Matkamuistelmia Egyptistä, Siinailta ja Palestiinasta 1859-1860

By Gustaf af Beskow

The Project Gutenberg eBook of Matkamuistelmia Egyptistä, Siinailta ja Palestiinasta 1859-1860
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Matkamuistelmia Egyptistä, Siinailta ja Palestiinasta 1859-1860

Author: Gustaf af Beskow

Translator: Nikodemus Hauvonen

Release date: November 28, 2024 [eBook #74811]

Language: Finnish

Original publication: Wiipuri: Suom. Kirjallisuusseura

Credits: Jari Koivisto


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKAMUISTELMIA EGYPTISTÄ, SIINAILTA JA PALESTIINASTA 1859-1860 ***

language: Finnish




MATKAMUISTELMIA EGYPTISTÄ, SINAILTA JA PALESTINASTA 1859—1860

Kirj.

Gustaf Emanuel Beskow


Suomentanut

N. Hauvonen





Wiipurissa,
"Östra Finland'in" kirjapaino,
1877.




SISÄLLYS:

 1. Matka Tukholmasta Konstantinopoliin.
 2. Konstantinopolista Kairoon — Egypti ennen ja nyt.
 3. Niili-virralla.
 4. Theban rauniot. — Palausmatka Kairoon. — Kaupunki ja sen ympäristö.
 5. Erämaassa-matkustuksen alku.
 6. Erämaassa matkustuksen jatkoa.
 7. Erämaassa matkustuksen loppu.
 8. Ensimäinen viikko Jerusalemissa.
 9. Matka Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon.
10. Matkustus Filisteassa.
11. Filisteassa matkustamisen loppu.
12. Wiimeiset päivät Jerusalemissa.
13. Jerusalemista Sichemiin — Samarialaiset.
14. Sichemista Karmeliin.
15. Karmel. Matka Karmelista Nazaretiin.
16. Nazaret.
17. Nazaretista Kapernaumiin.
18. Galilean meri.
19. Galilean mereltä Damaskuun.
20. Damaskos.
21. Matka Libanonin vuoriston kautta Beirutiin.
22. Beirutista Athenaan.
23. Kotimatka Athenasta Tukholmiin.



Suomalaisessa kirjallisuudessa on vielä tuntuva puute kelvollisista
matkakertomuksista, jonka tähden Wiipurin Kirjallisuusseura päätti
ryhtyä tämän puutteen poistamiseen. Waikea oli määrätä, mitkä
teokset tällä alalla etupäässä ansaitsivat tulla suomennetuiksi,
sillä matkakertomusten luku, muilla edistyneimmillä kielillä, on
erinomaisen suuri. Kirjallisuusseura luuli kuitenkin parhaaksi, alottaa
tämän toimensa tässä nyt ilmautuvalla teoksella, joka kertoo meille
erittäinkin sen maan nykyistä tilaa ja oloa, johon kristityn mailman
kalliimmat muistot ovat liitetyt, sen pyhän maan, joka jo lapsuudesta
saakka on tullut meille jokaiselle niin rakkaaksi.

Kirjan kelvollisuutta todistaa parhaiten sen suuri menekki Ruotsissa,
jossa jo kymmenkunnan vuoden kuluessa seitsemäs painos siitä on
ilmaantunut.

Wiipurissa Tammikuussa 1877.




Ensimäinen Luku.

Matka Tukholmasta Konstantinopoliin.


Lokakuun 20 päivänä 1859 jätimme me Tukholmin sataman, matkataksemme
uhkealla "Svea" nimisellä höyrylaivalla Lyypekkiin. — Aamu oli kylmä,
tuuli kävi tuimasti ja talven ensimäiset lumisinkaleet alkoivat jo
lentää ilmassa, niin että kotikaupunki oli peittynyt harmahtavaan
vaippaan, kun me heitimme sille viimeisen jäähyväisemme. Kun matkattiin
Tukholmin saariston läpitse, rupesi tuuli puhaltamaan yhä rajummin ja
lumentulo lisääntyi samassa niin, että meillä vihdoin oli täydellinen
lumipyry. Saavuttua Dalarö'hön, päätti kapteeni Nylén, ettei mentäisi
merelle, vaan laskettaisiin tässä ankkuriin ja odotettaisiin parempaa
ilmaa. Kello 4:ltä seuraavana aamuna saatoimme me taasen pitkittää
matkaamme ja laskimme ankkuriin illalla, kun jo oli pimeä, juuri
lähellä Kalmar'ia, onnellisen vaikka keinuvan matkan perästä.

Toisena päivänä illan päälle tulimme Ystad'iin ja menimme merelle
taasen k:lo 10 aikaan. Kun huomeneltain seuraavana päivänä heräsimme,
havaitsimme ettei masini enää tehnyt tehtäväänsä, vaikka höyrylaivan
heiluvasta liikunnosta voimme päättää että vielä olimme ulapalla
aukealla. Kun tulimme laivan kannelle, saimme kuulla että pyöräin
akseli oli katkennut k:lo 1 aikaan yöllä. Alus lepäsi nyt kahdessa
ankkurissa juuri lähellä Skoonen rannikkoa, muutaman peninkulman päässä
Ystad'ista. Wähän matkan päässä Sveasta virui eräs kuunari, viskattuna
maalle. Se oli karahtanut karille yön kuluessa, melkein samaan aikaan
kuin me olimme laskeneet ankkuriin. Tuontuostakin hyökkäsivät suuret
aallot tuon rannalle ajautuneen aluksen ylitse, niin että hyrsky lensi
korkealle ilmaan, joka oli suurellainen, mutta hirmuttava näky.

Kapteeni oli kohta aamusella lähettänyt sanan Ystad'iin hankkimaan
höyryvenettä, joka vetäisi meidät satamaan; mutta kun se luultavasti
ei saapuisi, ennen kuin vasta seuraavana päivänä, pyysivät muutamat
matkustajista, että kapteeni jollakin laivan veneellä laskisi heidät
maalle, jonka hän myös suvaitsi. Meitä läksi silloin kuusi henkilöä,
joiden joukossa oli m:r Younger, syntysin englantilainen, nyt asuva
turkin konsulina Cadiz'issa Espanjassa, sekä muutamia ruotsalaisia ynnä
minun matkakumppanini, paroni Lejonhufvud, ja minä. Me otimme esille
matkasäkkimme, jotka kaikki sälytettiin laivan suureen venheesen,
joka sitte laskettiin alas vesille. Köysiportaat ripustettiin
aluksen perään, ja niitä myöten oli meidän kapuaminen alas tuohon
keinuvaan venheesen; sillä meri kävi niin rajusti, ettemme voineet
käyttää tavallisia kiinteitä laskuportaita. Nuo kaidat portaat, joita
laivan liikunto heilutteli edes takaisin, näyttivät meistä jotenkin
epävakaisilta, kuitenkin uskalsimme me yrittää, ja hetken ajan perästä
olimme kaikki onnellisesti päässeet venheesemme. Wenhe irroitettiin
aluksesta, ja viisi rivakkaa matruusia tarttui airoihin ja rupesivat
soutamaan meitä maalle. Wenheemme keinui kuin pieni lastunen aalloilla,
kuitenkin saattoi sen vakaasta kulusta nähdä, että se oli rakettu
suurta merta varten ja juuri aiottu tämmöisille retkille kuin tämä.

Kun sillä tavoin olimme lähestyneet rannikkoa, näkyi rannalla koko
joukko katselijoita, jotka uteliaasti pitivät silmällä meidän
kulkuamme. He rupesivat viittaamalla ilmoittamaan meille, ettemme
voineet nousta maalle siinä paikassa, jossa aiomme. Me teimme siis
käännöksen, soutaaksemme ulos ulapalle taasen, ja olisimme, ennen kuin
sitä aavistimmekaan, tulleet matalalle aaltojen hyrskyyn, jossa, joka
kerta kun venhe vaipui alas aaltoihin, airot pohjasivat, vaikka olimme
kaukana rannasta. Me pääsimme kuitenkin onnellisesti syvälle vedelle
taasen, ja muutamat kalastajat soutivat nyt ulos meidän luoksemme
pienellä venheellä ja veivät meidän maalle, kaksi aina erältään, ja sen
perästä kaikki meidän kapineemme.

Meitä otettiin ystävällisesti vastaan eräässä mökissä, jossa saimme
muuttaa vaatteita, sillä muutamat meistä olivat tulleet jotenkin
läpimäriksi tuossa avonaisessa venheessä. Illan päälle saimme hevosia,
niin että voimme matkata lähimpään kestikievariin, jossa lepäsimme yötä.

Toisena päivänä jatkettiin matkaa Malmö'hön ja sieltä yli Juutinrauman
Kyöpenhaminaan. Täällä majautuimme me kaikki samaan hotelliin.
Ne matkan-vaiheet, joita yhteisesti olimme saaneet kokea, olivat
yhdistäneet meidät niin, että tuntui melkein siltä kuin kuuluisimme
kaikki samaan perheesen.

Wietettyämme muutaman päivän Kyöpenhaminassa, matkasimme rautatietä
Korsör'iin, sieltä höyryveneellä Kiel'iin, ja sitten rautatietä
Hampuriin.

Täältä pitkitettiin matkaa Saksanmaan läpitse, jossa viivyimme päivän,
kaksi, yhdessä ja toisessa kaupungissa. Berliinissä, jonne saavuimme
varhain eräänä sunnuntai-aamuna, kävimme kuulemaan erästä kuuluisata
saarnamiestä, pastori Knak'ia, ja harvoin olen kuullut semmoista
saarnaa, kuin silloin kuulla sain; niin sydämellinen, innokas ja väkevä
se oli.

Seuraavana päivänä kävimme pastori Knak'in luona ja vietimme hänen
seurassansa monta kallista hetkeä. Hän näytti olevan oikean evankelisen
opettajan perikuva, jonka sekä sanat että olento oli elävä saarna
ristiinnaulitusta. Ikävyydellä ja kaipauksella sanoimme me hänelle
vihdoin jäähyväiset ja pitkitimme matkaamme.

Matkalla Berlinistä Leipzig'iin sivusimme me hyvin läheltä
Wittenberg'in — sen kaupungin, jos Lutherus eli, ja näimme illan
hämärässä sen kirkon tornit, jonka portin päälle tuo suuri
uskonpuhdistaja löi tunnetut väitteensä katolisen kirkon erehdyksiä
vastaan.

Wähän ajan perästä senjälkeen matkasimme yli Breitenfeld'in ja
Lützen'in tappelukenttäin, joilla esi-isämme kolme-kymmen-vuotisen
sodan aikana saivat kaksi loistavaa voittoa, ja jossa suuri Kustaa
Adolfimme kaatui.

Leipzigissä tulimme tutuiksi useain armollisten miesten kanssa,
joiden joukossa oli t:ri Besser, tunnettu hyvän piplia-teoksen
ulos-antajana, jota teosta myöskin on ruvettu ruotsiksi kääntämään,
sekä t:ri Graul, erään lähetyslaitoksen esimies. Hänen kodissaan
tapasimme me viisi ruotsalaista, joita valmistettiin tuohon tärkeään
lähetyssaarnaaja-ammattiin.

Leipzigistä matkasimme me Dresden'iin, jossa kävimme katsomassa sitä
kuuluisaa taulu-kokousta, sitä yhtä kuuluisata "Wihreää holvia"
suunnattomine aarteineen, sekä useita muita kalliita kokouksia.

Matkalla Dresden'istä Prag'iin kuljimme sen ihanan vuoriseudun läpitse,
jota nimitetään Saksilaiseksi Schveitz'iksi. Täällä seurasi rautatie
hyvän matkaa Elbe-virran vasenta rantaa, ja molemmin puolin kohosi
hirmuisia vuorentörmiä, toinen toisensa ylitse, aina siintämään
etäisyyteen asti. Milloin olivat vuoret peitetyt viiniköynnöksillä ja
metsillä, näyttäen penkeren-tapaisilta puutarhoilta ja puistoilta,
milloin olivat ne taasen ihan alastomat ja kohosivat korkeuteen kuin
suunnattoman suuret luonnolliset linnoitukset. Tämän ihanan alppimaan
läpitse kiirehti nyt tuo nopsajalkanen höyryhepo, vetäen perässään
pitkän junan vaunuja, eikä mikään estänyt sen kulkua. Toisinaan olimme
syvän lakson pohjassa, ylt'ympäri ympäröittyinä korkeilta vuorilta,
josta ei näyttänyt olevan mitään uloskäytävää; mutta höyryveturi
löysi aina semmoisen, joko kiertämällä jotakin jyrkkää kalliota, tahi
ajamalla suoraan läpi hirmuisen vuoren jotakin mahtavaa tunnetta
myöten. On todellakin ihmetteleminen sitä suurta keksintöä, että
yhdellä ainoalla pienellä höyrhveturilla voidaan kuljettaa pari
kolme-kymmentä suurta vaunua, matkustajilla ja tavaroilla lastattuna,
vahvinta vauhtia yli korkeuksien ja laksoin, läpi hirmuisten vuorten ja
suoraan poikki leveäin virtain.

Pragissa viivähdimme muutamia päiviä. Se oli vanhan-aikuinen,
viehättävä kaupunki, monella muistomerkillä muinais-ajoista. Eräällä
vuorentörmältä, Hradschin, joka kohouu kaupungin yhdestä kulmasta, on
ihana näkö-ala yli kaupungin ja sen lähiseudun. Heti törmän juurella
näkyy hirmuisen suuri vanhanaikuinen rakennus; se on Wallenstein'in
palatsi, tuon suuren itävaltalaisen sotapäällikön kolmekymmen-vuotisen
sodan aikana; kappaleen matkaa etäämpänä juoksee Moldau (yksi Elben
lisäjokia) suoraan läpi kaupungin, ja sen joen ylitse vie kaksi suurta
siltaa, joista toinen on sievä, suljakka rippuva-silta, nykyajan
rakennustapaa, toinen vanha suurellainen kivisilta, koristettu koko
joukolla muotokuvia keskiajalta. Tätä siltaa yrittivät ruotsalaiset
rynnäköllä saada valtaansa, kun he kolmekymmen-vuotisen sodan
loppupuolla olivat valloittaneet toisen puolen kaupunkia; mutta se
ei heille onnistunut. Toisella puolella virtaa näet sitten muun osan
kaupunkia monen kaunisten rakennustensa ja korkeain kirkkotorniensa
kanssa, ja tuolla näköalan perässä kohouu kauniita suurellaisia
vuorentörmiä, niin kauaksi kuin silmä kantaa. Todellakin ihana näky,
jota me katselimme juuri kun laskevan auringon säteet sitä valaisivat.

Pragista kulki matkamme sitten Wien'iin, joka on muhkea kaupunki
viehättävän ihanilla ympäristöillä, joista me kävimme katsomassa
tuota suloista Schönbrunn'ia, erästä keisarillista huvilinnaa, jossa
Napoleon I:llä oli pääkortteerinsa vv. 1805 ja 1806, sitte kun hän
oli valloittanut Wienin. Muuten oli kaupunki jotenkin muiden Europan
mantereella olevien suurempain kaupungein kaltainen.

Wienistä matkasimme rautatietä Pest'iin, Unkarin suurimpaan kaupunkiin,
joka on mitä kauniimpi niistä kaupungeista kuin tähän saakka olemme
nähneet, hyvin rakettu ja leveillä kaduilla. Sen asema on juuri
Tonava-virran varrella; ja vastapäätä Pestiä Tonavan toisella rannalla
on Ofen, Unkarin pääkaupunki. Nämät molemmat kaupungit ovat yhdistetyt
suurellaisella riippuvalla sillalla, joka on rakettu niin korkealle yli
virran, että höyrylaivat voivat uida sen alitse. Sattuipa juuri, kun me
ensi kerran matkasimme sen ylitse, että saimme nähdä suuren höyrylaivan
kulkevan jalkaimme alta.

Pestissä astuimme erääsen noista kauniista Tonavan höyryvenheistä,
matkustaaksemme pitkin virtaa Mustalle Merelle ja senkautta
Konstantinopoliin.

Meidän höyryaluksemme oli erinomaisen mukava; siinä oli kaksi kerrosta,
joista alimmainen oli makauskammiona ja ylimmäinen avarana salina,
ylt'ympäri ympäröittynä suurilla akkunoilla, joista voi katsella
maisemia, joiden kautta matkamme kävi, ja se oli meille erinomainen
onni, me kuin tätä matkaa teimme jo alkaneella kylmällä vuoden
ajalla. Matkustajia ei ollut monta, ja se teki meidän matkamme sitä
hupaisemmaksi; ja koska me päivät umpeen oleskelimme tuossa yhteisessä
salissa, tulimme pian jotenkin tutuiksi toinen toistemme kanssa.

Niissä monissa keskusteluissa, joihin näinä päivinä yhden ja toisen
matkakumppanini kanssa jouduin, tuli useasti puhe hengellisistä
aineista, jolloin sain tilaisuuden kuullella heidän eri mieliänsä
elämän tärkeimmistä kysymyksistä. Muutamat näyttivät olevan varsin
huolettomia kaikista uskon asioista ja elivät vaan päivänsä illalle,
tyytyväisinä, kun vaan pysyivät verhossa ja ruuvassa. Toiset taas
olivat filosofeja ja heillä oli jokaisella oman järkensä jälkeen
muodostettu uskontonsa, jotka kaikki enemmän tai vähemmän erosivat
toinen toisistaan, mutta kuitenkin siinä olivat yhdenlaiset, että
sotivat raamattua ja sen oppia vastaan. Keskellä tätä kirjavaa seuraa
oli myöskin matkustajain joukossa eräs jotenkin iällinen, lihava
roomalais-katolinen arkkipiispa, piispanristi rinnassa, punainen lakki
päässä ja musta, pitkäliepeinen kauhtana yllä; jos sitten olisit
puhunut hänen kanssansa, olisi hän voinut opettaa sinulle yhtä ja
toista paavin virheettömyydestä, anekirjain ostamisen hyödyllisyydestä,
kuinka vaarallista on lukea raamattua, ja kuinka tarpeellinen viimeinen
voiteleminen on sille, joka tahtoo autuaana kuolla j.n.e.

Odottamaton ilo oli siis minulle, kun keskellä tätä uskottomuutta ja
harha-uskoisuutta tapasin kaksi henkilöä, jotka etsivät totuutta ja
olivat alttiit sille. Nämät kaksi olivat katolilaisia naisia, toinen
unkarilainen, toinen italialainen. Edellinen kertoi minulle, että hän
oli saanut kasvatuksensa eräässä luostarissa ja oli jo varhain ruvennut
huomaamaan kirkkonsa suuria vikoja; olipa hän yhteen aikaan jo ollut
kääntymäisillään protestantilaiseksi, mutta sukulaisensa estivät
hänen siitä. Hän sanoi nyt olevansa iloissaan että oli kohdannut
protestantilaisen ja kyseli minulta yhtä ja toista Lutherista ja
hänen opistansa, ja toivonsa oli saada omaksensa raamatun, josta hän
itse voisi tutkia totuutta. Jälkimäinen sitä vastaan piti kirkostansa
suuresti eikä näyttänyt milloinkaan olleen aikeissa luopua siitä, mutta
hän tunsi aivan hyvin piplian, jota kirjaa hän tavallisesti luki joka
päivä, ja osasi useita lukuja sekä vanhasta että uudesta testamentista
ulkoa. Hän tunnusti uskon Jesukseen ja hänen sovitukseensa olevan
ainoan keinon syntisen vanhurskauttamiseen ja pelastukseen. Joka kerta
kuin hänen kanssansa puhuin, kummastutti minua enemmän tai vähemmän,
että olin kohdannut semmoisen katolilaisen.

Tässä seurassa matkasimme me nyt alas Tonavaa myöten, jolla ensimäisinä
päivinä, niin kauan kuin se vielä juoksi Unkarin lakeusten läpitse,
ei ollut mitään merkillisempää meille näytettävänä; mutta jätettyämme
Unkarin, juoksi Tonava rajana Turkin ja Walakian välillä, ja näköalat
tulivat yhä ihanammiksi. Joka taholla näkyi hirmuisia vuorentörmiä,
joiden välistä tuo mahtava virta luikerti milloin niin hiljakseen,
että tuskin voi huomata veden kulkua, milloin taas niin rajusti, että
vesi kuohui noita jyrkkiä vuorenseiniä vastaan. Tämä seutu muistutti
suuresti mieleeni Saksilaista Schveitziä, jossa Elbe juoksee korkeain
vuorten välissä, vaikka täällä Tonava oli paljoa leveämpi kuin Elbe ja
nuo ympäröivät vuoret paljoa korkeammat kuin Saksissa.

Marraskuun 18 p:nä saavuimme me, viiden päiväsen matkan perästä
Tonavalla, Galatz'iin, erääsen kaupunkiin Moldovassa. (Galatz'ssa piti
meidän muuttaa toiseen höyrylaivaan, joka oli vievä meidät alas jälillä
olevaa osaa Tonavasta ja sitten yli mustan meren Konstantinopoliin).
Kun saavuimme Galatz'iin, saimme kuulla, ettei meidän höyrylaivamme
vielä ollut tullut, ja lähes neljätoista päivää oli turhaan odotettu
useita höyrylaivoja, joiden piti tulla Konstantinopolista; syynä niiden
viipymiseen oli ankara myrsky, joka raivosi Mustalla Merellä.

Koska se höyryalus, jota me tähän asti olimme käyttäneet, oli palajava
Pest'iin, täytyi meidän nousta maalle ja ottaa kortteerimme eräässä
hotellissa. Kaikista matkustajista oli enää ainoastaan neljä jälellä,
joilla oli aikomus pitkittää matkaa Konstantinopoliin, nimittäin eräs
nuori italialainen ja hänen sisarensa, sama nainen josta tässä ylempänä
olen puhunut, minun matkakumppanini ja minä; nuo muut olivat jo
edellisenä päivänä jättäneet aluksen Orsovassa.

Se hotelli, jossa me asuimme Galatz'issa, oli jotenkin meidän
keskinkertaisten kestikievaritaloin kaltainen Ruotsissa; mutta ne
päivät, jotka me siellä vietimme, kuluivat varsin pikaiseen, sillä me
olimme hyvässä seurassa.

Kaupunki itse oli rakennettu hyvin suurelle alalle, mutta huoneet
olivat pienet sekä etäällä toisistaan, ja täällä voimme asukasten
omituisesta, romantillisesta vaatetuksesta nähdä, että lähenimme
Itämaita.

Kun täällä olimme odottaneet neljä päivää, saapui viimein eräs
höyrylaiva Konstantinopolista. Se oli taistellut kauhistavan myrskyn
kanssa ja oli viipynyt kaksitoista päivää matkalla Konstantinopolista
Galatz'iin, vaikka tämä matka tavallisesti tehdään noin 40 tiimassa.
Kun se kerran oli koettanut ankkuroida, olivat molemmat ankkuriketjut
katkenneet, niin että laivan oli koettaminen pysyä aavalla merellä,
miten vaan voi.

Me matkasimme tällä höyrylaivalla alas virtaa myöten, kunnes tulimme
Sulinaan, erääsen turkkilaiseen kaupunkiin, joka on juuri Tonavan
suussa Mustan Meren rannalla. Tuuli oli vielä tuima, meri kävi rajusti,
ja ympäri koko rannikkoa kuohuivat aallot, särkyen luotoihin. Erään
tulitornin huipussa heilui musta lippu merkiksi, että purjehdus oli
määrällinen; meidän oli sentähden ankkuroiminen ja odottaminen parempaa
aikaa. Siellä täällä näimme aluksenhylkyjä, jotka olivat karahtaneet
karille tuon ankaran myrskyn aikana, ja me saimme kuulla että lähes
kahdeksankymmentä haaksirikkoa oli tapahtunut Mustalla Merellä näinä
kauhistavina myrsky-päivinä, ja niissä oli moni ihminen henkensä
menettänyt.

Seuraavana päivänä oli myrsky kokonaan tauonnut, eikä tuuli käynyt
juuri ensinkään; me saatoimme siis turvallisesti lähteä ulos tuolle
vapaalle, aukealle merelle, joka nyt oli tyyni ja hiljainen, vaikka
sen pinnalla kävi pitkiä maininkeja, muistoja edellisten päiväin
taisteluista.

Me matkasimme siten kaiken sen päivää ja meillä oli ihana ilma.
Myöhään illalla, kun jo oli pimeä, astuin minä laivan kannelle, ja
siellä kohtasi minua suurellainen näky. Joka taholla ympärilläni näin
ainoastaan tuon avaran, aukean ulapan, ihan pimeänä ja kolkkona, mutta
se kuohu, jonka laivan pyörät kohottavat, samoinkuin kölivetemme,
loisti pimeässä juurikuin palava phosphori, sillä tuuli oli sellainen,
että meri phosphoroitsi. Oli todellakin ihana, viehättävä näky nähdä
meidän keikkuvan laivamme rientämän eteenpäin yli tuon pimeän syvyyden,
purskahtaen ympärilleen valonsäteitä.

Kun seuraavana aamuna nousin kannelle, näkyi jo maa, ja me olimme
onnellisesti saapuneet matkamme perille 26 tiimaisen purjehduksen
perästä.

Tuo kaunis Bospori (se salmi joka tässä eroittaa Europan Aasiasta) oli
nyt meidän edessämme, ja me purjehdimme sen kautta ihanalla ilmalla,
ja taivas oli ihan selvä. Molemmat rannikot olivat hyvin korkeat, ja
pitkin rantoja näkyi koko joukko viehättäviä huviloita; näköalat olivat
täällä joka taholla mitä ihanimpia milloinkaan nähdä saa.

Kahden tiimaisen matkan perästä salmen kautta saavuimme
Konstantinopoliin.

Kun ensi silmäyksen, satamaan saavuttuamme, kaupunkiin loimme, näytti
se todellakin uljaalta. Molemmin puolin kohosivat rannat hyvin
korkealle, ollen kokonaan peitetyt huoneilla, jotka enimmältään
olivat rakennetut itämaalaiseen rakennustapaan laakeilla katoilla ja
ulkonevilla akkunoilla; yli näiden rakennusten suunnattoman joukon
näkyi siellä täällä moskeijain komeat kupu-laet ja minareettien korkeat,
hoikat huiput, ja tuolla näköalan perällä nuo synkät kypressimetsät,
jotka ovat turkkilaisten hautausmaitten tunnusmerkkinä. Koko sisempi
satama oli täynnä aluksia ja niiden välissä vilisi lukematon määrä
kaikeja, jonkinlaisia pitkiä, soukkia veneitä, joiden soutajat olivat
ihan valkoisessa puvussa. Jos sitten katselit tuota suunnattoman suurta
seralje-rakennusta, ympäröittynä puistonkaltaisilta yrttitarhoiltaan,
juuri sataman suussa eräällä niemekkeellä, jonka ylitse voit nähdä
etäälle Marmora-meren kirkasta selkää pitkin, niin näytti tämä
näköala viehättävän ihanalta ja muistutti paljon noista itämaalaisten
haaveellisista saduista "Tuhat yksi yötä" nimisessä sadustossa.

Mutta vaikka kaupunki meren-puolelta katsoen näytti niin kauniilta,
oli se inhottava, kun astuimme siihen sisään. Me nousimme maalle
sataman oikealta puolta, jossa se kaupungin osa on, missä Europalaiset
tavallisesti asuvat, ja oikein hämmästyimme, nähdessämme mokomia katuja
Turkin valtakunnan pääkaupungissa. Enimmät niistä olivat niin kapeita,
että kaksi ihmistä tuskin saattoi vieretysten kulkea, ja levein katu,
jonka me näimme matkalla hotelliin, ei ollut niin leveä kuin Läntinen
Pitkäkatu Tukholmissa. Joka paikassa vallitsi ilettävä likaisuus,
ja katujen kivitys oli melkein yhtäläinen kuin meidän huonoimmissa
pikkukaupungeissa; kaupungin hotellit sitä vastaan olivat moitteettomia.

Me viivyimme 12 päivää Konstantinopolissa; mutta se oli liian lyhyt
aika tutkiaksemme tätä kaupunkia ja sitä kummallista kansaa, jonka
keskessä nyt olimme. Kaikki oli siellä toisin, kuin mitä ennen nähneet
olimme. Nuo ahtaat kadut, aina täynnä hyöriväin ihmisten paljoudesta,
esittelivät omituisen, kirjavan kuvan. Täällä nähtiin kaikkialla sikin
sokin, Turkkilaisia, Kreikkalaisia, Armenialaisia ja Europalaisia
ja yks ja toinen Afrikan mustia lapsia, ja useimmilla näistä oli
omituinen, haaveellinen puku yllä.

Mitä itse Turkkilaisiin tulee, on väärin, että heitä tavallisesti
soimataan erinomaisen raa'oiksi ja sivistymättömiksi ihmisiksi. Juuri
päinvastoin havaitsin minä heidän laitansa olevan. Totta kyllä, että he
seisovat alemmalla sivistys-kannalla kuin enimmät Europan kansat, ja
että heidän valtansa nopeilla askeleilla näyttää käyvän hajoamistansa
ja perikatoansa kohden; mutta se ei estä, että Turkkilaisella
ihmisenä on suuri määrä luonnollista sivistystä, joka kummastuttaa
muukalaista, ja että hänellä on jonkinlainen hienous käytöksessään,
jolle ei vedä vertoja edes sekään, mitä kaikkein sivistyneimmissä
maissa nähdään. Turkkilaisessa yhdistyy tavattomiin ruumiin voimiin
taipumus laiskuuteen. Hän saattaa istua päiväkauden, jos hänellä on
tilaisuus siihen, sohvassaan tahi kadunkulmassa, aina sen mukaan jos
hän on rikas tahi köyhä, imeskellen vesipiippuaan ("nargileh") eli
"chibukiansa", joka on hänen suurin nautintonsa, sekä silloin tällöin
virvoitellen itseänsä kupilla kahvia; mutta hän voi myöskin, jos siksi
tulee, heittää tämän torkkusissa-olon ja tehdä työtä ihmetyttävällä
innolla ja uutteruudella. Me saimme tätä usein nähdä oleskellessamme
turkkilaisissa maissa. Ja saatiinpa sitä muutamia vuosia sitten
nähdä suuremmassakin määrässä, kun sodan aikana Wenäjän kanssa koko
kansakunta heräsi uneliaisuudestaan ja torjui Wenäläiset päältään ja
löi heidät useassa tappelussa, ennenkuin Länsi-vallat ehtivät heille
avuksi.

Kun kävelin ympäri tässä väkirikkaassa pääkaupungissa ja näin tuon
Turkkilaisten paljouden heidän ylimalkaan kauneilla miehekkäillä
kasvoillaan, joiden tyynen, huolettoman pinnan alla näytti piilevän
sisällinen voima, tuli mieleni surulliseksi aatellessani, että he
kaikki Muhamedin uskolaisina palvelivat väärää prophetaa. Tämä tuntui
minusta erittäin raskaalle, kun eräänä päivänä kävin Konstantinopolin
suurimmassa moskeijassa, Sancta Sofiassa. Tämä moskeija oli kerran
kristittyin kirkkona, mutta "kynttiläjalka sysättiin pois tältä
sialta", kun Turkkilaiset vallottivat Konstantinopolin, ja nyt näin
minä tuon entisen kirkon lattialla koko joukon Turkkilaisia rukoileman
Allah'ta (niin kutsuvat Muhamedilaiset Jumalaansa) prophetansa nimessä
kaikenlaisilla ulkonaisilla liikunnoilla, kumarruksilla ja heittäymällä
suullensa, otsa lattiaa vasten, jupisten samassa koko joukon rukouksia
ja tuontuostakin veisaten jonkun ylistysvirren ykstoikkoisella äänellä.

Kun näin kaiken tämän harhailun, ihmettelin minä, miksi ei Herra
antanut evankeliuminsa kaikua tämänkin raukan kansan seassa, ja
miksi ei hänen henkensä tullut tähänkin pimeään maahan herättämään
oikeata hengellistä elämää. Mutta muutaman päivän perästä siitä, kuin
Sancta Sofiassa olin ollut, sain minä ikäänkuin vastauksen tähän
kummastelevaan kysymykseeni, kun mietin iltaa erään amerikalaisen
lähetyssaarnaajan, t:ri Schaufler'in, luona. Siellä näin minä nimittäin
kaksi kääntynyttä kristittyä turkkilaista, jotka suurimmalla ilolla
ja innolla tunnustivat Kristuksen vapahtajaksensa. Toinen heistä
saarnasi nyt evankeliumia maamiehillensä ja antoi useita ilahduttavia
tietoja, kuinka hän joka päivä kohtasi Turkkilaisia, jotka toivoivat
tullaksensa opetetuiksi piplian neuvosta Jumalan valtakuntaan, sillä
he eivät olleet löytäneet tyydytystä Muhamedilaisuuden tyhjistä
säännöistä, jotka eivät puhu sanaakaan minkäänlaisesta sovituksesta,
vaan ainoastaan mitä pitää tehdä, saavuttaaksensa autuutta omalla
ansiolla. T:ri Schaufler kertoi minulle, että merkillinen hengellinen
liikunto alkoi ilmaantua Turkkilaisissa, ja että se armonvaikutus, joka
meidän aikoina käy väkevästi monen mailmanosan läpitse, myöskin on
saavuttanut tämän kansakunnan, niin pimeyteen sidottuna kuin se onkin,
ja että piplioita jaellaan sadottain heille. "Merkillistä kyllä",
lausui hän, "on nähdä mitä Herra on toimeen saanut meidän seassamme
näillä seuduilla; ja me lähetyssaarnaajat", lisäsi hän, "meillä ei
ole muuta tehtävänä kuin seurata Herran viittausta ja olla uskolliset
kutsumuksessamme, saarnaten evankeliumia sekä hyvällä että pahalla
ajalla, ja seurauksia toimestamme, erittäinkin tämän kansan seassa,
emme voi arvata; heittäkäämme ne Herran haltuun."

Kenties hän tällä ajatteli sitä päivää, jolloin Turkkilaiset, ei
yksitellen, vaan suurissa joukoissa tulevat pyytämään kastetta
ruvetaksensa kristityiksi, josta epäilemättäkin seurauksena olisi
oleva, että se suuri osa kansasta, joka vimmaisesti riippuu kiinni
uskossaan, on joutuva kukistamattoman vihan valtaan, joka arvattavasti
loppuisi yleisellä verisaunalla kristittyin turmioksi. Sillä vaikka
turkkilaiset ovat hyvin leppyisiä muita uskontoja kohtaan, siinä
suhteessa että he sallivat niitä seassansa, eivät he kuitenkaan voi
suvaita, että joku Turkkilainen menee toiseen uskontoon, niinkuin he
eivät myöskään pidä siitä että joku vieras uskolainen tulee heidän
uskontoonsa, vaan ylenkatsovat semmoista ihmistä huikentelevana
raukkana. Sentähden näyttää tuo uhkaava ja osaksi jo aloitettu taistelu
elävän kristin-uskon ja muhamedilaisuuden välillä tulevan kyllin
tuimaksi, ja luultavasti on kristin-uskon voitto täällä, niinkuin
useimmissa muissa maissa, joissa semmoinen voitto on saavutettu, tuleva
sangen veriseksi.

Sillä ajalla kuin oleskelimme Konstantinopolissa, teimme muutamia
retkilöitä useampiin paikkoihin Bosporin rannoilla, ja mihinkä
hyvänsä tulimme, ihmetyttivät meitä nuo suurellaiset näköalat, jotka
joka paikassa levenivät silmäimme eteen. Wapain ja suurellakin
kaikista näköaloista Konstantinopolin läheisyydessä on epäilemättäkin
eräältä vuorelta, nimeltä Burgurlu, yläpuolella Skutarin. Skutari on
turkkilainen kaupunki Aasian rannalla vastapäätä Konstantinopolia,
eroitettuna jälkimäisestä Bosporin kautta. Me menimme eräsnä päivänä
Skutariin nopeassa kaik'issa, kahdella soutajalla. Me vourasimme sieltä
hevosia ja ratsastimme ylös tuolle äsken mainitulle vuorelle, ja tämän
vuoren huipulta oli meillä mitä ihanimpia näköaloja milloinkaan nähneet
olemme. Alhaalla edessämme oli Skutari ja toisella puolla Bosporin
koko tuo kaunis Konstantinopoli, sitten vasemmalla kädellä Marmorameri,
ja oikealla puolella luikerti Bospori aina Mustaan Mereen asti. Me
saatoimme nähdä yli hyvän osan tuota turkkilaista ylänkömaata, ja jos
sitten käännyimme toisaalle päin, voimme nähdä Wähän Aasian vuoret,
jotka kohosivat toinen toisensa ylitse, niin että nuo etäisimmät
harjanteet näyttivät taivaanrannalta nouseville sinertäville pilville.
Oli jotakin oudollaista ja mieltä liikuttavaa katsella näitä avaria,
suurellaisia aloja.

Meidän menestymiseemme Konstantinopolissa ollessamme oli melkoisena
syynä se ystävällisyys, jolla sikäläinen Ruotsin ja Norjan ministeri,
kamariherra Collet ja pastori Blom, meidän lähettiläskunnan saarnaaja
siellä, meitä kohtelivat. Ruotsin lähettiläskunnan sihteeri paroni
Beckfriis ei ollut kotona, vaan oli matkalla Palestinassa, mutta
koska hän tuli takaisin Konstantinopoliin muutamia päiviä ennen kuin
me läksimme matkalle, oli meillä kuitenkin ilo saada tavata häntä ja
kuulla yhtä ja toista Pyhästä Maasta, jonne me ennen pitkiä aioimme.
Me kohtasimme Konstantinopolissa erään Norjalaisen, herra Due'n joka
vaarallisen rintataudin tähden aikoi matkata Egyptiin talveksi. Kun
hän ei voinut matkata samana päivänä kuin me, suostuimme siitä, että
kohtaisimme toisemme Kairossa, matkataksemme sitten ehkä yhdessä
seurassa ylös Niili-virtaa myöten.

Ensimäisenä sunnuntaina, kuin Konstantinopolissa olimme, kuulimme
pastori Blomein saarnaavan lähettiläskunnan kirkossa. Tuo pieni kirkko
oli melkein täynnä; enimmät kuulijat olivat merimiehiä Ruotsista,
Norjasta, Tanskasta ja Suomesta.

Seuraavana sunnuntaina saarnasin minä ja oli meillä silloin myöskin
tilaisuus viettää Vapahtajamme muisto-atriaa.




Toinen Luku.

Konstantinopolista Kairoon — Egypti ennen ja nyt.


Kaiken sen aikaa, jonka me Konstantinopolissa mietimme, kesti ihaninta
ilmaa; mutta 7 p:nä Joulukuuta, sinä päivänä, jolloin meidän piti
astua laivaan lähteäksemme matkalle, kävi tuuli tuimasti, ja taivas
oli peitetty synkillä pilvillä jotka silloin tällöin lähettivät alas
runsaita sadekuuroja. K:lo 4 iltasella jätti meidän aluksemme, joka ei
ollut iso, mutta hyvin rakettu höyryalus, Konstantinopolin ja läksi
Marmora-merelle. Tuuli kiihkeni joka hetki, ja sade valui virtana
niin ettemme voineet olla ulkona laivankannella sanomassa hyvästi
viimeiselle europalaiselle kaupungille, johon poikkesimme matkallamme
Itä-maille. Koko seuraavan yökauden keikkui "Germania" vahvasti ja
narskahteli liitoksissaan, ikäänkuin olisi se ollut rikkimenemäisillään.

Kun seuraavana päivänä kävin kannelle, näkyi meidän vasemmalla
puolellamme Marmaran saari, jonka korkea kupu kokonaan oli sumulla
peitetty, ja vastaisella puolella näkyivät Turkin ylhäiset rannat.
Puolipäivän aikaan tulimme me Dardanellein salmeen, vanhain
Hellespontiin, ja näimme vielä kerran Europan ja Aasian lähenevän
toinen toistansa ja viruttavan rantojaan samassa vedessä.

Muutaman tiiman kuluttuja kun jo oli pimeä, tulimme ulos Arkipelagiin
ja näimme silloin vasemmalla puolellamme Aasian rannikolla mahtavan,
hämäräisen korkeuden; se oli Ida-vuori, jonka juurella muinoin Troija
lepäsi, tuo mahtava kaupunki, jonka kreikkalaiset viekkaudella
valloittivat ja hävittivät kymmen-vuotisen piirityksen perästä. Pimeys,
joka nyt lankesi maille, esti meitä näkemästä koko joukon saaria,
joiden ohitse me kuljimme ja jotka olivat rikkaita muistoista vanhoilta
ajoilta.

Wielä seuraava päiväkin oli tuulinen ja meri kävi rajusti niinkuin
ennenkin. Huomeneltain sen jälkeen olimme Smyrnan lahdessa; ja
kaupunki, josta tämä lahti on saanut nimensä, lepäsi meidän edessämme,
vuorentörmiensä sylissä.

Me viivyimme Smyrnassa vuorokauden ja vietimme siellä hupaisen illan
Ruotsin konsulin herra van Lennep'in luona, sitten kun ensin päivällä
hänen seurassansa olimme käyneet eräässä diakonissa-laitoksessa tässä
kaupungissa, joka laitos näytti olevan mitä oivallisimpia laatuaan. Sen
koulussa opetettiin joka päivä lähes sataa lasta eri kirkkokunnista,
ja tulivat siellä kaikki pienuudesta alkaen tuntemaan Raamattua,
tuota ikuisen totuuden lähdettä. Näistä lapsista oli laitoksessa noin
60 sisäoppilaina. Me haastelimme kauan johtajattaren kanssa, joka
oli saanut kasvatuksensa samassa koulussa, kuin diakonissalaitoksen
johtajatar Tukholmissa.

Me olimme nyt siinä kaupungissa, jossa kristinopin ensi aikoina se
seurakunta löytyi, jolle Vapahtaja Johanneksen kautta lähetti sen
tervehdyksen, joka löytyy Johanneksen Ilmestys-raamatun 2:ssa luvussa
8-11 värsyissä. Nytkin löytyi täällä vähäinen uskovaisten seurakunta;
antakoon Herra sille siunauksensa!

Yhden vuorokauden perästä jätimme me taasen Smyrnan samalla
höyrylaivalla, jolla Konstantinopolista olimme tulleet, ja matkasimme
nyt suoraan Alexandriaa kohden. Me läksimme Smyrnasta noin k:lo 4
aikaan jälestä puolenpäivän. Tuuli puhalsi vielä vahvasti, niin että
meri kävi jotenkin rajusti. Ennenkuin pääsimme ulos tuosta pitkästä
Smyrnan lahdesta, oli jo pimeä, ja juotuamme teemme, kävimme levolle.

Kun seuraamana päivänä tulin laivankannelle, emme vielä olleet
jättäneet Arkipelagia. Oikealla puolella meidän alustamme näkyi korkea,
kallioinen saari, ja minä sain tietää sen nimen olevan Pathmos.
Täällä oli siis edessäni se kallio keskellä merta, jossa kerran se
"opetuslapsi jota Jesus rakasti" oli vankina evankeliumin tähden, ja
jossa hän eräsnä sunnuntaina kuuli äänen niinkuin pasunan puhuvan
kanssansa, ja jossa hän, kun hän kääntyi katsomaan mistä se ääni
tuli, joka hänen kanssansa puhui, näki Ihmisen Pojan, hänen rakkaan
mestarinsa muotoisen olennon keskellä seitsemää kynttiläjalkaa, jotka
hän itse selitti olevan ne seitsemän seurakuntaa Aasiassa, ja seitsemän
tähteä hänen kädessään, joiden hän sanoi merkitsevän niiden seitsemän
seurakunnan opettajia. Täällä sai Johannes vastaanottaa ne erityiset
tervehdykset jokaiselle näistä seurakunnista. Täällä hän sitten
kirjotti vapahtajan sanain jälkeen koko sen merkillisen kirjan, joka on
saanut nimeksensä Johanneksen Ilmestys.

Tuuli oli nyt viihtynyt, mutta meri meuroeli pitkinä, syvinä
maininkeina, jotka saivat meidän aluksen vahvasti heilumaan.
Puolipäivän aikaan sivusimme me Rodus-saaren, joka on viimeinen
Arkipelagin saaria, ja meillä oli nyt koko avara Wälimeri edessämme.
Kuinka ihana on tuo vapaa, aukea meri! Mikä todistus luojan
suuruudesta! Se on suurellainen, ylevä, niinhyvin silloin kuin se
tyynenä ja rauhallisena kuvastaa kirkkaalla pinnallaan taivaan, joka
kaartelee sen ylitse, kuin silloin koska se kohottaa pilviä kohden
kuohuvia aaltoja, jotka joka hetki uhkaavat musertaa tuon heikon
aluksen, joka on uskaltanut sille.

Illan päälle rupesi tuuli uudestaan puhaltamaan tuimasti ja vieritti
suuria aaltoja aluksen kylkeä vastaan, niin että merenkäyminen koko
seuraavana yönä oli vahvempi kuin milloinkaan muulloin matkamme
aikana. Milloin kallistui alus toiselle, milloin toiselle kyljelle,
milloin kohosi se korkeain aalloin harjalle, milloin vajosi se taasen
syvyyteen kahden laineen väliin, ja vapisi ja ryskyi nyt pahemmin
kuin milloinkaan ennen. Kun olin mennyt levolle, tuntui minusta niin
oudollaiselle aatella, että nyt heiluin samalla merellä, jolla kerta
Paavali, pakanain apostoli, neljätoista päivää viskaeltiin sinne tänne
auttamattomassa haahdessa, särjetyllä peräsimellä, silloin kun hän
vietiin vankina Jerusalemista Roomaan, jossa marttyrikuolema häntä
odotti.

Seuraavana aamuna taukoi tuuli kokonaan, mutta ei kauvoja kulunut,
ennenkuin rupesi puhaltamaan vastaiselta suunnalta uudella voimalla.
Kohta rupesi meri taasen kuohumaan ja tuo hieman hiljaantunut meri
pahemmin aaltoilemaan.

Hyvin omituista laatua olivat meidän atriamme, joissa tuontuostaki
pullot kaatuivat, talrikit ja korotit luiskahtavat sikin sokin, ja
meidän oli vaikea pysyä paikallamme. Ne harvat naiset, joita laivassa
oli, katosivat pian kojuihinsa eikä heitä enää nähty sen koommin koko
matkan kuluessa, ja toisetkin matkustajat siirtyivät pois vähitellen
toinen toisensa perästä, niin että meitä viimeiseksi oli vaan joku
ainoa atrioissa läsnä. Kun näin mitä toiset saivat kärsiä, tunsin
itseni kiitolliseksi että kokonaan olin vapaa siitä ankarasta kivusta,
joka tavallisesti on meriretkein seurauksena.

Merellä oli monta ihanaa näkyä meille tarjona, kun joka aamu tuo
nouseva aurinko kultasi sen itäisen äären, niin että se hohti kuin
juokseva kulta; ja vielä suloisempi ehkä oli katsella auringonlaskuja,
jolloin taivas ja meri näytti uivan rusottavassa, meripunaisessa
loisteessa. Öisinä kumotti kirkas kuu ja hopeoitsi tuon aaltoilevan
syvyyden, ja eräsnä iltana saimme me nähdä jotakin suurellaista, kun
kolmella eri taholla näkyi taivaanrannalla synkkiä ukkosen pilviä,
soista silloin tällöin välähteli pitkiä kirkkaita salamia, mutta muuten
oli koko tuo pimeä taivas pilvetön.

Kolmantena päivänä, sitte kun Smyrnan olimme jättäneet, piti meidän
kapteenin laskun mukaan varsi varhain huomeneltain olla Alexandriassa,
mutta vielä k:lo 9 samana aamuna emme olleet nähneet maata, ja
luultiin syynä siihen olevan, että meillä yöllä oli ollut vastatuuli.
Myöhempään edellä puolen-päivän tuli kuitenkin näkyviimme haamoittava
korkeus Afrikan rannikolla, tervetullut näky sille, joka monta päivää
perätysten on keinunut tuolla liikkuvalla elementillä ja on nähnyt
ainoastaan taivasta ja vettä. Kotvasen ajan perästä havaitsimme
kaukana taivaanrannan äärellä tulitornin Alexandrian sataman suussa.
Länsituuli, joka viimeisinä päivinä oli puhaltanut, oli ajanut meitä
vähän itään päin, niin että meidän tässä oli muuttaminen suuntaa
ja seuraaminen rannikkoa pitkin, tullaksemme Alexandriaan, ja kävi
meidän kulkumme suoraan tuulta vastaan, joka nyt puhalsi myrskyn
kaltaisella tuimuudella. Uljasta oli nähdä kuinka Germania vitkaan
eteni, taistellen tuulta ja aaltoja vastaan; milloin viilsi aluksen
kokka johonkin avaraan vesiväylään, milloin kohosi se kokonaan vahdon
vallassa yli kuohuavan aallon harjan; ja sitä kesti muutaman aikaa,
kunnes me onnellisesti saavuimme tyyneen satamaan.

Me olimme nyt ehtineet matkamme ensimäisen määrän päähän, kun
olimme tulleet Afrikaan, tähän palmujen ja alituisen kesän maahan.
Täällä kävimme me kesäpuvussa, lukemattomain kukkasten tuoksussa
ja lehteväin puiden varjossa samaan aikaan kuin tuolla ylhäällä
meidän rakkaassa kotimaassamme, Pohjassa, syvä lumi tavallisesti
peittää vuoret ja laaksot ja vahva jää rantamme. Täällä vilvoittivat
tuontuostakin lauhkeat tuulet polttavaa hellettä, sillä aikaa kuin
tuolla pohjassa kylmä vihuri lisää pakkasen kovuutta. Täällä poimimme
kypsiä apelsiineja ja palmujen hyvänhajuisia taateleja, sillä aikaa
kuin tuolla ylhäällä kaikki kasvullisuus on haudattuna talven
kylmän peitteen alla. Kuitenkin jos minun tulisi valita etelän koko
loistoisuuden ja pohjan kylmyyden välillä, kylmyyden, jota ainoastaan
lyhyet, vaikka ihanat kesät katkaisemat — ei valitseminen olisi vaikea.

Alexandriassa viivyimme muutamia päiviä ja saimme siellä nähdä yhtä ja
toista meille uutta ja outoa.

Kaupunki vilisi ajoneuvoista, joita mustat arabialaiset johtivat,
ja joka paikassa näkyi pitkät junat kameleja, noita levollisia,
väkeviä juhtia, jotka kantoivat hirmuisia kuormia, ja melkein joka
kadunkulmassa koko joukko borikka-aaseja, joita eläimiä sekä miehet
että naiset käyttävät ratsastuksiinsa. Ihmeen kauniita olivat kaupungin
puutarhat, joissa oli niin runsas kasvillisuus ja loistoisuus, ettemme
milloinkaan ennen olleet sen vertaista nähneet. Ikivanhoja muistoja
menneistä ajoista löytyi täällä kaksi, nimittäin Pompejin pylväs
ja Kleopatran obeliski; ne olivat molemmat erinomaisen kauniit ja
ihmeteltävän korkeat, hakatut yhdestä ainoasta kallionlohkareesta.

Alexandria on suuri kauppakaupunki. Egyptin tuotteet menevät tätä
tietä Europaan, ja kaikki Europan tavarat, jotka tulevat Egyptiin,
ovat laskettavat maalle tässä. Ilman sitä käy kauppaliike Englannin
ja Indian välillä suureksi osaksi tämän kaupungin kautta, jolloin
tavarat kuljetetaan rautatietä myöten (Nykyään Suez'in kanavaa myöten,
vuodesta 1871 ruveten. Suom. muist.) Alexandrian ja Suez'in välillä ja
sitten höyryaluksilla Indiaan ja sieltä samoin takaisin. Me havaitsimme
sentähden sataman olevan aina tungokseen asti täynnä laivoja, ja itse
kaupunkikin oli melkein puoliksi europalainen.

Alexandriasta matkasimme me rautatietä Kairoon, Egyptin pääkaupunkiin,
jota matkaa kesti kuusi tiimaa.

Me olimme nyt keskellä tätä ihmeellistä, muistorikasta maata, joka
kerta oli suuri ja väkevä, nyt pieni ja mitätön. Wuosituhansia sitten
oli Egypti maailman väkirikkaimpia maita; nyt on väestä verrattavasti
hyvin harvalukuinen. Muinoin kutsuttiin tätä hedelmällistä maata
"maailman jyväaitaksi"; — nyt ovat avarat alat siitä autioina erämaina.
Muinoin oli kaupunkein luku arvaamattoman suuri (Herodotos laskee ne
aina 20,000 asti), ja nyt näkee matkustaja ainoastaan kylän siellä,
toisen täällä, joissa löytyy vaan kurjia savikojuja, paremmin sopivia
navetoiksi kuin ihmisten asunnoiksi. Näiden viheliäisten kyläin
asukkaat ovat vajonneet suurimpaan tietämättömyyteen, kun sitä vastaan
noiden vanhain Egyptiläisten sivistys muinoin oli vierasten kansain
ihmeenä. Ennen vallitsi Egypti ympärillä olevia kansakuntia; — nyt
hallitsee vieras kuningas tätä Pharaonein kopeata ja voimallista maata.

Haikeus ja sääli valtaa matkustajan, joka käy näillä seuduilla, joiden
asukkaat näyttävät kärsivän kurjuutta ja köyhyyttä, sillä aikaa kuin
tirannillinen hallitus kohtelee heitä kuin orjia. Olisit melkein
epäillä historian todistusta maan entisestä suuruudesta, jollei siellä
täällä kohoisi mahtavia muistomerkkejä, jotka näyttävät mitä se ennen
on ollut.

Niin todistavat Egyptin muinaista loistoa nuo ihmetyttävät obeliskit,
jotka ovat korkeita kivipatsaita, hakatut yhdestä ainoasta kappaleesta
ja kirjaellut täyteen Egyptin kuvakirjotusta; — nuo hirmuiset
pyramidit, jotka ovat ikivanhoja kolmikulmaisia kivivuoria, tehdyt
ihmisen käsillä niin korkeiksi, että ne näkyvät monen penikulman
päähän; — ja nuo suunnattoman suuret salit, joita on hakattu noihin
korkeihin hiekkakivivuoriin, joissa Egyptiläiset tallettavat
esi-isäinsä balsameerattuja ruumiita, jonka tähden nämä ilmalle
avonaiset lepokammiot ovat saaneet nimeksensä muumioin haudat,
sekä viimeiseksi koko joukko sortuneitten epäjumalan-temppelein ja
musertuneitten palatsein raunioita, jotka kummastuttavat matkustajaa ja
joiden vertaisia et koskaan ole nähnyt, vaikka olisitkin paljon mailmaa
kulkenut.

Kansan, joka on valmistanut kaikki nämä muistomerkit, on täytynyt olla
suuri kansakunta ja seisoa korkealla sivistyksen asteella.

Mikä eroitus muinaisuuden ja nykyisyyden välillä! — Mutta olipa tämä
maan suuri muutos voimasta heikkouteen, kunniasta häpeään, suuruudesta
mitättömyyteen jo ennen ennustettu, ennenkuin se tapahtui, sillä
propheta Hesekiel sanoo 30:nen luvun 6,7 ja 8 värsyssä näin: "Näin
sanoo Herra, Herra: Egyptin holhoja pitää lankeemaan, ja sen väkevyyden
ylpeys on hukkuva: Sevenin tornista pitää heidän miekalla lankeemaan,
sanoo Herra, Herra. Ja heidän autiot rajansa pitää kylmille tuleman,
hävitettyin maakuntain keskellä, ja heidän kaupunkinsa hävitettämän
muiden autiain kaupunkein seassa. Että heidän pitää ymmärtämän, että
minä olen Herra, koska minä teen tulen Egyptiin, ja kaikki, jotka heitä
auttavat, pitää hukkuman; ja vielä: Sillä sen pitää oleman halvan
muiden valtakuntain suhteen, ja ei enää hallitseman pakanoita; ja minä
tahdon vähetä heitä niin, ettei heidän vallitseman pidä pakanoita."

Wuonna 525 e.Kr. valloitti Persian kuningas Kambyses Egyptin, mutta
se vapautui taasen noin 100 vuotta myöhemmin. Uudestaan kukisti
Persia sen, ja se pysyi Persialaisten vallassa 26 vuotta, jolloin
Makedonialaiset sen valloittivat. Ptolemeot hallitsivat sitä sitten,
kunnes se 30 vuotta ennen Kristusta tuli roomalaiseksi maaksi. Egypti
pysyi sitten Roomalaisten hallussa vuoteen 641, jolloin Saracenit
sen valloittivat. Wuonna 1250 anastivat Mamelukit (ostetut orjat,
jotka sotamiehiksi maahan oli tuotu) vallan Egyptissä ja panivat
eriskummallisimman hallitusmuodon toimeen. He valitsivat päällikön
joukostansa, ja kun joku päällikkö kuoli, ei tullut hänen poikansa
hallitsiaksi isän jälkeen, vaan siksi valittiin joku äsken maahan tuotu
orja. Sitä tapaa kesti sitten polvesta polveen, vieläpä vuosisatojakin
— ja tuolla ennen niin väkevällä ja vapaalla Egyptillä oli aina vieras
ruhtinas, joka julmimmalla tavalla rasitti ja nylki alamaisiansa.
Tämäkin oli ennen ennustettu: "Minä tahdon myydä maan tylyin ihmisten
käsiin ja hävitän maakunnan ja mitä siinä on muukalaisten kautta. Minä
Herra olen sen puhunut; ja Egyptillä ei pidä ruhtinaita oleman, ja minä
lähetän hämmästyksen Egyptin maahan."

W. 1519 tuli Egypti veronalaiseksi Turkkilaisille, mutta Mamelukit
pysyivät kuitenkin vallassa, ja se kummallinen hallitustapa, jonka he
olivat toimeen panneet, pysyi vielä voimassa.

Mutta tämän vuosisadan alussa alkoi uusi järjestys maassa Mehemed Alin
kautta, jota historiankirjottajat ovat ruvenneet kutsumaan Egyptin
hermoksi, sydämeksi ja ajatukseksi. Hän oli syntynyt Makedoniassa ja
tuli monivaiheisten kohtaloin kautta Egyptin hallitsiaksi v. 1805.
Mamelukit eivät häntä valinneet, vaan kansa, jonka vaalin Turkin
hallitus Konstantinopolissa vahvisti. Nuo vanhat hallitsiat eivät
kuitenkaan tahtoneet väistyä syrjään tuon uuden varakuninkaan tieltä,
joka taasen puolestansa ei suvainnut mitään kanssahallitsioita.
Sisällinen sota oli alkamaisillaan, ja Mehemed Ali päätti vapauttaa
maan semmoisen sodan kauhuista raivaamalla pois tieltä kaikki
Mamelukit, musertaen sillä tavoin sen vallan, joka vuosisatoja oli
ollut Egyptin vitsauksena. Tämän aikeensa toimeen panemiseen valitsi
hän semmoisen keinon, joka todistaa oikeata itämaalaista julmuutta.
— Maaliskuun 1 p:nä v. 1811 kutsui hän kaikki Mamelukit, jotka
olivat Kairossa, palatsissa pidettävään kestiin. Kun pidot olivat
lopussa, suljettiin palatsin portit, ja Mamelukit saivat surmansa
sotamiehiltä, jotka olivat seisoneet varoilla kaltereissa. Nuo kopeat
ja urholliset Mamelukit, jotka olivat kamppailleet itsellensä voiton
niin monessa kunniallisessa taistelussa, kaatuivat täällä yksi
toisensa perästä ilman mahdollisuutta vastustukseen, sillä he olivat
suljettuina ahtaasen pihaan, jossa sotamiehet, seisoen noilla korkeilla
ympäröivillä muureilla, ampuivat heidät maahan. "Heidän kuolemansa oli
kauhistava ja kunniaton." Ainoastaan yksi ainoa heistä kaikista pääsi
pakoon syökseymällä hevosineen päivineen alas hirmuttavaan syvyyteen,
joka yhdeltä taholta ympäröi sitä alaa, jossa he olivat suljettuina.
Hänen hevosensa musertui, mutta hän itse jäi henkiin ja pakeni.

Samalla aikaa, kuin tämä verinen työ tapahtui Kairossa, surmattiin
kaikki Mamelukit maakunnissa varakuninkaan käskystä. Tällä tavoin
teloitettiin 6 tai 7 tuhannen miehen paikoille.

Mehemed Alilla oli nyt yksin valta, eikä kukaan vastustellut hänen
kruunuansa. Egypti oli vapautettu niiden muukalaisten orjain
paljoudesta, jotka niin kauvan olivat sitä vallinneet, ja sillä oli nyt
oma järjestetty hallitsiasukunsa.

Mehemed Alin hallituksen aikana — vaikka kyllä tirannillinen — rupesi
maa yhä enemmän ja enemmän nousemaan pitkällöisestä alennustilastaan.
Maanviljelys parantui, kauppa ja teollisuus rupesi kukoistamaan,
eikä varakuningas säästänyt mitään keinoja, auttaaksensa raha-asiain
kehnoa tilaa ja avataksensa maatansa europalaiselle sivistykselle.
— Mitä Egyptin valtiolliseen tilaan tulee, kohosi se tähän aikaan
ihmeteltävään voimaan ja mahtavuuteen. Tähän asti oli se ollut
vierasten kansain poljettavana, mutta nyt rupesivat he pelkäämään sen
voimaa. Woitollisna kulkivat sen sotalaumat halki Syrian, kuninkaan
pojan, tuon urhollisen Ibraim Pashan johdolla. Siellä valloitettiin
useain muiden linnoitusten ohessa myöskin tuo luja S:t Jean d'Acre,
joka vähää enemmin oli kukistumatta vastustellut maailman voittajaa
Napoleonia. Täällä saatiin monta loistamaa voittoa Syrialaisista
ja turkkilaisista apujoukoista. Itse Konstantinopoli vapisi tämän
voitollisen sotajoukon edessä, kun se läheni hänen aluettansa. Turkin
laivasto ei tohtinut lähteä ulos Bosporista kamppailemaan Egyptin
laivaston kanssa, joka tarjosi tappelua. Vihdoin täytyi Sultanin pyytää
apua Wenäläisiltä, ja siinä rauhanteossa, joka kohta sen jälkeen
toimeen pantiin, tuli Mehemed Ali Syriankin pashaksi.

Ei kauvoja viipynyt, ennenkuin sota syttyi uudestaan. Turkin Sultani ei
voinut unohtaa sitä häpeätä, jota hän oli saanut kärsiä vasalliltansa.
Hän varusti suuren armeijan ja lähetti sen Syriaan. Egyptiläiset ja
Turkkilaiset kohtasivat toinen toisensa vielä kerran, ja Turkkilaiset
kärsivät hirveän tappion. Uudestaan oli Turkinmaa vaarassa, ja korkea
Portti (Se on Turkin hallitsian palatsi eli hovi. Suom. muist.) pelkäsi
tulevansa syöstyksi Egyptin varakuninkaan kautta. Europan suurivaltain
oli käyminen väliin hillitäksensä Egyptiä voittokulussaan — tätä samaa
Egyptiä, joka monta vuosisataa oli ollut ainoastaan raunioin pesänä,
hämäräisenä varjona entisestä suuruudestaan.

Englantilainen laivasto tuli Turkkilaisille avuksi, ja Mehemed Alin oli
väistyminen ylivoiman tieltä. Hänen oli heittäminen Syria ja tyytyminen
vaan varakuninkaan arvoon Egyptissä ja maksaminen vuotuista veroa
Turkin hallitukselle; määrättiinpä myöskin kuinka paljon sotaväkeä hän
sai pitää maassaan.

Mehemed Ali kuoli v. 1848, ja hänen poikansa Ibraim Pasha seurasi häntä
hallituksessa; tämän veli Said Pasha on nykyään maan varakuninkaana.

Tämä Egyptin uusin historia näyttää osoittavan, että parempi aika on
ruvennut koittamaan tälle onnettomalle, rikkirevitylle ja poljetulle
maalle. Egyptillä on myös odotettava semmoinen parempi aika, sillä
sama Jumala, joka ennakolta oli ilmoittanut ne vitsaukset, jotka me
olemme nähneet sanasta sanaan käyneen toteen on myöskin antanut sanoa:
Herra on vaivaava Egyptiläisiä, hän on vaivaava ja parantava jälleen;
sillä he palajavat Herran tykö ja he rukoilevat häntä ja hän parantaa
heitä. Silloin on tie avoin Egyptistä Assyriaan, Assyrialaisten
mennä Egyptiin, ja Egyptiläisten Assyriaan; että Egyptiläiset ja
Assyrialaiset ynnä palvelisivat (Jumalata). Silloin Israel pitää
itse kolmantena olevan, Assyrialaisten ja Egyptiläisten kanssa, sen
siunauksen kautta, joka on oleva keskellä maata. Sillä Herra Zebaoth
on siunaava heitä ja sanova: siunattu olkoon Egypti minun kansani, ja
Assur minun käsialani, ja Israel minun perimiseni!




Kolmas Luku.

Niili-virralla.


Kairossa emme monta päivää viipyneet, sillä meidän teki mielemme päästä
ylös Niili-virtaa myöten niin varhain kuin mahdollista. Me saimme
matkakumppaniksi tälle retkelle herra Due'n, joka saapui Kairoon
muutamia päiviä meidän jälkeemme, ja kaksi Englantilaista, herrat
Robinson ja Pulling, joista jälkimäinen oli pappismies Londonista,
kuuluva Independentien lahkokuntaan.

Me vuokrasimme yhden niistä kauniista, mukavista pursista, sotka joka
talvi purjehtivat ylös tuota merkillistä virtaa myöten, kuljettaen
matkustajia, jotka tulevat Egyptiin joko etsimään terveyttänsä sen
ihanassa ilmanalassa tahi katselemaan maan merkillisiä muinais-muistoja.

Kun aika jo oli pitkälle kulunut, päätimme me siekailematta lähteä
matkalle ja jättää takaisintuloomme asti kaikkein niiden paikkain
katselemisen, jotka Kairossa ja sen läheisyydessä likempää tarkastusta
ansaitsivat. Me pestasimme kokin ja tulkin, ja kun purtemme oli
varottu kaikilla muonavaroilla, mitä retkellämme tarvitsimme, astuimme
purteen ja odotimme nyt vaan myötäistä tuulta, nostaaksemme ankkurin
ja alottaaksemme matkamme. Muutaman päivän perästä kääntyi tuuli, joka
tähän saakka oli puhaltanut ihan vastaan. Me kohotimme purjeet ja
jätimme Kairon, — se oli 29 p. Joulukuuta.

Meidän purtemme oli kaksimastoinen ja varustettu kahdella
kaleeriseilillä, joista etumainen oli hyvin suuri, toinen paljoa
pienempi. Wäestönä oli kaksitoista miestä, joista muutamat olivat
hiilimustia nubialaisia, toiset ruskealäntäsiä egyptiläisiä ja
arabialaisia. Meidän kapteenimme oli pitkävartinen egyptiläinen,
ruskean voipa muodoltaan ja mustalla parralla. Hänen kasvonsa juonteet
olivat kauniit ja osottivat voimaa, niinkuin laita on useimpain tämän
maan asukasten.

Monessa suhteessa oli tämä retki viehättävä. Merkillinen oli maa, jonka
läpitse matkasimme; ja yhtä merkillinen oli virta, jolla me purjehdimme.

Jos katselet Egyptin karttaa, havaitset maan muodostavan nelikulman,
joka on melkein yhtä leveä kuin pitkä. Mutta suurin osa siitä,
jaa koko läntinen puoli ja hyvä lohko ikäistäkin, on hedelmätöntä
hieta-aavikkoa, jossa ainoastaan siellä täällä tapaat isompia tai
pienempiä oaseja, tilkkuja, jotka hedelmällisyytensä, lähteittensä,
palmujensa ja vihannoitsevien kenttäinsä kanssa näyttävät suloisille
saarille tuolla autiolla, polttavalla hietaulapalla. Oikeastaan
hedelmällinen osa maata on kaita kaistale kahden puolin Niili-virtaa,
joka juoksee läpi maan etelästä Pohjoseen. Tämä maankaistale on
toisinaan ainoastaan muutamia harvoja syliä leveä ja leveimmästä
paikasta ainoastaan muutamia penikulmia. Sitä ympäröitsevät joka
taholta vuoret tahi hieta-aavikot ja on sillä tavoin suurellaisen
oasin kaltainen, jonka lähteenä on tuo mahtava Niili-virta. Tämä
siunausta-tuottava virta, joka vedellään kostuttaa koko maakuntia,
tulee Afrikan sydänmaista, jossa sen lähteet vielä ovat tuntemattomat.
Armeliaan niiden olevan Kuuvuorten seuduilla. Se juoksee sitten
Kordofanin, Sennaarin, Nubian ja Egyptin läpitse. Juoksunsa
alkupuolella ottaa se useampia lisäjokia. Viimeinen niistä laskee
Niilivirtaan melkein keskellä Nubiaa. Sitten etenee tuo mahtava virta
aina Wälimereen asti, noin kolmesataa Ruotsin penikulmaa, ottamatta
vedenpisartakaan mistäkään lisäjoesta.

Joka vuosi, syksyn puoleen, nousee virta yli reunainsa ja tulvaa
yli suuren osan maata ja pitää pellot veden peitossa useat viikot.
Tähän tulvaan arvellaan olevan syynä raskas, joka vuosi palajava sade
niissä vuorimaissa, jossa Niili-virran lähteet varmaankin ovat. Kun
virta muutaman ajan perästä taasen on ruvennut laskemaan, jättää se
jälkeensä jonkinlaista liejua, joka tekee tuon veden vallassa olleen
maan mailman hedelmällisimmiksi maiksi. Entisiin aikoin johdatettiin
tätä veden-tulvaa useita kanavia pitkin moniin paikkoihin, joihin ei
se nyt enää ulotu, ja sillä tavoin saattoi maa elättää lukemattoman
väenpaljouden.

Kun vesi on juossut pois, rupeevat asukkaat kohta kylvämään tuohon
vielä kosteaan maahan, joka vähässä ajassa antaa heille runsaan
saaliin; kuitenkin pitää sitä kasvavaa orasta vielä yhtä mittaa
kasteltaman, jos sitä mielitään estää kuihtumasta maan helteisen
auringon paisteessa. Tässä kastelemisen työssä käytetään niinkutsuttuja
"sjaduffeja" — hyvin yksinkertasta laitosta, joten tankoin ja sankoin
avulla noudetaan vettä virrasta.

Niili-virta on siis Egyptin elinvoima — sen valtasuoni. Jos nuo vielä
kätkössä olevat lähteet kerran kuihtuisivat, ei siinä maassa enää
voitaisi asua — sen pellot eivät enää kasvaisi mitään viljaa, sillä
siellä ei juuri koskaan sada — ihmiset ja eläimet kuolisivat janoon,
sillä siellä on puute lähteistä, ja koko maa tulisi vaan pieneksi
osaksi tuosta äärettömästä, vielä mittaamattomasta hieta-aavikosta,
joka peittää kenties kolmanneksen Afrikan maanpintaa.

Ei ihmettä siis, että vanhat Egyptiläiset palvelivat virtaansa kuin
jumalaa ja rakensivat sen rannoille uhkeita temppeleitä, rukoillaksensa
niissä tätä jumalaansa. He eivät vielä olleet tulleet tuntemaan luodun
mailman alkua — he eivät olleet oppineet lukemaan Hänen rakkauttansa
luonnon ihmeellisestä kirjasta; he palvelivat sentähden lahjaa
Lahjottajan siasta — he palvelivat luotua mailmaa Luojan siasta.— —

Pian kuluivat päivät, jotka purressa vietimme, ja viikot vierivät
sukkelaan. Maan ilmanala on ihana ja hyvin meidän keskikesäin kaltanen;
sen taivas on melkein aina pilvetön, mutta kaunistuu toisinaan keveistä
läpihohtavista hattaroista. Luonnonilmiöt olivat suurellaisia täällä
kuuman ilmanalan läheisyydessä. Tuo hohde taivaanrannalla, joka aamusin
ilmoitti auringon nousua, ja jota iltasin vielä kesti hetken aikaa,
auringon mentyä mailleen, oli täällä seesteisempi ja tehokkaampi, kuin
missäkään muualla olen nähnyt.

Muutamia päiviä sitten kuin Kairon olimme jättäneet, näimme vanhan
vuoden auringon laskevan Libyan erämaan taaksi. Tuolla kotona pohjassa
on joka uudenvuoden ilta kylmä; aurinko on silloin niin etäällä ja
taivas usein lumi-pilvien peitossa; — täällä näin minä meidän purtemme
kannelta vanhan vuoden auringon laskevan viimeisen kerran, kirkkaana,
polttavan kuumana ja lähempänä, kuin Ruotsin kesäsydännä sitä olen
nähnyt. Erämaa ikäänkuin heijasti sen valoa, ja tiheä palmupuisto, joka
kasvoi virran rannalla, valastui kirkkaasti tuolla takana loistavasta
valomerestä ja muodosti tummalla vihannuudellaan ja tuuheilla
latvoillaan ihanan keskustan tähän valoiseen tauluun.

Tammikuun 1 päivä oli kaunis, niinkuin Joulukuun viimeinenkin.
Uudenvuoden auringon nousu oli kirkas ja toivorikas, niinkuin vanhan
vuoden laskeminen oli ollut haikea ja suloinen.

Matkamme ensimäisinä päivinä oli meillä hyvä tuuli, joka kuljetti meitä
pikaisesti ylös tuota jotenkin vihaista virtaa myöten. Usein sattui
näinä päivinä, että meidän purtemme karahti karille, sillä Niili on
täällä täynnä hietasärkkiä. Joka kerta kuin tämmöinen onnettomuus
tapahtui, riisuivat meidän mustanlännät matruusimme keveän pukunsa,
hyppäsivät virtaan ja veivät tuon jotenkin raskaan venheen karin yli,
kunnes taasen tultiin syvälle vedelle. Toisinaan saivat he tällä tavoin
vetää meitä pitkät matkat, niin että ne miesparat monasti olivat
useita tiimoja vedessä, joka ei kuitenkaan näyttänyt heihin mitään
vaikuttavan, vaikka vesi tähän vuodenaikaan on jotenkin kylmää.

Kun myötäinen tuuli lakkasi, niin ettemme voineet edemmäksi purjehtia,
kävi miehistö maalle ja veti pitkällä köydellä venhettä eteenpäin, joka
kuljetustapa oli hyvin vitkallista, mutta sangen mukavaa, sillä meillä
oli silloin aina tilaisuutta käydä maalla kävelemässä.

Kentät vilisivät kaikenlaisista linnuista, joista enimmät olivat
kyyhkyjä, suorsia ja metsähanhia; me otimme sentähden tavallisesti
pyssyt myötämme näille kävelyille, enentääksemme muonavarastoamme
jollakin siivellisen otuksen lihalla. Nämä matkustukset maalla olivat
hyvin suloinen vaihetus tuolle monipäiväiselle venheessä-ololle,
jolloin tuskin oli tilaisuutta ollut asettamaan jalkaansa maalle.
Me kävimme silloin milloin viljavain pelloin ylitse, milloin halki
autioin hietanummein, jossa ainoastaan siellä täällä joku palmupuisto
ja suuret puunkaltaiset orjantappurapensaat tarjosivat suloista suojaa.
Keskellä tämmöisiä palmupuistoja olivat tavallisesti Arabialaisten
kylät raketut. Joka kerta kuin lähestyimme semmoista kylää, tervehti
meitä koko joukko koiria, joita maassa on yltäkyllin; ne hyökkäsivät
usein meitä vastaan suurissa joukoissa, ja haukkuivat vimmatusti,
näyttäen kauniita hampaitansa, niin että me usein luulimme että meidän
oli käyminen taisteluun; mutta ne tyytyivät kumminkin vaan siihen, että
seurasivat meitä kintuillamme, haukkuen luksuttaen pahasti. Kun sillä
tavoin olimme saapuneet kylään, lisääntyi meidän kutsumaton seuramme
koko joukolla lapsia ja nuorempia ja vanhempia Arabialaisia, jotka
uuteliaina katselivat muukalaisia ja lakkaamatta mankuivat "baksjisjia"
(juomarahaa). Tämä hännässä-juokseva seurue saatteli meitä toisinaan
kauas kentälle.

Kylät olivat melkein ilman poikkeusta matalia Niili-virran savesta
tehtyjä majoja; useimmat näistä asunnoista olivat kattoa vailla, ja
niissä elelivät ihmiset, hevoset, kamelit ja aasit sekaisin, toinen
toisensa kanssa.

Asukkailla ylimalkaan täällä on kaunis, puhdas kasvoin-muoto. Monella
halvalla Arabialaisella on paljoa jalompi ja kunnianarvoisempi ryhti
kuin useimmilla niillä, jotka ovat syntyneet ylemmille asemille.
Jos hän huomenna tulisi sultaniksi, olisi hän yksinkertaisessa
luonnollisessa ylevyydessään oleva valtaistuimensa kaunistuksena, ja
näissä matalissa majoissa elää monta kaunotarta, jotka riepaleisina,
ainoastaan yksinkertaisella, teeskentelemättömällä suloudellaan,
luonnollisella hienoudellaan ja sievyydellään, joka joka liikunnossa
on huomattava, voisivat tulla määrällisiksi kilpailijoiksi Europan
silkkiin puetuille tyttärille.

Yksi virhe on kuitenkin yhteinen koko tälle suvulle — nimittäin
vastustamaton rahan himo, yhdistettynä epäselvään käsitteesen toisen
omasta. Syynä tähän virheesen on ehkä heidän uskontonsa ja se alhainen
aste, jolla heidän sivistyksensä muuten on.

Koko matkamme ajalla ylös virtaa myöten oli tuuli hyvin epävakainen:
milloin oli ihan tyyni, niin että tuskin hivaustakaan kuului, mutta
seuraavassa tuokiossa saattoi nousta jo ankara myrsky. Kolme kertaa
saimme kestää melkein täydellistä orkaania, niin että purjehdus oli
hyvin vaarallista, ja kerran repi äkkinäinen tuulenpuuska meidän
ison-seilimme rikki, niin että meidän oli nouseminen maalle ja saimme
odottaa useampia hetkiä, ennenkuin miehet saivat seilin korjatuksi.

Me olimme järjestäneet päivämme seuraavalla tavalla: k:lo 7 aikaan
aamulla nousimme ja teimme silloin tavallisesti pienen kävelyn
kannella ja katselimme ympärillä olevia maisemia, joita äsken noussut
aurinko kirkkaasti valaisi. Kello 8 söimme aamiaista, johon kuului
tee ja joku laji lämpöistä liharuokaa. Aamupuolet päiviä mietimme
joko purressa lukemisella, kirjoittamisella ja haastelemisella, tahi
kävimme me maalle ja astuskelimme, pyssy olalla, pitkin virran rantaa
ja poikkesimme tiellemme sattuviin kyliin. Päivällistä söimme k:lo 2
aikaan, ja oli meidän englantilainen kokkimme silloin aina valmistanut
kolme makeata ruokalajia. Ilta-puolet päiviä vietettiin enimmästi
purressa. Ehtoilla, kun ei tuuli käynyt, laskimme maalle, johon
purtemme kiinnitettiin yöksi, ja nautittuamme teetä, kävimme levolle.
Kun tuuli oli hyvä, pitkitettiin matkaa koko yökausi.

Erinomaista huvitusta oli meillä kahdesta matkustajavenheestä, jotka
me tapasimme matkamme ensimäisinä päivinä Niilivirralla ja jotka
sitte seurasivat meitä aina Assuan'iin asti, josta me palasimme
takaisin Kairoon. Yksi näistä pursista kuljetti amerikalaista, toinen
englantilaista perhettä, ja tulimme me pitämään näitä molempia perheitä
suuressa arvossa. Kun iltasin, tuulen lakattua, laskimme maalle,
kiinnitettiin kaikki kolme purtta juuri lähelle toinen toisiansa,
ja me kävimme silloin ystäviämme katsomaan ja mietimme illan heidän
seurassansa. Usein kun purjehdimme täyttä vauhtia, tulivat venheet
niin likelle toinen toisiansa, että voimme haastella toinen toistemme
kanssa. Meidän miehistömme purjehtivat silloin tavallisesti kilpaa,
ja oli varsin hupaista katsella, kuinka välistä yksi, välistä toinen
voitti.

Matkallamme ylöspäin emme seisahtaneet käydäksemme katsomaan niitä
merkillisiä raunioita, joita löytyy siellä täällä virran läheisyydessä,
vaan niitä katsellaan tavallisesti vasta alaspäin tullessa, sillä
silloin ei riiputa niin paljon tuulesta.

Luxor'issa, joka kylä on lähellä vanhaa Thebe'ä, seisahdimme noin
tiiman aikaa, matkatessamme ylöspäin. Siellä makasi höyrylaiva, jossa
Ruotsin ja Norjan konsuli Alexandriassa, herra Testa, oli isäntänä. Hän
oli seurannut Said Pashaa matkalla ylös Niiliä myöten. Varakuningas
oli nyt kääntynyt takaisin Kairoon ja oli jättänyt tämän höyryaluksen
herra Testan ja hänen perheensä käytettäväksi. Niinpian kuin tulimme
maalle, saimme ystävällisen kutsumuksen tulla hänen alukseensa. Hän oli
nimittäin tuntenut meidät Ruotsalaisiksi siitä Ruotsin lipusta, joka
oli nostettu meidän ison-maston huippuun. Haastettuamme hänen kanssansa
hetken aikaa, kävimme taasen purteemme ja matkasimme eteenpäin.

Melkein puolimatkassa Luxorin ja Assuanin välillä laski meidän
purtemme maalle eräässä paikassa, jossa kapteenimme ja enimpäin hänen
matruuseinsa perheet asuivat, ja oli varsin liikuttavaa nähdä, millä
ilolla nämä tässä tapasivat ystäviänsä ja sukulaistansa ja millä
riemulla he otettiin vastaan. Meidän miehemme hyppäsivät maalle,
niin pian kuin pursi tuli tarpeeksi lähelle rantaa, ja heittäytyivät
omaistensa syliin; he suutelivat toinen toisiansa ja seisoivat kauvan,
rinta vasten rintaa, lujassa ja sydämellisessä syleilyssä. Suuri
joukko lapsia, kaikki enemmän tai vähemmän kauniita, oli koossa heidän
ympärillänsä ja ottivat osaa matkustajin tervetuliaisiin.

Yhtä liikuttava kuin heidän iloinen yhtymisensä oli myös heidän
surullinen hyvästijättönsä, kun meidän oli lähteminen taasen matkalle,
ja saatoimme niinhyvin tuosta yhtymisestä kuin erosta nähdä, että
hellät sydämet sykkivät heidän mustanruskeissa rinnoissaan.

Tammikuun 25 p:nä tulimme me Assuan'iin, jotenkin suureen kylään
Niili-virran ensimäisen kosken korvalla. Me olimme nyt Nubian rajalla,
matkattuamme 27 päivää ja kuljettuamme noin 80 Ruotsin penikulmaa.
Meidän aikomuksemme oli ollut matkata vielä edemmäksi katsomaan Niilin
toista vedenputousta, joka on noin 18 penikulman päässä Nubiassa, mutta
aika oli täpärällä ja meidän olisi siinä tapauksessa myöskin ollut
vaihtaminen iso, tilava purtemme pieneen venheesen, josta niin suurelle
seuralle kuin me olimme, olisi ollut paljon haittaa; paitsi sitä eivät
täällä löytyivät venheet meitä ensinkään miellyttäneet. Me päätimme
siis kääntyä takaisin.

Assuanin läheisyydessä on yhtä ja toista merkillistä katseltavana. Me
viivyimme siellä neljä päivää ja retkeilimme niinhyvin virralla kuin
maaseuduilla.

Luonto oli täällä suurellaisempi kuin missäkään muualla ylöspäin
matkatessamme olimme nähneet. Wirta juoksi korkeain jylhäin vuorten
välistä, jotka kohosivat korkeuteen, tehden eriskummaisimpia muotoja
ja kaarroksia; milloin olivat ne korkeain pylvästön kaltaisia, ladotut
raskaista kallionlohkareista toinen toisensa päälle, milloin näyttivät
ne hirmuisen suurille lahonneiden jättiläisrakennusten raunioille.
Koko niiden ulkomuoto oli jylhä ja epäsäännöllinen, joka näytti
todistavan että joku väkevä maanmullistus oli ne muodostanut. Kenties
mursi Niili-virta tämän vuorenselänteen silloin, kun se ensin raivasi
tiensä mereen, tahi on virta sen vähitellen kuluttanut ja kaivertanut,
ruvetessaan kuohuamaan sen ylitse, jolloin vuori oli virranuomana,
tahi on tuo kova kallio äkkiä särkynyt jonkun väkevän maanjäristyksen
kautta, ettei se olisi esteenä Niilin siunaustatuottaville tulville?

Keskellä virtaa, taipaleen matkaa yläpuolla vesi-putousta, suuri näiden
ruhjottuja muorien, näiden luonnon jättiläis-raunioiden sylissä, on tuo
viehättävän ihana saari Philæ, joka kauniin asemansa tähden on saanut
liikanimen: "ihana". Täällä seisoi kerran kuun jumalalle Isissille
pyhitetty temppeli, yksi niistä Egyptin mestariteoksista, jotka vielä
monien tuhansien vuosien perästä ihmetyttävät maailmaa.

Kaikki ne temppelein rauniot, joita me olimme tilaisuudessa näkemään,
olivat enemmän tai vähemmän toinen toisensa kaltaisia, ja selvästi
saattoi havaita, että ne kerran oli rakettu saman mallin mukaan.
Suuren portin kautta tullaan tavallisesti käytävään, jonka kahden
puolin seisoo sphinksejä, kuvaillen hirmuisen suuria leijonia
ihmiskasvoilla, hakatut yhdestä ainoasta kallionlohkareesta. Kun
olet käynyt näiden sphinksikäytäväin läpitse, tulet niinkutsuttuun
propyloniin, temppelin esikartanoin varsinaiseen sisäänkäytävään.
Tämmöisenä sisäänkäytävänä on kaksi hirmuisen suurta pyramidinkaltaista
kivirakennusta, jotka, samassa kun ne kaunistivat temppeliä, myöskin
olivat vartiatorneina. Näiden välissä on vähempi portti. Wähän
matkan päässä näiden propylonein edessä seisoi tavallisesti molemmin
puolin itse sisäänkäytävää kaksi obeliskia, ja kohta niiden takana
kaksi mahtavaa kivistä kuvaa, ikäänkuin vartioimassa temppelin
sisäänkäytävää. Propylonin kautta tullaan temppelin esikartanolle, joka
on avara nelikulma ja sen seininä ovat ihanat pylväsrivit. Itse piha
eli kartano oli tavallisesti tyhjä, ja ainoastaan muutamissa harvoissa
temppeleissä näimme pylväskäytävän jäännöksiä, jotka kävivät suoraan
yli kartanon propylonista varsinaisen temppelin sisäänkäytävään.
Muutamilla temppeliraunioilla oli useampia esikartanoita perätysten,
eroitetut toinen toisistaan yhtä monella propylonilla.

Wiimeisen propylonin kautta tullaan vihdoin varsinaiseen temppeliin,
johon kuuluu yksi tai useampi neljäkulmainen kammio mahtavilla
pylväsriveillä, jotka käyvät tasasuuntaisesti toisesta seinästä
toiseen. Kun kaikkein näiden läpitse olet käynyt, tulet temppelin
kaikkein pyhimpään siaan (adytum), erääsen vähempään tai isompaan
huoneesen, yksinkertaisilla kiviseinillä. Täällä seisoi mahtavia kuvia,
esitellen niitä jumalia, joille temppeli oli pyhitetty. Tätä huonetta
ympäröi sitten joukko pyhiä kammioita, jotka olivat joko varsin pimeitä
tahi valaistut pienillä nelikulmaisilla aukoilla muurissa. Paitsi
näitä löytyi siellä täällä vähempiä syrjätemppeleitä ynnä koko joukko
käytäviä ja pimeitä maanalaisia kammioita, joiden tarkoituksesta
ei tarkoin tiedetä; arvellaan niiden olleen sekä aarreaittoja että
vankihuoneita.

Kaikki nämä temppelit olivat ihan täyteen varustetut kuvilla,
hieroglypheillä ja merkkikirjotuksilla. Seinät, katot, obeliskit,
propylonit, esikartanot, pylväät, vieläpä nuo pimeät, pyhät kammiotkin
olivat täyteen kirjaellut. Tämä kaikki yhteensä, vaikka nyt raunioksi
rauenneena, ajan hampaan raiskaamana, näytti kuitenkin niin
suurellaiselta, että ken kerta sen on nähnyt, ei milloinkaan voi sitä
unohtaa.

Isis-jumalan temppelistä Philæn saarella oli jälillä kaksi propylonia
ja koko joukko pienempiä kammioita, joista useimmat olivat ihan
pimeitä, niin että meidän täytyi käyttää tulta, kun niissä kävimme. Me
nousimme noiden molempain propylonien torniin kaitoja kiertorappusia
myöten. Tornien ylimmäinen osa oli jonkinlainen laakakatto, josta
meillä oli vapaa näkö yli tuon murentuneen temppelin, yli tuon kauniin
saaren ja yli sen suurellaisten, jylhäin ympäristöjen. Siellä täällä
näky vielä jotenkin eheitä jäännöksiä tuosta entisestä temppelistä ja
ne muodostivat korkeain portteinsa, kaunisten pylväskäytäväinsä ja
raskasten kivikattoinsa kanssa ikäänkuin toisia temppeleitä erikseen.
Muutenkin on koko saari täynnä soraläjiä ja langetessaan murtuneita
kivilohkareita. Muutamat palmupuut, joita siellä täällä kasvaa pitkin
saarta, olivat viehättävinä vastakohtina tälle hävitykselle, ja
Niili-virta, joka kahden puolin virutteli saaren rantoja, kuvasti
pinnallaan raunioin katkaistut, kulmikkaat hahmot ja palmujen pyöreät,
lehtiset latvat. Näköalaa rajoittivat ylt'ympäri nuo hirmuisen korkeat,
rikkiruhjotut kalliot, ja tämä luonto oli laatuansa mitä kauniimpia
nähdä saa.

Eräsnä päivänä katselimme me tätä näkyä toiselta taholta. Me läksimme
Assuanista varhain aamusella ja ratsastimme borikka-aaseillamme
pitkin Niili-virran vasenta rantaa, sivusimme Philæn ja ajoimme sille
niemekkeelle, joka hyvän matkan päässä saaresta pistihe ulos virtaan.
Täällä tapasimme me eräällä vuorella vanhan moskeijan rauniot ja söimme
päivällistä siellä eräässä ikivanhassa salissa, jonka toinen seinä oli
luhistunut maahan ja näköala sillä tavoin oli vapaa. Tuolla välkkyi nyt
Niili allamme, juosten hiljaa ja rauhallisesti kuin sisämaan järvi;
toisella rannalla oli meillä uusi näköala yli kaunisten, suurellaisten
vuortemme, joita jo niin paljon olimme ihailleet vastaiselta puolelta,
ja tuolla näköalan perällä rehoitti tuo "ihana" Philæ temppeleinensä
Niilivirran sylissä.

Alapuolla Philæn kiihtyy Niili-virran juoksu yhä enemmän ja enemmän,
kunnes se vihdoin kuohuaa vahtoavana koskena. Philæn ja Assuanin
mäkiseltä tieltä olet tilaisuudessa katselemaan tätä kaunista
luonnon-ilmettä. Weden putous ei ole erittäin korkea; minulle
kerrottiin sen ei olevan yli viiden kuuden jalan korkean, jota en pidä
mahdottomana. Siinä löytyy useampia vedenputouksia perätysten, niin
että se kokonaisuudessaan näyttää väkevästi kuohuavalta virralta.
Koko tämä mahtava koski on täynnä kallioisia luotoja, joiden ympäri
tuo vahtoava vesi kuohuaa, sillä aikaa kuin läheiset vuoret kaiullaan
vastaavat sen suloiseen kohinaan. Tuntikausia saatat katsella tätä
näkyä ja kuullella veden-putouksen omituista ääntä ilman väsymättä
siihen.

