulunut,
jona hän ei toimittanut jotakin, milloin Jaakko Ketelaarin puodissa,
milloin Pietari van Dingenin talossa, silloin aina pakisten milloin
minkin kanssa päivän uutisista, se on: keväällä huonosta ilmasta,
kesällä kaalimadosta ja kuivuudesta, syksyllä markkinoista ja kehnosta
vuodentulosta, talvella taasen kylmästä säästä ja lihavista sioista.

Näistä kaikista saattoi Dientjen jutella semmoisella varmuudella ja
lämmöllä että siitä oli naapuri-vaimoilla, olletikin Triutjenilla
(Katariinalla) ja Geertjenilla (Gerardalla) enemmän hyötyä kuin
pesuammeen vedestä, joka hyvin usein kylmyi, tahi "ukosta", joka istui
kotona ja keitti potaatteja. Herraskartanon puutarhurin tyttärenä
tiesi Dientjen sitä paitse pakinoida milloin kasviksista, milloin
herraselämästä, ja tuttavuudessa kun oli kylän kaikkien asukasten
kanssa, tiesi hän kaikkien toimet, jotta ryytikauppias Ketelaar usein
purskahti sanomaan, kun Dientjen, kotvan aikaa pakistuaan, hänen
puodistaan lähti: "reipas tyttö tosiaan tuo. Hän mittaa kaikelle osansa
vaaksallansa."

Dientjen oli kahdeksantoista vanhana todellakin reipas, iloinen ja
soma tyttö, mutta sen ohessa suuri veijari, ivaava, terävä ja suulas,
jotka ominaisuudet saattoivat hänen äidilleen suurta surua ja hänelle
itselleen monta kovaa nuhdetta. Mutta tämä iloisuus, joka usein
sai hänet tekemään tuhmuuksia, katosi kumminkin pian, kun hän oli
miehekseen saanut Jan Itam'in, erään jounkheer van Orden'in ulkopalstan
nuoremmista työmiehistä.

Tälle antoi mynheer (herra), kuten ainakin työmiehilleen, kun ne
menivät naimisiin, neljä guldenia, neljä _stuivers'ia_ ja nummella
elinkautista vuokraa vastaan kappaleen maata. Tällaiselle palstalle
rakensi Jan Itam turpeista mökkinsä. Alussa kävi kaikki hyvin; vuosi
tuli hyvä, ja nuori pariskunta tuumaili jo tupansa parantamista. He
pitivät kumminkin liian kiirettä ja käyttivät mökin korjuuseen koko
tulonsa. Kun sentähden seuraava vuosi antoi kadon ja Dientjen synnytti
maailmaan terveen ja reippaan pojan, niin oli punainen säästölaatikko
pian tylyä. Vastoinkäyminen on verrattava ahjon tuleen, joka eroittaa
ja kutsuu esiin malmin epäjalot ainekset, mitkä nousevat pinnalle.
Iloinen Dientjen, jolla isänsä luona oli ollut hyviä päiviä, katui
naimistaan, tuli pistäväksi ja ärttyiseksi. Tämä kyllä muuttui hiukan
parempaan päin, kuu hän tuuditteli lastaan, mutta vastenmielisyyden
siemen iti itämistään. Janin mielestä alkoi kodissa-olo tuntua
tukalalta; hän alkoi käydä kylän kapakassa useammin kuin ennen, vaikka
hän jo ennen oli siellä liiankin usein vieraillut. Sinne jäi raha,
mikä ehkä olisi täysin riittänyt vaimon ja lapsen tarpeisiin. Riita,
eripuraisuus ja syvin kurjuus astui aina Janin seurassa mökkiin, kun
hän kapakasta kotiin palasi, kunnes kuolema teki muutoksen miehen ja
vaimon kohtalossa. Jan kuoli irstaisiin elintapoihinsa ja haudattiin,
köyhäinhoidon kustannuksella.

Harvoin pitävät niistä vaivaisista, jotka saavat tällaisen hautauksen,
mitään lukua muut kuin ne, jotka tietävät että heitä itseään
samallainen maahanpano odottaa. Näiden kesken puhuttiin paljon Janista
ja hänen kuolemastaan. Toinen syytti häntä, toinen puolusti häntä
ja syytti hänen vaimoaan; puolueettomiinmat väittivät että molemmat
olivat saman verran syyllisiä. Useimmat sanoivat kumminkin — niinkuin
luonnollista oli — että Dientjen, jälelle jäänyt, oli ollut väärässä,
että hän oli syypää Janin juoppouteen ja kuolemaan. Ankarin tuomio —
ja tämän lausuivat naiset — vaikeni kumminkin tuon näennäisesti heikon
vaimon mielenlujuuden edessä, joka salasi surunsa, ei vuodattanut
ainoatakaan kyyneltä eikä lausunut valituksen sanaa.

Autio peltopalsta aidattiin ja siihen kylvettiin potaatteja. Missä maa
oli parempaa lajia, viljeltiin kasviksia, ja parin vuoden kuluttua
saattoi Dientjen maksaa takaisin jounkheer van Orden'ille sen, minkä
tämä oli hänelle Janin kuollessa lainannut, eikä hänen enää tarvinnut
käyttää hyväksensä lupaa koota risuja mynheerin metsästä, saadaksensa
tulta takkaansa.

Ei aavistanut kukaan, kuinka vaikea — ainakin alussa — työ oli
Dientjenille. Hän kärsi paljon, mutta näyttipä siltä, kuin olisi
juuri tuska kiihoittanut häntä työhön; hän teki työtä unohtaakseen
menneisyyden ja ulkomaailman, josta viimeksimainitusta hän kentiesi ei
kumminkaan olisi voinut eritä, jollei hän olisi ollut — äiti.

Ohitsekulkiat ihmettelivät usein, kuinka hellä tämä muita kohtaan
jollei juuri kova, kumminkin äreä nainen saattoi olla poikaansa
kohtaan. Hyvin moni seisahtui hänen mökkinsä edustalle nummella,
kun puolipäivän tunti oli käsissä ja — leikkuuaikana — sen asukkaat
aterioivat ulkona pellolla. Äiti ja poika istuivat silloin vieretysten,
edellinen vaatetettuna hameeseen ja röijyyn, jotka, valjenneina ja
paikattuina, jo lukivat useita ikävuosia, ja joissa moni uusi tilkku jo
oli ehtinyt kulua repaleeksi; jälkimäinen, kahden kolmentoista vuotinen
poika, taasen puettuna somaan pumpasiini puseroon ja siisteihin
verkahousuihin.

Mutta poika kävikin koulua. Hänen tuli sentähden "esiintyä ihmisten
parissa" ja olla hyvästi puettu, vähät siitä että äidin selkää usein
pakoitti, kun hän, pojalleen vaatteita ansaitaksensa, raskasta lapiota
liikutteli.

Äiti jakoi leivän kahtia; molemmat saivat aimo kappaleen, mutta pojan
kappaleen päälle asetti äiti vielä viipaleen valkoista leipää ynnä
siihen lisäksi paksun juustoviipaleen. Joka salaa katseli tätä, tunsi
itsensä liikutetuksi, ja vielä enemmän, jos hän sattui näkemään, millä
kärsivällisyydellä muuten niin pikavihainen Dientjen kesti pojan
kujeita, tämä kun milloin kaasi kumoon perunoita täynnä olevan kopsan,
milloin ämpärin, joka sisälsi suurella vaivalla kotiintuotua juomavettä.

Muutamia vuosia oli näin kulunut suurissa huolissa ja vaivoissa. Poika
oli kasvanut nuorukaiseksi ja äiti tunsi jäykistyneissä jäsenissään jo
vanhuuden oireita. Menneet vuodet olivat tuoneet mukanaan jonkunmoista
toimeentuloa, sillä taaskin oli mökin korjaamiseen ryhdytty. Thijs
(Matias) oli pojan nimi; hän palveli nyt puutarhurirenkinä jounkheer
van Orden'in luona ja oli jo hankkinut itselleen morsiamenkin.

Kyllä eukko Dientjen oli äreä ja kärtyinen muita kohtaan, mutta eipä
ensinkään poikaansa ja tämän tulevaa vaimoa, Geesjeniä (Georgiinaa)
kohtaan. Tuntikausia saattoi hän istua ja katsella pojan vieressä
istuvaa tyttöä, silmäillä hänen avonaisiin, iloisiin kasvoihinsa,
voimatta pidättää hymyä, joka kurtutti hänen huuliansa. Dientjen oli jo
yli neljänkymmenen; mutta hänestä oli kuin olisi uusi kevät koittanut,
kuin palaisi hänen jo kauan sitten kadonnut nuoruutensa takaisin.

Eräänä sunnuntaina tänä onnellisena aikana näemme mummo Dientjenin
puuhaavan päivällistä mökissään. Huone, missä hän askaroi, on pieni,
mutta siisti ja hupainen. Seinät ovat valkaistut, mutta hyvin
sinertävät, joka taasen osottaa ettei Dientjenin silmä enää ole niin
tarkka kuin muinen, jolloin hän kyllä tiesi, paljonko siniväriä tuli
liituun hämmentää. Akkunan edustalla seisoi saranapöytä, ja itse
akkunan varjostivat valkoiset kartiinit, joiden väri, osotti että sama
käsi, Joka oli valaissut seinät; myöskin oli tärkännyt kartiinit.
Punaisista tiileistä tehtyä permantoa peitti osaksi puulattia, jonka
päällä saranapöytä seisoi ja joka samalla sanoi että tässä huoneen
osassa aterioittiin ja tehtiin työtä. Toisella seinällä seisoi kaappi,
toisella vuode, joka oli varustettu karttuuni-uutimilla.

Laajan takan yläpuolella, jonka reunalla rivitysten seisoi puolen
tusinaa posliini-lautasia, riippui tahi — paremmin sanoaksemme — seisoi
pitkä, laiha peili, jonka tukena oli kaksi muuriin iskettyä naulaa
ynnä kattoon kiinnitetty nuora, ja joka, ollen eteenpäin kallellansa,
kuvasti mummo Dientjenia — vaikka hyvin lyhennettynä — kiireestä
kantapäähän, kun hän asettui sen eteen kuvaansa katsoakseen.

Kaapin vieressä seisoi piironki, jonka päälle karkea liinavaate
oli levitetty; sen päällä taasen punanen, lakeerattu tarjotin
teekapineineen, ja näiden vieressä vanha, suuri raamattu. Mitä tässä
komerossa löytyi ja paljon muuta, jota ei enää löytynyt mistään, oli
mummo perinyt vanhemmiltaan.

Semmoisena kuin mummo siinä nyt seisoi, toisessa kädessään kivivati,
jonka hän asetti pöydälle, samalla kun toinen käsi nojausi akkunan
puitetta vastaan — semmoisena kuin hän siinä nyt seisoi, eteenpäin
kumarruksissa tähystellen eikö jo kauan odotettua näkyisi, semmoisena
todellisen hollantilaisen talonpoikaisvaimon esikuvana olisi hän
ansainnut tulla taiteilian pensselin ikuistettavaksi. Hänen kasvoissaan
näkyi tuskin ainoatakaan ryppyä, vaikka hänen hivuksensa vastoin
luonnon tavallista järjestystä jo kauan sitten olivat ennen aikojaan
käyneet harmaiksi. Tämän kumminkin peitti huolellisesti valkoinen,
vasta pesty myssy, joka oli varustettu tyrkätyillä reunustoilla, ja
jonka piti asennossaan keskellä päälakea oleva solmu. Mummo Dientjenin
sinivalkoisissa silmissä oli luettava surkumielisyyttä, joka oli varsin
vähän sopusoinnussa huulien ympärillä esiintyvien vakavien piirteiden
kanssa, nämä kun puhuivat päättäväisyydestä, miltei kovuudesta. Hänen
nenänsä olisi jokaisen muun ihmisen kasvoissa näyttänyt enemmän
suurelta kuin kohtalaiselta; mutta mummo Dientjenin kasvoihin sopi se
mainiosti. Hänen kätensä olivat epämuotoiset ja karkeat, ja se tuli
kovasta työstä; sillä hän oli monina, pitkinä vuosina tehnyt työtä
enemmän kuin moni mies. Kirjava karttuunihame ja röijy, joita — hametta
ainakin — suurimmaksi osaksi peitti kirjava vyöliina, mikä keskeltä
vähän kohousi, syystä että mummo oli jotenkin "pönkävatsainen" — siinä
hänen tavallinen juhlapukunsa.

"Ei ketään näkyvissä", nurisi hän, yhä tarkistellen ulos akkunasta;
"mihin ovat Thijs ja Geesjen joutuneet? Viipyvät kovin kauan..." Ja
hän loi silmänsä käkikelloon, joka seisoi nurkassa ja yksitoikkoisella
nakutuksellaan muistutti ajan kulusta.

Kun hän taasen kääntyi akkunaan päin, tulivat hänen kasvonsa vähän
tyytyväisemmän näköisiksi, mutta sitten kuvastivat ne pikemmin huolta
kuin ihmetystä. Honkametsästä astui joku ja kääntyi polulle, joka vei
mökin luo.

Geesjen se oli, mutta — hän tuli yksin.

Äiti seisoi kynnyksellä ja vastaanotti poikansa morsianta herttaisella
suudelmalla.

"Lapsi, tuletko yksin?" kysyi Dientjen ja loi tutkivan silmäyksen
kahdeksantoistavuotisen kasvoihin, jotka todella olivat kauniit.
Geesjen oli somasti puettu. Pieni, lumivalkoinen myssy ympäröi hänen
täyteläisiä, somia kasvojaan, jotka sen alta esiintyivät yhtä puhtaina
kuin laupeuden sisaren kasvot mustan päähineen takaa.

Nyt varjosti pilvi kumminkin tytön otsaa, vaikka hänen huulensa
koettivat hymyillä.

"Tulen, äiti, yksin", vastasi hän hiljaan ja oli sisään astuessaan
käärivinänsä kokoon shaalinsa. "Thijs'in täytyi lähteä asialle,
luulen... mutta hänen pitäisi jo olla täällä."

"Asialle? Mihin?"

"Tiedättehän ettei hän kerro minulle semmoista. Hän ei tahdo tietää
siteistä — sanoo hän..."

"Lapsi!"... ja äiti vapisi, kun hän sen sanan lausui, "mistä sinä nuo
sanat sait?... Ei tietää siteistä?... Häntä ei ole koskaan ollut helppo
hallita, Geesjen!" Ja mummo laski kurttuisen, mutta nyt vapisevan
kätensä tytön olkapäälle.

Geesjen nojaasi mummo Dientjenin rintaa vastaan ja nyyhki: "Oi, minä
olen niin onneton, äiti!"

"Onneton?" Dientjen oikoi itseään. Syvä huoli oli luettava hänen
kasvoistaan. Tuo sana muistutti häntä menneistä ajoista.

Mutta hän tuli pian taasen itseensä, ja tyyneesti vieläpä hiukan
kylmästikin sanoi hän itkevälle tytölle: "älä itke, rakas lapsi! Jos
kentiesi et enää pidä pojastani, niin puhu suusi puhtaaksi, sinä et
vielä ole naitu hänelle."

"En minä sitä itke, äiti, älkää sitä uskoko. Minä kyllä pidän
Thijs'istâ, mutta... hän ei pidä enää minusta — — olen varma siitä.
Hän on nähnyt toisen, josta hän pitää enemmän — erään 'hänen armonsa',
jolla on sulkatöyhtö hatussaan, ja joka viittaa häntä tykönsä, mutta
joka kumminkin vetää häntä nokasta... Thijs on kaunis poika." — Mummo
Dientjen nyykähytti myöntäen päätänsä. Tuo lause kuului niin hyvältä —
äidin korvissa.

"Eikö hän päättänyt mennä sinun kanssasi kirkkoon tänään?" kysyi
äiti sitten. "Niin hän ainakin minulle vakuutti, kun lähti, eikä hän
valehtele koskaan."

"Hän tuli luokseni aamulla, mutta sanoi että hänellä oli asioita
toimitettavina. Minun käski hän mennä yksin kirkkoon, siellä minä hänet
kohtaisin; mutta hän ei tullut sinne."

Äidin huulet vapisivat, mutta hän rohkaisi itsensä ja sanoi iloisesti:
"Kai on teillä ollut keskenänne rakkauden napinaa. Älä, lapsikulta,
kohta pahinta ajattele. Tuollaista tapahtuu henkilöiden välillä, jotka
kaikkein enimmän rakastavat toisiaan." Mummo ei saanut jatketuksi,
tuskallinen muisto näkyi tahtovan tukehuttaa hänen sanojaan.

"Ei pahaa sanaa ole kuulunut välillämme", vastasi Geesjen. "Kuinka
olisikaan se ollut mahdollista? Thijs oli niin kylmä ja pysyi yhtä
tyynenä, jos olisin sanonut vaikka mitä. Kun jumalanpalvelus oli
loppunut, lähdin minä yksin kulkemaan nummelle päin. Silloin näin
Thijs'in kaukaa. Hän seisoi ja keskusteli erään puoliherran kanssa —
taidemestariksi he häntä sanoivat — jolla oli seurassaan tuo 'hänen
armonsa'. Minä olin vähällä vaipua maahan; metsä tanssi silmäini
edessä. Luulen että rupesin juoksemaan ummessa silmin. En tiedä kuinka
kauas olin ehtinyt, kun kuulin jonkun huutavan minua nimeltä — en
tullut tuntoihini ennen. Katselin taukseni ja luulin että se oli Thijs.
Mutta se ei ollut hän; se oli tuo vieras nukastelia, ja hän oli tuossa
paikassa vieressäni ja katsoi minuun niin julkeasti, että minä — —
niin, äiti, minä pelästyin ja punastuin ja kalpenin."

"Ja hän seurasi sinua?"

"Seurasi kauan, ja kertoi minulle... oi, äiti, minä luulen että
purskahdan itkuun, kun sitä ajattelen... kertoi että hän oli rikas
ja että hän piti minusta. Ja sitten kysyi hän tahtoisinko lähteä
markkinoille hänen kanssaan. Ja kun en mitään vastannut — se on
päivän totta etten saanut sanaa suustani — niin luuli hän, että minä
suostuin, ja tahtoi tarttua minun käteeni. Ja sitten alkoi hän puhua
kauniista kultasormuksesta, joka hänellä oli sormessaan, ja sanoi että
hän painaisi sen minun sormeeni, jos antaisin hänelle suukkosen. Minä
pelästyin ja suutuin niin, etten tiennyt, mitä tein, ja annoin hänelle
semmoisen työkkäyksen että hän kaatui. Hän oli vähällä tupsahtaa ojaan;
mutta siinä oli koivu estämässä, jotta hän pian pääsi jaloilleen.
Nyt oli hän niin raivossaan, että hän ärjyi ja uhkasi minua, ja minä
rupesin juoksemaan. Mitä hän huusi minun jälkeeni, en oikein kuullut;
mutta sen minä kuulin että Thijs antaa minun mennä... luulee pääsevänsä
parempaan avioliittoon... Thijs on huono poika..."

