Vaiherikkailta vuosilta II : Sotavuodet ja oleskelu Saksassa

By Edv. Hjelt

The Project Gutenberg eBook of Vaiherikkailta vuosilta II
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Vaiherikkailta vuosilta II
        Sotavuodet ja oleskelu Saksassa

Author: Edv. Hjelt

Release date: June 17, 2024 [eBook #73853]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1919

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAIHERIKKAILTA VUOSILTA II ***





VAIHERIKKAILTA VUOSILTA II

Sotavuodet ja oleskelu Saksassa


Kirj.

EDVARD HJELT





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.




SISÄLLYS:

Esipuhe.
Muistoja sotakesältä 1914.
Vallankumouspäiviltä maaliskuussa 1917.
Itsenäisyyden valmisteluja.
Ensimmäinen käyntini Saksan päämajassa.
Suomen valtiollinen itsenäisyys ja ulkovaltojen sille myöntämä.
tunnustus.
Saksan avunanto.
Keskusvaltojen ja Suomen väliset rauhansopimukset.
P.E. Svinhufvud Berliinissä.
Käynti Saksan päämajassa heinäkuulla 1918,
Hallitsijakysymys ensimmäisessä vaiheessaan.
Käynti Friedrichshofissa.
Matka Tallinnaan prinssi Friedrich Karlin seurassa.
Käynti Preussin prinssin Heinrichin luona Kielissä lokakuussa 1918.
Lokakuun ja marraskuun päivät Berliinissä.
Lyhyt luku Ludendorffista.
Kuninkaanvaalin jälkeen.
Berliinissä oleva Suomen lähetystö.
Ebertin luona käymässä.
Weimarissa helmikuun 6 p:nä 1919.
Eroaminen lähettilääntoimesta Berliinissä.
Viitteet.




Esipuhe.


Esilläoleva teos on jälkimmäinen osa muistelmiani "vaiherikkailta
vuosilta". Se käsittää sotavuodet ja oleskeluni tällävälin itsenäiseksi
tulleen Suomen edustajana Saksassa, kohdistuen siis tapahtumiin, jotka
ajassa ovat meitä hyvin lähellä. Tämä seikka on vaatinut jonkinmoista
varovaisuutta aiheiden valinnassa ja käsittelyssä. Puheeksi on otettu
vain sellaisia asioita ja yksityisiä kysymyksiä, jotka jo on saatettu
päätökseen.

Tässä julkaistut elämykset ja muistot eivät muodosta mitään
yhtäjaksoista esitystä tapausten kulusta, vaan ovat irrallisia
kuvauksia asioista ja kohtauksista, joihin itse olen ottanut osaa
tai joiden kanssa olen joutunut läheiseen kosketukseen. Kuvaukset
ovat puhtaasti kertoilevia ja perustuvat yksinomaan muistiin tai
heti jälkeenpäin tehtyihin kirjallisiin merkintöihin, eivät muihin
lähteisiin. Ne eivät voi olla tyhjentäviä esityksiä puheenaolevista
aineista tai kysymyksistä, koska en ole tahtonut mennä itse-eletyn ja
-havaitun ulkopuolelle.

Eri luvut on kirjoitettu eri aikoina, enimmäkseen tapausten ja
vaikutelmain ollessa vielä tuoreessa muistissa. Myöhemmin en ole
niitä asiallisesti muokannut muuten kuin sikäli, että olen jättänyt
jotakin pois sellaisissa tapauksissa, joissa julkaiseminen on minusta
tuntunut syystä tai toisesta sopimattomalta tai ennenaikaiselta. Missä
asiallista esitystä on kirjoitettaessa täydennetty mietteillä ja
johtopäätöksillä, ovat nämä saaneet jäädä silleen niissäkin kohdin,
missä muuttuneet olot myöhemmin ovat niitä oikaisseet. Kuvaukset ovat
siten säilyttäneet muistelmaluonteensa, joka myöskin on vaikuttanut,
että henkilökohtainen näkökulma on tullut enemmän esille ja että
henkilökohtaiset elämykset ja teot ovat kuvauksessa vallitsevammalla
sijalla kuin mikä soveltuisi objektiiviseen historialliseen esitykseen.

Helsingissä lokakuun 1 p:nä 1919.

_Edv. Hjelt_.




Muistoja sotakesältä 1914.


Totuttuun tapaani olin kesällä 1914 taasen lomamatkalla
Keski-Euroopassa. Vietettyäni erittäin miellyttävän ajan Baijerissa
Schloss Mainbergissa tunnetun elämänfilosofin ja kirjailijan Johannes
Müllerin luona sekä Berchtesgadenissa rouva von Michael-Hanielin
vieraana hänen kauniissa Doris-huvilassaan lähdin heinäkuun alussa
Ala-Engadinissa (Sveitsissä) sijaitsevaan Taraspiin terveysvettä
juomaan. Innsbruckiin asti kuljettiin automobiililla, jonka mainittu
rakastettava rouva oli tarjonnut käytettäväksi. Sieltä jatkettiin
matkaa rautateitse Tyrolin kauniiseen Landeckiin, sitten postiautolla
Sveitsin rajalle ja edelleen — noin 3-4 peninkulmaa — sveitsiläisen
postin mukana määräpaikkaan, jossa hoidin terveyttäni ja tein pitkiä
kävelyretkiä ympärillä olevaan vuoristoon.

Kesäkuun 28 päivästä lähtien, jolloin Itävallan kruununperijä oli
joutunut kavalan murhatyön uhriksi, oli Itävallan ja Serbian välillä
ollut ankaraa jännitystä, mutta asiaanperehtymättömissä piireissä
tuskin uskottiin sodan syttyvän. Mutta tilanne kärjistyi, ja heinäkuun
25 päivänä vastasi Serbia epäävästi Itävallan uhkavaatimukseen.
Taraspin kylpyvieraat, joiden joukossa oli kaikkia kansallisuuksia,
olivat varsin rauhallisia. Sodan mahdollisuutta tosin pohdittiin, mutta
ei kiirehditty poistumaan paikkakunnalta. Ainoastaan itävaltalaiset
lähtivät kotiin.

Hoito oli johtanut hyvään tulokseen, lääkäri oli tyytyväinen, ja minä
päätin palata Saksaan odottaakseni siellä tapausten kehittymistä ja
mahdollisesti kiiruhtaakseni kotiin, jos tilanne kävisi kriitilliseksi.
Matkustin taaskin Landeckin kautta. Säteilevän sään vallitessa
kuljin tuon suurenmoisen vuoristomaiseman halki istuen sveitsiläisen
postivaunun korkealla takaistuimella erään vanhanpuoleisen
saksalaisen tehtailijan vieressä. Keskustelimme Saksan ja Venäjän
kesken mahdollisesti syttyvästä sodasta, mutta aivan teoreettiseen
ja abstraktiseen tapaan. Mies oli liikeyhteydessä suomalaisten
liikkeiden kanssa ja tunsi Suomen kysymystä jossakin määrin. Hänen
mielestään maamme oli tuomittu Venäjän jättiläisen nieltäväksi.
Itävallan raja-asemalla aloimme kuulla kaikenlaisia huhuja, m.m.,
että tsaari oli ammuttu, mikä tiedonanto herätti itävaltalaisissa ja
sveitsiläisissä matkatovereissani äänekästä tyydytystä. Innsbruckissa
huomasi ihmisten olevan vilkkaassa liikkeessä, ja asemalla näkyi
lukuisia rykmentteihinsä rientäviä upseereja, mutta muuten oli jo
julistettu sotatila vain vähässä määrin havaittavissa. Kufsteinin
kautta Müncheniin menevä juna lähti tavallisessa järjestyksessä,
joskin hiukan myöhästyneenä. Saavuin Müncheniin myöhään ehtoolla,
mutta lähdin vielä samana iltana kaupungin keskiosiin päin saadakseni
vaikutelmia mielialasta. Myöhäisestä hetkestä huolimatta oli liikkeellä
suuria ihmisjoukkoja, jotka kulkivat katuja pitkin laulaen "Die
Wacht am Rhein" ja muita isänmaallisia lauluja. Edellisenä iltana
oli kansanjoukko hävittänyt erään Karlsthorin luona sijaitsevan
hotellin ja kahvilan, kun soittokunnan ei ollut sallittu esittää
yleisön vaatimusten mukaista ohjelmaa. Sotainen mieliala teki minuun
voimakkaan vaikutuksen, ja minut valtasi tunne, että elämä oli
liukumassa tavallisilta raiteiltaan, sekä tulevain suurten tapahtumain
epämääräinen aavistus. Ilmautumaan pyrkivät tunteet olivat lähinnä
Itävaltaan — saksalaiseen Itävaltaan — kohdistuvan sympatian tunteita,
mutta niiden pohjalla oli ilmeisesti jotakin enemmän. Vielä myöhäiseen
yöhön kaikuivat kadulta hotellin ulkopuolelta kansanjoukkojen askelten
töminä ja isänmaalliset laulut.

Tarkoitukseni oli ollut viettää viikko Itä-Baijerissa, Bayrischer
Wald'issa ja Böhmerwald’issa, jotka ovat niitä harvoja Etelä-Saksan
seutuja, joissa en ollut aikaisemmin käynyt, sekä retkeillä siellä.
Kärjistyneen poliittisen aseman vuoksi olin kumminkin alkanut epäillä,
oliko tuo suunnitelma toteutettavissa. Seuraavana päivänä suuntasin
matkani Regensburgiin, sieltä mahdollisesti jatkaakseni matkaa
Mainbergiin, jonne olin jättänyt osan tavaroitani ja papereitani.
Kaupunki oli aivan rauhallinen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kävin
Walhallassa, Saksan Ruhmeshallessa, joka on pyhitetty sekä sodan että
henkisen viljelyksen kentillä toimineille suurille Saksan miehille.
Tämä valtava, kreikkalaistyylinen marmoritemppeli sijaitsee korkealla,
Tonavaa kohti viettävällä rinteellä, tarjoten näköalan laajaan
Baijerin tasankoon, joka nyt lepäsi auringonpaisteisena tuleentuneine
viljavainioineen.

Kun seuraavan päivän sähkösanomat kuulostivat suotuisammilta —
Venäjän tsaari oli kehoittanut Saksan keisaria ryhtymään Itävallan
ja Serbian välittäjäksi — ja kun olin liiaksi optimisti voidakseni
oikein uskoa maailmansodan syttymiseen, matkustin Bayrischer Wald'iin,
lähinnä Zwieseliin, tämän metsäisen vuoriseudun keskellä sijaitsevaan
pieneen paikkakuntaan. Kahtena seuraavana päivänä tein jalkamatkoja
ympäristön ihmeen kauniisiin metsiin aina Böömin rajalle saakka.
Hiljainen rauha vallitsi noissa syrjäisissä seuduissa. Ihmiset olivat
teeskentelemättömiä ja ystävällisiä, hinnat halpoja. Olisi ollut ihanaa
saada viettää siellä joku aika, mutta mahdollisesti tulossa olevien
tapahtumain odottaminen ei antanut minulle oikeata rauhaa. Olisi
ollut sekä epämieluista että arveluttavaa sodan sattuessa salpautua
näille seuduille. Päätin senvuoksi matkustaa Passauhun, jossa voi olla
suoranaisemmassa yhteydessä ulkomaailman kanssa. Torstai-iltapäivänä
heinäkuun 30:ntenä saavuin Tonavan ja Inn'in välisellä niemekkeellä
sievästi sijaitsevaan paikkakuntaan, joka yleiseltä leimaltaan
melkoisesti muistuttaa Salzburgia.

Sijaiten Itävallan rajalla, missä sodan liekki jo oli leimahtanut
ilmi, tämä kaupunki tuntui olevan ikäänkuin hiljaisen odotuksen
vallassa. Hiljaisina ja vakavina kerääntyivät ihmiset lukemaan uusimpia
sähkösanomia, jotka kuulostivat yhä huolestuttavammilta. Eräs sanoma
tiesi Venäjän varustautuvan sotaan, kertoen m.m., että Suomenlahden
majakat oli sammutettu. Sieltä siis jo häämötti suuren sodan varjo. Nyt
ei ollut enää kysymyksessä ainoastaan diplomaattien välinen noottien
vaihto. Illaksi oli ilmoitettu suuri sotilaskonsertti. Siellä kenties
voisi päästä silmäämään syvemmälle siihen, mitä noiden hiljaisten
ihmisten mielissä liikkui. Sali oli täpösen täysi. Soittokunta esitti
pari kappaletta. Sitten esiintyi eräs siviilihenkilö — ehkä pormestari
— puhuen Itävallan Serbialle osoittamasta kärsivällisyydestä, joka
vihdoin oli loppunut, Itävaltaan kohdistuvasta veljeystunteesta,
Venäjästä germaanien vihollisena. Eräs toinen mies luki sähkösanoman,
joka sisälsi Venäjän valtakunnan länsiosien, m.m. Suomen, sotatilaan
julistamista koskevan, tsaarin julkaiseman manifestin. Soittokunta
alkoi virittää isänmaallisia lauluja, joihin yleisö yhtyi, ja
kokoontuneessa joukossa kävi kuin myrskyn kohina. Nyt minulle selvisi,
mitä oli odotettavissa. En voinut enää rauhallisena jäädä saliin vaan
lähdin ulos ja käyskelin hiljaisena iltahetkenä molempain suurten
virtojen äärillä, joitten yhtyneet vedet liukuivat kuun valossa
äänettöminä ja vinhaa vauhtia kohti tuntematonta kaukaisuutta.

Regensburgiin olin jättänyt osan matkatavaroitani ja odotin siellä
saavani postia. Wienistä tulevalla pikajunalla matkustin seuraavana
päivänä sinne. Kaupunki oli menettänyt tyynen leimansa. Näkyi, että
jotakin oli tekeillä. Upseereja liikkui edestakaisin, ja nuoria
univormu- tai siviilipukuisia miehiä virtasi kasarmiin ihmisjoukkojen
seistessä ulkona torilla. Kotiin päästetyt sotilaat ja kenties
ensimmäiset reserviläiset olivat saaneet saapumiskutsun. Hetken
kuluttua naulattiin näkyviin keisarin käsky, jonka mukaan Saksa
— Baijeria lukuunottamatta — julistettiin sotatilaan. Muutamia
tunteja myöhemmin oli Baijerin kuningas antanut samanlaisen, omaa
maatansa koskevan käskyn. Minun siis oli kiirehdittävä pois — olinhan
vihollismaan alamainen — ja lähimpänä päämääränäni oli Mainberg, josta
matkaa oli heti jatkettava.

Ensimmäisen pikajunan, jota voin käyttää, piti lähteä seuraavana
päivänä, elokuun ensimmäisenä, klo 5 aamulla. Mitään junainkulkuaikoja
koskevaa vakuutta ei kumminkaan enää voitu antaa. Sinä yönä ei
tullut paljon nukutuksi, varsinkaan kun isänmaallinen mieliala
puhkesi kaduilla äänekkäisiin ilmauksiin aina myöhäiseen yöhön
asti. Juna oli melkoisesti myöhästynyt. Nürnbergissä oli muutettava
toiseen junaan, joka kulki Würzburgin kautta Frankfurtiin. Se oli
täpötäysi, ja matkustajat saivat suurelta osalta tyytyä seisomaan
vaununkäytävissä tai käyttämään matkalaukkujansa istuiminaan.
Ravintolavaunussa saattoi kuitenkin hyvässä rauhassa nauttia
kahviaamiaistansa katsellen maisemaa, jonka yllä väräjöi kaunis
aamutunnelma. Siltojen ja viaduktien luona oli jo vahtimiehistöä,
aseistettuja siviilipukuisia vanhanpuoleisia miehiä. Suuremmille
asemille oli sijoitettu sotaväkeä. Würzburgin asemalla oli mylläkkä
jo melkoinen. Siinä vilisi ihmisiä, ja kokonaisia matkatavaravuoria
näkyi asemasilloilla. Matkalaukkuni, joka sisälsi m.m. orgaanisen
kemian historiaa käsittelevän teokseni käsikirjoituksen, oli poissa.
Saksalaista järjestystä on minun kiittäminen siitä, että se myöhemmin
löytyi. Seikkailuitta jatkui matka Schweinfurtiin ja sieltä vaunuissa
Mainbergiin, jossa vastaanotto oli sydämellisen ystävällinen kuten
aina. Tuntui sanomattoman hyvältä, kun oli päässyt tuohon tyyneen
satamaan. Yövalvonta, jännitys ja levottomuus olivat väsyttäneet minut
perinpohjaisesti, ja minusta tuntui tuskin mahdolliselta yrittää
samana iltana jatkaa matkaa Berliiniin. Junain saapumisajoista ei
ollut mitään varmuutta ja rautateillä vallitsi jo pakokauhu. Sanottiin
niinkin, ettei Venäjän valtakunnan alamaisia päästetä matkustamaan
rajan poikki. Minusta näytti viisaimmalta pysähtyä Mainbergiin
odottamaan kotiin matkustamiselle suotuisampaa ajankohtaa. Niinpä
en matkustanutkaan sinä iltana, ja menettelyni osoittautuikin
onnellisimmaksi, joskin oleskeluni Mainbergissa venyi pitemmäksi kuin
olin ajatellut, kolmatta viikkoa kestäväksi, lähinnä siitä syystä,
että henkilöliikenne rautateillä oli melkein kokonaan lakkautettu.
Samana iltana saapui tieto sodan julistamisesta Venäjälle ja Ranskalle
sekä määräys liikekannallepanosta, jonka piti alkaa seuraavana
päivänä. Nyt teki tuloansa se mikä ei ollut vältettävissä. Vaikka
muodollinen sodanjulistus annettiinkin Saksan puolelta, oltiin siellä
kuitenkin vakuutettuja siitä, että tuo tapahtui hätävarjelukseksi ja
että lähin syy sodan puhkeamiseen oli Venäjän. Ranskassa harjoitettu
sotakiihoitus oli sekin herättänyt voimakkaita tunteita. Jaurésin
murha, rauhanystävän, joka halusi sovintoa Saksan kanssa, herätti
täällä ankaraa katkeroitumista ja suuttumusta.

Mainbergin vieraat olivat lähinnä kuluneina päivinä melkoisesti
vähentyneet. Niitä oli enää vain 25—30. Samana iltana matkusti vielä
muutamia kotiinsa Saksaan tai joukko-osastoihinsa. Vietimme iltamme
"Rüstkammerissä" pohtien päivän suurta kysymystä. Klo 10 illalla saapui
linnaan nuori mies, eräs "Wandervogel" selkäreppuineen ja luuttuineen
hakemaan vanhempiansa, jotka kumminkin olivat jo matkustaneet pois.
Häntä pyydettiin jäämään yöksi, mutta hän ei saanut rauhaa. Hän mieli
päästä sotaan, mutta oli valitettavasti liian nuori. Tuo muuten ujo
nuorukainen oli täynnä innostusta. Hänessä ilmeni voimakkaana, joskin
vivahdukseltaan hieman lapsekkaana heijastuksena se suuri tunne,
joka kasvoi äkkiä esiin ja näinä päivinä valtasi Saksan kansan.
Kaikki, jotka voivat, tahtoivat päästä mukaan; vihollinenhan kävi
isänmaan kimppuun ja puolustus vaati kaikkien avustusta. Meille,
Mainbergin ulkomaalaisille vieraille, tämä aseisiintarttumisinnostus
oli ihanuutta ja vierasta, mutta kylmiksi ja välinpitämättömiksi
se ei meitä jättänyt. Saattoi havaita, ettei asia koskenut tyhjiä
lauseparsia ja sapelinkalinaa vaan tunnetta ja tyyntä uskallusta,
joka pohjautui oikeamielisyysvaatimuksiin ja ihanteellisiin arvoihin.
Tämä havainto kehittyi meissä selväksi oivallukseksi ja vakaumukseksi
seuraavana aikana ihmisistä ja tapahtumista saatujen vaikutelmain
nojassa. Yksimielisenä esiintyi Saksan kansa, "ein einig Volk von
Brüdern". Kansallistunto, jota puolueriidat ja aineelliset pyrinnöt
olivat lamanneet, elpyi väkevänä ja terveenä, voimansa tuntevana.
Kaikki olivat valmiit suurimpiinkin uhrauksiin. Oliko tuo ohimenevää
mielialaa? Ei siltä tuntunut.

Mainbergissa oleskeleminen oli tällä kertaa pakollista, mutta kun
kerran oli luopunut välittömän kotiinmatkustamisen ajatuksesta ja
päättänyt jäädä toistaiseksi, niin alussa vallinnut levottomuus häipyi
ja oleskelu muuttui täysin miellyttäväksi. Noina tapauksista rikkaina
ja rauhattomina viikkoina en olisi voinut löytää parempaa pakopaikkaa
"vihollismaassa". Linnassa oli varsin hiljaista ja rauhallista
useimpain ihmisten matkustettua pois. Jäljelläolevat muodostivat
ikäänkuin perheen, jossa harrastukset, toiveet ja elämykset olivat
yhteiset. Me ulkomaalaisetkin otimme osaa saksalaisten ystäviemme
iloon ja huoleen tuntien olevamme täysin solidaarisia heidän kanssaan.
Muutaman päivän kuluttua matkusti vieläkin eräitä vieraita pois
jäljellejäävien onnentoivotusten seuraamina. Mainbergissa oleskelumme
loppupuolella oli linnassa ainoastaan kaksi miespuolista vierasta, eräs
kreikkalainen kirjailija ja minä. Muuten oli siellä, Müllerin perhettä
ja linnaan kuuluvia henkilöitä lukuunottamatta, pari saksatarta, kaksi
suomalaista ja yksi ruotsalainen naishenkilö sekä kaksi hollannitarta.

Müller, jonka asunto oli alhaalla laaksossa, kävi linnassa tavallista
useammin ja vietti siellä varsinkin iltansa. Me istuimme silloin,
eräät joukostamme, hänen seurassaan Mainpengermällä, "Rüstkammerissa"
tai "Oehrenissä" viinipullon tai sitroonalimonaadin ääressä. Hän
oli yleensä varsin luokseenlaskeva ja puhelias, toisinaan hilpeä
ja leikillinen, ja me opimme tämän yhdessäolon aikana tuntemaan
hänet paremmin kuin ennen. Suomen asemaa ja tulevaa kohtaloa hän
keskustelujen kuluessa useinkin kosketteli. Hän vakuutti itse, ettei
hänen maatamme kohtaan tuntemansa mielenkiinto riippunut ainoastaan
siitä, että hän oli tutustunut varsin moneen suomalaiseen, vaan oli
hän jo aikaisemmin ymmärtänyt asemamme ja suhtautunut myötätuntoisesti
sivistyspyrintöihimme sekä tsarismia ja slaavilaista sortoa vastaan
suuntautuvaan taisteluumme. Oli jo olemassa sopimus, että Müller tulisi
syksyllä 1914 pitämään esitelmiä Helsingissä — aiheet ja ajat oli jo
määrätty — mutta paha kyllä täytyi suunnitelman sodan vuoksi raueta.
Nyt hän toivoi ja tahtoi vaikuttaa siihen suuntaan, että meidänkin
maamme kohtalo otettaisiin huomioon sodan loputtua tapahtuvassa
suuressa selvityksessä. Mielessäni herännyt ajatus, että Suomi oli
maailmansodan yhteydessä täysin vapautettava Venäjästä, tuntui hänestä
täysin huomionarvoiselta eikä liian haaveelliselta. Hän tahtoi
herättää asiaan kohdistuvaa harrastusta erittäinkin Badenin prinssissä
Maxissa, joka oli hänen läheinen ystävänsä ja jonka hän uskoi tulevan
vaikutusvaltaiseksi poliittiseksi henkilöksi. Prinssi oli tänäkin
kesänä käynyt Mainbergissa, ja oli minulla silloin ollut tilaisuutta
perehdyttää häntä, joskin pintapuolisesti, Suomen kysymykseen.

Müller piti yhden ainoan esitelmän tämän Mainbergissa oleskelumme
aikana, nimittäin elokuun 2 päivänä puhuen sodasta, jonka suuria
puolia, sekä huonoja että hyviä, hän kuvaili. Hän uskoi tästä
maailmanpalosta sukeutuvan paremman, puhdistuneen ja ennen
kaikkea syventyneen ihmiskunnan. Samalla hän kumminkin oli lämmin
isänmaanystävä, joka voimakkaasti tunsi sen suuren merkityksen, mikä on
germaanien ihmiskunnan edistyksen hyväksi suorittamalla työllä. Itse
hän ei olisi empinyt astua riviin, jos hän olisi ollut fyysillisesti
riittävän voimakas ja harjaantunut. Me kaikki muut olimme aivan
yhtä mieltä, että hän voi paremmalla tavalla hyödyttää maatansa ja
ihmiskuntaa, ja sen hän kyllä tiesi itsekin. Hän suunnitteli myöskin
sodan aikana eri paikoissa pidettäviä esitelmiä, jotka aiheiltaan
liittyisivät ajan suuriin tapahtumiin.

Koko sinä aikana, jonka me nyt oleskelimme Mainbergissa oli sää
säteilevän kaunis, enkä minä ollut milloinkaan ennen ymmärtänyt ja
omaksunut Mainin seutujen erikoislaatuista kauneutta siinä määrin kuin
nyt. Puuhailin tosin joka päivä joitakin tunteja kirjallisissa töissä,
mutta olin myöskin paljon ulkoilmassa ja tein pitkiä kävelyretkiä
lähellä oleviin laajoihin ja kauniisiin metsiin. Linnan vieraat ottivat
myös, kun sattui, osaa puutarha- ja niittytöihin. Maanviljelyksessä
käytettävät työvoimat vähenivät sodan vuoksi melkoisesti, mutta
sato, joka tänä vuonna oli runsas, saatiin sentään vähitellen
korjatuksi suotuisain ilmojen kestäessä. Pari kertaa viikossa
vaelsivat muutamat meistä kuuden kilometrin päässä sijaitsevaan
Schweinfurtin kaupunkiin saadakseen Rabenin hotellissa lukea suurempaa
sanomalehtivalikoimaa kuin Mainbergissa oli tarjona. Tiedot olivat
enimmäkseen hyviä ja rohkaisevia. Belgiaan marssimista, joka tosin
oli muodollinen puolueettomuuden loukkaus, pidettiin välttämättömänä
puolustustoimenpiteenä ja Lüttichin nopea valloitus kohta sodan
ensimmäisinä päivinä lujitti Saksan aseiden vastustamattomuuteen
kohdistuvaa luottamusta. Päämajasta saapuneet lyhyet, asialliset
tiedonannot vaikuttivat luottamusta herättävästi. Ainoastaan Englannin
sodanjulistus aiheutti mielenapeutta ja levottomuutta.

Elokuun 3 päivänä alkoi joukkojen kuljettaminen länsirintamalle
pitkin Bambergin—Würzburgin linjaa, joka kulkee juuri Mainbergin
sivuitse, ja sitä jatkui säännöllisesti lähes kahden viikon ajan.
Muu rautatieliikenne oli äärimmilleen rajoitettu, ajoittain
kerrassaan lakkautettukin. Tämä sotilaallinen matkaanlähtö tapahtui
erinomaisen täsmällisesti. Lakkaamatta, tavallisesti kahdesti tai
kolmasti tunnissa, kulki ohitse pitkiä, 40-50 vaunua käsittäviä
junia sotamiehineen, hevosineen, tykkeineen, automobiileineen,
lokomobiileineen, venheineen, kenttäkeittiöineen ja muine tarpeineen.
Myöhemmin kulki silloin tällöin ohi täysin varustettuja sairaalajunia.
Vastakkaiseen suuntaan kulkivat, yhtä täsmällisesti, tyhjät junat.
Sotilasjunien kulkiessa Mainbergin ohi kokoontui väki viertotielle
huiskuttamaan, hurraamaan ja heittämään kukkia sotilaille. Linnan
pengermältäkin huiskutettiin hiljaisia tervehdyksiä, joihin junista
aina vastattiin. Kokonaisuudessaan tuo oli valtavaa näytelmää, joka
toisaalta todisti sitä erinomaista järjestystä ja kuria, toisaalta sitä
tyyntä innostusta, joka oli vallannut kaikki, sekä sotaan lähtijät että
jäljellejäävät. Kyyneleiden ja hempeämielisten valitusten todistajiksi
emme koskaan joutuneet. Kaikkia elähdytti ihmeellisen tyyni rohkeus,
vakaa ja luottavainen mieliala, joka vaikutti mukaansatempaavasti
meihin sivullisiinkin ja suuressa määrin lujitti saksalaisiin
germaaneihin ja heidän taisteluunsa kohdistuvaa solidaarisuuden
tunnetta. Mitään varsinaista kiihkoisänmaallisuutta emme voineet
havaita. Sotilasjunien vaunuissa tosin oli kaikenlaisia suurisanaisia
kirjoituksia, mutta ne olivat pelkkiä sotilashuumorin ilmauksia: Minua
kummastutti ja samalla pahoitti mieltäni se, että joukkoja vietiin
etupäässä länttä eikä itää kohti. Saksista ja Schlesiastakin kulki
joukkoja siihen suuntaan. Idässähän kumminkin oli päävihollinen, joka
jo hävittäen ja raastaen eteni Itä-Preussissa. Ranskaa kohtaan ei
ollut olemassa, mikäli saatoin huomata, mitään ankaran vihamielisiä
tunteita vaan pikemmin sääliä. Mutta nyt pantiinkin käytäntöön kahdella
rintamalla käytävää sotaa varten sommiteltu Schlieffenin suunnitelma:
oli ensin saavutettava voitto lännessä ja sitten käännyttävä Venäjää
vastaan. Voittoa ei epäilty. Ranska joutuisi pian pois leikistä.
Luultiin sodan voivan kestää korkeintaan kuusi kuukautta.

Mainbergissa oleskeleminen oli häiriintymättömän rauhallista ja
mieltäkiinnittävää, mutta luonnollisesti oli velvollisuuteni matkustaa
kotiin kohta kun olosuhteet sallivat. Virkavapauteni loppui elokuun
10 päivänä. Mitään tietoja kotoa en saanut — ainoastaan muutamista
niukoista sanomalehtiuutisista voi arvata, ettei Suomi jäänyt sodan
koskemattomaksi — enkä osannut päätellä, millaisiksi olot muodostuivat
kotimaassa. Kaikenlaiset selkkaukset olivat ajateltavissa, ja tuntui
ikäänkuin vaativalta velvollisuudelta olla sellaisena kriitillisenä
aikana paikallaan, jos vain oli olemassa mahdollisuuksia päästä
kotiin. Kirjoittamalla ja sähköttämällä tutuille henkilöille Ruotsiin
olin koettanut ilmoittaa kotimaahan, missä oleskelin ja että aioin
ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa tulla kotiin.

Tuon aikomuksen toteuttaminen ei kumminkaan ollut mikään helppo asia.
Minulla ei ollut mitään muita virallisia papereita kuin suomeksi ja
ruotsiksi kirjoitettu passini, jonka esittämistä minun täytyi välttää.
Schweinfurtin "Bezirksamtmann" olikin tohtori Müllerin välityksellä
saattanut tietooni, että sain olla hyvässä turvassa Mainbergin
linnassa, mutta että todennäköisesti joutuisin kokemaan vastuksia, jos
matkustaisin pois. Müllerin pyynnöstä kääntyi eräs vaikutusvaltainen
henkilö, kreivi Selms, pääesikunnan puoleen tiedustellen, olisiko
mahdollista, että pääsisin matkustamaan Ruotsiin. Pian senjälkeen
saapui pääesikunnasta sähkösanomavastaus, jossa ilmoitettiin, että
"jokainen ulkomaalainen voi vapaasti matkustaa puolueettomiin
ulkomaihin, ellei paikallisilla viranomaisilla ole mitään aihetta
kieltää sitä". Müller jätti käytettäväkseni tämän arvokkaan asiakirjan.

Käännyin siis Mainbergin kylän "pormestarin", kelpo ravintolanisännän
ja postimestarin Kressin puoleen, jonka kanssa olin usein tavatessamme
pohtinut päivän kysymyksiä ja tapahtumia. Tohtori Müllerin nauttiman
luottamuksen ansioksi on lähinnä katsottava, että Kress selitti
ole\ansa taipuvainen antamaan minulle ja myöskin Mainbergissa
oleskeleville suomalaisille naishenkilöille tarvittavat todistukset.
Siten avautui mahdollisuus päästä lähtemään. Sotilaallinen
joukkojenvienti oli elokuun 15 päivänä likipitäen loppuunsuoritettu
ja eri liikekannallepanoalueilla järjestettiin muutamia junia
henkilöliikennettä varten. Elokuun 16 päivänä me saimme todistukset,
jotka olin soveliaita lauseparsia käyttäen itse laatinut jättäen ne
pormestarin allekirjoitettaviksi ja Schweinfurtin "Bezirksamtin"
asianmukaisesti leimattaviksi. Lähdimme heti matkaan. Ero Mainbergista
ja sikäläisistä ihmisistä, joiden seurassa olimme viettäneet
tapauksista rikkaan ja mieltäylentävän ajan, tuntui haikealta.
Mainbergiin vielä jäävät "Helferinnen" lauloivat tavanmukaisen
erolaulunsa, ja Müllerin tutunomainen hahmo näkyi vielä kauan
Mainpengermällä, mistä hän huiskutti meille hyvästejänsä. Kylänväkikin
hyvästeli meitä toivottaen "auf Wiedersehen". Milloin ja missä
olosuhteissa tulisimmekaan näkemään jälleen tämän kauniin seudun, tämän
rakkaan linnan ja sen asujamet? Lähdettäessä valtasi meidät ahdistava
tunne, jota lisäsi matkan epävarmuus.

Mitään yhtämittaisesti kulkevia junia ei ollut vielä järjestetty.
Ensimmäinen vei meidät ainoastaan Ritschenhauseniin, ja tämä lyhyt
matka vaati viisi tuntia. Neustadtissa kohtasimme junan, joka kuljetti
keisaria ja hänen sotilaallista seuruettansa länsirintamalle. Asemalle
oli kerääntynyt ihmisjoukko, joiden kasvoista kajasti ajan syvä
vakavuus ja joiden onnentoivotukset varmaan seurasivat ylintä sodan
johtajaa hänen raskaalle matkallensa. Ritschenhausenissa meidän oli
odotettava muutamia tunteja. Seuraavalle pääteasemalle, Erfurtiin,
menevän junan piti lähteä klo 1 yöllä. Asemalla, joka on liikenteen
keskuskohtia, oli voimakas sotilasvartiosto. Odotushuoneessa, samassa
pöydässä kuin me, istui upseereja alkoholittomain olutlasiensa ääressä,
matalaäänisesti keskustellen sodasta. Me herätimme ilmeisesti heidän
huomiotaan ja he havaitsivat varsin hyvin, että olimme muukalaisia,
mutta he eivät kysyneet meiltä mitään, vaan antoivat meidän olla
täydellisesti rauhassa. Matka jatkui sitten halki Thüringin. Useimmilla
asemilla nousi junaan keskellä pimeätä yötä joukottain palvelukseen
kutsuttuja reserviläisiä tai nostoväen miehiä, joita sukulaiset
ja ystävät olivat saattamassa ja jotka lähdettäessä virittivät
isänmaallisia lauluja. Klo 6 aamulla olimme Erfurtissa, ja jo puoli
tuntia myöhemmin lähti juna eteenpäin Berliiniin päin. Arvaamattamme
se kuljetti meidät Saksan pääkaupunkiin saakka. Matkalla me
kohtasimme useita sotilasjunia, ja kaikkialla tervehdittiin sotilaita
innostuneesti. Kaikille suuremmille asemille oli kenttäharmaille
järjestetty maksuton kestitys. Naiset olivat tarjonneet voimiansa
käytettäväksi siten hyödyttääkseen suurta asiaa. Neljätoista tuntia
matkustettuamme saavuimme Berliiniin. Kaikki oli tähän asti sujunut
hyvin. Tulisiko jatko olemaan yhtä suotuisa ja pääsisimmekö ollenkaan
eteenpäin? Siinä oli huomisen huoli, joka etupäässä kiinnitti mieltämme.

Pohjoismaisessa matkatoimistossa saimme seuraavana aamuna kuulla, että
pääsy Ruotsiin Sassnitzin tietä oli vapaa, mutta että venäläisiin
nähden oli olemassa yleinen matkustuskielto, joten suomalaisiakaan
ei päästettäisi menemään. Ruotsin pääkonsulinvirastossa ei voitu
tehdä mitään hyväksemme, mutta varakonsuli Moberg neuvoi minua
henkilökohtaisesti käymään ylijohdon puheilla. Ennen sinne menoa
kävin tapaamassa salaneuvos Harnackia, jonka uskoin tahtovan itseäni
avustaa. Olin kirjoittanut hänelle, ja hän oli kehoittanut minua
käymään luonansa Berliiniin saavuttuani. Löysin hänet upeasta
työhuoneestaan kuninkaallisessa kirjastossa ja esitin asemamme. Hän
piti tuskin mahdollisena, että pääsisimme matkustamaan eteenpäin. Hän
oli itse yrittänyt saada matkustuslupaa Berliinissä oleskeleville
useille baltilaisille, joiden joukossa oli hänen omia likeisiä
sukulaisiaan, mutta onnistumatta, vaikka oli käyttänyt henkilökohtaista
vaikutusvaltaansa asian hyväksi. Kun viittasin siihen, että tuskin
maksoi vaivaa lähteä ylijohdon puheille, neuvoi hän minua kumminkin
koettamaan. Keskustelu koski sitten yleisempiä asioita, itse sotaa ja
sen syitä sekä näiden aikojen Saksassa saamiamme vaikutelmia. Hänen
lausuntonsa todistivat samaa tyyntä, ylevää suhtautumista sotaan
ja Saksan taisteluun, minkä jo aikaisemmin olin oppinut tuntemaan
Müllerissä ja muissa, sielun aateluutta ja lujaa, isänmaallisia
korulauseita karttavaa luottavaisuutta, joka vaikutti voimakkaasti
mieleeni.

Matkan jatkamisen mahdollisuudet näyttivät nyt minusta varsin
pieniltä; olin vakuutettu siitä, että meidän täytyi jäädä toistaiseksi
Berliiniin. Työtä voin siellä kyllä tehdä jonkin aikaa eteenpäin,
mutta sittenkin oli koetettava, jos suinkin mahdollista, päästä heti
matkustamaan kotiin. Lähdin siis — tosin hieman raskain ja epäröivin
askelin — "Oberkommandoon", lähetin korttini ja minut kutsuttiin
sisään. Preussilainen, monokkeliniekka ja erittäin huoliteltu eversti
otti minut vastaan. Esitin lyhyesti asiani ja näytin paperimme. Eversti
vei minut toiseen osastoon, jossa eräs nuori luutnantti esittäytyi.
Katsottuaan papereita kysyi hän: "Oletteko ollut tri Johannes Müllerin
luona?" ja kun vastasin myöntävästi, valautui hänen kasvoillensa
varsin ystävällinen ilme. Hän meni sisähuoneeseen ja palasi hetken
kuluttua mukanaan paperimme, joissa oli Oberkommandon sinetti, ja
pääesikunnasta saapunut sähkösanoma varustettuna merkinnällä: "Lupa
matkustaa pois Brandenburgin provinssista myönnetään." Samalla hän
mainitsi, että lupa tosin muodollisesti koski ainoastaan Brandenburgin
provinssia, mutta että me sen nojalla pääsemme rajan yli. Hän teki
muutamia ystävällisiä kysymyksiä ja toivotti minulle onnellista matkaa.
Kiitin lämpimästi ja lähdin. Ei sanaakaan puhuttu siitä, että olimme
"Venäjän valtion alamaisia", vaikka nuori luutnantti luonnollisesti
tiesi, missä Helsinki sijaitsee. Suomalaista (venäläistä) passiani
minun ei tarvinnut näyttää nyt enempää kuin koskaan muulloinkaan koko
matkan aikana. En saanut milloinkaan selville, mikä tämän välittömän,
ystävällisen auliuden aiheutti, olemassaolevasta matkustuskiellosta
huolimatta — oliko syynä tohtori Müllerin tunnettu nimi, harmaat
hiukseni, vilpittömän saksalaisystävällisyyteni vaistoaminen vaiko
jokin muu seikka. Aikaisempi "preussilaista luutnanttia" koskeva
käsitykseni, joka ei ollut erittäin myötätuntoinen, oli jo varhemmin
melkoisesti muuttunut. Berliinin Oberkommandossa kokemani hieno,
moitteeton kohtelu vaikutti samaan suuntaan.

Tie oli nyt auki matkan jatkamiseen, ja minusta näytti varovaisimmalta
heti käyttää matkustuslupaa. Ilmoitin asian Harnackille, valitin,
etten voinut noudattaa hänen kutsuansa saapua päivällisille seuraavana
päivänä ja ilmaisin hänelle samalla tuttavallisesti ajatukseni
Suomen mahdollisesta vapauttamisesta edellyttämällä, että Saksa
selviytyisi sodasta voittajana. Ajan niukkuuden vuoksi oli minun
valitettavasti pakko rajoittua matkan jatkamiselle välttämättömiin
vierailuihin. Niinpä minun täytyi lähteä Berliinistä tapaamatta
erinäisiä vaikutusvaltaisia henkilöitä, joiden kanssa olisin mielelläni
jutellut niistä sodan yhteydessä olevista asioista, jotka olivat eniten
sydämelläni.

Sattumalta sain kuulla, että professori Hj. Tallqvist perheineen oli
Berliinissä. Kävimme heidän luonansa hotellissa ja saimme kuulla
yhtä ja toista kotimaasta. He olivat saapuneet Etelä-Baijerista
viikkoa aikaisemmin suoritettuaan varsin vaivalloisen matkan eivätkä
olleet saaneet lupaa matkustaa pois, vaikka olivat tehneet kaikkensa
kääntymällä Oberkommandonkin puoleen, joten heidän oli jäätävä
toistaiseksi Berliiniin. Muitakin suomalaisia oli Berliinissä samassa
tilassa kuin herrasväki Tallqvist, mutta emme tavanneet ketään heistä.
Useimpia oli kohdeltu hyvin eikä poliisi ollut laisinkaan rettelöinyt.
Ainoastaan joitakin nuoria miehiä oli sijoitettu vankileiriin.

Seuraavana aamuna matkusti seurueemme, johon nyt kuului kuusi henkeä,
Stettiner Bahnhofilta lähtevässä junassa. Hitaasti kuljettiin
eteenpäin, mutta meillä ei ollut hätää missään suhteessa. Ei kukaan
kysellyt meiltä mitään. Noin kaksitoista tuntia matkustettuamme
saavuimme Stralsundiin, jossa otaksuin matkustajia jotenkin
tarkastettavan, mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Paria tuntia
myöhemmin istuimme taas junassa matkalla Sassnitziin, jonne saavuimme
klo neljän tienoissa aamulla. Oli jo sangen valoisaa, ja meri
levittäytyi näkyviimme varhaisessa aamunsarasteessa. Kuljimme hotelliin
tarkoin määrättyä tietä, jossa tapasimme rajavahdin, upseerin ja
muutamia sotilaita. Upseeri pyysi nähdä papereitamme. Ruotsalaisiin
passeihin nähden hänellä ei ollut mitään muistutettavaa, mutta meistä
suomalaisista hän sanoi, että "Venäjän valtion alamaiset" eivät
päässeet rajan taakse. Viittasin silloin Oberkommandon sinettiin ja
sanoin meille vakuutetun, että pääsisimme rajan yli. Hän salli meidän
mennä yöksi hotelliin, koska meidän kumminkin täytyi seuraavana päivänä
jälleen kulkea rajavahdin ohi laivalle tullessamme. Hän lupasi silloin
antaa meille tiedon asian ratkaisusta.

Aamulla istuimme hotellin kuistikolla tyyni, aurinkoinen meri
edessämme ja kirjoitimme kirjeitä saksalaisille ystävillemme ennenkuin
Saksanmaan jätimme. Klo 12 ajoissa kuljimme tiheänä ryhmänä satamaan,
missä ruotsalainen alus "Malmö" jo oli odottamassa. Jossakin määrin
levottomina lähestyimme rajavahtia. Otin esiin paperimme, mutta
upseeri ei niihin katsonutkaan, sanoihan vaan: "Tehän olitte täällä
jo aamulla, olkaa hyvä" ja osoitti kädenliikkeellä, että pääsimme
menemään. Selviydyttiin siis taaskin enemmittä vaikeuksitta. Kuljimme
edestakaisin rannalla ja vihdoin meidät päästettiin laivaan, jossa
paperimme vielä kerran esitettiin. Nyt ei se seikka, että olimme
suomalaisia, enää aiheuttanut mitään hankaluuksia. Omituisen sekavat
tunteet risteilivät mielessä: oli ikävä jättää Saksa, mutta samalla
tuntui ihanalta saada matkustaa vapaasti minne tahtoi. Kapteenilta
saimme kuulla m.m., että oli järjestetty säännöllinen liikenne
Tukholman (sekä Geflen) ja Rauman välille. Meidän siis ei tarvinnut
matkustaa Tornion kautta. Muitakin Suomea koskevia "uutisia" hän tiesi
kertoa. Illalla saavuimme Trelleborgiin, luimme ahmien Ruotsin lehtiä
ja jatkoimme matkaa Malmöhön, jossa päätimme viipyä päivän lepäämässä.

Vietimme miellyttävän päivän Malmössä, jossa meillä oli tilaisuutta
perinpohjaisesti tarkastella baltilaista näyttelyä, joka sodasta
huolimatta oli vielä avoinna. Muutamia tunteja sen jälkeen kun olimme
saapuneet Tukholmaan, matkustimme ruotsalaisella Svithiod-laivalla
Raumalle. Parissa kohden Ruotsin vesillä komennettiin kaikki
matkustajat kannen alle. Tarkoituksena oli pitää salassa miinaesteitä,
joiden ohi kuljimme. Aikaisin seuraavana aamuna saavuimme Raumalle.
Rannalla seisoi venäläisiä santarmeja, jotka tutkivat passejamme
— venäläiset passit tulivat nyt ensi kerran käytäntöön — ja
matkatavaramme joutuivat lievän tullikäsittelyn alaisiksi. Muutamia
tunteja meidän oli vielä vietettävä tuossa pienessä kuolleessa
kaupungissa, josta oli äkkiä tullut läpikulkupaikka lännestä itään
matkustaville. Juna kuljetti meitä sitten hitaasti kohti Helsinkiä.
Tapasimme joitakin tuttavia matkan varrella, mutta he eivät
vaikuttaneet virkistäviltä. Kaikki näytti olevan pientä ja harmaata.
Myöhään illalla saavuimme perille. Tunsin kaipausta ajatellessani sitä,
mikä oli mennyttä. Voimakkaasti vaikuttavain elämysten kausi oli nyt
pelkkää muistoa. Mutta nuo elämykset eivät toivottavasti koskaan pääse
mielestä haihtumaan.

Seuraavana päivänä tapasin Ranskan konsulin. Hän kysyi osaaottavin
ilmein, oliko minua kovin "pahoinpidelty" Saksassa oleskellessani.
Selitin hänelle, että minua päinvastoin oli kohdeltu erittäin
hyvin ja että olin voinut mainiosti. Vastaus ei soveltunut hänelle
ollenkaan, hänen osaaottava ilmeensä muuttui tuokiossa halveksivaksi,
hän mutisi jotakin barbaareista ja meni menojaan. Saksalaisiin
kohdistuvat parjaushyökkäykset olivat jo alkaneet, ja minä saatoin
valitettavasti todeta, että ne olivat kantaneet hedelmää omien
maanmiestenikin joukossa. Sotaan suhtauduttiin vielä silloin laajoissa
yhteiskuntapiireissä aivan takaperoisesti.

Helsinki, syyskuussa 191+




Vallankumouspäiviltä maaliskuussa 1917.


Maaliskuun alussa 1917 tapahtunut Venäjän vallankumous oli meidän
maallemme sangen odottamaton. Tosin oli ajateltu, että vallankumous
mahdollisesti, jopa todennäköisestikin tulisi tapahtumaan sodan
loppuessa, mutta ei sitä ennen. Korkeintaan uskottiin sodan aikana
vapaamielisempäin ainesten saavan enemmän valtaa, mutta siitä ei
toivottu koituvan paljoakaan hyvää maallemme. Yllättävää oli, että
kaikki kävi melkein kuin kädenkäänteessä, ilman suurempia sisäisiä
taisteluita, suurempaa verenvuodatusta ja suoranaista anarkiaa.

Maassamme ei myöskään oltu mitenkään valmistuttu ottamaan vastaan
sellaista historiallista tapahtumaa. Ainakin olivat sangen laajat
piirit jossakin määrin hämmennyksissä, kun niin oli käynyt. Kansamme
vapautumistoiveet olivat suuntautuneet aivan toiselle taholle, oli
kadonnut usko, että idästäpäin voisi tulla meille mitään hyvää, ja oli
aljettu hautoa mielessä täydellistä, ulkoapäin saatavan avun nojassa
suoritettavaa vapautumista. Nuoriso oli teossa ilmaissut sensuuntaisia
toivelmia, ja yhteiskunta suhtautui, joskaan ei kokonaisuudessaan,
myötätuntoisesti sen pyrintöihin ja hankkeisiin. Silloin pyyhkäistiin
Venäjän sortohallitus yht'äkkiä pois ja meille tarjottiin idästä
sisäistä vapautta, joskaan ei todellista vapautumista!

Eduskunnan lisätty valtuuskunta otti yhteiskunnallispoliittisen johdon
käsiinsä. Kohta kun kävi selväksi, että Venäjällä oli tapahtunut
todellinen vallankumous, kokoontui valtuuskunta pohtimaan autonomiamme
palauttamista, manifestiehdotuksen laadintaa y.m. seikkoja koskevia
kysymyksiä. Olin oikeastaan kaiken tämän ulkopuolella, koska en
kuulunut eduskunnan valtuuskuntaan enkä ollut viimeksi kuluneina
aikoina ottanut osaa mihinkään puoluepoliittiseen toimintaan. Johtui
sattumasta, että sittenkin jouduin noina merkittävinä päivinä
olemaan mukana eräällä kulmalla. Aktiivisesti otin vain vähän osaa
neuvotteluihin ja tapahtumiin, etupäässä sisäisistä syistä, kun näet en
halunnut antautua noudattamaan suuntaa, jonka en missään tapauksessa
uskonut johtavan maallemme suotuisimpaan päämäärään. Tarkoitukseni ei
olekaan yhtenäisesti kuvailla tapahtumain kehittymistä, vaan ainoastaan
kertoa eräitä henkilökohtaisia elämyksiä ja vaikutelmia.

Keskiviikkona ja torstaina marraskuun 14 ja 15 päivänä liikkui
tsaarin vallastaluopumista ja Venäjän uuden väliaikaisen hallituksen
muodostumista koskevia huhuja. Varmoja tietoja ei saatu, kun
sanomalehdet sensuroitiin kuten ennenkin ja sähkösanomat pidätettiin.
Suomessa ei vallankumouksesta ollut paljoakaan havaittavissa. Vanha
hallitustapa oli täällä yhä voimassa. Mutta ilmassa tuntui jännitystä
ja levottomuutta. Kuudennentoista päivän illalla kuultiin, että Seyn
ja Borovitinov oli vangittu ja viety johonkin sotalaivaan. Tuntui
ikäänkuin keveämmältä, kun tiesi, että nuo järjestelmän tärkeimmät ja
vihatuimmat välineet maassamme oli kukistettu ja tehty vaarattomiksi.
Samalla kävi selväksi, että tilanne alkoi täälläkin olla vakava.
Mitään riemastusta ei ilmennyt, kuiskailtiin vain hiljaa siitä, mitä
oli tapahtunut ja kyseltiin itseltään, mitä nyt piti tuleman. Kuten
myöhemmin Pietarissa käydessäni sain tietää, ei Venäjän uusi hallitus
ollut ehtinyt heti ajattelemaan Suomessa vallitsevia olosuhteita.
Pietarissa oleskelevien suomalaisten viidentenätoista päivänä
ruotsalaisen seurakunnan pastorin Malinin luona pitämässä kokouksessa
vasta virisi ajatus, että Suomessa olevat järjestelmän johtomiehet oli
tehtävä vaarattomiksi. Kokoukseen saapui "ystävämme" D. Protopopov,
jolle huomautettiin olevan väärin, että mainitut miehet yhä saivat
olla Suomen hallintoa johtamassa. Hän oli heti taipuvainen ryhtymään
tarvittaviin toimenpiteisiin. Väliaikainen hallitus lähetti Itämeren
laivaston päällikölle amiraali Njepeninille sähkösanoman käskien
vangitsemaan Seynin ja Borovitinovin. Njepenin vastasi muutaman tunnin
kuluttua, että edellisen pidättämisestä aiheutuisi yleinen anarkia
ja että jälkimäisellä oli koko senaatin kannatus puolellaan. N. sai
kumminkin uudelleen käskyn toimia tämän määräyksen mukaisesti.

Samana päivänä, jolloin tämä oli tapahtunut, perjantaina maaliskuun
16:ntena, sain kutsun saapua amiraali Njepeninin luo Petschett (ent.
Oihonna) -laivalle. Sinne kokoontui kymmenkunta eri puolueisiin
kuuluvaa henkilöä (A. Ramsay, E. Schybergson, Ståhlberg, K. Castrén,
E. Nevanlinna, Paasikivi, Kallio, Gylling ja ehkä vielä joku muu).
Muutamat kutsun saaneet olivat jääneet tulematta. En tiedä, kuka meidät
oli valinnut eri puolueiden luottamusmiehiksi, mutta luultavasti sen
oli tehnyt v.t. kenraalikuvernööri Lipski jonkin senaatin jäsenen
neuvon mukaisesti. Laivan suuressa salongissa ottivat meidät vastaan
Lipski ja kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö Orlov. Molemmat
näyttivät ulkonaisesti aivan rauhallisilta, Lipski hymyili tavallista
äitelää hymyänsä. Tulkki Melartin tuntui kovin hermostuneelta. Hetken
kuluttua saapui amiraali, pyylevä, vakaa henkilö, ja tervehti kaikkia.
Voimakkaalla äänellä ja selvästi lausuen luki hän aivan tyynenä
kenraalikuvernööri Frans j.n.e. Seynin ja senaatin varapuheenjohtajan
Mikael j.n.e. Borovitinovin vangitsemista ja johonkin panssarilaivaan
varmaan talteen toimittamista koskevan sähkösanomamääräyksen, "jonka
määräyksen", lisäsi hän, "olen pannut käytäntöön". Ei yksikään ilme,
ei yksikään sana ilmaissut mitä hän itse ajatteli tai tunsi. Hän oli
totellut ja toiminut kuten sotilas ainakin. Vielä ilmoitti amiraali,
että Suonien asiain uusi komissaario väliaikaisessa hallituksessa,
Roditshev, saapuu Helsinkiin seuraavana päivänä ja haluaa neuvotella
yhteiskunnallisten luottamusmiesten kanssa. Hän oli kutsunut meidät
koolle pyytääkseen meitä mainitussa suhteessa olemaan R:n käytettävissä
ja toivoi että me toimisimme rauhan ja järjestyksen säilyttämiseksi
maassa. Hän sanoi olevansa tyytyväinen, kun Suomessa kauan kyteneet
toiveet nyt olivat täyttyneet. Ståhlberg kiitti meidän puolestamme
amiraalia hänen osoittamastaan luottamuksesta. Myöskin Lipski, vanha
repo, esitti onnittelunsa sen johdosta, että Suomelle nyt oli koittanut
valoisampi aika. Onnittelu kuulosti valheelliselta ja mauttomalta.
Lähdimme sitten pois amiraalilaivalta. Seuraavana päivänä amiraali
Njepeninin surmasi matruusikiväärin kuula.

Meillä ei mielestämme ollut valtuuksia ryhtyä niihin neuvotteluihin,
joista meille oli ilmoitettu, ja menimme me niin ollen samana iltana
pidettyyn edustajavaltuuskunnan kokoukseen, jossa esitimme olevan
välttämätöntä, että valtuuskunta valitsee neuvottelijat. Omasta
puolestani huomautin, etten voinut pitää itseäni sopivana edustamaan
nuorsuomalaista puoluetta, koska sen toiminta nyttemmin oli käynyt
minulle kerrassaan vieraaksi. Ryhmittäin toimitetussa vaalissa minä
kumminkin jouduin nuorsuomalaiselta taholta valittujen joukkoon.
Jokaisesta porvarillisesta puolueesta valittiin kolme henkilöä:
J. Grotenfelt, Lille ja E. Estlander, Ståhlberg, Setälä ja minä,
Danielson-Kalmari, Paasikivi ja Nevanlinna, sekä Kallio, Mäkinen ja
Alkio. Sosiaalidemokraattien valtuuskunta valitsi viisi, m.m. Tokoin,
Mannerin ja Gyllingin.

Valtuuskunnan kokoukseen saapui tohtori Kaila Pietarissa olevan
suomalaisen siirtokunnan lähettinä. Hän antoi tärkeitä ja
mielenkiintoisia tietoja vallankumouksesta ja Venäjän pääkaupungissa
vallitsevasta tilanteesta. Minua ilahdutti erikoisesti se tiedonanto,
että Pietarin vankiloista vapautuneet suomalaiset poliittiset vangit
olivat hyvässä turvassa. Kokoukseen saapui tieto, että satamassa ja
Katajanokalla oli laukaustenvaihtoa ja että laivoilla oli puhjennut
levottomuuksia.

Palatessani kotiin myöhään illalla lähdin satamaan. Sotalaivoissa
paloivat punaiset lyhdyt vallankumouksen merkkeinä. Oli pimeätä
ja aivan hiljaista. Ainoastaan muutamia laukauksia kuului silloin
tällöin. Joitakin sotilasjoukkoja kulki äänettömästi pitkin katuja.
Puolihumalainen meriupseeri, joka oli ulkonaisestikin jossakin
määrin epäjärjestyksessä, hyppäsi raitiovaunuun. Seuraavana aamuna
kuultiin, että kapina oli ulottunut kaikkiin sotalaivoihin ja että
matruusit olivat yön aikana vanginneet tai surmanneet suuren joukon
meriupseereja. Aamulla kulkivat sotilaat ja matruusit punaisine
lippuineen pitkin katuja, toiset kulkueissa marseljeesia laulaen,
toiset irrallisina joukkioina jaellen punaisia nauhoja ja vaatepalasia.
Aseistettuja matruusivartiostoja kierteli kaikkialla kaupungissa
riisuen aseista kaikki upseerit, jotka vähänkin vastustaessaan tai
kieltäytyessään ottamasta vastaan punaista merkkiä ammuttiin ja
jätettiin maahan virumaan. Kaikki hotellit, ravintolat ja monet
yksityistalotkin tutkittiin ja niistä löydetyt upseerit ammuttiin tai
vangittiin. Poliisin täytyi väistyä näyttämöltä ja pysytellä syrjässä.
Järjestystä pitivät yllä sotilasvartiostot. Siviiliväestön annettiin
olla rauhassa. Paljon väkeä oli liikkeellä, mutta yleisö pysytteli
aivan passiivisena. Koko juttu muodostui sotilaiden ja upseerien kesken
tapahtuvaksi välien selvittelyksi, ja ensinmainittujen menettely
ei herättänyt myötätuntoa. Vallankumousamiraali, puolisuomalainen
Maksimow, joka oli nimitetty Itämeren laivaston päälliköksi, saapui
aamupäivällä Helsinkiin. Hän ajoi automobiilillaan ympäri kaupunkia,
puhui sotilaille ja kansalle venäjäksi ja ruotsiksi vallankumouksen
avulla saavutetusta vapaudesta, mutta kehoitti samalla rauhallisuuteen.
Myöhemmin samana päivänä saapui Roditshev, ja hänenkin ensimmäisenä
tehtävänään oli puhua sotilaille ja matruuseille, jotta järjestys ja
rauha palautuisi. Seuraava päivä, sunnuntai, oli verraten rauhallinen,
mutta oikeastaan kaupunki oli sotamieslauman hallussa.

Valituille edustajille ilmoitettiin, että heidän piti sunnuntai-iltana
kokoontua Säätytalolle neuvottelemaan Roditshevin kanssa ja sitten klo
12 yöllä matkustaa Pietariin ylimääräisellä junalla. Ennen Roditshevin
saapumista pidettiin kokous, jossa esitettiin ehdotus manifestiksi,
joka valtakunnan uuden hallituksen oli annettava Suomen kansalle.
Sosialistit eivät olleet siihen tyytyväisiä. He tahtoivat, että heidän
erikoisesti harrastamansa kysymykset, kieltolaki, työväensuojeluslaki,
torpparikysymys, laajennettu kunnallinen äänioikeus y.m. otettaisiin
manifestissa tai sen yhteydessä huomioon. Se huomautus, että nämä
kysymykset olivat sisäistä laatua eivätkä kuuluneet siihen, mitä
manifestilla tarkoitettiin, ja tahdottiin vakauttaa, ei heihin
tehonnut. Sitten saapuivat Roditshev ja parooni Korff, joka oli
nimitetty v.t. kenraalikuvernöörin apulaiseksi, sekä amiraali Maksimov.
R. oli kookas, näöltään ja olemukseltaan miellyttävä, hyvänsuopa
mies. Hänen monet sotilaille pitämänsä puheet olivat tehneet hänet
aivan käheäksi. Kun Ståhlberg oli lausunut hänet tervetulleeksi, piti
hän puheen, jossa ilmaisi olevansa iloinen saadessaan tuoda meille
tiedon autonomian, palauttamisesta, eduskunnan kokoonkutsumisesta,
uuden, maan luottamusmiehistä kokoonpannun senaatin valitsemisesta
y.m. Manifestiehdotus luettiin, eikä Roditshevilla ollut sen johdosta
mitään muistutettavaa. Sosialistien vaatimukset olivat hänen mielestään
sisäisiä asioita, joihin uusi senaatti voi käydä käsiksi. Hän
tiedusteli vielä, millä kannalla olimme asevelvollisuuteen nähden.
Vastattiin, että sen kysymyksen voi ainoastaan eduskunta ratkaista.
Sosialistit arvelivat, että kysymys kotimaisen miliisin asettamisesta
liittyi venäläisen sotaväen poistamista koskevaan kysymykseen ja
olisi otettava pohdittavaksi sodan loputtua. Amiraali Maksimov pyysi
tällöin puheenvuoroa ja lausui toivomuksenaan, että Suomi, kiitollisena
Venäjältä saamastaan vapaudesta, osoittaisi solidaarisuuttansa
antamalla armeijaan edes joitakin vapaaehtoisia. Tähän vastasi
ainoastaan eräs edustaja ja tavalla, jota ei sovi pitää aivan
onnistuneena. Puhuessani kokouksen jälkeen Maksimovin kanssa muutaman
sanan selitin hänelle, miksi sotilaskysymys nykyään vain vähässä määrin
kiinnitti mieliä meillä. Hän arveli, että kun m.m. "34 upseeria oli
kaatunut Helsingin kaduilla", meidän pitäisi tuntea velvollisuudeksemme
ottaa osaa sotaan Venäjän rinnalla. Kun huomautin, että upseereja
olivat surmanneet venäläiset sotilaat ja ettei meillä ollut asian
kanssa mitään tekemistä, vastasi hän, että sekin, mitä täällä oli
tapahtunut, oli eräs vaihe vallankumousta, joka oli meille lahjoittanut
vapauden. M. vaikutti hyväätarkoittavalta tunneihmiseltä.

Pietarin matkaan ottivat osaa myöskin Korff sekä Ehrnrooth ja Holsti,
jotka olivat jo aikaisemmin valtuuskunnan puolesta käyneet Pietarissa.
Matka sujui seikkailuitta. Myöskin venäläinen sosiaalidemokraatti
Skobelev, joka oli käynyt Helsingissä, oli junassa mukana. Keskellä
yötä me heräsimme lauluun ja hurraamiseen. Lahtelaiset sotilaat ja
sosiaalidemokraattinen nuoriso olivat tulleet tervehtimään Skobelevia,
joka piti kokoontuneelle joukolle pitkän puheen. Juna odotti kiltisti.
Valkeasaaressa kulki junan läpi sotilasvartiosto, jonka mielenkiinto
kumminkin suuntautui enemmän toveri Skobeleviin kuin muihin
matkustajiin. Aamulla pohdittiin pienissä ryhmissä senaattorilistaa
toisten edustajain neuvotellessa sosiaalidemokraattien kanssa
saadakseen heidät taipuvaisemmiksi.

Pietarin asemalla oli meitä vastassa m.m. Protopopov. Meidän tuli
kokoontua ruotsalaisen seurakunnan kirkkosaliin, jonka piti olla
päämajanamme. Matkatavaramme sijoitettiin rekeen kuljetettaviksi
keskushuoneustoomme. Me itse aloimme taivaltaa jalkaisin. Prokuraattori
Grotenfelt ja minä käytimme sentään vastaantulevaa vapaata ajuria.
Lukemattomia kertoja olen käynyt Pietarissa monenlaisissa eri toimissa,
mutta tämä saapuminen erosi laadultansa kaikista muista. Kaupunki
oli nyt rauhallinen ja liike kaduilla kenties hiukan laimeampaa
kuin tavallisesti. Punaisia lippuja näkyi kaikkialla, ja ihmisillä,
erityisesti kaikilla sotilashenkilöillä, oli punaiset nauhat tai
merkit. Poliiseja ei näkynyt ollenkaan, ainoastaan sotilasvartiostoja
ja suojelusvahtiin kuuluvia siviilihenkilöitä, joilla oli valkoiset
hihanauhat. Eräiden elintarvemyymälöiden luona seisoi pitkiä
ihmisjonoja. Muutamat palaneet tai tärveltyneet rakennukset todistivat
katutaisteluita sattuneen. Pastori Malin ja hänen rouvansa ottivat
meidät ystävällisesti vastaan ja kuvailivat meille eloisasti ja
värikkäästi monia sattuneita tapauksia. Kirkkosalissa tarjoiltiin
meille Helsingin Seurahuoneelta mukaan otetuista ruokavaroista hyvä
aamiainen, jonka herttainen pastorinrouva oli järjestänyt.

Jäljelläoleva osa päivää kului kokonaan neuvotteluihin, jotka koskivat
lähinnä manifestia. Ne muodostuivat pitkiksi ja sitkeiksi, kuten kaikki
väittelyt varsinaisissa poliittisissa piireissä meillä. Jaariteltiin
kelpo tavalla ja kallis aika kului. Sosiaalidemokraatit tahtoivat yhä
työntää etualalle erikoisharrastuksiansa ja tehdä manifestin niistä
riippuvaksi. He halusivat harrastustensa valvontaa huomioonotettavaksi
erikoisen käskykirjeen muodossa, mutta peräytyivät vihdoin siihen,
että uusi senaatti ennakolta velvoitettaisiin enemmittä harkinnoitta
lähettämään eduskunnan hyväksymät lait, kieltolain, työväensuojeluslain
y.m. vahvistettaviksi. Ainoastaan tällä ehdolla sosialistit olisivat
suostuneet hyväksymään manifestiehdotuksen, johon nähden he esittivät
myöskin pienempiä muistutuksia. Tätä ehtoa porvarilliset eivät
voineet hyväksyä. Asetettiin erityinen valiokunta tasoittelemaan
erimielisyyttä, mutta se onnistui työssään vain osittain. Sill'aikaa
muut porvarilliset pohtivat senaattorilistaa koskevaa kysymystä, mutta
asia havaittiin siinä määrin valmistamattomaksi, ettei lopullista
ehdotusta voitu tehdä.

Illalla saapui Protopopov kokoukseen. Hän selitti tilannetta ja
puhui vakavasti sosialisteille. Nyt on olemassa, lausui hän,
Suomen ja Venäjän asiain välillä kynnys. Kummaltakin puolelta on
varottava sen yli astumista. Kukistetun Venäjän hallituksen Suomen
kysymyksessä tekemä pahin virhe oli siinä, että se oli astunut tuon
kynnyksen yli ja joutunut siten pettävälle pohjalle. Suomalaisten
täytyy itse hoitaa asiansa ja olisi arveluttavaa sosialistien nyt
esittämien toivomusten mukaisesti sekoittaa Venäjän hallitus Suomen
sisäisiin asioihin. P:n mielestä ei myöskään saanut hukata aikaa
keskinäisiin kiistoihin. Sosialistit näyttivät nolostuneilta — heitä
sitoi kotimaassa tehty puolueen päätös — ja he menivät syrjään asiaa
harkitsemaan. Porvarilliselta taholta oli aikaisemmin johdonmukaisesti
lausuttu toivomus, että sosialistit, jotka lisäksi olivat eduskunnan
suurin puolue, muodostaisivat uuden senaatin. Väliajalla puhuttelimme
Protopopovia yksityisesti, ja hän lausui m.m. olleensa kuohuksissaan
kuullessaan puolueriitaa pikkuasioista aikana, jolloin hetket olivat
kalliimpia kuin koskaan ja jolloin koko maan vapaus ja itsehallinto oli
kysymyksessä.

Kun sosialistiedustajat palasivat, kysyi Tokoi Protopopovilta,
hyväksyisikö Venäjän korkein hallitus sosiaalidemokraattista
senaattorilistaa. P. vastasi, ettei Venäjän hallituksella ollut mitään
syytä sekaantua siihen kysymykseen, koska se oli Suomen sisäisiä
asioita. Jos Suomi piti välttämättömänä tehdä sellaisen kokeen —
ja vaarallisiakin kokeita on toisinaan tehtävä — oli se Suomen oma
asia. Vastaus oli siis myöntävä, ja sosiaalidemokraattien tuli
nyt ottaa pitääkseen huolta senaattorikysymyksestä. Manifesti oli
hyväksytty ja voitiin jättää vahvistettavaksi. Meille porvarillisille
asian ratkaisu tuntui suurelta kevennykseltä; sosiaalidemokraatit
sitävastoin näyttivät hermostuneilta, kun olivat ottaneet sellaisen
vastuun kantaakseen. Sosiaalidemokraattien mieliksi oli manifestiin
tehty eräitä korjauksia, jotka eivät sitä suinkaan parantaneet, vaan
päinvastoin huononsivat, esim. siten, että uskontorikokset samaten
kuin poliittisetkin rikkomukset tehtiin armahduksen esineiksi,
että määrättiin eduskunnan hyväksymät lait senaatin heti edelleen
toimitettaviksi y.m.

Manifesti laajentui oleellisesti sikäli, että valtakunnanlainsäädäntö
välittömästi kumottiin. Ehdotuksessa puhuttiin ainoastaan
sen toistaiseksi lakkauttamisesta. Olimme ajatelleet, että
valtakunnanduuman myötävaikutus oli välttämätön sen kumoamiseen, mutta
venäläiset ystävämme pitivät meitä liian vaatimattomina. He arvelivat
silloisen valtakunnanhallituksen omistavan sekä yksinvaltiaalle että
duumalle kuuluneen vallan ja katsoivat niinmuodoin olevan sen vallassa
kumota Suomea koskeva valtakunnanlainsäädäntö. Meille se oli, ainakin
tässä erikoistapauksessa, iloinen uutinen, mutta asian koko käsittely
tuntui kevytmieliseltä eikä luottamusta herättävältä.

Suomalaiset lähetystön jäsenet majailivat yksityisissä perheissä, sillä
hotellit olivat täpösen täynnä. Grotenfelt, Lille ja minä asustimme
herra Krookin sillä kertaa vapaassa huoneistossa. Päivällisille meidät
oli kutsuttu Palmgrenin perheeseen, joka asui ruotsalaisen kirkon
talossa.

Seuraavana päivänä useimmat meistä olivat sangen joutilaita.
Muutamat juristit sekä Danielson-Kalmari ja Setälä kokoontuivat
valtiosihteerin-virastoon Protopopovin ja uuden kenraalikuvernöörin
Stahovitshin kanssa yksissä neuvoin määrittelemään manifestin
lopullista sanamuotoa, vertaamaan käännöksiä j.n.e. Se kesti
aamusta aina iltapuoleen saakka. Ennen kokouksen alkua
sattui pieni välikohtaus. Kokous oli määrätty pidettäväksi
ministerivaltiosihteerinapulaisen huoneessa alakerrassa. Mutta sitä
ennen olikin apulainen Platon Ivanov saapunut paikalle, lukinnut oven,
ottanut avaimen mukaansa ja mennyt kenraali Markovin luo, joka oli
ollut aikaisemmin vangittuna, mutta saanut sitten palata kotiinsa,
josta hänen ei ollut lupa poistua. Kun Protopopov saavuttuaan sai
kuulla asian, joutui hän vimmoihinsa, mutta vapaaherra Th. Bruunin
onnistui vihdoin pitkällisten suostuttelujen avulla saada avain.
Markovin sanottiin olleen alistuvainen, Ivanov sitävastoin oli kovin
vihoissaan.