Noin puolen tunnin matkaa Assuanista erämaahan päin löytyy muutamia
granitivuoria, joita matkustajat tavallisesti käyvät katsomassa, sillä
siellä ovat vielä kivilouhokset selvästi nähtävänä siltä ajalta,
jolloin vanhat Egyptiläiset vielä rakensivat temppeleitänsä. Jokainen
obeliski, jok'ainoa granitin lohkare, joka on löytynyt tai vielä
löytyy missä hyvänsä Egyptin temppeleistä, on tuotu tästä kaukaisesta
paikasta. Wielä voi selvästi nähdä millä tavoin he olivat lahonneet
näitä hirmuisia lohkareita. He porasivat koko joukon suuria reikiä
vuoreen, toisen toisensa perästä, suorissa riveissä, nämä reiät
täytettiin kuivalla puulla, jota sitten valettiin vedellä. Tuo kuiva
puu imi vettä sisäänsä ja rupesi paisumaan yhä enemmän ja enemmän,
kunnes vihdoin kallionlohkare lohkesi. Siellä täällä näimme suuna
irtilohkaistuja kiviä, joita jo oli ruvettu hakkaamaan jonkun temppelin
rakennusaineeksi, ja yhdellä paikalla näimme alotetun obeliskin,
joka ei milloinkaan voi tulla valmiiksi, vaan viruu nyt siinä hiekan
ja soran keskellä, puoliksi hakattuna kalliosta, näyttääksensä
jälkimailmalle millä ihmeellisellä tavalla vanhat Egyptiläiset
hakkasivat kiveä.

Wastapäätä Assuania löytyy saari nimeltä Elefantine. Siellä on muutamia
muistomerkkejä, mutta ne ovat niin harvat ja vähäpätöiset, että ne
tuskin ansaitsevat kertomista.

Itse Assuanin kaupungista ei ole paljon sanottavaa; se on muiden
arabialaisten kaupungein ja kyläin kaltainen. Sen savikojut ovat
matalia eikä juuri ensinkään viehättäviä, sen kadut ovat kaidat ja
epäsäännölliset. Kaupunki vastaa entistä Seveneä, joka muinoin oli
suuriarvoinen, sillä se oli Egyptin eteläinen rajakaupunki. Tästä
kaupungista lausui Herra propheta Hesekielin kautta: Minä tahdon sinun
ja sinun Wirtas kimppuun, ja teen Egyptiin maan peräti tyhjäksi ja
autiaksi, Sevenen tornista Ethiopian rajaan asti. Sevenen tornista
pitää heidän miekalla lankeeman, sanoo Herra, Herra.

Muuan niistä päivistä, kuin me Assuanissa viivyimme, oli sunnuntai.
Sattumalta oli silloin useampia matkustajain pursia kokoontunut tälle
paikalle. Muutamissa oli amerikalaisia, toisissa englantilaisia
vieraina. Me lähetimme edellä puolenpäivän sanan kaikkiin näihin
venheisin kysymään niiden matkustajilta, tahtoivatko yhtyä meidän
kanssamme yhteiseen Jumalanpalvelukseen. He tulivat melkein kaikki, ja
meidän salonkiimme mahtui hädin tuskin meidän vähäinen seurakuntamme,
johon kuului kaksitoista jäsentä. Me veisasimme useampia englantilaisia
virsiä, jonka jälkeen M:r Pulling piti hyvän saarnan. Tuntui hyvältä
saada europalaisten keskuudessa viettää yhteistä jumalanpalvelusta niin
kaukaisessa sopessa tässä pimeässä, puolivillissä maassa.

Tammikuun 30 p:nä jätimme me Assuanin ja ulotimme palausmatkaa. Me
seisahdimme nyt hyvin usein käydäksemme katsomassa niitä paikkoja,
soilla soitakin muinaisjäännöksiä oli nähtävänä.

Ensimäinen paikka, jossa kävimme, oli Kom Ombo, tuo entinen Ombos,
jonne saavuimme Tammikuun 31 p:nä. Täällä oli erään temppelin rauniot,
jonka Ptolomeus Philometer oli perustanut ja hänen veljensä Phiscon
valmistanut. Temppeli oli rakettu juuri virran rannalle, niin että
virran vesi melkein virutti sen perustuksia. Kahdet rappuset veivät
kahteen propyloniin mutta kaikki nämä olivat niin sortuneet, että
tuskin voi saada mitään selvää käsitystä niiden entisestä muodosta.
Toinen propyloni oli ihan sorana, toisesta oli vaan toinen torni
jälillä. Noiden jättiläis-porttein takana nähtiin vielä osa varsinaista
temppeliä pylväskäytäväinsä kanssa, mutta suurin osa siitä oli
haudattuna hiedassa. Wirralta katsoen oli tämä temppeli kerran mahtanut
ihanalta näyttää.

Se oli pyhitetty kahdelle jumalalle: Aroeris Apollolle ja Savak'ille,
jumalalle, jolla oli krokotiilin pää.

Seuraavana päivänä saavuimme me Edfoo'hon, joka on entinen
Apollinopolis Magna. Täällä löytyy kaksi temppeliä, joista toinen
suuri ja majesteetillinen ja vielä hyvästi säilynyt, toinen niin pieni
ja vähäpätöinen, että se melkein katoaa mitättömiin tuon edellisen
rinnalla. Nämä temppelit oli rakettu samaan aikaan, kuin Kom Ombossa
löytyvä, Ptolomeus Philometerin ja Phiscon'in hallitessa.

Tuo isompi temppeli oli aina tähän vuoteen asti levännyt ikäänkuin
haudattuna paksuin hietakerrosten alla ja arabialaisten kyläin
peitossa; mutta juuri tänä syksynä on se varakuninkaan käskystä
kaivettu ylös maasta ja sen temppelikartanot on puhdistettu, niin että
nyt saattoi vapaasti katsella koko tätä uljasta ihmeteltävää rauniota,
joka on suurin ja parhaiten säilynyt kaikista mitä tähän saakka
nähneet olemme. Mahtavan propylonin kautta tulimme me esikartanoon,
joka oli pylväsriveillä ympäröitty nelikulma, ilman kattoa. Pylvästen
korkeus ja kartanon avaruus oli hirmuisen suuri. Ihminen melkein
katosi mitättömiin sen sisässä ja näytti vaan vähäpätöiseltä pilkulta
siinä. Toisella puolella tätä kartanoa löytyi useampia suuria
temppelikammioita perätysten, täpötäynnä mahtavia pylväsrivejä, joiden
pylväät olivat 18 jalkaa ympärimitaten. Näillä pylväillä lepäsi raskas
kivikatto, tehty pitkistä, hakatuista lohkareista. Näiden pylvässalien
sisäpuolella oli "adytym" (kaikkein pyhin), jotenkin suuri huone,
ympäröittynä paksuilla kivimuureilla. Täällä seisoi vielä hirmuinen
kivipatsas, joka kuvaeli yhtä niistä kolmesta jumalasta, joita
tässä temppelissä palveltiin. Nämä jumalat olivat Hor-Hot, myöskin
Agathodaemon'iksi kutsuttu, jota tavallisesti merkitään siivellisellä
pallolla, ja Athor, Egyptiläisten Aphrodite, ja heidän poikansa
Hor-senet-to.

Se pienempi temppeli oli kahtena, pylväsriveillä varustettuna huoneena,
ja, samoin kuin tuo suurempi, täyteen viivailtu hieroglyphejä ja kuvia.

Samana päivänä, jonka aamusella me olimme katselleet Edsoo'ssa
löytyvää temppeliä, saavuimme me iltapuolla erääsen paikkaan, nimeltä
El Kab, joka on vanhain Eiletyas, Lucinan kaupunki. Täällä kävimme
me loppupuolta päivää katsomassa muutamia hautoja, jotka oli hakattu
läheiseen hietakivi-vuoreen. Haudat olivat avaria, neliskulmaisia
kammioita, vähän matkan päässä ylhäällä vuoren toisella sivulla.
Niiden seinät ja katot olivat täpötäynnä kuvia, sotka kylliksi selvään
esittelivät vanhain asukasten pellonviljelystä ja muita askareita.
Eräässä näistä haudoista oli koko joukko Egyptin entisten hallitsiain
nimiä. Kun aurinko laski, palasimme me purteemme ja pitkitimme
matkaamme.

Wähän matkaa alaspäin El Kab'ista on Esnc, jonka kaupungin
Kreekkalaiset ja Roomalaiset tunsivat Latopolis-nimellä. Täällä
seisoi muinoin temppeli, pyhitetty jumalalle, jonka nimi oli Cnouphis
eli Kneph. Se oli aikain kuluessa hautaantunut hiekkaan, mutta sen
temppelikartanon sisusta kaivettiin kokonaan esiin aina lattiaan asti
vuonna 1842, Mehemed Alin käskystä. Tähän suurellaiseen temppelisaliin
astutaan nyt hyvin pitkiä rappusia myöten alas. Seinät ja katto ovat
vielä eheinä, ja pylvästen korkeus ja paksuus on ihmetyttävä. Kun
kerran olet astunut alas näihin miltei maanalaisiin pylväskäytäviin,
tekee mielesi kauvan viipyä siellä, ja kaipauksella luot viimeisen
silmäyksen tähän kauniisen raunioon, jättääksesi se iäksi päiväksi ja
palataksesi venheesesi.

Syvästi koskivat meihin nämä tuhatvuotiset jättiläis-rakennukset, ja
kuitenkaan emme olleet vielä nähneet maailman suurimpia ja ihanimpia
muinaisjäännöksiä: temppeliraunioita Thebe'ssä.




Neljäs Luku.

Theban rauniot. — Palausmatka Kairoon. — Kaupunki ja sen ympäristö.


Helmikuun 2 p:nä saavuimme me illan tullessa Luxoriin, joka on osa
siitä vanhasta, kerran niin suuresta ja kummallisesta Thebe'stä. Et
voi enää eroittaa paikkaa, missä kaupunki ennen on ollut, sillä Thebe
ei ole enää olemassa — se on raastettu, murrettu, hävitetty. Useammat
voimat ovat yhtyneet pyyhkimään pois maan päältä tätä Pharaonein
pääkaupunkia, joka oli aikakautensa ihmeenä ja vanhain Egyptiläisten
kerskauksena. Se on useat kerrat tullut valloitetuksi, rynnätyksi,
raastetuksi muukalaisten sotajoukkojen kautta, aina siitä ajasta asti,
kuin Kambyses noin viisisataa vuotta ennen Kristusta valloitti Egyptin.
Mitä nämä sotalaumat ovat jättäneet pitelemättä, se on hautaantunut
ympäröivien erämaiden hietakinosten alle.

Sillä alalla, jolla kaupunki muinoin seisoi, näet nykyään muutamia
vähäpätöisiä kaupunkeita ja kyliä, niinkuin Luxor, Karnak, Gournat,
Medinet, Habu j.n.e. Näiden kyläin asujamet viljelevät nyt niitä
kenttiä, joilla vuosituhansia takaperin se mahtava kaupunki seisoi
"satain portteinsa kanssa", joita Homerus on lauluillaan ylistänyt.
Näiden kyläin keskeltä ja näiden viljavain kenttäin ylitse matkustaa
nyt matkamies etsimään ja ihmettelemään niitä jäännöksiä vanhasta
Thebestä, jotka, kestettyänsä ajan hävitykset, vierasten sotajoukkoin
raastamiset ja noiden läheisten erämaiden lentohiekan, vielä seisovat
jälillä todistamassa tuon kadonneen kaupungin entistä loistoa.
Wiivailtuna täyteen hieroglyphejä ja merkkikirjotusta, ovat nämä
rauniot suurenmoisten kivikirjain kaltaisia, jotka kertovat Egyptin
vanhinta historiaa ja ylistävät sen onnen päiviä.

Lähellä Luxoria löytyi erään ikivanhan temppelin rauniot, joka temppeli
rakettiin Amunaph IIl:nen ja Remeses II:sen aikana.

Tästä temppelistä on vielä jälillä osa adytumia sekä muutamia
pylväsrivejä ja niiden edessä hirmuinen propyloni molempain
kartion-kaltaisten torneinsa kanssa, joiden edessä ennen on seisonut
kaksi obeliskia ja kaksi istuvaa, kivistä kuvapatsasta. Kaksi näistä
obeliskeista on viety Franskan maalle ja seisoo nyt Place de la
Concorde'lla Parisissa. Toinen on vielä paikallansa. Ne on hakattu
punaisesta granitista ja ovat täyteen kirjotellut hieroglypheillä,
jotka ovat hakatut erinomaisen sievästi ja ihmeteltävän syvälle,
muutamat aina kahta tuumaa syviksi. Kivikuvista oli jälillä ainoastaan
toinen. — Me kävimme toisen tornin huippuun, josta voimme katsella
yli raunion, yli koko Luxorin ynnä ympärillä olevan lakeuden, joka
täältä ulottui hyvin kauvaksi kahden puolin virtaa. Me seisoimme nyt
kenties keskellä sitä paikkaa, jossa ennen Egyptin uljas pääkaupunki
oli. Täällä saattoi jokaisesta soraläjästä, jokaisesta musertuneesta
rauniosta, jokaisesta ruohonkorresta, joka kasvoi tuon entisen
kaupungin alalla, oppia tuntemaan ja tunnustamaan kaiken maallisen
suuruuden katovaisuutta.

Tämä temppeli oli pyhitetty sekä Niili-jumalalle että Jupiter
Ammonille, joka jälkimäinen oli Theben ylimmäinen jumala.

Päivänä jälkeen tulomme Luxoriin ratsastimme varhain aamulla
Karnak'iin, jonne on noin kolme neljännestä peninkulmaa siitä
paikasta, jossa meidän venheemme oli laskettu maalle. Kun lähestyimme
temppeliä, näimme etäällä korkean, vahvan kiviportin ikäänkuin
hirmuisen suuren riemu-kaarroksen pielinensä. Ennen kuin saavuimme
tälle portille, ratsastimme sphinksi-käytävän läpitse, jonka kuvat,
vaikka rikkimurtuneina, kuitenkin osoittivat meille, kuinka kaunis,
kuinka suurellainen tämä tie kerta oli ollut. Muinoin oli tämä
sphinksi-käytävä lähes kolme neljännestä penikulmaa pitkä ja yhdisti
Luxorin ja Karuakin temppelit.

Kun saavuimme tuolle mainitulle portille, näimme edessämme mahdottoman
suuren joukon raunioita, jotka ottivat tilan, joka oli kolmea, neljää
sataa jalkaa leveä ja lähes kahtatoista sataa jalkaa pitkä.

Me ratsastimme sitten vasemmalle kädelle toiselle portille, joka oli
itse pää-sisäänkäytävänä tähän kaikkein suurimpaan ja ihanimpaan
temppeliin, kuin mailmassa milloinkaan on rakettu. Täälläkin oli
portin edessä leveä ja pitkä sphinksi-käytävä. Kun tämän portin kautta
ensimäisen kerran katsahdimme sisään temppeliin, seisahduimme kaikki
hämmästyksestä, nähdessämme mitä täällä aukeni silmäimme eteen. Korkea,
tilava käytävä kävi suoraan läpi raunion, ikäänkuin mahdottoman suuri
katu tässä temppelikaupungissa. Ennenkuin menimme edemmäksi, katselimme
kauvan tätä kaunista näkyä, joka osoitti meille toisen temppelisalin
toisen perästä, melkein niin kauvaksi kuin silmä kantoi.

Kahden puolin itse porttia kohosivat nuo paksut, vahvat kivitornit
huimaavan korkealle. Tämän propylonin kautta tullaan erääsen
esikartanoon, paljoa suurempaan ja kunnioitusta vaativampaan, kuin
mitä ennen olimme nähneet. Se muodosti ison nelikulman, kahden puolin
rajoitettuna katetuilla pylväskaytävillä, joiden takana löytyi kaksi
syrjätemppeliä. Suoraan poikki tämän kartanon, portista ruveten
pylvässalien propyloniin asti, kävi muinoin kaksinkertainen pylväsrivi,
joista pylväistä enimmät nyt olivat kokonaan kadonneet. Harvoista
jälillä-olevista oli ainoastaan yksi ainoa eheä ja osoitti meille
niiden entistä muotoa.

Kun olet käynyt tämän esikartanon läpitse, tulet toisen propylonin
kautta erääsen pylvässaliin, joka majesteetillisen suuruutensa tähden
voittaa kaikki muut raunio niinhyvin Egyptissä kuin muualla. Tämä
sali on 170 jalkaa leveä ja 329 jalkaa pitkä. Sen kattoa kannattaa
134 jättiläispylvästä, joista 12 keskimmäistä, jotka seisovat kahden
puolin salin läpikäytävää, ovat noin 80 jalkaa korkeat ja enemmän kuin
30 jalkaa ympärimitaten; toiset ovat vähän pienempiä. Muutamat näistä
pylväistä olivat jo kaatuneet, toiset olivat kaatumaisillaan, ja nämä
tekivät tuon uljaan raunion ehkä vielä uhkeammaksi.

Wiivyttyämme hyvän hetken tässä pylvässalissa, kävimme läpitse
sen osan temppelistä mikä jälillä oli, kulkien yhdestä salista ja
temppelikartanosta toiseen, ja niistä olivat muutamat jo kokonaan
ruhjoontuneet, toiset vähän paremmin säilyneet. Paljon oli täällä
ihastelemista jokaisella askelella, jonka eteenpäin astuimme, mutta
liian pitkäksihän venyisi tämä kirjotus, jos koettaisin kertoa tätä
kaikkea tyystin.

Kauan katselimme muutamia hirmuisen suuria, kivisiä kuvapatsaita, jotka
seisoivat pitkin seinuksia eräässä huoneessa. Kauvan katselimme koko
joukkoa suurempia ja pienempiä obeliskeja, jotka uljaasti nousivat
luhistuneitten temppelein soraläjistä, joiden kaunistuksina ne ennen
olivat olleet. Eräs näistä obeliskeista on suurin, kuin milloinkaan on
pystytetty; sen kumppanin on ihmiskäsi joskus väkivaltaisesti murtanut
maahan. Se oli kaatuissaan särkynyt useampiin palasiin, jotka nyt
osoittamat tuon muinaisen pylvään hirmuista suuruutta. Muutamin paikoin
oli hävitys kauhistava; koko avarat osat tuosta suuresta temppelistä
eivät voineet meille muuta näyttää kuin soraläjiä.

Kun koko raunion läpitse olimme kulkeneet, tulimme toiselle portille,
joka oli melkein samannäköinen kuin se, jonka kautta olimme sisään
tulleet. Me luimme viisi näitä hirmuisia jättiläisportteja, kaksi sillä
sivulla, joka antoi Luxoria päin, tahi joka kerran viittasi itse Thebeä
kohden, ja yhden kullakin noista jälillä olevista kolmesta.

Tämän arvaamattoman suuren temppelirakennuksen valmistus on vaatinut
useampain polvikuntain työtä. Sen voi selvästi nähdä niiden eri
kuningasten nimistä, jotka on hakattu raunion eri osiin. Wanhin
näistä nimistä on Ositarsin I, se Pharao, jonka arvellaan hallinneen
Josephin aikana. Tämä osa rauniota on siis noin kolmentuhannen
kuudensadan vuoden vanha. Seuraavat kuninkaat ovat sitten jälistäpäin
vähitellen rakentaneet yhden osan toisensa perästä ja kaunistaneet
sitä kokonaisuudessaan. Thatmes III:s, se Pharao, jonka hallituksen
aikana Israelin lasten luullaan lähteneen ulos Egyptistä luvattuun
maahan, ja joka kuningas sotajoukkonsa kanssa hukkui Punaiseen
Mereen, laitatti useampia uusia rakennuksia ja laajensi temppeliä
melkoisesti (Russell'in Ancient and Modern Egypt, s. 211). Osiris,
suuri valloittaja ja Nemeses II, arvattavasti sama kuin tuo kuuluisa
Sesostris, kaunistivat ja laajensivat temppeliä suuressa määrässä.
Edellinen rakennutti tuon suuren temppelisalin 134 pylväällään.
Remeses II:sen poika jatkoi isänsä työtä ja rakensi lisään tuon
hirmuisen suuren esikartanon ynnä tuon jättiläis-propylonin ja pystytti
sphinksit sen eteen. Sitten ovat useat muut kuninkaat kaunistaneet
tämän merkillisen rakennuksen eri osia, kunnes se vihdoin kaikkein eri
kammioinsa kanssa oli yhtenä ainoana temppelinä.

Se jumala, jota kerta tässä temppelissä palveltiin, oli Jupiter Ammon,
eli No Ammon, joksi häntä myöskin kutsuttiin.

Kuljettuamme useat tiimat edes takaisin näiden merkillisten raunioin
keskellä, palasimme takaisin purteemme sillä aikomuksella, että vielä
kerran kävisimme katsomassa tätä ihmeellistä temppeliä, ennenkuin
jätimme Theben. — Me panimme sen toimeen eräsnä iltana, sittekuin
ensin purressamme olimme juoneet teetä. Aurinko oli jo muutamia
tunteja sitten laskenut ja täysikuu kumotti korkealla taivaalla ja
levitti lumoavaa valoaan yli tuon muistorikkaan seudun. Me ratsastimme
Karnak'iin erään oppaan kanssa, joka oli varustettu pitkällä keihäällä,
jolla hän suojeli meitä koirilta niissä arabialaisissa kylissä, joiden
kautta meidän oli kulkeminen.

Kun olimme ehtineet rauniolle, nousin minä erääsen noista vahvoista
torneista, jotka seisovat molemmin puolin temppelin pääporttia. Ja
täältä, tältä ylhäiseltä asemalta, katselimme me yöllistä maisemaa,
luonnollista kuutamokuvausta, jota taitavimmankaan maalarin penseli ei
voisi oikein heleillä väreillä osoittaa; kuinka voisi siis minun heikko
kynäni kuvailla sitä!

Ylt'ympäri meitä vallitsi jo yön hiljaisuus. Lavea, hedelmällinen
lakeus levisi kahden puolin. Koko joukko kyliä näkyi siellä täällä
hajallaan lakeudella, ja niistä välkkyi useampia valkeita. Lasten
kirkuna ja koirien haukunta, joka silloin tällöin noista kylistä kuului
korviimme sekä yhden ja toisen kiven kolina, jonka jalkamme sysäsi
pois asemaltaan alas syvyyteen, olivat ainoat äänet, jotka häiritsevät
luonnon juhlallista hiljaisuutta.

Kuun eksyttävässä valossa, joka muodosti kaikkialle kaikenlaisia
haaveellisia varjoja, hahmoitti tuolla jalkaimme alla No Ammonin ihanan
temppelin rauniot. Mikä suuruus ja mikä hävitys! Wastapäätä meitä
esikartanon toisella puolella näkyi suuria vuorenkaltaisia soraläjiä,
kahden tornin jäännökset, jotka ennen olivat olleet saman näköiset kuin
se torni, jonka huipussa me nyt seisoimme. Tuolla, noiden soraläjien
takana, tuo hirmuisen suuri pylvässali vielä seisovien, kaatumaisillaan
olevain ja kaatuneitten pylvästensä kanssa, ja vielä etäämpänä nuo
vielä jälilläolevat obeliskit keskellä paljaita soraläjiä, ja kaiken
tämän takana adytum, temppelin pyhin paikka, joka nyt oli tyhjä, mutta
jota kerran Jupiter Ammonin kuvapatsas kaunisti.

Täällä voi nähdä kuinka "oikea Jupiter Ammon, El Amunah, totuuden
Jumala, oli antanut oikeuden käydä Yli Egyptin jumaloin ja erittäinkin
yli tämän Hänen väärän kuvansa, yli epäjumalankuvan maailman
suurimmassa temppelissä. Hiljaisuus vallitsee sen kartanoissa, Noon
paljous on hävitetty".

Kun katselin kaikkia näitä temppelikartanoita tai käyskentelin niiden
raunioilla tyynellä, kuuvaloisella yöllä, tuntui minusta hyvin
oudolle aatella, kuinka vuosituhansia takaperin pitkät saattojoukot
juhlallisesti kulkivat näiden salien läpitse, kuinka täällä vahvat
laulukunnat korottivat äänensä ja runsaita uhreja annettiin jumalalle,
joka ei enää ole olemassa. Nyt on hiljaista tällä sialla, salit ovat
jätetyt kylmille, kansa, joka juhlapuvussa otti osaa saattokulkuihin,
ylistysveisuihin ja uhreihin, lepää nyt pitkää untansa noissa hirveän
suurissa vuorihaudoissa tuolla Niili-virran toisella rannalla, ja
jumala itse, tuo äänetön kivinen kuva, viruu nyt särjetyillä jäsenillä,
muserrettuna jossakin lahonneen jättiläisasuntonsa soraläjän alla.

Kuitenkin tulee ihmetellä sitä uutteruutta ja niitä kustannuksia,
millä vanhat Egyptiläiset koristivat jumalainsa temppeleitä. He eivät
tunteneet totuuden Jumalaa, Kaikkivaltiasta, armiasta, joka ei asu
ihmisten käsillä tehdyissä temppeleissä, jota eivät mitkään muut
kaunistetut asunnot tyydytä kuin köyhäin syntisten sydämet, puhdistetut
sovituksen verellä ja pyhitetyt Hänen omalla Hengellänsä.

Luxor ja Karnak lepäävät Niili-virran itäisettä rannalla; mutta Thebe
ulottui kerran sekä virran itäiselle että läntiselle puolelle ja on
jättänyt muistomerkkejänsä Niilin kummallekin rannalle. Kun muutaman
ajan olimme idänpuolista rantaa katselleet, käytimme siis ne päivät,
jotka vielä Thebessä viivyimme, niiden muistomerkkien tarkastelemiseen,
jotka olivat virran läntisellä rannalla.

Purtemme oli vielä samassa valkamassa, jossa ensin olimme maalle
nousseet. Me soudimme yli virran pienellä ruuhella, joka kuului meidän
alukseen. Vastaisella rannalla oli valmisna hevosia ja borikka-aaseja
viemään meitä niille eri paikoille, jotka ansaitsivat katselemista.

Noin kolmen neljänneksen penikulman päässä rannasta löytyi suuri ja
korkea vuorenselkä. Sinne kävi meidän kulkumme ensimäisenä päivänä; me
menimme siis yli virran toiselle rannalle. Koko tämä vuorenjono oli
niin sanoen tehty läpikuultavaksi koko joukolla vähempiä ja isompia
hautoja, jotka hakattuina tuohon kamaan kallioon, läpäsivät vuoren
ristiin ja rastiin.

Me kävimme ensiksi katsomassa niin kutsuttuja kuningasten hautoja,
joista tähän saakka on löydetty jo seitsemäntoista. Ensimäinen, jota
me katselimme oli Velzon'in hauta, kutsuttu niin erään matkustajan
jälkeen, joka sen löysi. Tämän haudan sisäänkäytävä on taipaleen
matkaa ylöspäin vuoren sivulla. Jotenkin jyrkkiä portaita myöten
astutaan alas itse holvin aukkoon. Täällä sytytti oppaamme laivasta
puusta tehdyn suuren tulisoiton, osoittaaksensa meille tietä, joka
pimeänä, viertävänä käytävänä kulki vuoren sisään. Kuljettuamme täällä
hyvän matkaa, saavuimme vihdoin avaraan saliin, joka oli varustettu
useammilla aimollisilla pylväillä. Seinät, katto ja pylväät olivat
täyteen piirustetut hieroglyphejä ja kuvia, jotka olivat erinomaisen
hyvin säilyneet; värit olivat vielä niin selviä, ikäänkuin olisivat
ne olleet vasta muutamia päiviä sitten maalatut. Tästä salista kävi
meidän tiemme erästä toista käytävää, siksi kunnes me saavuimme vielä
toiseen saliin. Niin kuljimme me käytävästä käytävään ja salista
saliin, kunnes vihdoin tulimme käytävään, joka ulottui niin pitkälle ja
niin viertävänä vuoren sisään, että meidän oppaamme vakuutti, ettemme
voisi sitä myöten kulkea. Me astuimme kuitenkin sitä myöten alas
taipaleen matkaa. Useammissa näissä pimeissä saleissa löytyi hirmuisten
katafalkien (Ruumis-alttarien) jäännöksiä, joissa muinoin kuningasten
balsameeratut ruumiit olivat levänneet. Muutamissa paikoissa löytyi
myös pienempiä ja suurempia sivukammioita, jotka luultavasti olivat
olleet erityisiä hautoja.

Me kävimme vielä samana päivänä katsomassa muutamia noita toisia
kuningasten hautoja, jotka olivat enemmän tai vähemmän toinen toisensa
näköisiä, mutta suurin ja viehättävin niistä kaikista on Belzon'in
hauta.

Toisella puolella vuoren ovat kuningattarien haudat. Ne olivat jotenkin
samankaltaiset kuin kuningasten haudat ja yhdessä niistä löytyy vielä
sälillä useampia mumieita (balsameerattuja ruumiita).

Paitsi näitä kuninkaallisia hautoja löytyi myöskin koko joukko muita
niin kutsututta yksityisiä hautoja, joissa Theben entinen väestö lepää
haudattuna. Muutamissa näissä haudoissa olivat lattiat tykkänään
peitetyt mumieilla, joista muutamat olivat eheitä, toiset särjettyjä ja
silvottuja, niin että pääkallot, kädet, sääret ja jalat viruivat sikin
sokin.

Koko tämä hirmuinen vuori oli sillä tavoin vaan yhtenä ainoana
suurena hautana, joka talletti pimeässä povessaan sen uutteran
ja nerokkaan väestön, joka muinoin vuosisadan toisensa perästä
asui Egyptin mahtamassa pääkaupungissa. Tämä ihmeellinen kansa on
jättänyt jälkimailmalle ei ainoastaan aimollisia kivitemppeleitänsä,
palatsejansa ja pyramidejansa, vaan myöskin noissa hirmuisissa
kalliohaudoissa omat ruumiinsa, jotka he ovat osanneet niin hyvin
balsameerata, että useat niistä vielä monien vuosituhansien perästä
ovat eheinä säilyneet.

Paitsi hautoja, kävimme me myös katselemassa muutamia temppeliraunioita
tällä puolella virtaa. Wiehättävin kaikista näistä temppeleistä oli
niin kutsuttu Memnonium, joka oli erinomaisen suuri ja kaunis, mutta
jota ei kuitenkaan käynyt verrata Karnakissa oleviin raunioihin.
Merkillisimmät näiden raunioin joukossa olivat kaksi hirmuista
kivistä kuvapatsasta, jotka seisoivat kappaleen matkaa itse temppelin
sisäänkäytävän edessä. Toinen näistä kuvapatsaista oli hakattu yhdestä
ainoasta kivestä, toinen oli rakettu useammista lohkareista. Ne ovat
noin 6, 7 kymmentä jalkaa korkeat ja niiden hartiat ovat noin 20 jalkaa
leveät. Toista näistä patsaista sanotaan soivaksi Memnon'iksi. Tarun
mukaan olisi tämä patsas muinoin joka aamu, kun auringon ensimäiset
säteet siihen sattuivat, antanut suloisesti sointuman äänen. Nämä
patsaat, vaikka jotenkin särkyneinä, kaunistivat kumminkin paikkaansa
ja tekivät raunion sitä uhkeammaksi.

Me viivyimme Thebessä ainoastaan 5 päivää ja ehdeimme tällä lyhyellä
ajalla ainoastaan varsin pintapuolisesti ja vaillinaisesti tarkastella
sen mailman-mainioita muistomerkkejä, mutta siitä mitä näimme,
voimme kuitenkin saada jonkinlaisen käsityksen tämän kaupungin
entisestä suuruudesta. Näiden mailman suurimpain raunioin tarkkaan
tutkistelemiseen menisi kuukausia.

Helmikuun 8 p:nä jätimme me Theben ja oli meillä muutamat päivät
hirveä hieta-myrsky, niin ettemme voineet purjehtia, vaan vene ajeli
vitkalleen alas pitkin virtaa. Tuuli ryöpytti hiekkaa noista läheisistä
erämaista niin rajusti, että ilma näytti melkein semmoiselta, kuin
meidän kotimaassa vahvan pyryn aikana.

Eräsnä iltana tuuli niin tuimasti, että meidän oli laskeminen maalle,
sillä me pelkäsimme purtemme kaatuvan, niin ankara oli tuuli, niin
rajusti kävivät aallot.

Muutaman päivän perästä taukosi myrsky, ja me saimme taas kauniin ilman.

10:tenä p:nä saavuimme erääsen arabialaiseen kylään, nimeltä Khine,
jossa meidän purtemme laski maalle, sillä meidän teki mielemme nähdä
vastaisella rannalla Den- Derassa löytyvää temppeliä. Me laskimme
maalle Khinessa, koska siellä oli parempi valkamapaikka. Sitten
soudimme ylitse toiselle rannalle pienellä kuirullamme, otimme sieltä
borikkoja ja ratsastimme rauniolle, joka oli noin puolen penikulman
päässä rannasta. Tämä raunio oli jotenkin suuri, ja melkein parhain
säilynyt kaikista kuin nähneet olimme. Siihen kuului propyloni ja sen
takana useampia isoja saleja, vahvoilla seinillä; katot oli rakettu
suurista kivilohkareista. Kaikkein Pyhin kammio oli täällä suurempi
kuin missäkään muussa rauniossa ennen olimme nähneet. Se oli leveä ja
korkea huone, paksuilla kiviseinillä. Ylt'ympäri tämän adytumin kulki
jotenkin leveä käytävä, jota taas vuorostaan rivi pienempiä pimeitä
kammioita ympäröitsi.

Matkallamme alas virtaa myöten seisahdimme vielä useassa kohden
niinkuin Syout'issa, Benihassanissa ja Minieh'ssä, katsellaksemme
siellä löytyviä hautoja ja raunioita. Koska ne olivat jotenkin noiden
ennen mainittuin kaltaisia, tulisin vaan matkimaan mitä ennen olen
sanonut, jos niitä koettaisin tässä kuvailla.

Muutamia päiviä ennenkuin saavuimme takaisin Kairoon, istuimme
me matkakumppanit keskenämme eräsnä iltana peräsalongissa ja
keskustelimme, sillä aikaa kuin purtemme ajeli jotenkin vahvaa
vauhtia alas myötävirtaa. Kello oli noin 10 paikoilla, niin että oli
jo ihan pimeä, kun samassa meidän purtemme sattui johonkin esineesen
niin kovasti, että me kaikki olimme luiskahtaa pois paikoiltamme. Me
kuulimme samassa vahvan ryskeen, ikäänkuin olisi purren kylki särkynyt,
ja alus painui kallelleen. Me riensimme ulos ja näimme koko etumaisen
ison salongin seinän puhkaistuna ja kaikki akkunaruudut pirstaleina.
Kun tulimme ylös kannelle, havaitsimme sattuneemme kahteen suureen
venheesen, jotka olivat sidotut yhteen ja yhteisesti lastatut hirmuisen
suurella heinäkeolla. Nämä venheet makasivat ankkurissa keskellä virtaa
ja me olimme työtäneet pimeässä niitä vastaan.

Suurella vaivalla saivat molempain venheitten miehistöt meidät viimein
irti, ja kun nyt tutkimme sitä vauriota, jonka purtemme oli saanut
kärsiä, havaitsimme iloksemme, että itse laivan runko, joka oli rakettu
raudasta, oli ollut niin vahva, ettei se tuosta todellakin hirmuisesta
työtäyksestä ollut mitään vahinkoa saanut, paitsi maalaus, joka oli
hiestautunut. Salongin sivu sitä vastaan, joka oli rakettu puusta
ja oli yläpuolla vedenrajan, oli saanut pahimman työtäyksen ja oli
melkeinpä palasiksi särkynyt.

Seuraavina päivinä kohtasimme me suurempia ja vähempiä purje-venheitä
kosolta, ja niiden luku lisääntyi mitä likemmäksi Kairoa tulimme, niin
että me toisinaan saatoimme lukea aina sataan asti yhdellä haavaa
näkymissä olevia venheitä.

Helmikuun 18 päivän illalla, kun jo oli pimeä, saavuimme takaisin
Kairoon, ja olimme siis onnellisesti päättäneet tämän niin viehättämän
ja suloisen matkan. Kaipauksella jätimme sitten purtemme ja sanoimme
jäähyvästi oivalliselle kapteenillemme ja hänen matruuseillensa;
mutta iloitsimme samalla että tämä osa retkestä oli tehty; olimme nyt
ikäänkuin lähempänä kotoa, ja aika, jolloin saisimme palata sinne, ei
ollut enää niin etäällä.

Me olimme taas Kairossa, jonka kaupungin näimme uudestaan samalla
ilolla, kuin vanhaa ystävää tavataan; ja mitäpä pitäisi minun lopuksi
sanoa tästä kauniista itämaalaisesta kaupungista, nykyisen Egyptin
pääkaupungista! Sanoin kaupunkia "kauniiksi", ja toden perästä luulen
sen ansaitsevan sen nimityksen. Niin kutsutusta "Sitadellista",
jossa Pashan palatsi löytyy ja jossa näet sen linnan pihan, jossa
Mehemed Ali antoi ampua niin monta tuhatta Mamelukkia — tästä,
korkealle kalliolle raketusta Sitadellista on vapaa näköala yli koko
kaupungin. Se on rakettu hajalleen avaralle, melkein yli-näkymättömälle
lakeudelle. Korkealle yli noiden valkoisten huonetten laaka-kattoja
nousemat moskeijain kupoolit ja minareetit. Lukuisa soukka lehtokujia,
puutarhoja ja puistoja tekevät vihannuudellaan suloisen värinmuutteen
rakennusten häikäsevästä valkeudesta, ja näyttävät antavan tuolle
päivänpaisteiselle kaupungille varjoa ja viileyttä. Mamelukkein ja
Kalifein kauniit, pienempäin moskeijoin näköiset haudat ympäröivät
puolipyöränä kaupungin itäisiä puolta. Tuolla luikertaa sitten
hyvintunnettu Niili-virta ohitse Kairon ja ikäänkuin viruttaa sen
läntistä kylkeä, ja tuolla etäällä, noin puolentoista penikulmaa
kaupungista, seisoo kolme pyramidia, ja vielä kappaleen matkaa
etäämpänä useampia toisia näitä iki-vanhoja jättiläis-rakennuksia,
jotka muodostamat kauniin pohjan tälle näköalalle, jossa Kairo on
keskustana.

Tämän kaupungin kadut tarjoamat omituisen näön, jota on vaikea kertoa.
Ihmisiä melkein kaiken värisiä, valkeasta europalaisesta ruveten
hiilimustaan neekeriin, tungeiksen noilla ahtailla kaduilla. Puvut ovat
kirjavat, itämaalaiset ja tekevät tämän hyörinän vielä eloisammaksi.
Valkeat, mustat, vihreät tai punaiset turbanit ovat tavallisimmat
päähineet. Egyptiläisten pukuna on fez eli turbani, leveät housut,
kiinitetyt alapuolta polvien, sukat ja kengät, monivärinen silkkiliivi
ja punoksilla kirjaeltu takki.

Useat noista ahtaista kaduista ovat varustetut katoilla, suojaksi
paahtaman auringon hellettä vastaan; erinomattainkin on näin niiden
katujen laita, joiden varrella kauppapuodit ovat. Joka paikassa on
vilkas liike, ja toisinaan on tungos niin suuri, että on vaikea päästä
liikkumaan. Kaupungin kadut eivät ole kivillä lasketut, jonka tähden
vaunut ilman jyskettä vierivät matkojaan. Jokaisella ajoneuvolla
on keveään, mukavaan pukuun puettu edelläjuoksiansa, joka juoksee
vaunujen edessä tekemässä tilaa väkijoukossa. Kaupungilla ei ole
mitään yhteistä valaistusta, jonka tähden kaikki, niin pian kuin
aurinko on laskenut, peittyy syvään pimeyteen, ja sentähden täytyy
jokaisen, joka jälkeen auringonlaskun liikkuu kaduilla, käyttää
lyhtyä. Heillä on hyvin sieviä semmoisia, halpaan hintaan. Ne omat
tehdyt monivärisestä kankaasta. Joka taholla näet iltasin runsaasti
näitä lyhtyjä, ja hyvin omituista on niitä katsella. Ajoneuvoilla ei
ole mitään lyhtyä, vaan edelläjuoksijalla on tavallisesti kädessään
suuri palava tulisoitto, joka kirkkaasti valaisee koko kadun sitä
myöten kuin hän etenee. Aina iltapuolla päivää kuullaan europalaista
soitantoa jossakin kauniissa lehtevässä puistossa, joita Kairossa
löytyy yltäkyllin. Ne Europalaiset, jotka ovat kaupungissa, kokoontuvat
sentähden tavallisesti siihen aikaan sinne. He käyskentelevät
silloin kesäverhoissa keskellä talvea noiden mahtavain lehvakkain
Akasia-puiden alla tahi lepäävät loikovat palmulehdistä tehdyillä
penkeillä ja tuoleilla, juoden Turkin kahvia, jota täällä tarjotaan
vartavasten raketuissa ravintoloissa. Hyvin suloista oli tavata täällä
Europalaisia, joiden kanssa olimme tutustuneet joko matkalla Egyptiin
tahi Niili-retkellä.

Soitantoa kesti vielä hetken aikaa jälkeen auringon laskun, ja silloin
valaistiin puisto suurilla kuivasta puusta tehdyillä tulisoitoilla.
Tuota viileätä illanilmaa nautitsimme siksi, kunnes aika oli palata
hotelliin päivälliselle, joka Itämailla aina syödään hyvin myöhään.

Ehtoot kuluvat enimmästä päästä sisällä huoneessa keskusteluissa
hotellissa asuvain kumppanein kanssa tahi lukemisessa ja
kirjoittamisessa.

Muutamana perjantaina olimme tilaisuudessa näkemään niin kutsuttuja
"kiljuvia ja tanssimia dervishejä", kun he harjoittivat nurin-niskaista
jumalanpalvelustansa. Kerran viikossa viettävät he sitä ja luulevat
siten osottavansa Allahille suurta kunniaa.

Tämä jumalanpalvelus toimitettiin pienenlaisessa moskeijassa. Ensin
istuivat kaikki dervishit puoliympyrässä, rähisten muutamia rukouksia
ja virsiä ja keikkuen samassa yhtaikaa tahdissa oikealle ja vasemmalle
päin. Kun tätä oli hetken aikaa kestänyt, nousivat he seisaalle, ja nyt
vasta alkoi tuo niin kutsuttu tanssi, joka oli siinä, että he kaikki
seisten puoliympyrässä yhtäaikaa kumartuivat syvästi maahan päin,
jonka perästä he nousivat ja taivuttivat ruumistansa taaksepäin niin
paljon kuin voivat. Näitä kumarruksia tekivät he ensin vitkaan, mutta
vauhti enentyi ehtimiseen, kunnes he vihdoin kumarsivat niin vilppaasti
kuin mahdollista oli. Sitä tepastusta kesti sitten pitkän aikaa, kunnes
he vihdoin näyttivät menettäneen tuntonsa ja vaan koneentapaisesti
kumartuivat eteenpäin ja taaksepäin, tuontuostakin huudahtaen: Allah.
Kuin vihdoin merkki annettiin lakkaamaan, jatkoivat useat temppuansa
ottamatta huomioonsa tätä ilmoitusta. Kun sitten heidän johtajansa
seisahti heidät, vaipuivat he vääntelyksiin ja päästelivät suuria
huutoja.

Wastenmielistä oli katsella tätä kaikkea, ja kun läksimme moskeijasta,
makasivat muutamat dervishit puolikuolleina lattialla.

Kairosta teimme useampia retkiä maaseuduille, sillä sen läheisyydessä
on yhtä ja toista joka ansaitsee katselemista.

Muutamana päivänä läksimme me kahden Amerikalaisen kanssa aamulla
varhain katsomaan noita merkillisiä pyramideja. Me ratsastimme
borikka-aaseilla Niilivirran rannalle, purjehdimme suoraan poikki
virran isolla venheellä, jossa oli tilaa kylliksi meille ja meidän
aaseillemme. Täältä pitkitettiin ratsastusta noin puolentoista
penikulmaa läpi palmupuistoin, yli viljavain kenttäin ja halki
hedelmättömäin hieta-aavikkoin. Kun lähestyimme matkamme määrää, saimme
tekemistä arabialaisten kanssa, joita siellä aina on varulla auttamassa
matkustavaisia, jos heidän mielensä tekee nousta jonkun pyramidin
huippuun. Siihen tarkoitukseen valitaan tavallisesti Keop'in pyramidi,
joka on korkein, mutta samassa myös helpoimmin kiivettävä. Nämä
arabialaiset huusivat nyt kaikki yhtä suuta: "take me, sir, take me,
sir" (ota minut, herra, ota minut). Kaikki nämä arabialaiset osasivat
puhua jotenkin hyvästi Englannin kieltä. Siinä oli hirveä rähinä
siksi kun me vihdoin jokainen valitsimme itsellemme muutamia heistä
avuksemme ja alotimme kiipeemistä. Minä olin ottanut kaksi näistä
miehistä itseäni varten; mutta tuskin olin ruvennut kiipeemään, kun
näin neljä heitä ympärilläni, jotka väittivät, ettei nouseminen voinut
tapahtua vähemmällä määrällä, ja samoin oli käynyt matkakumppaneilleni.
Nouseminen on hyvin hankala. Jonkinlaiset portaat vievät aina huippuun
asti, mutta nämä portaat ovat aivan epäsäännölliset noin kahden
neljän jalan korkeat ja tuskin jalkaa leveät. Minä alotin kiipeämisen
ilman avutta ja nousin jotenkin sukkelaan, mutta kun olin ehtinyt
puolimatkaan, olin niin väsynyt ja hengästynyt, että pelkäsin että, jos
tällä tavoin olisin pitkittänyt, ei olisi minulla ollut voimia kylläksi
nousta huippuun asti. Minä annoin sentähden arabialaisten auttaa minua
ja nyt kävi kiipeeminen hyvin helposti. Itse huippu on laakea ja sille
mahtuu hyvin pari kolmekymmentä henkeä seisomaan. Täällä istuimme liki
tunnin ajan ja ihmettelimme tuota merkillistä rakennusta, jonka päälle
olimme kiivenneet. Tämä pyramidi peittää yli 550,000 neliöjalan alan
maata ja on lähes 500 jalkaa korkea. Se on hirmuisen suuri kiviraunio,
jonka pohja on nelikulma ja nuo neljä kolmionkaltaista sivua
kallistuvat toinen toistansa kohden, kunnes ne päättyvät terävällä
kärjellä. Tämä kärki oli jollakin tavoin Kropin pyramidista tullut
katkaistuksi, niin että itse huippu nyt oli tasainen.

Mitä enemmän tätä tavatonta rakennusta katselimme, sitä suuremmalta
näytti se ja me melkein kummaksuimme, kuinka se oli voitu saada
valmiiksi ainoastaan 30 vuoden kuluessa.

Luullaan pyramidein olleen muutamain Egyptin mahtavimpain kuningasten
hautoja ja vielä nähdään eräässä kammiossa keskellä Keopin pyramidia
katafalkin jäännöksiä. Me kävimme tässä kammiossa alas-astuissamme.
Sen sisäänkäytävä on keskellä pohjoista kylkeä, jotenkin korkealla
maasta. Ylösnouseminen tapahtuu itäistä kulmaa pitkin. Käytävä, joka
vie pyramidiin sisään, oli hyvän matkaa niin matala, ettemme voineet
käydä siinä suorana, ja se oli alkupäästä hyvin viertävä. Kun näin
olimme kotvasen aikaa kulkeneet, kääntyi käytävä oikealle ja heti
sen perästä vasemmalle. Tässä nousi käytävä hyvin ylöspäin ja kohta
kun olimme poikenneet vasemmalle kädelle, tulimme erään pystysuoran
kallion luoksi, joka oli noin 7 jalkaa korkea. Me nousimme sen päälle
Arabialaistemme avulla, joista jokaisella oli tulisoitto kädessä,
valaistaksensa tätä pimeätä tietä. Tämän vähäisen kallion edessä aukeni
syvyys, joka luultavasti oli suuna jollekin toiselle maanalaiselle
käytävälle. Kuinka syvä tämä aukeama oli, emme voineet nähdä, sillä
se oli ihan pimeä. Kaita polku kävi meidän käytävän oikeata puolta
myöten tämän pimeän syvyyden ohitse tuolle ennen mainitulle kalliolle.
Me kuljimme tätä polkua yksi erältään. Minä kävin keskimmäisnä, kaksi
Arabialaista kävi minun edelläni ja kaksi seurasi perästä. Ensimäinen
miehistöni kiipesi, liukkaana kuin kissa, ylös kalliolle, jossa tuskin
oli mitään jalan pidäkettä. Mies, joka järjestyksessä oli toinen
heistä, otti minuun uumilta kiini ja nosti minun ylös tuota toista
kohden, joka seisoi ylhäällä, ja minä heiluin nyt tuokion aikaa yli
tuon äsken mainitun syvyyden seuralaiseni vahvoilla käsivarsilla.

Tie kävi nyt jyrkästi ylöspäin, kunnes me vähänläntäisen kiviholvin
kautta, joka oli niin matala ettemme voineet suorana kulkea siitä,
tulimme pyramidin sisustaan. Täällä oli ilma tukehduttavan lämmin.
Pimeä käytävä johti tästä suoraan eteenpäin erääsen vähempään
huoneesen, jota on ruvettu kutsumaan kuningattaren kammioksi. Isompi
huone löytyy sen yläpuolta ja sillä on nimenä kuninkaan kammio.
Tullaksemme tuohon jälkimmäiseen huoneesen oli meidän seuraaminen
jotakin niistä kaidoista, katuvierustain kaltaisista poluista, jotka
nousivat hyvin jyrkkinä pitkin seinuksia kahden puolin sitä isoa,
tuohon ensin mainittuun kammioon viepää käytävää. Näiden polkuin
pohja oli liukkaista kivistä, joilla jalka luiskahteli melkein kuin
sileällä jäällä. Meidän oli kulkeminen tässä yksi erältään; ja ilman
Arabialaisten apua emme suinkaan olisi päässeet pois tällä liukkaalla
tiellä. Jos nyt joku Arabialaisistamme tässä olisi astunut harhaan tahi
vaan vähän luiskahtanut, olisimme me suistuneet alas syvyyteen, joka
eroitti nuo molemmat polut toinen toisistansa.

Minun Arabialaiseni käyttivät tätä tilaisuutta, jolloin minä olin
kokonaan heidän vallassansa, pyytääksensä vaativalla äänellä
"baksjisjia". Mutta kun olin kuullut erään amerikalaisen, joka nykyään
oli käynyt pyramideilla, tulleen ryöstetyksi myötäseuraavain miestensä
kautta, juuri kuin hän oli pyramidin sisässä, olin minä jättänyt rahani
kumppaneilleni, jotka eivät olleet seuranneet minua sisään, niin
ettei minulla ollut muassani yhtäkään piasteria. Minä vastasin siis
heille, kun he pyysivät rahaa, ettei minulla mitään ollut. He kysyivät
nuhaisella äänellä, miks'en ollut ottanut rahaa myötäni, ja minä annoin
heidän ymmärtää, että muutamilta, jotka tunsivat asian, olin saanut
viittauksen siitä että oli paras olla ilman rahoja, kun pyramidiin
sisään aiottiin. He rukoilivat, että lupaisisin antaa heille kun ulos
tultiin. Minä vastasin: "sitte se nähdään" ja siihen se jäi.

Kun olimme kulkeneet tuota vaivalloista polkua neljän, viidenkymmenen
jalan paikoille, tulimme taas leveään ja tasaiseen käytävään. Kun
muutamia askelia olimme astuneet, kääntyi minun edelläni käymä
Arabialainen taaksepäin ja laski, lausumatta sanaakaan, kätensä
minun pääni päälle, painaaksensa minua maahan. Minä kysäsin vähän
kummaksuen, mitä hän tällä aikoi, mutta ennenkuin hän ehti vastaamaan,
huomasin syyn siihen; käytävä oli, näet, nyt yht'äkkiä tullut niin
matalaksi, ettei voitu siinä suorana käydä, ja hän tahtoi vaan estää
minua loukkaamasta päätäni. Muutamain askelten perästä saavuimme nyt
niin kutsuttuun kuninkaan kammioon, erääsen isoon saliin. Täällä
seisoi äsken mainittu katafalki, mutta ainoastaan jalka siitä oli enää
jälillä. Tämä pimeä sali, himeästi valaistuna meidän tuliltamme, näytti
hyvin omituiselle. Nuo mustan-ruskeat Arabialaiset, jotka rähisten
ympäröivät meitä, samassa kuin he päästelivät hilpeitä hurraahuutoja
ja vielä jupisivat "baksjisjiansa", enensivät vielä tämän näyn
omituisuutta.

Paitsi jo mainittuja kammioita, löytyy myös käytäviä ja komeroita
syvemmällä pyramidin sisässä.

Kun taasen olimme ulkoilmaan tulleet, katselimme kauan aikaa pyramidia
alhaalta maasta, ja mitä enemmän tätä jättiläistä rakennusten seassa
silmäisimme, sitä enemmän se meitä ihmetytti, ja tuskin voimme uskoa,
että ihmiskäsi oli tämän vuoren tehnyt.

Toiset pyramidit olivat eri suuria, muutamat hyvin vähäisiä, muutamat
isompia, vaan ei yksikään niin korkea kuin Keopin.

Lähellä pyramideja löytyi useita hautoja ja temppeliraunioita, joista
enimmät olivat täynnä hietaa.

Kappaleen matkaa Keopin pyramidista seisoo hirmuisen suuri sphinksi,
joka on hakattu yhdestä ainoasta kallionlohkareesta. Mahdottoman
suuruutensa tähden kaunistaa se paikkaansa, vaikka nuo hirmuiset
pyramidit sitä ympäröivät. Et oikein tiedä kumpaa sinun enemmän
tulee ihastella, pyramidiako, tätä rakennustaiteen ihmettä, vai
jättiläis-sphinksiä sen juurella, tätä verrattoman suurta, mutta niin
hyvästi hakattua kiveä. — Kuinka tämä suunnaton kivenlohkare on lohottu
kalliosta, kuinka se on hakattu ja kuljetettu paikalleen, tämä näyttää
katselialle ihan ihmeeltä.

Wielä kerran loimme silmäyksen näihin maailman mainioihin
muinaisjäännöksiin ja palasimme sitte Kairoon, jonne saavuimme auringon
laskeissa.

Noin tiiman matkaa Kairosta toiselle suunnalle päin löytyy
huvilinna nimeltä Schubra, jota ympäröivi puutarha, niin ihana
ja runsaskasvuinen, jommoista en milloinkaan ennen ole nähnyt.
Itse rakennus pylväittensä, marmorilattiainsa, vesisäiliöinsä ja
koristelluin saleinsa kanssa näyttää lumotulta linnalta, josta jossakin
itä-maalaisessa sadussa kerrotaan.

Kahden tiiman matkan päässä itäänpäin Kairosta löytyi muinoin
ihana Heliopolis (auringon kaupunki). Se on nyt kadonnut, ja ainoa
muistomerkki, joka vielä on jälillä osoittamassa sen asemaa, on
eräs obeliski, joka kerran kaunisti auringolle pyhitetyn temppelin
sisäänkäytävää. Wähän matkaa tästä obeliskista löytyy kaivo, jota
sanotaan auringon lähteeksi, eikä juuri etäällä siitä seisoo vanha puu,
jonka juurella, niinkuin taru kertoo, pyhä perhe lepäsi pakomatkallaan
Palestinasta Egyptiin.

Noin penikulman matkaa etelään päin Kairosta oli muinoin Memphis,
joka Theben jälkeen tuli Egyptin pääkaupungiksi. Tämäkin kaupunki on
kadonnut maan päältä, ja maahan lahistunut hirmuinen kivinen kuvapatsas
ynnä jotkut suuret kivet ovat sen ainoat jäännökset. Paikalla, jossa
kaupunki ennen seisoi, kasvaa nyt tiheässä palmupuistoja — ja karja käy
laitumella musertuneen Memphiin tomusta nousemassa ruohostossa.

Tuo vanha, voimallinen Egypti on nyt ainoastaan hämäräisenä, ikivanhana
muistona. Se on kasvanut, kukoistanut ja kadonnut, ennenkuin meidän
aikuiset voimalliset valtakunnat saivat perusteensakaan.

Tämä maa on herättämä suurta osanottoa, syvää haikeutta matkustajassa;
sillä sen rajain sisässä lepää mainio muinaisuus ikäänkuin haudattuna,
ja se säilyttää povessaan suuren kadonneen kansakunnan. Nuo murtuneet
rauniot ovat hirmuisten hautapatsasten kaltaisia, joiden himeät
kirjoitukset kertovat mitä nuo vanhat edesmenneet Egyptiläiset ovat
olleet, mitä jumalia he ovat palvelleet ja mitä mainioita töitä he ovat
tehneet.




Wiides luku.

Erämaassa-matkustuksen alku.


Kairosta aioimme Jerusalemiin, mutta olimme kahdella päällä minkä tien
valitsisimme, sillä kolme tietä vie täältä Pyhään Maahan. Yksi menee
Alexandrian kautta meritse Joppe'en ja sieltä Jerusalemiin, johon
matkaan kuluu neljä tai viisi päivää. Toinen läpi erämaan suorastaan
Hebron'iin Jerusalemiin, jota matkaa kestää neljätoista päivää. Ja
kolmas, pisin tie, menee niinkutsutun pitkän korven läpitse Suezin,
Sinain ja Hebronin kautta Jerusalemiin, joka matka vie lähes kuukauden
ajan. Niin hyvin minä kuin matkakumppanini toivoimme halulla saada
matkata tätä viimeksimainittua tietä, joka oli kaikkein viehättävin;
mutta tämä retki ei ole mikään helppo tehtävä. Moni koetti luovuttaa
meitä tästä aikomuksesta, kuvaten tätä matkaa sangen määrälliseksi,
toiset taasen kehoittivat meitä siihen kaiken mokomin, vakuuttaen
sen olevan mitä suloisimpia matkoja, joita tehdä voidaan. Muutaman
päiväisen miettimisen perästä teimme viimein päätöksemme. Me
tutustuimme nimittäin kolmen amerikalaisen kanssa, jotka aikoivat
samalle matkalle, ja koska he olivat taipuvaiset yhtymään meidän
seuraamme, päätimme matkata yhdessä heidän kanssa. Nämä amerikalaiset
olivat: eräs jumaluusopin tohtori, herra Nickels, herra Moor — jotka
molemmat olivat iällisiä miehiä, 50 ja 60 vuoden vaiheilla — sekä herra
Doughty, joka oli vähän yli kahdenkymmenen. Mitä enemmän näitä miehiä
tulimme tuntemaan, sitä suuremmassa arvossa rupesimme heitä pitämään,
ja pidimme itseämme onnellisina, että olimme löytäneet semmoista seuraa
semmoiselle matkalle. Moni käy Sinailla ja pyhässä maassa enemmän
uuteliaisuuden tähden, nähdäksensä näitä paljon ylistettyjä paikkoja,
kuin pyhästä halusta, saadaksensa käydä samoilla paikoilla, jossa hänen
Jumalansa on ilmestynyt, jossa hänen Vapahtajansa on työtä tehnyt,
kärsinyt ja kuollut. Semmoinen halu löytyi kumminkin kahdella meidän
matkakumppaneistamme, ja me tunsimme itsemme kiitollisiksi Jumalaa
kohtaan, että Hän oli saattanut meidät heidän pariinsa.

Useimmat niistä, jotka lähtevät tälle retkelle, suostuvat jonkun
kuljettajan kanssa, että hän vie heidät erämaan läpitse ja hankkii
kamelit, teltit, muonan ja kaikki mitä matkalla tarvitsevat, joko
määrättyä palkintoa vastaan koko retkellä kerrallaan tahi joka päivältä
erältään. Kuljetusmaksu on silloin tavallisesti hyvin kallis, aina
puoleen-kolmatta englantin puntaan päivässä hengeltä.

Me emme seuranneet tätä tapaa, vaan järjestimme valmistuksemme toisella
lailla. Me vuokrasimme itse kamelimme, ostimme telttimme, muonavaramme
j.n.e., ja palkkasimme kuljettajan määrättyyn hintaan kuukaudelta.
Hän seurasi muassa vaan meidän palvelianamme ja tulkkinamme. Paitsi
tätä pestasimme me kokin ja passaajan. Tällä tavoin tuli matka paljoa
halvemmaksi. Tämän neuvon antoi meille t:ri Nickels joka tyystin oli
nämä seudut tutkinut ja jonka opettajana oli ollut eräs t:ri Robinson;
ja tämä viimeksimainittu oli retkeillyt paljon sekä erämaassa että
Palestiinassa ja on antanut painosta hyvin ansiollisen, kolmea suurta
niosta vahvan kirjan matkoistaan.

Me suostuimme erään Beduini-Sheikin kanssa, että hän hankkisi meille
kameleja määrättyyn hintaan kappaleelta, ja että hän itse seuraisi
myötä, varjellaksensa meitä niiltä eri Beduini-heimoilta, joiden
alueiden läpitse aioimme matkata.

Meidän valmistuksiimme kului viikon päivät, ja keskiviikkona Maaliskuun
7 p:nä olimme valmiit lähtemään.

Meidän kamelimme olivat jo ennen puolta-päivää koossa hotellin edessä,
ja puolipäivän-aikoina rupesivat beduinimme niitä kuormittamaan.

Paitsi niitä kameleita, joita me itse ja meidän kuljettajamme käytimme,
oli meillä kolmetoista kantamassa kapineitamme, niin että meidän
karavanissa oli yhteensä yhdeksäntoista kamelia. Tämä näyttänee hyvin
paljolta, kun meitä oli ainoastaan viisi matkustajaa; mutta meidän oli
myöskin kuljettaminen muassamme kaikki, mitä enemmän kuin kuukauden
kuluessa tarvitsimme. Meidän muonavaramme, huonekalumme, asuntomme,
neljä suurta vesitynnyriä, ja paitsi näitä vielä meidän matkasäkkimme
ja me itse — kaikki oli enemmän kuin kolmekymmentä päivää kuljetettava
kamelin selässä läpi kuivain, hedelmättömäin seutujen, jossa ainoastaan
hyvin harvassa löytyy lähteitä ja jossa aivan niukasti saa muonavaroja
ostaa.

Kun kamelia kuormitetaan, pakoitetaan hän ensin laskeumaan polvillensa.
Hänestä ei ole tämä mieluista, vaan hän tepastelee vastaan ja mörähtää
silloin useasti kuin kiukkuinen sonni. Hänen on kuitenkin totteleminen,
ja nyt kiinnitetään tuo raskas kuorma hänen selkäänsä vahvoilla
köysillä, jonka jälkeen hän ensimäisellä käskyllä mieluisasti nousee
taasen jaloillensa, ellei kuorma tunnu hänestä liian raskaalta, sillä
siinä tapauksessa on melkein mahdoton saada häntä nousemaan.

Kun kaikki kamelimme oli kuormitettu, lähetimme ne menemään edeltäpäin,
ja ainoastaan ne kamelit, joiden tuli kantaa meidät itse, odottivat
vielä hotellin edessä, sillä aikaa kuin me suoritimme maksettavamme.
Wähässä ajassa olimme valmiit lähtemään; me sanoimme jäähyväiset
niille ystäville ja auttajille, sotka olivat tulleet katsomaan meidän
lähtöämme ja nousimme kameleimme selkään aloittaaksemme tätä omituista
matkaa.

Meidän matkakumppaneistamme Niili-virralla oli h:ra Pulling jo palannut
takaisin Englantiin, h:rat Due ja Robinson olivat vielä Kairossa.

Meidän oli nyt sanominen jäähyvästi kauniille Kairolle, ja sivutessamme
jonkun puiston tahi lehväkkään käytävän, jonka suloisessa siimeksessä
me täällä ollessamme usein olimme käyskennelleet, viipyi silmä
siinä kauvan; me emme luultavasti milloinkaan enää saisi nähdä tätä
paikkaa, emmekä moneen aikaan katsella niin runsasta kasvullisuutta
kuin tämä on, sillä erämaa oli nyt edessämme — nuo hiekka-aavikot ja
alastomat vuoret ilman puita, ilman vihannuutta. Nyt oli tämä elävä
totuus; meidän matkamme kävi pyhään maahan sen erämaan kautta, josta
jo lapsuudessa olimme lukeneet niin paljon ihmeellisiä asioita, jonka
vaaroista moni on puhunut ja jonka suloutta moni toinen on ylistänyt;
me saimme nyt itse tilaisuuden nähdä näitä outoja seutuja ja kokea tätä
omituista romantillista elämää erämaassa, ja tuskin minä puolestani
vielä voin käsittää, että tämä kaikki oli totta.

Mieleni oli hehkunut saada tehdä tämä retki korven läpitse ja samassa
saada viipyä matkallamme muutamat päivät Sinailla, mutta useita esteitä
näytti ilmaantuman tätä aikomusta vastaan, kun se ensin juohtui
meille mieleen, niin että minä jo kerran olin heittänyt toivonkin.
Sitä suurempi oli sentähden iloni nyt, kun kaikki nämä esteet olivat
kadonneet ja tämä halattu matka todellakin aloitettu.

Ennenkuin rupeen kertomaan matkaamme erämaan läpitse, on ehkä sopivin
että tässä ensin mainitsen jotakin siitä merkillisestä, omituisesta
elävästä, jota näillä seuduilla on käyttäminen. Kameli on varustettu
monilla omaisuuksilla, jotka tekevät hänen erittäin sopivaksi
tänkaltaisille retkille. Hän on väkevä, niin että hän voi kantaa
hirmuisia kuormia ja pitkittää kulkuansa koko päiväkauden, varhaisesta
aamusta myöhäiseen iltaan, lepäämättä. Paahtava aurinko ja tuo usein
tukehduttava kuumuus ei näytä hänelle miksikään haitaksi olevan.
Hän voi kuljeskella noilla kuivilla hieta-aavikoilla päiväkaudet,
tarvitsematta mitään vettä, ja jos hän jolloin kulloin tapaa lähteen,
juo hän kerrallaan monen tulevan päivän varaksi. Hän tarvitsee
aivan vähän ruokaa ja tulee hätätilassa toimeen niillä ohdakkeilla
ja puoliksi poltetuilla kasveilla, joita hän kohtaa tiellänsä. Hän
haukkelee niitä suuhunsa käydessään eteenpäin, ja kun hän iltasin
päästetään kuormastansa, menee hän etsiskelemään lähitienoilta
tänkaltaista ruokaa. Hänen jalkansa on jotenkin leveä, jonka tähden hän
ei vajookkaan liian syvälle hietaan niillä paikoilla, jossa pohja on
höllää ja antaa myöten hänen askeleillensa. Paksu nahka peittää hänen
jalkansa, ja se seikka tekee mahdolliseksi että hän voi käydä kuumalla
hiekalla kärsimättä mitään vahinkoa siitä.

Kameli on hyvin korkea, niin että, noustuasi sen selkään, istut lähes
seitsemää jalkaa korkealla maasta. Tämä tuntuu ensi-alussa vähän
haitalliselta, sillä kamelin käynti on hyvin heiluva, niin ettäs
olet alituisessa liikunnossa edes ja takaisin, etkä siis voi istua
oikein vakaasti satulassa. Silloin tällöin päästelee hän mörähtävän
äänen, josta tiedät hänen olevan pahalla päällä; silloin pelkäät
hänen kiukkunsa puhkeevan vielä johonkin, vikurimaisuuteen, ja varot
putoovasi selästä, ehkä niin pahasti, ettet enää milloinkaan nouse.
Tämä kaikki on muutamissa vaikuttanut sen, että heistä on tämmöinen
matkustaminen tuntunut hankalimmaksi mitä milloinkaan kokeneet ovat.
Muutaman päiväisen harjoituksen perästä havaitsimme me kuitenkin
kokonaan tottuneemme istumaan kamelin selässä, ja meistä tuntui
tämmöinen matkustustapa hyvin mukavalle. Tuon ylhäisen aseman, joka
alusta näytti vähän pelottavalta, huomasimme me jälestäpäin olevan
hyvin edullisen, sillä, kun kuumeentunut hieta uumasi liiallista
lämpöä, oli meillä siitä vähemmän haittaa kamelin selässä kuin alhaalla
maassa.

Kello puoli-neljältä iltapuolla päivää läksimme me Kairosta. Me emme
ensi päivänä ehtineet ratsastaa, pitkälle, mutta sen verran kumminkin
että matkamme oli aloitettu. Jo puoli-kuudelta rupesi hämyttämään
ja me seisahduimme, matkattuamme noin penikulman matkan erämaahan.
Kahdessa-kymmenessä minutissa olivat meidän kamelimme riisutut,
telttimme pystytetyt ja vuoteemme valmistetut.

Amerikalaisilla ystävillämme oli yhteinen iso teltti; L. ja minä
asuimme vähän pienemmässä. Meidän telttimme oli sisäpuolelta verhottu
siniseksi ja keltaseksi noilla rakkailla Ruotsin väreillä. Ilman sitä
oli meillä vielä vähempi teltti, joka samassa oli sekä kyökkinä että
kuljettajamme, kokkimme ja passaajamme lepokammiona.

Kun pienen leirimme olimme pystyttäneet, oli se niin omituisen
näköinen, etten sitä milloinkaan voi unohtaa, mutta työläs on minun
kuitenkin kuvata sitä semmoiseksi, kuin se todella oli. Siinä seisoivat
nuo kolme matkoista telttiä juuri lähellä toinen toistaan avaralla
hieta-aavikolla. Kamelimme makasivat ympärillä aivan tyynesti ja
rauhallisesti, leväten päivän vaivoista, ja tuossa istuivat kehässä ne
kaksitoista Beduinia, jotka seurasivat meidän karavania; he haastelivat
keskenänsä äkäisellä, tiuskimalla äänellä, niinkuin heidän tapansa on
ja toisinaan tuli heidän kiistansa niin ankaraksi, että me pelkäsimme
heidän tarttuvan aseisiinsa; he olivat nimittäin kaikki aseilla
varustetut. Ympäri koko leirin hyppeli noin sata-määrä kananpoikia,
jotka äsken oli päästetty ulos ahtaista häkeistään; ne taistelevat nyt
voimainsa perästä, ja kukkoin hyvintunnettu laulu teki tämän kaiken
jotenkin kodikkaaksi ja ikäänkuin muutti meidät takaisin asutuille
seuduille.

Aurinko oli jo laskenut ja lakeus kävi yhä pimeämmäksi, mutta ei kauvan
viipynyt ennenkuin täysikuu nousi veripunaisena taivaan rannalle ja
levitti omituista valoaan noille autioille seuduille.

Eräs amerikalainen lähetyssaarnaaja h:ra Barnet, joka asuu Kairossa,
tuli kaupungista meidän leiriimme katsomaan kuinka me voimme ja
ilahdutti meitä läsnäolollaan aina myöhään iltaseen. Syötyämme
ystäväimme teltissä päivällistä ja juotuamme teetä, palasi h:ra Barnet
Kairoon. L. ja minä sanoimme hyvää yötä matkatovereillemme ja menimme
telttiimme lepäämään yöksi. Meidän pieni telttimme oli todellakin
miellyttävä eikä meistä suinkaan näyttänyt vaikealta elää täällä kolme
kuukautta, joka aika meiltä oli kuluma korvessa ja Palestinassa. Teltin
hietalattia oli peitetty sievillä matoilla, vastapäätä sisäänkäytävää
toisella seinuksella seisoi pöytä, jolla meidän kynttilämme, kirjamme
ja kirjotuskalumme olivat, kahden puolin seisoivat nuo keveät ja
mukavat telttivuoteet, joiden alle olimme panneet matkasäkkimme, ja
teltin tankoon, joka kohosi keskeltä kelttiä ja kannatti sitä, oli
tehty vaatevaarna, jossa meidän takkimme riippuivat, ottamatta suurta
tilaa.

Me viihdyimme hyvin siirtonaisessa majassamme ja menimme levolle tänä
iltana, aivan tyytyväisinä matkamme alkuun.

Mainitsin äsken jotakin meidän Beduineista, ja ennenkuin menen
edemmäksi, tahdon kirjoittaa muutaman sanasen tästä omituisesta
kansasta; ansaitseehan se erityistä huomiota.

Beduini on yhteinen nimitys kaikille erämaan arabialaisille. He asuvat
näillä autioilla seuduilla, siirtyen paikasta paikkaan, etsiäksensä
laidunta kameleillensa, vuohilleen ja lampailleen sekä juottaaksensa
niitä siellä täällä erämaassa löytyvillä lähteillä; noilla harvassa
tavattavilla aaseilla harjoittavat he myös jonkinlaista maanviljelystä.
He ovat jaetut eri heimokuntiin, joita jokaista hallitsee oma
sheikkinsä, ja he asuvat eri piirikunnissa.

Jos joku heimokunta joutuu elatuksen puutteesen, tapahtuu usein
että se lähtee liikkeelle ryöstämään jotakin toista paremmin voipaa
heimokuntaa, ja silloin syttyy monasti verisiä taisteluita. Beduinit
käyvätkin aina aseilla varustettuna ja ovat julmia ulkonäöltään. Heidän
vaatepartensa on hyvin yksinkertainen; valkoinen paita on köytetty
vyöllä ympäri ruumiin. Tällä vyöllä he kantavat miekkaansa ja toisinaan
pistoliakin. Tämän paidan päällä on heillä ruskea ja valkea, tahi
kokonaan valkea viitta. Heidän päähineenänsä on turbani eli pää- verho;
jaloissaan käyttämät sandaleja, se on nahka-anturaa, joka sidotaan
jalan alle. Heidän parhaimpana aseenansa on pitkä pyssy, jota kantavat
olallaan.

Mitä niihin vaaroihin tulee, jotka matkustajaa täällä uhkaavat, ei
ne ole niin suuria, kuin tavallisesti luullaan; sillä Beduineilla
on täällä aina tilaisuutta ansaita jotakin vuoroamalle kamelinsa
matkustajille sekä myymällä vuohia ja lampaita; he kohtelemat
sentähden muukalaista usein jonkinlaisella ystävyydellä. Mutta
ei vaara kuitenkaan ole varsin vähäpätöinen. Se näyttää minusta
jotenkin sen vaaran kaltaisetta, jolle eläin-kesyttäjä on alttiiksi
annettuna joka kerta, kuin hän käy petojensa luoksi; hänen yrityksensä
onnistuu useimmasti, mutta voi myös käydä päinvastoin. Tänään on
tie, jota matkustat, turvallinen, sillä beduinit ovat rauhallisia ja
ystävällisiä, huomenna voi kaikki olla toisin; joku beduini-heimo
on lähtenyt ryöstöretkelle, ja ne paikat, joiden kautta sinun on
kulkeminen, saattavat olla veristen taisteluin tepastus-aloina; silloin
on karavani vaarassa tulla ryöstetyksi, ja matkustajat saavat lunastaa
henkensä semmoisissa tiloissa useinkin jotenkin suurella rahasummalla.
Jos silloin joku matkustajista sattuisi olemaan niin varomaton, että
ampuisi vihollisiansa ja haavoittaisi tahi tappaisi jonkun heistä,
niin joutuisi, ei ainoastaan hän yksin, vaan myös kaikki hänen
matkatoverinsa arvattavasti noiden jälkeenjääneitten koston uhriksi.
Semmoisissa tiloissa ei siis juuri muuta ole tehtävänä kuin maksaa pois
ja olla iloinen, jos sittenkään pääsee hengissä heidän käsistään.

Beduinein, niinkuin kaikkein muidenkin Arabialaisten, luullaan
todellakin olevan Ismaelin, Abrahamin toisen pojan, jälkeläisiä. Kun
hän ja hänen äitinsä Hagar ajettiin pois Abrahamin majasta, "sillä
ei palkkavaimon pojan pidä perimän vapaan pojan kanssa", niin "eksyi
hänen äitinsä korpeen, ja Ismael kasvoi ja asui siellä ja tuli tarkaksi
joutsi-mieheksi". Jo Ismaelin syntyissä oli Herra ennustanut: "Hän
tulee tylyksi mieheksi ja hänen kätensä jokaista vastaan, ja jokaisen
käsi häntä vastaan, ja hän on asuva kaikkein veljeinsä edessä." Ja
vielä lisäksi: "Minä teen hänen hedelmälliseksi ja lisään hänen sangen
suuresti ja teen hänen suureksi kansaksi".

Wielä tänä päivänä ovat Ismaelin jälkeläiset semmoisia, jommoiseksi
ennustus tässä kuvailee heidän esi-isäänsä — he ovat hurjaa ja julmaa
sukua, jokaisen miehen vihollisia. Ei milloinkaan ole valloittajalle
onnistunut kukistaa heitä, eivätkä he ole milloinkaan käyneet minkään
toisen kansan kanssa liittoon. He ovat aina olleet erityisenä
sukukuntana, heidän kätensä on ollut jokaista vastaan ja jokaisen käsi
heitä vastaan.

Ennustus kansan "suuresta kasvamisesta", sen mahtavuudesta kävi
toteen silloin kun Arabialaiset seitsemännellä vuosisadalla rupesivat
tulvana levenemään yli suuren osan tunnettua mailmaa ja valloittivat
alueen, joka oli suurempi kuin noiden ylpeitten Roomalaisten hallussa
milloinkaan on ollut. Wäärän uskon kiihkossa läksi tämä hurja kansa
valloittamaan mailmaa heidän prophetansa Muhammedin hyväksi ja sen
uskonnon eduksi, jonka hän oli antanut heille. He valloittivat
Palestinan, Syrian ja suuren osan Aasiaa aina Judiaan asti. He
valloittivat Egyptin ja koko pohjoisen Afrikan aina Gibraltarin
salmeen saakka. He kävivät yli tämän salmen ja Espanjakin lankesi
heidän käsiinsä. He menivät Pyrenein vuorten yli Franskan maahan,
laskeaksensa koko Europan heidän prophetansa jalkain juureen; mutta
täällä Karl Martellin miekka särki heidän voimansa ja pani rajan heidän
valloitus-retkellensä Poitiers'in tappelussa vuonna 732.

Kauvan pysyivät he vallanpitäjinä niissä maissa, jotka he olivat
voittaneet, kunnes he vihdoin kadottivat yhden toisensa perästä, ja
heidän valtansa supistui takaisin entisiin rajoihinsa.

Waikka Arabialaiset näin kauan aikaa olivat yhteydessä niin monen
kansakunnan kanssa, ovat he kuitenkin pitäneet vanhat tapansa ja
alkuperäisen, jo ennen ennustetun luonteensa, — he ovat vielä tänä
päivänä villiä kansaa, julmaa ja kesyttämätöntä sukukuntaa — heidän
kätensä on jokaista vastaan ja jokaisen käsi heitä vastaan.

Eräs kirjailia, joka nykyään on käynyt arabialaisissa maissa, lausuu
tästä asiasta muun ohessa näin: "Tämä kansa on alhaisimmankin laskun
jälkeen pitänyt samat tavat ja samaa elinkeinoa vähintänsäkin kolme
tuhatta vuotta. Täten toteutuu kaikin puolin se ennustus, joka
Ismaelin syntyissä julisti että hän ja kaikki hänen jälkeisensä
olisivat ja tulisivat aina olemaan villiä kansaa, vaikka he aina
tulevat asumaan veljeinsä edessä. Että vilpas ja toimelias kansakunta,
eläen keskellä kukoistavia, viljelyksen tilassa olevia heimokuntia, on
muinaisista ajoista ruveten nyky-aikaan asti pysynyt villinä kansana,
kukistumattomana ja muuttumattomana, on todellakin silmiin-pistävä ihme
— yksi niistä käsittämättömistä seikoista, jotka näyttävät ennustuksen
käyneen toteen (Porter'in Travels)."

Meidän päiväjärjestyksemme erämaassa matkustaissamme oli seuraava.
Joka aamu nousimme vähän ennen aurinkoa, s.t.s. k:lo 5 aikaan. Kun
kapineemme oli kokoon sälytetty ja kaikki valmisna lähtöön, syötiin
aamiaista isommassa teltissä; sillä aikaa kuormittivat Beduinit
kamelimme, ja kun kaikki oli valmisna, nousimme korkeain konkareimme
selkään ja alotimme päivämatkamme. Ratsastamista pitkitettiin siten
k:lo 12:een, jolloin seisahdimme ja nautimme vähän virvokkeita,
niinkuin lihaa ja leipää, apelsineja ja taateleja. Matkaa jatkettiin
sitten k:lo 3:een tai 4:ään j.p.p., jolloin seisahdimme ja pystytimme
leirimme. Päivällistä syötiin nyt niin pian kuin se ehti valmistua,
päivällisen perästä joimme teetä, ja sitten oli meillä muutamia
tunteja loma-aikaa, jota käytimme lukemiseen, kirjottamiseen ja
keskustelemisiin, ennenkuin tuli aika mennä levolle. Tervetulleet
olivat todellakin nämä levähdyshetket tuon jotenkin rasittavan
päivämatkan perästä.

Me olimme suostuneet siitä, ettemme matkustaisi sunnuntaisin, vaan
lepäisisimme pyhäpäivänä häiritsemättömässä rauhassa, ja me havaitsimme
siitä olevan suurta hyötyä niinhyvin ruumiin kuin sielun puolesta.

Me olimme päättäneet matkata joka päivä noin 10 tiimaa, mutta
ensimäisenä päivänä sen jälteen tuin Kairosta taksimme, emme ehtineet
ratsastamaan enempää kuin 6 tiimaa; sai nimittäin useampia tunteja
kuluneeksi, ennenkuin kaikki meidän kamelimme olivat koossa, sillä
miehemme olivat palanneet useimmilla niistä Kairoon ostamaan yhtä
ja toista, mitä olivat unohtaneet hankkia itsellensä matkaa varten.
Päivänä sen jälkeen ratsastimme 10 tiimaa ja seuraavana päivänä
saavuimme Suez'iin, pitkitettyämme sinä päivänä ratsastustamme 12
tiimaa yhtä mittaa. Tämä oli sangen raskas päivämatka, ja me tulimme
leiripaikkaamme jotenkin väsyneinä; mutta seuraava päivä oli sunnuntai,
jonka me lepäsimme Suez'issa, ja saimme niin tilaisuuden koota uusia
voimia.

Se matka, jonka me näinä päivinä olimme tehneet, kävi yli autioin
hieta-ulappain ja hietakumpuin, jossa tuskin yhtään ruohonkortta
kasvoi; muutamia ohdakkeita näkyi vaan siellä täällä vihannoivan.
Paikka paikoin kohosi eriskummallisia alastomia muoria, jotka
vivahtivat kaikenlaisilta väreiltä ja antoivat koko seudulle kolkon ja
aution muodon. Molempina ensimäisinä päivinä oli meillä vahva tuuli,
niin että hietaa lentää ryöpytteli; mutta koska tuuli oli meille
myötäinen, ei ollut siitä suurta haittaa.

Me olimme jo jotenkin tottuneet kameleihimme. Tuo keinuminen, jonka
heidän raskas käyntinsä tuotti, vaikutti että me ensi iltoina tunsimme
itsemme jotenkin runnelluiksi; mutta nyt olimme jo siitä päässeet ja
toivoimme tästä lähin varsin hyvin voivamme kestää matkan vaivoja.

Kamelimme olivat ylimalkaan aivan rauhallisia ja siivoja; kuitenkin
sattui silloin tällöin että joku niistä rupesi vikuroimaan. Yksi meidän
kuormaa kantavista kameleistamme teki nimittäin useat kerrat semmoisia
hurjia hyppäyksiä, että köydet, joilla hänen kuormansa oli sidottu,
katkesivat ja kaikki tavarat syöksyivät hänen selästänsä maahan, jonka
jälkeen hän kiiri täyttä nelistä hyvän matkaa aukealle. Matkamme
toisena päivänä säikähti kameli, jota L. käytti, ja alkoi hyppiä niin,
että minä pahoin pelkäsin ystäväni putoavan satulasta. Beduini, joka
johti hänen kameliansa, sai kuitenkin sen pian lannistetuksi, jonka
jälkeen se kulki tyynesti koko ajan. Muutamat kerrat tapahtui, kun
annoin kamelini ravata, että hän yhtäkkiä seisahtui ja alkoi vikuroida.
Kamelia ei ole vaikea johtaa; siihen tarkoitukseen käytetään ainoastaan
kuonovyö, köyden kanssa, jolla se seisahdetaan, ja keppi, jolla sitä
ohjataan oikealle ja vasemmalle keveillä lyönneillä vastaiselle
puolelle kaulaa.

Ensimäiset päivät annoimme Beduinimme johtaa kameleitamme, mutta
sitte ajoimme niitä itse ja se tuntui meistä varsin hupaiselle. Me
ratsastimme enimmästä päästä käyntöjalkaa, mutta jolloin kulloin myös
ravia.

Suez on vähäinen, halpa-arvoinen kylä keskellä erämaita Punaisen meren
luoteisen lahdekkeen päässä. Ainoa seikka, joka tätä nykyä antaa
kylälle jotakin arvoa, on se, että sitä käytetään kaikkein niiden
tavarain purkauspaikkana, joita tätä tietä kuljetetaan Englannin ja
Indian väliä. Sinne on nimittäin rakettu hirmuisen suuri hotelli niitä
matkustajia varten, joita joka viikko englantilaiset ja indialaiset
höyrylaivat tullessaan tuovat tänne.

Me emme asuneet itse kylässä, vaan pystytimme leirimme sen ulkopuolelle
eräälle törmälle, josta meillä oli vapaa näköala yli Punaisen meren ja
sen ihanain rantain.

Sunnuntai, 11:s päivä, jonka me vietimme täällä, antoi meille
tilaisuuden tarkastelemaan tätä viehättävää paikkaa ja virkistämään
mielessämme muinaisia muistoja näiltä seuduilta. Me luimme kaikki
yhdessä 2:sen Mos. Kirjan 14:nnen luvun, ja tiesimme, että me nyt olimme
meikein samalla paikalla, jossa se ihmeellinen tapaus tapahtui, josta
mainitussa luvussa kerrotaan.

Meidän leirimme ulkopuolla levisi suuri aavikko pitkin Punaisen meren
läntistä rantaa; tämän lakeuden rajana idässä päin oli Punainen meri,
joka ennen ulottui paljoa ylemmäksi Suezin ohitse, mutta myrskyt
ovat vähitellen täyttäneet osan tästä merenlahdesta hiedalla, jota
läheisistä erämaista ryöpyttävät, ja tämä lentävä hieta on aikain
kuluessa niin mataloinnut merta hyvän matkaa Suezista, etteivät
höyrylaivat voi uida kaupunkiin saakka, vaan pysähtyvät kappaleen
matkan päässä ulkona merellä, josta sitten pienempi höyryvene kuljettaa
matkustajat ja tavarat kaupunkiin.

Etelässä rajoittivat tätä lakeutta korkeat vuoret, jotka ulottuivat
aina mereen asti, mutta lännessä ja Pohjosessa katosi lakeus tuohon
avaraan hieta-aavikkoon. Tähän luultavasti olivat Israelin lapset
pystyttäneet leirinsä paetessaan Egyptistä kun he olivat matkalla
maahan, jonka Jumala heidän isillensä oli luvannut. Tässä Israelilaiset
eräsnä päivänä nostivat silmänsä ja näkivät Pharaon koko sotajoukkonsa,
vaunuinsa ja ratsasmiestensä kanssa ajavan heitä takaa. He peljästyivät
silloin sangen suuresti ja huusivat Herran tykö ja sanoivat Mosekselle:
"eikö hautoja ollut Egyptissä, ettäs rupesit meitä johdattamaan korpeen
kuolemaan." Moses vastasi kansalle: "Älkäät peljätkö, seisokaat ja
katsokaat, minkä autuuden Herra tänäpänä tekee teille; sillä näitä
Egyptiläisiä, jotka te tänäpänä näette, ei pidä teidän ikänänsä enämpi
näkemän ijankaikkisesti. Herra sotii teidän puolestanne ja teidän pitää
alallanne oleman."

Kuinka voi tämä ainoa mies olla niin ilman pelkoa keskellä tätä
vapisevaa joukkoa? Tunsiko hän ehkä jonkun tien, joka vei ulos tästä
paikasta, jossa hän ja hänen kansansa olivat niin hyvästi suljetut
meren, erämaiden, vuorien ja vihollisen sotalaumain väliin? Ei, hän ei
tuntenut mitään semmoista tietä. Kaikki mitä hän tiesi oli se, että
Herra oli käskenyt hänen viedä kansan tälle lakeudelle Punaisen meren
rannalla, ja että Jumala jo ennakolta oli sanonut tahtovansa voittaa
kunnian Pharaosta ja kaikesta hänen sotajoukostansa, että Egyptiläiset
näkisivät että Hän on Herra. Moses oli tehnyt niinkuin Herra oli
käskenyt, ja tässä seisoi hän nyt Israelin lasten kanssa, Punainen meri
edessään, tuolta läheni Pharaon sotajoukko ja vaara suureni joka hetki.
Moses ei näytä pelkäävän tätä vaaraa, hän rohkaisee kansaa, ja julistaa
heille mitä Herra oli sanonut: että hän itse tahtoi sotia Israelin
puolesta ja että he seisoisivat alallansa silloin. Mutta yhtä kaikki
mahtoi hän tuntea sisällistä kauhua ja pelkoa, sillä raamattu sanoo
näin: "Ja Herra sanoi Mosekselle: mitäs huudat minun tyköni?" Kansa ei
tätä huutoa kuullut, he kuulivat hänen vaan sanovan: "älkäät peljätkö,
Herra on sotiva teidän puolestanne;" mutta Herra, sydämen tutkia,
kuuli kuinka hänen sydämensä hädässä huusi Herraa ja sanoi hänelle:
"mitäs huudat minun tyköni, sano Israelin lapsille, että he vaeltavat."
Kummallinen käsky, eihän tässä mitään tietäkään ollut; mutta Herra
selitti kohta sen jälkeen, mitä tietä Hän tarkoitti, kun hän sanoo:
"Mutta nosta sinä sauvas ja ojenna kätes meren ylitse ja erotta se
yhdestä, että Israelin lapset kävisivät keskeltä merta kuivaa myöten."

Sitte nousi pilvenpatsas, joka kävi Israelin edellä, näyttäen heille
tietä, ja pilvi siirtyi heidän ja heidän vihollistensa väliin, niin
etteivät he koko yönä voineet toinen toistansa lähestyä, ja pimeässä
valaisi tämä pilvi kuin kirkas tuli.

Tämä pilvi, josta puhutaan niin paljon Israelin lasten matkan aikana
Kanaan maahan, ja joka "ei milloinkaan erinnyt kansasta", ansaitsee
todellakin likempää tarkastusta. Mitä siitä pitää uskoa? Raamatun
yksinkertainen vastaus tähän kysymykseen kuuluu näin: "Ja Herra kävi
heidän edellänsä päivällä pilven patsaassa, johdattaaksensa heitä
tiellä, ja yöllä tulen patsaassa, valistaaksensa heitä vaeltamaan
sekä yöllä että päivällä". Mikä oli pilvi, mikä oli tulen patsas
tämän selityksen jälkeen? Eivät ne olleet muuta kuin se puku, jonka
Jehovah otti, kun hän tuli täyttämään sitä lupausta, jonka hän oli
vannonut Abrahamille, Isaakille ja Jakobille, että Hän antaisi luvatun
maan heidän jälkeentulevaisillensa omaisuudeksi, että Hän veisi
Israelin pois maasta, jossa heitä ahdistettiin, maahan, joka tulisi
olemaan heidän omanansa. Tämän kansan seassa aikoi Hän panna toimeen
ne "mainiot työt," jotka tulisivat olemaan koko mailman pelastuksen
ikuisena perusteena. Siinä maassa, johon Hän nyt kuljetti tätä kansaa,
aikoi hän sytyttää sen kirkkaan valkeuden, joka poistaisi mailman
pimeyden. Heidän siassansa aikoi hän antaa sen ruhtinaan ilmestyä, joka
oli perustava Jumalan valtakunnan ihmisten seassa, sen ruhtinaan, josta
Hän sanoi Abrahamille: "sinun siemenessäs pitää kaikki sukukunnat maan
päällä siunatuksi tuleman."

Aika rupesi nyt lähestymään, jolloin Jumala tahtoi täyttää tämän
lupauksensa ja Hän alotti valmistuksiansa siihen sillä, että teki
Israelin omaksi erityisiksi kansaksensa ja vei heidät Kanaan maahan,
joka oli tuleva Hänen suurten ihmeillensä näyttämöpaikaksi.

Hän lähestyi kansaa puettuna pilviin, peittääksensä loistoansa. Hän
tuli heidän luoksensa samassa puvussa, jossa Hän ilmaantui Thaborin
vuorella, kun hän tuli puhumaan pojastansa mailmalle. Tämä ihmeellinen
pilvi siirtyi nyt Israelin lasten taaksi ja varjeli heitä heidän
vihollisiltansa koko yön.

"Koska Moses ojensi kätensä meren ylitse, antoi Herra vedet juosta pois
vahvalla itätuulella koko sen yön; ja teki meren kuiville ja vedet
erkanivat. Ja Israelin lapset kävivät keskeltä merta kuivaa myöten,
ja vedet olivat heille niinkuin muurit heidän oikialla ja vasemmalla
puolellansa."