"Tuota et sinä kumminkaan usko", sanoi äiti niin rukoilevaisesti että
se oikein kävi Geesjenin sydämelle "Juo vähän kylmää vettä, lapsi; sinä
olet niin kovin liikutettu", lisäsi hän, kun Geesjen oli pyyhkinyt
kyyneleet pois silmistänsä.

Ja sitten puhuivat he tyyneemmästi siitä, mitä oli tapahtunut, ja
siitä, mitä oli tehtävä; mutta keskustelussaan eivät he voineet
kumpikaan — vaikka kuinkakin he koettivat sitä salata toisiltaan — olla
kääntämättä silmiänsä honkametsään päin, josta he odottivat saavansa
nähdä Thijs'in tulevan. Mutta Thijs oli likempänä kuin hänen äitinsä ja
Geesjen aavistivat!

Ei aivan kauan Geesjenin jälkeen oli hänkin lähtenyt kulkemaan
nummelle päin. Nainen, jolle talonpoikaistyttö antoi nimen 'hänen
armonsa', oli, kun kirkosta palasi, saavuttanut hänet nummelle vievän
tien alussa, siinä kauan puhutellut häntä ja siten estänyt häntä
seuraamasta Geesjeniä, jonka hän kaukana näki kulkevan. Näytti siltä
kuin olisi nainen tahtonut antaa kumppanilleen, hienolle herralle,
joka hänen kanssaan markkinoin alussa oli saapunut kylään ja siellä jo
viipynyt joitakuita päiviä, tilaisuutta seurata somaa, valkomyssyistä
tyttöä. Thijs ei kumminkaan ymmärtänyt sitä ja oli erittäin hyvillään
kohteliaisuudesta, jota hänelle osoitti tuo vieras nainen, jonka kanssa
hän satunnaisesti oli tullut tutuksi. Eräänä iltana oli hän, näetsen,
tavallista myöhemmin toiminut jounkheer van Orden'in kasvihuoneessa
yksin, kun kaikki muut työmiehet jo olivat lähteneet pois. Silloin,
juuri lähtemäisillään herrasrakennukseen, kukkaisruukku kädessään,
oli hän kuullut jonkun hiljaan puhuvan likisyydessä. Hän pelästyi ja
oijensi semmoisella vauhdilla hiukan kumarruksissa olevaa ruumistaan,
että hänen päänsä puski erääseen lapioon, joka putosi maahan ja särki
telineillä seisovan kukkaruukun. Äänet vaikenivat kohta, ja kun Thijs,
joka oli tointunut hämmästyksestään, aikoi jatkaa matkaansa, kohtasi
hän, kiertäessään erästä istutusta, tuntemattoman herran ja naisen,
jotka kohta puhuttelivat häntä ja kertoivat että he kävelyretkellä
ollessaan olivat eksyneet ja pyysivät että hän, jonka he onnekseen
olivat sattuneet tapaamaan, neuvoisi heille oikean tien. Thijs'istâ oli
tämä selitys tyydyttävä, ja hän täytti tuntemattomien pyynnön. Thijs
oli hyvin järkevä, mutta ihmistuntemista ja kokemusta häneltä puuttui.

Otaksuttava on että tämän viimeksimainitun seikan kohta paikalla
huomasi tuo hyvänsävyinen pari, joka alkoi laskea leikkiä hänen
kanssaan ja jolle hän avomielisesti ja tarkoin teki selkoa sekä omista
että jounkheer van Orden'in asioista — kaikki tietysti palkinnoksi
siitä ystävällisyydestä, jota herra ja nainen häntä kohtaan osottivat.
Näyttipä melkein siltä kuin olisi heidän hyvänsuopaisuutensa kaunista
puistonhoitajaa kohtaan tästä yhä lisääntynyt, sillä, kun tultiin
puiston veräjälle, kehottivat he häntä seuraamaan heitä heidän
asumukseensa. Tästä riemastui Thijs, joka ei ollut tietämätön kauniista
ulkomuodostaan ja jossa, kun häntä van Orden'in perheessä — vähemmän
kumminkin hänen oman itsensä kuin hänen äitinsä tähden — kohdeltiin
jonkinlaisella kunnioituksella, oli herännyt omituinen arvollisuuden
tunto, mikä viime aikoina oli muodostunut ylpeydeksi. Sääty, johon hän
kuului, oli hänestä, näet, alkanut tuntua halvalta, ja tieto ettei hän
voinut siitä kohota teki hänet tyytymättömäksi ja houkutteli häntä
hakemaan seurustelupiirejä, joihin hän ei sopinut, ja joissa hän poisti
huolensa kortinlyönnillä ja juomisella. Hänen äitinsä, joka huomasi
muutoksen pojassaan, suri sitä; ja kun ei valituksista eikä rukouksista
näyttänyt apua olevan, oli hän sanonut alkavansa väsyä eikä enää
jaksavansa, niinkuin ennen, työtä tehdä, jonka tähden toimeentulon
ylläpitäminen nyt suurimmaksi osaksi olisi siirtyvä Thijs'in
niskoille; ja tästä syystä pyysi hän että Thijs antaisi hänelle
vähän enemmän viikkopalkastaan kuin tähän asti. Vähentämällä täten
poikansa käyttörahoja luuli äiti voivansa pitää hänen huvituksiansa
kohtuullisten rajojen sisässä. Mutta pahaksi onneksi ei tämä äidin
keino ollut oikein sopusoinnussa hänen tekojensa kanssa; sillä hän oli
juuri ihan äsken etsinyt ja saanut työtä lattianpesiättärenä muutamissa
kylän taloissa. Thijs, joka tiesi sen, rupesi pistäväksi ja viihtyi
vielä vähemmin kuin ennen kodissansa. Eukko Dientjenin huoli, kun hän
kuuli Geesjenin kertomuksen, oli sentähden hyvin ymmärrettävä.

Thijs oli jo monta kertaa käynyt muukalaisten vieraiden luona, ja nämä,
mutta erittäinkin nainen, olivat kohdelleet häntä suurella suosiolla.
Thijs oli siihen lisäksi alkanut huomata että hän oli liian kaunis
ja "sievä" jäädäksensä ainaiseksi kylän pieneen maailmaan. Lyhyessä
ajassa oli hän unhottanut äidin varoitukset, Geesjenin valitukset ja
puutarhurin ivalliset muistutukset ja alkanut entistä enemmän tuhlata
rahojansa.

Kumminkin tunsi hän tänä sunnuntai-aamuna sydämensä pohjalla jotakin
omantunnon nuhteen kaltaista, kun hieno nainen — joka nimitti itsensä
Konstansiksi ja väitti olevansa sisar sille herralle, jonka seurassa
hän matkusti — sanoi hänelle jäähyväiset, ja Thijs samalla huomasi
ettei hän enää voinut saavuttaa Geesjeniä. Tosin oli hänen rakkautensa
kauniiseen talonpoikaistyttöön jo alkanut laimistua, ja hän uskalsi jo
puol'ääneen itselleen tunnustaa, ettei Konstans ollut liian ylhäinen
hänelle; mutta omituinen levottomuus sai kuitenkin hänen sydämensä
tykyttävin tavallista kovemmin, ja se kiirehti hänen kulkuansa.
Ehdittyänsä honkametsään, jonka takana hänen äitinsä mökki seisoi,
tapasi hän kummaksensa Konstansin.

"Te täällä!" huudahti Thijs, joka ei koskaan rohjennut sanoa vierasta
herraa nimeltä Kaarleksi. Silminnähtävästi olikin suurempi arvollisuus
vieraan puolella. Viimeksimainittu oli, näet, puettu hienoon
verkanuttuun ja valkoiseen pikeeliiviin; hänellä oli päässään hyvin
harjattu huopahattu, rinnassa komea koruneula, jossa kylän asukkaat
luulivat huomaavansa jalokiven, sekä rannehihat. Sitäpaitsi leikki
hän ylhäisen herran tapaan ylpeästi pienellä kävelykepillään, jonka
ohessa hänen ryhtinsä oli niin vaativa, että koko kylä, joka oli
oppinut tuntemaan hänen suuria taiteilialahjojansa, hänelle osotti mitä
suurinta kohteliaisuutta.

Thijsin nuttu sitävastoin oli tehty karkeasta verasta tahi oikeastaan
sarasta; hänen liivinsä oli musta ja napitettu aina leukaan asti; ohut,
musta silkkihuivi ympäröi hänen ahavoittunutta kaulaansa, ja takin
hihoista pistivät esiin hänen ruskeat ja työstä karkeat kätensä, hänen
askeleensa olivat raskaat, ikäänkuin olisi hän työntänyt edessään
kottikärryjä — mikä kaikki oli suureksi haitaksi hänen muhkealle
ulkonaiselle esiintymiselleen.

Mutta kun katseli molempia kasvoihin, jäi sittenkin kahdelle päälle
kummalle puolelle vaaka itse asiassa kallistui. Herrasmies — ijältään
noin kolmenkymmenen vuotinen lienee muinen, kuten Konstans usein
vakuutti, ollut kaunis; mutta tämän kauneuden oli isorokko suurimmaksi
osaksi hävittänyt. Mutta jos tätä ei otettukaan lukuun, oli sittenkin
mahdotonta mukautua hänen valkoisiin silmiinsä, jotka väliin, kun niitä
eri valossa katseli, vivahtivat vihreälle, ja jotka eivät koskaan
olleet kääntyneet siihen, jonka kanssa hän puheli.

Thijs sitävastoin näytti terveeltä ja voimakkaalta. Hänen kiharaiset
hiuksensa olivat vaaleat, hänen puikeat kasvonsa tosin ahavoituneet,
mutta verevät, hienopiirteiset ja miellyttävät. Hänen siniset silmänsä,
jotka, kun hän harmistui — ja se tapahtui usein — leimusivat, olivat
muinen olleet kirkkaammat kuin tähän aikaan, jona peli ja juoppous
olivat niihin leimansa painaneet. Mutta kumminkin herätti Thijs ensi
katsannolta enemmän luottamusta kuin Kaarle.

"Vai tuin! Nuori ystäväni hiipii henttunsa jälkeen, luulen ma", sanoi
viimeksimainittu ja pieksi kepillään tienpensaita. "Ei sinun olisi
tarvinnut noin kiirehtiä; hän on hyvässä tallessa siellä, minne hänen
matkansa suuntasi."

"Kuinka niin, mynheer?" kysyi Thijs ja iski silmänsä tavattoman
terävästi Kaarleen. "Oletteko seuranneet häntä?"

"Tässäkö minä yksinäni seisoisin, viisastelia? Tyttö on siksi kaunis
että häntä kannattaa seurata — vieläpä noin suureen rakennukseenkin,
joka, arvaan sen, on sinun kotosi, vai kuinka?"

Thijs'in kasvit kävivät tulipunaisiksi. Häntä ei niinkään harmittanut,
mitä Kaarle Geesjenistä lausui, kuin ylönkatse, jota vieras herra
osotti hänen äitiänsä ja hänen omaa kotoansa kohtaan. Mutta tämä harmi
muuttui pian häpeän tunteeksi, ja se ei ensinkään kunnostanut hänen
sydäntänsä.

"Äiti on mielistynyt vanhaan tupaan", vastasi hän kiireesti: "muuten
asuisimme paremmassa huoneessa; meiltä kyllä ei varoja puutu."

"Hyvä se ja oikein, että nuori mies katsoo eteensä. Se tietää
kunniantuntoa, ja mitä se toivoo kyllä saavuttaa maalinsa... jos vain
noudatat minun neuvoani, ystävä. Kuulehan, Thijs, älä ole tuhma,
älä enää juokse tuon tytön jäljissä. Hän on jo, kuten olen kuullut,
valinnut toisen."

Tällainen röyhkeä puhe olisi varmaan harmittanut jokaista, joka
paremmin kuin Thijs ymmärsi, mikä kohteliaisuus on. Mutta syytös, joka
sisältyi noissa sanoissa, sai vain Thijsin veren kuohumaan.

"Se ei ole totta!" huudahti hän; "sitä ei ole Geesjen tehnyt."

"Kunpahan Konstans nyt olisi sinua kuulemassa!" sanoi Kaarle kylmästi.
Thijs hämmästyi.

"Oletahan että vain tahdoin koettaa rakkauttasi", jatkoi
Kaarle. "Olethan monta kertaa sanonut ettet enää pidä entisestä
morsiamestasi... Kumminkin näyttää minusta että puollat häntä liiankin
kiivaasti."

"Minä vakuutan että kaikki, mitä olen sanonut juffrow Konstansille
(neiti Stansille), on päivän totta", sanoi Thijs. Hän oli puolustanut
Geesjeniä paljon enemmän ylpeydestä kuin taipumuksesta. Häntä harmitti
ajatus että Geesjen voisi unhottaa hänet, vaikka hän hänet unhoitti.

"Minä en ole millänikään Geesjenistä", jatkoi hän, "ja nyt vielä
vähemmän kuin ennen. Muinen oli hän mielestäni pieni, soma tyttö, mutta
— siinäpä kaikki."

"Minä luotan sinuun ja sentähden luulen että tyyneesti voit
kuunnella, mitä minulla on sanottavaa. Näin äsken Geesjeniu erään
talonpoikais-nuorukaisen seurassa, jota en tuntenut; näin että hän
ehtimiseen punastui. Miksikä? — Jos noudatat minun neuvoani, niin
tuskinpa koskaan enää saat nähdä häntä. Sinä oletkin liian hyvä
hänelle... Minä seurasin Geesjeniä, mutta kun hän näki minut — minä
seisoin juuri siinä, missä nyt — erosivat he. Ole vain tyyni, ystäväni.
Älä ota asiaa pahaksi; täytyyhän tytöllä olla sulhanen, ja tietäähän
hän että sinä voit saada paremman kuin hän on."

"Mihin meni hän?" kysyi Thijs, ja hänen äänensä vapisi hieman.

"Äitisi luo."

"Se on mahdotonta; sinne ei hän olisi uskaltanut mennä", huudahti Thijs.

"Naisviekkautta, ystäväni!" vakuutti Kaarle ja kohotti, sääliä osottaen
olkapäitään. "Luulin sinut toki viisaammaksi. Tietysti valitsee hän
parhaimman kosioistaan, ja sentähden pitää hän nyt kiinni teistä
molemmista. Miten lieneekään, varma olen siitä, minkä olen nähnyt, ja
siitä, mitä nyt sinulle kerron; mutta sinä — älä hänelle hiiskahda
sanaakaan siitä, mitä nyt olen sinulle pakissut. Näytä että olet mies
ja että voit olla vaiti, ja minä tahdon auttaa sinua, jos suostut
siihen tuumaan, minkä minä olen keksinyt tulevaisuuteesi nähden.
Kuulehan", lisäsi hän ja laski kätensä ystävällisesti nuorukaisen
käsivarrelle: "minä seisoin tässä ja kuuntelin, mitä he puhuivat
Geesjen lupasi täällä odottaa talonpoikais-poikaa. Epäilemättä luuli
hän että sinä menisit markkinoille ja 'Kultaiseen aasiin'... Ole nyt
siksi viisas että pyydät hänen tekemään sinulle seuraa sinne."

"Vai niin", sanoi Thijs, mutta niin vieraalla äänellä että Kaarle
kummastuneena katsoi häneen. "Mutta — minä en aio mennä markkinoille
tänään."

"Siis sinä et huolikaan tietää, mitä sisareni vastaa sinun kosimiseesi?
Tân'iltanahan hänen tulee antaa vastauksensa. Koko sinun tulevaisuutesi
on nyt kysymyksessä. Jollet voita omaksesi sisartani, niin et saa
mitään apua minulta kohoumiseesi maailmassa, ja siinä tapauksessa jäät
kuin jäätkin talonpoikaiseksi työmieheksi."

"Mynheer", sanoi Thijs ja loi silmänsä nummelle päin, "enhän saata
ainaiseksi jättää vanhaa äitiäni."

"No, tee niinkuin tahdot. Jää siksi, mikä olet. Ei kannata minun
sinusta huolehtia... Elä onnellisena kukkiesi ja siementesi parissa;
ymppää vielä monta hedelmäpuuta isännällesi! Minä en sinusta välitä."
Ja nämä sanat sanottuaan käänsi hän Thijsille selkänsä ja lähti
kulkemaan.

Thijs seurasi häntä silmillään vähän aikaa. Äkkiä kohotti hän päänsä,
ja silmät, jotka puoleksi olivat täynnä kyyneliä, alkoivat hehkua. "Ei
niin, mynheer! Minä seuraan teitä. Äiti saa tulla toimeen ilman minutta
jonkun aikaa... hänen edukseenhan lähdenkin täältä. Tän'iltana antaa
sisarenne minulle vastauksensa... Todellako? Oi, en saata oikein sitä
uskoa. Ettehän vain tee pilkkaa minusta? Ja jos hänen vastauksensa on
myöntäväinen, niin otatte minut oppiinne? Pääsen ensinnä apumieheksenne
ja sitten itse mestariksi? Mutta kuinka uskallan minä näyttäytyä niin
paljolle väelle keskellä kaupunkia ja sellaisilla telineillä?"

"Luuletko sinä että minä kaupungissa esiinnyn ulkona taivasalla?"
kysyi Kaarle loukattuna. "Minulla on oma salini, jonka akkunat ovat
punaisilla akkunavaatteilla varustetut... Mutta siitä saamme puhua
toiste. Tuletko tân'iltana?"

"Tulen", vastasi Thijs ja oijensi kätensä Kaarlelle. "Minä teen, mitä
te haluatte ja tahdotte."

"Oh, sinä kyllä itse ymmärrät, mitä vaaditaan, toveri", sanoi Kaarle ja
taputti häntä olalle. "Mutta yhden neuvon annan sinulle: — ota tyttö
mukaasi! Minä pidän hänelle seuraa, sillaikaa kuin sinä puhuttelet
sisartani. Arvaan että tuo talonpoika-lurjus kyllä väijyy meitä.
Kuulehan vielä: Ota rahaa mukaasi — ei tiedä, mitä voi tapahtua. Ja
puhuakseni suuni puhtaaksi: olen viipynyt täällä enemmän aikaa kuin
olen ajatellut, ja ihan vain sinun tähtesi. Kukkaroni on tyhjä; olen
tehnyt muutamia ostoksia ja sitä paitse auttanut pari kurjaa raukkaa.
Ihan tyhjä ei tosin lompakkoni ole, mutta ennenkuin kaupunkiin ehtii,
kuluu aina vähin rahoja, ja minä olen sitä paitse tottunut matkustamaan
kyytihevosilla. Voithan sinä hankkia rahoja?"