Aamupäivällä me lähdimme, Lille ja minä kävelyretkelle kaupungille
ja tarkastelimme varsinkin hävitettyä oikeuspalatsia ja Spalernajan
varrella olevaa vankilaa, jonka tyrmistä useat suomalaiset nyt
odottamattansa olivat vapautuneet. Ensinmainittu rakennus, muhkea ja
melkoisen suuri talo, oli kokonaan turmeltu, kellarista ullakkoon asti.
Seinämuurit vain seisoivat, ja akkunat ammottivat mustina reikinä.
Spalernaja ei ollut siinä määrin hävitetty. Osa akkunoita oli vielä
jäljellä, mutta tuli oli sielläkin tehnyt hävitystyötään. Vankilan
ulkopuolella oli katu lumisohjoon sekaantuneiden puoleksi palaneiden
kirjain ja paperien peitossa. Siinä sai voimakkaimman vaikutelman kauan
tukahdutettuna olleen vihan raivoisasta riehunnasta.

Manifestin hyväksyminen kiinnitti mieliämme enemmän kuin mikään muu.
Emme halunneet mielellämme palata kotiin, ennenkuin se oli saavutettu.

Esittelyn, joka oli Protopopovin asiana, piti tapahtua viiden ja
kuuden välillä, mutta tuotiin sana, että se oli lykkäytynyt klo 1/2
9:ään. Klo 8:ksi oli Pietarin suomalainen siirtokunta kutsunut meidät
päivällisille Grand Hoteliin. Ravintolat olivat auki ensimmäistä päivää
vallankumouksen jälkeen. Sinne oli kokoontunut suunnilleen 100 henkeä
ja kutsuttujen joukossa olivat myöskin uusi kenraalikuvernööri ja
Protopopov sekä Suomen asiain komissarion toinen apulainen, virolainen
tohtori Ramott, ja Korff. Stahovitsh on ulkonäöltään juhlallinen ja
kaunis, mutta lienee paremmin tottunut mukavaan elämään kuin työhön.
Hän sanoi tuntevansa Suomen asioita varsin vähän, mutta oli vakuutettu
siitä, että me kyllä itsemme hoidamme. Useita puheita pidettiin, m.m.
puhui Stahovitsh ranskaksi, mutta manifestista ei kuulunut mitään.
Protopopov tiedusteli puhelimitse, pantaisiinko esteitä, jos manifestin
tahtoisi julkaista myöskin Venäjän senaatti. Vastattiin luonnollisesti,
että se oli yksinomaan Venäjän hallituksen päätettävä asia. Aika vaan
yhä kului. Klo 1/2 12 piti ylimääräisen junamme lähteä. Puhelimitse
saatiin lähtöaika siirretyksi klo 1:een. Vasta 1/2 11 tienoissa
saapui Protopopov. Hän kohotti manifestia teatterimaisesti korkealle
kättentaputusten ja riemun raikuessa. Manifesti luettiin kolmella
kielellä, minkä jälkeen Maamme laulu puhkesi ilmoille kuin itsestään.
Merkittävän tapahtuman johdosta pitivät puheita Danielson-Kalmari
ja Lille, toinen suomeksi, toinen ruotsiksi. Mieliala oli korkeassa
vireessä, mutta meidän täytyi tehdä lähtöä ehtiäksemme junaan.

Pietarilaiset maanmiehemme eivät olleet onnistuneet hankkimaan
muullaisia ajopelejä kuin työrekiä. Niihin istuutuivat lähetyskunnan
jäsenet veljellisessä sovussa, ja niin lähdettiin menemään pitkin
Pietarin katuja. Se sopi hyvin tilanteeseen. En saanut kuitenkaan
koetella noita matkaneuvoja, sillä Protopopov tarjosi minulle ja
Korffille sijan automobiilissaan. Mentäessä sain P:lta kuulla
aika paljon mielenkiintoista, manifestia koskevaa ja muuta.
Allekirjoittaminen ei ollut sujunut ihan liukkaasti. Oli epäröity
allekirjoittaa niin tärkeätä asiakirjaa lähemmin sitä tutkimatta. Mutta
Protopopov oli huomauttanut, miten kiireellinen asia oli: Suomi odotti;
ellei manifestia kuuluisikaan huomenna, valtaisi maan levottomuus;
hänen täytyi viedä se sinne jo tänä iltana; veturi odotti j.n.e.
Hän oli vakuuttanut, että se on visusti tarkastettu joka kohdasta.
Miljukov oli sanonut sen lukeneensa ja huomanneensa sen "maltilliseksi"
ja oli tahtonut sitä allekirjoitettavaksi. Seitsemän kahdeksasta
läsnäolleesta oli kirjoittanut alle. Yksi, valtakunnankontrollööri
Godnjev, oli kieltäytynyt, koska hän ei ollut vakuutettu siitä, että
hallituksella oli täydet valtuudet kaikkiin manifestissa mainittuihin
seikkoihin nähden. Siten tuo merkillinen paperi tuli vahvistetuksi. —
Protopopovin mielestä piti silloisen hallituksen työskennellä kuumeisen
kiireellisesti, koska tilanne oli vielä epävarma eikä tiedetty, miten
lehti saattoi kääntyä. Hän katsoi olevan suuren vaaran tarjona, että
valta siirtyisi työläissuuntaan. Heidän ideologinsa — Tsheidshe
etunenässä — tekivät innokkaasti työtä, eikä ollut mahdotonta, että
nykyinen hallitus kukistuu ennen kansalliskokouksen koolletuloa, ja
sitten seuraisi taantumus, ei tosin vanha järjestelmä, jota P. piti
lopullisesti kukistettuna, mutta joka tapauksessa taantumus. "Musta
sisar", sanoi hän, "astelee aina punaisen jäljessä, eikä niitä erota
toisistaan pitkä välimatka. Onnellisimmassa tapauksessa suuntautuu
Venäjän kehitys bourgeois-tasavaltaa kohti. Mutta talonpoikain kanta on
vielä epäselvä."

Kello kahden tienoissa yöllä juna lähti, ja matka sujui seikkailuitta.
Klo 12 seuduissa saavuimme Helsinkiin. Senaatintalossa, yliopistolla,
säätytalolla y.m. liehui punainen leijonalippu. Tuntui siltä, että uusi
aika oli taasen kansallemme koittamassa, mutta moni meistä ei suinkaan
tuntenut eheää ja sekoittumatonta iloa.

Minusta näyttää, että me tarvitsemme toisenlaista vapautta kuin
se, minkä venäläinen svaboda voi meille antaa. Sen on rakennuttava
varmalle germaaniselle pohjalle eikä jäätävä riippumaan slaavilaisista
tunnekuohuista.

Helsinki, maaliskuun lopussa 1917.




Itsenäisyyden valmisteluja.


Mitä tulee Suomen itsenäistymissuunnitelmiin sellaisina kuin ne
maailmansodan aikana kehkeytyivät ilmi, kuuluin minä kyllä asiaa
harrastaviin ja siihen perehtyneisiin, mutta olin aluksi, lähinnä
julkisen asemani vuoksi, ottamatta erikoisemmin aktiivisesti osaa
sen edistämiseen. En merkinnyt muistiin mitään tähän kuuluvasta
poliittisesta toiminnasta tai sen yhteydessä olevista tapahtumista.
Asemani pakotti olemaan hyvin varovainen. Nyt jälkeenpäin voin merkitä
paperille ainoastaan hajanaisia muistoja.

Niinä viikkoina, jotka sodan puhkeamisen jälkeen vietin Saksassa,
lujittui minussa se vakaumus, että maailmansota tarjosi kenties koskaan
toistumattoman tilaisuuden irroittaa Suomi Venäjästä ja että Saksa oli
se valta, joka voi meitä auttaa mainitun päämäärän saavuttamisessa.
Tämä tietoisuus oli ilmestyksen tavoin syöpynyt sieluuni ja se tuli
määräämään suuntautumiseni. Tultuani kotiin elokuun lopussa kohtasin
kuitenkin niissä piireissä, joissa liikuin, vain vähän ymmärtämystä.
Sodan alussa vallitsi meillä jonkinlainen epäluuloisuus Saksaa ja
sen suunnitelmia kohtaan. Sitäpaitsi elettiin siinä pintapuolisessa
käsityksessä, että Saksa oli sotaan syypää, ja Belgian puolueettomuuden
loukkausta pidettiin karkeana väkivallantekona. Ajatus, että voisimme
irtautua Venäjästä, tuntui useimmista poliitikoistamme liian rohkealta,
jopa haaveelliseltakin. Toivottiin korkeintaan, että autonomiamme
palautuisi rauhanteossa.

Syksyn kuluessa tulin tietämään, että eräissä toisissa helsinkiläisissä
piireissä, joskaan ei varsinaisesti poliittisesti johtavissa, vallitsi
ilmeinen saksalaisystävällisyys ja että niissä toivottiin Saksan
voivan sotilaallisilla voitoillaan saada aikaan maamme vapautumisen.
Sitävastoin en tiennyt, että jo tehtiin järjestelmällistä, tuohon
päämäärään tähtäävää työtä. Siitä nuorison keskuudessa syntyneestä
liikkeestä, joka sitten ilmeni ajatuksena, että oli mentävä Saksaan
saamaan sotilaallista koulutusta ja muodostettava siellä suomalainen
joukko-osasto, jota voitaisiin käyttää tulevassa vapauttamistoimessa,
kuulin vasta joulukuussa 1914. Joskin aluksi suhtauduin epäilevästi
yrityksen käytännölliseen puoleen, tuotti minulle kumminkin vilpitöntä
iloa, että nuoriso oli kyllin rohkeata ja ihanteellista ryhtymään
niin uskallettuun isänmaalliseen tekoon säikähtämättä yritykseen
epäilemättä liittyviä vaikeuksia, uhrauksia ja kärsimyksiä. Tällä
yrityksellä näytti minusta sitäpaitsi olevan merkitystä sikäli, että se
oli omansa kiinnittämään Saksan sotilaallisen johdon huomiota maahamme
sekä todenteolla osoittamaan, mille puolelle me asetuimme suuressa
maailmantaistelussa. Sellaisen joukon olemassaolo Saksassa muodostuisi
paljoa voimakkaammaksi vapautumispyrkimyksiimme kohdistuvaa harrastusta
herättäväksi välineeksi kuin yksityisten henkilöiden toiminta. Kaikki
nämä seikat vaikuttivat, että ennen pitkää suhtauduin yritykseen täysin
myötätuntoisesti. Se seikka, että niinmuodoin annoin kannatukseni
muodollisessa katsannossa lainvastaiselle hankkeelle, ei minua
huolestuttanut. Moraalinen lojaalisuusvelvollisuus Venäjää kohtaan
ei enää sitonut meitä, kaikkein vähimmän sen jälkeen, kun keisari
oli hyväksynyt ohjelman, joka tähtäsi autonomiamme ja kansallisen
olemassaolomme täydelliseen tuhoamiseen. Irroittumisemme oli
konjunktuuri- eikä oikeuskysymys. Lausetta "salus rei publicae summa
lex", jota Plehve oli kerran käyttänyt venäläiseltä katsantokannalta
puolustaakseen Suomen kansalaisiin kohdistuvaa menettelyä, voitiin
tässä soveltaa suomalaiselta kannalta vielä oikeutetummin.

Eräänä helmikuun päivänä 1915 kävi luonani Alexis Gripenberg. Hän
ilmoitti, että eräät henkilöt, jotka kannattivat maailmansodan
yhteydessä suoritettavan Suomen vapauttamisen aatetta, olivat
liittyneet yhteiseen piiriin keskustelua ja toimintaa varten. He olivat
ilmeisiä Saksan ystäviä, jotka odottivat vapautumisemme tapahtuvan
Saksan voiton nojassa ja Saksan avulla. Gripenberg kehoitti minua
liittymään tähän piiriin, ja minä suostuin mielelläni tarjoukseen.
Ensimmäinen kokous pidettiin W:n luona. Meitä oli noin kymmenkunta
henkilöä, poliitikkoja ja akateemikkoja, ja me järjestyimme
vapauttamistyön keskuskomiteaksi eli "vanhojen neuvostoksi".
Silloin sain lähempiä tietoja siitä aktiivisesta työstä, joka oli
jo pantu alulle mainitun tarkoitusperän saavuttamiseksi, niistä eri
järjestöistä, jotka toimivat mainittuun suuntaan, sekä Saksassa
koulutettavaa suomalaista joukko-osastoa koskevista suunnitelmista.
Joitakin kymmeniä nuoria miehiä oli jo silloin lähtenyt Lockstedter
Lageriin Holsteiniin. Kokoonnuimme sitten noin joka toinen viikko
pohtimaan tilannetta ja kuulemaan Tukholmassa olevalta suomalaiselta
valtuuskunnalta — siellä olivat toiminnassa H. Gummerus ja J.
Castrén — saapuvia ilmoituksia sekä kotimaassa suoritettua työtä ja
Saksassa olevaa joukko-osastoa koskevia tiedonantoja. Pienemmässä
valiokunnassa suunniteltiin ja pohdittiin Suomen valtiomuotoehdotuksia
tai oikeammin sommiteltiin kokoon valtiomuodon pääkohtia täysin
suvereenista Suomea varten ja myöskin siltä varalta, että Suomi
autonomisena jäisi kuulumaan Venäjän valtakuntaan. Näitä ja kaikkia
periaatteellisempaa laatua olevia kysymyksiä harrastivat erikoisesti
R. Erich ja Arvid Neovius-vainaja; käytännöllisissä asioissa taas
oli W. Zilliacus toimekkain. Puheenjohtajan virkaa hoidimme vuoroin
A. Gripenberg ja minä. Me kokoonnuimme toistemme luo, mutta myöskin
erinäisiin pankkihuoneistoihin, jottemme olisi herättäneet huomiota.
Yhteyttä Tukholman kanssa pidettiin yllä osaksi kirjeenvaihdon, osaksi
suoranaisten kuriirien avulla. Yksi ja toinen piiriimme kuuluvistakin
henkilöistä teki matkoja Ruotsiin. Suomen asian puolesta toimimaan
lähetettiin Ameriikkaan kevättalvella L. Kihlman ja J. Reuter, kun
taas E. Estlander piirin toimesta kävi tapaamassa vaikutusvaltaisia
henkilöitä Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, jotta saataisiin aikaan
ainakin diplomaattista toimintaa skandinaavisten maitten taholta Suomen
hyväksi. Berliinissä valvoivat ja hoitivat Suomen asioita, varsinkin
jääkäriasiaa, varatuomari Fr. Wetterhoff ja tohtori J. Sundvall, ja
lehtori J. Öhquist tutustutti saksalaista yleisöä Suomen mielialoihin
ja itsenäisyyspyrintöihin pitämällä esitelmiä ja harjoittamalla
julkaisutoimintaa. Wetterhoffin oli onnistunut suunnata eräiden
Saksan virallisten piirien mielenkiinto Suomen asiaan. Oli perustettu
erikoinen, Saksan yleisillä varoilla kustannettu toimisto, jossa hän
oli johtajana. Järjestöt toimivat sangen itsenäisesti, joten ainoastaan
tärkeämmät kysymykset jätettiin vanhainneuvoston ratkaistaviksi.
Kevättalvella me muuten vielä elimme siinä käsityksessä ja toivossa,
että Ruotsi tulisi ottamaan sotaan osaa Saksan rinnalla ja että Suomen
vapautumiseen voitaisiin päästä sitä tietä.

Poliittisessa piirissämme lausuttiin keväällä 1915 toivomus, että
minä matkustaisin Ruotsiin perehtymään tilanteeseen ja toimimaan
pyrintöjemme hyväksi. Minulla oli hyvä ulkonainen aihe matkustaa, sillä
60-vuotispäiväni oli kesäkuun 28:s ja minä tahdoin mielelläni välttyä
silloin joutumasta sovinnaisen huomion esineeksi. Matkustin kesäkuun
18 päivän tienoissa Haaparannan kautta. Sieltä Karunkiin johtava
rata avattiin liikenteelle samana päivänä, joten minä sain käyttää
ensimmäistä tuolla linjalla kulkevaa vakinaista junaa. Kun Karunkiin
oli jäätävä tunniksi junaa odottamaan, voin valoisana kesäiltana
käyskellä tuossa tilapäisessä, laudoista rakennetussa kaupungissa, joka
aivan äkkiä oli muuttunut kansainvälisen liikenteen keskuskohdaksi,
keinotekoiseksi sota-ajan tuotteeksi, jonka tarina oli oleva lyhyt.
Tukholmaan saavuttuani lähdin heti Saltsjöbadeniin, jossa sitten
oleskelin joitakin viikkoja.

Kävin usein Tukholmassa ja tapasin erinäisiä oikeistolaispoliitikkoja,
joiden kanssa keskustelin tilanteesta ja toiveista.
Itsenäistymispyrintöjämme kohtaan osoitettiin suurta mielenkiintoa,
mutta niiden toteuttamismahdollisuuksia pidettiin sangen vähäisinä.
Arveltiin, ettei Ruotsin kansa missään tapauksessa tarttuisi aseisiin
muuten kuin puhtaan puolustussodan tullessa kysymykseen. Satavuotinen
rauha ja harrastusten yksipuolinen keskittyminen maan taloudelliseen
kehittymiseen ja valtiopäiväkysymyksiin oli rajoittanut kansan
poliittisen näköpiirin oman maan puitteisiin ja vieroittanut sen
ulkopolitiikasta. Valtiomiehille, joiden poliittiset näköalat ovat
avarammat, asia näkyi oleellisesti toisenlaisena, mutta kansaa ei voitu
saada mukaan. Äskeisimpänä aikana oli Saksa nimenomaisesti tiedustellut
Ruotsin hallitukselta, tahtoiko Ruotsi esiintyä sodassa Saksan
puolella, mutta vastaus oli tullut kieltävä. Vielä sain tietää, ettei
skandinaavisten maitten taholta ollut tapahtunut mitään diplomaattista
esiintymistä Suomen hyväksi ja että mitään sellaista näissä oloissa
tuskin oli odotettavissakaan. Englanti oli siinä suhteessa esteenä.
Sille oli eduksi pitää Venäjän mielialaa mahdollisimman korkeassa
vireessä. Kysymys kenties voitaisiin ottaa esiin syksyllä, kun
sotatilanne selviäisi, ja silloin sopisi kääntyä mahdollisesti
Saksan puoleen. Oikeistopiireissä ymmärrettiin täydellisesti se,
että me toivoimme Saksan saavuttavan sotilaallista menestystä ja
itsenäisyysliikkeellemme koituvan siitä hyötyä, mutta toisaalta
arveltiin, ettei Saksa vielä ollut muodostanut mitään selvää ohjelmaa
niihin Venäjän valtakunnan osiin nähden, joiden vapauttaminen voi tulla
kysymykseen. Tuo oli tiedustelujen! pääasiallinen tulos, ja keskustelut
eivät suinkaan vaikuttaneet erityisen rohkaisevasti.

Professori F. ehdotti, että kävisin kuninkaan puheilla saadakseni
kuulla hänen henkilökohtaisen mielipiteensä Ruotsin suhtautumisesta
Suomen kysymykseen ja tehdäkseni hänelle selkoa maassa vallitsevasta
käsityskannasta. Kotimaassakin oli lausuttu samansuuntainen
toivomus. Audienssi ei saanut herättää mitään huomiota ja tuli sen
niinmuodoin olla mahdollisimman yksityisluontoinen. Kuten F. muutamia
päiviä myöhemmin minulle ilmoitti, oli kuningas kumminkin antanut
audienssipyyntöön kieltävän vastauksen, koska hän ei katsonut sen
voivan tapahtua Venäjän ministerin tietämättä, mutta hän oli käskenyt
kehoittaa minua käymään ulkoministeri Wallenbergin puheilla. Noudatin
kehoitusta heinäkuun 13 p:nä. Wallenberg lausui jotenkin terävästi
ajatuksensa niistä yrityksistä, joiden tarkoituksena oli saada Ruotsi
sotaan osalliseksi Suomen vuoksi. Hän piti Suomen vapauttamista sodan
avulla vahingollisena Ruotsille ja Suomelle itselleen, koska muka
Venäjä ei milloinkaan luopuisi koston ajatuksesta. Suomesta tulisi
toinen Elsass-Lothringen, joka muodostuisi uusien sotien siemeneksi.
Sitävastoin katsoi Wallenberg Ruotsin velvollisuudeksi koettaa
diplomaattisin keinoin edistää Suomen autonomian palauttamista, mutta
sovelias ajankohta oli Ruotsin hallituksen saatava itse valita.
Mitään vastakkaisia edunharrastuksia ei hänestä näyttänyt olevan
olemassa, mitä Ruotsiin ja Suomeen tulee, pikemmin päin vastoin. Jätin
Wallenbergille promemorian, jossa kosketeltiin maassamme vallitsevaa
poliittista tilannetta ja toivomuksiamme, erittäinkin mikäli ne
tähtäsivät Ruotsin esiintymiseen hyväksemme, mutta sotilaallista
asioihin sekaantumista koskevaa kysymystä en ollenkaan maininnut.

Tukholmassa olevaa Saksan lähettilästä, vapaaherra Luciusta, en
tällä kertaa käynyt tapaamassa, mutta meriasiainattashean Fischer
von Lossainen'in puheilla olin. (Hänen Itä-Preussissa sijaitsevalla
kotitilallaan on tuo suomalaiselta kajahtava nimi.) Kumpikaan heistä
ei oikein tajunnut eikä kannattanut Suomen itsenäistymispyrkimyksiä.
He kuuluivat sen suunnan miehiin, joka halusi Saksan ja Venäjän
kesken vallitsevan yhteisymmärryksen ja työskenteli näiden valtojen
välisen erikoisrauhan hyväksi. Fischer ei uskonut saksalaisten
ryhtyvän sotatoimiin Suomessa. Hänen mielestään oli petytty laskuissa
kahdessa kohden: toinen koski Ruotsin myötävaikutusta taistelussa
Venäjää vastaan, toinen Suomen kapinaannousua tai ainakin vaikeuksien
tuottamista Venäjälle tekemällä passiivista vastarintaa. Kun ei mitään
saksalaisten maihinnousua Suomessa voitu odottaa, ei suomalaisen
joukko-osaston Saksassa tapahtuvalla kouluttamisella ollut mitään
käytännöllistä, vaan yksinomaan moraalinen merkitys. Erityisesti
kysyessäni lausui Fischer, ettei hän uskonut Saksan taholta esitettävän
mitään Suomen Venäjästä irroittamista koskevaa vaatimusta, mutta
toisaalta hän piti varmana, että Saksa rauhanteossa tulisi vaatimaan
Suomelle autonomiaa, jos Suomen puolelta tehtäisiin sellainen esitys.
Annoin tietysti keskustelun kuluessa tarvittavia tietoja ja esitin
vastaväitteitä sellaisissa kohdissa, joissa ne olivat tarpeen.

Vähä ennen Helsingistä lähtöäni oli maisteri R. Numelin käynyt luonani.
Hän oli juuri palannut Tukholmasta ja kertoi, että saksalaisella
taholla suunniteltiin Lockstedtissa olevan suomalaisen koulutusjoukon
hajoittamista. Senvuoksi oli hänen mielestään tärkeätä, jos joku
auktoritatiivinen henkilö Suomesta voisi vakuuttaa, että kurssin
jatkaminen ja edelleenkehittäminen ei ollut ainoastaan nuorisopiirien
vaan myöskin maamme vanhempien vastuullisten kansalaisten kesken
toivomuksena. Sekä Berliinissä että Tukholmassa toivottiin, että minä
henkilökohtaisesti antaisin asianomaisille Saksassa tähän kuuluvia
tietoja. Otin tehtävän vastaan empimättä, sillä oivalsin, että joukon
hajoittaminen merkitseisi koko itsenäisyysliikkeen taantumista, jonka
seuraukset tulisivat kohtalokkaiksi.

Yksissä neuvoin niiden Tukholmassa olevien suomalaisten kanssa, jotka
siellä pitivät huolta nuorison pyrinnöistä, sekä joukko-osaston
edustajia kuullen lähetin Berliiniin maisteri A. Fabritiuksen
mukanaan eräälle tunnetulle miehelle osoitettu kirje, jossa lausuin
toivomukseni saada kohdata jonkun auktoritatiivisen, ulkoasiain johtoa
lähellä olevan henkilön, jolle voisin avoimesti puhua poliittisista
kysymyksistä. Tähän tarkoitukseen valittiin lähetystönsihteeri von
Wesendonck, joka ulkoasiainministeriössä käsitteli idässä olevia
pikkukansoja koskevia kysymyksiä. Kohtauspaikaksi määrättiin
Kööpenhamina, jossa me heinäkuun 5 päivänä tapasimme toisemme eräässä
Klampenborgin hotellissa. Siellä, peilikirkkaan salmen rannalla, me
keskustelimme pitkän aikaa. Kävi selvästi ilmi, että W:n edustamissa
piireissä oli vielä jonkinlaista epäluuloisuutta Suomea kohtaan
näennäisesti lojaalisen esiintymisemme vuoksi sodan aikana ja siitä
syystä, että olimme avustaneet Venäjän sotatarveteollisuutta. Oli
odotettu aktiivista vastarintaa, jopa kansannousuakin. Selitin
niitä syitä, joista passiivisuutemme tässä suhteessa johtui, ja
huomautin, ettemme me milloinkaan ulkonaista tukea vailla antautuisi
veriseen seikkailuun, jonka tulos olisi lievimmin sanoen epäiltävä.
Se ajatus, että Venäjästä piti irtautua, oli voittanut maassa yhä
enemmän jalansijaa, joskin konservatiivinen ja epäilevä suhtautuminen
asian mahdollisuuteen vaikutti, että monet eivät tahtoneet asettua
määrätylle kannalle mainitussa suunnassa tapahtuvaan Suomen kysymyksen
ratkaisemiseen nähden. Wesendonck mainitsi useita seikkoja, jotka
todistivat Saksan mielenkiintoa vapautumistamme kohtaan, mutta hän
ei uskonut, että mikään suoranainen sotilaallinen esiintyminen ilman
Ruotsin myötävaikutusta voi tulla kysymykseen. Suomen piti ennen
kaikkea itse aktiivisella tavalla ottaa ohjatakseen kohtaloitaan,
ellei ennen, niin ainakin sitten kun kärsityt tappiot aiheuttaisivat
Venäjällä vallankumouksen tai anarkian. Kysyttyäni voisiko Saksa,
siinäkin tapauksessa, että sota ei tulisi Suomea suoranaisesti
koskettamaan ja ajatus sen vapauttamisesta olisi jätettävä,
kumminkin tehdä jotakin autonomiamme palauttamisen hyväksi, vastasi
hän, että siinä suhteessa tuskin voitiin odottaa mitään erikoista
asianharrastusta Hän ei uskonut valtojen autonomiallemme myöntämän
vakuuden merkitsevän paljoakaan, sillä Venäjä ei tulisi kumminkaan
siitä välittämään. Vastaväitteitteni johdosta hän kuitenkin myönsi,
että kysymys ansaitsi Saksankin huomiota ja sanoi esittävänsä sen
asianomaisille. Keskustelimme sitten Lockstedtissa olevasta joukosta,
ja minä tehostin sekä sen moraalista että myöskin mahdollisesti
kysymykseen tulevaa käytännöllistä merkitystä. Sanoin sen muodostamisen
ilmaisevan laajoihin Suomen yhteiskuntapiireihin levinnyttä liikettä.

Palattuaan Berliiniin oli v. Wesendonck ulkoasiainministeriössä
selostanut kantaani siten, että minä muka olin jossakin määrin
epäilevällä kannalla joukko-osaston säilyttämiseen nähden. En voinut
oikein ymmärtää, mistä tuo väärinkäsitys aiheutui. En voinut uskoa
lausuneeni ajatuksiani liian varovaisesti. Ajateltavissa olisi, että
v. Wesendonckiin oli vaikuttanut päättävästi kielteinen kantani
kapinaannousun ollessa kysymyksessä, mutta todennäköisempää on,
että ulkoasiainministeriössä ilmennyt virtaus piti otollisena antaa
auktoritatiivisen suomalaisen henkilön suhtautua asiaan epäilevästi.
Mutta aivan vieras ei tälle asialle liene se varsin merkittävä
seikka, että Klampenborgiin saapui samoihin aikoihin kuin minä
eräs poliittisesti toimelias maanmiehemme, joka ei ollut mikään
jääkäriliikkeen suosija ja joka, v. Wesendonckiin tutustuttuaan,
matkusti samassa junassa kuin viimeksimainittu Berliiniin, missä
hän kävi ulkoasiainosastossa alivaltiosihteerin puheilla. Se, mitä
hän esitti, voi kenties herpaista keskustelusta minun kanssani
saatuja vaikutelmia. Wetterhoff lähetti heti kuriirin (W. Strömin)
luokseni Tukholmaan ilmoittamaan, millä kannalla asiat olivat.
Minä annoin kirjallisen selityksen, joka oli omansa poistamaan
väärinkäsityksen. Missä määrin antamani tiedot ovat vaikuttaneet
joukko-osaston kohtaloon, on minulle tuntematonta. Lienee ollut lähinnä
Wetterhoffin ansiota, että sen hajoittamista koskeva valmis päätös
peruutettiin ja tuo pieni Pfadfinder-joukko muodostettiin täydelliseksi
jääkäripataljoonaksi.

Oleskeltuani lyhyen ajan Abiskossa Tornion järven rannalla palasin
heinäkuun lopussa kotimaahan. Poliittiselle piirillemme ilmaisemani
vaikutelmat ja tiedot eivät vaikuttaneet erikoisen rohkaisevasti.
Meidän täytyi odottaa soveliaampaa aikaa ja seurata tapahtumain
kehittymistä. Se vakaumus, että tie, jota olimme lähteneet kulkemaan,
oli ainoa päämäärään vievä, säilyi minussa yhä, mutta mahdotonta oli
varmasti arvata, tulisiko todellakin niin käymään.

Syksyn kuluessa oli muodostettu eri järjestöjen edustajista kokoonpantu
toimintakomitea, jonka erikoisena tehtävänä oli pitää huolta
jääkäriliikkeestä, ja tämä komitea otti johdon käsiinsä, niin että
me vanhainneuvostoon kuuluvat henkilöt oikeastaan olimme vain koko
hankkeen moraalisena tukena. Hajaantumista syntyi piirissämme senkin
vuoksi, etteivät eräät sen jäsenet tahtoneet noudattaa yksinomaan
saksalaista linjaa, joka heidän mielestään ei täysin taannut päämäärän
saavuttamista. Me muut liityimme sitäkin kiinteämmin yhteen ja saimme
lisäksi pari jäsentä vanhasta suomalaisesta puolueesta, jolla siihen
asti ei ollut ollut edustajia vanhainneuvostossa. Käydessäni Ruotsissa
olin tullut vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä sijoittaa pari
huomattavaa, arvovaltaista ja nimenomaisesti saksalaisystävällistä
henkilöä joksikin aikaa asumaan Tukholmaan, josta käsin — tai
henkilökohtaisesti Berliinissä käymällä — he voisivat toimia
vapauttamisasian hyväksi. Piirimme yhtyi tähän käsitykseen ja valitsi
toimeen professori R. Erichin ja vapaaherra A. von Bonsdorffin,
jotka olivat halukkaat panemaan itsensä alttiiksi niille uhrauksille
ja vaaroille, jotka hankkeeseen liittyivät. Syyskuun lopussa he
matkustivat Tukholmaan ja kävivät muutamia viikkoja myöhemmin
Berliinissä, missä he tapasivat useita poliittisessa suhteessa
johtavia henkilöitä, toimittaen meille jokseenkin seikkaperäisiä
tiedonantoja. Tämän Berliinissä-käynnin sai kuitenkin venäläinen
santarmisto tietää, joten lähettien Suomeen palaamista pidettiin
uskallettuna. Jos Erichin ja von Bonsdorffin oleskelu ulkomailla
pakosta muodostuikin pitkäaikaisemmaksi kuin oli tarkoitettu,
hyödytti heidän siellä suorittamansa toiminta — ei vähimmin Erichin
harjoittama laaja valtio-oikeudellinen julkaisutoiminta — suuressa
määrin itsenäisyysasiaa. Myöhemmin, vuoden 1916 alussa matkusti vielä
johtaja S. Sario ulkomaille vaikuttaakseen itsenäisyysasian hyväksi.
Hän asettui asumaan Berliiniin, mutta teki usein matkoja Tukholmaan.
Siitä eripuraisuudesta, joka syntyi Suomen asiaa ulkomailla ajavien
henkilöiden, lähinnä Wetterhoffin ja eräiden tukholmalaiseen piiriin
kuuluvien henkilöiden välille, ja joka johti siihen, että Wetterhoffin
toiminta Berliinissä töykeästi lakkautettiin syksyllä 1916, en tahdo
tässä lausua mielipidettäni, koska olin kokonaan asian ulkopuolella.
Arvoamme se ei Saksassa lisännyt. Vanhainneuvostossa tunnustettiin
Wetterhoffin toiminta täysin, joskaan ei katsottu hänen voivan käydä
Suomen auktoritatiivisesta edustajasta.

Syksyllä 1915 toimittiin vilkkaasti miesten hankkimiseksi
jääkäripataljoonaan. Itse olin luonnollisesti tuosta toiminnasta
kokonaan syrjässä, mutta luonani kävi silloin tällöin eräitä niistä,
joiden hoidettavana tämä vaarallinen asia lähinnä oli (erittäinkin
maisteri K. Donner). He olivat nuoria, pelottomia kunnon miehiä,
innostuneita asiaansa, jota he pitivät keinona isänmaan pelastamiseksi,
täysin tietoisia heitä uhkaavista henkilökohtaisista vaaroista, mutta
vailla kaikkea pingoittuneisuutta.

Oli odotettavissa, että venäläiset santarmiurkkijat kaikesta
varovaisuudesta huolimatta vihdoin pääsisivät toiminnan jäljille.
Jo keväällä 1915 saivat ainakin suomalaiset viranomaiset tiedon
eräästä Ostrobotnialla pidetystä ylioppilaskokouksesta, jossa oli
toimeenpantu "värväystä", ja minulle ilmoitettiin asiasta. Asia
saatiin kuitenkin vaiennetuksi. Saman vuoden kesäkuun lopussa
vangittiin yliopiston miekkailunopettaja Mexmontan, joka oli Ruotsiin
menossa. Hänen toimintaansa minä en tuntenut ollenkaan ja otaksuin
silloin, että tässä oli kysymys jostakin hänen suorittamastaan
puhtaasti henkilökohtaisesta, varomattomasta yrityksestä, joka ei
ollut missään yhteydessä jääkäriliikkeen kanssa. Yliopiston taholta
luonnollisesti tehtiin mitä suinkin tehtävissä oli hänen hyväkseen,
mutta hänet tuomittiin kuitenkin kuolemaan, mikä rangaistus myöhemmin
lievennettiin 15 vuoden rangaistustyöksi. Kaikki asiaan perehtyneet
eivät tietenkään olleet vaiteliaita ja liiankin useita koski yritys
henkilökohtaisesti, joten jääkäripataljoonan olemassaolo ja rekryyttien
hankkiminen sitä varten muuttuivat julkisiksi salaisuuksiksi. Joulun
aikaan 1915 alkoivat liikkeen hyväksi toimiviin henkilöihin kohdistuvat
santarmivainot. Useita nuorempia akateemisia kansalaisia vangittiin
ja kotitarkastuksia pantiin toimeen heidän asunnoissaan tai heidän
vanhempiensa, sukulaistensa ja toveriensa luona kevättalvella ja
keväällä 1916. Erittäin satoisa oli santarmeille ylioppilas E. Bruhnin
vangitseminen. Hän samoinkuin useimmat muutkin vangitut nuorukaiset oli
minulle täysin tuntematon enkä minä tietänyt heidän toiminnastaan muuta
kuin sen, mitä myöhemmin sain kuulla. Ainoa minulle tuttu oli maisteri
Y.O. Ruuth, joka oli pari kertaa käynyt luonani. Asian luonnosta
johtui, etteivät yliopisto: viranomaiset voineet mainittavassa määrin
toimia näiden nuorten miesten hyväksi. Olivathan he muodollisessa
katsannossa "rikoksellisia", joskin heidän toimintatapojansa ohjasivat
puhtaasti isänmaalliset vaikuttimet ja joskin tämän takia meidän
yhteiskuntamme myötätunto oli heidän puolellansa. Tällä kertaa
santarmeilla oli laki puolellansa, joskaan ei ollut heidän asiansa
lakia turvata. Itse en näiden asioiden vuoksi joutunut santarmiston
kanssa kosketuksiin, vaan olin keskusteluissa ainoastaan yliopiston
v.t. kanslerin kanssa. En voinut tietenkään ottaa heitä puolustaakseni,
kaikkein vähimmin niitä, jotka olivat toimineet urkkijoina, mutta
koetin selittää ja vähentää heidän "rikoksellisuuttansa". Rehtori Ruin
kävi yksityistapauksissa santarmipäällikön puheilla, mutta keskustelut
viimeksimainitun kanssa, joka esiintyi hyvin uhkaavasti, jäivät
yleensä tuloksettomiksi. Vangitut vietiin toinen toisensa jälkeen
Spalernaja-vankilaan Pietariin ja heidän tuomionsa olisi ollut varma,
ellei Venäjän vallankumous olisi tullut väliin ja vapauttanut heitä.

Suhtautumiseni itsenäisyyspyrintöjen hyväksi suoritettuun
työhön ei luonnollisesti voinut pysyä salassa enempää kuin
saksalaisystävällisyytenikään, vaikka koetin noudattaa kaikinpuolista
ulkonaista varovaisuutta. Santarmistakin sai nämä seikat tietoonsa.
Nuoret, joilla oli vakoojia joka taholla, ilmoittivat, että minua
pidettiin jossakin määrin silmällä ja että sotasensuuri kiinnitti
kirjeenvaihtooni erikoista huomiota. Vangittuja ylioppilaita
kuulusteltaessa oli tehty myöskin minua koskevia tiedusteluja. Eräs
pidätetyistä, Bruhn, oli ilmoittanut, että kesällä 1915 tekemäni
ulkomaanmatka oli tarkoituksiltaan poliittinen ja että minä silloin
olin käynyt Lockstedtin jääkärileirissä. Kuten myöhemmin osoittautui,
aiheutti juuri tämä ilmoitus sen, että minä helmikuussa 1917 sain
kirjallisen kehoituksen saapua määrättynä aikana tutkintotuomari
Maskevitshin luo santarmihallitukseen. Hänen tehtävänään oli tutkia
ja selvitellä Suomessa ilmenevä "maankavallus"-liike. Käynti ei
ollut miellyttävä, varsinkaan kun en voinut ennakolta tietää, mitä
minusta tahdottiin ja mitä aikeita minuun nähden oli olemassa. Siitä
sukeutui varsin seikkaperäinen Ruotsinmatkaani koskeva kuulustelu;
minulta kysyttiin, keitä henkilöitä olin tavannut, mistä asioista
olimme keskustelleet j.n.e. ja vihdoin tuli pääpykälänä tiedonanto,
että olin käynyt Lockstedter Lagerissa, mikä onneksi oli kokonaan
tuulesta temmattu. Muuten yritti herra M. saada selville, mitä minä
tiesin aktiivisesta nuorisoliikkeestä ja miten minä sitä selitin ja
arvostelin. Paljoakaan sellaista, mikä olisi ollut hänelle arvokasta,
ei hän onnistunut minusta onkimaan. Keskustelu tapahtui tulkin
välityksellä, M. merkitsi sen heti pöytäkirjaan ja tulkki käänsi
sen minulle. Vallankumouksen jälkeen, kuukautta myöhemmin, jätti
ystävällinen käsi haltuuni saman pöytäkirjan, joka nyt hävitettiin.

Maaliskuun päivien jälkeen itsenäisyyspyrinnöt väistyivät joksikin
aikaa syrjemmälle, mutta kohta kun selvisi, ettei meillä ollut uudelta
Venäjältä mitään hyvää odotettavissa, lähdettiin jälleen kulkemaan
vanhaa latua. Kotimaassa ja ulkomaalla toimivien voimien nimenomaisesta
toivomuksesta matkustin elokuussa Tukholmaan jatkaakseni sieltä tarpeen
vaatiessa matkaa kauemmaksi eteläänpäin. Tarkoituksena oli lähinnä
saada lopullinen tieto, voimmeko ja missä muodossa saada Saksalta
apua pyrkiessämme irtautumaan Venäjästä ja pelastumaan uppoamasta
venäläiseen vallankumouskurjuuteen.

Tukholmassa-olo oli suunniteltu syyskuun loppuun kestäväksi. Otin
osaa eräisiin suomalaisen valtuuskunnan kokouksiin ja neuvottelin
ahkerasti sen eri jäsenten kanssa. Mieltäni pahoitti kovin, kun oli
pakko todeta, että valtuuskunnan keskuudessa vallitsi syvällekäypiä
erimielisyyksiä, osaksi asiallisia, mutta suurimmaksi osaksi
henkilökohtaisia laadultaan, ja että niiden tasoittaminen oli
tuskin ajateltavissa. Valtuuskunta näytti minusta liian suurelta ja
eriaineiselta. Se oli monivalta vailla yhtenäistä johtoa eikä voinut
ajan pitkään toiminnassaan saavuttaa käytännöllistä menestystä.
Lisäksi tuli se seikka, että Tukholmassa työskenteli erikoinen
sotilaallinen keskusasema, joka ei ollut tai ei tahtonut olla
tekemisissä valtuuskunnan kanssa, joten aiheutui paljon hämminkiä
ja oltiin joutumassa arveluttaviin selkkauksiin. Epäluuloisuutta ja
tyytymättömyyttä ilmeni joka taholla. Suomalainen luonnonlaatu esiintyi
uskollisena itselleen. Tämä seikka oli kaikkea muuta kuin suotuisa
suuren tehtävän toteuttamiselle.

Tukholmassa oleskellessani kävivät minua tapaamassa myöskin eräät
Saksassa olevan joukkomme johtajat: Jernström, von Hertzen, Jakobson,
Alenius y.m., joilta sain täsmällisiä, pataljoonassa vallitsevaa
asiaintilaa ja mielialaa koskevia tietoja, jotka eivät olleet joka
suhteessa rohkaisevia. Sain sen varman vaikutelman, ettei joukkoa
voitu enää kauan pitää koossa, ellei se pian joutuisi varsinaiseen
tarkoitukseensa käytettäväksi. Syynä oli luonnollisesti osalta
pitkä, yksitoikkoinen odotus epäsuotuisain ulkonaisten olosuhteiden
vallitessa, mutta myöskin se, että joukossa löytyi melkoinen määrä
kehnoa ainesta, joka levitti sen keskuuteen tyytymättömyyttä ja
kurittomuutta. Epäkohtien poistamiseksi ehdotettiin joitakin
toimenpiteitä, jotka ainakin osittain pantiin käytäntöön. Joukon
johtajienkin keskuudessa vallitsi se mielipide, ettei joukko ollut
saanut kotimaasta käsin riittävää tukea tai rohkaisua, ja Tukholmassa
olevaan johtoon oltiin tyytymättömiä. Jääköön ratkaisematta, missä
määrin tuo oli oikeutettua. Ainoastaan K. Donner näytti nauttivan
täyttä luottamusta. Kaikista mainituista seikoista lähetin ilmoituksia
asianomaisille Suomeen.

Tukholmassa tapasin luonnollisesti myöskin erinäisiä ruotsalaisia
poliitikkoja, valtiomiehiä ja sanomalehtimiehiä. Vapauspyrintöihimme
kohdistuva mielenkiinto oli oikeistopiireissä yhä valveilla,
joskin vähemmän ilmeisenä kuin aikaisemmin. Harald Sohiman oli
uskollisimpiamme, ja Sven Hedinin eloisa persoonallisuus tajusi täysin
asiamme, vaikka hän näinä aikoina pysyttelikin näkyvästä poliittisesta
toiminnasta syrjässä. Mitään Ruotsin taholta saatavaa aktiivista
apua ei tietenkään sopinut enää toivoa, varsinkaan sen jälkeen,
kun syyskuussa toimitettujen uusien vaalien jälkeen liberaalit ja
sosialistit olivat päässeet valtaan. Valtioministeri Swarzin luona
kävin vähän ennen ministeripulaa, mutta keskustelu hipoi ainoastaan
ohimennen Suomen oloja. Vapaaherra K. Langenskiöldin tapasin
verraten usein. Hän oli suuressa määrin avustanut Tukholmassa olevaa
suomalaista valtuuskuntaa, mutta hän tunnusti kuitenkin suhtautuneensa
sangen epäilevästi vapauspyrintöjemme toteuttamismahdollisuuksiin.
Minua ilahdutti kuulla, että hän nyt rohkeni uskoa päämäärän
olevan saavutettavissa. Ruotsin oikeistopoliitikot pitivät aivan
luonnollisena, että me tällöin rakensimme Saksasta toivotun tuen ja
suoranaisen avun pohjalle.

Asianomaisille Saksassa oli ilmoitettu, että oleskelin Ruotsissa.
Elokuun lopussa kävi luonani johtaja H. Steinwachs, Tukholmassa
oleva Saksan pääesikunnan poliittisen jaoston edustaja, jolle oli
annettu erikoiseksi toimekseen Suomen kysymys ja joka työskenteli sen
hyväksi. Pitkä keskustelumme koski Suomessa vallitsevaa tilannetta,
Venäjästä irtautumisen toiveita sekä mahdollista saksalaista
avustusta, jos tuohon päämäärään pyrittäisiin aktiivisen toiminnan
avulla. Steinwachs ilmoitti, että Berliinistä tulisi piakkoin eräs
vaikutusvaltainen henkilö Tukholmaan kanssani neuvottelemaan.
Muutamia päiviä myöhemmin saapui mainitussa tarkoituksessa salaneuvos
Riezler ulkoasiainministeriöstä. Huomiota välttääksemme me tapasimme
toisemme myöhään illalla eräässä Djursholmin huvilassa. Kolmantena
henkilönä oli läsnä johtaja Steinwachs. Minä luin ja jätin Riezlerille
tätä tarkoitusta varten sommitellun promemorian, joka kosketteli
vapauspyrintöämme ja niitä toiveita, joita meillä tässä suhteessa
oli Saksan kannatukseen nähden. Eräistä kohdista keskustelimme
lyhyesti, jonka jälkeen minä poistuin. Promemorian lähetti Riezler
ulkoasiainministeriöön ja Saksan päämajaan.

Toinenkin saksalainen lähetti saapui sielläoloni johdosta Tukholmaan,
nimittäin majuri Crantz, joka tuli syyskuun 25 päivänä suoraan Saksan
päämajasta, jonka poliittiseen jaostoon hän kuului. Samana päivänä
pidettiin Steinwachsin luona kokous, jossa paitsi Crantzia olivat
läsnä myöskin saksalainen kapteeni, tohtori Schmidt ja professori
Erich, parooni von Bonsdorff, varatuomari J. Castrén ja eversti
Mexmontan. Crantz toi Ludendorffin terveiset ja ilmoitti hänen lukeneen
Riezlerille jätetyn promemorian, jota vastaan hänellä ei ollut mitään
tärkeätä muistutettavaa. Minusta näyttää oikeimmalta jättää tässä
lähemmin selostamatta majuri Crantzin tuttavalliset tiedonannot ja
niihin liittyvä keskustelu. Hänen käyntinsä päätarkoituksena oli
luottamuksemme lujittaminen. Hän mainitsi Saksan sotilaallisen johdon
lämpimästi harrastavan Suomen irroittamista Venäjästä ja sanoi siihen
tähtäävän sotilaallisen toiminnan kuuluvan sen suunnitelmiin. Siihen
saimme luottaa, joskaan ei voitu vielä määrätä ajankohtaa, jolloin
Saksa kävisi asiaan käsiksi. Tuo riippui kokonaan Itämerenmaakunnissa
suoritettavista sotaliikkeistä. Ahvenanmaan miehittäminen ei voinut
tulla kysymykseen, ennenkuin Hiidenmaa ja Saarenmaa oli vallattu.
Sota oli yhtenäinen ja kaikki täytyi suorittaa askel askelelta.
Suomalaiset itse voivat monin tavoin valmistella suoritettavaa
sotatointa. Aseitten tuonti Saksasta pantaisiin toimeen aivan pian.
Olisi tärkeätä, että aseita olisi saatavissa, siltäkin varalta, että
Venäjän joutuessa heikkoudentilaan tai venäläistä Suomessa olevaa
sotaväkeä vähennettäessä sopisi toivoa aseisiintarttumisen Suomessa
onnistuvan. Crantzin persoonallisuus vaikutti luottamusta herättävästi
ja neuvottelu nosti meihin toivoa ja rohkeutta. Me tiesimme myöskin,
että Tukholmassa oleva Saksan sotilasattashea, eversti von Giese, jonka
tapasin useita kertoja, oli luotettava suunnitelmiemme kannattaja.
Hän oli vaitelias, mutta erittäin sympaattinen henkilö, luottamusta
herättävää saksalaista sotilastyyppiä.

Tavattuani Riezlerin ja Crantzin, jotka olivat Saksan ulkoasiain
johdon ja korkeimman sotilasjohdon suoranaisia lähettejä, ei
Saksaan matkustaminen näyttänyt minusta sillä kertaa ehdottomasti
välttämättömältä. En tahtonut lähteä sinne, ellei pakottavaa
aihetta ollut olemassa. Katsoin varsinaisen tehtäväni nyt olevan
suoritetun ja valmistauduin palaamaan kotiin. Se tosin oli jossakin
määrin uskallettua — venäläinen urkkijajärjestö harjoitti vielä
vallankumouksen jälkeenkin toimintaansa Tukholmassa — mutta sittenkin
pidin oikeimpana palata paikalleni. Uusien venäläisten määräysten
vuoksi ilmeni kumminkin passivaikeuksia, jotka viivyttivät lähtöäni.
Sill'aikaa sain kotoa tietoja, että minun toivottiin jäävän
toistaiseksi Ruotsiin, jotta voisin tarpeen tullen matkustaa Saksaan.
Pyysin senvuoksi sähköteitse hallitukselta virkavapautta, joka
myönnettiin, ja asetuin Söderteljeen, kuitenkin niin, että joka toinen
tai joka kolmas päivä matkustin Tukholmaan käydäkseni tapaamassa
henkilöitä tai ottaakseni osaa kokouksiin. Olosuhteet kotimaassa
alkoivat nyt kärjistyä, ja marraskuun alussa minua nimenomaisesti
kehoitettiin matkustamaan etelän puoleen. Osa uuden senaatin jäseniä
oli tämän kehoituksen takana tai tiesi siitä, joten katsoin toimeni
asiallisesti täysin lojaaliseksi.

Berliini, maaliskuussa 1919.




Ensimmäinen käyntini Saksan päämajassa.


Ruotsissa syyskuussa 1917 tapahtunut hallituksenvaihdos kumosi
viimeisetkin tästä maasta Suomen vapauttamisen hyväksi saatavaan apuun
kohdistuneet toiveemme. Oli niinmuodoin sitäkin välttämättömämpää
todenteolla vedota Saksaan, viedä perille Tukholmassa olevan
suomalaisen valtuuskunnan ja sen Berliinissä sijaitsevan haaraosaston
tähän suuntaan suorittama työ, jolla oli ollut suuri merkitys
vapautumisemme valmistelussa huolimatta siitä, että epäkohdat ja
persoonallinen eripuraisuus olivat jossakin määrin herpaisseet sen
toimintaa ja vaikuttaneet epäedullisesti ulospäin. Oli saatava sekä
Saksan sotilaalliset että poliittiset johtajat täysin luottamaan
myötätuntomme rehellisyyteen ja vapautumissuunnitelmaimme lujuuteen
sekä vakuutetuiksi siitä, ettei näitä pyrintöjä kannattamassa ollut
ainoastaan ryhmä poliitikkoja vaan kansan suuri enemmistö. "Hanki nyt
vain saksalaiset tänne, muuten me emme tule toimeen", sanoi minulle
vähän ennen lähtöäni se henkilö, josta sittemmin tuli ensimmäinen
valtionhoitajamme, ja saman evästyksen antoivat minulle muutkin
Helsingissä olevat johtavat saksalaisystävät. Tuo tehtävä minun nyt
oli koetettava saada suoritetuksi asianomaisessa paikassa. Lopullinen
toimeksianto tuli siinä muodossa, että minun katsottiin pitävän "hoitaa
terveyttäni eteläisemmässä seudussa". Minua johti tällöin itseäni
sisäinen käskyvalta ja minä toimin, samoinkuin useasti ennenkin
elämässäni, sen vaikutuksen alaisena, paljoakaan punnitsematta
henkilökohtaisia seurauksia.

Saksalaiset olivat valloittaneet Hiidenmaan ja Saarenmaan. Odotettiin,
että heidän etenemisensä meritse jatkuisi Ahvenanmaan saaristoon
asti. Niiden miehittäminen voisi antaa meille sen turvallisuuden
ja voiman, joka oli välttämätön voidaksemme menestyksellisesti
ryhtyä karkoittamaan venäläisiä joukkoja maasta. Hankin tarpeellisen
matkaluvan, ja passi kirjoitettiin professori Heidille. Yksin en
tahtonut mielelläni matkustaa ja kehoitin senvuoksi parooni von
Bonsdorffia, joka sodan aikana oli useita kertoja käynyt Berliinissä
ja jolla oli siellä tuttavuuksia, seuraamaan mukana. Me matkustimme
kuitenkin eri päivinä. Erich oli jo aikaisemmin matkustanut Saksaan
ottaakseen osaa Bernissä pidettävään kansainvälisen oikeuden tutkijain
kongressiin, josta kumminkaan ei tullut mitään.

Marraskuun 14 päivän iltana minä lähdin matkaan. Tohtori E.
Suolahti, innokkaimpia saksalaisystäviämme, joka oli poliittisissa
tarkoituksissa oleskellut Tukholmassa muutamia viikkoja ja jonka
kanssa olin ollut yhteistyössä, saattoi minua asemalle. Seuraavana
aamuna astuin Sassnitzin lautalle. Omituinen tunne valtasi mielen nyt
taas kolmen vuoden kuluttua matkustaessani samaa tietä, jota kulkien
olin muutamia viikkoja sodan puhkeamisen jälkeen palannut Saksasta
kotimaahan. Se, mitä silloin olin toivonut: maamme vapautuminen
maailmansodan vaikutuksesta ja lähinnä Saksan avulla, oli nyt
toteutumistaan lähempänä, joskin vielä pimeän peitossa. Oli pilvinen
ja usvainen sää, ja kolea merituuli puhalsi. Matkustajia oli vähän,
niiden joukossa kaksi kelpo jääkäriämme, von Hertzen ja Åhlenius,
jotka palasivat salaa tekemältään retkeltä kotimaasta. Olin tavannut
heidät Tukholmassa, mutta varovaisuus kielsi nyt tuttavia tuntemasta.
Monesti kuvailtua ja paljon puhuttua kiusallista ja kovakouraista
tarkastusta Sassnitzissa en saanut ollenkaan kokea. Junassa tutustuin
ensi kerran Saksassa vallitsevaan elintarpeiden niukkuuteen.
Ravintolavaunussa ei ollut paljoa tarjottavaa, ja sitäpaitsi minulla
ei ollut mitään elintarvekortteja. Siellä nauttimani ateria ei
ollut ollenkaan verrattavissa lautan runsaaseen pöytään. Rügenin ja
Stralsundin väliä kuljettaessa passit tarkastettiin jälleen. Berliiniä
lähestyessämme ilmaantui pari salapoliisia, jotka vielä silmäilivät
matkustajain papereita. Minun paperini eivät nähtävästi olleet heidän
mielestään oikein tyydyttävät, koska minun täytyi selittää matkani
tarkoitusta. Mukanani oleva Hauptmann von Hülsenin kirje, jossa minua
kutsuttiin Berliiniin, todisti minun kulkevan luvallisissa asioissa.
Salapoliisi poistui varsin kohteliaana. Asemalla oli minua vastassa
johtaja Steimvachs, joka vei minut pääesikunnan automobiilissa
Königshof-hotelliin. Muutin myöhemmin Fürstenhof-hotelliin, jossa
Erichkin asui ja jonne seuraavana päivänä saapui von Bonsdorff.
Fürstenhofista tuli lähikuukausina matkustavien suomalaisten erikoinen
tyyssija.

Ensimmäinen Berliinistä saamani ulkokohtainen vaikutelma ei suinkaan
ollut valoisa. Minut valtasi surunvoittoinen ja raskas mieliala.
Jo aamukahvi, joka ennen oli Berliinissä ollut niin hyvää ja
miellyttävästi tarjoiltua, vaikutti masentavasti. Se oli sangen
tympäisevää mustaa mehustetta ilman sokeria ja ilman maitoa, ja
sen kanssa tarjoiltiin pari viipaletta mustaa hapanta leipää ja
porkkanamarmelaadia. Paksu marraskuinen sumu peitti kaupunkia.
Kadut vaikuttivat likaisilta ja sangen autioilta. Ihmiset näyttivät
väsyneiltä ja totisilta. Vuokra-autoja ja ajureita oli tuskin
yhtäkään näkyvissä. Käynti eräässä ennen vanhaan hyväksi mainitussa
olutravintolassa Friedrichstrassen varrella ei ilahduttanut mieltä.
Sattui olemaan "lihaton" päivä. Tämä ensimmäinen masentava tunne
riippui kaiketi lähinnä nykyisen olotilan ja entisen Berliinin
välisestä vastakkaisuudesta ja elämäniloisen ja sodankoskemattoman
Tukholman jättämistä vereksistä vaikutelmista. Totuin pian uusiin
olosuhteisiin, ja ensimmäinen vaikutelma — voisinpa sanoa ensimmäisen
päivän vaikutelma — hävisi kohta kun opin syvästi kunnioittamaan
Saksan kansan kestävyyttä ja tyyntä alistumista niihin vaatimuksiin,
joita sota asetti kullekin yksilölle. Ulkonaiset elämänehdot olivatkin
ensimmäisten kokemusten perusteella syntyneitä otaksumiani paremmat.
Mutta tunteessa, että olin "vihollisvaltion alamainen" oli jotakin
ahdistavaa, josta minun, kaikesta osakseni tulleesta henkilökohtaisesta
ystävällisyydestä huolimatta, oli mahdoton kokonaan vapautua.

Kaikkein ensinnä kävin yleisesikunnan poliittisessa jaostossa
puhuttelemassa Hauptmann Ernst von Hülseniä, miestä, joka lämpimämmin
kuin kukaan muu oli omaksunut asiamme ja oli hyvin perehtynyt maamme
oloihin sekä varsinkin saksalaissuuntaiseen liikkeeseen meillä.
Hauptmann von Hülsen on siviilielämässä kulutusministeristön salaneuvos
ja yliopistoasiain esittelijä, mutta nyt sodan aikana hän oli v. 1917
maaliskuusta alkaen saanut toimekseen johtaa Berliinissä yleisesikunnan
poliittista jaostoa. Hän on muutamia vuosia viidennelläkymmenellä;
hänen germaaninen ulkonäkönsä on edullinen, luottamustaherättävä.
Koko hänen olemuksensa teki sympaattisen vaikutuksen, joka vain
lujittui myöhemmän pitkäaikaisen yhteistyömme kestäessä. Hänen lähin
miehensä, johon myös tutustuin ensimmäisellä käynnilläni, oli Hauptmann
Püschel, hänkin varsin tuttu kaikille niille suomalaisille, jotka
ovat käyneet Berliinissä poliittisia tehtäviä suorittamassa. Minä
tein selkoa maassamme vallitsevasta tilanteesta, vapautumistoiveista
ja toivomuksistamme, ja v. Hülsen lupasi toimittaa kaikki päämajan
tietoon. Samalla päätettiin pitää ulkoasiainministeriössä
neuvottelukokous lähinnä Ahvenanmaan saarten miehittämistä koskevan
ajatuksen pohtimista varten. Kokous pidettiin, ja sen puheenjohtajana
toimi salaneuvos Nadolny, joka silloin hoiti ulkoministeristössä Suomen
asioita. Suomen taholta ottivat kokoukseen osaa Erich, v. Bonsdorff
ja minä. Me osoitimme, kuinka poliittisesti tärkeätä olisi, että
Saksa tukisi vapausliikettämme ja varsinkin että Ahvenanmaan saaret
miehitettäisiin. Nadolny esitti vastaväitteitä. Meistä tuntui, ettei
ollut olemassa paljoakaan ymmärtämystä eikä halua myötämielisyyteen.
Neuvottelu ei johtanutkaan mihinkään positiiviseen tulokseen.

Sill'aikaa oli päämajaan annettu tieto minun Berliinissä-olostani,
ja sieltä lähetettiin poliittisen jaoston päällikkö, kenraali v.
Bartenwerffer, ottamaan lähempää selkoa, mitä suomalaiselta taholta
tahdottiin esittää. Järjestettiin yleisesikuntaan kokous, jossa v.
Bartenwerfferin ohella olivat läsnä v. Hülsen, Püschel ja Steinwachs
sekä suomalaiselta taholta me kolme aikaisemmin mainittua ja M.
Gripenberg sekä everstiluutnantti W. Thesleff, joka oli äskettäin
suomalaisten aloitteesta päässyt vapaaksi sotavankeudesta ja oleskeli
vielä Berliinissä salanimellä, Kaufmann Thalenina. Bartenwerffer,
viidenkymmenen ikäinen mies, jonka ulkonäkö oli vakava, jossakin
määrin ankarakin, nautti päämajassa suurta luottamusta. Me olimme jo
jakaneet osat keskenämme. Selostimme laajasti niitä valmisteluja,
joita oli tehty vapautumistointa varten, mikä kumminkaan ei näyttänyt
mahdolliselta suorittaa ilman Saksan apua. Ahvenanmaan miehittämisen
tärkeyttä kosketeltiin sekä sotilaalliselta että poliittiselta
näkökannalta. Lisäksi tehostimme sitä, että Saksan tulisi Venäjän
kanssa tapahtuvissa neuvotteluissa vaatia venäläisiä joukkoja
vietäviksi Suomesta pois. Kokous kesti suunnilleen kaksi tuntia.
Bartenwerffer kuunteli tarkkaavasti kaikkea, mutta pysytteli pikemmin
passiivisena. Hän lupasi selostaa ehdottelumme Ludendorffille ja sitten
ilmoittaa hänen vastauksensa. Mutta vastauksen asemesta tulikin kutsu
v. Bonsdorffin ja minun saapua päämajaan.

Me lähdimme poliittiseen jaostoon kuuluvan yliluutnantti Blankin
seurassa 25 päivän iltana Kreuznachin kylpypaikkaan, missä päämaja
silloin sijaitsi. Matka tapahtui Mainzin ja Bingenin kautta. Mainzissa
rautatieasema vilisi sotilaita. Oli kaunis syksyaamu, ja vastakkaisella
Rheinin korkealla pohjoisrannalla loisti kevyt lumipeitto. Klo 9:n
tienoissa me saavuimme perille, missä meidät otti vastaan eräs
ordonanssiupseeri, luutnantti Fischer, joka sitten oli koko päivän
käytettävissämme. Hänen päänsä oli pahoin haavoittunut, mutta hän oli
nyt muuten terve paitsi että koko toinen puoli ruumista oli tunnoton.
Meidät majoitettiin Hotel Europäischer Hofiin päämajan vieraina.
Ensimmäisenä oli vastassamme mainio kahviaamiainen vehnäsämpylöineen,
voineen ja juustoineen — harvinainen nautinto siitä lähtien kun olin
tullut Berliiniin. Iltapäivällä oli Ludendorffin määrä ottaa meidät
vastaan. Aamupäivä kului osaksi luonakäynnin valmisteluihin, osaksi
kävelyretkiin tuossa pienessä, Nahe-joen rannalla somasti sijaitsevassa
kylpyläkaupungissa. Tässä melkoisten kukkulain ympäröimässä
paikkakunnassa vallitsi rauhaisa mieliala, ja vaikeata oli käsittää,
että täältä lähtivät ne määräykset, joiden mukaisesti valtava Saksan
sotakoneisto toimi. Päivällistä me söimme Oranienhof-hotellin kasinossa
niiden upseerien seurassa, jotka kuuluivat poliittiseen jaostoon ja
joiden pöydässä istui ensimmäisenä kenraali v. Bartenwerffer. Siellä
tapasimme myöskin majuri Crantzin, johon olin tutustunut syyskuun
aikana Tukholmassa. Klo 4 joimme teetä v. Bartenwerfferin huoneessa,
ja hetkistä myöhemmin meidät kutsuttiin Ludendorffin luo. Kaikki
päämajan virkahuoneet olivat Oranienhof-hotellissa. Meitä seurasi
ainoastaan kenraali v. Bartenwerffer. Olimme luonnollisesti juhlallisen
jännityksen vallassa astuessamme tuon mahtavan miehen huoneeseen.
Ylimajoitusmestari otti meidät vastaan ystävällisen vakavana. Hän
istuutui tuoliinsa ja me häntä vastapäätä. Bartenwerffer asettui
toiselle puolelle kirjoituspöytää. Ludendorff, 53 vuoden ikäinen mies,
on kookas ja tanakkarakenteinen, vaaleaverinen ja sinisilmäinen.
Hän voisi olla ruotsalainen ja hänen suonissaan onkin ruotsalaista
verta — hänen sukupuunsa johtaa Kustaa Waasaan — mutta sitäpaitsi
hänellä on nuo ankarat piirteet, jotka enimmäkseen ovat korkeammille
saksalaisille sotilashenkilöille ominaisia ja joista voi lukea, että
velvollisuus, kovinkin, on kaikkea muuta korkeampi. Hän puhuu lyhyeen
ja täsmällisesti, ääni on hieman terävä ja soinnuton. Se, minkä hän
lausuu, todistaa selvää, nopeata ymmärrystä, laajaa katsetta ja
voimakasta tahtoa.

Olin aikaisemmin sommitellut kirjallisen lausunnon, jonka nyt vapaasti
esitin Ludendorffille. Se päättyi seuraaviin ponsiin:

1) Suomi on saksalaisystävällinen ja on maailmansodan aikana palvellut
keskusvaltoja, joskin vain vaatimattomalla tavalla.

2) Suomi tahtoo irtautua ja se on välttämättä irroitettava Venäjästä ja
muodostettava itsenäiseksi valtioksi, joka liittyy läheisesti Saksaan.
Tämä voidaan saavuttaa ainoastaan Saksan taholta tulevan suoranaisen
tai välillisen avustuksen nojalla.

3) Suomen erottaminen Venäjästä ja sen itsenäisyys on käsityksemme
mukaan myöskin Saksalle tärkeätä, poliittisesti, taloudellisesti ja
sivistyksellisesti. Suomi muodostaisi niin ollen pohjoisimman renkaan
siinä valtioiden sarjassa, joka muodostaa Euroopassa suojamuurin itää
vastaan.

4) Suomen erottamiseksi Venäjästä olisi toivottavinta, että
saksalaisia joukkoja laskettaisiin maihin Suomessa, ja se johtaisi
suoraan päämäärään. Silloin tapahtuisi jo valmisteltu kansannousu ja
suomalaiset toimisivat yhdessä saksalaisten joukkojen kanssa.

5) Ellei joukkojen maihin laskeminen Suomen rannikolla voisi sodan
yleisen tilanteen vuoksi käydä päinsä, olisi Suomelle erittäin
tärkeätä, että Ahvenanmaan saaret miehitettäisiin. Suomi kenties voisi
sitten itse suorittaa muun. Ahvenanmaan miehittäminen saksalaisilla
joukoilla tulisi ratkaisevasti vaikuttamaan Suomen ja Saksan myöhempiin
suhteisiin. — — —

6) Siinä tapauksessa, että Venäjän kanssa pian tehdään aselepo,
olisi Saksan taholta pakottavan välttämätöntä vaatia venäläisiä
sotavoimia vietäviksi pois Suomesta, kunnes maan asema on ehtinyt tulla
järjestetyksi. Muussa tapauksessa olisivat Suomen kädet sidotut eikä se
pääsisi nykyisestä pakkotilastansa.

7) Suomen eduskunnan taholta tapahtuva Suomen täydellisen itsenäisyyden
julistaminen voi saada tarpeellisen voiman ja merkityksen ainoastaan,
jos Saksa sen tunnustaa.

Ludendorff kuunteli esitystäni terävästi ja tarkkaavasti,
keskeyttämättä, mutta hänen ilmeestänsä olin kuitenkin havaitsevinani,
että yhtä ja toista hänelle entuudesta tunnettua olisi voinut jättää
pois. Hän alkoi sitten itse puhua ja puhui sangen kauan. Valitettavasti
en merkinnyt heti muistiin hänen lausuntoansa, mutta pääasiat
sisältyvät käynnin jälkeen laadittuun pöytäkirjaan. Hän ilmaisi suurta
harrastusta maatamme ja sen vapauttamista kohtaan, mutta korosti sitä,
että meidän oli ensinnä itse koottava voimamme tuon tarkoitusperän
saavuttamiseksi suoritettavaan ponnistukseen. Yksinomaan ulkonaisen
avun nojassa voitetulla vapaudella ei hänen mielestään ollut pysyvää
arvoa. Erityistä painoa hän pani siihen, että Suomen piti selvästi,
verukkeitta ja mahdollisimman pian julistautua täysin itsenäiseksi
ja sitten ryhtyä venäläisen sotaväen poistamista tarkoittaviin
toimenpiteisiin. Saksa tulisi siinä tarkoituksessa varustamaan meitä
aseilla. Ahvenanmaan kysymyksessä hän sillä kertaa asettui kielteiselle
kannalle. Joukkojen kuljettaminen sinne tähän vuodenaikaan ja joukkojen
ylläpito siellä talvisaikaan kohtaisi liian suuria teknillisiä
ja merenkulkuvaikeuksia. Jos sotaa jatkuisi talvella, piti hän
Ahvenanmaan tilapäistä valtaamista mahdollisena. Hänen lausuntoansa
seurasi keskustelu, jonka kuluessa me annoimme selityksiä, teimme
joukon vastaväitteitä ja tähdensimme eräitä kohtia. Vastaanotto kesti
55 minuuttia. Ludendorff oli siis omistanut asiallemme aika paljon
kallista päiväänsä. Mutta hän kuuluukin nähtävästi niihin, joille
mikään ei ole sinänsä pientä, vaan jotka tahtovat perinpohjin tutkia
kaikkea, ennenkuin ryhtyvät lopulliseen ratkaisuun.

Vastaanoton jälkeen menimme v. Bartenwerfferin huoneeseen, jossa B.
saneli neuvottelun tulokset majuri Crantzille pöytäkirjaan, joka
jätettiin meille jo ennen illalla tapahtunutta lähtöämme.

Pöytäkirja, jonka otsakkeena oli "Ergebnis der Besprechung am
26.11.1917 (Exzellenz Ludendorff, General von Bartenwerffer, Staatsrat
Hjelt, Herr von Bonsdorff)" ja jonka todisti oikeaksi majuri Crantz,
kuului käännöksenä näin:

1) Ahvenanmaan saarien miehittäminen ei voi tulla kysymykseen kuluvana
vuotena; sitävastoin ovat sellaisen yrityksen mahdollisuudet ensi
vuonna suotuisat, edellyttämällä että tilanne idässä on silloin toinen
kuin nyt. Nykyään täytyy ottaa lukuun Venäjän kanssa todennäköisesti
solmittava aselepo.

2) Siinä tapauksessa, että syntyy aselepo Venäjän kanssa, on Suomen
puolesta annettava selitys, että Suomen kansa vaatii itselleen
itsemääräämisoikeutta. Tämän seikan ulkonaiseksi ilmaukseksi on
asetettava vaatimus, että Venäjä vie joukkonsa pois Suomesta. — — —

3) Mainitun selityksen yhteydessä on julkisesti ilmaistava toivomus,
että Saksa tukisi näitä Suomen pyrkimyksiä. Kenraali Ludendorff
selittää olevansa valmis vaikuttamaan siihen suuntaan, että Suomen
taholla ilmenevää halua saada maa vapautetuksi venäläisistä joukoista
tuetaan aselevon- tai rauhanneuvotteluissa.

4) Suomen täytyy olla siinä tilassa, että se kykenee selitystänsä
tehostamaan. Tämä saavutetaan parhaiten lujan järjestäytymisen ja
miliisin kuntoonpanoa tarkoittavain valmistelujen avulla.