Egyptiläiset ajoivat heitä takaa, mutta kun Israel oli ehtinyt toiselle
rannalle, sanoi Herra pilvistä Mosekselle: "ojenna kätes meren Ylitse,
että vedet juoksisivat Egyptiläisten ylitse, heidän vaunuinsa ja
ratsasmiestensä ylitse. Niin ojensi Moses kätensä meren ylitse, ja
meri palasi ennen huomenta voimiinsa. Ja koska Egyptiläiset pakenivat,
kohtasi heitä vesi ja Herra syöksi heidän keskelle merta, niin että
vedet kävivät vaunuin ja ratsasmiesten ja koko Pharaon sotajoukon
ylitse, niin ettei yksikään heistä päässyt, mutta Israelin lapset
kävivät kuivaa myöten keskeltä merta, ja vedet olivat heille niinkuin
muuri heidän oikialla ja vasemmalla puolellansa, ja niin vapahti Herra
sinä päivänä Israelin Egyptiläisten kädestä."

Niin kertoo raamattu Israelilaisten matkasta Punaisen meren kautta ja
sanoo sitä ihmeeksi, jonka Jumala teki osoittaaksensa että Hän on Herra.

Paljon ovat ihmiset ajatelleet ja puhuneet tästä tapauksesta, ja moni
on selittänyt asian varsin yksinkertaisesti riippuvan siitä vahvasta
luoteesta ja vuoksesta, joka kunakin päivänä ilmaantuu näillä tienoin.
He sanovat ettei Jumalalla ollut mitään muuta tämän tapauksen kanssa
tekemistä, paitsi että Hän lähetti vahvan tuulen puhaltamaan yöllä,
joten vesi luoteen aikana laski enemmän kuin tavallisesti. Mikään ei
kuitenkaan ole helpompi näyttää vääräksi kuin tämä luulo; ensiksikin ei
itä-tuuli täällä auttaisi veden laskemista, sillä se puhaltaa suoraan
poikki meren; vaan sen tuulen, jolla semmoinen vaikutus pitäisi olla,
täytyy tulla Pohjosesta ja puhaltaa pitkin merenselkää, että se ajaisi
medet ulos Suezin lahdesta; — toiseksi tapahtui Israelin matkustus yli
meren yölliseen aikaan aina aamuun asti, joka on juuri se aika, jolloin
vuoksi on voimassa ja meri on korkeimmallansa; kumminkin oli laita
semmoinen niinä päivinä kuin minä olin Suezissa; — kolmanneksi sanotaan
kahdessa paikassa tuossa piplian kertomuksessa, että vedet olivat kuin
muuri heidän oikealla ja vasemmalla puolellansa, ja tätä ei voi mikään
luode eikä vuoksi sinä ilmoisna ikänä vaikuttaa, eikä myöskään palaja
vuoksi niin pikaisesti, että se hukuttaisi kokonaisen armeian, joka on
lähtenyt kulkemaan luoteen aikana kuivuneelle matalalle, ja hukuttaisi
sen niin, ettei yksikään jäisi jälille; vaan kun vesi luoteen perästä
taasen rupee nousemaan, tapahtuu se niin hiljakseen, että sen
nousemista tuskin voi huomatakaan.

Ilman sitä, eihän kukaan voi otaksua ett'eivät Egyptiläiset, jotka
olivat niin korkealla sivistyksen asteella, olisi tunteneet luoteen ja
vuoksen aikoja eivätkä voineet arvata, mikä vaara oli odotettavana, jos
mentiin matalalle, kun vuoksi oli tulossa.

Raamattu esittelee tämän tapauksen ihmeenä, Jumalan tekemänä työnä;
ja epäusko, joka aina nauraa semmoiselle, joutuu hyvin ahtaalle tätä
tapausta tyydyttävästi selittäissään.




Kuudes Luku.

Erämaassa matkustuksen jatkoa.


Me viivyimme vielä maanantainkin Suez'issa, sillä meillä oli yhtä
ja toista toimittamista Sheikkimme kanssa täkäläisten Turkin
hallitusmiesten edessä.

Me emme sentähden jatkaneet matkaamme, ennenkuin vasta tiistaina
13:tena päivänä. Silloin purjehdimme yli Suez'in lahdekkeen Aasian
rannalle ja odotimme siellä kameleitamme, jotka kiersivät lahden ympäri.

Puolipäivän aikaan tulivat kamelimme perille, jolloin me pitkitimme
matkaamme, ja saavuimme muutaman tiiman kuluttaa erääsen oasiin,
nimeltä Ayun Mosa. Täällä löytyi useita lähteitä, joita sanottiin
"Moseksen lähteiksi", ja tällä paikalla kasvoi palmuja sekä muita
puita. Me pystytimme tähän leirimme yöksi, ja olipa varsin hyvä että
saimme seisahtaa niin varhain, sillä tuuli puhalsi jotenkin vahvasti ja
oli meille varsin vastainen.

Seuraavana päivänä pitkitimme matkaamme yli avaran hietalakeuden,
ja tämä päivämatka oli kenties raskahin kaikista; sillä koko päivän
kesti tuima, myrskyn-kaltainen tuuli. Hieta lensi kuin lumi meidän
talvipäivinä, niin ettemme voineet nähdä pitkälle eteemme. Tuo hieno
hieta tunkihe silmiin ja kirventeli pahasti, vaikka me peitimme
kasvomme hunnulla, varjellaksemme itseämme. Matkaa voitiin kuitenkin
pitkittää koko päiväkausi; me seisahdimme illalla tavalliseen aikaan
ja pystytimme leirimme erään töyrään varjoon, jolta toivoimme jotakin
suojaa tuulta ja lentävää hiekkaa vastaan. Auringon tehdessä laskua,
taukosi toki tuuli, niin että saimme kauniin ja tyvenen ehtoon, jonka
me tosiaankin pidimme suuremmassa arvossa kuin tavallisesti, semmoisen
päivän perästä kuin tämä oli ollut.

Seuraavana päivänä kävi meidän matkamme vähän epätasaisemman seudun
läpitse ja etäällä näimme kauniita, hämäräisiä törmiä. Päivän päälle
sivusimme erään paikan, nimeltä Mara. Täältä löysimme muutaman töyrään
kukkulalta lähteen, jonka vesi oli katkeran suolaista. Töyräan alla
näimme tuoreita hyenain jälkiä. Pedot olivat luultavasti edellisenä
yönä käyneet lähteellä juomassa.

Tälle paikalle tulivat Israelin lapset, kun lähdettyänsä Suezista kolme
päivää olivat kulkeneet Surin korvessa, löytämättä mitään vettä. Kun
tulivat Maraan, eivät voineet he juoda siellä löytyvää vettä, sillä se
oli sangen katkeraa, jonka tähden tämän paikan nimikin on Mara. Siellä
napisi kansa Mosesta vastaan ja sanoi: "Mitä me juomme? Hän huusi
silloin Herran tykö, ja Herra osotti hänelle puun, jonka hän heitti
veteen, ja vedet tulivat makiaksi".

Sieltä matkustavat Israelin lapset edemmäksi ja tulivat Elimiin. Siellä
oli kaksitoista vesikaivoa ja seitsemän kymmentä palmupuuta; siellä
sijoittivat he itsensä vetten luoksi.

Saman päivän illalla, jolloin Maran olimme jättäneet, saavuimme mekin
tälle paikalle. Wielä löytyi siellä useampia lähteitä ja koko joukko
palmupuita, ja me pystytimme sinne leirimme lähelle vettä.

Omituiselta tuntui sillä tavoin seurata Israelin lasten matkaa
erämaassa, ja raamattu oppaana etsiä heidän jälkiänsä korvesta. Tästä
syystä tuntui erämaa minusta melkein vanhalle tuttavalle, hyvälle
ystävälle. Usein luin jo lapsuuden aikana halulla ja kummastuksella
niitä ihmetöitä, joita Jumala täällä teki, ja nyt sain minä lukea
kaikki nämä tapaukset juuri samoilla paikoitta, jossa ne olivat
tapahtuneet.

Seutu, jonka kautta seuraavana päivänä kuljimme, rupesi käymään yhä
vuorisemmaksi. Me sivusimme kolme lähdettä, joiden vesi oli katkeraa,
ja niitä kutsuttiin Murk-hahen katkeriksi lähteiksi.

Illalla tulimme me Punaisen meren rannalle. Siitä asti kuin Suez'in
jätimme, oli meidän matkamme kulkenut eteläistä suuntaa tasan tämän
meren rantojen kanssa, vaikka hyvän matkaa sisämaahan päin, niin
ettemme olleet voineet merta nähdä. Se tuli nyt taas näkymiimme ja
suloista oli katsella tuota raitista sinistä merta, elettyämme useat
päivät erämaassa, keskellä hietaa ja alastomia kallioita. Me pystytimme
täällä leirimme juuri meren rannalle.

Seuraavana päivänä kulki meidän tiemme useat tiimat pitkin rantaa. Meri
oli meidän oikealla puolellamme ja vasemmalla kädellä kohosi korkeita
vuoria. Nämä vuoret olivat toisinaan niin lähellä vettä, että tie
supistui vaan kaidaksi poluksi, jolla kamelein oli käyminen yksitellen.
Kahdessa paikassa ylettyivät vuorensivut aina mereen asti, niin että
meidän oli kiertäminen niitä kahlaamalla, jolloin vesi nousi kameleimme
polviin saakka. Onneksemme sattui sinä päivänä olemaan jotenkin tyyni
ilma, sillä tuulisena aikana mahtaa tämä tie olla ihan mahdoton kulkea.

Seurattuamme muutamat tiimat meren rannikkoa, poikkesi tiemme taasen
sisämaata kohden. Me ratsastimme nyt jotenkin suuren lakeuden poikki,
se oli Ginin korpi, jossa Israelin lapset napisevat Mosesta ja Aronia
vastaan ja sanomat heille: "joska Jumala olisi suonut, että olisimme
Egyptin maalla Herran käden kautta kuolleet, koska me istuimme
lihapatain tykönä ja oli leipää yltä kyllä syödä; sillä te olette
sentähden johdattaneet meidän tähän korpeen kuollettaaksenne nälällä
kaikkea tätä joukkoa."

Täällä rupesi Herra antamaan kansalle mannaa ja peltokanoja ja antoi
käskyn, että he kokoisivat sitä joka aamu niin paljon kuin päiväksi
tarvitsivat, mutta sabbatina eivät he saaneet mitään koota, vaan piti
heidän edellisenä päivänä koota kahta vertaa enemmän.

Kuljettuamme tämän korven läpitse, tulimme korkea-vuoriseen seutuun,
jossa tie kävi ahtaita laksoja pitkin. Nämä laksot kapenivat
kapenemistansa, kunnes vihdoin olimme tulleet umpisoppeen keskellä
vuoristoa, josta ei näkynyt olevan mitään uloskäytävää. Me ohjasimme
nyt kulkumme erään näiden vuorten juurille, ja vasta sitte kun varsin
lähelle sitä olimme tulleet, huomasimme kapean käytävän, joka ei
ollut kamelin jalkaa leveämpi, monimutkaisena luikertavan ylös vuoren
jyrkkää rinnettä pitkin. Oli tosiaankin omituista nähdä kaikkein
meidän suurten, uljasten kameleimme hirmuisten kuormainsa kanssa
pitkänä jonona ikäänkuin kiipeevän ylöspäin tätä yhtä kapeata kuin
jyrkkää tietä myöden. Minä en milloinkaan ollut aatellut että nämä
suuret ja raskaat eläimet voivat niin hyvin ja niin vakaasti käydä
raivaamattomilla poluilla. Tällä osalla matkastamme oli meillä useamman
kerran tilaisuus ihmetellä tätä heidän oivallista kykyänsä. Tämän
vuoripolun arabialainen nimi on: Nuklo Bade-reh (tie miekan terällä).

Samana päivänä kuljimme läpi lakson, nimeltä luolien lakso, jossa
näimme vuoreen piirrettynä useita hieroglyphejä ja hebrealaisia
puustaveita, sekä kaksi suurta luolaa, jotka oli hakattu kappaleen
matkaa ylös vuoreen.

Me pystytimme leirimme illalla avaraan laksoon, nimeltä Wady Mukatteb
(kirjoitusten lakso); täällä olivat nuo korkeat vuoret kahden puolin
laksoa milt'ei täyteen kirjaellut hieroglyphejä ja hebrealaisia
puustaveja, jotka muistuttavat Israelin lasten matkustuksesta näiden
seutujen kautta ja näyttävät todeksi mitä raamattu kertoo tästä
mailman-mainiosta retkestä. Kirjoitusten paljous todistaa, että
Israelilaiset täällä mahtoivat viipyä enemmän aikaa, joka myöskin pitää
yhtä raamatun kertomuksen kanssa heidän matkastansa Sinaille. Seuraava
päivä oli Sunnuntai, jonka me lepäsimme täällä, ja tämä levähdys oli
aivan tervetullut koko viikkoisen raskaan matkustuksen perästä, jolloin
me olimme ratsastaneet kameleimme selässä noin yhdeksän tiimaa joka
päivä. Lepopäivä oli aivan hiljainen ja häiritsemätön näillä autioilla
seuduilla, jossa me olimme eroitettuina kauas muusta mailmasta.
Erämaissa ympärillämme vallitsi syvin rauhallisuus, joka on niin
omituista näillä seuduilla.

Me itse, meidän miehemme ja eläimemme, olimme ainoat elävät olennot
tässä tyynessä, kuolleessa mailmassa, paitsi muutamia kaarneita, jotka
silloin tällöin lensivät ohitse, ja joitakuita vikkeliä sisiliskoja,
jotka juosta vilahtelivat lakson kulmissa pensaissa.

Seuraavana maanantaina saavuimme illan tullessa erääsen oasiin,
jota hirmuiset vuoret ympäröivät. Tämän paikan nimi oli Wady Feran.
Täällä löytyi lähde ja koko joukko palmupuita, joiden varjoon me
sioituimme. Täällä tapasimme useita viljeltyjä kenttiä ja joukko
Beduineja kokoontui meidän leirimme ympärille, niinhyvin pakisemaan
meidän miestemme kanssa, joiden hyviä ystäviä he näyttävät olevan, kuin
myöskin myymään muonavaroja.

Me viivyimme täällä koko tiistain, noustaksemme eräälle korkealle
vuorelle, nimeltä Serbel, lähellä sitä oasia, johon me olimme leirimme
pystyttäneet.

Serbel on yli 7000 jalkaa korkea, ja lähes neljä tiimaa kesti,
ennenkuin olimme sen harjalla. Tämä vuori ynnä itse Sinai ovat
merkillisimmät kohdat tällä niemellä. Se kohouu korkealle yli tuon
ympäröivän vuoriseudun. Sen harja on jakautunut useampiin korkeisin
huippuihin, jotka näyttävät nousevan pystysuorasti ilmaan ja ovat
eroitettuina toisistaan syvillä uurroksilla.

Warhain aamulla läksimme leiristämme, noustaksemme vuorelle. Me
ratsastimme ensin kameleillamme noin tiiman matkan yli korkeain ja
jyrkkäin kiviraunioin, vuoren juurelle asti. Sitte rupesimme kiipeemään
ja monta sangen raskasta hetkeä kului, ennenkuin vihdoinkin pääsimme
kukkulalle. Hyvin usein oli meidän pysähtäminen, levätäksemme ja
kootaksemme uusia voimia. Tie oli toisinaan niin jyrkkä ja täynnä
pienempiä ja isompia kiviä, että näytti melkein mahdottomalta päästä
edemmäksi. Kappaleen matkan päässä ylhäällä vuoren sivulla tapasimme
kirkkaan vuorilähteen, jonka äärellä lepäsimme hyvän tuokion ja
virvottelimme itseämme sen raittiilla vedellä. Lähes neljä-tiimaisen
matkustuksen perästä saavuimme vuoren korkeimman kukkulan huipulle.
Me olimme silloin jotenkin uuvuksissa, niin että istuimme hyvän
hetken ja levähdimme, ennenkuin rupesimme katselemaan tuota vuorista,
jylhää seutua, joka nyt leveni melkein meidän jalkaimme alla. Näköala
tältä korkealta vuorenhuipulta palkitsi kyllin sen vaivan, minkä
sinne kiipeäminen oli maksanut. Nuo ympärillä olevat vuoret, joita
ennen syvistä laksoista olimme katselleet ja joita olimme pitäneet
mahdottoman suurina, näyttivät nyt tältä ylhäiseltä asemalta pieniltä,
mitättömiltä kummuilta, ja etäältä näimme tuon äärettömän hieta-ulapan
levenevän pohjaan ja koilliseen päin. Tämän lakeuden kautta oli
meidän tiemme kulkeva Pyhään Maahan, kuin ensin olimme matkanneet
tuon mahtaman vuoriseudun läpitse, joka nyt varsin hämärästi häämötti
tuolla etäällä etelässä. Niin! täältä näimme ensimäisen kerran sen
merkillisen vuoren, jota niin suuresti olimme halanneet nähdä ja jonka
tähden olimmekin lähteneet tälle pitkälle matkalle erämaahan. Niinkuin
Serbel tässä kohosi noiden ympärillä olevain vuorten yli, niin nousi
Sinai tuolla etäällä yli läheisyydessään olevan vuori-maiseman, ja me
näimme sen täältä ihan selvästi, vaikka olimme enemmän kuin päiväkauden
matkan päässä siitä. Lännessä päin meistä näkyi vielä kerta Punainen
meri, jonka vastaiselta rannalta Egyptin vuoret kohosivat, niin että
me olimme tilaisuudessa vielä luomaan silmäyksen hyvästijätöksi sille
maalle, jossa olimme viettäneet niin monta kallista päivää.

Oli ehkä vielä vaikeampi astua alas Serbeliltä, kuin ylösnouseminen
oli ollut, ja tunsimme itsemme hyvin kiitollisiksi, kun kaikki taasen
terveinä istuimme telteissämme.

Illalla saivat meidän Beduinimme vieraikseen koko joukon Beduineja
näiltä tienoilta, ja hyvin omituista oli nähdä näiden mustanruskeain,
aseilla varustettuin miesten istuvan koossa ympäri ison valkean,
jonka kuumassa tuhassa he kypsensivät leipäänsä ja valmistivat
illallisatriaansa, pakisten vilkkaasti ja korkealla äänellä. Yhellä
heistä oli jonkinlainen yksikielinen viulu, jolla hän soitti ja
lauloi samassa, ilahduttaaksensa kumppaneitansa. Me istuimme hyvän
aikaa tuoleillamme teltteimme edessä katsellen tätä erämaan elämää.
Seuraavana päivänä matkasimme yhdeksän tiimaa ja sioitimme leirimme
erääseen laksoon, kuuden tiiman matkan päässä Sinaista, ja toisena
päivänä, joka oli tuorstai Maaliskuun 22:s päivä, saavuimme mainitulle
vuorelle. Kun tie oli tehnyt polven ja minä viimeinkin sain Sinain
näkyviini, en voinut kääntää silmiäni siitä pois koko sillä ajalla,
joka vielä kului, ennenkuin sen saavutimme. Wuoren edessä levisi
mahdottoman suuri ylhäinen tasanko, joka ulottui aina vuoren juurelle
asti. Tältä lakeudelta katseli vapiseva Israel Jumalan ihmeitä, jotka
tapahtuivat tuolla korkealla vuorenhuipulla, ja kuuli Hänen äänensä,
kun Hän julisti heille lakinsa. Täällä rupesivat he pelkäämään ja
pakenivat, siirtyen taaemmaksi.

Minkä suurellaisen näyn lie tämä korkea, jylhä vuori monien kukkulainsa
kanssa silloin tarjonnut, kun Jehova astui alas sen päälle tulessa
ja kun nuo kovat harmaat kalliot vapisivat Hänen jalkainsa alla ja
suitsivat ja savusivat kuin pätsi ja jolloin taivaallisten pasunain
ääni enemmän ja enemmän eneni, kunnes Jumala vihdoin julisti
jumalallisen lakinsa.

Tätä suurta tapausta aattelin sydämessäni, kun vitkalleen keikuin
edespäin kamelini selässä yli suuren lakeuden, kunnes me viimein
saavuimme tuon halatun vuoren juurelle.

Muutamassa kapeassa laksossa, jota Sinain vuoret joka taholta
ympäröivät, on kreikkalainen luostari, johon matkustajat voivat
majaantua. Siinä tapauksessa on ainoastaan tarpeesen hankkia itsellensä
lupakirja kreikkalaiselta pispalta Kairossa. Muutamat asuvat
mieluisemmin telteissään luostarin ulkopuolella, mutta me puolestamme
majoitimme itsemme luostariin, saadaksemme asua edes muutaman päivää
varsinaisissa huoneissa.

Sinain luostari on oikea oasi erämaassa-matkustavalle. Suloinen levon
ja turvallisuuden tunne valtaa hänet, niinpian kuin hän astuu muurien
sisään — tunne, jota ainoastaan se voi käsittää, joka on kokenut tämän
pitkän ja vaarallisen matkan vaivoja, kulkeissaan läpi aution maan,
jossa ainoastaan villit Beduinit ovat hänellä seuralaisina.

Tämä oli ensimäinen kerta kuin olin luostari-muurien sisäpuolla, ja
vaikka ilma siellä tuntui rasittavalta, oli kuitenkin suloista levähtää
täällä tuon väsyttävän matkan perästä erämaassa. Siellä eleli noin
kaksi- eli kolmekymmentä munkkia kokonaan eroitettuna muusta mailmasta.
He viettivät aikaansa hoitamalla luostarin puutarhoja ja pitämällä
tiheään jumalanpalveluksia rikkaasti koristetussa luostarikirkossaan.

Me olimme läsnä yhdessä näitä jumalanpalveluksia eräsnä
sunnuntai-aamuna. Sitä vietettiin lukemalla koko joukko pitkiä
kreikkalaisia rukouksia, ja samassa tehtiin kaikenlaisia ulkonaisia
temppuja, niinkuin ristinmerkkejä, kumarruksia ja muuta semmoista.
Suurta, hopeakansiin sidottua raamattua kannettiin ympäri juhlasaatossa
ja useat munkeista suutelivat sitä. Paitsi sitä kävivät he lakkaamatta
suutelemassa tauluja, jotka kaunistivat kirkon seiniä. Tuontuostakin
toivat he esille suitsutusastiat, joita he heiluttivat edestakaisin,
siksi että kirkko täyttyi hyvällä hajulla.

Tämän luostarin munkit ottavat aina hyväntahtoisesti ja kohteliaasti
vastaan matkustajia, tarjoavat mielellänsä heille virvokkeita. He
korjaavat aivan kernaasti ne vauriot, joita kapineet erämaan-matkalla
ovat kärsineet, ja varustavat matkustajan kaikella mitä hän tarvitsee.
Mutta kun tulee lähtemisen aika ja pitää velkansa heille suorittaa,
silloin saadaan nähdä että tämä heidän rakkautensa, hyväntahtoisuutensa
ja alttiutensa on ollut sulaa itserakkautta ja oman voiton pyyntöä.
Nuo rauhalliset, kunnian-arvoisat ja nöyrät munkit menettävät
kärsivällisyytensä, ellet kyllin korkeaksi annostele ja kyllin
kalliisti maksa heidän alttiiksi-antavaa ihmisrakkauttansa. He
muuttumat, yhtäkkiä saaliin himoisiksi Beduineiksi, jotka tiuskien,
milt'ei uhkaamalla, vaativat enemmän, vaikka kreikkalainen kirkko
elättää heitä täällä juuri sitä varten että ilmaiseksi holhoisivat
matkustajia.

Tämä ilkivaltaisuus oli ollut niin suuri ja matkustajilla oli ollut
heisiä niin paljon haittaa, että siitä oli nostettu kanne kreikkalaisen
kirkon esimiesten edessä, ja seurauksena oli, että Kairon piispa juuri
tänä talvena oli käynyt luostarissa maalimassa ankaraa tiliä noilta
"pyhiltä isiltä." Hän jätti luostariin kirjan, johon joka matkustaja
sai tehdä muistutuksensa ja kirjoittaa ne rahalahjat, joita hän
vapaa-ehtoisesti oli munkeille antanut. Matkustajille ilmoitettiin
myös tässä kirjassa, ettei heidän ollut tarvis maksaa äyriäkään, koska
luostari oli rakettu matkustajain majoitusta varten, ja sentähden
munkit saivat eläkkeensä kreikkalaiselta kirkolta. Joka vuosi oli
piispa tarkasteleva tätä kirjaa.

Onneksemme olimme tulleet juuri kohta sen jälkeen, kuin piispa
luostarin oli jättänyt, eikä meillä ollut siis mitään moittimista
munkkein käytöstä vastaan.

Tämän luostarin historia ulottuu hyvin kauaksi menneisiin aikoihin.
Jo ensimäisinä vuosisatoina jälkeen Kristuksen syntymän rupesi Sinain
jylhä ja autio vuoristo olemaan hurskasten erakkoin tyyspaikkana; he
asuivat siellä täällä noilla korkeilla vuorilla luolissaan, joita
luonto oli muodostanut tahi erakot itse kaivertaneet. Niiden ankarain
vainoin aikana, joita kristityt silloin saivat kärsiä, siirtyi yhä
enemmän hurskaita miehiä näille kaukaisille, autioille seuduille,
saadaksensa häiritsemättömässä rauhassa palvella Jumalaansa tällä
pyhällä paikalla. Kolmannen vuosisadan alussa asuskeli jo useampi
satamäärä erakoita näissä vuoriseuduissa. He rupesivat vähitellen
likenemään toinen toistaan ja elämään yhdessä määrättyjen sääntöjen
mukaan ja rakensivat vakinaisia asuntoja, kunnes vihdoin erakoista tuli
munkkeja ja nuo hajanaiset suojukset muuttuivat isoksi luostariksi.

Usein ovat Beduinit karanneet erakkoin ja sittemmin myöskin munkkein
päälle ja ovat hävittäneet heidät melkein perinpohjin. Ilman armotta
saivat he surmansa luolissaan tahi luostarissaan, ja ne vähät
elatus-varat ja vaatteet, jotka heillä oli, ryöstettiin.

Sanoma näistä tuhotöistä ei suinkaan pelättänyt toisia asettumasta
tänne asumaan, vaan näytti päinvastoin kiihoittavan erakkoja ja
munkkeja rientämään tänne, jossa he, samassa kuin joka päivä saivat
pitää rukouksiansa näin pyhällä paikalla, myöskin voivat saavuttaa
tuon suuresti halatun marttyyri-kruunun. Munkkien lukumäärä enentyi
sentähden vaan enentymistään. Viimeisinä vuosisatoina on heidän lukunsa
kuitenkin melkoisesti vähennyt, niin ettei heitä tätä nykyä ole enempi
kuin kahden eli kolmen kymmenen paikoille.

Tuorstaina maaliskuun 22 päivänä saavuimme tähän luostariin, ja kun
sitä lähestyimme, kuulimme kovan tykin ampumisen; luostarissa on
nimittäin useampia tykkejä. Näillä tykin laukauksilla kunnioitettiin
Parisin kreiviä, Ludvig Philipin pojanpoikaa, joka nuoremman veljensä
kanssa oli luostaria katsomassa. Kun tulimme lähemmäksi, näimme
franskalaisten prinsien leirin pystytettynä eräälle vähäiselle
lakeudelle. He olivat tulleet tänne Kairosta ja heidän karavanissaan
oli lähes satomäärä kameleja, hevosia ja muuleja. Kello kahdentoista
aikana olimme jo majotetut pariin hupaiseen ja mukavaan huoneesen,
ja hyvältä tuntui saada levätä tämän päivän tuon jotenkin väsyttävän
matkan perästä.

Iltapuolla päivää katselimme luostaria ja kuljimme läpi täydellisen
sokkelon käytäviä ja huoneita. Me kävimme luostarin rikkaassa kirkossa,
sen kirjastossa, jossa on lähes 2000 niosta, ja sen kaikenlaisia
hedelmäpuita kasvavissa puutarhoissa, sekä viimeiseksi noissa
hautaholveissa, jotka tallettavat Sinailla kuolleitten munkkein
luurankoja. Kävellessämme luostarissa kohtasimme useat kerrat Franskan
prinsit, jotka samoin kuin me, käyskentelivät katselemassa luostarin
merkillisiä paikkoja.

Seuraavana päivänä läksimme varhain aamulla luostarista ja rupesimme
kiipeemään Sinain vuorelle.

Kun vähäistä ennemmin olimme kiivenneet melkein luoksepääsemättömälle
Serbelin kukkulalle, tuntui meistä jotenkin helpolta nousta Sinain
vuorelle.

Serbelillä olimme vaivoin löytäneet kuljettavaa polkua noissa syvissä
ja jyrkissä uurroksissa; Sinailla sitä vastaan kävivät jotenkin hyvät,
vaikka vähän epätasaiset, kiviportaat aina vuoren huipulle asti.
Hetken aikaa matkustettuamme tapasimme täällä, samoin kuin Serbelillä,
kirkkaan lähteen, jossa oli erinomaisen hyvää vettä.

Me nousimme yhä korkeammalle. Näköalat rupesivat joka askeleelta
laakenemaan ja tulivat yhä jylhemmiksi ja mahtavammiksi.
Ylt'ympärillämme vaan kovia harmaita kallioita ja niiden välissä
kapeita, syviä laksoja. Näitä vuoria eivät kaunistaneet mitkään
vihannoitsevat metsät, näistä laksoista ei tuoksunut mitään kukkasten
lemua. Kaikki oli autiota, kuollutta — elämä näytti paenneen pois
Horebin vuori-seuduilta, ja Sinain kalliohuiput kohosivat pilviä
kohden, kovina, niin että tuskin mikään ruohonkorsi voi yletä niiden
halkeimista, komina ja taipumattomina kuin se laki, jonka Herra täältä
julisti.

Silloin tällöin rikkoi tuota syvää hiljaisuutta joka meitä ympäröitsi,
tuolla alhaalla olevan luostarikirkon kellojen juhlallinen soiminen,
joka kutsui munkkeja rukoukseen, ja luostari itse puutarhoinensa
näytti, tältä ylhäiseltä asemalta katsoen, hyvin somalta. Se oli
vähäisenä oasiana tässä vuorisessa erämaassa, ja silmä vihtyi kauvan
tämän kuolleen seudun ainoassa, eloisassa, kukoistamassa kohdassa.

Me olimme jo tehneet melkein puolen matkaa, kun jonkinlaisen kiviportin
kautta tulimme eräälle aukealle ylhäiselle alalle, jota nuo korkeat
vuoren-huiput ympäröivät.

Tässä jakautui tie kahtiaalle: toinen polku vei vasemmalle kädelle ylös
Moseksen vuoren huipulle, jonka tarinan mukaan pitäisi olla se paikka,
jossa Herra antoi lakinsa — ja eräs toinen käytävä kukki oikealle
kädelle kapeata laksoa myöten eräälle Sinain kukkulalle, nimeltä
Sufsafeh, jota vuorta nykyisinä aikoina on ruvettu pitämään sinä
vuorena, jolta Herra ilmoitti itsensä Israelin lapsille.

Keskellä tätä lakeutta kasvoi yksinäinen kypressi, joka latvallaan
suojasi kirkasta lähdettä, ja siinä lähteessä oli hyvää, raitista
vettä saatavana. Tämä paikka oli matkustajalle suloisena lepopaikkana,
ja täältä saatoimme katsella noita korkeita vuorenhuippuja, joille
aioimme nousta. Wasemmalla kädellä kohosi Moseksen vuori melkein
pystysuorasti ilmaan. Juuri suoraan edessämme yleni toinen kukkula,
joka oli korkein näistä kaikista; sen nimi oli S:t Chatharina, ja
oikealle kädelle ulottui jono vuoria, jotka päättyivät korkealla
huipulla, tuolla äsken mainitulla Sufsafeh'lla. Sillä vuoriseudulla,
jossa nyt olimme ja jota niin moni kallis muisto Wanhasta Testamentista
pyhittää, on raamatussa kaksi eri nimeä. Kaikkia näitä kukkuloita ynnä
tuota lähellä olevaa erämaata kutsutaan toisessa Moseksen kirjassa
Sinaiksi. Toisissa paikassa taasen, esimerkiksi kun puhutaan Moseksen
keskustelusta Jumalan kanssa palavan pensaan vieressä ja Eliaan paosta
tänne, nimitetään sitä Horebin vuoreksi. Tarkoitetaanko Horebilla
jotakin erinäistä osaa Sinaista tai oliko koko vuoristolla myöskin tämä
nimi, on vaikea ratkaista. Me olimme kuitenkin nyt kalliilla paikalla
ja jalkamme tallasivat pyhää maata. Joka hetki tämän matkustuksen
aikana oli sanomattoman kallis, ja me tunsimme ikäänkuin joutuvamme
pyhän vavistuksen valtaan, kun kiipesimme näillä vuorilla, joita
Jumala pyhässä, peloittavassa majesteetillisyydessään oli koskettanut
jalallaan. Wähän matkan päässä ylhäällä Moseksen vuorella sivusimme
erään rakennuksen, joka oli rakettu yli sen luolan, jossa Elias asui,
kun hän pakomatkallaan pyhästä maasta oli tullut Jumalan vuorelle
Horebille.

Elias oli tappanut Baalin papit, ja Isebel, kuningas Ahabin puoliso,
oli vannonut sentähden ottamansa häneltä hengen. Jumalan mies pakeni
silloin ja tuli yksinänsä korpeen päiväkunnan matkan etelään päin Judan
maasta ja istui maahan katavan alle ja toivotti itsellensä kuolemaa,
sanoen: "Jo kyllä on, Herra, ota nyt minun sieluni; sillä en minä ole
parempi minun isiäni."

Väsymyksestä ja surusta uupuneena vaipui hän vihdoin uneen pensaan
alla, jossa hän lepäsi. Mutta Herran enkeli herätti hänen ja käski
hänen syödä ja juoda, ja kun hän katsahti ympärillensä, näki hän
vieressänsä hiilillä kypsetyn leivän ja astiallisen vettä.

Syötyänsä ja juotuansa pani hän maata jälleen, kunnes Herran enkeli,
uudestaan herätti hänen ja sanoi: "nouse ja syö, sillä sinulla on pitkä
matka." Hän nousi, söi ja joi ja kävi sen ruoan voimalla neljäkymmentä
päivää ja neljäkymmentä yötä Jumalan vuoreen Horebiin asti. Ja tuli
siellä luolaan ja oleskeli siellä yötä; ja Herran sana tuli hänelle ja
sanoi: "mitäs tässä, Elia, teet?" Hän vastasi: "minä olen kiivaudella
kiivannut Herran Jumalan Zebaothin tähden; sillä Israelin lapset ovat
hylänneet sinun liittos, ja sinun alttaris kukistaneet ja tappaneet
sinun prophetas miekalla ja minä yksinäni jäin, ja he etsivät minun
henkeäni, ottaakseen sitä pois."

Täällä sai myös Elias käskyn astumaan Herran eteen, ja katso: Herra
meni ohitse, ja suuri ja väkevä tuuli kävi, joka vuoret halkaisi ja
mäet särki Herran edellä. Tuulen perästä tuli maanjäristys, vuori
vapisi perustuksissaan ja erämaa värisi. Maanjäristyksen perästä tuli
tulta, ukkonen jyrisi vuorilla ja ilmassa välähteli uhkaavia salamoita.
Mutta ei Herra ollut tuulessa, ei Herra ollut maanjäristyksessä, eikä
Hän ollut tulessa; nämä väkevät luonnon voimat olivat vaan Hänen
edelläkäviöitänsä, jotka ilmoittivat Hänen tuloansa, hänen voimaansa
ja väkevyyttänsä.

Naiden peloittavain enteiden perästä tuli vieno tuulen hyminä. Myrsky,
maanjäristys, tuli, nämä Jumalan vihan väkevät tunnusmerkit, uhkaavat
hänen vihamiehiänsä, ei hänen tunnustajiansa ja ystäviänsä. Ne uhkaavat
Ahabia, hänen jumalatonta puolisoansa ja hänen epäjumalia palvelevaa
kansaansa, vaan ei Eliasta — Jumalan prophetaa. Tuo hiljainen tuuli
oli häntä varten. Kun se hiljaan ja viileästi liehui hänen ohitsensa,
tuntui siltä kuin Jumala olisi häntä kädellään sivellyt, kun sen
suloinen hyminä kävi hänen karvaansa, oli se ikäänkuin rauhallinen
tervehdys Jumalalta. Kun Elias siis kuuli tämän tuulen hyminän, peitti
hän kasvonsa hameellansa ja kävi Herran eteen.

Kun Jumala rakkaudessaan lähestyy meidän sydäntämme, niin tunnemme
enemmän kuin milloinkaan oman mitättömyytemme, oman kelvottomuutemme.
Semmoinen armo masentaa meidät, me häpeemme itseämme — me ikäänkuin
peitämme kasvomme Jumalan edessä.

Elias valitti Herran edessä onnettoman Israelin lankeemusta, ja
Herra vastasi hänelle ja käski hänen mennä Damaskoon, voitelemaan
Hasaelia Syrian kuninkaaksi, ja Jehua Israelin kuninkaaksi ja Elisaa
prophetaksi. Näiden piti paneman toimeen Jumalan tuomiot; sillä Herra
lisää: "Ja tapahtuu, että se kuin välttää Hasaelin miekan, se tapetaan
Jehulta, ja se kuin välttää Jehun miekan, se tapetaan Elisalta;" ja
lopuksi ilmoitti Herra Eliaalle, että Hänellä oli seitsemän tuhatta
miestä Israelissa, jotka eivät olleet notkistaneet polviansa Baalin
edessä, ja ne oli Herra jättävä maahan; ei yksikään rangaistustuomio
ollut koskeva heihin.

Kuinka monasti olen lukenut tätä Eliaan kohtausta Jumalan kanssa
Horebin vuorella, ja nyt seisoin minä itse tällä vuorella sen luolan
suulla, jossa Elias puhutteli Herraa. Tämä yksistään olisi jo kyllin
palkinnut tuon vaivalloisen matkan erämaan läpitse ja kuitenkin oli
Sinailla vielä kalliimpiakin muistoja, vielä pyhempiäkin paikkoja kuin
tämä.

Kun olimme jättäneet Eliaan luolan ja kulkeneet vielä hyvän hetken,
seisoimme vihdoinkin Moseksen vuoren huipulla ja katselimme yli tuon
pyhän maiseman. Mahdoton on minun kuvata kuinka autioilta, jylhiltä ja
mahtavan suurilta ympärillämme olevat vuoret näyttivät. Niiden pyhät
muistot valtasivat meidät, ja minusta tuntui ikäänkuin olisin ollut
liian rohkea uskaltaissani nousta tälle pyhälle vuorelle, jolle Jumala
astui alas ja antoi meille lakinsa ja jonka juurta Israelin lapset
eivät tohtineet lähestyä eikä koskea, sillä he pelkäsivät kuolevansa.

Mainitsin olevan epätietoista, kumpi näistä molemmista vuoren
kukkuloista on se, jolla laki annettiin, Moseksen vuori vai
Sufsafch'ko. Wanha taru tietää tuon suuren tapauksen tapahtuneen
edellisellä kukkulalla, mutta useimmat matkustajat, jotka viimeisinä
aikoina ovat käyneet näillä seuduilla ja ovat tutkineet asiaa,
sanovat sen tapahtuneen Sufsafeh'ella. Kun sentähden täällä Moseksen
vuoren kukkulalla olin lukenut raamatun kertomuksen lain antamisesta,
voidakseni itse jotakin päättää asiasta, näytti minusta ikäänkuin
molemmat mielipiteet olisivat oikeat. Toisessa Moseksen kirjassa
löytyvän kertomuksen jälkeen ei tämä ihme tapahtunut yksin Moseksen
vuorella, eikä yksin Sufsafeh'n kukkulalla, vaan koko Sinain vuori
(kaikkein huippuinsa kanssa) suitsi siitä, että Herra astui alas sen
päälle tulessa ja sen savu kävi ylös niinkuin pätsin savu, niin että
koko vuori sangen kovaan vapisi.

Tämän kertomuksen mukaan näyttää siltä kuin koko tämä vuoriseutu olisi
ollut niiden liekkien vallassa, niiden loistavain pilvein peitossa,
joilla Jehovah peitti majesteetillisyytensä, kun hän astui alas
Israelin kansan eteen.

Mutta koko tässä vuoriseudussa Sinain ympärillä löytyy ainoastaan
yksi lakeus, joka oli kylläksi suuri Israelin lasten leiripaikaksi ja
kylläksi tilava heidän paetaksensa etäälle, kadottamatta kuitenkaan
vuoria pois näkyvistä, ja se on sama lakeus, jonka poikki me
matkustimme, tullessamme Sinaille — Rahah'n lakeus — joka ulottuu aina
Sufsafeh-vuoren juurelle asti. Tämä vuori nousee melkein pystysuoraan
ylös lakeudelta, niin että voit lähestyä aivan liki sen juurta tasaista
lakeutta myöten. Epäilemätöntä on siis että Israelin lapset juuri tältä
lakeudelta katselivat Herran ihmeitä: ja silloin esti Sufsafehn vuori
heitä näkemästä noita muita Sinain kukkuloita ja erittäinkin Moseksen
vuorta, joka on juuri tuon edellisen takana. He näkivät siis etupäässä
vaan Sufsafeh'n suitsevan ja savuavan, näkivät sen seppelöittynä
välähteleviltä salamoilta ja sen huipulta kuulivat Jumalan pasunain
äänen ja vihdoin viimeiseksi lain iloiset käskyt.

Me kävimme sentähden samana päivänä myöskin Sufsafeh'n kukkulalla. Sen
huipulle viepä tie oli vaivalloisempi, kuin tie Moseksen vuorelle, ja
itse huippu päättyi terävällä kärjellä. Sillä aikaa kuin täällä istuin,
koetin kuvitella mieleeni niitä liikuttavia tapauksia, joita Israelin
lapset täällä olivat nähdä saaneet; mutta en tahdo koettaakaan kuvata,
niitä kynälläni sillä siihen puuttuu minulta kykyä.

Minä jätin vihdoin tuon pyhän paikan kiitollisuuden ja kaipauksen
tunteilla. Olin suuresti kiitollinen sydämessäni, että olin saanut
nousta tälle pyhitetylle muistorikkaalle vuorelle, mutta kaipauksella
jätin sen, sillä aika oli ollut niin lyhyt. Jos olisin voinut, olisin
seisahtanut ajan juoksun. Semmoisia hetkiä ei usein eläessään saa
kokea. Itse paikka, sen juhlallinen hiljaisuus, sen ihana jylhyys ja
vihdoin sen suuret muistot — kaikki tämä ylensi mielen Jumalan tykö.

Meidän oli kuitenkin jättäminen tämä kallis paikka, ja muutaman
tiimaisen vaivalloisen matkustuksen perästä saavuimme takaisin
luostariimme. Lauantaina 24:tenä päivänä kävimme katsomassa useita
lähitienoilla olevia paikkoja, esimerkiksi sitä kalliota, johon Moses
löi sauvallaan, niin että vesi juoksi siitä, paikkaa, jossa maa aukeni
ja nieli Korah'n, joka kapinoitsi Mosesta vastaan j.n.e., mutta
epäiltävää on, oliko oikein osattu yhteenkään näistä paikoista.

Seuraavaa päivää, joka oli sunnuntai, 25:s päivä Maaliskuuta, en voine
unohtaa, vaikka eläisinkin kuinka kauvan. Tavallista juhlallisempi oli
sabbatin aamu tällä paikalla, jossa Jumala itse pyhitti sabbatin.

Me olimme täällä ihan yksinämme, eroitettuina muusta mailmasta avarain
erämaiden kautta, ja lepopäivän rauhallisuus oli niin täydellinen,
että sitä häiritsi vaan silloin tällöin joku tuulen-leyhkä, joka
humisi Sinain kukkuloilla ja täytti sen laaksot suloisella huminalla.
Todellakin ihana, juhlallinen Sunnuntai.




Seitsemäs Luku.

Erämaassa-matkustuksen loppu.


Maanantaina, Maaliskuun 26:tena päivänä, sälytimme jo varhain aamulla
kapineemme säkkeihin ja varusteleimme lähtöön. Ilman kaipausta emme
jättäneet mukavia asuntojamme, alottaaksemme uudestaan erämaassa
matkustusta, jonka vaivoja ja vaaroja muutamia viikkoja jo olimme
kokeneet. Kuitenkin elähytti ja ilahutti meitä se aatos, että nyt
ohjasimme kulkumme suoraan Pyhää Maata kohden, jonka rajoille toivoimme
pian pääsevämme.

Me emme enää tulleet käyttämään samoja kameleita, kuin meillä Kairosta
oli ollut, sillä kohta tänne tullessamme olimme tilanneet noilta
lähitienoilta asumilta Beduineilta uusia. Varhaiseen aamulla oli
sentähden noin 25 Beduinia kokoontunut luostarimuurin ulkopuolelle
neljän, viiden kymmenen kamelin kanssa. Kaikilla näillä Beduiinilla
oli nimittäin sama tie kuin meillä ja he yhtyivät meidän karavaniimme
sekä paremman turvallisuuden vuoksi että myöskin ansaitakseen jotakin
vouraamalla meille kameleitansa.

Kun kaikki kapineemme olivat säntillänsä, laskettiin ne alas eräästä
aukosta luostarin muurissa ja niiden perästä me itse. Muurin korkeus
oli noin 30 jalkaa. Paitsi tätä jotenkin epämukaista sisäänkäytävää oli
luostarilla myöskin toinen, nimittäin pieni ahdasmainen takaportti,
joka kokonaan oli raudoitettu paksuilla rautalevyillä. Kaikkiin näihin
varokeinoihin oli ryhdytty luostarin puolustukseksi saaliinhimoisia
Beduineja vastaan.

Kun kaikki kapineemme oli laskettu alas, syttyi kova kahakka Beduinein
kesken, sillä jokainen tahtoi kuormittaa kamelinsa, ansaitaksensa
jotakin. Tamaroitamme revittiin säälimättä sinne tänne, niin että
meidän oli käsin käyminen väliin, varjellaksemme kapineitamme
turmeltumasta.

Kamelein kuormittaminen alkoi kl. 7 ja kl. 9 oli kaikki valmisna.
Silloin nousimme kameleimme selkään ja karavani läksi liikkeelle.

Luostari katosi vähitellen vuorien taaksi, ja sen kellojen ääni
taukosi kuulumasta. Wiimeisen kerran loimme silmäyksen Sinain vuoren
jylhille kukkuloille ja koetimme painaa tätä pyhää näkyä mieleemme
iäksi päiväksi. Wihdoin katosi viimeinenkin vuoren huippu sen vuoriston
taaksi, jonka laksoja pitkin meidän karavani eteni, ja nuo Sinailla
vietetyt päivät olivat meille nyt ainoastaan kallis muisto.

Wähän aikaa matkustettuamme, tulivat muutamat kameleistamme vikuroiksi.
Ne hyppivät ja potkivat voimainsa perästä, niin että saivat koko
karavanin suureen hämmennykseen, joka oli sitä vaarallisempi, kun me
nyt juuri kuljimme kapeata vuori polkua myöten. Yksi kameleista suistui
nurin ja hänen kuormansa vieri alas jyrkkää tienvierua myöten; onneksi
ei kukaan tällä kamelilla ratsastanut. Ennen pitkää saatiin kaikki
kumminkin viihdytetyiksi ja me pitkitimme matkaamme.

Päivä oli kaunis niinkuin enimmät päivät matkustuksemme ajalla
erämaassa ja ilta oli erittäin ihana halatun leponsa, virvoittavan
viileytensä ja kirkkaan kuuvalonsa tähden. Ympäri meidän leiriämme,
jonka olimme asettaneet jotenkin avaraan laksoon, olivat Beduinit
tehneet viisi tulta, joiden ympäri he olivat sioittaneet itsensä yhtä
moneen parvikuntaan. Nuo valkoiset teltit, riisutut kamelit ja Beduinit
valkeainsa ympärillä — kaikki tämä hiljaisessa erämaan laksossa,
ympäröittynä korkeilta alastomilta vuorilta olisi tarjonnut viehättävän
aineen maalarin penselille.

Matkattuamme seuraavankin päivän vuoristen seutujen kautta, saavuimme
keskiviikkona 28:tena päivänä isolle hieta-ulapalle. Kaukana tuolla
lakeuden toisella puolella näimme hämäräisen selänteen, joka
kiersi koko lakeuden. Meidän matkamme kävi nyt suoraan kohden tätä
vuorenjonoa, joka nousi nousemistansa mitä lähemmäksi sitä tulimme.

Kun ratsastimme tämän lakeuden yli, seisahtui yksi meidän
Beduineistamme yht'äkkiä (hän seurasi meitä jalkasin) ja kehoitti
meitä tekemään samoin; nyt sieppasi hän kiven maasta, viskasi sillä
jalkojemme edessä kiemurtelevaa kärmettä päähän, ja tappoi sen. Kärme
oli saman värinen kuin hieta ja ainoastaan kyynärää pitkä, mutta
miehemme vakuuttivat sen hampaan olevan auttamattomasti kuolettavan.

Nyt lähenimme lähenemistämme tuota ennen mainittua vuorta, ja kun
viimeinkin olimme saapuneet sen juurelle, näytti meistä mahdottomalla
että karavanimme voisi nousta sille. Se kohosi melkein pystysuoraan
ylös 2000 jalkaa korkealle ja oli luonnollisen jättiläismuurin
kaltainen, rakettu tähän sulkemaan Sinailta pyhälle maalle vievää
tietä. Me havaitsimme kyllä käytävän, joka luikerti ylös vuorelle,
mutta se oli niin kapea ja niin jyrkkä, että se näytti melkein
kulkemattomalta, ja tohtori Nickels vakuutti ensin tahtovansa nähdä
kamelein nouseman ylös tätä tietä myöten, ennen kuin hän voisi uskoa
noiden suurten kömpelömäisten ja raskaasti kuormitettuin eläinten
saattavan kiivetä ylös semmoista töyrästä myöten.

Me seisahdimme vuoren juurella ja söimme aamiaista; istuimme sitte
kameleimme selkään ja jätimme tuon matalan hieta aavikon, noustaksemme
Gebel a Thi'n kiertoportaita pitkin ylös vuorella olevalle ylängölle.

Kesti kaksi tiimaa ennenkuin pääsimme vuoren harjalle, ja tämä oli
todellakin omituisinta ratsastusta, mitä milloinkaan olen kokenut.
Kamelit kulkivat yksitellen, ja sillä tavoin luikerti koko tämä pitkä
matkaseurue ylös melkein pystysuoraa vuoren rinnettä, kapeata polkua
myöten. Toisella puolellamme oli äkkijyrkkä vuorenseinä ja toisella
huimaava syvyys. Jos kameli olisi astunut vähänkin harhaan, olisi varma
kuolema tässä ollut tarjona.

Kameli, jota tässä käytin, oli paras kaikista, kuin koko matkallani
tapasin; se oli valkean karvainen ja hyvin korkea — samalla haavaa
vilkas ja säisevä ja hyvä ratsastaa erittäinkin sen ravatessa. Hänen
käyntinsä oli vakaa, ettei minun ollut tarvis pelätä hänen luiskahtavan
tältä jyrkältä vuoripolulta; minä voin siis häiritsemättä katsella
karavaniamme, kuinka se vaivalloisesti kiivetä tepasteli ylös vuorta
pitkin, ja sain ihastella sitä näkyä, joka näyttihe tuolla alhaalla ja
joka suureni suurenemistansa mitä ylemmäksi me tulimme. Kun vihdoin
onnellisesti olimme päässeet vuoren huipulle, näimme allamme koko sen
lakeuden, jonka ylitse äsken olimme matkanneet, ja erämaa vivahteli
kaiken kaltaisilta väreiltä, aina sen mukaan miten heitä oli valkea,
keltainen, harmaa, musta tahi ruskea. Tuolla etäällä taivaan toisella
rannalla muodostivat sitte Sinain ja Serbelin synkät törmät mahtaman,
tumman sinisen reunan tälle avaralle näköalalle.

Me sanoimme täältä viimeiset jäähyväisemme tuolle pyhälle vuorelle,
joka taivaan rannalla kohosi kuin hirmuisen suuri pilvi. Nyt kadotimme
sen iäksi päiväksi näkymistämme, ja saimme tästä lähin vaan johdattaa
mieleemme ja aatoksiimme näitä kalliita, ihmeellisiä seutuja.

Kun Gebet a Thin olimme jättäneet, matkasimme kaksi päivää yli erään
ylhäisen tasangon, jossa tapasimme ainoastaan harvassa joitakuita
vähäpätöisiä mäkiä, ja tulimme niin perjantaina, 30:s päivä
Maaliskuuta, paikkaan, nimeltä Nukhl. Täällä löytyi jonkinlainen
linnoitus, joka oli Egyptin varakuninkaan oma. Siellä asuu kuvernöri
ja hänen komentonsa alla on muutamia sotamiehiä. Paikka on aiottu
pysäyspaikaksi muhamedilaisille pyhissävaeltajille, heidän
matkustaessaan Mekkaan. Linnoituksen ympärillä oli vähäinen kylä, jonka
asukkaat asuivat matalissa, viheliäisissä mökeissä, ja uuteliaisina
kokoontuivat he kaikki meidän ympärillemme, katsomaan matkustajia.

Tämä pysäyspaikka on yksinänsä keskellä autiota erämaata, ympäröitynä
ainoastaan hedelmättömiltä hieta-lakeuksilta, jotka ovat niin suuria,
niin eksyttäviä, että kokonaiset karavanit, ovat eksyneet ja hukkuneet
Akaban ja Mekkan välillä.

Beduini-joukkoja kuleksii näillä tienoilla ristiin rastiin etsimässä
elatusta karjallensa. Matkustaja tapaa heidät joko asuvina siellä
täällä laksoissa, joista ovat löytäneet laitumia ja vettä, tahi
kuleksivina pitkissä karavanijonoissa, tiedustellen paikkaa, johon
voisivat asettua asumaan.

Hyvin omituista on kohdata näitä villejä, saaliin-himoisia ja aseilla
varustettuja Beduineja avarassa erämaassa, joka on luontaisin paikka
väkivallan ja ilkiötöiden harjoittamiselle. Erämaa hävittää keveällä,
kuivalla hiedallaan aivan pian jokaisen verisen jäljen, ja voi sekä
kätkeä murhattuin ruumiit että suojella murhaajia takaa-ajavalta
kostajalta. Kuitenkin kavahtavat erämaan lapset Europalaisia ja
pelkäävät suuresti heidän ampuma-aseitansa, jotka ovat paljoa paremmat
kuin heidän omansa; erittäinkin vaikuttaa monikuulainen revolveri
heissä kauhistuksen kaltaista ihmetystä. Sen sain minä itse useat
kerrat nähdä. Kun esim. kerta useampia Beduineja oli kokoontunut
meidän leiriin, laukaisin minä kaikki kuusi latinkia revolveristani,
pitäen vaan vähän väliaikaa kunkin laukauksen välissä. Ensimäiselle
laukaukselle hurrasivat he, koska se pamahti kovasti; kun sitte
lataamatta ammuin laukauksen laukauksen perästä, seisoivat he
äänettöminä ällistyneinä, astuivat sitten esille ja katselivat suurella
kunnioituksella tätä hirveätä asetta.

Nukhl'issa oli meidän vaihtaminen kameleita ja saimme odottaa täällä
kaksi vuorokautta, ennenkuin uudet kamelit saapuivat paikalle. Emme
voineet siis pitkittää matkaamme, ennenkuin vasta maanantaina huhtikuun
2 päivänä.

Me olimme nyt Tyahah-arabialaisten alueella. Tämä on suuri
Beduini-heimokunta, paljoa hurjempi la saaliinhimoisempi kuin
heimokunta Tavarah, jonka alueen juuri olimme jättäneet, ja tulkkimme
ilmoitti että heidän kamelinsakin ovat yhtä kesyttämättömiä kuin he
itse; me saimme sittemmin useassa tilaisuudessa nähdä, että hän puhui
totta.

Tässä en moi olla mainitsematta muutamaa sanaa tulkistamme; hän
ansaitsee hyvin tulla likemmin tunnetuksi.

Hän oli syntynyt Mekkassa ja hänen nimensä oli Ali Hagasay. Hän oli
täysi arabialainen, kookas varreltaan ja roteva. Hänen hivuksensa,
viiksensä ja partansa olivat hiilimustat, silmänsä tummat ja vilkkaat.

Hän oli tavallisesti puettu valkeisiin alusvaatteisiin, jotka olivat
hyvin avarat ja köytetyt kiini heti alapuolelta polvein, valkeat sukat
ja kengät jaloissa, keltainen silkkiliivi uumillaan ja sininen takki
yllä, joka jälkimmäinen oli runsaasti koristettu punoksilla, ja silkki
turbani oli hänellä päässä. Aseena oli hänellä hyvä n.k. Damaskon
sapeli, punaisella tupella ja punaisella kannikkeella.

Hänen luonteensa ei ollut juuri niin tulinen kuin Arabialaisten
tavallisesti. Meitä kohtaan oli hän aina kohtelias. Meidän palveliamme
ärsyttivät häntä toisinaan niin pahoin, että hän kiukuissaan rankaisi
heitä kovalla kädellä, jolloin välistä vertakin vuosi.

Hän kohteli erinomaisen osaavasti niitä Beduineja, joiden kanssa
jouduimme johonkin sanaharkkaan. Hän pysyi semmoisissa tiloissa
järkähtämättömän tyynenä, joka omaisuus on melkein välttämätön erämaan
tulkille.

Hän puhui helposti kuutta kieltä, nimittäin Englannin, Franskan,
Italian, Kreekan, Turkin ja Arabian kieltä. Ylimalkaan oppimat
Arabialaiset hyvin helposti vieraita kieliä.

Tavallisesti valittavat Itämailla matkustajat näiden tulkkein olevan
epärehellisiä ja että he kaikin keinoin koettamat anastaa itsellensä
rahoja, enkä minäkään voi sanoa meidän tulkin olleen varsin vapaan
tästä virheestä; kuitenkin, jos hän tavalla tai toisella otti meiltä
enemmän kuin hänellä oli oikeus ottaa, oli se aivan vähäpätöistä, ja
hänen hyvät asuunsa muuten miellyttivät minua suuresti, niin että, jos
joskus vielä sattuisin näillä tienoin kulkemaan, en ketään parempaa
tulkkia voisi itselleni toivoa.

Sillä aikaa kuin Nukhl'issa viivyimme, kokosi t:ri Nickels eräsnä
päivänä Beduinimme ja piti heille jonkinlaisen raamatun selityksen,
jonka Ali tulkitsi heille. T:ri Nickels istui tuolilla ja Arabialaiset
istuivat hiekalla kehässä hänen ympärillänsä. He ilmoittivat milt'ei
jokaisen lauseen perästä suostumustansa, sanoen: "ktaib" (hyvä). Kun
esittely oli lopussa, kiittivät he tohtoria sydämellisimmästi hänen
hyväntahtoisuudestansa, että hän oli puhunut heille niin hyvistä
asioista.

Samana päivänä, kuin Nukhl'ista olimme lähteneet, ratsastimme L. ja
minä vieretysten ja puhuimme yhdestä ja toisesta. Silloin taivas
oikealla puolellamme äkisti rupesi pimenemään, ja kun käännyimme sinne
kohden, kohtasi meitä omituinen näky. Me näimme nimittäin hirmuisen
hietapilven kohoaman aina keskitaivaalle asti ja levenevän yli
taivaanrannan; se oli synkkä kuin paksuin pilvi. Meitä tosin vähän
peloitti, vaan olimme myös iloissamme että etäältä saimme nähdä tätä
luonnon-ilmiötä, josta paljon olimme lukeneet ja jota niin suuresti
olimme pelänneet, nimittäin todellisen hietamyrskyn erämaassa.

Erämaan toisella puolella, vasemmalla kädellä meistä, värjätti samalla
aikaa toinen paksu pilvi, joka lähetti runsaan sateen, niin että
tämäkin puoli taivaanrantaa synkistyi. Tämä kaikki teki erämaan kamalan
ja kolkon näköiseksi ja antoi esineille eriskummallisen värin.

Jo tulla ryöpähytti joku hietavihuri vinkuen yli senkin seudun, jossa
me olimme. Levottomuudella odotimme sitä hetkeä, jolloin myrsky oli
puhkeeva täyteen voimaansa.

Wälistä kiihtyvät nämä hietamyrskyt niin ankariksi, että karavanit ovat
vaarassa tulla haudatuiksi lentohiedan alle.

Me pitkitimme kuitenkin matkaamme, varroten mitä tapahtuva oli.

Kun ensimäiset tuiskut ennättivät meidät, tuli minun kamelini
levottomaksi ja rupesi vihdoin niin pahasti vikuroimaan, etten enää
voinut häntä hillitä, ja koska pelkäsin hänen karkaavan, kun myrsky
kävisi tuimemmaksi, hyppäsin maahan ja pääsin hänestä onnellisesti.
Meidän sheikki otti kamelin kiinni ja talutti sitä sitten koko päivän.

Hiekkamyrsky vetäytyi kuitenkin vähitellen meidän ohitsemme, tekemättä
meille mitään suurempaa haittaa, ja tunsimme itsemme todellakin
kiitollisiksi, että niin vähällä siitä olimme päässeet.

Me asetimme telttimme erään puron rannalle, joka oli paisunut vedestä,
jota päivän kuluessa läheisyydessä oli satanut.

Seuraavana aamuna käytin minä taasen samaa kamelia, ja ratsastettuani
ravia hetken aikaa, en saanut häntä seisahtumaan, vaikka kiristin
riimunvartta niin, että vedin hänen päänsä likelle rintaani. Yksi
miehistömme tuli minua auttamaan ja pysäytti kamelin. Aamiais-atrialla
käskin minä tulkkini hankkimaan minulle toisen kamelin. Hän otti
silloin minun kamelini ja antoi minulle omansa.

Kun niin olimme hetken aikaa ratsastaneet, kuulin takanani huudettavan
että väistyisin pois tieltä. Käännyttyäni taakse päin, näin entisen
kamelini juosta kiitämän täyttä laukkaa ja tulkkimme pitämän kiinni
satulasta kaikin voiminsa, estääksensä putoamistaan.

Kameli karkasi nyt meidän ohitsemme kelpo vauhtia ja viilsi hyvän
matkaa ulos aavikolle, kunnes hän vihdoin seisahtui ja laskihe maahan.
Tulkkikin heitti nyt tämän kamelin ja otti yhden meidän kameleistamme,
toivottaen minulle samassa onnea, että otollisella ajalla olin luopunut
eläimestä, sillä hyvin työläs on pysyä nelistävän kamelin selässä.

Wedestä, jota edellisinä päivinä oli runsaasti satanut, oli paikka
paikoin syntynyt joukko pieniä puroja. Useat näistä olivat juuri
meidän tiellämme, niin että meidän oli ratsastaen kahlaaminen niiden
ylitse, joka oli hyvin tukalaa, sillä koska kamelein jalkapohja on
litteä, käyvät he hyvin epävakaisesti märällä ja liukkaalla maalla.
Kaksi heistä suistuikin nurin ja niiden joukossa oli se, jolla minä
ratsastin. Kuitenkaan ei meille mitään vahinkoa tullut, vaan saatoimme
paikalla pitkittää matkaa.

Muutaman päivän vielä matkattuamme, tulimme paikkaan, jota kutsuttiin
Ebodaksi. Täällä löytyi erään roomalaisen kaupungin raunioita. Eräällä
töyräällä ulkopuolla kaupunkia näkyi hirmuisen suuren linnoituksen
rauniot.

Saman päivän illalla pystytimme me telttimme lähelle erään toisen
roomalaisen kaupungin raunioita. Näiden kaupunkein nimet ja historia
ovat kokonaan hävinneet; mutta noista jälillä-olevista raunioista
päättäen, ovat ne kerta mahtaneet olla hyvin väkirikkaita.

Näiden kaupunkein ympärillä oleva seutu ei ollut enää erämaata. Isoja
viljavainioita löytyi siellä, ja niitä Beduinit viljelevät vielä tänä
päivänä, ja täällä me myös näimme monesta ajasta ensimäisen kerran
vihannoivia, lukemattomilla kukkasilla kaunistettuja niittuja, ja
erämaassa-kulkumme oli siis jo melkein kuin päättynyt.

Kun seuraavana päivänä olimme ratsastaneet lähes parin tunnin ajan,
tuli etäällä edessämme näkyviin kauniita sinertäviä kukkuloita — ne
olivat Judan vuoria, joilta totinen valkeus loistaa pimeään mailmaan —
Judan vuoria, joilla Jesus oli syntynyt, joilla hän oli työskennellyt,
kärsinyt, rakastanut, kuollut — jossa hän opetuslasten nähden jätti
maan ja palasi Isänsä luoksi, valkeuden maahan, jättäen meille sanansa
valaisemaan ja opastamaan syntistä samaan maahan.

Kun siinä nyt vieretysten ratsastimme, kysyi tohtori Nickels minulta,
tokko minä oikein voin käsittää että silmämme nyt tähtäsivät Pyhän Maan
vuoria — saman maan, josta olimme niin paljon lukeneet, josta niin
usein olimme saarnanneet meidän kaukaisilla kotiseuduilla, ja jossa ne
tapaukset olivat tapahtuneet joihin meidän toivomme ja ilomme perustuu;
— minä ymmärsin mitä hän tarkoitti näillä sanoilla ja mitkä tunteet
häntä liikuttivat. Tätä kaikkea oli mahdoton yhtä-haavaa käsittää,
sillä sydämeen tunki niin monta ajatusta, niin monta pyhää muistoa,
että tuskin millekkään näytti siellä olevan siaa. Kuitenkin — kaikesta
omasta heikkoudesta huolimatta — oli tämä päivä ylen rikas.

Aamiaisen aikaan saavuimme Bersabaan ja olimme siten siis jo Pyhän Maan
piirissä. Täällä löytyi ennen kaupunki, joka oli vanhimpia kaupunkeja,
mitä milloinkaan on löytynyt. Paikalla on nimensä niistä lähteistä,
jotka Abraham tänne kaivoi ja siitä valasta, jonka hän vannoi
käydessään liittoon Abimelekin kanssa. Wielä nyt löytyy siellä kaksi
lähdettä, joissa on raitista juoksevaa vettä. Ne ovat lähes 40 jalkaa
syvät. Me istahdimme tähän ja käytimme aamiaisatriaamme tuota hyvää
vettä Abrahamin lähteestä, joka erittäinkin virkistytti meitä, jotka
erämaassa matkustaissamme olimme saaneet juoda ainoastaan kameleimme
kantamaa vettä. Yhtä virkistävää kuin vesi olivat myös paikan muinaiset
muistot.

Täällä ovat nuo kolme patriarkkaa aikansa oleskelleet, toinen toisensa
perästä. Täällä istutti Abraham puita, jotka olivat sinä luonnon
temppelinä, jossa hän palveli Jumalaansa ja saarnasi Herran nimestä.
Näillä seuduilla kuleksi palkkavaimo Hagar poikansa kanssa, kun hän
ajettiin ulos Abrahamin majasta.

Täällä osti Jakob veljeltänsä esikko-oikeuden ja hankki petoksella
itselleen isänsä siunauksen. Täällä uhrasi Jakob Herralle, kun hän
perheinensä aikoi lähteä Egyptiin poikansa Josephin luotsi, ja jolloin
hän sai lupauksen Herralta, että hänen siemenensä oli tuleva suureksi
ja voimalliseksi kansaksi.

Täällä teki Samuel poikansa tuomareiksi.

Tänne jätti Elias palveliansa, kun hän pakeni Isebeliä ja matkasi
eteläänpäin korpeen ja lepäsi katavan alla, jossa häntä ruokittiin
leivällä taivaasta, jonka jälkeen hän kulki Jumalan vuorelle Horebille
ja puhui siellä Jumalan kanssa.

Tämä oli vihdoin Palestinan eteläisenä rajana, kun maan pituus
pohjasesta etelään ulottui Danista Bersabaan.

Itse paikkakunta on jotenkin lakeata maata mutta hedelmällistä, vaikka
ainoastaan pieni osa siitä tätä nykyä on viljelyksen alaisena.

Muutaman tiiman levähdyksen perästä pitkitimme matkaamme, ja kun ilta
tuli, sioitimme leirimme kaunihimpaan kevätpukuun verhotulle niitulle.

Mikä eroitus tämän ja edellisten leiripaikkaimme välillä erämaassa!
Siellä kasvoi tuskin ruohonkortta, siellä vallitsi syvin hiljaisuus —
täällä hengitimme suloisinta kukkasten lemua, kuultelimme lintusten
iloisinta laulua. Sinailla oli mailma kuollut, kolkko, alaston, mutta
niinpian kuin tulimme Pyhän Maan rajalle, muuttui kaikki eloisaksi,
hedelmälliseksi. Nämä kuvat näyttävät kuinka laki yksistään kuolettaa,
mutta evankeliumi antaa hengen, kuinka Sinai musertaa, mutta Kristus
parantaa. Onhan Hän Pyhän Maan kirkas tähti! Eihän maa olisikkaan pyhä,
jollei se olisi täynnä muistoja Hänen pyhästä elämästänsä!

Warhaiseen aamulla seuraavana päivänä oli muutamia Beduineja
kokoontunut meidän leiriimme pyytämään "baksjishia," koska tämä paikka
oli heidän maatansa. Muutamat matkakumppaneistamme väittivät, ettei
meidän pitäisi antaa heille mitään, kosk'ei heillä ollut oikeutta
veroittaa meitä. Me kuormitimme siis kamelimme ja läksimme matkoihimme.
Kun kappaleen matkaa olimme ratsastaneet, tulivat Beduinit, jotka
olivat oikotietä rientäneet meidän eteemme, ja seisattivat kamelimme.
He ottivat yhtäaikaa pyssyt alaltansa ja ilmoittivat sillä tavoin
ettemme pääsisi, jollemme maksaisi heille mitä he vaativat. Etäällä
näkyi suuri Beduinein leiri, jossa oli kolmen neljän kymmenen teltin
paikoille. Yksi amerikalaisista matkatovereistamme, joka oli hyvin
tulinen luonteeltaan, väitti lujasti ettei meidän pitänyt maksaa
mitään ja oli kovin pahoillaan heidän hävyttömyydestänsä, kun tohtivat
seisattaa meidän kameleitamme. Me kysyimme tulkiltamme mitä hän arveli
asiasta, ja hän sanoi meillä ei muuta neuvoa olevan kuin maksaa mitä
he vaativat; sillä muuten ottaisivat he yhden meidän kameleistamme
ja veisivät sen leiriinsä, ja meidän olisi siinä tapauksessa ollut
maksaminen paljoa suurempi summa sen lunastukseksi. Me maksoimme siis
vihdoinkin dollarin, ja saimme vapaasti matkata tietämme.

Kilo 11 aikaan samana päivänä tulimme me kaupunkiin nimeltä Dhoheriych,
joka on keskellä Judan eteläistä vuorenjonoa. Se ei ole mikään
merkillinen paikka, emmekä olisikaan pysähtäneet täällä, jollei meidän
täällä olisi ollut vaihtaminen kameleita viimeisen kerran.

Täällä syntyi hirveä kiista meidän tulkin ja kylän asukasten välillä,
sillä he pyysivät enemmän kameleistansa kuin me tahdoimme maksaa.
Viimein oli meidän kuitenkin maksaminen mitä he vaativat ja päälliseksi
vielä puoli napoleondoria juomarahaksi, lepyttääksemme kylän
päällikköä, joka oli suuttunut siitä että eräs Amerikalaisista oli
uhannut häntä nyrkillään.

Pitkällisen puuhan ja viivytyksen perästä tulimme vihdoinkin valmiiksi
lähtöön, ja viiden tiimaisen kovin vaivalloisen matkustuksen perästä
saavuimme illan tullen Hebroniin, ensimäiseen varsinaiseen kaupunkiin,
jonka Kairosta lähdettyämme tapasimme.

Me jätimme nyt kamelimme iäksi päiväksi. — Erämaa luultuin ja
todellisten vaarainsa kanssa oli nyt takanamme. Kiitollinen olin,
että olin saanut matkata sen läpitse, ja kiitollinen myös siitä
suojeluksesta, jota sillä aikaa olin saanut.

Erämaassa matkatessamme olimme ikävyydellä halanneet onnellisesti
päästä matkamme perille; kun sinne olimme päässeet, muistelimme
kaipauksella menneitä, tämän matkan aikana kuluneita päiviä.

Nyt olimme muistorikkaalla paikalla. Täällä saatoimme aatoksessamme
ikäänkuin keskustella noiden kolmen suuren patriarkan kanssa, jotka
olivat täällä viettäneet enimmän aikansa. Täällä oli heidän majansa,
heidän keveä telttinsä usein pystytettynä. Näillä vuorilla, näissä
laksoissa kävivät heidän karjalaumansa laitumella. Täällä eleli
Abraham "uskovaisten isä", täällä Isaak, "lupauksen poika", ja Jakob,
"jota Jumala rakasti" — täällä elivät nämä kolme armoitettua miestä
tuttavallisessa yhteydessä Jehovan kanssa, joka tunnusti itsensä
"Abrahamin, Isaakin ja Jakobin Jumalaksi". Täällä saivat he lupauksen
lupauksen perästä siitä siunatusta "vaimon siemenestä", joka jo oli
luvattu Paradisissa, joka oli poistava kirouksen ja sen siaan tuova
runsaimman siunauksen kaikille sukukunnille, sillä Jumala lupasi että
vapahtaja oli syntyvä heidän siemenestänsä.

Mainitsin Bersaban olevan vanhimpia kaupunkeita mailmassa, mutta Hebron
on vielä vanhempi; sitä mainitaan vanhemmaksi Damaskoa Syriassa ja
Laonia Egyptissä, jotka molemmat kaupungit ovat iki-vanhoja.

Kaupungin asema on erinomaisen kaunis. Se on syvällä Escholin lakson
pohjassa, jonka korkeita äyräitä kaunistavat viinamäet ja runsaat öljy-
ja muiden hedelmäpuiden istutukset. Wuorilla ja laksoissa on siellä
täällä kyliä, jotka näyttävät kaunisten esikaupunkien kaltaisilta.

Kaupungilla on kaksi jotenkin suurta lammikkoa, joista kumminkin toinen
on Davidin aikuinen.

Tänne jäi Abraham asumaan, kun hänen ja Lotin oli eroaminen. Täällä
eli hän hiljaisuudessa ja rauhassa, kun sanoma Sodoman perikadosta ja
Lotin vankeudesta tuli hänelle. Täällä kokosi hän sitte miehensä, ajoi
pahantekiöitä takaa, tappoi heidät ja pelasti sukulaisensa.

Täällä sai hän vieraiksensa kolme miestä, kun hän Mamren lakeudella
istui majansa ovella, koska päivä oli palavimmallansa, ja sai lupauksen
poikansa syntymisestä. Täällä piti hän sittemmin tuota merkillistä
keskustelua Jumalan kanssa Sodomasta ja Gomorrasta, jotka kaupungit
Jumala oli sanonut aikovansa hävittää.

Täällä kuoli Sara ja Abraham osti pellon, jonka perällä oli Macpelan
luola, Ephronilta Hethläiseltä hautauspaikaksi Saralle, itsellensä
ja jälkeentulevaisillensa. Tämä oli ainoa osa siitä maasta, joka oli
luvattu hänelle ja hänen siemenellensä, jota hän voi sanoa omaksensa.
Tänne haudattiin ensin Sara, sitte Abraham itse; senjälkeen Isaak ja
hänen vaimonsa Rebekka, sitten Lea, ja muutaman ajan perästä tuotiin
tänne Jakobinkin balsameerattu ruumis Egyptistä.

Hauta on vielä jälillä — kaksoisluola jonka Abraham osti — ja
arvattavasti säilyttää se povessaan patriarkkain tomun, ja luultavaa on
että Jakobin ruumis, joka Egyptissä balsameerattiin, on kestänyt ajan
hammasta samoin kuin Egyptin mumiat.

Tuo suuri patriarkkain hauta, jonka nimenä on Haram — Macpelan luola
— on tätä nykyä merkillisin paikka Hebronissa. Sitä on pidetty pyhänä
vuosisatain kuluessa lähes 4000 vuotta. Sitä ovat sekä Juutalaiset,
että Kristityt ja Muhamettilaiset pitäneet kunniassa. Tämä seikka
juuri selittää, kuinka tämä paikka on säilynyt kaikilta myrskyiltä,
jotka Pyhällä Maalla ovat riehuneet. Kun Jerusalem niin monasti on
hävitetty, tasoitettu maan kanssa, sen temppelit ja muurit kukistetut,
ovat kaikki taistelevat puolueet kuitenkin kunnioittaneet tätä pyhää
paikkaa, ja jokainen voittava kansa on aina pitänyt tämän haudan
omistamista kalliimpana voittonansa. Muhamedilaiset, joiden hallussa
tämä paikka, niinkuin koko maa, tätä nykyä on, pitävät patriarkkoja
suurimpina prophetoinansa ja heidän hautaansa niin pyhänä, että
niinhyvin Kristityiltä kuin Juutalaisilta on hengen-uhalla kielletty
sisäänpääsy sinne, sillä Muhamedilaiset luulevat että "uskomattomain"
salat saastuttaisivat tämän pyhän sian.

Jumala näyttää suojeleman tätä hautaa, jossa "uskovaisten isän" tomu
lepää, vaikka Hän muutamaksi ajaksi on hylännyt sen kansan, jotka ovat
hänen jälkeläisiänsä lihan jälkeen. Sillä ajalla kuin Abrahamin maja
täällä on ollut rauhassa, on hänen kansansa kummallisia kohtaloita
kokea saanut. He ovat huo'anneet Egyptin kovassa orjuudessa, sieltä
tulleet takaisin siihen maahan, joka oli heille annettu. He ovat
kärsineet Babylonin vankeutta ja sieltä toistamiseen palanneet isäinsä
maahan. He ovat nyt, ristiinnaulittuansa Kunnian Herran, hajoitetut
kaikkiin maihin ja kansakuntiin, joiden joukossa he vielä ovat häväisty
sukukunta, jonka ajoittain on täytynyt kärsiä kovimpaa vainoomista.
Jumalan lupauksen jälkeen ovat he vielä kerta palajavat maahansa,
isäinsä haudalle. He tulevat takaisin, löydettyänsä Messiaansa, ei
sitä, jota he vielä yhtenään etsivät, vaan sen, jonka heidän isänsä
ristiinnaulitsivat Golgathalla. He tulevat takaisin otettuansa vastaan
sen evankeliumin, jonka niin tylysti ja ykspäisesti ovat hylänneet. He
palavat siunattuna sillä siunauksella, jonka Abrahamin siemen Herran
lupauksen jälkeen oli tuottava mailmaan; sama siunaus on vihdoin
kohtaava heitäkin. Silloin ylistävät he täällä Abrahamin haudalla sitä
Jumalaa, jonka hämäräisiin lupauksiin Abraham uskoi, joka usko luettiin
hänelle vanhurskaudeksi.

Yli haudan on tehty iso rakennus, joka on 200 jalkaa korkea, 115 jalkaa
leveä ja viittä eli kuutta kymmentä jalkaa korkea. Muurit ovat isoista
hakatuista kivistä, samoin kuin Jerusalemin temppeli.

Kun lähestyimme tämän rakennuksen sisäänkäytävää, kokoontuivat kaikki
kadulla olevat Muhamettilaiset meidän ympärillemme, ja katsellen meitä
vihaisilla silmäyksillä, seurasivat he meitä aina portille asti,
nähdäksensä astuimmeko me siitä sisään.

Hebronissa asui kuningas David Saulin kuoleman jälkeen 7 vuotta, niin
kauvan kuin hän oli ainoastaan Judan kuninkaana. Hebronin väkiluvun
arvellaan nousevan 10,000 henkeen, joiden joukkoon on luettu 500
Juutalaista. Täällä ei löydy yhtään kristittyä. Asukkaat ovat tunnetut
kaikkein hurjimmiksi ja raivokkaimmiksi koko maassa, jonka vuoksi
heidän usein nähdään jollakin tavoin osoittavan nurjuutta matkustavia
kohtaan.

Huhtikuun 9 p:nä läksimme me varhain aamulla Hebronista ja matkasimme
nyt tuota ikivanhaa tietä täältä Jerusalemiin. Tämä oli omituisin
päivämatka kaikista kuin me teimme, sillä illaksi aioimme ehtiä
"pyhään kaupunkiin", viivyttyämme ensin matkallamme muutaman tiiman
Bethlehemissä. Minä olin aina pitänyt Jerusalemia meidän matkamme
varsinaisena päämääränä, ja nyt olin tätä määrää niin lähellä.

Kamelein siasta oli meillä nyt tuliset hevoset, jota oli meistä hyvin
mieluinen vaihto. Ratsastettuamme hetken aikaa pohjaa päin läpi kauniin
vuorimaiseman, mutta kovin hankalaa tietä, saavuimme hirmuisen suuren
tammen luotsi, jota sanotaan "Abrahamin tammeksi". Taru tietää kertoa
että Abraham oli levännyt tämän tammen alla ja että hänen majansa
seisoi tässä Mamren lakeudella, kun enkelit kävivät hänellä vieraina.
Wakuutettuina ettei tämä puu, jos kohta näyttikin vanhalta, kuitenkaan
tarjonnut varjoa Abrahamin aikana, katselimme kumminkin tuota muhkeata
tammea jonkinlaisella kunnioituksella, sillä se oli ikäänkuin niiden
tammein edustajana, joiden varjossa Abraham niin usein puhui Jumalan
kanssa Mamren lakeudella.

Koko Hebronin ympärillä oleva seutu on tavallansa kauniimpia mitä
nähdä saadaan. Joka taholla nousee korkeita vuoria viinamäkinensä ja
kukkuloiden välissä on syviä hedelmällisiä laksoja.

Täällä tuskin löytyy yhtään tietä, yhtään polkua, joita patriarkat ja
prophetat eivät olisi kulkeneet. Heidän kaupunkinsa ovat raunioina,
mutta vuoret, joiden keskellä he asuivat, laksot, joita he viljelivät,
lähteet, joita he käyttivät ovat vielä jälillä. Täällä saarnasi
patriarkka elävän Jumalan nimestä, täällä ennusti moni propheta tulevia
tapauksia, täällä veisasi David — paimenkuningas — ensimäiset, kauniit
psalminsa, jotka vielä tänä päivänä tuottavat lohdutusta monelle
surulliselle sydämelle. Seutu on rikas pyhistä, kalleista muistoista.

Me pitkitimme matkaamme ja jätimme pian taaksemme Hebronin viinamäet,
ja maa tuli nyt ankeammaksi ja näköalat suuremmoisemmiksi ja
vapaimmiksi.

Me sivusimme useampia kyliä, joista muutamain äsken rakettuin
hakatusta kivestä valmistetut, siivot, valkeat huoneet näyttivät
varsin viehättäviltä, toiset sitävastaan olivat ihan rappiolla.
Näistä kävimme me katsomassa ainoastaan Ramet el Kuhlil'in raunioita.
Ne olivat eräällä vuoren-töyräällä joka kohosi yli koko lähiseudun.
Me voimme täältä nähdä Judan pyhät vuoret ja kukkulat, joita idässä
rajoitti Kuollut meri ja Jordanin virta ja lännessä Philistealaisten
lakeus. Tuolla puolla Kuolleen meren ja Jordanin kohosivat sitten
Moabin kauniit kukkulat, joilla Moses sai katsella Pyhää Maata, ja
Philistealaisten maan takana leveni Wälimeren tasainen pinta — suloinen
näky, sillä tämän meren kautta oli meidän tiemme käyvä takaisin
Europaan ja rakkaaseen kaukaiseen kotimaahamme.

Edellä puolenpäivän tulimme avaraan laksoon, jossa tapasimme kolme
suurta vesisäiliötä, joita sanotaan "Salomonin lammikoiksi". Ne olivat
kaikki kolme yhdessä rivissä, toinen toistansa alempana, ja niin
laitetut, että ensimäisen pohja oli tasan toisen vedenpinnan kanssa, ja
samoin oli laita toisen ja kolmannen. Ne olivat osaksi hakatut lakson
kallioiseen pohjaan, osaksi raketut suurista hakatuista kivistä.

Näiden lammikkoin tarkoitus näyttää olleen että voitaisiin koota niihin
vettä niin suuri määrä kuin mahdollista. Ne saivat vetensä eräästä
lähteestä, joka oli vähän ylempänä lammikkoja, ja vettä kuljetettiin
siitä ulos maanalaista torvea myöten. Viimeisestä lammikosta
johdatettiin sitä sitten vedenkuljetuslaitoksen avulla Bethlehemiin ja
sieltä sitten Jerusalemiin.

Nämä lammikot ja vedenkuljettajat ovat varmaankin jätteitä hyvin
vanhoilta ajoilta ja ne on kai rakettu siihen aikaan, jolloin maa oli
kukoistuksensa ja voimansa kukkulalla, niinkuin laita oli Salomonin
hallituksen aikana.

Kun kotvasen aikaa, näiltä lammikoilta lähdettyämme, olimme
ratsastaneet, tulimme Bethlehemiin. Ensi silmäys kaupunkiin, joka
töröttäen uljaasti jyrkällä kalliolla, kohosi yli kaunisten laksoin ja
viljavain kenttäin, oli todellakin viehättävä.

Korkealla yli noiden valkoisten huoneitten kohosi tuo hirmuisen
suuri tummanharmaa kirkko, joka on rakettu yli sen luolan, jonka
munkit sanovat samaksi majaksi, jossa Josephin pyhä perhe asui
veronlaskupäiväin aikana ja jossa myös näytetään sitä seimeä, joka oli
äsken syntyneen Juudan kuninkaan kätkyenä.

Kun ratsastimme Bethlehemin katuja pitkin, oudoksuimme tuota
odottamatonta ystävällisyyttä, jolla asukkaat meitä kohtelivat. Tähän
on syynä se että kaupungissa asuu melkein yksinomaisesti kristityitä.
Nämät kuuluivat tosin Katoliseen, Kreekkalaiseen ja Armenialaiseen
kirkkoon, joiden kristillisyys suurimmaksi osaksi on vaan tyhjä
ulkonainen kuori, mutta noiden ympärillä asuvain Muhamedilaisten
vihollisuus, joka uhkaa kaikkia "kristityitä koiria", kuulukoot sitten
mihin kirkkokuntaan tahansa, vaikuttaa sen, ettäs tunnet jonkinlaista
veljeyttä kaikkia kohtaan, jotka kumminkin tunnustavat kristityn nimeä.

Tuo korkealla asemalla oleva kaupunki tuijottaa yli muistorikasten
kenttäin. Sen läheisyydessä kävi Ruth poimimassa tähkäpäitä Boaksen
pellolla. Täällä paimensi David isänsä karjaa, kun Jumala lähetti
Samuelin "Isäin Bethlehemitan tykö", voitelemaan yhtä hänen pojistansa
Herran kansan kuninkaaksi.

Täällä ovat myös ne kedot, joilla paimenet saivat sanoman Messiaan
syntymästä.

Kaupunki on vähäpätöinen — se on "vähäinen Judan tuhanten seassa";
mutta samalla kertaa ei Bethlehem Judan maalla suinkaan ole pienin
Judan pääruhtinasten seassa, "sillä sinusta on tuleva se ruhtinas,
jonka minun kansaani Israelia pitää hallitseman", sanoo Herra.

Täällä syntyi se merkillinen propheta, väkevä sekä sanoissa että töissä
Jumalan ja kaiken kansan edessä — ihmisen poika — kaikkein kaunihin
ihmisen lapsista, jonka elämästä kaikkein sekä Hänen ystäväinsä että
vihamiestensä oli tunnustaminen, että Hän oli ilman synnitä ja ettei
milloinkaan mitään vääryyttä käynyt Hänen suustansa, jonka tähden
heidän myös oli etsiminen vääriä todistajia, kun he vihassaan ja
kateudessaan tahtoivat tuomita puhtaan ja viattoman kuolemaan. Täällä
syntyi se voimallinen kuningas, joka eroaa muista kuningaista ja
ruhtinaista siinä, "ettei Hänen valtakuntansa milloinkaan kukistu",
vaan pysyy voimassa ijankaikkisesti. Koko sivistynyt mailma lepää vielä
vuosisatojen kuluttua niin sanoakseni Hänen jalkainsa juuressa ja
pakanoissa leviää Hänen valtakuntansa leviämistään. Ajanlasku luetaan
Hänen syntymäpäivästänsä ja sillä tavoin tunnustetaan että Hän aloitti
uuden aikakauden mailmalle. Monta erimieltä on Hänestä ollut. Kaikkina
aikoina on löytynyt niitä, jotka ovat tunnustaneet hänen olevan
Jumalan pojan, mailman suuren sovittajan, ja että Hän kärsimisellänsä
ja kuolemallansa on poisottanut mailman synnit. Kaikkina aikoina on
myös löytynyt suuri joukko niitä, jotka tämän ovat hylänneet, jotka
ovat kieltäneet raamatun puhuvan totta ja ovat ylenkatsoneet vieläpä
usein vainonneetkin Jesuksen totisia opetuslapsia, niinkuin sokeat
Juutalaiset vainosivat mestariansa. Jesuksesta on käynyt huhu kaikkina
aikoina melkein samallainen kuin se huhu, joka kerta nousi Jerusalemin
väestössä, joista muutamat sanoivat: "Hän on hyvä", mutta toiset: "Hän
villitsee kansaa". Kaikesta tästä huolimatta on kuitenkin kummankin
puolueen tunnustaminen että Ruhtinas Davidin kaupungista on maailman
suurin henkilö.

Yksi mailman mahtavimmista ruhtinaista, lausui tämän vuosisadan
alussa, kun hän äkisti oli langennut valtansa kukkulalta: "Moni mies,
niinkuin Aleksander, Caesar, Augustus, Tamerlan, Attila ja minä itse,
on valloittanut ja perustanut monta suurta valtakuntaa. Me olemme
tehneet sen kunnianhimosta onnemme ja neromme avulla, ja sentähden ovat
meidän valtakuntamme kutistuneet ja me itse pian joutuneet unhotuksiin:
mutta Kristus perusti kerran valtakunnan ja Hän perusti sen rakkauden
pohjalle ja sentähden ovat vielä tänäpäivänä tuhannet valmiit kuolemaan
Hänen edestänsä".

Bethlehemissä on Jumala antanut langenneelle mailmalle vahvimman
todistuksen rakkaudestaan, koska Hän antoi meille oman Poikansa.
Täällä tuli Sana lihaksi ja asui meidän keskellämme. Täällä näimme me
Hänen kunniansa ikäänkuin ainoan Pojan kunnian Isästä, täynnä armoa
ja totuutta. Tästä vähä-arvoisesta kaupungista on totinen valkeus
sädehtinyt mailmaan, ettei meidän ole tarvis vaeltaa pimeydessä.
Täältä sai elämän kirkas lähde alkunsa, lähettäen täältä virkistävät
virtansa kuolleen mailman perimmäisiin äärihin saakka. Täällä ilmaantui
se kirkas kointähti, joka ennusti Uuden testamentin valoisaa päivää.
Täällä syntyi meidän vapahtajamme, joka on meidän toivomme, meidän
lohdutuksemme, elämämme ja meidän kaikki kaikissa.

Tule lukiani ja seuraa minua nyt "Jesuksen syntymisen kirkkoon". Se
epäileminen munkkein tarinoihin, joka meitä oli seurannut luostarista
luostariin, kirkosta kirkkoon ja kappelista toiseen, ei luopunut
meistä vieläkään. Kirkot semmoiset kuin katolinen, Kreekkalainen ja
Armenialainen, jotka pääasiassa niin ovat erehtyneet totuudesta, että
he hylkäävät raamatun, joka on oikean kristillisen totuuden ainoa
lähde, ja sen siasta seuraamat valhetta ja ihmisten keksimiä sääntöjä,
eivät voi herättää suurta luottamusta. Kun siis heidän munkkinsa — nämä
noiden turmeltuneitten kirkkokuntain kaikkein suurimmat tekopyhät, nämä
kirkon laiskat lapset, palveliat tahi herrat, miksi heitä nimittää
tahtoo — rupeevat kertomaan taruja siitä paikasta, jossa he viettävät
hyödytöntä elämäänsä, niin eihän protestantilainen sille mitään voi,
että hänen sydämensä usein asettuu niitä vastaan ja ettei hän pidä
kaikkia heidän satujansa täytenä jumalallisena totuutena.