Thijs oli ennen kertonut että hänen äitinsä oli toimeentuleva, miltei
rikaskin. Tämä oli antanut aihetta suuriin menoihin, ja myöskin nyt
luuli Thijs velvollisuudekseen antaa Kaarlelle hänen pyytämänsä
satunnaisen lainan, olletikin koska sellaisen herran palveleminen
tuotti hänelle itselleen kunniaa.

Kaarlen silmät loistivat omituisesti kun hän oijensi kätensä Thijsille
ja lisäsi: "Purase nyt vain rohkeasti happameen omenaan, äläkä
irvistele, vaikka happameltakin tuntuu, niin on kaikki pian ohitse. Me
tapaamme pian toisemme Punaisessa leijonassa."

Hän lähti.

Thijs kiiruhti tykkivin sydämin toisaalle. Mutta muutaman askeleen
astuttuaan seisahtui hän. Hänestä oli mahdotonta mennä sisään äitinsä
mökkiin. Varottava ääni kuiskasi hänelle jotakin. Hänestä oli kuin
olisi joku huutanut: "pakene kiusaajaa!" Ja kiusaajana oli Kaarle
esiintynyt aina siitä hetkestä saakka, jona Thijs ensikerran näki
ihmetemppuja, joita Kaarle ja hänen sisarensa tekivät silmänkääntäjinä,
mahapuhujina — ihmeitä, jotka saivat sekä porvarit että talonpojat
hämmästymään. Ja ihmeiden tekiä oli sanonut Thijsille että hän jo kauan
oli kaivannut apulaista, nuorukaista, joka olisi kyllin arvollinen
ja lahjakas perimään hänen taitonsa, mitkä muuten seuraisivat
häntä hautaan; hän oli tunnustanut Thijsissa tavanneensa hakemansa
nuorukaisen ja antanut hänelle vapaapilettejä kaikkiin näytelmiinsä;
hän oli luvannut ottaa hänet mukaansa kaupunkiin ja siellä antaa
hänelle täydellisen opetuksen. Herkkäuskoinen, yksinkertainen
nuorukainen piti kaiken tämän totena: hänestä tulisi herra, joka saisi
katsoa alas ylönkatsottuihin talonpoikiin. Tämä loistava tulevaisuus
lumosi häntä. Konstansin kauneuden sokaisemana hän ei enää ollut niin
tarkkasilmäinen kuin ennen. Kun hän ensikerran näki hänet kynttilän
valossa teltassa, luuli hän näkevänsä enkelin, niin suloisesti
loistivat tytön posket, niin marmorivalkea oli hänen kätensä, niin
korppimustat hänen hivuksensa. Päivällä näytti tämä kauneus tosin
hiukan kuihtuneemmalta, mutta päivin ei Thijsillä ollut aikaa eikä
halua huomata sitä. Seurustelu kävi sillä välin yhä ystävällisemmäksi,
yhä palavammaksi nuorukaisen kunnianhimo ja yhä katkerammaksi hänen
mielensä. Oikeudella kehoitti häntä hänen omatuntonsa "pakenemaan
kiusaajaa."

Hän ottikin todella askeleen taaksepäin, mutta mumisi kohta itsekseen:
"mikä yksinkertainen raukka minä olen!" kääntyi ja kulki kiirein
askelin mökkiin päin, jossa äiti ja Geesjen odottivat häntä.

Kaali ja perunat olivat jo aikaa sitten kypsät ja läskikin valmis,
mutta mummo Dientjen unohti tämän kaiken keskustellessaan Geesjenin
kanssa. Kaikki oli samalla paikalla kuin viimeksimainitun astuessa
mökkiin; liina oli pöydällä, ja siinä seisoi yhä vielä kivivatikin.

Naiset huudahtivat molemmat ilosta, kun näkivät Thijsin lähestyvän.
Geesjen laski kätensä ovenha'alle, ja äiti, vaikka koettikin olla
tyyneenä, nosti kätensä ja osotti sillä että hän olisi tehnyt samoin,
jollei olisi myöhästynyt.

Mutta kynnyksellä seisoen tuli Geesjen kummallisen levottomaksi;
allapäin, kuin olisi häntä omatuntonsa nuhdellut, odotti hän Thijsiä.

"Hyvää päivää, Thijs", sai hän vaivalla mumistuksi.

"Olemme kauan odottaneet sinua", sanoi äiti; mutta nuhteen, joka oli
sanoissa, lievensi ystävällinen, miltei liehakoiva ääni, jolla ne
lausuttiin.

"En voinut tulla ennen", vastasi Thijs äyhkeästi. "Miksi olette
odottaneet? Ettehän muuten sitä tee, äiti!"

"Ainahan minä sunnuntaina odotan sinua, lapsi; silloinhan on minulla
aikaa."

"Jos teillä on niin hyvää aikaa, niin eihän se mitään tee, jos tulenkin
vähän myöhemmin", sanoi Thijs tylysti.

Äiti ja Geesjen eivät virkanneet mitään.

Tämä hiljaisuus kävi nuorukaiselle tuskalliseksi. Se tyynnytti ja
pehmitti häntä.

Kun sitten pöytään istuttiin, pani äiti kätensä ristiin ja kumartui
rukoukseen, Geesjen teki samoin. Thijs istui ja katseli heitä, hänen
sydämensä heltyi ja hän tunsi itsensä vedetyksi heidän puoleensa. Äkkiä
juohtui hänen mieleensä, mitä Kaarle oli kertonut Geesjenin salaisesta
lemmestä.

"Kuka sinua oli saattamassa nummen poikki?" kysyi hän.

"Mistä sinä tiedät että minua kukaan saattoi? Sinun toimestasiko se
tapahtui?"

"Älä toki sitä usko, Geesjen?" kuiskasi äiti.

"Antakaa hänen puhua suunsa puhtaaksi, äiti; hän tietää etten minä sitä
pane pahaksi. Minä tiedän kaikki. Kuta pikemmin hän ottaa sen, joka
on hänen vertaisensa, sitä parempi. — Kuka sinua seurasi tänne?" Ja
tämän kysymyksen teki hän kiivaudella, joka soti vastaan hänen äskeistä
kylmyyttänsä.

"Sinun ystäväsi, tuo maan kuleksia, joka on olevinansa suuri herra",
huudahti Geesjen ja purskahti itkemään.

"Thijs, Thijs!" sanoi äiti ja pudisti päätään.

Thijs tuli liikutetuksi ja koetti turhaan parastansa, vastustaakseen
niitä hellempiä tunteita, jotka alkoivat paisua hänen sydämessään.
Geesjen taasen, joka tunsi rakkautensa loukatuksi hänen
kylmäkiskoisuudestaan, rupesi itkien ja nyyhkien änkyttämään nuhteita
ja puolustuksia: "Tätä minä en kärsi kauemmin. Sanottaisiinko että
hän on ottanut minut paljaasta sääliväisyydestä? Tuleeko minun antaa
häväistä itseäni? Ei, muori! Te tiedätte että olen ollut jo liian kauan
vaiti. Jos hänellä olisi oikeus komentaa minua, jos minun olisi pakko
syödä hänen leipäänsä... mutta nyt! Enkö ole sinun tähtesi antanut
rukkasia Gerrit Smitsille, joka ansaitsee seitsemän guldenia viikossa,
ja eikö hän siitä saakka ole minua vihannut? Oi, on sentähden surkeata,
miten sinä kohtelet minua." Ja Geesjen peitti kasvonsa hienolla,
kauniilla nenäliinallaan, joka somasti kokoonkäärittynä tähän asti oli
maannut tuolilla hänen vieressään.

Geesjenin puolustus tahi syytös — sillä siinä oli vähän kumpaakin —
vaikutti aivan toista kuin äiti oli: ajatellut.

"Gerrit Smits!" huudahti Thijs kalpeana vihasta. "Tuo narri, jonka koko
kylä pitää narrinaan, olisiko hän..." ja Thijs nauroi kamalasti.

Geesjen pyyhki pois kyyneleet. "Niin, mitä sanoisit, jos nyt ottaisin
hänet ja pitäisin hänestä? jos jo olisin antanut hänelle puolittaisen
lupaukseni?"

Mummo Dientjen peitti kädellään hänen suunsa ja huudahti: "Älä tee
syntiä, laskemalla valetta paljaasta lapsellisuudesta. Thijs, älä usko
häntä!"

Thijs ei näyttänyt kuulleen äitinsä sanoja. Hän heittäysi istumaan
tuimana ja huulet yhteen puserrettuna. Hänen sydämessään kajahtivat
herra Kaarlen sanat, ja toinen ääni siinä huusi: "Tyttö pettää sinua ja
on aina pettänyt. Gerrit seurasi häntä", ajatteli hän sitten; "Gerrit
kosii häntä, mutta hänelle minä en häntä suo."

Taasen vallitsi hiljaisuus, joka kumminkaan ei lepyttänyt Thijsiä,
mutta antoi hänelle aikaa miettiä, miten saisi toteutetuksi tuuman,
jonka Kaarle oli keksinyt, Thijs oli viime aikoina nopeasti kehittynyt;
mitä hänen muinen olisi ollut ihan mahdotonta tehdä, sen teki hän. Hän
ryhtyi kavaluuteen, ja se onnistui.

"Geesjen", sanoi hän ystävällisesti; "minä tahdon unhottaa, mitä sinä
vihassasi lausuit. Sopikaamme!"

Geesjen katsoi häneen, mutta ei virkannut mitään; äitikin oli ääneti,
sillä pojan sanoissa ja ehdotuksessa oli hänen mielestään jotakin, joka
ei sopinut Thijsille.

"Geesjen!" Ja Thijs tarttui hänen käteensä. "Minä näin eilen että sinä
asetit paikoilleen kruunut 'Punaisen Leijonan' tanssisalissa. Siellä
tulee hauskaa tänä iltana; vanha Dikk on eilisestä saakka virittänyt
viuluansa. Tule mukaan; tân'iltana liikuttakaamme jalkojamme, tänään on
viimeinen markkinapäivä."

"En, Thijs, minua ei huvita tänään tanssi", sopersi Geesjen.

"Lapset", sanoi Dientjen, ja siirtyi levottomasti tuolillaan; "te
ette saa mennä sinne. Markkinoilla ovat kaikki ihmiset päästään vähän
vialla. Ei, Thijs", sanoi hän vakavammalla äänellä; "sinä et saa mennä
sinne!... Soisin ettei markkinoita olisi ollenkaan, silloin olisi myös
vähemmän syntiä."

"Tuohon pakinaan olen jo väsynyt. Kun tekee työtä koko vuoden, saahan
kustantaa itselleen hiukan iloakin. Eiväthän konitkaan ijankaiken kestä
aurojen edessä; täytyyhän niiden joskus juosta sileälläkin."

"Hyvä Jumala suo lepoa niille samoin kuin ihmisille, kun aika tulee,
Thijs", sanoi äiti vakavasti. "Tuo sinun puheesi ei minusta kelpaa.
'Kuusi päivää tulee teidän tehdä työtä, seitsemännen levätä, ja se
päivä tulee teidän pyhittää Minulle', sanoo Herra. Vai voitko väittää,
Thijs, että pyhität pyhäpäivän? Voitko väittää että kuusi päivää teet
työtä? Illoin rentustelet sinä huonojen, kevytmielisten ihmisten..."

"Äiti!" keskeytti häntä Thijs tuimasti.

"Olen ollut kauan vaiti, Thijs, kentiesi liian kauan! Luulin että sinä
viimeinkin kallistaisit korvasi omantunnon äänelle. Se olisi poistanut
minulta paljon surua ja monta katkeraa sanaa. Mutta nyt minä puhun, ja
sinä kuulet. Rahat, mitkä sinä voisit paljon paremmin käyttää, panet
sinä juomisiin, rentustelemiseen ja peliin."

"Rahat ovat omani; itse ne ansaitsen, enkä tarvitse tehdä niistä
kenellekään tiliä?"

"Eikö kenellekään?" kysyi äiti, ja äänessä, jolla hän ne sanat sanoi,
oli jotakin, joka sai Thijsin vapisemaan. "Älä koetakaan puolustaa
itseäsi, sinä et sitä voi. Sinä et ansaitse tyttöä, joka istuu
vieressäsi ja joka usein on vuodattanut kyyneliä sinun tähtesi." —
Tällaisella vakavuudella, painolla ja arvollisuudella ei ollut äiti
koskaan ennen puhunut.

"Älkää puhuko minusta, älkää toruko Thijsiä minun tähteni", rukoili
Geesjen ja laski kätensä nuorukaisen käden päälle.

Mutta Thijs veti pois kätensä, nousi ja meni äitinsä luo. "Äiti",
sanoi hän; "jo on aika että tästä loppu tulee. Tehän ajatte minut pois
talosta valituksillanne. Minä teen mitä itse tahdon. Omaa aikaani ja
omia rahojani minä käytän. Sinä tulet tân'iltana markkinoille, Geesjen."

"Sinä et mene mihinkään, Thijs", sanoi äiti päättävästi; "minä kiellän
sen."

Omituinen, selittämätön tunne esti Thijsiä lausumasta sanaa, joka jo
oli asettunut hänen huulilleen. Vähän aikaa seisoi hän liikkumattomana
pöydän edessä. Sitten sanoi hän: "Äiti, minun täytyy mennä! Minä teen
sen teidän omaksi parhaaksenne. Enempää en voi nyt teille sanoa.
Antakaa minun mennä — ainakin yksin, jos ei muu auta." Hän oli
tarttunut äidin käteen, ja hänen rukouksensa olisi varmaan voittanut
tarkoituksensa, jollei hän olisi lisännyt: "ja lainatkaa minulle hiukan
rahaa, äiti, sillä minä tarvitsen välttämättömästi rahoja tân'iltana."

"Rahoja? Pyydätkö sinä rahoja minulta?! Pitäisikö minun ylläpitää sinun
kevytmielisyyttäsi ja sinun synnillisiä huvituksiasi? En sitä tekisi,
jos minulla rahoja olisikin; mutta minulla ei ole."

"Älkää suututtako minua!" huudahti Thijs.. "Minun täytyy saada rahoja",
ja hän löi nyrkkinsä pöytään, niin että kumahti.

Äidin sielunjännitys antoi perään pojan vihaisesta silmäyksestä ja
kovista sanoista. Senverran voimia oli hänellä vain enää jälellä, että
hän saattoi kuiskata Geesjenille: "anna minulle lasi vettä, lapsi!"

"Mene matkaasi — Jumalan nimessä, mene", huusi tyttö Thijsille ja
viittasi ovelle. Thijs ei liikahtanut.

"Tahdotko tappaa oman äitisi? Mene, mene!" Ja tytön suureksi iloksi
vetäysi Thijs hiljaa tuvasta.

Mummo joi vähän vettä; ei sanonut mitään, istui vaan ja tuijotti
eteensä. Vihdoin nojasi hän päänsä nuoren tytön olkaa vastaan ja
kuiskasi: "Oi Jumalani! Tuleeko pojasta isän kaltainen?"

Thijs kulki puoleksi tunnottomana polkua, joka vei kylään. Hän tiesi
itsessään että hän oli tehnyt pahasti, mutta häntä oli suututettu. Ja
joskin mummo Dientjenin jäykkämielisen pojan päähän olisi pölähtänyt
palata takaisin ja pyytää anteeksi, niin olisi häntä siitä pidättänyt
väärä häpeä, hän kun silloin olisi tullut rikkoneeksi lupauksensa
esiintyä markkinoilla, täytetty rahakukkaro mukanansa, ja toivo tavata
Konstansia.

Siinä tilassa, missä hän nyt oli, ei hänen käynyt tapaaminen
ystäviänsä. Sattumus tahi vanha tapa vei hänen askeleensa "Ensimäisen
ja viimeisen äyrin" ravintolan ohitse, ja iloinen melu, joka sieltä
kuului, oli hänestä niin houkutteleva että hän kääntyi takaisin ja
poikkesi sisään.

Siellä tapasi hän useimmat tavallisista tovereistaan; muutamat istuivat
röhmyisen pöydän ympärillä ja pelasivat korttia, milloin kirousten,
milloin naurujen soidessa; toiset sill'aikaa valmistausivat illan
juhlallisuuteen hankkimalla itselleen pienen humalan, ja nämä kirkuivat
ja melusivat niin, jotta Thijs ensimältä oikein hämmästyi. Riemu nousi
korkeimmalleen kuu eräs nuorukainen, joka tuskin oli lapsen ijästä
ehtinyt ja joka vastikään oli ollut suurisuisin koko seurassa, äkkiä
vaikeni, jäi tirkistelemään täytettyä lasia, painoi alas päänsä,
kadotti tasapainon ja kaatua kopsahti lattialle.

Thijs, joka sillävälin oli voittanut inhonsa, minkä tämä kaikki
hänessä ensialussa oli vaikuttanut, meni biljardin luo, jonka vieressä
humaltunut poika makasi, työnsi hänet ylenkatseellisesti syrjään,
tyhjensi pari lasia geneveriä ja tuli muutaman minuutin kuluttua mitä
oivallisimmalle tuulelle. Sen, joka sittemmin noin puolen tunnin
kuluttua näki hänet pelipöydän ääressä hehkuvin poskin iloisesti
nauravan, olisi ollut mahdoton aavistaa että hän pakoittamaila pakoitti
omaatuntoansa vaikenemaan ja että hän naurullaan koetti tukehuttaa
itkevän äidin varoituksia. Arvatenkin olisi Thijs täällä viettänyt koko
illan, jolleivät, kun kello löi seitsemän, useimmat olisi nousseet
mennäkseen Punaiseen Leijonaan, siellä jatkaaksensa aljettua juhlaa.
Tämä muistutti Thijsiä hänen lupauksestaan, ja köyhempänä kuin hän
oli tullut — sillä hän oli pelissä menettänyt kaikki mukanaan olevat
rahansa — lähti hän sieltä.

Ihan toisilla tunteilla luettiin mökissä nummella kellon lyöntejä.
Mummo Dientjen oli toipunut ja ihmeellisen pian, kun uskollinen
tyttö häntä syleili. Äiti oli pyyhkinyt pois kyyneleensä; morsian ei
sitä voinut, mutta hän kuunteli kumminkin äidin lohduttavia sanoja
ja kaikkia, millä äiti koki puolustaa poikaansa. Geesjen ei puhunut
mitään, pudisti vain silloin tällöin päätään, ikäänkuin olisi hän
tahtonut sanoa: "Äiti kulta, en usko sinua." Ja äiti puhui ja puhui ja
lausui ajatuksia, mitä hän, pahapa kyllä, ei itse uskonut.