5) Armeijan ylijohto tulee jatkamaan jo aloitettua aseittenhankintaa
y.m.s. ja lähettämään jo luvatun aselähetyksen jälkeen toisia.
Lisäksi on suomalainen jääkäripataljoona kuljetettava Suomeen, osaksi
aseidenkuijetuksen ohella, osaksi pienempinä ryhminä Ruotsin ja
Hiidenmaan kautta.

6) Elintarvekysymys on otettava puheeksi Berliinissä. Ei voida jättää
huomioonottamatta, että elintarpeet voivat helposti joutua vääriin
käsiin venäläisten joukkojen vielä oleskellessa Suomessa. Avustaminen
voi tulla kysymykseen vasta maan vapauduttua.

7) Kenraali Ludendorffilla ei ole mitään sitä vastaan, että herrat
ilmoittavat Suomeen päämajassa tapahtuneesta vastaanotostaan, mikäli he
edellyttävät sellaisesta ilmoittamisesta olevan jotakin hyötyä.

Me söimme illallista kasinossa majuri Crantzin seurassa ja matkustimme
yötä myöten Berliiniin. Käyntimme ei tosin sujunut aivan toivomustemme
mukaisesti, mutta se jätti meihin kumminkin turvallisuudentunteen,
Varmuuden siitä, että voimme toivoa Saksan sotilaalliselta johdolta
avunantoa tulevina aikoina. Emmekä me erehtyneetkään. Tapausten
koko myöhempi kehitys noudatti olennaisesti Ludendorffin ohjelmaa.
Bolshevikien välineinä ja liittolaisina toimivia omia punaisia
vastaan käytävä taistelu oli ainoa seikka, jota ei oltu edeltäpäin
arvattu. Ylempänä kuvailemani käynti oli, sen poliittista merkitystä
lukuunottamattakin, tapaus, josta jäi elinkautinen muisto. Ainoa
valitettava seikka oli, ettemme saaneet nähdä Hindenburgia. Mutta
tämäkin toivomus täyttyi myöhemmin runsaassa määrin. Ensimmäisen
käynnin jälkeen tulin minä matkustamaan päämajaan vielä kaksi muuta
kertaa.

Kohta Berliiniin päästyämme lähetin minä poliittisen jaoston kautta
hallituksellemme kipinäsähkösanoman käynnin tuloksista ja korostin
erikoisesti, että oli välttämätöntä ryhtyä itsenäisyyden julistamiseen.
Pöytäkirjan sai hallitus sitten Tukholmasta käsin, jonne muutamia
päiviä myöhemmin palasin. Tohtori Suolahti, joka siellä odotti
paluutani, oli opetellut sen ulkoa ja esitti sen hallitukselle
suullisesti.

Berliini, lokakuussa 1918.




Suomen valtiollinen itsenäisyys ja ulkovaltojen sille myöntämä
tunnustus.


Ottaessaan meidät vastaan Saksan päämajassa marraskuun 26 päivänä
Ludendorff oli voimakkaasti tähdentänyt, miten välttämätöntä Suomen
hallituksen oli mahdollisimman pian julistaa maa itsenäiseksi, ja tästä
asiasta oli heti ilmoitettu hallituksellemme. Missä määrin tuo vaikutti
asiaan ratkaisevasti, en voi arvostella, mutta varmaa on, että ilmoitus
kiiruhti sitä askelta, jonka senaatti otti julkaistessaan joulukuun
4:ntenä päivätyn itsenäisyysjulistuksen.

Palasin Berliinistä Tukholmaan joulukuun 2 päivänä. Kahta päivää
myöhemmin saapui sinne senaattori J.K. Paasikivi Helsingistä
ja 6 päivänä vielä maanviljelysneuvos H.G. Paloheimo, jotka
oli lähetetty ilmoittamaan välittömästi odotettavissa olevasta
itsenäisyysjulistuksesta sekä minun ohellani tekemään valmisteluja
siihen suuntaan, että muut vallat sen hyväksyisivät. Kotimaasta käsin
lausuttujen toivomusten mukaan oli minun otettava suorittaakseni
työ Saksassa. Paasikivi määritteli asian muistiin painamansa vasta
Tukholmassa kirjoitetun valtakirjan mukaan suullisesti, ja annettiin
minulle siinä tehtäväksi myöskin esittää venäläisten joukkojen maasta
poistamista koskeva vaatimus. Neuvotteluihimme otti osaa myöskin
tohtori A. Törngren, joka oleskeli Tukholmassa ja jolla oli aikaisempi,
eduskuntavaltuuskunnan taholta saatu poliittinen mandaatti. Minä kävin
Paasikiven keralla tapaamassa entistä ulkoasiainministeriä Lindmania
saadakseni häneltä ystävällisiä neuvoja, miten oli meneteltävä
varsinkin Skandinavian maissa. Paasikivi ja Törngren kävivät
valtioministeri Edenin puheilla — luullakseni joulukuun 7 päivänä —
mutta keskustelu hänen kanssaan ei tehnyt heihin kovinkaan rohkaisevaa
vaikutusta. Hän oli lausunut, että Ruotsin hallitus luultavasti
tulisi asettumaan odottavalle kannalle Suomen itsenäisyyteen nähden,
koska näytti toistaiseksi epäselvältä, voisiko Suomi toteuttaa
itsenäisyyttänsä.

Haaparannasta saapuneella sähkösanomalla oli meille joulukuun 6 päivänä
ilmoitettu, että senaatti oli julkaissut itsenäisyysjulistuksen
aiotussa muodossa ja että se 7 päivänä esitettäisiin eduskunnalle,
jonka kannasta oltiin varmoja. Lähetin silloin kohta yleisesikunnan
poliittiselle jaostolle seuraavan sähkösanoman:

"Suomen itsenäisyysjulistuksen antanut joulukuun neljäntenä eduskunnan
valitsema hallitus. Hallitus ja kaikki eduskunnan porvarilliset
puolueet ovat antaneet tehtäväkseni saattaa tämä päämajan ja
ulkoasiainministeriön tietoon ja ovat lausuneet yksimielisenä
toivomuksenaan, että Saksa aseleposopimuksessaan ottaisi huomioon
Suomen itsemääräämisoikeuden ja vaatisi venäläisiä joukkoja sekä
laivastoa ja linnoitusgarnisoneja vietäviksi pois Suomesta. Pyydän
ilmoittamaan tämän asianomaisille viranomaisille. Tulen Suomen
valtuutettuna ensi viikon keskivaiheilla Berliiniin."

Saksan ja Venäjän kesken käydyt neuvottelut olivat sillä välin
alkaneet Brest-Litovskissa, ja levottomuus, että voitaisiin päättää
jotakin ratkaisevaa ottamatta huomioon Suomen etuja, vaikutti,
että minä matkustin jälleen Berliiniin jo joulukuun 10 päivänä.
Tärkeimpänä tehtävänäni siis oli vaikuttaa asianomaisiin siihen
suuntaan, että Saksa parhaillaan käytävissä rauhanneuvotteluissa
ottaisi asiamme omakseen ja auttaisi saamaan nuorta valtiotamme
jaloilleen. Ulkoministeri von Kühlmann oli Brest-Litovskissa,
mutta minun ulkoasiainministeriöön jättämäni kirjelmä osoitettiin
kuitenkin hänelle. Sen sommitteli, ellen väärin muista, etupäässä
professori Erich, ja siihen sisältyi selonteko Suomen valtiollisen
itsenäisyyden synnystä ja sisällöstä sekä huomautus, että erityinen
valtuuskunta saapuisi aivan pian Saksaan ja muihin keskusvaltoihin
itsenäisyyttämme notifioimaan hankkiakseen sille tunnustuksen.
Kirjelmässä, ensimmäisessä puhtaasti virallisessa nootissa, mikä on
Suomen taholta jätetty Saksan hallitukselle, huomautettiin lisäksi,
miten venäläis-suomalaisen valtioyhteyden pohja oli kadonnut ja kaikki
oikeudellisesti määriteltävissä oleva venäläisten hallitsijanoikeuksien
harjoittaminen lakannut sekä Suomi joutunut Venäjän vaihtuvista
vallanpitäjistä onnettomasti riippuvaiseksi. Tuossa oli Suomen
hallituksella ja eduskunnalla ollut riittävä peruste itsenäisyyden
julistamiseen, joskin maassa olevan venäläisen sotaväen harjoittama
väkivalta todellisuudessa esti Suomen hallitusvaltaa pääsemästä
vapaasti vaikuttamaan. Kurittomien venäläisten joukkojen maasta
poistaminen oli maan itsenäisyyden elinehto, jonka vuoksi minä
hallituksemme puolesta vetosin hänen ylhäisyyteensä pyytäen häntä
Venäjän kanssa neuvoteltaessa tässä suhteessa valvomaan vapaan Suomen
etuja.

Jokseenkin samoin kuuluva kirjelmä jätettiin myöskin poliittiseen
jaostoon edelleen toimitettavaksi kenraali Ludendorffille, joka hänkin
vaikutti Saksan hallitukseen, jotta kirjelmässä mainitut näkökohdat
tulisivat huomioonotetuiksi. Toivomuksemme tosiaan esitettiinkin
asianmukaisella kannatuksella Saksan taholta Brest-Litovskin
neuvotteluissa.

Tämän Berliinissä-oloni aikana, joka kesti ainoastaan muutamia päiviä,
kävin myöskin persoonallisesti puhuttelemassa erinäisiä henkilöitä,
jotta matkan tarkoitus tulisi saavutetuksi. Suomen rohkea päätös
herätti iloa, mutta jossakin määrin epäillen suhtauduttiin sen
toteuttamismahdollisuuteen. Ratsumestari, sittemmin kenraali Hannes
Ignatius oli näihin aikoihin lyhyellä käynnillä Berliinissä, lähinnä
saadakseen aikaan, että suomalainen pataljoona lähetettäisiin kotiin,
mikä jo nyt näytti välttämättömältä. Myöskin von Bonsdorff oli yhä
edelleen Berliinissä, ja hänen kanssaan minä palasin Tukholmaan
joulukuun 17 päivänä.

Se oli meille Tukholmassa oleville suomalaisille eloisaa aikaa. Alexis
Gripenberg oli saapunut sinne notifioimaan Paloheimon ja Paasikiven
keralla, jotka olivat palanneet Törngrenin seurassa Kööpenhaminaan ja
Kristianiaan tekemältään matkalta, Suomen itsenäisyyttä Skandinaavian
maissa. Vastaava tehtävä Saksaa, Itävaltaa, Hollantia ja Sveitsiä
varten oli uskottu Erichille, Sariolle ja minulle. Myöskin L. Kihlman,
E. Wolff ja Holsti, joiden piti matkustaa Länsi-Euroopan maihin, olivat
saapuneet Tukholmaan. Tyhjät valtakirjat, joissa oli Svinhufvudin
allekirjoitus, oli tuotu salaa rajan yli, ja ne nyt asianmukaisesti
täytettiin. Pidettiin yhteisiä ja yksityisiä konferensseja. Eräässä
konferenssissa oli J. Castrén läsnä. Hän edusti tyytymättömyyttä ja
kritiikkiä. Saksassa suorittamani toiminta ei ilmeisesti ollut löytänyt
armoa hänen silmissään. Hänen mielestään täytyi olla agressiivisempi ja
vaativampi. Diplomatiani oli tosiaankin noudattanut toista, nimittäin
luottamuksen voittamisen latua.

Tukholmassa ollessani kävin pari kertaa puhuttelemassa parooni Luciusta
ja salaneuvos Riezleriä, osalta voidakseni seurata Brest-Litovskin
neuvotteluja, osalta keskustellakseni niistä, varsinkin venäläisten
neuvottelijain muistutuksiin ja heidän osoittamaansa vastahakoisuuteen
nähden. Ulkoasiainministeriön välityksellä lähetettiin Brest-Litovskiin
pitkänlainen sähkösanoma, jonka sanamuotoa minulla valitettavasti ei
ole säilyssä. Yhteys kotimaahan oli tähän aikaan vielä varsin hankala.
"Itsenäisyys" oli olemassa ainoastaan paperilla. Sähkölennätintä ei
voitu käyttää poliittisissa asioissa muuten kuin aivan peitetyssä
muodossa. Kirjalliset tiedonannot täytyi joko kirjoittaa näkymättömällä
musteella tai salateitä kuljettaa rajan yli. Millä kannalla
kysymyksemme oli Brest-Litovskissa siihen aikaan, kun minä jälleen
lähdin Tukholmasta matkustaakseni Berliiniin, käy parhaiten ilmi
joulukuun 23 päivänä Svinhufvudille lähettämästäni tiedonannosta. Se
oli sisällöltään seuraavanlainen:

Saksan ulkoministeriöstä saapuneen seikkaperäisen sähkösanoman
mukaan olivat saksalaiset neuvottelijat tarmokkaasti ajaneet
asiaamme. Venäläiset neuvottelijat olivat tahtoneet väittää, ettei
voitu katsoa selväksi, että itsenäisyytemme vastasi kansan tahtoa,
koska eduskunta ja senaatti olivat porvarilliset. Senvuoksi he
eivät olleet halunneet kiinnittää huomiota itsenäisyysjulistukseen.
Tätä käsitystä olivat venäläisten tiedonannon mukaan vahvistaneet
"suomalaiset edustajat", nähtävästi jotkin sosiaalidemokraatit, jotka
olivat olleet suoranaisessa tai välillisessä yhteydessä venäläisten
neuvottelijain kanssa. Saksalaiset ovat kumminkin pakottaneet
venäläiset tiedustelemaan, millä kannalla Venäjän hallitus on Suomen
kysymykseen nähden. Trotskin vastaus kuului: "Venäjän hallitus on
valmis tunnustamaan Suomen itsenäisyyden kohta kun Suomen hallitus sitä
pyytää." Lisäksi voin tiedonannossani mainita, että Saksan hallitus on
selittänyt jo nyt periaatteessa tunnustavansa Suomen itsenäisyyden,
mutta pitävänsä sekä Saksalle että Suomelle edullisimpana, että
Suomen hallitus tekisi heti Venäjän hallitukselle riippumattomuutensa
tunnustamista koskevan ehdotuksen. Jos vastaus vastoin otaksumaa tulisi
kieltävä tai välttelevä, voisi Saksa vedota Trotskin viralliseen
ilmoitukseen ja katsoa itsellään olevan vapaat kädet Suomeen nähden.
Ulkoministeriö oli pyytänyt minua kehoittamaan ja kiiruhtamaan
sellaista Suomen taholta tapahtuvaa ehdotusta, ja vallitsevissa oloissa
katsoin ehdottomaksi velvollisuudekseni tehdä niin. Asiaa pidettiin
hyvin kiireellisenä. Saksan taholta tahdottiin huomauttaa, että jos
Venäjän nykyinen hallitus antaisi suostumuksensa, tunnustaisivat Saksa
ja Ruotsi kohta Suomen itsenäisyyden ja siten syntynyttä tosiasiaa ei
mikään muu Venäjän hallitus voisi tehdä tyhjäksi.

Seuraavana aamuna matkustin taas etelää kohti ja tällä kertaa paljon
pitemmäksi ajaksi kuin silloin voin arvatakaan. Kesti kuusi kuukautta,
ennenkuin palasin pohjoisiin seutuihin. Oli jouluaatto, kun nousin
Trelleborgiin vievään pikajunaan. Ihmiset olivat etsineet itselleen
hiljaisen hetken kotilieden ääressä, ja juna oli melkein tyhjä.
Viikoksi eteenpäin olivat kaikki makuupaikat tilatut, joten ei ollut
mitään valitsemista. Oikeastaan lähdin tällä kertaa Saksaan paljoa
keveämmin mielin kuin varhemmin syksyllä. Suomi oli julistautunut
vapaaksi, joten ei mikään salahankkeisuus eikä salaperäisyys ollut
tarpeen. Laillinen hallituksemme oli antanut valtakirjan valtiolliseen
tehtävään, ja tästä aiheutui jonkinlainen sisäisen turvallisuuden
tunto, ainakin virkamiesmieleen, joka ei ollut voinut täysin välttyä
joutumasta ristiriitaan inhimillisten ja kansalais-velvollisuuksien
kanssa näinä poliittisina murrosaikoina. Nyt ei voinut olla puhettakaan
siitä, että liikuin muodollisestikaan "laittomilla teillä".

Professori Erich oli jo aikaisemmin Berliinissä ja johtaja Sario
saapui päivää myöhemmin. Joulukuun 26 päivänä kävimme puhuttelemassa
lähetystöneuvos Trautmannia, joka salaneuvos Nadolnyn poissaollessa
hoiti Suomen asioita ulkoministeriössä, ja pyysimme päästä
valtakunnankanslerin puheille. Trautmann antoi Brest-Litovskin
neuvotteluista lähempiä tietoja, jotka vahvistivat Tukholmaan saamani
tiedonannot. Epäilyksieni johdosta, jotka Lucius oli toimittanut
perille, oli Trotskilta tiedusteltu asiaa toistamiseen ja hän oli
vahvistanut aikaisemman lausuntonsa, jonka mukaan Venäjän hallitus oli
valmis tunnustamaan Suomen itsenäisyyden. Trautmannkin katsoi tuon
velvoittavan Venäjän hallitusta ja kaiken riippuvan siitä, että Suomen
taholta tehtäisiin Venäjälle esitys. Samansuuntaisia olivat Hauptmann
von Hülsenin tiedonannot. Hänen mielestään asiamme oli suotuisalla
kannalla, minkä seikan oli vahvistanut myöskin Ludendorffilta
saapunut sähkösanoma. Minä lähetin 27 päivänä yleisesikunnasta
Svinhufvudille seuraavan sähkösanoman: "Saanut tietää Berliinistä
Saksan taholta tunnustuskysymyksen olevan suotuisan. Ehdottomasti
välttämätöntä, että Suomen hallitus mitä pikimmin tekee ehdotuksen
riippumattomuuden hyväksymisestä Venäjän hallitukselle, koska Trotski
on Brest-Litovskissa antanut selittää, että tässä tapauksessa Venäjän
hallitus tunnustaisi riippumattomuuden. Meidät ottaa huomenna vastaan
valtakunnankansleri."

Samana päivänä klo 5 otti meidät vastaan valtakunnankansleri
kreivi Hertling. Vastaanotto tapahtui valtakunnankanslerin
palatsissa v.t. ulkoministerin, alivaltiosihteerin vapaaherra von
dem Bussche-Haddenhausenin läsnäollessa. Vanha kreivi otti meidät
ystävällisesti vastaan. Minä luin virallisen, senaatin määräyksestä,
allekirjoittamamme, itsenäisyyttämme koskevan ilmoituksen sekä
pyynnön, että riippumattomuutemme tunnustettaisiin Saksan taholta.
Notifikatsioniasiakirjassa selitettiin lähemmin Suomen valtioelinten
ottaman askelen oikeutus ja välttämättömyys. Vuonna 1809 tapahtunut
Suomen yhdistäminen Venäjään ei perustunut mihinkään molempien maiden
välillä vallitsevaan historiallis- tai sivistyksellisluontoiseen
yhteyteen. Kolmen vuosikymmenen kuluessa ovat Venäjän vallassaolijat
noudattaneet politiikkaa, joka on tarkoittanut Suomen oikeuden
ja valtiollisuuden sortamista. Sodan puhjetessa suunniteltiin
maan poliittisen erikoisaseman tuhoamista. Vuosikausia kestävä
oikeustaistelu lujitti Suomen kansassa sitä vakaumusta, että ainoastaan
täysi valtiollinen riippumattomuus voi turvata maan tulevaisuuden.
"Syvästi tietoisena historiallisesta vastuunalaisuudestaan", lausuttiin
kirjelmässä, "on Suomen kansa ryhtynyt toteuttamaan tätä ajatusta.
Mitään epätietoisuutta siitä, onko päätös ottaa kohtalo omiin käsiinsä
oikeutettu ja välttämätön, ei tässä kansassa ole voinut syntyä."

Sen jälkeen kun oli viitattu kansain itsemääräämisoikeuden
periaatteeseen ja Suomen hädänalaiseen asemaan, joka vaatii
suhteita ulkovaltoihin, huomautettiin nootissa erikoisesti, kuinka
merkityksellistä olisi, että Saksa tunnustaisi Suomen itsenäisyyden.
Suomi on, sanottiin siinä, tietoinen siitä, mitä se on velkaa
saksalaiselle hengelle ja sen aikaansaannoksille, ja samalla myöskin
siitä, että Saksan aseet ovat olennaisesti muuttaneet voimasuhteita,
niin että Suomen valtiollinen itsenäisyys on tullut mahdolliseksi.
Suomi on vakuutettu siitä, että Saksa tulee sitä hyväntahtoisesti
tukemaan nyt ja tuonnempana.

Asiakirjan luettuani lausuin suunnilleen seuraavaa:

"Täyttäessämme meille annettua tehtävää rohkenemme toivoa, että
T. Ylh. ottaa hyväntahtoisesti vastaan tämän Suomen hallituksen
esityksen. Olemme pätevältä taholta kuulleet, että Saksan hallituksen
edustajat Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa ovat ottaneet lämpimästi
puoltaakseen Suomen itsenäisyyttä ja katsomme sen todistavan sitä
harrastusta, mikä Saksassa on olemassa itsenäistä Suomea kohtaan.
Voimme vakuuttaa T. Ylh:llenne, että maailmansodan aikana Suomessa
ilmautunut saksalaisystävällinen mieliala on syvään juurtunut ja tulee
tuonnempanakin vaikuttamaan Saksan ja Suomen välisten poliittisten ja
taloudellisten suhteiden muodostumiseen."

Otettuaan- vastaan kirjelmän ja valtakirjat Hertling lausui
mielihyvänsä Suomen kansan Saksaa kohtaan tunteman sympatian johdosta
sekä ilonsa siitä, että saksalaisella kulttuurilla on maassamme
voimakkaat juuret. Hän huomautti, ettei Suomen riippumattomuuden
tunnustaminen kohdannut mitään estettä, mutta että asia otettaisiin
muodollisesti harkittavaksi. Keskustelussa, joka tapahtui virallisen
toimituksen jälkeen, korostivat Hertling ja von dem Bussche sitä, että
Venäjän hallitukselle oli välttämättä tehtävä esitys myöskin Venäjän
taholta saatavaa tunnustusta varten.

Puolivirallisessa (Nordd. allg. Zeitungin) uutisessa, joka koski
käyntiämme valtakunnankanslerin luona, sanottiin:

"Herra valtakunnankansleri vastasi valtioneuvos Hjeltin puheeseen,
että Saksan hallitus ja Saksan kansa tuntevat Suomen kansan
pyrintöjä kohtaan vilkasta myötätuntoa, mutta että Saksan Suomen
itsenäisyydelle myöntämä tunnustus riippuu siitä, syntyykö sovinto
Suomen ja Venäjän hallituksen välille, jonka kanssa Saksa on nykyään
rauhanneuvotteluissa. Sellaista sovintoa piti kansleri sitä helpompana,
kun herra Trotski ulkoministerinä oli antanut Venäjän edustajain
Brest-Litovskissa kysyttäessä selittää Saksan valtuutetuille, että
Venäjä tulisi täysin täyttämään Suomen toivomukset, jos Suomi kääntyisi
Venäjän hallituksen puoleen."

Uutinen esiintyi sanomalehdissä vasta joulukuun 31 päivänä. Sen mukaan,
mitä von dem Bussche erään vastaanottonsa aikana mainitsi, riippui
tämä siitä, että oli tahdottu ennen julkaisemista odottaa ilmoitusta
suomalaisen lähetystön käynnistä Ruotsin kuninkaan luona.

Ehto, että oli käännyttävä Venäjän puoleen, ennenkuin
itsenäisyydellemme voitiin myöntää tunnustus Saksan taholta, oli meistä
varsin epämiellyttävä, mutta myöhemmin se osoittautui hyvin harkituksi.
Ainoastaan Saksan painostuksen avulla oli Venäjän tunnustus saatavissa,
ja tämä taas oli välttämätön, jotta voitiin vaatia venäläisiä joukkoja
poistettaviksi Suomesta. Venäjän taholta kieltäydyttiin yhä ollenkaan
ryhtymästä Suomen kysymystä käsittelemään rauhanneuvotteluissa,
ennenkuin oli tehty esitys mainitussa tarkoituksessa. Joka tapauksessa
oli joudutettava asiaa senaatissa, jossa oltiin sangen vastahakoisia
ryhtymään kysymyksessäolevaan toimenpiteeseen. Joulukuun 29 päivänä
me vielä lähetimme poliittisen jaoston välityksellä Svinhufvudille
seuraavan sähkösanoman: "Ulkoasiainministeriöstä saamiemme
tiedonantojen nojalla pyydämme hartaasti senaattia tekemään Venäjän
hallitukselle riippumattomuuden tunnustamista koskevan ehdotuksen.
Silloin Suomen asia rauhanneuvotteluissa selvä, muuten vaara tarjona,
että kaikki Saksan taholta hyväksemme tehdyt ponnistukset turhat.
Käynti valtakunnankanslerin luona sujui suotuisasti. Hjelt. Erich.
Sario."

Saksan hallitukselle (ulkoasiainministerille, joka oli
Brest-Litovskissa) jätimme vielä Erichin sommitteleman kirjelmän,
joka kosketteli rauhanneuvotteluissa huomioonotettavia suomalaisten
toivomuksia. Kirjelmää seurasivat erinäiset liitteet (Itä-Karjalan
kysymystä y.m. koskevat). Jäljennös jätettiin poliittiseen jaostoon
toimitettavaksi edelleen armeijan ylijohdolle.

Kotimaasta saapui nyt Tukholman kautta erinäisiä sähkösanomatietoja,
joiden mukaan ensin Enckell ja sitten Svinhufvud olivat matkustaneet
Pietariin tekemään Venäjän hallitukselle itsenäisyytemme tunnustamista
koskevan esityksen. Tammikuun 2 päivänä sain A. Gripenbergiltä
seuraavan sähkösanoman: "Renvall pyytää ilmoittamaan senaatin
tunnustamisehdotus jätetty Venäjän hallitukselle. Senaatinpuheenjohtaja
palaa tammikuun 1 Pietarista." Minä pidin tätä virallisena ilmoituksena
siitä, että vaadittu toimenpide oli suoritettu. Sanomalehdissä näkyi
ristiriitaisia tietoja siitä, minkä vastauksen Venäjän hallitus
tulisi antamaan. Ulkoasiainministeriössä meitä neuvottiin odottamaan
asiain kehittymistä. Koska saksalaiselta taholta oli esitetty vain
se vaatimus, että Suomen taholta oli käännyttävä Venäjän hallituksen
puoleen eikä ollut pantu mitään vastausta koskevaa ehtoa, kirjoitin
minä v.t. ulkoasiainministerille (von dem Busschelle) kirjeen, jossa
huomautettiin, että Suomi nyt oli täyttänyt sen, mikä oli asetettu
Saksan diplomaattisen esiintymisen ehdoksi, ja lausuin julki pelkoni
asian enemmästä viivyttämisestä johtuvain seurausten suhteen. Sellainen
viivytys aiheuttaisi Suomessa mitä suurinta pettymystä. Jokseenkin
samanlainen kirje lähetettiin Ludendorffille. Seuraavina päivinä
saapui tieto, että komissaarien neuvosto Pietarissa oli puoltanut ja
toimeenpaneva keskuskomitea hyväksynyt Suomen itsenäisyyden. Ilman
Saksan taholta tapahtuvaa painostusta ei tuota tulosta olisi saavutettu.

Tammikuun 5 päivänä tiesivät sanomalehdet kertoa, että Ruotsi oli
tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Tuo oli sinänsä ilahduttavaa, vaikka
meihin vaikuttikin masentavasti, että Saksan vastaus yhä viipyi.
Seuraavana päivänä, kuudentena, minä sain puhelimitse kutsun saapua
Hauptmann von Hülsenin luo, joka ilmoitti, että Ruotsin hallituksen
antama tunnustus oli tapahtunut Saksan kanssa tehdyn sopimuksen
mukaisesti ja että Saksan oma tunnustus oli välittömästi odotettavissa.
Samana päivänä me saimme kutsun saapua iltapuolella valtiokanslerin
luo. Hän otti meidät vastaan von dem Busschen läsnäollessa ja lausui
suunnilleen seuraavaa: "Minun tehtävänäni on antaa se ilahduttava
tieto, että Hänen Majesteettinsa keisari on jättänyt toimekseni Saksan
hallituksen puolesta tunnustaa Suomen itsenäinen tasavalta. Samalla
toivotan uudelle pohjolaan syntyneelle valtiolle parasta onnea."

Minä lausuin edustajain ja maamme puolesta julki kiitollisuutemme
Saksan hallitusta kohtaan ja huomautin, että Saksan tunnustus oli
meille merkityksellisempi kuin minkään muun vallan. Seuranneen lyhyen
keskustelun aikana kreivi Hertling ilmoitti Hänen Majesteettinsa
jostakin muusta syystä käyneen samana päivänä hänen luonansa ja
ilmaisseen erikoisen mielihyvänsä sen johdosta, että Suomi nyt oli
saavuttanut pyrkimystensä päämäärän. Kysyttäessä, oliko tunnustaminen
päätetty samana päivänä, vastasi Hertling, että se oli tapahtunut jo 4
päivänä, vaikka päätöksestä oli annettu tieto vasta nyt. Oli pidetty
sopivana, että Ruotsi lähimpänä naapurivaltiona antoi tunnustuksensa
ensin. Hertling huomautti keskustelun aikana, että maallamme varmaan
oli vielä paljon vaikeuksia voitettavanaan, minkä me todensimme,
mutta samalla hän lausui toivovansa, että kansamme tulee vaikeuksista
suoriutumaan saadessaan vapaasti hallita itseänsä.

Iloisina siitä, että olimme ponnistuksissamme onnistuneet ja että
suuri tarkoitusperä oli saavutettu, palasimme asuntoomme. Olimme jo
aikaisemmin, päivän merkitystä aavistamatta, kutsuneet illalliselle
muutamia Suomen-ystäviä. Olimme uutisesta vaiti, kunnes minä lyhyessä
puheessa ilmaisin päivän merkittävän tapauksen. Syntyi suuri riemu,
ja maljoja juotiin uuden valtion tulevaisuuden onneksi. Myöskin
kaksi suomalaisen jääkäripataljoonan upseeria, Ausfeld ja Stahel,
olivat kutsuttujen vieraiden joukossa. Heidän toivomustaan noudattaen
lähetettiin seuraavana päivänä meidän kolmen allekirjoittama kirjelmä
pataljoonalle juhlallisesti luettavaksi. Kirjelmässä ilmoitettiin tuo
iloinen uutinen ja muistettiin joukon uhrautuvaa toimintaa kansamme
itsenäisyyspyrkimyksen kannattamisessa sekä lausuttiin vakaumuksena
"että joukko pian oli saava tilaisuuden suoranaisesti palvella vapaata
itsenäistä Suomea ja ryhtyä lujittamaan sen kansallista tulevaisuutta".

Tunnustuksen johdosta lähetimme kiitossähkösanoman keisarille ja
iloksemme saimme sähkösanomavastauksen, jossa hän kiitti "ilmituodusta
mielialasta" ja lausui: "Minäkin toivon mitä vilpittömimmin, että
se osuus, joka Saksalla on itsenäisen Suomen valtion perustamisessa
ja varmentamisessa, muodostaa hyvän pohjan saksalais-suomalaisille
suhteille, ja toivon, että niiden kehittelemistä tulee elähdyttämään
molemminpuolisen luottamuksen ja hyvän naapuruuden henki".[1]

Lähinnä seuraavina päivinä saapui lukuisia onnittelusähkösanomia
yhdyskunnilta ja yksityisiltä Suomen ystäviltä, kuten Lyypekin
kauppakamarilta, Stettinin kaupungilta, professori Euckenilta
y.m. Erikoisen ilahduttavaa huomaavaisuutta osoitettiin Saksan
valtiopäiväin taholta. Kun valtiopäiväin päävaliokunta (Hauptausschuss)
kokoontui, avasi puheenjohtaja Fehrenbach kokouksen seuraavin
sanoin: "Tyydytykseksemme toteamme, että Suomen kansa on vaikeiden
ja pitkällisten taistelujen jälkeen saavuttanut itsenäisyytensä ja
että Venäjä, Ruotsi ja Saksan valtakunta ovat tämän itsenäisyyden
tunnustaneet. Me toivotamme Suomelle parhainta onnea ja toivomme,
että sen ja Saksan valtakunnan välillä ylläpidetään hyvät ja
kestävät suhteet erityisesti taloudellisellakin alalla." Lausunnon
otti valiokunta vastaan vilkkain suosionosoituksin. Minä lähetin
Fehrenbachille kiitoskirjelmän, jonka hän myöskin esitti valiokunnalle
ja joka julkaistiin sanomalehdissä.

Tärkein tehtävämme, Saksan tunnustuksen hankkiminen, oli onnellisesti
suoritettu. Tehtäväämme kuului kumminkin Suomen itsenäisyyden
notifioiminen myöskin Itävalta-Unkarissa, Hollannissa ja Sveitsissä.
Tammikuun 7 päivänä kävin puhuttelemassa Itävallan lähettilästä,
prinssi Hohenlohe-Schillingsfürstiä ilmoittaakseni pian tapahtuvasta
käynnistämme Wienissä. Prinssi, miellyttävä, kohtelias viidenkymmenen
vuoden ikäinen mies, oli hyvin myötämielinen ja lupasi ryhtyä kaikkiin
valmistaviin toimenpiteisiin. Hän on käynyt Suomessa ja tuntee suurta
mielenkiintoa maatamme kohtaan.

Pari päivää myöhemmin sain tiedon, että meitä odotettiin Wienissä, ja
passikysymyksen järjestyttyä lähdimme me matkaan, Erich, Sario ja minä,
kymmenennen päivän iltana. Myöskin professori H. Paasonen rouvineen
matkusti mukana. Hän oli saanut tehtäväkseen viedä Suomen hallitukselta
adressin Unkarin ministeripresidentille. Böömin läpi kulkiessamme
jouduimme lumimyrskyyn, joka aiheutti liikenne-esteen. Znaimissa
saimme odottaa kolme tuntia, kun rataa aurattiin auki. Viisi tuntia
myöhästyneinä me saavuimme Wieniin, missä asetuimme asumaan Sacheriin.
Hyvä ateria sai meidät unohtamaan matkan vaivat. Ruokatavarain runsaus
Wienin ravintoloissa Berliinin oloihin verraten oli silmäänpistävä, ja
kumminkin olivat varastot Itävallassa varmaan paljoa niukemmat kuin
Saksassa.

Iltapäivällä kävin ulkoasiainministeriössä ja lähinnä jaostoneuvoksen
parooni Matschekon puheilla, jonka jälkeen minut kutsuttiin v.
t. ulkoasiainministerin parooni von Flotow'n luo. Hänen kanssaan
sovittiin, että esittäisimme notifikatsionikirjelmän sunnuntaina
13:ntena päivänä ulkoasiainministeriössä. Flotow oli saanut
tehtäväkseen silloin heti ilmoittaa, että Itävalta tunnusti
Suomen riippumattomaksi valtioksi. Oli näet jo saatu tarpeelliset
ohjeet Berliinistä. Käyntiä keisarin puheilla ei Flotow pitänyt
välttämättömänä. Hallitsija ei ollut kaupungissakaan ja hänen piti
seuraavana päivänä matkustaa rintamalle.

Määrättyyn aikaan, kolmantenatoista päivänä klo 12 lähdimme
landoo-vaunuissa ulkoasiainministeriöön, ja hetken kuluttua meidät
vietiin ulkoasiainministerin työhuoneeseen. Läsnä olivat v. Flotow'n
ohella v.t. jaostopäällikkö, vapaaherra von Rhemen ja jaostoneuvos
Matscheko. Minä luin kirjelmämme, joka oli laadittu samaan suuntaan
kuin Saksan hallitukselle jättämämme, ja annoin sen sekä muita
asiakirjoja v. Flotoville, joka tämän johdosta lausui:

"Hänen k. ja k. Apostolisen Majesteettinsa valtuutuksesta olen minä
hänen Ylhäisyydeltään k. ja k. hovi- ja ulkoasiainministeriltä saanut
tehtäväkseni ottaa vastaan teidän, hyvät herrat, tuoman notifikatsionin
ja teidän toivomuksenne mukaisesti tunnustaa Itävalta-Unkarin monarkian
nimessä Suomen itsenäinen tasavalta. Suorittaessani nyt mainitun
tehtävän lausun k. ja k. hallituksen nimessä toivomuksen, että sinä
aikakautena, joka nyt on Suomelle alkanut, Itävalta-Unkarin ja uuden
valtion väliset suhteet myötätunnon ja ystävällisen harrastuksen
pohjalla yhä syvenevät ja kehittyvät".[2]

Minä esitin kiitoksemme Hänen Majesteetilleen sekä k. ja k.
hallitukselle ja huomautin, kuinka meidän on itsenäisyydestämme
kiitettävä ennen kaikkea keskusvaltojen suurenmoista sotilaallista
menestystä. Vihdoin lausuin toivomuksen, että Itävalta-Unkarin hallitus
Venäjän kanssa parhaillaan pidettävissä rauhanneuvotteluissa ottaisi
huomioon ja kannattaisi niitä toivomuksia, joita Suomen taholta oli
esitetty Saksan valtiokanslerille. Tämä virallinen toimitus oli
muodollisesti paljoa juhlallisempi kuin vastaava toimitus Saksassa.
Vasta virallisen toimituksen päätyttyä kutsuttiin sisään professori
Paasonen, joka jätti Unkarin ministeripresidentille lähetettävän
unkarinkielisen adressinsa. Minä sain vielä kutsun saapua yksityisesti
keskustelemaan v. Flotow'n kanssa, ja minulla oli silloin tilaisuus
esittää hänelle Brest-Litovskin rauhanneuvotteluja koskevat
toivomuksemme.

Notifikatsionia ja tunnustusta koskevan virallisen uutisen yhteydessä
lausui Neue Freie Presse seuraavaa: "On muodostunut uusi vapaa valtio:
Suomen tasavalta. Itävalta-Unkarin hallitus on sen tunnustanut ja
väestö tulee myötätuntoisesti tervehtimään uuden valtion saavuttamaa
menestystä. Ankarain kärsimysten jälkeen ovat Suomen asukkaat,
ruotsalaiset ja suomalaiset, jotka ovat saaneet kestää vuosikymmenien
kidutuksen, taistellen voittaneet itselleen itsenäisyysoikeutensa.
Urhokas, sitkeä ja kaikelle edistykselle altis maa, joka on vapauden
arvoinen, liittyy riippumattomana valtiona Euroopan kansojen
perheeseen."

Neljännentoista päivän iltana me matkustimme Balkanin junalla
Berliiniin. Sielläkin oli täysi talvi.

Lähimpinä päivinä suoritettiin välttämättömiä valmisteluja Hollannissa
ja Sveitsissä käyntiä varten. Notifikatsionikirjelmän sommitteli Erich.
Erichin täytyi erityisten töiden takia jäädä Berliiniin ja Sario
halusi palata Suomeen, joten minun täytyi ottaa yksin suorittaakseni
notifikatsionitehtävä mainituissa maissa. Matkustin Hollantiin varhain
aamulla tammikuun 25 päivänä. Matka tapahtui Saksan rajalla olevan
Bentheimin aseman kautta jossa ei esiintynyt mitään vaikeuksia, kun
saapumisestani oli sahkösanomateitse ilmoitettu. Tulin illalla Haagiin.
Seuraavana päivänä kävin, Berliinissä olevasta Hollannin lähetystöstä
saamani neuvon mukaan ulkoasiainministeriön kabinettipäällikön Doude
van Troostewegin luona, joka tiedusteli ulkoasiainministeriöstä milloin
minut otettaisiin vastaan. Se määrättiin tapahtuvaksi tammikuun 28
päivänä.

27 päivänä matkustin Leideniin tapaamaan professori van der Vlugtia,
joka valitettavasti oli matkoilla. Katseltuani tuota mielenkiintoista
kaupunkia ja syötyäni päivällistä lähdin Amsterdamiin, missä vietin
iltaa eräässä tutussa hollantilaisessa perheessä. Hollantilaisen
maiseman yllä lepäsi rauhallinen tunnelma. Aurinko paistoi ilma oli
lauha ja eläimiä näkyi laitumilla.

Seuraavana päivänä kävin puhuttelemassa Saksan lähettilästä, tohtori
von Rosenia, miellyttävää, hienosti sivistynyttä miestä, joka
lausui julki myötätuntonsa Suomea kohtaan, ja iltapäivällä lähdin
ulkoasiainministerin Jonkheer Loudonin luo hänen virkahuoneistoonsa
Esitin tehtäväni ja luin notifikatsioniasiakirjan Se oli sommiteltu
hiukan lyhemmäksi kuin Saksan hallitukselle jätetty esitys ja
asianmukaisesti toisin muodosteltu. Siinä lausuttiin m.m. seuraavaa:

"Kääntyessään Alankomaiden kuningaskunnan puoleen, jolla on loistavat
vanhat muistot ja jolla nytkin on sija etevimpäin kulttuurivaltioiden
joukossa, ilmaisee Suomen hallitus toivomuksensa, että tämä kansa
joka on varsin suuressa määrin edistänyt kansainoikeuden kehittämistä
ja joka on ollut Suomelle arvokkaana moraalisena tukena vaikeassa
oikeustaistelussa tulee tunnustamaan Suomen valtioyhteiskuntain
jäseneksi ja ystävällisesti siihen suhtautumaan."

Loudon ilmoitti saaneensa Suomen hallitukselta odotettavissa olevaa
notifikatsionia koskevan kirjelmän ja sanoi parooni Geversin
Berliinistä antaneen tiedon saapumisestani. Sen johdosta oli hallitus
jo käsitellyt kysymystä Suomen tunnustamisesta ja esittänyt sen
kuningattarelle, ja Alankomaat olivat päättäneet tunnustaa Suomen
suvereeniseksi valtioksi. Tämän voin minä heti ilmoittaa Suomen
hallitukselle, ja virallinen ilmoitus tulisi lähetettäväksi senaatille
Pietarissa olevan Alankomaiden lähettilään ja Helsingissä olevan
pääkonsulin välityksellä. Ketään muuta ei tilaisuudessa ollut läsnä.
Koko toimitus oli vähemmän juhlallinen kuin Berliinissä, Itävallasta
puhumattakaan. Käyntiä kuningattaren luona ei Loudon pitänyt nyt
välttämättömänä. Yhdessäolon viralliseen puoleen liittyi Suomen oloja,
m.m. elintarvehätää koskeva keskustelu.

29 päivänä tein retken Scheveningeniin ja nautin merituulesta ja
aaltojenloiskeesta upealla rantakäytävällä. Ilma oli leuto ja keväinen.
Pengermällä käyskeli ryhmä internoituja englantilaisia sotavankeja
tahdintarkoin askelin. Flanderin sotanäyttämö oli sangen lähellä, mutta
täällä ei siitä ollut mitään havaittavissa. Iltapäivällä tuli luokseni
van der Vlugt, joka oli matkustanut Leydenistä minua tapaamaan. Me
söimme yhdessä illallista "Tree Steden'issä". Yhdessäolo tuon Suomen
vanhan ystävän kanssa, jonka myötätunnon maatamme kohtaan tuntee
koko Hollanti, muodostui miellyttäväksi ja opettavaksi. Hän iloitsi
vilpittömästi Suomen vihdoinkin saavuttamasta vapaudesta.

Samana päivänä saapuivat ensimmäiset levottomuutta herättävät tiedot
Suomessa puhjenneesta sisäisestä sodasta. Minun oli luovuttava
aikomuksestani matkustaa Hollannista Sveitsiin, ja minä lähdin
paluumatkalle seuraavana aamuna, tammikuun 30:ntenä saapuen saman
päivän iltana Berliiniin, missä minua kärsimättömästi odotettiin.

Seuraavina päivinä oli Berliinissä vaativia tehtäviä, jotka tekivät
poismatkustamisen aivan mahdottomaksi. Minun täytyi luopua ajatuksesta,
että lähtisin henkilökohtaisesti Sveitsiin. Helmikuun 11 päivänä
jätin Sveitsiä varten sommitellun notifikatsionikirjelmän Berliinissä
olevalle Sveitsin lähettiläälle, eversti Mercier'lle, toimitettavaksi
edelleen valaliiton hallitukselle Berniin. Muutamia viikkoja myöhemmin
sain ottaa vastaan ministeripresidentti Svinhufvudille osoitetun
taitavasti laaditun kirjelmän, jossa valaliiton hallitus tunnusti
Suomen itsenäiseksi riippumattomaksi valtioksi.

Berliini, elokuussa 1918.




Saksan avunanto.


Punaisen kapinan puhjetessa olin minä Hollannissa notifioimassa Suomen
itsenäisyyttä. Ensimmäiset sähkösanomatiedot, jotka aluksi kuulostivat
hyvin huolestuttavilta, luin sanomalehdistä Haagissa tammikuun 29
päivänä. Riensin Berliiniin. Siellä tapasin heti saavuttuani Erichin,
V. Thesleffin ja M. Gripenbergin, jotka antoivat lähempiä tietoja
kotimaassa sattuneista tapauksista. Pohdimme yhteisesti tilanteen
vaatimuksia Saksan taholta saatavaan apuun nähden.

Käydessäni Saksan päämajassa marraskuun 26 päivänä olimme sopineet
kenraali Ludendorffin kanssa, että Saksa antaisi apua Suomea
tyhjennettäessä venäläisistä joukoista, että aseita toimitettaisiin
maahamme jatkuvasti ja että suomalainen pataljoona vähitellen
lähetettäisiin kotiin. Nämä toimenpiteet eivät tähdänneet maassa
syntyvään sisäiseen sotaan, vaan oli tarkoituksena ainoastaan lisätä
Suomen hallituksen edellytyksiä maan itsenäisyyden tehostamiseen
sekä tehdä mahdolliseksi tarpeen vaatiessa asevoimin korostaa
venäläisten joukkojen maasta poistamista koskevaa vaatimusta. Sen
jälkeen kun Saksa oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden, oli mainittuun
sopimukseen vedottu erinäisissä kirjelmissä, jotka Erichin ja minun
allekirjoittamina oli lähetetty päämajaan ja ulkoasiainministeri
von Kühlmannille, ja olimme me vaatineet kysymyksessäolevien
lupausten täyttämistä. Valmisteluja olikin tehty toisessa ja
toisessa suhteessa, mutta asiaa ei ollut ajettu riittävän ripeästi
vaan turhantarkkaa säännönmukaisuutta noudatellen. Varsinkin
pataljoonan kotiinlähettäminen vaati pitkiä Saksan viranomaisten
välisiä neuvotteluja ja muita valmistavia toimenpiteitä. Saksan
sodanjohto oli tiettävästi tehnyt kaikki, mitä sille kuului, mutta
ulkoasiainjohto osoitti huomattavaa haluttomuutta, jopa jonkinlaista
vastahakoisuuttakin tässä asiassa. Ei tahdottu mielellään tehdä mitään
sellaista, mikä voisi vaikeuttaa tekeillä olevaa rauhansolmimista
Venäjän kanssa. Von Kühlmannia, joka oli enimmäkseen oleskellut
Brest-Litovskissa, emme olleet onnistuneet henkilökohtaisesti tapaamaan
ennenkuin tammikuun 23 päivänä, jolloin Erich, Thesleff ja minä kävimme
hänen puheillaan ulkoasiainministeriössä. Silloin tapahtuneessa
keskustelussa ilmeni, että ne kysymykset, joita hänelle lähettämissämme
kirjelmissä oli kosketeltu, olivat hänelle sangen vieraita.
Venäläisten joukkojen poistamista koskeva vaatimus tosin oli esitetty
Brest-Litovskissa, mutta ilmeisesti sangen ponnettomalla tavalla.
Viimeksimainittu kysymys oli nyt, kapinan puhjettua, käynyt vieläkin
polttavammaksi, ja me päätimme senvuoksi koettaa jälleen vaikuttavalla
tavalla vedota v. Kühlmanniin. Me lähetimme hänelle jo tammikuun
31 päivänä kirjelmän, jossa kuvailimme, kuinka maan rauhallisella
väestöllä oli suoritettavana melkein yli-inhimillinen tehtävä
puolustaessaan itseänsä, laillista järjestystä ja maan vapautta maan
huonoimmasta aineksesta koottua vähemmistöä vastaan, jonka venäläinen
sotaväki oli varustanut aseilla ja jota Venäjän hallitus avusti
aseilla ja joukoilla. "Suuressa hädässään", sanottiin kirjelmässä,
"anoo maa nyt Saksan apua. Jos välitön sotilaallinen esiintyminen on
mahdoton, odotamme ainakin seuraavia toimenpiteitä: että Saksa panee
ankaran vastalauseen Venäjän vallan asioihimme sekaantumista vastaan,
että vaaditaan venäläisten joukkojen aseistariisumista ja nopeata
poistamista ja estetään uusien joukkojen maahankuljettaminen."

Kirjelmän allekirjoitimme Erich ja minä, jotka hallitus oli
valtuuttanut tarpeen tullen olemaan läsnä Brest-Litovskin
neuvotteluissa, sekä Thesleff, jonka tehtävä kuului sotilaalliselle
alalle. Tämä vetoomus lähetettiin jäljennöksenä armeijan ylijohdolle.
Saamamme lisätiedot, jotka vahvistivat todeksi, että venäläinen
sotaväki suoranaisesti avusti punaisia ja että aseita ja apuväkeä
saapui Pietarista, ilmoitettiin asianomaisille.

Saksalaiset neuvottelijat käyttivät nyt ilmoituksiamme, mutta heidän
vastalauseensa, kuten tunnettua, eivät vaikuttaneet mitään Venäjän
hallitukseen, joka keksi verukkeita ja kielsi asian oikean laidan,
mutta todellisuudessa jatkuvasti avusti kapinaa. Von Kühlmann toimitti
minulle seuraavan otteen Brest-Litovskissa pidetystä pöytäkirjasta
helmikuun 11 päivältä:

"Kenraali Hoffmann: Minun on esitettävä seuraavaa: Tänne saapuneiden
tiedonantojen mukaan ei venäläisiä joukkoja viedä pois Suomesta, kuten
Venäjän hallituksen taholta on moneen kertaan selitetty tehtävän, vaan
niitä päinvastoin lisätään. Sellaiset suuret joukkojensiirrot eivät
vastaa täällä solmitun aselevon henkeä, joten minun on ilmaistava
näiden joukkojensiirtojen johdosta vastalauseeni.

"Herra Trotski: Mikäli tiedän, on Suomessa olevien venäläisten
joukkojen lukumäärää aselevon allekirjoittamisen jälkeen erinomaisesti
vähennetty. Otan sen todistaakseni herra kenraali Hoffmannille. Tosin
en ole riittävässä määrin perehtynyt sotilaallisiin näkökantoihin,
mutta uskon kumminkin, ettei Suomessa ole joukkojamme Saksan joukkoja
vastustamassa".[3]

Sitä tietä ilmeisesti ei ollut paljoakaan saavutettavissa. Helsingistä
saapuvat huolestuttavat tiedot aiheuttivat kumminkin sen, että
minä joitakin päiviä myöhemmin lähetin vielä Ludendorffille ja von
Kühlmannille samaa asiaa koskevat sähkösanomat. Edelliselle osoitetun
sähkösanoman loppuosa kuului:

"Pääkaupunki Helsinki, sen porvarilliset asukkaat, niiden joukossa
älystömme ja kulttuurimme etevimmät edustajat, ja runsaat määrät
aineellista omaisuutta ovat bolshevikien käsissä. Bolshevikit aikovat
hävittää kaikki. Itsensäpuolustaminen on tässä mahdotonta. Pyydän
hallitukseni nimessä hartaasti, että esitettäisiin vastalause ja
uhattaisiin vastatoimenpiteillä, elleivät verilöylyt ja hävitykset
Helsingissä lopu." Vastalauseiden aika oli kuitenkin ohi. Toisessa ja
tehokkaammassa muodossa annettavan avun aika oli tullut.

Sillä välin oli aina kapinan puhkeamisesta asti innokkaasti
jatkettu valmisteluja aseiden ostamiseksi ja lähettämiseksi
Suomen talonpoikaisarmeijalle sekä toimenpiteitä pataljoonan
kotiinlähettämiseksi. Kotimaasta saapuneissa sähkösanomissa
vaadittiin pikaista apua, sitäkin tärkeämmin, kun toiveet saada
aseita Ruotsista olivat vähäiset. Niinpä saapui esim. seuraava
sähkösanoma, päivättynä Tukholmassa tammikuun 30:ntenä: "Kenraali
Mannerheim pyytää tänään tänne saapuneen maaherra Heikelin kautta
hartaasti heti lähettämään kaksi saksa- laista yleisesikuntaupseeria
hänen apulaisikseen sekä kuljettamaan maahan ainakin 10,000-20,000
kivääriä. 50 konekivääriä ammuksineen — — — sekä 100 jääkäriä."
Kotimaassa vallitsi ilmeisesti sellainen käsitys, että kaikki
voi tapahtua tuota pikaa, mutta niin ei ollut laita. Pataljoonan
kotiinmatkustamiseen, jota koskeva kysymys oli herätetty jo paljoa
aikaisemmin, antoi valtiosihteeri von Kühlmann suostumuksensa vasta
tammikuun 31 päivänä, mutta edellyttäen, että joukko matkustaisi ilman
aseita ja sotilaallisia varustuksia. Aselähetysten taas piti siirtyä
tuonnemmaksi, jottei Saksa "joutuisi kieroon asemaan suhteessaan
venäläisiin". Tilanne oli meille kiusallinen ja kotona käydylle
taistelulle arveluttava. Emme säästelleet ponnistuksia saadaksemme
asekysymyksen järjestetyksi, ja varsinkin Thesleff oli tällöin hyvin
toimekas. Poliittisessa jaostossa olevat ystävämme, Hauptmannit von
Hülsen ja Püschel, avustivat meitä mitä innokkaimmin. Helmikuun 1
päivänä lähetti Sektion Politik päämajaan sähkösanoman, joka sisälsi
m.m. seuraavaa: "Hjelt ja suomalainen kenraali Mannerheim pyytävät
hartaasti aseita ja ampumavaroja. Pyydetään myöskin siellä vaikuttamaan
hänen Ylh. von Kühlmanniin, jotta saataisiin lupa lähettää aseita ja
ampumavaroja." Alivaltiosihteeri von dem Busschen myötävaikutuksella
asia järjestettiin ulkoasiainministeriössä toivomuksen mukaisesti.
Saksalaisten viranomaisten neuvoa noudattaen ei aseita kumminkaan
ostanut suoranaisesti Suomen valtio eikä niitä myöskään muodollisesti
myynyt Saksan sotaministeriö, vaan koko asian välitti saksalainen
toiminimi Mannesmann ja ostajana oli toiminimi Mauritz Gripenberg
Helsingistä. Minä todistin kumminkin erityisessä asiakirjassa, että
Suomen valtio oli tavaroiden oikea vastaanottaja ja vastasi maksuista.

Kaiken nopeassa järjestämisessä olivat uskolliset apumiehemme von
Hülsen ja Püschel väsymättömät, ja yksin siten ovat he avustaneet
vapaustaistelumme onnellista suorittamista ansiokkaalla työllä,
jonka merkitystä ei voi arvioida kyllin suureksi. Virallisena
valtuutettuna minä luonnollisesti otin osaa tarkempiin neuvotteluihin
ja ratkaisuihin, mutta käytännöllisistä toimenpiteistä huolehtivat
suomalaisella taholla lähinnä Thesleff ja Gripenberg, jotka olivat
asiantuntijoita ja voivat yksinomaisemmin antautua tähän tehtävään.

Helmikuun 8 päivänä olivat aseiden hankintaa koskevat välikirjat
valmiit ja ne allekirjoitettiin yleisesikunnassa. Ensimmäisten
lähetysten hinta nousi, alhaalle arvioituna, 8 tai 9 miljoonaan
markkaan. Saman päivän iltana matkustivat Thesleff ja M. Gripenberg
sekä eräitä jääkäreitä ja muutamia muita Berliiniin saapuneita
suomalaisia Libauhun. Thesleffin piti seurata pataljoonaa kotimaahan.
Me söimme yhdessä illallista Bristol-hotellissa ja saatoimme sitten
lähtijät Friedrichstrassen asemalle. Oli vakava tuokio, kun juna
lähti liikkeelle pohjoiseen päin. Me uskoimme sydämestämme, että
pataljoona tulisi kunnialla täyttämään sen tehtävän, johon se kauan
oli valmistunut ja jota se oli kärsimättömästi odottanut. Eikä uskomme
joutunutkaan häpeään.

Aseiden ja pataljoonan kuljetusta varten oli kauppaneuvos L.
Krogius, joka oleskeli Tukholmassa, asettanut käytettäväksi aluksia:
Poseidonin, Miran ja Virgon aseita ja Arcturuksen joukkoa varten.
Aluksia varten tehtiin meriasiain-johdon kanssa 1,300 kivihiilitonnia
koskeva välikirja. Päätettiin, että kaksi alusta, Poseidon ja Mira,
lähtevät 11 päivän illalla Danzigista, Virgon jäädessä toistaiseksi
sinne. Pataljoonan lähtö määrättiin 15 päiväksi klo 9:ksi aamulla.
Ruotsalainen matkavartio oli luvattu seuraamaan aluksia Öölannin
eteläkärjestä Kokkolaa vastapäätä olevaan Holmöhön, missä lasti oli
purettava. Sammon piti kohdata aselaivat Arholman luona Tukholmaan
johtavan reitin ulkopuolella. Arcturuksen piti Arholman luona
odottaa Sammon paluuta Pohjanlahdelta. Erinäiset seikat, osaksi
Tukholmasta saapuneista epätäydellisistä tiedonannoista aiheutuneet
väärinkäsitykset, osaksi Itämeren pohjoisosassa ja Pohjanlahdella
vallitsevat hankalat jääsuhteet vaikuttivat kumminkin, että alusten
lähtö ja perilletulo hiukan viivästyi ja että suunnitelmia oli jonkin
verran muutettava. Kaikki onnistui kuitenkin hyvin. Aselähetykset
tulivat hyvässä kunnossa määräpaikkaansa, ja pataljoona saapui
Vaasaan helmikuun 26 päivänä. Apu tuli vielä ajoissa aseettomille
ja koulutettua miehistöä puuttuville joukoillemme. Jääkärien osuus
vapaustaistelussamme on hyvin tunnettu, mutta Saksan avunannosta
puhuttaessa ei pidä myöskään unohtaa aselähetysten merkitystä.
Niillä vähillä asemäärillä, mitä oli salaa kuljetettu Ruotsista, ei
olisi voitu saada paljoakaan aikaan. Ilman Saksan aselähetyksiä,
joita jatkui kauan, olisi valkoisten eteneminen etelään päin ollut
mahdoton. Se into, millä Mannerheim kiiruhti aselähetyksiä ja hänen
tyytymättömyytensä, kun kaikki ei sujunut toiveiden mukaan, on hyvin
ymmärrettävissä.

Saksalaiset upseerit Ausfeld, von Coler, Stahel y.m., jotka olivat
palvelleet suomalaisessa jääkäripataljoonassa ja kiintyneet siihen,
matkustivat Tukholman ja Haaparannan kautta Vaasaan maaliskuun 1
päivänä. He uhkuivat rohkeata luottamusta ja taisteluhalua.

Muutamia päiviä pataljoonan Libausta lähdettyä, helmikuun 17:ntenä,
sain minä kenraali Ludendorffilta seuraavan sähkösanoman:

"Everstiluutnantti Thesleff lähetti minulle 27 jääkäripataljoonan
lähtiessä kiitossähkösanoman, joka on minua erittäin ilahduttanut.
Olkoon nuorten suomalaisten matka ja heidän onnellinen perilletulonsa
hyvänä tulevaisuudenenteenä heidän kotimaallensa, jonka kehitys ja
voimistuminen on tuonnempanakin oleva minulle sydämen asia molempain
maittemme yhteiseksi onneksi. Vallatkoon Suomen kansan ennen
kaikkea se vakaumus, että ainoastaan kaikkien voimien määräperäinen
kokoaminen syrjäyttämällä hajautuvat harrastukset ja rautainen
tahto voivat kaikista vaikeuksista huolimatta johtaa voittoon."
Vastaussähkösanomassani minä lausuin: — — — "Kotimaalleni lausutut
lämpimät onnentoivotukset ja t. Ylhäisyytenne luja luottamus sen
tulevaisuuteen luovat minuun varmuutta siitä, että me nykyisessä
hädänalaisessa tilassammekin voimme toivoa saavamme tukea armeijan
ylijohdolta. Se, mitä t. Ylh. lausui, on oleva hallitukselleni ja
hallitukselle uskollisille joukoillemme voimakkaana yllykkeenä nyt
käydyssä vaikeassa ja verisessä taistelussa isänmaan, vapauden ja
laillisen järjestyksen puolesta vihollisia vastaan, jotka ovat myöskin
Saksan, saksalaisen kulttuurin ja valtiojärjestyksen vihollisia".[4]

Helmikuun 28 päivänä minä jätin valtakunnankanslerille hallituksen
Vaasasta 26 päivänä lähettämän sähkösanoman, joka sisälsi m.m.
seuraavaa:

"Tänä iloisena päivänä, jolloin Saksassa koulutetut suomalaiset
jääkärit ovat palanneet kotimaahansa taistellakseen Suomen maaperällä
maamme vapauden ja riippumattomuuden puolesta, tuntee Suomen hallitus
mitä vilpittömintä tarvetta ilmaista Hänen Majesteetilleen Saksan
keisarille ja keisarilliselle hallitukselle ihailunsa Saksan kansan ja
sen mainehikkaan ylimmän sodanjohtajan loistavien tekojen johdosta ja
lausua Suomen kansan sydämen syvyydestä kumpuavan kiitoksen kaikesta,
mitä Saksa on tehnyt kansamme ja nyt tasan kolme vuotta sitten
vapaaehtoisesti saksalaiseen asepalvelukseen astuneitten suomalaisten
jääkärien hyväksi."

Brest-Litovskin neuvottelut olivat keskeytyneet helmikuun 11 päivänä,
ja seitsemän päivää myöhemmin kului aselepo umpeen. Eteneminen
Itämerenmaakunnissa pohjoista kohti alkoi 19:ntenä. Saksa voi nyt
toimia vapaasti Venäjään nähden, ja toiveet saada Saksa sotilaalliseen
toimintaan Suomessa olivat lisääntyneet. Helmikuun 14 päivänä kävi
luonani von Hülsen, joka ilmoitti minulle Ludendorffilta saapuneen
sähkösanoman, jossa von Hülsenille annettiin tehtäväksi kehoittaa minua
aikaisempiin esityksiin vedoten lähettämään kiireellinen pyyntö saada
Saksan apua Suomelle sen hädänalaisessa tilassa. Kirjelmä laadittiin
yksissä neuvoin Erichin kanssa ja lähetettiin jo samana päivänä sekä
Ludendorffille että valtakunnankanslerille. Tämä kehoitus ilmeisesti
merkitsi, että sotilaallisella taholla oli olemassa määrättyjä aikeita
tehokkaan sotilaallisen avun antamiseksi maallemme. Mikäli myöhemmin
kuulin oli Tukholmassa oleva Saksan sotilasattashea von Giese, joka
aina oli osoittanut lämmintä myötätuntoa maatamme kohtaan, sikäläistä
tilannetta koskevassa tiedonannossaan puoltanut pienehkön sotavoiman
lähettämistä Suomen avuksi taistelussa bolshevismia vastaan. Von Giese
oli sitä mieltä, että Saksallekin oli tärkeätä, että bolshevikivaara
torjuttiin jo Suomessa, ennenkuin se ehti levitä muihin pohjoismaihin
ja sitä tietä Saksaan. Kenties tämä tiedonanto osaltaan vaikutti, että
Saksan sotilasjohdon tarkoitukset Suomeen nähden ja sen halukkuus
kuuntelemaan vetoomustamme nyt saivat määrätymmän muodon. Bolshevismin
eteneminen Itämerenmaakunnissa ja Suomessa oli niitä asioita, jotka
näihin aikoihin kiinnittivät Saksan sanomalehdistön mieltä. Myöskin
Suomen vapaustaistelu sai osakseen paljon huomiota, ja sanomalehdet
olivat hyvin halukkaita saamaan meiltä tietoja sen kulusta.

Suomesta tulevat sähkösanomatiedot, jotka saapuivat meille Tukholman
kautta, olivat yleensä varsin huolestuttavia. A. Gripenbergiltä sain
minä näihin aikoihin m.m. seuraavan hälyyttävän lennätintiedon:

"Tilanne Suomessa epätoivoinen. Yliopistonuoriso äärimmäisessä
vaarassa, porvarilliset Helsingissä vaarassa joutua surmatuiksi tai
kuolla nälkään. Koska ei ole mitään pelastuksen toivoa täältä, on
Suomen ainoana toivona Saksan taholta tuleva pelastus ja se, että
Saksa, jos syntyy rauha, jota Venäjä sanomalehtiuutisista päättäen nyt
pyytää, ihmisyyden nimessä ja sivistyksen hyväksi asettaa ehdottomaksi
vaatimukseksi, jonka toimeenpanoa valvotaan, että venäläiset sotilaat,
olivatpa he univormupukuisia tai ei, sekä venäläinen laivasto heti
lähtevät pois Suomesta. Pyydän teitä ryhtymään nopeihin ja erinomaisiin
toimenpiteisiin tässä suhteessa ja sähköttämään toiveista."

19 päivänä sain Tukholmasta saapuvan kuriirin mukana senaattori
Renvallilta saapuneen pitkähkön kirjeen, jossa pyydetään ryhtymään
erinäisiin toimenpiteisiin ja lopuksi lausutaan, että minulla on
oikeus tiedustella, eikö Saksa voisi antaa meille aseellista apua sekä
huomautetaan, ettei tätä varten tarvittaisi mitään suuria sotavoimia.[5]

Tämä tiedonanto oli minulle erikoisen tervetullut, koska minussa
oli yhä enemmän vakaantunut se käsitys, että Venäjältä pakottamalla
saadut, joukkojen Suomesta poistamista koskevat lupaukset olivat
merkityksettömät ja ettemme voisi ilman Saksan apua pelastaa Helsinkiä
ja Etelä-Suomea. Tämän vahvisti pitkänlainen Helsingistä lähetetty
tiedonanto, joka Tukholman kautta saapui minulle ja jonka olivat
allekirjoittaneet eri yhdyskuntain (yliopiston, virkamies-, lääkäri-
ja liikemieskunnan y.m.) edustajat. Siinä anottiin suoranaista
sotilaallista apua, joko Ruotsista tai Saksasta, koska tilannetta
pidettiin epätoivoisena. Myöskin Kirkkonummen ja Pellingin osastojen
pelastamista oli anottu Tukholman kautta. Minähän sitäpaitsi vanhastaan
tunsin maassa vallitsevan mielialan Venäjää vastaan saatavaan
Saksan apuun nähden ja olin tuskin enää epätietoinen siitä, mitä
velvollisuuteni Berliinissä olevana Suomen virallisena edustajana
minulta vaati. Ei ollut kysymyksessä lähinnä sisäiseen taisteluumme
sekaantuminen, vaan maassa olevan ulkonaisen vihollisen kukistaminen ja
karkoittaminen.

Helmikuun 20 päivänä kävi von Hülsen taas luonani. Hän ilmoitti
Ludendorffin lausuneen toivomuksen, että minä saapuisin heti
päämajaan tärkeätä neuvottelua varten. Minä kehoitin M. Gripenbergiä
sotilasasiantuntijana lähtemään mukaan. Lähdimme jo samana iltana.
Seuraavana aamuna olin — toista kertaa — Kreuznachissa, missä päämaja
yhä edelleen sijaitsi.

Meidät otti asemalla vastaan edelliseltä käynniltäni tuttu luutnantti
Fischer ja meidät vietiin automobiililla asuntoomme. Syötyämme
aamiaista lähdimme majuri Crantzin luo, joka ilmoitti meille, että
Ludendorff ottaa meidät heti vastaan. Meidät vietiin L:n työhuoneeseen,
kookas kenraali astui muutaman askelen meitä kohti, ja tervehdittyämme,
istuuduttuamme hän ilmoitti, että armeijan ylijohto, ottaen huomioon
Suomessa vallitsevaa tilannetta koskevat esityksemme ja kuvauksemme,
oli suunnitellut sotilaallisiin toimenpiteisiin ryhtymistä maassamme
antaakseen apuansa sen vapauttamiseksi bolshevikien ja punaisten
vallasta. Hän oli tällöin ajatellut Ahvenanmaata tulevain sotatointen
tukikohdaksi ja kysyi, olisiko Suomella mitään sitä vastaan, että
saksalaiset joukot miehittäisivät Ahvenanmaan. Minä katsoin voivani
vakuuttaa hänelle, että Suomessa tervehdittäisiin ilomielin sellaista
askelta alkutoimenpiteenä maan auttamiseen sen vaikeassa tilassa ja
syvästi kiitollisina otettaisiin vastaan se sotilaallinen avustus,
jonka Saksa tahtoi antaa.

Ludendorff kehitteli sitten suunnitelmansa yleisin piirtein. Ensin
lähetettäisiin muutamia sotalaivoja ja yksi jääkäripataljoona
Ahvenanmaalle. Tämä voisi kenties tapahtua jo seuraavalla viikolla.
Kun tämä toimenpide olisi suoritettu ja niinpiankuin jääsuhteet
sallisivat, laskettaisiin 5-6 pataljoonaa maihin jossakin länsirannikon
kohdassa, jonka kenraali Mannerheim saisi lähemmin määrätä. Nämä
pataljoonat täydennettäisiin kaikilla niillä erikoisaseilla,
joita sotatoimissa tultaisiin tarvitsemaan. Ratsuväen pitäisi
olla hyvin edustettuna lähetettävässä sotilasmäärässä. Mannerheim
määräisi komentavan saksalaisen kenraalin luo jonkin suomalaisen
upseerin, mieluimmin Thesleffin. Yhdessä valkoisten kanssa
ryhtyisivät saksalaiset toimenpiteisiin punaisten ja venäläiseen
sotilasjoukkioiden karkoittamiseksi. Niiden kokemusten perusteella,
joita oli saatu itärintamalla, katsoi Ludendorff asian muodostuvan
sangen yksinkertaiseksi. Mikäli mahdollista tultaisiin noudattelemaan
rautatielinjoja. Tätä tarkoitusta varten olisi rautatiekalustoa
koottava soveliaisiin kohtiin. Hän toivoi myöskin, että hevosia
pidettäisiin varalla maihinnousun helpottamiseksi, mutta ettei
niitä kuljetettaisi rannikolle, ennenkuin aika oli tullut, jottei
herätettäisi huomiota. Rehusta olisi pidettävä huolta. Joukkojen
muonitus tapahtuisi Saksan varastoista, mutta väestöä varten ei
voitaisi elintarpeita kuljettaa mukana. Tämä kysymys oli järjestettävä
myöhemmin.

Vähää ennen joukkojen maihinlaskua Ahvenanmaalle annettaisiin
meille ja meidän välityksellämme Vaasassa olevalle hallitukselle
ja Mannerheimille tieto maihinnousun ajasta. Tämä varovaisuus
oli välttämätön, koska ruotsalaiset tai entente voivat siepata
kipinäsähkösanomat. Mannerheimin piti kohta maihinnousun tapahduttua
asettua yhteyteen saksalaisten joukkojen kanssa.

Lisäksi Ludendorff lausui armeijan ylijohdon toivomuksen, että
väestölle selvitettäisiin, että saksalaiset saapuivat Suomeen ystävinä,
ei valloitusretkelle eikä minkäänlaisin alueenanastussuunnitelmin, vaan
auttaakseen Suomea pelastumaan bolshevikien ja anarkistien vallasta
sekä edistääkseen todella vapaan Suomen luomista, joka oli Saksallekin
erittäin tärkeä. Tällöin toivottiin maamme ja Saksan välille pian
syntyvän kauppavaihtoa, joten puutavaramme, paperi- y.m. tulisivat
kompensatsionina lähinnä Saksan hyväksi.