Kuitenkin kaikesta tästä epäilyksestä huolimatta, on se kirkko, johon
nyt astumme sisään, hyvin merkillinen paikka, sillä se esittelee
meille silminnähtäväksi sen tapauksen, joka ikäänkuin synnytti mailman
uudesta ja vaikka emme täydellisesti voikkaan uskoa Jesuksen syntymisen
tapahtuneen tässä luolassa, jota kirkko säilyttää holveissansa
pyhimpänä paikkanansa, emme myöskään millään varmalla syyllä voi
kieltää sen mahdollisuutta, kumminkaan minun tietääkseni. Kumminkin
tapahtui tämä suuri ihme jossakin tässä läheisyydessä.

Jo toisella vuosisadalla ruvettiin tätä luolaa pitämään Pyhänä, koska
sitä arveltiin siksi paikaksi, jossa "Poika meille annettiin, jossa
lapsi meille syntyi". Wuonna 327 rakennutti keisarinna Helena sen
ylitse komean kirkon, joka kirkko siis on Kristillisen rakennustaidon
vanhin muistopatsas mailmassa.

Kirkko on noin 120 jalkaa pitkä ja 100 jalkaa leveä ja on jaettu
useampiin kammioihin. Täällä löytyy kolme eri luostaria: yksi
Katolinen, yksi Kreikkalainen ja Armenialainen. Näistä luostareista
käyvät pimeät kiertoportaat ja käytävät alas seimeen, joka on
kappaleen matkaa alapuolla kirkon lattian, kallioon hakattuna.

Kun käyt näitä käytäviä pitkin, havaitset siellä täällä pieniä
kappeleita ja luolia, jotka ovat kaunistetut tauluilla ja valaistut
lampuilla ja kynttilöillä. Jokaisesta näistä paikoista on munkeilla
jotakin kertomista. Tässä on historioitsia Eusebion hauta, vähän
matkaa edempänä on pyhän Hieronymon hauta, jonka yläpuolta rippuu
taulu, esitellen tuota pyhää kirkkoisää lepäävänä leijonan päällä.
Heti hänen hautansa vieressä on eräs pieni nelikulmainen kammio
nähtävänä, jonka sanotaan olleen hänen lukukamarinsa, jossa hän käänsi
raamatun latinaksi; ja munkeilla on paljon kertomista kuinka hänellä
täällä oli ollut ilmestyksiä ja kuinka hän oli ollut kuuleminansa
viimeisen tuomion pasunain äänen j.m.s. Wihdoin sivusimme me erään
alttarin, jonka sanotaan osoittavan sitä paikkaa, jossa muka 20,000
niistä lapsista, jotka Herodes antoi tappaa, lepäävät haudattuina,
ja jonka tähden paikkaa kutsutaan "viattomain alttariksi". Huonosti
tehty öljyvärinen taulu, joka esittelee tätä julmaa murhaamista, on
kaunistamassa paikkaa. Syyllä voi kysyä kuinka niin monta ruumista on
mahtunut niin ahtaaseen luolaan.

Astuttuamme vielä viisi porrasta alas tulimme niin kutsuttuun Josephin
kappeliin, jossa Josephin sanotaan oleskelleen, kun Jesus syntyi.
Täältä vie kaita ja mutkainen käytävä itse "syntymisen kappeliin",
pitkään luolaan, joka on 38 jalkaa pitkä ja 11 jalkaa leveä. Tämän
luolan perällä löytyi vielä toinen pienempi komero, joka kokonaan
oli vuorattu marmorilla. Sen lattiana oli suuri marmorilevy, jonka
keskikohta on kaunistettu hopeaisella tähdellä ja sen ympärillä oli
luettavana nämä sanat hopeaisilla kirjaimitta: Hic de Virgine Maria
Jesus Christus natus est. (Tässä syntyi Jesus Kristus neitsyt Mariasta).

Tämä seimi ja kirkko kappeleinensa oli kokonaan verhottu kullalla,
hopealla, silkillä ja marmorilla, ja joka paikassa rippui koristettuja
kulta- ja hopea-lamppuja, joista muutamat paloivat lakkaamatta, yöt ja
päivät.

Kokonaisuudessaan herätti tämä kaikki omituisen tunteen, ja se
kunnioitus, jota munkit ja pyhissävaeltajat näille paikoille
osoittivat, kun he konttasivat polvillaan ja suutelivat tuota kylmää
marmoria, näytti pikemmin epäjumalan palvelukselta.

Käytyämme vielä useammat käytävät läpitse ja nähtyämme koko joukon
alttareita ja kuultuamme tarinoita niistä, saavuimme viimein, melkein
kyllästyneinä tähän kaikkeen, uudestaan kirkkoon.

Kun meidän piti lähteä kirkosta, tuli koko joukko ihmisiä, jotka
tarjosivat meille kaikenlaisia ebenluusta valmistettuja pieniä kaluja
muistoksi Bethlehemistä. Ostettuamme yhtä ja toista nousimme taasen
hevostemme selkään ja läksimme matkaamaan Jerusalemia kohden.

Wähän aikaisen ratsastuksen perästä, ennenkuin Bethlehem vielä katosi
näkymistämme, sivusimme Rahelin haudan. Sen ylitse tehty rakennus
nähtävästi ei ole vanha, mutta mitään epäilemisen syytä ei löydy, ettei
se olisi rakettu yli saman haudan, jossa hän todellakin lepää. Tämä
hauta on yksi niistä harvoista muistoista, joita kristityt Juutalaiset
ja Muhamedilaiset yhtä suuresti kunnioittavat, ja kaikki kertovat he
saman tarinan siitä.

Jakob aikoi matkata perheensä kanssa Bethelistä, ja kun hän tuli juuri
lähelle Ephrathia, sairastui Rahel, ja hän kuoli siellä synnyttäissänsä
Benjaminin. Jakob hautasi hänen Ephrathin tien varrelle, joka nyt on
Bethlehem. Ja Jakob pystytti muistopatsaan hänen haudallensa; samalla
paikalla on Rahelin muistopatsas vielä tänä päivänä. Hautapatsas
löytyi siis vielä täällä Moseksen aikana. Se on jo aikoja sitten
hävinnyt, mutta muisto Rahelin katkerasta kuolemasta ja hauta, johon
hän laskettiin, ovat vielä pysyneet ja Bethlehem näkyy etäällä tuskin
neljänneksen penikulman päässä hänen haudaltansa.

Kun olimme sivunneet haudan ja ratsastaneet ylös loitosti viertävälle
ylängölle, siinti etäällä korkeilla muureilla ympäröitty kaupunki.
Tuolla häämötti nyt todellakin edessämme Jerusalem "suuren kuninkaan
kaupunki" — kaikkein Pyhäin ja kallisten muistoin pesäpaikka.

Illan aurinko valaisi kirkkaasti tuota pyhää seutua, ja teki Zionin ja
Morian vuorilla heloittavat rakennukset häikäsevän valkeiksi; tuolla
kaupungin toisella puolella näkyi tuon rakkaan Öljyvuoren kukkula,
jonka juurella Gethsemane oli, ja pitkiä varjoja rupesi jo levenemään
Hinnomin ja Jehosaphatin laksoissa.

Meidän matkamme vaarat ja vaivalloisuudet unohtuivat kokonaan, tuo
ihana iltahetki korvasi ne kylliksi, ja siinä me nyt ratsastimme kaikki
viisi matkakumppania kokonaan aatoksiimme vaipuneina ja äänettöminä,
lausumatta tuskin sanaakaan toinen toisillemme. Kaikkein silmät
tähtäsivät vaan yhä meidän matkamme suurta päämäärää.

Kun aurinko laski, olimme jo pystyttäneet telttimme ulkopuolelle
kaupungin muureja Gihonin lakson vierteelle kaupungin luoteisella
kulmalla.




Kahdeksas Luku.

Ensimäinen viikko Jerusalemissa.


Mitäpä haastelisin "tuosta suuren kuninkaan kaupungista?" Minulla on
niin paljon sanomista käynnistäni siellä, etten tiedä mistä alan, mihin
lopetan.

Illalla Huhtikuun 9 p:nä oli meidän karavanimme saapunut Jerusalemiin
ja levättyämme yön levollisemmin kuin moneen yöhön sitä ennen, koitti
vihdoinkin toivottu aamu tällä pyhällä paikalla.

Warhain aamusella, kun ensin hätäpikaan olimme aamiaista nauttineet,
läksimme leiristämme ja kävimme kaupunkiin. Ikäänkuin unissa kävelin
minä edestakaisin sen katuja pitkin; — oliko se todellakin Jerusalem,
jonka nyt näin? Olinko todellakin keskellä sitä kaupunkia, jossa
Jesus oleskeli niin usein, jossa Hän opetti ja jossa hän kärsi niin
katkerasti? Tätä kaupunkia, joka muistossani oli niin likeisessä
yhteydessä vapahtajani elämän kanssa, olin minä ruvennut pitämään
jonakin ylenluonnollisena kaupunkina, taivaallisten asuntona, jonka
tähden minua vähän oudostutti, nähdessäni sen olevan jotenkin muiden
itamaalaisten kaupunkein kaltainen.

Kuitenkaan ei nykyinen Jerusalem ole enää sen kaupungin kaltainen, jota
Jesus itki, ajatellessaan mitä vähän ajan kuluttua oli sille tapahtuva.
Nykyinen kaupunki on rakettu entisen Jerusalemin raunioille. Tuo uljas
temppeli, korkeain harjainsa kanssa on kadonnut, ei ole kiveä kiven
päälle jätetty, ja sen asemalla Morian vuorella on nyt Omarin moskeija.
Davidin linna Zionin vuorella, jossa hän kanteleen ääressä lauloi
ihania virsiänsä, on nyt kukistunut ja tuskin jättänyt mitään jälkeä
olostaan. Kaupungin pitkät ja vahvat muurit paksuin torneinsa kanssa
ovat maahan jaotetut, ja niiden siassa ympäröitsee Jerusalemia nyt
verrattavasti heikko muuri, jonka Sultani Suleiman rakennutti v. 1542.
Niiden palatsein siassa, jotka muinoin kaunistivat kaupungin katuja,
nähdään nykyään vaan suurimmaksi osaksi vähäpätöisiä rakennuksia.

Kaikesta tästä huolimatta on paikka kumminkin sama, ja omituinen
pyhä tunne valtaa matkustajaa, kun hän kävelee sen epätasaisilla,
eksyttävillä kaduilla. Muutamat kadut ovat erinomaisen kapeat, joista
jotkut ovat peitetyt kiviholveilla, suojaksi auringon säteitä vastaan,
toiset taas ovat avonaisia.

Käytyämme hetken aikaa, tulimme eräälle matalalle ja ahtaalle portille,
josta päästiin avonaiselle pienemmän torin kaltaiselle paikalle. Tätä
paikkaa sulkivat kolmelta sivulta korkeat epäsuuntaiset rakennukset,
jotka kuuluivat noihin monilukuisiin luostareihin ja kirkkoihin, joita
kaikkia sanotaan yhteisellä nimellä "pyhän haudan kirkoksi".

Tänne tulla tulvaa tuhansittain Pyhissä vaeltajia kaukaisimmista
maista, ja tämä kirkko on heille pyhin paikka maan päällä. Täällä
näyttävät munkit heille ne paikat, jotka ovat jossakin yhteydessä
vapahtajan viimeisen kärsimyksen kanssa, ja jokaiselle tämmöiselle
pyhälle paikalle on rakettu kappeli, jonka katto on täynnä riippumia
kulta- ja hopealamppuja.

Täällä näytetään sitä holvia, jossa vapahtajaa pidettiin vankina. Heti
sen vieressä paikkaa, jossa Hän naulittiin ristinpuuhun. Sitten juuri
lähellä tätä itse Golgathaa ja sitä paikkaa, jossa risti seisoi. Ja
tässä, sanoo sinua seuraava munkki, seisoi tuon katuvan ryövärin risti,
tässä jakoivat sotamiehet Jesuksen vaatteet ja heittivät arpaa Hänen
hameestansa; tässä seisoi Hänen äitinsä, se opetuslapsi, jota Jesus
rakasti, ja ne vaimot, jotka olivat seuranneet Häntä Galileasta ja
näkivät Hänen katkeran kuolemansa.

Täällä on viimein itse hautakin ja sen ylitse rakettu 26 jalkaa
pitkä ja 18 jalkaa leveä kirkko. Tämä kirkko on keskellä hirmuisen
suurta temppeliä, jonka kupu kohouu huimaavan korkealle. Itse hauta
on marmorisen ruumisalttarin näköinen. Täällä näytetään heti vähän
syrjempänä sitä paikkaa, isossa Jesus jälkeen ylösnousemisensa
ilmaantui Maria Magdalenalle.

Näytetäänpä täällä sitäkin paikkaa, josta risti sittemmin löydettiin.
Jos rupeisin kertomaan kaikkea, mitä munkit täällä näyttävät, ja
matkimaan kaikkia heidän tarinoitansa, kuluttaisin aikaa vaan turhaan.

Kirkko on niin sanoakseni keskellä kaupunkia. Raamatusta tiedämme
että Golgatha ja hauta olivat ulkopuolella kaupungin muureja ja
sentähden ovat melkein kaikki protestanttiset matkustajat, jotka
viimeisinä aikoina ovat ajatelleet ja tutkineet tätä seikkaa, jotenkin
yksimielisiä siinä kohden, ettei tuo pyhän haudan kirkko ole rakettu
Golgathalle eikä Kristuksen haudalle, vaan että se seisoo väärällä
paikalla. Wastustellaksensa niitä väitteitä, joita matkustajat ovat
tehneet, sanovat munkit kaupungin vanhan muurin käyneen niin, että
heidän Golgathansa ja heidän hautansa tosiaankin olisivat olleet
ulkopuolella muuria.

Joka itse paikalla saa tilaisuuden tarkastella paikallisia suhteita,
on helposti havaitseva tämän otaksumisen mahdottomaksi. Kirkko seisoo
nimittäin melkein keskellä nykyistä kaupunkia, vähän läntiselle
puolelle antain. Idässä ja etelässä olivat vanhan Jerusalemin rajat
määrätyt; sillä täällä suistuu vuori, jolle kaupunki oli rakettu,
melkein pystysuoraan alas Jehosaphatin, Gehennan ja Hinnomin syviin
laksoihin. Lännessä rajoitti kaupunkia Gihonin lakso, jonka eteläinen
osa on sangen syvä, mutta joka lakso sitten kohouu vähitellen Pohjoseen
päin, kunnes lakso vihdoin nousee ympärillä olevien kukkuloiden tasalle
ja sillä tavoin katoo siihen ylänköön, jolle kaupungin pohjoinen
puoli oli rakettu. Kaupungin läntinen muuri seurasi varmaankin ensin
Gihonin lakson vierrettä, ja jatkautui sitten Pohjoseen päin. Muurin
pohjoisessa osassa, jossa tasaantunut laakso ei enää suojaa tarjonnut,
seisoivat varmaankin, tämän puutteen korvaukseksi, ne kolme vahvaa
tornia, joista Josephus puhuu, kirjoittaissaan Jerusalemista.

Kirkko ei siis voinut seisoa kaupungin muurin ulkopuolella, ellei
muuri semmoisella paikalla, jossa se vielä voi seurata Gihonin syvää
laksoa, tehnyt useampaa sataa jalkaa pitkän kaarroksen sisään päin,
jota on vallan mahdoton otaksua. Meidän aikoina on kyllä tarpeellista
että linnoitukset omat varustetut kulmikkailla muureilla eli valleilla
(risteilevillä varustuksilla). Sentähden että ristitulella voitaisiin
estää vihollisen lähenemistä; mutta semmoisella ajalla, jolloin ruuti
ei vielä ollut keksitty, vaan muureja ahdistettiin niin kutsutulla
muurinmurtimella, olisi ollut ihan hulluutta rakentaa senkaltaisia
muureja, erinomattainkin kun oli tilaisuus rakentaa ne juuri syvän
lakson äyräälle, jossa jo luontokin esti vihollisen lähenemistä. On
siis syytä kyllin otaksua todeksi, että vanha muuri, samoin kuin v.
1542 rakettu uusi, joka vielä on jälillä, seurasi laksoa ja sulki sillä
tarvoin kehäänsä paikan, jossa tuo luultu haudan kirkko seisoo.

Omituinen oli kumminkin meidän ensimäinen käyntimme tässä kirkossa; tuo
todellinen pääkallopaikka ja todellinen hauta eivät liian etäällä tästä
olleet. Minä olisin mielelläni toivonut voivani uskoa paikan oikeaksi,
sillä nyt en tietänyt missä se kallis paikka oli, jossa koko mailman
velka ikuisiksi ajoiksi maksettiin, vaikka jalkani näiden päiväin
kuluessa kenties useasti kävi sen ylitse.

Kun lähtee kirkosta ja menee koillista suuntaa kohden, tulee vähässä
ajassa kadutte, jonka nimi on via dolorosa (katkera tie). Tätä tietä,
kertoo tarina, kävi Jesus, kantaen ristiänsä; myöskin näytetään
paikkaa, jossa Hän uupui väsymyksestä ja jossa risti laskettiin Simonin
olalle, jonka täytyi kantaa sitä Jesuksen perästä. Täällä näytetään
sitäkin paikkaa, jossa vaimot vaikeroivat ja itkivät Jesusta ja jossa
Hän vastasi heille: "Te Jerusalemin tyttäret, älkäät itkekö minua, vaan
itkekäät itseänne ja tiedän lapsianne".

Alempana samalla kadulla näytetään Pilatuksen palatsi, raatihuone ja se
paikka, jossa Jesus, orjantappurakruunu päässä ja purpuraan puettuna,
näytettiin kansalle ja lausuttiin: "Katso ihmistä". Wastapäätä toisella
puolella katua on kirkko, joka on rakettu sille paikalle, jossa
Kristusta ruoskittiin.

Kaikkia näitä paikkoja näyttävät munkit matkustajalle ja vakuuttavat
tarinoiden niistä olevan täydellisesti luotettavia. He eivät siitä
välitä, että kaupunki viisitoista kertaa on ryöstetty, raastettu ja
kukistettu, sitte kuin Jesus kantoi ristiänsä, niin ettei varmaankaan
yhtäkään rakennusta ole jälillä niiltä ajoilta sitä vähemmin yhtäkään
kokonaista katua.

Siinä rakennuksessa, jonka sanotaan olleen Pilatuksen palatsin, asuu
nykyään Turkkilainen maaherra, ja tämän huoneen katolta on hyvä näköala
yli suuren osan kaupunkia. Erittäinkin selvästi näkyy täältä se
hirmuisen suuri piha, jolla temppeli muinoin seisoi. Tämä piha ulottuu
yli koko Morian vuoren, ja pihan tasoittamista varten on sivuille tehty
korkeita muureja suurista hakatuista kivistä, ja nämä muurit ovat vielä
jälillä, vaikka ne luultavasti ovat raketut jo Davidin ja Salomonin
aikana.

Itse temppelistä ei ole jäänyt jälille kiveä kiven päälle, ja keskellä
sitä pihaa, jossa temppeli muinoin seisoi, nähdään nyt Omarin kaunis
moskeija. Tuo avara piha moskeijan ympärillä kasvaa runsaasti ruohoa ja
istutettuja puita.

Kokonaisuudessaan näyttää se oudolta, autiolta. Yksinäisenä seisoo
tuon väärän prophetan temppeli keskellä avaraa pihaa, jossa joukko
Muhamettilaisia naisia käärittyinä, pitkiin valkoisiin huntuihinsa
nähdään aaveentapaisesti hiipivän synkkäin kypreissein varjossa, ja
Turkkilaiset ja Arabialaiset rukoilevat polvillaan samalla paikalla,
jossa Jehovan liitonarkkia säilytettiin.

Judalaisten temppeli, aikakautensa ihmeteos, kaikkine kalleine
koristuksineen, kaikkine iloisine kartanoineen on poissa — on
kadonnut maan päältä. Egyptissä on vielä monta tätä vanhempaakin
temppeliä jälillä; mutta täällä ei pitänyt kiveä jäämän kiven päälle
— täällä oli hävitys oleva täydellinen — Jerusalemin temppeli piti
tasoitettaman maan tasalle ja — miksikä? sillä täällä olivat Israelin
jälkeiset tappaneet prophetat ja kivittäneet ne, jotka Jumala oli
lähettänyt. Sentähden piti heidän huoneensa tulla kylmille, ja kun
he sitte hylkäsivät ja "ristiinnaulitsivat itse kunnian Herran",
silloin oli määrä täytetty; kun he vihdoin tappoivat "ainoan Pojan",
silloin loppui viina-mäen isännän kärsivällisyys, silloin "lähetti Hän
sotajoukkonsa ja hukutti ne murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa"
— silloin Romalaiset sotalaumat hävittivät Jerusalemin ja sen rikas
ihana temppeli, jonka romalaisen sotamiehen tulisoitto oli sytyttänyt,
paloi tuhaksi. Niin kosti Jehova vihdoinkin kauvan ja usein tarjotun,
mutta aina hylätyn rakkautensa. Ja temppelin autio sia, jolla nyt
epäjumaluutta ja väärää jumalan palvelusta harjoitetaan, on ikäänkuin
todistuksena siitä, ettei Jumala anna itseänsä pilkata.

Oltuamme koko edelläpuolen päivää kaupungissa, palasimme päivällisen
aikaan leiriimme takaisin. Illalla läksin kävelemään ympäri kaupungin
erään matkakumppanini seurassa.

Me seurasimme ensimmältä pohjoista muuria. Keskellä tätä muuria on yksi
kaupungin viidestä suuresta portista. Tätä porttia sanotaan Damaskon
portiksi ja sen kautta tullaan sille tielle, joka vie Judean pohjoisen
osan läpitse, Samarian ja Galilean kautta Syrian pääkaupunkiin,
Damaskoon, josta kaupungista portti on saanut nimensä. Turkkilaiset
sotamiehet vartioivat tarkasti portteja. Ne suljetaan kaikki auringon
laskeissa ja avataan taasen aamun koitteissa. Heti idän puolla Damaskon
porttia on ahdas sisäänkäytävä hirmuisen suureen luolaan, joka on
hakattu siihen vuoreen, jolle Jerusalem on rakettu, ja tämä luola
ulottuu monta sataa jalkaa kaupungin alle. Luolan sisäänkäytävä on
ollut suljettuna ja tietämättömissä monta vuosisataa. Wasta neljä
vuotta sitten löysi sen eräs Amerikalainen, t:ri Barklay, joka vielä
asuu Jerusalemissa lähetyssaarnaajana sikäläisten Judalaisten tykönä.
Hän käyskenteli eräsnä päivänä ympäri kaupungin pohjoista muuria, kun
yht'äkkiä hänen koiransa rupesi kiivaasti haukkumaan ja raappimaan
kiviä ja soraa pois muurista. Tämä koiran tepastus veti isännän
huomion puoleensa, ja lähemmin paikkaa tutkittuansa huomasi t:ri
Barklay syvän ja pimeän luolan, joka näytti ulottuvan kauvas vuoren
sisään. Hän ei kuitenkaan näin keskellä kirkasta päivää uskaltanut
pitkittää tutkimuksiansa, sillä hän pelkäsi noiden epäluuloisten
sotamiesten huomaavan hänet ja estämän häntä yrityksistään. Hän päätti
sentähden heittää tutkimuksensa seuraavaksi yöksi. Kun ilta tuli meni
hän ulos kaupungista yhden poikansa ja palveliansa kanssa, ja käveli
kedolla edestakaisin siksi kun pimeä tuli ja portit suljettiin. Nyt
kävi hän uudestaan luolan suulle, aukaisi sisäänkäytävän, jonka jälkeen
he kolmen konttasivat sisään noihin hirmuisen suuriin maanalaisiin
saleihin. He käyskentelivät nyt varovasti noissa pimeissä komeroissa
muutaman myötäotetun kynttilän valassa ja tekivät sinne tänne seiniin
ja pylväisin liidulla merkkejä, osatakseen palata takaisin. Kun sitten
eräsnä päivänä t:ri Barklay'n seurassa kävin nämät pimeät, kamottavat
holvit ja komerot läpitse, ihmettelin todellakin hänen rohkeuttansa,
että hän keskellä pimeätä yötä oli uskaltanut tälle minun mielestäni
hyvin vaaralliselle löytöretkelle. Luolassa oleva käytävä oli monessa
paikoin kostea ja niljakas, ja paikka paikoin nähtiin sivuilla
hirmuttavia syvyyksiä. Eräässä näistä syvistä rotkoista näki t:ri
Barklay ensimäisellä käynnillään ihmisen luurangon; joku onneton oli
kai vuosisatoja takaperin luiskahtanut syvyyteen ja kuollut sinne.

Tämä luola oli tunnettu ja kuuluisa entisinä aikoina ja taru tietää
kertoa että, kun se taasen löydetään, on Kristuksen tuleminen lässä.

Waikeata on päättää mihin tätä luolaa muinoin käytettiin, oliko se sekä
nuo toiset suuret ja lukuisat luolat, joita löytyy useampia Jerusalemin
alla olevassa vuoressa, loakkoina vai olivatko ne ainoastaan
kivilouhikoita, joista kalliita kiviä temppelin ja muiden palatsein
rakennukseen murrettiin.

Tällä kertaa menimme luolan ohitse käymättä siihen sisään, sillä
aikamme ei sitä sallinut, ja meillä oli nyt edessämme vielä paljoa
merkillisempiä paikkoja, joita tahdoimme nähdä ennen auringon laskua.

Kun olimme sivunneet kaupungin koillisen kulman ja seurasimme itäistä
muuria, oli vasemmalla puolellamme tuo kaunis ja syvä Jehosaphatin
lakso. Tämän lakson pohjassa vilisi muinoin Kidronin oja; se on
nyt kuivunut ja siellä löytyy vaan harvoin vettä ankarimmankaan
sateen aikana. Laksoa viljellään ja se näyttää olevan erinomaisen
hedelmällinen. Nähdäänpä kylvettyjä penkereitä vielä lakson syvässä
pohjassakin.

Lakson toisella puolella nousee tuo jyrkkä Öljyvuori, ja sen juurella
näimme, kappaleen matkaa kuljettuamme, suljetun tarhan. Täällä, niin
tietää taru kertoa, oli Gethsemane— se yrttitarha, jossa Jesus vietti
elämänsä viimeisen illan ja jossa hän alotti tuon verisen taistelun
mailman pelastukseksi.

Kauan seisoimme täällä katsellen vuoria harvassa kasvavain
öljypuittensa kanssa ja laaksoa — yrttitarhaa, jonka muistot olivat
samalla haavaa niin haikeat ja niin autuaat.

Itse kaupungissa olin katsellut kaikkia, mitä minulle näytettiin,
vaan en voinut uskoa mitään mitä minulle kaikista noista eripaikoista
kerrottiin, paitsi sen mitä sanottiin pihasta, jossa Salomonin temppeli
seisoi. Täällä sitä vastaan tiesin että edessäni oli todellinen
Öljy-vuori ja että Gethsemane oli jossakin vuoren juurella lähellä
sitä tietä, joka Stephanin portista kävi yli Kidronin ojan. Täällä oli
edessäni se mainio muori, joka juhlallisen rauhallisuutensa vuoksi
näyttää olleen Jesuksen mieluisin olopaikka — täällä vietti Hän monta
yötä rukouksessa Isänsä kanssa, opetettuansa päivät Jerusalemin
temppelissä — tänne siirtyi hän usein opetuslastensa kanssa ja etsi
yksinäistä paikkaa, jossa Hän sitten kauan rukoili, jossa Hän ilmoitti
opetuslapsillensa mitä tuleva oli ja opetti heille ihmeellisiä asioita
taivaan valtakunnasta;— täällä, tuon mahtavan vuoren juurella Kidronin
vilisevän ojan varrella oli se yrttitarha, johon Hän usein tuli
opetuslastensa kanssa ja jossa hän lepäsi heidän kanssansa, kun Hän
iltasin meni Öljyvuorelle, "niinkuin Hänen tapansa oli". Tänne tuli Hän
myös sinä iltana, jolloin Hän jo oli myyty pahain ihmisten käsiin —
täällä tarjottiin Hänelle kalkki — Jumalan vihan kalkki, jonka meidän
syntimme olivat täyttäneet — se oli katkera, niin hirmuttava, että
rohkeinkin sydän, joka milloinkaan maan päällä on sykkinyt, vapisi
siitä — sitä oli niin vaikea tyhjentää, että Jumalan ja ihmisen Poika,
joka samalla kertaa oli tyynesti kärsivä "Karitsa" ja pelkäämätön
"Leijona Judan suvusta", polvillaan rukoili: "Isä, jos mahdollista on,
niin menköön pois minulta tämä kalkki". Tämä kumottava yöllinen tapaus,
niin kallis, niin rikas jokaiselle synniltä runnellulle ja armosta
paratulle sydämelle, jokaiselle taistelevalle sielulle, tämä tapaus
— meidän Sovittajan ensimäinen varsinainen verinen voitto — tapahtui
kerran tuossa aidatussa tarhassa tuolla alhaalla laksossa meidän
allamme, tahi jossakin sen läheisyydessä.

Omituinen ja sanoilla selittämätön oli se hetki, jolloin ensi kerran
näin nämä armaat paikat. Me katselimme niitä siksi kuin yllättävä
pimeys kehoitti meitä kääntymään takaisin leiriimme; sillä niinpian
kuin yö tulee ja vartiat sulkevat portit, ei kaupungin ulkopuolella
oleva seutu ole oikein turvallinen aseettomalle matkustajalle. Me
kävimme sentähden vielä eteenpäin ympäri Marian vuoren. Kun olimme
poikenneet länteen päin ja siis seurasimme kaupungin eteläistä muuria,
oli vasemmalla puolellamme Gehennan syvä lakso, jota myöskin sanotaan
Hinnomiksi.

Jerusalemin kaakkoiselta kulmalta on vapaa ja kaunis näköala yli
tuon syvän lakson ja sen jyrkkäin, kalIioisten reunain. Juuri meidän
jalkaimme alla yhtyivät Hinnomin ja Jehosaphatin laksot. Siellä täällä
näkyi viljeltyjä penkereitä; muutamat kallioihin hakatut haudat ja
jotkut yksinäiset kypressit antoivat maisemalle vielä viehättävämmän
muodon.

Hinnomin laksoa mainitaan raamatussa ensimäinen kerta rajana Judan ja
Benjaminin sukukuntain välillä; ja raja käy sitten En-Semeksen veden
tykö ja Rogelin lähteelle (nyt Joabin lähde, joka on juuri Hinnomin ja
Jehosaphatin taksoin yhtymäpaikassa). "Sitte menee raja Hinnomin pojan
laksoon, Jebusealaisen ohella lounaaseen päin, se on Jerusalem; ja raja
menee vuoren kukkulan ylitse, joka on Hinnomin lakson edessä meren
tykö, joka on Raphaimin lakson äärellä pohjaan päin".

Tässä laksossa seisoivat Baalin ja Molokin kuvapatsaat, ja se
hirvittävän verinen epäjumalan palvelus, jolla näitä jumalia
kunnioitettiin, on saattanut lakson surkuteltavaan maineeseen. Täällä
uhrattiin tuhansittain lapsia Judan epäjumalisten kuningasten aikana.
Tästä armottomasta uhrauksesta valittaa Jeremias elämän Jumalan
nimessä: "he rakentavat Tophetin alttarin Ben-Hinnomin laksossa,
polttaaksensa poikansa ja tyttärensä tulessa; jota en minä käskenyt
enkä ajatellut ole. Sentähden katso, se aika tulee, sanoo Herra,
ettei sitä pidä kutsuttaman Tophetiksi eikä Ben-Hinnomin laksoksi,
vaan murhan laksoksi; ja Tophetissa pitää huudattaman ruumiita, ettei
enää ole siaa". Hieronymus kuvailee Tophetia miellyttäväksi paikaksi
Hinnomin laksossa, ihanain istutettuin puutarhoin kaltaiseksi, jota
Siloan lammikko runsaasti kostutti vedellään. Sen on siis täytynyt olla
juuri lakson suussa, ja itse paikka näyttikin yksinäisen, syrjäisen
asemansa vuoksi, syvällä tuon jyrkän lakson pohjassa — ympäröittynä
jylhiltä alastomilta kallioilta — ihan luoduksi veristen tekojen
näyttöpaikaksi.

Mitä hirmuisia töitä onkaan tässä jylhässä, autiossa laksossa
harjoitettu — pyörryttää jo niitä ajatellessakin ja kauhistuksen tunne
valtaa meidät, kun itse paikalla luemme kertomuksia niistä. Molokin
kuva oli mitallista, ihmisen ruumiilla ja härän päällä. Se oli outo ja
sen sisäpuolella oli iso uuni, niin että koko patsas helposti voitiin
saada tulikuumaksi.

Uhrattavat lapset heitettiin epäjumalan tuliseen syliin, jolla aikaa
rämistettiin rumpuja, ettei lasten parku kuuluisi. Arvata voi, mikä
hirvittävä näky tässä syntyi; tuossa vihannalla puita kasvavalla
kedolla uhkasi tulesta hohtava hirviö, valmisna sulkemaan nuo viattomat
uhrit turmiota tuottavaan syliinsä — ylt'ympärillä seisoivat suuressa
arvossa pidetyt rabbinit, papit, äidit, jos niitä siksi voikaan sanoa,
joukko rummunrämistäjiä ja viimeiseksi koko tuo kiihkoinen kansajoukko.
Siellä täällä nähtiin joku hebrealainen mainio, vaaleana ja sorrettuna,
pusertavan kuolemaan tuomittua lastansa viimeisen kerran rintaansa
vasten.

Tämän kauhistavan epäjumalan palveluksen tuotti, ihmeellistä kyllä,
ensiksi Salomoni maahan; hän rakensi ylhäisen paikan Molokille,
Ammonitain jumalalle, "Öljyvuoren oikealla puolella". Tästä lähtien
kesti tätä uhraamista lakkaamatta joko tässä laksossa eli Tophetissa,
kunnes Josia kukisti molemmat paikat: "hän saastutti Tophetin, joka
on Hinnomin lasten laksossa, ettei yksikään käyttäisi poikaansa eikä
tytärtänsä tulen lävitse Molokille. Ja ne korkeukset, jotka Jerusalemin
edessä olivat, oikialla puolella Masbithin vuorta, jotka Salomo
Israelin kuningas rakentanut oli Astharotille, Zidonin kauhistukselle
ja Milchomille, Ammonin lasten kauhistukselle, ne saastutti myös
kuningas. Hän särki patsaat ja hävitti metsistöt, ja täytti heidän
siansa ihmisten luilla". Hän saastutti paikan julkisesti, ettei
yksikään Judalainen enää voinut sille käydä.

Tämä kauhea epäjumalan palvelus, nämä hirvittävät lapsimurhat saattivat
tuon langenneen kansan Jumalan vanhurskaan vihan alaiseksi; ne
viattoman veren virrat, jotka alituisesti juoksivat Tophetissa Hinnomin
pojan laksossa, huusivat Jumalalta kostoa. Herra viivytti kauan
vitsauksiansa, kunnes ne vihdoin yllättivät nämä julmat murhaajat.
Jumala varoitti heitä usein prophetainsa kautta ja ilmoitti ennakolta
mitä tapahtuma oli, kun Hän esim. käski Jeremiaan sanoa: "että he
ovat hylänneet minun ja antaneet tämän sian vieraalle (jumalalle) ja
ovat suitsuttaneet siinä muille jumalille, joita ei he, eikä heidän
isänsä eli Judan kuninkaat tunteneet, ja ovat täyttäneet tämän sian
viattomalla verellä; sillä he ovat rakentaneet korkeuksia Baalille,
polttaaksensa lapsiansa tulessa Baalille polttouhriksi, jota en minä
ole käskenyt eli siitä puhunut eikä myös minun sydämeeni tullut
ole. Sentähden katso, se aika pitää tuleman, sanoo Herra, ettei
tätä siaa pidä enää kutsuttaman Tophet, eli Ben-Hinnomin laksoksi,
vaan murhalaksoksi. Sillä minä tahdon hävittää Judan ja Jerusalemin
neuvon tässä siassa ja tahdon antaa heidän langeta miekalla heidän
vihollistensa edessä ja niitten käsiin, kuin seisovat heidän henkensä
perään; ja tahdon antaa heidän ruumiinsa taivaan linnuille ja eläimille
kedolla ruuaksi. Minä tahdon antaa heidän syödä poikainsa ja tytärtensä
lihaa, ja heidän pitää syömän toinen toisensa lihaa siinä vaivassa
ja ahdistuksessa, jolla heidän vihollisensa ja ne, kuin seisovat
heidän henkensä perään, heitä ahdistaman pitää. Näin tahdon minä
tehdä tälle sialle ja asuvaisille, sanoo Herra, että tämän kaupungin
pitää tuleman niinkuin Tophet. Wielä sitte pitää Jerusalemin huoneet
ja Judan kuninkaan huoneet juuri niin saastaiseksi tuleman kuin se
paikka Tophet." Ja kun Jeremias tuli takaisin Tophetista, jonne Herra
hänen oli lähettänyt ennustamaan, meni hän Herran huoneen pihaan ja
sanot kansalle: "Näin sanoo Herra Zebaoth, Israelin Jumala: katso minä
annan tulla tämän kaupungin ja kaikkein hänen kaupunkeinsa päälle
sen kovan onnen, kuin minä olen puhunut heitä vastaan; että he ovat
uppiniskaiset, eivätkä tahdo minun sanaani kuulla".

Tämä ennustus on käynyt sanasta sanaan toteen. Kansa kaatui joukottain
vihollistensa miekkaan, kaupungit poltettiin ja kukistettiin
soraläjiksi. Jerusalemin piirityksen aikana söivät vanhemmat lapsiansa
kauhistamassa nälänhädässä. Heidän huoneensa ja heidän temppelinsä —
kaikki saastutettiin surkeasti ja verta vuoti yhtä paljon kuin ennen
Tophetin uhrilaksossa. Jumala näytti olevansa väkevä kostaja kaiken
sen viattoman veren tähden, jota oli vuodatettu ja joka oli tullut
Judalaisten ja heidän lastensa päälle.

Jerusalemin eteläisessä muurissa on kaksi porttia, toinen hyvin pieni
ja vähäpätöinen, joka muutamia vuosia sitten on suljettu. Toinen on
isompi ja sitä käytetään vielä. Matkustajille on se tuttu Zionin portin
nimellä.

Kun olimme kiertäneet kaupungin lounaisen kulman, oli vielä vasemmalla
puolellamme Hinnomin lakso, joka tässä oli noin 50 jalkaa syvä ja 100
jalkaa leveä. Syvällä lakson pohjassa on iso lammikko, joka on saanut
alkunsa arvattavasti Davidin tai Salomonin ajalta. Tätä lammikkoa
kutsutaan Berket es Sultan, mutta se tunnetaan myöskin nimellä "alinen
lammikko" eli Gihon, josta jälkimäisestä lakson pohjoinen puoli on
saanut nimen Gihonin lakso.

Näiden molempain lammikkoin välistä käy se vedenkuljetustorvi, joka
tulee Bethlehemin toiselta puolelta noista kolmesta ennen mainituista
Salomonin lammikoista. Sekin on nyt, samoin kuin kaikki muut sen ajan
muistot, raunioina.

Kun kotvasen aikaa olimme seuranneet läntistä muuria ja pitäneet yhä
pohjoista suuntaa, katsellen ylängöltä alas syvään laksoon noiden
molempain suurten lammikkoinsa ja ikivanhan vedenkuljettajansa kanssa,
ja silmäiltyämme noita uljaita jyrkkiä kallioita toisella puolella,
tulimme viimeinkin niin kutsutulle Joppen portille.

Lakso oli jo näillä tienoin tuntuvasti noussut ja jyrkät kalliot
toisella puolella olivat jo muuttuneet ylängön näköiseksi.

Muutaman tuokion vielä matkattuamme muuria pitkin Pohjoseen päin
saavuimme takaisin leiriimme.

Ensimäisen päivän, jonka Jerusalemissa mietimme, olimme käyttäneet niin
monen paikan, kuin mahdollista, katselemiseen sekä kaupungin sisällä
että sen ulkopuolella. Joka päivä, jonka täällä vielä viivyimme,
tulivat nämä pyhät paikat meille yhä tutuimmiksi. Mutta niinä
kahdeksana päivänä, jotka me mietimme kaupungissa ja sen lähitienoilta,
ennenkuin täältä läksimme retkillemme Kuolleelle merelle, Jordanin
virralle ja Philistealaisten maalle, en oikein vielä voinut käsittää
että tosiaankin olin Jerusalemissa ja sen pyhillä lähiseuduilla.

Usein kävelin näinä päivinä Gethsemaneesen ja sieltä rakkaalle
Öljyvuorelle. Usein ratsastin Bethaniaa kohden tuota kivistä,
vaivalloista tietä, joka yli Kidronin ojan ja pitkin Oljyvuoren
eteläistä kylkeä vie sinne — tietä, joka varmaankin on sama, jota
Mestari niin usein kulki, kun hän iltasin jätti Jerusalemin ja meni
Bethaniaan, viettämään ehtoohetkiä häiritsemättömässä levollisuudessa
siellä asuvan armoitetun perheen seurassa, ystävänsä Lazaruksen ja
hänen sisariensa Marthan ja Marian kanssa.

Bethania on ainoastaan puolen tiimaisen matkan päässä Jerusalemista
toisella puolella Öljyvuoren. Seutu on kaunis syvine jyrkkine
laksoineen, joista monet vielä kasvavat runsaasti öljypuita.

Kun Bethaniaan mennään, on tien varrella paikka, jossa löytyy nyt jo
melkein kokonaan kadonneen kaupungin jätteitä. Täällä on koko joukko
pieniä lähteitä, jommoisia tavallisesti löytyy jokaisessa talossa
Itämailla, niin että niiden luvusta melkein voi laskea kuinka monta
taloa kaupungissa on ollut. Hyvällä syyllä voi otaksua tämän kaupungin
nimen muinoin olleen Bethphage, jota kaupunkia mainitaan kertomuksessa
Jesuksen viimeisestä retkestä Jerusalemiin vähän ennen Hänen
kuolemaansa.

Kummallinen näky oli silloin nähtävänä tällä vuoritiellä, joka
Bethphagesta käy Jerusalemiin. Sillä käydä tulvaili silloin suuri
väkijoukko ja heidän keskellänsä oli Mestari itse — tämä Zionin
tyttären siviä kuningas — ratsastaen aasintamman varsalla; nuo
ympäröivät vuoret ja laksot kajahtelivat moniäänisestä Hosiannasta,
jolla ihastunut ihmisjoukko ylisti suurta prophetaansa.

Kuinka ihana, kuinka juhlallinen oli tämä Jesuksen viimeinen tulo
Jerusalemiin! Hänen viaton lapsuutensa aika, Hänen puhdas, vilpitön
nuoruutensa, Hänen ahkera rakkauden työnsä opettajana ja ihmeitä
tekevänä prophetana — niin, melkein koko Hänen synnitön vaivalloinen
matkustuksensa maan päällä oli nyt päätetty — ainoastaan muutamia
päiviä enää oli jälillä. Hän tuli nyt lopettamaan työtänsä. Hän tuli
mailman suurena ylimmäisenä pappina uhraamaan uhria ihmisten syntein
edestä, palataksensa kuoleman kautta siihen ijankaikkiseen elämään,
siihen kunniaan, joka Hänellä oli Isän tykönä, ennenkuin mailman
perustus laskettiin.

Kun nyt tämä suuri Propheta, ylimmäinen pappi ja Kuningas kulki
Bethphagen kautta ja kävi Öljyvuoren sivua alas tuota palmunoksilla
peitettyä tietä pitkin, osoitti myötäseuraava ihmisjoukko hänelle
täydellistä kunnioitusta, ja jos he olisivat oikein käsittäneet tämän
retken merkityksen, ei olisi heidän innostuksellansa ollut rajoja.
Suuri Kuningas oli saapa ylistyksen, kiitoksen ja kunnian. Hän myönsi
itse tähän riemuun tyytymättömille Phariseuksille, että jos ihmiset
olisivat vaienneet, olisivat kovat, hengettömät kivet huutaneet —
huutaneet sen suuren kuninkaan ylistystä, joka rakkaudesta tuli
kuolemaan niiden edestä, jotka Hänen lakinsa olivat rikkoneet.

Tämä ihmeellinen kohtaus, tämä kunnian osoitus tapahtui juuri lähellä
tuota kadonnutta Bethphageta. Jesuksen riemukulku kävi pitkin tätä
kivistä, melkein pääsemätöntä tietä, jolla meidän hevosemme olivat
kompastua milt'ei joka askeleella.

Wähän aikaisen ratsastuksen perästä päästään Bethphagesta Bethaniaan,
kauniisen, vaan jotenkin vähäpätöiseen itämaalaiseen kylään. Täällä
asui Lazarus, jota Jesus rakasti, ja hänen molemmat sisarensa, joista
Maria mielellänsä istui kalliin Mestarinsa jalkain juuressa — ja Martha
aina oli valmis häntä palvelemaan.

Tämä vähäpätöinen kylä sai usein nähdä ylhäisen taivaallisen vieraan,
kun Hän kävi täällä katsomassa kolmea ystäväänsä ja viipyi heidän
luonansa, — autuas perhe, jossa Jesus viihtyi kuin kotonansa!

Wielä tänä päivänä näytetään siellä hautaa, johon Lazarus pantiin ja
jossa Jesus monen todistajan lässä ollessa osoitti olevansa elämän ja
kuoleman Herra. Hautana on syvä luola, johon astutaan kaitoja portaita
pitkin. Luolan sisällä on holvi niin korkea, että tavallinen mies voi
seisoa siellä pystyssä. Mahdollista kyllä että ihme tapahtui täällä,
mutta toteen ei sitä voida näyttää; luolan läheisyydessä se kumminkin
tapahtui, jollei täällä.

Bethaniasta käy sitte toinen tie yli Öljyvuoren kukkulan Jerusalemiin.
Sitä myöten kuin noustaan ylemmäksi tätä tietä, lavenevat näköalat.
Wihdoin näet Bethanin syvällä tuolla lakson pohjassa. Ympäri on
kauniita, puita kasvavia harjanteita ja laksosa, vaihetellen alastomain
kallioin kanssa; etäämpänä idässä nousee toinen törmä toisen takaa,
kunnes silmä vihdoin seisahtaa Jordanin kauniisen, vihannoivaan laksoon
ja Kuolleen meren sinertävään selkään, jonka takana siintää Moabin
korkeat, tasaiset vuoret.

Jos Öljyvuoren kukkulalla luomme silmämme länteen päin, voimme nähdä
suoraan alas Jehosaphatin laksoon ja Kidronin osaan. Lakson toisella
puolella näkyy koko Jerusalemin kaupunki ikäänkuin levitettynä jalkaisi
eteen. Ensimäiseksi pistää silmääsi tuo avara vihreä temppelipiha
Omarin moskeijan kanssa, sitten sen takaa pyhän haudan kirkko ja
nuo monet kauniit rakennukset Zionin vuorella. Tuonnempana toisella
puolella kaupungin, näet yhden vuoren kukkulan kohoavan toisensa takaa
aina siintävään etäisyyteen asti.

Kaikki ovat pyhiä paikkoja, joiden katseleminen täyttää
pyhissävaeltajan sydämen sanomattomalla haikeudella, liikutuksella,
jota ei voi kertoa, vaan ainoastaan tuntea.

Juuri Öljyvuoren korkeimmalla kukkulalla seisoo kirkko, joka on
rakettu sille paikalle, josta tarun mukaan Jesus astui taivaasen. Sitä
kirkkoa kutsutaan sentähden taivaasenastumisen kirkoksi. Tämän kirkon
asema on semmoinen, että sen voi nähdä Jerusalemista joka taholta;
mutta luultavaa on, että Jesus valitsi vähemmän julkisen paikan,
palataksensa Isän tykö, ja ettei Hän tässä tilaisuudessa tahtonut muita
todistajia, kuin uskovaiset opetuslapsensa. Wähän alempana Öljyvuoren
huippua löytyy kaakossa päin eräs kumpu, jolla useat niistä, jotka
itse paikalla enemmän aikaa ovat tutkineet paikkakunnallisia suhteita,
luulevat tämän suuren tapauksen tapahtuneen, ja tämä otaksuminen
näyttää todenmukaisemmalta.

Ensimäisenä perjantaina, jonka Jerusalemissa vietimme, kävimme
eräässä paikassa, jonne Judalaiset tavallisesti kerran viikossa
kokoontuvat itkemään hävitettyä temppeliänsä ja rukoilemaan Jumalaa,
että Hän uudestaan rakentaisi Israelin valtakunnan. Paikka, johon he
kokoontuvat, on jotenkin ahdas kartano, jota yhdeltä puolelta sulkee
muuri, joka kaupungin puolelta kannattaa tuota avaraa temppelipihaa.
Täällä tapasin minä suuren joukon enimmäksi osaksi vanhoja Judalaisia
pitkillä, valkoisilla parroilla. Heillä oli jokaisella hebrealainen
rukouskirja, joista he lukivat tai oikeemmin lauloivat rukouksen
rukouksen perästä.

Näiden Judalaisten ulkomuoto, samoin kuin kaikkein kaupungissa olevain
Israelitain, osoitti suurinta köyhyyttä ja kurjuutta. Judalaiset
kortteerit Jerusalemissa ovat hyvin tutut kaikille Itämaissa
matkustaville siivottomuutensa ja viheliäisyytensä tähden. Niiden
näky jo herättää sääliä, ja näyttää siltä kuin Herran erityinen tuomio
painaisi niitä Judalaisia, jotka vielä asuvat siinä kaupungissa, joka
on rakettu heidän uljaan Jerusaleminsa raunioille, samoin kuin tämän
tuomion nähdään rasittavan kaikkia heidän maamiehiänsä, jotka ovat
hajoitetut ympäri maailman, ilman isänmaata, vaikka monella heistä
onkin yltäkyllin maallisia rikkauksia.

Seuraavana sunnuntaina oli meillä tilaisuus nähdä niinkutsuttua
kristillistä juhlan viettoa pyhän haudan kirkossa. Oli "pyhän tulen
juhla", jota Kreekkalaiset ja Armenialaiset kristityt yhteisesti
viettävät. Katoliset kristityt viettivät sitä myös ennen, mutta
lakkasivat sitä viettämästä noin neljäkymmentä vuotta sitte.

Kreekkalaiset ja Armenialaiset kirkot väittävät nimittäin, että
joka pääsiäisaattona tulta putoaa taivaasta ja sytyttää Kristuksen
hautakirkossa olevat lamput. Ensimäisenä lauantaina, jonka
Jerusalemissa olimme, viettivät Kreekan-uskolaiset pääsiäis-aattoansa;
heidän pääsiäisensä oli juuri viikkoa myöhemmin kuin meidän.

Me olimme matkallamme myöhästyneet muutamia päiviä, niin ettemme
voineet viettää pitkäperjantaita tässä pyhässä kaupungissa, joka
meistä oli suuri vahinko; mutta sitä ei enää voitu auttaa, ja vaikka
kiiruhdimme matkaamme, emme kumminkaan ehtineet Jerusalemiin ennen kuin
vasta toisena pääsiäispäivänä.

Kreetalaisten pitkäperjantai ja pääsiäinen oli viikkoa myöhempään, ja
kun pitkäperjantaina oli vietetty loistavaa jumalan palvelusta haudan
kirkossa, jossa myös Golgatha on, oli nyt ääretön kansan paljous
pääsiäisaaton aamupuolella kokoontunut tuohon avaraan kirkkoon,
näkemään tätä suurta ihmetyötä, jolloin Jumala oli langettava tulen
taivaasta, joka sytyttäisi hautakappelin lamput.

Jokaisella pyhissävaeltajalla, joita tänne oli runsaasti kokoontunut,
oli yksi tai useampi vahakynttilä kädessä, saadaksensa sytyttää niitä
tuossa taivaallisessa tulessa.

Niinkuin tavallisesti sotaisessa niinkutsutussa kristillisessä
juhlamenossa, joita tässä kirkossa pidetään, oli nytkin suuri joukko
turkkilaisia sotamiehiä komennettu tänne pitämään kristityitä
järjestyksessä ja estämään heitä lyömästä kuoliaaksi toinen toisiansa,
joka usein on tapahtunut näissä kristittyin veljellisissä kokouksissa.
Heti sisäänkäytävän vieressä vasemmalla kädellä loikoi muutamia
turkkilaisen vartiajoukon päälliköitä varsin mukavassa asemassa
uutimillaan ja katselivat sisääntulvaavia kristityitä suurimmalla
ylenkatseella. Sotamiehet seisoivat kahdessa rivissä ja muodostivat
sillä tavoin avonaisen käytävän portista kirkkoon ja ympäri
hautakappelin. Koko kirkko oli täynnä kristityitä ja tungos oli niin
suuri, ettei yhdellenkään enää olisi siellä siaa ollut.

Turkkilaiset upseerit ja alaupseerit kävivät edestakaisin pitkin
tätä avonaista käytävää sotamiesten välissä, pitääksensä silmällä,
että kristityt joka paikassa olivat siivosti ja käyttivät itsensä
säännöllisesti. Nämä upseerit olivat varustetut kepeillä, ja jos
jossakin paikassa joku melu nousi, rupesivat he lyömään joukkoon kaikin
voimin ja heitä näytti suuresti miellyttävän, kurittaa noita vihattuja
kristityitä.

Amerikalaisen konsulin avulla olimme saaneet hyvän paikan ylhäällä niin
kutsutussa katolisessa parvessa, josta voimme hyvin nähdä hautakappelin
ja äärettömän väentungoksen tuolla alhaalla.

Kun hetken aikaa olimme odottaneet, ilmaantui vihdoinkin joukko
patriarkkoja ja piispoja juhlakulussa. Heidän edellänsä kannettiin
joukko lippuja ja viirejä, joilla oli kuvattuna neitsyt Maria ja
Wapahtaja. He kävivät avonaiselle käytävälle sotamiesten välissä, ja
tarkoitus oli, että he nyt rukoilisivat Jumalaa lähettämään tulta. Kun
kansajoukko näki tämän juhlakulun, rupesivat he kirkumaan ja raakumaan
täyttä kurkkua. Muutamat heistä tunkivat sotamiesten rivein läpitse
ja seurasivat juhlakulkua hyppien, riekuen ja lyöden itseänsä kuin
mielipuolet.

Kun juhlakulku sillä tavoin oli kiertänyt useat kerrat ympäri
kappelin, seisahtui se vihdoin sen sisäänkäytävän eteen. Jerusalemin
kreetalainen patriarkka riisui päältänsä kaikki koristeensa ja antoi
ne seuralaistensa huostaan, kävi sitte kappeliin sisään ottamaan tulta
vastaan, ja sulki varovasti oven jälkeensä. Kun hän hetken aikaa oli
ollut siellä, aukaistiin kaksi aukkoa, yksi kummaltakin puolelta
kappelia, ja niistä sysättiin ulos kaksi palavaa tulisoittoa.

Samassa tuokiossa tuli kaikki koko kirkossa epäjärjestykseen. Kauhea
riekuna kuului kansanjoukosta, väkevä, niin että seinät olivat
haljeta. Sotamiesten rivit murrettiin paikalla — kaikki tahtoivat
sytyttää kynttilänsä yhtä haavaa; käsiä, päitä vilisi sekaisin, ettei
voinut yhtä toisesta eroittaa. Hirmuista oli nähdä kaikkea tätä
hulluutta, mutta ilahuttavalta tuntui kuitenkin, ettei Kristuksen
todellista, vielä tietämättömissä olevaa hautaa saastutettu tämmöisillä
pakanallisilla juhlilla, joita kirkon eksyneet lapset viettävät niin
kutsutussa "hauta-kirkossa".

Ihmeteltävällä pikaisuudella olivat kaikki sytyttäneet kynttilänsä;
näytti siltä kuin koko tuo hyörivä ihmisjoukko yhtäkkiä olisi
leimahtanut tuleen, ja tuota kauheata riekunaa kesti yhtä mittaa. Tämä
ei ollut kristillisen juhlan kaltainen, vaan sopi paremmin helvetin
kuvaksi.

Pyhissävaeltajat luulevat tällä tulella olevan ylenluonnollisia
omaisuuksia, se poistaa synnit, vaan ei vahingoita ruumista, ja minä
näinkin useain heistä heiluttavan tulenliekkiä kasvoillansa, kunnes
tulivat ihan mustiksi. Ne, joilla oli lapsia muassa, tahtoivat myös
polttamalla poistaa synnit heistä, ja lapset, parkuvat täyttä kurkkua,
liekin heitä koskettaissa.

Minulla oli paikkani keskellä muutamia katolisia pappeja, jotka
koko ajan voivottelivat tuota pakanallista juhlaa vaikka heidän oma
kirkkonsa neljäkymmentä vuotta takaperin itse oli osallinen samoissa
kemuissa ja vieläkin viettää yhtä pakanallisia juhlia kuin tämä.

Me jätämme nyt Jerusalemin muutamaksi päiväksi, palataksemme sinne
taasen takaisin, tehtyämme ensin vähäisen matkan ulos kaupungista.
Paljon on vielä sanomista tuosta pyhästä kaupungista, mutta jätämme
sen takaisintuloomme asti. Joka kerta kun ulkoretkiltämme palasimme
Jerusalemiin ja silloin näimme kaupungin joltakin toiselta taholta,
tuntui se meistä yhä enemmän ja enemmän vanhalta tuttavalta, rakkaalta
ystävältä, joka tuli meille aina mieluisemmaksi ja tutummaksi jota
useammin sen uudestaan näimme, ja toivon että lukijan käy samoin
seuratessansa meitä meidän matkoillamme näillä pyhillä paikoilla.




Yhdeksäs Luku.

Matka Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon.


Maanantaina varusteleimme kolme-päiväiselle matkalle Kuolleelle
merelle, Jordanin virralle ja Jerikoon. Tie, jota meidän nyt piti
matkata, on epäluotettavimpia koko Palestinassa. Rosvomisia tapahtuu
usein näillä seuduilla, sillä toisella puolella Kuollutta merta ja
Jordanin virtaa löytyvillä vuorilla asuu hurjia Beduini-heimoja,
jotka silloin tällöin joukottain tulevat Judean puolelle ja ryöstävät
kaikki mitä heidän tiellensä sattuu. He vetäytyvät sitte takaisin
vuoristoonsa, jonne turkkilaiset hallitusmiehet eivät tohdi heitä
seurata. Matkustajat kulkevat sentähden aina vahvan vartiajoukon
turvissa Jerikoon, sillä muuten pelkäävät he lankeevansa rosvoin käsiin.

Muutamia päiviä ennen, kuin läksimme matkallemme, oli kolme eri
matkustaja-seuruetta matkalla Jerikoon saanut rosvot kimppuunsa.
Yksi näistä joukoista tuli kokonaan paljaaksi ryöstetyksi; kahdelle
toiselle, jotka olivat väkevämmät, onnistui kartoittaa rosvot ja
pelastaa itsensä. Yhtä näistä matkustajista, nimittäin erästä
Amerikalaista, kohtasi se kova onni, että, kun hän latasi pyssyänsä,
tämä yht'äkkiä laukesi ja luoti kävi hänen käteensä.

Kun nyt päätimme lähteä tälle retkelle, pyysivät kaikki, jotka samoina
päivinä aikoivat käydä Kuolleella merellä ja Jordanilla, että saisivat
yhtyä meidän seuraamme, joten meistä tuli jotenkin lukuisa joukko,
yhteensä yksitoista matkustajaa ja kaksi tulkkia. Me olimme hyvästi
varustetut kaksipiippuisilla pyssyillä ja revolvereilla, niin että
olisimme voineet ampua yhdellä haavaa 60 laukausta. Jerusalemissa
olimme vouranneet hevosia sekä itsellemme että tulkeillemme ja muuleja
tavaraimme kuljetusta varten. Mukavuuden vuoksi otimme me viisi erämaan
kumppania ainoastaan yhden teltin mukaamme; sillä yhden yön tulimme
lepäämään eräässä luostarissa ja ainoastaan yhden yön täytyi meidän
viettää teltissä, jonka ajan saatoimme olla kuinka suuressa tungoksessa
hyvänsä.

Meidän seurassamme oli neljä Amerikalaista, kolme Englantilaista ja
kaksi Schweitsiläistä sekä L. ja minä.

Me olimme tehneet välipuheen erään Beduini-sheikin kanssa, että hän
miehinensä seuraisi meidän kapineitamme ja suojelisi niitä, ja jos
jotakin katoisi, olisi hän velvollinen palkitsemaan vahingon.

Varhaiseen tiistai-aamuna oli kaikki valmisna. Kun kaikki olimme
koossa, oli meitä oivallinen ratsumies-joukko. Jätettyämme Jerusalemin
ja ratsastettuamme yli Gihonin lakson, ajoimme täyttä nelistä yli
toisella puolella olevan ylängön sitä vuoriseutua kohden, jossa
Bethlehem on, sillä Bethlehem antaa suoraan etelään Jerusalemista.

Yhden tiimaisen ripeän ratsastuksen perästä saavuimme tähän
kaupunkiin. Me ratsastimme sen kapeita, epäsäännöllisiä katuja pitkin
sille suurelle avonaiselle paikalle, joka on niinkutsutun Jesuksen
syntymisen kirkon ulkopuolella. Täällä oli joukko vanhoja ja nuoria
Bethlehemiläisiä koossa. Kaikki he tahtoivat ansaita jotakin joko
pitämällä meidän hevosia tahi myymällä yhtä ja toista rihkamaa
muistoksi Bethlehemistä.

Me kävimme vielä kerran katsomassa kirkkoa kaikkine kappeleinensa ja
muistoinensa ja pitkitimme sitte matkaamme.

Nyt ratsastimme alas sitä jyrkkää vierrettä myöten, jonka päällä
Jesuksen syntymäkaupunki on. Ihana oli näköala kaupungista yli
ympärillä olevain vuorten ja laaksoin, somalta näytti kaupunki, kun
tuolta alhaalta lakson pohjasta sitä katselimme. Paikan rikkaat,
suloiset muistot kirkastavat koko tämän maiseman ja tekemät sen
pyhissävaeltajan silmissä enemmän kuin yhdessä suhteessa kauniimmaksi
mitä hän milloinkaan on nähnyt.

Jätettyämme Bethlehemin, ratsastimme itään päin jylhän, Wuorisen Judean
kautta. Eräässä jotenkin avarassa laaksossa kaupungin läheisyydessä
näytetään niitä ketoja, joilla paimenet saivat sanoman Jesuksen
syntymisestä. Samalla paikalla on vanhan kirkon rauniot.

Täältä aioimme käydä niinkutsutulla Frank-vuorella, jossa Herodeksen
haudan sanotaan olevan. Tämä vuori on vähän matkan päässä tieltä. Me
jätimme sentähden tänne muulimme, joiden meidän sheikkimme ja hänen
miestensä turvissa piti jatkaa matkaa suoraa tietä luostariin, sillä
aikaa kuin me loppupuolella päivää teimme tämän retken syrjään päin.
Suurin vaikeus oli oppaan saamisesta, sillä ne miehet, joita siihen
kehoitimme, eivät sanoneet uskaltavansa käydä vuorelle, sillä he
pelkäsivät Beduineja, jotka asustelivat näillä tienoin. Wihdoin lupasi
yksi miehistä seurata meitä kappaleen matkaa, sitte saisimme opastaa
itseämme niin hyvin kuin voimme. Seutu, jonka läpitse ratsastimme oli
yhtä mittaa jylhää ja autiota ja tie toisinaan melkein mahdotointa
kulkea. Kun sillä tavoin hyvän hetken olimme ratsastaneet saavuimme
sangen korkean vuoren juurelle. Wuorelle vievä tie oli varsin vaikea
ja kävi toisinaan suoraan yli alastomain kallioin, jossa hevoset
luiskahtelivat ja kompastuivat joka askeleella. Useat hevoset menivät
nurin niskoinsa, vaan ei kuitenkaan kukaan meistä vahingoittunut.
Tohtori Nickels'n hevonen lankesi muistaakseni kolme kertaa; herra
Moorin kerran. Toisen tulkin hevonen luisti alas eräältä liukkaalta
kalliolta; tulkki putosi selästä ja vieri toiselle puolelle, hevonen
toiselle. Kun sillä tavoin näin kumppanieni suistuvan nurin yhden
toisensa perästä, katselin omaa valkoista, vilpasta arabialaista
hevostani, arvellen kuinka hän tepastelisi tuolla epätasaisella tiellä,
joutumatta kumppaniensa kohtaloon. Yht'äkkiä keskeytyin aatoksissani,
kun hevoseni astui isolle vierukivelle, joka luiskahti syrjään päin,
ja seurauksena oli että me kumpikin menimme kuperkeikkaa. Hevonen
lankesi nimittäin turvalleen ja keikahti yli niskainsa, niin että hän
makasi selällänsä kaviot päin taivasta. Samassa tilassa olin minä myös
hevoseni vieressä ja toinen jalkani oli joutunut hänen selkänsä alle.
Paitsi jalkaa, joka vähän litistyi, en muuten kärsinyt mitään vahinkoa.

Tuon hankalan tien tähden olimme joutuneet niin hajalle, että, kun
ensimäiset jo olivat ehtineet vuoren huipulle, olivat jälkimmäiset
vielä lähellä sen juurta. Kun ensimäiset meistä ehtivät vuoren
harjalle, havaitsivat he kappaleen matkan päässä viisi aseellista
Beduinia, jotka, niin pian kuin huomasivat vieraat, juoksivat suoraan
heitä kohden, varmaankaan ei missään ystävällisessä aikomuksessa. Kun
nyt saavuimme kukkulalle yksi toisensa perästä, ja he saivat nähdä
meidän väkevän joukon kokoontuneena sekä huomasivat meidän hyvin
varustetuiksi aseilla, seisahtivat he yht'äkkiä eivätkä lähenneet
meitä enää askeltakaan, vaikka me huusimme heille tulemaan lähemmäksi
sanomaan meille tietä Frankvuorelle, jonka kukkula näkyi etäällä. Mies,
joka tähän saakka oli meitä opastanut, ei sanonut uskaltavansa tulla
etemmäksi, jonka tähden nyt saimme pötkiä eteenpäin omin päimme, miten
parhain voimme.

Eräällä töyräällä juuri vastapäätä sitä vuorta, jolla me olimme,
huomasimme sangen suuren Beduini-leirin, ja niin pian kuin sikäläiset
Beduinit meidän havaitsivat, nostivat he hirveän melun ja yksi joukko
tuli täyttä juoksua meitä vastaan, riekuen ja rääkyen, vilkutellen
sapeleitansa ja ladattuja pyssyjänsä, ja kotvasen ajan perästä läksi
vielä aseellinen ratsasjoukko Beduinein leiristä täyttä nelistä meitä
kohden. Miehet heiluttivat pitkiä keihäitänsä ja paljaita sapeleitansa
ja koettivat saada niin väkevää sotahuutoa toimeen kuin mahdollista.

He lähenivät nyt aivan pikaisesti ja omituista oli heitä nähdä.
Jalkaväki tuli juosten taholtaan minkä jaksoi, ja ratsuväki ajaa
ryöpytti täyttä laukkaa tulisten, hurjain hevosten selässä tietä
myöten, joka näytti olevan tehty ainoastaan vuorivuohia ja gaselleja
varten.

Me kysyimme urholliselta, alati vakavalta tulkiltamme mitä hän nyt
luuli tapahtuvan. Hän ei sanonut varmaan tietävänsä. Hän antoi meille
kuitenkin vihiä siltä, että nuot saaliinhimoiset Beduinit kyllä
ryöstäisivät, minkä vaan voisivat, mutta koska meillä ei ollut mitään
tavaraa muassamme paitsi aseitamme, luuli hän varmaan etteivät he
tekisi meille mitään. Hän kehoitti meitä vaan pysymään koossa ja
ratsastamaan lähelle heitä, että hän voisi puhua heidän kanssansa.

Muutaman minutin perästä olimme juuri lähellä toinen toisiamme. Meidän
tulkkimme huusi silloin heille ja sanoi meidän olevan matkustavia,
jotka tahdoimme katsella maisemaa ja ettemme aikoneet tehdä heille
mitään pahaa, elleivät he hyökkäisi meidän päällemme. He viihtyivät
nyt ja katseltuansa meitä tarkoin, tulivat he varsin ystävällisiksi,
antoivat meille jokaiselle kättä ja kysyivät eivätkö saisi teurastaa
muutamia lampaita ja antaa ne meille ruoaksi; mutta koska tiesimme,
että he sitte ottaisivat niistä viiden-, kuuden-kertaisen hinnan,
kiitimme vaan heidän ystävällisestä tarjoomuksestansa ja tyydyimme
omiin eväisiimme.

Astuttuamme alas hevostemme selästä, istahdimme maahan niin mukamaan
asemaan kuin mahdollista ja söimme atrian, jolla aikaa Beduinit meitä
uuteliaasti tarkastelivat.

Kun sitte pyysimme heitä näyttämään meille tietä Frankvuorelle
ja sieltä Mar-Saban luostariin, niin läksi neljä Beduinia meitä
opastamaan, saadaksensa siten neljänkertaisen maksun.

Joku ehkä kummastunee, että otimme oppaiksimme näitä miehiä, jotka
olivat osoittaneet olevansa meidän vihollisiamme; olisivathan he
helposti voineet viedä meidät tietämättömiin, tappaa meidät ja ryöstää
tavaramme ilman kenenkään näkemättä. Mutta tässä ei meillä muuta neuvoa
ollut, meidän oli tyytyminen oppaasen, joka siksi tarjoutui.

Hyvin omituista oli nähdä millä lamoin Ali menetteli oppaamme kanssa,
luulotellaksensa häntä että hän nyt oli meidän vallassamme. Hän käski
tohtori Nickels'-in kirjottaa paperille mitä hän sanoi hänelle. Hän
kutsui nyt suurella äänellä esille sen miehen, joka oli tarjoutunut
meille oppaaksi ja liuskasi hänelle sanomaan nimensä. Kun mies nimensä
oli sanonut, käski hän tohtorin kirjoittaa jotakin paperillensa,
että Beduini luulisi hänen kirjoittaman kirjaan koko keskustelun.
Sitte kysyi Ali samalla tylyllä, käskemällä äänellä, kuinka suuri
hänen perheensä oli ja kuinka monta kuttua ja lammasta hänellä oli.
Kaiken sen aikaa istui tohtori ja kirjoitti, luoden Beduiinin tuimia,
läpitunkemia silmäyksiä.

Kun Ali oli lakannut kysymästä ja tohtori oli pistänyt tuon tärkeän
paperin povitaskuunsa, luuli meidän oppaamme todellakin olevansa meidän
vallassamme ja arveli että jos hän veisi meidät harhaan, hän itse ynnä
koko hänen perheensä tapettaisiin ja hänen karjansa myytäisiin.

Sillä tavoin taattuamme meille oppaamme uskollisuuden, läksimme matkaan.

Nyt saavuimme viimeinkin tuolle mainitulle vuorelle, joka nousee
sokurikeon-tapaisena ylös ilmoihin. Me nousimme sen kukkulalle ja
näimme siellä sangen suuren rakennuksen rauniot, jonka muutamat
matkustajat ovat luulleet Herodeksen haudaksi, muutamat romalaiseksi
linnoitukseksi, joka jälkimmäinen otaksuminen näyttää minusta
todenmukaisimmalta. Koko päiväkauden oli riehunut ankara myrsky, joka
erittäinkin täällä vuoren huipulla tuntui erinomaisen tuimalta; niin
väkevä oli myrskyn voima että se oli viedä meidät muassaan.

Me pitkitimme matkaamme ja saavuimme illalla luostariin.

Asemansa puolesta on Mar-Saban luostari merkillisin kaikista
luostareista koko Palestiinassa. Luonto on niin jylhä ja mahtava,
ettei sitä voi kuvatakaan. Luostari kaikkein torneinsa, kappeleinsa
ja rakennustensa kanssa töröttää jyrkällä kalliolla, joka melkein
pystysuorasti suistuu alas Kidronin ojaan. Sitä ympäröitsevät korkeat
vahvat muurit ja se näyttää pikemmin voittamattomalta, kovaan vuoreen
hakatulta linnoitukselta, kuin rauhalliselta luostarilta, hiljaisten
munkkien syrjäiseltä kodolta. "Milloinkaan", sanoo muuan matkustajia
tästä luostarista, "ei erakko olisi voinut valita sopivampaa paikkaa
kolkkoa yksinäisyyttä ja hiljaista hartautta varten kuin Mar-Saban
lakson".

Luostariin tullaan rautaportin kautta, joka on niin paksu ja jykeä,
että se melkein kestäisi meidän ajan kanunainkin ampua. Meitä otettiin
ystävällisesti vastaan luostariin ja munkit näyttivät meille kaikkia
siellä löytyviä pyhiä paikkoja. Pyhin niistä oli kenties S:t Saban oma
hauta.

S:t Saba oli nimittäin luostarin perustaja ja häntä mainitaan ihmeen
pyhäksi. Hän oli syntynyt Kappadokiassa v. 439. Ihan nuorena tuli
hän Palestinaan ja matkusteli ympäri maata, etsiäksensä itsellensä
mieluista kotia. Wihdoin seisahtui hän tähän jylhään vuorenrotkoon,
jossa hän asui eräässä luolassa, jota vieläkin näytetään. Hänen
erinomainen pyhyytensä houkutteli vähässä ajassa hänen ympärillensä
koko joukon erakkoja, ja hän perusti täällä vihdoin munkkiluostarin,
jolla vielä on hänen nimensä.

Täällä olevat munkit elävät erinomaisen ankarain sääntöjen jälkeen,
he eivät milloinkaan maista lihaa, eikä yksikään nainen saa tulla
luostarin muurein kehän sisään. Kuitenkin moi matkustaja pian havaita,
että vaikka he ovat syömättä väkevää ruokaa, eivät he kumminkaan voi
olla nautitsematta väkeviä juomia.

Tässä samoin kuin melkein kaikissa muissa Palestinassa olevissa
luostareissa, on useasti munkkein veri vuotanut. Persialaiset ryöstivät
Mar-Sabaa seitsemännellä vuosisadalla, jolloin enemmän kuin
neljäkymmentä munkkia surmattiin. Muhamettilaiset ovat sittemmin useat
kerrat valloittaneet tämän paikan, aina harjoittaen täällä tavallista
julmuuttansa. Wielä tänä päivänä kuleksii erämaan hurjia poikia sen
muurien ympärillä ja käyttäisivät varmaankin hyväksensä ensimäistä
tilaisuutta, ryöstääksensä tätä luostaria, jota pidetään rikkaimpana
koko Palestinassa.

Me lepäsimme täällä yötä kahdessa isossa mukavassa huoneessa, ja kaikki
oli valmistettu niin hyvin, ettei parempaa toivoa voinut. Moneen aikaan
emme olleet levänneet katoksen alla, emme sitte kuin Sinain luostarista
läksimme; sillä Jerusalemissa ollessamme olimme tähän asti yhä
asuneet telteissämme. Warhain seuraavana päivänä läksimme luostarista
ja kuljimme Kuolleelle merelle vievää tietä myöten, joka luikerti
monipolvisena Judean jylhäin vuorten välissä. Wartiaväki, joka
meitä seurasi, oli näillä tienoilla hyvin tarkka ja varova. Sheikki
lähetti aina muutamia aseellisia miehiä edeltäpäin niille vuorille
joiden ohitse meidän matkamme kävi, tiedustellaksensa oliko rosvoja
väijymässä meitä noissa ahtaissa vuorensolissa. Minun on tunnustaminen,
etten milloinkaan ole nähnyt ilkiötöille sopivampia paikkoja kuin
nämä seudut, joiden läpitse näinä päivinä matkasimme. Silloin tällöin
tuli Moabin vuoret näkymiin tuolla toisella puolella Jordania ja
kun tiesimme niillä asuman Beduineja, jotka enimmästään elävät
rosvoomisesta, ei meidän sheikkimme varovaisuus näyttänyt liialliselta.
Pari tiimaa ratsastettuamme olin minä kuuleminani valitushuudon
vähän matkan päästä, mutt'en voinut eroittaa mistä se tuli, sillä me
kuljimme nyt korkeita vuoria ympäröivissä ahtaissa ja pienissä
laaksoissa. Ratsastettuani muutaman askeleen eteenpäin ja tultuani
toiseen laaksoon, näin yhden tulkeistamme makaaman tainnuksissa maassa
ja muutamat matkakumppaneistamme seisoman hänen ympärillänsä. Hevonen
oli nimittäin potkaissut häntä ja isku oli sattunut hänen kupeisinsa.
Hänellä oli suuri leveä veitsi vyöllänsä ja onneksi oli kavion isku
sattunut juuri veitseen, muuten olisi hän varmaankin menettänyt
henkensä; veitsi oli kokonaan käyristynyt. Tuo mies parka tointui pian
taasen, mutta sai kärsiä suuria vaivoja koko loppupuolen matkaa.

Noin kolme-tiimaisen ratsastuksen perästä aukeni näköala vihdoinkin
ja me saavuimme tuolle avaralle lakeudelle Kuolleen meren ja
Jordanin varrella. Oikealla puolellamme näimme tämän ihmeellisen
meren ja vasemmalla kädellä Jordanin virran kauniin laakson, jossa
vihreältä vivahtava juova osoitti tuon pyhän virran monimutkaista
uomaa. Se vihannuus, jonka näimme, lähti nimittäin tuosta rikkaasta
kasvullisuudesta molemmin puolin virtaa.

Me ratsastimme yli lakeuden Kuolleen meren rannalle.

Mikä merkillinen meri! Wesi on kirkas kuin läpi-kuultavin lasi ja
katkeraa, kuin katkerin suola. Sen pimeässä pohjassa vallitsee
ainoastaan kuolema samoin kuin sen rannoilla, jotka ovat erämaita ja
kaljuja kalkkivuoria.

Eräs Franskalainen, joka oli käynyt Kuolleella merellä, kertoi minulle
kerran kotimaassani, että hän köydessänsä täällä oli syönyt tästä
merestä pyydettyjä kaloja; minä ihmettelin sitä silloin suuresti, mutta
nyt selkeni minulle asia, ja minä ymmärsin että jos hän todellakin oli
syönyt kaloja täällä, oli ne saatu Jordanin laskupaikoilta, jossa ei
virran vesi vielä ollut ehtinyt sekaantua Kuolleen meren myrkyllisiin
nesteisin, sillä niissä ei voi mikään elää.

Kuollut meri on hirmuisen suuressa laaksossa, ulottuva pohjasta
etelään, Hermonin vuoren juurelta Akaban poukamaan asti, joka on
Punaisen meren itäinen lahdeke. Tätä laaksoa kostuttaa vedellään
tuo kaunis raitis Jordanin virta, joka laakson pohjoisessa osassa
juoksee läpi Genesarethin järven eli Galilean meren ja sitte luikertaa
pitkin laaksoa, kunnes se laskeuu Kuolleesen mereen. Tätä pitkää
laaksoa ympäröivät kahden puolin korkeat vuoret, aina Hebronista
ruveten Akabaan asti. Kuollut meri on alhaisin paikka maan päällä;
sen pinta on 1,300 jalkaa alempana tavallista meren pintaa. Tämä
seikka vaikuttaa, että tässä laaksossa, erinomattainkin Kuolleen
meren läheisyydessä, on tuskin kärsittävä kuumuus. Meren ympärillä
olevat seudut ovat kokonaan vulkaanillista luontoa; siellä tavataan
usein laavaa ja tulikiven kappaleita. Toisinaan, erittäinkin kuumana
vuodenaikana, nousee maasta myrkyllisiä tulikiven höyryjä, jotka ovat
kovin vaarallisia terveydelle. Meidän tulkkiamme kertoi kuinka hän
eräänä kesänä tuli muutamain matkustajain seurassa Kuolleelle merelle,
jolloin yksi matkustajista tuli niin kovasti sairaaksi, että hänet
täytyi niin pian kuin mahdollista viedä takaisin Jerusalemiin.

Niinä päivinä, jolloin viivyimme Kuolleen meren läheisyydessä, oli
ilma erinomaisen raitis, niin ettei meillä ollut mitään haittaa siitä
kuumuudesta, joka tavallisesti täällä rasittaa matkamiestä.

Paitsi lavaa ja tulikiveä on usein löydetty paljon maanpihkaa joko
juoksevana meren pinnalla tahi viskattuna rannoille; erinomattainkin
on sitä tavattu maanjäristysten jälkeen, jotka eivät ole
harvinaisia näillä kummallisilla seuduilla. Tohtori Robinson puhuu
matkakertomuksessaan, että täällä asuvat Arabialaiset olivat kertoneet
hänelle, kuinka vuoden 1834 maanjäristyksen perästä meri oli ajanut
rannalle maapihkaa suuressa määrässä kaakkoiselle kulmalle, ja että
vuoden 1837 maan-vavistuksen perästä sitä nähtiin ihmeteltävän
paljon uiskentelevan merenpinnalla, kunnes se vihdoin ajautui maalle
läntiselle rannikolle. Nämä havainnot ansaitsevat todellakin suurta
huomiota, kun niitä verrataan siihen mitä raamattu kertoo näistä
seuduista.

Lähes 4000 vuotta takaperin, kun paimenten riidat pakoittivat Abrahamin
ja Lotin erkanemaan toisistansa, silmäili tuo jälkimmäinen Bethelin
ylängöltä itäänpäin viertävää maata ja "katseli kaiken Jordanin
lakeuden; sillä se oli vedestä viljainen: ennen kuin Herra Sodoman ja
Gomorran hukutti, oli se niinkuin Herran yrttitarha, niinkuin Egyptin
maa. Ja Lot valitsi hänellensä koko sen lakeuden Jordanin tykönä, ja
matkusti itään päin". Maata kuvaillaan sitte likemmin, kun seuraavassa
luvussa puhutaan Siddimin laaksosta, jossa nyt on suolainen meri,
ja joka laakso runsasten lähteillensä ja viljavain ketoinsa kanssa,
keskellä erämaita ja vuoria, oli kuin vihannoitseva Eedeni, kuin Herran
suloinen yrttitarha. Mikä eroitus tämän kuvauksen ja sen aution,
elottoman maiseman välillä, joka samalla paikalla nyt nähdään!

Raamattu puhuu sitten niistä kauhistavista synneistä, joita Sodoman ja
Gomorran sekä niitä lähellä olevain kaupunkein asukkaat harjoittivat,
ja kuinka enkelit kävivät Abrahamin luona, joka silloin asui Mamren
tammien siimeksessä, ja kuinka hänelle edeltäpäin ilmoitettiin mitä
Siddimin laksolle tapahtuva oli. Tämän kuultuansa rukoili Abraham, joka
muisteli siellä asuvaa sukulaistansa Lotia, hartaasti Jumalaa, ja Herra
lupasi vihdoin hänelle, että jos hän löytäisi kymmenen vanhurskasta
Sodomasta ja Gomorrasta, ei Hän hukuttaisi noita jumalattomia
kaupunkeita. Abraham palasi silloin majaansa; mutta varhain seuraavana
aamuna tuli hän uudestaan samalle paikalle, jossa hän oli puhunut
Herran kanssa ja katseli Sodomaan ja Gomorraan päin ja kaiken sen maan
lakeuteen, ja näki että savu nousi maasta niinkuin pätsin savu.

Kuinka Herra oikeastaan "hävitti Sodoman ja Gomorran", ei ole lähemmin
kerrottu; raamattu sanoo vaan: "ja Herra antoi sataa Sodoman ja
Gomorran päälle tulikiveä ja tulta taivaasta ja kukisti ne kaupungit
ja kaiken sen lakeuden niin myös kaikki niiden kaupunkein asuvaiset ja
maan kasvon".

Kenties oli tähän kauhistavaan paloon syynä joku maanalaisen tulen
vaikuttama maanmullistus, jolloin maa repesi ja tulisia laavavirtoja ja
kokonaisia pilviä tuli-kiveä ja palavaa maapihkaa syöksihe korkealle
ilmoihin ja sitten putosivat alas turmiollisena tulisateena. — Kaikki
paloi tuhaksi, kaupungit, niiden asukkaat, kaikki mitä kedolla
kasvoi ja vielä ketokin, josta sanotaan että Siddimin laaksossa oli
monta maapihkakuoppaa. Tämä maassa oleva palava aine, joka kohta
syttyi tuleen, esti noita tuomituita asukkaita pakenemasta ja enensi
hirmuttavalla tavalla tämän kauhean rovion liekkejä, niin että koko
paikkakunta oli tulen ja savun peitossa ja näytti Abrahamin silmiin
yhdeltä ainoalta palavalta pätsiltä. Halennut maa näyttää sitte
nielleen nuo hävitetyt kaupungit samoin kuin koko niiden läheisyydessä
olevan seudun, kunnes kaikki vajosi ja sillä tavoin syntyi maan
syvin laakso — oikein jättiläishauta, täynnä myrkyllisiä höyryjä ja
kuollettavia huuruja, ja kun Jordanin raitis lähdevesi, joka ennen toi
siunausta Siddimin hedelmällisille kedoille, nyt kokoontui Sodoman
ja Gomorran hautaan, syntyi siitä tuo ihmeellinen meri, jota syystä
sanotaan Kuolleeksi mereksi.

Sen tapainen on raamatun yhtä vanha kuin yksinkertainen kertomus tämän
paikan historiasta, ja seudun nykyinen tila ja oppineitten tutkimukset
todistavat että täällä kerran on tapahtunut kauhistavia asioita, ja
koko tämä meri on vielä suurena ihmeenä, yhtä suurena ainakin kuin
Sodoman ja Gomorran hävitys. Me pysähdimme nyt tämän merkillisen meren
autiolle rannalle ja lepäsimme täällä muutamia tiimoja. On jo mainittu,
että vesi on erinomaisen kirkasta, mutta tavattoman katkeraa, ja on
laskettu, että kun tavallisessa merivedessä on 4 osaa sadasta suolaa,
on Kuolleen meren medessä 26¼ osaa, joka vaikuttaa sen että tämä
vesi on viidettä osaa painavampi kuin valtameren vesi. Tästä syystä
on mahdoton vajota Kuolleesen mereen; ihmisen ruumis ui sen pinnalla
melkein yhtä keveästi kuin korkki tavallisella vedellä. Me olimme
usein kuulleet puhuttavan tästä merkillisestä seikasta ja saimme nyt
tilaisuuden itse sitä koetella, jonka useimmat meistä tekivät sillä
aikaa kuin aamiaista valmistettiin. Kylpy oli varsin virkistävä; mutta
pitää tarkoin varoa, ettei vesi pääse silmiin, sillä se kirventelee
sanomattomasti, eikä sitä saa ottaa suuhunkaan, sillä silloin on
vaarassa läkähtyä. Jälestäpäin tunsimme kirventelemisen ihossamme, joka
ei loppunut ennenkuin vasta muutamien tuntien perästä. Samana päivänä
saimme uida tuossa raittiissa ja kauniissa Jordanissa.

Kuolleen meren läntiset ja eteläiset rannat ansaitsemat huomiota,
mutta sinne vievä tie on hankala ja muutoinkin sangen vaarallinen tuon
polttavan helteen tähden, ja siellä asuviin Beduineihin ei ole paljon
luottamista. Kunnaalla juuri lähellä meren kaakkoista kulmaa ovat tuon
vähäisen Zoarin kaupungin rauniot, jonne Lot vietiin sen kauhean päivän
koittaessa, joka oli Sodomalaisten viimeinen päivä. Jos sitte ratsastat
pitkin eteläistä rantaa, kohtaat lähellä meren lounaista kolkkaa
eriskummaisen vuoren tahi oikeimmin vuorijonon, joka ulottuu luoteesen
päin yli 3/4 peninkulmaa. Kun tätä likemmin tutkistelet, havaitset koko
vuoren olevan puhdasta kivennäissuolaa. Suuria lohkareita on pudonnut
vuoren sivuilta ja viruvat nyt sikin sokin pitkin rannikkoa.

Aikomuksemme oli ollut käydä katsomassa näitäkin seutuja, mutta me
pelkäsimme hellettä ja aikamme oli myöskin täpärällä, jonka tähden
muutimme ennen tehdyn matkasuunnitelmamme. Jätimme siis Kuolleen
meren ja käänsimme kulkumme Pohjoseen päin. Wähän enemmän kuin tiiman
ratsastettuamme yli avaran lakeuden jotenkin hyvää tietä, jolla
saatoimme ajaa aika vauhtia, saavuimme tuolle "pyhälle virralle",
kuuluisalle Jordanille. Kun lähestytään tätä virtaa, nähdään tiheän
lehvistön molemmin puolin reunustavan virran uomaa. Itse virtaa ei
vielä näy ollenkaan; vasta silloin kun tullaan keskelle tuota tuuheata
lehdikköä, näkyy virta tuolla kapean mutta syvän laakson pohjassa
kirkkaana kimaltelevan. Tämän uoman molemmat äyräät kasvavat runsaasti
puita ja pensaita, jotka virran reunalle muodostavat tiheän, melkein
läpipääsemättömän seinän. Näiden ihmeen ihanain äyrästen välissä
juoksee tuo raitis virta hyvällä vauhdilla. Sitä katselee mielellään
niin kauvan kuin mahdollista. Jordan oli semmoinen, kuin olin sitä
itselleni kuvaillut, ja joka sen on kerran nähnyt, sen mielestä ei
milloinkaan haihdu luo rakas virta kauniine rantoinensa ja vielä
kauniimpine muistoinensa.

Me seisahduimme viimein sille kohdalle virran rantaa, jossa katoliset
pyhissävaeltajat tavallisesti käyvät, vaeltaissansa pyhässä maassa. Se
on pieni, mutta kuitenkin aukea paikka, josta voi lähestyä itse virran
reunaa, tarvitsematta tunkea tuon tiheän lehvistön läpitse.

Wirta on näillä kohdin 80—100 jalkaa leveä ja 10—12 jalkaa syvä;
leveimmästä paikasta on se kenties vähän yli 150 jalan.

Wirran vesi oli niin viehättävä, emmekä luultavasti enää toistamiseen
olisi olleet tilaisuudessa kylpeä Jordanissa; sentähden päättivät
useimmat meistä uida täällä uudestaan. Kuolleessa meressä pysyimme
helposti veden päällä, täällä sitä vastoin saimme ponnistaa kaikki
voimamme; muutoin virta olisi meidät voittanut ja vienyt meidät
muassaan.

Jordanin virtaan liittyy kalliita muistoja. Tämän ylitse kävi lupauksen
kansa, tullessaan valloittamaan luvattua maata. Mistä paikasta Israelin
lapset kävivät ylitse, ei voida tarkoin sanoa, siitä ei muuta tiedetä
kuin että se tapahtui vastapäätä Jerikoa ja että kansa tuli lakeudelle
Moabin vuorilta. He asettivat ensin leirinsä idänpuolelle Jordania.
Seuraavana päivänä kävivät papit virralle, kantaen liiton arkkia. He
seisahtuivat niin lähelle virtaa, että heidän jalkansa koskivat veteen
ja kaikki kansa seurasi heitä 2,000 kyynärän päässä. Kun pappein jalat
kastuivat Jordanin veteen, joka silloin "oli täynnä partaasen saakka
kaiken elonajan", niin seisoi se vesi, joka ylimmäiseltä puolelta
juoksi, koottuna yhdessä läjässä sangen kaukana sen kaupungin puolessa,
joka on Zarthanin tykönä; mutta se vesi, joka juoksi alas mereen,
Suolaiseen mereen, väheni ja juoksi pois; niin meni kansa ylitse
Jerikota kohden. Ja papit, jotka kantoivat Herran liiton-arkkia,
seisoivat alallansa kuivina keskellä Jordania, kunnes kaikki kansa kävi
ylitse. Hyvä matka virran uomaa, niin kauvas kuin silmä voi kantaa
kahden puolen, tuli siis kulmille. Kaksitoista kiveä pystytettiin
keskelle virtaa sille paikalle, jossa papit olivat seisoneet, ja ne
ovat siellä vielä tänä päivänä. Toiset kaksitoista kiveä otettiin
samalta paikalta ja pystytettiin Gilgalissa tämän ihmeen muistoksi.

Kenties jakoi Eliaskin tällä samalla paikalla Jordanin veden, kun
hän Elisan kanssa kävi tämän virran yli, mennessänsä Elisan nähden
otettavaksi taivaasen; ja tässä ehkä Elisakin, takaisin tullessaan,
"otti Elian hameen, joka häneltä pudonnut oli, löi veteen ja sanoi:
kussa on nyt Herra Elian Jumala?" ja niin jakautui kolmannen kerran
Jordanin vesi.