Myöhemmin iltapäivällä sanoi Geesjen lähtevänsä asialle, vaikka hän
vain aikoi mennä katsomaan, missä Thijs vietti iltansa. Koska hänen nyt
täytyi kulkea yksin, tahtoi hän palata ennen pimeää. Hän käski mummon
nauttia hiukan päivällislepoa virkistyksekseen ja vei jalka-astian ja
nojatuolin pikkukammariin, missä oli pimeämpi. [Hollannissa käytetään
— kentiesi ilman kosteuden takia — omituista, jakkaran muotoista
tuli-astiaa, joka on niin laitettu että sen päällä voi pitää jalkansa.
Pikkukaupunkien kahvipidoissa tuo jokainen kunnon kahvimummo tuollaisen
jalka-astian mukanaan; niin tarpeellisina niitä pidetään.]

Dientjen-parka, joka oli ollut kovien liikutusten vallassa, tunsi
itsensä niin väsyneeksi ettei viipynyt kauan, ennenkuin hän meni
uinuksiin. Hän ei kumminkaan oikein nukkunut, olihan vain tuollaisessa
tilassa, jossa tieto siitä, mitä ympärillä tapahtuu, ei ole kokonaan
kadonnut, unen kumminkin painaessa silmälautoja.

Himmeästi kangasti menneisyys hänen edessänsä. Paljon semmoista,
joka oli tapahtunut, jota oli kaduttu ja anteeksi annettu, paljon,
jota olisi voinut tapahtua, jos hänen toivomuksensa olisivat tulleet
täytetyiksi, kulki hänen sielunsa silmien ohitse mitä ihmeellisimmissä
haamuissa ja muodoissa. Hän oli näkevinänsä rakkaan poikansa
katuvaisena, palaavan takaisin; hän oli näkevinänsä miehensä, joka
kumartui hänen puoleensa suudellakseen häntä, ja tornin kellon ääni
— se löi juuri seitsemän — kuului kuin ääni korkeudesta, joka kutsui
hänet kohoumaan maasta ylös.

Hän oli kuulevinänsä että tuvan ovea avattiin, mutta se ei saanut
hänen unisia silmiänsä aukenemaan. Ovi aukeni todelta. Thijs oli
tullut takaisin. Miksi hän oli tullut, ei hän itsekään enää tiennyt,
kun hän jo seisoi huoneessa. Hän katseli ympärilleen, ja kun hän ei
ketään nähnyt, meni hän pöydän luo ja sieltä piirongin. Siinä tointui
hän. Hänen täytyi saada rahoja; äiti oli niitä kieltänyt häneltä, ja
kieltäisi yhä. Äiti oli muka sanonut ettei hänellä rahoja ollut. Mitä,
jos hän, Thijs, itse ryhtyisi tutkimaan! Hänen kätensä vapisivat, kun
hän haki piirongin avainta, joka tavallisesti makasi akkunalla, mutta
nyt ei ollut siellä. Hän tempasi ylimmäistä laatikkoa, ja lukko, joka
ei ollut oikein luotettava, eikä äidin mielestä tarvinnutkaan olla,
antoi kohta perään. Hän veti ulos laatikon, mutta siinä oli vain vähän
vaatteita ja paitoja. Hän ei huomannut että nämä olivat hänen omansa,
jotka äiti oli pessyt, kiilloittanut ja huolellisesti kääntänyt yhteen.
Hän veti ulos toisen laatikon. Se sisälsi äidin vaatteita ja siinä,
eräässä kulmassa, käärittynä kirjavaan nenäliinaan, joka oli ollut
hänen isänsä, tapasi hän, mitä hän tuskin luuli tapaavansa — rahoja:
kolme kirkasta hopeataalteria.

"Hän petti siis minua; hänellä on rahoja!" mumisi Thijs itsekseen,
sillä ikäänkuin torjuakseen pois omantuntonsa nuhteet. "Hän tahtoi
kiusata minua, ja sentähden hän sanoi, ettei hänellä ollut." — Ja tuo
ajatus mielessään pisti hän rahat taskuunsa, työnsi laatikon paikalleen
ja riensi ulos.

Hän juoksi kylään semmoisella kiireellä kuin olisi häntä takaa-ajettu,
ja hiljensi vauhtiaan vasta kun tuli Punaisen Leijonan luo. Hän viipyi
siellä muutamia tuntia ja koetti hurjaan iloon upottaa sisällisen
levottomuutensa, odottaessaan ystäväinsä tuloa. Vihdoin — yötä oli jo
kulunut koko joukon ja kuu oli peittynyt pilvien taa — astui Kaarle
sisään, mutta yksin. Thijs vapisi, kun näki hänen. "Entäs juffrow
Stans?" kuiskasi hän.

"Hän odottaa sinua", kuului vastaus.

Kaarlen ääni vapisi vähän. Levottomasti katseli hän ympärilleen ja
oli niin huolestunut ettei kuullut, kun Thijs pyysi hänet istumaan
ja juomaan lasin viiniä. Hän tarttui sen sijaan nuorukaisen käteen
ja vei hänet, sittenkuin kiireesti olivat pistäneet poskeensa suuren
lasillisen konjakkia, ulos pimeälle kadulle.

Thijs ei tullut huomanneeksi että Kaarle valitsi pimeimpiä käytäviä ja
kääntyi selin niihin puoteihin, jotka vielä olivat valaistut.

"Missä sisarenne?" kysyi Thijs kiivaasti.

"Sinä kyllä saat puhutella häntä. Saat kohta uteliaisuutesi
tyydytetyksi, rakas veikko, mutta lainaa minulle — — pari taalteria.
Minulla on vielä muutamia pieniä maksuja suorittamatta."

Punastuen otti Thijs esiin rahat ja antoi ne Kaarlelle.

"Ajatteles! Konstans tapasi arvaamatta Beerensteinin paroonin Oostenin
seuraneidin ja tunsi hänessä lapsuuden ystävän. Konstans, joka ei ole
ensinkään ylpeä, puhutteli häntä, ja neiti tuli niin iloiseksi että
käski kohta sisareni Beerensteiniin; ja paroonin rouva, joka pitää
paljon Annesta — se on seuraneidin nimi — pyysi Konstansia jäämään
sinne muutamaksi päivää, ja Konstans suostui."

"Ja unohtaa minut!" huudahti Thijs.

"Eikö mitä, rakas ystävä! Hän odottaa sinua ja tahtoo salassa tavata
sinua, sanoakseen kuinka iloinen hän on sinun päätöksestäsi. Lanko!
Minä onnittelen sinua. Konstans odottaa sinua pihaan päin olevassa
päätykamarissa. Kai tiedät, paremmin kuin minä, tien sinne. Aika
on tullut. Kello lyö kaksi, luulen ma. Älä vaan ole liian rohkea!
Portti on auki — päätyportti. Tallirenki tietää salaisuuden. Soita
tallikelloa, niin tulee hän, jota odotat luoksesi. No, pelkäätkö? Ethän
vastaa mitään?"

"En voi — olen niin iloinen", kuiskasi Thijs. "Herra Kaarle..."

"Puhuttele minua vaan nimeltäni. Mutta sinun tulee muuttaa oma nimesi.
Matthieu soi paremmalta kuin Thijs. Hyvästi, Matthieu! Huomenna odotan
minä sinua 'Valkoisessa Ruunassa'; siellä nyt asun, ja sieltä teemme
seuraa kaupunkiin."

Thijs oijensi hänelle kätensä vielä kerran, ja pudisti innollisesti
hänen kättään. —

Puolen tuntia myöhemmin hiipi Konstans ulos ravintolasta veljensä
käsivarrella ja nousi hänen kanssaan ajurin vaunuihin, jotka odottivat
kylän ulkopuolella "Ensimäisen ja viimeisen äyrin" likisyydessä.
Molemmat olivat huonossa pu'ussa ja olivat kokonaan panneet pois tuon
entisen ylhäisyyden.

"W—henkö?" kysyi ajuri.

"Niin, ja lyhintä tietä", vastasi Kaarle kiroten.

"Lyhyin tie käy Beerensteinin sivu, mutta se on hyvin huono."

"Valitse mieluummin toinen. Ajopelisi jyskyy sittenkin kylliksi. Aja
nopeaan! Jos ehdimme W—hen kolmessa neljänneksessä niin saat hyvät
juomarahat." —

"Kyllä oli jo aika meidän täältä lähteä", kuiskasi Konstans, joka tuli
levottomaksi, kun kuuli ajurin mainitsevan Beerensteiniä.

Vaunut kiitivät eteenpäin niin nopeaan kuin laihat hevoset pääsivät. —

Thijs oli sillä välin tarkoin noudattanut saatuja ohjeitaan.

Konjakki, jonka hän oli nauttinut, himmensi hänen ajatuskykyään, mutta
kiihoitti hänen himojansa. Pian ehti hän Beerensteinin puistoon;
päätyportti oli auki. Koira alkoi haukkua. Hän pelkäsi jo että koko
talonväki heräisi, kun hän oikeassa ajassa muisti Kaarlen neuvoa. Hän
haki tullikamariin vievää kellonnuoraa ja veti sitä, ilmaistaksensa
läsnäoloaan. Koira haukkui yhä vihaisemmasti, ja Thijs pelästyi
kauheasti. Mutta silloin näki hän valoa eräästä akkunasta ja tuli nyt
vakuutetuksi siitä että häntä odotettiin.

Kumminkin vapisi hän, kun hän hiipi portista sisälle. Hän tiesi, minne
päin hänen tuli kulkea, ja saapui rappusille, jotka varmaankin veisivät
hänet sinne, missä rakastettu vartoi. Jos hän olisi osannut ajatella
selvästi, niin olisi kai häntä kummastuttanut, ettei tämä rakastettu
tullut häntä vastaan. Vihdoin oli hän perillä. Hän tarttui lukon
kääkään ja astui sisään huoneeseen, jossa kynttilä paloi. Mutta siellä
ei hän nähnyt Konstansia. Hän mainitsi hiljaan hänen nimensä, mutta —
ei vastausta.

Hän oli peräti hämillään eikä kuullut muuta kuin tykyttävää sydäntänsä
ja kahlekoiran vihaista haukuntaa, jota jossakin rakennuksen sisällä
oleva pieni rakkikoira alkoi säestää. Hän oli kadottaa itsetajuntansa.
Äkkiä säpsähti hän kuin houreesta herännyt. Hän oli nähnyt piirongin,
joka seisoi huoneen nurkassa. Se oli murrettu auki, ja laskulauta
makasi lattialla; laatikot olivat vedetyt ulos ja puoleksi työnnetyt
takaisin; yksi makasi lattialla ylösalaisin laskulaudan päällä.

Takan reunalla seisoi pöytäkello, ja Thijs ymmärsi että — — — Mutta
hänen ajatuksensa menivät peräti sekaisin, kun viimeinen järjellinen
niistä ilmaisi hänelle että hän oli tullut petetyksi, kauheasti
petetyksi, että täällä oli murtovarkaus tapahtunut, ja että hän — niin
oli kaiketi alusta aprikoitu — hän, Thijs, siitä joutuisi kiinni.

Ja todellakin — hänen tarkistunut kuulonsa huomasi askeleita, jotka
lähestyivät. Olihan onneton itse kellon nuoraa vetämällä herättänyt
tallirengin. Epäilyksessään juoksi Thijs ovelle ja sulki sen. Onneksi
oli avain sisäpuolella. Sitten samosi hän akkunan luo, tempasi sen
auki ja hyppäsi ulos, kysymättä kuinka korkealla se oli. Hän ei
tuntenut jäseniensä kipuja, kun hän pääsi alas maahan, hän törmäsi
hädässään yhä kauemmaksi puutarhaan, hän kun ei uskaltanut palata
takaisin samaa tietä, jota oli tullut. Tallirenki, joka kuuli että ovea
paiskattiin kiinni, ymmärsi kohta että varas aikoi karata, ja kiiruhti
alas rappusia pihalle, jonne hän saapui parahiksi nähdäkseen miehen
juoksevan pakoon.

Kun hän ei luullut yksin voivansa saada kiinni pakolaista, soitti hän
hätäkelloa, ja sen ääni, joka kuului puolen penikulman päähän, sai
pakolaisen tuskan korkeimmalleen. Hän juoksi ensin ryytimaan poikki,
mutta, peläten että häntä siellä nähtäisiin, poikkesi hän puistoon. —

Mummo Dientjen, joka sanomattomassa tuskassa oli odottanut poikaansa,
painoi juuri sinä hetkenä päänsä nojatuolin istuintyynyyn, jota vastaan
hän oli laskeunut polvilleen, ja rukoili hartaasti eksyneen lemmittynsä
puolesta.

Ja Thijs!...

Hän kuuli ääniä takanansa ja ymmärsi että herrastalon palkolliset
jo olivat hänen kintereillään. Hän seisahtui silmänräpäykseksi
hengittääkseen, sillä hänestä tuntui kuin olisi rinta tahtonut haleta.

Seutu oli hänelle tuttu; hän tiesi olevansa lähellä kanavaa, jonka
toisella puolella nummi alkoi, ja myöskin liki vipusiltaa, joka vei
kanavan yli. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän ehtinyt sillan
luo, mutta se oli, niinkuin hän oli aavistanutkin, nostettu ja lukossa.
Epäilyksessään seisoi hän kuin paikalle kiinni kasvanut, vaikka hän
kuuli jytinää jotenkin lähellä. Koira oli seurannut hänen jälkiään.
Hän luuli takaa-ajajien jo olevan ihan takanansa ja hyppäsi veteen.
Siinä aikoi hän ensi tuokiossa lopettaa päivänsä ja jättää sikseen
pakenemisen; mutta itsensävarjelluksen vaisto oli epäilystä väkevämpi,
ja sitä paitse — kummallinen kuvitus! — hän luuli kaukaa kuulevansa
äitinsä valituksia. Ne herättivät hänessä pelastuksen toivon. Äidin
luona ei kukaan hakisi häntä, ja äidin sylissä, johon ihmeellinen halu
häntä veti, tunnustaisi hän syntinsä ja lupaisi parannusta.

Jo oli hän ehtinyt mökin ovelle; mutta sitä kolkuttaessaan oli hän
kuulevinänsä koiran haukkumisen ja vipusillan ketjujen kitinän. Hän
kolkutti kumminkin yhä kovemmin, vaikka hän jo oli kadottanut kaiken
toivon löytää kodista turvaa ja luuli täytyvänsä paeta — Jumala tiesi
mihin.

"Äiti', huusi hän käheällä äänellä naiselle, joka hänelle oven avasi.

"Jumala!... Thijs! Viimeinkin!' huudahti Geesjen, sillä hän se oven
avaaja oli. Oli tapana näillä seuduin että palveliat markkinain aikana
saivat vapaapäivän, ja Geesjen oli päättänyt viettää koko loma-aikansa
Dientjenin luona. Tämä viimeksimainittu ryntäsi, kun nuoren tytön
huudahduksen kuuli, pikkukammarista, jossa oli istunut.

"Onko hän täällä? Onko hän todellakin kotona?" kysyi hän kiireesti;
mutta kun hän Geesjenin kädessä olevan palavan päreen punertavassa
valossa näki poikansa kamalan ulko-asun, ei hän kauemmin voinut
pidättää tuskaansa. "Thijs, Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?'
huudahti hän.

"Ei mitään, äiti, ei mitään!" — Koiran haukunta kuului etäältä. Thijs
kävi kalman kalpeaksi. Äiti työnsi hänet tuolille istumaan.

"Lapsi-raukka!" huokasi hän itsessään, mutta kovalla ja lujalla äänellä
sanoi hän: "Thijs, mitä on tapahtunut?"

"Minun täytyy pois", huudahti poika ja kulki ovelle. "Älkää minua
pidättäkö, äiti! Kuinka onneton minä olen!"

"Thijs, mitä pitää minun uskoman?" kysyi äiti. "Oletko tehnyt jonkun
pahanteon? Oi Jumalani!"

"En, äiti, en! Mutta antakaa minun mennä."

"Kuinka pitkäksi aikaa?" kysyi Geesjen, joka oli unohtanut ja antanut
anteeksi kaikki. "Etkö ota mitään mukaasi? Etkö tarvitse rahoja? Äiti,
älkää seisoko siinä niin kylmänä! Ettekö te voi auttaa häntä? Minulla
on täällä mukanani vain muutamia lantteja."

"Äiti, kiiruhtakaa! Takaa-ajajat ovat kintereilläni Oi, jos voisitte
auttaa minua! Minun täytyy pois, pois pitkäksi aikaa."

Äiti riensi piirongin luo. Hän ei enää tehnyt kysymyksiä. Hän tahtoi
antaa, mitä hänellä oli; mutta häädetty huuto pääsi hänen suustaan, kun
hän ei mitään löytänyt. Thijs oli vaihtanut muutamia sanoja Geesjenin
kanssa ja kääntyi. Hän ymmärsi asian laidan ja tarttui kiinni oven
pielukseen pystyssä pysyäkseen.

"Rahat... ovat... poissa", änkytti äiti. "Minä olin ne tallentanut
hänen... teidän häitänne varten, Geesjen!"

"Ja minä otin ne!" huusi Thijs ja löi nyrkillään otsaansa.

"Sinä!" sanoi äiti omituisella äänellä. "Herra Jumala! Sinä koettelet
minua kovasti!" — Hänen päänsä laskeusi alaspäin, mutta ei ainoata
kyyneltä tullut hänen silmiinsä. Hän ei edes huomannut että Thijs
heittäysi maahan polvilleen ja nyyhkien rukoili:

"Minä olen pahasti tehnyt, äiti! Rakas äiti, anna minulle anteeksi...
Anna minulle... anteeksi, että otin sinun rahasi! — Minua syytetään
vielä pahemmasta rikoksesta, mutta niin totta kuin Jumala elää, äiti,
minä olen syytön siihen."

Geesjen kätki kasvonsa vyöliinaansa. Hän nyyhki ääneensä, mutta vaikeni
ja vapisi, kun hän kuuli kavioiden töminää ulkoa.

"Thijs, ne tulevat. Pakene taka-ovesta!" Mutta Thijs ei paennut. Hän
seisoi tirkistellen äitiä, joka ei kohottanut silmiänsä maasta. "Puhu
minulle, äiti, rakas äiti! Tällä tavalla minä en voi lähteä täältä."

"Muori, puhukaa hänelle!" rukoili Geesjen, ja kun hän ei saanut mitään
vastausta, laahasi hän Thijsin mukanansa pikkukammariin, josta ovi vei
ulos metsään. Siellä kammarissa tarttui hän hänen käteensä, suuteli
sitä ja pisti siihen muutamia lantteja. "Jumala olkoon kanssasi! Thijs,
pakene äitisi tähden!"

Thijs meni ulos avatusta ovesta. Ensin kulki hän hiljaa, mutta kuta
enemmän viileä yö-ilma virkisti häntä ja palautti hänen ajatuskykyänsä,
sitä nopeammin. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän kadonnut
honkametsään.