Jos Venäjän kanssa tulisi lähimmässä tulevaisuudessa solmittavaksi
välirauha, mitä armeijan ylijohto ei halunnut, oli Ludendorffin
mielestä syytä, että Suomen hallitus suoraan pyytäisi Saksan
hallitukselta apujoukon lähettämistä Suomeen järjestyksen
palauttamiseksi sekä ohjaajia järjestetyn sotaväen muodostamista
varten. Ludendorff selitti Saksan pitävän Suomea vapaana
valtiona, joten Venäjän kanssa solmittava välirauha ei estäisi
antamasta sellaista avustusta Suomelle. Joka tapauksessa tulisi
aseleposopimukseen sisällytettäväksi määräys, jonka mukaan venäläisten
joukkojen sekä linnoitusgarnisonien ja laivaston oli heti poistuttava
Suomesta. Ellei tätä vaatimusta noudatettaisi, olisi se katsottava
aselevon loukkaamiseksi. — Siinä on lyhyesti mainittuna Ludendorffin
meille antamain ilmoitusten sisällys. Hän ei tietenkään esittänyt
asioita yhtämittaisesti, vaan osittain kysymysten ja vastausten
muodossa. Luonnollisesti annoin hänen ymmärtää, kuinka iloinen olin nyt
saadessani varmat toiveet, että kansamme kärsimykset pian loppuisivat
ja vapautemme pelastuisi.

Mihin omiin, puhtaasti sotilaallisiin tarkoitusperiin päämaja tähtäsi
Suomessa suoritettavilla sotatoimilla, ei Ludendorff maininnut,
enkä minä tahtonut ottaa esiin tätä kysymystä, joka meille oli
merkitykseltään toisarvoinen.

Päivällisille oli meidät kutsuttu Hindenburgin luo siihen huvilaan,
jossa hän ja Ludendorff asuivat. Tämä kuuluisa "Tafelrunde" käsitti
nyt noin 20 henkeä, nimittäin molempain sotapäällikköjen lähimmät
työkumppanit sekä muutamia muita vieraita. Ensinmainittujen joukossa
kiintyi huomioni varsinkin eversti Baueriin, erittäin älykkääseen
henkilöön, jonka vaikutusvaltaa päämajassa on pidetty varsin suurena.
Minulla oli etu saada istua Hindenburgin oikealla puolella, vasemmalla
istui eräs päämajassa vieraileva saksalainen upseeri. Vastapäätä istui
Ludendorff, oikeanpuolisena pöytänaapurinaan Gripenberg. Tapasin
nyt Hindenburgin ensimmäisen kerran. Kun minut esitettiin hänelle,
lausui hän hieman kuivaan, hitaaseen tapaansa: "Minua ilahduttaa,
että meillä nyt on tilaisuus auttaa Suomea. Olisimme tehneet sen jo
aikoja sitten, mutta se ei ollut aikaisemmin mahdollista." Keskusteluni
ylisotamarskin kanssa koski enimmäkseen Suomen, Ruotsin ja Venäjän
oloja. Kysyessäni, kuinka kauas hän luuli saksalaisten etenevän,
ennenkuin rauha solmittaisiin Venäjän kanssa, vastasi hän: "Ainakin
Narvan linjalle." (Se saavutettiinkin tosiaan samaan aikaan, kun
Brest-Litovskin rauha solmittiin, maaliskuun 3 päivänä.) Päivällisillä
vallitsi luonteva mieliala, joskin molempiin päällikköihin ja varsinkin
Hindenburgiin kohdistuva kunnioitus selvästi ilmeni. Ruoka oli
yksinkertaista, mutta hyvää. Päivällisen jälkeen Ludendorff keskusteli
eräässä upseeripiirissä, ja minä kuulin hänen ilmoittavan, että oli
aikomus lähettää Suomeen sotaväkeä. Mitään hämmästystä ei ilmennyt
upseerien kasvoilla eikä heidän sanoissaan. Se oli ikäänkuin sanaton:
"Kuten käskette." Erottaessa Hindenburg lausui muutamia lämpimiä sanoja
toivottaen Suomelle onnea ja menestystä. Ludendorff seurasi minua
etehiseen, vei minut syrjään ja kehoitti meitä olemaan rauhallisia,
lausuen vakaumuksenaan, että Saksan sotilaallinen toiminta tulee
piankin lopettamaan punaisten vallan.

Ennen päivällistä kävi keisari tapaamassa Hindenburgia ja Ludendorffia,
ja me saimme nähdä hänen lähtevän automobiilissaan kokoontuneiden
kaupunkilaisten hurratessa. Hänen majesteettinsa näytti voimakkaalta ja
vakavalta.

Illalla me lähdimme yötä myöten matkustamaan takaisin Berliiniin, missä
saimme odottaville ystävillemme kertoa iloisen uutisen. Tapahtunut
ratkaisu oli maallemme tärkeä, ja minä olin ottanut kantaakseni suuren
vastuun, sillä Saksan avunanto määräsi samalla ulkopolitiikkamme
suuntaviivat. Olin kuitenkin tietoinen siitä, että velvollisuuteni
ehdottomasti vaati suostumaan nyt kun käsi ojennettiin ja että olisin
menetellyt anteeksiantamattoman väärin isänmaatani kohtaan, jos olisin
epäröinyt ottaa kantaakseni persoonallista vastuuta siitä ratkaisusta,
joka nyt oli kädessäni. Muodollinen oikeus puhua ja toimia maan
nimessä oli minulla nyt sitä enemmän, kun minut oli muutamia päiviä
aikaisemmin tunnustettu Saksassa olevaksi Suomen ministeriksi. Ei ollut
aikaa asettua yhteyteen kotimaan kanssa, sillä siihen olisi kulunut
vähintään kymmenen päivää. Salamerkkijärjestelmää sähköttämistä varten
ei ollut, ja avoimesti en saanut sähköttää. Ei ollut kysymys ainoastaan
siitä, että apua piti saada pian, vaan avunsaannin mahdollisuuskin
voi helposti luisua käsistä, jos asia lykkäytyi. Niin kauan kuin
neuvottelut Venäjän kanssa jatkuivat, olivat sotilasjohdon kädet
sidotut; nyt sillä oli taas vapaa valta toimia — ja Ludendorff oli
erikoisesti siitä huomauttanut. Muutaman päivän kuluttua saattoi
tulla uusi aselepo tai rauha, ja silloin voisi taas ulkoasiainjohto
esittää epäilyksiään. Senaattori Renvallin ylempänä mainittu kirje,
josta olin tehnyt selkoa asianomaisille, antoi minulle jonkinlaista
virallista tukea hallituksen toivomuksiin nähden. Ja kun rinnastin
mainitun, hallituksen taholta lausutun käsityksen ja ne kehoitukset,
joita minulle oli lähetetty Tukholmasta, sekä sen Etelä-Suomessa ja
erittäinkin Helsingissä vallitsevia olosuhteita koskevan kuvauksen,
johon jo ylempänä viittasin, niin en voinut päätellä muuta kuin että
Saksan sotilaallinen avunanto oli sekä kaivattu että välttämätön. Jos
Ruotsi olisi tahtonut puuttua asiaan, ei Saksan esiintymistä tietenkään
olisi tapahtunut, mutta Ruotsista ei tänä ajankohtana enää voitu apua
toivoa.

Omaksumani kannan vahvisti oikeaksi myöhemmin (maaliskuun 15 päivänä)
Svinhufvudilta saapunut kirje, joka oli päivätty Helsingissä helmikuun
15 päivänä ja josta seuraava ote on tässä paikallaan:

”— — — Jos tämä saa vielä jonkin aikaa jatkua, on vaara tarjona,
että Etelä-Suomi sortuu, ennenkuin pohjoisesta tuleva pelastus ehtii
näin kauas. Jotta sellainen maata ja kansaa uhkaava suunnaton häviö
estettäisiin, on välttämätöntä, että ulkovallat puuttuvat asiaan: Saksa
kaiketi lähinnä, koska se on toimintakykyisin ja voi antaa nopeinta ja
tehokkainta apua, mutta myöskin Skandinaavian maat, jos mitään apua
on siltä taholta toivottavissa. — — — Me siis anomme ulkovalloilta
hengen ja omaisuuden suojaamista Etelä-Suomessa, anomme suojaa punaista
hirmuvaltaa ja Venäjän petollista hallitusta vastaan. Miten ja missä
muodossa apu voidaan antaa, täytyy meidän jättää väliintulijain
ratkaistavaksi. Eräs muoto näyttäisi olevan se, että lähetettäisiin
sotaväkeä kaupunkeihimme ja uhattuihin suurempiin keskuspaikkoihin
pitämään niissä yllä järjestystä, estämään ryöstöjä, murhia ja
väkivaltaisuuksia sekä yleensä tarjoamaan väestölle sen kaipaamaa
suojaa. — — — Pääasia on, että saamme _pikaista_ apua Etelä-Suomeen."

Odotettavasta Saksan esiintymisestä lähetin heti kuriirin mukana tiedon
hallitukselle Vaasaan. Tiedonanto tuli aivan äkkiarvaamatta, ja mikäli
minulle on ilmoitettu lienee se lyönyt asianomaiset hämmästyksellä,
voimatta herättää jakamatonta tyydytystä. Tukholmalta täytyi asia
vielä pitää salassa. Ainoastaan siellä oleva Saksan sotilasattashea
sai siitä tiedon, mutta ei Saksan lähetystö. Gripenbergille Tukholmaan
voin sähköttää ainoastaan: "Kaikkiin toimenpiteisiin ryhdytty.
Pyydän rohkaista kaikkia kestämään." Tehtiin myöskin yritys lähettää
rauhoittava kipinäsanoma Helsinkiin (Sipooseen), mutta en tiedä
varmaan, saapuiko se perille.

Ludendorff oli pyytänyt meitä Berliiniin palattuamme käymään
amiraaliesikunnan päällikön, amiraali von Holtzendorffin luona
neuvottelemassa Ahvenanmaanretkestä. Menimme amiraalin puheille
helmikuun 23 päivänä illalla, ja toivomustani noudattaen tuli
myöskin von Hülsen mukaan. Amiraali oli täysin perehtynyt päämajan
suunnitelmiin ja teki joukon kysymyksiä, jotka koskivat retkikunnan
tehtävään liittyviä seikkoja. Hän kuitenkin ilmoitti ruotsalaisten
nyttemmin laskeneen joukkoja maihin Ahvenanmaalla, joten koko yritys
oli käynyt mutkikkaammaksi, ehkäpä kerrassaan epävarmaksikin. Minä
ilmaisin tämän johdosta levottomuuteni ja huomautin, ettei tuon
maihinlaskun, joka oli tapahtunut ruotsalaisten omalla vastuulla,
tarvinnut tai pitänyt mitenkään estää Saksan hanketta, jossa
Ahvenanmaan miehittäminen oli välttämätön alkutoimenpide. Koska kysymys
oli luonteeltaan poliittinen ja voi kenties aiheuttaa selkkausta
Ruotsin kanssa, toivoi von Holtzendorff, että minä kääntyisin asian
johdosta ulkoasiainministeriön puoleen. Tämä uusi käänne huolestutti
minua melkoisesti, mutta von Hülsen arveli armeijan ylijohdon kyllä
selvittävän asian. Seuraavana päivänä hän voikin ilmoittaa, että
välikohtaus jo oli saatu — keisarin persoonallisen esiintymisen avulla
— järjestetyksi ja ettei ulkoasiainministeriön puoleen tarvinnutkaan
kääntyä. Saksalainen apuretkikunta oli päätetty tosiasia, jonka ei
tarvinnut joutua Ruotsin edunharrastusten kanssa ristiriitaan. Viikkoa
myöhemmin apuretkikunta lähti matkaan ja voi vaikeista jääesteistä
huolimatta suorittaa tehtävänsä.

Armeijan ylijohto oli antanut määräyksensä ja sotakoneisto oli
pantu käyntiin. Tässä tosin oli kysymyksessä ainoastaan pienoinen
syrjäkohtaus suurta maailmansotaa, mutta siitä riippui meidän elämämme
tai kuolemamme. Ja minut teki levottomaksi pelko, että koneiston
toiminta olisi vielä voitu keskeyttää.

Brest-Litovskin neuvottelut näet olivat taas alkaneet ja rauhan
solmimisen Venäjän kanssa voitiin odottaa tapahtuvan milloin hyvänsä.
Tämän johdosta minä lähetin Ludendorffille helmikuun 26 päivänä
seuraavan sähkösanoman: "Päämajassa helmikuun 21 päivänä T. Ylh.
kanssa tapahtuneen keskustelun johdosta ja viitaten Brest-Litovskin
neuvotteluihin rohkenen nöyrimmin tiedustella, voimmeko varmasti
luottaa siihen, että venäläisiä joukkoja, olivatpa ne univormupukuisia
tai eivät, linnoitusgarnisoneja ja laivastoa ehdottomasti vaaditaan
poistumaan Suomesta sekä lakkaamaan avustamasta punaisia aseilla, ja
ettei aselepo- tai rauhansopimus tule estämään Suomessa suoritettavaksi
ajateltua aseellista esiintymistä." Tähän sähkösanomatiedusteluun
saapui heti poliittisen jaoston kautta rauhoittava vastaus:
"Vaatimuksia ja aseellista esiintymistä koskeviin Hjeltin
tiedusteluihin vastataan myöntävästi."

Sattui vielä muutamia häiritseviä välikohtauksia, jotka
aiheutuivat Suomesta saapuneista tiedonannoista, mutta eivät
kumminkaan olleet varsin vaikeata laatua. Kaksi saksalaista
sanomalehden-kirjeenvaihtajaa, jotka olivat käyneet Mannerheimin
päämajassa, olivat tehneet tiettäväksi, että Mannerheim oli sanonut
vastustavansa saksalaisen apuretkikunnan lähettämistä, asiasta
oli ilmoitettu Saksaan ja se oli tullut Oberste Heeresleitungin
tietoon. Tämän johdosta Ludendorff tiedusteli minulta maaliskuun
3 päivänä, kuinka asian laita oli. Vastasin heti, ettei sopinut
kiinnittää huomiota sanomalehdenkirjeenvaihtajain lausumiin, ja
lisäsin: "Odotettavissa olevaa Saksan sotilaallista avunantoa koskeva
ilmoitukseni on saapunut Suomen hallitukselle ja Mannerheimille
viimeistään helmikuun 27 päivänä. Jos Mannerheimin mielipidettä
koskevat tiedonannot, että sellainen avunanto ei ole tarpeen,
olisivat oikeat, olisin varmaan saanut häneltä tai hallitukseltani
vastaavan sähkösanomatiedon. Mannerheimin ja Suomen hallituksen
välillä muka ilmenneistä erimielisyyksistä en ole kuullut mitään."
Myöskin eräs Sariolta saapunut sähkösanoma aiheutti ohimenevää
hämmennystä. Sähkösanoma, joka oli osoitettu minulle ja lähetetty
Tukholmasta, mutta joutunut kulkemaan poliittisen jaoston kautta,
kuului: "Suomessa paranee tilanne päivä päivältä. Joukkomme etenevät
jälleen. Punakaarti ja venäläiset moraalisesti huomattavassa määrin
heikontuneet." Ludendorff käski kysyä minulta, halusiko Suomi yhä,
suotuisaksi kuvaillusta tilanteesta huolimatta, "että me vielä annamme
apua ja millä tavoin". Vastaukseni sisälsi, etteivät valkokaartin
saavuttamat menestykset olleet muuttaneet punaisten asemaa maan
eteläosassa, missä hirmuvalta jatkui, jonka vuoksi helmikuun 21
päivänä tehdyssä sopimuksessa pysyminen oli välttämätöntä. Ludendorff
ilmoitti minulle von Hülsenin välityksellä, ettei mitään tarkoitetusta
sotatoimesta luopumista tulisi tapahtumaan, mutta toivoi kumminkin,
että minä "mahdollisimman virallisesti" ilmoittaisin myöskin
ulkoasiainministeriölle, että hallitus yhä edelleen halusi Saksan apua.

Kirjelmäni, johon sisältyi lyhyt, maassa vallitsevaa tilannetta koskeva
selonteko, päättyi seuraavaan lausuntoon: "Hallitukseni nimessä
pyydän senvuoksi vieläkin hartaasti, että Saksan taholta jo luvattu
sotilaallinen apu annettaisiin. Hallituksemme ja Suomen kansan toiveet,
kansan, joka nyt ponnistaa kaikki voimansa pelastaakseen maansa
anarkiasta ja perikadosta, rakentuvat nyt kuten ennenkin tämän avun
toteuttamisen pohjalle."

Maaliskuun alussa saapui hallitukseltamme Vaasasta Saksan
hallitukselle tarkoitettu, luvattua sotilaallista avunantoa koskeva
kiitossähkösanoma, jonka sisällön minä toimitin kirjallisessa muodossa
perille. Vielä lähetti Mannerheim Ludendorffille sähkösanoman, joka
teki hyvän vaikutuksen ja teki mahdottomaksi enää epäillä sitä, että
Suomessa yleisesti toivottiin saksalaisia joukkoja laskettavan maihin
ja niiden ottavan osaa vapaustaisteluumme.[6]

Mannerheimin sähkösanomassaan lausumat toivomukset tulivat tunnetuiksi,
mistä Hindenburg vastaussähkösanomassaan ilmoitti lausuen sitäpaitsi:
"Olen niinmuodoin varmasti vakuutettu, että suomalaisten ja
saksalaisten joukkojen kesken tulee vallitsemaan uskollinen aseveljeys
ja että heidän yhteinen työnsä tulee koitumaan kansojemme onneksi".[7]

Maaliskuun 10 päivänä saapui Berliiniin senaattori Svinhufvud, joka oli
lähtenyt Helsingistä Tarmo-laivalla seikkailunomaiselle pakoretkelle,
senaattori J. Castrénin seurassa. Mitä Saksan avunantoon tulee,
oli hänellä edessään päätetty tosiasia, mutta hän antoi kaikille
toimillemme auktoritatiivisen hyväksymisensä. Minun seuraamanani hän
kävi puhuttelemassa sekä kreivi Hertlingiä että Hindenburgia, joka
sattui olemaan Berliinissä, ja lausui heille maan kiitollisuuden jo
aloitetusta, Suomessa tapahtuvasta sotilaallisesta toiminnasta, jota
hän piti aivan välttämättömänä, jos mieli pelastaa maan eteläiset
osat. Tähän aikaan oli Suomen kysymys esillä Saksan valtiopäivillä.
Saksalais-suomalaiset rauhan- ja kauppasopimukset olivat valtiopäivien
hyväksyttävinä, ja sosiaalidemokraatit, jotka vapaustaisteluumme
nähden — heitä oli johdettu harhaan, mitä taistelun varsinaiseen
sisältöön tulee — jossakin määrin tunsivat myötätuntoa punaisia
kohtaan, tahtoivat käyttää tilaisuutta lausuakseen tyytymättömyytensä
saksalaisen apuretkikunnan lähettämisen johdosta. Levottomuutta
herättävä pilvi häipyi kumminkin pian. Varsinainen kiista tapahtui
valtiopäivien päävaliokunnassa. Itse valtiopäivillä tosin lausuttiin
moitteita, mutta ei esitetty mitään vaatimuksia. Svinhufvud ja Castrén
olivat Berliinissä ollessaan henkilökohtaisesti puhutelleet eräitä
johtavia sosiaalidemokraatteja selittäen heille Suomessa vallitsevaa
tilannetta.

Samassa tarkoituksessa ja selvittääkseen Suomeen lähetettävän
saksalaisen apuretkikunnan merkitystä oli vapaaherra von Bonsdorff,
joka oli maaliskuun keskivaiheilla palannut Berliiniin, koettanut
— kuten osaltani minäkin — vaikuttaa Berliinin poliittisiin ja
sanomalehtimiespiireihin kohdaten yleensä ymmärtämystä. Jo helmikuun
alussa olin minä n.s. keskiviikkoseurassa sen puheenjohtajan,
professori L. Steinin kehoituksesta alustanut Suomen kysymystä ja
Saksan suhtautumista siihen koskevan keskustelun. Kokoukseen oli
kutsuttu myöskin W. Thesleff, joka otti vilkkaasti osaa keskusteluun.
Useimmat puhujat suhtautuivat myötätuntoisesti Suomen kysymykseen.
Ainoa, joka lausunnossaan vastusti Saksan baltilaista politiikkaa,
tällöin laajemmin koskettelematta Suomea, oli Vossische Zeitungin
tunnettu toimittaja George Bernhardt,[8] yleensäkin eräs Saksan
itäpolitiikan tärkeimpiä vastustajia.

Käyntiin pantu sotakoneisto toimi toimimistaan. Saksalaisen
maihinnousuosaston päälliköksi oli nimitetty kreivi Rüdiger von der
Goltz, joka saapui Berliiniin elokuun lopussa ja tuli heti minua
tapaamaan. Hän teki minuun alusta pitäen erittäin hyvän vaikutuksen,
ja minä olin iloinen, että armeijan ylijohto oli osunut niin oikeaan
valitessaan miestä tehtävään, joka ei vaatinut ainoastaan voimaa ja
päättäväisyyttä vaan myöskin älyä ja tahdikkuutta. Me neuvottelimme
sittemmin suunnitellusta sotatoimesta useita kertoja. Tehtävä
nähtävästi herätti von der Goltzissa suurta mielenkiintoa, se kun oli
itsenäinen, tarkoin määritelty, vapauttamistarkoituksessa suoritettava
sotilaallinen yritys. Maaliskuun alussa teimme me keskenämme sopimuksen
niistä valtuuksista, joita hänellä ja hänen joukollansa tulisi olemaan
toimintansa aikana Suomessa siviiliviranomaisiin ja väestöön nähden.
Mitään saksalaisten joukkojen taholta tapahtuvaa väkivaltaisuutta
von der Goltz ei pelännyt. Joukot olivat hänen vakuutuksensa mukaan
valioväkeä. Maihinnousukohdaksi hän oli ensin suunnitellut Raumaa,
mutta päätti sitten erinäisistä syistä valita Hangon. Lähtö Danzigista,
missä heti ryhdyttiin valmisteluihin, oli ensinnä suunniteltu
maaliskuun 14 päiväksi, mutta se täytyi lykätä, osaksi jääsuhteiden
vuoksi, jotka tänä talvena olivatkin vaikeammat kuin tavallisesti,
osaksi siitä syystä, että miinavaara oli ensinnä mahdollisuuden mukaan
poistettava trallauksen avulla. Miinoista vapaa reitti Hankoon oli
jo trallattuna, kun myrsky sai aikaan häiriöitä, jotka pakottivat
suorittamaan työn uudelleen. Von der Goltz oli lausunut toivomuksenaan,
että muutamia suomalaisia lähtisi hänen mukanaan. Kotimaasta saapui
tätä tarkoitusta varten, paitsi eversti Thesleffiä, kaksi lakimiestä,
varatuomarit Westerlund ja Eskelä. Omasta puolestani olin minä
ehdottanut seuralaisiksi ja tulkeiksi mainittujen lisäksi professori
Mikkolan ja maisteri H. Stenbergin, jotka olivat Berliinissä.
Maaliskuun loppupuolella kaikki nämä henkilöt saivat määräyksen
matkustaa Danzigiin. Lähtöpäivä pidettiin salassa, mutta maaliskuun 30
päivänä minä sain peitellen sommitellun sähkösanoman, josta ymmärsin,
että maamme kohtaloa ratkaisevalle matkalle pohjoista kohti vihdoinkin
lähdetään. Itämerendivisionan lähtö tapahtui huhtikuun 1 päivän
aamuna. Tallinnaan paenneet Tellingin osaston jäsenet, joiden Suomeen
kuljettamisesta oli neuvotteluja pidetty, lähtivät mukana. Tapahtumain
edelleenkehittyminen ei enää kuulu henkilökohtaisten kokemusteni
piiriin.

Muutamia päiviä lähdön jälkeen saimme tiedon, että joukot olivat
nousseet maihin Hangossa. Seuraavina jännittävinä päivinä piti
poliittinen jaosto meitä asiain menosta selvillä. Helsingin valloitus
ja se riemu, jolla väestö tervehti saksalaisia joukkoja, herätti
minussa sydämellistä iloa. Tarkoitusperä oli saavutettu, eikä minun
tarvinnut enää ollenkaan epäillä sitä, että olin toiminut maanmiesteni
toivomusten mukaisesti. Tunsin vapautuneeni ankarasta vastuusta. Me
suomalaiset vietimme tapahtuman johdosta Adlonissa juhlan, johon
poliittisessa jaostossa olevat ystävämmekin oli kutsuttu. Minä
lähetin yliopiston rehtorille kipinäsähkösanoman toivottaen onnea ja
tervehtien opettajatovereita ja ylioppilaita. Vanha rakkaus ja suhteeni
yliopistoon lienevät vaikuttaneet, että he olivat punaisena aikana
olleet sydäntäni lähinnä.

       *       *       *       *       *

Saksan avunanto oli kulttuuriteko, jolla ei maailmansodassa
ole vertaistaan. Siihen luonnollisesti sisältyi Saksan etuihin
soveltuva sotilaallinen ja poliittinen päämäärä — muutahan ei voisi
ajatellakaan — mutta sitä kannatti samalla voimakas ihanteellisuus,
se asiallinen ihanteellisuus, joka on ominaista Saksan kansakunnalle,
selvä tietoisuus inhimillisestä velvollisuudesta ahdistettua,
ystävällismielistä kansaa kohtaan. Minulla oli tilaisuutta saada siitä
monia todisteita. Se, joka tässä Suomen kansalle annetussa avustuksessa
näkee ainoastaan halpamaisen omanvoitonpyynnin ilmauksen, ei tunne
Saksan kansaa eikä sen johtavia miehiä.

Maailman valtasuhteet ovat nyt muuttumassa Saksalle epäedullisiksi
ja Suomi tulee todennäköisesti menettämään sen voimakkaan ulkonaisen
tuen, jonka suuri keskusvalta on sille suonut. Ulkoinen politiikka,
jonka täytyy noudattaa valtasuhteita, tulee aivan varmaan meidänkin
maassamme saamaan uudet suuntaviivat. Mutta tämä ei saa vaikuttaa
Saksaa kohtaan tuntemiimme lämpimiin tunteisiin, kiitollisuuteemme
sitä kansaa kohtaan, joka on uhrannut voimia ja verta vapautemme
hyväksi, kiitollisuuteemme ainoata todellista ystäväämme kohtaan
suurten kansakuntien joukossa. Olisi häpeäksi kansallemme, jos se
monien muiden tavoin ulkonaisten etujen vuoksi tekisi itsensä syypääksi
uskottomuuteen. Millaiseksi maamme tulevaisuus muodostuneekin,
vapautemme ja itsenäisyytemme voimme toivoa joka tapauksessa säilyvän,
ja niitä me emme olisi milloinkaan saavuttaneet ilman Saksan antamaa
tukea ja apua.

Tämä asiantila tai tunnustus ei vähimmässäkään määrin vähennä oman
valkoisen armeijamme suuren ja kauniin isänmaallisen työn merkitystä,
jota ilman vieraasta avusta olisi ollut vähän hyötyä.

Berliinissä marraskuulla 1918.




Keskusvaltojen ja Suomen väliset rauhansopimukset.


Olimme ajatelleet, ettei mitään varsinaista rauhansopimusta
tarvittaisi Saksan ja Suomen kesken, kun Saksa kerran oli
tunnustanut itsenäisyytemme, vaan että riittäisi pelkkä selitys tai
toteaminen, ettei mikään sotatila ollut mainittujen maiden välillä
vallitsemassa. Sitävastoin oli luonnollista, että kauppasopimus
samoinkuin muitakin sopimuksia oli solmittava. Kun me, Erich ja minä,
helmikuun alussa kävimme puhuttelemassa ulkoasiainministeriä von
Kühlmannia, lausui hän kumminkin olevan toivottavaa, että tehtäisiin
muodollinen rauhansopimus. Hän antoikin heti käskyn ryhtyä sellaisen
sopimusehdotuksen laadintaa koskeviin toimenpiteisiin. Me puolestamme
merkitsimme ja muodostelimme ne kohdat, jotka mielestämme tuli
sopimukseen sisällyttää, ja ilmoitimme ne ulkoasiainministeriölle.
Alkuperäinen tarkoitus oli, että sopimus tulisi aivan lyhyt, ainoastaan
muutamia pykäliä sisältävä, mutta saksalainen virkamiesperinpohjaisuus
sekä vaikutelmat Brest-Litovskin rauhansopimuksesta, jota paraillaan
laadittiin ja jonka kanssa saksalais-suomalaisen sopimuksen tuli olla
jonkinlaisessa sopusoinnussa, vaikuttivat, että ehdotus kulkiessaan
asteesta toiseen paisui melkoisen laajaksi (32 pykälää). Erich ja
minä olimme varustetut valtakirjoilla kysymyksessäolevaa sopimusta
varten. Niiden kerrassaan säännöttömäin olosuhteiden vuoksi, joiden
vallitessa Suomen tänä aikana täytyi valvoa etujansa ulkomaalla, oli
senaattori Svinhufvud hallituksen päämiehenä esiintyviä tarpeita varten
allekirjoittanut joukon tyhjiä valtakirjoja, joihin Tukholmassa sitten
lisättiin teksti aikaisemmin annettujen suullisten ohjeiden mukaisesti,
varsinkin kun oli kysymys henkilöistä, joita hallitus piti soveliaina
erilaisiin ulkomailla suoritettaviin tehtäviin. Voihan tällainen
valtuuttaminen hallituksen tehtäviin näyttää hieman kevytmieliseltä,
mutta hätä ei lue lakia ja tärkeät edut olivat kysymyksessä.

Helmikuun lopulla me saimme tutustua Saksan ehdotukseen ja muutamia
päiviä myöhemmin, helmikuun 28 päivänä, pidettiin ensimmäinen kokous
Saksan valtuutettujen kanssa ulkoasiainministeriössä. Puheenjohtajana
toimi alivaltiosihteeri, h. ylh. W. von Stumm, ja muut Saksan
valtuutetut olivat lähettiläs, vapaaherra von Brück, salaneuvos von
Simson, todellinen lähetystöneuvos Nadolny sekä lähetystöneuvokset
Simons ja Trautmann. Sihteerinä toimi Saksan puolesta varakonsuli
Windel ja Suomen puolesta vapaaherra E.F. Wrede.

Asemamme Suomen edustajina neuvotteluissa oli laadultaan omituinen ja
vaikea. Yhteys kotimaan kanssa oli, kuten jo huomautin, äärimmäisen
rajoitettua ja hidasta. Sähkösanomasalamerkkejä meillä ei ollut.
Sopimusten päättäminen oli lisäksi kiireellistä, sillä ne tahdottiin
esittää Saksan valtiopäiville samalla kertaa kuin Venäjän kanssa tehdyt
sopimukset ennen pääsiäislomaa. Saksan taholta sitäpaitsi toivottiin,
että olisi olemassa muodollisesti solmittu rauha Saksan ja Suomen
välillä ennenkuin luvattua sotilaallista apua maallemme annettaisiin.
Meiltä puuttui erikoisia asiantuntijoita ja olimme me niinmuodoin oman
itsemme varassa. Erichin valtiosopimuksia koskevat tiedot olivat hyvään
tarpeeseen. Rauhansopimus oli luonnostaan yksinkertaisempi ja vaati
enemmän yleistä harkintakykyä kuin erikoisia tiedollisia edellytyksiä,
mutta kauppasopimuksen laita oli toisin.

Rauhansopimusta koskeviin neuvotteluihin tarvittiin ainoastaan pari
kokousta. Me teimme joukon muutosehdotuksia, jotka osalta otettiinkin
huomioon. Toisia ehdotuksiamme vastustettiin. Olimme toivoneet, että
1. pykälään sisällytettäisiin näin kuuluva määräys: "Saksa vastaa
siitä, että Suomen itsenäisyys ja riippumattomuus varmennetaan ja
lujitetaan." Niin pitkälle menevään poliittiseen velvoitukseen ei
silloin kumminkaan tahdottu suostua, vaan puollettiin vähemmän sitovaa
määräystä: "Saksa vastaa siitä, että kaikki vallat tunnustavat Suomen
itsenäisyyden ja riippumattomuuden." Siinä tapauksessa vaadimme me,
että pykälästä jätettäisiin pois seuraava lause, joka koskee Suomen
velvollisuutta olla luovuttamatta mitään osaa hallitsemastaan alueesta
ja olla myöntämättä servituuttia millekään muulle vallalle, ellei siitä
ole tehty sopimusta Saksan kanssa, mutta konferenssi ei suostunut
vaatimukseemme. Siviilivahinkojen korvaamiseen ja Suomen aluevesillä
kaapattujen saksalaisten alusten palauttamiseen tai korvaamiseen
nähden huomautimme, että mainittujen vahinkojen aiheuttajana oli ollut
etupäässä, joskaan ei yksinomaan, venäläinen sotaväki tai venäläiset
viranomaiset, jonka vuoksi korvauksen vaatiminen Suomelta ei ollut
oikeutettu. Tässäkin kohden pidettiin kiinni periaatteesta, mutta
tehtiin määräyksiin joitakin lievennyksiä, varsinkin mitä aluksiin
tulee, nimenomaisesti huomauttaen, että Suomella oli takautuva
kannevalta Venäjään nähden.

Samaan aikaan olivat kauppasopimusta koskevat neuvottelut käynnissä.
Konferenssin puheenjohtajana oli salaneuvos Johannes ja muina
valtuutettuina salaneuvos Goebel von Harrant, vapaaherra Brück ja
lähetystöneuvos von Landtmann. Tässä kysymyksessä asemamme oli
vielä epäedullisempi kuin rauhansopimusta käsiteltäessä, ja me
olimme täysin tietoisia siitä, että jouduimme asiantuntemuksessa
alakynteen saksalaisiin verraten. Olin jo tammikuussa pyytänyt
hallitusta lähettämään Berliiniin henkilöitä, jotka olivat lähemmin
perehtyneet taloudelliseen elämäämme. Helmikuun keskipaikkeilla
saapui ylitirehtööri Wuolle. Hänellä tosin oli oikeastaan toiset
tehtävät, mutta hallitus oli kehoittanut häntä samalla avustamaan
meitä kauppasopimusta käsiteltäessä. Hän ottikin, vaikka valtuuksitta,
osaa sekä kaikkiin konferenssin istuntoihin että myöskin edeltäkäsin
pidettyihin yksityisiin neuvotteluihimme. Viimeksimainituissa saimme
käyttää hyödyksemme pankinjohtaja C. von Collanin läsnäoloa ja
avustusta. Minulla on täysi syy otaksua, että jos kauppasopimus ei
tullutkaan meille niin edullinen kuin olisi ollut suotavaa, tähän oli
vähemmän syynä puuttuva asiantuntemus kuin ajan lyhyys ja se force
majeure'in tapainen, jonka vallitessa sopimus syntyi. Me teimme useita
muistutuksia ja korjausehdotuksia ja saimme sopimuksen monessa kohden
Suomen kannalta katsoen paremmaksi. Siitä yleisestä periaatteesta,
että saksalaisten tuli Suomessa — ja samoin suomalaisten Saksassa —
olla samassa asemassa kuin maan omat asukkaat elinkeino-oikeuksiin,
maanomistusoikeuteen y.m.s. nähden, eivät saksalaiset luopuneet.
Ainoastaan yksityisissä, kuten rannikko- ja järviliikennettä
koskevissa kohdissa, he taipuivat. Sopimuksen pätevyysajan me saimme
vuotta lyhyemmäksi, nimittäin vuoden 1920 loppuun kestäväksi, joten
sen tilapäinen luonne tuli sitäkin enemmän korostetuksi. Erikoisen
noottienvaihdon avulla saatiin selväksi, etteivät Suomen lakia
(osakeyhtiö-, pankkilakia) muuttavat määräykset astu voimaan, ennenkuin
vastaavat lainmuutokset on lainsäädäntötietä saatu aikaan Suomessa.

Sopimukset allekirjoitettiin ja sinetöitiin valtakunnankanslerin luona
maaliskuun 7 päivänä. Saksan puolesta teki sen kreivi von Hertling,
Suomen puolesta Erich ja minä. Tilaisuudessa, joka oli luonteeltaan
juhlallinen, oli sitäpaitsi läsnä osa konferenssin saksalaisia
jäseniä. Toimituksen jälkeen von Hertling piti lyhyen puheen, johon
minä vastasin. Senjälkeen kreivi kutsui meidät aamiaiselle palatsiin.
Aterian jälkeen minä istuin pitkän aikaa tuttavallisesti jutellen hänen
kanssaan, ja tällöin hän vähitellen muuttui valtiomiehestä ilmeiseksi
professoriksi. Hän kuvaili erittäin vilkkaasti yliopistoaikansa
muistoja ja oloja. Hänen katoliset harrastuksensa tulivat keskustelun
aikana selvästi ilmi.

Lyhyenlaisten neuvottelujen jälkeen, joihin Saksan puolesta ottivat
osaa von Stumm ja Johannes, oli samana päivänä tehty salainen sopimus,
jonka allekirjoitimme ainoastaan von Stumm ja minä. Sopimusta,
josta minulle oli annettu tieto vasta kaksi päivää aikaisemmin,
oli — niin minulle ilmoitettiin — vaadittu sotilaalliselta taholta
ja se tarkoitti osaksi sota-aikaa, osaksi sitä aikaa, jonka Saksan
sotilaallinen toiminta Suomessa tulisi kestämään. Minulla ei ollut
tilaisuutta neuvotella asiasta kenenkään muun kuin Erichin kanssa.
Ehdotus ei minua miellyttänyt ja minä sain sitä muutetuksi eräiltä
oleellisilta kohdilta, mutta oli minun pakko mukaantua 9 artiklan
periaatteeseen, joka sisälsi määräyksen, että Saksa valvoo sota-aikana
Suomen vientiä estääkseen Suomen tavaroita tulemaan Englannin hyväksi,
vaikka saatoinkin arvata, että määräyksistä, mikäli niitä ankarasti
sovellettaisiin, koituisi vaikeuksia maamme puutavaran-viennille.
Minun täytyi kumminkin ottaa tämä vastuu kantaakseni, koska
sotilasretkikunnan lähettäminen Suomeen saattoi riippua siitä ja
minulla yhä edelleen oli syytä peljätä niitä poliittisia voimia, jotka
tekivät työtä estääkseen meitä saamasta suoranaista sotilaallista
apua. Tärkeätä oli osaltaan sekin, että sotilaallinen esiintyminen
täten ensi kerran määriteltiin poliittisen johdon laatimassa
oikeudellisesti sitovassa asiakirjassa. Jos olisi ollut jotenkin
mahdollista, olisin luonnollisesti asettunut yhteyteen kotimaan kanssa,
mutta se ei käynyt päinsä, ja tässä oli kysymyksessä periculum in
mora. Niin suuret edut, maan elinedut, olivat kysymyksessä, etten
voinut epäröidä. Määräys aiheutti todellakin laivaliikkeen alettua
vientikaupallemme ikävyyksiä, mutta ne saatiin poistetuiksi, kun Suomen
taholta tehtiin toistuvia esityksiä Saksan hallitukselle. Myöhemmin
sain aihetta otaksua, että salaisen sopimuksen meitä tiukasti sitova
muoto oli eräiden ulkoasiainministeriössä olevain poliittisesti
lyhytnäköisten henkilöiden aikaansaannosta eikä johtunut korkeimman
sotilasjohdon vaatimuksista. Ainakin kävi keskusteluista sekä
Ludendorffin että yleisesikunnan poliittisen jaoston kanssa ilmi, että
sotilasviranomaiset osoittivat sopimuksen soveltamiseen nähden enemmän
ymmärtämystä ja halua suostua toivomuksiimme kuin siviiliviranomaiset
ja olivat näiden menettelytapoihin tyytymättömiä.

9 päivänä me annoimme julkiset päivälliset niille saksalaisille, jotka
olivat ottaneet osaa neuvotteluihin, ja pitivät tällöin puheita, paitsi
meitä isäntiä, h. ylh. von Stumm, salaneuvos Johannes ja von Simons,
von Brück y.m.

Sopimusten allekirjoittamisen johdosta lähetimme Erich ja minä Suomen
hallituksen valtuutettuina keisarille sähkösanoman ja saimme häneltä
seuraavan vastauksen:

 "Herroille Suomen valtuutetuille.

 Minulle ensimmäisten Saksan valtakunnan ja Suomen välisten
 sopimusten johdosta lähetetystä sähkösanomasta ja siinä ilmaistusta
 mielensuunnasta lausun teille lämpimimmän kiitokseni. Minäkin toivon
 mitä vilpittömimmin, että se osuus, joka Saksalla on itsenäisen
 Suomen valtion perustamisessa ja varmistamisessa, muodostaa hyvän
 pohjan saksalais-suomalaisille suhteille, ja toivon, että niiden
 kehittelemistä elähdyttää molemminpuolisen luottamuksen ja hyvän
 naapuruuden henki".[9]

Jo muutaman päivän kuluttua esitettiin sopimukset valtiopäiville,
jotka hyväksyivät ne muistutuksitta. Sosiaalidemokraattien taholta
(David) käytettiin tilaisuutta kuitenkin hyökkäyksen tekemiseen
hallitusta vastaan sen "valkoiselle" Suomelle lupaaman avun johdosta.
Suomessa suoritettiin ratifikatsioni vasta toukokuussa, eduskunnan
jälleen kokoonnuttua. Se olisi voinut tapahtua aikaisemmin,
yksinomaan hallituksen toimesta (Vaasassa), mutta hallitus ei
rohjennut sitä tehdä. Syynä lienevät olleet kauppasopimusta vastaan
tehdyt muistutukset. Kritiikki oli asiallisesti oikeutettua, mutta
ei sisältänyt mitään sellaista, jota me emme olleet ottaneet
huomioon. Meille olivat poliittiset näkökohdat olleet ratkaisevia.
— Kesäkuun lopussa tapahtui ratifikatsioniasiakirjain vaihto
ulkoasiainministeriössä suuremmitta muodollisuuksitta. Pöytäkirjan
allekirjoitimme h. ylh. Kriege ja minä. Kriege, tyypillinen
saksalainen virkamies, joka oikeastaan elää virastohuoneessaan, on
Saksan hallituksen erikoinen asiantuntija kansainvälisten sopimusten
alalla. Hän oli virkamies-mikroskoopillaan keksinyt joitakin
kirjain-painovirheitä Suomesta saapuneessa asiakirjassa ja antanut
laatia niistä erityisen luettelon! Lähtiessäni heinäkuulla kotimaassa
käymään otin mukaani saksalaisen sopimuskappaleen, jonka keisari oli
allekirjoittanut ja joka oli sidottu hienoihin, valtakunnan vaakunan
koristamiin kansiin. Se jätettiin valtionhoitajalle henkilökohtaisesti,
juhlallisin menoin. Meidän kappaleemme asiakirjaa oli aivan vaatimaton
ja sitomaton, mutta myöhemmin lähetettiin Berliiniin Suomen vaakunalla
varustetut kannet.

Myöhemmin kesällä ja syksyllä tehtiin erinäisiä rauhansopimuksessa
edellytettyjä erikoisia sopimuksia, joihin Suomen puolelta, paitsi
ministeriä, oli valtuutettu erinäisiä henkilöitä, valtiokonttorin
johtaja J. Wartiovaara, pankinjohtaja A. Neovius ja insinööri Erik von
Frenckell.

Sopimukset koskivat vain Saksaa. Kollektiivista sopimusta
keskusvaltojen kanssa ei ollut voitu tehdä, koska kantamme ja
suhteemme Saksaan oli merkitykseltään aivan toinen kuin muihin
keskusvaltoihin. Niiden kanssa siis oli tehtävä erikoiset sopimukset.
Tässä tarkoituksessa käännyin Berliinissä olevain Itävalta-Unkarin ja
Turkin ambassadöörien, ruhtinas Hohenlohe-Schillingsfürstin ja Hakki
Pashan sekä Bulgarian lähettilään Rizowin puoleen. He lupasivat kukin
asettua yhteyteen hallitustensa kanssa ja kehoittaa niitä laatimaan
sopimusehdotukset. Tällöin pantiin pohjaksi Saksan kanssa tehty
sopimus. Professori Erich oli sillävälin lähtenyt Berliinistä, ja
Vaasan-hallitus määräsi professori A. Serlachiuksen, joka silloin oli
chargé d'affaires Kristianiassa, minun ohellani tekemään sopimukset
mainittujen kolmen maan kanssa.

Turkkilaiset ehtivät ensiksi. Sopimus oli aivan lyhyt. Paitsi
toteamista, että rauhantila oli alkanut, sisälsi se ainoastaan
määräyksiä siviilivahinkojen, alusten, sotavankien kotiinlähettämisen
y.m. korvaamisesta, määräyksiä, joilla ei tässä tapauksessa ollut
mitään käytännöllistä merkitystä. Kauppasopimukset piti järjestää
myöhemmin. Allekirjoittaminen tapahtui Hakki Pashan asunnossa Turkin
ambassadihotellissa. Hakki Pasha oli tehtävään valtuutettu Turkin
edustaja. Tämä Suomelle erittäin myötämielinen ja sympaattinen mies
kuoli kaksi kuukautta myöhemmin.

Bulgarian kanssa tehty sopimus, joka sekin oli sangen lyhyt,
sisällöltään Turkin kanssa tehtyä vastaava, tarkastettiin Suomen
lähetystössä pidetyssä istunnossa, johon ottivat Bulgarian edustajina
osaa v.t. chargé d'affaires tri Nikyphoroff (Rizow oli kuollut
huhtikuussa) ja tri Anastasoff, ja allekirjoitettiin asunnossani
toukokuun 21 päivänä.

Itävalta-Unkarin sopimusehdotukset lähetettiin meille toukokuun
keskivaiheilla. Niitä oli kolme: rauhansopimus, oikeuspoliittinen
sopimus ja Wirtschaftsabkommen. Ne olivat sangen laajat ja laaditut
mitä tarkimmin noudattaen saksalaisia. Sovimme, että neuvottelut
alkaisivat toukokuun 23 päivänä Wienissä. Professori Serlachiuksen
seurassa lähdin 22 päivän iltana Itävallan pääkaupunkiin.
Käytyämme puhuttelemassa paria henkilöä saavuimme iltapäivällä
ulkoasiainministeriön suureen konferenssisaliin, missä kokous
pidettiin h. ylh. von Méreyn ollessa esimiehenä. Konferenssiin otti
osaa noin 20, hallituksen eri toimialoja edustavaa henkilöä. Kaikki
tapahtui sangen suurta muodollista juhlallisuutta noudattaen. Mérey
asettui keski-istuimelle suuren pöydän toiselle, minä vastaavaan
kohtaan toiselle puolelle. Istunto avattiin lausumalla Suomen
edustajat tervetulleiksi, ja minä vastasin tervehdyspuheeseen.
Ensimmäisessä istunnossa tarkastettiin ja hyväksyttiin rauhansopimus
ja oikeuspoliittinen sopimus. Kokouksen loputtua tarjoiltiin teetä
ja leivoksia viereisessä huoneessa, ja isäntäväkemme osoitti tällöin
tyypillistä wieniläistä kohteliaisuutta. Sellaista ylellisyyttä
ei sallittu nyt spartalaisessa, jopa suorastaan nälkää näkevässä
Saksassa, joka kumminkin oli luovuttanut varastojaan liittolaisellensa
Itävallalle. Seuraava istunto pidettiin 25 päivänä, jolloin
tarkastettiin Wirtschaftsabkommen. Eräihin toivomuksiimme suhtauduttiin
myötämielisesti. Parissa kohdassa me kuitenkin pidätimme itsellemme
toimintavapauden ja pyysimme hallitukselta sähköteitse ohjeita. 27
päivänä tarkastettiin lisäsopimus ja noottienvaihto.

Allekirjoittaminen tapahtui 29:ntenä aamupäivällä. Mitään
vastaussähkösanomaa ei hallitukselta ollut vielä silloin saapunut,
mutta me emme katsoneet voivamme lykätä sopimusten allekirjoittamista
ja siten odotuttaa koko konferenssia. Tässä tilaisuudessa johti
puhetta ministeri kreivi Burian, kookas, komea valtiomiestyyppi.
Allekirjoittamisen tapahduttua hän nousi seisomaan ja lausui meille
muutamia sanoja, samalla myöskin viitaten Suomen ja Unkarin kansain
sukulaisuuteen. Minä kiitin Suomen puolesta. Samana päivänä kutsui
Burian meidät ja kymmenkunnan konferenssiin osaaottanutta henkilöä
aamiaiselle Imperial-hotelliin. Istuin kreivin vieressä ja miellyin
hänen teeskentelemättömään, älykkääseen persoonallisuuteensa.

Klo 6 samana päivänä piti meidän päästä keisari Kaarlen puheille,
joka oleskeli Badenissa, noin 30 kilometriä Wienistä etelään. Me
matkustimme sinne automobiilissa, jaostoneuvos vapaaherra von Bergerin
seurassa. Keisari otti meidät vastaan asunnossaan, vaatimattomassa,
porvarillisessa huvilassa. Hän teki hyvin nuorekkaan vaikutuksen ja
näytti mustine, terhakkoine viiksineen sirolta husaariluutnantilta,
johon ei tehnyt mieli suhtautua täysin vakavasti. Hän oli ystävällinen
ja puhelias. Keskustelu, joka kesti suunnilleen neljännestunnin, oli
vilkasta. Se koski enimmältä osalta maatamme ja sen oloja, jotka
eivät näyttäneet olevan keisarille aivan outoja. Hän teki muun muassa
eduskuntalaitostamme ja maan kulttuurioloja, erikoisesti yliopistoa
koskevia kysymyksiä. Todennäköisesti oli hänelle ilmoitettu, että
olimme professoreja. Bolshevismista puhuttaessa hän mainitsi
ivallisesti, että neuvostohallitus oli nimittänyt jonkin Kamenevin
edustajakseen Wieniin. Minä ilmoitin Kamenevin toistaiseksi olevan
vangittuna Suomessa ja kysyin, pitikö Hänen Majesteettinsa tärkeänä,
että hänet pian vapautettaisiin. "En, en, en ollenkaan", vastaa
keisari. Lähtiessämme hän puristi lämpimästi käsiämme. Nuoren
hallitsijan keisaritarina ei muodostunut pitkäksi.

Seuraavana päivänä me kutsuimme aamiaiselle Sacherhotelliin ne
ulkoasiainministeriön edustajat, jotka olivat ottaneet osaa
neuvotteluihin. Burian itse ei voinut saapua. Vieraamme olivat hyvällä
tuulella ja antoivat seurustelutaitonsa päästä täysiin oikeuksiinsa.
Olimme kutsuneet myöskin h. ylh. vapaaherra von Flotow'n, joka oli
hoitanut ulkoasiainministerin tointa tammikuussa, siihen aikaan kun
olimme Suomen itsenäisyyttä notifioimassa. Hän kertoili seurueelle
juttuja diplomaattisesta maailmasta sekä Itävallan ja Saksan
ylhäisemmistä yhteiskuntapiireistä, joiden perhekronikkoihin hän tuntui
hyvin perehtyneen.

Wienissä oleskellessamme olimme saaneet osaksemme paljon herttaista
huomaavaisuutta. Kahteen kertaan oli tarjottu oopperassa aitio
käytettäväksemme. Ulkoasiainministeriön puolesta oli meitä varten
järjestetty retki Semmeringiin. Päivä oli ihastuttavan kaunis ja oli
erittäin mieluisaa ja virkistävää pitkästä ajasta saada jälleen olla
alppiluonnon vaikutuksen alaisena. Wienissä oleskellessamme kävi meitä
tapaamassa professori Paasonen, joka oli tammikuusta lähtien oleskellut
Budapestissä hallituksen tehtävissä. Hän valitti jääneensä melkein
kokonaan vaille kotimaasta saapuvia tietoja ja ohjeita. 30 päivänä
illalla lähdimme takaisin Berliiniin.

Itävallan, Bulgarian ja Turkin kanssa tehtyjen sopimusten
ratifikatsioni tapahtui Suomessa heinäkuulla, jolloin asiakirjat
lähetettiin Berliiniin. Bulgarian edustajain ja meidän kesken tapahtui
asiakirjain vaihto heti. Itävalta odotutti itseänsä kauan. Vasta
lokakuun alussa sain kutsun saapua Wieniin. Lähdin matkaan attashea
Strömin seurassa 8 päivän iltana. Mukanamme matkusti myöskin herra
J. Palmgren, joka oli nimitetty konsuliksi Wieniin ja oli jo kaksi
kuukautta Berliinissä odottanut lupaa saada matkustaa Itävaltaan.
Wieniin saapuminen oli hieman surkea. Satoi, ja ajoneuvoja ei ollut
saatavissa. Tavaroitamme varten me vuokrasimme kuormarattaat, joita
ajoi vaimoihminen, ja itse me lähdimme etenemään raitiovaunulla.
Kaikki näytti olevan vieläkin likaisempaa ja kehnommassa kunnossa
kuin viimeksi Wienissä käydessäni. Ulkoasiainministeriössä tapasin
ainoastaan harvoja aikaisempia tuttaviani. Heitä vaivasi kaikkia
espanjantauti. Kävin tapaamassa v.t. jaostopäällikköä von Callenbergia,
ja ratifikatsioniasiakirjojen vaihto määrättiin tapahtuvaksi
lokakuun 11 päivänä klo 12 päivällä. Me saavuimme mainittuun aikaan
ulkoasiainministeriöön. Meidän salongissa odotellessamme kulki
huoneen läpi hitain askelin Unkarin ministeripresidentti Wekerle,
joka oli käynyt Burianin puheilla. Hän näytti kovin vakavalta. Meidät
kutsuttiin ensinnä yksityisesti Burianin puheille. Tällöin minä jätin
hänelle Suomen vapaudenristin suurristin selittäen sen merkitystä.
Hän lausui olevansa iloinen kunnianosoituksesta ja ilmaisi Suomen
kansaan kohdistuvan myötätuntonsa. Sitten menimme siihen pienempään
konferenssihuoneeseen, jossa sopimukset oli allekirjoitettu, asiakirjat
vaihdettiin, ja tätä koskevan pöytäkirjan allekirjoitimme Burian ja
minä. Burian esitti onnittelunsa sen johdosta, että sopimukset nyt
olivat lopulliset, ja minä lausuin julki hallituksemme kiitollisuuden.
— Ne olivat raskaita päiviä Itävallalle. Saumat jo naksahtelivat.
Burian näyttikin kovin rasittuneelta. Illalla lähdimme takaisin
Berliiniin. Kaksi viikkoa myöhemmin kaksoismonarkia särkyi.

Turkin kanssa tehtyjä sopimuksia ei ehditty vaihtaa ennen suurta
katastrofia. Suomalainen kappale on yhä edelleen Suomen lähetystössä
Berliinissä.

Berliini, marraskuussa 1918.




P.E. Svinhufvud Berliinissä.


Eräänä päivänä maaliskuun alussa, viidentenä tai kuudentena, sain
sähkösanoman, jossa oli allekirjoituksena "Svuehufoud" ja joka kuului
näin: "Sunnuntaina saapunut Tarmolla Tallinnaan. Pyydän ilmoittamaan
Helsinkiin Gripenbergin kautta." Ymmärsin, että sähkösanoman
oli lähettänyt Svinhufvud ja että hänen oli onnistunut jollakin
ihmeellisellä tavalla paeta Helsingistä. Tiedonanto oli luonnollisesti
erittäin ilahduttava, ja minä riensin ilmoittamaan sen von Hülsenille,
jonka välityksellä lähetettiin Tallinnaan sähkösanoma, missä
Svinhufvudia kehoitettiin saapumaan Berliiniin. Kului muutamia päiviä
eikä kuulunut mitään, ja minä aloin jo epäillä, että kysymyksessä oli
petkutus. Sunnuntaina 10 päivänä menin tavalliseen aikaan syömään
päivällistä. Hotellin porraskäytävässä tapasin muutamia herroja,
jotka näyttivät tutuilta, mutta kului hetkinen, ennenkuin heidän
joukostaan tunsin arvoisan valtioministerimme, hän kun oli puettu
suomalaiseen maalaismalliseen karvalakkiin ja lammasnahkaturkkeihin.
Hänen seurassaan saapui senaattori J. Castrén sekä muutamia suomalaisia
liikemiehiä, joiden oli onnistunut päästä yli Tallinnaan.

Svinhufvud ja Castrén söivät kanssani päivällistä, jonka aikana
molemmat senaattorit kuvailivat Helsingissä kokemiaan ja pakoansa,
joka oli kokonainen todenperäinen seikkailuromaani, sekä kertoivat
kotimaassa punaisena aikana vallinneista oloista. Minä puolestani tein
selkoa siitä, mitä täällä oli suoritettu, varsinkin saksalaisesta
apuretkikunnasta ja sen aikaansaamisesta. Svinhufvud oli nähnyt
Tallinnassa sanomalehtiuutisen, jonka mukaan saksalaiset olivat
laskeneet joukkoja maihin Ahvenanmaalla. Hän luuli erään helmikuun
15 päivänä minulle kirjoittamansa kirjeen saaneen minut pyytämään
aseellista apua. Kirje ei kumminkaan ollut tullut perille. Se saapui
vasta maaliskuun 15 päivänä Svinhufvudin ollessa Berliinissä. Kirje,
joka oli lähtenyt erään ruotsalaisen kuriirin mukana, oli nähtävästi
jäänyt pariksi viikoksi Ruotsiin, epähuomiossa tai jostakin muusta
syystä. Se sisälsi, kuten jo aikaisemmin toisessa yhteydessä mainitsin,
Helsingissä vallitsevaa olotilaa koskevan kuvauksen ja suoranaisen
vetoomuksen Saksan sotilaalliseen avunantoon. Svinhufvud antoi nyt
suoranaisen hyväksymisensä saksalaisen apuretkikunnan aikaansaamista
tarkoittaville toimenpiteille, mikä oli minulle suuri kevennys, kun
minun oli ollut pakko toimia omalla vastuullani. Päivällisen jälkeen
pidimme pitkän konferenssin huoneessani Hotel Esplanadeissa, jonne
von Hülsenkin saapui täydessä univormussa kunniatervehdykselle Suomen
valtionpäämiehen luo. Senaattorit asuivat Continental-hotellissa.
Kuuluisan miehen Berliinissä-olo tuli pian tunnetuksi, ja lähinnä
seuraavina päivinä sanomalehdet sisälsivät hänen ja Castrénin
haastatteluja sekä heidän merkillisen pakonsa kuvauksia. Valokuvaajat
muistivat myöskin ottaa hänestä kuvia ja julkaista niitä kuvalehdissä.
— "Tanakka, jykevä vartalo, liikkeet karhumaiset", kirjoitti Adolf Paul
Svinhufvudia haastateltuaan, "pelkkää koottua voimaa — teräväpiirteinen
pää, josta uhoo lannistumaton tarmo sekä siihen liittyvä älykkyys ja
hupaisa huumori — olemus kokonaisuudessaan terveyttä ja rohkeutta
uhkuva — kaikin puolin ilmeinen merikarhutyyppi, joka on tottunut
voimakkaalla kourallaan pitelemään peräsintä ja kuljettamaan aluksensa
kaikkien myrskyjen läpi varmasti määräpaikkaan. Suomalaiset ovat
tietäneet, kenen valitsivat johtajakseen."

Svinhufvud oli lähtenyt matkaan siinä asussa, mikä hänellä oli
yllään, ilman mitään vaatevarastoja, joten hänen pukunsa ei ollut
oikein salonkikelpoinen. Kesti muutamia päiviä, ennenkuin hän —
asianmukaisesti hankitun Bezugsscheinin avulla — sai vaatevarastoonsa
tarpeellisimmat lisäykset. Välttämättömiä puolivirallisia luonakäyntejä
varten hän sai lainaksi vapaaherra von Bonsdorffin lievetakin. Iso
tuppipuukko riippui joka tapauksessa uskollisesti kupeella.

Niillä käynneillä virallisten henkilöiden luona, jotka
kohteliaisuussyistä olivat välttämättömät ja asiallisista
syistä toivottavat, oli luonnollisesti minun asiani olla mukana
valtionpäämiestämme esittelemässä. Toisilla käynneillä oli
Castrén mukana, toisilla olimme Svinhufvud ja minä kahden, kuten
valtakunnankanslerin, kreivi von Hertlingin ja Hindenburgin luona.
Pääministerimme tanakka vartalo ja raskaat liikkeet herättivät huomiota
ja vaikuttivat lähinnä yllättävästi, mutta hänen olemuksessaan
ilmenevä tyyni rauhallisuus, voima ja hyvänsävyisyys aiheuttivat
epäilemättä kumminkin myötätuntoa ja syvää kunnioitusta. Saksalaisten
mielestä hänen hahmossaan ja esiintymisessään varmaan oli jotakin,
joka muistutti buuritasavallan presidenttiä "Ohm Krügeriä". Hänen
saksalaisystävällisyytensä ilmeni sekin niin rehellisesti ja
teeskentelemättä, että sen täytyi vaikuttaa. Kun valtakunnankanslerin
luona käydessämme istuuduimme salonkiin pyöreän pöydän ääreen
ja keskustelu alkoi, näytti tuo pieni, hento valtiomies aivan
hämmästyneeltä, melkeinpä säikähtäneeltä. Huomasin katseen, joka
ilmaisi jonkinlaista levottomuutta ja avuttomuutta. Svinhufvudin
hahmon ja äänen tekemä ensimmäinen yllättävä vaikutus kuitenkin
varmaan häipyi, kun valtakunnankansleri pääsi selvemmin tajuamaan
suomalaisen vieraansa omalaatuisuutta. Läsnäolevan, hienoksi hioutuneen
ja siron alivaltiosihteerin von Radowitzin kasvoilla sitävastoin
säilyi koko vierailun ajan jonkinlainen kysyvä ilme. Keskustelu,
joka pääasiallisesti koski maamme asemaa ja vapaustaisteluamme, ei
varmaankaan ollut jokapäiväisimpiä entisessä Bismarckin salongissa
tapahtuneista.

Olin ajatellut, että Svinhufvud kävisi päämajassa henkilökohtaisesti
lausumassa Suomen hallituksen kiitollisuuden Saksan avunannon
johdosta. Mutta Hindenburg saapuikin juuri niinä päivinä Berliiniin,
ja kohtaaminen määrättiin tapahtuvaksi hänen vastaanottohuoneessaan
yleisesikunnan rakennuksessa. Läsnä olimme myöskin kenraali
Bartenwerffer, von Hülsen ja minä. Mitään pitempää, yleisiä kysymyksiä
koskettelevaa keskustelua ei sukeutunut. Heti alussa Hindenburg sanoi
Svinhufvudin rohkean paon ja sen onnistumisen erikoisesti miellyttäneen
itseänsä, ja tästä S. sai aihetta kuvailla eräitä tuon seikkailumaisen
yrityksen yksityiskohtia. Siihen kuluivatkin ne muutamat minuutit,
jotka ylisotamarski voi antaa käytettäväksemme. Svinhufvudilla oli
kuitenkin tilaisuutta lausua syvä kiitollisuutemme korkeimmalle
sotilasjohdolle sen päätöksestä tukea lainkuuliaista Suomea sen
itsenäisyystaistelussa.

Valtiosihteeri von Kühlmann ei ollut Berliinissä, jonka vuoksi
me sensijaan kävimme alivaltiosihteerin, vapaaherra von dem
Busschen luona. Hän kutsui ystävällisesti suomalaiset valtiomiehet
Adlon-hotelliin päivällisille, joihin ottivat osaa myöskin Suomen ja
Ruotsin lähetystöjen edustajat ja eräät Suomen kysymykseen perehtyneet
ulkoasiainministeriön henkilöt. Keskusteluissa kosketeltiin erinäisiä
poliittisia kysymyksiä, erikoisesti muistaakseni myöskin Ahvenanmaan
kysymystä, johon v. d. Busschen mielenkiinto erityisesti kohdistui.
Mieliala oli sydämellinen ja pääministerimme hyvällä tuulella.

Senaattorit viipyivät Berliinissä noin 12 päivää. Saksalaisen
apuretkikunnan aikaansaamisessa ei Svinhufvudilla ollut suoranaista
osuutta, mutta, kuten jo huomautin, hän hyväksyi ja kannatti sitä
kaikin puolin. Mikäli myöhemmin sain kuulla, oli Helsingissä,
saksalaisten saapumista odoteltaessa, levinnyt huhu, että Svinhufvud
oli yrittänyt vastustaa saksalaisen apuretkikunnan lähettämistä.
Tämä huhu oli luonnollisesti täysin perätön. Eräässä kreivi von der
Goltzin kanssa pidetyssä konferenssissa, jossa olin mukana, osoitti
Svinhufvud mitä vilkkainta harrastusta retken nopeaan toimeenpanoon
ja antoi kreiville hyviä neuvoja. Kreivin pyynnöstä hän kirjoitti
Suomen kansalle osoitetun kehoituksen, jota oli tarkoitus levittää
saksalaisten noustua maihin. Eräässä haastattelussa hän lausui:
"Tilanteen ollessa sellainen kuin se on, täytyy meidän luottaa
Saksan avunantoon. Se on ehdottomasti välttämätön, sillä yhä enemmän
venäläisiä punakaartilaisia tulvii Suomeen päin." Tähän suuntaan käyvät
Svinhufvudin lausunnot varmaan osaltaan vaikuttivat, että Suomen
auttamiseen Saksassa yleensä suhtauduttiin suopeasti.

Svinhufvudin Berliinissä ollessa tulivat maaliskuun 7 päivänä
allekirjoitetut saksalais-suomalaiset sopimukset valtiopäiväin
käsiteltäviksi. Odotettiin sosiaalidemokraattien ja liberaalien
taholta tapahtuvaa hyökkäystä hallitusta vastaan sen aktiivisen
Suomi-politiikan vuoksi, ja jotakin sentapaista todella
sattuikin. Molemmat Suomen hallituksen jäsenet koettivat saada
valtiopäivämiespiireissä Suomen asioita oikeaan valoon, olivatpa he
maaliskuun 16 päivänä läsnä Suomen kysymykselle omistetussa istunnossa
valtiopäivien päävaliokunnassa. Svinhufvud joutui tällöin kiistaan
sosiaalidemokraatin, tohtori Davidin kanssa, joka myöhemmin keväällä
eräässä valtiopäivillä pitämässään puheessa ja "Vorwärtsissä" hyökkäsi
Svinhufvudin kimppuun väittäen hänen Berliinissä ollessaan uskotelleen
olevansa vakaumuksiltaan tasavaltalainen, mutta sittemmin tukeneen
monarkistisia pyrintöjä Suomessa. David tahtoi tässä ajatustavan
muutoksessa nähdä heilahduksen, jonka hän otaksui johtuvan itsekkäästi
harkituista vaikuttimista.

Maaliskuun 11 päivänä pitivät Berliinissä olevat suomalaiset
Svinhufvudille ja Castrénille Esplanade-hotellissa päivälliset, joilla
ilmeni ilo paon onnistumisen johdosta ja lausuttiin valoisia ajatuksia
Suomen tulevaisuudesta. Kun senaattorit lähtivät Tukholmaan, seurasivat
heitä Stettiner Bahnhofille suomalaiset maanmiehet, jotka toivottivat
heille onnellista matkaa ja menestyksellistä toimintaa maan hyväksi.

Berliinissä syyskuulla 1918.




Käynti Saksan päämajassa heinäkuulla 1918.


Vapaussodan aikana perustetun Suomen vapaudenristin suurristi oli
erään lähetystön jätettävä keisari Wilhelmille, valtakunnankanslerille
kreivi Hertlingille sekä molemmille sotapäälliköille von Hindenburgille
ja Ludendorffille. Kaikki mainitut henkilöt sattuivat olemaan Saksan
päämajassa. Siihen lähetystöön, joka oli saanut tehtäväkseen jättää
kunniamerkit, kuuluivat seuraavat henkilöt: minä Berliinissä olevana
Suomen ministerinä, kenraali H. Ignatius Suomen armeijan edustajana
ja lähetystöneuvos vapaaherra A. von Bonsdorff. Sitäpaitsi matkusti
mukanamme majuri M. Gripenberg tullakseen Berliinissä olevan lähetystön
sotilasasiain attasheana esitellyksi keisarille. Attashean kreivi Rexin
oli ulkoasiainministeriö määrännyt meitä saattamaan.

Toivomuksemme päästä keisarin puheille ja käymään sotilaallisessa
päämajassa oli ilmoitettu sekä ulkoasiainministeriölle että
yleisesikunnan poliittiselle jaostolle. Vastaanotto oli määrätty
tapahtuvaksi heinäkuun 30 päivänä. Muutamia päiviä aikaisemmin
jätettiin, vallitsevan tavan mukaan, se puhe, joka minun oli määrä
audienssissa pitää keisarille. 29 päivänä illalla lähdimme matkaan
pikajunalla Kölnin ja Aachenin kautta Spahan Belgiaan, jonne päämaja
oli muutettu Kreuznachista uuden hyökkäyksen alkaessa maaliskuussa. Me
saavuimme tuohon rauhanaikana hyvinkin muodissa olleeseen belgialaiseen
kylpypaikkaan klo 1/2 1 päivällä, ja meidät otti asemalla vastaan
lähetystöneuvos parooni von Grünau, ulkoasiainministeriön edustaja
päämajassa, sekä meille aikaisemmilta ajoilta tuttu majuri Crantz,
joka oli palannut Suomesta ja oli jälleen päämajassa. Keisarillisissa
automobiileissa meidät vietiin komeaan linnamaiseen, laajan
englantilaismallisen puiston ympäröimään huvilaan, jossa kreivi von
Platen toivotti meidät tervetulleiksi ja jonne meidät majoitettiin
keisarin vieraina. Huvilan omistaja oli eräs varakas belgialainen
teollisuudenharjoittaja, joka oli sota-ajaksi asettunut asumaan
Verviers'hen. Siinä oli aikaisemmin asunut keisari, joka kumminkin
oli nyttemmin muuttanut erääseen toiseen lähellä olevaan, vieläkin
avarampaan huvilaan. Automobiilit, jotka muuten olivat pitkin päivää
käytettävinämme, jäivät odottamaan ja veivät meidät muutamia minuutteja
myöhemmin keisarin asunnolle, missä kunniavahti teki kunniaa ja
hovimarsalkka, vapaaherra Marchall lausui meidät tervetulleiksi.
Meidät vietiin kohta audienssihuoneeseen, jossa paitsi keisaria olivat
valtakunnankansleri ja seurue, noin 20 henkilöä. Kunnioittavasti
kumarrettuamme minä astuin esiin ja lausuin keisarille seuraavat, tässä
käännöksenä esiintyvät sanat:

"Teidän majesteettinne on suvainnut myöntyä ottamaan vastaan äskettäin
perustetun Suomen-vapaudenristin suurristin jalokivineen. Suomen
valtionhoitaja on uskonut kunniakkaaksi tehtäväksemme jättää tämän
korkean ritarimerkin Teidän Majesteetillenne. Tahtoessaan antaa tämän
korkeimman suomalaisen kunniamerkin Teidän Majesteetillenne aikaisemmin
kuin kenellekään muulle on valtionhoitaja siten halunnut osoittaa,
kuinka erinomaisen, verrattoman arvokas ja ratkaiseva on ollut Teidän
Majesteettinne suoma tuki ja Saksan avunanto itsenäisyyden ja vapauden
voittamiseksi maallemme ja kansallemme. Tämän ulkonaisena ilmauksena
tuo vapaudenristi T. M:llenne Suomen hallituksen ja Suomen kansan
ihailun ja syvimmän kiitollisuuden tunteet T. M:nne, Saksan kansaa ja
Saksan voitokasta armeijaa kohtaan. Me toivomme, että siitä on tuleva
niiden lujien ystävyyssiteiden vertauskuva, jotka liittävät pientä
kansaamme mahtavaan Saksan valtakuntaan."

Keisarin minulle aikaisemmin ilmoitetun toivomuksen mukaisesti minä
pyysin kohta tämän jälkeen saada hänelle jättää vakuutuskirjani
Suomen lähettiläänä H. Majesteettinsa hovissa. Huomautin tällöin
saaneeni hallitukseltani tehtäväksi suunnata kaikki pyrintöni Suomen
ja Saksan valtakunnan välisten läheisten ja luottamuksellisten
suhteiden säilyttämiseen ja lujittamiseen, ja että tahdoin omistaa
käytettävissäni olevat voimat tähän suureen tehtävään.

Senjälkeen minä jätin kirjeen, joka oli sinetöidyssä kuoressa,
ja kenraali Ignatius ojensi kunniamerkkikotelon, jonka keisari
otti omakätisesti vastaan ojentaen sen ajutantilleen. Otettuaan
viimeksimainitulta vastaan paperin, johon oli merkitty hänen puheensa,
hän esitti sen meille kaikuvalla äänellä. Puhe kuuluu käännettynä näin:

 "Herra ministeri. Hyvät herrat.