Tällä virralla on kuitenkin vielä kalliimpiakin muistoja kuin äsken
mainitut. Täällä kasti Johannes ja saarnasi parannusta syntein
anteeksi-saamiseksi. Tänne tuli koko Jerusalemin kaupunki kuulemaan
tätä ankaraa parannuksen saarnaajaa. Hän asui noissa läheisissä
erämaissa, ja täällä tunnusti hän itsestään: "minä olen huutavan ääni
korvessa, valmistakaat Herran tietä". Tänne tuli Jesus Galileasta
Johanneksen tykö, että hän kastaisi Hänen. Tällä kauniilla rannalla
sanoi Johannes, nähdessään Jesuksen tulevan tykönsä: "Katso, se Jumalan
karitsa, joka pois ottaa mailman synnin. Tämä on se, josta minä sanoin:
minun jälkeeni tulee mies, joka minun edelläni on ollut; sillä hän oli
ennen kuin minä. Tässä virrassa kastettiin Jumalan poika — vihittiin
suureen kutsumukseensa, ja täällä tunnusti Jumala hänestä: 'tämä on
minun rakas poikani, johon minä mielistyin'."

Mainitsin että me pysähdyimme sille paikalle virran rannalla, jossa
pyhissävaeltajat tavallisesti käyvät; tällä paikalla pidetään nimittäin
omituisia juhlamenoja määrättynä päivänä pääsiäisviikolla joka vuosi.
Pääsiäis-rnaanantaina tulla tulvaa tuhansittain pitkämatkaisia
pyhissävaeltajia Jerusalemista alas Jerikoon. Tuo jylhä autio tie
näyttää silloin omituiselta. Joukon etupäässä kulkee Jerusalemissa
hallitsema turkkilainen Pasha, tai se, jonka hän siaansa määrää,
aseilla varustetun miesjoukon kanssa, suojellaksensa kristityttä niiltä
rosvoilta, jotka vielä väijyvät matkamiestä Jerikoon vievän tien
varrella; sen perässä seuraa koko tuo kirjava ihmisjoukko, jota on
karttunut tänne melkein kaikista mailman osista. Koko joukko sijoittuu
nyt lähelle Jerikoa, semmoiseen paikkaan, josta Gilgal on näkyvissä, ja
siinä ollaan yötä ulkoilmassa. Tuo muuten autio lakeus on nyt täynnä
eloa ja liikettä.

Aamupuolella, kaksi tiimaa ennen auringon nousua, täräytetään leirissä
torviin ja rummun rätinällä annetaan merkki lähteä liikkeelle. Koko
joukko vaeltaa nyt syvimmässä hiljaisuudessa yli tuon vielä pimeän
lakeuden Jordania kohden. He ehtivät tämän virran rannalle ennen päivän
koittoa, ja, valaistuina aamun vielä himmeältä koitteelta, rientävät he
täällä Jordanin veteen, jonka he luulevat viruttavan pois sekä ennen
tehdyt että vasta tehtävät synnit. Muutamat hyppäävät virtaan ihan
alastomina, mutta enimmät puettuina valkoisiin vaatteisin.

Pyhissa-vaeltajain joukosta heittäyvät Koptilaiset kristityt kaikkein
suurimmalla rohkeudella tuohon vihaiseen virtaan; sillä kotimaassaan
ovat he tottuneet uimaan Niilivirran sangen kiireesti juoksevassa
vedessä. Näiden kylpeväin pyhissävaeltajain joukossa nähdään
kaiken ikäisiä miehiä ja naisia sekaisin. Täällä auttavat lapset
voimattomia vanhempiansa virtaan ja vanhemmat kantavat pienokaisiansa
käsivarsillaan veteen.

Ennenkuin päivä on ehtinyt puolille, on tämä toimitus tehty ja koko
joukko on taas siirtynyt leiriin lähelle Jerikoa. Puoli-yön aikaan
herätetään pyhissävaeltajat uudestaan rummun rätinällä, joka tällä
kertaa on merkkinä palausmatkaan. Wähässä ajassa on koko ihmisjoukko
kadonnut ja tuo suuri lakeus lähellä Jerikoa ja Jordania on taas
hiljainen ja rauhallinen kuin ennen.

Me nousimme taas hevostemme selkään ja aloitimme virkistyneillä
voimilla ratsastustamme Jerusalemia kohden. Ajettuamme täyttä
nelistä yli lakeuden, tuntui meistä melkein odottamattomalta, kun
niin pian saavuimme leiriimme, joka oli asetettu siihen paikkaan,
jossa Jeriko muinoin oli; me olimme nimittäin lähettäneet kaikki
tavaramme luostarista suorastaan Jerikoon, niin että ne tulivat
perille useampia tiimoja ennen meitä. Me söimme hyvällä ruokahalulla
päivällisemme, jonka meidän oivallinen kokkimme (sama, joka meillä
oli erämaassa ollut) jo oli valmistanut yhtä maukkaaksi kuin ainakin.
Iltapuolella joimme L. ja minä teetä yhteisessä teltissämme kolmen
erämaan-kumppanimme kanssa ja pakisimme yhtä ja toista, kun yhtäkkiä
maa rupesi vapisemaan allamme, niin että teltti värisi; me katselimme
kummastuksella toinen toisiamme — tämä oli ensimäinen maantäristys,
jota yksikään meistä oli havainnut, ja me olimme kiitolliset, ettei se
ollut sitä rajumpi. Hetken ajan perästä tulivat toisetkin kumppanimme
meidän luoksemme puhumaan tästä merkillisestä ilmiöstä. Me istuimme
sitten yhdessä ja keskustelimme koko iltakauden, kunnes tuli aika mennä
levolle.

Me olemme nyt taas merkillisellä paikalla. Muikea on sanoa missä vanha
Jeriko seisoi. Täällä näkyi kyllä meidän leirimme ympärillä hajonneita
jäännöksiä hyvin vanhoista ajoista; mutta vaikea on päättää ovatko
nämät tuon ikivanhan Jerikon jätteitä, jonka muurit Jumala voimallansa
kukisti Israelin pasunain kaikuessa, tai sen saman-nimisen kaupungin
jonka Betheliläinen Hiel rakensi Ahabin aikana, tai sen Jerikon, jonka
Herodes Suuri osti Kleopatralta ja jonka hän kaunisti ja koroitti
pääkaupunkeinsa joukkoon.

Täällä tehtyin havaintoimme johdosta arvelimme leirimme nyt seisoman
vanhan Gilgalin, vaan ei Jerikon asemalla. Josephus sanoo nimittäin
Gilgalin olleen 10 vakomittaa Jerikosta ja 50 Jordanista, ja Jordanista
tähän paikkaan oli ihan sama matka, ja 10 vakomittaa meidän leiristämme
Judeaan päin löysimme seuraavana päivänä hirmuisen suuren vesisäiliön,
joka oli noin 660 jalkaa pitkä ja 460 jalkaa leveä, ja sen ympärillä
oli jotenkin isoja raunioita; me tiesimme siis varmaan että se Jeriko,
josta Josephus puhuu, oli ollut tässä.

Gilgalissa, näin kertoo Josua, sijoitti Israelin kansa ensimäisen
kerran leirinsä, sitte kuin he luvattuun maahan olivat tulleet, ja
täällä pystyttivät he ne kivet, jotka Jordanista olivat otetut.
Täällä levähtivät nuo väsyneet erämaan kulkijat, se sukukunta, joka
Arabian korvessa oli kasvanut siitä kansasta, joka paetessaan Egyptin
orjuudesta neljäkymmentä vuotta takaperin meni yli Punaisen meren.
Täällä vietti Israel ensimäistä pääsiäistänsä siinä maassa, joka heidän
isillensä luvattu oli.

Täällä näki Josua miehen seisoman edessänsä, jonka kädessä oli
paljastettu miekka, ja kun Josua kysyi, oliko hän Israelin taikka
heidän vihollistensa puolella, sanoi hän olevansa Herran sotajoukon
päämies ja julisti Jumalan antavan Jerikon Israelilaisten käsiin.
Tähän asetettiin "seurakunnan maja" eli tapernakeli, ja se oli täällä
kaiken sen aikaa kuin Israelilaiset kävivät sotaa sisämaassa, kunnes
se muutettiin Siloon. Gilgal oli sittemmin yksi niistä kolmesta
kaupungista, joihin Samuel eri aikoina kokosi kansan, tuomarina
ratkaistaksensa heidän riitojansa. Tänne kokoontui kansa uhraamaan
poltto- ja kiitosuhria. Täällä korotettiin Saul Israelin kuninkaaksi
ja täällä teki hän sen rikoksen, jonka tähden kruunu otettiin häneltä
ja hänen suvultansa. Tänne kokoontui Judan sukukunta vastaanottamaan
Davidia, kun hän palasi pakomatkaltaan. Täällä toimitti Elisa monta
ihmetyötä; hän poisti kuolettavan aineen myrkytetystä padasta, hän
paransi Naamanin, Syrian maaherran, ja rankaisi palvelijaansa Gehasia.
Gilgal näyttää jo varhain tulleen hylätyksi ja jääneen autioksi.
Tästä paikasta ei lausuta mitään Judalaisten vankeuden jälkeen, eikä
Josephuskaan sano sen olleen asutun hänen aikanansa.

Tätä paikkaa nimitetään kuitenkin tätä nykyä Jerikoksi, jonka tähden
minä käytin tätä nimitystä mainitessani leirimme olleen sijoitettuna
Jerikon lähelle.

Täällä vanhan Gilgalin tienoilla on nykyään muutamia savikojuja,
ja näissä asuu Beduineja, jotka osaksi viljelevät tätä avaraa
lakeutta. Keskeltä heidän kyläänsä kohosi vanha mahtava torni, jonka
ristiretkeilijät luultavasti ovat rakentaneet.

Seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle sangen varhain ja kävimme niillä
raunioilla, joista ennen olen puhunut, ja jotka todenmukaisesti ovat
vanhan Jerikon jäännöksiä. Ne ovat vähän matkan päässä länteen päin
Gilgalista. Me kävimme tuolla ennen mainitulla vesisäiliöllä; siitä
kulki jono raunioita Pohjoseen päin pitkin erään kirkkaan virran
kumpaakin rantaa; tämän virran nimi oli Kelt ja sen vesi kostutti
muinoin Jerikon ympärillä olevan maan, niin että tämä seutu oli ihanan
puutarhan kaltainen. Kelt on varmaankin sama kuin Cherith, jonka
reunalla Elias oleskeli Israelissa vallitsevan kovan nälän aikana
ja jonne kaarneet toivat hänelle ruokaa. Wielä nyt on lakeus virran
rannoilla viljeltyä maata ja näyttää kasvavan runsaasti viljaa. Kaksi
tai kolmekymmentä minuutia kuljettuamme tulimme kauniille lähteelle,
nimeltä Ain-es-Sultan, joka pursuaa erään kummun juurelta. Tämän
vesi koottiin muinoin tuohon suureen säiliöön ja johdettiin sieltä
vesikuljetuslaitosten avulla noille avarille kentille, jotka sen kautta
tulivat sanomattoman hedelmällisiksi. Eräässä vanhassa kertomuksessa
Jerusalemista ja sen lähitienoista on mainittu, että Jeriko neljännellä
Vuosisadalla seisoi erään vuorenselänteen juurella 1½ romalaisen
penikulman päässä lähteestä. Tämä sopii ihan tesmälleen yhteen sen
kanssa, mitä me paikalla havaitsimme. Keltin rannoilla olevat rauniot,
tuon suuren vesisäiliön luona, olisivat sillä tavoin tuon Uuden
Testamentin aikaisen Jerikon jäännöksiä, jonka Herodes kaunisti,
ja itse lähteellä löytyvät muistomerkit osoittaisivat tuon vanhan
saman-nimisen kaupungin asemaa.

Meidän on tässä taasen vähän seisahtaminen, luodaksemme silmäys Jerikon
historiaan. Me olimme täällä keskellä näitä ainoita jäännöksiä siitä
kaupungista, jonne Josua lähetti vakojat Moabista, ja tuolla takanamme
olivat ne vuoret, jossa vakojat Rahabin kehoituksesta piilivät kolme
päivää, välttääksensä takaa-ajajia. Herran käskystä kävi Israel,
liitonarkkia kantaen, tämän kaupungin ympäri 7 päivää; ja seitsemäntenä
päivänä, käytyänsä 7 kertaa sen ympäri, puhalsivat papit torviin
ja kaikki kansa nosti suuren huudon ja muuri jakosi itsestänsä ja
kaikki kansa itse kukin kohdastansa astui kaupunkiin, ja he voittivat
kaupungin. Jeriko kukistettiin silloin tykkänään; ja siitä langetettiin
tämä tuomio: "kirottu olkoon se mies Herran edessä, joka nousee ja
rakentaa tämän Jerikon kaupungin; koska hän laskee siihen perustuksen,
niin kadottakoon esikoisensa, ja koska hän rakentaa sen portit, niin
kadottakoon nuorimman poikansa". Viiden sadan vuoden perästä rakettiin
kaupunki uudestaan ja tämä tuomio täytettiin. Ahabin aikana rakensi
Betheliläinen Hiel Jerikon, ja hän menetti vanhimman poikansa Abiramin,
kun hän laski perustuksen, ja nuorimman poikansa Segubin, kun hän
pystytti portit, niinkuin Herra Josuan Nunin pojan kautta sanonut
oli. Täällä oli melkein alituinen koulu Israelin prophetaita varten.
Elias ja Elisa tulivat alas Bethelistä tähän kouluun, jonne sieltä oli
tuskin päivä-kauden matka. Täältä pitkittivät he matkaansa yli tuon
avaran lakeuden Jordanin rannoille ja "prophetain pojat" seurasivat
heitä etäältä ja seisahtuivat viimein kauvas heistä ja näkivät heidän
käyvän yli Jordanin ja kävivät sitten tervehtimään Elisaa, kun hän
yksin palasi. Täällä paransi Elisa Kelt-virran veden ja teki sen
terveelliseksi ja siunausta tuottavaksi.

Sitten ei virkata Jerikosta pyhässä historiassa mitään ennenkuin
puhutaan sen palmupuistoista ja balsami-tarhoista siihen aikaan,
jolloin Herodes osti sen Kleopatralta ja vielä enemmän kaunisti
kaupunkia. Tämä uusi Jeriko oli, niinkuin mainittiin, rakettu
Kelt-virran rannoille, noin ¾ penikulman päähän eteläänpäin vanhasta
kaupungista.

Tässä uudessa Jerikossa oli Jesus vieraana Zakeuksen luona, joka
nähdäksensä mestarin, oli noussut metsä-viikunapuuhun.

Ennenkuin jätimme Jerikon lakeuden, kävimme erällä Ain-Dyk nimisellä
lähteellä, joka on kauniimpia lähteitä mitä nähdä saadaan. Se on noin
tiiman matkan päässä Jerikosta luoteesen päin. Tie oli erinomaisen
vaivalloinen ja nousi paikottain yli jyrkkäin vuorien, mutta aina niin,
että Jerikon suuri lakeus oli näkyvissä. Waivamme tuli täydellisesti
palkituksi, perille päästyämme. Lähteen kirkas ja maukas vesi kumpuaa
kalliosta kahden ison yhteenkasvaneen puun juurelta ja koko lähitienoo
rehoittaa vihantavana, runsas kasvullisena. Joukko maan puoliraakoja
asukkaita oli koossa lähteen ympärillä, kun me saavuimme paikalle,
ja kohta kun he meidän äkkäsivät, pötkivät he tiehensä. Luulivat kai
meidän karkaavan heidän päällensä. Me huusimme heille tulkkimme kautta,
ettei heidän ollut tarvis pelätä. He tulivat vähitellen takaisin ja me
puhuimme heidän kanssansa hetken aikaa.

Sitte käännyimme takaisin, ratsastaaksemme suorastaan Jerusalemiin.
Meidän oli nyt ensiksi ratsastaminen taipaleen matkaa etelään päin,
kunnes tulimme juuri Jerikon kohdalle. Tässä poikkesi tie länteen
ja vei meidät uudestaan Judean jylhille vuorille, jotka tässä
limat miltei jylhempiä kuin ne, joiden ylitse olimme kulkeneet
Kuolleelle merelle. Tuo jyrkkä tie kiertelee ylös pitkin valkoisia
kalkkikivivuoria ja huimaavia syvyyksiä jää matkamiehen sivulle toinen
toisensa perästä. Näiden vuorten luonto on todellakin omituisinta ja
jylhintä laatua mitä ajatella voi. Tohtori Olin sanoo niistä: "näyttää
siltä kuin olisivat nämä vuoret heltineet perustuksiltaan ja joku
maanmullistus olisi ruhjonut ne palasiksi, jättäen ne sitten auringon
polttavain säteitten hävitettäväksi". "Ne näyttävät todellakin siltä",
sanoo eräs toinen matkustaja, "kuin olisi tuli tehnyt täällä tuhojansa".

Matkustusta näillä vuorilla pidetään vaarallisimpana matkana koko
Palestiinassa, ja jossakin näillä tienoin ryöstettiin Englantilainen
Sir Fredrik Henniker 1820, haavoitettiin ja jätettiin kuoliaana
verihinsä makaamaan.

Puolipäivän aikaan saavuimme me Bethaniaan ja Bethfageen Öljymäen
juurella ja näimme uudestaan rakkaan Jerusalemimme. Siltä puolen, kuin
nyt tulimme, näytti tuo pyhä kaupunki sangen komealta. Kun olimme
tulleet niin korkealle Öljyvuorelle, että näköala oli vapaa, näimme
koko kaupungin yhtäaikaa melkein kuin jalkaimme alla. Tältä puolelta
olisi Jerusalem ensimäisen kerran nähtävä! Täällä Jesus luultavasti
itki Jerusalemia, aatellessaan mitä tuon kopean kaupungin ennen pitkää
piti kärsimän.

Vihdoinkin saavuimme leiriimme, joka oli Gihonin laaksossa ja me olimme
varsin väsyneinä yhdeksän tiimaisen vaivalloisen ratsastuksen perästä.
Me levähdimme täällä lähes kaksi vuorokautta, lähteäksemme sitten
uudelle retkelle Filisteaan ja siellä oleville merkillisille paikoille.




Kymmenes Luku.

Matkustus Filisteassa.


Tultuamme takaisin Jerusalemiin, käytimme ensimäisen päivän
valmistuksiin uudelle retkellemme. Lejonhufvud, joka oli hyvin
väsyksissä äsken päättyneen rasittavan retken jälkeen, päätti nyt
jäädä Jerusalemiin eikä tahtonut lähteä tälle matkalle, joka oli
kestävä vähän yli kahdeksan päivää. Hän siirtyi sentähden erääsen
kaupungin hotelliin. Jerusalemissa on kolme semmoista, joissa voi asua
hyvin mukavasti. Minun oli siis nyt asuminen yksin meidän sievässä
hupaisessa teltissämme, jota L. ja minä tähän asti olimme yhteisesti
käyttäneet, ja minä kaipasin hyvää ruotsalaista matkatoveriani niin
suuresti, että tämä ikävyys turmeli minulta melkein koko tämän suloisen
viikon. Lievittääkseni kaipaustani kehoitin erästä Amerikalaista
matkakumppania, herra Daughty'a, jonka seurassa parhaiten viihdyin,
muuttamaan täksi ajaksi minun telttiini, johon pyyntööni hän ilokseni
suostui.

Meidän seuramme oli nyt lisääntynyt kahdella Englantilaisella, joista
toinen herra Botcharby, oli iällinen mies. Hänellä oli harmaat
hivukset, harmaat viikset ja suuri, samaten harmaa parta. Hän
matkusteli tämän talven Itäisillä mailla erään nuoren, 17 vuotisen
maanmiehen, herra Taylorin kanssa, jonka opettaja hän oli. Me olimme
tavanneet nämä molemmat Englantilaiset jo Niili-virralla, ja kun nyt
täällä taasen satuimme yhteen, päätimme matkustaa yhdessä; sillä meillä
oli sama tie Palestinan läpitse; ja heidän seurastansa oli meillä
suurta huvitusta matkallamme.

Olimme aikoneet tällä retkellä käyttää samoja hevosia kuin
edelliselläkin, mutta koska emme voineet sopia niiden omistajan kanssa
hinnasta, ja koska hän ei myöskään suostunut antamaan toista hevosta
yhdelle kumppaneistamme, joka pyysi saada vaihtaa, päätimme vuokrata
itsellemme toiset hevoset. Tämä vaihto viivytti meitä, niin että vasta
lauvantaina Huhtikuun 21 p:nä pääsimme lähtemään.

Me sanoimme varhain aamulla L:lle jäähyväiset ja lähdimme matkalle.
Me seurasimme nyt taipaleen matkaa sitä tietä, joka Jerusalemista käy
Joppeen. Suuri joukko pyhissävaeltajia lähti Jerusalemista samaan
aikaan kuin mekin ja eteni hiljakseen pitkin tuota kapeata, epätasaista
polkua loppumattomana jonona, niin kauvaksi kuin silmä kantoi. Osa
heistä kulki jalkaisin, toiset ratsastivat hevosilla, borikka-aaseilla
ja muuleilla, ja tämän joukon keskellä astua keikkui eteenpäin useita
kameleja, kantaen selässään koko perhekuntia kapineineen, kamsuineen.
Meidän oli nyt liittyminen tähän äärettömään matka-seurueesen ja vaikea
oli päästä heidän ohitsensa, sillä tie oli kaita ja muulit, jotka
kantoivat meidän kapineitamme, tahtoivat mielellään seurustella toisten
kumppaneinsa kanssa. Wiimeinkin löysimme sivutien, joka vei etelään
Päin, ja sitä meidän nyt oli kulkeminen, tullaksemme Filisteaan.
Jerusalemista tähän maahan vievä tie on hyvin eksyttävä. Alinomaa
tullaan tienhaaroihin, joista yksi polku menee sinne, toinen tänne,
eikä matkustaja tosiaankaan voi eroittaa, minkä näistä seudun lukuisat
kuttu- ja lammaslaumat ovat polkeneet, tai mikä niistä on Sultanin
valtamaantie Gazaan: sillä ne ovat kaikki yhtä huonot ja epätasaiset.
Täällä täytyy siis välttämättömästi aina käyttää opasta.

Kuljettuamme sillä lamoin muutamia tiimoja näitä eksyttäviä polkuja,
tulimme eräälle isolle kirkolle, joka nyt oli jotenkin raunioina,
mutta joka varmaankin oli rakennettu ristiretkeilijäin aikana. Tätä
temppeliä käytetään nykyään tallina. Me ratsastimme siihen sisään ja
hevosemme luiskahtelivat kirkon likaisella, ryvetyllä lattialla; sen
pylväät, akkunat ja sen korkea kupu — kaikki oli pölyä ja saastaisuutta
täynnä ja sieltä lähti samallainen löyhkä kuin meidän navetoistamme.
Tämä väärinkäytetty temppeli teki omituisen vaikutuksen meihin. Se oli
rakennettu Herran huoneeksi, ja ennen kuultiin täällä Jumalan sanaa
saarnattavan ja kaarrokset kaikuivat virsien veisusta — nyt on se
järjettömäin eläinten saastainen karsina. Niin puhdistetaan ja vihitään
moni sydänkin kasteen kautta Herran temppeliksi, mutta lankeaa sitten
ja tulee epäuskon, synnin ja kuoleman kodiksi.

Illemmällä samana päivänä saavuimme vanhan Bethsemenen raunioille,
jonne liitonarkki tuotiin takaisin Filistealaisten maasta.

Wähän matkan Päässä tästä oli Zorga, Simsonin syntymäkaupunki ja vähän
etäämpänä Thimnath, jossa Simsonin ensimäinen vaimo oli syntynyt.

Me olimme tulleet alas Judean vuorilta ja olimme nyt lähellä Filistean
tasankoa, vaikka maa vielä oli jotenkin mäkistä.

Hetken aikaa Bethsemenessä viivyttyämme, jätimme sen paikan ja
jatkoimme ratsastustamme lounaasen päin. Ehtoolla, kun jo oli pimeä,
saavuimme kylään tahi kaupunkiin, nimeltä Bejt-Nettif, jossa päätimme
viipyä Sunnuntaipäivän.

Täältä on hyvin avara näköala: idässä näkyy Judean vuorimaa kohouvan
amphiteaterin kaltaisesti ja lännessä päin levenee Philistean
ääretön tasanko. Bejt-Nettif on rakennettu kunnaalle mäkisen maan
keskipaikalle, joka ikäänkuin yhdistää ylempänä olevat vuoret alhaalla
olevaan lakeuteen.

Täältä näkyy koko joukko raunioita ja kyliä, joista kumminkin
kymmenellä on raamatussa mainittuja nimiä. Semmoisia ovat: Sanoah,
Lorgah, Jarmuth, Aseka, Socho y.m.. Etelässä päin on tammilaakso Sochon
ja Asekan välillä, lähellä Dammimia, jossa David löi Goliathin. Idässä
kohoavain muorien välistä näkyy myös Gibea ja Gedor.

Me asetimme majamme eräälle kedolle tällä paikalla, joka oli niin rikas
muistoista Simsonin ja Davidin ajoilta. Koko tämän ajan oli paahtava
helle meitä vaivannut, ja seuraavana sunnuntaina oli kuumuus melkein
sietämätön, meillä oli illoin teltissämme yli 40 astetta lämpöä.
Sen lisäksi häiritsi meitä edellä puolen-päivää lukematon joukko
mustia, kahta tuumaa pitkiä matoja, jotka suoraan sanoen peittivät
sen lakeuden, jolla meidän leirimme seisoi. Ne matelivat ylös meidän
teltteimme päälle ja peittivät ne sekä ulkoa että sisältä samoin
kuin myös sängyt, pöydät, tuolit ja muut kalut. Nämä kutsumattomat
vieraat pakoittivat meidän jättämään telttimme ja etsimään paikkaa,
jossa olimme heistä vapaat. Me löysimme semmoisen paikan erään
suuren, tuuhean viikunapuun alla, jossa meillä myös oli vähän suojaa
tuota ankaraa hellettä ja polttamaa aurinkoa vastaan. Me viivyimme
melkein koko päivän tämän puun varjossa, ja kun ilta vihdoinkin tuli
suloisen toivotun viileytensä kanssa rupesimme hävittämään matoja,
jotka olivat piirittäneet meidän telttimme. Me pääsimme hyvin helposti
heistä, sillä ne olivat nyt ihan liikkumattomia eivätkä osoittaneet
mitään elon merkkiä, kun niitä noukimme pois. Koko seuraavan yön
kiusasivat meitä hyttyset, jotka vuorostaan tulivat meille vieraiksi,
ainakin yhtä lukuisina kuin madot päivällä — tämä kaikki pani meidän
kärsivällisyytemme Bejt-Nettifissä ollessamme kovalle koetukselle.

Seuraavana aamuna lähetimme muulimme suorastaan Bejt-Jibriniin, vanhaan
Eleutheropoliin, jossa aioimme viettää tulevan yön. Itse teimme sinä
päivänä useampia retkilöitä lähitienoilla oleville, merkillisille
paikoille. Ensimäinen paikka, jota nyt kävimme katsomassa, oli
es-Sumt, joka on sama kuin Sochan ja Asekan välillä Dammin'in rajalla
oleva tammilakso, jossa "Saul ja Israelin miehet tulivat kokoon ja
sioittivat leirinsä ja valmistivat itsensä sotimaan Philistealaisia
vastaan". Bejt-Nettifistä tänne vievä tie oli hyvin hankala, se kulki
yli jyrkkäin vuorentörmäin; mutta onneksi oli se hyvin lyhyt, niin
että me 20 minutissa saavuimme laaksoon. Laakso on sangen avara, se on
lähes puolta penikulmaa leveä. Keskellä tätä laaksoa juoksee virta tai
oikeimmin puro, joka kuitenkin kesäisin on kuivilla. Raamatun kertomus
siitä tanteresta, jossa Filistealaisten ja Israelin sotajoukot tulivat
vastatusten ja jossa David teki ensimäisen urostyönsä, viittaa ihan
tesmälleen tähän paikkaan. Laaksoa, joka kulkee kaakosta luoteesen,
sulkee kaksi korkeata vuorenharjaa, joista raamatussa sanotaan:
"Filistealaiset seisoivat vuorella siellä, ja Israelilaiset seisoivat
vuorella täällä, että laakso oli heidän välillänsä". Täällä astui
tuo mahtava sankari Goliath Gathista esiin ja kehoitti yhtä Israelin
miehistä, ken vaan tahtoi, käymään hänen kanssansa taisteluun, ja kun
ei kenkään uskaltanut siihen ryhtyä, pilkkasi hän koko sotajoukkoa. Hän
jatkoi tätä miekkasille vaatimustansa ja näitä pilkkasanojansa monta
päivää, kunnes vihdoin uros astui esiin Israelinkin leiristä ja kävi
pelotta taistelemaan tämän määrällisen vihollisen kanssa. Sotajoukot
katselivat levottomalla uuteliaisuudella, kun David ja Goliath,
kumpikin vuoreltaan, astuivat alas laaksoon ja lähestyivät toisiansa
tuossa kauniissa, hedelmällisessä tammilaaksossa. Filistealaisten
jättiläisen kaltainen sankari, puettuna rautaan ja varustettuna
oivallisilla aseilla, katseli kummastellen tuota heikkoa, punaposkista
nuorukaista, joka tuli taistelemaan hänen kanssansa, varustettuna
ainoastaan sauvalla, lingolla ja muutamilla kivillä. Goliath ylenkatsoi
hentoa, kaunista vastustajaansa ja sanoi hänelle: "olenko minä koira,
ettäs tulet sauvoilla minua vastaan? Tule tänne minun tyköni, ja minä
annan sinun lihasi taivaan linnuille ja kedon pedoille". Tuo Israelin
kuninkaaksi jo voideltu nuorukainen vastasi: "sinä tulet minun tyköni
miekalla, keihäällä ja kilvellä, vaan minä tulen sinun tykös Herran
Zebaothin, Israelin sotaväen Jumalan nimessä, jota sinä pilkannut
olet; tänäpänä antaa Herra sinun minun käsiini, että minä lyön sinun,
ja otan sinun pääs sinulta pois, ja annan Filistealaisten sotaväen
ruumiin tänäpänä taivaan linnuille ja kedon pedoille, että kaikkein
maan asuvaisten pitää tietämän Israelilla olevan Jumalan, ja koko tämän
seurakunnan pitää ymmärtämän, ettei Herra auta miekan eikä keihään
kautta; sillä sota on Herran, ja Hän antaa teidän meidän käsiimme".

Tuokion perästä makasi tuo väkevä soturi verisenä maassa, nuorukaisen
kivi oli sattunut hänen otsaansa ja hänen oma peloittava miekkansa
eroitti hänen päänsä ruumiista. Filistealaiset pakenivat ja Israelin
miehet ajoivat heitä takaa ja löivät heitä aina Ekroniin ja Gathiin
asti.

Omituista oli lukea kertomusta tästä merkillisestä sodasta samalla
paikalla, jossa se varmaankin oli tapahtunut.

Me ratsastimme alas laksoon siltä vuorelta, jolla Israelin leiri oli
ollut, ja nousimme ylös sille töyräälle, jolla Israelin viholliset
olivat sijoittuneet. Meidän matkamme kävi samaa suuntaa kuin pakenevain
Filistealaisten, kun he voitettuina ottivat turvansa Gathiin ja
Ekroniin.

Maa oli täällä kaikkialla hedelmällistä ja silmiinpistävänä
vastakohtana Judean kaljuihin vuoriin; vuorien rinteetkin olivat täällä
viljeltyinä, ja penkereen-tapaisesti rakennetut kivimuurit estivät
maata vierimästä alas vesivirtain kanssa sadeaikana.

Sillä vuorenharsulla, jossa Filistealaisten sotajoukko seisoi, löytyy
Makedan luola, jonne ne viisi Israelia vastaan sotivaa kuningasta oli
paennut ja jossa Josua heidät otti kiini ja tappoi.

Me ratsastimme eteenpäin läpi tuon viljavan, puita kasvavan seudun ja
seisahduimme silloin tällöin kirkkailla lähteillä, joiden raitis maukas
vesi virvoitti sekä meitä että hevosiamme.

Puolipäivän aikaan tulimme kaupunkiin, joka on rakennettu korkean,
melkein pystysuoran vuoren kukkulalle. Tätä kaupunkia on yleisesti
arveltu Gathiksi, Goliathin syntymäpaikaksi. Sen asema on semmoinen
että se varustettuna mahtoi olla Filistealaisten vahvimpia linnoja.
Näköala täältä on erinomaisen avara ja kaunis. Ylt'ympäri näkyy
Filistean, viljava silmin siintämättömiin ulottuva lakeus, ja tätä
rajoittavat idässä Judean vuoret ja lännessä Wälimeri, jonka välkkyvä
pinta selkeällä ilmalla näkyy Gathiin asti. Lounaassa päin näkyy tummia
pilkkuja lähellä merenrantaa; nämät ovat ne armolliset öljypuistot,
jotka ympäröivät Gazaa ja Askalonia. Lännessä nähdään Asdodin kukkulat,
joilla myös kasvaa öljypuita. Taipaleen matkaa siitä oikealle päin
näkyy Ekron ja Ramlah.

Sen vuoren harjalla, jossa Gath muinoin oli, nähdään muutamia vanhan
linnan raunioita, joiden joukosta nykyisen kaupungin huoneet kohouvat.

Gath oli, siihen aikaan kuin Israel soti Filistealaisia vastaan,
vahvasti varustettu paikka juuri Filistean ja Judean rajalla. Se oli
ikäänkuin avain kumpaankin maahan ja sentähden taisteltiin täällä
usein verisiä taisteluita, jolloin Gath hyvin usein toiselta ja
toiselta valloitettiin. Kun Filistealaiset olivat saaneet liiton arkin,
käsiinsä kuljettivat he sitä paikasta paikkaan; mutta joka paikassa,
jonne se tuotiin, ilmaantui surmaava rutto kansaan. Muiden paikkain
ohessa vietiin se myös Gathiin, jossa sen tulo oli yhtä turmiollinen
asukkaille, niin että se sieltä siirrettiin Ekroniin.

Gathin kuninkaan luona David sai turvapaikan, kun hän pakeni Saulin
vainoa.

Levättyämme hetken aikaa sen vuoren harjalla, jolla varmaankin tuo
vahva ja kuuluisa Gath muinoin seisoi, ja johdettuamme mieleemme niitä
ihmeellisiä, viehättäviä seikkoja, jotka sen läheisyydessä olivat
tapahtuneet, astuimme alas vuorelta ja jatkoimme matkaamme kivistä ja
epätasaista tietä myöten.

Ratsastettuamme tiiman verran saavuimme vähäiseen kylään, nimeltä
Dhikrin. Tämän kylän ympärillä oleva seutu oli hedelmistä rikas ja
kasvoi tiheästi tuuheita viikuna- ja öljypuita, mutta itse kylä
on rakennettu laakson vierteelle, alastomille kallioille. Eräällä
korkealla töyräällä, juuri kylän lähellä etelää kohti töröttää
vähäinen ympyriäinen torni, joka, varsin huolettomasti kokoon kyhätty
kömpelömäisesti hakatuista kivistä, näyttää hyvin rutiskomaiselta.
Useat kerrat on tämä Dhikrinin vähäpätöinen linnoitus saanut kestää
ankaraa piiritystä. Wiime kerta taisteltiin täällä tuimasti, kesällä
1856 jolloin urholliset asukkaat suojelivat kyläänsä voimallisempaa
vihollista vastaan, ja tämä rohkea taistelu olisi todellakin tuottanut
kunniaa mille maalle hyvänsä. Kun melkein kaikki naisväki oli ulkona
pelloilla kokoomassa eloa, hyökkäsi kylään lähes 50 Tyahah-Arabialaista
(sama Beduini-heimo, joka meidän erämaamatkallamme oli kuljettanut meitä
Nukhl'ista Hebroniin), toiset ratsastaen kameleilla, toiset hevosen
selässä. Paimenet huomasivat heidän jo kaukaa, ja kylän asukkailla oli
tuskin aikaa hätä-pikaan kokoomaan karjansa ja ajamaan niitä kylään.
He itse, yhdeksän luvultaan, ottivat turvansa torniin, latasivat
pitkät pyssynsä ja varustivat itsensä puolustukseen, sillä aikaa kuin
vaimot ja lapset piilivät erääsen tornin alla olevaan luolaan. Näillä
tienoilla oli useampia isompia ja pienempiä vuoriin hakattuja luolia.
Ylös kylään vievä tie on ratsastajille vaikea kulkea, ja Arabialaiset
lähestyivät sentähden vitkaan, toivoen helposti voittavansa saaliinsa.
Laukaus tornista kaatoi heidän johtajansa maahan, ja vaikka hän sai
ainoastaan pienen haavan, täytyi heidän kumminkin viedä hänet pois.
Toiset vetäysivät takaisin mutta yksi heidän hevosistansa ammuttiin
kuoliaaksi. Rosvot kiersivät nyt tornin itäiselle kulmalle, jossa maa
oli verrattavasti tasaisempi ja lähestyivät tiheässä joukossa. He
otettiin hyvin tähdätyillä laukauksilla vastaan ja useampia miehiä
ja hevosia kaatui. He hyökkäsivät uudestaan päälle, mutta paimenet
ampuivat heitä niin tuimasti, että he vihdoin vetäytyivät takaisin,
ikäänkuin aikoen luopua koko yrityksestä. Dhikrinin vähälukuinen väestö
päästi voittohuudon, naiset juoksivat ulos luolastaan ja yhtyivät
miesten riemuun; mutta ei kauvan viipynyt ennenkuin tämä voiton hälinä
vaikeni. Arabialaiset seisahtuivat niin pian kuin pääsivät ulkopuolelle
ampuma-alaa, he astuivat alas hevostensa ja kameleinsa selästä ja
sitoivat ne erään vuorentörmän taa. He laskivat tähän haavoitettunsa
ja jättivät muutamia miehiä heitä vartioimaan. He asettivat vanhat
sytyttimillä varustetut kivärinsä kuntoon, sillä kahdella- tai
viidellätoista heistä oli tälläiset aseet. Wähän aikaa neuvoiteltuansa,
jakautuvat he kahteen osaan. Yksi joukko ryntäsi suorastaan kylään,
toinen, joka oli suurempi, kiersi itäänpäin, hätyyttääksensä tornia
siltä puolelta. Paimenet, jotka tämän kaiken näkivät, valmistivat
itseänsä urholliseen puolustukseen. Naiset kehoittivat heitä ja
kymmenkunta reippaimpia vaimoja täytti helmansa kivillä ja kantoi ne
torniin. He riensivät sitte lähimpään taloon ja varustivat itsensä
nuijilla, kuokilla ja mitä vaan käsiinsä saivat, jonka perästä he
yhtyivät miesten kanssa yhteiseen puolustukseen. Hetken aikaa kesti
tuskallinen odotus. Arabialaiset tulivat hiipien kallioiden, mäkien
ja pensaiden suojassa. Merkki annettiin, ja he hyökkäsivät kaikki
yht'aikaa tornia vastaan, laukaisten samassa pyssynsä. Piiritetyt eivät
ampuneet laukaustakaan, ennenkuin koko joukko oli 20 askeleen päässä.
Silloin ampui 5 paimenta ja 5 Arabialaista kaatui, toiset hämmästyivät
ja naiset viskasivat heidän niskaansa kiviä. He tahtoivat paeta, mutta
päällikkö paljasti miekkansa ja pakoitti heidät rynnäkköön. Kun he
ehtivät tuon vähäisen linnoituksen muurille, ammuttiin sieltä vielä
kolme hyvin tähdättyä laukausta. Päällikkö nousi siitä huolimatta
muurille ja oli juuri aikeissa ampua pistoolillaan torniin, kun samassa
eräs vaimo löi häntä nuijalla päähän, niin että hän kaatui. Toisen
yhtä urhokkaan Arabialaisen kävi samoin ja muut pakenivat sinne tänne.
Toinen joukko oli kuitenkin sillä aikaa tunkenut kylään ja ruvennut
kuljettamaan karjaa pois, mutta muutamat pyssynlaukaukset karkoittivat
heidät sieltä, sitten kun ensin kuitenkin kostoksi olivat sytyttäneet
kaksi huonetta tuleen. Kylän urhokkaat naiset hyökkäsivät nyt ulos
tornista ja luolasta ja heille onnistui sammuttaa valkean, huolimatta
niistä luodeista, joita pakenevat Beduinit etäältä ampuivat heitä
kohden. Dhikrinin uskaliaat asukkaat olivat sillä tavoin pelastaneet
kylänsä, henkensä ja omaisuutensa.

Paimenet tervehtivät meitä ystävällisesti ja puhuivat jonkinlaisella
kopeudella urosteostaan ja näyttivät meille ne paikat, joissa oli
taisteltu.

Me jätimme sitte Dhikrinin ja vähän yli tiiman aikaa ratsastettuamme
saavuimme hyvään aikaan iltapäivällä Bejt Jibrin nimiseen kylään, jota
ennen kutsuttiin Eleutheropolis.

Syötyämme päivällistä oli meillä aikaa ennen pimeän tuloa käydä
katsomassa muutamia luolia, joiden kautta Bejt Jibrin on merkillinen.
Nämä hirmuisen suuret salit ovat hakatut suuriin kalkkikivisiin
vuoriin, jotka kahden puolin sulkevat avaran, eteläänpäin viertävän
laakson.

Me kävimme ensin laakson itäisellä puolella olevissa luolissa.
Isompain ja vähempäin kaarrosaukkojen kautta tullaan isoihin saleihin,
jotka ihmiskäsi on hakannut kallioon; sivulla oli siellä täällä koko
rivit pienempiä kammioita ja etehemme aukeni sali salin perästä.
Muutamissa luolissa voimme tungeida aina viimeiseen saliin saakka,
muutamissa taasen oli meidän seisahtaminen hirveän, pilkkopimeän
syvyyden reunalle, joka näytti johtavan vuoren sisuksiin asti.
Muutamain näiden salein katot olivat luhistuneet, niin että me
kävelimme ikäänkuin jonkun suuren haudan pohjassa. Enimmät katot
olivat avarain kirkonkupuin kaltaisia. Salit olivat lähes 100 jalkaa
pitkiä ja 60 jalkaa korkeita, syrjäkammiot olivat 70 jalkaan saakka
pitkiä ja yhtä korkeita kuin salit. Eräs matkustaja lausuu näistä
ihmeellisistä luolista, että Virgilius olisi voinut ottaa ne kaavoiksi
niille onkaloille, joista hänen lauluissaan puhutaan ja joissa Eolus
tavallisesti piti ulvovia tuuliaan suljettuina.

Näiden luolien toisella puolella, melkein laakson päässä, ovat
niinkutsutun S:t Annan kirkon rauniot. Ainoastaan osa niistä on enää
jälillä todistamassa, kuinka jalo tämä rakennus ennen on ollut.
Tämä kirkko lienee ollut hyvin vanha, sillä jo Eusebius mainitsee
Eleutheropolista pispan istuimena, joka todistaa täällä olleen
kristillisen seurakunnan.

Laakson läntisenä rajana oleva vuori on kokonaan luolia täynnä. Monta
käytävää vie tämän ontoisen vuoren sisään. Me ratsastimme yhdelle
näistä ja, sidottuamme hevosemme, kapusimme alas kaitaa ja jyrkkää
kivikäytävää, joka vei tuohon pimeään luolaan. Heti, aukon alapuolella
oli jonkinlainen lattia, josta kaitaiset kiertoportaat johtivat alas
huimaavaan syvyyteen. Me sytytimme tässä kaksi vahakynttilää ja,
seuraten molempia oppaitamme, menimme tähän eksyttävään sokkeloon,
täynnä portaita, holveja ja käytäviä, jotka kävivät ristin rastin tuon
ison vuoren sisustassa.

"Nämä komerot", sanoo eräs matkustaja, "ovat merkillisimmät koko
Syriassa ja vetävät melkein vertoja Roman katakombeille".

Yhdestä luolasta toiseen tultiin jotenkin ahtaan aukon kautta ja
nämä vuorikammiot olivat melkein yhdennäköiset. Jokainen niistä oli
varustettu seinään hakatuilla kiertoportailla, jotka ulottuivat
alas kallioiseen lattiaan asti. Wähän matkan päässä ylhäällä
näiden portaiden sivulla oli se aukko, josta päästiin viereiseen
kehänmuotoiseen kammioon ja sen kiertoportaille, ja tällä tavoin
tultiin sitte huoneesta huoneesen, portailta portaille läpi koko
vuoren. Jos oppaamme olisivat meidän jättäneet, kun kappaleen matkaa
jo olimme tunkeuneet tähän sokkeloon, olisi meidän ollut mahdoton
osata täältä ulos ja jos kynttilät olisivat sammuneet, eivät oppaamme
itsekkään olisi tainneet tietää, minne mennä. Toinen kynttilöistämme
sammuikin, ja meille juohtui mieleen, mihin vaaraan olisimme joutuneet,
jos toinenkin olisi sammunut. Me käännyimme sentähden takaisin, ja
palausmatkalla seisahtuivat kerran oppaamme ja näyttivät olevan
kahden vaiheella, minkä tien valitsisivat. Hetken aikaa matkattuamme,
havaitsimme kuitenkin etäältä päivänvalon pilkistävän ja vähän ajan
perästä olimme taasen hevostemme selässä. Näiden luolien historia on
vielä tuntematon, eikä kukaan tiedä varmuudella, minkä tähden ne ovat
hakatut. Moni on kumminkin koettanut selittää niiden syntyä seuraavalla
tavalla: Kun Judalaiset olivat viedyt pois Aabelin vankeuteen, tulla
tulvasi Edomiteja yli koko eteläisen, osan Palestinaa, jonka tähden
Josephus usein kutsuu tätä osaa maasta Idumeaksi. Kun Judalaiset
tulivat takaisin, ottivat he maan vähitellen jonkun osan siitä
uudestaan haltuunsa. Hieronymus kutsuu Idumealaisia Horiteiksi, se
on Troglodyteiksi eli luolanasukkaiksi, ja sanoo heidän asuneen
lähellä Eleutheropolista. Tästä näyttää, kuin olisi tämä kansa
kovertanut mainitun kaupungin läheisyydessä olevat vuoret ja asunut
niissä, niinhyvin löytääksensä suojaa paahtavaa hellettä vastaan kuin
ollaksensa paremmassa turvassa; ja oli kenties tämä jälkimmäinen seikka
syynä siihen, että he hakkasivat äsken kerrotun vuorisokkelon, sillä
vieraan ei ole hyvä tunkeuda siihen. Ei yksikään matkustaja ole vielä
aivan pitkälle päässyt tämän kolkon vuoren sisään. Kenties keksii sen
historian vielä kerran joku rohkea tutkija, joka uskaltaa käydä sen
pimeät, hiljaiset salit läpitse, kunnes hän löytää sen seinissä jonkun
kirjoituksen, joka kertoo kuinka ne ovat alkunsa saaneet ja kutka
niissä omat asuneet.

Me ratsastimme nyt takaisin leiriimme ja saavuimme sinne illan hämyssä.

Seuraavana päivänä, kun muulimme kuormitettiin, silmäilimme itse kylää.
Se ei ole juuri iso ja huoneet ovat matalia ja huonoja. Juuri kaupungin
vieressä on suuren linnoituksen raunioita. Näitä ympäröi korkea valli
ja sen sisäpuolella näimme muutamia rakennusten jäännöksiä.

Me jätimme nyt Eleutheropolin, ratsastaaksemme Gazaan. Me lähetimme
miehemme muulein kanssa suorinta tietä tähän kaupunkiin, sillä aikaa
kuin itse tulkkimme kanssa valitsimme toisen tien, käyväksemme
muutamain raamatussa mainittuin kaupunkein raunioilla, jotka löytyivät
lähitienoolla. Me jouduimme kuitenkin väärälle tielle ja eksyimme,
niin ettemme tietäneet missä olimme. Hetken aikaa ratsastettuamme
umpimähkään, tapasimme muutamia Beduineja, joilta kysyimme tietä
Gazaan. Me seurasimme heidän neuvoansa ja kyselimme sitte tietä niiltä
harvoilta, joita tapasimme, ja tulimme sillä tavoin munkeinkin taasen
oikealle tielle. Kun olimme useat tiimat kulkeneet yli tasaisen
ja polttavan kuuman lakeuden, rupesimme tulemaan levottomiksi,
ettemme nähneet muulejamme, ja ne Beduinileirit, joita siellä täällä
lähitienoilla havaitsimme, eivät suinkaan meitä rauhoittaneet.
Pahoin jo pelkäsimme, että kuormastomme oli joutunut näiden erämaan
saaliinhimoisten asujainten käsiin. Mutta tässä ei muuta neuvoa ollut
kuin pitkittää matkaamme Gazaan.

Koko päiväkauden puhalsi hirveän kuiva ja polttava erämaantuuli,
jota näillä seuduilla kulkevat matkustajat ovat valittaneet. Tämä
tuuli oli niin kuuma, että tuntui milt'ei varsin vilpoiselta, kun se
tuokioksi herkesi, vaikka Itämaiden polttava aurinko paahti meidän
kasvojamme, ja se tuotti sammuttamattoman janon, jonkatähden me pian
olimme juoneet koko vesivarastomme tyhjäksi. Me saimme sitten monta
tiimaa kärsiä hirmuista janoa, sillä tuolta kuivalta aavikolta emme
voineet löytää veden pisartakaan. Matkatessamme erään Beduinileirin
ohitse, poikkesimme sinne ja kysyimme noilta teltteinsä alla varsin
levollisesti loikovilta Arabialaisilta, oliko heillä vettä, mutta
he eivät sanoneet olevan, luultavasti sentähden että he tahtoivat
säästää vesivarastoansa. Me ratsastimme eteenpäin ja monen tiimaisen
kärsimyksen perästä saavuimme lammikolle, johon vettä vuosi eräästä
lähteestä. Tämä vesi ei suinkaan ollut hyvän makuista, mutta meille
maistui se kuin parhain vesi, mitä milloinkaan olimme juoneet.

Me levähdimme tässä lähteen reunalla ja söimme aamiaista. Ihan lähellä
lammikkoa oli vähäinen arabialainen kylä.

Juurikuin meidän piti lähteä liikkeelle täältä, saimme nähdä miehemme
ja muulimme, jotka tulivat toisaalta päin. Me olimme tulleet samaan
paikkaan vaikka eri teitä, ja sentähden emme olleet nähneet toisiamme.
Nyt iloitsimme, kun he terveinä taas olivat luonamme, ja hilpeällä
mielellä ja uudistetuilla voimilla jatkoimme matkaamme Gazaan.

Erämaat ja hietatöyräät ympäröivät tätä kaupunkia joka taholta, niin
että lähetessämme sitä oli hevostemme kulku pehmeällä tiellä varsin
vaivalloista. Noin puolta peninkulmaa leveä hietavyöhyke kiertää ympäri
kaupungin. Tämän kehän sisäpuolella on Gaza eli niinkuin sitä nykyään
kutsutaan: Ghuzse, kaunisten puutarhainsa ja leheväin puistoinsa
kanssa, ikäänkuin kukoistava kosteikko. Me lähestyimme kaupunkia
pohjoiselta puolelta, jossa puuistutukset ovat erittäin avarat; melkein
koko tiima sai kuluneeksi, ennenkuin olimme ratsastaneet näiden
akaseja, viikunapuita, aprikkosa-, öljy- ja mulperi-puita kasvavain
metsäin läpitse.

Hevosemme olivat väsyneet, niin että meidän oli ratsastaminen varsin
verkkaan, joka tuntui kovin vaikealta, sillä meitä ahdisti naännyttävä
jano ja me halusimme saada sammuttaa sitä Gazan kirkkailla lähteillä.
Wihdoin viimeinkin tuli tästä meidän vaivalloisimmasta päivämatkastamme
loppu. Me astuimme alas hevostemme selästä erään kirkkaan lorisevan
lähteen reunalle, jossa sekä meidän hevosparkamme että heidän
ratsastajansa samalla haavaa saivat virvoittaa itseänsä.

Sitten ratsastimme bazarille eli markkinapaikalle ja ostimme hyvän
joukon apelsiineja ja sitruuneja, joita hedelmiä syödä uhmasimme, sillä
me olimme niin nääntyneet tuosta kuivaavasta erämaan tuulesta, ettei
juominen janoamme sammuttanut. Neljä, viisi apelsiinia oli kuitenkin
kylliksi meille.

Me asetimme leirimme pellolle, jonka lähellä oli kaksi raitista
lähdettä.

Iltapuolen päivää lepäsimme, ja vasta seuraavana päivänä kävimme
katsomassa, mitä Gazassa oli katsottavaa.

Hevonen, jonka Jerusalemissa olin vaihtanut itselleni, oli kaunis
rautikko-orhi. Hän näytti virkulta, niin että luulin saaneeni hyvänkin
kulkijan; mutta tuskin olin sillä muutaman askeleen ajanut, kun jo
havaitsin hänet jotenkin laiskaksi ja ilman sitä ihan tottumattomaksi
ratsastukseen. Minun oli sitten koko aika vaikea seurata kumppaneitani.
Sentähden vaihetin minä sen täällä Gazassa ja sain lihavan ja uljaan
orhini siaan laihan konin, jolla oli pitkä suora kaula ja joka ei
suinkaan näyttänyt kauniilta; minä otin hänen ensiksi koetteeksi, mutta
en luopunutkaan hänestä ennenkuin Beirutissa, sitte vasta kun hän oli
kantanut minun kaiken jälillä olevan osan matkastani Itämailla, ja
paremmalla hevosella ei kukaan ole tätä retkeä tehnyt. Hän oli nöyrä
ja totteli pienintäkin käden viittausta ja rupesi kohta nelistämään,
niin pian kuin kannustimet koskivat kupeisin. Niinä tunsin itseni päivä
päivältä kiitollisemmaksi, että olin saanut semmoisen hevoisen, sillä
ilman hyvää hevosta on matkustus Palestinassa täydellinen kidutus.
Useat matkatovereista saivat sitä kyllä kovaksi onneksensa kokea.

Uuden hevoseni omistaja oli ijällinen mies Damaskusta, joka nyt oli
matkalla kotiinsa; hän seurasi meidän karavania ja vuokrasi meille
hevosensa ja muulinsa ansaitaksensa jotakin. Jättäessään minulle
hevosensa, suuteli hän minun kättäni ja pyysi minua kohtelemaan hänen
juhtaansa hyvästi, sitte suuteli hän kyyneleet silmissä hevostansa,
josta minä sittemmin rupesin pitämään melkein yhtä paljon kuin hänen
omistajansakin.

Me ratsastimme nyt eräälle töyräälle kaupungin itäisellä puolella,
josta meillä oli kaikkein avarin näköala. Jalkaimme alla oli koko Gaza,
edessämme sen huoneet, sen puutarhat ja lehtopuistot ja niiden ympäri
kierteli tuo keltainen tai valkealta hohtava hietavyöhyke. Pohjoisessa
näkyi ääretön lakeus, joka ulottui aina Saroniin asti. Kaukana idässä
rajoittivat lakeutta Judan vuoret. Lännessä levisi välimeri, jonka
rannasta me olimme puolen peninkulman päässä. Etelässä oli tuo suuri
erämaa, jonka kautta tie menee Egyptiin. Yksin tämän ihanan näköalan
näkeminen palkitsee jo matkan Jerusalemista tänne.

Tällä ylhäisellä asemalla tahdomme viipyä hetken aikaa, katsellaksemme
vähän likemmältä entistä ja nykyistä Gazaa. Gaza on maailman vanhimpia
kaupunkeita, se on melkein yhtä vanha kuin Damaskus, Sidon ja Hebron.
Jo ennenkuin Abraham jätti isänmaansa, oli Gaza Kanaanmaan eteläisellä
rajalla. Sen asukkaat — Avim eli Hivitit — tulivat voitetuiksi ja
hävitetyiksi Caphtorimilta, eräältä Egyptiläiseltä heimokunnalta, joka
oli liitossa Filistealaisten kanssa. Se tuli sitten Filistealaisten
kuningasten kaupungiksi ja voimallisen heimokunnan, nimittäin
Enokin jälkeläisten, pesäpaikaksi, josta he alituisesti häiritsivät
Israelin kansaa. Josua levitti kyllä valtaansa aina Gazaan asti,
mutta ei hävittänyt tätä kansaa. Hän ei antanut yhtäkään Enakimia
jäädä Israelin lasten maalle, paitsi Gazassa, Gathissa ja Asdodissa,
joihin he jäivät. Pian sen jälkeen valloitti Judan sukukunta tämän
kaupungin ynnä Askalonin ja Ekronin; mutta nuo sotaiset Filistealaiset
saivat sen uudestaan haltuunsa ja voittivat ja kukistivat vuorostaan
Israelilaiset. Neljäkymmentä vuotta sen jälkeen herätti Herra Simsonin
heidän pelastajaksensa Filistealaisten ikeen alta ja kansan kärsimyksen
kostajaksi. Gazassa näytti Simson voimiansa, kun hän otti kaupungin
portit pihtipielinensä ja telkeinensä olalleen ja kantoi ne mäen
kukkulalle, joka on Hebronin edessä.

Wiimein sortui kuitenkin tämä väkevä "Jumalan Naziri" ja täällä Gazassa
lopetti hän päivänsä. Kun Filistealaiset viimeinkin Delilan petoksen
kautta saivat hänet käsiinsä, puhkaisivat he häneltä silmät ja veivät
hänen vankina tähän kaupunkiin. He sitoivat hänen vaskikahleilla ja
hänen oli jauhaminen vankeudessa — jota työtä tavallisesti naiset
toimittavat Itäisillä mailla, sillä miehet pitävät sitä häpeänä.
Hänen hivuksensa rupesivat kuitenkin kasvamaan ja hänen pelastuksensa
hetki oli lähenemässä. Filistealaisten ruhtinaat kokoontuivat Dagonin
temppeliin viettämään riemujuhlaa ja kiittämään jumalaansa, joka oli
antanut tuon pelätyn vihollisen heidän käsiinsä. Heitä oli kokoontunut
sinne noin kolme tuhatta miestä ja naista. He lähettivät noutamaan
Simsonia vankeudesta, että tuon sokean näky heitä huvittaisi ja että
hän soittaisi heidän kuullensa.

Simson pyysi taluttajiansa kuljettamaan häntä lähelle temppelin
molempia pylväitä, että hän nojautuisi niitä vastaan. Sitten huusi hän
Herraa avuksensa, lausuen: "Herra, Herra, muista minua, ja vahvista
minua Jumala ainoasti tällä haavalla, että minä kahden minun silmäni
tähden kostaisin yhden kerran Filistealaisille". Seuraavassa tuokiossa
muuttui ilonhuudot, joista temppeli oli kajahdellut, hirveäksi kuoleman
parkumiseksi, kun Simson taivutti pylväät, niin että huone lankesi ja
tappoi kaikki, jotka siinä olivat; niin että kuolleita, kuin hän tappoi
kuollessansa, oli enemmän kuin niitä, jotka hän eläissänsä tappoi.

Epätietoista on, missä tuo entinen Gaza oli.

Löytyy muutamia muinaisjäännöksiä lähellä merenrantaa ja siitä syystä
ovat muutamat matkustajat arvelleet kaupungin olleen siellä, toiset
taasen ovat luulleet sen olleen lähempänä nykyistä Gazaa; mutt' ettei
se seisonut samalla paikalla kuin nykyinen, näkyy selvästi siitä, ettei
itse kaupungin kehän sisässä löydy mitään niin vanhoja muistomerkkejä.

Waikea on löytää tuon vanhan Gazan raunioita, vaikka ne vielä
olisivatkin jälillä, sillä erämaan lentävä hieta on kokoontunut
kaupungin ympärille ja tehnyt hirmuisen suuria hietatöyräitä, joiden
alla kokonaiset kaupungit voivat olla haudattuina. Missä hyvänsä se
lieneekin seisonut, on ennustus kuitenkin käynyt toteen, joka sanoi
että Gazan piti paljaspääksi tuleman ja hävitettämän laaksoissansa.
Hieronymus kertoo hänen aikanansa tuskin mitään jälkeä olleen tuosta
vanhasta kaupungista, ja ristiretkeiliät havaitsivat paikan olevan
ihan aution. Että sittemmin saman niminen kaupunki on rakennettu
lähitienoille, ei vähennä ensinkään ennustuksen todenperäisyyttä.

Minä puolestani olen siitä luulosta että tuo vanha kaupunki oli
lähellä merenrantaa, sillä ne muinaisjäännökset, muurit ja hakatut
marmorinkappaleet, joita siellä löytyy, eivät voi olla muuta kuin Gazan
raunioita. Ne muinaismuistot, joita on töyräillä nykyisen kaupungin
läheisyydessä, ovat kaikki siirretyt sinne merenrannalta, eivätkä
suinkaan todista, että nykyinen Gaza, niinkuin muutamat luulevat on
samalla paikalla, kuin vanha.

Kaupunki, jonka me täällä näimme, oli ilman varustuksia, ilman
muureja, vaikka se on juuri erämaan rajalla ja sillä tavoin alttiina
monilukuisten Beduini-heimokuntain päällekarkauksille, jotka kuleksivat
paikasta paikkaan tällä äärettömällä hietaulapalla. Kuitenkin on Gaza
jotenkin turvassa näistä saaliinhimoisista retkeiliöistä. Beduineja
tulee joukottain kaupunkiin tekemään ostoksiansa, me näimme useampia
satoja heitä, joko menossa kaupunkiin tahi sieltä palaamassa. Syynä
siihen, etteivät he ryöstä kaupunkia, on luultavasti se, että kaupungin
asukkaat ovat samaa sukukuntaa kuin hekin ja että he täällä voivat
hankkia itsellensä kaikki tarpeensa, ja sillä tavoin pääsevät tekemästä
pitempää retkeä Jerusalemiin tai Hebroniin. Rajakaupunkina Egyptiin
päin on Gaza juuri puolimatkassa sen valtatien varrella, jota myöten
karavanit kulkevat mainittuun maahan, ja sentähden on täällä melkein
alinomainen hyörinä ja pyörinä ja kaupunki harjoittaa melkoista
kauppaa. Sen asukasten lukumäärä on 15,000; näistä ovat pari kolme
sataa kristityitä, muut muhamedilaisia.

Wastikään ovat Europan vallat koettaneet lähettää konsuleja Gazaan,
mutta tuo kiihkoinen kansa ei sitä kärsinyt, vaan repi alas heidän
lippunsa, vaikka Englantilainen sotalaiva ilmaantui rantaan.




Yhdestoista luku.

Filisteassa matkustamisen loppu.


Gazan lähellä olevalta korkeudelta katseltuamme Filistean suurta
lakeutta, joka ulottui täältä Pohjoseen päin kauemmaksi kuin silmä
kantoi, lähdimme vihdoinkin liikkeelle, matkataksemme poikki tämän
lakeuden niin pitkältä kuin sitä kesti.

Me lähetimme muulimme taluttajainsa kanssa Asdodiin, sillä aikaa kuin
itse teimme pienen syrjäretken Askaloniin. Me kuljimme ison matkaa
samaa tietä, jota Eleutheropoliista olimme tulleet, ja vasta sitte
kuin olimme kulkeneet läpi Gazan pitkäin lehtimetsäin, poikkesimme
tältä tieltä koilliseen päin; meidän tiemme vei meidät pian keskelle
töyräitä, joita tuo turmiollinen lentohieta oli muodostanut. Tämä hieta
hävittää vuosittain yhä enemmän Filistean hedelmällistä maata. Useat
näistä töyräistä olivat niin pehmeätä hiekkaa, että meidän hevosemme
vajosivat aina polviin saakka siihen, joka teki matkamme täällä hyvin
vaivalloiseksi.

Me sivusimme muutamia kyliä, joita vihannoivat istutukset ympäröivät.
Muutamat näistä puista olivat puoliksi, toiset kokonansa lentohiedan
peitossa. Tästä huomasimme selvästi, mikä turmiota tuottama aine tämä
oli.

Kun olimme muutaman tiiman ratsastaneet saavuimme Askaloniin, tahi
oikeimmin sille paikalle, jossa kaupunki ennen seisoi. Askaloni oli
aikanansa yksi Filistealaisten viidestä isosta kaupungista. Se oli
silloin rikas ja voimallinen ja sitä kaunistivat ihanat palatsit.
Nyt on siellä ainoastaan joku mökki ja muutamia harvoja istutuksia;
muuten nähdään vaan raunioita ja lentohiedan tekemiä valkoisia kumpuja.
Rauniot ovat hyvin suuremmoisia ja ovat todistuksina Askalonin
entisestä ihanuudesta; seutu on melkein täynnä marmoripylvästen
pirstaleita, jotka pylväät kerran kaunistavat komeita palatseja.
Täällä on erään suuren linnoituksen rauniot, jonka luultavasti
ristiretkeilijät rakensivat, ja joka paikassa tämän linnoituksen
valleissa nähdään isompia ja pienempiä marmoripylväitä, jotka ovat
olleet ikäänkuin muurien siteenä ja vahvistuksena. Myöskin nähdään
kaikissa kylissä tämmöisten pylvästen kappaleita, jotka luultavasti
kaikki ovat tuotuna vanhasta Askalonista. Niiden äärettömästä
paljoudesta voi arvata kuinka rikas ja loistoisa tuo vanha kuningasten
kaupunki oli.

Kaupunki oli rakennettu kunnaalle, joka amphiteaterin kaltaisena
laskihe alas Wälimeren rantaan, jonka aaltojen kuohu oli Askalonin
alituisena soitantona.

Tuo täydellinen näillä seuduilla vallitseva kolkkous tekee matkustajan
mielen alakuloiseksi. Walkea, keveä hieta peittää joka vuosi osan
raunioista, ja harvat, vielä jälellä olevat puut hautaantuvat yksi
toisensa perästä, niin että puolen vuosisadan kuluttua kenties koko
tuon vanhan kaupungin asema on kätkettynä hedelmättömäin hietakumpujen
alle.

Prophetain ennustukset olivat käyneet toteen; Askalon pitää autioksi
tehtävän ja Askalonissa ei pidä kenenkään asuman. Toiset prophetat ovat
myös ennustaneet sen täydellistä häviötä.

Askalonin historia on merkillinen, mutta tulisi liian pitkäksi sitä
tässä kertoa.

Me olimme nyt Wälimeren rannalla ja silmäilimme Askalonin kukkuloilta
sen aaltoilevaa selkää. Nähdessämme tämän meren tunsimme aina uudestaan
saman ilon ja myöskin jonkinlaisen ikävöitsemisen, että se hetki pian
tulisi, jolloin Palestinat ja Syriat matkattuamme, saisimme astua
laivaan, ohjataksemme kulkumme takaisin Europaan. Erittäin suloista oli
katsella raitista merivettä tänä kuumana, paahtavana päivänä. Ennenkuin
söimme aamiaista vilvoittelimme sen verkalleen vyöryvissä aalloissa.

Meidän tiemme kävi nyt useat tiimat pitkin meren rantaa niin lähellä
merta, että aallot toisinaan läiskyivät vasten hevostemme jalkoja.
Itse ranta oli täynnä pehmeätä hietaa ja näkinkenkiä. Oikealla
puolellamme oli korkeita hietakumpuja, jotka kokonaan sulkivat meiltä
näköalan. Koko maa on Beduinein hallussa, jotka kuitenkin hyvin harvoin
häiritsevät matkustajia. Turvallisuuden vuoksi olimme kuitenkin Gazasta
palkanneet oppaan, joka hyvin varustettuna seurasi meitä ratsastaen.

Pakisten kahden nuoremman matkatoverini kanssa ratsastin minä eteenpäin
pitkin rantaa. Kun hyvän hetken perästä katsahdimme taaksemme,
nähdäksemme kumppaneitamme, olivat he niin kaukana meidän jälessämme,
että he näyttivät aivan pieniltä pilkuilta rannikolla. Me seisahdimme
sentähden ja päätimme odottaa heitä. Enemmän kuin tiiman odotuksen
perästä saavuttivat he meidät vihdoinkin; syynä heidän viivytykseensä
oli se, että kaksi hevosista oli väsynyt, niin että he tuskin voivat
kulkea. Yksi mies jätettiin viemään näitä kahta hevosta Asdodiin
ja se tovereistamme, jonka hevonen oli väsynyt, käytti sen siaan
borikka aasia, joka tänäpänä meitä seurasi; toinen väsynyt hevonen oli
tulkkimme oma ja hänen täytyi kulkea jalkaisin loppupuolen päivää.

Me luovuimme tässä merenrannasta ja poikkesimme sydänmaahan päin. Tie
oli taasen kovin vaivalloinen meidän väsyneille hevosraukoillemme,
sillä meidän oli ratsastaminen yli useampain hietatöyrästen, joilla
hevoset vajosivat syvälle. Useimmat meistä astuivat alas ja taluttivat
hevoisiansa, säästääksensä niitä. Näitä kumpuja, jotka hieta yksin
oli tehnyt, ulottui pitkin koko rannikkoa aina Libanoniin asti, ja
myrskyn aikana lentää tuo keveä hieta pyrynä yli kenttäin ja muuttaa ne
vähitellen erämaiksi.

Meidän oppaamme näytti kotvasen ajan perästä eksyneen tieltänsä, sillä
hän kuljetti meitä milloin mihinkin suuntaan. Wihdoinkin pitkän ja
vaivalloisen matkustuksen perästä tässä hietaisessa maassa, tulimme
kovalle ja hyvälle pohjalle, ja meidän oppaamme näytti taasen osanneen
oikialle polulle. Tässä ei kuitenkaan mitään varsinaista tietä ollut,
vaan me ratsastimme läpi vainioin, johtaen kulkuamme suorastaan
Asdodiin. Me tulimme sillä tavoin suurelle viljavainiolle ja kun olimme
juuri keskellä sitä, näimme etäällä muutamia ratsastajia, jotka tulivat
täyttä nelistä meitä kohden; tultuansa meitä niin likelle, että ääni
voi kuulua, seisahtivat he ja huusivat meille muutamia tuimia sanoja
Arabian kielellä. Me kysyimme tulkiltamme mitä he tahtoivat. Hän
vastasi meitä kehoittamalla meitä jouduttamaan matkaamme ja pysymään
koossa. Luultavasti olivat nuot ratsastajat sen viljan omistajia, jota
me ihan vastoin tahtoamme sotkimme, ja he olisivat varmaankin, jos
heitä olisi ollut useampi tai meitä vähempi, kostaneet meille tämän
pahanteon. Nyt pysyivät he kohtuullisen matkan päässä ja jättivät
meidät, kun olimme ratsastaneet ulos heidän vainiostansa.

Hämärässä saavuimme vihdoinkin leiriimme, jonka jo havaitsimme
asetetuksi eräälle vähäiselle lakeudelle lähellä Asdodia. Päivällinen
oli jo valmisna ja me istuimme hyvin nälkäisinä pöytään.

Täällä löysimme hyvin vähäpätöisen kylän keskellä kaunista seutua.
Ylt'ympäri kasvoi kosolta öljypuita, viikunapuita ja palmuja. Kaupungin
asema on sangen korkealla ja sieltä voi nähdä hyvin etäälle yli tuon
avaran lakeuden Judean synkkiin muoriin asti, jotka siintävinä kohoavat
tuolla kaukana idässä.

Wanha kaupunki on — samoin kuin Gaza ja Askalon — kadonnut maan päältä
ja jättänyt jälkeensä ainoastaan joitakuita hakattuja kiviä. Nuo jo
mainitut ennustukset, jotka ilmoittivat Gazan ja Askalonin hävitystä,
koskivat myöskin Asdodia, ja ne ovat tämänkin suhteen käyneet toteen.

Täällä jossakin paikoin oli Dagonin — Filistealaisten epäjumalan —
temppeli, jonne voitolliset Filistealaiset veivät Monarkin, lyötyänsä
Israelilaiset Aphekin kedolla. He asettivat arkin Dagonin kuvan
viereen, ja kun Asdodin asukkaat seuraavana aamuna varhain nousivat,
löysivät he Dagonin makaavana suullansa Herran arkin edessä; mutta
he ottivat Dagonin ja nostivat hänen entiselle siallensa. Kun he
seuraavana aamuna uudestaan nousivat, löysivät he Dagonin toistamiseen
makaavan suullansa Herran arkin edessä ja hänen päänsä ja molemmat
kätensä olivat hakatut pois kynnyksellä, niin että muu ruumis vaan
makasi siinä. Heidän epäjumalansa pantiin pian uudestaan kokoon,
mutta Herran käsi oli raskas heidän päällänsä ja löi Asdodin ja
kaiken ympäristön. He lähettivät silloin arkin yli lakeuden Gathiin.
Tämä on merkillisin niistä tapauksista, joita raamattu kertoo täällä
tapahtuneeksi.

Me lähdimme liikkeelle varhain seuraavana aamuna ja lähetimme muulimme
suorinta tietä Lyddaan, jonne itse aioimme saapua illaksi, käytyämme
ensin Joppessa.

Kun lähdimme Asdodista, kulki tiemme läpi seudun, joka oli
hedelmällisempi ja paremmin viljelty kuin yksikään niistä paikoista,
mitkä tähän saakka Pyhässä maassa olimme nähneet. Me sivusimme yhden
lainehtiman viljavainion toisensa perästä ja näimme myös monta äsken
orastunutta vihantavaa peltoa. Tällä hedelmällisellä alalla oli monta
kylää keskellä kauniita istutuksia.

Edellä puolenpäivää kuljimme Ekronin ohitse, joka oli viides
Filistealaisten suuremmista kaupungeista. Tämä kaupunki oli taipaleen
matkaa itäänpäin meidän tieltämme.

Me viivyimme hetken aikaa eräällä lammikolla ja katselimme muutamia sen
ympärillä olevia raunioita.

Niin pian kuin pysähdimme, laskihe yksi matkakumppaneistamme, Hra
Doughty, maahan pitkäkseen. Me luulimme hänen tehneen sen ainoastaan
väsymyksestä, emmekä sentähden luoneet mitään huomiota häneen; mutta
kun meidän taasen piti lähteä matkalle, valitti hän itseänsä kovin
kipeäksi, hänellä oli kuitenkin sen verran voimia, että hän jaksot
nousta hevosen selkään, ja me ratsastimme hiljakseen eteenpäin. Wähän
ajan kuluttua seisatti Doughty hevosensa, astui tahi pikemmin putosi
selästä ja vaipui hermottomana maahan. Me tutkimme hänen tilaansa ja
havaitsimme hänellä olevan ankaran poltteen ja hänen otsansa oli hyvin
kuuma; me pelkäsimme hänen saaneen tuon vaarallisen Syrian kuumetaudin,
joka vuosittain tekee tuhojaan Itämailla matkustajain joukossa. Ainoa
mitä voimme tehdä, oli, että niin pian kuin mahdollista koetimme saada
häntä viedyksi Joppeen, jossa hän voi saada lääkärin apua. Me asetimme
hänen sentähden etunojoon borikka-aasin selkään, jota hevostemme
hoitaja käytti, ja koetimme kuljettaa häntä tällä tavoin eteenpäin;
mutta hänen vaivansa tuli yhä kovemmaksi ja hetken ajan perästä rupesi
hän hourailemaan ja vaikeasti valittamaan. Wiimein heittäytyi hän alas
borikan selästä ja putosi maahan, vakuuttaen ett'ei hän voinut kulkea
edemmäksi. Me neuvottelimme nyt hetken aikaa mitä oli tehtävä, ja
päätimme vihdoin, että joku meistä jäisi Doughtyn luoksi, sillä aikaa
kuin toiset ratsastivat Joppeen tuomaan kantotuolin, jolla voisimme
kuljettaa ystäväraukkamme kaupunkiin. Minä lupasin tulkkimme kanssa
jäädä hänen tykönsä, ja toiset lähtivät Joppeen, joka oli kahden tiiman
päässä siitä, missä nyt olimme.

Minä valmistin meidän vilteistämme niin mukavan sijan kuin mahdollista
oli kipeälle matkatoverilleni ja panin takin hänelle päänalaiseksi.
Sateenvarjo levitettiin yli hänen päänsä suojelemaan häntä Filistean
paahtamalta auringolta, ja minä kostutin silloin tällöin hänen kuumaa
otsaansa raittiilla vedellä. Doughty houraili hourailemistaan ja puhui
paljon, mutta varsin sekavasti; ainoastaan silloin, kun hän puhui
äitistään (hänen äitinsä oli leskenä ja hän oli äitinsä ainoa poika),
olivat hänen sanansa jotenkin selvät; hän sanoi olevansa varma siitä,
ettei hän enää milloinkaan saa häntä nähdä. Meidän tulkkimme laskihe
levolle ja vaipui pian sitkeään uneen ruohostoon vähän syrjässä päin
Doughtyn vuoteesta.

Ympärillämme oleva seutu oli täynnä kukkuloita ja laaksoja ja me olimme
sijoittuneet ruohoiseen laaksoon. Wiisi pitkää tiimaa sai kuluneeksi,
eivätkä meidän kumppanimme vielä tulleet. Doughtyn polte rupesi
vähitellen taukoamaan ja houraileminen loppui, mutta hän valitti vielä
surkeasti.

Kun jo rupesi hämärtämään heräsi tulkki ja,'havaittuansa päivän jo
niin pitkälle joutuneen, sanoi hän minulle, että meidän oli kaiken
mokomin ehtiminen Joppeen ennen pimeän tuloa, sillä jos yöksi jäimme
kedolle, emme olleet turvallisuudessa Arabialaisilta. Minä luulin hänen
liioittelevan vaaraa, mutta Joppessa sain toisena päivänä kuulla, että
samana iltana, kun me tämmöisessä tilassa olimme muutaman penikulman
päässä idässä päin kaupungista, oli kaksi turkkilaista sotamiestä
joutunut Beduinein käsiin, toinen heistä oli ammuttu kuoliaaksi ja
toisen käden oli kuula särkenyt.

Minä kysyin Doughtylta, luuliko hän voimansa pitkittää matkaa; hän
koetti silloin nousta vuoteeltaan, mutta vaipui heti takaisin ja sanoi
olevansa niin heikko, että hän tuskin voi sormeansakaan liikuttaa. Minä
neuvottelin nyt tulkin kanssa, miten turvallisimmalla tavalla voisimme
viettää yötä; sillä jos oli mahdoton pitkittää matkaa ja kumppanimme
luultavasti olivat käyneet harhaan, aioimme etsiä jonkun syrjäisen
laakson, viedä sinne sairaan, panna hevosemme liekoon, ja valvoa
vuorotellen. Tulkki sanoi kumminkin tämän olevan hyvin vaarallista,
kun meitä oli niin vähän eikä meillä ollut muita aseita kuin minulla
revolveri ja Alilla sapeli.

Kun me pidimme tästä neuvoa, lausui Doughty, joka oli kuullut
keskustelumme, että hän tahtoi tehdä viimeisen yrityksen, ja käski
meidän uudestaan nostaa hänet borikan selkään. Me asetimme hänen
silloin borikan leveään satulaan, joka oli hyvin vuoteen kaltainen
muodoltaan. Minä hyppäsin hevoseni selkään ja ratsastin etupäässä,
tulkki tuli perässä taluttaen borikkaa, ja tällä tavoin me matkustimme
Joppea kohden.

Me kohtasimme paljon Arabialaisia vähemmissä ja suuremmissa joukoissa,
vaan ei kukaan meitä häirinnyt, muutamat lausuivat muutamia sanoja
meidän tulkillemme, ja katselivat vähän kummastuen Doughtya, joka
suuresti vaikeroiden makasi borikan satulassa.

Me ratsastimme nyt yhtä mittaa eteenpäin, ja matkattuamme noin tiiman
aikaa, rupesi sairas tointumaan; hän ei enää valittanut ja vihdoin
kykeni hän nousemaan pystyynkin. Yhtä suruissani kuin ennen olin ollut,
pelätessäni matkakumppanini saaneen Syrian kuumetaudin, joka muutamissa
päivissä, vieläpä tiimoissakin olisi voinut tehdä lopun hänestä, yhtä
iloinen olin nyt, kun tuosta äkillisestä parantumisesta luulin voivani
päättää, ettei hänen tautinsa muuta ollutkaan kuin näillä seuduilla
liikkuma vilutauti, joka kyllä on tuima ja tuskallinen, mutta ei
kuitenkaan hengelle vaarallinen.

Hän tuli viimein niin voimiinsa, että me saatoimme ruveta ratsastamaan
hienoa juoksuakin.

Tultuamme eräälle vuoren kukkulalle, josta meillä oli vapaampi näköala
yli edessämme olevan seudun, saimme nähdä useampia ratsastajia,
jotka ajoivat täyttä nelistä ja puhuivat korkealla äänellä toinen
toisillensa, niin että me voimme kuulla heidän huutonsa; he ratsastavat
edessänsä oleville kunnaille ja näyttivät tähystelevän tienoota. Kun
he viimein huomasivat meidän, tulivat he kaikki meitä kohden täyttä
vauhtia. Me arvasimme jo heidän olevan meidän matkakumppanejamme,
vaikk'emme pimeän tähden voineet heitä tuntea, ja emme luulossamme
erehtyneetkään. Ilolla kohtasimme taas toinen toisemme ja ilahduttavaa
oli heistä nähdä Doughtyn niin toipuneena.

Syynä heidän viipymiseensä oli, että he olivat ratsastaneet väärää
tietä Joppeen, joten he olivat viipyneet enemmän aikaa matkalla,
kuin me olimme arvelleet; sen lisäksi oli heidän ollut työlästä
saada kantotuolia Joppesta ja sitten olivat he eksyneet laaksoissa,
etsiessänsä sitä paikkaa, jonne olivat meidän jättäneet.

Heillä oli muassaan kantotuoli, jota neljä miestä kuljetti, mutta koska
Doughty nyt oli melkein täysissä voimissaan, käytti hän mieluisemmin
vastedeskin borikkaansa, ja tämä olikin onneksi hänelle; sillä, kun hra
Botcharby, joka oli väsynyt, hänen siastansa istui kantotuoliin, ei
käynyt paremmin kuin että yksi kantajista kompastui ja veti mukaansa
kolme toveriaan, niin että hra Botcharby suistui maahan ja satutti
rintansa pahoin.

Me saavuimme vihdoinkin myöhään illalla Joppeen eli Jaffaan, joksi
kaupunkia nykyään kutsutaan, ja pilkkopimeä oli, kun kävimme kaupunkiin
sisään. Ennenkuin tulimme kaupunkiin, ratsastimme pitkäin istutettujen
puistojen läpitse.

Me poikkesimme yöksi erääsen mukavaan hotelliin, sillä liian myöhäistä
oli enää ehtiä leiriimme lähellä Lyddaa.

Jaffa on jotenkin iso ja hyvinrakennettu kaupunki ja harjoittaa
melkoista kauppaliikettä, sillä se on Jerusalemin satama. Sillä on
5,000 asukasta, joista 1000 ovat kristityltä, 150 juutalaista ja muut
muhamedilaisia.

Doughty kävi kohta erään täällä asuvan amerikalaisen lääkärin puheella,
nimeltä Barkley, ja sai tietää ettei hänen tautinsa ollut muuta kuin
vilutautia.

Me saimme varsin hyvät huoneet hotellissa ja tapasimme siellä erään
Englantilaisen, joka oli ollut meidän seurassamme niinä kolmena
päivänä, joina olimme Kuolleella merellä ja Jordanin virralla. Hän oli
nyt palausmatkalla Englantiin ja makasi täällä Jaffassa odottamassa
höyrylaivaa. Me emme olleet asuneet missään hotellissa siitä saakka
kuin Kairossa nousimme kameleimme selkään.

Seuraavana aamuna nousin minä hotellin katon päälle ja katselin
sieltä kaupunkia avaroine puistoineen. Jaffa on tunnettu runsaasta
appelsiini-viljelyksestään; täällä ostimme appelsiinejä ja maksoimme
skillingin kappaleesta. Kaupungin alapuolella levisi satama laivoineen.
Tämä satama on niinkuin kaikki, jotka tällä rannikolla näin, ihan
avonainen merta kohden, niin ettei se myrskyn aikana tarjoa mitään
suojaa eikä siis ansaitsisikaan sataman nimeä. Höyrylaiva näkyi ulkona
merellä, joka, tullen Europasta päin, läheni rannikkoa. Se tuli vihdoin
niin lähelle, että selvästi voin nähdä sen keikkumista aalloilla.

Rannikko on laakea ja määrällinen, niin etteivät höyrylaivat voi tässä
laskea rantaan, ja jos on kova tuuli, ei voida edes lähettää venheitä
rannalle, niin että usein tapahtuu etteivät laivat tässä voi laskea
matkustajia eikä postia maalle, vaan niiden täytyy jatkaa matkaansa
johonkin toiseen satamaan.

Kaupungilla on valli, joka merta kohden on varustettu muutamilla
vanhoilla kanuunilla; koko tämä muuri kukistuisi kuitenkin pian, jos
Europalainen sotalaiva muutaman kerran täyden kylkensä sitä vastaan
tyhjentäisi.

Maanpuolelle päin on Joppella ainoastaan yksi portti, jossa aina on
semmoinen borikkain, hevosten, kamelein ja Beduinein tungos, että
matkustajan on työläs päästä läpitse.

Taru tietää kertoa että Joppe on vanhin kaikista kaupungeista. Sen
satamaan kuljetettiin Salomonin aikana, "seteripuita Libanonilta", jota
puulajia käytettiin Herran huoneen rakennukseen.

Kun Israelin lapset olivat tulleet takaisin Babelin vankeudesta,
kertoo Esra, antoivat Judalaiset Zidonin ja Tyron kivenhakkaajille ja
salvureille rahaa, ruokaa ja juomaa ja öljyä, että he kuljettaisivat
seteripuita Libanonilta meritse Joppeen saakka.

Joppessa astui profeta Jona laivaan, kun hän aikoi paeta Herran edestä,
joka oli kehoittanut häntä saarnaamaan Niniveläisille.

Täällä herätti Pietari opetuspiian, nimeltä Tabitha, kuolleista ja asui
täällä sitten monta päivää Simon parkkarin huoneessa. Matkustajille
näytetään vielä vanha huone, jonka sanotaan olleen Simon parkkarin.

Tänne lähetti Kornelius palveliansa, noutamaan Pietaria sen ilmestyksen
jälkeen, jonka hän oli saanut, ja täällä näki Pietari, kun miehet
lähestyivät Joppea, sen näyn, jonka kautta Herra opetti häntä, ettei
hän ylenkatsoisi pakanoita, vaan saarnaisi heillekin evankeliumia,
joka on Jumalan voima itsekullekin uskovaiselle autuudeksi, ensin
Judalaisille niin myös Grekiläisille.

Joppea mainitaan usein Makkabein sodissa.

Kun Franskalaiset Napoleonin aikana hyökkäsivät Syriaan ja Pyhään
maahan, joutui Joppekin heidän valtaansa, ja he harjoittivat täällä
semmoista julmuutta, joka paremmin olisi sopinut raaoille Beduineille
kuin europalaisille sotureille. Osoitteeksi heidän hirmuisuudestaan
mainittakoon, että kun lähes 3000 miestä kaupungin varustusväkeä oli
antaunut sillä ehdolla, että saisivat jäädä henkiin, antoi Napoleon,
sotaoikeutta pidettyään, ampua heidät kaikki, sillä hän ei luullut
voivansa elättää niin paljon vankeja. Nuot uhriraukat asetettiin
joukottain merenrannalle, heille suotiin muutamia minuuteja,
valmistuaksensa kuolemaan. He rukoilivat vielä kerran armoa,
turvautuen niihin ehtoihin, joilla he olivat antautuneet; vastaukseksi
komennettiin: "ampukaa!" ja neljän tunnin kuluessa ei kuulunut muuta
kuin kivärin laukauksia ja kuoleman parkua. Tämä työ on ruma pilkku,
joka monen muun senkaltaisen teon kanssa saastuttaa "suuren" Napoleonin
muistoa!

Käveltyämme kerta kaupungin kadut, joilla väkeä vilisi yltä kyllin,
suorimme uudestaan matkaan:

Kuljettuamme noiden pitkien puistojen poikki, jotka kolmelta puolelta
ympäröivät Joppea, tulimme taas tuolle hedelmälliselle lakeudelle.
Noin kolme tiimaa kestävän ratsastuksen perästä saavuimme Lyddaan,
jossa meidän leirimme oli pystytettynä. Kokkimme ja miehemme katselivat
meitä ällistyneinä, ja kysyivät mikä syynä oli meidän viipymiseemme;
he olivat levottomuudella odottaneet meitä koko yön ja olivat nyt
iloissaan nähdessään meidät taasen. Me istahdimme nyt maahan ja söimme
murkinaksemme sen päivällisen, jonka Moses (meidän kokkimme) edellisenä
päivänä oli valmistanut.

Lyddankin ympärillä on kukoistavia istutuksia ja se on rakennettu
kauniille kunnaalle. Puolen penikulman päässä etelään päin näimme
Ramlah'n tornit, mutta meillä ei ollut aikaa käydä katsomassa paikkaa
eikä sillä olekkaan mitään erityistä merkitystä.

Lyddassa löytyy vielä niin kutsutun Pyhän Yrjön kirkon kauniit rauniot.
Kirkko on suuri ja muutamat osat siitä ovat jotenkin hyvin säilyneet.
Se on hyvin vanha ja Richard Leijonamielen sanotaan ristiretkein aikana
rakennuttaneen sen uudestaan.

Lydda on sama kuin Wanhan Testamentin Lad, joka kaupunki kuului
Benjaminin suvulle, niinhyvin ennen kuin jälkeen Babelin vankeuden.
Paikalla on vielä vanha hebrealainen nimensä.

Apostoli Pietari tuli myöskin lähetysretkillään "Pyhäin" luoksi
Lyddaan. Siellä tapasi hän miehen nimeltä Eneas, joka kahdeksan
vuotta oli halvattuna maannut vuoteellaan. Ja Pietari sanoi hänelle:
Enea, parantakoon sinun Jesus Kristus: nouse, tee itse vuotees,
ja hän kohta nousi. Ja kaikki Lyddan ja Saronan asuvaiset näkivät
hänen, jotka tulivat käätyksi Herran tykö. Täällä Pietari vielä oli,
kun opetuslapset Joppesta lähettivät kaksi miestä hänen luoksensa
rukoilemaan, ettei hän viivyttelisi heidän tykönsä tulemasta.

Jättäen Lyddan ratsastimme nyt yli lakeuden itäänpäin ja saavuimme
vihdoin taas Judean vuorille.

Alenevan auringon valossa aloitimme vaivalloista matkustustamme ylös
vuoren jyrkille kukkuloille kallioista polkua pitkin, joka kierteli
ylöspäin vuoren melkein pystysuoraa rinnettä myöten. Kun ehdimme
yliseen Beth Horoniin, johon olimme aikoneet sijoittaa leirimme ensi
yöksi, oli aurinko jo lähestynyt taivaan rantaa, ja meistä näytti
ikäänkuin sen punertava kehä olisi hetken aikaa viivähtänyt Wälimeren
peilikirkkaalla pinnalla. Me katselimme näiltä Ajalonin laakson yli
kohoavilta kukkuloilta kaunihinta auringon laskemista mereen, mitä
milloinkaan olimme nähneet. Me seisoimme noiden armasten Judan vuorien
läntisellä rinteellä, etelässä näimme Ajalonin laakson ja Gibeon oli
vähän matkan päässä takanamme; jalkaimme alla levisi Filistean avara
lakeus, täynnä todistuksia Jehovan, Israelin väkevän Jumalan voimasta,
ja sitten tuolla sen takana tuo kullan kiiltävä Wälimeri, jonka sylihin
aurinko laski — aurinko, josta Raamattu kertoo, että se seisahti, kun
Josua sillä paikalla, jossa me nyt olimme, puhui Herran kanssa ja sanoi
koko Israelin läsnä ollessa: Aurinko seiso alallas Gibeonissa ja kuu
Ajalonin laaksossa. Täällä myös Judas Makkabeus pienellä joukollansa
kohtasi Syrialaisten sotalauman ja tuiman taistelun perästä ajoi
heidät takaisin alempana olevalle kedolle.

Beth Horonin muistoja mieleemme johdattaessa, tulimme yht'äkkiä siinä
toimessa keskeytetyksi ankaran melun kautta, jonka tulkkimme ja
passaajamme olivat nostaneet eräässä teltissä; me kuulimme muutamia
aika lätkäyksiä teltistä ja heti sen perästä tulivat he ulos tuimasti
painellen. Me erotimme heidät toisistansa ja palvelia riisui nyt
turbaninsa, viskasi sen vihan vimmassa maahan, kohotti sitte molemmat
kätensä taivasta kohden ja huusi täyttä kurkkua: "Allah!" jonka
arabialaiset aina tekevät, kun he ovat epätoivon tai vihan vimmassa.
Hän sitten koko iltakauden uhkasi yöllä tappaa tulkin veitsellä, mutta
ennen kuin yö tuli, olivat he taas hyviä ystäviä ja söivät varsin
levollisina illallista yhdessä. Arabialaisen viha asettuu tavallisesti
yhtä pian kuin se syttyykin.