Geesjen ei tietänyt, mitä oli tapahtunut, mutta hän aavisti jotakin
kauheaa. Sielunsa jännityksessä oli hän kuitenkin näennäisesti tyyne.
ja hän palasi mummo Dientjenin luo ja puristi hänen kättään, vaikka
huoneen ovelle jo kolkutettiin ja karskea ääni vaati että sitä
avattaisiin.

Hän avasi oven, ja kenttävartia (eräs laji maa-poliisia) astui sisään,
seurassaan pari paroonin palveliaa.

Koira, joka oli seurannut pakolaisen jälkiä, nuuski kaikkialle ja
lähestyi pikkukammarin ovea. Geesjen ei sanomattomassa tuskassaankaan
ollut kadottanut mielenmalttiansa; hän meni kaapin luo, otti sieltä
vähän päivällisestä jäänyttä silavaa ja antoi palasen salaa koiralle,
joka haluisesti sen söi. Mummo Dientjen heräsi horrostilastaan, kun
näki vieraat ja kuuli heidän kysymyksensä. Hän pyyhki karkealla
kädellään silmiltänsä muutamia harmaita hivuksia, jotka olivat valuneet
esiin myssyn alta.

"Missä on poikanne?" kysyi tuo karskea ääni.

Äiti painoi kädellään sydäntänsä. Hän koetti puhua, mutta sanat
kuolivat hänen huulilleen. Kova oli taistelu hänen sielussaan, sillä
hän luuli velvollisuudekseen osoittaa pakolaisen jäljille kysyjän.
Mutta — hän oli kumminkin äiti, vaikkakin pahantekiän.

"Missä on poikanne?" kysyi karskea ääni toistamiseen.

"Muori, sanokaa toki jotakin", rukoili Geesjen hiljaa

"Minulla ei ole mitään... minun poikani on" — mutta sanat jäivät
sanomatta, ja tämä äiti, joka suuressa surussaan ei vielä ollut ainoata
kyyneltä vuodattanut, vaipui tuskaansa nääntyneenä tunnotonna lattialle.

       *       *       *       *       *

Aurinko heitti ikäänkuin varkahin säteensä sisään akkunasta, joka oli
auki laskeaksensa mökkiin hiukan nummen tuoksua. Että raitis ilma oli
tervetullut, sen huomasi vaalean sairaan kasvojen ilmeistä. Hän kohotti
päänsä heittääkseen silmäyksen vuoteen puoleksi avattujen esirippujen
takaa, ja hänen äsken vielä niin himmeät silmänsä saivat eloa, kun hän
ne käänsi nummelle, jonka yli laskeva aurinko levitti vaaleanpunaista
hohdettaan.

Mitä liikkuikaan sairaan mielessä? Hänen hienoissa, suorissa
kasvoissaan, joita yöpäähineen alta päässeet harmaat kutrit ympäröivät,
ei nyt näkynyt tuota entistä jäykkää kovuutta, mutta sen sijaan mitä
suurinta huolta. —

Sairaan ajatukset kulkivat kauas ajassa taaksepäin niihin päiviin,
jolloin hän istui äitinsä sylissä, jolloin hän, isän kädestä kiinni
pitäen, opetteli astumaan. Molemmat — äiti ja isä — olivat jo kauan
levänneet kirkkomaassa; hän oli heidän paariensa vieressä tosin
vuodattanut kyyneleitä, mutta — ei toivottomuuden. Hän oli aina ollut
tottelevainen lapsi, ja hänen vanhempansa olivat olleet hyviä häntä
kohtaan; heidän ei ollut koskaan tarvinnut vuodattaa ainoatakaan
kyyneltä hänen tähtensä! Mummo Dientjenin silmät tulivat kosteiksi;
sitä ne eivät olleet olleet tuosta kamalasta yöstä asti!

Hän ajatteli, kuinka paljoa onnellisempi hänen vanhempainsa avioliitto
oli ollut kuin hänen omansa. Mutta oliko hänellä oikeutta valittaa?
Itse oli hän valinnut vastoin vanhempainsa tahtoa. Ja hänen lapsensa!
Dientjen oli luullut kokemuksesta tietävänsä, kuinka vaaralliset
huonot esikuvat ovat, ja sentähden oli hän kasvattanut poikansa
yksinäisyydessä ja tehnyt työtä hänen hyväkseen, tehnyt työtä
auttaaksensa häntä maailmassa ja jättääksensä jotakin jälkeensä
hänelle. Mutta — turhaan oli hän tehnyt työtä, turhaan odottanut
hedelmiä pellostaan, turhaan rukoillut, turhaan ja kestävästi kärsinyt,
turhaan rakastanut. Kuinka onneton hän oli!

Vanhus nyyhki. Suuret olivat kyyneleet, jotka tippuivat hänen
poskilleen. Mutta tämä itku hellitti hänen suruansa, lohdutti häntä
hänen yksinäisyydessään.

Yksinäisyys? — Sekin oli hänen oma syynsä. Hän oli käskenyt pois
Geesjenin; hän oli tahtonut olla yksinänsä; hän ei ollut tahtonut nähdä
ketään. Mutta kun hän oli tämän käskynsä lausunut, oli hän kadottanut
tajunsa. Missä määrässä häntä oli toteltu, ei hän tiennyt.

Jos hän olisi ollut tyynempi ja voinut silmäillä ympärilleen huoneessa,
olisi hän huomannut että kaikki siinä osoitti erityistä huolenpitoa,
järjestyksen jälkiä. Kuka oli asettanut kultareunaisen kupin —
ensimäisen lahjan, jonka Thijs oli antanut äidilleen — sinisirkkuja
ja tuoksuvia ajuruohoja täyteen pöydälle? Kuka oli avannut akkunan,
lämpimän kesä-ilman päästä sisään huoneeseen? Kuka oli pannut astian
virkistävää juomaa vuoteen viereen jakkaralle?

Pian sai hän kumminkin tietää, kuka tämän kaiken oli aikaansaanut,
sillä samassa kuiskasi joku hänen likisyydessään: "äiti!"

Mummo Dientjenin silmät lakkasivat vuodattamasta kyyneleitä, ja
surumielisyys hänen kasvoissansa muuttui syväksi vakavuudeksi. Hän ei
uskaltanut kääntää päätänsä ääntä kohden; hän ummisti jälleen silmänsä.

"Äiti", kuului uudelleen kuiskaus, mutta nyt vähän kovemmin: "ettekö
tunne Geesjeniä?"

Nyt kääntyi vanhus ja loi silmänsä tyttöön, joka kumartui hänen
puoleensa ja katsoi häneen semmoisella rakkaudella, että hän
tietämättänsä tarttui käteen, joka lepäsi hänen vuoteensa laidalla ja
puristi sitä, samalla kuin sana "lapsi" pääsi hänen huuliltansa.

Hiukkasen aikaa kesti äänettömyyttä. Vanhus ja tyttö katselivat
toistensa silmiin; molemmat olivat kadottaneet niin paljon ja tahtoivat
lohduttaa toisiansa. "Rakas mummo Dientjen", sanoi vihdoin Geesjen,
mutta äänessä oli paljon enemmän kuin sanoissa. Dientjenin sydän
heltyi, ja hän kysyi, mitä hän vielä äsken ei ollut uskaltanut: "Onko
hän poissa?"

"On", kuului vastaus.

"Lapsi! Minä olen nyt parempi, paljon parempi.— Mutta minä en muista
kaikkea." Äiti kiersi sitä kysymystä, jonka hän oikeastaan tahtoi
saada esille. "Onko hän joutunut kiinni?" kysyi hän viimein häädetyllä
äänellä.

"Ei, mummo Dientjen."

"Ei!" Ja hänen silmänsä kääntyivät piironkiin päin. "Geesjen", jatkoi
hän sitten, "mitä tuolla on tapahtunut, en minä koskaan voi unhottaa...
suokoon Jumala ettei se tulisi ihmisten tietoon — Geesjen!" ja hän veti
tytön likemmäksi, kuiskatakseen hänen korvaansa — "kuule... se makaa
kivenä sydämelläni — enhän liene... kironnut häntä?"

"Ette, mummo, ette!"

"Jumala häntä siunatkoon", sanoi Dientjon ja nousi istualleen. "Suo
hänelle menestystä, Herra, ja korjaa minut luoksesi taivaaseesi!...
Jätä minut nyt, Geesjen!"

"Ettekö huoli kenestäkään enää? Pitääkö minunkin mennä? Hän piti
kumminkin muinen niin paljon minusta?"

"Juuri sentähden, lapsi! Sinä et saa olla täällä. Kun näen sinut, tulen
minä ajatelleeksi häntä; sinäkin olet kärsinyt hänen kauttansa. — Ja
mimmoista elämää viettäisit sinä minun luonani! Minähän olen kuollut
kaikelle, paitsi surulle."

"Enhän minä voi sitä ottaa pois, mutta minä luulen että voisin jakaa
sitä teidän kanssanne. Siitä on varmaan apua, muori, kun joku ottaa
osaa meidän suruumme. Minä en koskaan puhu hänestä; minä en lausu
sanaakaan; minä vaan katson sisään teidän silmiinne, kun te noin
istutte ja tirkistelette eteenne. Ja minä tiedän että se tekee teille
hyvää."

"Kyllä, lapsi." Ja mummo Dientjen oli juuri sanomaisillaan: "Olithan
tuleva tyttärekseni", mutta hän sanoi:

"Sinähän palvelet..."

"Olen sanonut itseni irti palveluksestani, niinkuin tiedätte..."

Niin, Geesjen oli sanonut itsensä irti palveluksestaan, sillä olivathan
hänen häänsä vietettävät Marraskuussa.

Hän oli hyvin pahoillaan kun nyt oli tullut muistuttaneeksi eukko
Dientjeniä siitä.

"Mutta, lapsi, sinä olet tottunut paljon parempiin oloihin. Minä en ole
rikas..."

"Olisinko _minä_ tullut rikkaaksi, jos olisin mennyt naimisiin?
Elääkseni en tarvitse muuta kuin hiukkasen leipää, jos siksi tulee. En
ole oleva teille rasitukseksi. Minä teen työtä teidän hyväksenne... Te
ehkä vain nauratte minulle, mutta minä olen jo pitänyt teidät äitinäni,
enkä enää voi siitä luopua. Minä iloitsin, kun ajatteli saavani
semmoisen äidin kuin te, sillä, niinkuin tiedätte en ole koskaan nähnyt
omaa äitiäni."

"Jos todella on niin — —" sanoi mummo Dientjen ja pyyhki poskiltaan
pois kyyneleet, jotka nyt vapaasti vintasivat, samalla kuin ilo loisti
hänen silmistään — "Geesjen, lapsi — sinä et tiedä, kuinka hartaasti
olen juuri tätä toivonut, vaikka en koskaan ole rohjennut sitä sinulle
sanoa. Mutta koska sinä niin tahdot! — —" ja hän syleili nuorta tyttöä
ja suuteli häntä. —

Ennenkuin Geesjen pääsi palveluksestaan, kului muutamia viikkoja,
joll'aikaa mummo Dientjen eli yksinään ja teki tehtävänsä, kuten
tavallisesti. Varkaasta ei kuulunut mitään. Koko kylä luuli tietävänsä,
kuka syyllinen oli, ja lausui ääneensä hänen nimensä. Poliisi ei
virkkanut mitään, mutta teki hiljaisuudessa kuulustelemisiaan. Varkaan
jäljet olivat vieneet mummo Dientjenin ovelle, ja — Dientjeniu poika
oli kadonnut. Eihän sen enempää todistusta tarvittu.

Eräänä päivänä oli mummo vasta vähää ennen päivällistä valmistunut
viemään laitumelle ainoan lehmänsä, jonka hän muutamia vuosia
takaperin oli säästörahoiliaan ostanut. Yhtä tyynenä ja samalla
kärsivällisyydellä kuin ennen kulki hän Mansikkinsa jäljessä, joka
kiirehti tavallista nopeammin laidunpaikalle nälkäänsä sammuttamaan.
Vanhus istuutui maahan ja katseli lehmää, ikäänkuin olisi hän tältä
tahtonut oppia — syömään mielihalulla.

Silloin kuuli hän askeleita takanaan... Hän kääntyi ja näki mummo
Heinriksin, joka tervehti häntä pään nyykähdyksellä. Dientjen vastasi
kylmästi.

Mummo Heinriks elätti itseään pesulla. Hän oli hyvin järkevä, mutta
ettei hän juuri ollut rikastunut vaivaloisesta työstään sen näytti
hänen ulkomuotonsa: Hän oli puettu kirjavaan karttuunihameeseen ja
röijyyn, jalassaan oli hänellä puukengät ja päässään "lieho", —
löysästi istuva myssy — joka nyt viikon lopulla ei ensinkään ollut
valkoinen. Kädet puuskassa astui hän mummo Dientjenin eteen.

Hänen karkeat, mutta pirteät kasvonsa osottivat nyt jonkinlaista
hyväsydämistä sääliä, joka sai niiden tavallisen jokapäiväisen ilmeen
juhlallisemmaksi.

"Onpa hauskaa nähdä sinua, Dien", sanoi hän. "Oletko kokonaan lakannut
käymästä ihmisissä? Ei tuollaisesta kotona-istumisesta ole."

"Hyvää iltaa", tervehti Dientjen, joka ei ollut kuulevinänsä, mitä
toinen oli puhunut.

"Ihmisparka!" mumisi tämä puol'ääneen. "Kuulehan, Dien", lisäsi hän
sitten: "et usko, kuinka olen kaivannut sinua! En ole nähnyt, en
kuullut sinua enkä kirjavaa lehmääsi. Olen pelännyt että istuisit
päiväkaudet pimeässä komerossa, niinkuin Huis Veen, kun hän oli
kadottanut kaikki eläimensä kurkkumätään. Ja mikä oli hänen vahinkonsa
sinun suruusi verrattuna!"

Mummo Dientjen loi puhujaan niin surullisen silmäyksen, jotta ei ollut
vaikea arvata hänen tunteitansa.

"Niin todella, sinä olet kadottanut kaikki. Jospa sinulla olisi ollut
kaksi edes!"

Dientjen katsoa tuijotti eteensä.

"Oletko sinä kadottanut jonkun?" kysyi hän kylmästi.

"En, Dien, mutta miksi kysyt sitä niin, niin..."

"Siksi etten ymmärrä pakinaasi."

".Suru on sotkenut järkesi, ihminen! Mutta — kumma, se! Sinun pitää
puhutella pastoria. Eikö hän ole käynyt luonasi?"

"Mitä hän minun luonani toimittaisi?"

"En tiedä — — mutta sen tiedän että hän lohduttaa jokaista, joka suree.
Ja sitähän sinä teet, ja syystä. Jos olisin elänyt semmoisen yön kuin
sinä, en voisi sitä koskaan unhottaa. Satunnaisesti tulin minäkin
pelästyneeksi samana yönä. Sitä en ole tullut sinulle kertoneeksi,
mutta — enhän ole sinua tavannutkaan sen jälkeen. Yö oli kuutamo, sen
sinä kyllä tiedät, ja markkinoilla, kun kaikki pojat ovat vapaat, ovat
he niin vallattomia. Pyhäiltana olivat he olleet koppisilla, kaivaneet
syviä kuoppia tiehen ja kokonaan pilanneet sen. Ei voi kukaan kristitty
ihminen tulla toimeen noiden nulikkojen kanssa, puhukoon pormestari
mitä tahansa. Minä ja minun ukkoni makasimme sikeässä unessa, kun
minä äkkiä heräsin jyskeestä ja kirouksista, joiden vertaisia en ole
kuullut. Minä ulos ja Steven jälessä! Näin jotakin mustaa tiellä,
mutta mitä se oli, en käsittänyt — mahdotonta se olisi ollutkin, kun
oli pilkko pimeä ja puoliyö. Mutta minä tahdoin kumminkin ottaa selkoa
asiasta; ja kun Steven oli mukana, en ollenkaan pelännyt .. Heitin
ylleni vähän vaatteita ja juoksin ulos. Silloin näin eräät vaunut,
jotka olivat kaatuneet veräjäämme, melkein nurkkaamme; hevonen oli
kompastunut — epäilemättä noiden poikaheittiöiden kuoppiin. Sitten
alkoi kiroominen uudelleen, ja siinä meluttiin ja ponnisteltiin, jotta
sekös vasta! Vihdoin pääsivät kaikki jalkeille, ja kun Steven tuli
lyhty kädessä katsomaan oliko aitamme peräti tärvääntynyt, näin minä
että ajopelit taasen olivat pystyssä ja että matkustavaiset niihin
par'aikaa nousivat. Ne olivat mies ja nainen. Minä huusin ja kysyin
olivatko loukkauneet, mutta olisin yhtä hyvin voinut kysyä luudalta —
ei sanaakaan vastaukseksi!"

Mummo Dientjen näkyi heräävän horrostilastaan... "Olivatko ajopelit
käännetyt kylään päin?" kysyi hän.

"Eivät; en ainakaan usko. Hevonen seisoi näin", ja Heinriksin mummo
viittasi nummelle päin.

"Kenenkä olivat vaunut?"

"Arvaan että — niin, kuomu näytti olevan Willem van Dalenin."

"Tuon pitäisi sinun kertoa pormestarille. On vähän kummallista — —"

"Niin, olet oikeassa", myönsi Heinriksin muori, joka Dientjenin
kysymyksien johdosta yhä enemmän tuli huomanneeksi, kuinka kumma tämä
tapaus itse asiassa oli. "Siinä oli mies ja nainen; mutta sen minä näin
että Thijs ei se ollut."

Mummo Dientjen nousi, mitään vastaamatta.

"En voi saada päähäni, Dien, että poikasi on syyllinen! Suoraan sen
sanon, jotta saisit vähän enemmän rohkeutta. Piet ei myöskään sitä
usko. Kyllä rentusteli Thijs viime aikoina, sanoo hän, mutta paha hän
ei ollut. Ja Piet on poika, joka tietää, mitä hän sanoo. Mutta sinä
kyllä tiedät, miinmoinen hän on, ja sinähän pidit hänestä, kun hän oli
pieni. Nyt on hän ottanut arennille pienen maatilan, ja Marraskuussa
nai hän Gerrit von Dingenin, joka saa pari lehmää kotoaan. Minulla on
iloa siitä pojasta."

Mummo Dientjen oli pannut kädet ristiin, ikäänkuin estääksensä
sydämensä puhkeamasta. Mutta viime sanoja kuullessaan ajoi hän
kiivaasti lehmän kauemmaksi nummelle, sittenkuin hän työläästi oli
saanut lausutuksi: "hyvästi, muori!"

Heinriksin muori jäi ihmeissänsä häntä katsomaan. Hän pudisti päätään
ja oli tällä kertaa tyytymättömämpi omaan itseensä kuin Dientjeniin.
Hän ei ollut mikään hienotunteinen ihminen, mutta kumminkin mumisi hän
itsekseen: "minun ei olisi pitänyt puhuman Pietistä."