 Minulle tuottaa suurta iloa ja tyydytystä saada ottaa teiltä vastaan
 Suomen vapaudenristi ja minä kiitän teitä siitä sydämellisesti. Minä
 pidän ristin myöntämistä minulle niiden tunteiden vertauskuvallisena
 ilmauksena, jotka liittävät Suomen ja Saksan kansoja toisiinsa.
 Nämä sympatiantunteet, joita vanhastaan on ollut molempain kansojen
 kesken vallitsemassa, ovat lujittuneet siinä yhteisessä taistelussa,
 jota Saksa ja Suomi ovat rinnan käyneet Suomen kentillä. Yhdessä
 vuodatettu veri liittää yhteen varsinkin silloin, kun veri on
 vuodatettu niin korkeiden ja jalojen tarkoitusperäin vuoksi; kuin
 Suomen vapaustaistelussa. On ihana rinnakkaisilmiö siinä suuressa
 taistelussa olemisen, oman vapauden ja itsenäisyyden puolesta, jota
 Saksan kansa Jumalan avulla käy kestäen suunnattomia ponnistuksia ja
 kärsimyksiä, mutta lujan tahdon milloinkaan väsähtämättä ja voimakkain
 teoin, että voittomme on samalla voinut johtaa useita taistellen
 vapauttansa tavoittelevaa kansaa kansallisen perintönsä omistukseen
 ja kahleista vapautumiseen. Me olemme sanoja tuhlaamatta teoissamme
 toteuttaneet sen, mitä vastustajamme ovat väsymättä toistelleet
 voimatta tai tahtomattakaan sitä toteuttaa: pienten, vapautensa
 puolesta taistelevien kansakuntien suojelemisen.

 Suotakoon Suomen pitkinä rauhanvuosina kehitellä sitä, minkä se nyt on
 taistellen ja kärsien saavuttanut: vapauttansa ja itsenäisyyttänsä.
 Ja olkoon se, mitä siten on voitettu, pitkiksi ajoiksi eteenpäin
 siemenenä, josta kasvaa onnellinen, luottavainen ja sydämellinen
 suhde molempain eteenpäinpyrkiväin, vapautensa puolesta taistelevain
 kansojen välille. Teidät, herra ministeri, tervehdin sydämellisesti
 tervetulleeksi hoviini Suomen edustajaksi. Mikäli minä ja hallitukseni
 voimme helpottaa tehtäväänne, teemme sen mielellämme."

Keisari astui nyt eteenpäin, puristi meidän edustajain kättä ja ojensi
meille kullekin kotelon, jossa oli hänen meille suomansa kunniamerkki.
Sen seikan, että kunniamerkit olivat verraten korkeata astetta,
täytynee katsoa todistavan sitä hyväntahtoisuutta, jota keisari tahtoi
osoittaa ottaessaan ensimmäisen kerran vastaan Suomen miehiä ja sitä
tyydytystä, jota hän tunsi hänelle annetun suomalaisen kunniamerkin
johdosta. Keisari antoi heti kiinnittää krashaanin univormuunsa, ja
meidänkin täytyi ripustaa rintaamme uudet kunniamerkkimme, vaikka me
siviilimiehet olimmekin puettuina lievetakkeihin. Sitten minä esittelin
H. Majesteetilleen majuri Gripenbergin, jolle suotiin toisen luokan
rautaristi.

Keisari keskusteli kanssamme vielä hetkisen, ennenkuin astuimme
viereiseen ruokasaliin. Ateriaan otti osaa noin 20 henkeä. Keisarin
paikka oli keskellä pöydän toista pitkääsivua; hänen oikealla
puolellaan istuin minä, vasemmalla Ignatius. Oikeanpuolisena
pöytänaapurinani oli keisarin lippuamiraali von Müller. Ruokalista oli
yksinkertainen mutta erinomaisen hyvä ja viinit olivat luonnollisesti
mainioita.

Päivällisen aikana keisari jutteli melkein yksinomaan pöytätoveriensa
kanssa. Hän puhui vilkkaasti ja välittömästi, hyvin ja sydämellisesti.
Koko hänen esiintymis- ja puhetavassaan oli jotakin luottavaista, niin
että voi helposti unohtaa istuvansa hallitsijan vieressä, joka siihen
aikaan oli maailman mahtavin. Mutta hänen harmaansinisten silmiensä
katseessa oli kumminkin piirre, joka osoitti rasittuneisuutta tai
huonoa terveyttä. Hänen ja Ignatiuksen välinen keskustelu koski, mikäli
sitä voin seurata, etupäässä suursotaa ja Suomen pikku sotaa sekä
sotahistoriaa, jolla alalla keisari sanoi kuulleensa Ignatiuksen olevan
erikoistuntijan. Mannerheimistä keisari lausui myötätuntoisia sanoja
ja huomautti, että M. oli ollut hänen joukkojaan vastaan taistelleista
henkilöistä ensimmäinen, jolle hän oli antanut rautaristin. Minun
kanssani keisari keskusteli etupäässä yleisistä poliittisista ja
taloudellisista kysymyksistä. Erityisellä mielenkiinnolla hän
kosketteli Belgiaa, sen väestöä ja niitä toimenpiteitä, joihin hänen
aloitteestaan oli ryhdytty belgialaisen työväen aseman parantamiseksi.
Hänen mielestään eivät kapitalistit olleet missään maassa käytelleet
työväenluokkaa siinä määrin omaksi hyödykseen kuin juuri Belgiassa.
Nyt oli pantu toimeen sairaus- ja vanhuusvakuutus, jonka hän uskoi
jäävän voimaan, miten Belgian muuten tulisikin käymään. Keisari
puhui lämpimästi ja innostuneesti näistä sosiaalishumanitäärisistä
kysymyksistä. Uskottomasta, tekopyhästä Albionista hän lausui monta
ankaraa sanaa. Oikeastaan, arveli hän, olisi kaikkien Euroopan
mantereen maiden tunnettava keskinäistä solidaarista vastatuntoa
Englannin röyhkeyttä ja sen harjoittamaa politiikkaa kohtaan.
Napoleonin mannermaansulkemusjärjestelmä ei keisarin mielestä
sinänsä ollut mikään tyhmä aate, mutta se oli huonosti suunniteltu.
Keskustelu johtui koskettamaan myöskin onnettoman tsaari Nikolain
kohtaloa. Venäläiset, sanoi keisari, olisivat voineet antaa hänen elää
rauhassa. Hän oli liian mitätön voidakseen enää olla vaarallinen edes
bolshevikeille.

Keisarilliset päivälliset eivät ainoastaan harvinaisuutensa vuoksi
meitä viehättäneet, vaan olivat samalla todellakin miellyttävät,
varsinkin keisarin osoittaman persoonallisen herttaisuuden vuoksi.
Vielä hyvän aikaa päivällisen jälkeen, kun oli ehditty kahviin ja
sikareihin ja kaikki jo olivat lähtöä tekemässä, keskusteli keisari
huomattavan kauan vieraittensa kanssa. Hallituskysymykseen, joka
siihen aikaan oli huomionalainen, ei keisarin ja minun välisessä
keskustelussa ollut ollenkaan kajottu. Olin siitä iloinen, sillä minun
tätä kysymystä koskevat mielipiteeni ja hallituksemme mielipiteet
eivät tähän kysymykseen nähden pitäneet joka kohdassa yhtä. Mutta heti
aterian jälkeen tuli luokseni keisarin siviilikabinetin päällikkö
von Berg, joka aivan kesken kaiken lausui, että Suomen valtaistuinta
varten oli olemassa uusi ehdokas, nimittäin Preussin prinssi Friedrich
Wilhelm. Samalla hän painokkaasti huomautti, että H. Majesteettinsa
suhtautui myötätuntoisesti hänen ehdokkuuteensa. Tarkoitus ilmeisesti
oli saattaa tietooni, että asiaa sopisi kosketella keisarin kanssa
jutellessa. Kun keisari kohta senjälkeen tuli luokseni, viittasin minä
pian tapahtuvaan, Suomen valtiomuotoa koskevaan tärkeään ratkaisuun.
Keisari lausui hartaasti toivovansa, että Suomesta tulisi monarkia.
Huomautettuani, että meillä Suomessa olisi mielellään nähty siihen
suuntaan käyvä, Saksan taholta annettu selvä positiivinen lausunto,
keisari vastasi poliittisesti arkaluontoisuudesta tahtoneensa antaa
Suomen ratkaista tämän tärkeän sisäpoliittisen kysymyksen ilman
ulkoapäin tulevaa painostusta. Katsoin silloin velvollisuudekseni
huomauttaa, että hallituksemme olisi mieluimmin tahtonut saada
jonkin H. Majesteettinsa huoneen jäsenen Suomen valtaistuimelle.
Tähän keisari vastasi, että erikoisten syiden vuoksi ei kukaan
hänen pojistaan voinut tulla kysymykseen, mutta jos Suomi haluaisi
preussilaisen prinssin, olisi prinssi Friedrich Wilhelm sovelias.
Keisari sanoi hänen olevan lujaluonteisen sekä hyvän ja kokeneen
hallintomiehen. Hän oli keskustellut kysymyksestä prinssin kanssa,
mutta hän oli pyytänyt mietintä-aikaa. Prinssin puoliso tosin oli
katolilainen, mutta keisari ei uskonut sen seikan tulevan paljoakaan
ilmenemään. Kun tämän johdosta tuli puheeksi, että kansamme oli
läpikotaisin evankelista, ja minä huomautin sillä olevan hyvin
hämärän käsityksen katolisuudesta, jota pidettiin melkein puolittain
pakanuutena, lausui keisari: "siinä se ei olekaan aivan väärässä" ja
viittasi romaanisiin kansoihin. Kun huomautin siihen, että Saksan
katolilaisten ja protestanttien suhde näytti sodan aikana olleen
mitä parhain, vahvisti keisari huomion oikeaksi ja mainitsi tässä
suhteessa vallinnutta suurta suvaitsevaisuutta kuvaavia esimerkkejä.
Molempain tunnustusten papit olivat veljellisessä sovussa seurustelleet
toistensa kanssa. Keskustelu liukui jälleen Suomeen, ja keisari, joka
oli aikaisemmin käynyt Suomen vesillä, sanoi havainneensa Suomen
saariston hyvin kauniiksi. Hän lausui toivomuksen saada pian käydä
maassamme, ja minä vastasin, että kansamme tulisi olemaan erittäin
iloinen saadessaan siellä nähdä ja tervehtiä H. Majesteettiansa. Hän
hyvästeli meitä sydämellisesti puristaen voimakkaasti kättämme, teki
jäähyväiskierron seurueessa ja lähti yksityishuoneeseensa. Keisari
oli, kuten sanottu, vierailumme aikana erinomaisella tuulella.
Pari tuntia myöhemmin saapui tieto sotamarsalkka von Eichhornia
vastaan Kievissä tehdystä murhayrityksestä, joka lienee koskenut
häneen syvästi. Siitä päättäen, mitä hän oli lausunut majuri von
Redernille[10], joka seurasi häntä iltapäiväkävelyllä, oli suomalainen
lähetystö tehnyt häneen hyvän vaikutuksen. Meillä puolestamme oli
täysi syy iloita siitä hyväntahtoisuudesta ja kunnioituksesta, joka
tuli uuden valtiomme edustajain osaksi tämän virallisen vierailun
aikana, ja henkilökohtaisesti jäi meille pysyvä, sympaattinen muisto
kohtauksestamme Saksan hallitsijan kanssa.

Me palasimme kauniiseen asuntoomme, nautimme ihanasta näköalasta,
joka ulottui yli puiston aina kaukaisiin metsäisiin kukkuloihin
saakka, ja kun olimme juoneet iltapäiväteemme veivät automobiilit
meidät valtiokanslerin huvilaan, joka sijaitsi eräällä harjanteella
vastapäätä keisarin asumusta. Kreivi von Hertling, jonka olin
aikaisemmin kohdannut useita kertoja, otti meidät sydämellisen
ystävällisesti vastaan. Minä osoitin lyhyessä puheessani, mikä merkitys
oli Saksan hallituksen toiminnalla ja sen suomalla kannatuksella sekä
valtakunnankanslerin persoonallisella osuudella itsenäisyydellemme ja
ojensin hänelle suurristin. Kreivi kiitti ja korosti vastauksessaan
Saksan ja Suomen kesken vallitsevaa etujen yhteisyyttä. Kun oli
hetkinen keskusteltu, oli audienssi lopussa. Raskasta, ehkäpä liiankin
raskasta taakkaa kantaa tuo vanha mies raihnailla hartioillaan, ja
mahdotonta on olla tuntematta myötätuntoa häntä kohtaan. Päämajassa-olo
tuntui hänestä jonkinlaiselta levolta Berliinin rauhattomaan elämään
verraten.

Illalliseen oli vielä pari tuntia, ja me käytimme ajan siten, että
teimme automobiiliretken lähiseutuihin. Matka ulotettiin Saksan
alueella sijaitsevaan pieneen Malmedy'hin,[11] jonka asujamisto
puhuu enimmältä osalta ranskaa. Seutu on erittäin kaunista korkeine
kumpuineen ja metsäisten ylänköjen välisine laaksoineen. Maiseman yllä
lepäsi sädehtivä kesäinen tunnelma. Tässä Belgian kulmassa ei sodan
aikaansaamasta hävityksestä näkynyt jälkeäkään. Spa oli sekin aivan
vahingoittumaton. Edetessään tänne eivät saksalaiset olleet kohdanneet
minkäänlaista vastustusta. Span ja lähiseudun väestö eli rauhallista
arkielämäänsä kuten ennenkin. Kauppa ja teollisuus olivat käynnissä.
Siellä täällä näkyi belgialaisia poliiseja ulkonaista järjestystä
valvomassa. Kylpyvieraita ei ollut. Saksalaiset univormut olivat
vallalla, mutta ei ainakaan läpimatkalla oleva muukalainen voinut
havaita sotaväen kohtelevan väestöä mitenkään tylysti.

Illalliselle meidät oli kutsuttu sotilaskasinoon, jossa aterioi osa
tänne sijoitettuja korkeampia upseereja, niiden joukossa ulkomaalaiset
sotilasvaltuusmiehet. Esimiehenä oli Baijerin sotilasvaltuusmies
kenraali Köberle. Minä istuin hänen ja turkkilaisen kenraalin Zeki
Pashan välissä. Viimeksimainittu oli rattoisa, vanhahko mies ja lienee
kunnostautunut turkkilais-bulgarialaisessa sodassa. Hän oli kuullut
suomalaisten ja turkkilaisten olevan sukua toisilleen ja havaitsi
minut turkkilaisen näköiseksi! Vastapäätä Ignatiusta istui Bulgarian
valtuusmies kenraali Tontshew, ja minä sain kuulleeksi katkelmia
heidän keskustelustaan, joka kävi venäjäksi. Myöskin sotaministeri
von Stein, vaitelias, rasittuneen ja väsähtäneen näköinen mies,
oli läsnä. Seurassa oli useita sellaisia korkeasti sivistyneitä,
velvollisuudentuntoisia ja moitteettomia saksalaisia upseerityyppejä,
joita tapaa varsinkin yleisesikuntapiireissä ja joita kohtaan
ehdottomasti tuntee syvää kunnioitusta ja myötätuntoa.

Aterian jälkeen me istuimme vielä kauan yhdessä hauskasti seurustellen,
kunnes automobiilit veivät meidät rautatieasemalle, josta lähdimme
matkaan klo 1/2 12 illalla. Meidän näet oli määrä mennä lähempänä
rintamaa sijaitsevaan johtopaikkaan, jossa olivat Hindenburg ja
Ludendorff sekä osa esikunnan operatiivisia ja poliittisia osastoja.

Paikkakunta, johon matkustimme, oli nimeltään Avesnes. Se sijaitsee
Ranskassa lähellä Belgian rajaa, Namurista länteen, Cambrain suunnalla.
Kun matka tapahtui yöllä, emme valitettavasti saaneet ollenkaan nähdä
niitä seutuja, joiden ohi kuljimme. Juna eteni hitaasti, ainoastaan 30
kilometriä tunnissa. Samaa kulkunopeutta noudattivat kaikki Belgiassa
ja Ranskalta vallatuilla alueilla liikkuvat junat, jottei syntyisi
mitään liikennehäiriöitä sen vuoksi, että junan täytyisi odottaa toista
päästäkseen lähtemään eteenpäin. Klo 8:n tienoissa aamulla saavuimme
Avesneen, pienoiseen kaupunkiin, jossa ulkoapäin katsoen ei ollut
mitään merkittävää. Huoneet osoitettiin meille eräästä yksityisestä
ranskalaisesta talosta, jonka sotilashallinto oli vuokrannut
satunnaisten vieraitten varalle. Se oli yksinkertainen porvarillinen
asumus, sisustettu perinnäiseen ranskalaiseen tapaan, ei niin
viihtyisästi ja siististi kuin vastaavat saksalaiset kodit yleensä.
Husaariluutnantti von Oettinger, muhkea nuori mies oli määrätty olemaan
käytettävissämme. Käynti Hindenburgin luona oli määrätty tapahtuvaksi
klo 11, ja me saavuimme juuri lyönnilleen hänen rauhallisesti
sijaitsevaan asuntoonsa, jota erotti ulkomaailmasta melkoinen
puutarha-alue. Kauniin inhimillisenä, ylisotamarskia luonnehtivana
piirteenä sopii mainita, että hän oli antanut huvilan omistajan, vanhan
ranskalaisen miehen 90 vuoden ikäisine äiteineen jäädä asumaan huvilan
yläkertaan asuen itse alakerrassa. Esikunta oli tahtonut, että he
muuttaisivat pois, mutta Hindenburgilla ei ollut, kuten hän minulle
kertoi, sydäntä pakottaa vanhuksia lähtemään kodistaan.

Meidät otti portailla vastaan Hindenburgin ajutantti, ja me astuimme
ylisotamarskin vastaanottohuoneeseen. Vanha, kookas kenraali tervehti
minua kuten vanhaa tuttavaa, minä esittelin muut lähetystön jäsenet ja
lausuin muutamia tervehdyssanoja. Armeijan edustajana piti kenraali
Ignatius puheen Hindenburgille kosketellen vapaustaisteluamme ja Saksan
sotilaallisen avunannon merkitystä taistelun nopealle ja onnelliselle
suorittamiselle, erittäinkin Etelä-Suomeen ja Helsinkiin nähden.
Valtionhoitajamme ja hallituksemme, lausui hän, tuntevat vilpitöntä
iloa voidessaan tarjota Suomen vapaudenristin nykyajan suurimmalle
sotapäällikölle. Hindenburg vastasi voimakkain lausein, korostaen
yhdessä vuodatetun saksalaisen ja suomalaisen veren yhdistävää voimaa.
Istuimme sitten hetken aikaa ylisotamarskin työhuoneessa, jonka
keskellä olevaa pöytää peittivät länsirintaman kartat. Hindenburg
oli täynnä luottamusta, vaikka viime päivät eivät olleetkaan olleet
Saksan aseille onnekkaita. Suoritettu peräytyminen ei hänen mielestään
ollut omansa herättämään levottomuutta. Aluevoitoilla, suuremmilla
tai pienemmillä oli tässä toisarvoinen merkitys. Tärkeintä oli "saada
vihollinen möyheäksi". Ranska oli jo nääntymässä. Hindenburg arveli,
ettei se voi enää milloinkaan kohota suurvalta-asemaansa, vaan tulee
painumaan Espanjan tasolle. Lähtiessämme ylisotamarski kutsui meidät
päivälliselle klo 1:ksi.

Seuraavana tehtävänämme oli käydä tapaamassa kenraali Ludendorffia,
joka asui eräässä toisessa lähellä olevassa huvilassa. Asunnon
edustalla oli keisarillinen automobiili, ja me saimme tietää
kruununprinssin olevan kenraalin luona käymässä. Hän oli tullut
suoraan jäämajastaan Sedanin luota. Me jäimme ulkopuolelle odottamaan.
Kruununprinssi oli nähnyt meidät ikkunasta ja nähtävästi saanut
kuulla, keitä me olimme. Tullessaan ulos hän suuntasi askeleensa
ryhmäämme kohti, jonka vuoksi minä astuin esiin ja tervehdin häntä.
Hän alkoi jutella tiedustellen m.m. millä kannalla monarkian
voimaansaattaminen oli ja lausui toivovansa, että valtiomuotokysymys
tulisi onnellisesti ratkaistuksi. Hän tahtoi toivottaa maallemme
kaikkea hyvää. Kruununprinssi teki raikkaan ja reippaan vaikutuksen,
mutta ei ehdottoman sympaattista. Minä esittelin hänelle muut
suomalaiset, hän vaihtoi joitakin sanoja kenraali Ignatiuksen kanssa,
nousi sitten automobiiliinsa ja lähti. Astuimme sitten Ludendorffin
asuntoon ja meidät vietiin heti hänen puheillensa. Täällä toistui
jokseenkin sama toimitus kuin Hindenburgin luona. Ludendorffkin kiitti
kunnianosoituksesta, palautti mieleensä aikaisempia kohtauksiaan
Suomen kysymystä ajavien suomalaisten kanssa ja toivoi olosuhteitten
maassamme kehittyvän onnellisesti. Sitten me keskustelimme Andreen
kartaston ääressä hetken aikaa Karjalan kysymyksestä ja englantilaisten
toiminnasta Muurmanilla, joka hänen mielestään oli ehkäistävä. Lähdimme
pois sangen pian, sillä emme tahtoneet viedä h. ylhäisyydeltään enempää
hänen kallista aikaansa.

Klo 1 saavuimme jälleen ylisotamarskin luo, joka otti meidät vastaan
tilavassa lasikuistikossa ja esitteli meidät toisille vierailleen,
m.m. kenraali von Winterfeldille, joka oli aikaisemmin toiminut
sotilasattasheana Pariisissa. Ennen ateriaa me menimme puutarhaan,
jossa meidät valokuvattiin molempain sotapäällikköjen seurassa.
Kumpaisellakin oli rinnassaan Suomen suurristin krashaani. Aterialla
istuimme Ignatius ja minä Hindenburgin vieressä ja vastapäätä istui
Ludendorff naapureinaan von Bonsdorff ja Gripenberg. Oikeanpuolinen
naapurini oli kenraali v. Bartenwerffer, päämajan poliittisen jaoston
päällikkö. Hänellekin olimme ennen päivällistä jättäneet ensimmäisen
luokan vapaudenristin. Kun sektilasit oli täytetty, nousi Hindenburg
seisomaan koko pöytäseurueen noudattaessa hänen esimerkkiään ja esitti
Suomen ja sen armeijan maljan seuraavin sanoin:

 "Toivotan Teidän Ylhäisyytenne ja muut suomalaisen lähetystön arvoisat
 jäsenet tervetulleiksi luoksemme. Tuntiessamme — kenraali Ludendorff
 ja minä — kiitollisuutta siitä suuresta kunnianosoituksesta, joka
 on tullut osaksemme, kun meille on annettu Suomen vapaudenristi,
 pidämme samalla suurena kunniana ja ilahduttavana asiana, että voimme
 toivottaa herrat tervetulleiksi piiriimme.

 Tuntien sydämissämme lämmintä osanottoa olemme, ajatuksissamme
 seuranneet Suomea sillä kärsimyksen tiellä, jota sen on ollut
 kuljettava, ja suuri oli riemu, kun vihdoinkin voimme esiintyä
 auttajina sen rinnalla ja vieri vieressä sen urhoollisten poikien
 kanssa taistella sen vapauttamiseksi. Yhdistäköön veri Suomea ja
 Saksaa uskollisen ystävyyden sitein! Käyköön tuhansien järvien kaunis
 maa kohti runsaasti siunattua tulevaisuutta, niin että se itsenäisenä,
 lujasti yhteytyneenä eurooppalaisena valtiona suunnitelmallisesti
 johdetun rauhallisen työn avulla pääsee kukoistukseen ja vaurauteen.
 Tämä on meidän kaikkien vilpitön toivomuksemme, jonka me vahvistamme
 huutamalla Suomelle ja sen urhealle armeijalle hurraa!"

Maljapuhe tuli aivan odottamatta. Emme luulleet maljoja juotavan
ylisotamarskin pöydässä. Hetkisen kuluttua minä nousin, kiitin
puolestamme ja esitin maljan Hindenburgille, korkeimmalle
sotilaalliselle johdolle ja voitokkaalle Saksan armeijalle.

Hindenburg ei ole mikään vilkas juttelija, hän on mielellään vaiti,
kuten suurten strateegien laita yleensäkin lienee, ja milloin hän
puhuu, tapahtuu se hitaasti ja harvasanaisesti. Hänen puheensa
huokuu vakuutta ja tekee ehdottomasti luotettavan vaikutuksen. Jos
hän puhuu itsestään, tekee hän sen koruttomasti ja vaatimattomasti.
Keskustelumme koski etupäässä sotaa ja pohjoismaiden oloja.
Hallitsijakysymykseemmekin kajottiin. Hindenburg kiitti mitä parhaimmin
prinssi Friedrich Wilhelmiä, jonka hän uskoi hyvin soveltuvan meille.
Hän kosketteli myöskin herttua Adolf Friedrichin ehdokkuutta. Kun
kysyin, mitä kenraali hänestä arvelee, lausui hän, että herttua on
kelpo mies, joka oli aina hyvin suorittanut hänelle uskotut tehtävät
sekä siviili- että sotilasalalla. Ludendorffin kanssa keskustellessani
palautin hänen mieleensä ensimmäisen kohtaamisemme marraskuun 26
päivänä, jolloin hän oli m.m. lausunut, että Suomi voi saavuttaa
vapautensa ainoastaan keräytymällä voimanponnistukseen ja ajamalla
venäläiset maasta. Vasta sen jälkeen voi Saksan avunanto saada
todellista merkitystä. Asiat olivat kehittyneet hänen ohjelmansa
mukaisesti, ja Ludendorff tehosti vieläkin ajatustansa, että tämä tie
oli ainoa, joka voi viedä pysyvään vapauteen.

Iltapäivällä tarjottiin meille tilaisuus tehdä automobiiliretki
kauemmaksi rintamaa kohti. Hindenburgin ehdotuksesta päätettiin, että
ajaisimme kappaleen matkaa Ranskan sisämaahan päin, päämääränämme St.
Quentin. Mainittu kaupunki sijaitsee noin 80 kilometriä Avesnes'istä
etelään. Mukaamme lähti luutnantti Neubauer erikoisoppaaksi.
Tultuamme hiukan etelämpään alkoi jo näkyä sodan hävityksen jälkiä.
Yksityisiä taloja ja paikoitellen kokonaisia kyliäkin oli ammuttu
hajalle. Ainoa suurempi paikkakunta, jonka ohi kuljimme, oli Guise,
jossa kumminkin vain vanhan linnoituksen lähellä olevat talot olivat
hävitetyt. Vainioilla työskenteli talonpoikaisväki aivan rauhallisesti
elonkorjuussa. Suuret alueet tuota viljavaa maata olivat kuitenkin
viljelemättöminä — työväen puutteen vuoksi — ja rikkaruohon peitossa.
Suunnilleen kaksi tuntia kuljettuamme saavuimme St. Quentiniin, joka
sijaitsee aaltomaisessa, kumpuisessa ja metsättömässä seudussa.
Seutu oli täydellisen hävityksen kuva, suuri kaupunki raunioina.
Kaupunki joutui jo aikaisin saksalaisten valtaan, jotka rakensivat sen
eteläpuolelle varustuksia. N.s. "Hindenburgin peräytymisen" jälkeen
vetäytyivät saksalaiset takaisin sinne. Väestö, noin 300,000 henkeä,
oli suurimmalta osalta jäänyt paikoilleen, ja kaupungin elämä jatkui
jokseenkin häiriintymättä. Mutta toukokuussa 1917 alkoivat varsinkin
englantilaiset pommittaa kaupunkia ja pommitusta jatkui aina talveen
1918 asti. Tämä pommitus oli suoritettu niin järjestelmällisesti,
ettei kaupungissa ollut ainoatakaan vioittumatonta taloa, mikäli
voimme havaita kulkiessamme kaupungin läpi. Toiset rakennukset olivat
vioittuneet vain osittain, toisista oli jäljellä ainoastaan raunioita
tai soraläjiä. Kaunis ja kuuluisa suuri tuomiokirkko oli ammuttu
aivan rikki. Katto oli pudonnut ja seinät olivat granaatinreikiä
täynnä. Kirkon sisusta oli täynnä soraa ja säpäleitä. Me vaeltelimme
tuomiokirkon raunioissa poimien sen lattialta kaikenlaisia esineitä,
jotka otimme mukaamme käynnin muistoiksi. Osan arvokkaita tauluja
olivat saksalaiset barbaarit ehtineet pelastaa hävitykseltä ja viedä
Maubeuge'iin, jossa niitä muiden taide-esineiden ohella säilytetään
jätettäviksi sodan loputtua takaisin Ranskaan. Kaupungissa avoimilla
paikoilla olevat veistokuvatkin olivat tärveltyneet. Ainoastaan
erään maanviljelykselle omistetun marmorisen monumentin näin eräässä
suurehkossa puistikossa eheänä paikallaan. Tuskin ainoatakaan
siviilihenkilöä näkyi kaupungissa. Se oli kuollut ja hävitetty. Ei
ollut rakennuksia eikä muitakaan olemassaolon edellytyksiä. Jos se on
rakennettava uudelleen, täytyy se tehdä alusta alkaen. Eräs oppaistamme
lausui, että ranskalaiset luonnollisesti tulevat väittämään, että
tämänkin kaupungin ja sen kauniin tuomiokirkon ovat hävittäneet
"les boches". Ludendorff kertoi minulle antaneensa laskea talojen
arvon eräässä St. Quentinin kokoisessa Saksan kaupungissa (Posen),
ja tuloksena oli ollut 920 miljoonaa markkaa. Ja se vain yhdestä
ainoasta monien Ranskan hävitettyjen kaupunkien joukossa! Hävitys oli
sitäpaitsi ollut jokseenkin merkityksetön saksalaisiin nähden. Heillä
oli maanalaiset suojapaikkansa, jonne granaatit eivät päässeet, ja
sitäpaitsi "Unterstände" kaupungin ulkopuolella, jonne suurin osa
joukkoja vietiin.

Kaupungista kuljimme kappaleen matkaa etelään, missä oli käyty
asemataisteluita. Siellä oli ollut huviloita, lehtoja ja puutarhamaita.
Jälkeäkään ei niistä enää näkynyt, eipä edes yhtään tasaista viheriää
täplää. Vain syviä granaatinkuoppia, joissa hiekka paistoi punaisena
ja mättäitä lepäsi sinne tänne siroteltuina. Näytti siltä kuin olisi
valtava tulivuorenpurkaus kohdannut seutua. St. Quentin oli yksi
niitä kohtia, joista käsin Saksan keväthyökkäys maaliskuun 21 päivänä
1918 alkoi. Nyt oli rintama jo niin kaukana, että tykin jyske kuului
ainoastaan suotuisan sään vallitessa.[12] Meitä oli kehoitettu varomaan
lentäjiä. Etelästäpäin lensi eräs, mutta se oli onneksi saksalainen.
Unohtumattoman, mutta kaamean vaikutuksen teki meihin tämä käynti
seudussa, jossa sota oli väkivaltaisena riehunut. Paluumatkalla
kuljettiin huimaa vauhtia. Tunnissa ja neljänneksessä me siirryimme 80
kilometrin päässä sijaitsevaan Avesnes'iin.

Vielä oli jäljellä ilta, ja siitäkin tuli elinkautinen muisto. Se
vietettiin taaskin Hindenburgin vieraanvaraisessa kodissa. Aterian
jälkeen siirtyi koko seurue tilavalle kuistikolle järjestyen ryhmiin.
Meille suomalaisille tarjottiin taasen kunniapaikat. Hindenburg
sijoitti minut itsensä ja Ludendorffin väliin. Vanhus oli mitä
parhaalla tuulella. Kysyin häneltä, eikö hän ala tuntea itseänsä
väsyneeksi. "Ei juolahda mieleenikään", vastasi hän. "Toisinaan olen
surrut sitä, etten saanut elää kolmikymmenvuotisen sodan aikana." Tuota
ei kumminkaan ollut käsitettävä niin, että hän olisi halunnut sodan
jatkuvan kauemmin kuin oli välttämätöntä. Koruttomalla, vaatimattomalla
tavallaan hän kertoi kuuntelevalle piirille Tannenbergin taistelusta
— vihollinen oli silloin lähenemässä hänen omia Itä-Preussissa
sijaitsevia tiluksiaan — Lodzin luona käydystä taistelusta ja
itärintaman sotatoimista yleensä sinä aikana, jolloin hän oli siellä
ylipäällikkönä. Vastustajistaan, venäläisistä kenraaleista, hän puhui
suopeasti ja hyväntahtoisen armahtavasti. Kun Ludendorff säännöllisen
tapansa mukaan poistui klo 1/2 10 työskennelläkseen vielä pari
tuntia, lausui Hindenburg, että Ludendorff on oivallinen, korvaamaton
mies, jolla on lannistumaton työkyky. Hän kertoi sitten, kuinka he
olivat toisiinsa tutustuneet tavatessaan toisensa Hannoverissa,
mistä Hindenburg keisarin kutsumana oli äkkiä lähtenyt Itä-Preussiin
venäläistä karkoittamaan. Sittemmin nuo kaksi miestä ovat aina
seuranneet toisiaan. "Ludendorff on sotarouvani", sanoi Hindenburg,
ja tätä "sota-avioliittoa" ei ollut vielä koskaan mikään eripuraisuus
häirinnyt. Sill’aikaa kun seurustelimme kuistikolla tuli aivan pimeä.
Hindenburg pyysi anteeksi, että meidän täytyi istua pimeässä, mutta
hän sanoi olevan parasta olla sytyttämättä tulia, koska lentäjiä
toisinaan leijaili öiseen aikaan seudun yläpuolella heittelemässä
räjähtäviä terveisiänsä. Klo 11 me sanoimme hyvästi ja aloimme lähteä
asemalle. Hindenburg hyvästeli meitä sydämellisesti, tulipa hän vielä
automobiilin luo, jossa Ignatius ja minä istuimme, ja puristi kättämme.

Yötä myöten me matkustimme takaisin Spahan. Siellä meidät majoitettiin
pieneen mutta erittäin hyvässä kunnossa olevaan hotelliin, ja meillä
oli vapaus käyttää aikamme miten mielimme. Mitään virallisia tehtäviä
ei ollut enää suoritettavana. Me kuljeskelimme, tarkastelimme
lähemmin paikkakuntaa, katselimme katuelämää ja teimme ostoksia.
Siellä oli saatavissa yhtä ja toista, mitä Berliinissä ei ollut. 60
markkaa maksava paahdettu kahvikilo oli tervetullut tuliaislahja.
Päivälliselle meidät oli kutsuttu yleisesikunnan kasinoon Grand Hotel
Britannique'iin, erääseen kylpypaikan hienoimpia hotelleja,[13] jossa
me vietimme hupaisen hetken upseerien seurassa. Oikeanpuolisena
naapurinani oli Saksan tukholmalainen sotilasattashea, eversti von
Giese, johon olin tutustunut oleskellessani Tukholmassa edellisenä
syksynä. Hän oli tullut Spahan samana päivänä. Klo 5 nousimme junaan,
jossa meillä oli melkein yksin käytettävänämme upea makuuvaunu ja
jonne ystävälliset yleisesikunnan isännät olivat salaa kuljettaneet
runsaat eväät. Seuraavana aamuna, elokuun 2 päivänä, olimme jälleen
Berliinissä. Muistorikas retki oli suoritettu.

Berliini, elokuussa 1918.




Hallitsijakysymys ensimmäisessä vaiheessaan.


Jo sodan ensimmäisenä vuotena kiinnittivät ne piirit, jotka uskalsivat
toivoa Suomen vapautumista, huomionsa myöskin Suomen tulevaa
hallitsijaa koskevaan kysymykseen. Näissä piireissä näet kallistuttiin
ehdottomasti monarkisen valtiomuodon kannalle edellyttäen, että Suomi
pääsee itsenäiseksi. Se saksalainen ruhtinas, jota tällöin lähinnä
ajateltiin, oli Mecklenburgin herttua Adolf Friedrich. Tiedettiin,
että Suomi oli herättänyt hänessä suurta mielenkiintoa ja että hän oli
kelpo mies. Tieteellisissä piireissä hän nautti kunnioitusta Afrikaan
tekemiensä tutkimusmatkojen ja niihin perustuvien maantieteellisten
teostensa nojalla. Sen miehen, joka ensimmäisinä sotavuosina edusti
Saksassa — silloin Berliinissä oleskelevien suomalaisten valtuuttamana
— Suomen etuja, nimittäin Wetterhoffin, oli onnistunut päästä
herttuan tuttavuuteen ja saada hänet harrastamaan Suomen ja varsinkin
suomalaisen jääkäripataljoonan asiaa. Epäilemättä herttuassa jo
silloin heräsi Suomen kruunun saavuttamista koskeva ajatus. Myöskin
Badenin prinssi Max oli maininnut Mecklenburgin herttuan sinä Saksan
ruhtinaana, jota vapaan Suomen olisi lähinnä ajateltava valitessaan
itselleen hallitsijaa. Kun syksyllä 1917 kohtasin Tukholmassa Sven
Hedinin, puolsi hän lämpimästi herttua Adolf Friedrichiä pitäen häntä
erittäin sopivana Suomen tulevaksi kuninkaaksi.

Kun Suomi sitten oli julistautunut itsenäiseksi ja muut vallat
olivat tunnustaneet sen suvereenisuuden, ei monarkiaa ja tasavaltaa
koskeva kysymys ollut enää erikoisesti huomionalainen. Itsenäisen
Suomen tasavallan aate oli jossakin määrin syrjäyttänyt monarkista
ajatusta. Punainen valta teki kumminkin lopun tasavaltaisesta
unelmasta, ja vapaustaistelun aikana monarkinen ajatus jälleen kasvoi
voimakkaaksi kansassamme. Professori Mikkolan käydessä Sofiassa
hankkimassa Bulgarian tunnustusta Suomen itsenäisyydelle oli kuningas
Ferdinand antanut herttuasta ja hänen sopivaisuudestaan Suomen
valtaistuimelle hyvin edullisen lausunnon, siltä varalta, että maassa
päätettäisiin valita monarkia. Kuninkaan välityksellä kohtasivat
herttua ja professori Mikkola toisensa Berliinissä helmikuun lopussa
tai maaliskuun alussa, ja pian senjälkeen kävi herttuan puheilla
professori Erich. Luonakäynnit uudistuivat muutamia viikkoja myöhemmin.
Molemmat maanmiehemme saivat herttuasta mitä parhaimman käsityksen
ja käyntiensä jälkeen he lausuivat tyytyväisyytensä siitä, että
ruhtinas näytti olevan sekä halukas että hyvin sovelias ryhtymään
kysymyksessäolevaan vaikeaan toimeen, olemaan Suomen kuninkaana. Hänen
ja Erichin välisessä keskustelussa ei hänen ehdokkuuttansa koskevaan
kysymykseen oltu suoranaisesti kajottu, mutta luonnollisesti se oli
edellytetty tietyksi. Virallisen asemani vuoksi minä jonkin verran
arkailin ryhtyä keskustelemaan herttuan kanssa, sitäkin enemmän,
kun valtiomuotoa koskeva kysymys vielä oli aivan epäselvä ja vielä
vähemmän oli olemassa mitään yleistä mielipidettä tulevan hallitsijan
persoonaan nähden. Tapasin herttuan ensimmäisen kerran vasta hiukan
myöhemmin, huhtikuun 5 päivänä 1918. Minut ja Erichin oli kutsunut
päivällisille parooni von Brandenstein, herttuan luottamusmies, ja
vieraiden joukossa oli myöskin herttua puolisoineen. Me keskustelimme
pitkän aikaa, osalta kahden kesken, Suomessa vallitsevista olosuhteista
ja mahdollisuuksista, että siellä päätettäisiin valita monarkia.
Herttuan mieltä näytti kiinnittävän mahdollisesti tarjoutuva tehtävä
ryhtyä Suomen hallitsijaksi, ja hän näytti käsittävän oikein sen
kannan, jolle kuninkaan olisi asetuttava demokraattisessa maassamme.
Hän teki minuunkin hyvän, sympaattisen vaikutuksen ja tuntui olevan
viisas ja luja persoonallisuus. Herttuatar, jonka pöytänaapurina
olin, oli ulkonäöltään miellyttävä ja luottamusta herättävä ja hän
puhui ja esiintyi koruttomasti ja vaatimattomasti. Tutustuttamisemme
tarkoituksena oli ilmeisesti se, että minä saisin henkilökohtaisen
vaikutelman herttuasta ja hänen puolisostaan siltä varalta, että
herttuan ehdokkuus tulisi kysymykseen. Siihen nähden en sitoutunut
mihinkään, en silloin enkä myöhemmin, vaan pysyttelin varovaisena,
vaikka herttua luonnollisesti tiesi, että minä omasta puolestani
suhtauduin siihen myötätuntoisesti. Me kohtasimme toisemme
sitten kevään kuluessa muutaman kerran, koska hän tahtoi seurata
hallitsijakysymyksen kehittymistä. Hänen omasta ehdokkuudestaan
ei paljoa puhuttu. Kerran hän oli kutsunut minut, Sven Hedinin ja
ruotsalaisen kreivi Douglasin sekä pari muuta henkilöä päivällisille
Kaiserhofiin. Keskusteltiin m.m. siitä, millaisia ominaisuuksia
hallitsijalla tulee olla ja miten hänen tulee esiintyä saavuttaakseen
pohjoismaissa kansan myötätunnon. Herttua lausui silloin varsin
järkeviä ajatuksia. Kerran hän kävi luonani asunnossani ja minä
kävin pari kertaa tapaamassa häntä Continental-hotellissa, jossa hän
Berliinissä ollessaan asui. Se vaikutelma, että hän oli sovelias
"meidän kuninkaaksemme" lujittui minussa yhä enemmän.

En tiennyt ketään muuta ehdokasta vakavasti ajateltavankaan. Tosin
olin kuullut prinssi Oskarin nimen mainittavan ja olin von Hülsenln
avulla saanut hänestä lähempiä tietojakin, jotka olin lähettänyt
hallitukselle, mutta en aavistanutkaan, että kotimaassa toimittiin
ponnekkaasti prinssin ehdokkuuden hyväksi. Itseäni arvelutti kovin se
ajatus, että Hohenzollernin prinssi astuisi Suomen valtaistuimelle.
Tästä kysymyksestä minä olin usein keskustellut erään Berliinissä
olevan virkatoverini kanssa, joka oli prinssi Oskarin ehdokkuuden
suosija, mutta sitä en tiennyt, että hän harjoitti asiassa omaa
politiikkaansa, jolle hän oli saanut hallituksen kallistamaan
korvansa sekä otti toimeliaasti osaa aloitettuun taisteluun, joka ei
tarkoittanut ainoastaan prinssi Oskarin puoltamista vaan suuntautui
suoranaisesti herttuaa vastaan. Sitävastoin tiesin kyllä, että
ensinmainitun ehdokkuudella oli kannattajia Suomessa olevan saksalaisen
sotaväen keskuudessa.

Saksan ulkoasiainministeriö oli osoittautunut sangen passiiviseksi
hallitsijakysymykseen nähden; en ainakaan minä ollut voinut havaita
sitä siellä mitenkään erikoisesti harrastettavan. Suomen ja Ruotsin
poliittiseen lähenemiseen pani saksalainen diplomatia näinä aikoina
paljon painoa ja katsoi asiaa voitavan edistää valitsemalla
ruotsalainen prinssi Suomen kuninkaaksi. Kesäkuun 3 päivänä kävi
puheillani kreivi Douglas, joka oli vast'ikään palannut Ruotsista. Hän
oli käynyt kuninkaan luona keskustelemassa hallitsijakysymyksestä ja
voi nyt ilmoittaa ulkoasiainministeriölle, ettei mikään ruotsalainen
prinssi voinut tulla kysymykseen Suomeen hallitsijaa valittaessa
ja että kuningas oli selvästi lausunut myötätuntonsa herttuan
ehdokkuutta kohtaan. Siten oli poistettu arveluttavin seikka, joka
saksalaisella taholla oli estänyt asettumasta varmalle kannalle
hallitsijakysymyksessä. Kreivi Douglas kävi jälleen luonani pari päivää
myöhemmin. Hän oli ollut puhuttelemassa ulkoasiainministeriä von
Kühlmannia, joka oli selittänyt, ettei Saksan hallituksella ole mitään
sitä vastaan, että Adolf Friedrich kutsutaan Suomen kuninkaaksi. Mitään
mielipiteiden eroavaisuutta ei v. Kühlmannin tiedonannon mukaan ollut
tähän asiaan nähden olemassa valtakunnan hallituksen ja korkeimman
sotilaallisen johdon välillä. Jos sotilaalliselta taholta toimittiin
prinssi Oskarin hyväksi, johtui se puhtaasti persoonallisista
aloitteista. Kühlmann halusi keskustella minun kanssani kysymyksestä.
Nyt vedottiin minuun ensi kerran tässä asiassa virallisena henkilönä
ja siitä syystä katsoin olevani velvollinen sähköteitse pyytämään
toimintaohjeita ulkoasiaintoimituskunnasta. Vastaus kuului, ettei minun
pitänyt ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin hallitsijakysymyksessä, ja
minä tietysti noudatin määräystä.

Minun täytyi kumminkin kesäkuun 14 päivänä käydä tapaamassa
v. Kühlmannia saadakseni keskustella hänen kanssaan eräistä
ulkoasiainministeriön Suomeen kohdistuvan taloudellisen politiikan
ikävistä ilmauksista. Siitä sukeutui pitkänlainen poliittinen
keskustelu, joka koski varsinkin itä-karjalaisia suunnitelmia. Kühlmann
alkoi itse puhua myöskin hallitsijakysymyksestä minun ollessani, mikäli
mahdollista, mykkänä kuuntelijana. Hän ilmoitti keskustelleensa asiasta
valtakunnankanslerin kanssa ja sanoi Saksan hallituksen suhtautuvan
varsin myötätuntoisesti herttua Adolf Friedrichin ehdokkuuteen, sen
jälkeen kun kysymys Ruotsin kuningashuoneen jäsenen valitsemisesta
Suomen hallitsijaksi oli rauennut. Prinssi Oskarin ehdokkuuden ei
katsottu poliittisista syistä voivan tulla kysymykseen. Kun huomautin,
että sitä kumminkin kannatettaneen sotilaspiireissä, vastasi v.
Kühlmann samoin kuin Douglasille, että siinä tapauksessa kannattajina
esiintyivät yksityiset sotilashenkilöt eikä sotilasjohto.

Vähän ennen kotimaahan lähtöäni kävin ulkoasiainministeriössä
puhuttelemassa salaneuvos Nadolnya, joka ilmoitti keisarin esittelyssä
selittäneen, ettei mikään hänen huoneensa prinssi voinut tulla
kysymykseen Suomen hallitsijaa valittaessa, koska täytyi välttää kaiken
dynastiapolitiikan varjoakin Suomeen nähden, ja että hän mielellään
näkisi herttua Adolf Friedrichin tulevan Suomen kuninkaaksi. Seuraavana
päivänä — luullakseni kesäkuun 29:ntenä — oli v. Kühlmann kutsunut
minut puheilleen. Hän ilmoitti saman kuin Nadolny ja antoi tehtäväkseni
asian esittämisen hallitukselleni. Kesäkuun 30 päivän iltana palasi
von Bonsdorff käynniltään kotimaasta ja hänen mukanaan saapui eräs
senaattori. Mikäli myöhemmin sain tietää, oli heidän tehtävänään
työskennellä Berliinissä prinssi Oskarin ehdokkuuden hyväksi, ja tämän
piti tapahtua sikäläisestä lähetystöstä välittämättä.

Aikaisemman sopimuksen mukaisesti minä matkustin heinäkuun 1
päivänä Tukholman kautta kotimaahan. Samalla kertaa lähti parooni
v. Brandenstein Suomeen tutkimaan hallitsijakysymyksen tilaa ja
antamaan siitä tietoa herttualle ja ulkoasiainministeriölle. Hän oli
pyytänyt saada matkustaa kerallani, enkä minä voinut sitä silloin
pitää sopimattomana. Minulla oli sitä vähemmän syytä vastustaa hänen
matkaansa tai oikeammin neuvoa häntä jättämään se tekemättä, kun
prinssi Oskarin ehdokkuus äskenmainittujen tiedonantojen mukaan ei
voinut enää tulla kysymykseen. Tukholmassa me viivyimme ainoastaan
aamusta iltaan. Me murkinoimme Gripenbergin luona ja söimme päivällistä
Rosenbadissa Sven Hedinin seurassa. Heinäkuun 3 päivän iltana saavuimme
Helsinkiin, missä von Brück oli ottamassa vastaan Brandensteiniä.

Kun esitin asianomaisille Saksan hallitukselta saamani tehtävän,
kohtasi sitä suuri tyytymättömyys ja melkoinen epäluuloisuus, jotka
minua kovin kummastuttivat. Tahdottiin väittää, että prinssi Oskar
on saatava ja että hallitsijakysymyksen onnellinen ratkaisu olisi
kerrassaan riippuvainen hänen ehdokkuudestaan ja että herttua Adolf
Friedrich ei voisi ollenkaan tulla kysymykseen. He näyttivät luulleen,
että herttuan ja hänen ystäviensä ponnistukset olivat syynä niihin
vaikeuksiin, joita prinssi Oskariin nähden oli ilmennyt. Heille oli
nähtävästi uskoteltu, että ensinmainittu kynsin hampain toimi tai
sai muita toimimaan oman ehdokkuutensa puolesta ja keisariprinssin
ehdokkuutta vastaan. Herttuan persoonastakin oli kuulunut alentavia
arvosteluja ja juoruja. Oli selvää, että herttuaan kohdistuvaa,
ulkoapäin johtuvaa salaista vastustustyötä oli tehty. Se oli
vaikuttanut hallituksemme jäseniin, joille Saksan henkilöt ja
olosuhteet olivat tuntemattomat. Minua syytettiin siitä, että olin
toiminut hallituksen ehdokasta vastaan, jona sanottiin olevan ja
pysyvän prinssi Oskarin. Väitettiin, että ainoastaan Hohenzollern-suvun
jäsen voi taata meille Saksan suojan; joku pikkuruhtinas muka ei
merkinnyt mitään. Berliinissä olevat herttuan vastustajat saivat
aikaan, että Brandenstein otettiin vastaan jokseenkin ynseästi. Minä
havaitsin, että toisaalta tuleva vaikutus oli hallituspiireissä
kokonaan herpaissut minun vaikutukseni hallitsijakysymykseen ja voin
ainoastaan valittaa, että hallitukselle oli annettu aivan väärä käsitys
sekä kysymyksen todellisesta tilasta että minun suhtautumisestani
siihen. Ne yksityiset, eri puolueisiin lukeutuvat poliitikot, joiden
kanssa asiasta keskustelin, olivat paljoa vapaammalla kannalta kuin
hallituksen jäsenet. Heillä ei tuntunut olevan mitään varmaa käsitystä
henkilökysymyksestä. Pääasia heille — kuten minullekin — oli, että maa
saisi kunnollisen hallitsijan ja saisi sen mahdollisimman pian.

Sillä välin olivat Berliiniin lähetetyt valtuutetut toimineet siellä
innokkaasti siihen suuntaan kuin heidän tehtävänsä viittasi. He olivat
olleet yhteistyössä Suomen kysymystä harrastavien sotilashenkilöiden
kanssa, mutta olivat vähät välittäneet ulkoasiainministeriöstä,
jolla kumminkin on ratkaisuvalta tai joka ainakin on tärkein
tekijä luonteeltaan yleispoliittisissa kysymyksissä. Tämä Saksan
ulkoasiainministeriön syrjäyttäminen olikin siellä pantu pahakseen.
Mihinkään positiiviseen tulokseen eivät valtuutetut prinssi Oskarin
ehdokkuuteen nähden olleet voineet päästä, mutta he tahtoivat kumminkin
asianomaisissa yhä pitää yllä sitä käsitystä, että hänet voitiin
saada, ja samalla oli heidän onnistunut saattaa mecklenburgilainen
yhä huonompaan huutoon heidän keskuudessaan. Hänen "salajuoniensa"
katsottiin olevan toisen ehdokkaan tiellä.

Muutamia päiviä senjälkeen, kun heinäkuun keskivaiheilla olin
palannut Berliiniin, sain kutsun saapua alivaltiosihteeri von dem
Busschen puheille, joka ilmoitti minulle keisarin jälleen lausuneen
hallitsijakysymyksestämme siihen suuntaan, ettei kukaan hänen
pojistansa voinut tulla kysymykseen. Bussche toivoi, että tämä vieläkin
ilmoitettaisiin Suomen hallitukselle. Epämieluisasti sen tein,
kaiken sen jälkeen, mitä oli sattunut, mutta minulla ei ollut mitään
oikeutta jättää sitä lähettämättä, vaikka voinkin edellyttää, että
sitä käytettäisiin aseena minua ja — mecklenburgilaista vastaan. Se
kerrassaan perusteeton käsitys, että minä — senvuoksi, että minulla
oli asiasta toinen mielipide — harjoitin hallitsijakysymykseen nähden
politiikkaa, jonka tarkoituksena oli tehdä tyhjäksi hallituksen aikeet,
lujittui todellakin tämän johdosta.

Saksan ulkoasiain johdon selvää selitystä, ettei keisari suostuisi
siihen, että kukaan hänen pojistaan tulisi Suomen hallitsijaksi, ei
kuitenkaan voitu tinkiä olemattomaksi, ja aljettiin älytä, että oli
vähän toiveita saada prinssi Oskar. Keisari oli kumminkin rajoittanut
torjuvan suhtautumisensa omiin poikiinsa, joten muut Hohenzollern-suvun
prinssit jäivät saavutettaviin. Saksalaiselta sotilastaholta asetettiin
silloin Preussin prinssi Friedrich Wilhelm ehdokkaaksi n:o 2, kuten
sain kuulla poliittisesta jaostosta. Asia oli ilmeisesti viety
keisariin saakka. Kuten toisessa yhteydessä jo olen maininnut, lausui
keisari heinäkuun 30 päivänä, suomalaisen lähetystön käydessä Spassa
hänen puheillaan, minulle siihen suuntaan, että jos Suomi halusi
preussilaisen prinssin kuninkaakseen, olisi äskenmainittu ehdokas
sopiva, korostaen erikoisesti, että prinssi oli lujaluonteinen ja
kokenut hallintomies. Kun seuraavana päivänä kävimme Avesnes'issa antoi
Hindenburg minulle ja Ludendorff von Bonsdorffille varsin edullisen
lausunnon uudesta hallitsijaehdokkaasta. Minulla oli täysi syy uskoa
prinssin soveltuvan kysymyksessäolevaan korkeaan toimeen, mutta
hänen puolisonsa katolisuus minua kumminkin arvelutti. Lähetin heti
hallitukselle sähkösanoman, jonka allekirjoitimme von Bonsdorff ja
minä, niistä keisarin ja molempain sotapäällikköjen lausunnoista, jotka
koskivat prinssi Friedrich Wilhelmiä.

Prinssin ehdokkuus oli ilmeisesti saatu aikaan ja keisarin hyväksymäksi
ulkoasiainministeriön siitä mitään tietämättä. Kuten von dem Busschen
ja Nadolnyn puheilla käydessäni kuulin, ei siellä oltu ollenkaan
tyytyväisiä uuteen ehdokkaaseen. Häneen nähden oli olemassa samoja
epäilyksiä kuin prinssi Oskariinkin nähden, nimittäin osaksi
sisäpoliittisia, osaksi ulkopoliittisia epäilyksiä. Pian saatiinkin
kuulla, ettei prinssi Friedrich Wilhelm ollut toivottavissa. Jo
silloin, kun minä päämajassa käytyämme olin kunniatervehdyksellä uuden
ulkoasiainministerin von Hintzen luona, tiesi hän kertoa prinssin
epäröivän, ja pian kuultiin hänen asettuneen kielteiselle kannalle
ehdokkuuteen nähden. Silloin asetettiin ehdokas n:o 3: Hessenin prinssi
Friedrich Karl, keisarin lanko. Hänen sopivaisuudestaan ei silloin
vielä tiedetty mitään, mutta sillä taholla, joka tahtoi määrätä Suomen
kuningaskysymyksen, oli tunnuslauseena: kuka hyvänsä, kunhan ei
mecklenburgilainen. Omasta puolestani minulla ei ollut mitään uusinta
ehdokasta vastaan edellyttäen, että hän vastasi vaatimuksiamme ja oli
halukas ottamaan toimen vastaan.

Eduskunta oli ratkaissut valtiomuotokysymyksen monarkiseen suuntaan, ja
hallitus oli saanut tehtäväkseen ryhtyä valmistaviin toimenpiteisiin
vuoden 1772 hallitusmuodon 38 §:n nojalla tapahtuvaa kuninkaanvaalia
varten. Tähän sisältyi sekin, että hallitus oli valtuutettu panemaan
ehdolle soveliaan ehdokkaan, mutta harjoitetun politiikan vuoksi oli
henkilökysymys epäselvempi kuin koskaan ennen. Tulokset olivat olleet
kielteisiä. Kallis aika oli mennyt hukkaan.

Olin vihdoinkin elokuun 6 päivänä päässyt lähtemään lomaretkelle
Ylä-Baijerin vuoristoon, mutta jo muutaman päivän kuluttua minut
kutsuttiin takaisin Berliiniin. Sinne odotettiin erikoista lähettiä
tai lähetyskuntaa, jonka tehtävänä sanottiin olevan etsiä lopullinen
hallitsijaehdokas. Von Bonsdorff oli saanut määräyksen jäädä
toistaiseksi Berliiniin, vaikka hänen toimensa Suomen lähetystössä
olivat loppuneet jo elokuun 1 päivänä. Itse asiassa olikin tarkoitusta
varten päätetty valita virallinen lähetystö, ja oli sen jäseniksi
määrätty senaattorit Talas, Frey ja Nevanlinna sekä v. Bonsdorff.

Elokuun 1 päivänä, jokseenkin samaan aikaan kuin lähetyskunnan jäsenet,
saapui kaksi Suomen hallituksen jäsentä inkognito Berliiniin. Heidän
tehtävänään oli pyrkiä keisarin puheille esittämään hallituksen
toivomuksia tulevan hallitsijan persoonaan nähden ja ottaa täysi selko
siitä, kuinka keisari suhtautui ehdokaskysymykseen. Käynti keisarin
luona, joka silloin oleskeli Wilhelmshöhessä, määrättiin elokuun 26
päiväksi.

Audienssipäivän edellisinä päivinä minä pysyttelin tuota huomionalaista
kysymystä koskeviin neuvotteluihin nähden aivan passiivisena.
Keskustellessani toisen hallituksen jäsenen kanssa selvitin sentään
kantani. Huomautin, etten ollenkaan halunnut toimia hallituksen
suunnitelmia vastaan, vaan suostuin kannattamaan mitä kelvollista
saksalaista prinssiä tahansa, mutta että minua kuohutti se tapa,
jota oli käytetty herttua Adolf Friedrichiä vastaan sodittaessa.
Sanoin myöskin pitäväni epäviisaana jättää hänen ehdokkuutensa
huomioonottamatta, koska voimme joutua varsinkin ikävään asemaan, jos
hylkäisimme todella kelvollisen ehdokkaan, ennenkuin toinen samanlainen
oli varmasti saatavissa. Koko asian heittäminen alun pitäen yhden
ainoan Hohenzollern-kortin varaan oli minusta näyttänyt arveluttavalta
sekä Saksassa vallitsevaan ajatussuuntaan että yleiseen poliittiseen
asemaan nähden. Varatuomari Hj.J. Procopé, joka oli heinäkuun alusta
alkaen oleskellut Berliinissä ja jolla oli ollut tilaisuutta tarkoin
seurata kuningaskysymyksessä pelattua peliä, voi hänkin avustaa
asianomaisia tärkeillä tiedonannoilla. Asia oli kumminkin jo edennyt
niin kauas, ettei ollut muuta tekemistä kuin noudattaa viitoitettua
ohjelmaa.

Elokuun 23 päivänä kävi toinen senaattori tervehtimässä von
Hintzeä, joka antoi herttuasta edullisen lausunnon ja huomautti
lähinnä sisäpoliittisten syiden vaikuttavan, ettei Saksan hallitus
suhtautunut myötätuntoisesti aikeeseen valita joku Hohenzollern Suomen
hallitsijaksi. Se herättäisi tyytymättömyyttä sekä ruhtinaitten että
enemmistöpuolueiden piireissä.

Wilhelmshöhen retkelle minä en lähtenyt mukaan, vaikka se oikeastaan
olisi kuulunut asiaan. Lähetyskunnan takia jätin sen tekemättä.
Hallituksenjäsenet palasivat käynniltään Wilhelmshöhestä 27 päivänä.
Asia ei ollut luonnistunut toivomusten mukaisesti, mutta käynti
tuli kuitenkin ratkaisemaan hallitsijakysymyksemme. Keskustelu
keisarin kanssa oli antanut tulokseksi, että kumpaakaan hallituksen
aikaisempaa ehdokasta, prinssi Oskaria enempää kuin prinssi Friedrich
Wilhelmiäkään, ei voitu saada Suomen hallitsijaksi. Kolmatta, Hessenin
prinssin ehdokkuutta, keisari ei ollut vastustanut, ja se siis oli
vielä avoinna. Keisari oli ilmeisesti alakuloinen. Mikäli myöhemmin
sain tietää, ei luonakäynnin ajankohta ollut keisarille sovelias.
Tunnettua oli, että hänen puolisonsa oli silloin pahasti sairaana,
mutta sitä ei vielä tiedetty, että elokuun 8 päivänä länsirintamalla
kärsitty tappio ja sitä seuraava peräytyminen oli Saksan sodanjohdossa
herättänyt mitä vakavinta, sodan koko myöhempään kehittymiseen
kohdistuvaa huolehtumista.

Seuraavana päivänä kävin tapaamassa molempia hallituksen jäseniä Hotel
Edenissä, jossa he majailivat. Koko lähetyskunta oli kokoontunut sinne
konferenssiin, ja minua kehoitettiin olemaan mukana. Mieliala oli
painostava. Sitä epätyydyttävää tulosta, joka oli saavutettu keisariin
vetoomalla, pidettiin herttuan ja hänen kannattajainsa toiminnasta
aiheutuvana, ja eräältä taholta viittailtiin sen seikan vaikuttaneen
epäedullisesti, että minä, Suomen virallisena edustajana, olin
tunnetusti herttuan ehdokkuuden puolella. En saanut selville, mille
perusteille tuollainen teoria oli rakennettu. Kaikkialla kummitteleva
herttuan ehdokkuus oli nyt saatava poistetuksi, ja sen tuhoamisen tuli
tapahtua Berliinissä olevan lähetystömme avulla. Mihinkään peruutukseen
minä en voinut suostua, mutta jos hallitus käski minua selittämään,
ettei se kannattanut herttuan ehdokkuutta, oli luonnollisesti
velvollisuuteni julkaista sellainen selitys.

Samana päivänä kävimme, aikaisemmin mainitsemani senaattori, Talas
ja minä, von Hintzen puheilla. Senaattori ilmoitti v. Hintzelle,
että hallituksen oli täytynyt jättää herttuan ehdokkuus lopullisesti
huomioonottamatta sisäpoliittisista syistä, jotka saattoivat johtaa
nykyisen hallituksen eroamiseen, ja että oli asetettu uusi ehdokas,
nimittäin Hessenin prinssi. Oivallista poliittista taidokkuutta
osoittaen v. Hintze huomautti, ettei Saksan hallituksen mieleen voinut
juolahtaa sekaantua Suomen sisäisiin asioihin. Hessenin prinssin hän
uskoi kelpo mieheksi ja lupasi ryhtyä hänen kanssaan keskusteluihin
valmistellakseen lähetyskunnan luonakäyntiä. Hessenin prinssi
ilmeisesti ei herättänyt sellaisia epäilyksiä kuin joku Preussin
prinssi, vaikka hän olikin keisarin lanko. Hintzen tiedonanto kohotti
jälleen lähetyskunnan mielialaa, ja hallituksen jäsenet olivat kotiin
lähtiessään paljoa toivehikkaampia kuin keisarin luota palatessaan.

Suomen lähetystön selitys, ettei se lähetyskunta, jonka asiana oli
valmistella ehdokaskysymystä, ottanut herttua Adolf Friedrichin
ehdokkuutta huomioon, jätettiin Wolffin toimistoon elok. 27 päivän
iltana. Kun ei sitä seuraavana päivänä näkynyt sanomalehdissä,
tiedusteli varatuomari Procopé syytä ja sai vastaukseksi, että se
johtui syistä, joille toimisto ei mahtanut mitään. Iltapäivällä
julkaistiin lehdissä selitys, ettei herttua tulisi ottamaan vastaan
Suomen kruunua, jos se hänelle tarjottaisiin. Kreivi Douglasilta, joka
asian johdosta kävi puheillani, kuulin herttuan selityksen syntyneen
seuraavalla tavalla. Wolffin toimistoon jätetty lähetystön tiedonanto
oli heti ilmoitettu ulkoasiainministeriöön. Silloin oli von dem
Bussche kutsunut luokseen vapaaherra Brandensteinin, joka oli herttuan
luottamusmiehenä kirjoittanut mainitun kieltäytymisen ja jättänyt sen
sanomalehtiin. Uutinen ei ainoastaan herättänyt suurta kummastusta
Saksassa vaan myöskin pettymystä Suomessa, mikä seikka parhaiten
osoittaa, kuinka perusteeton oli se väite, ettei herttuan ehdokkuutta
siellä kannatettu. Tätä pettymystä ilmaisevia uutisia näkyi Saksankin
sanomalehdissä. Lähetyskunta sähkötti tämän johdosta hallitukselle
valittaen, että Suomen sanomalehdistön sallittiin julkaista tuollaisia,
lähetyskunnan toimintaa vahingoittavia lausuntoja. Hallitus vastasi
syyn olevan siinä, etteivät sanomalehdet olleet saaneet oikeita tietoja
"todellisesta tilanteesta" ja lupasi pitää huolta, ettei sellaista tule
enää tapahtumaan. Sitten ei herttuasta enää puhuttu.

Lopullinen ja ainoa ehdokas oli siis Hessenin prinssi Friedrich Karl.
Tulisiko hän antamaan myöntävän vastauksen? Siitä ei vielä tiedetty
mitään. Audienssilupa oli saatu syyskuun 6 päiväksi, ja päivää
aikaisemmin lähti lähetyskunta sekä varatuomari Procopé sen sihteerinä
Frankfurt a. M:iin. Minä ilmoitin lähdön Hessenin lähettiläälle ja
selitin etten ottanut osaa tähän tervehdyskäyntiin, koska se oli
pikemmin yksityisluontoinen. Kohta kun prinssi antaisi myöntävän
vastauksen lupasin olla hänen käytettävissään.

Ottaessaan lähetyskunnan ensimmäisen kerran vastaan prinssi vielä
kovin epäröi. Koko kuningaskysymys, lausui hän, oli tullut kuin kivi
taivaasta — joskin kallis kivi. Hän oli levoton senvuoksi, ettei maassa
vallinnut yksimielisyys valtiomuotokysymykseen ja tulevan hallitsijan
persoonaan nähden. Hän halusi vielä neuvotella keisarin kanssa, koska
tahtoi saada takeita Saksan kannatuksesta. 9 päivänä lähetyskunta
otettiin jälleen vastaan. Sillävälin prinssi oli käynyt Wilhelmshöhessä
tapaamassa keisaria ja ulkoasiainministeriössä Berliinissä.
Lähetyskunnalta saapuneen sähkösanoman mukaan prinssi nyt selitti
olevansa halukas ottamaan kuningaskruunun vastaan, jos vaali osoittaisi
riittävää kannatusta, ja sanoi olevansa valmis kohta astumaan
hallitukseen. Senaatti valtuutettiin julkaisemaan hänen suostumuksensa.
Tästä annettiin seuraavana päivänä valtionhoitajalle tieto
kaukokirjoittajan avulla. Julkaiseminen tapahtui Helsingissä syyskuun
11 päivänä, ja seuraavana päivänä kertoivat Berliinin lehdet tämän
suuren uutisen. Lähetyskunta palasi Berliiniin 12 päivänä. Sen jäsenet
olivat erittäin ihastuneet tulevan hallitsijan persoonallisuuteen
ja hänen perheeseensä. Hänen hyvyyttään ja älykkyyttään ei sopinut
ollenkaan epäillä. Ei tiedetty vielä ollenkaan, oliko hän muuten
hallitsijaksi sopiva. Joka tapauksessa täytyi ratkaisua pitää
ilahduttavana. Jos prinssi olisi vastannut kieltävästi, olisi
kuningaskysymyksemme ollut umpikujassa. Mutta valitettavaa on, että
kysymyksen esihistoriassa on tumma täplä, jota ei käy poishivuttaminen:
hyvän ja voimakkaan hallitsijan syrjään sysääminen juonien avulla.

Berliinissä syyskuulla 1918.




Käynti Friedrichshofissa.


Hallituksen valitsema lähetyskunta — kuninkaanetsijät, kuten joku sitä
nimitti — oli palannut Frankfurtista Berliiniin mukanansa Hessenin
prinssin Friedrich Karlin myöntävä vastaus. Kirjoitin heti prinssille,
lausuin iloni sen johdosta, että hän oli suostunut Suomen hallituksen
toivomukseen ja ilmoitin olevani tulevan kuninkaan käytettävissä.

Sunnuntaina syyskuun 15 päivänä sain näin kuuluvan sähkösanoman:
"Kiitän vilpittömimmin Teidän Ylhäisyyttänne ja olen iloinen
toivoessani saada tervehtiä Teitä täällä. Poikani Wolfgang, joka
haluaa tavata Teitä huomenna sunnuntaina 11 ja 12 välillä, ilmoittaa
lähemmin. Friedrich Karl." Nuori 22-vuotias prinssi — Suomen tuleva
perintöruhtinas — saapui luokseni mainittuun aikaan ja me juttelimme
tuttavallisesti puolisen tuntia. Hän teki miellyttävän koruttoman
vaikutuksen; hänen käyttäytymisensä oli vaatimatonta, melkein ujoa.
Kuningaskysymys oli tullut koko perheelle kovin äkkiarvaamatta, eikä
hän ollut vielä oikein perehtynyt uusiin tulevaisuudennäköaloihin.
Nuori prinssi oli palaamassa Bukarestiin, jossa hänellä oli toimi
saksalaisessa esikunnassa. Noin 10 päivän kuluttua hänen oli määrä
tulla takaisin valmistuakseen lähtemään uuteen kotimaahansa pohjolaan.
Hän toi isänsä terveiset ja sanoi, että olin milloin hyvänsä
tervetullut Friedrichshofiin.

Sähkötin heti prinssin kamariherralle, parooni von Flotow'lle, että
tulisin käymään prinssin luona syyskuun 17 päivänä, ja lähdin 16
päivänä illalla Frankfurtiin, luutnantti Ström attasheanani. Hotellissa
oli parooni v. Flotow'n lähettämä kirje, jossa ilmoitettiin Hänen
Korkeutensa odottavan minua klo 1 ja toivovan, että jään linnaan
seuraavaan päivään. Matkustin sitten v. Flotow'n seurassa junalla 35
minuutin matkan päässä kaupungista Taunus-vuoristossa sijaitsevaan
Cronbergiin, josta meitä vastaan lähetetty automobiili muutamassa
minuutissa vei meidät Friedrichshofin linnaan. Linnan on rakennuttanut
1890-luvulla keisarinna Friedrich, joka asui siellä leskenä kuolemaansa
asti, jonka jälkeen sen, hänen toivomuksensa mukaisesti, otti haltuunsa
vävy, prinssi Friedrich Karl, johon hän oli ollut hyvin kiintynyt.
Linnan sisustus osoittaa erinomaista taiteellista makua. Suuret
huoneet ovat täynnä kauniita antiikkisia huonekaluja ja taideteoksia.
Keisarinna, joka kovin rakasti taidetta, oli pitänyt asianaan koota
linnaan ylhäisen taiteen ja taideteollisuuden tuotteita, ja prinssi
Friedrich Karlilla on tässä suhteessa sama maku ja intohimo kuin
hänellä. Linnaa ympäröi laaja, tuuhea, englantilais-ranskalaista
sekatyyliä oleva puisto. Maaperä on hyvin kumpuista.