Warhain seuraavana aamuna läksimme Beth Horonista, ratsastaaksemme
Jerusalemiin.

H:ra Doughty, joka edellisenä päivänä oli ollut varsin terveenä sai
nyt taas matkalla vilutaudin puuskan. Hänen oli taasen laskeuminen
maahan ja minä jäin tulkin kanssa häntä odottamaan, toiset jatkoivat
matkaansa Jerusalemiin ja aikoivat poiketa Gibeoniin ja Aissaan. Neljän
tai viiden tiiman kuluttua oli taudin aika ohitse ja me voimme taas
pitkittää matkaamme tuota vaivalloista tietä myöten.

Illemmällä saavuimme Jerusalemiin ja näimme tuon kalliin kaupungin
toiselta puolelta kuin ennen, sillä nyt tulimme pohjoisesta päin
suoraan sille portille, jota sanotaan Damaskon portiksi. Tältä puolelta
katsoen näyttää kaupunki aivan kauniilta. Näköala ei ole niin avara
kuin Jerikosta tullessa, mutta täältä näkyy yhtä haavaa itse kaupunki,
koko Jehosaphatin laakso ja tuo mahtava Öljymäki kolmen korkean
huippunsa kanssa.

Me ratsastimme nyt kaupunkiin siihen hotelliin, missä Lejonhufvud
asui, ja armas oli se hetki, jona taas sain nähdä rakkaan ruotsalaisen
matkatoverini.

Kun lyhyesti olimme kertoneet toinen toisellemme tärkeimmät havaintomme
sillä aikaa, kuin olimme olleet eroitettuina, jätin minä hänen ja
Doughtyn, joka oli päättänyt asua hotellissa siksi että hän oli
kokonaan toipunut sairaudestaan, ja lähdin tulkin kanssa leiriimme,
joka oli sijoitettu Öljymäen eteläisimmälle huipulle. Kaupungin portti
oli jo suljettu, kun me aioimme ratsastaa ulos, mutta turkkilainen
vartia aukaisi sen meille, vaikka aurinko jo oli aikaa laskenut ja oli
ihan pimeä.

Me ratsastimme nyt alas Jehosaphatin laaksoon, yli Kidronin osan eli
oikeimmin yli tuon entisen puron uoman, kuljimme Gethsemanen sivutse ja
nousimme öljymäelle.

Elävästi muistuivat mieleeni öisen ratsastuksen aikana Vapahtajani
viimeiset elämänvaiheet. Minä ratsastin samaa tietä, jota hän oli
käynyt. Minä kuljin sen paikan ohitse, jossa tuo rakkaudesta rikas
Sovittaja vaipui maahan meidän syntikuormamme alla ja jossa hän
murehti, vapisi ja hikoili verta, tunteissaan sen kauhean kuoleman
esimakua, jonka hän seuraavana päivänä oli kärsivä.

Minä kävin näin viettämään ensimäistä yötäni Öljymäellä, jossa
Vapahtaja oli viettänyt niin monta yötä rukoillen Jumalaa — mikä
kallis, mikä autuas yö oli tämä minulle — semmoisina hetkinä ja
semmoisilla paikoilla tuntee itsensä olevan ikäänkuin hyvin lähellä
Jumalatansa.




Kahdestoista Luku.

Wiimeiset päivät Jerusalemissa.


Leiristämme oli meillä vapaa näköala yli Jerusalemin; me katselimme
täältä joka päivä tuota pyhää kaupunkia ja koetimme painaa tätä
kallista näkyä muistiimme ijäksi päiviksi.

Täällä on tapahtunut asioita, jotka ovat luoneet maailman uudestaan,
täällä on elänyt pyhiä miehiä, joiden sanat, joiden maine on levinnyt
kaukaisiin kansoihin ja etäisiin aikoihin, ja jotka vielä vuosisatojen
kuluttua vaikuttavat kansakuntain ja yksityisten elämään ihmeteltävällä
voimalla. Täällä vaikutti ja opetti se ihmeellinen Propheta, jota
Raamatun Pyhät miehet ovat kutsuneet Messiaaksensa ja Mestariksensa,
ja joka on kaikkein heidän kirjoitustensa ihanana pääaineena. Täällä
uhrattiin se rakkauden Ruhtinas, joka voitti kuoleman, sovitti Jumalan
maailman kanssa ja aukaisi meille iankaikkisen elämän portit; sillä
täällä jossakin paikassa meidän jalkaimme alla on Golgatha, jossa
Jumalan poika kuoli. Täältä astui elämän Ruhtinas alas tuonelaan ja
kukisti ihmiskunnan nimessä sen voiman, sen hirmuisen vallan ja muutti
kuoleman uskovaisille tunnustajillensa sillaksi maan ja taivaan välille
— kiiltäviksi Eliaan Waunuiksi, joilla he viedään maan "sumuisista
laaksoista" taivaalliseen Jerusalemiin, elävän Jumalan kaupunkiin,
Jehovan valtaistuimen eteen, säädöksensä ijankaikkisessa rauhassa asua
heidän Isänsä monissa majoissa.

Jerusalem on se paikka, jossa Jumala on tehnyt suurimmat rakkauden
ihmeensä, mutta tämä kaupunki on myöskin se paikka, jossa maailman
suurin synti on tehty. Täällä ovat ihmiset, samassa kuin he vapauttivat
murhaajan, ilkeimmillä syytöksillä ahdistaneet ainoata puhdasta,
viatonta olentoa, joka jälkeen syntiin lankeemuksen heidän joukossansa
on ollut. Täällä ovat he julistaneet Elämän Ruhtinaan syylliseksi, ja
tuominneet hänen kuolemaan. Täällä ovat he ristiinnaulinneet Kunnian
Herran. Jumalan rangaistus näyttää sentähden erittäin kohdanneen tätä
kaupunkia; sillä ei missäkään maailmassa ole ihmiset niin vihaisina ja
verenhimoisina teurastaneet ja raadelleet toinen toisiansa kuin täällä.

Neljäkymmentä vuotta tämän murhatyön jälkeen piiritti kaupunkia
romalainen sotajoukko, jonka päällikkönä oli Titus. Kristityt pakenivat
silloin kaupungista, niinkuin Mestari oli heitä eläessään käskenyt,
sanoen, koska Jerusalemia saartaa sotalauma, on silloin sen hävitys
lähellä; ja hävitys seurasikin, hävitys niin julma ja kauhistava, ettei
maailma ole semmoista milloinkaan nähnyt. Se kansa, joka Pilatuksen
palatsin ulkopuolella niin yksimielisesti oli huutanut: "hänen verensä
tulkoon meidän ja meidän lastemme päälle", sai tässä tuta tuon väkevän
Kostajan vanhurskasta vihaa. Heidän kaupunkinsa hävitettiin, heidän
temppelinsä poltettiin ja he itse kaatuivat joukottain. Muutamat
kuolivat nälkään, ja nähtiinpä esimerkkejä, että isät ja äitit
epätoivossa söivät omia lapsiansa. Monta paloi tulen liekeissä, suuri
joukko sai surmansa keskinäisissä sodissa, jotka näinä kauhistuksen
päivinä raivosivat Judalaisten kesken, ja suurimman osan teurastivat
voitolliset Romalaiset.

Toisella vuosisadalla, keisari Hadrianon aikana, nostivat Judalaiset
kapinan Romalaisia vastaan. Eräs mies nimeltä Bar-Coch-Ba johti heitä.
Hän sanoi olevansa Jumalalta lähetetty vapauttamaan sorrettua Israelia.
Jerusalem, ynnä monta muuta paikkaa Palestinassa lankesi heidän
käsiinsä, mutta heidän valtansa oli lyhyt. Suuri romalainen sotajoukko
ryntäsi heitä vastaan. Jerusalem valloitettiin väkirynnäköllä ja niistä
Judalaisista, jotka puolustivat kaupunkia, kaatui enin osa sodassa
ja muut myytiin orjiksi. Tämä oli Judalaisten viimeinen yritys,
saadakseen takaisin isäinsä kaupunkia eli sitä paikkaa, jossa se oli
ollut. He jättivät sitte maansa, ollaksensa vierasten kansain seassa
elävinä todistuksina raamatun ennustusten totuudesta.

Jerusalem pysyi nyt Romalaisten hallussa vuoteen 636, jolloin
kiihkoisten muhamedilaisten armeija ilmaantui kaupungin eteen. Se
otettiin nyt taasen väkirynnäköllä ja Saracenit harjoittivat tavallista
julmuuttansa.

Kaupungissa olevat kristityt saivat nyt usein kärsiä ankaria
vainoomisia ja pyhissä vaeltajia rääkättiin ja tapettiin tuontuostakin.
Sitä kesti monta vuosisataa perätysten, kunnes vihdoin tuo yhä
kiihkenevä vainoominen Palestinassa asuvia Kristityttä vastaan herätti
koko Europassa yleistä mielipahaa. Nyt päätettiin valloittaa pyhä maa
uskottomain käsistä, ja niinkutsutut ristiretket alkoivat. Saksanmaan,
Englannin, Franskan ja Italian parhaimmat soturit riensivät tälle
pyhälle paikalle taistelemaan Saraceneja vastaan, ja Jerusalem virui
taasen veressä.

Ristiarmeija valloitti kaupungin v. 1099, muhamettilaiset teloitettiin
säälimättä ja kristityt harjoittivat semmoista julmuutta, joka paremmin
olisi sopinut Arabialaisille kuin kristityille.

Sittemmin Saracenit ja kristityt vuorottain valloittivat kaupungin
toisiltansa, jolloin verta aina vuosi virtana, kunnes kristityt vihdoin
ajettiin siitä pois iäksi päiviksi v. 1243.

Tästä ajasta saakka on kaupunki yhtämittaa ollut muhamedilaisten
hallussa. Kuitenkin käy puhe Arabialaisten kesken, että kristityt vielä
kerran valloittavat kaupungin ja kukistavat muhamedilaisten vallan, ja
huhu kertoo myöskin minkä portin kautta he tunkevat sisään, nimittäin
"Kultaisen portin" kautta, joka on kaupungin itäisessä kyljessä juuri
vastapäätä Omarin moskejaa ja joka johtaa isolle temppelikartanolle.
Tämän ennustuksen tähden on tuo Kultainen portti muurattu kiini,
etteivät Kristityt pääsisi sisään.

Omituista oli johtaa mieleensä tämän kaupungin monivaiheista
historiaa ja kaikkia niitä verisiä mullistuksia, jotka täällä ovat
tapahtuneet, samalla haavaa kuin olimme tilaisuudessa leiristämme
katselemaan tuon suuren kuninkaan kaupunkia, semmoisena kuin se
näkyy matkustajan silmiin. Se ei tätä nykyä ole paljon sen ihanan
kaupungin näköinen, jonka Titus hävitti, mutta sillä on sama nimi,
ja sen pyhät muistot kirkastavat sitä ja tekevät sen kalliiksi
kaikille kristityille, niin kauvan kuin maailma seisoo. Me emme
väsyneet katselemasta Jerusalemia, ja illoin viivyin minä kauvan
ulkona leiristäni, katsellen, tuota muistojen kallista kaupunkia
ympäristöineen, heleän kirkkaan kuuvalon valaisemana. Jerusalemin
väkilukua ovat eri kirjailijat hyvin erinkaltaisesti arvostelleet.
Muutamat eivät sano sen nouseman yli 10,000, toiset lukevat taas sen
30,000 asti. Erään laskun jälkeen, jonka minä olen nähnyt ja jonka
sanotaan olevan kaikkein todenperäisimmän, olisi väkiluku 4,000
muhamedilaista, 6,000 Judalaisia, 1,610 Kreikkalaista kristittyä, 1,200
Romalais-katolilaista, 200 Armenialaista, 150 Syrialaista, Kopteja ja
Abyssinialaisia ynnä 100 protestanttilaista — yhteensä 13,340.

Kaupunki on jaettu neljään suureen kortteeriin, joissa eri uskolaiset
asuvat erillään toinen toisistaan. Koillisessa kortteerissa asuvat
Muhamettilaiset, luoteisessa kristityt, lounaisessa Armenialaiset ja
kaakkoisessa Judalaiset.

Näistä kortteereista on erittäin Judalaisten kortteeri silmiinpistävä
huonoin rakennustensa ja äärettömän likaisuutensa tähden. Sen perästä
on muhamedilaisten kortteeri kurjin. Molemmat jälillä olevat ovat
paljoa siivommat. Nämä kortteerit ovat erotetut toisistaan kaupungin
kahden suurimman kadun kautta, joiden varrella bazarit ovat.

Jerusalemissa on useampia isoja, eri kirkkokunnille kuuluvia
luostareita, ja juuri nykyään on Zionin vuorelle rakennettu
yksinkertainen, mutta erinomaisen soma protestanttinen kirkko. Tämän
kirkon esimiehenä on pispa Gobat ja hänen allensa kuuluu useita
englantilaisia ja saksalaisia evankelisia opettajia.

Tuossa protestanttisessa kirkossa olimme, täällä viipyessämme, joka
sunnuntaina tilaisuudessa muiden kristiveljein kanssa viettämään
harrasta jumalanpalvelusta ja veisaamaan Jumalan kunniaa juuri samoilla
virsillä, joita David tällä sialla teki ja lauloi. Hyvin liikuttava oli
kuulla Jerusalemissa saarnattaman ristiinnaulitusta.

Me saimme useiksi illoiksi ystävällisen kutsumuksen pispa Gobatin
luokse ja kohtasimme siellä ne protestanttiset opettajat ja
lähetyssaarnaajat, jotka asuvat Jerusalemissa. Nämät olivat: pastori
Crawford Englannista, pastori Valentiner Preussista, herrat Hefter ja
Baeley, erään Londonissa löytyvän judalaisen lähetysseuran lähettämät
saarnaajat, ja herrat Klein ja Sandrecsky, jotka Englannin kirkon
lähetysseura oli lähettänyt. Paitsi näitä tapasimme täällä koko joukon
matkustavia niinhyvin Englannista kuin Saksanmaalta.

Nämä iltaseurat tuon protestanttisen pispan luona Jerusalemissa alkoivat
rukouksella, jonka pispa itse piti ja jonka aikana kaikki läsnäolijat
olivat polvillansa. Sitten puheltiin kaiken iltaa hengellisistä
asioista, ja kokous päättyi rukouksella ja veisulla. Kalliita olivat
todellakin nämä kristillisten veljesten kokoukset tuossa pyhässä
kaupungissa. Milloinkaan emme unohda sitä rakkautta ja ystävällisyyttä,
jolla pispa ja hänen rouvansa meitä kohtelivat, ollessamme
Jerusalemissa.

Prostestanttinen seurakunta Jerusalemissa ei ole monen vuoden vanha.
Se on sen lähetysseuran toimeen panema, joka Londonissa on syntynyt
Kristinuskon levittämistä varten Judalaisten seassa.

Ensimäinen saarnaaja, jonka tämä seura lähetti Palestinaan, tuli
tänne 1820; mutta vasta m. 1824 asettui ensimäinen lähetyssaarnaaja
Jerusalemiin asumaan; hän oli T:ri Dalton. Hän kuoli jo v. 1826,
melkein kohta sen jälkeen kuin tuo myöskin jo kuollut pappismies
Nicolayson saapui paikalle hänen apulaiseksensa. Wihdoin, monien
vastusten perästä Turkkilaisten puolelta, onnistui saada ostaa
protestanttisen kirkon rakentamista varten tarpeellinen tontti. Useita
rakennuksia ruvettiin heti panemaan toimeen, mutta kun työ jo oli
melkoisesti edistynyt, kuoli rakennusmestari ja tämä tapaus ynnä
Egyptiä vastaan syttynyt sota esti rakennuksen valmistumista.

W. 1841 päättivät Englannin ja Preussin hallitukset yhteisellä
kustannuksella toimeen panna ja voimassa pitää erityistä protestantista
hiippakuntaa Itämailla ja Jerusalem määrättiin pispan istuimeksi. Tämä
hiippakunta oli käsittävä Mesopotamian, Kaldean, Syrian, Palestinan,
Egyptin ja Abyssinian. Englannin ja Preussin hallitukset valitsevat
pispan vuorotellen. Jo syksyllä v. 1841 vihittiin Mikael Salomo
Aleksander, eräs kääntynyt Judalainen, Jerusalemin ensimäiseksi
protestanttiseksi pispaksi. Yksi Judan hajoitetun suvun jäsen palasi
takaisin isäinsä kaupunkiin kristittynä pispana —todellakin merkillinen
tapaus, suuri ajan merkki, jota kristityt, tuo hengellinen Israel,
pitivät enteenä sen lupauksen täyttämiseen, joka sanoo että uudistuneet
heistä tulevat autuaiksi ja tunnustavat sydämessänsä Messiaan, jonka
heidän esi-isänsä tuomitsivat kuolemaan, ja ottavat Hänen nimessään
haltuunsa luvatun maan niinhyvin sanan maallisessa kuin hengellisessä
merkityksessä.

Pispa Aleksander kuoli jo v. 1845 ja hänen jälkeensä tuli pispaksi
Gobat, joka ennen suurella innolla oli lähetyssaarnaajana työtä tehnyt
Itämailla, erittäinkin Abyssiniassa.

Toisena päivänä senjälkeen kuin Filisteasta olimme takaisin tulleet,
oli sapatti. Jo varhain aamulla jätin minä leirimme ja ohjasin kulkuni
Jerusalemiin päin, viettääkseni siellä jumalanpalvelusta. Edessäni
oleva kaupunki, tuo rakas vuori, jonka jyrkkää tietä minä kuljin,
Gethsemane sen juurella, ja sapatin rauhallisuus, — nämä kaikki
yhdistyneenä olivat voimallisin saarna sydämelleni, Minkä milloinkaan
olin kuullut.

Minä kävin ensin hotellissa asuvain ystäväini, Lejonhufvudin ja
Doughtyn luona ja menin sitte heidän seurassansa protestanttiseen
kirkkoon.

Tämä kirkko on rakettu kauniille avonaiselle paikalle Zionin vuorelle,
ja on todellakin siellä Herran Zionina tuon pyhän kaupungin pimeyden
keskellä.

Wuonna 1842 laski pispa Aleksander tämän kirkon perustuksen. Työtä
jatkettiin sitten yhtämittaa Tammikuuhun v. 1843, jolloin Turkkilaiset
koettivat estää sen pitkittämistä. Wastuksia ilmaantui nyt runsaasti,
mutta Herran avulla ja kristittyjen uutteruuden kautta päästiin niistä
kaikista, ja siellähän nyt seisoo Zionin vuorella tuo yksinkertainen
mutta erinomaisen soma kirkko ikäänkuin Jumalan vartiatornina, josta
hänen sotamiehensä katselevat pyhää maata, valloittaaksensa sitä ja
tehdäksensä sitä pyhän kansan maaksi.

Me olimme täällä evankelisessa jumalanpalveluksessa, joka alkaa
k:lo 10 e.p.p. ja iltapuolla päivää kuulimme saksalaisen saarnan;
semmoinen pidetään täällä joka sunnuntai klo 3. Molemmat saarnat olivat
erinomaisen hyvät.

Jerusalemin protestanttiset kristityt tekevät työtä monella haaralla.
Täällä löytyy eräs sairashuone Judalaisia varten, jossa on siaa
36 sairaalle, ja moni köyhä Israelilainen on täällä saanut sekä
ruumiin että sielun terveyden. T:ri Mac-Gavon on tämän sairashuoneen
esimiehenä ja hänen apunansa on eräs herra Atkinson ynnä useampia
sairashoitajattaria; ja esimiehessä on yhtyneenä totinen kristillinen
rakkaus tottuneen lääkärin taitavuuteen.

Ilman sitä on Jerusalemissa Diakonissa-koulu, jonka pispa Aleksander
on perustanut, ja tätä koulua pidetään voimassa sekä tuon judalaisen
Londonissa olevan lähetysseuran kustannuksella että vapaaehtoisilla
apurahoilla. Poikakoulu on Zionin vuorella, ulkopuolella kaupungin
muuria eräässä nykyään rakennetussa huoneessa. Täällä opetetaan noin 30
lasta. Tyttökoulu on kaupungin sisäpuolella ja oppilasten lukumäärä on
lähes 20.

Täällä löytyy myös työhuone köyhiä varten, jotka ovat joko
kääntyneitä kristityitä tahi semmoisia, jotka siksi tahtovat tulla,
ja erityinen koulu Judalaisia naisia varten. Näiden lisäksi tulee
vielä Preussilainen sairas-huone ja tyttökoulu, joiden johtajina on
neljä diakonissaa, kaikki Kaiserwerthista kotoisin, ja eräs majapaikka
matkustajia varten.

Protestanttinen lähetystoimi näyttää sillä tavoin täällä vakaantuneen,
ja on tämä työ jo ruvennut hedelmiä kantamaan. Paitsi useampia
kääntymisiä sairasvuoteilla, joista kuulimme puhuttavan, kertoi pispa
Gobat että jotenkin suuri joukko turkkilaista sotaväkeä alkoi ruveta
kuultelemaan evankeliumia, ja, samassa kuin tämä häntä ilahutti,
lausui hän vakuutuksensa olevan, että, jos nämä sotamiehet todellakin
muuttuisivat kristityiksi, sen seurauksena voisi olla yleinen
kristittyjen murha.

Kun tulimme takaisin hotelliin, oli siellä minun hevoiseni, jonka
aamulla, ennenkuin leiristä lähdin olin käskenyt tulkin lähettämään
hotelliin jälkeen puolenpäivän. Minä sanoin nyt jäähyväiset ystävilleni
ja ratsastin ylös öljymäelle olevaan leiriimme.

Me viivyimme vielä kolme päivää Jerusalemin läheisyydessä ja kaksi
viimeistä päivää asuin minä itse kaupungissa eräässä hotellissa,
saadakseni sanoa että kumminkin olin asunut Jerusalemin muurein
piirissä.

Me mietimme nämät päivät ystäväin ja kristiveljesten seurassa ja teimme
useampia kävelyitä ulos kaupungista, joilla retkillä meitä useimmasti
seurasi Jerusalemissa asuvia opettajia, jotka hyväntahtoisesti
selittivät meille kaikkein raamatussa nimitettyin paikkain aseman niin
hyvin, kuin he monivuotisten tutkimusten avulla sitä luulivat voivansa
tehdä.

Eräänä iltana olimme lähetyssaarnaajain kokouksessa, joka pidettiin
suuressa koulusalissa Zionin vuorella. Kun olimme tulleet paikalle,
kehoitettiin minua kertomaan hengellisistä liikunnoista Ruotsissa,
joista huhu oli levinnyt veljesten kokoukseen Jerusalemissakin ja
joista täällä olevat kristityt iloitsivat. Wähän aikaa arveltuani,
lupasin noudattaa veljesten tahtoa; mutta eräs lähetyssaarnaaja
Indiasta, jonka ensin tuli mainita jotakin kokemuksistaan tältä
lähetysalalla, kulutti niin paljon aikaa kertomukseensa, ettei enää
kellään toisella ollut tilaisuutta nousta puhumaan. Kuitenkin ilmoitin
minä opettajille yksityisesti yhtä ja toista niistä suurista yleisistä
herätyksistä, jotka liikkuvat minun kotimaassani, ja pieninkin
sivuseikka näytti heitä suuresti miellyttävän.

Kun nyt lopetan tämän luvun ja samassa jätän Jerusalemin, tunnen minä
kuinka heikko ja vaillinainen kertomukseni tästä kaupungista on. Minä
olen vaan lausunut muutamia sanoja siitä, enkä voinutkaan muuta tehdä;
sillä jos tätä kaupunkia olisin ruvennut laveammin kertomaan ja sen
erityisiä osia kuvaamaan, olisi siitä syntynyt suuri teos, johon ei
minulla ole kykyä ja johon ilman sitä olisi tarvittu enemmän tutkimusta
ja kauvempaa viipymistä näillä pyhillä seuduilla, kuin mitä minulle oli
sallittu.




Kolmastoista Luku.

Jerusalemista Sichemiin — Samarialaiset.


Tuorstaina 3:s päivä Toukokuuta suorimme me matkaan. Iltapuolella
päivää otettiin teltit alas, kaikki kapineet sälytettiin kokoon,
ja muulit, jotka olimme vuokranneet koko siksi ajaksi, kuin vielä
Palestinassa ja Syriassa matkoillamme viivyimme, olivat aamulla
varhain saapuvilla meidän leirissä. Puolipäivän aikaan läksimme
me hotellistamme Jerusalemissa ja ratsastimme ylös Öljyvuorelle,
nähdäksemme kuinka miehemme kuormittivat muuleja.

Silloin tällöin vilkahti silmä miesten puuhasta alas Gethsemaneen,
Kidronin ojaan ja Morian vuorelle, jolla jälkimmäisellä on temppelin
piha ja koko kaupunki sen ympärillä. Kun rakkaista ystävistä on
erkaneminen, tahtoo mielellään ikäänkuin viivyttää noita viimeisiä
rientäviä hetkiä, että oikein ehtisi painamaan armastensa muodon iäksi
päiviksi muistiinsa. Melkein sama oli meidän laitamme täällä, kun
jätimme nämä armaat seudut. Me nousimme vihdoin hevostemme selkään,
katselimme viimeisen kerran tätä kaunista näkyä — Öljyvuoren pyhää
ympäristöä — ja ulotimme matkamme Pohjoseen päin — meidän rakasta
vaikka kaukaista kotoa kohden.

Me ratsastimme alas Öljyvuoren rinnettä myöten, sivusimme vielä kerran
Gethsemanen ja Kidronin ja tulimme sille tielle, joka Damaskun portista
menee Pohjoseen päin Jerusalemista.

Matkamme alussa katsahdimme me useasti taaksemme, saadaksemme vielä
kerran nähdä Jerusalemin kolkkoja muureja ja Öljyvuoren tummia
kukkuloita laskevan auringon valossa. Wihdoin katosi taaksemme tuon
pyhän kaupungin viimeinen haave ja Öljyvuoren korkein kukkulakin meni
näkymistämme.

Wähän ajan perästä, sitte kuin Jerusalem oli kadonnut näkymistämme,
laski aurinko ja iltarusko levitti punertavaa loistoaan Judean vuorille
ja laksoihin ja valaisi esineitä yhä vaihtelevilla, ihanilla väreillä.
Wärit välkkyivät joka tuokio eri tavalla, sillä auringon valo heikkoni
heikkonemistansa ja nousseen kuun himeä kumotus rupesi taistelemaan sen
kanssa vallasta, kunnes vihdoin täyden kuun hopealta hohtava kehä oli
ainoa valo, joka johti meidän kulkuamme.

Seutu, jonka läpitse matkasimme, oli hedelmällisempi kuin mikään
toinen paikka, jonka Judeassa olimme nähneet. Eivät ainoastaan laksot
olleet viljellyt, vaan useimmat vuoretkin olivat peitetyt vihannoilla
penkerillä aina huippuun asti, ja näköalat olivat vähän vapaammat kuin
tavallisesti tässä omituisessa vuorimaassa.

Illan suloinen viileys ynnä tuo ihana seutu, jonka läpitse matkasimme,
ja tuo kirkas kuuvalo, joka meitä johti, teki tämän ratsastuksen
eriomaisen viehättäväksi.

Me ohjasimme kulkumme Betheliä kohden, jossa aioimme pystyttää
telttimme ja olla yötä. Matkalla sinne sivusimme me Anathoth'in joka
on yksi niistä neljästä kaupungista, jotka luvatun maan jaossa tulivat
Benjaminin suvulle. Anathoth on erään Israelin suurimman prophetan,
nimittäin Jeremiaan, syntymäpaikka. Hän oli Hiskiaan poika, Anathothin
papeista, Benjaminin maalta. Täällä tuli hän jo nuorukaisena kutsutuksi
Herran prophetaksi. Kun hän täällä vastasi Jumalalle: "voi Herra,
Herra! katso en minä kelpaa saarnaamaan, sillä minä olen nuori" sai hän
vastaukseksi: "älä sano: minä olen nuori; mutta sinun pitää kaikkiin
niihin menemän, kuin minä sinun lähetän ja puhuvan kaikkia, kuin minä
sinulle käsken. Älä Pelkää heitä! sillä minä olen tykönäs, ja pelastan
sinun, sanoo Herra". Kun Jeremias tässä syntymäkaupungissaan sai
kärsiä vainoomista ja asujamet eivät tahtoneet ottaa korviinsa hänen
sanojansa, vaan uhkasivat tappaa hänen, jollei hän lakannut puhumasta
Herrasta, julisti Herra prophetan kautta Anathothille seuraavan
rangaistuksen: "Sentähden sanoo Herra näin Anathothin miehiä vastaan,
jotka sinun henkeäs väijyvät ja sanovat: älä ennusta meille Herran
nimeen, jolles muutoin tahdo kuolla meidän käsissämme. Sen-tähden näin
sanoo Herra Zebaoth: katso, minä etsin heitä kostolla, nuoret miehet
pitää heistä miekalla tapettaman, heidän poikansa ja tyttärensä pitää
nälästä kuoleman, niin ettei heistä pidä mitään jäämän; sillä minä
saatan Anathothin miehille onnettomuuden sinä vuonna, koska heitä
kostolla pitää etsittämän."

Me saavuimme sitte Betheliin klo ½ 10 aikaan ja pystytimme leirimme
ihan kaupungin viereen. H:ra Botcharbyn muulit eivät tulleet perille
samaan aikaan kuin meidän, vaan paljoa myöhempään, niin että Botcharby
ja Taylor joivat teetä meidän kanssa ja lepäsivät meidän telteissä klo
1:teen yöllä, jolloin heidän telttinsä vihdoinkin tuli.

Nykyinen Bethel on rakettu jotenkin avaralle vuorelle, jota laaksot
ympäröivät. Wuoret rajoittavat näköalaa joka taholta, etelässä eivät ne
kuitenkaan ole ylen korkeita, niin että kenties tuon suuren moskeijan
kuvusta Jerusalemissa voi nähdä Betheliin. Tuon vanhan kaupungin
rauniot viruivat hajallaan meidän leirimme ympärillä ja näyttivät
todistavan, että me nyt olimme samalla paikalla, jossa raamatussa
mainittu Bethel kerran seisoi. Rauniot ovat kukistuneitten huonetten
perustuksia, muurein jätteitä ja suurempia ja pienempiä kiviläjiä.
Alhaalla länteenpäin antamassa laaksossa on lammikko eli vesisäiliö,
joka on rakettu kivestä 300 jalkaa pitkäksi ja noin 200 jalkaa
leveäksi. Täällä löytyy myös kaksi kirkasta lähdettä.

Näillä lähteillä juotti Abraham usein karjaansa, sillä patriarkka on
tänne toisinaan pystyttänyt telttinsä; laaksoin runsaat laitumet ja
lähdetten raitis vesi houkutteli häntä tänne.

Täällä lepäsi kerran Jakob, paetessaan veljensä Esaun vihaa, ja oli
yötä paljaan taivaan alla, kivi päänalaisena. Täällä näki hän unissaan
ne kummalliset tikapuut, jotka olivat taivaan ja maan välillä, ja
näki Jumalan enkelein käyvän niitä myöten ylös ja alas, ja Herra itse
seisoi ylimpänä ja sanoi: "Minä olen Herra, Abrahamin sinun isäs
Jumala, ja Isakin Jumala: tämän maan, jonka päällä sinä makaat, annan
minä sinulle ja sinun siemenelles. Ja sinun siemenes pitää olevan
niinkuin maan tomu, ja sinun pitää leviämän länteen ja itään, pohjaan
ja etelään päin. Ja sinussa pitää kaikki sukukunnat maan päällä
siunatuksi tuleman, ja sinun siemenessäs. Ja katso, minä olen sinun
kanssas, ja varjelen sinua, kuhunkas ikänäs joudut, ja saatan sinun
jälkensä tälle maalle: sillä en minä hylkää sinua siihen asti, että
minä kaikki teen, mitä minä sinulle puhunut olen". Kun Jakob heräsi,
pelkäsi hän ja sanoi: "totisesti on Herra tässä paikassa; eikä tässä
muu ole kuin Jumalan huone ja taivaan ovi" Hän pystytti kiven, jota hän
oli käyttänyt päänsä alaisena, muistopatsaaksi ja kutsui paikan Bethel
(Jumalan huone). Hän teki täällä lupauksen että jos Jumala oli hänen
kanssansa ja varjeli häntä matkalla ja toi hänen takaisin rauhassa
kotia isänsä tykö, Herra oli oleva hänen Jumalansa ja tämä kivi, jonka
hän oli pystyttänyt, oli oleva Jumalan huone.

Kolmenkymmenen vuoden perästä tuli Jakob takasin Betheliin, mutt'ei
silloin yksinäisenä pakolaisena, vaan suuren palvelia-joukon ja
mahtavan karjalauman kanssa, jotka hän oli ansainnut sukulaisensa
Labanin luona Mesopotamiassa. Täällä hautasi hän erään tammen alle
Deboran, Rahelin imettäjän. Täällä ilmestyi uudestaan Jumala Jakobille
ja antoi hänelle toistamiseen nimen Israel. Täällä pystytti hän
alttarin Herralle Jumalalle, niinkuin hän luvannut oli.

Kun Israelin valtakunta jaettiin, tuli Bethet kahdessa suhteessa
merkilliseksi, ensiksi että se oli pyhä paikka, toiseksi että se oli
rajalinnana ja tosiaankin avaimena molempiin valtakuntiin.

Kuningas Jerobeam rakensi Betheliin alttarin ja asetti sen päälle
kultaisen vasikan ja pakoitti kansansa uhraamaan sille, eikä päästänyt
heitä menemään Jerusalemin temppeliin viettämään jumalan palvelustansa,
sillä hän pelkäsi että kansa siinä tapauksessa kääntyisi uudestaan
Judan kuningasten puolelle. Kun Jerobeam kerran oli valmistanut
Bethelissä suuren juhlan ja juuri seisoi alttarinsa edessä, valmisna
uhraamaan, tuli Jumalan mies Judasta Herran sanan kautta Betheliin
ja huusi alttaria vastaan ja sanoi: "Alttari, alttari! näin sanoo
Herra: katso, Davidin huoneelle on syntymä poika, Josia nimeltä:
hän on uhraava sinun päälläs korkeuden pappeja, jotka sinun päälläs
suitsuttavat, ja on polttava ihmisen luita sinun päälläs". Ja hän
lisäsi: "tämä on se ihme, jonka Herra puhunut on: katso, alttarin
pitää halkeaman, ja tuhka, joka sen päällä on, pitää hajotettaman".
Koska kuningas Jerobeam tämän kuuli, julmistui hän, oikaisi kätensä
tuota uskaliasta miestä kohden ja sanoi: ottakaat hän kiinni; mutta
samassa kuivettui hänen kätensä, ettei hän taitanut sitä jälleen vetää
puoleensa, ja ennenkuin kukaan ehti tuohon rohkeaan mieheen kiinni
käymään, halkesi alttari ja tuhka sen päältä hajosi. Kuningas sanoi
miehelle: "rukoile sinun Jumalaas minun edestäni, että minun käteni
taipuis minun tyköni. Niin Jumalan mies rukoili nöyrästi Herraa, ja
kuninkaan käsi taipui jälleen hänen puoleensa ja tuli niinkuin se oli
ennenkin ollut".

Tämän epäjumalan palveluksen tähden muutettiin Bethel'in nimi toisinaan
Bethaven'iksi: epäjumalain huone.

Yli näiden vuorten ja näiden laaksoin kautta matkusti Elias Jordanin
virralle viimeisellä matkallaan maan päällä.

Jumalan miehen ennustus Bethelin alttarista kävi viimein toteen, kun
Josia, täynnä kiivautta epäjumalia vastaan, myöskin tuli Betheliin
sille korkeukselle, jonka Jerobeam tehnyt oli ja joka Israelin saatti
syntiä tekemään. Hän kukisti sen alttarin ja korkeuden, survoen sen
tuhkaksi ja poltti myös metsistön. Kun Josia kääntyi taaksepäin,
sai hän nähdä haudat, jotka olivat vuorella, ja lähetti noutamaan
luut haudoista ja poltti ne alttarilla ja saastutti sen Herran
sanan jälkeen, kuin Jumalan mies huutanut oli. Ja hän tappoi kaikki
korkeusten papit, kuin siellä olivat, alttareilla ja poltti ihmisten
luut niitten päällä ja palasi Jerusalemiin.

Me jätimme Bethelin varhain seuraavalla aamulla ja pitkitimme matkaamme
Pohjoseen päin. Meillä oli aikomus sioittaa illaksi leirimme Sichariin,
jonka "maa-kartanon" Jakob antoi pojallensa Josephille ja jossa me
olisimme tilaisuudessa käymään tuolla rakkaalla Jakobin lähteellä,
jolla Herra kerran matkasta väsyneenä levähti.

Me poikkesimme matkallamme Siloon, joka on taipaleen matkan päässä
itäänpäin Bethelin ja Sicharin välillä käyvällä tieltä. Silon ympärillä
oleva seutu on ruma; et näe muuta kuin pyöreitä alastomia vuoria ja kun
tulet tuon entisen kaupungin raunioille, eivät ne mitään erinomaisia
ole. Ensin tullaan eräälle neliskulmaiselle rakennukselle, joka
silminnähtävästi ei ole aivan vanhoilta ajoilta; se näyttää ensin
olleen kirkkona, mutta on sitte muutettu linnaksi; sen muurit omat 4
jalkaa paksut. Wähän matkan päässä tästä rakennuksesta viruvat Silon
rauniot siellä täällä hajallaan.

Paikan pyhät muistot ainoastaan voivat houkutella matkustajaa tälle
syrjäretkelle Siloon.

Täällä sai liitonarkki ensimäisen vakinaisen paikkansa, sitten kuin
Israelin lapset olivat valloittaneet maan, joka heille oli luvattu, ja
täällä jakoivat he keskenänsä maan arvalla. Arkki jäi Siloon, siksi
kunnes se Aphek'in tappelussa joutui voittavain Philistealaisten
käsiin. Täällä lankesi pappi Eli alas tuoliltaan ja kuoli, saadessaan
sanoman tästä tappelusta, arkin ryöstöstä ja molempain poikainsa
kuolemasta.

Siloon vei kiitollinen Hanna pienokaisen poikansa Samuelin,
"antaaksensa häntä Herralle kaikeksi elinajaksensa, että hän Herralta
rukoiltu oli".

Silossa vietettiin joka vuosi suurta juhlaa sen ajan muistoksi, jolloin
liitonarkki oli täällä. Silon tyttäret hyppivät tässä juhlassa ja
eräsnä vuonna, kun tätä juhlaa vietettiin, kätkivät nuoret miehet
Benjaminin suvusta itsensä läheisiin viinamäkiin. Kun hyppy oli
parhaimmallansa, riensivät miehet esille ja ryöstivät nuo tanssivat
neidot, veivät heidät kotiansa ja jokainen otti vaimoksensa sen, jonka
hän oli kiinni saanut.

Todistukseksi, kuinka julmalla tavalla naisia näillä seuduilla
nykyään kohdellaan, tahdon vaan kertoa seuraavan kohtauksen: Me
olimme istahtaneet keskelle raunioita, levätäksemme hetken aikaa ja
syödäksemme aamiaista. Suuri joukko miehiä, kumminkin 50 luvulta,
istui meidän ympärillämme, katsellen meitä kummastuksella ja
uuteliailla silmäyksillä. Joukko vanhoja ja nuoria naisia oli myöskin
lähestynyt katselemaan vieraita; muutamat miehistä ärjäsivät heille,
että korjaisivat luunsa. Kun eivät he kohta noudattaneet heidän
epäkohteliasta käskyänsä, viskasivat he isoja kiviä heidän jälistänsä
ja ajoivat heidät pois, ikäänkuin lammaslaumaa ajetaan.

Tämän paikkakunnan väestö on tunnettu hyvin villiksi. He kokoontuvat
aina suurissa joukoissa matkustavain ympärille ja pyytävät hyvin
vaativalla tavalla "baksjista". He kalistelevat samassa miekkojansa ja
pitkiä pyssyjänsä, ja jos he matkustajissa havaitsevat vähänkin pelkoa,
tulevat he yhä rohkeammiksi ja hävyttömämmiksi; mutta he ovat itse
tavallisesti hyvin pelkureita ja pysyvät tarpeenmukaisen matkan päässä,
jos matkustajat näyttävät heistä kelvollisilta ja vakavilta.

Me pitkitimme matkaamme Pohjoseen päin. Me kävimme tänä päivänä
yli Judean rajan ja tulimme Samarian maakuntaan. Nuo alastomat,
hedelmättömät kalliot rupesivat nyt harvenemaan ja me sivusimme yhden
viljavan lakeuden toisensa perästä. Useampia kyliä näkyi etäällä ja
näköalat levisivät joka askelelta.

Me tulimme vihdoin ylängölle, josta meillä oli vapaa ja ihana näköala
edessämme. Suuri, puoltatoista penikulmaa pitkä lakeus ulottui täältä
etelästä Pohjoseen ja sen leveys saattoi olla noin puolta penikulmaa.
Idässä rajoittivat tätä lakeutta synkät, matalat vuoret, lännessä
päin olivat vuoret paljoa korkeammat, niin että niiden kukkulat
nousivat yli koko ympärillä olevan seudun. Korkein näistä vuorista on
tuo tunnettu Garizim, jonka kukkulalla vielä löytyy Samarialaisten
temppelin jäännöksiä. Heti Garizimin pohjoispuolelta tulee näkymiin
Ebal. Wedellä runsaasti siunatussa laksossa näiden molempain mahtavain
vuorten välissä on tuo tunnettu Sichar, ja idänpuolella kaupungista
tuon suuren äsken mainitun lakeuden rajalla on mainio Jakobin lähde.
Kaukana pohjassa päin näkyy Hermonin mahdottoman suuri vuorenhuippu
kohottavan hopealta hohtavaa lumilakeansa pilviä kohden. Maksaa kyllä
vaivan seisahtaa tähän hetkeksi aikaa vähän likemmin tarkastelemaan
tätä näköalaa, joka on kauniimpia pyhässä maassa.

Kun sitte ratsastat yli tämän suuren lakeuden, havaitset sen joka
paikassa olevan hedelmällisen ja verrattavasti hyvin viljellyn ja tie
luikertaa edelleen yhtä mittaa läpi peltoin ja viljavainioiden. Samalla
lakeudella, jossa maamies kyntää peltoa, jonka hän äsken on niittänyt,
häälyttelee tuuli juuri hänen vieressään kypsinyttä eloa, joka odottaa
leikkuuta.

Kylät eivät ole lakeudella, vaan niitä nähdään siellä täällä vuorten
välissä, jonne ne ovat raketut paremman turvallisuuden vuoksi
vihollisen päällekarkauksilta.

Kaksi tietä käy tätä lakeutta pitkin Sichariin, toinen seuraa noiden
läntisten vuorien juurta, toinen kulkee lakson pohjassa. Tuo viimeksi
mainittu vie matkustajan Jakobin lähteen ohitse, jonka tähden me
tietysti valitsimme tämän tien.

Luultavasti matkusti Mestari opetuslastensa kanssa tätä samaa tietä,
kun hän aikoi Judeasta Galileaan ja silloin täytyi kulkea Samarian
kautta. Hän kävi yli tämän polttavan lakeuden, juuri kuin päivä oli
palavimmallansa, sillä kuudennella hetkellä eli puolipäivän aikaan
saapui hän Jakobin lähteelle, jossa hän matkasta väsyneenä istahti
levähtämään.

Puolipäivän aikaan saavuimme mekin nyt tälle lähteelle ja istahdimme
tähän niinhyvin levätäksemme kuin myöskin saadaksemme itse paikalla
lukea tuota suloista kertomusta Johanneksen 4:ssä luvussa. Kun
Jesus väsyneenä oli istahtanut tähän ja opetuslapset olivat menneet
kaupunkiin ostamaan ruokaa, tuli yksi Samarian vaimo vettä noutamaan ja
Jesus sanoi hänelle: anna minun juodakseni.

Waimon vastaus osoittaa selvästi mikä kiukku malliksi Samarialaisten ja
Judalaisten välillä, kun hän vastasi tuolle janoovalle, joka lähteellä
pyysi häneltä vettä: "kuinka sinä minulta juoda tahdot, joka olet
Judalainen, ja minä olen Samarialainen?"

Wapahtajan vastaus sitä vastaan osoittaa hänen ääretöntä rakkauttansa.
Waimolle, joka ei tahdo antaa hänelle vettä Jakobin lähteestä, tarjoo
hän pyytämättä Elämän vettä, Jumalan anteeksiantavaa rakkautta, joka
ijankaikkisesti sammuttaa sielun janon. Hän avaa vaimon sydämen uskolle
puhumalla hänen kanssansa hänen synneistänsä ja osoittamalla todeksi,
että hän oli propheta, jonka kaikkinäkevä silmä jo aikoja sitten oli
nähnyt hänen, ennenkuin hän nyt tuli lähteelle, vettä noutamaan.

Kun vaimo tämän havainnon johdosta rupesi puhumaan hänen kanssansa
rukouksesta ja sanoi: "meidän isämme ovat tällä vuorella kumartaneet
ja rukoilleet, ja te sanotte: Jerusalemissa on se sia, jossa pitää
rukoiltaman", opettaa vapahtaja hänelle oikean rukouksen laatua,
sanoen: te ette tiedä, mitä te rukoilette, mutta hetki tulee ja on nyt
jo, että totiset rukoiliat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa;
sillä Isä tahtoo myös senkaltaisia, jotka häntä rukoilevat. Jumala on
henki, ja jotka häntä rukoilevat niiden pitää hengessä ja totuudessa
häntä rukoileman.

Tähän vastasi vaimo: minä tiedän, että Messias on tuleva, joka
kutsutaan Kristus: koska se tulee, niin hän ilmoittaa meille kaikki.

Jesus ilmoitti silloin kuka hän oli, sanoen: "minä olen se, joka puhun
sinun kanssas". Tämä sana tunki syvälle vaimon sydämeen ja hän uskoi
sen.

Opetuslapset tulivat nyt takaisin ja heidän tulonsa keskeytti tämän
merkillisen keskustelun Jakobin lähteellä.

Waimo jätti vesiastiansa ja meni kaupunkiin ja sanoi ihmisille: Tulkaat
katsomaan sitä ihmistä, joka minulle sanoi kaikki, mitä minä tehnyt
olen: olleeko hän Kristus?

Sillä aikaa rukoilivat opetuslapset häntä, sanoen: Rabbi, syö.

Hän vastasi heille: "minulla on ruokaa syödäkseni, jota ette tiedä", ja
selitti heille mitä ruokaa hän tarkoitti, lisäten: "minun ruokani on
se, että minä teen hänen tahtonsa, joka minun lähetti, ja täytän hänen
tekonsa".

Kun sen päivän ilta tuli, jolloin Jesus oli istahtanut levähtämään
lähteelle, oli suuri joukko Samarialaisia kokoontunut hänen
ympärillensä, kuulemaan hänen sanojansa. Moni uskoi hänen sanainsa
tähden ja hän viipyi siellä kaksi päivää, saarnaten Jumalan
valtakunnasta, joka nyt oli tullut aivan lähelle.

Hyvin liikuttava oli tämä kertomus, kun istuttuamme maahan lähteen
ympäri, aukaisimme raamattumme ja luimme sen.

Lähde on viimeisinä vuosina täytetty kivillä ja soralla melkein
aina reunoihin saakka. Kerrottiin minulle että lähiseuduilla asuvat
Muhamedilaiset ovat tämän ilkiötyön tehneet vihasta kristityitä
kohtaan, jotka aina kävivät tällä lähteellä ja pitivät sitä kalliina
paikkana.

Kun se viimeisen kerran, ennenkuin se täytettiin, mitattiin, oli
se noin 75 jalkaa syvä. Se on hakattu kovaan kallioon. Se on ihan
ymmyrkäinen ja on 9 jalkaa läpimitaten.

Lähteen ympärillä nähdään erään rakennuksen jätteitä, luultavasti
jonkun kirkon raunioita, joka kristinuskon ensi aikoina oli rakettu yli
tämän kuuluisan lähteen.

Kreekkalainen kirkko on luullakseni juuri nykyään ostanut paikan,
perataksensa puhtaaksi kaivon ja arvattavasti sitte pilataksensa koko
paikan rakentamalla sen ylitse komean kirkon ja varustamalla lähteen
reunat kiiltävällä marmorilla, joten se menettää kaiken sen ihanuuden
mikä sillä nyt on, niin kauvan kuin lähde on avonaisella kentällä
paljaan taivaan alla, jommoinen se oli, silloin kuin vapahtaja lepäsi
sen reunalla.

Wähän matkan päässä Pohjoseen päin lähteestä on Josephin hauta.
Paikkaa osoittaa pieni nelikulmainen rakennus ja on varmaankin
sama paikka, johon Josephin luut todellakin laskettiin, sitte kuin
Israelin lapset olivat ne tuoneet Egyptistä luvattuun maahan. Joseph
vannotti nimittäin kuolinvuoteellaan Israelin lapsia ja sanoi: "kun
Jumala on teitä etsivä, viekäät pois minun luuni täältä". Ja Josephin
luut, jotka Israelin lapset olivat tuoneet Egyptistä, hautasivat he
Sichemissä siihen peltoon, jonka Jakob osti Hemorin lapsilta sadalla
hopiapenningillä; ja tuli Josephin lasten perinnöksi. Jakob osti
nimittäin, palattuaan Mesopotamiasta Kanaan maalle, Hemorin lapsilta
sadalla hopeapenningillä pellon-tilkun juuri lähellä Sichemiä. Tänne
pystytti hän majansa ja rakensi alttarin ja rukoili väkevätä Israelin
Jumalan nimeä.

Tässä kaupungin läheisyydessä, arvattavasti samalla lakeudella, jolla
me nyt olimme, olivat Sichemin ihanat laitumet, joilla Josephin veljet
paimensivat isänsä karjaa, kun Joseph lähetettiin heitä katsomaan,
jolloin he ensin päättivät tappaa hänen, mutta sitten tyytyivät siihen,
että myivät hänen Egyptin kauppamiehille.

Me jätämme Jakobin lähteen ja Josephin haudan ja pitkitämme matkaamme
länteen päin. Meidän oikealla puolellamme on nyt tuo mahtava Ebal
ja vasemmalla kädellämme tuo vielä korkeampi Garizim. Juuri suoraan
edessämme on Sichar, vanha Sichem, jota nyt kutsutaan Nabulus, keskellä
ihaninta ja hedelmällisintä laksoa näiden korkeain vuorten välissä.

Tähän laksoon kokosi Josua koko Israelin seurakunnan, sitte kuin hän
oli valloittanut luvatun maan ja "rakensi Herralle Israelin Jumalalle
alttarin Ebalin vuorella". "Ja koko Israel heidän vanhempainsa,
pää-miestensä ja tuomareinsa kanssa seisoivat molemmilta puolilta arkin
tykönä: puoli heistä Grisimin (Garizimin) vuoren kohdalla ja toinen
puoli Ebalin vuoren kohdalla". Täällä kuulutti Josua "kaikki lain
sanat, siunauksen ja kirouksen, kaiken sen jälkeen kuin kirjoitettu on
lakikirjassa".

Lakso on tässä niin ahdas että kansa, joka seisoi sen kummallakin
vierteellä, hyvin voi kuulla lain käskyt, jotka tässä heille
julistettiin.

Me ratsastimme edemmäksi tätä laksoa pitkin ja saavuimme vihdoin
Sichemin kaupunkiin. Me ratsastimme sen läpitse, tullaksemme leiriimme,
joka jo oli pystytettynä toisella puolella kaupunkia.

Ei juuri kukaan Europalainen pääse tämän kaupungin läpitse tulematta
herjatuksi sen villiltä, kiihkoisilta väestöltä. Me saimme nähdä monta
irvistelevää naamaa ja kuulla monta pistosanaa.

Kaupungissa on noin 8,000 asukasta, joista 500 ovat kristityttä, 150
Samarialaista, 50 Judalaisia ja tähteet Muhamettilaisia.

Täkäläinen muhamedilainen väestö on tunnettu hurjimmaksi suvuksi,
mitä koko Palestinassa löytyy, ja se on jotakin se. He ovat melkein
yhtämittaa puolittain kapinallisessa tilassa ja Turkkilaiset, maan
herrat, eivät juuri mitään voi näille alamaisillensa.

Ibrahim Pashan voimallisen hallituksin aikana, jolloin hän hallitsi
Syriaa isänsä Mehemed Alin nimessä, oli heidän taipuminen hänen
tahtonsa mukaan, sillä hän lannisti heidän uppiniskaisuutensa suurella
verilöylyllä. Mutta nykyisen heikon hallituksen aikana, ovat he
palanneet takaisin entiseen vallattomuuteensa.

Kristityt raukat, samaten kuin Samarialaiset ja Judalaiset, saavat
yhä kokea heidän julmuuttansa ja vainoansa, ja heitä häväistään,
rääkätään, vieläpä tapetaankin toisinaan hirveällä tavalla. Muutamia
vuosia takaperin ampui eräs Muhamettilainen varsin raakealla
mielellä Judalaisen pojan eräässä puotissa, ilman että hän siitä sai
kärsiä mitään rangaistusta. Juuri hiljakkoin hätyytti roistoväki,
hallitusmiesten yllytyksestä, kristityitä. He ryöstivät kristittyin
kirkon, protestanttisen kouluhuoneen ja lähetyssaarnaajain asuinpaikan
sekä monta muuta kristityille kuulumaa rakennusta. He tappoivat useita
ja harjoittivat monenkaltaisia julmia tekoja; ja kaikki tämä sai
tapahtua, ilman että turkkilaiset hallitusmiehet ryhtyivät mihinkään
toimeen, vallattomuutta hillitäksensä.

Kaupungin rakennukset ovat kivestä, kadut ahtaat ja likaiset, niinkuin
muut itämaalaiset kaupungit. Ei mitään raunioita vanhoilta ajoilta
löydy täällä, siellä täällä maan nähdään särjettyjä pylväitä ja
suurempia hakattuja marmorin ja granitin lohkareita.

Kaupungin historia ulottuu aina 4000 vuotta takaperin, jolloin
kerrotaan että Abraham tultuansa maahan "vaelsi sen maakunnan lävitse,
hamaan Sichemin paikkakuntaan, Morehn lakeuteen asti"; arvattavasti oli
Moreh Sichemin laakson senaikuinen nimi. "Ja siihen aikaan", kuuluu
vielä, "asuivat Kananealaiset maalla".

Sittemmin mainitaan uudestaan tätä paikkaa pyhässä historiassa, kun
kerrotaan kuinka patriarkka Jakob "tuli siihen kaupunkiin Sichem, joka
on Kanaan maalla, sitte kuin hän oli tullut Mesopotamiasta; ja sioitti
itsensä kaupungin kohdalle". Täällä osti hän, niinkuin jo on mainittu,
pellontilkun, johonka hän teki majansa ja asui muutaman aikaa. Täällä
harjoitettiin sitten sitä väkivaltaa Dinaa, Lean tytärtä vastaan, jonka
kaupungin miehet saivat hengellänsä maksaa.

Kuinka Josephia täällä pahoin pidettiin, kuinka hän myytiin ja kuinka
koko Israel maan valloituksen perästä kokoontui tänne kuulemaan lakia,
on jo mainittu.

Sitten mainitaan taas Sichemiä Abi Melechin verisessä historiassa ja
valtakunnan jakamisessa Rehabeamin ja Jerobeamin välillä. Tämän paikan
rikkahin muisto on Wapahtajan viipyminen tässä kaupungissa, jolloin
monta Samarialaista kääntyi ja uskoi Häneen hänen sanainsa tähden.

Sanoin kaupungissa tätä nykyä olevan 150 Samarialaista ja nämät ovatkin
ainoat tähteet tästä lahkokunnasta. Heidän lukunsa, omituista kyllä, ei
ole moneen aikaan enennyt eikä vähennyt. He pitävät vielä katkerinta
vihaa Judalaisia vastaan, mutta odottavat samoin kuin jälkimmäiset
Messiasta, joka on tuleva auttamaan heitä heidän hädässänsä ja on
hankkiva heille valtaa ja rikkautta, armoa ja kunniaa.

Heidän jumalanpalveluksensa on hyvin Judalaisten jumalanpalveluksen
kaltainen ja he viettävät useimpia Israelilaisten juhlia ja juhlallisia
menoja.

Sinä päivänä, jolloin me saavuimme Sichemiin, viettivät Samarialaiset
Garizimin kukkulalla Passah'nsa (Pääsiäistä). Me olimme sentähden
kiiruhtaneet matkaamme, ehtiäksemme paikalle hyvään aikaan näkemään
tätä juhlallisuutta. Pääsiäistä viettävät Samarialaiset samoin kuin
Judalaiset jälkeen auringon laskun. Kun saavuimme leiriimme, saimme
harmiksemme kuulla että juhlallisuus oli jo lopussa, vaikka aurinko
tuskin vielä oli laskenut. Syynä siihen oli että seuraavana päivänä oli
sapatti (lauvantai) ja heidän Pääsiäisensä täytyi siis loppua klo 6
perjantai-iltana, jolloin lepopäivä alkaa.

Toisena päivänä ratsastimme me ylös Garizimin vuorelle; vuori ei ole
nimittäin niin jyrkkä, ettei sen huipulle voisi ratsastaa.

Täällä näimme Samarialaisten leirin, johon kuului useampia telttejä. He
jäivät nimittäin vuorelle sapatin päiväksi.

Me kävimme ylimmäisen papin luona hänen teltissään ja puhelimme hetken
aikaa hänen kanssansa tulkkimme avulla. Hän kertoi meille muun ohessa
että Garizim oli korkein vuori maan päällä, vaikk'ei se nouse yli 3,600
jalan yli merenpinnan. Kun me vastasimme että vuoria voidaan mitata
erinomaisen tarkasti ja että löytyy pian lukemattomia vuoria, jotka
ovat korkeammat kuin Garizim, sanoi hän kyllä olevan mahdollista että
vuoria voi löytyä, jotka juuresta huippuun olivat korkeammat kuin
tämä pyhä muori, jolla me nyt olimme, mutta että Garizim seisoi niin
korkealla ylängöllä, että sen juuri melkein kohosi yli korkeimpain
kukkulain. Kun me todistukseksi väitteellemme, että löytyi korkeampia
muoria kuin Garizim, osoitimme Hermonia, jonka täältä näimme kaukana
taivaanrannalla ja joka vuori on peitetty lumella ja jo siitäkin syystä
näyttää olevan korkeampi, vastasi hän syynä Garizimin lumettomuuteen
olevan sen, että tämä vuori oli likempänä aurinkoa kuin Hermon. Tähän
väitteesen emme tietäneet mitään vastata. Me käänsimme sentähden puheen
toisaalle ja ylimmäinen pappi jäi luultavasti siihen luuloon, että
meidän oli myöntäminen hänen olevan oikeassa, kun hän ilmoitti meille
kuinka korkea Garizim oli.

Hän sanoi myöskin Garizimin sisuksista virtaaman vettä kaikkiin
lähteisin maan päällä ja että sillä tavoin kaikki maailman maakunnat
saavat hedelmällisyytensä ja kaikki ihmiset elatuksensa tästä vuoresta.

Täällä oli, hänen ennustuksensa jälkeen, Messias kerta ilmestyvä.
Silloin on hän siunaava Samarialaisia ja tekee heidän suureksi ja
voimalliseksi kansaksi.

Tässä olisi ehkä paikallaan lausua muutaman sanasen Samarialaisten
synnystä ja historiasta. Kun Israelin lapset olivat viedyt pois
Babelin vankeuteen, lähetettiin uudisasukkaita heidän hävitettyihin
kaupunkeihinsa idänpuolella Palestinaa olevista maista. Maa oli sillä
aikaa sodan kautta paljastunut ja oli muuttunut melkein erämaaksi, ja
kun kansa oli viety vankeuteen, oli maa tullut autioksi ja asuttomaksi.
Sentähden oli melkein koko Kanaan maa tähän aikaan joutunut petojen
valtaan. Danista Bersabaan, Wälimerestä Jordaniin kuleksi leijonia,
karhuja, pantteria, hyenoja, susia ja sjakaleja. Uudisasukas ei voinut
niissäkään olla turvassa näiltä pedoilta. Ne hävittivät hänen karjansa
ja uhkasivat hänen omaakin henkeänsä.

Maahan muuttaneet muukalaiset luulivat syynä tähän onnettomuuteen
olevan sen, että Kanaan Jumala oli vihoissaan että he vielä palvelivat
vanhoja jumaliaan ja kun eivät he tietäneet kuinka heidän tuli
palvella Israelin Jumalaa, pyysivät he Assyrialaisia lähettämään
heille Judalaisia pappeja, jotka voisivat opettaa heille Judalaisten
jumalanpalvelusta. Uksi Kanaan maasta vankeuteen viedyistä papeista
lähetettiin nyt heille ja hän asettui asumaan Betheliin ja opetti
heitä Herran pelkoon. "He pelkäsivät Herraa ja palvelivat myös
epä-jumalitansa pakanain tavan jälkeen, kusta he tulleet olivat".

Semmoinen oli Samarialaisten lahkokunnan synty. He saivat sillä
tavoin osan Judalaisten raamatusta, oikeastaan Moseksen viisi kirjaa,
ja omistivat koko joukon Judalaisia juhlamenoja. He nimitettiin
Samarialaisiksi, koska he enimmästä päästä asuivat Samariassa.

Kun Judalaiset tulivat takaisin vankeudesta, pyysivät Samarialaiset
saada auttaa heitä temppelin rakennuksessa ja sillä tavoin yhtyä
heihin; mutta Judalaiset kielsivät tämän heiltä ja sanoivat itse
tahtovansa rakentaa Jumalansa huoneen. Kun Judalaiset sillä tavoin
hylkäsivät Samarialaiset, päättivät he rakentaa itsellensä erityisen
temppelin Garizimin vuorella, jonka temppelin he saivatkin valmiiksi
noin 420 vuotta ennen Kristuksen syntymää.

Sichem tuli nyt Samarialaisten pääkaupungiksi ja, Josephon luulon
mukaan, myöskin turvapaikaksi Judalaisille, jotka olivat tehneet
rikoksen, tahi semmoisille, jotka eivät tahtoneet noudattaa kirkkolain
ankaria käskyjä.

Tähän aikaan syttyi tuo tunnettu vihollisuus Judalaisten ja
Samarialaisten välillä, joka on kestänyt aina meidän aikoihin saakka.

Näistä ajoista asti näyttämät Samarialaiset aina pysyneen näillä
seuduilla. Kun he kerran hyökkäsivät Sicharissa asumain kristittyin
päälle, ajettiin he joksikuksi ajaksi pois Garizimin vuorelta.
Kristityt rakensivat silloin vuorelle kirkon ja kun Samarialaiset
yhtenään sitä ahdistivat, ja ottaaksensa sitä maahan, antoi keisari
Justinianus ympäröidä kirkon vahvalla linnoituksella, suojelluksensa
sitä Samarialaisten päällekarkauksilta.

Kun ristiretkein aikana maassa marsi milloin minkäkin vihollisen
sotajoukko, sai Sichar kärsiä samoja kovia kohtaloita kuin muut
kaupungit; se valloitettiin ja ryöstettiin kerta toisensa perästä.

Koko tällä melskeisellä ajalla ei, minun tietääkseni, mainita sanaakaan
Samarialaisista niissä kertomuksissa, jotka puhuvat Sicharista, ja
vasta eräs matkustava Judalainen, Benjamin Tudelasta, mainitsee
heistä jotakin, kun hän kahdennellatoista vuosisadalla kävi näillä
tienoilla. Hän sanoo tavanneensa Cæreassa Wälimeren rannikolla noin
200 Samarialaista ja Nabulossa, vanhassa Sichemissä lähes 100.
Muuten kuvailee hän heitä, heidän uskontoansa ja tapojansa melkein
samallaisiksi, jommoisina matkustaja ne vielä tänäpäivänä näkee.

Tästä lähin ovat matkustajat tuon tuostakin kertomuksissaan vähän
maininneet tätä merkillistä kansaa.

Oikein alakuloiseksi tuli mieli nähdessä tätä vähäistä vielä elävää
Samarialaisten joukkoa kokoontuneena sen vuoren huipulla, jolla heidän
esi-isänsä tavallisesti rukoilivat ja jossa he turhaan odottamat
Messiastansa.

Se paikka vuoresta, jossa me kohtasimme Samarialaisten leirin, oli
jotenkin avara ala heti alapuolella vuorenhuipun.

Me jätimme nyt Samarialaiset ja kävimme ihan vuoren huipulle. Täällä
löytyi avaria raunioita, jotka varmaankin olivat tuon äsken mainitun
kristillisen kirkon ja sen linnoituksen jäännöksiä, ja kenties löytyi
näiden raunioin seassa myöskin Samarialaisten entisen temppelin kiviä.

Wähän matkan päässä etelään päin näistä raunioista löytyy jonkinlainen
tasainen paikka, jonka luonto itse on tehnyt kallioon. Tämä tasakatto,
joksi sitä voisi sanoa, on epäsäännöllinen soikio muodoltaan, ja se on
lähes 45 jalkaa läpimitaten.

Tämä paikka on Samarialaisten "kaikkein pyhin". Joka kerta kuin
he lähestyivät sitä, riisuvat he kenkänsä ja tätä paikkaa kohden
kääntyivät he aina rukoillessaan, samoin kuin Muhamedilaiset aina
rukoillessaan kääntävät kasvonsa itäänpäin.

Samarialaiset luulevat että Abraham tällä kalliolla aikoi uhrata
poikansa ja että Jakob makasi täällä, kun hän näki unta taivaan
tikapuista, jonka tähden he kutsumat tätä paikkaa "Jumalan huoneeksi"
Betheliksi.

Wähän matkan päässä länteenpäin tuosta äsken mainitusta suuresta
linnanrauniosta seisoo 12 kiveä yhdessä rivissä. Samarialaiset sanovat
näiden olevan ne kivet, jotka otettiin Jordanista, kun Israelin lapset
tullessaan pyhälle maalle kävivät yli tämän virran.

Rauniot ovat siellä täällä hajallaan itse vuoren kukkulalla ja kun
suurella vaivalla olimme nousseet raunion korkeimmalle kohdalle, joka
on jonkinlainen torni, oli meillä sieltä niin suuri ja avara näköala,
että se veti vertoja mille näköalalle hyvänsä niistä, kuin jo pyhässä
maassa olimme nähneet.

Idässäpäin oli juuri alapuolellamme tuo rikas ja hedelmällinen
Mukhuan lakeus, jonka ylitse edellisenä päivänä olimme matkanneet.
Näin korkealta katsoen, näytti lakeus levitetyltä matolta. Sarat
olivat nelikulmaisia pilkkuja siinä, joista muutamat, äsken kynnetyt,
näyttivät tummanharmailta, toiset taasen, äsken kylvetyt, rehoittivat
ihanimmassa vihannuudessa ja vielä toiset, kypsinä leikkuuseen,
häikäsivät silmää heleänkeltaisella loisteellaan.

Tästä alangosta lähtee kaksi vihreätä haaraa. Toinen menee länteen päin
ja se on Sichemin lakso. Toinen kulkee vastaisella puolella itään päin
harmahtavain vuorentörmäin välissä. Tätä jälkimmäistä laaksoa sanotaan
Salemin laksoksi ja se on saanut nimensä eräästä vähäisestä kylästä,
joka on öljypuiden keskellä lakson pohjoisella vierteellä.

Täällä oli varmaankin Salem, yksi Sichemin kaupungeista, johon Jakob,
palattuaan Mesopotamiasta Kanaan maalle, pystytti majansa.

Täältä ulottuu sitte vuoren selänne pohjoista kohden, kunnes se näyttää
loppuvan hopealla seppelöityyn Hermoniin, joka tuolla etäällä näyttää
mahtamatta kulmakiveltä.

Lännessä päin kohouu koko joukko vuoria, joista muutamat ovat
terävähuippuisia, toiset ymmyrkäisten kumpuin näkösiä. Näiden vuorten
välistä vilkahtelee sieltä täältä esiin Saronin viljava, tammia kasvava
lakeus, joka ulottuu länteen päin aina Wälimeren rantaan asti.

Ympärillämme töröttävät Ephraimin vuoret, joiden välissä hedelmällisiä
lakeuksia ja viljavia laksoja luikertelee joka taholle mahdottoman
suuren verkon tavalla.

Kun jätimme Garizimin, ratsastimme alas toista tietä kuin vuorelle
nousseet olimme, ja tulimme nyt juuri Jakobin lähteen edessä olevalle
kedolle. Me kävimme vielä kerran tuolla rakkaalla paikalla ja palasimme
sitte leiriimme.

Tällä matkustuksellamme oli meidän seuralaisenamme ollut eräs kristitty
Arabialainen Sichemistä, joka oli täällä opettajana ja saarnaajana,
ja julisti Kristuksen evankeliumia maanmiehillensä. Tässä tärkeässä
toimessa oli hänellä apulaisena eräs hänen kansalaistansa, joka myös
oli tullut käännetyksi Kristinuskoon. Pispa Gobat Jerusalemissa oli
vihinnyt heidät molemmat protestanttisiksi papeiksi. He puhuivat
molemmat jotenkin hyvin engelskaa ja heillä oli enemmän sivistystä ja
oppia kuin mitä olimme voineet odottaa.




Neljästoista Luku.

Sichemistä Karmeliin.


Iltapuolella päivää jätimme Sichemin, ratsastaaksemme Samariaan. Tie,
jota nyt kuljimme, kävi viljavain seutujen läpitse. Joka paikassa
näimme vuorien välissä vihantavia laksoja ja lakeuksia, joita runsaat,
raittiit lähteet kostuttivat. Useat kukkulat olivat myös viljeltyjä
ja näyttivät runsasten istutustensa kanssa penkeren tapaisilta
puutarhoilta. Tämä iltapuolipäiväinen ratsastus oli sentähden
aivan suloinen ja tuntui pikemmin virvoittavalta huvitukselta kuin
vaivalloiselta, rasittamalta matkalta.

Me saavuimme illan päälle Samariaan, joka on rakettu erään töyrään
kukkulalle, joka nousee tuolta ympärillä olevalta lakeudelta 300 jalan
korkeuteen. Samariasta voi sentähden nähdä erinomaisen avaralle. Me
sivusimme itse kaupungin ja sioitimme itsemme erääsen lehtoon, jossa
oli runsaasti viikunapuu-istutuksia. Täällä saatoimme katsella Saronin
ihanaa lakeutta ja tuolla taaempana kimalteli Wälimeren kiiltävä selkä.

Seuraavana päivänä oli sunnuntai ja me saimme sentähden levätä
päiväkauden tällä kauniilla, varjokkaalla paikalla.

Melkein koko sunnuntain puhalsi raitis merituuli suoraan Wälimereltä.
Tämä tuuli kiihkeni päivän kuluessa varsinaiseksi myrskyksi, niin
että pelkäsimme sen puhaltavan telttimme pois. Yksi teltti — h:ra
Botcharbyn — meni todellakin nurin. Herra Botcharby makasi silloin
telttisängyssään, kun hän yht'äkkiä tuli häirityksi; kaatuva
telttitanko sattui häntä nenään, joka siitä rupesi pahasti verta
vuotamaan.

Sekin paikka, jossa nyt olimme, oli hyvin rikas muistoista.

Tämän kaupungin alku on selvästi kerrottu raamatussa, jota sanoo:
"Assan, Judan kuninkaan, ensimäisenä vuonna neljättäkymmentä oli
Amri Israelin kuningas kaksitoistakymmentä ajastaikaa, ja hallitsi
Thirtsaassa kuusi ajastaikaa. Hän osti Semeriltä Samarian vuoren
kahdella hopiacentnerillä, ja rakensi vuorelle, ja kutsui kaupungin,
jonka hän rakensi, Semerin vuoren herran nimellä Samariaksi".

Samaria kilpaili nyt vanhan Sichemin kanssa pääkaupungin arvosta
Israelin valtakunnassa, joka silloin jo oli eroitettu Judan
valtakunnasta.

Amrin kuoleman jälkeen nai Ahab, hänen poikansa ja jälkeläisensä, tuon
pahamaineisen Jesebelin, Sidonin kuninkaan Eth'in tyttären.

Jesebel houkutteli puolisonsa palvelemaan Baalia ja asettamaan tälle
epäjumalalle alttarin Baalin huoneessa, jonka Kuningas sille rakensi
Samariassa. Arvellaan tämän Baalin temppelin seisoneen sen töyrään
kukkulalla, jolle Samaria oli rakettu.

Ahabin aikana piiritti Samariaa Benhadad, Syrian kuningas, joka oli
tullut maastaan äärettömän suuren sotalauman kanssa. Pieni joukko
Israelilaisia löi heidät Herran avulla ja Samaria tuli tällä erällä
pelastetuksi.

Syrian kuningas hyökkäsi toisen kerran Israelin maahan. Propheta
Elisa ilmoitti silloin vihollisen hankkeet Israelin kuninkaalle, niin
että hän voi valmistaida puolustukseen. Kun Syrian kuningas vihdoin
sai tästä tiedon, lähetti hän osan sotajoukkoansa Dothaniin, jossa
Elisa asui, ottamaan hänen kiinni. He saapuivat kaupunkiin yöllä
ja piirittivät hänen. Kun jumalan miehen palvelia varhain aamulla
nousi, mennäksensä ulos: katso, suuri sotajoukko piiritti kaupunkia
hevoisten ja vaunuin kanssa. Palvelia sanoi silloin Elisalle: voi,
minun herrani! mitä me nyt teemme? Propheta vastasi: älä pelkää, sillä
niitä on enämpi kuin meidän kanssamme ovat, kuin niitä, jotka heidän
kanssansa ovat. Ja kuin Elisa samassa rukoili, että Herra avaisi hänen
palveliansa silmät, niin katso, vuori oli täynnä tulisia hevosia ja
vaunuja Elisan ympärillä. Elisa ei ollut niin yksinään kuin hänen
pelästynyt palveliansa luuli. Ylimmäisen voima oli hänen puolellansa
ja hän voi Paavalin kanssa sanoa: jos Jumala meitä puolustaa, ken voi
meitä vastaan seisoa. Wäkevä Herran nimessä kävi hän yksin koko tuota
vihollisten joukkoa vastaan, jonka Jumala löi sokeudella, niin että
Elisa vei heidän keskelle heidän vihollisiansa. Kun Israelin kuningas
näki että viholliset olivat hänen vallassansa, kysyi hän Elisalta,
löisikö hän heitä. Elisa vastasi: älä lyö! Pitääkö sinun lyömän niitä,
kuin sinä vangiksi saat miekallas ja joutsellas? Anna heille leipää
ja vettä, että he söisivät ja joisivat, ja anna heidän mennä heidän
herransa tykö. Ja niin tuli loppu sodasta sillä kertaa.

Sitten tapahtui, että Benhadad, Syrian kuningas uudestaan kokosi
sotajoukkonsa ja meni piirittämään Samariaa. Tämän piirityksen aikana
tuli kauhea nälänhätä kaupunkiin. Wihollisen sotajoukko saarsi
kaupunkia joka taholta niin visusti, ettei yksikään päässyt ulos.

Hätä nousi yhä korkeammalle kaupungissa, niin että vihdoin aasinpäästä
maksettiin kahdeksankymmentä hopiapenninkiä; nälkä sai tästä syystä
niin hirveän vallan, että vaimot rupesivat teurastamaan ja syömään omia
lapsiansa. Kun kuningas sai tämän kuulla päätti hän tappaa Elisan,
ikäänkuin olisi hän syypää tähän kauhistavaan kurjuuteen, vaikka tämä
vaan oli Herran Rangaistus Ahabin ilkeän epäjumaluuden tähden. Kun
kuoleman sanoma tuotiin Elisalle, vastasi propheta: kuulkaat Herran
sanaa: huomenna tähän aikaan maksaa yksi vakkainen pieniä jauhoja
siklin, ja kaksi vakkaista ohria siklin Samarian portissa. Kun yksi
kuninkaan päämiehistä sanoi: jos Herra tekis vielä akkunat taivaasen,
kuinka se tapahtuis? vastasi Elisa: katso, sinun silmilläs pitää sinun
sen näkemän, mutta ei sinun pidä siitä syömän.

Neljä pitalista miestä päättivät seuraavana päivänä mennä vihollisten
leiriin rukoilemaan ruokaa, sillä he pitivät parempana ennen kuolla
vihollisten miekkaan kuin odottaa kaupungissa tuskallista nälkään
nääntymistä. Kun he tulivat Syrialaisten leiriin, katso, ei siellä
ollut ketään; sillä Herra oli antanut Syrialaisten sota joukon kuulla
vaunuin, hevosten ja suuren sotaväen äänen, niin että he pelkäsivät ja
pakenivat, jättäen leirinsä ja kaikki mitä heillä oli. Nuo pitaliset
miehet ilmoittivat tämän kaupungissa. Kun kaupunkilaiset visseytyivät,
että tosiaankin niin oli laita, menivät he kaikki ulos kaupungista ja
paljastivat Syrialaisten leirin ja niin maksoi vakkanen pieniä jauhoja
siklin ja kaksi tunkkaista ohria siklin Herran sanan jälkeen. Kuningas
lähetti sen päämiehen, joka edellisenä päivänä oli puhunut Elisan
kanssa, kaupungin portille, ja kansa, joka nälkänsä innossa riensi ulos
leiriin, tallasi hänen siinä, niin että hän kuoli, niinkuin Jumalan
mies sanonut oli.

Samariassa saarnasi Philippus Kristuksen evankeliumia ja perusti siellä
seurakunnan. Kun apostolit, jotka olivat Jerusalemissa, saivat kuulla
että Samarialaiset olivat vastaanottaneet Jumalan sanan, lähettivät he
heille Pietarin ja Johanneksen. Silloin pyysi Simon, joka ennen oli
kaupungissa harjoittanut noituutta, opetuslapsilta saada rahalla ostaa
Pyhän Hengen lahjaa. Tästä lähin ei paljon tiedetä Samariasta.

Nykyisessä kaupungissa on noin 60 taloa ja 400 asukasta. Merkillisin
rakennus on niin kutsuttu Pyhän Johanneksen kirkko, joka nyt
on muutettu muhamedilaiseksi moskeijaksi. Tämä kirkko sanotaan
olevan rakettu Johannes Kastajan haudalle, joka on pieni kallioon
hakattu kammio. Taru tietää kertoa että tämä kolo myöskin oli hänen
vankihuoneensa ja sama paikka, jossa hänen kaulansa leikattiin;
kuitenkin sanoo Josephus varmasti että Johannes teloitettiin Macheron
luostarissa, joka oli idän puolella Kuollutta merta.

Tuo vanha kaupunki oli luultavasti töyrään kukkulalla, jossa raunioita
vielä on jälillä. Nykyinen Samaria eli Sebrestieh on rakettu vuoren
itäiselle rinteelle, vahan matkan päähän huipusta, joka nyt on
viljelty ja hedelmällinen ylänkö. Tämän vuoren sivutkin ovat penkereen
tapaisesti viljellyt.

Itse kaupungissa ei löydy mitään raunioita, mutta sen yläpuolella,
tuolla äsken mainitulla ylängöllä, joka on jotenkin laaja, löytyy
melkoisia muinaisjäännöksiä. Suurin osa näitä muinaismuistoja — näitä
pylväitä ja hakattuja kiviä — on korjattu pois tuosta hedelmällisestä
maasta, jolla ne ovat seisoneet. Ne ovat joko kootut läjiin, tahi
käytetyt pengerten rakentamiseen, eli heitetyt alempana oleviin
laksoihin.

Itse vuoren huipulla on kuitenkin vielä noin 15 pylvästä jälellä. Wähän
matkan päässä tästä, vuoren lounaisella vietteellä, nähdään toinen
hirmuisen suuri ylänkö ja siellä löytyy vielä suuremmoisia pylväsrivejä
ja hajanaisia raunioryhmiä, jotka ottavat 1000 jalkaa pitkän tilan.
Nämä rauniot todistavat kuinka mahtavia Samarian temppelit ja palatsit
kerran ovat olleet. Tuo voimakas kaupunki on nyt kadonnut ja nuo
särkyneet pylväät seisovat siellä yksinänsä, osottaen kaupungin entistä
asemaa, ja kaupungin rakennusten jäännökset ovat muuttuneet penkeriä
kannattaviksi kiviaidoiksi, tahi viruvat hajallaan noissa läheisissä
laksoissa. Eräs matkustaja lausuu tästä: kun seisoimme tällä töyräällä
ja katselimme näitä hylätyttä pylväitä, jotka nousivat viinamäistä
ja viljavainioista, ja noita hakatuista kivistä tehtyjä muureja
pengerten ympärillä ja noita suuria soraläjiä, joita oli siellä täällä
öljypuiden keskellä noissa ympärillä olevissa laksoissa, juohtui meille
mieleen Michan oikea, mutta kauhistava ennustus: "minä teen Samarian
kiviraunioksi kedolla, joka pannaan viinamäen ympäri, ja vieritän hänen
kivensä laksoon ja särjen perustukseen asti maahan".

Maanantaina Toukokuun 7 päivänä jätimme nyt Samarian ja ohjasimme
kulkumme suorastaan Cæsareaan, tuohon kerran väkevään merikaupunkiin,
jonka Herodes rakennutti Wälimeren rannalle ja vihki Palestinan
pääkaupungiksi.

Ratsastettuamme alas Samarian vuorelta, kuljimme hyvin hedelmällisen
seudun kautta, jota lähteet ja lorisevat purot kostuttivat.

Täällä näimme koko joukon kyliä, muutamia laksoissa, toisia kaunisten
kukkulain huipuilla, ja vähän välistä vilkahteli Saronin avara lakeus
näkymiimme.

Näiden kyläin asujamet olivat kaikki varustetut kantapäästä kiireesen,
sillä heidän on aina oleminen valmisna puolustamaan henkeänsä ja
omaisuuttansa heidän ainaisia vihollisiansa, noita verenhimoisia
Havara-Arabialaisia vastaan, jotka kuleksivat Saronin lakeuksilla.

Me jätimme vihdoin taaksemme Samarian vuorimaiseman ja tulimme alempana
olevalle suurelle lakeudelle. Ei mitään tietä käynyt yli Saronin
lakeuden Cæsareaan, vaan me ratsastimme poikki lakeuden niin suoraan
kuin mahdollista matkamme määrää kohden.

Tuo avara lakeus kasvoi melkein joka paikassa korkeata ohdaketta, joka
oli niin tiheä ja niin kietoontunut toinen toisiinsa, että meidän
hevosraukat ja muulit toisinaan töin tuskin pääsivät läpitse.

Joka taholla näkyi yksinäisiä tammia, ja siellä täällä seisoi niitä
koossa suurempiakin joukkoja, muodostaen kauniita, tiheitä puistoja.
Kun ratsastimme näiden lehtimetsäin läpitse, voimme melkein luulla
olevamme sivistyneessä maassa, ja me milt'emme odottaneet kohtaavamme
jotakin viehättävää maataloa, jonka isäntä tavallisella europalaisella
ystävyydellä ottaisi meitä vastaan; mutta kun metsiköstä olimme
päässeet, tulimme taas tuolle polttavalle ohdakkeita kasvavalle
lakeudelle, ja ystäväin siasta, jotka ilolla olisivat tervehtineet
matkustavia, kohtasimme ainoastaan mustanruskeita, ryysyistä olentoja,
joista koko joukko aseita pistihe näkyviin, ja nämä maan villit lapset
katselivat meidän kuormaa kantavia muulejamme ja meidän pelätyitä
europalaisia ampuma-aseitamme silmäyksillä, jotka näyttivät sanovan:
"jos vaan tohtisimme".

Mitä enemmän lähestyimme meren rannikkoa, sitä autiommaksi ja
kolkommaksi tuli seutu. Lakeus muuttui nyt vähitellen hedelmättömiksi
hietakummuiksi, joita myrskyin tuoma hiekka tekee ja johon hiekkaan
koko Wälimeren rantamaa vähitellen hautaantuu. Samoin kuin Philistean
hedelmällinen maa joka vuosi vähenee tämän erämaista tulevan
turmiollisen elementin kautta, niin tapahtuu täälläkin Saronin
lakeudella, joka on lähinnä Philisteaa sen pohjoisella puolella.

Saronin lakeudet eivät ole raamatun muistoja vailla. Täällä paimensi
Sithrai, Saronilainen, kuningas Davidin karjaa, ja Esaias sanoo että
Saronin pitää oleman laumain huoneen. Esaias puhuu vielä Karmelin ja
Saronin ihanuudesta ja Salomo on ylistänyt Saronin kukkia, sen laksojen
liljaa ja sen ruusua orjantappurain seassa.

Wielä nyt on tämä lakeus maan kauniimpia, tammiensa, vihreän ketonsa,
pyöreäin kumpuinsa ja vienosti viertäväin laksoinsa kanssa; Pohjosessa
kohouu tuo kaunis Karmel ja idässä Samarian vuorentörmät.

Me olimme nyt, illan tullessa, ratsastaneet yli tämän lakeuden ja
saapuneet noiden hedelmättömäin hietakumpujen keskelle, jotka lännessä
sitä rajoittavat ja eroittavat sen Wälimeren rannasta. Me jätimme
tähän muulimme ja miehemme ja joudutimme ratsastustamme, niinhyvin
sen vuoksi että ehtisimme Cæsareaan niin aikaseen, että vielä päivän
lopulla saisimme katsella sen raunioita, kuin myöskin sentähden että
miehemme rupesivat napisemaan ja tahtoivat seisahtaa, sillä he sanoivat
eksyneensä Cæsareaan vievältä tieltä. Me arvasimme tämän vaan olevan
veruketta ja päätimme itse omin päimme ratsastaa merenrannalle etsimään
Cæsareaa, sillä me tiesimme että miehemme kyllä seuraisivat meitä.
Tulkkimme jäi myös perään ja tuli muulein kanssa, sillä hänen hevosensa
oli väsynyt.

Me — 7 matkakumppania — ratsastimme suorastaan länteenpäin tullaksemme
merenrannalle. Joka kerta kuin pääsimme jonkun kumman kukkulalle,
toivoimme saamamme näkyviimme Cæsarean rauniot, mutta kerta toisensa
perästä petyimme me toivossamme, me emme nähneet edes mertakaan
vilaukselta. Useat kerrat jouduimme niin tiheään, läpipääsemättömään
viidakkoon, että meidän oli palaaminen takaisin ja tekeminen suuri
väärä, päästäksemme pois. Hevosemme rupesivat väsymään, sillä tätä
vaivalloista ratsastusta syvässä hiekassa kesti kaksi tiimaa aikaa.

Koska minun hevoseni oli vahvimpia, ratsastin minä edeltäpäin
korkeuksille, tähystelläkseni toisella puolella olevaa maisemaa ja
havaitakseni merta tahi Cæsarean raunioita. Ilokseni sain vihdoinkin
eräältä töyräältä nähdä kaukana lännessä päin kolme kivipylvästä,
jotka eivät voineet olla muuta kuin tuon muinoin voimallisen Cæsarean
jäännöksiä. Minä viittasin kumppaneille, jotka nyt riensivät ylös
töyräälle, ja me olimme kaikki yhtämieliset siinä, että vihdoinkin
matkamme määrä näkyi edessämme, ja me ohjasimme iloisina kulkuamme
sinnepäin.

Kun sillä tavoin olimme ratsastaneet noin puolen tiiman aikaa, tulimme
eräälle lakeudelle meren rannalla, joka lakeus kasvoi viljaa, ja
täällä saimme yhtäkkiä nähdä jotenkin suuren joukon hurjimman näköisiä
Beduineja. Muutamat näistä miehistä puivat eloa, sillä aikaa kuin
toiset pitivät vaaria, oliko joku vihollinen lähestymässä. Niinhyvin
työntekijät kuin vartiat olivat hyvästi varustetut.

Tämä oli meille hieman odottamaton näky, erittäinkin kun tiesimme
seudun väestön olevan erinomaisen villiä ja verenhimoista kansaa. Heitä
oli myös enemmän luvultaan kuin meitä. Me ratsastimme kaikki yhdessä
koossa ja sivusimme heidät ihan läheltä ja kysyimme heiltä Arabian
kielellä, niinhyvin kuin voimme, tietä Cæsareaan, ja he osoittavat sen
meille ja tarkastelivat meitä uuteliailla silmäyksillä, niin kauvan
kuin olimme näkyvissä.

Me tulimme sillä tavoin viimeinkin onnellisesti Cæsareaan. Se kaupunki,
jolla muinoin oli tämä nimi, on nyt kokonaan hävinnyt. Ei ole siitä
yhtäkään huonetta jälillä eikä sillä alalla asuta. Rauniot ovat
ainoastaan sjakalein, hyenain ja kärmetten tyyssiana ja toisinaan
myöskin Beduinein, joita matkustajan tulee pelätä enemmän kuin petoja.

Nuo vielä jälillä olevat rauniot ovat hyvin suuret ja enimmäksi osaksi
erään vahvan linnoituksen jäännöksiä. Me ratsastimme tähän raunioon
sisään, riisuimme hevosemme ja laskimme heidät laitumelle siksi ajaksi,
kuin katselimme Cæsarean muinaisjäännöksiä. Kun hyvän aikaa olimme
odottaneet ja kun jo rupesi hämärtämään, saimme vihdoinkin etäältä
kuulla muuleimme kellojen kilinän ja vähän ajan kuluttua olivat sekä
tulkkimme että kaikki miehemme luonamme.

Me sioitimme itsemme raunioin keskelle ja lepo oli tänä yönä hyvin
tervetullut tuon tavallista enemmän rasittavan päivämatkan perästä.

Illalla olivat miehemme kovin pelonalaisia ja sanoivat, että
Beduinit, jotka he olivat kohdanneet, varmaankin hyökkäisivät meidän
leiriimme yöllä. He kehoittivat sentähden meitä lataamaan pyssymme ja
pistoolimme, voidaksemme puolustaa itseämme.

Juuri kuin meidän piti mennä levolle, kuulimme pyssyn laukauksen
lähellä leiriämme, ja me melkein jo luulimme vihollisen karkaavan
päällemme, mutta hetken ajan kuluttua saimme kuulla, että eräs
miehistämme oli laukaissut pyssynsä, peloittaaksensa Beduineja, jos
niitä ehkä oli läheisyydessä.

Cæsarean rauniot ovat jotenkin Askalonissa löytyväin muinaisjäännösten
kaltaisia. Ne ovat vahvain linnoitusten jätteitä, joita luultavasti
ristiretkeiljät rakensivat; mutta joka paikassa nähdään muureissa tuon
vanhan komean Cæsarean jäännöksiä; sillä joukko sievästi hakatuita
pylväitä näkyy jokaisessa muurissa; ne tekevät tässä saman toimituksen
kuin rautaliitokset meidän muureissa. Paitsi muureja, on jälillä
vielä useita torneja, jotka ovat joko raketut mereen ulkoneville
niemekkeille, tahi sioitetut niin, että ne suojelevat paikkaa maan
puolelta nousevaa vihollista vastaan. Nuo ennen mainitut kiviset
pylväät, jotka nousevat noiden sortuneiden muurein ylitse, ovat
arvattavasti kaupungin ensimäisiltä loistavilta ajoilta.

Paikka näytti niin autiolta, niin oudolta, että minun on työläs sitä
kuvata. Meidän ympärillämme kohosivat nuo tumman harmaat särkyneet
rauniot, joiden halkeillusta melkein joka paikassa liukkaat sisiliskot
tirkistivät esiin. Ympärillä oleva seutu ei ollut erämaata parempi, ja
sen tiheissä pensaikoissa hiipii väijyviä Beduineja; mitään muuta ääntä
ei kuulunut kuin tuon meuroavan meren alituinen pauhu, kun kuohuiset
aallot särkyivät rantaa vastaan tahi huuhtoivat tuon suuremmoisen
raunion perustuksia.

Cæsareaa mainitaan usein, kun kerrotaan apostolein lähetystoimesta
pyhässä maassa: niin on kirjoitettu esimerkiksi, että Philippus,
kastettuansa Ethiopian kamariherran, matkusti ympäri ja saarnasi
evankeliumia kaikissa kaupungeissa, kunnes hän tuli Cæsareaan, ja että
hän sitte jäi tänne asumaan ja teki työtä neljän tyttärensä kanssa
lähetystoimen hyväksi.