Siitä päivästä ei kirjavaa lehmää enää nähty sillä paikalla nummella. —

Geesjen oli muuttanut mummo Dientjenin luo ja heidän välinsä oli nyt
tyttären ja äidin. Kun vanhus tietyistä syistä ei mielellään tahtonut
näyttäytyä kylässä, oli hän tykkänään lakannut käymästä siellä työssä,
ja Geesjen oli sopimuksen mukaan ottanut toimittaakseen suurimman osan
hänen tehtävistään. Sen ohessa meni tyttö aina lauvantaisin auttamaan
siihen taloon, jossa hän viimeksi oli palvellut. Eräänä iltana, kun
hän sieltä palasi, kuuli hän, juuri kun hän poikkesi nummelle vievälle
tielle, jonkun hiljaa mainitsevan hänen nimensä. Hän kääntyi ja näki
edessään Gerrit Smitsin, puusepän sällin, jonka Thijs oli pitänyt
kilpakosianaan ja jota hän viime aikoina, tietämättä itse miksi, aina
oli välttänyt.

Gerrit oli pitkä, laiha, siirohiuksinen, hoikkasäärinen nuorukainen,
jonka harmaansiniset silmät melkein aina olivat kääntyneet alas päin.
Hän oli tunnettu ahkeraksi työmieheksi, oli kaikkialla kiitetty, ja
pastorin luona erittäin hyvissä kirjoissa, olletikin siitä syystä että
hän katkismustutkinnoissa oli ripein vastaamaan — mikä ei ollut kumma,
hänellä kun aina oli katkismus polvillaan, jonka hänen toverinsa kyllä
näkivät, mutta josta pöydän takana istuva pastori ei huomannut mitään.
Nuoriso ei Gerritistä pitänyt, mutta sitä enemmän vanhat, ja moni
järkevä emäntä oli jo itsessään miettinyt, kuinka onnellista olisi, jos
saisi semmoisen vävypojan kuin Gerrit Smits.

"Geesjen, saanko seurata sinua, tyttö?" kysyi hän pitkään ja
kohteliaasti.

"Tie on jokaista varten", vastasi Geesjen äänellä, joka ei ensinkään
kuulunut hyväilevältä. Mutta Gerrit ei ollut siitä millänsäkään. Hän
vaan kiiruhti hänen rinnalleen.

"Sinähän nyt asut täällä nummella?"

Geesjen vastasi päännyykähdyksellä.

"Se on kristillisesti tehty, tyttö! Toden totta, se on suureksi
lohdutukseksi mummolle, joka on saanut niin kovaa kokea. Olkoon se
hänen parhaaksensa! Herra rankaisee meitä ansioimme mukaan. Dientjen
parka! Ainoa poika! Mutta se olkoon hänelle lohdutukseksi että tämä
poika oli turmeltunut ja paha."

"Häpeäisit toki puhua tuolla tavalla", keskeytti häntä Geesjen
närkästyneenä; "hän oli paljon parempi kuin sinä, ulkokullattu."

"Aina olet yhtä kiivas", sanoi Gerrit sävyisellä äänellä. "No, kun
sinä vakuutat sen, niin täytyyhän minun sitä uskoa. Muuten varoitin ja
neuvoin häntä usein, vaan eipä siitä apua ollut. Mutta sinähän tunsit
hänen niin hyvin, ja sinähän tiedät paljoa paremmin, miten asian oikea
laita oli."

"Minä tiedän että hänellä oli hyvä sydän", vastasi Geesjen, "hän
saattoi kyllä erehtyä, mutta hän ei koskaan tehnyt pahaa tahallansa."

"Se on totta. Sen sanoinkin aina niille, jotka häntä panettelivat —
viimeksi Jaakko Ketalaarille, joka, niinkuin tiedät, kosii pormestarin
Maretjenia. Thijskin piti vähän hänestä, ja vaikka se tapahtui kaikessa
kunniallisuudessa, suututti se Jaakkoa. Jaakko teki siinä tyhmästi,
sillä Thijsillä oli vähän päässään silloin. Minun täytyi mennä väliin,
sillä muuten olisi syntynyt tappelu. Siinä sanoin minä Jaakolle:
'Älä ole milläsikään hänestä; kun hän selviää, on hän taasen hyvällä
tuulella, sillä hänellä on todellakin hyvä sydän'."

Geesjenin mieli muuttui niin kummalliseksi tämän pakinan kestäessä.
Ihmeellistä oli että hänen sydämeensä pisti kipeämmin, mitä hän nyt
kuuli, kuin sanoma rikoksesta, josta hän surullisina hetkinään ei
voinut vapautta Thijsiä.

"Vahinko vain että Thijs oli niin kevytmielinen", jatkoi Gerrit.
"Mutta hän oli niin hyvän näköinen, ja siinä oli kyllä kiusausta, kun
kaikki pitivät hänestä. Minä kuljen suoraa tietä, ja siitä ei voi
kukaan syyttää minua sillä minähän olen ruma. Mutta — niinkuin sanoin
— Thijsistä pitivät kaikki, ja kentiesi ei se ollut hänen syynsä että
hänkin piti kaikista eikä pysynyt yhdessä, niinkuin minä olisin tehnyt
ja — tekisin."

Nyt oli Geesjenin kärsivällisyys loppunut. Tuota ei hän voinut vaiti
ollen kuulla.

"Se on valetta, Gerrit; sinä panettelet Thijsiä. Hän pysyi yhdessä;
noita toisia vain pilkkasi hän; ja siinä teki hän oikein."

"Olet epäilemättä oikeassa, Geesjen", sanoi Gerrit. "Viime aikoina
pysyi hän vain yhdessä, mutta tämä oli korkeampaa säätyä. —"

"Ketä tarkoitat?" kysyi Geesjen vavisten.

"Tuota neitiä, tuota taiteilia-naista, Endorin noitaa, joka niin
äkkiarvaamatta katosi."

"Kiitoksia hyvästä seurasta", sanoi Geesjen, kun he samassa pääsivät
ulos metsästä. "Nyt olen minä melkein kotona."

"Kävisin mielelläni tervehtimässä mummoa tuolla sisällä; enkö saa?
Minun käy häntä niin sääliksi. Murhan — pikaisuudessa tehdyn — voisin
antaa Thijsille anteeksi, mutta varkautta! — se häpäisee aina niin
hyvää äitiä!"

"Pidä suusi!" huudahti Geesjen; "älä puhu mummon kuullen semmoisia
sanoja! Parasta on, ettet tule sisään."

Mutta Gerrit ei ollut häntä kuulevinaan, vaan nosti ha'an ja astui
sisälle.

Mummo Dientjen istui tavallisella paikallaan, läkkilamppu vieressään
ja rillit nenällään. Hän kuori par'aikaa perunoita. Syvää hiljaisuutta
hänen ympärillään häiritsi seinäkellon nakutus ja loiske, joka syntyi,
kun hän vesiämpäriin heitti kuoritut perunat.

"Hyvää iltaa, mummo!"

Dientjen loi silmänsä ovelle päin, mutta synkistyi, kun hän Geesjenin
seurassa näki vieraan henkilön. "Kuka on kanssasi?" kysyi hän.

"Gerrit Smits, jonka tapasin tiellä ja joka tahtoi tervehtiä teitä."

"Vai niin — Smits!"

Tämä astui esiin kuten olisi hän ollut hyvinkin tervetullut vieras,
otti tuolin ja asettui istumaan Dientjenin viereen.

"Onko teillä mitään sanomista minulle, Smits?"

"Minä tulen osoittamaan teille myötätuntoisuuttani. Olen kuullut
puhuttavan teidän onnettomuudestanne ja minun sydämeni kärsi teidän
kanssa. Moni olisi jo nääntynyt semmoisen kuorman alle, mutta minä
tiesin että te olitte luja."

Eukko Dientjen jatkoi kuorimistaan, mutta hänen kätensä vapisi. Geesjen
oli kuin tulisilla hiilillä.

"Istu, lapsi", sanoi mummo tylysti nuorelle tytölle. "Olet kulkenut
pitkän matkan ja kentiesi puhunut paljon tiellä; kasvosihan ovat aivan
punaiset. — Onko paljon työtä konepajassa, Smits?"

Tämä ymmärsi ettei hän aljetulla tavalla voittaisi Dientjenin suosiota.
Vähän närkästyneenä vastasi hän: "meillä on tätä nykyä paljon työtä
Beerensteinin paroonin luona. Minä, joka lomahetkinäni teen puusepän
työtä, korjaan par'aikaa paroonin rikki murrettua shiffonieeriä.
Arvokas kapine, mutta pahoin rikottu."

Geesjen, joka toimi takan luona, heitti harmissaan hiilihangon
lattialle. Mummo ei sanonut mitään.

Gerrit alkoi nyt kysellä kirjavan lehmän laitaa, kehui sen hyviä
ominaisuuksia, puhui karjanhoidosta ja karjantaudeista ja pisti
puheeseensa pieniä juttuja, milloin mistäkin karjakauppiaasta, kunnes
viimein — Geesjenin suureksi ihmeeksi — mummo näytti riemastuvan ja
käyvän puheliaaksi.

Silloin kääntyi Gerrit äkkiä nuoren tytön puoleen.

"Tiedätkö, Geesjen", sanoi hän, "että minä kerran olen nähnyt sinun
katkerasti itkevän, katkerimmasti kuin koskaan? Se oli silloin, kun
Krelis Nien antoi hentulleen tuon kauniin syntymäpäivälahjan. Minä
en kärsinyt nähdä sinun itkuasi, enkä ole koskaan unhottanut sitä.
Olisin mielestäni tehnyt vaikka mitä, hankkiakseni sinulle semmoisen
sormuksen. Tuhmasti se oli, sillä eihän asia minua koskenut. En usko
kumminkaan että sinä otat sitä pahaksi, sillä olenhan minä tunnettu
sävyisäksi pojaksi, joka ei tahdo tehdä maan matosellekaan pahaa. Mutta
niin on asia, että minä olen tehnyt työtä ja säästänyt voidakseni ostaa
sinulle — semmoisen sormuksen."

Hän otti esiin rasian, avasi sen ja näytti siinä olevan sormuksen, joka
luonnollisesti oli puuvillalla ympäröity. "Minä annan sen nyt sinulle
äitisi läsnäollessa, sillä äitinäsihän sinä pidät matami Dientjenin."

"Saanko _minä_ tuon sormuksen?" — Ei voi kieltää että Geesjenin
silmistä leimusi ilon säde.

Sormus oli nyt vapautettu verhostaan ja näytti olevan toisenlainen kuin
kuleksivila rihkamakauppiailla oli tapana tarjota kylän asukkaille.
Gerrit, joka aivan hyvin huomasi Geesjenin ihastuksen, halusi
vielä enemmän kiihoittaa sitä ja antoi sormuksen sentähden hänen
ihailtavakseen. Mutta äkkiä vaaleni tyttö, ja kun hän vapisevalla
kädellä tarttui sormukseen, kysyi hän: "Mistä olet saanut sen?" Sitten
antoi hän sen mummo Dientjenille, mutta katsoa tuijotti Gerritiin, joka
tuli vähän hämilleen.

Mummo näytti hyvin tuimalta, mutta otti vastaan sormuksen ja tutki
sitä tarkkaan. Vanhuksen silmät olivat tarkemmat kuin tytön, sillä ne
huomasivat kohta, mitä Gerrit ei luullut kenenkään näkevän. "Sormus
on ollut rikki ja on korjattu. Se on todellakin kallis kapine!" sanoi
mummo ja antoi sen takaisin Geesjenille.

"Mummo!" huudahti tämä; "hänellä oli tämä sormus sormessaan."

"Kenellä?"

"Vieraalla herralla, joka oli tuon hienon naisen, 'hänen armonsa'
seurassa — ettekö muista?"

Mummo väänteli itseään tuolillaan. Se osoitti että hän oli huonolla
tuulella.

"Erehdyt, lapseni", sanoi hän käheällä äänellä.

"Olen varma siitä. Minä näin että se oli hänen sormessaan, kun hän
seurasi minua tuona pyhänä."

Mummo käänsi pois kasvonsa.

"Keltä olet ostanut sormuksen?" kysyi Geetjen Gerritiltä, joka ei
näyttänyt olevan hyvillään.

"Govertilta tietysti, rihkamakauppiaalta. — Mutta jos siinä on jotakin
vikaa, niin — anna se tänne. Kyllä minä opetan Goveria pettämään minua.
hän tulee tänne nousevalla viikolla, ja se sopii hyvin. Anna nyt
minulle sormus, niin saa hän vaihtaa sen toiseen."

Gerrit, joka muulloin oli niin tyyne, osoitti nyt jonkinlaista
levottomuutta. Geesjen huomasi sen ja selitti sen omalla tavallaan. "Ei
se tee mitään, jos siinä onkin vähän puutteellisuutta; sehän on niin
vähäpätöistä laatua. Sinä olet sen minulle ostanut, Gerrit, ja minä
otan sen vastaan kiitollisuudella."

"Geesjen", sanoi mummo Dientjen ja rypisti silmäkulmiaan; "anna se
mielummin takaisin!"

"Miksi niin, mummo? Jos Gerrit hyvästä sydämestä antaa minulle sen,
niin eihän pieni vika, jota silmäni tuskin eroittaa, sen arvoa vähennä."

Mummo viskasi viime perunan, jonka hän nyt oli saanut kuorituksi,
semmoisella vauhdilla ämpäriin, että vettä loiskahti ympäri.

"Mutta Geesjen, minusta myös..."

"Se ei tee mitään, Gerrit! Minä otan mielelläni lahjasi, sillä se
on niin kaunis. Olen pahoillani siitä että vasta ikään olin niin
epäkohtelias."

Gerrit väänteli ja käänteli itseään ja koetti kaikin tavoin saada
takaisin sormuksensa — epäluuloa herättämättä. Mutta turhaan. Ja kun
keskustelu vähitellen taukosi, niin ei aikaakaan ennenkuin Gerrit sanoi
jäähyväisensä ja lähti. Naiset olivat kahden kesken.

"Mummo, ettekö ymmärtäneet?" huudahti nuori tyttö. Mutta mummo
keskeytti häntä: "Älkäämme siitä enää puhuko tän'iltana." — Hänellä oli
nähtävästi mielessä jotakin, jota hän ei tahtonut ilmaista.

Monta sanaa ei enää puhuttu, ja Geesjenin sydämelliseen "hyvää yötä"
toivotukseen vastasi mummo tuskin kuultavasti. Tämä sai kyyneleet
Geesjenin silmiin; hän tiesi että mummo oli murheellinen, ja hän oli
huolissaan siitä ettei hän saanut selittää tekoansa, hän kun tiesi
itsensä viattomaksi. Mummo oli ankarasti kieltänyt häntä puhumasta
siitä.

Seuraavana aamuna oli hän tavallisuuden mukaan aikaisin yläällä. Hän
oli jo tehnyt aamutehtävänsä ja seisoi akkunan vieressä näennäisesti
hoitaen kukkia, mutta itse asiassa katsellakseen päivän valossa
lähemmin sormustansa, kun mummo Dientjen laski kätensä hänen olalleen.

"Lapsi", sanoi mummo tuolla omituisella äänellä, joka aina teki niin
syvän vaikutuksen, "anna minulle anteeksi; minä olin eilen närkästynyt
sinuun. Se oli väärin."

"Mummo rakas, se on anteeksi annettu ja unohdettu", vastasi Geesjen
ilolla.

"Ei, lapsi, ei niin! Vanhaa ihmistänsä on vaikea voittaa. Omanvoiton
pyynti, arvelen, sai minut niin katkeraksi... Niinhän se on" —
lisäsi hän ja puristi tytön kättä; "jokaisella on oleva osansa tässä
maailmassa, ja minä tein väärin, kun otin pahaksi että sinä nyt jo — —
mutta kuta pikemmin voit unhottaa häntä, sitä parempi se on." — Hänen
huulensa vapisivat, mutta hän jatkoi: "Olet tehnyt oikein, kun valitsit
uuden ystävän — — Jumala suokoon että tulisit onnellisemmaksi kuin — —"

"En ymmärrä teitä, rakas mummo! Saatoitteko uskoa? — — Unhottaa
_häntä?_ En koskaan!"

"Ja sinä otat kumminkin vastaan tuon toisen lahjan?... Ja kiität
häntä?... Etkä tahdo antaa sitä takaisin? Oletko kevytmielinen, tyttö?"

"Mummo, tämän sormuksen näin minä tuona sunnuntaina vieraan
silmänkääntäjän sormessa. Olen aivan varma siitä! Kuinka Gerrit
hämmästyi, kun sen hänelle sanoin! Siitä syystä otin minä sormuksen.
Minä vien sen pormestarille, jollette te tahdo sitä tehdä."

"Lapsi, lapsi, sinä petyt", sanoi vanhus ja pudisti päätään. "Govert
on ostanut sormuksen vieraalta ja myynyt sen Gerritille. Niin on asia,
ole varma siitä! Että Gerrit hämmästyi ei ollut kumma, kun sinä rupesit
pitämään tutkintoa hänen kanssaan, kuten olisit ollut itse pormestari.."

"Kentiesi", vastasi Geesjen; "kentiesi olisi parasta että antaisin
sormuksen takaisin. Mutta kumminkin — ei haittaisi jos saisi tietää,
missä tuo vieras herra nyt on. Sen voisi Govert ilmoittaa, joka osti
sormuksen. —"

"Siinä olet oikeassa", myönsi mummo Dientjen, sillä hän muisti, mitä
mummo Heinriks oli hänelle kertonut. "Mutta" — lisäsi hän empivästi —
"mitä hyvää siitä olisi?"

"Mitäkö hyvää?" kysyi tyttö ihmeissänsä. "Jos ihmistä pidetään
rikoksellisena, joka ei sitä ole..."

"Jos takissa oleva reikä repeää vähän isommaksi — vähät siitä. Toista
tahraa siinä, missä jo tahra ennestään on, ei kukaan huomaa", sanoi
mummo Dientjen ja meni kammariin.

Geesjen seisoi siinä ihmeissänsä. Hän ymmärsi että mummo tarkoitti
Thijsin kotivarkautta ja ettei hän ollut sitä unohtanut eikä anteeksi
antanut. Tyttö alkoi pelätä tätä ankaraa, vanhaa eukkoa, joka ei
näyttänyt säälivän omaa lihaansa ja vertansa. Mutta tämä sama vanhus
oli kumminkin ollut hänelle, Geesjenille, niin hyvä. Geesjen ei osannut
tätä selittää. Hän ei ymmärtänyt että äiti, juuri sentähden että hän
niin sanomattomasti rakasti poikaansa, tunsi itsensä tämän käytöksestä
sitä syvemmin loukatuksi, ei että tämä loukkaus tunkeusi hänen luihinsa
ja ytimeensä saakka.