Kun olimme saapuneet perille, vietiin minut kohta prinssin
työhuoneeseen. Tervehdittyämme toisiamme keskustelimme hetkisen
siitä, mikä kummankin mieltä lähinnä kiinnitti, nimittäin siitä
odottamattomasta tilanteesta, mihin prinssi oli joutunut, kun hänelle
oli tarjottu Suomen kruunu. Prinssi, viidenkymmenen vuoden ikäinen
mies, on hieman keskikokoa pitempi, solakkavartaloinen, pää hiukan
etukumarassa, kasvot kapeat, nenä käyrä, viikset pienet, lyhyiksi
leikatut. Hänen ulkonäössään ori jotakin väsynyttä tai raskasta ja
rasittunutta, mikä osaksi riippunee hänen likinäköisyydestään. Mutta
saman vaikutuksen tekivät myöskin hänen liikkeensä ja puheensa. Hän
sanoi kumminkin olevansa terve ja oli täysin toipunut sen jälkeen kun
hän syksyllä 1914 haavoittui vaikeasti Marnen taistelussa.

Hetken kuluttua antoi prinssi esitellä itselleen luutnantti Strömin,
ja sitten astui huoneeseen hänen puolisonsa, prinsessa Margarethe,
jolle prinssi esitteli meidät. Hänen kuninkaallinen korkeutensa on
keskikokoinen, kasvot punakat, älykkään ja vilkkaan näköiset. Hän
muistuttaa hieman, ei erikoisemmassa määrässä, veljeänsä, keisaria.
Hänenkin olemuksessaan oli jotakin alistunutta, surunvoittoista.
Sota oli vienyt häneltä kaksi poikaa. — Menimme sitten ruokasaliin
aterioimaan. Paitsi meitä oli läsnä ainoastaan kaksi hovinaista,
paroonittaret von Nesselrode ja Dittfurth. Mitään tavallisten
porvarillisten tapojen yli meneviä jäykkiä seurustelusääntöjä ei
ollut havaittavissa. Tarjoilua ei toimitettu niin nopeassa tahdissa
kuin korkeain herrasväkien pöydässä yleensä on tapana. Keskustelu oli
luontevaa ja sangen vilkasta. Se liikkui nykyisessä ja tulevaisessa
ajassa, kosketteli poliittisia asioita, Suomen oloja, vieläpä
henkilökohtaisiakin kysymyksiä.

Kun olimme aterian jälkeen hetkisen istuneet kauniissa hallissa,
erkanivat prinssi ja prinsessa muusta seurueesta ja pyysivät minua
astumaan prinssin työhuoneeseen, jossa me kolmisin keskustelimme
tunnin ajan. Sekä prinssi että prinsessa tekivät joukon kysymyksiä,
jotka koskivat heidän matkaansa Suomeen, vastaanottoa siellä sekä
muita uuteen, korkeaan toimeen liittyviä seikkoja. He olivat molemmat
ilmeisesti jonkinlaisen tuntemattomaan tulevaisuuteen kohdistuvan
levottomuuden vallassa. Huomasi, että he olivat useita kertoja
keskustelleet toistensa kanssa näistä asioista. Puolisoonsa vedoten
virkkoi prinssi, että olihan heillä paljonkin suomalaiselta vieraaltaan
kysyttävää, mutta nyt hän oli osan unohtanut. Vastasin kysymyksiin
niin hyvin kuin osasin ja annoin tietoja parhaan ymmärrykseni mukaan,
huomauttaen samalla, että me olemme hovielämään kuuluviin tapoihin,
menoihin ja seurustelusääntöihin nähden aivan tottumattomia, vailla
kaikkea kokemusta. Prinssi korosti vieläkin, kuinka täysin yllättävänä
kuningasajatus oli hänet saavuttanut. Hänen mieleensä ei ollut johtunut
harrastaa Suomen hallitsijakysymystä. Hän oli aina kuullut vain herttua
Adolf Friedrichiä mainittavan Suomen hallitsijaehdokkaana, ja sitten
hän saikin yht'äkkiä eräänä iltana Frankfurtissa ollessaan tiedon
omasta ehdokkuudestaan. "Mistä tämä kaikki on johtunut, miksi on
käännytty minun puoleeni", kysyi hän. Sanoin hänelle tosin tuntevani
kysymyksen koko esihistorian, mutta pyysin, ettei minun nyt tarvitsisi
tehdä siitä selkoa. Myöhemmin voisin sen tehdä, jos hän tahtoisi.
Prinssikin piti parhaana, jos nyt sai olla "katsomatta oikeaan tai
vasempaan" voidakseen paremmin suunnata katseensa siihen päämäärään,
jonka hän oli itselleen asettanut. Hän sanoi olevansa kiitollinen
saadessaan myöhemmin kaikki kuningaskysymystä koskevat tiedot. Hän
tuntui näkevän ehdokkuudessaan korkeampaa johdatusta, sillä itse hän
ei ollut tehnyt mitään sen hyväksi. Nyt jälkeenpäin hän oli muistanut
eräitä asian enteitä, satunnaisia kosketuksia Suomen kanssa yhteydessä
oleviin seikkoihin, joihin hän ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt
huomiota. Keskustelun kuluessa kosketeltiin myöskin sotaa ja Itävallan
hiukan aikaisemmin tekemää rauhanaloitetta. Siinä yhteydessä lausuivat
sekä prinssi että prinsessa — kummastuksekseni — etteivät he
omaksuneet suursaksalaista käsityskantaa eivätkä tunteneet myötätuntoa
Vaterland-puoluetta kohtaan, jonka toiminnan he katsoivat koituneen
Saksan onnettomuudeksi. Tämän kanssa oli sopusoinnussa, ettei prinssi
myöskään ollut Suur-Suomea tarkoittavain suunnitelmain ystävä. Nykyinen
Suomi oli hänen mielestään homogeeninen. Toisten kansanheimojen siihen
yhdistäminen vain vaikeuttaisi maan sisäistä ja ulkonaista asemaa.
Varsinkin hän varoitti liittämästä Viroa Suomen hallitsijan valtikan
piiriin.

Tuttavallisen keskustelumme jälkeen prinssi kysyi, enkö haluaisi levätä
hetken aikaa, ja saattoi minut erääseen vierashuoneeseen yläkertaan,
pieneen aistikkaasti sisustettuun huoneeseen, jonka ikkunat olivat
puoleksi muratin peitossa. Siellä minä lepäsin hetken, kunnes minut
herätti palvelija, joka ilmoitti, että "die hohen Herrschaften" olivat
pyytäneet minua nauttimaan heidän seurassaan teetä klo 5. Teepöydässä
oli seurue vielä suppeampi kuin aterioidessamme, mutta eräs perheen
jäsenistä oli tullut lisäksi, nimittäin prinssi Richard, toinen perheen
kaksoisveljeksistä. Veljekset käyvät vielä lukiota (reformilukiota)
Frankfurtissa. Prinssi Richard on pitkä nuorukainen, ulkonäöltään ja
käytöstavaltaan ujostelematon. Teetä nautittuamme ehdotti prinssi,
että lähtisimme kävelylle suureen, kauniiseen puistoon. Me käyskelimme
lähes tunnin ajan pitkin kiemurtavia käytäviä, aluksi kaikki yhdessä,
sitten parittain. Prinssi liittyi minun seuraani, Ström oli prinsessan
kavaljeerina. Prinssi pysähtyi usein puhumaan, joten toinen pari
vihdoin hävisi näkyvistämme ja me käyskelimme kahdenkesken. Prinssi
puhui paljon siitä tehtävästä, joka häntä odotti, ja tavalla, joka
osoitti, kuinka vakavasti hän tahtoi käydä sitä toteuttamaan. Hän
sanoi, että hänen toimintaansa on aina johtava Suomen menestyksen
ja etujen silmälläpito eivätkä saksalaiset näkökohdat. Hän tulisi
suomalaiseksi ja lakkaisi olemasta saksalainen prinssi. Hän tuli
maininneeksi Ruotsin valtaistuimella olleen hesseniläisen ruhtinaan
Fredrik I:n, jonka aikana Suomi menetti melkoisen osan aluettaan.
Tuntui melkein siltä kuin hän olisi ajatellut, että hänellä oli siinä
jotakin sovitettavaa. Hänelle oli ollut vaikea kysymys, kumpi hänen
vanhemmista kaksoispojistaan nimitettäisiin perintöruhtinaaksi. Hän
piti nuorempaa, Wolfgangia, taipumuksiltaan ja luonteeltaan sopivampana
astumaan tulevaisuudessa kuninkaan toimeen kuin vanhempaa.

Prinssin pyynnöstä annoin tietoja Suomen puolueoloista ja luonnehdin
niitä. Keskustelun aikana kosketeltiin vielä erinäisiä muita Suomen
kysymyksiä. Hän puolestaan kertoi sotilasurastaan, osanotostaan sotaan
ja kuinka hän oli ollut kuoleman kielissä maatessaan sairaalassa
Frankfurtissa verenmyrkytyksen vuoksi. Hänen puhettaan verhosi
jonkinlainen raskas vakavuus ja toisinaan hän painui sanattomaksi
katseen suuntautuessa jäykästi eteenpäin. Olin aikaisemmin toisessa
yhteydessä maininnut mahdollisesti ottavani lyhytaikaisen loman
mennäkseni Elmauhun tohtori Johannes Müllerin luo. Kävellessämme
prinssi lausui äkkiä: "Kun tapaatte Johannes Müllerin, niin esittäkää
minun tuntematon, kunnioittava tervehdykseni. Eräs hänen Frankfurtissa
pitämänsä esitelmä, jota olin kuulemassa, teki minuun voimakkaan
vaikutuksen." Tämäkin lausunto ja tapa, jolla se esitettiin, todisti
minulle, etteivät syvät elämänkysymykset olleet hänelle vieraita.

Palasimme linnaan, merkitsimme nimemme vieraskirjaan ja sanoimme hetken
kuluttua jäähyväiset herttaiselle ruhtinaspariskunnalle. Erottaessa
minä lausuin vakaumuksenani, ettei prinssin tarvitsisi katua sitä
askelta, jonka hän oli päättänyt ottaa. Hän vastasi itsekin olevansa
siitä vakuutettu. Me palasimme illalla Frankfurtiin, jonne jäimme
yöksi, kun emme saaneet makuupaikkoja yöpikajunaan. Edellisenä yönä
oli Frankfurtissa ollut vierailemassa vihollislentäjiä, jotka olivat
pudottaneet pommeja. Niitä odotettiin tänäkin yönä, kuutamo kun oli.
Yörauhaamme ei kumminkaan häiritty.

Ensimmäisen kohtaamisemme nojalla sain prinssistä sen vaikutelman,
että hän on itseään tarkkaava, vakavaluontoinen, erittäin
velvollisuudentuntoinen, tunnontarkka ja vilpitön mies. Tämä vaikutelma
vakaantui, kun seuraavana päivänä jälleen odottamattani kohtasimme
toisemme. Meidän piti matkustaa Berliiniin klo 8 aamulla, mutta kohta
7:n jälkeen parooni Flotow soitti ja ilmoitti prinssin toivovan,
että lykkäisin matkan tuonnemmaksi, koska hän halusi vielä puhutella
minua. Klo 9 saapui prinssi hotelliin ja vei minut automobiilissaan
kaupunkiasuntoonsa Untermainkain 8:nteen, porvarilliseen
yksityistaloon, josta hän oli vuokrannut kaksi huoneistoa. Ne olivat
yksinkertaisesti, mutta taiteellisesti sisustetut, seinillä Angelin,
Menzelin y.m. maalaamia muotokuvia. Hän ilmoitti minulle saaneensa
pian senjälkeen kun olin lähtenyt Friedrichshofista pitkän kirjeen
tohtori G. Schaumanilta ja haluavansa sen johdosta keskustella
kanssani. Schauman oleskeli Berliinissä suorittamassa poliittista
tehtävää maalaispuolueen valtuuttamana. Kirjeen sisältö oli häntä
huolestuttanut koko yön ja hän tunsi tarvetta saada kuulla minun
mielipiteeni. Hän luki kirjeen, joka sisälsi asiallisesti oikean,
mutta tasavaltaisesti väritetyn kuvauksen 1917 jälkeen sattuneista
tapahtumista ja päättyi siihen, ettei nyk. eduskunnalla ole oikeutta
ryhtyä valitsemaan kuningasta ja että maalaisliitto tulee pidättymään
vaalista. Kirjeenkirjoittaja kehoitti prinssiä vaatimaan uusia vaaleja
tai kansanäänestystä kuningaskruunun vastaanottamisen ehtona. Prinssin
mieltä ei kuohuttanut itse kirje, joka oli hyvin ja kohteliaasti
sommiteltu, vaan hän oli huolestunut sen sisällön johdosta. Hän
oli jälleen alkanut mietiskellä, eikö hän kenties sittenkin tehnyt
väärin ottaessaan vastaan hänelle tarjotun kruunun ja eivätkö hänelle
hallituksen taholta annettuihin tietoihin ollut vaikuttanut kiihkeä
kuninkaan saamisen toivo. Jos sosiaalidemokraattien jo jäätyä pois
vielä maalaisliittolaisetkin samoin pidättyisivät vaalista tulisi
— arveli hän — ainoastaan eduskunnan vähemmistö valitsemaan hänet.
Mikään "Minderheitskönig" hän ei tahtonut olla. Hänen omanarvontuntonsa
ei sallinut hänen tulla tekoteitä Suomen valtaistuimelle. Hänen
sukunsa oli kerran ollut pakko luopua (Hessen-Casselista), eikä hän
voinut panna sitä toista kertaa alttiiksi samalle vaaralle. Preussi
oli silloin anastanut vaaliruhtinaan vallan hänen maassaan; hän ei
halunnut olla anastamassa kuningaskruunua. Huomautukseeni, ettei
voinut tulla kysymykseenkään mikään anastus hänen puoleltaan, vastasi
hän mahdollisesti kumminkin joutuvansa anastusteon välineeksi, jota
nyk. hallitus käyttäisi vastoin kansan tahtoa. Osoittaakseen, kuinka
suurta painoa hän alusta pitäen oli pannut kansan tahtoon, hän luki sen
sähkösanoman, jonka oli lähettänyt keisarille viimeksimainitun annettua
myöntävän vastauksensa sekä Svinhufvudille kirjoittamansa kirjeen.
Hänen mielialansa todellakin teki syvän levottomuuden ja sielullisen
ristiriidan vaikutuksen, jota vielä vahvisti hänen omasta olemuksestaan
ja sisäisen yhteyden tarpeestaan antama kuvaus. Hän ei sanonut voivansa
jakautua, hänen täytyi kaikessa mitä teki toimia sisäisesti eheänä.
Kaikessa hänen toiminnassaan täytyi sydämen olla mukana. Hän oli
velvollisuudentuntoinen, mutta ei ainoastaan ulkonaisessa vaan myöskin
sisäisessä merkityksessä, uskollinen itselleen ja sille, minkä tiesi
tai tunsi oikeaksi. Hän saattoi näyttää epäröivältä ja hajanaiselta
— lausui hän — mutta kerran antauduttuaan kokonaan jollekin asialle
hän toimi kiinteästi ja voimakkaasti sen toteuttamiseksi. "Jos ja kun
kerran on tultu niin kauas, että olen tehnyt valan noudattaakseni
Suomen valtiosääntöä", hän sanoi, "niin pidän sen järkähtämättä".
Omasta kehityksestään hän lausui m.m. seuraavaa: "Isäni täytyi luopua
vaaliruhtinaan valtaistuimesta, vaikka dynastiamme oli samassa tasossa
kuin Preussin kuninkaan. Isääni tuo katkeroitti, — prinssin omat
huulet vavahtelivat, kun hän tämän lausui — mutta hän kasvatti meidät
ehdottomasti Preussille uskollisiksi, sillä Preussin hegemonia oli
välttämätön Saksalle. Samaten olen minä velvollisuuteni mukaisesti
preussilaisena sotilashenkilönä palvellut uskollisesti sitä maata, joka
ryösti dynastialtamme sen oikeuden."

Prinssin itsestään antama kuva ja se mieliala, jonka vallassa hän oli,
vaikuttivat minuun syvästi. Kiitin häntä siitä suuresta luottamuksesta,
jota hän oli osoittanut minulle, vieraalle henkilölle, ja koetin
parhaani mukaan hälventää hänen epäilyksiään ja levottomuuttaan sekä
asiallisin että inhimillis-henkilökohtaisin todistein ja onnistuinkin
kenties jossakin määrin. Ainakin sanoi prinssi tuntevansa itsensä
tyynemmäksi saatuaan purkaa sydämensä. Hän huomautti puolusteekseen,
että hän tunsi itsensä ihan yksinäiseksi ja ettei hänellä ollut ketään,
jonka kanssa olisi voinut neuvotella.

Prinssi tahtoi asettaa hallitsijaehdokkaana pysymisensä ehdoksi, että
maalaisliittolaiset ottavat vaaliin osaa. Minä sain hänet kumminkin
tuosta luopumaan, ja hän määritteli kantansa siten, että hänellä tulisi
olemaan täysi oikeus harkita vaalin tulosta, ilmaisiko se kansan
kannatusta siinä määrin, että hän voi hyvällä omallatunnolla ottaa
vastaan kuninkuuden ja toivoi, ettei mitään lähetyskuntaa lähetettäisi
hänen luokseen, ennenkuin hän oli antanut lopullisen vastauksen.
Lupasin ilmoittaa tämän hallitukselle. Hän tahtoi vielä huomauttaa,
ettei hän halunnut väistää kohtaavia vaikeuksia; hänen sydämensä oli
jo kiintynyt uuteen tehtävään ja kaikki hänen tähän asti suomalaisista
saamansa vaikutelmat olivat olleet hyviä, mutta hän ei tahtonut tulla,
ellei ollut varma siitä, että menetteli oikein ja että se vastasi
kansan todellista toivomusta. Hän uskoi voivansa ylvästelemättä
vakuuttaa, ettei ketään hallitsijaehdokasta elähdyttäneet omat
laskelmat vähemmän kuin häntä itseään. Hänen oikeamielisyytensä
ilmauksena on mainittava, että kun minä hänen kysyttyään, mitä
Schaumanin kirjeeseen oli vastattava, arvelin ettei suoranainen
vastaaminen kenties ole tarpeen, niin hän huomautti vastaamisen
olevan välttämätöntä, koska kirje todisti rehellistä vakaumusta, oli
asiallinen ja kohteliaasti kirjoitettu.

Prinssi saattoi minut hotelliin, puristi jäähyväisiksi lämpimästi
kättäni ja jätti minuun vakaantuneen vaikutelman rehellisestä,
oikeamielisestä, tunnontarkasta persoonallisuudesta. Seuraavalla
junalla, joka lähti klo 12 päivällä, matkustimme Berliiniin.

Vilpittömän lojaalisin tuntein, mutta jossakin määrin levottomana
niihin vaikutelmiin nähden, joita tulisin saamaan tulevasta
hallitsijastamme, olin saapunut Friedrichshofiin. Palatessani olin
täysin levollinen, vieläpä tunsin syvää kunnioitusta prinssin luonnetta
ja olemusta kohtaan ja olin todella häneen mieltynyt. Minulla ei
ollut mitään aihetta ryhtyä vertailemaan häntä siihen mieheen,
jota aikaisemmin oli yleisesti pidetty tulevana hallitsijanamme.
Viimeksimainitun sopivaisuutta ja kelpoisuutta koskevaan ajatukseeni ei
tarvinnut muuntavasti vaikuttaa sen lämpimän myötätunnon, jota prinssi
Friedrich Karl oli minussa herättänyt.

Matkalta palattuani kirjoitin prinssille kirjeen kiittäen sekä
Friedrichshofissa-olosta että hänen minulle osoittamastaan
arvokkaasta luottamuksesta. Muutamia päiviä myöhemmin sain seuraavan
vastauskirjeen, inhimillisen todistuskappaleen, joka hyvin kannattaa
säilyttää jälkimaailmalle. Kirjeen lähtökohdan eli esilauselman
ymmärtämiseksi on mainittava, että minä olin kirjeessäni ilmaissut sitä
"persoonallista kiintymystä", jota prinssin persoonallisuus ja olemus
oli minussa herättänyt. Kirje kuului:

 Eure Exzellenz!

 "Persönliche Anhänglichkeit"

 Wenn ein Mann, der mit der diplomatischen Vertretung seines Ländes
 bei einer fremden Regierung betraut ist und in seiner Heimat,
 neben der hohen Stellung, die er einnimmt, allgemeine Achtung und
 Zuneigung geniesst, welcher überdies die Erfahrung seiner Jahre für
 sich hat, eine andere, ihm bis zu diesem Tage fremde Persönlichkeit
 seiner persönlichen Anhänglichkeit versichert, so ist dies etwas so
 ungewöhnliches, dass diese Persönlichkeit sich darauf etwas einbilden
 darf.

 Ich danke Ihnen! Ich nehme Ihre Worte, wie sie gesprochen sind,
 und freue mich des Geschenkes, das Sie mir damit machen. Dass mir
 Ihre Anwesenheit und die Art, wie Sie mir entgegenkommen, wohlgetan
 hat, werden Euere Exzellenz verstanden haben. Die Bekanntschaft mit
 Ihnen ergänzte den Eindruck, den Ihre Landsleute auf mich machten,
 in vollkommenster Weise und gab mir Mut auf dem beschrittenen Wege
 vertrauensvoll weiter zu gehen. Manches mag eine etwas andere Gestalt
 annehmen, als es anfänglich schien, aber dessen können und müssen Sie
 versichert sein, dass ich, was an mir liegt, tun werde, damit wir
 zusammenkommen, Ihr Volk und ich!

 Unterstützen Sie deshalb, was ich mir vorgesetzt habe und womit ich
 hervortreten werde, davon Finnland bedarf, um nicht im trüben Wirbel
 republikanischer Utopie und Korruption zu versinken, denn nach allem,
 was ich sehe, ist es noch eins der wenigen Länder, deren Volk im
 Herzen rein und unberührt ist.

 Dass mir von hier aus _nicht mir_ von sozialistischer Seite
 Schwierigkeiten kommen, werden Sie aus den Blättern sehen. Für _mich_
 will ich nichts, für _Finnland_ das Rechte und Beste. Das glauben Sie
 und däran halten Sie fest. Zeitungslärm berührt mich nicht.

 Euerer Exzellenz ergebener

 Friedrich Karl.[14]

Kuvailtuani ensimmäistä kohtaustani sen ruhtinaan kanssa, joka
— toivokaamme niin — kerran tulee kuninkaaksemme, en ole voinut
olla ajattelematta, että kuningaskysymyksessämme ilmenee omituinen
kohtalon ironia. Se politiikka, joka suuntautui Mecklenburgin herttuan
ehdokkuutta vastaan ja pyrki saamaan Hohenzollern-suvun jäsenen Suomen
valtaistuimelle, perustui — mikäli sen pohjana oli asiallisia syitä
— siihen käsitykseen, että Suomi tarvitsi hallitsijaa, joka olisi
suursaksalaisten pyrintöjen ja Saksan sotilaspuolueen tyypillinen
ja voimakas edustaja. Mecklenburgilaista ei pidetty tässä suhteessa
riittävästi selväpiirteisenä ja sotilaallisesti voimakkaana. Ja tämä
politiikka oli vihdoin, kohtalon ohjauksesta, johtanut ruhtinaaseen,
joka olennoltaan ja katsantotavoiltaan oli alkuperäisten toivomusten ja
tahtomusten selvä vastakohta. Suomen kansalle ei tämä tulos varmaankaan
merkitse pettymystä!

Berliinissä, lokakuulla 1918.




Matka Tallinnaan prinssi Friedrich Karlin seurassa.


Syyskuun 22 päivänä sain tällaisen sähkösanoman: "Erittäin tärkeätä
saada vielä kerran persoonallisesti puhutella Teidän Ylhäisyyttänne.
Olisin kovin kiitollinen, jos se voisi tapahtua aivan pian. Friedrich
Karl." Samana päivänä telefonoi kumminkin tohtori H. Holma, joka
muutamia päiviä aikaisemmin oli saapunut Friedrichshofiin opettamaan
prinssille suomea, että viimeksimainittu oli muuttanut suunnitelmaansa
ja saapuu Berliiniin 23 päivän aamuna. Heti hänen tultuaan menin
hänen luokseen Adlon-hotelliin, ja sitten lähdimme yhdessä lähellä
(Roonstrasse 8) sijaitsevaan asuntooni. Prinssi näet halusi
häiriintymättä keskustella kanssani. Lausunnot, joita oli esiintynyt
saksalaisissa lehdissä (Vorwärtsissä, Germaniassa, Frankfurter
Zeitungissa y.m.) olivat yhä enemmän vakaannuttaneet hänessä käsitystä,
ettei hänen tulisi ottaa vastaan kruunua, ellei kuninkaanvaali
osoittaisi todellista enemmistöä. Hänen mielestään ei saanut edes
näyttää siltä, että kuningas oli valittu vastoin kansan tahtoa.
Hän tahtoi kumminkin asettua maamme käytettäviin ja oli senvuoksi
halukas, siinä tapauksessa, etteivät maalaisliittolaiset ottaisi osaa
vaaliin, "ryhtymään Suomen valtion hoitoon", kunnes kansan tahto voisi
selvemmin ilmetä joko uusien vaalien tai kansanäänestyksen muodossa.
Jos kansa sitten haluaisi hänet kuninkaaksi, olisi hän käytettävissä,
ellei, lähtisi hän maasta katkeruutta tuntematta. Hän ei ollut mikään
kruununtavoittelija, vaan tahtoi maan parasta. Prinssi halusi kuulla,
mitä minä ajattelin tästä suunnitelmasta. Sanoin hänelle, ettemme
olleet voineet odottaa sellaista uhrautuvaisuutta hänen puoleltaan.
Lausuin toivomuksenani, ettei tarvitsisi käydä niin, ettei hän
heti voisi astua valtaistuimelle, mutta sanoin täysin ymmärtäväni
hänen jalon ehdotuksensa ja tuntevani myötätuntoa sitä kohtaan.
Vastaukseni herätti hänessä vilpitöntä iloa, ja hän puristi kättäni.
Prinssi huomautti olevan omituista, että tuo ajatus väliaikaiseen
valtionhoitoon ryhtymisestä oli ilmennyt yht'aikaa eri tahoilla. Se oli
ollut lausuttuna sosialistisessa Frankfurtin "Volksstimme"-lehdessä
prinssin mahdollisena tarkoituksena, vaikka hän ei ollut lausunut
ajatustaan julki, hän oli saanut eräältä henkilöltä, jonka mielipide
merkitsi hänelle jotakin, kirjeen, jossa esitettiin samanlainen
ehdotus, ja vihdoin hän oli Berliiniin matkustaessaan sattumalta
tavannut hyvän ystävänsä, Badenin prinssin Maxin, joka hänkin oli
puhunut samaan suuntaan. Prinssi tahtoi nyt mielellään tavata
valtionhoitajaamme keskustellakseen asiasta hänen kanssaan ja oli
ajatellut tätä tarkoitusta värien matkustaa Tallinnaan. Minä kannatin
hänen suunnitelmaansa, koska pidin kohtausta, prinssin luonnonlaatuun
nähden, monessa suhteessa toivottavana. Kysyttyäni, halusiko hän minun
lähtevän mukaan, hän vastasi; että jos vain voisin lähteä, olisi se
hänelle erittäin mieluista ja että hän silloin tuntisi itsensä paljoa
rauhallisemmaksi matkaan ja sen tarkoitukseen nähden. Päätimme, että
matkalle lähdettäisiin jo samana iltana. Sähkötin asiasta Helsinkiin
ehdottaen, että valtionhoitaja ja senaattori Stenroth olisivat syyskuun
25 päivänä Tallinnassa prinssiä tapaamassa.

Prinssi söi sitten päivällistä luonani ja, me lähdimme matkaan klo 1/2
10 illalla. Parooni Flotow ja tohtori Holma sekä prinssin palvelija
matkustivat kanssamme. Käytettäväksemme oli jätetty salonkivaunu
Riikaan saakka. Prinssi keskusteli kanssani vielä kauan, ennenkuin
vetäytyi yölevolle. Seuraavana aamuna olimme Allensteinissä ja
kuljimme niiden Itä-Preussin seutujen ohi, joihin venäläiset olivat
sodan alussa tunkeutuneet ja joista Hindenburg oli heidät sitten
karkoittanut. Hävityksen jälkiä tuskin enää näkyi. Aamukahvi nautittiin
ravintolavaunussa, ja minun evääni tulivat hyvään tarpeeseen.
Vallattujen alueiden rajan yli kuljettiin Poszerunyssä. Passeja ei
kysytty eikä minkäänlaista tarkastusta tapahtunut. Päivä vietettiin
muuten keskustellen, lueskellen ja lepäillen. Prinssi ei laiminlyönyt
tohtori Holman antamaa opetustuntia. Kun illalla 1/2 10 tulimme
Riikaan, ilmoitti meille rautatiepäällikkö kreivi v. Waldersee, ettei
salonkivaunua ollut saatavissa ja että meitä Tallinnaan vievä juna
ei ollut vielä saapunut. Sen oli määrä lähteä vasta myöhemmin yöllä.
Me palasimme salonkivaunuumme ja nukuimme siellä pari tuntia. Sitten
meidät herätettiin, ja me lähdimme toiselle asemalle, josta Tallinnan
juna lähti. Riikasta eteenpäin näet on raideleveys vanha venäläinen,
joten ei ole olemassa mitään suoranaista läpikulkuliikennettä. Meille
osoitettiin kaksi toisen luokan osastoa tavallisessa venäläisessä
matkustajavaunussa. Klo 2 yöllä lähdettiin matkaa jatkamaan. Me
nukuimme niin hyvin kuin osasimme.

Seuraavana aamuna saimme tyytyä siihen, mitä eväslaukkuni voi tarjota,
kun mitään ravintolavaunua ei ollut mukana. Me järjestimme pienet
kekkerit prinssin osastoon. Matka kävi Walkin ja Tarton kautta.
Prinssi osoittautui hyväksi huomioiden-tekijäksi. Hän matkusti
avoimin silmin ja hänen mielenkiintoaan herätti kaikki, mitä tuli
näkyviin, lähinnä kirkot ja rakennustyylit, mutta myöskin maisemat,
geologiset muodostumat, maanviljelys y.m. Hän ei ollut aikaisemmin
käynyt näissä seuduissa, mutta näytti kumminkin hyvin perehtyneen
niiden maantieteeseen ja myöskin Itämerenmaiden historiaan. Keskustelu
kosketteli kaikenlaisia aiheita, mutta prinssi palasi mielellään siihen
asiaan, joka nyt askarrutti eniten hänen ajatuksiansa. Koetin saada
hänet pistäytymään Tallinnasta käsin Helsingissä aivan inkognito,
mutta hän tahtoi torjua kiusauksen, koska sellainen käynti voi
helposti tulla tunnetuksi ja väärin ymmärretyksi. Klo 1/2 7 saavuimme
Tallinnaan, neljä tuntia myöhästyneinä. Senaattorit Stenroth ja
Talas olivat asemalla. Ensinmainittu sekä Suomen konsuli, tohtori
T. Kaila, esiteltiin prinssille. Prinssi tuli asumaan saksalaisen
maaherran parooni von Seckendorffin luo, minä taas asetuin Goldener
Löwe-hotelliin, missä Svinhufvud ja senaattoritkin asuivat. Illaksi
meidät oli kutsuttu von Seckendorffin luo, mutta sitä ennen me
kohtasimme prinssin. Suomen nykyisen väliaikaisen valtionpäämiehen
ja tulevan kuninkaamme välinen kohtaus oli luonnollisesti jo
ulkonaisessakin suhteessa tavallaan mielenkiintoinen. Prinssi
tervehti tavalliseen vaatimattoman hiljaiseen tapaansa, Svinhufvud
taas ilmaisi voimakkaammin ilonsa saadessaan tervehtiä miestä,
jonka toivoimme saavamme kuninkaaksemme ja joka tulisi ryhtymään
valtionpäämiehentoimeen hänen jälkeensä. Olin jo aikaisemmin matkan
varrella valmistavasti kuvaillut prinssille valtionhoitajamme olemusta
ja hänen omalaatuisuuttaan. Prinssi toi esiin ne epäilykset, joita
hänellä oli kruunun vastaanottamiseen nähden, ellei ollut varmoja
takeita siitä, että menettely oli kansan toivomuksen mukainen ja
mainitsi suunnitelmansa, jonka mukaan hän mahdollisesti ryhtyisi
valtion hoitoon vain toistaiseksi. Hän esitti asian koruttomasti,
vaatimattomasti, inhimillisesti. Svinhufvud selosti hallituskysymyksen
tilaa ja toivoi eduskunnan, maalaisliittolaistenkin, hyväksyvän
uuden, valtiomuotoa koskevan sovitteluehdotuksen, ennenkuin
kuninkaanvaaliin ryhdyttäisiin. Hän vakuutti, että prinssi saisi joka
tapauksessa tarkoin harkita vaalin tulosta, ennenkuin hänen tarvitsi
antaa lopullinen vastauksensa. Prinssin jalolle toistaishallitusta
koskevalle ehdotukselle senaatti oli antanut täyden arvon, mutta ei
ollut tahtonut vielä siihen suostua, koska toivottiin prinssin voivan
suostua ottamaan vastaan kruunun kohta vaalin tapahduttua. Konferenssi
kesti puoli tuntia, jonka kuluttua käytiin illalliselle. Senjälkeen
me vielä istuimme hetken yhdessä kahvin ääressä. Prinssin huomiota
herätti erikoisesti se, että Svinhufvud, tapansa mukaan, veti esiin
ison puukkonsa ("stiletiksi" prinssi mainittua esinettä nimitti)
tylpistääkseen sillä sikarinsa.

Seuraavana aamuna klo 10 kokoonnuimme jälleen prinssin luo tunnin
ajaksi keskustelemaan valtiomuotoja hallitsijakysymyksestä. Silloin
huomautettiin vieläkin, että prinssin jalo toistaishallitusta koskeva
ehdotus oli syvästi liikuttanut senaattia. Sitä ei kumminkaan tahdottu
ilmoittaa, koska maalaisliittolaiset suurina taktikkoina voisivat
käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Senaattorit sanoivat hyvästi
ja valmistautuivat palaamaan laivallaan ("Eläköön") Helsinkiin. He
olivat käyntiinsä erittäin tyytyväiset ja olivat mieltyneet prinssin
persoonallisuuteen. Minä jäin Tallinnaan, ettei prinssin tarvinnut
viettää aikaansa yksin. Parooni von Flotow ja tohtori Holma näet olivat
aamulla matkustaneet Helsinkiin.

Teimme sitten erään tallinnalaisen oppaan seurassa automobiiliretken
ympäri kaupunkia katsellaksemme sen nähtävyyksiä, varsinkin kirkkoja,
ritarihuonetta ja raatihuonetta. Prinssin mieltä kiinnittivät kovin
nuo historialliset muistot ja taidehistoriallisessa suhteessa
merkittävät esineet. Hänen taiteellinen katseensa ja historiallinen
aistinsa ilmaantuivat peittelemättä hänen mietelmissään. Huomasi,
että hän erikoisesti harrasti kaikkea tähän kuuluvaa. Mutta kaikki
nämä muistot olivat hänen mielestään hoidottomassa tilassa, ja
myöhemmin hän sanoi minulle tunteneensa vastustamatonta halua antaa
siivota, järjestää ja panna kuntoon kaikki. Iltapäivällä teimme retken
Katharinenthaliin, katselimme näköalaa merelle ja kaupunkiin ja
tarkastelimme Pietari suuren taloa. Illaksi oli v. Seckendorff kutsunut
meidät upseerikasinoon, jossa paitsi useita upseereja oli vieraina
myöskin eräitä baltilaisia, m.m. paroonit Dellinghausen ja Schilling.
Seuraavana päivänä aikaisin aamupäivällä palasivat parooni v. Flotow
ja tri Holma Helsingistä, ja klo 1/2 3 lähdettiin paluumatkalle, nyt
omassa erikoisessa ensiluokan vaunussa.

Prinssi näytti olevan tyytyväinen käyntiinsä. Svinhufvud oli tehnyt
häneen perin rehellisen ja luotettavan vaikutuksen. Hän oli prinssin
mielestä kuin tukipylväs, "joskin kulmikas". Se hyvä käsitys, joka
hänellä oli suomalaisten rehellisestä, suorasukaisesta luonteesta, oli
Tallinnan kohtauksen aikana vieläkin vakaantunut. Baltilaiset olivat
hänen mielestään tosin tottuneempia käyttäytymään kuin suomalaiset,
mutta heidän käytöksessään oli jotakin itsetietoista, "on jotakin
olevinansa", mikä ei häntä miellyttänyt. Suomalainen laatu, mikäli
hän oli sitä oppinut tuntemaan, oli hänestä sympaattisempi. Hän löysi
mielessään heistä jotakin oman itsensä sukua. Käynti oli hänessä
vieläkin vakaannuttanut tunnetta, että hänellä oli Suomessa tehtävä.
Tuomiokirkon tasanteella sijaitsevan asuntonsa akkunasta hän oli monta
kertaa luonut katseensa kohti näkymätöntä ja tuntematonta, näköpiirin
tuolla puolen olevaa maata, josta kenties oli tuleva hänen toinen
kotimaansa.

Riikaan saavuimme varhain seuraavana aamuna, mutta myöhästyneinä.
Berliinin juna oli jo lähtenyt. Saimme viettää Riiassa seitsemän
tuntia, joka aika suurelta osalta käytettiin kaupungin katselemiseen.
Aseman komentaja, kelpo baijerilainen insinööri ja Oberleutnant
Fodermeyer, joka puhui melkein aito yläbaijerilaista murretta,
oli oppaanamme. Kahviaamiainen nautittiin upseerikasinossa ja
senjälkeen käytiin katsomassa kauppatoria ja muutamia kirkkoja, jotka
herättivät prinssissä erikoista mielenkiintoa. Ostelimme erinäisiä
tavaroita, joita Berliinissä ei ole kaupoista saatavissa. Päivällinen
tarjottiin siinä salonkivaunussa, joka oli jätetty käytettäväksemme
Berliiniin matkustamista varten. Päivälliselle oli kutsuttu mainittu
aseman komentaja ja kreivi Waldersee. Prinssin teeskentelemätöntä,
luonnollista ihmisten arvostelemistapaa kuvaa se, että koruton,
vilpitön baijerilainen insinööri-luutnantti miellytti häntä paljon
enemmän kuin tuo aristokraattinen, mutta kielevä kreivi. Hän sanoi
meille olevansa hyvillään, kun viimeksimainittu poistui matkustettuaan
kanssamme Mitauhun asti. Ennenkuin sinne saavuimme, kuljimme entisten
venäläisten ja saksalaisten taistelulinjain ohi, ja kreivi, joka oli
ollut mukana, selitti meille niiden laatua ja merkitystä. Useimmat
näiden seutujen rakennukset olivat raunioina. Matkan aikana saimme
Berliinin lehdistä tietää Bulgariassa sattuneen katastrofin. Se herätti
luonnollisesti sekä prinssissä että minussa suurta levottomuutta.
Meistä tuntui, että rajuilma oli tulossa.

Seuraavana päivänä, syyskuun 29:ntenä klo 1/2 4 olimme jälleen
Berliinissä. Asemalla oli lähetystön henkilökunta meitä
vastaanottamassa. Myöhemmin iltapäivällä kävi prinssi vielä luonani
sanomassa jäähyväiset ja sopimassa tietojenvaihtamisesta lähinnä
seuraavana aikana. Illalla hän matkusti Frankfurtiin.

Berliinissä lokakuulla 1918.




Käynti Preussin prinssin Heinrichin luona Kielissä elokuussa 1918.


Käynti prinssi Heinrichin luona ei ollut luonteeltaan poliittinen
eikä historiallinen, se on vain henkilökohtainen muistelo.
Valtionhoitaja oli myöntänyt suurristin prinssille, joka oli Saksan
Itämerenlaivaston ylipäällikkönä silloin kun tapahtui se merisotatoimi,
joka oleellisesti vaikutti Etelä-Suomen vapautumiseen. Olin saanut
tehtäväkseni viedä henkilökohtaisesti kunniamerkin hänelle.
Tiedusteltaessa hän oli antanut ilmoittaa ottavansa vastaan meidät,
minut ja lähetystönsihteerin vapaaherra Wreden, lokakuun 28 päivänä
Kielin linnassa. Me lähdimme Berliinistä edellisenä iltana, tulimme
aamulla Hampuriin ja jatkoimme sieltä heti matkaa Kieliin, jonne
saavuimme klo 11 aamupäivällä. Prinssin kamariherra von Rumour oli
meitä vastaanottamassa automobiileineen, joka vei meidät vanhaan,
muistorikkaaseen Holsteinin linnaan, jossa prinssi on jo kauan
asustanut. Se sijaitsee puistossa aivan rantalaiturin ääressä tarjoten
yli Kielinlahden, sataman ja suurten veistämölaitosten ulottuvan
näköalan. Meidät majoitettiin pieneen, mutta aistikkaasti sisustettuun
kolmihuoneiseen huoneistoon. Kun olimme saaneet itsemme kuntoon,
vietiin meidät prinssin isoon, kauniiseen työ- ja kirjastohuoneeseen,
jossa hän amiraalinunivormuun pukeutuneena otti meidät vastaan. Prinssi
on komea germaaninen tyyppi, tukka lyhyeksi leikattu, vaalea parta
harmahtava, harmaansinisissä, keisariveljen silmiä muistuttavissa
silmissä hyvä katse. Kasvoista huomaa, että hän on ollut merimiehen
toimissa.

Hänelle lausumissani sanoissa huomautin siitä merkityksestä, joka
Itämerenlaivastolla on ollut vapaustaistelussamme ja prinssin
henkilökohtaisesta osanotosta onnellisesti suoritettuun merisotatoimeen
sekä siitä mielenkiinnosta, jota hän on aina osoittanut maatamme
kohtaan. Pitkähkössä vastauspuheessaan prinssi lausui ilonsa sen
johdosta, että maamme oli saavuttanut kauan kaipaamansa vapauden ja
vilpittömän mielihyvänsä saadessaan kantaa Suomen vapaudenristiä
muistona maasta, joka oli aina ollut hänen sydäntään lähellä ja jota
kohtaan hän tunsi syvää kunnioitusta. Hän oli oppinut tuntemaan
Saksassa muodostetun suomalaisen pataljoonan ja oli saanut hyvän
vaikutelman siitä samoinkuin niistä reippaista nuorista miehistä, jotka
punaisten vallan aikana olivat lähteneet Suomesta Tallinnaan, missä hän
oli silloin oleskellut.

Hetken kuluttua ilmaantui prinssin puoliso, prinsessa Irene, Venäjän
onnettoman keisarinnan sisar. Hän teki miellyttävän vaikutuksen
osoittaen sitä ylhäistä koruttomuutta ja hienoa ystävällisyyttä,
joka mielestäni on saksalaisille prinsessoille luonteenomaista ja
tekee heidän kanssaan seurustelemisen luontevaksi ja keskustelun
helpoksi. Me palasimme huoneisiimme, ja puoli tuntia myöhemmin meidät
kutsuttiin lunchille. Minä istuin prinsessan vieressä ja prinssi
vastapäätä. Paitsi meitä olivat läsnä amiraali Bachmann, paikkakunnan
pääamiraali, prinssin ajutantti, eräs korvettikapteeni, jonka nimen
olen unohtanut, kamariherra von Rumour, ja kaksi hovinaista, joista
toinen oli mecklenburgilainen neiti von Oertzen. Prinssillä oli
rinnassaan suurristin krashaani. Keskustelu oli sujuvaa ja vilkasta,
mutta etupäässä ei-poliittista. Prinssi kertoi paljon oleskelustaan
Tallinnassa edellisenä talvena ja keväänä. Eräs episodi, joka
erityisesti näytti herättäneen hänessä mielenkiintoa oli suomalaisten
suorittama jäänmurtaja Volynetsin kaappaus ja aluksen tuominen
Tallinnaan, josta tapahtumasta hän päivällisen jälkeen näytti
onnistuneita valokuvia. Mainittu alus oli ollut erittäin tärkeä
Suomenlahdella suoritetuissa sotaliikkeissä. Ellei sitä olisi ollut,
olisi tuskin onnistuttu laskemaan Brandensteinin joukkoja maihin
Loviisaan. Tämän sotatoimen, joka oli varsin oleellisesti vaikuttanut
punaisten vallan murtumiseen, oli prinssi suunnitellut hankittuaan
aikeelleen keisarin suostumuksen. Hän olisi itse mielellään matkustanut
Suomeen, lähinnä Helsinkiin, mutta keisari oli poliittisista syistä
kieltäytynyt antamasta suostumustaan, koska tahtoi välttää kaikkia
väärinselityksiä. Pellingin osaston vaarallisesta, rasittavasta
vaelluksesta jäitse Viron rannikolle teki prinssi laajasti selkoa
arvostellen erittäin kiittävästi osanottajien rohkeutta ja kestävyyttä.
Mukana olleen sairaanhoitajattaren neiti Ruinin urhokkuus oli sekin
herättänyt hänessä kunnioitusta. Monivuotisesta ajutantistaan,
korvettikapteeni Reuterista, joka on Helsingissä syntynyt ja
puolisuomalainen, lausui prinssi kunnioittavia ja myötätuntoisia
sanoja. Reuter oli varmaan osaltaan herättänyt prinssissä mielenkiintoa
maatamme kohtaan. Vierustoverini prinsessan kanssa keskustelin
kaikenlaisista asioista, m.m. käynnistäni Friedrichshofissa ja hänen
sisarestaan, Venäjän keisarinnasta. Prinsessa uskoi varmaan tietävänsä,
että hän ja tsaarin tyttäret olivat elossa.

Päivällisen jälkeen, nauttiessamme kahvia, jota tarjottiin prinssin
työhuoneessa, keskustelin kauan hänen kanssaan ikkunan ääressä,
näköalanamme Kielinlahti. Keskustelu johtui koskettelemaan sotaa ja
Saksan sisäpolitiikan uusinta kehitysvaihetta. Prinssi ei pelännyt
voimakasta vasemmalle kääntymistä, jota hän piti luonnollisena ja jonka
hän uskoi olevan omansa kokoamaan Saksan kansaa. Hänen mielestään oli
siten torjuttu verisen vallankumouksen mahdollisuus. Kysyttyäni, kuinka
keisari suhtautui suureen suunnanmuutokseen, prinssi vastasi keisarin
seuraavan tyynesti tapahtumain kehittymistä ja vakuutti, ettei hän
pohjaltaan ollut demokratialle ollenkaan vihamielinen. Sosiaalisissa
uudistuksissa oli aina voitu luottaa keisarin harrastukseen ja
myötävaikutukseen, Hän korosti myöskin keisarin rauhanrakkautta ja
huomautti, että se hallitsijakuva, jota vastaan entente suuntasi
hyökkäyksiään, oli aivan vääristelty.

Prinssi oli ehdottanut, että lähtisimme kiertokäynnille satamaan ja
Keisari Wilhelmin kanavan suulle. Sää tosin oli kolea ja sateinen,
mutta ehdotus oli kumminkin siinä määrin houkutteleva, että me
suostuimme siihen kiitollisina. Prinssi jätti käytettäväksemme
nopeakulkuisen moottorivenheensä ja hänen ajutanttinsa toimi
oppaanamme. Ajutantti oli aikaisemmin ollut sukellusvenheen päällikkönä
ja joutunut Englantiin sotavangiksi. Kaksi vuotta hän oli oleskellut
siellä vankileirissä yrittäen pari kertaa paeta, mutta onnistumatta.
Tekeytymällä mielenvikaiseksi hänen oli onnistunut päästä vaihtovankina
Hollannin kautta kotimaahansa. Aktiiviseen sotapalvelukseen hän ei
sodan aikana voinut enää astua. Satamassa liikkuessamme kuljimme
ohi suurien veistämöiden, Germaniawerftin ja Kaiserwerftin,
jättiläissuurten laitosten, missä koko sodan ajan oli rakennettu
sukellusvenheitä ja missä nytkin oli niitä kymmenkunta tekeillä. Koko
joukko erimallisia sota-aluksia oli satamassa ankkurissa. Kaikki
tuntui todistavan Saksan voimakkuutta, ja kumminkin sen kädet olivat
jo sidotut ja tyynen pinnan alla jo kuohui. Juuri Kielissä tapahtuivat
muutamia päiviä myöhemmin ne matruusimellakat, jotka aloittivat
vallankumouksen.

Kanavan suulla katselimme sulkuja ja niiden kekseliäästi suunniteltuja
teknillisiä laitteita. Astuimme sitte venheestä maalle ja palasimme
automobiilissä linnaan. Korkean isäntäväkemme seurassa nautimme
iltapäiväteen, jota prinsessa tarjoili, ja juttelimme puolisen
tuntia, kunnes lähdimme asemalle. Minulle jäi mieluisa muisto tästä
tutustumisestani saksalaiseen ruhtinasperheeseen, jossa tuntui
vallitsevan kotoinen onni. Mutta miten nopeasti näinä aikoina
muuttuukaan kaikki! Viikkoa myöhemmin liehui Holsteinin linnan katolla
punainen lippu, ja prinssin täytyi puolisoineen lähteä vaaranalaiselle
pakoretkelle kauniista, viihtyisästä kodistaan.

Emme saaneet paikkoja Berliiniin menevään yöjunaan, joten jäimme yöksi
Hampuriin, Atlantic-hotelliin. Suuri, rauhan aikaan vilkasliikkeinen
hotelli oli nyt hiljainen. Ruokasalissa istui vain muutamia vieraita.
Alsterin seutujen kadutkin olivat jokseenkin autiot. Entisyyden
ja nykyisyyden välinen ero näytti minusta täällä suuremmalta kuin
Berliinissä. Suuressa satama- ja kauppakaupungissa tuntui nelivuotisen
saarrostilan vaikutus ankarampana.

       *       *       *       *       *

Suurristi ei ollut onnekas niille, joille minulla oli ollut kunnia
se jättää. Keisari Wilhelm, prinssi Heinrich, Ludendorff, von
Hertling, Bunan, Talaat Pasha, kaikki he ovat muutaman viikon kuluessa
kukistuneet tai on heidän ollut pakko poistua etualalta. Ainoastaan
Hindenburgin valtava hahmo on vielä säilynyt myrskyltä. Hän koettaa
nyt johtaa voittamattoman armeijansa takaisin sen voitettuun ja
nöyryytettyyn isänmaahan.

Berliinissä marraskuulla 1918.




Lokakuun ja marraskuun päivät Berliinissä.

Katkelmallisia muistiinpanoja.


Sattui niin, että olin Saksassa sekä maailmansodan alkaessa että sen
lähetessä loppuaan. Suurempaa vastakohtaa kuin silloisten kesäpäivien
ja nykyisten syyspäivien välinen voi tuskin ajatella. Silloin korkea,
kohottava tunnelma, yksimielinen kansa kokoontuneena ruhtinaansa
ympärille valmiina uhraamaan kaikkensa, isänmaan hyväksi. Nyt sotaan
väsynyt kansa, joka tahtoo ennen kaikkea rauhaa, vailla keisaria ja
ruhtinaita, ei sotilaallisesti voitettuna, mutta sisäisesti särkyneenä
ja senvuoksi herpoutuneena ja kostonhimoisten vihollisten väkivallalle
alttiina. Ne hyvät Saksan kansalaiset, joita kumoushuume ei ole saanut
valtoihinsa, ovat hiljaisia ja heidän päänsä on painuksissa. Heidän
mielensä täyttää tuskainen suru sen häpäisyn johdosta, jonka esineeksi
maa ja kansa on saatettu.

Tuo kaikki tuli aivan äkkiä, odottamatta. Vielä elokuussa suhtautui
kansa varsin luottavasti sotilaalliseen tilanteeseen; vakavasti
uhkaavaan sisäiseen vaaraan ei uskottu. Lännessä tosin oli peräytyminen
alkanut, mutta lohduttauduttiin ajattelemalla, ettei peräytymisen
sinänsä tarvinnut suuria merkitä. Olihan Saksa voittanut kaikilla
rintamilla ja sen joukot olivat kaukana vihollismaissa. Sotilashenkilöt
vakuuttivat Siegfriedlinjaa mahdottomaksi puhkaista. Mutta kun
Saksan joukot, joskin hitaasti, työntyivät yhä taaksepäin ja tappiot
kasvoivat suuriksi, alkoi yleisössä syyskuun aikana ilmetä jonkinlaista
levottomuutta. Saksan sotilaallinen johto oli arvioinut Amerikan avun
sekä laajuuteen että laatuun nähden liian vähäiseksi. Tankki-joukkoja
vastaan ei voitu pitää puoliaan.

Syyskuun viimeisinä päivinä saapui tieto Bulgarian Makedoniassa
kärsimästä tappiosta. Olin silloin paluumatkalla Tallinnasta prinssi
Friedrich Karlin seurassa, ja meistä tuo tuntui levottomuutta
herättävältä Saksan takapoukon enteeltä. Muutamia päiviä myöhemmin
solmi Bulgaria aselevon ententen kanssa. Tämän liittolaisen
horjuva asema ja luopuminen oli odottamatonta kaikille muille
paitsi todelliseen tilanteeseen perehtyneille ja teki kiusallisen
vaikutuksen. Sen mukaan mitä minulle kertoi eräs henkilö, joka
oli elokuun lopussa Nauheimissä kohdannut kuningas Ferdinandin,
oli kuningas jo silloin ennustanut Bulgarian katastrofin ja
lisännyt että hän valmistautui luopumaan kruunustaan ja että hänen
jälkeensä tekisi samoin keisari Kaarle ja sitten keisari Wilhelm.
Bulgarian luopuminen teki selväksi, että Turkinkin täytyi solmia
rauha ja näytti luultavalta, että Itävaltakin pakotettaisiin
liittolaiselleen uskottomaksi. Keskusvaltaliitto tulisi hajoamaan ja
Saksa jäisi yksin vastustamaan monia vihollisiansa. Kun tuo äkkiä
älyttiin, aljettiin epäillä valtakunnan johtoa ja sotilasjohtoa,
joka oli uskotellut tilanteen olevan suotuisan eikä ollut ajoissa
voimakkaasti ja avoimesti työskennellyt rauhan saamiseksi. Jo
elokuussa, 8 päivän tappion jälkeen, lienee johtaville henkilöille
ollut selvää, ettei keskusvaltojen sotilaallinen asema ollut enää
kestävä. Mutta siitä vaiettiin. Pettymys ja masentuneisuus oli
nyt sitäkin suurempi. Valtiopäiväin enemmistöpuolueet vaativat
hallituksen parlamentarisoimista, jotta kansa siten koottaisiin
yksimielisemmäksi ja tyytymättömyyttä estettäisiin kasvamasta liian
voimakkaaksi. Siten kokoonpannun hallituksen arveltiin myöskin voivan
lähentyä liittolaisvaltoja rauhan tarkoituksissa helpommin kuin
vallassaolevan imperialistisen. Kreivi Hertling ja von Hintze, joita
pidettiin liian taantumuksellisina, erosivat. Edellisen sijaan astui
Badenin prinssi Max, jälkimmäisen sijaan Solf. Enemmistöpuolueiden
valtiopäiväedustajista valittiin uudet valtiosihteerit, niiden joukossa
huomatuimpana sosialisti Scheidemann.

Badenin prinssin Maxin nimittäminen valtakunnankansleriksi herätti
tyytyväisyyttä. Hänet tunnettiin jalosti ajattelevaksi ja mieleltään
kansanvaltaiseksi henkilöksi. Minulle nimitys tuotti persoonallista
iloa, sillä tavatessani hänet vähän ennen sotaa olin oppinut
mitä suurimmassa määrin kunnioittamaan hänen olemustaan ja hänen
katsantotapojaan, ja tätä kunnioitusta olivat vielä lujittaneet hänen
myöhemmin pitämänsä inhimillisen lämpimät puheet samoinkuin se seikka,
että hän oli maamme vilpitön ystävä. Prinssin katsottiin sitäpaitsi
olevan jossakin määrin suosittu henkilö entente-maissa, joten hän
näytti soveliaalta aloittamaan Saksan taholta rauhanhankkeet. Hän piti
neitsytpuheensa valtiopäivillä lauantaina lokakuun 5 päivänä. Sali,
parvekkeet ja koroke olivat väkeä täynnä. Diplomaattiparvekkeella näin
ensi kerran Venäjän lähettilään Joffen, jonka mielenkiinto ilmeisesti
oli kovin vireillä. Nyt alkoi ensimmäinen näytös näytelmää, jota hän
oli odottanut ja jonka ohjaajia hän oli.

Jännittyneenä kuunneltiin tuota kirkkain äänin esitettyä puhetta,
joka ilmoitti uutta olojen järjestystä. Yllättävänä tuli se puheessa
mainittu tieto, että hallitus oli edellisenä yönä lähettänyt
Wilsonille rauhantarjouksen selittäen olevansa halukas hyväksymään
hänen tunnetut 14 pykäläänsä ja samalla ilmaissut haluavansa aselepoa.
Viimeksimainittu seikka oli selvä erehdys ja saattoi Saksan paljoa
epäedullisempaan asemaan kuin sotilaallinen ja sisäpoliittinen asema
silloin olisivat vaatineet. Prinssi Max oli vastustanut tätä askelta,
mutta asiaa ei voitu hänen hallitukseen astuessaan enää korjata.
Vakuutettiin sotilasauktoriteettien ehdottomasti vaatineen, että
aselepotarjous oli tehtävä heti. Kerrottiin Ludendorffin hermojen
pettäneen ja hänen luulleen, etteivät joukot enää olleet hänen
käsissään. Kohta sen jälkeen sanottiin hänen havainneen erehtyneensä,
mutta silloin oli jo ollut liian myöhäistä. Asian laita ei varmaankaan
ollut niin, vaan täytynee jokin muu selitys olla olemassa. Prinssi
Maxin ja muiden pelko, että tarjous sekä maassa että maanrajain
ulkopuolella käsitettäisiin sotilaallisen heikkouden merkiksi,
toteutui. Keskustellessaan kanssani merkitsi salaneuvos Schiemann
aselevon vaatimuksen kohtalokkaimmaksi erehdykseksi, mitä Saksan
historiassa oli tehty.

Seurasi sitten Wilsonin ja Saksan hallituksen välinen noottienvaihto,
joka vaikutti painostavasti ja mielialaa yhä lamaavasti. Lisääntyvä
sisäinen heikkous ja vastustuskyvyn puute ilmeni muun muassa
siinä, että Saksan reunakansat alkoivat liikehtiä ja särkeä Saksan
valtakunnallista ehjyyttä. Lokakuun 23 päivänä pidetty valtiopäiväin
istunto oli tässä suhteessa surullisen muistettava ja kiusallinen.
Riippumattomat antoivat vallankumousnälälleen täyden vallan.

Saman päivän iltana minä olin poliittisen keskiviikkoseuran
kokouksessa. Olisi ehkä ollut hienotunteisempaa pysyä poissa,
sillä tässä poliitikkopiirissä vallitsi itsetutkistelun mieliala,
paljastettiin omia virheitä ja hairahduksia, mikä ei tietenkään
ollut tarkoitettu syrjäisiä varten. Minuun vaikutti tuo vilpitön
keskustelu tyynellä objektiivisuudellaan, jota olen yhä enemmän
oppinut Saksan kansassa tuntemaan sen voimana, mutta tavallaan
myöskin sen heikkoutena. Minusta tuntui silloin kuin voisi Saksa
kantaa vastoinkäymisensä tyynin mielin ja pysyä pystyssä. Vanhan
bremeniläisen, kunnon Jacobin seurassa käyskelin keskustellen illan
kokouksesta saaduista vaikutelmista. Hän oli huolissaan, mutta katseli
kuitenkin luottavasti tulevaisuuteen.

Demokraattiseen suuntaan käyvät reformit hyväksyttiin valtiopäivillä
nopeasti toinen toisensa jälkeen ja kaikki näytti lupaavalta.
Luultiin voitavan ehkäistä kumous. Mutta keisarin luopumista koskevat
vaatimukset kävivät yhä suoranaisemmiksi ja voimakkaammiksi.
Olihan Wilson viittaillut siihen suuntaan, että tuo oli rauhan
ehtona. Kruunusta luopumisen hyötyä koskevat mielipiteet olivat
kumminkin kovin erilaiset. Ei ainoastaan vanhoilliselta vaan myöskin
vapaamieliseltä porvarilliselta taholta pelättiin valtakunnan
eheyden siten joutuvan vaaranalaiseksi ja seurauksena olevan yleisen
romahduksen. Osa enemmistösosialistejakin oli epäröivällä kannalla.
Kuka tulisi keisarin seuraajaksi? Kruununprinssi ei ollut suosittu.
Tasavallan ajatusta ei ainakaan lausuttu julki. Scheidemann lähetti
valtakunnankanslerille kirjelmän, jossa hän selitti keisarin luopumisen
välttämättömyyttä, mutta hallitsija ei tahtonut pettää kansaansa
hädän hetkellä. Lokakuun 28 päivänä hän antoi julistuksen, jossa
ilmaisi myöntyvänsä valtiomuodonmuutoksiin ja joka päättyi seuraaviin
sanoihin: "Keisarinvirka on kansan hyväksi suoritettavaa palvelusta.
Vapauttakoon siis uusi järjestys kaikki hyvät voimat, joita kansamme
tarvitsee kestääkseen ne kovat koettelemukset, joiden alaiseksi
valtakunta on joutunut, ja päästäkseen varmoin askelin kulkemaan
pimeästä nykyhetkestä kohti valoisaa tulevaisuutta." Valtaistuimen
korkeudesta kaikuvat kauniit sanat eivät kumminkaan enää tehonneet.
"Uutta järjestystä" ryhdyttiin toteuttamaan melkeinpä kaamean hurjassa
tahdissa. Mutta se tuli liian myöhään. Maaperän olivat jo uurtaneet
osalta sodan pitkät kärsimykset ja puutteet, joista olemassaoleva
yhteiskuntajärjestys sai vastata, osalta salainen propaganda. Samaan
suuntaan vaikuttavia tekijöitä olivat Itävallan poliittinen hajoaminen,
sotilaallinen raukeneminen ja luopuminen liittolaissuhteesta
sekä uusissa itsenäisissä valtioissa ilmenevät kumoukselliset ja
bolshevistiset virtaukset.

Oli jo kauan kuiskailtu, että Berliinissä oleva, Joffen johtama Venäjän
lähetystö muodosti tyyssijan, josta käsin harjoitettiin kumouksellista,
jopa suorastaan bolshevististakin kiihoitustyötä työläisten, sotilaiden
ja Saksassa olevien sotavankien keskuudessa. Lentolehtisiä, jotka
nähtävästi olivat Venäjällä painettuja ja salaa rajan yli kuljetettuja,
levitettiin kaikkialle Saksaan. Otaksuttiin, että ne olivat saapuneet
kuriiritavarana Venäjän lähetystöön, josta asiamiehet, venäläiset ja
saksalaiset, levittivät niitä edelleen tehdaspaikkoihin, kasarmeihin,
vieläpä rintaman läheisyydessä olevien työläistenkin keskuuteen.
Hampurissa ja Länsi-Saksassa oleskelevat suomalaiset työmiehet —
ent. jääkäreitä y.m., yhteensä n. 200 — saivat hekin säännöllisesti
Pietarissa ilmestyviä "Vapaus" ja "Kumous" lehtiä sekä "Viesti" lehteä
Tukholmasta. Meidän onnistui, joskin myöhään, todeta, että tiet
johtivat tässäkin Venäjän lähetystöön. Eräs suomalainen (Keto) oli
väärällä nimellä otettu lähetystön palvelukseen, luultavasti lähinnä
äskenmainittua tehtävää varten. Hän matkusti usein Berliinin ja
Hampurin väliä ja lienee käynyt tavan takaa Tukholmassakin.

Virallisissa piireissä osoitettiin kumminkin suvaitsevaisuutta ja
merkillistä pitkämielisyyttä Unter den Lindenin varrella olevaa
ruttopesää kohtaan, joten Wilhelmstrassea vastaan tähdätyt salahankkeet
saivat esteettömästi jatkua. Saksalaiset, jotka monesti noudattavat
melkein lapsellisen suorasukaista säännönmukaisuutta, eivät tahtoneet
mielellään uskoa, että diplomaattista luottamusta käytettiin siinä
määrässä väärin. Ulkoasiainministeriössä Joffella oli ystäviä, joskaan
ei hengenheimolaisia. Niihin kuului m.m. virkavaltaisesti mahtava
salaneuvos Kriege. Hän se Joffen kehoituksesta vaati Suomessa vangitun
neuvostomiehen Kamenevin vapauttamista, uhaten melkein ryhtyvänsä
pakkotoimenpiteisiin, ellei niin tapahtuisi. Kriege vakuutti minulle,
että kysymyksessäoleva henkilö, kierosta maailmankatsomuksestaan
huolimatta, on sympaattinen henkilö ja että olisi vahinko, jos hän
tuhoutuisi vankilassa. Saman hyvän vaikutelman hän ilmeisesti oli
saanut Joffestakin. Hän luuli kykenevänsä vaikuttamaan Venäjän
neuvostoherroihin ja kuitenkin viimeksimainitut pettivät hänet —
varsin tavallinen, Saksan diplomatiaa kuvaava seikka. Mutta sattui
sitten — ja sattumassa näytti piilevän ajatusta — että eräs herra
Joffen epäiltävistä kuriirilaatikoista särkyi vaunusta nostettaessa
Friedrichstrassen asemalla ja paljasti suuret määrät vertatihkuvia
lentolehtisiä. Eräs niistä näytettiin minulle ulkoasiainministeriössä.
Siinä oli kiihoittavana otsakkeena: "Vaviskaa te verikoirat ja kansan
murhaajat", ja sisältö oli sen mukainen. Nyt, marraskuun 7:ntenä,
kuljetettiin Venäjän lähetystön henkilökunta (70 henkeä!) tuota
pikaa ylimääräisellä junalla rajalle. Sen toiminta oli kuitenkin
jo kantanut hedelmää. Aseita ja rahojakin oli tuon venäläisen
valtionlaitoksen välityksellä sijoitettu oikeihin käsiin. Vallankumous
oli määrätty tapahtuvaksi Saksassa marraskuun 6:ntena, Venäjän
bolshevikivallankumouksen vuosipäivänä. Joffe ei saanut sitä nähdä
Berliinissä, missä se viivästyi muutamia päiviä.

Marraskuun 3 päivänä puhkesi Kielissä matruusimellakoita, jotka
johtivat katukahakkoihin. Tuskin viikkoa aikaisemmin olin käynyt
mainitussa kaupungissa havaitsematta mitään, mikä olisi voinut
ilmaista myrskyn olevan tulossa. Liike sai kumouksellisen luonteen, ja
kapinalliset anastivat vallan käsiinsä. Se levisi seuraavina päivinä
muihin Pohjois-Saksan kaupunkeihin, Hampuriin, Lyypekkiin, Hannoveriin
y.m., joissa muodostettiin sotilas- ja työmiesneuvostoja venäläiseen
malliin. Oli ilmeistä, ettei tämä kaikki johtunut satunnaisista syistä,
vaan oli hyvin valmisteltua. Etelä-Saksankin kaupungeissa, varsinkin
Münchenissä, pääsi kumousliike vauhtiin. Alkoi näyttää peloittavalta.
Berliinissä oli kuitenkin ulkonaisesti rauhallista, joskin ankara
jännitys tuntui. Keisarin luopumista eivät nyt vaatineet ainoastaan
sosiaalidemokraatit vaan myöskin edistyspuolue ja osa keskustaa.
Sosiaalidemokraattinen puolue ja sen eduskuntaryhmä asettivat
marraskuun 7:ntenä hallitukselle uhkavaatimuksen, jossa m.m. vaadittiin
keisaria ja kruununprinssiä eroamaan ennen seuraavaa puolenpäivän aikaa.

Kävin näinä päivinä tapaamassa useita henkilöitä, osalta kuullakseni
täsmällisiä tietoja tapauksista, osalta saadakseni vaikutelmia
mielialasta. M.m. olin 7 päivänä historiantutkijan, salaneuvos
Schiemannin luona. Hän istui puolipimeässä kirjoituspöytänsä ääressä
ja oli aivan masentunut. "Te tulette murheellisella hetkellä. Saksa
murtuu nyt", kuului hänen tervehdyksensä. "Suuri työmme hajoaa
pirstoiksi, meidän täytyy jälleen alkaa alusta!" Minä jätin hänelle
Suomen vapaudenristin, jonka hän otti vastaan suuren ajan muistona,
rakkaana mutta kaihomieltä herättävänä. Mitä Suomeen tulee, pelkäsi
hän bolshevikivaaraa, kun Saksan suoma tuki todennäköisesti tulisi
katoamaan, ja pahoitteli, ettemme olleet aikaisemmin hankkineet
itsellemme kuningasta ja että olimme tavoitelleet sellaista
hallitsijasukua, jota entente ei milloinkaan hyväksyisi. Vielä
huolestuneempi hän oli Itämerenmaakuntiin nähden, joissa hän hiljattain
oli käynyt Tarton uudelleen eloonelpyneen yliopiston kuraattorina.

Samana päivänä kävin tervehtimässä uskollista ystäväämme von Hülseniä.
Hänkin oli sangen masentunut, osalta siitä syystä, että me suomalaiset
olimme pettyneet toivoessamme Saksalta lujaa tukea tulevaisuutemme
luomisessa. Hänen samoinkuin Schiemanninkin mielestä oli luonnollista
ja välttämätöntäkin, että me vallitsevassa poliittisessa tilanteessa
solmisimme hyvät suhteet Englantiin. Käydessäni yleisesikunnassa von
Hülsenin puheilla näin siellä ensi kerran suuren ulko-oven ulko- ja
sisäpuolella aseistettuja vartioita. Valmistauduttiin mahdollisten
yllätysten varalle.

Seuraavan päivän, marraskuun 8:nnen, iltana olin
ulkoasiainministeriössä salaneuvos Trautmannin puheilla osaksi
saadakseni aikaan sodan puhjetessa takavarikoituja suomalaisia
miljoonia koskevan lopullisesti sitovan ratkaisun, ennenkuin se kenties
olisi liian myöhäistä, osaksi hankkiakseni tietoja vallitsevasta
tilanteesta. Hän ei tietänyt paljoakaan uutta. Keisarin luopumisesta
ei vielä tiedetty mitään varmaa. Trautmann pelkäsi sisäistä sekasortoa
kävipä sitten niin tai näin. Pois lähtiessäni tapasin portaissa
ulkoministeri Solfin, joka oli juuri matkalla kabinetinistuntoon
valtakunnankanslerin palatsiin. Vaihdoimme jonkin sanan, ja Solf
lausui m.m.: "Teidän kansanne tahtoo saada kuninkaan, meidän kansamme
on aikeissa poistaa ruhtinaansa." Tuo kuulosti alakuloiselta. Siinä
istunnossa, johon hän meni, hallitus luultavasti omaksui lopullisen
kannan kruunusta luopumista koskevassa kysymyksessä.

Marraskuun 9 päivän aamuna Berliini oli, ainakin keskusosiltaan,
aivan samannäköinen kuin ennenkin. Sanomalehdet ilmestyivät kuten
tavallisesti eivätkä sisältäneet mitään tiedonantoa keisarin
luopumisesta. Mutta puolenpäivän tienoissa ilmoitettiin B. Z:ssa
ja lisälehdissä, että keisari ja kruununprinssi olivat luopuneet
valtaistuimesta. Uutinen otettiin vastaan vakavasti ja vaieten. Saksan
valtakunta oli ilman hallitsijaa. Jos kruunusta-luopuminen olisi
tapahtunut pari päivää aikaisemmin olisivat asiat ehkä kehittyneet
toisin. Mutta nyt oli vallankumous jo alkanut, ennenkuin tämä tosiasia
oli olemassa. Mitään luopumisasiakirjaa ei julkaistu. Sitä ei ollut
silloin vielä annettukaan.