Cæsareassa asui sadanpäämies Kornelius, joka erään ilmestyksen johdosta
lähetti noutamaan Pietaria, joka silloin oli Joppessa Simon parkkarin
luona, ja täällä sitte kastettiin Kornelius ja koko hänen perheensä,
kun hän sitä ennen oli kuullut evankeliumia saarnattavan ja oli saanut
Pyhän hengen. Tänne tuotiin Paavali vankina Jerusalemista. Täällä tämä
apostoli myös puhui vanhurskaudesta, puhtaudesta ja tuomiosta, niin
että Felix peljästyi ja sanoi: "mene tällä haavalla matkaas; vaan koska
minä saan tilan, niin minä sinun tyköni kutsutan". Tämän kaupungin
palatsissa puolusti tämä uskollinen totuudensaarnaaja itseänsä
niin väkevästi, ja antoi niin hyvän tunnustuksen opetuksestaan,
että kuningas Agrippa huudahti: "ei paljo puutu, ettes minua saa
Kristityksi". Tästä satamasta läksi se laiva merelle, jolla Paavali
alotti pitkän monivaiheisen retkensä maailman pääkaupunkiin Romaan,
todistaaksensa siellä yhtä lujasti hänestä, jota hän ennen vainosi,
kuin hän kotimaassaan oli tehnyt.

Täällä tapahtui eräs kuuluisa, surullinen tapaus, joka myöskin on
kirjoitettuna Apostolein Tekoraamatussa. Herodes, sen Herodeksen
pojanpoika, joka oli perustanut Cæsarean, tuli tänne alas
Jerusalemista, vangittuansa siellä useampia seurakunnan jäseniä ja
kidutettuansa heitä ja tapettuansa Jakobin, Johanneksen veljen miekalla
ja vangittuansa Pietarin, joka kuitenkin ihmeellisellä tavalla pelastui
hänen käsistänsä. Täällä määräsi Herodes juhlapäivän ja puki itsensä
kuninkaallisiin vaatteisin ja istui tuomioistuimelle ja piti puheen
kansalle, ja koko seurakunta huusi silloin: "Jumalan ääni (tämä on),
ja ei ihmisen". Ja kohta löi Herran enkeli häntä, ettei hän kunniata
Jumalalle antanut, ja madot söivät hänen, ja hän antoi henkensä.

Yökausi, jonka vietimme Cæsarean autioilla raunioilla, sai kuluneeksi
rauhallisesti, vaikka seuralaisemme olivat pahaa aavistaneet, ja
varhain seuraavana aamuna läksimme taas liikkeelle. Me seurasimme
nyt merenrantaa matkallamme Karmeliin, jonne aioimme ehtiä illaksi.
Me sivusimme matkallamme kaksi kaunista rauniota, jotka olivat hyvin
Cæsarean raunioin kaltaisia; ja tällä päivämatkalla oli meidän
kahlaaminen muutamain virtain poikki, jotka laskevat tässä Wälimereen.
Ne olivat jotenkin syviä, niin että vesi nousi aina hevostemme
satuloihin asti.

Koko päiväkauden näimme Karmelin mahtavat kukkulat ja saavuimme tälle
vuorelle ennen auringon laskua ja ratsastimme ylös sen harjalle erääsen
luostariin, joka on rakettu vuoren korkeimmalle huipulle ja jonka nimi
on Eliaan-luostari.




Wiidestoista Luku.

Karmel. Matka Karmelista Nazaretiin.


Rakettuna Karmelin korkean harjan läntiseen päähän on Eliaan
luostarilla vapaain ja kauniin asema. Sieltä katselet 1750 jalan
korkeudesta yli tuon uljaan meren, jolla näimme useita valkeita,
pullistuneita purjeita, "noita meren muhkeita joutsenia". Oikealla
kädelläsi tuolla alhaalla on tuo kaunis S:t Jean d'Acre'n lahti ja
vasemmallasi viljava lakso, nimeltä Dor, jonka läpitse juuri olimme
matkustaneet.

Itse rakennus on kaunis ja suuremmoinen ja matkustaja voi asua
täällä niin mukavasti kuin hän milloinkin toivoa saattaa. Wierasten
huoneet ovat isot ja ilmaiset ja sisustus on parhaimmassa kunnossa.
Munkit ovat erinomaisen ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Tuo mahtava
luostarirakennus on monenkertainen ja katon päältä nousee pyöreä torni,
josta matkustaja älköön laiminlyökö tuon ihanan näköalan katselemista.

Keskellä tätä rakennusta on kirkko, jonka alla näytetään sitä luolaa,
jonne Elias kätki itsensä, Jesebelin vainoomista välttääksensä.

Jo varhain kokoontui tänne koko joukko erakolla, jotka sitten
yhdistyivät, seuraten missejä sääntöjä, ja muuttuivat sillä tavoin
munkeiksi.

Kun Napoleon piiritti S:t Jean d'Acre'ta, käytettiin luostaria
sairashuoneena haavoitettuja Franskalaisia varten, ja kun hän vetäytyi
takaisin, ryöstivät Turkkilaiset luostarin ja hävittivät sen milt'ei
kokonaan.

Wuonna 1826 hankki eräs munkki, Jean Baltista, itsellensä luvan Turkin
hallitukselta, saada uudestaan rakentaa luostarin, ja 14 vuoden perästä
seisoi se valmisna vuorella kaikessa komeudessaan ja oli maksanut lähes
puolen miljonaa riksiä.

Paikan mainio muisto on se suuri ihmetyö, jonka Herra täällä
palveliansa Eliaan kautta teki. Hänen pyynnöstänsä oli Herra sulkenut
taivaan, niin ettei satanut moneen vuoteen eikä myöskään langennut
kastetta. Tästä syystä tuli suuri nälänhätä maahan, kunnes vihdoin aika
tuli, että Herra tahtoi lakkauttaa rangaistuksensa. Hän sanoi silloin
Eliaalle: mene ja osota itses Ahabille, että minä annan sataa maan
päälle.

Elias meni ja astui Ahabin eteen, joka vihoissaan kysyi prophetalta:
etkö sinä ole se, joka Israelin villitset? Tähän vastasi tuo peloton
Jumalan mies: "En minä Villitse Israelia, vaan sinä ja sinun isäs
huone, että te olette hyljänneet Herran käskyt, ja sinä vaellat Baalin
jälkeen. Lähetä siis", lisäsi hän, "nyt kokoomaan minun tyköni koko
Israel Karmelin vuorelle, ja neljä sataa ja viisikymmentä Baalin
prophetaa ja neljä sataa metsistöin prophetaa, jotka syövät Jesebelin
pöydältä".

Olisi voinut luulla, että Ahab, vastaukseksi tähän uskaliaasen
puheesen, olisi antanut tappaa tuon rohkean saarnaajan. Mutta Eliaan
Jumala, johon hän turvasi, oli hänen kilpensä. Ahabin oli tällä kertaa
häntä totteleminen. Hän lähetti kaikkein Israelin lasten tykö, ja
kokosi prophetat Karmelin vuorelle.

Täällä astui Elias kansan eteen ja sanoi: "kuinka kauvan te onnutte
molemmille puolille? Jos Herra on Jumala, niin vaeltakaat hänen
jälkeensä, mutta jos Baal, niin vaeltakaat hänen jälkeensä".

Kun ei kansa mitään hänen kysymykseensä vastannut, pitkitti hän: "Minä
olen ainoasti jäänyt Herran prophetaista; mutta Baalin prophetaita on
neljä sataa ja viisikymmentä miestä: Niin antakaat nyt meille kaksi
kalpea, ja antakaat heidän valita toinen kalpei ja hakata kappaleiksi,
ja pankaan puitten päälle, mutta älkään siihen panko tulta; ja minä
otan sen toisen kalpein ja panen myös puitten päälle, ja en pane siihen
tulta. Ja huutakaat te teidän jumalainne nimeä, ja minä huudan Herran
nimeä. Kumpi Jumala vastaa tulen kautta, hän olkoon Jumala".

Arvattavasti eivät Baalin papit mielellänsä tähän kilpailuun suostuneet
tuon pelätyn Jehovan prophetan kanssa, mutta ei heillä tässä ollut
muuta neuvoa; sillä ei Elias kysynyt heiltä vaan kansalta, joka
ikäänkuin yhdestä suusta vastasi Eliaan esitykseen: "Se on oikein".

Noiden vääräin prophetain oli siis koettaminen onneansa, sillä, jos he
olisivat kieltäneet ottamastansa osaa uhraukseen, he silloin julkisesti
olisivat tunnustaneet koko kokoontuneen mäkijoukon edessä, etteivät he
itse luottaneet jumalaansa. Kun siis Elias sanoi heille: "valitkaat
teillenne yksi kalpei, ja tehkäät te ensin, sillä teitä on monta, ja
huutakaat teidän Jumalainne nimeä", niin ottivat he kalpein, jonka
hän heille antoi, ja valmistivat ja huusivat Baalin nimeä aamusta
puolipäivään asti, sanoen: "Baal kuule meitä". Mutta ei siinä ollut
ääntä eli vastausta.

Ikäänkuin pilkaten heidän jumalaansa, sanoi Elias heille: "huutakaat
vahvasti; sillä hän on jumala, hän asettelee jotakin, eli on jotakin
toimittamista, eli on matkalla, eli jos hän makaa, että hän heräis".
Epätoivossaan huusivat he vahvasti ja viileskelivät itseänsä veitsillä
ja naskaleilla heidän tavallansa, niin että he verta tiukkuivat. He
pitkittivät sitä iltapuoliin siihen asti, että ruokauhri uhrattaman
piti, mutta ei ollut siinä ääntä, ei vastaajaa, elikkä joka vaaria otti.

Silloin sanoi Elias kaikelle kansalle: "tulkaat minun tyköni". Ja
koska kaikki kansa tuli hänen tykönsä, paransi hän Herran alttarin,
joka kukistunut oli, ja otti kaksitoistakymmentä kiveä Jakobin lasten
luvun jälkeen ja rakensi näistä kivistä alttarin Herran nimeen, ja teki
kuopan ympäri alttarin, valmisti sitten ja hakkasi kalpein palasiksi ja
pani sen puitten päälle. Hän antoi sitten tuoda neljä saavillista vettä
ja kaataa ne polttouhrin ja puitten päälle ja teki tämän kolme kertaa,
niin että vesi juoksi ympäri alttarin ja kuoppakin täyttyi vedestä.

Kun kaikki näin oli valmistettu, korotti Elias äänensä ja sanoi:
"Herra, Abrahamin, Isaakin ja Jakobin Jumala! ilmoita tänäpänä, että
sinä olet Israelin Jumala ja minä sinun palvelias, ja että minä kaikki
nämät sinun sanas jälkeen tehnyt olen. Kuule minua, Herra, kuule minua,
että tämä kansa tietäis sinun olevan Herran Jumalan; ettäs kääntäisit
heidän sydämensä takaisin". Niin lankesi Herran tuli ja poltti
polttouhrin, puut, kivet ja mullan, ja nuoli veden kuopasta.

Kun kaikki kansa näki tämän, lankesivat he kasvoillensa ja sanoivat:
"Herra on Jumala, Herra on Jumala". Mutta Elias sanoi heille: "ottakaat
Baalin prophetat kiinni, ettei yksikään heistä Pääsisi", ja he ottivat
heidän kiinni ja Elias vei heidän Kisonin ojan tykö ja tappoi heidän
siellä.

Sillä tavoin kukisti Elias, Jumalan propheta, tuon väärän epäjumalan ja
asetti Israeliin Jehovan palveluksen.

Hän menee vielä toisella ihmetyöllä näyttämään että elävä Jumala on
Herra, kun hän astuu Ahabin eteen, joka, mitä hän liekin itsessään
ajatellut, tämän kaiken tapahtuessa ei kuitenkaan uskaltanut
vastustella Eliasta, sillä kaikki kansa, hänen ihmeestänsä
hämmästyneenä, piti hänen puoltansa.

Elias sanoo Ahabille: "mene ylös, syö ja juo; sillä suuren sateen
hyminä kuuluu".

Kun Ahab meni syömään ja juomaan, meni Elias Karmelin kukkulalle,
ja lankesi maahan, ja kumarsi itsensä kasvoillensa, ja pani päänsä
polveinsa välille; ja sanoi palveliallensa: "mene nyt ylös ja katso
meren puoleen". Hän meni ylös, katsoi ja sanoi: "ei siellä ole mitään".
Elias vastasi: "mene vielä sinne seitsemän kertaa". Ja seitsemännellä
kerralla sanoi palvelia: "katso, sieltä nousee vähä pilvi merestä,
niinkuin miehen kämmen". Elias sanoi silloin hänelle: "mene ja sano
Ahabille: valjasta ja mene, ettei sade sinua käsittäisi". Ja sillä
välillä tuli taivas pilvistä mustaksi ja tuulesta, ja tuli sangen suuri
sade.

Niin osoitti Elias tälläkin ihmeellä että se Herra, jota hän palveli,
oli Jumala.

Heti näiden tapausten jälkeen täytyi Karmelin väkevän prophetan,
joka siellä ikäänkuin käski Jumalan tulta ja taivaan pilviä, paeta
pelastaaksensa henkeänsä ja välttääksensä kuningatar Jesebelin vihaa,
kun hän lähetti sanansaattajat sanomaan Eliaalle: "jumalat minun niin
ja niin tehköön, jollen minä huomenna tällä aikaa tee sinun sielulles
niinkuin yhdelle näitten (Baalin prophetain) sielulle".

Elias pakeni silloin etelän puolella Kanaan maata olevaan erämaahan
ja tuli Jumalan vuorelle Horebille, jossa hän puhui Jumalan kanssa,
niinkuin jo mainitsin Sinailla käydessämme.

Paikka, jossa nämät suuret ihmetyöt tapahtuivat, on varmaankin Karmelin
vuoren harjan itäinen kamara, kuuden tai seitsemän tiiman matkan päässä
luostarista. Paikan nykyinen nimi on el-Muhrakah (uhri), joka nimi
luultavasti on saanut alkunsa Eliaan polttouhrista, jonka Herran tuli
ihmeellisellä tavalla kulutti.

Koska olisi kulunut puolentoista vuorokautta, jos olisimme matkanneet
tälle paikalle, emme tahtoneet tuhlata niin paljon aikaa tämmöiselle
sivuretkelle, vaan tyydyimme siihen, että kumminkin olimme nousseet
vuoren meren-puoliselle harjalle, ja matkalla Kanaan ja Nazarethiin
saimme myös nähdä vuoren itäisen selänteen.

Wielä toisen kohtauksen kertoo raamattu täällä tapahtuneeksi.
Karmelin vuorella asui nimittäin propheta Elisa, kun Sunemin vaimo,
jonka huoneessa jumalan mies kerran oli asunut, tuli häntä etsimään
ilmoittaaksensa hänelle, että hänen poikansa oli kuollut, ja
pyytääksensä häntä herättämään hänen poikaansa kuolleista. Waimo meni
prophetan tykö vuorelle, lankesi maahan hänen eteensä ja tarttui hänen
jalkoihinsa ja rukoili apua. Elisa lähetti silloin palveliansa Gehasin
vaimon huoneesen, että hän laskisi Elisan sauvan pojan kasvoille. Mutta
pojan äiti sanoi prophetalle: "niin totta kuin Herra elää ja sinun
sielus elää, en minä päästä sinua". Elisa nousi, seurasi vaimoa ja
herätti hänen poikansa.

Me jätimme luostarin Myöhäseen illalla ja ratsastimme alas vuorelta
polkua pitkin, joka oli melkein kiviporrasten kaltainen, ja saavuimme
vähässä ajassa Haifa'n kaupunkiin, jossa leirimme jo oli valmisna.

Haifa siaitsee juuri Karmelin juurella meren rannalla. Kaupunki ei ole
mikään merkillinen paikka. Siinä on 2000 asukasta.

Seuraavana päivänä ratsastimme tuon suuren S:t Jean d'Acre'n
(Ptolemais) lahden ympäri. Me kävimme matkallamme yli Kisonin ojan,
jonka rannalla Elias surmasi Baalin papit. Se on hyvin syvä, niin että
täytyy kahlata kappaleen matkaa ulos merelle virran suun ympäri.

Me ratsastimme kauvan aikaa tuota hietaista merenrantaa ympäri lahden
ja kävimme vielä yli toisenkin virran, Namon, joka maantieteessä
on tunnettu nimellä Belus. Täällä, niin kertoo Plinius, keksivät
Phoinikilaiset sattumalta lasin. Neljänneksen tiimaa vielä
ratsastettuamme, saavuimme S:t Jean d'Acre'hen ja ratsastimme sen
aimollisen portin kautta kaupunkiin sisään.

Kaupungin arabialainen nimi on Akka. Wanhassa Testamentissä mainitaan
sitä Accon nimellä, kun kerrotaan että Asser ei ajanut Accon asujamia
pois, vaan asui heidän seassansa.

Tuo Phoinikilainen Acco sai sitten nimen Ptolemais, luultavasti jonkun
Ptolemeus-nimisen Egyptin kuninkaan jälkeen, sillä Aleksander Suuren
valtakunnan jaon jälkeen hallitsivat Egyptin Ptolemeit osaa Syriastakin.

Paavali kävi Ptolemaissa, kun hän matkusti Jerusalemiin, ja tästä
retkestä sanoo hän: "mutta me päätimme meidän purjehdusretkemme,
tulimme Tyrosta Ptolemaidaan, tervehdimme veljiä ja olimme päivän
heidän tykönänsä".

Ristiretkein aikana piiritettiin Akkaa useat erät ja se tuli monasti
valloitetuksi, jolloin aina täällä vertä vuosi virtana.

Paikka oli ristiretkeiliäin vahvimpia linnoituksia. Kun olivat
menettäneet Jerusalemin ynnä koko maan, pysyi Ptolemais vielä heidän
hullussansa, ja täällä puolustivat he itsiänsä niin kauvan kuin
mahdollista Turkkilaisia vastaan, kunnes vihdoin sultani Khalib ibn
Kaluvan verisellä rynnäköllä valloitti kaupungin 1291.

60,000 kristittyä silloin joko tapettiin, tai myytiin orjiksi.

Niin päättyivät ristiretket, sittekuin Europan kristityt kansat kaksi
vuosisataa olivat ponnistelleet voimiansa valloittaaksensa pyhää maata
verivihollisiltansa Muhamedilaisilta, ja sitte kuin enemmän kuin kuusi
miljonaa ihmistä oli menettänyt henkensä näissä yrityksissä. Tämä
jättiläistaistelu oli nyt loppunut — puolikuu oli voittanut — kolkko
ja haikea hiljaisuus vallitsi taas niillä rannoilla, jotka niin kauvan
olivat kajahdelleet mailman suuren sodan pauhinasta.

500 vuotta sai nyt kuluneeksi, jolla aikaa Akkam kohtalot ovat peitetyt
pimeyteen.

Kahdeksannentoista vuosisadan loppupuolella sai se taas surullisen
maineen hallitsiansa julmuuden tähden. Tämän hirviön nimi oli
el-Jezzar. Monien vaihetten ja seikkain perästä pääsi hän vihdoin
Akkan pashaksi ja koko hänen elämänsä oli sitten yhtämittainen jakso
rikoksia ja julmia tekoja. Hän myi usein saman piirikunnan hallituksen
useammille hakijoille yhtä haavaa; toisinaan veljeksille, välistäpä
isälle ja pojallekin; ja sitten yllytti hän heitä salaisesti surmaamaan
toinen toistansa.

Usein tapahtui, kun hän oli haremissaan lemmityistensä kanssa, että hän
sieppasi jotakuta heistä korvasta kiinni, ikäänkuin pilan vuoksi, ja
keikkasi samassa korvan pois väkipuukollaan.

Eräs Judalainen, joka oli hänen pankkiirinsa, oli tunnettu erinomaisen
kauniiksi. Muutamana päivänä tervehtää Jezzar häntä ja ylistää hänen
kauneuttansa, mutta samassa kutsuu hän palveliansa paikalle ja käskee
puhkaista Judalaiselta silmän pois päästä. Jonkun ajan kuluttua
huomasi Jezzar, että pankkiiri osasi niin kääriä turbaninsa, että hän
melkein sai peittoon tuon puhkaistun silmän, ja hän antoi nyt ilman
arvelematta leikata häneltä nenän. Ja vihdoin leikkautti hän häneltä
päänkin. Tämän Judalaisen perhe elää vielä Damaskussa ja on rikkaampia
pankkiirihuoneita siellä.

Jezzar antoi kerran polttaa hirmuisen suuressa uunissa erään
muukalaisen elävältä, jonka hän yhtenä päivänä tapasi istumasta
ulkopuolella kaupungin porttia ja joka ei noussut seisoalle hänen
tullessansa, ja samassa uunissa poltatti hän myös kaikki orjat, jotka
tällä hänen kävelyllänsä seurasivat häntä, sentähden että hän luuli
yhden heistä matkivan häntä.

Muutamana päivänä tappoi hän omalla kädellään suurimman osan
seraljissaan olevista naisista, ja kun hän itse vihdoin väsyi
teurastamiseen, kutsutti hän saapuville kolme hurjaa soturiansa, jotka
tappoivat nuo jälillä olevat, niin että vähintänsäkin 15 kaunista
nuorta tyttöä sillä tavoin julmimmalla tavalla raadeltiin. Hän pani
tämän tekonsa toimeen eräässä kauniissa puutarhassaan ja syynä oli että
hän epäili heitä kaikkia uskottomuudesta.

Eräällä toisella verisellä tavalla tuli Akka vähän ajan kuluttua
toistamiseen kuuluisaksi, kun Napoleonin laivasto 1799 laski maalle
sen rannalla. S:t Jean d'Acre'n vahva varustusvärkki kesti kuitenkin
piirityksen ja löi takaisin 8 väkirynnäkköä ja Napoleonin oli
veteraneinsa kanssa jättäminen kaupungin tyhjin toimin.

Ei kauvoja kumminkaan kulunut, niin valloittivat Egyptiläiset, tuon
voimallisen Ibrahim Pashan johdossa, tämän vahvasti varustetun
kaupungin.

Kun tämä urhokas ruhtinas sitten levitti valloituksiaan yhä edemmäksi,
niin että Europalainenkin Turkinmaa oli vaarassa, kävivät Englanti,
Itävältä ja Wenäjä keskenänsä liittoon häntä vastaan. Englantilainen
laivasto, amirali Staffordin ja Commodore Charles Napierin komennon
alla, purjehti silloin Akkaan ja ampui maahan kaupungin varustukset
hyvin lyhyellä, mutta ankaralla pommittamisella. Akkan ynnä koko
Palestiinan jätti nyt voittaja tuolle kurjalle Turkin hallitukselle,
maakunnalle itse vahingoksi.

Warustusvärkit, jotka sodasta ovat kärsineet niin paljon että ne
näyttävät suurelta raunioryhmältä, ovat jääneet sillensä lahistumaan
eikä Turkin hallitus näy ottavan niitä korjataksensa.

Kaupungissa on lähes 5,000 asukasta, eikä sillä ole mitään erittäin
merkillistä näytettävänä, jonka tähden emme viipyneetkään täällä
kauvoja aikoja, vaan pitkitimme matkaamme, katseltuamme varustusvärkit.

Ilma ei ollut tänä aamuna niin kaunis, kuin meillä tavallisesti oli
ollut. Taivas oli pilvessä ja tuontuostakin tuli sadekuuroja.

Kun olimme jättäneet S:t Jean d'Acre'n, ratsastimme itäänpäin yli
suuren viljavan lakeuden. Tie, eli oikeimmin polku, oli täällä
erinomaisen tasainen ja hyvä, niin ettei mikään estänyt meidän virkkuja
hevosiamme ravaamasta ja tuontuostakin heittämästä nelistä.

Kun olimme tulleet lakeuden loppupuoliin, sanoi tienopas, jonka Akkasta
olimme ottaneet, ettei hän voinut käydä etemmäksi, mutta vakuutti
samassa, ettemme voineet eksyä tieltä, kun vaan seurasimme polkua. Me
tulisimme, hänen sanainsa jälkeen, pian kylään, josta voisimme pyytää
uutta opasta. Me maksoimme hänelle hänen palkkansa ja laskimme hänet
menemään.

Kun aamulla läksimme liikkeelle Haifasta, olimme lähettäneet miehemme
muulein kanssa menemään suorinta tietä Kanaan. L., joka oli väsynyt,
seurasi heitä, ettei hänen tarvinnut tehdä niin pitkää matkaa sinä
päivänä. Meitä oli siis vaan nuot toiset matkakumppanit ja tulkkimme.

Sitte kuin oppaamme oli meistä luopunut, pitkitimme me omin päimme
ratsastustamme itää kohden. Me jätimme nyt heti pian tuon ennen
mainitun lakeuden ja tulimme keskelle korkeita ja kauniita puita
kasvavia kumpuja, joiden välissä meidän tiemme luikerteli edelleen
läpi hedelmällisten laksoin, joista muutamat olivat viljellyt, toiset
villisti kasvavan heinän vallassa.

Emme olleet pitkälle ehtineet, ennenkuin jo kokonaan eksyimme
tieltämme. Laksot olivat niin toinen toisensa kaltaisia, ettemme
tietäneet missä olimme, tai mihin ohjaisisimme kulkumme. Me ratsastimme
sentähden suorastaan itää päin, toivoen löytävämme jonkun polun tai
tapaamamme jonkun ihmisellisen olennon, joka voisi neuvoa meitä taas
oikealle uralle.

Kuleksittuamme sillä tavoin noin kaksi tiimaa aikaa, löysimme
viimeinkin hyvän ja tasaisen tien ja päätimme seurata sitä, sillä, jos
ei se vienytkään meitä Kanaan, johtihan se meidät kumminkin johonkin
kylään, josta voisimme saada tienoppaan.

Juuri kuin parhaiden iloitsimme että olimme löytäneet tämän tien,
hämmästyimme suuresti kun emme nähneet H:ra Tayloria seurassamme; hän
oli jäänyt perään, eikä ollut kai sitten enää löytänyt meidän jälkiämme.

H:ra Botcharby hämmästyi kaikkein pahimmasti, sillä hän pelkäsi
hoidokkaansa niin eksyneen vuoristoon, ettemme enää löytäisi häntä.

Me ratsastimme nyt kaikille haaroille etsimään häntä, ja huusimme hänen
nimeänsä voimaimme perästä. Me etsimme häntä kauvan aikaa turhaan,
mutta vihdoin näimme hänen tulla ratsastaman täyttä nelistä juuri samaa
tietä, jonka äsken olimme löytäneet.

Me olimme iloissamme että tapasimme hänen, mutta hän sai ankaria
nuhteita varomattomuutensa tähden, että oli eronnut meistä semmoisella
paikalla, jossa helposti olisimme voineet erota iäksi päiviksi.

Me seurasimme nyt tietä, jonka olimme löytäneet ja muutaman tiimaa
ratsastettuamme, tulimme avaralle lakeudelle, jossa muutamat paimenet
paimensivat laumaansa. Me huusimme näille miehille että tulisivat
näyttämään meille tietä Kanaan, mutta he pelästyneinä ottivat turvansa
käpälämäkeen ja potkivat tiehensä.

Me näimme nyt kumminkin etäällä kylän, jonne ohjasimme kulkumme. Kylän
asukkailta saimme tietää että Kanaan kaupunki oli kappaleen matkan
päässä Pohjosessa päin tällä lakeudella.

Lakeus oli erinomaisen kaunis ja viljava, sen nimi on el-Battauf.

Me ratsastimme nopeasti hyvää tietä viljavain vainioin läpitse. Aurinko
laski juuri noiden ympärillä olevain vuorten taa ja lähetti pitkiä
varjoja lakeudelle lähellä Kanaata Galileassa.

Wihdoinkin näin taas ruotsalaisen matkakumppanini ja sain kuulla
että hän oli saanut kokea samoja vastuksia kuin me; miehemme, joita
hän seurasi, olivat nimittäin käyneet harhaan, niin että he, samoin
kuin me, olivat kuleksineet sinne tänne koko päiväkauden ja saapuivat
Kanaan ainoastaan puolta tiimaa ennen meitä. Me olimme sentähden kaikki
jotenkin väsyneitä sinä iltana.

Kanaa on rakettu sen vuoren vierteelle, joka sattuu tuohon äsken
mainittuun lakeuteen, ja sieltä on jotenkin avara näköala yli tuon
kauniin lakeuden ja yli vuorten, jotka sitä ympäröivät.

Täällä ei löydy mitään raunioita ja luultavaa on ettei Kanaa
milloinkaan ole ollut mikään etevä kaupunki. Ainoa, mitä kaupungista on
muistettavaa, on tuo kertomus Joh. 2:ssa luvussa Jesuksen ensimäisestä
ihmetyöstä Galileassa, jonka hän teki "ilmoittaaksensa kunniaansa".

Me jätimme nyt Kanaan seuraavana päivänä, ratsastaaksemme Nazaretiin,
joka on noin kolmen tiiman matkan päässä täältä. Me ratsastimme yli
tuon kauniin el-Battauf'in lakeuden ja tulimme taas vuoriselle maalle.

Kohta kun olimme lakeuden jättäneet, sivusimme erään kylän, jota nyt
kutsutaan Sefurieh, muinoin oli sen nimi Sepphoris ja Diocæsarea. Kylä
on rakettu erään ymmyrkäisen kummun vierteelle, jonka huippua kaunisti
jotenkin ison linnan raunio. Ylt'ympäri virui pylvästen ja suurten
hakattuin kivein kappalia, jotka osoittavat että paikka ennen on ollut
sangen tärkeä paikka.

Josephus mainitseekin useassa paikassa että Sepphoris oli vahvimpia
kaupunkeita, mitä Romalaisilla Galileassa oli. Itse kaupungissa löytyy
gootilaiseen malliin raketun kirkon raunioita. Kirkko rakettiin
luultavasti ristiretkein aikana ja taru tietää kertoa sen seisoneen
samalla paikalla, jossa Neitsyt Marian vanhemmat, Joakim ja Anna,
kerran asuivat.

Sefurieh'n ja Nazaretin välillä oleva tie kävi koko ajan vuoristen
seutujen kautta. Kerran vei se meidät korkealle vuoren-selälle, josta
meillä oli vapaa ja ihana näköala. Länteen päin näimme maan ulottuvan
aina Wälimereen asti. Etelässä näimme ainoastaan korkeita muoria,
toinen toisensa takana; kaikkein kauvimpana idässä päin olivat Gilboan
vuoret, sitte Samarian kauniit kukkulat keskellä, ja lännessä päin
Karmelin harja, ulottuen aina Wälimeren rantaan saakka. Pohjoisessa
päin katosi myöskin näköala vuoristoihin ja korkealle yli tämän harmaan
ryhmän kohosi tuo lumella peitetty Hermon, jonka valkea huippu kopeasti
katseli ympärillään olevia alempia vuorenselkiä. Syyllä siis ansaitsee
se nykyisen nimensä Gebel es-Sheik (vuoripäällikkö). Itäänpäin leveni
tuo yhtä suuri kuin kaunis Esdraelonin lakeus, ja tuolla toisella
puolella Jordanin kohosivat Gileadin vuoret. Lakeudella, taipaleen
matkan päässä, törötti tuo kaunis tammia kasvava Tabor ja samalla
suunnalla, vaikka hyvän matkaa toisella puolella vuoren, tiesimme tuon
kuuluisan Genesarethin järven eli Galilean meren olevan. Nämä vapaat,
ihanat näköalat viehättivät kauvan meidän silmiämme, ja katseltuamme
niitä hyvän hetken, ratsastimme nyt alas vuorelta ja saavuimme pian
Nazaretiin.




Kuudestoista Luku.

Nazaret.


Niiden vuorien sylissä, jotka ympäröivät Esdraelonin suurta lakeutta
pohjan ja luoteen puolelta, on Nazaret. Kaupungin rakennukset ovat
kaikki kivestä ja paremmin raketut ja huolellisemmin hoidetut kuin
minkään muun kaupungin rakennukset pyhässä maassa. Ne seisovat joko
alhaalla ahtaan lakson pohjassa, tahi niiden vuorten vierteillä, jotka
ympäröivät laksoa. Kadut ovat kapeat ja likaiset, niinkuin kaikissa
itämaalaisissa kaupungeissa.

Asukasten lukumäärä on 4000 paikoille. Niistä ovat ainoastaan 680
muhamedilaista, muut kristityitä.

Ne tapaukset, jotka ovat tehneet Nazaretin kuuluisaksi ja ovat
houkutelleet tänne lukemattomia joukkoja pyhissä vaeltajia, ovat
"Marian ilmestys", joka tapahtui tässä kaupungissa, ja Jesuksen
lapsuuden ja nuoruuden aika, jonka hän vietti täällä vanhempainsa luona.

"Kuudentena kuukautena lähetettiin enkeli Gabriel Jumalalta Galilean
kaupunkiin, joka oli Nazaret, neitseen tykö, joka oli kihlattu
miehelle, jonka nimi oli Joseph, Davidin huoneesta; ja neitseen nimi
oli Maria. Ja enkeli tuli sisälle hänen tykönsä ja sanoi: terve,
armoitettu! Herra on sinun kanssas: siunattu sinä vaimoin seassa!

"Mutta kuin hän näki hänen, hämmästyi hän hänen puheestansa ja ajatteli,
millainen se tervehdys oli. Ja enkeli sanoi hänelle: älä pelkää,
Maria! sillä sinä löysit armon Jumalan tykönä. Ja katso, sinä siität
kohdussas ja synnytät Pojan, ja sinun pitää kutsuman hänen nimensä
Jesus. Sen pitää oleman suuren ja pitää kutsuttaman ylimmäisen pojaksi;
ja Herra Jumala antaa hänelle Davidin hänen isänsä istuimen, ja
hänen pitää Jakobin huoneen kuningas ijankaikkisesti oleman ja hänen
valtakunnallansa ei pidä loppua oleman".

Niin sanoi Maria enkelille: "kuinka tämä tulee, sillä en minä miehestä
mitään tiedä?" Enkeli vastasi ja sanoi hänelle: "Pyhä Henki tulee sinun
päälles ja ylimmäisen voima varjoo sinun: sentähden myös se Pyhä, kuin
sinusta syntyy, pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi".

Täällä ilmestyi myös enkeli Josephille, Marian kihlatulle miehelle, kun
hän salaisesti aikoi hylätä hänen; ja enkeli sanoi: "Joseph, Davidin
poika! älä pelkää ottaakses Mariata puolisotas tykös; sillä se kuin
hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä. Ja hänen pitää synnyttämän
pojan, jonka nimen sinun pitää kutsuman Jesus; sillä hän on vapahtava
kansansa heidän synneistänsä". Tämä kaikki on tapahtunut, että
täytettäisiin mitä Herralta sanottu on prophetan kautta, joka sanoo:
"katso neitseen pitää raskaaksi tuleman ja synnyttämän pojan, ja hänen
nimensä pitää kutsuttaman Emanuel; se on niin paljo sanottu: Jumala
meidän kanssamme".

Kun Joseph ja Maria tulivat takaisin Israelin maalle lapsen kanssa
pakoretkeltään Egyptistä, "tulivat he ja asuivat kaupungissa, joka
kutsutaan Nazaret, että täytettäisiin kuin prophetain kautta sanottu
oli: hän pitää Nazareukseksi kutsuttaman".

Tässä kaupungissa kasvoi lapsi ja vahvistui hengessä ja täytettiin
viisaudella, ja Jumalan armo oli hänen kanssansa. Kahdentoista vuoden
vanhana jätti Jesus Nazaretin, mennäksensä vanhempainsa kanssa
Jerusalemiin Pääsiäisjuhlalle, ja kun hän siellä temppelissä oli
todistanut totuuden opettajille, niin että kaikki, jotka hänen kuulivat
hämmästyivät hänen ymmärrystänsä ja vastauksiansa, ja kun hänen
vanhempansa täältä vihdoin löysivät hänen, niin meni hän alas heidän
kanssansa ja tuli Nazaretiin ja oli heille alamainen. Ja Jesus menestyi
viisaudessa ja iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä.

Näin kuuluu raamatun kertomus niistä tapauksista, jotka ovat
tapahtuneet Nazaretissa ja jotka ovat tehneet tämän vähäpätöisen
kaupungin niin kuuluisaksi. Täällä ilmoitettiin Jumalan Pojan
syntyminen hänelle, joka oli synnyttävä Hänen ihmisen pojaksi,
täällä mainitsivat enkelein kielet ensimäisen kerran Jesuksen nimen
ja sen merkitys sanottiin olevan: "hän on vapahtava kansansa heidän
synneistänsä".

Eräs matkustaja lausuu Nazaretista näin: "Kuinka usein on Vapahtaja
lapsuudessaan juoksennellut näillä kaduilla? Kuinka usein on hän
varmaankin seurannut äitiänsä lähteelle? Kuinka usein on hän
rauhallisina iltahetkinä istunut vanhempainsa kanssa heidän asuntonsa
katolla, niinkuin näillä seuduilla tapa on? Kuinka usein on hän
käyskennellyt näillä vuorilla, astellen jumalallista kutsumustansa ja
keskustellen tuttavallisesti Isänsä kanssa?"

Melkein samankaltaisia kysymyksiä heräsi meissä sinä päivänä, jolloin
telttimme seisoivat pystytettyinä lähellä Nazaretia ja kun nuo
muistorikkaat kukkulat joka taholta ympäröitsivät meitä.

Kahdesti mainitaan evankeliumeissa, että Jesus matkoillaan
pyhässä maassa kävi kotiseuduillaan, sitte kuin hän oli alottanut
opettaja-virkansa.

"Ja hän tuli Nazaretiin, kussa hän kasvatettu oli, ja meni tapansa
jälkeen sapatin päivänä synagogaan, ja nousi lukemaan. Ja hänelle
annettiin Esaian prophetan raamattu. Ja kuin hän raamatun avasi, löysi
hän sen paikan, kussa on kirjoitettu: Herran Henki on minun päälläni,
sentähden on hän minun voidellut ja lähettänyt saarnaamaan köyhille
hyvää sanomata, parantamaan särjetyitä sydämiä, saarnaamaan vangeille
lunastusta ja sokeille näkönsä jälleensaamista, särjetyitä vapauteen
saattamaan, saarnaamaan Herran otollista vuotta". Sitten selitti hän
tämän raamatun paikan ja sanoi sen tarkoittaman häntä itseä, lausuen:
"tänäpänä on tämä kirjoitus täytetty". Hän todisti vielä tätä monesta
muusta paikasta, mutta sai lopuksi itse tuntea sen sananparren
totuuden, jonka hän tässä synagogassa lausunut oli: "ei yksikään
propheta ole isänsä maalla otollinen", sillä Nazaretin asujamet eivät
kauvemmin tahtoneet kuullella hänen terveellisiä sanojansa, vaan
"kaikki kuin synagogassa olivat, tulivat vihaa täyteen, koska he nämät
kuulivat, ja nousivat ylös ja ajoivat hänen ulos kaupungista, ja
veivät hänen hamaan vuoren kukkulalle, jonka päälle heidän kaupunkinsa
rakettu oli, syöstäksensä häntä alas; mutta hän kävi ohitse heidän
keskellänsä ja meni pois.

"Kun Jesus toisen kerran kävi Nazaretissa, sai hän kärsiä samaa
malttamattomuutta ja mielen hurjuutta, vaikk'ei niin väkivaltaisella
tavalla kuin ensimäisellä kerralla: ja hän läksi sieltä ja meni isänsä
maalle, ja hänen opetuslapsensa seurasivat häntä. Ja kun sapatti
tuli rupesi hän synagogassa opettamaan; ja monta, jotka kuulivat,
hämmästyivät, sanoen: kusta tällä nämät ovat? ja mikä viisaus hänelle
annettu on, että myös senkaltaiset väkevät työt hänen kättensä kautta
tapahtuvat? Eikö tämä ole se seppä, Marian poika, Jakobin ja Josen
ja Judan ja Timonin veli? eikö myös hänen sisarensa ole tässä meidän
kanssamme? ja he pahenivat hänessä".

Nazaretissa on suuri Romalaiskatolinen luostari, johon kuuluu koko
joukko korkealla muurilla ympäröittyjä rakennuksia. Pyhin paikka tässä
luostarissa on eräs luola, jossa munkit sanovat Marian ilmestyksen
tapahtuneen. Tässä luolassa, joka on 25 jalkaa pitkä ja 10 jalkaa
leveä, näytetään paikkaa, jossa Maria seisoi kuullellen enkelin
tervehdystä, ja sekin paikka, jossa enkeli ilmestyi. Kappaleen matkan
päässä tästä luolasta näytetään Neitsyt Marian kyökkiä, erästä pitkää
siivotonta vuorenkoloa.

En voi tässä olla kertomatta erästä Romalais-katolisen kirkon
eriskummaista uskonkappaletta, joka koskee tätä paikkaa. Sanotaan
nimittäin että ilmestyksen luolan edessä ja lähellä Marian kyökkiä oli
maja, jossa hän asui ja jossa hän otti vastaan enkeli Gabrielin.

Kun Muhamedilaiset valloittivat Palestiinan ja ajoivat kristityt pois
joka paikasta, veivät enkelit tämän majan pois uskomattomain käsistä ja
laskivat sen ensiksi vuorille lähellä Fiumea Dalmatiassa ja kuljettivat
sen sieltä sittemmin Loretton vuorelle Italiassa, jossa se nyt vielä
seisoo ja on se paikka Europassa, jossa pyhissä vaeltajia runsaimmin
käy. Paavi Leo X:s teki tämän tarinan uskonkappaleeksi bullalla, joka
tuli ulos vuonna 1518.

Eräässä toisessa paikassa näytetään tässä kaupungissa Josephin
"työhuonetta", kappelinkaltaista rakennusta, joka on Romalaisen kirkon
oma. Siellä nähdään vanhan muurin jäännöksiä, joiden sanotaan olevan
niiltä ajoilta, kuin Joseph täällä työskenteli.

Seuraava paikka, johon matkustaja viedään, on niin kutsuttu Mensa,
Christi-capelli (Kristuksen pöydän kappeli). Tämä kappeli on pienoinen
suoja, jossa nähdään pöydän kaltaiseksi muodostettu kallio. Tarun
mukaan — "traditio continua et nunquam interrupta," (ainainen ja
järkähtymätöin taru), joka latinalainen lause on kirjoitettu seinään
— on tämä sama pöytä, jossa Jesus ja hänen opetuslapsensa niin usein
söivät niinhyvin ennen kuin jälkeen ylösnousemisen.

Myöskin näytetään täällä synagogaa, jossa Jesus puhui Nazaretilaisille,
kun he vihastuneina ajoivat hänen pois ja veivät hänen jyrkälle vuoren
reunalle, jota vuorta myöskin näytetään, mutta se on liian kaukana,
ettei se voi olla oikea.

Idän puolella kaupunkia on Kreekkalainen kirkko. Pyhin paikka tässä
kirkossa on syvä kallionkolo, josta pursuaa kirkas lähde, nimeltä
Neitsyt Marian lähde. Täällä, niin sanoivat kreekkalaiset munkit,
oli Maria vettä noutamassa, kun enkeli ilmaantui hänelle ja ilmotti
Jesuksen syntyvän. He ovat sentähden tälle paikalle rakentaneet
heidän "Marian ilmestys-kirkkonsa" ja jonkun matkan päässä näkyy
tuo latinalainen luostari, jossa Romalais-katoliset väittämät tämän
tapauksen tapahtuneen, ja on tämä seikka vielä riidan aineena näiden
molempain kirkkojen välillä.

Wähän matkaa ulompana Kreekkalaista kirkkoa on lähde, josta Nazaretin
asukkaat saavat vetensä. Wesi pursuaa vähäisestä reiästä maassa, niin
että vedennoutajat ainoastaan yksi erältään voivat täyttää astiansa.
Tämän tähden on täällä joukko naisia kokopäiväkauden klo 4:stä aamulla
klo 12:teen yöllä ja harvoin saa nähdä niin paljo kauniita kasvoja
yhdellä paikalla koossa, kuin täällä; sillä Nazaretin väestö on
tunnettu kauneudestaan.

Sen illan, jonka viivyimme Nazaretissa, vietimme L. ja minä erään
lähetyssaarnaaja Zellerin luona, joka asui tässä kaupungissa. Hän oli
nainut pispa Goleatin tyttären ja meillä oli kirjeitä ja terveisiä
hänelle ja hänen vaimollensa Jerusalemista. Heidän iloisessa kodissaan
mietimme sangen hupaisen illan.

Kun palasimme leiriimme, valaisi meidän tietämme Nazaretin vuorilla
välähtelevät ihanat ukkosen leimaukset.

Nazaretissa olimme tavanneet erään nuoren Amerikalaisen, h:ra
Turnbull'in, jonka jo Jerusalemissa olimme tulleet tuntemaan ja
joka oli seurannut meitä matkallamme Kuolleelle merelle ja Jordanin
virralle. Hän oli päivää ennen saapunut Nazaretiin, ja kuultuansa
ettemme vielä olleet menneet, päätti hän odottaa meitä, saadaksensa
meidän seurassamme pitkittää matkaa Damaskuhun.

Hän kertoi meille kohtauksen matkastaan, joka helposti olisi
voinut tuottaa hänelle kuoleman. Hän oli ensin matkannut erään
nuoren maanmiehen kanssa, mutta tämä oli niin tuimasti sairastunut
Jerusalemissa, ettei hän uskaltanut lähteä tuolle vaivalloiselle
retkelle läpi Palestiinan, vaan matkasi Joppeen, mennäksensä sieltä
sitten höyrylaivalla kotimaallensa. Turnbull jatkoi matkaansa nyt
yksinään tulkkinsa ja miestensä kanssa.

Kun hän ja tulkki ynnä kaksi turkkilaista sotamiestä, jotka hän oli
ottanut vartioiksensa, eräänä iltana olivat luopuneet miehistä, jotka
kuljettivat muuleja, käydäksensä katsomaan jotakin tien syrjässä olevaa
paikkaa, kävivät he harhaan eivätkä tietäneet missä olivat. He tulivat
vihdoin erääsen kylään ja kun he ulkopuolella kylää tapasivat miehen,
kysyivät he häneltä, tokko lähitienoilta löytyi jotakin lähdettä. Hän
tarjousi nyt viemään heitä lähteelle, jonka jälkeen mies ynnä yksi
sotamiehistä läksi noutamaan vettä ja Turnbull tulkin ja tuon toisen
soturin kanssa jäi odottamaan samalle paikalle, jossa ensin olivat
seisahtaneet. He riisuivat hevosensa ja päästivät heidän läheiselle
laitumelle.

Wähän ajan perästä saivat he nähdä suuren joukon miehiä, kaikki
varustetut pitkillä pyssyillä, tulevan täyttä vauhtia ulos kylästä ja
karkaavan suoraan heitä kohden. Nämät miehet piirittivät heidät ympäri
tiheässä ryhmässä, tähtäsivät heitä pyssyillänsä ja kirkuivat voimainsa
perästä.

Tulkki ja sotamies olivat jähmistyä pelosta, ja tuskin saattoi tulkki
hämmästyksissään vastata, kun Turnbull kysyi häneltä mitä miehet
tahtoivat. Wihdoin vastasi hän kumminkin: "me olemme kuoleman omia
kaikki kolme, he tulevat ampumaan meitä, sillä he luulevat Turkin
hallituksen lähettäneen meidät kiskomaan sotamiehiä, ja luulevat
meidän ottaneen sen miehen, joka oli mennyt tuon toisen soturin kanssa
noutamaan vettä". Turnbull käski hänen sanoa heille kuinka asian laita
oli, mutta joko kirkuivat he liian suuresti, etteivät kuulleet tulkin
sanoja, taikka ei osannut hän oikein puhua heidän murrettansa.

Sillä aikaa tähtäsi kuitenkin enemmän kuin 30 pyssyn piippua Turnbullia
kohden; hän tunnusteli nyt vyötänsä, jossa hän tavallisesti säilytti
revolveriansa, mutta onneksensa oli hän sinä päivänä unohtanut
revolverin pistoolin koteloon, joka oli hevosen selässä, ja hänen
hevosensa käveli nyt laitumella hyvän matkan päässä tästä. Kun Turnbull
tämän havaitsi, sieppasi hän pistoolin sotamiehen vyöltä, mutta se oli
lataamatta.

Tällä tavoin huomattuansa ettei hänellä ollut mitään millä itseänsä
puolustaisi, istui hän maahan kivelle niin levollisen näköisenä kuin
mahdollista ja jatkoi illallis-atriaansa, jonka hän jo oli alottanut,
ennenkuin nämät kutsumattomat vieraat olivat tulleet häiritsemään häntä
niin epäkohteliaalla tavalla. Kaiken tämän aikaa tähtäsivät pyssyt
häntä, eikä hän tietänyt minä hetkenä paukahtaisi.

Mikä häntä enimmästi huoletti, sanoi hän olevan sen seikan että,
jos hän seuralaistensa kanssa tulisi ammutuksi, hän katoisi ihan
kuulumattomiin ja hänen omaisensa eivät milloinkaan saisi tietää missä
ja millä tavalla hän oli kuollut.

Kun tätä tuskallista tietämättömyyttä, tätä silminnähtävää hengenvaaraa
oli kestänyt hetken aikaa, joka meidän ystävällemme tuntui sanomattoman
pitkäksi, näkyi viimeinkin etäällä tuo toinen sotamies sen miehen
keralla, jonka kylän asukkaat luulivat petollisella tavalla tulleen
ryövätyksi. Kun he taas saivat nähdä hänen vahingoittamattomana,
nostivat he paikalla lasketut pyssynsä ja näyttivät häpeevän tekoansa.
He pyysivät Turnbull'ilta anteeksi ja sovittaaksensa erehdystänsä,
pyysivät he, kun olivat kuulleet hänen eksyneen, että hän viipyisi
yötä heidän kylässänsä, ja valmistivat hänelle sian moskeiassa, joka
todellakin osoitti suurta ystävällisyyttä Muhamedilaisilta kristittyä
kohtaan.




Seitsemästoista Luku.

Nazaretista Kapernaumiin.


Perjantaina Toukokuun 11 päivänä jätimme me aamulla varhain
muistorikkaan Nazaretin ja vähän aikaisen ratsastuksen perästä
saavuimme tuolle suurelle Esdraelonin lakeudelle, joka Nazaretin
vuorilta ulottuu monta peninkulmaa kaakkoista ilmaa kohden.

Ratsastettuamme muutamat tiimat pitkin tätä lakeutta etelää kohden,
tulimme paikalle, jonka nimi on El-Fuleh. Paikka on nykyään
asumaton, niinkuin melkein koko Esdraelonin avara lakeus. Me näimme
täällä eräällä isolla ja korkealla maatöyräällä vanhan, aimollisen
linnoituksen rauniot.

Täällä, lukijani, mahdamme viipyä hetken aikaa, katsellaksemme tätä
lakeutta ja johtaaksemme mieleemme mitä on tapahtunut, mitä sotia on
taisteltu tällä avaralla kentällä.

Esdraelonin lakeus — myöskin kutsuttu Jisreelin lakeus, joka muinoin
oli tunnettu Megiddon nimellä erään virran jälkeen, joka tästä kulki
läpitse — tämä lakeus on Jordanin lakson perästä suurin lakeus
Palestinassa. Se tekee ison epäsäännöllisen kolmikulman, jonka itäisenä
kylkenä ovat Jeninistä etelässä Taboriin pohjoisessa ulottumat vuoret.
Lakeuden pohjoisena rajana ovat Galilean vuoret, jotka Taborista
ulottuvat lounaan päin vähän matkaa sivutse Nazaretin, jossa ne yhtyvät
Samarian vuoriin, ja ovat nuo viimeksi mainitut vuoret lakeuden
eteläisenä rajana.

Itään päin lähtee tästä lakeudesta useampia isoja laksoja, jotka
yhdistävät Esdraelonin Jordanin lakson kanssa. Länteen päin menee eräs
lakso täältä tuolle ennen mainitulle S:t Jean d'Acre'n lakeudelle;
tämän lakeuden läpitse juoksee tuo kuuluisa Kisonin oja Wälimertä
kohden, kostutettuansa ensin osan Esdraelonin lakeutta. Ainoastaan
kuudes osa tätä suurta lakeutta on viljelyksellä ja nuo kylvetyt sarat
näyttävät kuinka oivallista maalaatua tämä on ja kuinka runsaan saaliin
se voisi antaa taitavalle ja ahkeralle maanviljeliälle.

Kuitenkin ovat ihmiset vaan ikäänkuin poikkeuksena toimittaneet täällä
rauhallisia askareita, he ovat enimmästäin käyttäneet Esdraelonin
ihanaa lakeutta vaan silloin, kuin he kokoontuneissa joukoissa ovat
käyneet teurastamaan toinen toisiansa.

Tämän lakeuden poikki kulki Jabin, Kananealaisten kuningas, voitollisna
sotajoukkonsa ja yhdeksän sadan rautavaunuinsa kanssa ja vaivasi
Israelia tylysti kaksikymmentä ajastaikaa. Wihdoin vapautti Herra
Israelin näistä heidän vihollisistansa Deboran ja Varakin kautta, jotka
Israelin miehillä löivät tällä lakeudella lähellä Taboria Sisseran,
Jabinin sotapäällikön, vaunuinensa, miehinensä. Täällä veisasivat
sitten Debora ja Barak Herralle tuon tunnetun ylistysvirren, joka
loppui näillä sanoilla: "Kaikki sinun vihollises niin hukkukoon, Herra!
Mutta ne kuin sinua rakastavat, olkoon niinkuin ylöskäypä aurinko
voimassansa".

Midianitat, Amalekitat ja "ne itäiseltä maalta" ovat ryöstäneet ja
raastaneet tätä lakeutta ynnä koko maata, kun he tulivat laumoinensa
ja majoinensa, niinkuin suuri metsäsirkkain paljous, että sekä he että
heidän kamelinsa olivat lukemattomat; ja tulivat hävittämään maata.
Seitsemän vuotta vaivasivat nämät viholliset Israelia, kunnes Herra
Gideonin kautta ihmeellisellä tavalla ainoastaan kolmella sadalla
miehellä löi Midianitat, jotka olivat sioittaneet itsensä tähän laksoon
lukemattomana joukkona "niinkuin santa meren rannalla paljouden tähden".

Täällä sotivat Philistealaiset Israelia vastaan, ja Syrialaiset
matkustivat useat kerrat sotajoukkoinensa yli tämän lakeuden.

El-Fuleh, tuo raunioiksi rauennut linna, jossa nyt olemme, tuli hyvin
kuuluisaksi ristiretkein aikana; täällä taisteltiin usein tuimasti;
paikkaa kutsuttiin silloin Fabaksi.

Huhtikuussa vuonna 1799 oli tällä kentällä verinen taistelu
Turkkilaisten ja Franskan armeijan välillä, jota jälkimmäistä johti
Napoleon.

Yksi alapäälliköistä, Kleber, läksi Nazaretista joukkonsa kanssa
hätyyttämään Turkkilaisten leiriä. Wiholliset ennättivät kuitenkin
hänen yrityksensä tyhjäksi tekemään, sillä 15,000 turkkilaista
hevosmiestä ja yhtä paljon jalkaväkeä marssi kentälle ja eteni aina
El-Fuleh'en asti. Kleber asetti heti pienen armeijansa neliskulmaan ja
sioitti tykistön sivuille. Tuskin oli armeija ehtinyt saamaan asemansa,
kun jo Turkkilaisten tiheät ratsuparvet tulla tulvasivat, kuin kaikki
hävittävä myrsky, yli lakeuden, yhdellä hyökkäyksellä tallataksensa
tämän mitättömän joukon hevostensa kavioin alle.

Franskan kokeneet sotilaat ottivat vihollisiansa vastaan hyvin
tähdätyillä laukauksilla ja koko joukko päälleryntääviä Turkkilaisia
syöksyi maahan, niin että kaatuneitten ruumiit viimein olivat ikäänkuin
muurina, jonka takana tuo pieni urhollinen joukko kokonaista kuusi
tuntia puolusti itseänsä vihollisten suurta enemmistöä vastaan.

Wihdoin tuli Napoleon itse paikalle hevoisväen ja franskalaisten
osakuntain kanssa. Korkeuksilta, jotka ympäröivät lakeutta, näki hän
sotureinsa aseman ja huomasi, heti, miten paras oli päälle hyökätä.
Hän lähetti kenraali Letourcq'in hevosväen ja kahden kanunan kanssa
hätyyttämään Mamelukkeja, jotka seisoivat varajoukkona lähellä Jeniniä.
Muilla joukoillaan ryntäsi hän vihollisen kylkiin, sillä aikaa kuin
Kleber uskaliaalla parvellaan ahdisti keskustaa.

Turkkilaiset tulivat sillä tavoin ahdistetuiksi usealta haaralta,
eivätkä kestäneet enää kauvan. Heidän armeijansa hajotettiin ja he
jättivät tappelukentän, hurjasti paeten, ja Franskan tykistö, joka
lakaisi lakeutta kuulillaan, teki hirmuista tuhotyötä noiden pakenevain
joukossa.

Tätä tappelua kutsutaan Napoleonin sotahistoriassa "tappelu Taborin
vuoren tykönä".

El-Fuleh'sta ratsastimme, me Jisreeliin, joka on melkein keskellä
lakeutta, puolen penikulman päässä kaakkoista ilmaa kohden. Kylä on
rakettu vuorelle, josta on avara näköala yli lakeuden ja lakeutta
ympäröiväin vuorten.

Tänne rakensi Ahab palatsinsa ja tänne pakeni hän sadetta, jonka Herra
lähetti maahan ikäänkuin vastaukseksi Eliaan rukoukselle. Täällä
hallitsi sitten kaksi tämän onnettoman kuninkaan jälkeläistä.

Kaksi kamalaa, veristä tapausta on tapahtunut tällä paikalla. Ahabin
mieli teki viinamäkea, joka oli kaupungin alapuolella juuri lähellä
hänen palatsiansa. Tämän viinamäen omistaja, Naboth, ei tahtonut
sitä myydä, sillä se oli isiltä peritty. Ahab tuli tästä pahoille
mielin ja suuttui kovin; silloin lupasi hänen pahanilkinen vaimonsa
Jesebel hankkia hänelle viinamäen. Hän palkkasi väärät todistajat
vannomaan, että Naboth oli pilkannut Jumalaa ja kuningasta, ja sai
kansan kivittämään hänen ulkopuolella Samarian kaupunkia, jossa hän
asui. Sitte sanoi hän Ahabille: nouse ja omista Nabothin Jisreeliläisen
viinamäki, jonka hän sinulta on kieltänyt rahan edestä; sillä ei Naboth
elää, vaan on kuollut. Ahab otti silloin viinamäen omaksensa. Kohta sen
perästä lähetti Herra Eliaan Ahabin tykö sanomaan hänelle: "Niin sanoo
Herra: pitikö sinun tappaman ja vielä päälliseksi omistaman? Siinä
paikassa, jossa koirat nuoleskelivat Nabothin veren, pitää myös koirain
sinun veres nuoleskeleman". Ja Jesebelistä puhui Herra samaa, sanoen:
"Koirain pitää syömän Jesebelin Jesreelin muurin tykönä".

Pian sen jälkeen tapettiin Ahab sodassa Syrialaisia vastaan. Hän
ammuttiin kuoliaaksi vaunuissaan ja vietiin Samariaan, jossa hän
haudattiin, ja kun vaunuja pestiin Samarian lammikolla, nuoleskelivat
koirat hänen vertansa, Herran sanan jälkeen, kuin hän puhunut oli.

Kun Elias Herran käskystä oli voidellut Jehun Israelin kuninkaaksi,
tuli tuo uusi kuningas sotajoukolla ja valloitti Jisreelin. Herran
rangaistus sattui silloin Jesebeliin, sillä hän syöstiin ulos akkunasta
Ahabin palatsissa ja koirat söivät hänen ruumiinsa Jisreelin pellolla.

Jisreelistä ratsastimme me itää kohden siihen suureen laksoon, jota
Gilboan ja erään toisen, Wähä-Hermon-nimisen vuoren välitse vie
Esdraelonin lakeudelta Jordanin laksoon.

Etelässä päin kohouvat täällä Gilboan jyrkät vuorentörmät, joilla Saul
sai surmansa sodassa Philistealaisia vastaan. Täällä kaatuivat myös
hänen kolme poikaansa.

Yöllä ennen taistelua kävi Saul noitavaimon luona Endorissa, joka kylä
on rakettu Wähä-Hermonin pohjoiselle vierteelle. Siellä näytetään
luolaa, jossa Propheta Samuelin hahmon luullaan ilmaantuneen Saulille.

Toisena päivänä taisteltiin ja Israelin sotajoukko tuli lyödyksi. Kun
Saul havaitsi ettei hänen väkensä voinut voitolle päästä, kaatui hän
omaan miekkaansa ja kuoli.

Kuu voitolliset Philistealaiset tappelun jälkeisenä päivänä löysivät
Saulin ja hänen kolme poikaansa kaatuneina Gilboan vuorella, hakkasivat
he irti hänen päänsä ja ripustivat hänen ruumiinsa Bethsan muurin
päälle.

Me ratsastimme hyvän matkaa alas tätä laksoa myöten eräälle runsaalle
lähteelle, joka juoksee Gilboan vuoressa olevasta luolasta ja johdimme
täällä mieleemme tätä veristä sotaa, tätä Saulin ja hänen poikainsa
onnetonta loppua.

Lähteellä tapasimme koko joukon Beduineja eikä yksikään heistä
häirinnyt meitä millään tavalla, vaikka h:ra Botcharbyn tulkki, joka
näki vaaroja joka paikassa, oli pahaa aavistanut, kun me ratsastimme
alas tähän laksoon ja Beduini-joukko tuli näkyviin. Meidän peloton
Alimme nauroi useat kerrat tuota varovaista virkaveljeänsä.

Jätettyämme lähteen, ratsastimme ympäri Wähä-Hermonin sen läntistä
vierrettä. Heti vuoren pohjoisella tahi pikemmin koillisella sivulla
tapasimme eräällä töyräällä kaupungin, jonka nimi vielä on Nain.

Kaupungin asema ei suinkaan ole kaunis eikä täällä löydy mitään, joka
vetäisi matkustajan huomiota puoleensa, vaan hän käy tällä paikalla
ainoastaan muistuttaaksensa mieleensä Lukaan evankeliumin 7:ssä luvussa
mainittua kertomusta.

Ruumista saatettiin hiljaisesti pitkin katuja kaupungin porttia
kohden. Avonaisilla paareilla makasi nuorukainen, äitinsä ainoa poika.
Perässä kulki tuo sureva, nyt lapseton leskivaimo ja suuri joukko
kaupunkilaisia. Waimot itkivät ja valittivat suurella äänellä, niinkuin
näillä tienoilla vielä tänä päivänä on tapana, kun kuollutta saatetaan
viimeiseen lepokammioonsa.

Saattojoukko kohtaa joukon miehiä, jotka matkustavat kaupungin porttia
kohden Kapernaumista tulevaa tietä myöden (he tulivat siis pohjoisesta
päin). Hän, joka kävi tämän parven etupäässä, armahti tuota itkevää
leski-vaimoa ja sanoi hänelle lempeällä äänellään: "älä itke! Ja meni
ja rupesi paariin; ja kantajat seisahtivat. Ja hän sanoi: nuorukainen,
minä sanon sinulle: nouse ylös! ja kuollut nousi istualle ja rupesi
puhumaan, ja hän antoi sen hänen äitillensä. Ja pelko tuli kaikille,
ja kunnioittivat Jumalata, sanoen: suuri propheta on noussut meidän
sekaamme, ja Jumala on hänen kansaansa etsinyt. Ja tämä sanoma kuului
hänestä kaikkeen Judeaan ja kaiken sen lähimaakunnan ympäri".

Nainista nähdään, muutaman matkan päässä Pohjosta kohden, Tabor. Wähän
oudostuttaa, kun näkee tämän vuoren olevan niin matalan; mutta sen
kauneus on myös oudostuttava. Sen tasaiset sivut kasvavat aina huippuun
asti tuuheita tammia. Sen vasemman olan ylitse näkyy Hermonin siintävä
kukkula tuolla himeässä etäisyydessä.

Me jätimme nyt Nainin ja ratsastimme täyttä laukkaa yli lakeuden
Taborille ja saavuimme illan päälle leiriimme, joka oli pystytetty
vuoren eteläiselle vierteelle.

Seuraavana sunnuntaina lähetimme muulimme suorastaan Galilean meren
luoteiselle rannikolle, jossa Kapernaum kerran oli ja jossa me aioimme
viettää seuraavaa päivää, joka oli sunnuntai.

Opas johtajanamme, jätimme me leirimme, avustaaksemme Taborin vuorelle.
Kun kappaleen matkaa olimme ratsastaneet, havaitsi opas unohtaneensa
jotakin leiriin; hän käski meidän pitkittää matkaa suoraan eteenpäin,
sillä aikaa kuin hän itse hetkeksi palasi takaisin.

Taipaleen matkaa ratsastettuamme, kadotimme me tiemme, joka todellakin
oli hyvin eksyttävä, sillä polkuja kävi ristiin rastiin, sinne tänne.
Me päätimme nyt ratsastaa suorastaan ylös vuoren sivua myöten, mutta
tätä päätöstä ei ollut helppo toimeen panna, sillä vuori tuli yhä
jyrkemmäksi, ja paikka paikoin kohtasimme alastomia kallioita, joiden
ympäri meidän oli kiertäminen, sillä hevoset eivät millään tavoin
voineet päästä niiden ylitse. Wiimein emme enää voineet ratsastaa, vaan
täytyi meidän, tässä auttaa hevosiamme paljoa enemmän, kuin ne auttivat
meitä, niin että tämä aamukävely todellakin tuli jotenkin rasittavaksi.

Eräällä tuommoisella liukkaalla kalliolla luiskahti L:n hevonen, meni
nurin ja keikahti useat kerrat ympärinsä alas vuoren jyrkkää rinnettä
myöten, kunnes hän vihdoin seisahtui erästä puuta vastaan, jolloin hän
taas nousi jaloillensa. Hän ei ollut loukkaantunut, vaikka hän useat
kerrat oli mennyt nurin niskoinsa.

Enemmän kuin tiiman aikaa ponnistettuamme, saavuimme viimeinkin vuoren
huipulle, jossa tienoppaamme lepäsi levollisesti, odottaen meidän
tuloamme.

Tabor nousee noin 1400 jalkaa korkealle yli lakeuden, joka on 500
jalkaa ylempänä merenpintaa. Wuoren kukkula on jotenki avara ja soikean
nelikulman kaltainen muodoltaan, ja siihen voisi hyvin rakentaa
joltisenkin kylän tai vähemmän kaupungin.

Täältä on avara näköala yli Esdraelonin muistorikkaan lakeuden, jossa
näet jalkaisi alla pieninä pilkkuina Jisreelin, Nainin ja Endorin sekä
Gilboan ja Wähä-Hermonin ympyräin kumpuin kaltaiset vuoret. Idässä päin
näkyy Jordanin lakso, joka ulottuu aina Gilboan vuoriin asti, jotka
kohoavat tummina tuolla taivaanrannan äärellä. Tässä laksossa, vähän
Pohjosessa päin, näet osan Genezaretin järveä. Tätä ilmaa kohden näkyy
muuten ainoastaan vuoria, toinen toisensa takana, kunnes silmä vihdoin
seisahtaa Hermonin korkealle kukkulalle ja Libanonin kelvollisille
vuoren harjanteille, jotka siintävät esiin tuolta takaa.

Taborin kukkulalla tapasimme useita raunioita, jotka näyttävät olevan
niinhyvin linnotusten kuin asuinhuonetten jäännöksiä.

Tällä paikalla näyttää olleen asujamia jo siihen aikaan, kuin
Israelilaiset valloittivat maan, ja Josua lukee Taborin niiden
kaupunkein ja kyläin joukkoon, jotka maan jaossa tulivat Isascharin
lasten suvuille.

Taborin nimeä mainitaan sitten useat kerrat Wanhan Testamentin
kirjotuksissa, ja puhutaan paikasta silloin aina ikäänkuin jostakin
asutusta kaupungista eli kylästä.

Josephus tietää kertoa että kaupunki vielä Jesuksen aikana oli
olemassa, vaikka linnoitus makasi raunioina.

Tästä siis on selvä, ettei Jesuksen kirkastaminen voinut tapahtua
tällä vuorella, jota muinaistaru aina neljännestä vuosisadasta asti on
tahtonut väittää. Raamattu sanoo nimittäin että Jesus otti Pietarin,
Jakobin ja Johanneksen, ja vei heidän erinänsä korkealle vuorelle
yksinänsä ja hän kirkastettiin heidän edessänsä. Tämä tapaus ei siis
voinut tapahtua raketulla ja asutulla Taborin vuorella.

Tätä tapausta on koetettu sovittaa jollekkin Hermonin läheisyydessä
olevalle vuorelle ja tämä otaksuminen on paljoa uskottavampi kuin tarun
kertomus.

Opas johtajanamme, ratsastimme me nyt alas Taborilta jyrkkää, mutta
kumminkin verrattavasti hyvää tietä myöten.

Me ratsastimme sitte suorastaan Galilean merta kohden, ja koska tie
oli hyvä, saavuimme tälle kalliille, muistorikkaalle järvelle 4 tiiman
kuluttua.

Olin jättänyt kumppanini vähän taaemmaksi ja ajoin täyttä nelistä yli
lakeuden erästä vuorta kohden ja kun olin ehtinyt sille, ilmaantui
yhtäkkiä Galilean meri kaunisten rantainsa kanssa eteeni ja minä
katselin sitä töyräältä, joka kohosi muutamaa sataa jalkaa korkealle
melkein pystysuorasti sen rannalta. Minä seisatin hevoseni ja istuin
kauvan, katsellen tuota pyhää näkyä. Tuntui suloiselta että sain olla
yksinäni, tätä kallista paikkaa ensi kerran silmäillessäni.

Raitis tuuli puhalsi merellä, niin että aallot kävivät vahtopäisinä, ja
Genezaretin järven rannat levisivät eteheni tuolla alhaalla. Läntisellä
rannalla, jossa se töyräs oli, jolle minä olin pysähtänyt, oli
Tiberias ja Pohjosessa päin siitä Magdalan, Kapernaumin ja Korazinin
harvat jäännökset. Idän puolelta järveä nousee korkeita vuoria tuolta
Gadarenilaisten maan ääriltä.

Minä katselin nyt hetken aikaa näitä kalliita seutuja ylhäiseltä
asemaltani ja tämä näky teki minuun suuren vaikutuksen.

Tällä merellä on Jesus opetuslastensa kanssa purjehtinut ristiin
rastiin. Hän on käynyt sen valtavilla aalloilla ja käskenyt niitä
tyyntymään, juuri kun myrsky riehui parhaimmallansa. Hän on opettanut
sen rannoilla ja on täällä tehnyt monta ihmetyötä.

Me ratsastimme alas tuota ennen mainittua vuorta myöten, sivusimme
Tiberiaan ja pitkitimme matkaamme pitkin läntistä rannikkoa meren
luoteiselle kulmalle. Lähellä Tiberiasta oli tie vaivalloinen, niin
kauvan kuin käytiin yli jyrkkäin, epätasaisten kallioin, jotka täällä
ulkonevat aina mereen asti; mutta hetken aikaa ratsastettuamme tulimme
lakeudelle, joka täällä levisi pitkin rannikkoa hyvän matkaa länteen
päin.

Tämä lakeus oli paikka paikoin viljelty ja näytti erinomaisen
hedelmälliseltä. Me näimme muutamia maan asukkaita, jotka kokosivat
eloa, toisia jotka kylvivät.

Meidän tiemme vei meidän ihan rannan reunaa pitkin, jossa kasvoi
villisti oleandereita, joista muutamat kukoistivat, ja nämät kauniit
kasvit ylemmät puunkaltaisina pensaina ja tekivät tien luonnolliseksi
lehtokujaksi.

Me ratsastimme kuuden kirkkaan puron ylitse, jotka, lähtien läheisistä
vuorista, laskeuvat järveen, kostutettuansa ensin tuota hedelmällistä
lakeutta.

Warhaiseen iltapuolella päivää saavuimme leiriimme, joka oli sioitettu
lähelle vuoria, jonka juurella juoksi kirkas puro.

Täällä aioimme viettää sunnuntaita — viimeistä sunnuntaita
Palestiinassa, sillä ennen pitkiä tulimme Syrian rajoille.




Kahdeksastoista Luku.

Galilean meri.


Meidän leirimme oli nyt samalla paikalla, jossa varmaankin Kapernaumin
kaupunki muinoin seisoi, ja puro, jonka lorinan me kuulimme leiriimme,
saa alkunsa "vuoresta lähellä Kapernaumia", kenties samasta vuoresta,
jolla Herra piti "vuorisaarnansa". Lähdettä kutsutaan arabiaksi
Ain et-Tin (viikunapuun lähde) ja on saanut tämän nimensä suuresta
viikunapuusta, joka kasvaa vuoren juurella ja varjostaa puroa.

Harvoja raunioita löytyy enää jälillä tästä kerran väkirikkaasta
kaupungista. Enimmästäin ovat ne soraläjiä, joissa tuskin näet kiveä
kiven päällä, joita ei ole sysätty pois paikaltaan. Ei mitään käytävää
käy raunioille. "Arabialaisiin", sanoo eräs matkustaja, "näyttävät
kamoovan näitä autioita paikkoja".

Ympäri Kapernaumin kivirauniota kasvaa ohdakkeita niin tiheässä, että
ne estävät matkustajaa pääsemästä pois. Kapernaum ynnä Korazin ja
molemmat kaupungit Bethsaidat ovat niin kadonneet, niin kutistuneet
kokoon, ettei edes niitä paikkojakaan, missä nämät kaupungit ovat
seisoneet, millään varmuudella ole voitu löytää.

Seuraa minua, lukijani, niin nousemme tuolle äsken mainitulle vuorelle
lähellä Kapernaumia, katsellaksemme tältä ylhäiseltä asemalta merta,
sen rantoja ja sen muistoja.

Meri lepää nyt edessämme tyynenä, rauhallisena; mutta, niinkuin kaikki
vuorilta ympäröidyt järvet, voi se äkkiä nousseen myrskyn vallassa
ruveta raivoamaan, niin että venhe, joka läksi vesille, kun järvi vielä
oli sileä kuin peili, on määrässä hukkua ennenkuin ehtii toiselle
rannalle, vaikk'ei järvi ole mikään suuri.

Järvi on hyvin kalainen ja voisi vielä tänä päivänä antaa pyytäjälle
"suuren kalansaaliin", mutta rannikkoin erinomaisen harvat asujamet
eivät välitä tästä elinkeinosta.

Täällä asuvain Arabialaisten kalastustapa on sangen omituinen ja
hyödytön. He pyytävät kahdella tavalla kaloja. He joko heittävät pienen
käsinuotan rannalta apajalle ja sillä onnistuu heidän silloin tällöin
saada vähäpätöinen saalis; tahi myrkyttävät he veden myrkyllisillä
leivänmuruilla: kun kala on näitä syönyt, kuolee hän vähässä ajassa ja
nousee veden pintaan, jolloin Arabialainen ui ottamaan saalistansa.

Hän syö sitte tätä terveellistä ruokaa tahi tarjoo sitä matkustajalle,
jonka hän sattumalta tapaa. Vieraalle on kuitenkin paras että hän
pidättää halunsa Galilean meren kaloista, jollei hän itse oli niitä
pyytänyt.

Siihen aikaan, kuin järven rannat olivat ikäänkuin reunustetut
kukoistavilla kaupungeilla ja väkeä vilisi runsaasti täällä, oli
merikin täynnä kalastajain venheitä, joiden uutterat isännät yöt
päivät heittelivät verkkojansa apajalle; — nyt sitä vastaan kuulin
sanottavan, että ainoastaan yksi pursi purjehtii sen selällä, ja seudun
kalastajista olen jo puhunut.

Katselkaammepa nyt itse rantoja ja niiden muistoja. Jos ensiksi luomme
silmämme etelään päin, niin näemme vuoremme juurella seitsemän valkeata
telttiämme (meidän uusilla matkakumppaneilla oli nimittäin 4 telttiä
yhteensä) seisovan vähäisellä ruohoa kasvamalla kedolla. Meidän miehet
lepäävät loikovat matkan vaivain perästä telttein vieressä, ja leirimme
ympärillä käyvät hevoset ja muulit laitumella.

Puut ja pensaat ympäröivät tätä pientä lakeutta niin tiheästi,
erittäinkin järven puolelta, ettei leiristämme voi nähdä järven
kirkasta pintaa muuten kuin sieltä täältä lehtien välistä.

Ylt'ympäri lakeutta näkyy sitte Kapernaumin soraläjät ohdakkeilleen.

Etelän puolella Kapernaumia levenee vihannoiva, 1/2 penikulmaa pitkä ja
1/6 penikulmaa leveä kenttä. Kentän arabialainen nimi on el-Ghaveir —
me tunnemme sen Genezaretin maan nimellä.

18 vuosisataa takaperin oli tämä lakeus, Josephon kertomuksen jälkeen,
maallisen paratiisin kaltainen, jossa kasvoi runsaasti ihanimpia
hedelmiä ja jossa vallitsi ainainen kevät. Olemme huomauttaneet jo
siihen seikkaan, että paikan viljavuus ihmetyttää matkustajaa. Joka
paikassa näet pitkää ruohoa, puita ja pensaita. "Kaikilla haaroilla",
sanoi eräs matkustaja, "kuulee täällä turturi-kyyhkysen tuherrusta ja
peltopyy viheltelee tällä lehväkkäällä rannalla".

18 vuosisataa takaperin oli tämä seutu väkirikkaimpia paikkoja
Palestinassa, nyt on se melkein kylmillä. Ainoa tätä nykyä asuttu
paikka koko lakeudella on tuo vähäpätöinen Mejdel'in — Magdalan — kylä,
jonka näemme vuoreltamme kappaleen matkan päässä etelässä päin, juuri
lähellä niitä vuoria, jotka ovat lakeuden eteläisenä rajana ja jotka
longottavat pystysuorina järveen. Nykyisessä Magdalassa on noin 20
mökkiä, joiden ympärillä nähdään sen kaupungin jäännöksiä, jossa Maria
Magdalena oli syntynyt.

Nuot mainitut vuoret etelässä estävät meitä näkemästä Tiberiasta, joka
on laksossaan heti niiden takana ja jonka kaupungin me kaikkein ensiksi
saimme näkyviimme, lähestyessämme Genezaretin järveä.

Tiberias oli aikanansa Galilean pääkaupunki. Josephus kertoo Herodes
Antipaan (Johannes Kastajan murhaajan) perustaneen kaupungin noin 16
vuotta ennen Kristuksen syntymää. Kaupunki sai nimensä Herodeksen
ystävän ja suosijan, Keisari Tiberion jälkeen, ja puhkesi äkkiä
kukoistukseen, niin että se jo Kristuksen aikana oli melkoinen kaupunki.

Nykyinen kaupunki ei ole varsin mitätön, siinä on 2000 asukasta, joista
800 ovat Juutalaisia.

Eräs arabialainen Sheikki, joka menneen vuosisadan keskipaikoilla
valloitti kaupungin, varusti Tiberiaan muureilla. Maanjäristykset,
jotka usein vapisuttavat näitä seutuja, ovat suureksi osaksi
hävittäneet nämä muurit, niin että useasta kohdin voi varsin mukavasti
ratsastaa sisään noista suurista halkeimista.

Tiberias on rakettu juuri järven rannalle, niin että aallot
viruttelevat muuria.

Wanhan kaupungin rauniot makaavat hajallaan rannikolla. Ne ovat
kiviroukkioita, muurein jätteitä ja muutama kymmenkunta kukistunutta
pylvästä.

Wähäinen Romalais-katolinen luostari löytyy kaupungissa, osoittaen sitä
paikkaa, jossa tarun mukaan opetuslapset vetivät maalle sen suuren
kalain paljouden, jonka he saivat, heitettyänsä Herran kehoituksesta
verkkonsa apajalle, kun Herra täällä ilmaantui heille ylösnousemisensa
jälkeen.

Kappaleen matkan päässä etelään päin kaupungista on juuri lähellä
rantaa neljä lämmintä lähdettä. Näiden lähdetten mesi on katkeran
suolaista ja hajahtaa vahvasti tulikiveltä; sen sanotaan parantavan
muutamia tauteja, erittäinkin luuvaloa.

Jos nyt vuoreltamme käännämme silmämme Pohjosta kohden, niin näemme
jyrkän ja epätasaisen, kallioon hakatun tien kulkevan tuolta äsken
mainitulta lakeudelta Syriaan päin. Idän puolella tätä tietä ovat
Korazinin ja noiden molempain Bethsaida nimisten kaupungein rauniot.

Kovin vaikea on päästä näille raunioille, sillä niiden ympärillä kasvaa
niin pitkää ohdaketta, kuin mies hevosen selässä, ja niin tiheässä,
että matkustajan, joka aikoo niiden luotsi, täytyy palkata kolme, neljä
miestä raivaamaan tietä ja nuijilla hakkaamaan maahan noita pitkiä
ohdakkeita.

Ensimäisen eli eteläisimmän Bethsaidan rauniot, joka oli rakettu ihan
järven rannalle, ovat ainoastaan 1/8 penikulman päässä Kapernaumista.

Bethsaidasta (Kalahuoneesta) oli neljä apostolia, nimittäin Pietari ja
Andreas, Jakobus ja Johannes kotoisin.

4-kymmenessä minutissa voi täältä ratsastaa sille paikalle, jossa
Korazin varmaankin oli. Rauniot ovat kaatuneita pylväitä ja
kukistuneita muureja. Ne ovat jotenkin avaralla alalla rannalla ja vesi
huuhtoelee osaa niistä. Ne todistavat Korazinissa kerran olleen isoja
ja komeita rakennuksia, jotka ovat voineet vetää vertoja mille muille
hyvänsä Palestinassa. Nämät rauniot ovat puolen penikulman päässä
lännessä päin Jordanin virran laskupaikasta Galilean mereen. Jordanin
itäisellä rannalla, ⅓ penikulman päässä virran laskupaikasta, oli tuo
toinen Bethsaida. Kivirauniot ja muutamat sortuneet rakennukset ovat
ainoat jäännökset, mitkä täältä on voitu löytää.

Bethsaida oli ensin alussa vaan vähäpätöinen kylä, jossa asui Galilean
kalastajia. Iturean ja Trachonitin maakunnan Tetrarka Philippus
suurensi ja kaunisti sitä ja pani sille nimeksi Julius, keisari
Auguston tyttären Julian jälkeen, ja paikalla on vielä tämä nimi.

Jossakin tämän Bethsaidan autioilla lähitienoilta ruokki Herra 5000
miestä viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Kun ihmetys oli tehty
vaati hän kohta opetuslapsiansa astumaan haahteen ja menemään ennen
häntä yli meren Bathsaidaan (toiseen tämän nimiseen kaupunkiin, joka
oli lähellä Kapernaumia), sillä aikaa kuin hän päästäisi kansan. Ja
koska hän oli päästänyt heidät, meni hän vuorelle rukoilemaan. Ja koska
ehtoo tuli oli haaksi keskellä merta, ja hän yksinänsä maalla. Hän näki
heidän olevan hädässä soutamisessa, sillä heillä oli vastainen tuuli.
Ja liki neljäntenä yön vartiona tuli hän heidän tykönsä, käyden meren
päällä, ja tahtoi mennä heidän ohitsensa. Kun he pelästyivät, puhui hän
heille ja sanoi: "olkaat hyvässä turvassa, minä olen, älkäät pelätkö".
astui heidän tykönsä haahteen, ja tuuli heikkeni. Ja he paljoa enemmän
keskenänsä häm-mästyivät ja ihmettelivät. Kun he olivat menneet ylitse,
tulivat he Genezaretin maalle ja laskivat satamaan. Heidän aikomuksensa
oli mennä Bethsaidaan, mutta myrsky oli kai heidän ajanut pois oikealta
suunnalta, että he sen siasta laskivat maalle tuolle kauniille
Genezaretin lakeudelle.

Paitsi näitä, enimmästi tunnettuja kaupunkeita Galilean meren tykönä,
oli sen rannoilla useampia toisiakin, niinkuin Gamala, Hippos ja
Tarichæa ja samoilla seuduilla, vaikka kappaleen matkan päässä merestä,
Scythopolis, Gadara ja Pella, ynnä koko joukko väkirikkaita kyliä.

Tämän niin kukoistavan, niin väkirikkaan maan paikan valitsi Jesus
asuinsiaksensa, kun Nazaretilaisten vihollisuus ikäänkuin pakoitti
häntä heittämään lapsuuden kotinsa. "Ja meni alas Kapernaumiin Galilean
kaupunkiin ja asui siellä".

Täällä oli hänen ympärillänsä aina "paljo kansaa". Täällä saarnasi
hän väkevästi suurille joukoille kaupungeissa ja kylissä ja ulkona
erämaissa ja kedoilla, ja usein istui hän jollekin vuorelle puhumaan.

Kapernaum oli tähän aikaan Mestarin Varsinainen koti ja kutsuttiin
"hänen kaupungiksensa".

Kapernaumin synagogassa paransi hän perkeleeltä riivatun ja Pietarin
anopin. Täällä näytti hän todeksi, että "hänellä oli valta maan päällä
antaa synnit anteeksi", kun hän paransi halvatun. Täällä teki hän
yhdellä sanalla sadanpäämiehen palvelian terveeksi ja herätti Jairin
tyttären kuolleista.

Kapernaumin lähitienoilla valitsi hän 12 opetuslastansa ja lähetti
heidän saarnaamaan taivaan valtakunnasta, joka oli tullut aivan
lähelle, piti vuorisaarnansa ja puhui merkilliset vertauksensa
kylväjästä, rikkaruohosta ja nisusta, sinapin siemenestä, happamesta
taikinasta, aarteesta, joka oli kätketty peltoon, kalliista päärlystä,
verkosta, joka heitettiin mereen y.m.

Kapernaumissa saarnasi hän uskosta kansalle synagogassa ja nöyryydestä,
armeliaisuudesta ja veljellisestä rakkaudesta opetuslapsillensa.

Näillä seuduilla on Jesus tehnyt useimmat väkevät työnsä, mutta suuri
oli vastus, jota hän sai kokea, ja ainoastaan harvat noista suurista
parvista, jotka tunkivat hänen ympärillensä, tulivat hänen oikeiksi
opetuslapsiksensa. Moni suuttui kohta hänen puheestansa ja etsi
tilaisuutta tappaaksensa häntä. Muutamat seurasivat häntä jonkun aikaa,
kun he näkivät mitä ihmeitä hän teki sairaille, mutta pian he hänestä
luopuivat eivätkä enää kulkeneet hänen kanssansa. Harvat hylkäsivät
kaikki ja seurasivat häntä.

Jesus rupesi sentähden nuhtelemaan niitä kaupunkeita, joissa hän oli
tehnyt väkevimmät työnsä, eivätkä ne kuitenkaan olleet parantuneet:
"Woi sinuas, Korazin, voi sinuas, Bethsaida! Jos senkaltaiset väkevät
työt olisivat tehdyt Tyrossa ja Sidonissa, kuin teissä tehdyt ovat,
niin he olisivat aikaa säkissä ja tuhkassa tehneet parannuksen. Jonka
tähden sanon minä teille: Tyrolle ja Sidonille pitää oleman huokiamman
tuomiopäivänä kuin teille. Ja sinä Kapernaum, joka olet korostettu
taivaaseen asti! sinun pitää hamaan helvettiin sysättämän; sillä jos
Sodomassa olisivat sen kaltaiset väkevät työt tehdyt kuin sinussa, niin
he vielä tänäpänä seisoisivat. Jonka tähden sanon minä teille: Sodoman
maalle pitää huokiamman oleman tuomiopäivänä, kuin sinulle".

Näiden kaupungein nykyinen tila on juuri semmoinen kuin Mestari
ennusti. Ne ovat hävitetyt, melkein kokonaan kadonneet, niin että
tuskin tiedetään, missä ne ovat seisoneet.

Turmiolliset sodat ovat raastaneet niitä; ja maa, joka kannatti näitä
kiittämättömiä kaupunkeita, on usein vavissut tuimain maanjäristysten
aikana, joten heidän huoneensa, heidän komeat palatsinsa ja vahvat
muurinsa ovat kukistuneet ja muuttuneet soraläjiksi, jotka seudun
hedelmällinen maa on ympäröinyt ohdake-aituuksilla, ikäänkuin
estääksensä yhdenkään ihmisen pääsemästä näille hylätyille aloille.




Yhdeksästoista Luku.

Galilean mereltä Damaskuun.


Maanantaina Toukokuun 11 päivänä läksimme liikkeelle aamulla. Yön
kuluessa olivat miehemme olleet erinomaisen levottomia ja ehtimiseen
kehoittaneet meidän tulkkia herättämään meitä, että olisimme valmiit
puolustamaan itseämme; sillä he luulivat Beduinein karkaavan meidän
päällemme. He olivat edellisenä päivänä joutuneet pelon valtaan huhun
tähden, jonka yksi mies oli levittänyt, että nimittäin sota oli
syttynyt muutamain läheisyydessä asuvain Beduini-heimokuntain välillä.

Tämä huhu ei ollut varsin perätön, sillä juuri näinä päivinä syttyi
tuo verinen, nykyään jo hyvin tunnettu sota Drusein ja Maronitein
välillä Libanonin vuorella, jota sodankäyntiä pian saimme nähdä
likempää. Meidän miehemme, tästä huhusta pelästyneinä, luulivat nyt yön
kuluessa näkevänsä väijyviä vihollisia milt'ei joka pensaassa ja olivat
kuulevinansa hiipuvia askeleita, joka krahahduksessa.

Ali ei kuitenkaan ottanut pelätäksensä, vaan kysyi levollisesti: "missä
ovat Beduinit?" Kun miehet vastasivat että he selvästi kuulivat heidän
äänensä ja askeleensa lähitienoilta, sanoi hän ensin tahtovansa nähdä
heidän ryntäävän päälle, ennenkuin hän herätti herroja ja niin saimme
me kiittää häntä levollisesta unestamme.

Lähtien Galilean meren kauniilta muistorikkaalta rannalta, ratsastimme
Pohjosta kohden erinomaisen vaivalloista kalliopolkua pitkin, joka
vie matkustajan noille korkeille vuorille, jotka nousevat pohjan ja
koillisen puolelta Genezaretin järveä.

Waikka tämä tie on vaivalloinen, ratsastetaan sitä myöten kuitenkin
kernaasti, sillä se kuljettaa korkeuksille, joilta on ihanimpia
näköaloja yli Galilean meren ja läheisten maisemien.

Yhdellä silmäyksellä näkee täältä koko meren, kaikki sen rannat
korkeine vuorineen ja viljavine laksoineen — kaikki on yht'aikaa
näkyvissä, ikäänkuin kartalle levitettynä.

Yhdellä näistä vuorista oli kaupungin rauniot, jonka hirmuinen
maanjäristys hävitti, ja melkein tasoitti maan tasalle vuonna 1837.
Kummallista kyllä, että maan asukkaat ovat ruvenneet uudestaan
rakentamaan kaupunkia eli oikeimmin kylää tuon vanhan raunioille.

Kun hetken aikaa olimme vaeltaneet tuota vaivalloista tietä, joka
monipolvisena luikerti näiden vuorten ylitse, rupesi taas Pohjosessa
päin lakeus näkymään ja tällä lakeudella näimme me tuon vähäisen
Meromin järven, jota mainitaan Wanhassa Testamentissa.

Me astuimme vihdoin alas tälle lakeudelle jyrkkää vuoren rinnettä
myöten ja sioitimme iltapuolella päivää leirimme lähelle Meromin järveä.

Täällä sai Josua voiton kaikista niistä kansoista, jotka silloin
asuivat näissä vuorimaissa ja jotka olivat kokoontuneet sotimaan
Israelia vastaan.

Meromin nimi on nyt Huleh ja järvi on kolmion kaltainen, jonka kärki
viittaa etelään päin. Jordanin virta juoksee tämänkin järven läpitse
ja sen rannat ovat täällä hyvin rämeisiä, ja koko lakeus on sentähden
terveydelle vahingollisimpia paikkoja koko maassa.

Monta virtaa juoksee tämän lakeuden läpitse ja meidän leirimme oli
sioitettu yhdelle niistä.

Seuraavana päivänä läksimme varhain liikkeelle ja ohjasimme kulkumme
suorastaan Banias'iin (Cæsarea Philippi).