Hiljainen noputus ovelle kuului, ja kuu Geesjen oven avasi, näki hän
kummakseen edessänsä eilispäivän vieraan, mutta hyvin kalpeana.

"Gerrit, näin aikaisin!" huudahti tyttö. "Odota, minä käsken mummon
tänne."

"Ei, älä sitä tee. Minä tahdon puhua sinun kanssasi kahden kesken,
Geesjen."

"Mitähän sinulla on minulle sanomista, jota mummo ei saisi kuulla?
— Mummo, tulkaa ulos." — Tämä tuli paikalla ja Geesjen lisäsi:
"Gerritillä on jotakin meille sanottavaa."

Puuseppä oli mitä suurimmassa tuskassa. Hänen oli melkein mahdotonta
toimittaa asiansa... Jos Geesjen ei olisi kutsunut sisään vanhaa,
ankaraa mummoa!

Mutta tulihan hänen sanoa jotakin. "Geesjen, anna minulle takaisin
sormus, jonka eilen sait minulta — — minä rukoilen sinua... Minä annan
sinulle paljon kauniimman sen sijaan..."

"Mutta, Smits, minkä tähden tahdot sinä sen takaisin?" kysyi mummo
Dientjen ankarasti.

"Rihkamakauppias tulee kylään tänään, ja — —"

"Myöhäistä, Smits", sanoi Geesjen, joka sillä välin oli ehtinyt tehdä
päätöksensä. "Rihkamakauppias vastatkoon pormestarin edessä siitä että
hän sinua petkutti. Sinun sormuksesi on pormestarin luona — —"

"Sinä lasket leikkiä. Näin aikaiseen et ole ollut pormestarin luona."

"En minä, mutta kenttävartia meni tästä vastikään sivu; minä näytin
hänelle sormuksen ja kerroin, kuinka sinä olit tullut petetyksi. Hän
otti sormuksen mukaansa ja meni pormestarin luo."

"Miksi hel — —" Gerritin huulet kävivät valkoisen siniseksi vihasta ja
hän oli vähällä saastuttaa niitä kirouksella. Hän hillitsi kumminkin
itsensä, semminkin kun hän näki että mummo häntä ankaruudella katseli.
Sävyisemmällä äänellä jatkoi hän: "Sinä olet saattanut minut pahaan
pulaan, Geesjen, sillä minä en ole ostanut sormusta Govertilta."

"Mutta!" huudahtivat molemmat naiset yht'aikaa.

"Olen löytänyt sen", änkytti Gerrit. "Älä ole vihainen minulle, armas
Geesjen. Minulla ei ole niin paljon rahoja että voisin ostaa niin
kalliin kapineen, ja kun tavallista rojua en tahtonut sinulle tarjota,
olisit saanut odottaa kauan; mutta kun löysin tuon sormuksen..."

"Ja _mistä_ löysit sinä sen?" kysyi Geesjen kiivaasti. "Mutta sen
kyllä arvaan. Sanoithan että olit työssä Beerensteinilla!" Gerrit
hämmästyi niin tätä odottamatonta syytöstä kuullessaan, että hän
kokonaan kadotti tavallisen malttinsa ja itse sitä tietämättänsä teki
myöntävän päännyykähdyksen.

"Olet siis löytänyt sen, kätkenyt sen, korjauttanut sen salaa ja —
tahdoit antaa minulle kapineen, joka ei ollut sinun omasi!" huudahti
Geesjen tulipunaisena. "Ja Thijsiä sinä eilen uskalsit tuomita! Sinä
kuvasit hänet niin mustaksi ja riettaaksi, ettei tien vieressä oleva
nälkäinen koirakaan olisi ottanut leipäpalaa hänen kädestään, jos olisi
ymmärtänyt puhettasi — —"

"Riittää jo, Geesjen", sanoi Dientjen tyynesti. "Meillä ei ole mitään
tekemistä teidän kanssanne, Smits, eikä meillä täällä ole tilaa teille.
Gerrit pötki tiehensä sanaa sanomatta."

Geesjen oli arvannut aivan oikein. Gerrit oli aina pitänyt häntä
silmällä ja luuli nyt, kun Thijs oli poissa, paremmin onnistuvansa.
Kun hän löysi sormuksen, luuli hän sen olleen varastettujen kapineiden
joukossa ja ettei sitä erikseen kaivattaisi. Ja hän ajatteli sen avulla
huokeastikin pääsevänsä tytön suosioon.

Kun mummo ja Geesjen jäivät kahden kesken, olivat molemmat vähän aikaa
ääneti. Vihdoin sanoi Dientjen: "Oliko Smits todellakin niin ankara
tuomiossaan... Se kyllä oli oikein. Kumminkaan ei _hän_ koskaan olisi
voinut tehdä, mitä Smits — vai mitä luulet?"

"Ei mummo, ja vielä vähemmän sitä, mistä häntä syytetään."

"Minä menen kylään, Gees, ja ilmoitan tämän, vaikka. ottaisivat minut
vastaan kivien heitolla."

Tyttö riemastui. Hän oli nyt varma siitä, että äiti toivoi saavansa
nähdä Thijsin vapautettuna murtovarkauden syytöksestä, vaikka hän sen
kautta ei voisikaan aivan puhdistua.

Niiden tietojen nojalla, jotka nyt tulivat päivänvaloon, alettiin
kylässä ja myös Beerensteinillä tulla siihen luuloon että vieras, joka
samana yönä oli kadonnut, oli osallinen murtovarkauteen, kentiesi itse
päävaras. Häntä ruvettiin sentähden etsimään, mutta aivan vähällä
menestyksellä.

Äiti näkyi saaneen jonkunlaisen lohdutuksen siitä, mitä Gerritistä
tuli ilmi, eikä hän enää näkynyt pitävän Thijsiä, jota hän aina _hän_
sanalla tarkoitti, huonoimpana kaikista; mutta tämä lohdutus ei ollut
pitkällinen. Kun hän kylässä kävi, herätti hän niin suurta huomiota,
ettei hänellä ollut uskallusta siellä uudelleen näyttäytyä, vaikka hän
aivan hyvin tiesi että tämä huomio pääasiallisesti perustui sääliin.
Hän istui enimmäkseen kotona, tahi vartioi lehmäänsä laitumella.

Geesjen, joka oli ottanut toimeksensa hänen tehtävänsä kylässä, koetti
kotona kaikin tavoin saada hänen mielensä poikaa kohtaan leppymään,
mutta kaikki tuollaiset kokeet olivat turhat. Monta kyyneltä vuodatti
Geesjen, ja monta huokausta pusertui hänen rinnastaan, kun hän ajatteli
kykenemättömyyttään, sillä siitä luuli hän onnistumattomuutensa
riippuvan. Hän ei kumminkaan luopunut tästä rakkauden työstä; mutta
vaikka hän ei nähnytkään siitä mitään hedelmiä, ei hänen hyvä
tarkoituksensa kumminkaan ihan hukkaan mennyt. Kaikki, mitä haavoitettu
äidin sydän saattoi antaa palkinnoksi siitä, minkä se sai sen luovutti
se nuorelle tytölle, ja tämä lemmen kilpailu esti vanhuksen vaipumasta
toivottomuuteen. Vanha sydän lämpeni siitä uskosta ja toivosta, joka
virtasi nuoren rakastavasta sydämestä.

       *       *       *       *       *

Kesä oli ohitse, ja syksyäkin jo kappale kulunut. Syksyn alkupuolella
oli alituiseen pieniä vastoinkäymisiä kohdannut mummo Dientjeniä.
Geesjeniltä väheni työ, eikä siihen voitu ymmärtää syytä; pellolla
pengottiin perunakasveja, kaivon köysi katkesi pari kertaa — lukuun
ottamatta muita pienempiä vastuksia, jotka vaivasivat, vaikkakaan eivät
suuresti vahingoittaneet mökin asukkaita. Mutta viimein kohtasi heitä
onnettomuus, joka oli muita suurempi. Eräänä aamuna makasi kirjava
lehmä kuolleena navetassa, suuri, ammottava haava kurkussaan. Olisi
luullut että mummo, joka niin paljon jo oli kokenut, tästä iskusta
peräti masentuisi. Niin ei kumminkaan käynyt. Päinvastoin näytti se
herättävän häntä siitä uupumuksen tilasta, johon hän viime aikoina
oli vajonnut. Geesjenin täytyi onnettomuuden jälkeisenä päivänä mennä
työhönsä, kuten ennenkin; mummo itse jäi kotiin miettimään yhtä ja
toista. Hänen mieleensä muistui että kaikki nuo vastoinkäymiset olivat
alkuaan samasta päivästä, jona Gerrit oli ollut kutsuttu pormestarin
luo ja häneltä saanut aika torat. Gerritin katkeruus oli vielä
lisääntynyt, kun pormestari oli kertonut asian ja puusepän hyvä maine
siitä joutunut hyvin suureen vaaraan. Mummo Dientjenin sielunvoimat,
jotka siitä toimettomuudesta, johon hän viime aikoina oli antautunut,
olivat vaipuneet ikäänkuin uneen, virkistyivät uudelleen; hän tunsi
haluavansa työtä, tunsi eloisuutta ja joustavuutta jäsenissään,
jommoisesta hän ei ennen ollut tietänyt. Hän ymmärsi että hänen tuli
"päästä ihmisten pariin" ja hankkia ystäviä, jotka voisivat häntä
suojella; sillä kukapa tiesi, kuinka loitolle Gerrit voisi ulettaa
kostoansa? Kun Geesjen eräänä päivänä tuli kotiin, oli hän kertonut,
että Jan Smeer, kirkonvartia, oli kuollut. Janen toimena oli myös ollut
sanomalehtien kuljettaminen, ja hän oli sillä ansainnut hyvät rahat.
Kävisihän se päinsä että nainenkin sanomalehtiä kuljettaisi, ja mummo
päätti lähteä postikonttoriin pyytämään tämän toimen itsellensä.

Hän puki ylleen ja meni kylään. Ja kun Geesjen illalla tuli kotiin,
näki hän suureksi kummakseen että kahvipannu oli tulella ja että mummo
Dientjen täyttä vauhtia kuuraili keittoastioita.

"Mitä nyt, mummo?" huudahti hän, vielä enemmän kummissaan, kun näki
että vanhuksen kasvoista entinen ankaruus melkein oli kokonaan kadonnut
ja että ne päin vastoin olivat miltei iloiset.

"Mitäkö nyt", kertasi mummo, ja vähällä oli ettei hän hymyillyt. "Se
nyt, etten enää' henno antaa sinun tehdä kahden työtä ja elättää meitä
molempia. Kulkea ulkotöissä vieraiden luona en minä voi; mutta minä
olen ollut postissa ja saanut Jan Smeerin viran. Minä tulen kantamaan
sanomalehtiä, ja sitten on eräs lukuseura ottanut minut kirjojensa
kuljettajaksi, niin että minä ansaitsen yhden _kwartjesin_ (= 1/4
guldenia) enemmän kuin Jan. Joka lauvantai tuon minä kotiin kolme
_kwartjesta_, lapsi."

Geesjen hämmästyi peräti, kun tämän kuuli. Mummo sateessa ja myrskyssä
marssimassa — talosta taloon! Ei, sitä Geesjen ei voinut sallia. Ja
nyt alkoi ystävällinen riita heidän välillään. Mutta vanhus pysyi
päätöksessään ja nuoren täytyi antaa perään.

Olipa kuin olisi Jumala siunannut tätä vanhuksen päätöstä. Kävelyretket
eivät ensinkään tehneet pahaa hänen terveydelleen; päin vastoin näytti
hän vain yhä paranevan. Geesjen sai enemmän työtä ja korkeammat palkat.
Kirjavaa lehmää kyllä kaivattiin, mutta ei "maitotilkka" kumminkaan
ollut mitään harvinaista mökissä, vaikka se nyt oli hankittava kylästä.

Eräänä kauniina talvipäivänä oli mummo Dientjen matkalla kaupunkiin.
Hänellä oli asiana noutaa muutamia kirjoja lukuseuralle. Lumi natisi
hänen jalkojensa alla, aurinko teki kinokset kimalleleviksi ja puitten
oksilla, jotka härmällä olivat peitetyt, nauroivat harakat. Mummo
Dientjen oli iloisemmalla mielellä kuin moneen aikaan sitä ennen.

Hän oli kulkenut noin neljänneksen tuntia tapaamatta ketään. Silloin
tuli häntä vastaan lämpöseen tohvelinuttuun puettu mies. Mummo olisi
epäilemättä kulkenut hänen ohitsensa, sen enempää huomiota häneen
kiinnittämättä, jollei mies olisi puhutellut häntä ja kysynyt vieläkö
oli kauas kylään.

"Neljännes-tunnin matka, mynheer", vastasi Dientjen.

"Oletteko sieltä kotoisin?" jatkoi vieras.

Mummo Dientjen nyykähytti päätään myöntäen.

"Tunnetteko erästä kaunista tyttöä, Geesjeniä nimeltä, luulen ma?"

"Tunnen kyllä", vastasi mummo, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää
nopeammin. "Tunnetteko hänet?" lisäsi hän ja katsoi hyvin tarkkaavasti
vierasta. Ei, hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä, ajatteli hän
sitten huoaten. Se mies ei ollutkaan enää niin nuori, ja hänen kasvonsa
arpiset. Kun hän teki tämän viimeksi mainitun huomion, johtui hänen
mieleensä jokin kaukainen muisto.

"Olen nähnyt häntä pari kertaa", vastasi vieras. "Silloin, luulen, asui
hän — — olen unhottanut nimen — asuuko hän siellä vielä?"

"Ei."

"Missä sitten?"

Mummo Dientjenistä tuntui tämä tutkinto hyvin epäluulonalaiselta, ja
hän oli kahdella päällä, mitä vastata. "Hän asuu mökissä nummella",
sanoi hän viimein.

"Vai niin!" Vieras mietti vähän aikaa. "Kai on hän naimisissa?"

"Ei, sitä hän ei ole", vastasi mummo vähän tylysti.

"Kiitoksia, muori; nyt en enää viivytä teitä, minä kyllä osaan mökin
luo", lisäsi hän, nyykäytti päätään ja jatkoi matkaansa.

Mummo Dientjen kulki muutamia askeleita eteenpäin, seisahtui ja
katsoi taaksensa. Aivan oikein, vieras poikkesi polulle. Selittämätön
tuska valtasi mummon. Hän ei oikein tietänyt miksi, mutta — hän lähti
kävelemään kotiin päin.

Geesjen — ja tämä ilmaisi osaksi syyn mummo Dientjenin levottomuuteen
— oli tänään jäänyt kotiin siivoamaan tupaa. Arkut ja kaapit olivat
siirretyt paikoiltaan ja muita huonekaluja nähtiin yltä ympäri. Siinä
näiden keskellä oli Geesjen polvillansa heleitä ruusuja poskillaan.
Hän siivosi paraikaa pikku kamaria eikä kuullut että tuvan ovelle
kolkutettiin. Kun tätä koputusta sitten uudistettiin kovemmin, nousi
hän ja sanoi puoliääneen: "Kukahan se mahtaa olla?" samassa kun hän
avasi oven. Mutta kun hän näki sisään astuvan, pääsi tuskan huuto hänen
huuliltaan.

"Tunnetteko minua? No, sepä hauskaa!" sanoi vieras nauraen. "Et ole
unhottanut minua, kaunis tyttöni! Minä ainakaan en ole saanut sinua
mielestäni; ja kuu tieni tännepäin vei, en malttanut olla pistäymättä
katsomassa sinua ja kuulemassa, miten sinä voit."

Lukia on jo varmaan arvannut, kuka tämä vieras oli. Kiihkeästi
takaa-ajettu Kaarle seisoi Geesjenin edessä joka niin kauan oli
toivonut hänen kiinnijoutumistaan ja joka varmaan nyt ei olisi vavissut
pelosta, jos hänellä olisi ollut joku likisyydessään.

"Miksi seisot ja töllistelet minuun tuolla tavalla? Eikö mummo olekaan
kotona? No, sitä parempi. Minä tulen nyt ottamaan sen, minkä viimeksi
kielsit minulta."

"Päästä minut, tahi huudan apua", sanoi tyttö, kun Kaarle tavoitteli
hänen kättään.

"Luuletko että naiset tuolla ulkona voivat kuulla sinua? Armaasi ei ole
täällä tällä kertaa suojelemassa sinua... eikä ole niin aivan varma
että hän sitä tekisikään. Hän ei ollut sinulle uskollinen, se nahjus!"

Ja Kaarle syleili Geesjeniä ja koetti suudella häntä.

Neuvotonna, epäilyksen alaisena huusi tyttö apua, repi itsensä irti
Kaarlen käsistä ja juoksi pikkukamarin taka-oven luo. Mutta Kaarle
oli nopeampi, saavutti hänet, otti kiinni hänen hameestaan, paiskasi
raollaan olevan ulko-oven lukkoon ja heitti avaimen kauas tyköään.

"Herra Jumala!" huusi Geesjen, joka nyt luuli olevansa perikadon oma,
kun ei enää nähnyt mitään mahdollisuutta pakoon.

"Luulitko, pikku kyyhky, että niin helpolla pääsisit minusta?" sanoi
Kaarle ivallisesti. "Olet laihtunut, armahani. Miksi kärsisit sinä
hätää, kun voit elää ylöllisyydessä? Näet sinä, minulla on kultaa, minä
olen rikas ja minä voin tehdä sinutkin rikkaaksi."

"Kultaa, varastettua kultaa!" huudahti tyttö, ja viha värjäsi hänen
äsken niin vaaleat huulensa purppuran väriseksi. "Vie se takaisin
Beerensteiniin."

Kaarle säpsähti.

"Luulit kait että rikoksesi ainian pysyisi salassa, ja että viaton
siitä saisi kärsiä", jatkoi Geesjen, joka tuli rohkeammaksi, kun
näki syyllisen hämmästyksen. "Se on koston Jumala, joka on ohjannut
askeleesi tänne. Thijs tulee puhdistumaan — —."

"Ei, ei ikinä!" huusi Kaarle raivostuneena. "Vai niin, vai rakastat
sinä häntä vieläkin... Näithän tuon kauniin naisen, joka oli minun
seurassani? Hänen on hän nyt. Hän ylönkatsoo talonpoikaistyttöä — sinun
kaltaisiasi." Raivoisalla kirkunalla ryntäsi hän sitten tyttöä vastaan.
"Mutta niistä sanoista, jotka vasta mainitsit, saat kalliisti maksaa,
lutka!" huusi hän ja hänen silmänsä säihkyivät vihasta.