Vallankumousliike oli alkanut Berliinissä aamulla, yht'aikaa eri
paikoissa, mikä osoittaa, että noudatettiin annettua merkkiä. Kuten
myöhemmin saatiin tietää, toimivat vallankumouksen ensimmäisinä
järjestelijöinä riippumattomat sosiaalidemokraatit ja Liebknechtin
ryhmä, eivätkä enemmistösosialistit. Etukaupunkien työläisjoukot
lähtivät liikkeelle, tunkeutuivat kasarmeihin ja suostuttivat
sotilaita liittymään "vapausliikkeeseen", mikä yleensä onnistuikin.
Vakavanlaatuisia yhteentörmäyksiä ei sattunut. Vahtipalvelusta
hoiti kaupungissa m.m. 4 jääkäripataljoona, joka hiljattain oli
palannut Suomesta, mitä seikkaa Vorwärts erikoisesti korosti. Sen
miehistö saapui Vorwärtsin taloon ja ilmoitti asettuvansa aseineen ja
ampumavaroineen "kansan" käytettäväksi. Työmiehet varustettiin aseilla.
Sotilas- ja siviilihallinto tahtoi välttää sisäistä sotaa, ja siten
oli vastustus poissa. Päävahti, poliisikonttori, valtiopäivätalo ja
muut julkiset rakennukset miehitettiin. Poliisimiehistö riisuttiin
aseista. Eräs joukko, Liebknecht etunenässä, tunkeutui linnaan ja nosti
punaisen lipun. Puolenpäivän ajoissa lakkautettiin raitiotieliikenne
ja julistettiin yleislakko. Enemmistösosialistitkin olivat jo yhtyneet
liikkeeseen. Sosiaalidemokraattiset hallituksen jäsenet olivat aamulla
luopuneet hallituksesta odottamatta, mitä vaikuttaisi se keisarin
luopumista koskeva uhkavaatimus, jonka he olivat jättäneet. Tämänkin
ilmoitti B. Z. klo 1 ja lisäksi, että valtakunnankansleri prinssi Max
oli eronnut ja jättänyt virkavaltuutensa valtiopäiväin päävaliokunnan
puheenjohtajalle sosiaalidemokraatti Ebertille.

Klo 3:n tienoissa lähdin astelemaan pitkin Potsdamerstrassea
nähdäkseni, millainen elämä keskikaupungin kaduilla vallitsi. Paljon
ihmisiä oli liikkeellä ja yleisö näytti osaksi varsin vakavalta,
osaksi hermostuneelta. Pian näkyi tuttuja svaboda-kuvia. Alkoi vieriä
esiin kuorma-autoja täynnä sotilaita, matruuseja ja aseistettuja
siviilimiehiä. Toisissa oli revolveritykkejä katolla. Joku tai jotkut
miehistä heiluttivat punaista lippua. Automobiileista kohotettiin
hurraa- ja eläköönhuutoja tasavallalle, mutta yleisö, johon innostus
ei tarttunut, vastasi niihin sangen laimeasti. Ensimmäisen kohtaamani
automobiilin etualalla seisoi venäläinen sotavanki pitämässä huolta
toitottamisesta. Kaikki, mitä näin, oli siinä määrin samanlaista kuin
Suomessa kokemamme vallankumousnäytelmä, että se herätti minussa
melkein fyysillistä inhoa. Se oli Venäjän vallankumouksen ulkokohtaista
jäljitelmää eikä mitään berliiniläis-fantasian tuotetta. Mutta ne
julistukset, joita jaeltiin, eivät olleet kiihoittavia eivätkä
vertatihkuvia vaan pikemmin ohjaavia ja tyynnyttäviä. Eräässä niistä
oli otsakkeena "Me ja bolshevikit", ja siinä määriteltiin lyhyin
lausein Saksan vallankumouksellisten ja Venäjän bolshevikien välinen
ero. Se päättyi seuraavin sanoin: "Me tahdomme rauhaa. Bolshevismi
johtaa kansalaissotaan." Eräs toinen julistus teroitti mieliin
"itsekuria ja järjestystä".

Samaan aikaan oli suuria ihmisjoukkoja kerääntynyt valtiopäivätalon luo
niille paikkeille, missä jättiläiskokoinen Bismarckin patsas kohoaa.
Siellä esiintyi Scheidemann julistaen tasavallan astuneen voimaan.
Sieltä lähti osa kansanjoukkoa lähellä olevaan yleisesikuntaan, jonne
sotilaat astuivat velvoittaen upseereja poistamaan sotilaalliset
merkkinsä. Kuten von Hülsen myöhemmin kertoi, tapahtui tuo kaikki
rauhallisesti ja siivosti. Sama vaatimus esitettiin kaikille
upseereille, missä hyvänsä heitä kohdattiinkin. Taloissa, joissa
upseereja otaksuttiin olevan piilossa, pantiin toimeen tarkastus,
illalla samoin kaikissa suuremmissa ravintoloissa. Siis aivan kuin
meillä, se vain erona, ettei upseerien murhia sattunut. Illalla ja
yöllä oli laukaustenvaihtoa linnan, yliopiston ja kuninkaallisen
kirjaston seuduilla, missä vallankumouksellisia joukkoja vastaan oli
ammuttu. Osa upseereja ja "Jugendwehrin" jäseniä yritti aktiivisesti
vastustaa vallankumousta, mutta heillä ei ollut minkäänlaisia voiton
toiveita.

Seuraava päivä, marraskuun kymmenes, Berliinin punainen sunnuntai, oli
vielä varsin levoton. Aamulehdet toivat mukanaan yllätyksen, jota ei
juuri sovi sanoa mieluiseksi: "Lokalanzeiger" esiintyi nimellä "Die
rote Fahne" ja puolivirallinen "Norddeutsche allgemeine Zeitung" oli
saanut nimen "Die Internationale". Liebknechtin kannattajat olivat
miehittäneet lehtien toimitus- ja painohuoneistot. Tämä väkivalta
kumminkin lopetettiin jo parin päivän kuluttua. Laukaustenvaihto jatkui
linnan tienoilla, valtiopäivätalon luona ja Potsdamer Platzilla,
aiheuttamatta kumminkaan huomattavaa verenvuodatusta. Syynä lienevät
olleet provokaattorit, jotka talojen katoilta ampuivat yleisön
joukkoon pitääkseen siten yllä levottomuutta. Vallankumoustunnelma
oli vielä ilmassa. Suuria kansanjoukkoja näkyi liikkeellä, ja
punaiset voimavaunut ajaa suhistivat yhä pitkin katuja. Sää oli
säteilevän kaunis, liian kaunis vallankumoussääksi. Jatkoin kävelyäni
Brandenburger Thor'ille saakka. Siellä ja pitkin koko Unter den
Lindeniä, Adlon-hotellista alkaen, liehui punaisia lippuja, ja
valtiopäivätalokin loisti punaisena. Mutta voitonpatsaan jumalatar ei
ollut vielä omaksunut vallankumouksen merkkiä, ja sen edessä seisoi
"rautainen Hindenburg", hajasäärin ja vakaana kuten ennenkin, katse
suunnattuna Siegesallee'seen päin.

Väkijoukkojen kaduilla parveillessa levitettiin lisälehtien avulla
tietoa luonnottoman ankarista aselevonehdoista. Se otettiin vastaan
alistuneesti ja vaieten, milloin se ei hukkunut vallankumoushuumeeseen.
Sieltä täältä kuului katkeria tai halveksivia lausuntoja. Vallankumous
oli herpaissut kansan, joka kaiketi muuten olisi kerääntynyt panemaan
äänekkään vastalauseensa alentavia ehtoja vastaan tai ehkäpä noussut
toimimaan. Wilsoniin, hänen tahtoonsa ja valtaansa luottaen oli
hyväksytty hänen rauhanohjelmansa ajattelematta, ettei entente halunnut
rauhaa ilman tuhoamista, ja nyt oli Saksa ehdottomasti jätetty
vihamielisimpien vastustajiensa, Ranskan ja Englannin armoille. Ne
olivat valinneet ehtojensa esittämiselle soveliaan ajankohdan. Saksan
mahtava ja kelpo kansa oli joutunut raskaan ja traagillisen kohtalon
alaiseksi. Se oli liiaksi rasittunut epätasaisessa taistelussaan
ja kaatui nyt ulkoapäin aikaansaatuun vallankumouksen salajuoneen.
Traagillisuuden tuntoa kannatti tuona päivänä kasautuneiden
onnettomuuksien koko painokkuus.

Samana päivänä neuvottelivat eräät lähetystöpäälliköt niistä
suojelustoimenpiteistä, joihin ehkä olisi ryhdyttävä lähetystöihin
ja niiden henkilökuntiin nähden. Me päätimme odottaa tapausten
kehittymistä, mutta katsoimme kuitenkin olevan syytä kunkin
lähetystön asettaa oma valtakunnanlippunsa näkyväksi merkikseen.
Ulkoasiainministeriön välityksellä piti meidän saada uudelta
hallitukselta suojapassit, jotka seuraavana päivänä tosiaankin
meille jätettiin. Myöskin lähetystön automobiilia varten hankin
loukkaamattomuustodistuksen. Kun se marraskuun 11 päivänä oli
odottamassa valtiopäivätalon edustalla, pakottivat eräät sotamiehet
kuljettajan viemään heidät konekivääreineen toiseen kaupunginosaan.
Se päästettiin kumminkin kohta senjälkeen vapaaksi. Joitakin ryöstöjä
ja pakko-ottoja tapahtui seuraavina öinä, todennäköisesti vankiloista
vapautuneen roskaväen toimesta, mutta ne lakkasivat pian, kun muutamia
roistoja oli ammuttu verekseltä.

Eräs pieni vallankumouspäivien syrjäkohtaus, joka koski Suomen
lähetystöä, sopii tässä mainita, 11 päivän vastaisena yönä klo 2 soitti
minulle eräs herrasmies, joka sanoi olevansa Stettiner Bahnhofin
päällikkö. Hän ilmoitti, että 15 suomalaista, niiden joukossa minun
poikani, oli illalla saapunut sinne Rügenistä, missä heitä oli
koulutettu lentoupseereiksi. He olivat nyt kotimatkalla. Heidän
arveltiin saapuneen vastavallankumouksellisessa tarkoituksessa, jonka
vuoksi heidät oli pidätetty ja heidän matkatavaransa takavarikoitu.
Asia järjestettiin niin, että heidät piti yöksi viedä johonkin
hotelliin, jossa he saisivat olla vartioituina, kunnes lähetystö
seuraavana päivänä ehtisi asian selvittää. Poikani sai luvan tulla
asuntooni. Hän saapui suuressa rämisevässä kuorma-autossa, sotamiehen
seuraamana, yön hiljaisuudessa. Syytä siihen, että nämä nuoret
miehet olivat tuntuneet epäiltäviltä, ei saatu oikein selville,
mutta luultavasti aiheutui asia siitä, että he olivat pyrkineet
asumaan Baltic-hotelliin. Siellä näet luultiin samana iltana
pidettävän vastavallankumouksellinen upseerikokous. Yön hetket olivat
olleet heille sangen seikkailurikkaat, mutta he suhtautuivat koko
juttuun humoristisesti, varsinkin kun olivat päässeet hupaisesti
tutustumaan vallankumouksen alussa vallinneeseen sekasortoon, johon
he olivat äkkiarvaamatta pulahtaneet. Vallankumouksellinen into ja
yksinkertaisuus oli kumminkin sotkenut asian siinä määrin, että kesti
muutamia päiviä, ennen kuin kaikki saatiin oikealle tolalle. Oli
esitetty sellainenkin vaatimus, että nämä nuoret miehet oli pidätettävä
panttivankeina, kunnes Suomessa vangitut saksalaiset vapautettaisiin!
Eräässä itävaltalaisessa tai unkarilaisessa lehdessä lienee ollut
uutinen, jonka mukaan joukko suomalaisia oli saapunut Berliiniin
taistelemaan vallankumousta vastaan.

Jo sunnuntai-aamuna olivat eri tehtaiden työläiset ja eri rykmenttien
sotilaat kokoontuneet kukin osaltaan valitsemaan edustajia siihen
suureen kokoukseen, joka saman päivän iltapuolella pidettiin Buschin
sirkuksessa. Siellä valittiin toimeenpaneva valiokunta (Vollzugsrat)
ja varsinainen hallitus (Rat der Volksbeauftragten). Riippumattomat
sosialistit olivat toivoneet Liebknechtin johtamaan varsinaisten
bolshevikien eli spartakus-ryhmän avulla voivansa vallita tilannetta
kokouksessa, mutta epäonnistuivat. Varsinkin sotilaat asettuivat hyvin
jyrkästi vastustamaan äärimmäisyysaineksia, vaativat järjestystä
ja yksimielisyyttä eivätkä tahtoneet antautua välineeksi, jonka
avulla jokin radikaalipoliittinen ryhmä olisi kiivennyt valtaan.
Tuloksena oli, että ryhmät esiintyivät tasa-arvoisina vaaleissa.
Kansanvaltuutetuiksi valittiin kolme enemmistösosialistia, Ebert,
Scheidemann ja Landsberg, sekä kolme riippumatonta, Haase, Dittmann
ja Barth, joista viimeksimainittu oli epämiellyttävä intoilijatyyppi.
Erikoisaloja hoitavain entisten ministerien piti pysyä viroissaan
neuvonantajina ja teknillisinä avustajina.

Maanantaina 11 päivänä alkoi Berliinissä jälleen raitiotieliikenne
ja yleislakko lopetettiin. Siviilikaartien oli jätettävä takaisin
aseensa ja vartiopalvelukseen ryhtyivät sotilaat (Sicherheitsdienst).
Ulkonainen elämä tyyntyi pian, ja nyt, viikkoa myöhemmin, on Berliini
melkein täydellisesti entisen näköinen. Punaiset liputkin ovat
hävinneet melkein kokonaan. Niitä näkee ainoastaan joissakin julkisissa
rakennuksissa.

Sitä pelkoa, että vallankumous myöhemmissä vaiheissaan muodostuisi
täällä samanlaiseksi kuin Venäjällä, ei näytä nykyään tarvitsevan
ottaa lukuun. Mielipiteiltään terveet, kuriin tottuneet ja järjestystä
rakastavat enemmistösosialistit ovat — joskaan ei niin päättävästi ja
lujasti kuin suotavaa olisi — ottaneet johdon käsiinsä ja hallinnon
porvarilliset voimat toimivat mukana. Virkamiehet jäävät paikoilleen
ja osoittautuvat lojaalisiksi uutta demokraattista järjestystä
kohtaan. Tosin voi ennustaa syntyvän hankausta eri ryhmien edustajain
sekä kansanvaltuutettujen ja toimeenpanevan neuvoston kesken,
joka viimeksimainittu on kokoonpanoltaan ankaran radikaalinen,
mutta äärimmäisen vasemmiston, Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin
työläisyleisön kommunistiset ja anarkistiset lauseparret, joissa
puhutaan köyhälistön diktatuurista ja maailmanvallankumouksesta,
voivat tuskin päästä määräävästi vaikuttamaan. Melua ja hälinää nämä
bolshevikit kyllä tulevat aiheuttamaan, mutta ilman mainittavaa
menestystä. Hyvää tukea toivoo hallitus saavansa kotiinpalaavista
rintamasotilaista, jos vain paluumarssi ja rauhankannalle asettaminen
sujuu onnellisesti. Sitä sopii toivoa, kun Hindenburg miehineen
on asian johdossa. Kansalliskokouksen koollekutsuminen näyttää
varmalta, ja jos siihen kerran päästään, on valtiollinen järjestys
todennäköisesti pelastettu, joskin se tulee muodoltaan suuresti
poikkeamaan siitä järjestyksestä, jonka varassa Saksan valtakunta on
tähän asti pysynyt koossa. On tietenkin pidettävä todennäköisenä, että
Saksasta muodostuu tasavalta, ehkäpä sosialistinen.

Sisäpoliittiset vaikeudet voitaneen voittaa, mutta paljoa
huolestuttavampi on se vaara, joka uhkaa taloudellisella alalla.
Elintarpeiden ja teollisuudessa käytettäväin raaka-aineiden puute,
rikkaimpien Saksan teollisuusseutujen valtaaminen ehkäpä valtakunnan
yhteydestä irrottaminenkin, työläisten suunnattomasti kohonneet
palkkavaatimukset, kulkuneuvojen riittämättömyys ja kuluneisuus
sekä entente-valtojen tunnottoman ankarat vaatimukset ja saarron
jatkuminen — kaikki tuo tulee yhteisesti aiheuttamaan mitä vakavimman
ahdinkotilan, ehkäpä johtamaan täydelliseen tuhoon. "Mutta", sanoi
minulle eräs huomattava liikemies Venäjän tilaa ajatellen, "parempi
on kauhistava loppu kuin loputon kauhistus". Ihmeen tyynesti ja
alistuneesti kantaa Saksa traagillisen kohtalonsa. Harvoin kuulee
ilmaistavan valitusta tai epätoivoa, katkeruutta kohtalolle
tai vihaisia syytöksiä vihollisia vastaan heidän rajattoman
tunnottomuutensa johdosta. Usein tulee sitävastoin näkyviin syvälle
saksalaiselle mielenlaadulle ja objektiivisuudelle ominainen tyyni
itsetutkistelu ja itsesoimaus. "Me olemme varmaan kovin erehtyneet,
koska tuollaiset katastrofit ovat tulleet osaksemme. Samantekevää,
ajattelemmeko sodan onnetonta loppua rajojemme ulkopuolella tai
ääretöntä valtiossamme tapahtunutta mullistusta."

On sanottu, että ainoastaan Saksan kansa hakee herostraattisesti
nauttien raiskaa omasta silmästään tahtomatta nähdä malkoja
vihollistensa silmissä. Tämä hyve tai heikkous, miten sitä
tahtonemmekin määritellä, ei liene milloinkaan ilmennyt niin räikeänä
kuin suuren, sodan loppuessa sattuneen katastrofin yhteydessä. Moni
saksalainen on osoittanut olevansa kyllin lapsellinen uskoakseen, että
viholliset antaisivat arvoa näille itsesoimauksen ilmauksille. He
käsittävät ne vain heikkoudeksi. Englannille ja Ranskalle ominainen
voimakas kansallistunto ja suuri kansallisylpeys ei ikävä kyllä ole
mikään ratkaiseva valtatekijä Saksassa.

Saksan kohtalo surettaa sanomattomasti. Sääli voi olla hyvä, mutta
Saksan kansa kaipaa ennen kaikkea myötätuntoa. Mutta mistä on sitä
löydettävissä tässä ententen järjestelmällisten valheiden eksyttämässä
maailmassa? Uskallan toivoa, että Suomen kansa pysyy vakaumukseltaan
ja tunteiltaan uskollisena auttajalleen senkin jälkeen kuin miekka on
kirvonnut sen kädestä, uskollisena ainoalle kansalle, joka sodan aikana
on toiminnallaan osoittanut olevansa Suomen ystävä.

Berliinissä marraskuun 16 p:nä 1918.




Lyhyt luku Ludendorffista.


Lähinnä keisaria joutui Saksan onnettomuuksien vuoksi pahimmaksi
syntipukiksi Ludendorff, toinen niistä kahdesta sotapäälliköstä,
joita on yhteisesti ennen kaikkia kiitettävä Saksan maailmansodassa
saavuttamasta menestyksestä ja joiden onnistui pidättää vihollisen
sotajoukot isänmaansa rajojen ulkopuolella, joten sodan suoranaiset
hävitykset eivät kohdanneet sitä. Vaikka hänen sotilaallista
neroaan ihailtiinkin ja vaikka hänen hyökkäys- samoinkuin
puolustussuunnitelmansakin menestyivät loistavasti, ei hän kumminkaan
ollut milloinkaan siinä määrin kansan suosiossa kuin Hindenburg.
Viimeksimainitussa tavallaan ruumiillistui se, mikä saksalaisessa
kansallisluonteessa on tervettä, hyvää ja velvollisuudentuntoista. Hän
oli sodan ihanteellinen hahmo. Ludendorff taas edusti sotilaallista
taitavuutta ja voimaa; hän oli "toimintavoiman keskus". Kun
vastoinkäymisten aika tuli ja "militarismiin" kohdistuva vastavaikutus
alkoi ilmetä, suuntautui tyytymättömyys ja pettymys häneen, koska hän
oli sotilaspuolueen varsinainen johtaja. Arveltiin, ettei hän ollut
ainoastaan Saksan sotilaallinen diktaattori, vaan myöskin poliittinen
ylivaltias, ja jossakin määrin tuo olikin totta. Hänen omain lahjojensa
laajentumisvoima oli kenties syynä siihen, ettei hän jäänyt pelkäksi
sotilaaksi kuten Hindenburg, mutta varmaan vaikutti vieläkin enemmän
se, että Saksalta poliittisella alalla puuttui johtavassa asemassa
olevia tarmokkaita ja tarkoitusperistään tietoisia miehiä, josta syystä
hän pääsi voitolle siviili- ja sotilasjohdon välisessä äänettömässä
taistelussa. Oli miten oli, laajoissa kansankerroksissa hänet
kumminkin katsottiin ennen muita vastuunalaiseksi Saksan politiikan
haaksirikosta. Kotimaan suurelle sotaan väsyneelle yleisölle — ei
armeijalle — hän oli ankara mies, joka alinomaa vaati uusia uhreja ja
jonka syytä sodan jatkuvat, pitkät kärsimykset olivat.

Kun Ludendorff lokakuun 26 päivänä luopui toiminnastaan, aiheutti
tämä askel tosin useilla tahoilla syvää alakuloisuutta, mutta myöskin
rehentelevää kritiikkiä ilmeni. Kiittämättömyys ja suurten joukkojen
tyytymättömyys pääsi valloilleen. Ludendorff vetäytyi kokonaan syrjään
asettuen Berliiniin erääseen kaupungin länsiosan hiljaiseen kohtaan.
Vallankumouksen puhjetessa hän voi odottaa joutuvansa katuyleisön
puolelta tulevain loukkausten tai vieläkin pitemmälle menevien
kostonhimon ilmausten esineeksi. Siitä syystä hän siirtyi erääseen
toiseen asuntoon ja eli siellä ulkomaailmalta piilossa. Roskaväki etsi
häntä, mutta turhaan. Eräässä vallankumouskokouksessa oli huutaen
vaadittu häntä vangittavaksi, mutta uusi hallitus ei aiheuttanut
hänelle mitään vaikeuksia. Voi hyvin ymmärtää, että tuo ylpeä ja
voimakas mies tahtoi kaikkien nöyryytysten jälkeen etsiä joksikin aikaa
turvapaikan ulkopuolella omaa maatansa, jossa hän nyt sai niin paljon
kiittämättömyyttä osakseen.

En tiedä, vaikuttiko eräs hänelle vähän aikaisemmin kirjoittamani
kirje vai tietoisuus, että olimme hänelle kiitollisia ja
uskollisia, sen, että hän toivomustaan toteuttaessaan johtui
ajattelemaan Suomen lähetystöä. Aloitetta kenties ei tehnytkään
hän vaan ulkoasiainministeriö. Mainittu virasto joka tapauksessa
kääntyi puoleemme tässä tarkoituksessa. Emme hetkeäkään epäröineet
tarjoutuessamme suorittamaan pyydettyä palvelusta. Siinä oli hyvä
tilaisuus antaa Ludendorffin käytännössäkin kokea, että hänellä
oli luotettavia ystäviä ainakin yhdessä niistä maista, jota Saksa
oli sodan aikana auttanut. Me emme voineet myöskään unohtaa, että
monet huomatussa asemassa olevat suomalaiset — m.m. hallituksemme
jäseniä — olivat saksalaisten avustamina voineet tuntemattomina
matkustaa ulkomaille ja liikkua siellä. Vastapalvelusvelvollisuus jo
vaati osoittamaan auliutta, samoinkuin tavanomainen diplomaattinen
kohteliaisuuskin.

Marraskuun 14 päivänä matkusti tuo maailmankuulu mies suomalaisena
lähetystöneuvoksena Ernst Lindströminä Warnemündeen jatkaakseen sieltä
matkaansa Kööpenhaminaan. Minä hain hänet asunnostaan katetulla
automobiilillamme, jonka tuli viedä hänet Stettiner Bahnhofille.
Olin utelias näkemään, muistuttaisiko suomalainen lähetystöneuvos
suuressakin määrässä entistä ensimmäistä ylimajoitusmestaria. Hahmo
oli sama, mutta siviilivaatteet ja huopahattu muuttivat melkoisesti
hänen ulkonäköänsä, ja helposti tunnettavat vaaleat viikset olivat
poissa. Hän oli hienon pääkonsulin näköinen. Asetettuaan nenälleen
paksusankaiset silmälasinsa hän melko lailla muistutti turkulaista
kauppaneuvos Lindblom-vainajaa. Mutta luonteenomainen profiili,
terävä katse ja ääni olivat epäilemättä Ludendorffin. Siitä ei voinut
erehtyä. Tuntui sangen omituiselta tavata hänet kokonaan muuttuneissa
oloissa. Koko maailma oli muuttunut siitä lähtien, kun viimeksi
toisemme kohtasimme. Marraskuussa vuosi sitten olin ensi kerran nähnyt
Ludendorffin ja jonkinlaisen sisäisen pelon vallassa lähestynyt
tuota mahtavaa miestä, jolla oli kädessään sodan kaikki langat ja
joka samalla oli poliittisena valtatekijänä suurempi kuin kukaan muu
saksalainen. Viimeksi olimme tavanneet toisemme Avesnesissa Ranskassa
heinäkuun viimeisenä päivänä, siis aikana, jolloin Saksan sotajoukot
olivat kaukana lännessä ja Saksan sotilasjohto vielä lujasti luotti
Saksan voittoon. Nyt, kolme kuukautta myöhemmin, olivat voittoisan
sotapäällikön kaikki toiveet ja unelmat murskana, hänen armeijansa
ja maansa nöyryytettyinä. Yksin ja valepuvussa hän lähti maansa
pääkaupungista. Me istuimme vierekkäin automobiilissa, ja kun matka oli
pitkä, ehdimme keskustella aika paljon. Hän kiitti osakseen tulleesta
ystävällisyydestä, ja minä pyysin pitämään sitä kiitollisuutemme
vähäisenä ilmauksena. "Niin", virkkoi hän, "olenhan minä kerran
auttanut Suomea, nyt oli teidän vuoronne tehdä minulle suuri palvelus".
Olin tahtonut jättää automobiilimme hänen käytettäväkseen siitäkin
syystä, ettei hänen tarvitsisi ikäväkseen nähdä ajoneuvoissa punaista
lippua. Hän kiitti siitä ja sanoi olevansa iloinen saadessaan kulkea
Suomen lipun suojassa. Ludendorff kertoi sitten itsestänsä. Hänen
oli ollut hyvin vaikea erota toimestaan ja katkeralta tuntui kokea
maanmiestensä kiittämättömyyttä. Sellaisten elämysten jälkeen — lausui
hän — alkaa tavallaan halveksia ihmisiä. Hän huomautti, ettei hänen
poistumistaan ollut katsottava paoksi. Hän tarvitsi lepoa ja rauhaa ja
matkusti hallituksen tieten. Hän oli tarjonnut uudelle hallitukselle
palveluksiansa siltä varalta, että häntä tarvittaisiin. Nyt häntä
kumminkaan ei voitu käyttää, mutta ehkä tulevaisuudessa. Hän sanoi
palaavansa heti, kun oikea aika tulisi. Minä lausuin toivovani, että
piankin kävisi niin. Hän katseli sangen pessimistisesti sisäisten
olojen kehittymistä. Saksan sotilaallista asemaa ja nöyryyttäviä
aselevonehtoja ei keskustelussa kosketeltu. Kysyin, oliko hän ollut
missään yhteydessä Hindenburgin kanssa senjälkeen kun oli lähtenyt
päämajasta. Hän vastasi aivan lyhyeen kieltävästi. Minä ihmettelin
itsekseni, oliko syntynyt jotakin epäsopua noiden kahden sotapäällikön
välille, jotka olivat neljän vuoden aikana jakaneet ilot ja surut
ja joiden kesken vallitsevaa suhdetta Hindenburg oli nimittänyt
sota-avioliitoksi, jota ei mikään epäsopu ollut vielä milloinkaan
häirinnyt. Ihmettelyni oli kumminkin tarpeeton. Asia kenties oli
hänestä tällä hetkellä kiusallinen. Vihdoin kysyi Ludendorff minulta,
millaisiksi olot Suomessa muodostuivat, ja minä selostin lyhyesti
tilannetta. Hän arveli, että meidän todennäköisesti oli jätettävä
kuningaskysymyksemme Euroopassa nykyään tapahtuvan kehityksen vuoksi.

Astuin automobiilista sillä kadulla, Matthäikirchstrassella, jossa
asuntoni oli, puristin Ludendorffin kättä ja toivotin hänelle
onnellista matkaa. "Auf Wiedersehen" paremmissa olosuhteissa, kuului
hänen vastauksensa. Automobiili lähti eteenpäin kuljettaen hänet
ja hänen ajutanttinsa asemalle. Kuljettaja ei ilmeisesti ollenkaan
aavistanut, ketä hän kuljetti. Viikkoa myöhemmin Ludendorff lähetti
terveisensä ilmoittaen, että hän oli päässyt matkustamaan aivan
huomaamatta ja oli nyt Kööpenhaminassa.

Asiaa seurasi kumminkin jälkinäytös. Lähtiessään Ludendorff aikoi
pysähtyä Tanskaan, mutta lähtikin muutaman viikon kuluttua Ruotsiin,
missä hän asettui asumaan erään tuttavansa luo Hessleholmin kartanoon.
Hän esitti siellä sen asiakirjan, jonka tuli ainoastaan suojata hänen
nimettömyyttänsä rajan yli kuljettaessa, mutta jota sitten ei enää
pidetty tarpeellisena. Tuli pian tiedoksi, mikä kuuluisa henkilö
lähetystöneuvos Lindström oli, ja Ruotsin entente-lehdet nostivat
hälinän. Uutinen, joka tiesi Ludendorffin "paenneen" käyttämällä
"väärää" suomalaista passia, kulki kautta maailman. Tämä tapahtui
tammikuun alussa ja minä olin silloin Kööpenhaminassa matkalla kotiin.
Perille tultuani selitin hallitukselle ja uudelle valtionhoitajalle
Mannerheimille, miten asian laita oli; Menettelytapamme ymmärrettiin
täydellisesti, sitäkin paremmin kun puheenalainen toimenpide oli
tapahtunut jo marraskuussa, ennen hallituksenvaihtoa ja uutta
poliittista suuntautumista, mutta oltiin huolestuneita sen epäedullisen
vaikutuksen vuoksi, jonka juttu oli saanut aikaan ententen taholla.
Pariisista sähkötettiin, että sikäläisissä poliittisissa piireissä
katsottiin Berliinissä olevan Suomen lähetystön kenraali Ludendorffin
passiasioita järjestämällä osoittaneen, "että Saksan politiikalla
oli yhä vielä vaikutusvaltaa Suomeen". Se oli luonnollisesti
anteeksiantamatonta. Ulkoasiainministeriö julkaisi oikaisun, joka tosin
oli muodollisesti oikea, mutta asiallisesti merkityksetön.

Helmikuun 20 päivän tienoissa Ludendorff palasi Berliiniin. Kävin hänen
luonansa muutamia päiviä myöhemmin. Hän ei ollut nyt läheskään niin
lamaantunut kuin maasta lähtiessään. Oleskelu Ruotsissa oli muodostunut
miellyttäväksi, ja ne ihmiset, joiden kanssa hän oli joutunut
kosketuksiin, olivat olleet varsin herttaisia. Ententen asiamiehet
olivat levittäneet huhua, että hän oli kääntynyt bolshevikiksi ja
saapunut Ruotsiin toimiakseen bolshevismin levittämiseksi, mutta valhe
oli niin karkea, ettei sitä kukaan voinut uskoa. Syynä siihen, ettei
hän aikomuksensa mukaisesti jäänytkään Tanskaan, oli, että sikäläinen
Saksan lähettiläs oli pitänyt suotavimpana, että hän siirtyisi Ruotsiin
ja pysyisi siellä tuntemattomana. Senvuoksi hän oli edelleenkin
esiintynyt lähetystöneuvos Lindströminä, kunnes hänet tunnettiin ja hän
sai passin omiin nimiinsä. Hän oli pahoillaan siitä, että oli tuottanut
minulle vaikeuksia, mutta minä selitin, ettei tuosta kannattanut
välittää. Ludendorff kertoi Hessleholmissa käyneen häntä tapaamassa
erään nuoren suomalaisen sotilashenkilön, joka oli ilmoittanut — siltä
varalta, että hän Ruotsissa oleskellessaan joutuisi vaikeuksiin —
olevansa valmis saattamaan hänet Suomeen, missä hän eräässä kartanossa
saisi rauhallisen tyyssijan. Tarkoituksena kuului olleen, että hänet
olisi puettu "suomalaiseksi junkkariksi", ja hänen itsensä esittämästä
kuvauksesta ymmärsin tuolla tarkoitetun tavallista maanviljelijää.
Ludendorff ei kumminkaan suostunut tarjoukseen, koska hän aikoi aivan
pian palata Saksaan, mutta tämä suomalaiselta taholta osoitettu
ystävällisyys liikutti häntä kovin. Teoksensa, jossa hän selostaa
osuuttaan sotaan ja koko sotapolitiikkaansa, hän oli saanut melkein
valmiiksi. Hän oli kirjoittanut sen muistista, kun hänellä ei ollut
kirjallisia lähteitä käytettävinään. Eräiden tiedonantojen pätevyys
vain oli vielä tarkastettava. Teoksen piti ilmestyä vasta sitten kun
rauha ehtisi varmistua.

Maaliskuun alussa oli Ludendorff rouvineen päivällisillä luonani. Muut
vieraat olivat kaikki huomattavia Suomen ystäviä, maahamme ja kansaamme
erittäin kiintyneitä. Keskustelukin todisti sitä. Myöskin sotaa, sen
Saksalle onnetonta päättymistä ja nykyistä tilannetta pohdittiin ja
valaistiin eri puolilta. Ludendorff kuvaili mitä mielenkiintoisimmin
eräitä sotapolitiikkansa yksityiskohtia. Vastatessaan päivällisen
aikana hänelle lausumiini sanoihin hän m.m. kosketteli Saksan
Suomelle antamaa apua. Useimmissa toimissani, lausui hän, on
pelkkä ymmärrys ollut ratkaisemassa, mutta tässä oli sydämelläkin
osansa. "Ymmärryksellä, koska oli estettävä ententea luomasta uutta
itärintamaa, sydämellä, koska tahdoin tukea pitkällisen sorron alla
elänyttä kansaa sen vapaustaistelussa." Suomalaiselta taholta hänen
osakseen tullut kiitollisuus oli häntä suuresti ilahduttanut. Hänessä
on Suomella nykyään todellinen ystävä.

Me kohtasimme toisemme vielä joitakin kertoja kevään kuluessa, ja
joka kerta hän halusi tietää, millä kannalla asiat maassamme olivat.
Erityisesti kiinnittivät itäiset selkkauksemme hänen mieltänsä.
Ennen lopullista Berliinistä-lähtöäni, joka tapahtui heinäkuun
keskivaiheilla, kirjoitin hänelle jäähyväiskirjeen ja sain seuraavan
vastauksen:

 "Teidän Ylhäisyytenne! Kiitän kirjeestänne ja siitä minuun
 kohdistuvasta hyvyydestä, jota sananne ilmaisevat. Suomen vapaus tulee
 kenties olemaan ainoa, mitä teoistani jää jäljelle. Kenpä tietää, mitä
 tulevaisuus minulle henkilökohtaisesti tuo mukanaan. Jos minun on
 tuonnempana vedottava Teidän hyvyyteenne, teen sen mielelläni.

 Jumala Teitä varjelkoon. Suojelkoon hän kotimaatanne.

                                                    Teidän
                                                  Ludendorff."

Berliinissä heinäkuulla 1919




Kuninkaanvaalin jälkeen.


Saksan valtiopäivien vasemmistopuolueisiin lukeutuvista henkilöistä
tuntui arveluttavalta, jos saksalainen prinssi, ja erikoisesti jokin
keisarillista huonetta lähellä oleva, asettuisi Suomen valtaistuimelle,
sitäkin enemmän kun mainittujen puolueiden piirissä taivuttiin pitämään
koko kuninkaanvaalia koskevan päätöksen perusteita epäiltävinä. G.
Schaumanin käynti Berliinissä syyskuulla ei ollut tässä suhteessa
haihtunut jäljettömiin. Oli syytä edellyttää, että asia otettaisiin
valtiopäivillä käsiteltäväksi. Asetuimme senvuoksi yhteyteen
valtiopäiväpoliitikkojen kanssa perehdyttääksemme heitä asiaan.
Lokakuun 2 päivänä olimme senaattori Tulenheimo, varatuomari Procopé ja
minä saaneet kutsun saapua enemmistöpuolueiden valiokunnankokoukseen.
Olimme kaikin laatineet kirjallisia esityksiä, jotka koskettelivat
kysymyksen eri puolia. Minun esitykseni tarkoituksena oli kumota se
väite, että Saksan hallitus tai sotilasjohto oli vaikuttanut Suomeen
valtiomuotoa tai kuningasehdokasta koskevassa kysymyksessä. Huomautin,
että Saksan hallitus oli pitänyt mainittua seikkaa Suomen sisäisenä
asiana, jonka ratkaisemiseen me itse olimme kypsyneet, ja lausuin
toivovani, että valtiopäivätkin asettuisivat samalle kannalle. Me emme
tarvinneet emmekä halunneetkaan mitään holhousta. Kun olin lukenut
lausuntoni ja valtiopäivämies Fr. Naumann oli tehnyt pari kysymystä
ja saanut niihin vastaukset, selitti puheenjohtaja, että asian enempi
pohdinta täytyi siirtää toistaiseksi, koska valiokunnan käsiteltävänä
oli muita tärkeitä asioita. Uusi parlamenttaarinen hallitus
muodostettiin seuraavina päivinä. Herrat Tulenheimo ja Procopé siis
eivät saaneet tilaisuutta esittää valiokunnalle lausuntojansa, jotka
koskivat kysymyksen poliittisia ja oikeudellisia puolia. Uusi kokous
määrättiin lokakuun 4 päiväksi. Saavuimme silloin valtiopäivätaloon,
mutta saimme ainoastaan kuulla, ettei kokousta käynyt pitäminen.
Esityksemme monistettiin ja lähetettiin kaikille enemmistöpuolueiden
valiokunnan jäsenille. En tiedä tarkemmin, miten nämä lausunnot
ovat vaikuttaneet. Se seikka, että valtiopäivillä ei enää puhuttu
kuningaskysymyksestämme, riippui kaiketi lähinnä siitä, että poliitikot
saivat tärkeämpiä asioita pohdittavikseen.

Kuninkaanvaali tapahtui lokakuun 9 päivänä. Saksan sanomalehdet
mainitsivat uutisen liittämättä siihen epäedullisia selityksiä.
Ainoastaan Vorwärtsissä oli lyhyt kärkevä lausunto. Vaali tapahtui pari
viikkoa liian myöhään. Yleinen poliittinen tilanne oli jo muuttunut,
ja oli melkoista vähemmän toiveita, että valittu prinssi voisi antaa
lopullisen myöntävän vastauksen ja astua kohta Suomen valtaistuimelle.
Entente, joka oli saanut lisää ilmaa siipiensä alle sitä mukaa kuin
keskusvaltioiden, Saksankin, heikkoudentila oli ilmennyt, osoitti
asettuvansa hylkäävälle kannalle kysymyksessäolevaan ehdokkaaseen
nähden, ja myöhemmin se uhkauksin sekaantui asiaan. Prinssin
aikaisempi, Suomen sisäisistä oloista johtuva epäröinti oli melkein
haihtunut, mutta nyt oli yleinen poliittinen tilanne omansa saamaan
hänet kahdenvaiheelle.

Lokakuun 13 päivänä kävi luonani prinssi Wolfgang. Hän oli isänsä
puolesta käynyt tapaamassa prinssi Maxia ja valtiosihteeri Solfia
saadakseen tietää, voitaisiinko yleisen tilanteen kannalta pitää
sopimattomana, että prinssi Friedrich Karl ilmoittaisi suostuvansa
ottamaan vastaan hänelle tarjotun Suomen kruunun. He olivat lausuneet
julki epäilyksiään ja toivoneet ratkaisun tuonnemmaksi siirtämistä,
koska nyt annettu myöntävä vastaus saattaisi vaikuttaa epäedullisesti
rauhanneuvotteluihin. Sähkötin asiasta hallitukselle ilmoittaen
samalla, ettei prinssi halunnut virallisen eduskuntalähetystön
vielä saapuvan luoksensa. Eduskunnan puheenjohtaja, professori
Ingman, ja senaattori Nevanlinna olivat kumminkin jo lähteneet ja
saapuivat Berliiniin lokakuun 16:ntena jatkaakseen seuraavana päivänä
matkaansa Frankfurtiin. Muiden edusmiesten matka peruutettiin, paitsi
pankinjohtaja Schybergsonin, joka viikkoa myöhemmin kulki Berliinin
kautta käyden hänkin Friedrichshofissa.

Olin pyytänyt päästä prinssi Maxin puheille. Hänen aikansa oli hyvin
ahtaalla, joten hän pyysi minua siirtämään käyntini tuonnemmaksi, mutta
kehoitti käymään Solfin puheilla. Viimeksimainitun luona olin lokakuun
16 p:nä. Keskustelun aikana lausuin toivovani saada tietää, miten
Saksan hallitus nykyisen poliittisen tilanteen vallitessa suhtautui
kuninkaanvaaliin ja sen toteuttamiseen. Solf huomautti lähinnä, että
vaali hänestä ei näyttänyt varmalta kansan tahdon ilmaukselta, koska
kysymyksen oli eduskunnassa ratkaissut vähemmistö ja varsinkin koska
ratkaisu oli tapahtunut vanhoilta ajoilta periytyneen riidanalaisen
perustuslain nojalla. Minä kumosin todistelun lyhyesti, valittaen
ettei ajan niukkuus sallinut laajempaa selontekoa, mutta saatoin
vakuuttaa hänelle, että kaikki oli tapahtunut laillisesti ja täysin
oikeudellisesti. Tämän kysymyksen ratkaisu kuului oikeusoppineillemme
ja lakiasäätäville viranomaisille, jotka olivat sen ratkaisseet
myönteisesti. Solf tahtoi uskoa, että niin oli laita, koska minä niin
vakuutin, eikä halunnut enää tuota seikkaa korostaa, sitä vähemmän, kun
se oli Suomen sisäisiä asioita. Saksan kannalta oli hänen mielestään
tärkeämpää, että yleinen tilanne vaati suurta varovaisuutta. Entente
oli varsin nurjamielinen Hohenzollereita kohtaan. Jotakin Hessenin
prinssiä vastaan ei varmaankaan ollut mitään, mutta kysymyksessäoleva
prinssi oli keisarillista huonetta hyvin lähellä, mikä seikka
saattoi aiheuttaa Suomellekin vaikeuksia. Epäilyksensä Solf oli
ilmaissut prinssille Wolfgang prinssin välityksellä. Esitin joukon
vastahuomautuksia ja huomautin kuinka toivottavaa oli myöskin Saksaa
koskevan Suomen politiikan kannalta, ettei Saksa vaikeuttanut maan
toivelmain toteutumista. Keskustelun tuloksena oli Solfin selitys,
ettei Saksan hallitus sekaantuisi tähän asiaan, vaan pitäisi sitä
Suomen ja prinssin välisenä. Jos Suomi pitäisi lujasti kiinni
toivomuksestaan saada prinssin kuninkaakseen ja prinssi kaikesta
huolimatta olisi halukas tulemaan, ei Saksan hallitus aiheuttaisi
mitään vaikeuksia. Olisi kumminkin suotavaa, että prinssin vastaus
jäisi tuonnemmaksi, kunnes nykyinen tilanne ehtisi jossakin määrin
selvitä ja noottienvaihto Wilsonin kanssa johtaisi positiivisiin
tuloksiin. Vastaus tuntui minusta kaikin puolin tyydyttävältä ja minä
ilmoitin sen heti prinssille.

Professori Ingman, senaattori Tulenheimo ja tohtori Holma olivat
jääneet Frankfurtiin. Heidän tiedonantojensa mukaan prinssi oli yhä
enemmän eläytynyt siihen ajatukseen, että hän tulee Suomeen, mutta hän
ei halunnut aiheuttaa maallemme vaikeuksia. Englannin uhkaus, ettei
maamme itsenäisyyttä tunnusteta, jos hän tulee Suomen kuninkaaksi, esti
häntä ratkaisevasti antamasta lopullista myöntävää vastausta. Ajatellen
aikaisempia suhteitansa vaikutusvaltaisiin englantilaisiin henkilöihin
prinssi kumminkin toivoi, että tuo este oli poistettavissa.. Hän
piti suotavana, että joku sellaiseen tehtävään soveltuva suomalainen
henkilö matkustaisi Englantiin noudattaen hänen ohjeitansa. Tässä
tarkoituksessa neuvoteltiin Mannerheimin kanssa, joka silloin oli
Tukholmassa, mutta hän ei pitänyt persoonallista kohtausta prinssin
kanssa otollisena. Senaattori Stenroth ilmoitti minulle kirjeellisesti,
että hän ja muut hallituksen jäsenet katsoivat maan etujen vaativan,
ettei prinssi saapuisi Suomeen ennen sodan päättymistä tai Englannin
taholta aiheutuvien vaikeuksien katoamista.

Lokakuun 31 päivän iltana saapui prinssi Berliiniin poikansa Wolfgangin
seurassa. Seuraavana aamuna hän kävi luonani ilmoittamassa mitä
toivoi ja mitä ei toivonut. Katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa
hänelle mitä Stenroth oli kirjoittanut, ja hänelle oli, kuten hän
sanoi "todelliseksi kevennykseksi" saada kuulla, että Suomessa oli
henkilöitä, jotka suhtautuivat asiaan samoinkuin hän itse ja joiden
epäilykset olivat samat kuin hänen. Hän oli kiitollinen siitä, että
tuo oli hänelle avoimesti ilmoitettu. Hän sanoi olevansa nyt halukas
antamaan eduskunnalle vastauksensa, mutta sitä ennen hän tahtoi
puhutella prinssi Maxia ja Solfia, koska ei halunnut kirjalliseen
vastaukseensa sisältyvän mitään Saksalle epäedullista. Ingman ja
Tulenheimo saapuivat Berliiniin marraskuun 1 päivänä.

Prinssi, hänen poikansa ja molemmat maanmieheni söivät seuraavana
päivänä luonani yksinkertaisen päivällisen.

Aamupäivällä marraskuun 4:ntenä saapuivat molemmat prinssit luokseni
lähetystöön. Suomen lippu oli ensi kertaa liehumassa, korkean
käynnin kunniaksi. Prinssin ei ollut vielä silloin onnistunut tavata
saksalaisia valtiomiehiä, mutta hän uskoi saavansa siihen tilaisuutta
päivällisaikaan ja tältä varalta sovittiin pidettäväksi kokous
lähetystössämme iltapäivällä. Se pidettiinkin. Tässä historiallisessa
tilaisuudessa olivat läsnä, paitsi prinssi Friedrich Karlia ja
prinssi Wolfgangia, Ingman, Tulenheimo ja minä. Ensinmainittu luki
vastauksensa eduskunnan puheenjohtajalle ja pyysi meitä tekemään ne
muistutukset, joihin katsoimme olevan aihetta. Meillä ei ollut mitään
muistutettavaa, ei sisältöön eikä muotoon nähden. Vastaus oli samalla
kertaa valtiomiesteko ja suuriarvoinen inhimillinen todistuskappale,
joka kuvasti hyvin ja kauniisti prinssin ylevää persoonallisuutta.
Kirjelmä kirjoitettiin puhtaaksi, prinssi kirjoitti sen alle ja se
jätettiin Ingmanille. Tulenheimo laati pöytäkirjan siitä, mitä oli
tapahtunut. Ingman lähti seuraavana aamuna kotimaahan, mukanansa tuo
tärkeä asiakirja. Tulenheimo palasi Frankfurtiin. Kotoa saapuneista
sanomalehtien lausunnoista ja muista tiedonannoista päättäen herätti
kirjelmä siellä yleistä tyydytystä ja myötätuntoa.

Maailman tilanne oli kumminkin jo kehittynyt suuntaan, joka oli
suuressa määrin supistanut prinssin mahdollisuuksia päästä astumaan
Suomen valtaistuimelle. Saksassa oli puhjennut vallankumous,
epäedullinen aseleposopimus oli tehty, Saksa oli voitettu ja entente
tunsi valtansa kasvavan. Se voi nyt heittää pois kauniin naamionsa,
joka osoitti sen muka taistelevan pienten kansakuntain oikeuksien
puolesta, ja peittelemättä polkea heidän itsemääräämisoikeutensa
jalkoihinsa. Englannin piti määrätä Suomenkin kohtaloita ja
kutsumattomana sekaantua sen sisäisiin oloihin, mitä Saksan,
sotilaallisesta valta-asemastaan huolimatta, ei voida syyllä väittää
tehneen. Minusta tuntui, että kuningaskysymyksemme piankin joutuisi
hiljaisen hautauksen esineeksi. Parooni Mannerheimillä, joka oli
matkustanut Englantiin ja Ranskaan lujittaakseen näiden maiden ja
Suomen välisiä suhteita, oli tehtävänään myöskin koettaa saada
kuninkaanvaali siellä tunnustetuksi. Se ei kumminkaan onnistunut.
Joulukuun 17 päivänä sain uudelta hallitukselta Suomesta näin kuuluvan
sähkösanoman:

"Valtioneuvosto, joka on neuvotellut eduskunnan johtavien henkilöiden
kanssa, katsoo sekä isänmaallisen velvollisuutensa että täydellisen
vilpittömyyden velvollisuuden prinssi Friedrich Karlia kohtaan
vaativan, että Teidän kauttanne saatetaan hänen tietoonsa seuraava,
kenraali Mannerheimin valtioneuvostolle Lontoosta lähettämä
sähkösanoma: Täällä ja Pariisissa tapahtuneiden keskustelujen nojalla
pakko todeta, ettei entente nyt eikä tuonnempana tunnusta prinssiä.
Olisi tärkeätä mahdollisimman pian saada hänen virallinen luopumisensa,
joka on tunnustamisen välttämätön ehto. Ingman."

Pian senjälkeen saapuneen yksityiskirjeen mukaan oli sähkösanoman
mainitsemassa neuvottelukokouksessa vallinnut "hautajaistunnelma".

Minulle annettiin raskas tehtävä. Olin itse neuvonut hallitusta
luopumaan hallitsijakysymyksessä noudatetusta politiikasta, joka
mielestäni oli epäviisasta, mutta minulle ei ollut korvaa kallistettu,
vaan olin saanut pelkkää moitetta osakseni. Opittuani tuntemaan prinssi
Friedrich Karlin olin henkilökohtaisesti vilpittömästi mieltynyt häneen
ja saavuttanut hänen luottamuksensa. Nyt tuli osakseni ilmoittaa
valitulle prinssille, jota Suomen kansa iloiten ja myötätuntoisesti
oli tervehtinyt tulevana hallitsijanaan, että Suomen hallitus
olosuhteitten pakosta halusi hänestä päästä. Tehtävä oli vastenmielinen
ja nöyryyttävä.

Lähetin heti Frankfurtiin kuriirin mukana virallisen kirjelmän,
jossa valtioneuvoston sähkösanoma saatettiin prinssin tietoon.
Samalla osoitin prinssille yksityiskirjeen, jossa valitin, että minun
täytyi hänelle toimittaa niin surullinen joulutervehdys ja ilmaisin
persoonalliset tunteeni asiain käänteen johdosta, tunteet, joiden
tiesin olevan yleisiä maassamme, varsinkin niissä henkilöissä, jotka
olivat joutuneet persoonalliseen kosketukseen prinssin kanssa.

Kuriiri palasi muutamia päiviä myöhemmin, tuoden prinssin virallisen
luopumisilmoituksen minulle osoitettuna, näin kuuluvana kirjeenä:

 "Euere Exzellenz

 ersuche ich Ihrer Regierung in meinem Namen Folgendes mitzuteilen,
 damit sie es zur Kenntnis des Finnischen Volkes bringe:

 Die Veränderung der allgemeinen politischen Lage wirkt notwendig auch
 auf Finnland zurück, dessen Volk entschlossen war, mir die Sorge um
 Sein Wohl anzuvertrauen. In meinem Schreiben vom 4. November an den
 Präsidenten des Landtages hatte ich mir die endgültige Entscheidung
 aus Gründen vorbehalten müssen, welche nun zwar nicht mehr bestehen;
 dafür haben sich aber andere, dort schon angedeutete Schwierigkeiten
 verstärkt und treten unüberwindlich zwischen Finnlands Pflicht gegen
 sich selbst und seine Verpflichtung gegen mich.

 Dies erkennend zögere ich keinen Augenblick Es von letzterer zu
 entbinden.

 Mit der Wiedergewinnung seiner moralischen Freiheit mir gegenüber
 empfängt Finnland Allés, was ich ihm unter diesen Verhältnissen geben
 kann. Es bedarf keines weiteren Wortes. Ich weiss mich verstanden.

 Ich schicke dem Lande der ernsten Augen meinen und der Meinigen Gruss
 und Dank aus treuem Herzen für manche freundliche Bekundung. Möge sein
 liebes Volk glücklich werden, Männer, Frauen und die schöne Jugend,
 auf welcher die Hoffnung der Zukunft ruht!

                                             Friedrich Karl".[15]

Ei ainoatakaan katkeraa sanaa, vaan alusta loppuun arvokasta ja
ylhäistä!

Kaksi päivää myöhemmin sain prinssiltä pitkän, joulukuun 22:ntena
päivätyn, sisällöltään etupäässä henkilökohtaisen yksityiskirjeen,
todistuskappaleen, joka valaisee hänen koruttoman inhimillistä ja
uskollista persoonallisuuttansa. Uskon, etten menettele mitenkään
epähienosti prinssiä kohtaan, jos liitän tähän muutamia otteita hänen
kirjeestään:

 — — — — — —

 Die finnische Frage hat nun also aufgehört eine Frage für mich zu
 sein. Sie wird sich allmählich in eine Erinnerung verwandeln, je mehr
 die ihr noch anheftende Rinde problematischer Erfahrung, die immer
 etwas empfindliches an sich hat, von ihr abfällt. Dass ich heute
 nicht länger dabei verweilen möchte, werden Sie mir nicht verübeln.
 Vorwürfe kann, will und werde ich nicht erheben, am wenigsten den
 der Illoyalität gegen die Regierung, deren rechtliches Verhalten
 ich immer anerkannt habe. Uebrigens danke ich dieser Angelegenheit
 ein Positivum, auf dessen Fortbestand ich Wert lege: Es ist mein
 Verhältnis zu Ihnen, hochverehrter Herr und Freund. Haben Sie Dank
 für alle Güte und für den wohltuenden Ausdruck, den Sie Ihrer mir
 so schätzbaren Gesinnung haben geben mögen, wie sie auch aus Ihren
 Briefen spricht! Lassen Sie uns unsere Beziehungen weiterpflegen
 und binden wir sie nicht nur an den Zufall späterer Begegnung. ‒ ‒
 ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Wie ich merke, kommt man von diesen Sachen doch nicht so
 leicht wieder los, als zur inneren Beruhigung gut wäre. Wir haben
 doch noch mehr Dankschuld gegen Ihr Vaterland als sich in meinem
 Schreiben, das ich kurz fassen müsste, zum Ausdruck kommen konnte.
 Wenn Sie heimkehren, so haben Sie die Güte, dies, wo es am Platze ist,
 auszusprechen. Dr. Holma, Senator Tulenheimo, President Ingman und
 Procopé werde ich schreiben — — — Jedenfalls bitte ich sie bestens zu
 grüssen und sie meiner Dankbarkeit versichern. Auch Herrn Svinhufvud,
 Stenroth, Talas, Nevanlinna, Frey, Baron Wrede, Leutenant Ström, Baron
 Bonsdorff, Bankdirektor Schybergson und Herrn Strengell wollen Sie
 freundliches von mir sagen; manche von ihnen haben meinetwegen viel
 vergebliche Mühe gehabt, für die ich dankbar bin. — — —

 An eine politische Wendung, wie Sie für möglich halten, als Sie
 wünschten, dass ich bei der Formulierung meiner Absage darauf bedacht
 wäre, glaube ich nicht. Das Land der ernsten Augen, wie ich es nenne,
 weil es mir Ihre Landsleute so am deutlichsten vor den inneren Sinn
 bringt, werde ich schwerlich mit Augen sehen. Mein Anteil wird aber es
 von Ferne weiter begleiten und meine Wünsche für seine segensreiche
 Zukunft sollen ihm nicht fehlen. Eurer Exzellenz drücke ich aber die
 Hand in warmer Verehrung und hoffe für Sie und Ihre Fräulein Tochter
 allés beste und erfreulichste. — — —

 Immer der Ihrige

                                             Friedrich Karl".[16]

Suomen kuningastarina on todennäköisesti nyt lopussa. Mutta kauniin
muiston on jättänyt itsestään se jalo ruhtinas, jonka maamme kerran
valitsi kuninkaakseen. Englanti ja Ranska eivät ole kansamme
keskuudessa voittaneet mitään kunniaa eikä rakkautta estämällä kaunista
tarinaa muuttumasta todellisuudeksi ja tekemästä kansaamme onnelliseksi.

Berliinissä joulukuun lopulla 1918.

Helmikuussa 1919 kirjoitti minulle prinssin uusi hovipäällikkö,
vapaaherra L. von Brandenstein, joka oli kuulunut Suomessa toimineisiin
joukkoihin, m.m.: "Minun täytyy usein kertoa Hänen Korkeudelleen
maastanne ja sen asukkaista, mutta silloin asuu hänen kasvoillaan
syvän surumielisyyden ilme. Hän ajattelee yhä maata ja sen asukkaita
mielenkiinnolla ja lämpöisellä rakkaudella, toivoo kaikille vain
parasta ja valittaa, ettei hän enää saa tunteitansa osoittaa."

Viimeksi tapasin prinssin toukokuun alussa, kun Sveitsistä palatessani
kävin Frankfurtissa. Prinssi ja hänen puolisonsa olivat ranskalaisten
miehitysviranomaisten luvalla tulleet kaupunkiin muutamaksi päiväksi.
Korkealla pariskunnalla oli paljon sekä yleisiä että yksityisiä huolia
kannettavana, mutta he puhuivat niistä tyynesti, ilman katkeruutta.
Suomen kohtalo herätti heissä lämmintä harrastusta, joskin he olivat
siihen nähden hieman levottomat. Prinssi lausui vakaumuksenaan, että
oli ollut onneksi maallemme, ettei hän ollut ennättänyt nousta Suomen
valtaistuimelle ennen suuren onnettomuudenpäivän tuloa. Maa oli siten
säästynyt monelta vaikeudelta. Siitä tietoisena hän tunsi olevansa
tyytyväinen, etteivät hänen omat toivelmansa olleet toteutuneet. Ehkä
se olikin onnellisinta hänelle itselleen.




Berliinissä oleva Suomen lähetystö.


Ennenkuin virallinen Suomen lähetystö saatiin perustetuksi Berliiniin,
oli sen edeltäjinä suomaisia, sodan aikana järjestettyjä toimistoja,
aluksi Wetterhoffin kanslia, sitten S. Sarion johtama »Finnländisches
Büro». Kummallakin oli sekä poliittinen tehtävä — olla Saksassa
harjoitetun propagandan keskuksena — että pikemmin ihmisystävällinen
tarkoitus, nimittäin suomalaisten erikoisesti lääkärien etujen
valvominen ja lähinnä heidän ja kotimaan välisen yhteyden
ylläpitäminen. Ensinmaimttu laitos kustannettiin Saksan yleisistä
varoista ja oli se suunniteltu aika suurenmoinen, jälkimmäistä
pidettiin yllä yksityisillä Suomesta saaduilla varoilla ja sen olot
olivat vähäisemmät ja niukemmat.

Kun tulin Saksaan, oli "Finnländisches Büro" vielä täydessä
toiminnassa. Sen hallussa oli ahdas mitaton huoneisto Nürnberger
Strassen 14-15:nnessä pohjakerroksessa pihan perällä. Huolimatta,
niistä suppeista puutteista, joissa toimisto työskenteli, tehtiin
siinnä, laajalle ulottuvaa ja hyödyllistä työtä. Herra Sario hoiti
tointansa varsin tarmokkaasti ja toimeliaasti saaden olla "Mädchen für
alles", kun oli kysymyksessä valvoa Suomen etuja Berliinissä ja koko
Saksassakin Vireänä avustajana propagandatyössä oli toimistolla ollut.
tohtori Richard Pohle.

Käytäessä valtakunnankanslerin kreivi Hertlingin luona tammikuun 6
päivänä 1918, jossa tilaisuudessa hän ilmoitti Saksan tunnustavan
Suomen itsenäiseksi valtioksi, lausui hän, minun asiaa häneltä
tiedustellessani, että uusi valtio voi esteettömästi kohta lähettää
virallisen edustajan Berliiniin. Ilmoitin tämän hallitukselle.
Hallitus päätti nimittää minut kysymyksessäolevaan toimeen ja pyysi
Tukholmassa olevan chargé d'affaires'in Gripenbergin välityksellä
keisaria suostumaan tähän nimitykseen. Helmikuun 2 päivänä ilmoitti
minulle von dem Bussche, että Hänen Majesteettinsa on tunnustanut
minut Suomen lähettilääksi Berliiniin, mutta ei nimellä chargé
d'affaires, vaan korkeampiarvoisena "Gesandt’ina" eli valtuutettuna
ministerinä. Helmikuun 20 päivän tienoissa minä sain valtuuskirjani.
Sen henkilökohtainen keisarille jättäminen täytyi siirtää toistaiseksi,
koska keisari oleskeli päämajassa, mutta ulkoasiainministerille
annettiin siitä jäljennös, ja siten oli Busschen ilmoituksen mukaan
Berliinissä oleva Suomen lähetystö käytännössä tunnustettu. Helmikuun
23 päivä voidaan merkitä tämän laitoksen viralliseksi syntymäpäiväksi.
Välttämättömät muodolliset käynnit ministerien, ambassadöörien ja
muiden ulkomaan lähettiläiden luona voitiin nyt suorittaa.

Jo sitä ennen oli Suomen lähetystö kumminkin jo aloittanut toimintansa,
yksinkertaisesti ja vaatimattomasti. Kirjeitä ja kyselyjä alkoi saapua
sotavangeilta, liikemiehiltä y.m., ja puheillamme kävi lukuisia
henkilöitä, joilla oli etuja valvottavina Suomessa tai jotka halusivat
jonkinlaisia tietoja. Hotellihuoneeni Fürstenhofissa ja sittemmin
Esplanadeissa muodostui lähetystön ensimmäiseksi pieneksi tyyssijaksi
ja siellä vallitsi sangen vilkas liike. Minun täytyi vuokrata itselleni
huone lisää ja ottaa palvelukseen vahtimestari, suomalaispoika,
ent. jääkäri Karvonen, joka prameili etehisessä ja juoksi asioita.
Ensimmäisenä kanslia-apulaisenani oli jääkäriluutnantti A.W Ström
ent. ylim. yleisen kirjaston amanuenssi. Hän oli jo parisen vuotta
oleskellut Saksassa pitäen huolta lomalle lasketuista tai erotetuista
jääkäreistä, joita oli siellä täällä maan eri osissa. Punaisen kapinan
Suomessa puhjetessa ilmoittautui suuri määrä ent. jääkäreitä, jotka
halusivat matkustaa kotiin ottamaan osaa taisteluun. Emme vielä silloin
voineet antaa suomalaisia passeja. Kotiin matkustaville täytyi hankkia
saksalaiset passit ja Ruotsin lähetystölle osoitetun suosituksen avulla
taata heille ruotsalainen passintarkastus. Useimpain heistä täytyi
saada myöskin matka-avustusta, toisille täytyi hankkia vaatteetkin.

Helmikuun 13 p:nä saapui Tukholmasta ensimmäisenä suomalaisena
kuriirina vapaaherra E.F. Wrede, josta sittemmin tuli
lähetystönsihteerimme, sekä muutamia päiviä myöhemmin herra
Y. Saastamoinen, joka oli liitetty lähetystöön erikoisesti
kauppa-asioita varten. Työ alkoi nyt kasvaa, kun kirjeenvaihto
saksalaisten viranomaisten kanssa lisääntyi ja virallisia kirjelmiä
oli lähetettävä kotimaahan, raportteja annettava j.n.e. Saimme
tarpeelliset passikaavakkeet ja aloimme antaa suomalaisia passeja,
jotka Saksan viranomaiset empimättä hyväksyivät. Joukko suomalaisia,
joitakin kymmeniä, saapui tänne suorittamaan erinäisiä tehtäviä ja
he tarvitsivat lähetystön apua eri suhteissa. Kävi välttämättömäksi
vuokrata oma huoneisto. Päätimme valita kalustetun yksityisasunnon
Wichmannstrassen 28:nnesta, Lützowplatzia vastassa olevasta
kulmauksesta. Siihen kuului viisi huonetta. Nürnbergerstrassen
varrella sijainnut suomalainen toimisto nyt lakkautettiin, ja sen
henkilökunta, herra H. Hornborg sekä toimiston kaikki kaikessa,
"kapteeni" Ekbom, ent. ahvenanmaalainen laivuri, muuttivat lähetystöön,
viimeksimainittu vahtimestariksi ja ekspeditööriksi. Wrede oli
lähetystönsihteerinä, Ström ja Saastamoinen attasheoina, edellinen
erikoisesti jääkäri- ja passiasioissa, jälkimmäinen kauppa-asioissa,
ja Hornborg oli kanslistina ja arkistonhoitajana. M. Gripenberg toimi
sotilasattasheana, hoiti aseiden ostoa ja teki sopimuksia niiden
saksalaisten kanssa, jotka tahtoivat astua Suomen armeijaan tai muuten
halusivat päästä Suomeen ottamaan vapaussotaan osaa. Maaliskuun alusta
lähtien toimi A. von Bonsdorff lähetystöneuvoksena poliittisissa
asioissa, ja oli hänen erikoistehtävänään seurata poliittisia
tapahtumia ja laatia ne poliittiset raportit, joita lähetystö toimitti
hallitukselle. Maaliskuun keskivaiheilla nimitettiin päätirehtööri
Wuolle lähetystöneuvokseksi kauppa-asioita varten ja puheenjohtajaksi
kauppakomissioniin, johon silloin kuului eräitä tänne saapuneita
liikemiehiä ja insinöörejä. Hänkin työskenteli lähetystössä. Professori
Erich, joka oli oleskellut Berliinissä aina maaliskuun keskivaiheille
saakka, etupäässä suomalais-saksalaisten sopimusten vuoksi, ei
ollut varsinaisesti lähetystön virassa, mutta oli sille suureksi
hyödyksi ja minulle suureksi avuksi. Hän laati alkuaikoina useimmat
ulkoasiainministeriöön jättämämme nootit. Lähetystön henkilökuntaa
täydennettiin vielä ottamalla palvelukseen kaksi konekirjoittajatarta,
suomalainen ja saksalainen.

Mitään tulo- ja menoarviota ei lähetystöllä aluksi ollut. Kaikki
oli vielä liian epävarmaa ja häilyvää. Minä määräsin palkat ja muut
menot parhaan harkintani mukaan ja noudattaen mahdollisimman suurta
säästäväisyyttä. Rahavaroja oli onneksi käytettävissä. Pyynnöstäni oli
Saksan hallitus jo joulukuun lopussa myöntänyt 100,000 Saksan markan
suuruisen luoton juoksevia menoja varten, ja helmikuun alussa minun
onnistui saada hallitus ennakolta vapauttamaan 8 miljoonaa Saksan
markkaa takavarikoituja Suomen valtionvaroja. Saksan hallituksen
määräyksen mukaisesti nämä varat asetettiin minun käytettäväkseni,
jotta Suomen kapinahallituksen mahdollisesti tekemät vaatimukset
vältettäisiin. Lähetystöä varten tarvittiin luonnollisesti vain
vähäinen osa, mutta varat tulivat hyvään tarpeeseen kaikenlaisissa
muissa valtion maksuissa, varsinkin niissä ostoissa, joita
kevättalvella tehtiin valtion laskuun sotilaallisten y.m. tarpeitten
täyttämiseksi.

Tässä yhteydessä sopii mainita, että ulkoasiainministeriö helmikuun
lopussa sai eräältä herra Useniukselta Tukholmasta nootin, jossa
komissario Sirolan pyynnöstä mainittiin, että Suomen komissariohallitus
peruutti valtakirjani olla Suomen lähettiläänä Berliinissä. Paperi
luultavasti joutui mainitun viraston eriskummallisuuskokoelmaan.

Tuntui varsin omituiselta, kun sai olla mukana luomassa osan Suomen
virallista hallintoa Saksan pääkaupunkiin, vapaan Suomen valtion
itsenäisyyden näkyvää ja kansainoikeudellisesti arvossapidettyä
ilmausta. Kovin tyytyväisin mielin katselin ensi kerran ovilevyä, johon
oli merkitty "Finnische Gesandtschaft". Lähetystöpäälliköstä alkaen
me olimme kaikin tottumattomia, diplomaattisiin ja lähetystötoimiin
kouluttamattomia. Mutta tämä toiminta-alahan olikin maallemme uusi
ja asia oli saatava alkuun. Niin ollen panin painoa siihen, että
sain henkilökunnan, jota elähdytti työnhalu ja jolla sitäpaitsi
oli hyvä kasvatus, yleissivistys ja käytöstapa. Sellaisilla
ominaisuuksilla varustettujen henkilöiden katsoin tarjoavan suurimmat
kehitysmahdollisuudet uudella uralla. On myöskin huomattava, että
lähetystön henkilökunta esiintymiseen ja käyttäytymistapoihin nähden
täytti ne vaatimukset, joita kulttuurikansaa edustavalle lähetystölle
asetetaan. Kansliassa suoritettavan työn järjestelyssä oli erittäinkin
vapaaherra Wredellä ja herra Strömillä suuria ansioita. Ensinmainittu
toimi samalla "seremoniamestarina". Hänen tehtävänään oli tutustua
niihin ulkonaisiin perinnäisiin muotoihin, joita lähetystön, sen
päällikön ja virkamiesten tulee noudattaa. Hänellä olikin siihen,
taipumusta. Minussa tämä seikka herätti vähemmän mielenkiintoa, mutta
tärkeätä oli esiintyä näissäkin asioissa moitteettomasti, jotta meitä
ei olisi mainittu toisia "huonommiksi". Meidän oli tälläkin alalla
tehostettava lähetystön ulkonaista mainetta.

Helmikuun lopussa me muutimme huoneistoomme, mutta kauan ei kestänyt,
ennenkuin tupa kävi liian ahtaaksi. Toimistohuoneemme, joka samalla
oli odotushuoneenamme, oli useinkin niin täpötäysi, että siellä oli
mahdoton työskennellä, ja kun useiden virkamiesten täytyi tehdä
työtä samassa huoneessa, oli erinomaisen vaikeata ottaa vastaan
niitä lukuisia saksalaisia ja suomalaisia, jotka erilaisten asiain
vuoksi kävivät lähetystössä. Jo maaliskuun keskivaiheilla meidän oli
pakko ryhtyä etsimään tilavampaa ja samalla edustavampaa huoneistoa.
Löysimme sellaisen, kaikkiaan 15 huonetta käsittävän huoneiston aivan
läheltä, Landgrafenstrasse 13, pohjakerroksesta. Landgrafenstrasse on
Lützowuferin ja Kurfurstenstrassen välinen hienoleimainen poikkikatu,
jonka varrella on huvilatyylisiä rakennuksia ja jota reunustavat
lehmukset ja kastanjat. Huoneisto oli kalustettava alusta loppuun ja
tämä ei ollut vallitsevissa oloissa mikään helppo eikä halpa tehtävä.
Berliinissä oleva Suomen lähetystö oli nyt saanut viihtyisän kodin,
jota ei tarvinnut hävetä sivullisillekin näyttää. Työ sujui siellä
hyvin, kaikkia elähdytti harrastus uuteen tehtävään, joka tarkoitti
Suomen ja suomalaisten maanmiestemme etujen valvomista Saksassa sekä
kotimaamme ja Saksan välisten poliittisten ja taloudellisten suhteiden
kehittämistä ja lujittamista. Sadat henkilöt, joiden joukossa oli
maanmiehiämme, saksalaisia ja muita ulkomaalaisia saivat täällä
vierailla suomalaisella pohjalla. Suomalaiset saivat täällä tuntea
olevansa kotonaan kuin omassa maassaan. Oli useinkin liikuttavaa nähdä,
kuinka vilpittömästi he siitä iloitsivat. Uusi Suomen lippu liehui
talon parvekkeelta ensi kerran, kun Hessenin prinssi Friedrich Karl oli
ensimmäistä kertaa lähetystössämme käymässä.

Nousukkuutta ja henkilökohtaisia salajuonia tosin ilmeni Berliinissä
toimivassa suomalaisessa diplomaattikunnassakin, mutta ne eivät onneksi
saaneet tilaisuutta siihen syvemmin juurtua. Yhteistyö vakiintui yhä
enemmän ja tuli mitä parhaimmaksi.

Lähetystön kanssa olivat kiinteässä yhteydessä suomalainen
kauppakomissioni, jossa aluksi toimi puheenjohtajana lähetystöneuvos
senaattori L. Ehrnrooth ja sittemmin tohtori J. Jännes, ja suomalainen
sanomalehtitoimisto, jota johti lehtori Öhquist. Kauppakomissioni,
johon kaupalliset asiat vähitellen kokonaan siirrettiin, muutti
lähetystön aikaisempaan huoneistoon Wichmannstrassen varrelle,
sanomalehtitoimistolla oli aluksi tyyssijansa entisessä suomalaisen
toimiston huoneistossa Nürnbergerstrassen varrella, mutta muutti
syksyllä aivan likellä lähetystöämme sijaitsevaan taloon.

Kauppakomissionissa oli henkilökunta sangen vaihtuvaa. Sen uskollisin
jäsen oli insinööri, sittemmin vuorineuvos Berndt Grönblom. Syksyn
kuluessa toimi lähetystössä ja kauppakomissionissa insinööri
E. von Frenckell, jonka tehtävänä lähinnä oli takavarikoituja
suomalaisia aluksia koskevien asioiden järjestäminen. Erinäisten
finanssi-teknillisten kysymysten vuoksi oleskeli Berliinissä
syksykuukausina pankinjohtaja A. Neovius, jonka tiedoista lähetystöllä
oli paljon hyötyä. Satunnaisiin ja poliittisella alalla toimiviin
avustajiimme kuului syksyn aikana myöskin varatuomari Hj.J. Procopé.

Saksalaisina lähetystön apulaisina olivat alusta pitäen salaneuvos
Alb. Müller saksalaista kirjeenvaihtoa ja siihen liittyviä muoto- ja
etikettiseikkoja varten sekä justitiariuksena tohtori H. Waldeck.

Lokakuussa 1918 vahvistettiin lähetystön vuosirahasääntö.
Henkilökuntaan nähden tapahtui tällöin se muutos, että luutnantti Ström
tuli toiseksi lähetystönsihteeriksi ja luutnantti Hornborg attasheaksi.
Toiseen attashean virkaan nimitettiin varatuomari A. Paloheimo.
Syksyllä henkilökuntaa vieläkin lisättiin. Etupäässä arkistoa varten
otettiin palvelukseen fil. maisteri neiti Aina Forsman ja maisteri R.
Ilmoni.

Kansliassa suoritettava työ lisääntyi alinomaa ja henkilöliikenne
kävi siellä kesän ja syksyn kuluessa yhä vilkkaammaksi. Lähetystön
kirjoihin merkittyjen tulevien ja menevien kirjeiden ja kirjelmäin
lukumäärä nousi ennen marraskuuta yhdeksännelle tuhannelle ja
annettujen passien luku noin 700:aan. Kauppakomissionissa työ lisääntyi
vieläkin suuremmassa määrässä tavarainvaihdon aljettua kesän ja syksyn
aikana Suomen ja Saksan välillä. Pitihän Berliinissä olevasta Suomen
lähetystöstä tulla maamme tärkein ja suurin ulkomainen edustuslaitos.
Niin me uskoimme, niin kotimaassa ajateltiin ja siltä näyttikin. Mutta
toisin kävi.

Kun Saksan suuresta katastrofista oli joku aika kulunut, tuli
lähetystössämme yhä hiljaisempaa. Matkustavien suomalaisten luku
väheni, passien saantia aljettiin tehdä vaikeaksi saksalaisille, jotka
halusivat matkustaa Suomeen, entente pääsi käsiksi meidän ja Saksan
välisiin kauppasuhteisiin, jotka vihdoin kerrassaan lopetettiin.
Poliittisetkin asiat vähenivät melkoisesti. Suomen ulkoasiain johto
alkoi suhtautua ynseämmin Saksaan. Ulkopoliittisen työn painopiste
oli siirtynyt Pariisiin ja Lontooseen ja huomasi kyllä, että ententen
tuulet puhalsivat yhä voimakkaampina yli Suomen. Berliinissä olevan
lähetystön ensimmäinen lyhyt loistokausi oli ohi.

Berliinissä tammikuulla 1919.




Ebertin luona käymässä.


Mikäli sain ulkoasiainministeriöstä kuulla, eivät tilapäiseen
vallankumoushallitukseen kuuluvat uudet miehet edellyttäneet, että
ulkomaiden lähettiläät kävisivät heidän luonansa kunniatervehdyksellä.
Minua kumminkin huvitti tavata uutta valtionpäämiestä, joten
ilmoitin hänelle kirjallisesti haluavani käydä hänen luonansa.
Valtakunnankansliasta sain tietää, että Ebert ottaisi minut vastaan
tammikuun 2 p:nä klo 1/2 2.

Wilhelmstrassen varrella sijaitsevaa valtakunnankanslerin palatsia
vartioivat vieläkin sotilaat, mutta Suomen lipulla varustettu
automobiili kulki esteettömästi portilla olevien vahtisotilaiden ohi
ja etehisessä ottivat tulijan vastaan kuten ennenkin ovenvartija ja
palvelijat, mutta ei aivan yhtä juhlallisesti ja kunnioittavasti
kuin aikaisemmin. Sain odottaa hetkisen samassa huoneessa,
jossa kreivi Hertlingillä oli tapana ottaa vastaan, Bismarckin
vastaanottosalongissa. Taulut riippuivat yhä paikoillaan, mutta
huonekalut olivat osalta poissa. Seinustalla seisovat tyhjennetyt
kirjahyllyt tekivät huoneen aution näköiseksi. Keskellä huonetta
olevaan pöytään oli liitetty kaksi pienempää, aivan toisenmallista,
joten syntyi tilapäinen, kömpelö pöytärykelmä. Todennäköisesti pitivät
"Volksbeauftragte" täällä täysistuntojaan. Huone oli menettänyt
ylhäisen leimansa.

Minun odottaessani ja tarkastellessani sisustusta ja ajatellessani,
millaisia muutoksia tämäkin huone oli saanut olla todistamassa,
astui sisään vanhahko harmaapartainen herra, joka sanoi olevansa
alivaltiosihteeri Baake, sosiaalidemokraatti ja ent. sanomalehtimies,
nykyään Ebertin oikea käsi. Ebert oli käskenyt hänen pyytää
anteeksi, että sain odottaa hetkisen. Baake ryhtyi keskustelemaan
Suomessa vallitsevista oloista, bolshevikivaarasta, siitä, miten
porvarillisten ja sosialistien suhde tulee muodostumaan, kuinka
valtiomuodon käy j.n.e. Vastasin vilpittömästi. Sitten hän kysyi,
tiesinkö missä Sirola oleskelee, mutta minä en voinut antaa varmaa
tietoa. Tiedustellessani, miksi kysymyksessäoleva henkilö erikoisesti
herätti hänen mielenkiintoansa, hän kertoi kohdanneensa S:n eräässä
sodan aikana Tukholmassa pidetyssä sosialistikongressissa. Tästä sain
aihetta valittaa, etteivät useimmat sosialistijohtajamme olleet voineet
vastustaa bolshevistista liikettä, vaan olivat tempautuneet mukaan.
Baakenkin mielestä se oli valitettavaa. Lisäsin, että Saksallakin
oli samaan vaaraan nähden olemassa ilmeinen todistus. Baake vastasi:
"Niin, kuten Haase." Viimeksimainitun ja muiden riippumattomien
kansanvaltuutettujen oli vähän aikaisemmin täytynyt luopua
hallituksesta epäluotettavan käytöksensä vuoksi.

Hetkisen kuluttua Ebert itse avasi viereisen huoneen oven ja pyysi
minua astumaan sisään. Kun olimme tervehtineet toisiamme istuutui hän
tuoliin työpöytänsä ääreen. Hän on vanttera, lihavahko viidenkymmenen
vuotias mies, kunniallisen ja sangen älykkään käsityöläisen näköinen.
Kun hän otti nenältään paksusankaiset silmälasinsa ja asetti ne
pöydälle, voi varsin hyvin ajatella, että hän oli hetkeksi tauonnut
tekemästä jotakin satulasepän työtä. On kumminkin pitkä aika siitä, kun
hän oli käsityöläisenä. Silloisen ja nykyisen ajan välillä on monta
sanomalehtimiehenä, poliitikkona ja valtiopäivämiehenä vietettyä vuotta.

Pyysin anteeksi, että vaivasin häntä käynnilläni, mutta huomautin
samalla aikovani muutaman päivän kuluttua matkustaa Suomeen ja
haluavani sitä ennen käydä kunniatervehdyksellä. Tahdoin vakuuttaa
hänelle, että Suomi tänä onnettomanakin aikana oli Saksan rehellinen
ystävä, joskin ulkonaisen hallituspolitiikan täytyi jossakin määrin
sopeutua maailman muuttuneeseen tilanteeseen. Huomautin, ettei
Suomi voi unohtaa Saksan sille antamaa apua. Ebert lausui olevansa
iloinen saadessaan tuon kuulla ja sanoi hyvin ymmärtävänsä, että
meidän täytyy pyrkiä ententen kanssa hyviin suhteisiin. Sanoin, että
minulle ja maanmiehilleni tuottaisi suurta iloa saada valtionpäämiehen
omasta suusta kuulla luottava, Saksan sisäisten olojen kehittymistä
koskeva lausunto. Hän vastasi, että tilanne oli erittäin vaikea ja
huolestuttava, mutta hän toivoi kumminkin, että kaikki selviytyisi.
Hän mainitsi lähinnä Schlesian hiilialueella ja Ruhrin seuduilla
sattuneet lakkolevottomuudet. Schlesiaan lähetettyjen neuvottelijain
oli onnistunut saada aikaan sopimus, jonka mukaan työläisten piti
palata töihinsä. Mitään kaivosten hävittämistä ei tultaisi sallimaan.
Jos sellaista sattuisi, puuttuisi sotaväki ehdottomasti asiaan.
Elintarveolot näyttivät sangen huolestuttavilta. Suoritettujen
laskelmain mukaan riittäisivät jauho- ja perunavarastot maaliskuun
alkuun, mutta silloin tarvittaisiin välttämättä tuontia ulkomailta,
jotta nälkämellakat voitaisiin välttää. Korkealle kiristettyjä
työpalkkoja ei teollisuus voisi ajan pitkään mitenkään kestää,
mutta tämän seikan olivat useiden tehtaiden työläiset jo älynneet
ja saksalaisten työläisten vaatimukset olivat kuitenkin ylipäänsä
siedettäviä. Muistettava on, huomautti Ebert, että he ovat kokeneet
neljä kovaa vuotta ja taipuvat ajattelemaan, että jokainen varakkaampi
ihminen on "Kriegsgewinnler". Jos kysymystä ei voitaisi ratkaista,
jos tehtaat täytyisi sulkea raaka-aineiden puutteen ja korkeiden
työpalkkojen vuoksi, niin sisäinen järjestys joutuisi suureen vaaraan.

Kansalliskokouksen Ebert katsoi taatuksi. Vaalien loukkaamattomuus
voitiin turvata lailla. Kokousta ei nähtävästi pidettäisi Berliinissä
vaan jossakin muussa paikassa, lähempänä Etelä-Saksaa, todennäköisesti
Weimarissa, osaksi siitä syystä, etteivät kadulta tulevat vaikutukset
häiritsisi työtä, osaksi poliittisista syistä, koska Etelä-Saksa
pelkäsi Berliinin vaikuttavan määräävästi asiain käsittelyyn.
Ebertin mielestä olisi Frankfurt, myöskin vuotta 1848 ajatellen,
ollut kansalliskokoukselle sopivin paikka, mutta se ei voinut tulla
kysymykseen, koska sijaitsi liian likellä miehitettyä aluetta. Voisi
näyttää siltä kuin kansalliskokous tahtoisi asettua ententen turviin.

Kun neljännestunnin keskusteltuamme erosimme, toivotti Ebert Suomelle
onnellista kehitystä ja kaikkea hyvää. Mieleeni jäi se vaikutelma, että
hän on viisas ja rehellinen mies, jonka katsantokanta on pohjaltaan
porvarillinen, ja että hän siinä korkeassa asemassa, jonne hänet on
nostettu, tahtoo työskennellä maansa hyväksi niin paljon kuin suinkin.
Ilmeisesti hän kumminkaan ei ole hallituksen johtavana voimana, jona on
pidettävä Scheidemannia.

Astuessani ulos Ebertin vastaanottohuoneesta tapasin etuhuoneessa
salaneuvos Riezlerin. Vaihdoimme joitakin sanoja. Hän muistutti
ensimmäisestä kohtauksestamme Tukholmassa syksyllä 1917 ja
miten kaikki on sen jälkeen muuttunut. Riezler on vanhastaan
valtakunnankanslerinpalatsissa kuin kotonaan. Hän oli ollut
Bethmann-Hollwegin uskottuja ja aina siitä lähtien oli hänelle uskottu
vaikeita ja hienotunteisuutta vaativia poliittisia kysymyksiä,
varsinkin itää koskevia. Uusi vallankumouksellinen hallituskin näytti
pitävän häntä käyttökelpoisena.

Berliinissä tammikuulla 1919.




Weimarissa helmikuun 6 p:nä 1919.


Jännityksellä ja levottomuudella odotettu kansalliskokouksen
kokoontumispäivä, päivä, jolloin "vallankumouksen" sijaan taas
tulisivat lailliset olot, oli valjennut. Ulkoasiainministeriö oli
ystävällisesti kutsunut lähetystöjen päälliköt naisineen olemaan läsnä
tässä juhlallisessa tilaisuudessa, jonka tuli aloittaa uusi ajanjakso
Saksan kansan historiassa. Levottomuudet ja mellakat eivät olleet
mahdottomia, mutta emme epäröineet noudattaa kutsua.

Kun aamulla klo 8 lähdimme Anhalter Bahnhofille, oli Berliini täysin
rauhallinen. Mikään ei viitannut siihen, että spartakisteilla
oli pahat mielessä ja että he olivat jotakin suunnitelleet täksi
päiväksi. Yleisesikunnan kautta olinkin kuullut, että he olivat
siirtäneet alkuaan täksi päiväksi suunnittelemansa vallankaappauksen
toiseen ajankohtaan. Junalaiturille johtavassa porraskäytävässä
oli teräskypärillä varustettuja sotilaita vahdissa, mutta
ulkoasiainministeriöstä saamamme passit avasivat meille tien.
Kutsuttujen käytettäväksi oli jätetty erikoinen salonkivaunu — aivan
tavatonta ylellisyyttä näinä aikoina, jolloin ihmisten muuten täytyi
matkustaa epämukavissa, täyteen ahdetuissa ja lämmittämättömissä
vaunuissa. Ententen rosvopolitiikka oli pitänyt huolta siitä, että
suurin ja paras osa Saksan rautateiden vaunustoa siirtyi Reinin
toiselle puolelle. Salonkivaunuun kokoontuivat ne diplomaattikunnan
jäsenet, jotka olivat ilmoittaneet olevansa halukkaat lähtemään
Weimariin, kaikkiaan 14 henkeä. Lähetystöpäällikköjä oli mukana Tanskan
ministeri, kreivi Moltke, Ruotsin ministeri, parooni von Essen,
Sveitsin ministeri Mercier, Persian lähettiläs Hussein Kuli-Kahn,
Liettuan lähettiläs Schaulys ja allekirjoittanut. Sitäpaitsi ottivat
retkeen osaa norjalainen ja hollantilainen lähetystöneuvos, Mexicon
sotilasattashea, eräs Turkin lähetystön virkamies ja kolme naista.
Seurueen oppaana oli sangen herttainen salaneuvos von Kühlmann
ulkoministeriöstä, ulkomaisten lähetystöjen juhlamenojenohjaaja.

Oli kaunis, aurinkoinen talvipäivä. Lumen koristama seutu, jonka
halki kuljimme, näytti pohjoismaiselta talvimaisemalta. Matka edistyi
häiriöittä. Pysähdyttiin vain kerran, Hallessa, lyhyeksi aikaa.
Täsmälleen neljän ja puolen tunnin kuluttua saavuimme tuohon Thüringin
kuuluisaan kaupunkiin, jonka suuriin kulttuurimuistoihin nyt liittyisi
merkittävä poliittinen tapahtuma. Asemalla meidät otti vastaan parooni
von Lenz, joka oli määrätty olemaan käytettävänämme Weimarissa. Vaunuja
oli meitä vastassa, mutta useimmat meistä mieluummin kävelivät kymmenen
minuutin matkan kaupungin halki Fürstenhofiin, joka muistaakseni
aikaisemmin oli nimeltään Russischer Hof. Sinne oli katettu runsas
aamiaispöytä, ja kun olimme osoittaneet, ettemme sitä halveksineet,
lähtivät muutamat meistä kaupungille. Ihmisiä parveili kaduilla,
varsinkin teatterin seuduilla, missä kansalliskokous oli saanut
tyyssijansa.

Päämääränämme luonnollisesti oli Goethehaus, mutta meillä oli
ainoastaan kymmenen minuuttia käytettävänämme, ellemme tahtoneet
myöhästyä kansalliskokouksen avauksesta klo 3.

Lähdimme teatteriin. Berliiniläiset poliisit valvoivat järjestystä
torilla ja läheisillä kaduilla. "Rautaisesta divisionasta" valittu
kunniakomppania seisoi torilla ja sotilassoittokunta soitti. Sotilaat
näyttivät kuriin tottuneilta ja kunnollisilta, aivan toisenlaisilta
kuin ne ryhdittömät sotilasjoukkiot, joita nykyään näkee Berliinin
kaduilla vaeltamassa [17] Toria ympäröivät talot komeilivat
liputettuina, Saksan ja Saksi-Weimarin väreissä. Ei näkynyt yhtään
yksinomaan punaista kangaskappaletta eikä mitään merkkiäkään ollut
havaittavissa siitä, että spartakistit olisivat aikoneet esiintyä
häiritsevästi. Kaikki oli tyyntä ja sopusointuista, mutta samalla niin
romantillista ja suurten henkien muistoihin kietoutuvaa kuin vain
Weimarin kaupungissa voi olla. Siellä, jos missään, ovat Saksan suuret
henget vielä jäljellä, sillä he muistuvat mieleen joka askelella.
Ebertkään ei voinut olla tervehdyspuheeseensa lainaamatta heidän
aarteitansa. Ja kumminkin uskaltaa tuskin toivoa, että he voivat
kohottaa meidän aikamme pieniä, auttamattomasti riitaisia ihmisiä
todellisen inhimillisyyden maailmaan.

Teatteri vaikutti kirkkaine sinisine ja valkoisine väreineen
miellyttävältä. Meille osoitettiin paikat entisessä hoviaitiossa,
joka sijaitsee ensi rivin perällä. Aitio oli iso ja hieno ja siitä
voi helposti nähdä koko teatterin. Se ei ole erikoisen tilava,
ei paljoa suurempi kuin Helsingin ruotsalainen teatteri, mutta
paljoa aistikkaampi. Näyttämö oli kokonaan rakennettu uudelleen,
muutettu puolipyöryköksi ja yhdistetty permantoon, jossa entiset
teatterituolit nyt olivat valtiopäiväistuimien virassa. Silloitettua
orkesteripalkkaa ja näyttämöä peittivät punaiset matot. Keskellä
pyörykköä olivat presidiopöytä ja puheenjohtajantuoli, jotka oli tuotu
valtiopäivätalosta. Molemmin puolin tätä pöytää, mutta hiukan sitä
edempänä olivat ministerien penkit. Permantoaitioiden koko rivi oli
poistettu ja niihin rakennettu permantopenkkejä. Sali oli juhlallisesti
koristettu köynnöksin ja lukemattomin kukin, mikä osoitti, että "Weimar
yhä vielä rakastaa kukkia kuten ennenkin." Ministeripenkkien kohdalle
oli sommiteltu runsaita syreeni- ja kielokoristeita.

Pian täyttivät salin edustajat, ja hallituksenjäsenet asettuivat
hekin paikoilleen. Presidiopöydän oikealla puolella istuivat Ebert
ja Scheidemann sekä heidän vieressään Landsberg, Noske ja Wissel.
Takimmaisessa penkissä näkyi Erzbergerin lihavat kasvot ja uusi
sotaministeri Reinhard. Hallituksen jäsenet näyttivät tyytyväisiltä.
He olivat saavuttaneet ensimmäisen tarkoitusperänsä, ja se ei ollut
tapahtunut ilman ponnistusta ja tahdonvoimaa. Rivitkin täyttyivät
viimeistä sijaa myöten kutsuvierailla.

Edustajakokous muistutti ulkonaisesti suurin piirtein katsoen vanhoja
valtiopäiviä, joskin vasemmistotyypit olivat silmäänpistäviä. Monia
valtiopäiväkiistelyistä tunnettuja hahmoja voi keksiä edustajain
joukosta. Joitakin naisenpäitä näkyi, mutta naispuolisia edustajia
oli niin vähän, etteivät he voineet painaa kokoukseen leimaansa.
Oikealla istuivat konservatiiviset, saksalainen ja saksalaiskansallinen
kansanpuolue, kreivi Posadowsky etunenässä, sitten seurasivat lähempänä
keskustaa kristillis-sosiaaliset, entinen keskuspuolue, joiden joukossa
näkyi iäkäs, harmaapartainen Groeber sekä Trimborn, ja demokraatit
ensimmäisine miehineen: Fischbeck (Preussin kauppaministeri), Fr.
Naumann, tunnettu kirjailija ja puhuja, sekä entinen varakansleri
Payer, hupainen würtembergiläinen. Vasemman puolen salia täyttivät
suurimmaksi osaksi vasemmistososialistit, joiden joukossa näkyi
useita naisia. Ylemmässä äärimmäisessä vasemmassa kulmassa olivat 22
riippumattoman sosialistin paikat. Etumaisena istui heidän joukossaan
epämiellyttävän, kavalan näköinen Haase.

Neljännestä yli kolmen soi kello ja Ebert nousi puhujalavalle.
Hän näytti varmalta ja tyyneltä ja aloitti puheensa osoittamatta
pienintäkään hermostuneisuuden merkkiä. "Meine Damen und Herren",
kuului ensi kerran saksalaisessa parlamentaarisessa kokouksessa.
Ebertin puhe oli hyvin harkittu, mutta siihen ei sisältynyt mitään
erikoista. Hän kosketteli lähinnä vallankumousta ja kansalliskokouksen
ehdotonta suvereenisuutta. "Vanhat kuninkaat ja ruhtinaat Jumalan
armosta ovat ainiaaksi hävinneet." "Saksan kansa on vapaa, jää
vapaaksi ja hallitsee tulevaisuudessa aina itse itseänsä." Sitten
hän puhui sodasta, jossa oli jouduttu häviölle ja vihollisten
kosto- ja väkivaltapolitiikan aiheuttamasta hädänalaisesta tilasta,
verrattomasta vääryydestä. "Varoitamme vastustajaa kärjistämästä
asioita äärimmilleen." "Älköön meitä pakotettako tekemään
kohtalokasta valintaa: joko nälkäkuolema tai häpeä. Sosialistisen
kansanhallituksenkin ja juuri sen tulee pitää kiinni tästä: mieluummin
pahinkin puute kuin kunniattomuus." Ebert huomautti, että Saksa
tahtoo yhtyä toisten valtioitten veroisena kansojen liittoon ja
vetosi kaikkiin maailman kansoihin saadakseen oikeutta Saksalle.
Hän kosketteli lämpimästi saksalaisen Itävallan liittymistä Saksan
tasavaltaan ja siirtyi sitten Saksan taloudellisiin, sosiaalisiin
ja sivistyksellisiin kehitysmahdollisuuksiin. "Huolestuttavalta
näyttää tulevaisuutemme. Mutta kaikesta huolimatta me luotamme
Saksan kansan luovaan voimaan, jota on mahdoton hävittää. Saksan
valta-aseman vanhat perusteet ovat ainiaaksi murtuneet. — — — Kuten
marraskuun 9 päivä 1918 on liittynyt maaliskuun 18:nteen 1848, samoin
on meidän täällä Weimarissa suoritettava siirtyminen imperialismista
idealismiin, maailmanvallasta henkiseen suuruuteen." Hän päätti
puheensa näin: "Käykäämme siis työhön, katse kiinteästi suunnattuna
suureen päämääräämme: Saksan kansan oikeuden puoltamiseen, lujan
saksalaisen demokratian perustamiseen ja sen täyttämiseen todellisella
sosiaalisella hengellä ja sosiaalisella laadulla. Siten me teemme
totta siitä, minkä Fichte merkitsi Saksan kansakunnan tarkoitukseksi.
Tahdomme perustaa oikeuden ja totuuden valtakunnan, joka perustuu
kaikkien niiden yhdenvertaisuuteen, joilla ihmiskasvot on."

Puhe lausuttiin kantavin äänin, mutta ilman mainittavaa lennokkuutta.
Se oli luonnollisesti sävyltään sosialistinen, mutta ylimalkaan
maltillinen, varsinkin kun ottaa huomioon, että sen piti eräs
valtiopäivien entisiä oppositsionipuhujia. Edustajain penkeiltä
tietysti kuului huudahduksia, mutta ne eivät sentään aiheuttaneet
meluisaa keskeytystä. Intohimoisimpia olivat äärimmäiset siivet.
Oikeisto ilmaisi olevansa tyytymätön vallankumoukseen ja vanhaan
järjestelmään kohdistuviin hyökkäyksiin. Riippumattomat purkivat
huudahduksin Ebertiin, Scheidemanniin ja Noskeen suuntautuvaa vihaansa.
Heidän välipuheluistaan Ebert ei huolinut mitään, mutta oikeisto sai
terävän ja mestaroivan muistutuksen, siitä ettei se ollut mitään
oppinut viime tapahtumista. Kun Ebert puhui saksalaisen Itävallan
Saksaan liittymisestä, kaikui salissa yksimielisiä suostumushuutoja, ja
kun hän esitti vastalauseensa sen johdosta, että Elsassia käsiteltiin
Ranskan maakuntana ja saksalaisia yhä pidettiin sotavankeina, kuului
voimakkaita pfui-huutoja. Puhe kokonaisuudessaan sai tosin osakseen
hyväksymystä ja kättentaputusta, mutta mitään innostunutta mielialaa se
ei kyennyt kokouksessa herättämään. Ebert ehkä itse uskoi kauniisiin
sanoihinsa ja tulevaisuuden lupauksiin, mutta hänen yleisönsä ei
suinkaan tullut vakuutetuksi niiden todenperäisyydestä.

Ebertin lopetettua puheensa ja siirryttyä paikalleen asettui
puheenjohtajan tuoliin ikäpresidentti, 78-vuotias sosialisti Pfannkuch.
Pidettyään kokoukselle lyhyen tervehdyspuheen hän otti käsille ne
juoksevat asiat, jotka kuuluivat päivän ohjelmaan. Kun oli tapahtunut
nimenhuuto, josta kävi ilmi, että 421 valitusta edustajasta 397 oli
saapuvilla, julistettiin kokous päätösvaltaiseksi. Seuraava istunto
määrättiin pidettäväksi seuraavana päivänä, jolloin presidion vaalin
piti tapahtua. Edeltäpäin tiedettiin, että enemmistösosialistien,
demokraattien ja kristillis-sosiaalisten muodostamassa yhtymässä tehdyn
sopimuksen mukaan sosialisti, tohtori David valittaisiin presidentiksi.

Tyynesti ja melkein kuin jokin liiketoimi oli tämä merkittävä kokous
tapahtunut. Hiljaa ja äänettöminä hajautuivat ihmiset. Ajan ja
tehtävän suuri vakavuus oli painanut leimansa mielialaan. Toisenlainen
oli mieliala Frankfurtissa 1848. Mitään vapaudenintoa ei nyt voinut
havaita. Mutta vaikutelma, ainakin se, minkä minä sain, oli etupäässä
hyvä. Monia hankauksia voidaan odottaa, mutta täytyy toivoa, että
kokouksen onnistuu vaikeammitta ulkoa- tai sisästäpäin aiheutuvitta
häiriöittä luoda Saksaan järjestyneet olot ja jossakin määrin ehjentää
sen silvottua ruumista ja sielua. Mutta on mahdollista sekin, että
uudisrakennustyö hukkuu sanoihin ja kiistoihin ja että toiminta syntyy
toisella taholla.

Kävelimme hetken aikaa tuossa hienossa kaupungissa, ostimme äskettäin
järjestetyn lentopostin tuomia Berliinin lehtiä ja palasimme hotelliin
juomaan iltapäiväteetä ja keskustelemaan matkatoveriemme kanssa
päivän vaikutelmista. Hallissa kohtasimme ulkoasiainministerin kreivi
Brockdorff-Rantzaun, joka oli saapunut toivottamaan ulkomaalaisia
vieraitaan tervetulleiksi Weimariin. Hänen piti muutaman päivän
kuluttua pitää suuri puheensa ulkopoliittisesta asemasta ja Saksan
suhtautumisesta siihen.

Käytettäviksemme jätetyillä ajoneuvoilla lähdimme asemalle,
missä meitä oli odottamassa salonkivaunu ja olosuhteisiin nähden
suurenmoinen päivällinen. Ainoastaan puoli tuntia myöhästyneinä me
saavuimme keskiyön aikaan Berliiniin. Tuo merkillinen päivä, helmikuun
kuudes, oli lopussa, kaikki oli käynyt hyvin, ja minä tunsin olevani
kiitollinen siitä, että vuoden kestäneen Saksassa oleskeluni jättämiin
moniin ja rikkaisiin muistoihin oli nyt liittynyt todistajana-olo
uudessa maailmanhistoriallisessa tapahtumassa.

Berliinissä helmikuulla 1919.




Eroaminen lähettilääntoimesta Berliinissä.


Toimeeni Suomen ensimmäisenä lähettiläänä Berliinissä sisältyi
erikoistehtävänä silloin sotilaallisesti voimakkaan ja, kuten voi
otaksua, sodan jälkeen poliittisestikin vaikutusvaltaisen Saksan suoman
tuen hankkiminen valtiolliselle itsenäisyydellemme. Tehtävä oli minulle
erittäin läheinen, ei ainoastaan Saksaan kohdistuvan myötätuntoni
vuoksi, vaan myöskin siitä syystä, että Saksa oli ainoa suurvalta,
jolta saatoimme silloin toivoa muutakin kuin koreita lauseparsia,
nimittäin syvempää ja käytännöllisempää riippumattomuutemme
harrastamista ja aktiivista apua sitä tehostettaessa Venäjää vastaan.
Tämä tehtävä muodostui samalla niiden pyrkimysten ja toiveiden
päätökseksi, jotka olivat minua maailmansodan aikana elähdyttäneet.
Tarkoitukseni ei ollut antautua kokonaan diplomaattiselle uralle.
"Diplomaattinen" harrastukseni on aina kohdistunut eräiden määrättyjen
positiivisten tehtäväin suorittamiseen eikä diplomaatintoimeen
ylipäänsä.- Tehtävä oli minulle tilapäistä asevelvollisuutta isänmaan
hyväksi, sellaisessa muodossa, joka vastasi pyrkimyksiäni ja johon
minulla katsottiin olevan tarpeelliset edellytykset.

Saksan valta-asemassa syksyllä 1918 tapahtunut suuri, odottamaton
muutos vaikutti luonnollisesti voimakkaasti ulkopolitiikkaamme.
Svinhufvudin-Paasikiven hallitus oli ulkonaisessa politiikassaan
noudattanut puhtaasti saksalaisia, lähemmin sanoen selvästi
oikeisto-saksalaisia suuntaviivoja. Se työskenteli saadakseen Saksan
keisarilliseen huoneeseen kuuluvan prinssin Suomen kuninkaaksi ja
sen ohjelmaan kuului sotilaallinen yhteistoiminta Saksan kanssa
Suur-Suomen luomiseksi. Tämä politiikka ei ollut aivan vapaa
eräänlaisesta kiihkoisänmaallisuudesta, joka oli luonnollisena
seurauksena vapaussodan loistavasta menestymisestä ja Saksan voimakkaan
sotilaallisen tuen luomasta tunnosta, ja se oli välttämättömän
johdonmukaisesti, vaikkapa vastoin toivomuksiammekin, johtanut
puolueettomuudestamme luopumiseen sodan aikana. Omasta puolestani en
voinut siihen joka kohdassa liittyä. Poliittisessa, taloudellisessa
ja sivistyksellisessä suhteessa näytti minustakin Saksa olevan se
ulkopuolellamme oleva valta, johon meidän oli lähinnä perustettava
valtiollinen itsenäisyytemme ja maamme kehkeytyminen, eikä ainoastaan
jonakin ajankohtana vaan myöskin tulevaisuudessa, mutta pitemmälle
menevä poliittinen ja sotilaallinen riippuvaisuus kuin minkä
vallitsevat olosuhteet tekivät välttämättömäksi, näytti minusta
epäviisaalta. Välienrikkoutuminen entente-valtojen kanssa, mikä voisi
jälleen repiä auki itsenäisyyskysymyksemme, piti mielestäni välttää,
mikäli mahdollista. Siihen olisi Saksan avustuksella suoritettu Venäjän
Karjalassa tehty valloitusyritys johtanut, ja luultavasti olisi myöskin
Saksan keisarin pojan valitseminen Suomen kuninkaaksi sodan kestäessä
katsottu riittäväksi välienkatkeamisen aiheeksi. Saksan hallituksella
ja parlamenttipolitiikalla ei sellaisia suunnitelmia ollutkaan. Niitä
kumminkin kannatti osa sotilaspiirejä ja eräin sotilaspoliittisin
edellytyksin myöskin Saksan armeijan ylijohto. Vielä vähemmän
ajateltiin Saksassa tehdä Suomi saksalaiseksi vasallivaltioksi, kuten
ententepiireissä tahdottiin edellyttää. Saksan Suomi-politiikka —
lukuunottamatta aktuaalisia strateegisia näkökantoja, jotka jossakin
määrin vaikuttivat Suomessa suoritettuun sotilaalliseen toimintaan
— tähtäsi siihen, että oli autettava luomaan voimakasta vapaata
Suomea, joka läheisesti liittyisi Ruotsiin sen kanssa suunnaten
politiikkaansa keskusvaltojen mukaisesti. Suomesta piti tavallaan
tulla Saksaa ja Ruotsia yhdistävä poliittinen silta. Siten voitaisiin
muodostaa Itämeren ympärille valtayhtymä, joka vastustaisi kaikkia
tätä sisämerta koskevia Englannin suunnitelmia. Saksalaisystävällinen
politiikkamme vapaussodan jälkeen ei ollut mitään pakkopolitiikkaa,
jonka aiheena olisivat olleet ulkoapäin asetetut vaatimukset, vaan se
johtui osalta kiitollisuuden- ja sympatiantunteista, osaksi puhtaasti
suomalaisista harrastuksista, sellaisina kuin johtavat henkilöt ne
silloin käsittivät. Se oli avointa, rehellistä politiikkaa. Ellen joka
kohdassa sitä omaksunutkaan, koskivat eroavaisuudet kumminkin enemmän
tämän politiikan kvantitatiivista kuin kvalitatiivista puolta.

Saksassa tapahtuneen luhistumisen jälkeen ulkopolitiikkamme
luonnollisesti oli suunniteltava jossakin määrin toisin. Emme voineet
yksipuolisesti rakentaa sellaiselle pohjalle, jonka kestävyys jo
oli pahoin järkytetty, nimittäin Saksan ulkonaisen valta-aseman
pohjalle. Tämän tunnusti myöskin Suomen silloinen hallitus. Sitä
pidettiin kumminkin niin "komprometteerattuna", ettei se voinut
säilyä. Ulkoasiainministeri Stenrothinkin, jonka politiikassa sentään
oli erittäin varovainen leima, täytyi erota. Mannerheim, joka oli
poliittisessa tarkoituksessa käynyt Englannissa ja Ranskassa, astui
Svinhufvudin sijaan, ja muodostettiin uusi — Ingmanin — hallitus,
jossa C. Enckell oli ulkoasiainministerinä. Ententen tuulet alkoivat
puhaltaa ulkopolitiikassamme yhä voimakkaammin, ja pian saattoi
raporttien ja toimenpiteiden nojalla havaita, että merkinantopaikat
olivat Pariisi ja Lontoo. Niissä saksalaisissa piireissä, joissa
Suomen asioita harrastettiin, — virallisissa ja yksityisissä —
suhtauduttiin objektiivisella saksalaisella tavalla varsin tyynesti
ja asiallisesti tähän muutokseen, jota pidettiin uuden valtatilanteen
luonnollisena seurauksena. Se käsitettiin pakolliseksi, nöyryyttäväksi
taipuvaisuudeksi eikä pelkän kukkaropolitiikan ilmaukseksi, jollaisia
oli saatu nähdä eräissä toisissa kansoissa. Olihan Saksalla itsellään
paljoa suurempi nöyryytys kestettävänään.

Saadakseni selville hallituksen poliittiset suuntaviivat ja kotimaassa
vallitsevan mielialan matkustin tammikuun alussa 1919 Helsinkiin.
Vaikutti suuressa määrin rauhoittavasti ja kohottavasti, kun
huomasi yksityisessä yhteiskuntaelämässä tunteiden ja sympatiain
olevan ylimalkaan ennallansa. Lämmin mieliala vallitsi siinä
jäähyväisjuhlassa, joka pörssiklubissa pidettiin Suomen palveluksesta
pakollisesti poistuneille saksalaisille upseereille (Ausfeldille,
von Colerille, Stahelille y.m.) ja johon minulla oli tilaisuus ottaa
osaa. Useimmat eronneen hallituksen jäsenet olivat läsnä. Vähemmän
tyydyttäviä olivat virallisista piireistä saadut vaikutelmat.
En tietenkään tarkoita henkilöitä, vaan heidän suhtautumistansa
ulkopolitiikkaan. Asianomaisissa ei mielestäni ilmennyt valtavimpana
piirteenä ilmeinen entente-ystävällisyys vaan pelokas varovaisuus,
ettei tekisi tai sanoisi mitään, mikä ei olisi ententen mieleen,
sekä tästä johtuva suuri myöntyväisyys. Varsinkin ranskalaisen
mielenlaadun pitkälle menevä silmälläpito minua hämmästytti. Tässä
ilmenevä poliittinen psykologia palautti mieleeni erään menneen,
henkilökohtaisesti kokemani ajanjakson historiassamme, joskaan
en jättänyt huomioonottamatta, että silloin oli poliittisten
ristiriitain ohella olemassa myöskin oikeudellisia. Varmaan oli sekä
viisasta että välttämätöntä, että hallituksemme pyrki lujittamaan
suhteitamme entente-valtoihin ja ennen kaikkea meillä oli syytä
etsiä Amerikan ystävyyttä. "Tervettä kansallista itsekkyyttä täytyy
olla jokaisessa kansassa, mutta on olemassa eetillisiä lakeja,
joita ei saa syrjäyttää." Lyhytnäköistä, kuten luullakseni kaikki
konjunktuuripolitiikka, oli tuo taipuisa aulius, jonka nojassa
entente suoranaisesti ja epäsuorasti saattoi käyttää puhevaltaa
sisäisissä asioissamme ja johtaa hallituksemme epäystävälliseen ja
epäritarilliseen käyttäytymiseen Saksaa kohtaan, siis kieltämään
ystävämme ja auttajamme siitä syystä, että häntä oli kohdannut
onnettomuus. Sitä tietä saatoimme ostaa itsellemme hetkeksi joitakin
etuja, mutta emme voineet ansaita itsellemme kansojen kunnioitusta,
ei edes länsivaltojen. Suuntautuminen Saksasta eroon ei sekään
minusta näyttänyt otolliselta, jos ei pysähdytty ainoastaan lähintä
tulevaisuutta tarkastelemaan. Vetäytyminen pois diplomaattisesta
toimestani, joka oli rakentunut aivan toisille edellytyksille, näytti
minusta täysin oikeutetulta. Mutta toisaalta uskoin suhteitteni ja
Berliinin johtavissa piireissä nauttimani luottamuksen nojalla, siellä
oleskelemalla ja toimimalla voivani lieventää uuden suunnan vaikutuksia
ja vastustaa niitä ulkoapäin tulevia ilmeisiä yrityksiä, joiden
tarkoituksena oli saada aikaan välien rikkoutuminen Suomen ja Saksan
kesken. Sitä ei kansamme varmaankaan halunnut eikä se voinut tuottaa
maallemme mitään pysyvää etua.

Hallituspiireissä kumminkin kohtasin sen varman käsityksen, että
paikalleni jääminen tuottaisi hallitukselle poliittisia vaikeuksia
ententen puolelta. En voinut itse arvostella, missä määrin käsitys oli
perusteltu, mutta en tahtonut edes näennäisestikään estää hallitusta
saavuttamasta tavoittelemiansa positiivisia tarkoitusperiä, lähinnä
itsenäisyytemme tunnustamista. Jotta eroaminen ei muodostuisi kovin
äkkinäiseksi, päätettiin että pyytäisin virkavapautta kolmeksi
kuukaudeksi ja sitten eroaisin.

Palattuani Berliiniin kävin tammikuun 29 p:nä tapaamassa Saksan
ulkoasiainministeriä kreivi Brockdorff-Rantzauta, annoin hänelle tiedon
virkavapaudestani ja odotettavissa olevasta eroamisestani sekä selitin,
hänen kysyttyään, mikä tuohon oli syynä. Korostin kuitenkin sitä, ettei
toimenpidettä ollut katsottava epäystävälliseksi teoksi Saksaa kohtaan
hallituksemme taholta. Rantzau esitti tämän johdosta mietteitä, jotka
hienotunteisuudesta jätän tässä mainitsematta.

Jäin kumminkin Berliiniin, osaksi kirjallisten töiden vuoksi, osaksi
voidakseni läheltä seurata sisäisten olojen kehittymistä Saksassa.
Lähetystön toimintaan en tietenkään ottanut osaa, mutta täytin
edustusvelvollisuuteni ja voin olla maallemme hyödyksi myöskin
niiden suhteiden nojalla, joita minulla oli. Ententen diplomatialle
ei oleskeluni Berliinissä virkavapaana ministerinä ollut kuitenkaan
miellyttävää, jonka vuoksi saatiin aikaan, että minun oli luovuttava
toimestani Suomen Berliinissä olevana lähettiläänä jääden käytettävissä
olevaksi ministeriksi. Asiasta annettiin minulle tieto maaliskuun
23 p:nä. Huhtikuun alussa minä anoin eroa ulkoasiainministeriön
palveluksesta.

Tuntui kaikesta huolimatta ikävältä lopullisesti luopua toiminnastani
Berliinissä, missä olin saanut osakseni paljon ymmärtämystä, ystävyyttä
ja luottamusta virallisten ja yksityisten piirien taholta ja missä
tiesin tehokkaalla tavalla voineeni hyödyttää maatani. Yhteistyö oli
lähetystössä ollut hyvä ja oli siitä sukeutunut kunnioituksen ja
kiintymyksen siteitä. Myöskin suhde diplomaattikunnan henkilöihin
oli ollut luottamuksen ja sydämellisyyden leimaama. Olin koettanut
panna erikoista painoa siihen, että Suomea täällä olisi pidetty
samanarvoisena kuin muita puolueettomia maita, Skandinavian maita,
Hollantia ja Sveitsiä.

Huhtikuun 2 p:nä olin jäähyväiskäynnillä kreivi Brockdorff-Rantzaun
luona, joka puhui varsin hyväntahtoisesti ja tunnustavasti
yhteistyöstä ja siitä hyvästä yhteisymmärryksestä, joka oli vallinnut
ulkoasiainministeriön ja Suomen lähetystön kesken. Keskustelimme
sitten poliittisesta tilanteesta ja Saksan sisäisestä asemasta. Hän
tahtoi katsella asioita niin toivehikkaasti kuin suinkin ja sanoi,
ettei hän puolestaan milloinkaan tule hyväksymään tunnotonta tai
kunniatonta väkivaltarauhaa. Siitä lyhytnäköisestä politiikasta, jota
entente hänen mielestään harjoitti, hänellä ei ollut kyllin voimakkaita
sanoja käytettävänään. Se saattoi johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin,
jotka koskivat koko Eurooppaa, liittolaisia itseänsä ei suinkaan
vähimmin. Hän arveli, että tässä oli kaksi maailmankatsomusta keskenään
kamppailemassa, ja tässä kamppailussa, sanoi hän, "on Suomi samalla
puolella kuin Saksa". Lausunto tuotti minulle vilpitöntä iloa.

Muutamia päiviä myöhemmin sain kreivi Rantzaulta kirjeen, jossa hän
virallisemmin, mutta kuitenkin persoonallisen lämpimästi ilmaisi
omat ja ulkoasiainministeriössä toimivain työtoveriensa valittelut
eroamiseni johdosta ajatellen sekä asiallisia että henkilökohtaisia
hyviä suhteita, jotka olivat olleet välillämme vallitsemassa.
Kirjeessään hän lausui myöskin seuraavaa: "Enempää kuin T. Ylh.
en minäkään epäile sitä, että ne sympatian ja ystävyyden tunteet,
jotka isänmaanne vapauttamisesta saakka yhdistävät Suomen ja Saksan
toisiinsa, ovat jääneet ja tulevat jäämään pysyviksi, joskaan ne
kenties eivät olosuhteiden painon vuoksi voi päästä tällä hetkellä
selvästi ilmenemään."

Huhtikuun 6 p:nä me matkustimme Sveitsiin. Lähetystön jäsenet
saattoivat meitä asemalle. Tosin oli minun vielä määrä palata
Berliiniin, mutta joka tapauksessa oli nyt erottava tosin lyhyestä,
mutta tärkeästä ja vastuunalaisesta työkaudesta elämässäni.

Lugano, huhtikuussa 1919.

       *       *       *       *       *

Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa minä oleskelin Helsingissä
järjestelemässä kotiin palaamistani ja muita yksityisiä asioita.
Tällöin sain ulkoasiainministeriöstä rapellikirjeeni, joka minun
oli vallitsevan tavan mukaan henkilökohtaisesti jätettävä Saksan
valtionpäämiehelle, nimittäin valtakunnanpresidentille Ebertille.
Saksan keisarille jättämäni vakuutuskirja oli ollut laadittu
saksaksi, Saksan valtakunnan presidentille antamani rapellikirje oli
ranskankielinen! Palattuani Berliiniin pyysin päästä Ebertin puheille,
mutta hänen täytyi lähteä Weimariin ottamaan osaa niihin tärkeihin
neuvotteluihin, joita siellä oli määrä pitää rauhanneuvottelujen
johdosta. Keskusteltuani asiasta ulkoministeriön kanssa lähdin sinne
kesäkuun 21 p:nä samalla kertaa kuin osa diplomaattikunnan jäseniä.
Matkan varrella tapasin valtiopäivämies tohtori Fr. Naumannin,
erään demokraattisen puolueen johtajia, joka hetkeksi istuutui
vaunuosastooni ja teki selkoa niistä mielialoista, joita puolueissa
ja kansalliskokouksessa vallitsi rauhanehtojen hyväksymiseen nähden.
Hän ennusti, että lopulta päätettäisiin ne allekirjoittaa, vaikka
enemmistö olikin vastustavalla kannalla. Kansalliskokous ei uskaltaisi
ottaa kiellosta vastatakseen. Ententen joukkojen marssiminen maahan
aiheuttaisi kaikilla aloilla sekasortoa, jota riippumattomat ja
spartakistit tulisivat käyttämään hyväkseen. Mutta kaikkein eniten
peljättiin sitä, että valtakunta siinä tapauksessa hajoaisi. Etelä-
ja Länsi-Saksa tahtoivat rauhaa millä ehdoilla tahansa. Oltiin
"virheellisessä kehässä". Tuo ennen niin voimakas isänmaanystävä
oli hyvin masentunut, melkeinpä murtunut. Audienssi oli määrätty
kesäkuun 21 p:ksi klo 2. Mainittuun aikaan minä saavuin entiseen
suurherttualliseen juhlalliseen linnaan, jossa jokainen huone puhuu
Tanden régime'in kieltä ja jossa nyt asustavat uudet miehet, entinen
satulaseppämestari Ebert etunenässä. Ulkomaisen lähettilään virkaansa
tulo ja virastaan luopuminen tapahtuu tavallisissa oloissa vakaantunein
juhlallisin menoin. Nyt elettiin à la guerre — selitti tilapäinen
juhlamenojen ohjaaja — ja koko asia muodostui yksinkertaiseksi
ja koruttomaksi, mikä olikin minulle mieluisinta. Tulin ensinnä
ulkoasiainministeriön edustajan, alivaltiosihteeri Langwert von
Simmernin luo. Sitten minut johdettiin valtakunnankansliaan. Siellä
minut heti otti vastaan salaneuvos Nadolny, joka valtakunnanpresidentin
kabinetin päällikkönä seurasi minua, kun minut pian senjälkeen
kutsuttiin Ebertin luo. Pidin puheeni, joka aikaisemmin oli jätetty
hänelle kirjoitettuna, ja jätin kirjeeni; Ebert vastasi moitteettomasti
ja koruttomasti, vilpittömin äänin ja katsein. Arvonimeä "Teidän
Ylhäisyytenne" ei käytetty kummaltakaan puolelta, sanoimme vain:
"Herra valtakunnan presidentti" ja "herra lähettiläs". Puheessani
minä muistutin siitä, kuinka Saksa oli ollut ensimmäisiä niistä
valtioista, jotka tunnustivat Suomen suvereeniseksi valtioksi ja
kuinka se antamalla sotilaallista apua oli ratkaisevasti tukenut
meitä taistellessamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Saksa oli
nyt menettänyt entisen valta-asemansa, ja tämä seikka oli vaikuttanut
meidänkin maamme ulkoiseen politiikkaan, mutta kansamme kiitollisuuden
ja sympatian tunteet Saksan kansaa kohtaan eivät olleet siitä
oleellisesti muuttuneet. Lausuin persoonallisena vakaumuksenani,
että henkisesti korkealle kohonnut Saksan kansa tulee kärsimysten
nuorruttamana ja jalostamana piankin jälleen saavuttamaan johtavan
aseman Euroopan kansojen perheessä. Mikään vieras kansa ei siitä
iloitsisi vilpittömämmin kuin suomalaiset.

Ebertin vastauspuhe kuului näin:

 "Kiitän Teitä sydämellisesti ystävällisistä sanoistanne. Olkaa
 vakuutettu siitä, että minä ja Saksan hallitus vilpittömästi
 valitamme, että Te luovutte toimesta, jossa olette osannut voittaa
 puolellenne ja pitää yllä uskollisia ja ystävällisiä suhteita kaikkiin
 saksalaisiin virastoihin. Vapaan Suomen ensimmäisenä edustajana Te
 olitte erikoisen sydämellisesti tervetullut Saksaan, sillä Teidän
 urhean kansanne vapaustaistelu on alusta alkaen herättänyt meissä
 mitä vilkkainta myötätuntoa. Niinpä vastasikin Suomen itsenäisyyden
 tunnustaminen, jonka Saksan hallitus myönsi ensimmäisenä suurvaltojen
 joukossa, koko Saksan kansan ajatustapaa ja toivomuksia. Se seikka,
 että maanmiehiänne on kohtalomme näinä kovina aikoina liikuttanut,
 ilahduttaa meitä erityisesti ja herättää meissä varmuutta siitä, että
 saksalais-suomalainen ystävyys kestää sekä pahoina että hyvinä aikoina.

 Samalla kuin minulla on kunnia ottaa vastaan eroamiskirjeenne, pyydän
 saada mitä lämpimimmin toivottaa Teille henkilökohtaista menestystä ja
 Suomelle suotuisaa ja onnellista kehitystä."

Tämän käynnin tehtyäni olin suorittanut viimeisen toimeni Suomen
lähettiläänä Saksassa.

Kaksi päivää viivyin vielä Weimarissa, en niinkään kaupungin
nähtävyyksien kuin siellä odotettavissa olevain tärkeiden
poliittisten ratkaisujen vuoksi. Jo samana päivänä, jolloin
kävin Ebertin luona, muodostettiin uusi hallitus. Demokraatit ja
Rantzau olivat kieltäytyneet hyväksymästä rauhanehtoja ja erosivat
hallituksesta, jonka muodostivat enemmistösosialistit ja keskusta.
Ministeripresidentiksi tuli entinen työministeri, sosialisti Bauer.
Sunnuntai, 22 päivä, oli tuo pimeä päivä. Minulle oli lähetetty
piletti, jolla pääsin diplomaattiparvekkeelle, ja voin siis olla
läsnä kansalliskokouksen istunnossa. Raskas tunnelma vallitsi, ja
edustajain kasvojenpiirteet osoittivat heidän saaneen kestää ankaroita
sielullisia taisteluja. Erzbergerin pyöreät, täysikuuta muistuttavat
kasvot näyttivät kuitenkin rauhallisilta ja melkein säteilivät
tyytyväisyyttä, kun hän oli istuutunut paikalleen ministeripenkkiin.
Puheita, niitäkin jotka päätyivät hyväksymiseen, kannatti isänmaallinen
tunne, joskaan se ei päässyt oikein ilmiliekkiin. Ei edes vanhoillinen
kreivi Posadowsky, saksalais-natsionalistien puhuja, kohonnut mihinkään
korkeaan lennokkuuteen. Riippumaton Haase ei voinut olla esityksessään
vihamielisesti hyökkäämättä sekä vanhan että uuden Saksan kimppuun.
Hänen puheensa olisi sopinut paremmin Versailles'hin kuin Weimariin.
Kävi kuten ennakolta tiedettiin. Kokouksen melkoinen enemmistö äänesti
allekirjoittamisen puolesta, mutta vaatien poistamaan ne pykälät,
jotka suoranaisesti koskivat Saksan kunniaa. Ahdistuksen ja raskaan
surun tuntein lähdin salista. Torilla jaettiin sähkösanomaa, joka
kertoi Saksan laivaston Scapa-lahdessa suorittamasta urotyöstä. Uutinen
vaikutti kohottavasti ja hetkeksi vapauttavasti. Seuraavana päivänä
saatiin kuulla, että liittoutuneet eivät hyväksyneet kansalliskokouksen
ehtoja. He vaativat täydellistä alistumista tai sodan uudelleen
aloittamista: joko — tahi. Vastustusvoima oli jo täysin hajonnut,
joten kansalliskokous taipui, joskin vastalausein. Helmikuun 6
p:nä, kansalliskokousta avattaessa Ebert oli lausunut: "Varoitamme
vastustajaa kärjistämästä asiaa äärimmilleen. Älköön meitä pakotettako
tekemään kohtalokasta valintaa: joko nälkäkuolema tai häpeä.
Sosialistisen kansanhallituksenkin ja juuri sen tulee pitää kiinni
tästä: mieluummin pahinkin puute kuin kunniattomuus." Tämä vakuutus ei
ollut kestänyt. Terveet voimat ovat hajallaan, mutta niitä on olemassa.
Ne tulevat jälleen kokoontumaan ja lujittumaan sitä mukaa kuin Saksa
rapautuu siitä kiihoituksesta, jonka alaisena se on ollut, ja pääsee
rauhaan.

Ennen kotiinlähtöä oleskelin vielä vähän aikaa Ylä-Baijerissa, lähellä
Partenkircheniä sijaitsevassa Elmaun linnassa, jonne Johannes Müller
on joitakin vuosia sitten asettunut asumaan. Minulla ei ollut tätä
ennen ollut aikaa oleskella siellä vieraana. Seutu oli toinen, mutta
ihmiset osittain samat, joiden seurassa olin kokenut sodan ensimmäiset
päivät. Elokuun 2 p:nä 1914 minulla oli ollut tilaisuus kuulla Müllerin
ensimmäinen sotaesitelmä; nyt, heinäkuun 30 p:nä 1919 hän piti
viimeisen esitelmänsä, joka koski "rauhantekoa". Versaillesin sopimus
oli allekirjoitettu edellisenä päivänä. "Olisi rikos", lausui Müller
esitelmässään, "olisi pilkkaa, jos tuota nimitettäisiin rauhaksi. Se
on valhe, johon emme millään ehdolla saa tehdä itseämme syypäiksi.
Viimeinen meille vielä mahdollinen vastalauseen muoto on, ettemme
tuosta sopimuksesta puhuessamme milloinkaan käytä sanaa rauha, sillä
todellisuudessa se on rauhan vastakohta. Viimeinen meille vielä
säilynyt Saksan suuruuden ja voiman jäännös on siinä, ettemme salaa
itseltämme mitään, vaan rohkenemme katsoa totuutta suoraan silmiin
ja päättävästi varjelemme omalaatuisuuttamme tältä sietämättömältä
todellisuudelta, niin että uskon pyhässä uhmassa vahvistumme
mahdottomassa asemassamme ja saamme voimia laskeaksemme peruskiven
kansamme uuteen rakennukseen."

Vaikutelmat ajan levottomuuden ja maailmanmullistusten
saavuttamattomasta mahtavan suuresta ja kauniista vuoristomaisemasta ja
ihmisistä, jotka uskaltavat luottaa oikeuden voittoon ja Saksan kansan
korkeaan tehtävään henkisenä tekijänä koko maailman kehityksessä, otin
mukaani kotimatkalleni.




Viitteet:


[1] "Auch ich wünsche aufrichtigst, dass der Anteil, den Deutschland än
der Neubegründung und Sicherstellung des selbständigen Staates Finnland
hat, eine gute Grundlage für die deutsch-finnischen Beziehungen bildet,
und hoffe dass deren Weiterentwickelung vom Geiste gegenseitigen
Vertrauens und guter Nachbarschaft beseelt sein wird."

[2] "Auf Grund Ermächtigung Seiner k. und. k. Apostolischen Majestät
bin ich von seiner Exzellenz dem Herrn Minister des k. und k. Hauses
und des Äusseren beauftragt. an seiner Stelle von der von Ibnen, MM.
Hll. überbrachten Notifikation der Unabhängigkeit Finnlands Akt zu
nehmen und, Ihrem Wünsche willfahrend, im Namen der osterr.-ungarischen
Monarchie die selbständige Republik Finnland anzuerkennen. Indem ich
diesem Auftrage hiermit nachkomme, gebe ich namens der k. und k.
Regierung dem Wunsche Ausdruck, dass in der Epoche, die für Finnland
angebrochen ist, sich die Beziehungen zwischen östreich-Ungarn und dem
neuen Staate auf der Basis der Sympathie und des freundschaftlichen
Interesses immer mehr vertiefen und ausgestalten mögen."

[3] "General Hoffmann: Ich liabe folgendes zu erklären: Nach hier
vorliegenden Nachrichten werden in Finnland nicht, wie mehrfach
seitens der russischen Regierung erklärt wurde, die russischen
Truppen zurückgezogen, sondern im Gegenteil verstärkt. Derartige
grosse Truppenverschiebungen entspreehen nicht dem Geist des hier
geschlossenen Waffenstillstandes; ich muss deswegen gegen diese
Truppenverschiebungen protestieren.

Herr Trotzki: Soweit mir bekannt, ist seit der Zeit der Unterzeichnung
des Waffenstillstandes die Zahl der russischen Truppen in Finnland
auserordentlich vermindert worden. Ich übernehme es dem Herrn General
Hoffmann zu beweisen. Ich bin zwar nicht genügend vertraut mit
militärischen Gesichtspunkten, ich glaube aber doch, dass in Finnland
unsere Truppen nicht deutschen Truppen gegenüberstehen."

[4] "Oberstleutnant Thesleff übersendet mir vor Abfahrt der Angehörigen
des 27. Jägerbatallions ein Danktelegramm, das mich hoch erfreut hat.
Möge die Fahrt der jungen Finnländer und ihre glückliche Landung
ein gutes Vorzeichen für die Zukunft ihrer Heimat werden, deren
Entwickelung und Kräftigung mir auch ferner am Herzen liegen soll zum
gemeinsamen Segen für unsere beiden Länder. Möge das finnische Volk vor
allem von der Ueberzeugung durchdrungen werden, dass nur zielbewusstes
Zusammenfassen aller Kräfte unter Hinternsetzung von Sonderwünschen
und ein eiserner Wille den Sieg, aller Schwierigkeiten zum Trotz.
schaffen kann. Ludendorff." — — — "Die warmen Wünsche für mein
Heimatland und Exzellenz' feste Zuversicht bezüglich seiner Zukunft
geben mir Gewissheit, dass wir auf die Unterstützung der Obersten
Heeresleitung auch in unserer jetzigen Notlage rechnen können. Was
Exz. ausgesprochen, wird für meine Regierung und die regierungstreuen
Truppen eine starke Aufmunterung sein in dem schweren blutigen Kampfe
für Heimat, Freiheit und gesetzliche Ordnung gegen Feinde, die auch
Feinde Deutschlands, seiner Kultur und Staatsorganisation eind."

[5] Lause kirjeessä kuului:

"Teillä on oikeus, jos se näyttää otolliselta, tiedustella, eikö Saksa
suostuisi suoraan ja aseellisesti tulemaan Suomen avuksi. Mitään
suurempia joukkoja ei nähtävästi olisi tarpeen. Miehiä ja innostusta
täällä on, kun vaan saamme upseereja ja kokonaisia spesiaali-,
tykistö-, lento-, insinööri-, automobiili- y.m. osastoja. Saksa voisi
varmasti näin menettelemällä ja uhkaamalla Suomesta käsin Pietaria,
pakoittaa Smolnan millaiseen rauhaan tahansa, samalla kun se täten
liittäisi Suomen tunteet läheisesti Saksaan. Maihinnousu ei aiheuttane
suurempia vaikeuksia."

[6] Sähkösanoman sanamuoto oli seuraava:

Suomen armeijan ja suomalaisen talonpoikaissotajoukon nimissä pyydän
T. Ylh. lausumaan H.M. Keisarille syvän kiitollisuutemme meille
lähetetystä avustuksesta, jota ilman emme nyt voisi lujasti ja
voimakkaasti suorittaa Suomen Vapaustaistelua. T. Ylh.llennee lausun
persoonallisesti vilpittömän kiitollisuutemme ja rohkenen samalla
esittää seuraavat näkökohdat, jotta saksalaisen sotilasretkikunnan
maalle tuoma apu tulisi todelliseksi ja tehokkaaksi. Pyydämme saada
ehdottaa seuraavaa: 1) Että saksalaiset joukot sinä hetkenä, jolloin
ne astuvat Suomen maaperälle, asetetaan suomalaisen ylijohdon
alaisiksi. 2) Että retkikunnan päällikkö Suomen kansalle osoitetussa
julistuksessaan selittää, ett'eivät saksalaiset joukot ole tulleet
Suomeen sekaantuakseen Suomen kansan sisäisiin taisteluihin,
vaan auttaakseen Suomea sen taistellessa maahamme omavaltaisesti
tunkeutuneita vieraita murhaajajoukkoja vastaan. Ellei niin tehdä,
voisi suomalaisten alamaisuustunne helposti tulla loukatuksi ja monet
Suomen kansankerrokset voisivat saada aihetta vuosisatoja kestävään
katkeruuteen ja luokkavihaan. Ylempänä mainittujen olosuhteiden
vallitessa katson olevani oikeutettu Suomen armeijan nimessä
tervehtimään voitokkaita, urhoollisia saksalaisia joukkoja ja lausumaan
heille Suomen kansan lämpimän kiitoksen vapaustaistelumme avustamisesta.

                                                  Mannerheim.

[7] "So bin ich der festen Ueberzeugung, dass die finnischen und
deutschen Truppen treue Waffenbrüdershaft halten werden und ihre
gemeinsame Arbeit unseren Völkern zum Segen gereichen wird."

[8] Ei Bernhardt, kuten Thesleff mainitsee kirjassaan "Upplevelser under
krigsåren". Samoin kirjoittajan mainitsema tilaisuudessa läsnäollut
keisarin lanko ei ollut Meiningenin perintöprinssi, vaan herttua Ernst
Günther.

[9] "An die Herren Bevollmächtigten Finnlands.

Für das Mir aus Anlass der Unterzeichnung der ersten Verträge zwischen
dem Deutschen Reich und Finnland gesandte Telegramme und die darin
zum Ausdruck gebrachte Gesinnung sage Ich Ihnen Meinen wärmsten Dank.
Auch Ich wünsche aufrictigst, dass der Anteil den Deutschland an der
Neubegründung und Sicherstellung des selbst&ndigen Staates Finnland
hat, eine gute Grundlage für die deutsch-finnischen Beziehungen bildet,
und hoffe, dass deren Weiterentwicklung vom Geiste gegenseitigen
Vertrauens und guter Nachbarschaft beseelt sein wird."

[10] Suomessa tunnetun eversti von Redernin veli.

[11] Malmedy kuuluu siihen alueeseen, joka rauhanteossa luovutettiin
Belgialle.

[12] Tuskin kahta kuukautta myöhemmin satoi taas ranskalaisia ja
englantilaisia granaatteja tuohon onnettomaan rauniokaupunkiin.

[13] Tässä hotellissa pidettiin muutamia kuukausia myöhemmin aselepoa
koskevat neuvottelut.

[14] Teidän Ylhäisyytenne!

"Persoonallinen kiintymys."

Kun mies, jolle on uskottu oman maansa diplomaattinen edustus
vieraan hallituksen luona, samalla kun hän kotimaassaan korkeassa
asemassa ollen nauttii yleistä kunnioitusta ja myötätuntoa ja joka
sitäpaitsi voi laskea edukseen monien ikävuosien kokemukset, vakuuttaa
jollekin toiselle, tähän päivään saakka tuntemattomalle henkilölle
persoonallista kiintymystä, niin on se siinä määrin tavatonta, että
viimeksimainittu henkilö on oikeutettu sen nojalla luulottelemaan
itsestään jotakin.

Kiitän Teitä! Käsitän sananne niinkuin ne on lausuttu ja iloitsen
lahjasta, jonka niissä Teiltä saan. Että täällä-olonne ja osoittamanne
aulius ovat minua ilahduttaneet, lienee Teidän Ylhäisyytenne
ymmärtänyt. Teihin tutustuminen täydensi mitä parhaiten maanmiestenne
minuun tekemää vaikutelmaa ja loi minuun rohkeutta kulkea luottavasti
eteenpäin sitä tietä, jolle olen lähtenyt. Monikin asia saanee jossakin
määrin toisen muodon kuin miltä alkuaan näytti, mutta siitä Te voitte
ja Teidän tuleekin olla vakuutettu, että minä olen tekevä voitavani,
jotta me löydämme toisemme, kansanne ja minä!

Kannattakaa siis aikomustani, jonka tulen panemaan käytäntöön ja jota
Suomi tarvitsee pelastuakseen vajoamasta tasavaltaisten haaveiden ja
turmeluksen sekavaan pyörteeseen, sillä mikäli voin havaita, on se
eräs niitä harvoja maita, joiden kansat ovat sydämeltään puhtaita ja
koskemattomia.

Lehdistä näette, ettei minulle täältä käsin koidu vaikeuksia
_ainoastaan_ sosialistiselta taholta. _Itselleni_ en tahdo mitään,
_Suomelle_ sitä, mikä on oikeata ja parasta. Se uskokaa ja siinä
pysykää. Sanomalehtimelu ei koske minuun.

‒ ‒ ‒ ‒ ‒

Teidän Ylhäisyytenne harras ystävä

Friedrich Karl.

[15] "Teidän Ylhäisyyttänne

pyydän hallituksellenne nimessäni ilmoittamaan seuraavaa Suomen kansan
tietoon saatettavaksi:

Yleisen poliittisen tilanteen muuttuminen vaikuttaa välttämättä
Suomeenkin, jonka kansa oli päättänyt uskoa minulle menestystänsä
koskevan huolenpidon. Marraskuun 4 p:nä eduskunnan puheenjohtajalle
lähettämässäni kirjeessä oli minun pakko pidättää itselleni oikeus
asian myöhempään lopulliseen ratkaisemiseen syistä, joita tosin ei nyt
enää ole olemassa; sen sijaan ovat toiset vaikeudet, joihin silloin
jo viittasin, lisääntyneet, ja asettuvat voittamattomina erottamaan
toisistaan Suomen velvollisuutta itseänsä kohtaan ja Suomen velvoitusta
minua kohtaan.

Tämän tietäen en epäröi hetkeäkään vapauttaessani sen jälkimmäisestä
velvoituksestaan.

Voittaessaan takaisin moraalisen vapautensa minuun nähden, saa Suomi
kaikki, mitä sille näissä olosuhteissa kykenen antamaan. Ei ole tarvis
lausua tätä laajemmin. Tiedän että minut ymmärretään.

Lähetän vakaiden silmien maalle omat ja omaisteni terveiset ja kiitän
uskollisin sydämin monesta ystävällisestä ilmituonnista. Tulkoon sen
rakas kansa onnelliseksi, miehet, naiset ja kaunis nuoriso, jossa on
tulevaisuuden toivo.

Friedrich Karl."

[16] Suomen kysymys on siis nyt lakannut olemasta kysymys minulle.
Se tulee vähitellen muuttumaan muistoksi, mitä, enemmän siihen vielä
liittyvä problemaattisen kokemuksen kuori, jossa on aina jotakin
mieleen koskevaa, ehtii karista pois. Ette moittine minua, jos
en siihen kiinny tänään sen enempää. Moitteita en voi enkä tahdo
lausua nyt enempää kuin tulevaisuudessakaan, kaikkein vähimmän
epälojaalisuuden syytöstä hallitusta kohtaan, jonka olen aina
tunnustanut esiintyneen oikeudellisesti. Muuten olen tässä asiassa
voittanut jotakin positiivista, jonka säilyminen on minulle arvokasta:
suhteeni Teihin, korkeasti kunnioitettu herra ja ystävä. Kiitos
Teille kaikesta hyvyydestänne ja siitä, että niin hyväätekevästi
olette ilmaisseet mielenlaatuanne, jota pidän erittäin suuressa
arvossa sellaisena kuin se kirjeissännekin tulee näkyviini Vaalikaamme
suhteitamme edelleenkin jättämättä niitä vain myöhemmän satunnaisen
kohtaamisen varaan.

— — — — — —

Kuten huomaan, ei näistä asioista pääse sittenkään irtautumaan niin
helposti kuin sisällisen rauhoittumisen kannalta olisi suotavaa.
Olemmehan isänmaallenne sentään suuremmassa kiitollisuuden velassa
kuin kirjelmässäni, joka oli sommiteltava lyhyt, saatoin ilmaista.
Kun palaatte kotiin, niin olkaa hyvä ja lausukaa tämä, niissä se
on paikallaan. Tri Holmalle, senaattori Tulenheimolle, presidentti
Ingmanille ja Procopélle minä kirjoitan — — — Joka tapauksessa pyydän
parhaiten tervehtimään heitä ja vakuuttamaan heille kiitollisuuttani.
Myöskin herra Svinhufvudille, Stenrothille, Talaalle, Nevanlinnalle,
Freylle, parooni Wredelle, luutnantti Strömille, parooni Bonsdorffille,
pankinjohtaja Schybergsonille ja herra Strengellille tahtonette
ystävällisesti mainita minusta; monella heistä on minun tähteni ollut
paljon turhaa vaivaa, josta olen kiitollinen. — — —

Sellaiseen poliittiseen käänteeseen, jota te piditte mahdollisena
toivoessanne, että pitäisin sitä silmällä laatiessani
luopumisilmoitustani, en usko. Vakaiden silmien maata, kuten sitä
nimitän, koska se siten selvimmin tuo maanmiehenne sisäisen katseeni
tavoitettaviin, tuskin saan silmin nähdä. Tulen kuitenkin etäältä
edelleenkin myötätuntoisesti seuraamaan sen kohtaloita enkä lakkaa
toivomasta sille siunauksellista tulevaisuutta. Mutta Teidän
Ylhäisyytenne kättä puristan lämpimästi kunnioittaen ja toivon Teille
ja tyttärellenne kaikkea parasta ja ilahduttavinta. — — —

                                                  Alati Teidän
                                                Friedrich Karl."

[17] Tässä suhteessa olot paranivat pian. Niissä vapaaehtoisissa
joukoissa, jotka maaliskuussa ottivat osaa Berliinin spartakistikapinan
kukistamiseen, ja samaten niissä, jotka lähetettiin itärajalle,
oli kauttaaltaan tyydyttävä leima. Näkyi sellaisiakin pienempiä,
joukko-osastoja, joihin kuului ainoastaan ent. upseereja.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAIHERIKKAILTA VUOSILTA II ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.