Geesjen vapisi. Hän ei voinut paikaltaan liikahtaa; hänen silmänsä
pimenivät. Hän ei aavistanut, kuinka likellä apu oli. Tuvan ovi aukeni
ja sisään astui mummo Dientjen ynnä kenttävartia, jonka mummo oli
tiellä tavannut ja tuskassaan pyytänyt seuraajakseen. Kaarle ryntäsi
taka-ovea vastaan paetaksensa, mutta hän oli itse sen sulkenut eikä
hänellä ollut aikaa ruveta avainta hakemaan. Kenttävartia otti hänet
kiinni ja vei hänet mukanaan. Geesjen makasi tainnoksissa mummo
Dientjenin sylissä.

"Itke, lapseni, itke; se lievittää", sanoi vanhus, kun Geesjen vihdoin
avasi silmänsä. "Pahasta syntyy väliin hyvääkin. Ken tietää, mitä nyt
tulee päivän valoon, vaikka — —" Mummo katkasi äkkiä puheensa. —

Kaarlen vangitseminen toi, niinkuin mummo oli arvannut, monta
asiaa päivän valoon. Hän oli vanha tuttu oikeuden palvelioille.
Kultasormuksen oli hän, kun hän sulloi kokoon varastetut kapineet,
vahingossa vikuuttanut ja pudottanut huomaamattaan.

Selvää siis oli että murtovarkaudessa oli ollut useampia; ja puhuipa
Thijsin eduksi se seikka, että kuomuvaunut joissa, mummo Heinriksin
valallisen todistuksen mukaan, oli istunut ainoastaan yksi mies,
olivat ajaneet kumoon jo ennen kuin Thijs kävi Beerensteinillä.
Mitä hän siellä oli tehnyt ja miksi hän oli paennut, jäi kumminkin
arvoitukseksi, kunnes vihdoin se nainen, joka oli ollut Kaarlen
seurassa ja jota innolla takaa-ajettiin, myöskin joutui oikeuden käsiin
ja monien kuulustelujen ja valeellisten juttujen jälkein viimeen
tunnusti koko totuuden.

Kun tieto tästä saapui kylään, oli Geesjen siellä ja toimi tavallisissa
askareissaan. Kun pormestari näki hänen kulkevan talonsa ohitse,
naputti hän akkunaan, käski tytön tulla sisälle ja luki hänelle eräästä
sanomalehdestä, mitä oikeudessa oli tullut ilmi. Geesjen ei saanut
ilosta ja liikutuksesta sanaa suustaan, eikä hän sitä tarvinnutkaan,
sillä pormestari kyllä ymmärsi häntä ja lähetti hänet pois
ystävällisellä päännyykähdyksellä ja terveisillä mummo Dientjenille.

Ei ollut Geesjen koskaan ennen toimittanut töitänsä niin kummallisella
tavalla kuin tänä päivänä. Hän kaasi koko saavillisen vettä kyökin
lattialle ja pani hieta-astian tulelle, — siihen määrään oli
pormestarin sanoma sekoittanut hänet. Mutta ei kukaan siitä puhunut
mitään, sillä iloinen uutinen levisi nopeasti, ja "mevrou" laski hänet
menemään kaksi tuntia tavallista aikaisemmin — kertomaan asian mummo
Dientjenille.

Tämä oli tänään kulkenut pitkän matkan ja istui torkkuen
nojatuolissaan. Mutta kun ovi aukeni, nousi hän kohta.

"Joko nyt on niin myöhäistä, Gees?"

"Ei, mummo; minä tulen vain tavallista aikaisemmin. Olen saanut kylässä
kuulla jotakin, joka koskee teitä. —"

"Minua! Mitähän se sitten?"

"Minun täytyy nyt puhua asiasta, josta en luullut ikänäni tulevan
puhumaan... Nyt täytyy minun."

Hän tarttui mummon käsiin ja sanoi iloisesti: "Kaikki on tullut ilmi,
ja Thijs on viaton!"

Äiti ei vastannut mitään, mutta harras kiitollisuuden huokaus nousi
hänen sydämestänsä taivasta kohden.

"Hän saattaa nyt ainakin ansaita leipänsä, tarvitsematta pelätä että
häntä jokapaikasta poisajettaisiin", sanoi hän viimein. "Mutta,
Geesjen, hän on tosin nyt viaton maailman silmissä — mutta meidän..."

"Kuinka voitte puhua noin, mummo? Ettekö koskaan anna hänelle anteeksi?
Oi, minä toivon että Jumala tuolla yläällä on armahtavampi?"

"Se on kovaa, lapsi! Sinä et ymmärrä minua. Mitä hyvää minulla siitä
on, jos hän ei olekaan syypää tähän rikokseen, niin kauan kuin tiedän
että hän olisi voinut olla. Ymmärrätkö nyt, tyttö? Minun on niin vaikea
löytää sopivia ja oikeita sanoja. Se, joka voi ottaa omalta, vanhalta,
köyhältä äidiltään hänen omaisuuttaan, luuletko sinä että hän hädän
aikana on ottamatta vieraan, rikkaan miehen omaisuutta? Minun sydämeni
kutistuu kokoon tuskasta, Geesjen! Hän oli minulle... niin rakas!"

"Mutta, mummo, ettehän vielä tiedä, miten asia on tapahtunut", sanoi
tyttö ja alkoi kertoa, mitä oli kuullut. Mummo, joka nyt oli voittanut
liikutuksensa, ei kehoittanut häntä siihen, mutta ei vastustanutkaan.
Geesjenin puhuessa poistui vähitellen synkkyys ja kovuus vanhuksen
kasvoilta, ja tyttö rupesi jo toivomaan että mummo lopultakin taipuisi
anteeksi antamiseen.

       *       *       *       *       *

Talvi, joka aina on niin vaikea köyhälle, kului vihdoin loppuun.
Kevät tuli ja kesä, mutta vielä ei näkynyt mitään muutosta mummo
Dientjenin mielenlaadussa. Hän ei koskaan puhunut pojastaan ja kävi
varsin vastahakoisesti kylässä muulloin, kuin tavallisilla asioillaan.
Kirkossa ei hän ollut ollut siitä saakka kuin pastori oli sanonut
mielellänsä näkevänsä hänet siellä.

Eräänä kauniina ja lämpöisenä sunnuntaina oli Geesjen lähtenyt yksin
kirkkoon, turhaan koetettuaan saada mummoa mukaansa. Hän oli tänään
niin kovin raskaalla mielellä, vaikka hän ei itse tiennyt syytä siihen.
Ja kun satunnaisesti papin silmä kohtasi häntä, luuli hän siinä
näkevänsä tyytymättömyyttä, hän kun oli tullut yksin, ja hän alkoi
ajatella itsessään että parempi olisi ollut, jos hänkin olisi jäänyt
kotiin. Mutta saarnaa kuunnellessaan unhotti hän kaikki, ja liikutuksen
kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun pappi luki vertauksen
tuhlaajapojasta, jonka vertauksen sitten oivallisesti selitti.

Lohdutettuna lähti Geesjen kirkosta kotimatkalle. Ehdittyhän
yksinäiselle polulle honkametsässä, seisahtui hän, otti esiin
evankeliumikirjansa ja luki hartaudella ja tarkkaavaisuudella saman
tekstin, jonka hän vasta oli kuullut.

"Ja hän pyysi vatsaansa ravalla täyttää, jota siat söivät, ja ei
kenkään hänelle sitäkään antanut", luki hän puoliääneen.

"Onkohan hänkin niin kovaa kärsinyt?" kysyi Geesjen itseltään. "Meillä
olisi kumminkin aina ollut leipää."

Samassa luuli hän kuulevansa jotakin liikettä likisyydessä ja katsoi
ympärilleen. Vähän matkaa hänestä seisoi mies, joka nojausi erästä
puuta vastaan ja koetti käsillään peittää kasvonsa. Hänellä oli
päässään leveälierinen hattu, ja musta silkkihuivi oli löysästi
kääritty hänen ahavoittuneen kaulansa ympäri. Muuten — puvusta päättäen
— oli hän merimies.

Geesjen seisoi vähän aikaa liikkumatta, mutta sitten täytyi hänenkin
nojautua vieressään olevaa puuta vasten, ettei kaatuisi. Vieras, jonka
hän näki, oli Thijs.

Muutamia silmänräpäyksiä seisoivat he näin. Merimies lausui vihdoin
hiljaan: "Geesjen!"

Tyttö vapisi. Hän ei vastannut, hän ei sitä voinut; oli kuin olisi hän
ollut kuristua.

"Geesjen, etkö enää tahdo tuntea minua?... Olet ehkä unhottanut minut,
ja — siinä teit oikein."

Valittava ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, kävivät tytön sydämelle,
vaikkei hän täydellisesti voinut karkoittaa siitä pois vaikutusta,
minkä Kaarlen puhe "halveksitusta talonpoikaistytöstä" oli tehnyt.

"Oletko jo puhunut mummon kanssa?" kysyi hän.

"En. Minä ymmärrän että hän vielä on hengissä, koska niin kysyt. Kuinka
ajatus, että hän jo ehkä olisi kuollut, on rasittanut minua täällä
ja tuolla kaukaisessa idässä, rasittanut vesillä ja mailla — yöt ja
päivät! Pelkäsin että hän olisi surrut itsensä kuoliaaksi, ja silloin
olisin minä tappanut oman äitini."

"Mummo oli huonona sairaana, ja vetäytyi sen jälkeen kokonaan
ihmisistä; mutta nyt on hän terve, seurustelee taasen ihmisten kanssa
ja on onnellinen."

"Onnellinen? Se on kova sana, Geesjen! Silloin on hän unhottanut minut.
Minä tunnen äitini. Hän ei puhu koskaan siitä, jota hän ylenkatsoo. Oi,
hän on unhottanut minut!"

"Ei; äitisi ei ole sinua unhottanut", sanoi Geesjen; "minä tiedän sen,
vaikkei hän puhu siitä."

"Kuinka saisin nähdä hänet? Olen kulkenut täällä edestakaisin kaksi
tuntia, mutta en ole uskaltanut astua sisään mökkiin. Tahdon sanoa
hänelle yhden ainoan sanan vain, ja sinulle myös, Geesjen!"

Kului tuskallinen hetki. Kun tyttö ei vastannut, sanoi Thijs vihdoin
tyynempänä, mutta kumminkin vapisevalla äänellä: "Geesjen, oletko
todellakin minut unhottanut? Kentiesi jonkun toisen tähden? Vastaa
minulle: oletko valinnut toisen?"

"Voisitko sinä syyttää minua, jos niin olisin tehnyt?"

"Sinä ajattelet entistä elämääni! Niin... olin syvälle vajonnut. Mutta
— minä luulen että olen parantunut —."

Hänen ahavoittuneet poskensa punastuivat, kun hän sitten kuiskaavalla
äänellä lisäsi: "Siitä yöstä asti en ole mitään väkijuomia maistanut!"

Hän ei lausunut sanaakaan kokemattomuudestaan ja kiusauksestaan. Hän
syytti kaikesta itseään. Ja tämä — se liikutti Geesjeuiä ja karkoitti
pois hänen sielustaan viimeisenkin epäluulon.

"En ole sinua koskaan unhottanut, Thijs", sanoi hän punastuen. "Kuinka
olisin sitä voinut? Kuinka olisin voinut valita toisen?"

"Geesjen, Geesjen!" huudahti Thijs, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja
katsoi sisään hänen sinisiin silmiinsä, jotka täyttyivät kyynelillä.
"Oi, jos äiti olisi sinun kaltaisesi! Geesjen, Jumala on hyvä! Nyt, kun
olen saanut sinut takaisin, käy kaikki hyvin."

"Älä liikoja toivo", kuiskasi Geesjen. "Mitä mummo on sanova, en tiedä.
Mutta Thijs, oletko koko ajan syönyt — omaa leipääsi?"

"Minä ymmärrän, mitä tarkoitat", sanoi Thijs katkeralla äänellä.
"Tuonnoin et olisi niin kysynyt. Olen, tyttö; näillä käsilläni olen
ansainnut leipäni. Sen tahdon myös äidille sanoa. Vie minut hänen
luokseen. Et vastaa... Onko se sinusta niin vaikeaa?"

"On. — Mutta sitä ei voi välttää!" Tuon viimeisen lauseen sanoi hän
hiljaa itsekseen. "Tule, lähtekäämme", lisäsi hän sitten. Kun Thijs nyt
tarttui hänen käteensä, vapisi se, mutta eipä hänenkään kätensä ollut
vapisematta.

Mummo istui tavallisella paikallaan akkunan vieressä, joka oli auki.
Likellä seisovat puut suojelivat sitä auringolta, mutta lämmin oli
varmaan sittenkin ilma tuvassa, sillä Dientjen oli löysännyt myssynsä
ja huivin. Hörriäiset ja mehiläiset surisivat kukkien ympärillä, ja
selvää oli ettei mummo nyt joutanut ajattelemaan ympäristöään, koska
pullokärpäiset, joita hän vihasi, saivat vapaasti asuskella akkunalla.
Suuri kirja oli vanhuksen edessä auki. Se oli Raamattu, ja siitä luki
hän mielipaikkojaan, jotka hän oli merkinnyt. Hän luki puoliääneen
voidakseen paremmin ymmärtää, mitä luki.

"Minä uitan vuoteeni yli yötä, ja kastan leposijani kyynelilläni — —
Minä valvon, ja olen niinkuin yksinäinen lintu katon päällä."

"Niin se sopii minuun; semmoinen on minunkin laitani", mumisi mummo ja
oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei huomannut Geesjeniä, ennenkuin
tämä seisoi hänen vieressään.

"Eikö Raamattu teille enää mitään lohdutusta anna?" kysyi tyttö
lempeällä äänellä. "Te näytätte niin suruiselta, mummo! Mitä luette?"
Ja hän kumartui kirjan puoleen ja esti siten vanhuksen sulkemasta sitä,
niinkuin hänen tapansa oli, jottei kukaan näkisi, mitä lauseita hänen
sydämensä tarvitsi.

— — Olen niinkuin yksinäinen lintu katon päällä, luki Geesjen. "Mummo",
sanoi hän vanhukseen kääntyen, "minäpä koniin jotakin toista kirkossa.
Oi, miksi ette tulleet sinne? Minä sain niin runsaan lohdutuksen päivän
tekstistä; sekin oli yksi Vapahtajamme vertauksista. Mummo minä muistin
— Thijsiä."

"Salli minun unohtaa se nimi", sanoi äiti, mutta hänen äänensä oli niin
omituisen lempeä.

"Unohtaa? Oi mummo, sitä ette tahdo", sanoi nuori tyttö huolestuneena
ja loi silmänsä kammarin oveen päin, jonka hän oli jättänyt raolleen.
"Sitä ette tahdo... Hän oli langennut, se on tosi; mutta mitä, jos
hän olisi noussut, jos hän olisi katunut ja kärsinyt — ja sen on hän
tehnyt, sillä ankara oli'syytös häntä kohtaan; — — mitä, jos hän olisi
tehnyt työtä otsansa hiessä vieraiden luona ja voittanut suosiota
ja kunnioitusta. Jos hän nyt tulisi ja näyttäisi teille kätensä ja
sanoisi: nähkää, minä olen kunnollisesti tehnyt työtä, ja katsoisi
teihin syvillä, rehellisillä silmillään — ettekö sittenkään mainitsisi
hänen nimeänsä?

"Mutta — — Geesjen — — mitä tarkoitat? — — Olisiko — — sehän on
hulluutta ajatella... Lapsi, sinä olet tullut liikutetuksi kirkossa,
etkä tiedä, mitä puhut." Hän vaikeni vähäksi aikaa. Tyttö ei vielä
voinut antaa sovittua merkkiä, vaikka hän oli nähnyt että mummo vaaleni.

"Kuinka usein olenkaan käskenyt sinun olla puhumatta _hänestä_", jatkoi
äiti. "Hän kyllä ei usein puhu minusta."

"Mummo, jos olisitte olleet kirkossa tänään, niin ette noin lausuisi.
Minä en sitä ikänä unohda. Mummo, se on Herra Jésus itse, joka puhuu."

Hän avasi oman kirjansa, joka hänellä vielä oli käsissään, ja luki
liikutetulla äänellä vertauksen tuhlaajapojasta. Thijs oli sillä välin
tullut yhä likemmäksi; vihdoin seisoi hän kammarin kynnyksellä ja
tirkisteli äidin kuihtuneisiin kasvoihin. Äiti istui kumarassa, silmät
ummessa; hänen kätensä vapisivat.

Kun Geesjen ehti sanoihin: "Ja en ole mahdollinen sinun pojaksesi
kutsuttaa", ei Thijs enää voinut hillitä itseänsä. Hän ryntäsi sisään
huoneeseen, heittäysi polvilleen äidin viereen ja rukouksen muotoisesti
tunkeusivat hänen sydämestään sanat: "en ole mahdollinen sinun
pojaksesi kutsuttaa."

Äiti avasi silmänsä ja tuskan huuto pääsi hänen suustaan.

"Sinä täällä!" oli ainoa, minkä hän sai sanoneeksi.

"Äiti, äiti! älä minua hylkää! Pidittehän te kerran minusta! Minä
tiedän — minä otin omalta äidiltäni sen, mikä oli hänen — enkä ole
mahdollinen hänen pojakseen kutsuttaa! Minä olin huono, kunnoton
ihminen; mutta, äiti, antakaa minulle anteeksi. Jumala kuulee minun
sanani ja tietää sen todeksi, etten nyt voisi sitä tehdä."

Mutta äiti ei virkkanut sitä sanaa, jonka Thijs kerjäämällä pyysi
hänen lausumaan. "Herra Jumala! Salli minun se unohtaa", rukoili
hän sydämessään. Geesjen ei tiennyt, mitä sanoa, mitä tehdä; hän
ei saanut sanoja tunteillensa. Tietämättänsä tuli hän heittäneeksi
silmäyksen kirjaan, joka hänellä vielä oli avattuna kädessään. Ja hän
jatkoi lukemistaan, ikäänkuin häntä ei olisi mikään keskeyttänyt, ja
luki tavalla, jommoisella hän ei koskaan ollut lukenut, pannen koko
sielunsa, koko sydämensä sanoihinsa:

"Sillä tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen; hän oli
kadonnut ja on taas löydetty —"

"Thijs, Thijs!" kuului — tuskin kuultavasti. "Thijs, minun lapseni!" ja
äiti lepäsi riemusta itkevän poikansa sylissä.

Geesjen oli voittanut Vapahtajan sanojen kautta.

"Lapsi", sanoi äiti ja katsoi kyyneltensä takaa Geesjeniin: "tuossa on
se Herran enkeli, joka lähetettiin minun tyköni minun hädässäni." Ja
kun Geesjen tuli likemmäksi, sulki äiti syliinsä molemmat lapsensa ja
painoi heitä rintaansa vastaan.

"Mummo! Meri-ilma on tehnyt hänelle hyvää", huudahti Geesjen iloisesti
ja loi silmänsä Thijsiin.

"Ja meressä on kyllin vettä huuhtomaan puhtaaksi syytetyn."








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MÖKKI NUMMELLA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.