Meidän oli nyt kahlaaminen useain noiden mainittujen virtojen ylitse
ja samosimme monta niin hölläpohjaista paikkaa, että hevosemme
vaivalloisesti kulkivat.

Eräällä kentällä lähellä Meromin järveä näimme suunnattoman joukon
haikaria. Niitä oli monta tuhatta ja ne peittivät ison alan, niin
että me ensimältä kummaksuimme, mikä valkonen keto tuolta loisti. Kun
havaitsimme koko lakeuden olevan täynnä haikaria, ratsastin minä ja
Turnbull sinne, ampuaksemme niitä revolverillamme, saadaksemme siten
tilaisuuden katsella niitä likemmältä. Me emme kumminkaan päässeet
niitä liian likelle, sillä ne olivat laskeuneet maahan pehmeäperäiseen
suohon. Me laukaisimme kumminkin pistoolimme, saadaksemme heitä
lentoon, ja oli tosiaankin uljasta nähdä kuinka koko tämä suunnaton
paljous suuria lintuja yht'aikaa levitti hirmuiset siipensä ja kohosi
ilmaan, ikäänkuin suuri, loistava pilvi, joka hiljakseen ajeli pois, ja
heidän siipeinsä kohina kuului kuin kaukaisen ukkosen jylinä.

Aamiaisen aikaan saavuimme eräälle Jordanin virran lähteistä, jossa
raittihinta, kirkkainta kaivovettä juoksi runsaasti erään vähäisen
lehväsen kummun kupeelta.

Tämän paikan nykyinen nimi on: Teil el-Kady (Tuomarin kumpu) — Raamatun
Dan.

Tämä lähde on suurin lähde Syriassa ja suurimpia maailmassa.

Nuot läheiset kummut kasvavat tammia ja muita lehtipuita, joiden
suloisessa siimeksessä matkustaja voi nauttia virvoittavaa lepoa, sillä
aikaa kuin hän kuultelee lähteen lorinaa ja turturikyyhkysen kuherrusta.

Tässä oli Palestinan pohjoinen raja ja me olimme kulkeneet maan läpitse
päästä päähän, Bersebasta Daniin.

Siinä asui ensin uudisasukkaita Sidonista ja paikan nimi oli silloin
Lais. Kun Danin sukukunta maan jaossa ei ollut saanut mitään osaa,
lähettivät he vakojia näille seuduille, tiedustelemaan maata. Wakojat
tulivat takaisin ja sanoivat "maan olevan lavian" ja että se oli
"paikka, jossa ei mitään puutu, kuin maan päällä on". Tästä tiedon
saatuansa, läksi 600 aseilla varustettua miestä Danin suvusta matkaan
ja valloittivat maan. He löivät siellä asuvan kansan miekan terällä
ja polttivat kaupungin tulella. Valloittajat rakensivat sitte uuden
kaupungin ja kutsuivat sen Dan heidän isänsä Danin jälkeen, joka
Israelista oli syntynyt.

Muutamia harvoja raunioita löytyy vielä jälillä, mutta enimmät niistä
ovat tuon erinomaisesti runsaan lehvistön peitossa.

Woidaan jotenkin varmasti näyttää todeksi, että tämä paikka tosiaankin
on Wanhan Testamentin Dan.

Meidän tiemme vei meidät nyt koillista suuntaa Baniasiin päin.
Maisema oli ihana ja suuremmoinen. Wuoret ja laksot olivat peitetyt
lehtimetsillä, joissa kasvoi kaikenlaisia kauniita puita. Maa oli
heleän vehreässä puvussa ja koristettu kaiken värisillä villisti
kasvavilla kukilla. Siellä täällä näkyi vuorten huipulla jonkun kylän
tai ikivanhan linnan rauniot, ja edessämme seisoi "Wuoripäällikkö"
(Hermon) kaikessa komeudessaan ja kohotti uljaasti valkeata päätänsä
pilviä kohden — Harvoin saa matkustaja katsella näin ihanata luontoa
kuin tämä.

Me lähenimme nyt vähitellen niitä jyrkkiä vuorentörmiä, joita voisi
verrata mahdottoman suuriin sille kantakivelle vieviin portaisin, jolla
tuo mahtava hermon seisoo. Meidän karavani saapui vihdoinkin jotenkin
avaralle ylängölle, jossa kylä Banias on rakettuna tuon Wanhan Cæsarea
Philippin raunioiden keskelle.

Tällä ylängöllä kasvoi runsaasti metsää ja veden-johdatuksia kävi
kaikille tahoille.

Täältä saa Jordanin toinen lähde alkunsa ja kilpailee tuon edellisen
kanssa, jota muutamia tiimoja takaperin ihmettelimme. Se lähtee erään
kallion juurelta, ja kohouu 100 jalkaa korkealle pohjois-puolella
Baniasta. Tämän kallion juurella on suuri rotko, josta tuo raitis vesi
juoksee.

Lähellä lähdettä löytyy erään vanhan temppelin rauniot, joka temppeli
oli osaksi hakattu kovaan kallioon.

Wesi virtaa sitten vihaisena etelään päin, yhtyäksensä kotvasen ajan
kuluttua tuohon vilppaasen virtaan, joka Tell el-Kadyn lähteestä
juoksee samaa suuntaa kohden, ja sillä tavoin syntyy tuo kaunis
kuuluisa Jordani.

Tämän lähteen itäisellä puolelta nousee 1000 jalkaa korkea vuori, jonka
kukkula on seppelöitty Syrian kauniimmalla rauniolla, jota kutsutaan
Kul'at es-Subeibeh (Su-beibeh'n linna).

Tämän raunion tavallisin nimi on kuitenkin Baniasin Linna.

Me ratsastimme ylös tälle rauniolle jyrkkää mutta kumminkin hyvää
tietä, joka monimutkaisena kierteli ylös vuoren itäistä rinnettä
myöten. Wuoren muut sivut olivat melkein pystysuorat.

Tähän uhkeaan rakennukseen tullaan vähäisen yhdessä tornissa olevan
portin kautta.

Wuoren huippu, joka on kokonaan linnan hallussa, on 100 jalkaa pitkä
ja leveimmästä paikasta 200 jalkaa leveä ala. Tämä tasapintainen ala
ei ole jokapaikasta yhtä korkea, vaan viertää tuntuvasti länteen päin,
niin että linnan itäinen torni kohouu yli koko rakennuksen.

Länteen ja etelään päin oli näköala täällä erinomaisen avara. Koko
lakeus lähellä Meromia ynnä ne vuoret, jotka eroittavat tämän lakeuden
Galilean merestä, näkyvät täältä. Pohjassa ja idässä päin näkyy vaan
Hermon vuorihaaroinensa.

Warmaankin on tämä linna Phoinikialaisten tekemä ja on siis hyvin
vanhoilta Phoinikialaisten kukoistusajoilta.

Tämän vuoren juurella viruvat nyt Cæsarea Philippin rauniot. Niistä on
jälellä sangen suuri nelikulmainen linnoitus, jota ympäröivät vahvat,
paikka paikoin vielä 10 ja 20 jalkaa korkeat muurit. Ilman sitä nähdään
joka paikassa tässä soraläjiä ja pylvästen palasia.

Luultavaa on, että tällä paikalla siihen aikaan, kuin Israelin lapset
valloittivat Palestinan, oli nimenä Baal Gad, jonka kerrotaan olleen
Libanonin laksossa alapuolella Hermonin vuoren, jonne saakka Josua
levitti valloituksiansa.

Paikkaa kutsuttiin sittemmin Panium erään Pan-jumalalle pyhitetyn
temppelin jälkeen, jonka Josephus sanoo olleen tuossa ylhäällä
mainitussa rotkossa, josta Jordanin toinen lähde saa alkunsa.

Nimi Panium muutettiin sitten Paniaaksi.

Philippus, Iturean ja Trachonitin maakunnan Tetrarka, kaunisti aikanaan
tätä temppeliä ja kutsui sen Cæsareaksi, keisari Tiberius Cæsarin
jälkeen, ja Philippiksi, oman nimensä jälkeen, eroittaaksensa sitä
tuosta toisesta Wälimeren rannalla olevasta Cæsareasta.

Tämä nimi katosi vähitellen ja paikka sai takaisin vanhan nimensä,
muutettuna Baniaaksi.

Wapahtajamme kävi myös tällä paikalla, josta käynnistä luemme
Matheuksen evankeliumissa: Koska Jesus tuli Cæsarean maan ääriin,
joka kutsutaan Philippuksen, kysyi hän opetuslapsiltansa ja sanoi:
kenenkä sanovat ihmiset minun, Ihmisen pojan olevan? Niin he sanoivat:
monitahdat Johannes Kastajan; mutta muutamat Eliaan; muutamat taas
Jeremian, taikka jonkun prophetaista. Sanoi hän heille: mutta kenenkä
te sanotte minun olevan? Wastasi Simon Pietari ja sanoi: Sinä olet
Kristus, sen elävän Jumalan poika. Ja Jesus vastaten sanoi hänelle:
autuas olet sinä Simon Jonan poika! sillä ei liha eikä veri ilmoittanut
sitä sinulle, mutta minun Isäni, joka on taivaissa. Mutta minä myös
sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä
raketa minun seurakuntani ja helvetin portit ei pidä häntä voittaman.

Täällä rupesi Jesus sitten puhumaan opetuslastensa kanssa edessään
olevasta kärsimyksestä, kuinka hänen piti Jerusalemiin menemän ja
paljon vanhimmilta ja pappein päämiehiltä ja kirjanoppineilta kärsimän,
ja tapettaman ja kolmantena päivänä ylösnouseman.

Täällä nuhteli hän Pietaria ankarasti, kun hän neuvoi häntä säästämään
itseänsä ja sanoi: älköön sinulle se tapahtuko.

Täällä näyttää Vapahtaja viipyneen muutamia päiviä, koska kohta
tämän jälkeen kuuluu — ilman että on mainittu hänen matkustaneen
muualle — ja kuuden päivän perästä otti Jesus Pietarin ja Jakobin ja
Johanneksen hänen veljensä, ja vei heidän erinänsä korkealle vuorelle.
Ja kirkastettiin heidän edessänsä ja hänen kasvonsa paistivat niinkuin
aurinko, ja hänen vaatteensa tulivat valkiaksi niinkuin valkeus.

Tällä seudulla löytyi monta korkeata vuorta, joille Jesus olisi voinut
mennä erinänsä opetuslastensa kanssa, ja minusta näyttää paljon
luultavammalta, että tämä suuri tapaus tapahtui ennemmin jollakin
näistä vuorista kuin tuolla asutulla ja verrattavasti mitättömällä
Taborilla.

Me olimme saapuneet Cæsarea Philippiin iltapuolella päivää Toukokuun
15:ntenä. Warhain seuraavana aamuna läksimme me taas liikkeelle.
Me matkasimme nyt yli sen paikan, jossa Cæsarean rauniot viruvat
hajallaan, ja kahlasimme useain vähempäin virtain ylitse, jotka, saaden
alkunsa Jordanin vuorilähteestä, täällä juosta vilisevät kaikille
haaroille ja tekevät tämän paikan niin hedelmälliseksi. Jättäen tämän
ylhäisen tasangon, nousimme yhä ylöspäin, kunnes vihdoin näimme tuon
ennen mainitun kauniin linnan raunion töröttävän tuolla vuoren huipulla
syvällä meidän allamme.

Tie oli tämän päiväkauden vaivalloinen, sillä se kierteli monipolvisena
vuorten välistä, jotka ympäröivät tuon mahtaman Hermonin juurta.

Illan päälle saavuimme kylään, nimeltä Kefr Hauvar, joka on juuri
Hermonin juurella.

Tämän kylän asujamet ovat osaksi Muhamettilaisia, osaksi Druseja.

Koska pian tulen puhumaan enemmän tästä lahkokunnasta, joka juuri niinä
päivinä, kuin me saavuimme Syriaan, oli ruvennut veriseen ja julmaan
hävityssotaan Maroniiteja vastaan, jossa sodassa näitä onnettomia yli
80,000 sai surmansa, niin tahdon tässä mainita muutaman sanan sen
ilmaantumisesta.

Eräs mies, nimeltä Hakim, oli ilmestynyt Egyptissä ja sanoi olevansa
suuri propheta. Yksi hänen jälkeläisiänsä ajettiin yhdennellätoista
vuosisadalla ulos Egyptistä ja tämä pakolainen otti turvansa Hermonin
vuoristoon, jossa hän perusti Drusein lahkokunnan.

He uskovat yhden Jumalan olemisen, mutta sanovat hänen ilmoittaneen
itsensä ihmisille monessa personassa, joista Hakim oli viimeinen. He
uskovat myös, samoin kuin Muhamettilaiset, että Kristus on suurimpia
prophetaita, joita Jumala on maailmaan lähettänyt.

Se uskonto, jota he tunnustavat, on kerran riemuitseva voitostaan
kaikkein muiden maailmassa löytyväin uskontoja ylitse, ja Hakim on
kerran omassa personassa hallitseva kaikkia maan sukukuntia.

He uskomat sielun-vaelluksen.

He kokoontumat kappeleihinsa joka tuorstai-ilta, viettämään
jumalan-palvelustansa, mutta millä tavalla he sitä viettävät, on
tietämätöntä ja he koettavat kaiken mokomin pitää sitä salassa.

Yleisesti on havaittu heidän lahkokuntansa askaroivan enemmän
valtiollisella kuin uskonnollisella alalla.

He ovat hyvin yksmielisiä ja peljättäviä sodassa.

He jakauvat kahteen luokkaan eli arvoon: Okkal eli "oppineet" ja Juhall
eli "oppimattomat."

Heidän lahkokuntansa on saanut alkunsa muhamedilaisuudesta, kun Drusien
veriviholliset, Maroniitit, sitä vastaan ovat jonkinlaisia kristityitä;
ja minä tahdon tässä mainita vähän tästäkin lahkokunnasta.

Se ilmaantui Monoteletisen riidan aikana seitsemännellä vuosisadalla.

Sen perustajan nimi on Johan Maron, jonka jälkeen lahkokunta sai
nimensä.

W. 1180 luopuivat he valalla harha-uskostaan ja tunnustivat paavia ja
he ovat vieläkin jonkinlaisessa yhteydessä Roman kanssa.

Libanonilla löytyy noin 80 Maronitista luostaria, joissa oleskelee noin
2,000 munkkia ja nunnaa, joiden tulot nousevat ehkä 70,000 Englannin
puntaan vuodessa — siis jotenkin suureen summaan.

Koko heidän kristillisyytensä näyttää muuten olevan vaan tyhjää
ulkokultaisuutta ja hengetöntä tepastusta, ja he näyttävät seisovan
paljoa alhaisemmalla hengen kannalla kuin Romalaisen ja Kreekkalaisen
kirkon jäsenet.

Molemmilla lahkokunnilla on nyt tyyssiansa Libanonilla. Maroniitit,
joita lasketaan olevan 200,000 jäsentä, asuvat tämän vuoriston
pohjoisella puolella, ja Drusit, 100,000 luvultaan, asuvat etelässä
päin aina Hermoniin saakka.

Me olemme nyt tuon mahtaman Hermonin juurella, ja mielellämme olisimme
nousseet sen korkealle huipulle, mutta sen kautta olisimme tulleet
viivytetyksi enemmän kuin kokonaisen vuorokauden ja me emme tahtoneet
tuhlata niin paljon aikaa, sillä määrättynä päivänä piti meidän olla
Beirutissa.

Näköalat Hermonin vuorelta mahtavat olla mitä avarimpia nähdä saadaan.
Sen korkealta huipulta saattaa nähdä suuremman osan Pyhää maata.
Idässä näkyvät Arabian äärettömät erämaat ja pohjassa Libanonin ja
Anti-Libanonin mahtavat lumella peitetyt harjat.

Ei kukaan ole vielä mitannut Hermonin korkeutta, mutta varma voi olla,
että se nousee yli 10,000 jalan.

Lumi peittää sen huippua eli oikeimmin kolmea huippua vuoden ympäri.

Muutamia satoja askelia pohjan puolella Kefr Hauvar'ia juoksee Avaj,
muinoin kutsuttu Pharphar, jota virtaa ynnä Albana-jokea Naaman
Damaskusta ylisti, kun Elisa kehoitti häntä kylpemään Jordanin
virrassa, tullaksensa puhtaaksi pitalitaudistaan.

Avaj saa alkunsa Hermonin vuorelta ja syöksyy vahtoisena alas sen
jyrkkiä kallio-uurroksia myöten ja juoksee sitten yli tuon polttavan
lakeuden Damaskua kohden.

Tämä kaupunki on nimittäin avaralla lakeudella koilliseen päin
Hermonista ja idänpuolella Anti-Libanonin vuorenselkää.

Me jätimme Kefr Hauvar'in varhain seuraavana aamuna ja ratsastimme yli
tämän lakeuden.

Muutaman tiimaisen ratsastuksen perästä havaitsimme me kaukana taivaan
rannalla jotakin vihreätä ikäänkuin vihannoivan ulapan, joka levisi
eteemme — se oli tuo runsas kasvullisuus, joka joka taholta ympäröi
"Itämaan helmeä", itäisten maiden niinhyvin kaunihinta kuin vanhinta
kaupunkia.

Yli tämän polttavan lakeuden ratsasti kerran ratsastajajoukko, kun
Saulus, kristittyjä kiivas vainooja, lähestyi Damaskua, ottaaksensa
kiinni kenen ikinänsä hän tämän tien miehistä eli vaimoista löytäisi,
viedäksensä heitä sidottuna Jerusalemiin.

Täällä leimahti äkisti valkeus taivaasta ympäri häntä, ja hän lankesi
maahan ja kuuli äänen sanoman: "Saul, Saul, miksis vainoot minua?"

Kysymykseensä: "Kuka sinä olet, Herra?" sai hän vastaukseksi: "Minä
olen Jesus, jota sinä vainoot: työläs on sinun potkia tutkainta
vastaan."

Niin hän vapisi, hämmästyi ja sanoi: "Herra, mitäs minua vaadit
tekemään?" Ja Herra sanoi hänelle: "nouse ja mene kaupunkiin; siellä
sinulle sanotaan, mitä sinun pitää tekemän."

Miehet, jotka hänen seurassansa olivat, seisoivat hämmästyksissä; he
kuulivat tosin äänen, vaan eivät he ketään nähneet.

Niin Saulus nousi maasta ja ei nähnyt ketään avoimilla silmillä, mutta
he taluttivat häntä kädestä ja veivät Damaskuun.

Me lähenimme nyt yhä lähemmäksi noita sadunkaltaisesti rikkaita ja
runsaita istutuksia, jotka ympäröivät ja varjostavat tuota ikivanhaa
kaupunkia.

Sai kuitenkin useita tunteja kuluneeksi, ennenkuin ehdimme näihin
vilvottaviin puistoihin, ja saavuttaaksemme niitä niin pian kuin
mahdollista, annoimme hevostemme juosta nelistä.

Nelistäissään meni Lejonhufvud'in hevonen nurin, josta seurauksena
oli että tuo rakas matkatoveri vahingoitti toisen polvensa ja taitti
sormensa; onneksi eivät nämät vauriot olleet kuitenkaan pahempaa laatua.

Päivä oli erinomaisen kuuma, niin että lehtimetsäin siimes tuntui kahta
kertaa suloisemmalta, kun vihdoinkin olimme ehtineet tuon avonaisen
polttavan lakeuden loppuun, jolla nyt juuri puhalsi kuuma erämaan tuuli.

Me tulimme nyt varsinaiseen paratiisiin. Joka taholla oli tuuheita
varjokkaita puita, joiden välissä virtoja vilisi kaikille haaroille.
Jos käänsimme silmämme minne hyvänsä, näimme aina runsainta
kasvullisuutta, joka näytti meistä sitä rikkaammalta, kun me tulimme
sen keskelle suorastaan polttavasta erämaasta.

Me sivusimme useampia kyliä, jotka pilkistivät sieltä täältä esille
noista istutetuista ja runsaasti, melkeinpä ylöllisesti vedellä
siunatuista lehvistöistä ja jotka kylät kehän tapaisesti ympäröivät
Damaskua.

Wiimein tuli näkymiimme tuo mahtava kaupungin portti ja me ratsastimme
sen kautta mailman "vanhimpaan kaupunkiin" sisään.




Kahdeskymmenes Luku.

Damaskus.


Olimme jo nähneet useoita itämaalaisia kaupunkeita, mutta emme yhtäkään
niin nimenomaan itämaalaista kuin Damaskus.

Konstantinopolissa, Smyrnassa, Alexandriassa, Kairossa, Jerusalemissa
ynnä muissa kaupungeissa, joissa olimme käyneet, näimme kaikkialla
Europalaisia ja useat rakennukset olivat rakennetut puoliksi
europalaiseen malliin ja huoneitten sisustus muistutti paljon meidän
maanosasta.

Damaskussa emme nähneet ketään europalaisessa puvussa paitsi muutamia
harvoja matkustajia hotelleissa ja Englannin konsulin ynnä Franskan
prinsit, jotka olimme nähneet Sinailla ja jotka tapasimme taas täällä.
Muuten olivat kaikki puvut ihan itämaalaisia.

Kaikki rakennukset ja kadut olivat epäsäännöllisiä muodoltaan, joka on
omituista näille seuduille.

Melkein kaikki kadut olivat varustetut katolla, niin että suloinen
puolihämärä vallitsi kaikkialla.

Batsarit olivat täällä lukuisammat kuin missään toisessa kaupungissa,
kuin ennen olimme nähneet. Niissä oli puoti puolin kyljessä, katu kadun
vieressä ja yksi kaupungin-osa toisensa perästä.

Jokaisessa puotissa istui omistaja keskellä kauppa-tavaroitansa, jalat
ristissä, erinomaisen ahtaalla alalla, joka tuskin oli puoltatoista
jalkaa pitkä ja leveä. Hän istui tässä Europalaiselle kovin
haitallisessa asemassa tunti tunnin perästä koko päiväkauden.

Vaatetuksena on turbani ja pitkä silkkitakki ynnä keltaiset tahi
punaiset tohvelit.

Useimmat kadut olivat täynnä ihmisiä ja silloin tällöin tuli näkyviin
joku ratsastaja tulisen, täysiverisen, arabialaisen hevosen selässä,
jotka elävät ovat tunnetut yli koko mailman.

Kauniimpaa, kuin nähdä jonkun taiturin ratsastus-temppuja, on nähdä
Arabialaista täysiverisen hevosensa selässä, jota hän näyttää
rakastavan yhtä paljon ja usein enemmänkin kuin henkeänsä. Hevonen
rakastaa ratsastajaansa takaisin ja ymmärtää häntä varsin hyvin.

Hän voi käydä tyynesti ja rauhallisesti kuin lammas, jos ratsastaja
tahtoo. Hän voi hypätä pystyyn ja tehdä hurjimpia ja sukkelimpia
harppauksia ratsastajan mielen mukaan. Hän voi kantaa häntä tulisessa
juoksussa ja kiitää pois kuin tuuli, kun ratsastaja pakenee
vihollistansa, tahi hyökkää hänen päällensä.

Ken ei tunne sitä tuttavallista sopua, joka useinkin vallitsee
Arabialaisen ja hänen hevosensa välillä?

He kasvavat usein yhdessä isoiksi, he lepäävät usein samassa teltissä,
he kiitävät niin usein yhdessä yli noiden hiljaisten äärettömäin
lakeuksien. He tulevat parhaimmiksi ystäviksi.

Damaskussa olevat talot ovat tavallisesti sisustetut itämaalaisella
loistoisuudella. Huoneet ovat korkeat ja kaarrokkaat, ikäänkuin
kirkon-holvit. Seinät ja katot ovat maalatut ihanimmilla väreillä.
Lattiat ovat viileästä marmorista ja useimmissa huoneissa löytyy
marmorisia vesisäiliöitä ja ruiskulähteitä, joista raittiinta
lähdevettä juoksee, alati loristen. Pitkin seinuksia on pehmoisia,
leveitä, tavallisesti silkillä verhottuja patjakoita.

Huoneet ympäröivät suuren, avonaisen, marmorilla lasketun pihan, ja
siellä täällä kasvaa marmorin halkeimissa etelämaan puita, täynnä
hedelmiä tahi loistavia kukkia. Keskelle tätä pihaa on tehty mahdottoman
suuri allas marmorista, jonka raittiissa ruiskulähteistä tänne
pirskuvassa vedessä kimaltelevia kulta- ja hopea-kaloja leikittelee
joukottain.

Tähän tapaan olivat useimmat niistä huoneista sisustetut, joita me
olimme tilaisuudessa näkemään Damaskussa; samoin oli myös se hotelli
varustettu, jossa me nämät päivät asuimme.

Damaskussa on kaksi hotellia, yksi vanhempi ja toinen, joka vasta
nykyään on tullut valmiiksi. Tuo vanhempi hotelli on huonossa huudossa.
Se on vähemmän siisti ja monessa kohdin epämukava, ja sen isäntä ei ole
tunnettu erittäin rehelliseksi.

Tuo uusi hotelli sitä vastaan, nimeltä El Locanda el Jedid, eli Locanda
Melluk, on samalla kertaa kauniimpia ja parhaimmin sisustettuja
huoneita Damaskussa, kuin se on siistein ja mukavin hotelli, missä
matkustaja milloinkaan saa asua.

Täällä syödään yhteisessä vieraspöydässä aamiaista ja päivällistä ja
ruokia oli aina yltäkyllin.

Isäntä on Kreekkalainen, nimeltä Demetrius (nykyään kenties murhattu
siinä kauhistavassa verilöylyssä, jota Damaskussa asuvat kristityt
sittemmin ovat kärsiä saaneet, ja kenties on tuo komea hotellikin
niiden talojen seassa, jotka nuot vimmatut Drusit tässä onnettomassa
tilaisuudessa polttivat). Demetrius oli oivallisin isäntä. Hän
oli kohtuullinen otoissaan ja rehellinen, aina kohtelias ilman
hätäilemättä. Paitsi näitä kahta hotellia on kaupungissa koko joukko
majapaikkoja eli n.k. "Karavan-seraita".

Me emme voineet aavistaakaan niinä päivinä, kuin me Damaskussa
viivyimme, mitä kauheita verisiä töitä täällä oli tapahtuva muutamia
viikkoja jälistä päin. Me kyllä kuulimme puhuttavan yhtä ja toista
tuimasta ja verisestä sodasta, joka Libanonilla oli syttynyt Drusein ja
Maroniitein välillä. Mutta näiden lahkokuntain keskinäiset riidat ovat
niin tavallisia, ettei kukaan näyttänyt pitävän mitään lukua tuosta
nykyisestä taistelusta, sitä vähemmin voitiin aavistaa että muutamana
päivänä joukko Druseja oli hyökkäävä itse Damaskuun ja siellä asuvain
Muhamedilaisten avulla rupeeva armottomalla tavalla teurastamaan noita
raukkoja kristityitä, jotka eivät aavistaneet mitään vaaraa.

Kristittyin teloitus tässä kaupungissa on nyt koko mailmassa
tunnettu asia. Damaskun väkiluku on arvosteltu 150,000, jotka ovat
Muhamettilaisia, kristityitä ja Juutalaisia.

Kaupunki harjoittaa melkoista kauppaa. Europan tavarat menevät
mielellään tätä tietä itäisiin maihin, ja paljo itämaiden tuotteita
kuljetetaan Damaskun kautta Europaan.

Damaskus on Syrian pääkaupunki ja suurin kaupunki turkkilaisessa
Aasiassa. Täällä on Syrian armeijan pääkortteeri ja "Seraskierin" eli
sotamarsalkin asunto.

Kaupungin historia ulottuu aina satuaikakauteen asti, vieläpä sitä
kauvemmaksikin.

Josephus sanoo Uzin, Aramin pojan ja Noakin pojanpojan, perustaneen
tämän kaupungin; eikä ole mitään syytä epäillä sitä. Aramin
jälkeentulevaiset asettuivat asumaan Syrian koilliseen kolkkaan ja
kansoittivat sen ja antoivat maalle nimen, jolla se tavallisesti
raamatussa on tunnettu, nimittäin Aram.

Miten kaupunki liekään perustettu, oli se kumminkin jo Abrahamin aikana
tunnettu paikka. Patriarkan "huoneenhaltia" oli nimittäin "Eleasar
Damaskusta".

Myöhempään Benhadadin hallituksen aikana oli Damaskus paisunut
suur'-vallaksi ja Israel pelkäsi usein vapisten sen voitollisia
sotajoukkoja.

Kun Syrialaiset kerran olivat sotaretkellä Israelin maassa, toivat he
tullessaan muiden vangein joukossa myöskin Israelilaisen tytön, joka
sitte palveli Naamanin vaimoa.

Naaman oli korkea-arvoinen mies kuningas Benhadadin hovissa ja oli
pitalinen.

Eräsnä päivänä sanoi tämä Israelilainen tyttö emännällensä: "O, jos
minun herrani olis prophetan tykönä, joka on Samariassa, niin hän
parantais hänen pitalista".

Naaman päätti seurata hänen neuvoansa ja kun hän läksi Damaskusta, sai
hän Syrian kuninkaalta kirjan viedäksensä Israelin kuninkaalle.

Kun Naaman oli tullut Samariaan, antoi hän kirjeen Israelin
kuninkaalle, ja sen sisältö oli tämä: "Koska tämä kirja tulee sinulle,
katso, minä lähetin minun palveliani Naamanin sinun tykös, ettäs hänen
puhdistaisit pitalistansa".

Koska Israelin kuningas oli kirjan lukenut, repäisi hän vaatteensa
ja sanoi: "Olenko minä Jumala, että minä kuolettaisin ja eläväksi
tekisin? Sillä hän lähettää minun tyköni, että minä puhdistaisin miehen
pitalistansa. Havaitkaat siis ja katsokaat kuinka hän etsii tilaa
minua vastaan."

Kun Jumalan mies Elisa kuuli Israelin kuninkaan reväisseeksi
vaatteensa, lähetti hän kuninkaan tykö ja antoi sanoa hänelle: "miksis
olet reväissyt vaattees? Tullaan nyt minun tyköni, että hän tietais
prophetan olevan Israelissa".

Niin tuli Naaman hevosillansa ja vaunuillansa, ja seisahti Elisan
huoneen oven eteen. Ja Elisa lähetti sanansaattajan hänen tykönsä,
sanoen: "Mene ja pese itses seitsemän kertaa Jordanissa, ja sinun lihas
pitää entisellensä ja puhtaaksi tuleman".

Niin Naaman vihastui ja meni matkaansa, sanoen: "Katso, minä luulin
hänen kumminkin tulevan ulos minun tyköni, seisovan ja huutavan
avuksensa Herran hänen Jumalansa nimeä, ja hänen kädellänsä pitelevän
tätä paikkaa ja niin parantavan pitalin. Eikö Abanan ja Pharpharan
virrat Damaskussa ole kaikkia Israelin vesiä paremmat, että minä itseni
niissä pesisin ja tulisin puhtaaksi?"

Ja hän palasi ja meni matkaansa vihoissansa. Ei pidä kummaksua että
Naaman ylvästeli Damaskun vesistä, sillä ne voittavat kauneuden
ja hedelmällisyyden suhteen kaikki Israelin vedet, vieläpä itse
Jordaninkin. Palveliansa kehoituksesta seurasi hän kumminkin viimein
prophetan neuvoa ja astui terveenä ylös Jordanista.

Hasael tuli Benhadadin jälkeen kuninkaaksi, ja hänen hallituksensa
aikana nousi Damaskus suureen voimaan. Hasael valloitti Israelin maan
ja tappoi paljon kansaa.

Tätä mahtavuutta kesti vaan vähän aikaa.

Nuot alituiset päällekarkaukset ja hävitykset Palestinaan pakoittivat
Israelin kuningasta vihdoin etsimään apua Tiglat Pileseriltä, Assyrian
kuninkaalta.

Tämä marssi nyt sen erämaan halki, joka eroittaa Syrian Assyriasta.
Damaskus valloitettiin, sen kuningas sai surmansa, koko maa hävitettiin
ja enimmät asukkaat vietiin pois vankeuteen Kisiin.

Monta vuosisataa oli Damaskus jo ollut voimallisen kuningaskunnan
pääkaupunkina, ja nyt oli kaupunki raunioina. Se ennustus täytettiin,
joka sanoo: "Katso, ei Damaskun pidä oleman enää kaupunkina, vaan
rauvenneen kiviroukkion".

Taas sanoo toinen propheta: "Minä lähetän tulen Hasaelin huoneesen;
sen pitää Benhadadin huoneet kuluttamaan. Ja rikon Damaskun salvat ja
hävitän Avenin lakson asuvaiset — — — niin että Syrian kansa pitää
Kisiin vietämän, sanoo Herra".

Assyriasta lähetettiin uudisasukkaita uudestaan rakentamaan kaupunkia
ja Damaskus yleni vähässä ajassa taas tuhastaan ja tuli uudestaan
itämaisen kaupan pesäpaikaksi.

Damaskus ei kuitenkaan enää ollut vapaan, voimallisen valtakunnan
pääkaupunki, vaan maksoi veroa vieraille valloille.

64 vuotta ennen Kristuksen syntymää valloittivat Romalaiset, Pompejon
johdannon alla, Damaskun.

Ei kauvoja aikoja sen jälkeen, niin tuotiin Saulus sokiana kaupunkiin
ja hän asui "kadulla, jota kutsutaan Oikiaksi". Ja hän oli kolme päivää
näkemättä, ja ei syönyt eikä juonut.

Wihdoin lähetti Herra hänen tykönsä opetuslapsen, nimeltä Ananias, joka
laski kätensä hänen päällensä ja sanoi, "rakas veljeni Saul! se Herra
lähetti minun (Jesus, joka sinulle ilmestyi tiellä, jotas vaelsit),
että sinä saisit näkys jälleen, ja Pyhällä Hengellä täytettäisiin." Ja
hänen silmistänsä putosivat kohta niinkuin suomukset, ja hän sai sillä
hetkellä näkönsä jälleen, nousi ja kastettiin.

Munkit näyttävät tietysti niinhyvin Judan huonetta kuin myöskin
Ananiaan asuntoa. Näytetäänpä sekin paikka muurista, josta Paavali
laskettiin korissa maahan, että hän pääsisi vainoojiltansa.

Kristinusko leveni pikaiseen Damaskussa. Sen metropoliti oli Nikeian
kokouksessa (325) seitsemän muun hänen allensa kuuluvan pispan kanssa.

Seitsemänkymmentä vuotta tämän kokouksen jälkeen muutettiin kaupungin
iso temppeli kristilliseksi kirkoksi ja sai nimensä Johannes Kastajan
jälkeen.

Kristin-usko pysyi täällä voimassa monta vuosisataa, kunnes
muhamedilaisuuden tulva hävitti sen täältä, niinkuin kaikista muistakin
paikoista Itämailla. W. 634 valloittivat nimittäin Muhamedilaiset
Damaskun.

Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen muutti Kalisi Moavyah asuntonsa
kaupunkiin ja teki sen muhamedilaisen valtakunnan pääkaupungiksi.

Täältä levisi Muhamedilaisten valta pikaisesti länteen päin yli Afrikan
aina Atlantin mereen asti ja itäänpäin yli Aasian aina tuolle puolelle
Indus-virran Himalaja vuorelle asti.

Damaskus tuli tämän suunnattoman suuren valtakunnan keskustaksi
ja sillä tavoin maailman suurimman vallan pääkaupungiksi. Se oli
mahtavampi kuin Noma, ja kreekkalaisten kuningasten istuin vapisi usein
Saracenien edessä.

Monta vuosisataa pysyi Damaskus Arabialaisten hallussa, kunnes heidän
valtansa vuorostaan sai loppunsa mahtavalla kansantulvalta, joka tuli
Aasian sydänmaista. Nuot urholliset Mongulit, joiden johtajana oli tuo
hurja ja verenhimoinen Tamerlan, tulvasivat yli suuren osan maailmaa
ja vuodattivat joka paikassa, mihin he ilmaantuivat, virtana verta.
Tamerlan valloitti väkirynnäköllä Damaskun. Kaupunki jaotettiin maan
tasalle ja asukkaat teurastettiin.

Tuon komean kaupungin rikkaus ja loistoisuus katosi yhtenä päivänä.

Kaupunki nousi kumminkin toistamiseen ikäänkuin sadun Phoenix
häviöstään, ja kun Mongulilaisten valtakunta ennen pitkiä kukistui,
tuli Damaskus Turkkilaisten valtaan.

Wielä luetaan Damaskus kuuluvaksi Turkkilaisten valtakuntaan.

Sillä tavoin on kuusi eri kansakuntaa toinen toisensa perästä omistanut
"mailman vanhimman kaupungin."

Tällä kaupungilla on siis kuusi eri aikakautta. Ensimäinen aikakausi
kesti 1450 vuotta, jolloin kaupunki oli vapaana. Seuraavana aikakautena
tuli se Babylonian ja Persian kuningasten haltuun, joiden malta kesti
417 vuotta. Kreekkalaiset hallitsivat sitte kaupunkia 248 ja Romalaiset
heidän jälkeensä 699 vuotta. Sen jälkeen tuli Damaskus Saracenien
valtaan 441 vuodeksi ja vihdoin Turkkilaisten.

Nykyään näyttää siltä kuin tulisi kaupunki pian vaihtamaan hallitsiaa
seitsemännen kerran, sillä Turkin valtakunta kallistuu loppuansa kohden.

Kaikkein näiden mullistusten aikana on kaupunki kukoistanut.

Omituisuutena on mainittava, ettei tästä ikivanhasta kaupungista
ole jäänyt mitään raunioita jälkimailmalle, niinkuin Babylonista,
Ninivestä, Thebestä, Athenasta, Nomasta y.m. Ei semmoisia nähdä juuri
ollenkaan Damaskussa ja ne harvat, jotka vielä löytyivät jälillä, ovat
vähäpätöisiä ja melkein kokonaan nykyisten rakennusten ja huonetten
peitossa.

Wuonna 1843 alottivat protestanttiset lähetyssaarnaajat tointansa
Damaskussa ja sitä on sitten jatkettu yhtä mittaa.

Monta kaupungin asukkaista on kääntynyt. Muhamedilaisia, Juudalaisia ja
kaikenuskoisia kristityttä on käynyt lähetyssaarnaajain kouluissa, ovat
lukeneet heidän kirjosansa ja sillä tavoin tulleet tuntemaan elävän
kristillisyyden päätotuuksia.

Me tulimme Damaskuun tuorstaina 17:ntenä päivänä Toukokuuta ja läksimme
matkaan taas maanantaina 21:ntenä.

Sunnuntaina jätti Turnbull meidät "hyvästi" ja matkasi suorinta tietä
Beirutiin.

Me kuultelimme sunnuntaina tohtori Nickelsin saarnaa Englannin konsulin
huoneessa.




Yhdeskolmatta Luku.

Matka Libanonin vuoriston kautta Beirutiin.


Samaan aikaan kuin me läksimme Damaskusta, jättivät myös Franskan
prinsit kaupungin. Ääretön ihmisjoukko oli kokoontunut noihin
istutettuihin puistoihin ulkopuolella kaupungin porttia, nähdäksensä
prinsien lähtöä. Tungos oli niin suuri kaupungin portissa, että meidän
oli vaikea päästä pois.

Me ratsastimme nyt yli lakeuden koillista suuntaa kohden ja saavuimme
pian Anti-Libanonin vuorille.

Tie kulkee täällä jyrkkiä vuoren-uurroksia myöten ja tiiman aikaisen
vaivalloisen matkustuksen perästä sivutaan vasemmalla kädellä oleva
töyräs, jonka päällä on erään rakennuksen, luultavasti jonkun moskeian
rauniot.

Matkustajan tulee kaikin mokomin ratsastaa ylös tälle töyräälle,
nähdäksensä sieltä Damaskua valkoisine huoneineen, istutuksineen ja
vilppaine virtoineen.

Tällä paikalla sanotaan Muhamedin ensi kerran nähneen Damaskun.

Hämmästyneenä tästä näystä, joka häntä täällä kohtasi, seisotti hän
hevosensa ja katseli hetken aikaa tätä kaunista näkyä.

Hän käänsi sitten hevosensa ja ratsasti pois, sanoen: minä etsin
taivaallista paratiisia, vaan en maallista.

Paratiisin kaltaiselta näytti todellakin tämä raittihin vihannuus ja
kasvullisuus keskellä elottomia erämaita.

Tämä kukoistava alue, tämä hedelmällinen kosteikko on noiden kahden
jo mainitun virran, Abanan ja Pharpharin synnyttämä ja kasvattama. Ei
kenkään siis voi kummaksua tuon pitalisen Naamanin sanoja: "eikö Akanan
ja Pharpharin virrat Damaskussa ole kaikkia Israelin vesiä paremmat."
Matkustajan on myöntäminen hänen puhuneen totta.

Pharpharin lähteen Hermonin vuorella olemme jo sivunneet ja lähdemme
nyt etsimään Abanan lähdettä, joka saa alkunsa Anti-Libanonin vuorista.

Lähteen nimi on Tijeh. Se on taipaleen matkan päässä meidän tieltämme,
niin että meidän täytyy tehdä lähes tiiman aikaa kestävän matkustuksen
syrjään päin.

Matkalla pudotti minun hevoseni kengän. Ali ja minä ratsastimme
sentähden vähäiseen tien vieressä, juuri Abanan rannalla, olevaan
kylään.

Sillä aikaa kuin odotin, istuin tuolla lehväkkäällä, viehättävän
kauniilla rannalla palmulehdistä tehdyllä tuolilla, ja Ali hankki
minulle Nargilen (vesipiipun) ja kupillisen Turkin kahvia, ilman kermaa
ja sokuria.

Me istuimme näin yhdessä ja haastelimme toinen toisemme kanssa, siksi
kuin arabialainen seppä oli tehnyt tehtävänsä, jolloin hyppäsimme
virkkuin hevostemme selkään ja riensimme kumppaneimme perästä niin
sukkelaan, kuin tuo epätasainen tie salli.

Me kapusimme edelleen uljasten, alastomain vuorien ja metsäisten
kukkulain läpitse Abanan runsaalle lähteelle, jonne saavuimme
iltapuolella päivää.

Wuoret, joilla nyt vaelsimme, olivat oivallisia, ja kuitenkin olivat
ne vaan vähäpätöisiä töyräitä verrattuina Anti-Libanonin korkeaan
harjanteesen, joka seisoi meidän edessämme kuin suuri mustanharmaa
pilvi.

Tijeh'n lähde oli erinomaisen runsasvesinen. Wahva, valtava virta
pursuaa täällä kalliosta.

Lähteen yläpuolella on oivallisen temppelin rauniot. Hyvin saattaa
ymmärtää mitä vanhat tarkoittivat, kun he runsasten lähteillensä
reunoille rakensivat kauniita temppeleitä, palvellaksensa siellä
jumaliansa ja ikäänkuin kiittääksensä heitä heidän suuresta lahjastansa.

Tijeh muistutti mieleen Jordanin lähdettä lähellä Baniasta.

Tuota vahvasti kuohuvaa lähdevettä varjostivat kelvolliset puut, jotka
kahden puolin kaunistivat rantoja.

Syötyämme aamiaistamme tällä luonnon ihanalla paikalla, pitkitimme
matkaamme ylös Anti-Libanonin mahtavalle harjanteelle.

Illalla, kun jo oli pimeä, saapui meidän karavani Zebdany'n kylään,
joka on rakettu keskellä Anti-Libanonin vuoren-selänteitä olevalle
suurelle tasangolle.

Harjanteet kahden puolin tätä laksoa idässä ja lännessä päin ovat
useampia tuhansia jalkoja korkeat ja näyttävät hyvin uhkeilta. Lumi
peittää aina näitä kukkuloita, ja nuot paksut pilvet vyöryivät myrskyn
ajamina yli näiden lumisten jättiläisvuorten, kostuttaaksensa sitte
virvoittavalla sateella noita lämpösiä, hedelmällisiä laksoja.

Näitä laksoja kastelee myös koko joukko pieniä virtoja, jotka vuoden
ympäri syöksyvät alas noilta ilmaisilta lumi-aloilta.

Zebdanyn kylä, samoin kuin kaikki muut Libanonin kylät, on tunnettu
silkin-viljelyksestä.

Lakso oli ylt'ympäri erinomaisen lehväkäs ja viljava, ja ihanat
kukkaset täyttivät sen suloisimmilla hajuilla.

Seuraavana päivänä ratsastimme yli jälillä-olevain Anti-Libanonin
harjanteiden ja tulimme illan päälle summattoman suurelle Cælesyrian
lakeudelle, jota lännessä ja idässä rajoittavat Libanon ja
Anti-Libanon. Tällä lakeudella, ei kaukana länteenpäin Anti-Libanonin
juurelta, ovat Baalbekin mailman-mainiot rauniot. Kauneuden ja
suuruuden puolesta vetävät ne vertoja seka Kreekan että Egyptin
muinaisjäännöksille. Ne ovat kolme eri temppeliä, jotka ovat
raketut niin liki toinen toisiansa että niitä voisi sanoa saman
temppelirakennuksen eri osiksi.

Yksi temppeli oli pyhitetty Jupiterille, toinen Auringolle ja
kolmas, suurin kaikista, on Europalaisille tuttu ainoastaan suuren
temppelipihan nimellä. Näiden raunioitten kirjoitukset todistavat
täällä olleen tuon vanhan Phoinikialaisen Heliopolis kaupungin aseman.

Kuka tämän kaupungin perusti, on, minun tietääkseni, vielä
tietämättömissä, eikä sitäkään tiedetä millä aikakaudella nämät
temppelit rakettiin.

Temppelit ovat olleet suuria saleja, ympäröityt mahdottomilla
pylväsriveillä. Enimmät salit ovat kukistuneet ja ainoastaan
verrattavasti harvoja pylväitä on jälille jäänyt.

Parhaiten säilynyt näistä temppeleistä on tuo Jupiterille pyhitetty.

Pylväät ovat ihmeteltävän korkeita ja muutamat temppeliseinät kivistä
ovat 60 jalkaa pitkät ja 30 jalkaa leveät, ja näitä hirmuisia
kallionlohkareita on nostettu enemmän kuin 20 jalkaa korkealle. Kuinka
näitä jättiläiskiviä on lohkottu, voi vielä ymmärtää, mutta millä
keinolla ne ovat nostetut ylös ja sovitetut muuriin, on salaisuus.

Baalbek'in vieressä oleva kylä ei ole erittäin suuri ja väestö on
tunnettu hurjuudestaan.

Tuo suuri lakeus levenee kaikille tahoille ja kahden puolin näkyvät
nuot mahtavat vuoret lumivalkeine harjoilleen.

Noiden oivallisten raunioin keskelle pystytimme me leirimme
ja kamelimme useita tiimoja edes takaisin, ihmetellen näiden
jättiläisrakennusten suuruutta ja sitä erinomaista hienoutta ja
kauneutta, joka oli nähtävänä jokaisessa noiden vanhain kivenhakkaajain
vuolemassa kivessä.

Illalla tuli eräs mies meidän leiriimme ja kertoi että 10,000 Drusia
oli hyökännyt Maroniitein kyliin, ja että verinen taistelu, oikein
hävityssota, raivosi Libanonilla.

Enimmät meidän muuleimme ja hevostemme omistajista olivat kristityitä.
He eivät sanoneet tohtivansa matkata edemmäksi, sillä he pelkäsivät
joutumansa Drusein surmattavaksi. He tahtovat sentähden jättää meidät
ja paeta kotia.

Me vastasimme heille, ettemme voineet mennä mitään muuta tietä kuin yli
Libanonin Beirutiin, ja että heidän siis oli meitä seuraaminen. Meillä
ei ollut mitään muuta neuvoa kuin käydä pois. Ilman sitä uhkasimme me
heitä sillä, ettemme maksaisi heille äyriäkään ennen kuin tulisimme
Beirutiin, ja tämä autti enemmän kuin kaikki muut meidän väittelymme.

Ikävä oli kuitenkin tämä sanoma, ja me läksimme seuraavana aamuna
matkaan tietämättä mikä kohtalo meidät oli saavuttava.

On jo tunnettu asia, että tämä sota sittemmin levisi Baalbek'iinkin ja
että täälläkin veri vuosi virtana.

Me ratsastimme yli Buka'a-lakeuden, yli sen ylhäisen tasangon, jolla
Baalbek on, ja sai kuluneeksi lähes kolme tiimaa, ennen kuin meidän
karavani saapui itse Libanonin juurelle.

Keskellä tätä lakeutta seisoi yksinäinen pylväs, joka oli 5 jalkaa
läpimitaten ja lähes 60 jalkaa korkea.

Me rupesimme nyt nousemaan Libanonin vuorelle ja sioitimme itsemme
illalla erään virran varrelle, jonka nimi oli Ain'Ata. Sen vesi tulee
Libanonin lumisilta huipuilta ja on kylmä kuin jää. Se kastelee
vähäistä vuoren juurella olevaa laksoa.

Täällä kuulimme taas puhuttavan tuosta onnettomasta sodasta ja että
Maroniitit niissä kylissä, joita Drusit ahdistivat, olivat lähettäneet
pyytämään uskolaisiansa avuksi.

Seuraavana päivänä kävi meidän karavanimme yli Libanonin vuoriharjan.
Meidän hevosemme vajosivat syvään lumeen ja ilma tuntui raittiilta,
niinkuin soipeina talvipäivinä meidän pohjoisilla mailla.

Wahva myrsky puhalsi suoraan Wälimereltä ja kiiti vinkuen yli
vuorenselänteen. Me emme mertä nähneet, sillä se oli ikäänkuin peitetty
pilvillä, joita me katselimme ylhäältä päin korkealta asemaltamme.

Libanonin harjalta näimme vähän matkan päässä Pohjosessa päin metsikön,
joka on milt'ei ainoa jäännös niistä setripuista, jotka Salomonin
aikana seppeleen-tapaisesti reunustivat melkein koko Libanonia.

Me ratsastimme alas Libanonin läntistä rinnettä myöten tähän metsikköön
ja viivyimme muutamia tiimoja sen hongain alla.

Ikivanhoja setripuita oli enää jälillä ainoastaan kaksitoista, ja
sanotaan näiden kasvaneen tässä jo Salomoninkin aikana. Näiden
ikivanhain hongain ympärillä kasvaa noin 400 nuorempaa, joista
kumminkin useain sanotaan olevan 300 vuoden vanhoja.

Libanonin setereitä käytettiin Jerusalemin temppelin rakennukseen ja
näitä oivallisia puita mainitaan ilman sitä useasti raamatussa.

Noiden kaunisten havupuiden haju tällä raittiilla lumisella seudulla
ikäänkuin siirsi meidät hetkeksi kotia Ruotsiin ja teki ne tiimat,
jotka me täällä viivyimme, Lejonhufvud'ille ja minulle sangen
suloisiksi.

Illalla sioitimme itsemme lähelle kylää, nimeltä Hasron, joka on
rakettu enemmän kuin tuhatta jalkaa syvän lakson reunalle. Lakson
toisella äyräällä oli toinen kylä. Nämät kylät olivat niin lähellä
toisiansa, että asukkaat saattoivat puhutella toinen toisiansa,
tarvitsematta huutaa erittäin suuresti, mutta kuitenkin kesti kaksi
tiimaa aikaa ennenkuin voi päästä toisesta kylästä toiseen, niin syvä
ja jyrkkä oli syvänne niiden välillä.

On jo mainittu, että Libanonin vuori ulottuu pohjoisesta etelään.
Länteen päin lähtee itse pääselänteestä useampia sivuhaaroja alas
Wälimerta kohden. Näiden sivuhaarojen välissä löytyy koko joukko
laksoja, joiden pohjana usein on syvä, alastomilta, pystysuorilla
seinillä varustettu uurros.

Semmoiseen laksoon olimme me nyt pystyttäneet telttimme.

Siellä täällä tuli joku vilpas vuorivirta näkyviin, joka juoksi alas
lumi-alalta, kunnes ehti syvyyden äyräälle, jonne se katosi valkeana
vahtona.

Näiden pienten purojen vesi kokoontuu lakson pohjaan ja tulee siellä
väkeväksi, uusilla virroilla yhä lisääntyväksi koskeksi, joka kiiruhtaa
Wälimeren rantaa kohden.

Me sivusimme useampia tämänkaltaisia laksoja matkallamme Beirutiin.

Damaskusta lähtien olimme yhtämittaa matkustaneet pohjoista kohden,
kunnes tulimme setrimetsikköön. Tässä käännyimme nyt Beirutia kohden ja
ratsastimme lounaan päin.

Hasronin asukkaat ovat Maroniiteja. He kokoontuivat suurissa joukoissa
leirimme ympärille. Kansa on täällä kaunista ja puhtaannäköistä, me
havaitsimme useoita kaunottaria meidän tiheässä ryhmässä seisovain
katselijaimme joukossa.

Kaupungin kuvernööri kutsui meitä huoneesensa. Me nousimme ylös katon
päälle, jossa hän tarjosi vieraillensa viiniä ja saksan-pähkinöitä.
Sitten seurasi hän meitä meidän leiriimme, jossa hänelle tarittiin
kibukia ja Turkin kahvia. Me puhuttelimme koko ajan häntä tulkin
kautta, ja meidän vieraamme ilmaisi aina ajatuksensa tavallisella
itämaalaisella liiallisella kohteliaisuudella.

Kun seuraavana aamuna tehtiin lähtöä ja miehemme juuri kuormittivat
muuleja, joutuivat muutamat miehistä sanakiistaan, joka muuttui
täydelliseksi tappeluksi. Kun tulkki tahtoi heitä eroittaa ja teki
sen kenties jotenkin kovakouraisesti, hätyyttivät he vihdoin häntä;
meidän oli nyt itse puuttuminen asiaan, rauhoittaaksemme Alia, ja
tuli tappelusta nyt pian loppu; sillä, vaikka Arabialainen olisi
kuinka vihainen ja vimmastunut hyvänsä, ei tappele hän mielellään
Europalaisten kanssa, ellei näitä ole paljoa vähemmän luvultaan.

Me pakoitimme pian miehemme tekemään tehtävänsä. Muulit kuormitettiin
hätäpikaan ja me läksimme matkaan.

Ympärillämme oli koko päivän kuluessa ihanimpia alppimaisemia ja me
ehdimme illalla laksolle, nimeltä Afka eli Apheca, joka lakso jylhän
kauneuden suhteen voitti tuon ylhäällä mainitun.

Laksoa ympäröi kaksi jyrkkää vuorta, jotka Libanonin korkealta harjalta
lähtevät länteen päin. Me lähenimme nyt tätä laksoa pohjan puolelta
ja olimme aikoneet matkata sen läpitse, sioittaaksemme leirimme Afkan
kylään, joka on lakson eteläisellä vierteellä, mutta tie oli täällä
erinomaisen hankala. Se kierteli alas noita melkein pystysuoria
kallioita myöten aina syvänteen pohjaan asti ja sitte ylös taas yhtä
jyrkkänä vastaisella sivulla. Me päätimme sentähden pystyttää leirimme
lähellä vähäistä kylää, joka on lakson pohjoisella puolella vastapäätä
Afkaa.

Meidän miehemme eivät tahtoneet mennä edes niinkään kauvaksi, vaan
sanoivat miettivänsä seisahtaa lähellä toista kylää, joka oli noin
puolentoista penikulman päässä siitä kylästä, jossa me olimme
päättäneet ottaa yösiamme. Kun emme suostuneet heidän tuumaansa,
rupesivat muutamat heistä riisumaan muuleja ja sanoivat, että me saimme
mennä niin pitkälle kuin tietä kesti. H:ra Taylor antoi silloin noiden
uppiniskasten johtajalle omalla kädellään niin tuntuvan muistutuksen,
että miehen rohkeus masentui ja ettei hän enää yrittänyt estää meitä
matkaamasta, vaan sieppasi turbanin päästänsä ja meni ylös muorille,
huutaen täyttä kurkkua.

Me ilmoitimme noille muille miehille, että olimme päättäneet matkata
ylhäällä mainittuun kylään saakka ja että he saivat joko jäädä tähän
tahi seurata perästä, miten vaan tahtoivat.

Kun olimme saapuneet kylään ja olimme odottaneet pari tiimaa tulivat
kaikki miehemme perästä päin. Olisi voinut luulla heidän nyt olevan
jotenkin raivoissaan, mutta niin ei ollut laita. Arabialaisen viha
on tuima, mutta lyhytaikainen. Eräs mies, jota aamulla tappelun
aikana olin kurittanut, tuli, kun nyt taas tapasimme toinen toisemme,
suorastaan minun luokseni, tarttui minun käteeni ja pudisteli sitä
sydämellisesti, ikäänkuin olisi hän tahtonut pyytää anteeksi ja kiittää
minua siitä mitä olin tehnyt. Minä pudistin myös sydämellisesti hänen
kättänsä ja osoitin itseäni niin ystävälliseksi kuin mahdollista.

Ala-puolellamme olevasta kaksosta saa Adonis-virta alkunsa, joka on
viehättävin kaikista Libanonin virroista.

Se kuohuu esille suuresta pimeästä rotkosta, joka on kappaleen matkaa
ylhäällä sen vuoren sivulla, josta lakson itäinen puoli alkaa.

Lähde on vedenputouksen kaltainen, jonka valkea-vahtoiset aallot
särkyvät alastomia kallioita vastaan ja putoovat alas suuria
äkkijyrkkiä törmiä myöten, jossa mesi jakautuu ja tekee useampia
putouksia toinen toisensa viereen.

Sitten juoksee virta kohisten edelleen lakson pohjassa ja runsain
kasvullisuus kaunistaa sen rantoja.

Me kävimme seuraavana päivänä tämän virran ylitse siltaa myöten, jonka
luonto oli tehnyt kallionlohkareista.

Näky, joka meitä täällä kohtasi, oli todellakin suuremmoinen. Tuolla
oli edessämme tuo syvä rotko, jonka pimeästä sisuksesta tuo vahtoava
vedenpaljous pursui esiin. Ikäpuolella rotkon kohosi lumella peitetty
Sunnin, joka on Libanonin korkeimpia kukkuloita, ja juuri kun me
katselimme tätä uhkeata luontoa, ympäröi mahtava pilvi vuoren korkean
huipun. Tämä ilmaus antoi meille jonkinlaisen käsityksen Sinain
vuorella häilyvistä pilvistä, joista lain salamat leimahtelivat, ja
kirkastuksen vuorella ilmaantuneesta pilvestä, josta kuului: "tämä on
minun rakas poikani, johonka minä mielistyin: häntä kuulkaat".

Täällä katselimme me pitkin tuota kaunista kallioista laksoa, jonka
pohjassa tuo kirkas virta vierieli, tuottaen siunausta ympärilleen ja
täyttäen lakson vetensä kohinalla.

Me näimme enemmän kuin viisi vuoripuroa, jotka syöksyivät alas äyräitä
myöten ja enensivät virran vettä.

Ihan päälähteen vieressä on muutamia Venus-temppelin raunioita.

Lähtien Libanonin kauniimmasta laksosta eteni meidän karavani tuota
epätasaista tietä pitkin, milloin kavuten jonkun vuoren harjanteelle,
milloin laskien alas johonkin syvään laksoon. Joka paikassa kuulimme
koskien kuohunaa ja näimme vahtoavia putouksia. Siellä täällä vaappui
jonkun syvänteen äyräällä hyvin rakettu kylä keskellä viljeltyjä
penkereitä ja tuuheita istutuksia.

Iltapuolella päivää saavuimme syvään laksoon, jonka pohjassa kohisi
väkevä virta. Tämän virran ylitse kävi mahtava silta, joka oli
kumminkin 60 jalkaa korkealla yli veden. Luonto itse on tehnyt tämän
sillan yhdestä ainoasta kallion-lohkareesta.

Me kävimme alas virran rannalle ja katselimme sieltä tätä kaarevaa
siltaa, joka alhaalta päin katsoen näytti kuin olisi taitava
kivenhakkaaja sen vuollut.

Kun iltapuolella päivää olimme sivunneet erään syvän ongelman ja
tavallisuuden mukaan ratsastimme kappaleen matkaa karavanimme edessä,
emme huomanneet että miehemme poikkesivat toiselle tielle kuin me. Me
erosimme sillä tavoin toinen toisistamme, ja suurin vahinko oli, ettei
Ali tänä päivänä matkustanut meidän seurassamme, vaan seurasi muuleja.
Meillä oli muassamme ainoastaan kolme miestä ja kolme muulia. Nämät
miehet eivät tietäneet tietä. Me kävimme sentähden varsin eksyksiin ja
kuleksimme kauvan aikaa sinne tänne vuorilla, löytämättä miehiämme.

Yksi miehistömme tuskaantui vihdoin vimmaisesti. Hän hyppäsi alas
muulinsa selästä, viskasi turbaninsa maahan, kohotti kätensä taivasta
kohden ja huusi Allah voimainsa perästä. Hän sieppasi sitte ison
veitsen ja, uhotellen sillä kaulaansa, silmäili hän meitä hetken aikaa,
nähdäksensä minkä vaikutuksen hänen hurja epätoivonsa meihin teki. Kun
me kaikki nauroimme sydämemme pohjasta, pisti hän veitsen vyöhönsä,
pani turbanin päähänsä ja tuli varsin levolliseksi.

Me pitkitimme sitte umpimähkäistä matkaamme, toivossa, että kohtaisimme
taas miehemme, mutta kun aika sai kuluneeksi ja ilta oli tulossa,
pelkäsimme ettemme sinä päivänä enää saisi heitä tavata.

Koska meillä sentään oli kolme muulia muassamme, emme olleet ilman
muonavaroja. Kun kokkia ei ollut, lupasi yksi kumppaneistamme valmistaa
sopan, toinen liharuo'an, kolmas jälkiruojan, neljäs teen, viides
lupasi valmistaa leiripaikan ja koota puita j.n.e. Sillä tavoin
toivoimme tulevamme toimeen niin hyvin kuin mahdollista.

Tämän päivän olimme kokonaan pilvien keskellä, jotka peittivät
näitä korkeita vuoren harjoja, niin ettemme nähneet montaa syltää
ympärillemme, ja tämä tietysti pahensi meidän tilaamme.

Kuleksittuamme tällä tavoin sinne tänne hyvän aikaa, saimme viimeinkin
kuulla kulkusten kilinän. Me kävimme ääntä kohden ja saimme iloksemme
nähdä tulkkimme ja miehemme, jotka myös iloitsivat nähdessänsä meitä.
Leirimme pystytettiin illalla lähellä kylää, nimeltä Meshara, joka oli
korkealla vuorien keskellä.

Tänä päivänä olimme tavanneet isompia ja vähempiä joukkoja aseellisia
miehiä, jotka joko tulivat tahi menivät sotaan, joka nyt riehui
parhaallansa meidän läheisyydessämme.

Seuraava päivä oli sunnuntai, jonka me mietimme leväten tällä paikalla.
Tänäkin päivänä olimme pilvien peitossa, ja ilma oli kylmä ja vilvakka.

Ali ja pasurimme sairastuivat äkisti ja muutamat matkakumppaneistanikin
tunsivat itsensä pahoinvoiviksi.

Seuraavana päivänä piti meidän saapua Beirutiin, ja oli meillä siis
enää maan yksi päivämatka jälillä pyhässä maassa.

Omituisilla tunteilla kävimme viimeisen kerran levolle teltteihimme,
joita olimme käyttäneet kolme kuukautta aikaa.

Seuraavana päivänä otimme alas siirtonaiset majamme, joita emme koskaan
enää tulleet käyttämään. Me astuimme hevostemme selkään ja alotimme
viimeisen päivämatkamme.

Hetken-aikaisen matkustuksen perästä tuli Wälimeri uudestaan näkymiin,
ja muutaman päivän kuluttua saimme taas keikkua sen sinisillä
aalloilla. Meidän matkamme Itämailla kävi loppuansa kohden. Tämä ajatus
oli niin outo. Me olimme iloiset ja kiitolliset, samalla kertaa kuin
sydän oli täynnä kaipausta.

Koko joukkoja aseellisia miehiä näkyi lakkaamatta sinä päivänä, ja
kylissä olivat asukkaat koossa neuvottelemassa millä tavoin parhaiten
voisivat puolustaa itseänsä noita yhä läheneviä voitollisia Druseja
vastaan. Me olimme nimittäin Maroniitein alueella, juuri lähellä kyliä,
jotka sota jo oli hävittänyt.

Nuot ihmisraukat, jotka me täällä näimme, tulivat muutamain päiväin
perästä kurjalla tavalla teurastettaviksi. Nuot kauniit, hyvinvoivat
kylät runsasten istutustensa kanssa tulivat pian tulenliekkien
saaliiksi. Hotellimme katon päältä Beirutissa saimme sittemmin katsella
tätä kamalaa polttoa.

Me tulimme vihdoin alas syvään laksoon ja seurasimme Koirajoki-nimisen
virran pohjoista rantaa, kunnes viimein saavuimme Wälimeren rannalle.

Me kävimme yli virran aimollista vanhaa kivi-siltaa myöten. Täällä oli
useampia satoja aseellisia miehiä koossa. Useat niistä tervehtivät
meitä; ei yksikään meitä millään tavoin häirinnyt.

Eräällä vuorella lähellä merenrantaa löytyy koko joukko Phoinikilaisia
kallioon hakattuja kirjoituksia ja kuvia. Me seurasimme nyt Wälimeren
rantaa ja kohtasimme yhtä mittaa aseellista väkeä.

Me saavuimme onnellisesti Beirutiin, ja ratsastimme Bellevue nimiseen
hotelliin. Siellä astuimme viimeisen kerran alas hevostemme selästä,
ja meidän muistorikas, pitkällöinen ja vaivalloinen ratsastuksemme oli
loppunut.




Kahdeskolmatta Luku.

Beirutista Athenaan.


Kun karavanimme saapui Beirutiin, oli tulkkimme ja pasurimme hyvin
huonossa tilassa. Hra Botcharby sairasti myös viimeisen päivämatkan
aikana ja vaikeroi suuresti. Hän pantiin kohta vuoteelle, eikä kauvoja
viipynyt, ennenkuin hän meni tunnottomaksi ja rupesi hourailemaan.

Ilman-ala on Syriassa tähän vuodenaikaan erinomaisen vaarallinen,
erittäinkin Europalaiset vaipuvat helposti koviin, usein
kuolettaviinkin, taudinpuuskiin.

Me lähetimme kohta noutamaan lääkäriä, sairaita hoitamaan. Tohtori
Barklay (tuon ennen mainitun, saman-nimisen, Jerusalemissa asuvan
tohtorin poika) antoi meille hyvää toivoa sairasten parantumisesta.
Hän kertoi, että päivää ennen, kuin me saavuimme Beirutiin, eräs
englantilainen pappismies, hra Baker, oli kuollut siellä Syrian
kuumetautiin. Hra Baker oli Jerusalemissa samaan aikaan kuin me, ja oli
sitte sairastanut matkalla Libanonin vuorelta ja oli tuotu tunnottomana
Beirutiin.

Beiruti on erinomaisen kauniilla asemalla juuri meren rannalla.
Kaupunkia ympäröivät runsaat ja avarat istutukset. Lakeutta, jolle
se on rakettu, rajoittavat idässä, pohjoisessa ja etelässä Libanonin
mahtavat vuoret.

Itse kaupunki on rakettu erään töyrään vierteelle, joka nousee tältä
lakeudelta. Mereltä päin katsoen näyttää sentähden Beirut kauniille,
valkeine huoneineen ja vihannoivine puutarhoineen.

Myöskin Muhamedilaisten hautausmaat ovat erinomaisen kauniita; niissä
nähdään alinomaa itkeviä naisia haudoilla, sillä tämä sureminen kuuluu
hautaustemppuihin.

Kun illalla, päivää jälkeen tulomme, nousimme ylös hotellin katolle,
nauttiaksemme tuota suloista viileyttä, näkyi jo joukko isoja
tulipaloja vuorilla. Drusilaiset olivat nimittäin sytyttäneet
Maroniitein kylät tuleen. Näiden tulten ympärillä näimme heidän
pyssyistänsä lähteviä leimauksia, ja sota riehui niin lähellä Beirutia,
että selvästi voi kuulla pamaukset.

Me näimme kylän kylän perästä syttyvän tuleen, ja voimme selvästi
eroittaa kuinka sodan-liekki leveni levenemistänsä Maroniitein alueella.

Nämät tulet paloivat palamistansa niiden kuuden päivän kuluessa, jotka
me Beirutissa viivyimme, ja Libanonin kukkulat olivat kaiken aikaa
vahvan savupilven peitossa.

Koko joukkoja kodittomia naisia ja lapsia tulvasi alas vuorilta, ja
me näimme heitä ryhmittäin kokoontuneena kaduilla tahi ahdistettuina
ahtaisin hökkelöihin, joissa säälivä talon-omistaja oli antanut heille
majapaikan.

Muutamana päivänä joutui kaupunki suureen hämmästykseen. Huhu oli
nimittäin levinnyt, että Beirutissa asuvat Muhamedilaiset, jotka
tietysti pitivät Drusein puolta, olivat koossa neuvottelemassa,
käyttäisivätkö nyt tilaisuutta, tappaaksensa kaikki kaupungissa olevat
kristityt.

Tätä kokousta pidettiin iltapuolella päivää ja tietty oli, että jos he
olivat päättäneet ryhtyä teloitukseen, verilöyly oli alkava seuraavana
yönä. Me menimme sentähden levottomina maata sinä iltana, peläten yön
kuluessa heräävämme pyssyn-paukauksista ja kuoleman-parjauksista.

Europan konsulit olivat lähettäneet sanansaattajia lähimpiin
paikkoihin, joissa heidän kansalaisillansa oli sotalaivoja,
kehoittamaan näitä niin pian kuin mahdollista purjehtimaan Beirutiin.

Yö sai kumminkin kuluneeksi hiljaisuudessa ja aamulla, kun juuri
olimme nousseet, kuului muutamia jykeäin kanunain jyräyksiä. Kaikki
Europalaiset hengittivät taas vapaammin, sillä me arvasimme että
tämmöisiä laukauksia lähti ainoastaan jostakin Europalaisesta
sota-laivasta. Kun tulimme hotellimme katolle, saimme nähdäkkin
aimollisen meikäläisen linjalaivan, ja me katselimme sen monia
kanunaportteja jonkinlaisella turvallisuuden tunteella. Nyt eivät
Muhameditaiset olisi uskaltaneet vuodattaa Europalaisten verta,
vaikka kuinkin olisivat eilisessä neuvottelussaan päättäneet, sillä
Europalaisten kuulat olisivat pian tasoittaneet heidän kaupunkinsa maan
tasalle.

Meidän oli odottaminen kuusi päivää Beirutissa, sillä se höyrylaiva,
jolla me aioimme matkata ei ollut vielä tullut.

Se tuli viimeinkin lauvantai-iltana, ja sunnuntaina oli se pitkittävä
matkaansa Smyrnaan. Me valmistimme itsemme siis lähtöön.

Osa aseistamme ja muista kapineistamme, joita matkalla olimme
käyttäneet, myytiin ja osa lahjoitettiin tulkillemme.

Ali parka oli vielä kovin huonona, kun me hänen jätimme; kuitenkin
näytti hän olevan vähän parantumiseen päin. Hän ynnä kokkimme ja
pasurimme, jotka kaikki kolme olivat Kairosta, aikoivat nyt mitä
pikemmin palata sinne takaisin höyrylaivalla. Matkarahaksi olimme
me, jo Kairossa suostutun sovinnon mukaan, antaneet heille yhden
kuukauden palkan, että heillä olisi ollut jotakin jäämään. Me erosimme
heistä niinkuin hyvistä ystävistä erotaan; erittäinkin tuntui minusta
katkeralle sanoa "jäähyvästi" Alille. Hän pyysi minua silloin, että
jos minä tapaisin jonkun maanmiehistäni, joka aikoi Itämaille, minä
kehoittaisin häntä ottamaan Alia tulkiksi; ja minä luulen, ettei
matkustaja, joka aikoo retkeillä Egyptissä, erämaassa ja Palestinassa,
voi löytää parempaa tulkkia, kuin Ali Hagasai Kairosta on.

Sunnuntaina Kesäkuun 3 p:nä piti meidän jättää Syrian rannikko.
Lauvantaina sälytimme me jo kapineemme kokoon ja laitimme kaikki
valmiiksi lähtöön, saadaksemme olla sunnuntain levossa.

Me olimme aamupuolella päivää Saksalaisessa jumalanpalveluksessa, jota
pidetään täällä joka sunnuntai.

Syötyämme päivällistä Ruotsin konsulin luona, astuimme kohta
päivällisen jälkeen laivaan. Hämärässä nosti "Afrika" ankkurinsa ja
johti kulkunsa Välimerelle.

Ilma oli erinomaisen kaunis. Aurinko oli juuri laskenut ja kuu valaisi
haikeasti Itämaan rannikkoa, joka nyt katosi yhä syvemmälle mereen.
Wielä näimme kuitenkin Libanonin mahtavat kukkulat Maroniitien kylistä
lähtevän savun peitossa. Wihdoin katosi sen viimeinenkin haamotus. Pyhä
maa sanomattomine muistoineen jäi taaksemme. Meidän matkustuksemme
siinä maassa, nuot kalliit hetket, jotka me siellä olimme mieltäneet,
meidän vaihtelevaiset kokemuksemme siellä — kaikki tämä oli nyt kuin
yht'äkkiä kadonnut kaunis unelma.

Me keinuimme taas Wälimerellä, joka tällä kertaa oli varsin tyyni ja
rauhallinen. Kun edellisellä kerralla purjehdimme yli tämän meren,
saimme tilaisuuden ihmetellä sen mahtavia, kuohuvia aaltoja, joita
talvimyrskyt ajelivat. Nyt osoitti se itsensä kaikessa levollisessa
suuruudessaan.

Wesi on heleän sininen väriltään, joka on jotakin omituista tälle
merelle.

Pitkät mainingit liikuttelivat meidän alustamme hiljalleen.

Seuraavana päivänä ankkuroimme me Nikosian eli Leukosian, Kypron
pääkaupungin satamassa.

Joukko lipuilla koristettuja purjeveneitä, täynnä ihmisiä, ja
soittokuntia keralla, seilaili edes takaisin kaupungin edessä.
Täällä vietettiin nimittäin niin kutsuttua "Venus-juhlaa", jota
joka kevät aina muinaisista ajoista asti on vietetty tällä saarella
Venus-jumalattaren muistoksi, jonka mytologia sanoo kerran syntyneen
täällä meren vahdosta.

Tätä juhlaa on vietetty, omituista kyllä, sittekin kun saaren asujamet
ovat tulleet kristityiksi.

Me astuimme maalle ja havaitsimme kaupungin olevan ihan täynnä ihmisiä,
jotka olivat tulleet viettämään juhlaa.

Tämän saaren sivusi Paavali matkallaan Romaan: "Kuin me sieltä laskimme
ulos, niin me purjehdimme Kyprin ohitse, että vastatuulet olivat".

Jätettyämme Kypron, näimme vielä kauvan aikaa sen mahtavat vuoret,
joiden korkein kukkula on tuo kuuluisa Olympos.

Paitsi kolmea Amerikalaista matkakumppaniamme, oli useampia
englantilaisia matkustajia laivassa, ja aika kului rattosaan
tuttavallisissa keskusteluissa, joilla ilmoitimme toinen toisillemme
mitä kokemuksia kukin oli tehnyt matkallaan ja mitä paikkoja olimme
nähneet.

Ilma oli yhtä mittaa kaunis ja meri tyyni kuin edellisenä päivänä.

Saman päivän illalla, jolloin Kyprosta lähdimme, tuli muutamia
Wähä-Aasian vuoria näkyviimme, kun tuon mahtaman Taurus-selänteen
kukkulat kohosivat ylös merestä.

Warhain seuraamana aamuna saavuimme Rodos-saareen, jonka olimme nähneet
ainoastaan kaukaa, kun edellisellä erällä purjehdimme yli Wälimeren.
Meidän laivamme ankkuroi nyt Rodon kaupungin satamassa, jossa meillä
oli tilaisuus nousta maalle vähäksi ajaksi.

Me kohtasimme siellä erään Ruotsalaisen, tohtori Hedenborg'in, joka
tätä nykyä asuu tällä saarella.

Alus viipyi vaan täällä puolentoista tiimaa ja ohjasi täältä kulkunsa
pohjaan päin. Me matkasimme nyt keskeltä Kos-saaren ja Aasian
niemekkeen Halikarnasson välistä, ja joka taholla ympärillämme näkyi
suurempia ja vähempiä saaria, jommoisia tuolla kauniilla Arkipelagolla
on yltä kyllin.

Koko sen päiväkauden oli ilma ihana ja illan päälle näimme taas
tuon korkean ja kallioisen Pathmos-saaren, jossa Johannes kirjoitti
Ilmestyskirjansa. Auringon laskeissa oli aluksemme saavuttanut tuon
vielä korkea-vuorisemman Samos-saaren.

Warhain seuraavana aamuna tulimme me Smyrnaan, jossa viivyimme kaksi
päivää, odottaen sitä höyrylaivaa, joka täältä oli vievä meidät
Kreekkalaisessa Arkipelagossa olevaan Syra-saareen, josta saaresta
sitte meidän matkamme oli menevä höyrylaivalla Pireoon, Athenan
satamaan.

Me tapasimme Smyrnassa Ruotsin konsulin Hra van Lennep'in ja teimme
tuttavuutta useampain täällä asuvain opettajain ja lähetyssaarnaajain
kanssa.

Smyrnassa sanoimme "jäähyvästi" kolmelle erämaanmatka-kumppanillemme,
jotka "Afrikalla" aikoivat pitkittää matkaansa Konstantinopoliin, ja me
astuimme Imperatore nimiseen höyrylaivaan, joka oli vievä meidät Syraan.

Molemmat höyrylaivat lähtivät samaan aikaan Smyrnasta ja seurattuamme
toinen toistamme hetken aikaa, ohjasi nyt kulkunsa kumpikin
suunnallensa, he Pohjoseen päin ja me lounaan. Me viittasimme
ystävillemme, niin kauvan kuin hiukankin heitä näimme — me
emme luultavasti enää koskaan tulleet näkemään noita rakkaita
matkatovereita, paitsi Doughty'a, joka Konstantinopolista aikoi matkata
Athenan kautta Parisiin ja luuli saapuvansa sinne, ennenkuin me olimme
jättäneet kaupungin, sillä sinne mekin aioimme Athenasta.

Me läksimme Smyrnasta Kesäkuun 9 p:nä ja jätimme siis Aasian.
Seuraavana aamuna saavuimme Syraan. Tuuli puhalsi nyt jotenkin
tuimasti, niin että laiva rupesi keikkumaan.

Syran saarella on hyvä satama, ja siellä oli hyvin rakettu, kukoistava
kaupunki erään korkean kallion vierteellä.

Me astuimme täällä vähäiseen höyryveneesen joka käy Syran ja Athenan
väliä.

Tuuli kiihkeni kiihkenemistään päivän kuluessa ja illan päälle puhalsi
puolittain myrsky. Hämärässä nosti alus ankkurin ja me läksimme tuolle
avonaiselle, aaltoilevalle merelle.

Alus keikkui kuin pieni lastunen noilla korkeilla aalloilla, emmekä
me olleet kauvoja aikoja kulkeneet, kun jo yleinen merikipu rupesi
vaivaamaan matkustajia.

Koko joukko saaria näkyi joka taholla ja niiden välistä kiiti meidän
pieni sukkela höyryveneemme, huolimatta sekä tuulesta että aalloista.

Seuraavana aamuna heräsimme me Pireossa, ja tunnin aikaa matkattuamme
vaunuilla saavuimme Athenaan, jota joka taholta ympäröivät rauniot
Kreekanmaan suuruuden ajoilta.

Athenassa on tätä nykyä noin 30,000 asukasta. Kaupunki, joka
vapautumissodan aikana kärsi paljon Turkkilaisilta, on nyt vapauden
aikana suuresti hyötynyt, ja yksistään viimeisten neljäin vuotten
kuluessa on melkein kokonaisia katuja ikäänkuin noussut maasta.

Nämät uudemmat kadut ovat erinomaisen kauniita. Rakennukset näyttävät
isoilta viehättäviltä huviloilta ja noita leveitä katuvierustoja
varjostavat puistot.

Kuninkaan linna on suuri nelikulmainen rakennus vapaalla, ylhäisellä
asemalla; se ei ole tehty minkään erittäin kauniin rakennustavan mukaan.

Uusi kaupunki on rakettu samalle paikalle, jossa vanha Athena kerran
seisoi, ja monet ja suuret ovat sen vielä jälillä olevat jäännökset.
Näiden kaikkein kertomiseen kuluisi paljon aikaa ja kertomus paisuisi
pian suureksi kirjaksi.

Kaikista näistä raunioista vetää niin kutsuttu Akropolis kaikkein
ensiksi matkustajan huomion puoleensa. Tämä kaunis maailmanmainio
raunio, eli raunio-ryhmä, on töyräällä, joka nousee 150 jalkaa yli sen
lakeuden, jolle Athena on rakettu.

Tämä temppeli seisoi keskellä vanhaa kaupunkia ja näkyi sen jokaiseen
paikkaan.

Keskeltä Akropolista nousee Parthenon, Minervalle pyhitetty temppeli,
jota temppeliä kaunisti jumalattaren kuva, jonka Phidias oli tehnyt
kullasta ja elfenluusta.

Täällä kohouu toinenkin suuremmoinen raunio, jonka arvellaan olevan
Hadrianon uljaan Pantheon'in jäännökset.

Lähellä Pantheonia ovat tuon ihanan Eudetheum'in rauniot.

Myöskin Kekropium löytyy täällä, ja sanotaan Kekrop'in makaavan
haudattuna sen alla.

Akropolin lounaisessa kulmassa löytyy mahdottoman suuren teaterin
jäännöksiä, jota teateria nimitetään Herodes Atticon nimellä.

Useat osat näistä merkillisistä raunioista ovat vielä jotenkin
säilyneet, mutta kokonaisuudessaan ovat ne hyvin turmeltuneet sen
kautta että noita entisiä temppeleitä eri aikoina on muuteltu
linnoituksiksi, ja muinaisjäännökset ovat kärsineet paljon vahinkoa
niistä piirityksistä, joita nämät västingit tuontuostakin ovat kestää
saaneet.

Noin viisi sataa askelta Akropolista on Thesey'n temppeli, joka
rakettiin muutamia vuosia jälkeen Salamin tappelun Kimonin,
Miltiadeksen pojan, toimella. Tätä temppeliä käytetään nyt Athenan
museumina ja on ihan täynnä kuvia ja muita muistomerkkejä.

Temppeliä ympäröivät pylväsrivit, joiden joukossa seisoo vielä 30
Dorialaista pylvästä melkein ihan eheinä.

Noin viisisataa askelta kaakkoon päin Akropolista seisoo 16 mahdottoman
suurta pylvästä, jotka ovat melkein ainoat jäännökset tuosta yhtä
ihanasta kuin suuremmoisesta temppelistä, joka kerran kaunisti tätä
paikkaa ja joka oli pyhitetty Jupiter Olympiolle.

Ilissus-joen itäisellä rannalla löytyy vielä toinen temppeliraunio,
jota muinoin kutsuttiin virran nimellä.

Muuten koristamat Athenaa vielä seuraavat rauniot, nimittäin: "tuulien
torni", "Dorilainen portti", "Lysikratin ja Trasyllin muistopatsaat",
ynnä koko joukko muita vanhain Kreekkalaisten ihmeteltävän
rakennustaidon tuotteita.

Me viivyimme ainoastaan neljä päivää Athenassa, sillä meidän mielemme
hehkui kotimaahan ja ilman sitä oli kuumuus täällä melkein sietämätön.
Ulkoilmassa ei voinut käydä keskipäivän aikaan, vaan oli meidän
käyttäminen aamu- ja ilta-hetkiä kaupungin ja sen muinaisjäännösten
katselemiseen.

Athenassa tapasimme kuuluisan maalaisemme neiti Fredrika Bremerin. Hän
oli oleskellut täällä jo kauvan aikaa, mutta aikoi vielä viipyä Kreekan
maalla vuoden aikaa.

Tuo kaunokirjallisuutta harjoittava nainen teki nyt kertomusta olostaan
Kreekan maassa.

Kesäkuukaudet aikoi hän käyttää matkoilla ympäri Arkipelagon saaristoa,
jota retkeä varten kuningas Otto oli antanut höyryveneen hänen
käyttääksensä.

Me puhuimme paljon Ruotsista, joka maa oli meille kaikille rakas. Neiti
Bremer kertoi yhtä ja toista neljä-vuotisilta matkoiltaan ulkomailla.

Eräällä kävelyllä jonka me teimme kaupungissa ja sen ympäri, osoitti
neiti Bremer meille kaikki ne eri paikat, jotka säilyttävät muistoja
Kreekan maan suuruuden ajalta, ja jotka hän pitkällisen täälläolonsa
aikana täydellisesti oli tullut tuntemaan.

Eräällä itäpuolella ajoimme L. ja minä ulos kaupungista lähellä
kaupunkia olevalle kedolle, jonne muutamia tuhansia miehiä sotaväkeä
oli koottu.

Kuningas Otto tuli illalla sinne hevosen selässä ja hänen seurassansa
oli koko joukko herroja. Hän ratsasti ympäri kedon, tervehtien
sotajoukkoja, jotka sitte marssivat hänen ohitsensa.

Kuningas oli puettu Europalaiseen univormuun, hänellä oli
höyhentupsuinen kolmikulmainen hattu päässä, mutta muutamat hänen
seuralaisistansa olivat puetut noihin koreihin kreekkalaisiin
vaatteisin.

Omituista oli nähdä Kreekkalaisten sotamiesten ekseeraavan. Ajatus
lensi ehdottomasti takaisin kaukaiseen muinais-aikaan, jolloin
Kreetalaiset uroot tekivät ihmeteltäviä töitä, jolloin Kreekan maan
vallat joko yhteisesti sotivat "Barbareja" vastaan, tahi taistelivat
keskenänsä toinen toisensa kanssa.

Mutta ei ainoastaan ikivanhoja muistoja herännyt mieleen, näitä
sotureita katsellessa, vaan ajatuksiin juohtui myös tuo rohkea
vapautumisen sota, jolloin tuo pieni Kreekanmaa suurilla ponnistuksilla
heitti hartioiltansa Turkkilaisten ikeen.

Lähetysretkillään tuli Apostoli Paavali myöskin Athenaan. Hänen
henkensä syttyi täällä, kun hän näki kaupungin aivan epäjumaliseksi.

Hän väitteli Judalaisten kanssa heidän synagogeissansa ja turulla joka
päivä niiden kanssa, jotka sinne tulivat kokoon.

Kreetalaiset Epikureit ja stoalaiset philosophit riitelivät hänen
kanssansa, ja muutamat sanoivat: mitä tämä lipilaari tahtoo sanoa?
Mutta muut sanoivat: hän näkyy tahtovan outoja jumalia ilmoittaa.

He ottivat viimein hänen kiini ja veivät oikeuden paikkaan ja sanoivat:
emmekö me mahda tietää, mikä uusi opetus tämä on, josta sinä puhut?

Niin Paavali seisoi keskellä oikeuspaikkaa ja sanoi: "Athenan miehet!
minä näen teidät kaikissa kappaleissa epäjumalisiksi! sillä minä
kävelin tässä ympäri ja katselin teidän jumalanpalvelustanne, ja löysin
yhden alttarin, jossa oli kirjoitettu: tuntemattomalle Jumalalle. Jota
te siis tietämättä palvelette, sen minä teille ilmoitan".

Niin rupesi Herra tässä temppeleillä koristetussa kaupungissa
valmistamaan itsellensä elävää temppeliä julistamalla sitä
"evankeliumia, joka on Jumalan voima itsekullekin uskovaiselle
autuudeksi, ensin Judalaisille niin-myös Grekiläisille", ja elävä
kristillisyys rupesi juurtumaan ja kasvamaan Kreekan klassillisella
maalla.




Kolmaskolmatta Luku.

Kotimatka Athenasta Tukholmiin.


Perjantaina Kesäkuun 15 p:nä jätimme varhain aamulla Athenan,
noustaksemme Pireon satamassa Franskalaiseen höyrylaivaan, joka oli
vievä meidät Marseilleen.

Tämä höyrylaiva oli iso kolmemastoinen alus ja kuului niiden laivain
joukkoon, jotka käyvät Marseillen ja Konstantinopolin väliä.

Ennen puoltapäivää nostimme me ankkurin ja läksimme Aegina-lahteen.
Ilma oli tänään kaunis, ja "Danube" viilsi uljaasti edelleen, seuraten
Kreekanmaan rantoja.

Seuraavana sunnuntaina katosi viimeinen Kreetan niemeke näkyvistämme
ja me ohjasimme kulkuamme länteen päin Messinan salmea kohden. Puhalsi
jotenkin vahva tuuli, mutta siitä ei ollut apua, sillä se oli vastainen.

Seuraavana päivänä puolipäivän aikaan tulivat Kalabrian vuoret
näkyviimme ja me purjehdimme niiden kohdalla koko iltapuolen päivää.
Wähän ajan kuluttua saimme nähdä suoraan edessämme tuon mahtavan
tultasuitsevan Aetnan vuoren Sisilian saarella. Wuori, joka on noin
10,000 jalkaa korkea, on kolmikulmainen ja näyttää luonnolliselta
jättiläis-pyramidilta.

Me lähenimme nyt lähenemistämme Messinan salmea ja näimme Kalabrian
vuorilla joukon sotaväen vartiatulia. Frans II oli nimittäin lähettänyt
tänne sotamiehiä, estääksensä Garibaldia voittoretkellään lähenemästä
Neapelia. Tämä sankari oli nyt uskaliaisten vapaajoukkoinsa kanssa
matkalla Palermosta Messinaan.

Oli jo pimeä, kun ankkuroimme Messinan satamassa, jossa laiva viipyi
yötä. Kaupunki näytti autiolta. Kaikki asukkaat, jotka joinkin
voivat, olivat lähteneet tiehensä, peläten tuon tätä nykyä riehuvan
vapaus-sodan aikana verisiä tekoja täällä tapahtuvaksi. Näkyi melkein
vaan sotaväkeä ja eräällä kedolla kaupungin vieressä ekseerasi
Neapelilaisia sotajoukkoja.

Kaksi höyrylaivaa saapui satamaan, tuoden tullessaan osan sitä
kuninkaallista sotaväkeä, joka oli antaunut vangiksi Palermossa.

Me läksimme nyt varhain aamulla Messinan satamasta ja ohjasimme
kulkumme yli Tyrrhenan meren Bonifacion salmea kohden, joka eroittaa
Korsikan ja Sardinian. Ilma oli yhtä mittaa kaunis, ja nuo rauhalliset
illat merellä olivat niin viehättävät, että kaipauksella viimein
jätimme laivankannen, mennäksemme levolle kojuumme.

Keskiviikon aamulla matkasimme tuon kauniin, kallioisen salmen läpitse
Korsikan ja Sardinian välillä. Kun taas tulimme avonaiselle merelle,
nousi raitis, myötäinen tuuli. "Danube" kohotti purjeensa ja tuulen ja
höyryn avulla kiiti laiva Franskan maan rannikkoa kohden.

Kello 8 seuraavana aamuna ankkuroimme Marseillen satamassa.

Kun nousimme maalle täällä, tuntui meistä ikään kuin olisimme ihan
lähellä rakasta kotimaatamme. Wilpas höyryveturi oli pian vievä meidät
takaisin Itämeren rannoille.

Me viivyimme ainoastaan yhden päivän Marseillessa — tässä
suuressa kauppakaupungissa, jossa piammiten jokainen ajattelee
vaan ansaitaksensa rahoja ja jossa muukalaisilla tavallisesti on
sanomattoman ikävä. Meistä tuntui kuitenkin tämä päivä liian lyhyeltä,
sillä meille onnistui täällä tavata muutamia tuttuja maanmiehiämme,
joiden seurassa hetket kuluivat rattosaan.

Me kävimme eläintarhassa ja useissa muissa kaupungin kauneissa
istutetuissa paikoissa, ja syötyämme päivällistä maanmiestemme
seurassa, läksimme rautatien pysäyspaikkaan, matkataksemme sieltä
pika-junalla suorastaan Parisiin.

Iltapuolella seuraavana päivänä saavuimme tähän kaupunkiin ja olimme
nyt valtiollisen elämän keskustassa. Tuo hyörinä täällä näytti meistä
niin omituiselta ja me emme voineet olla vertaamatta tämän mailman
pääkaupungin melskettä ja tuota häiritsemätöntä lepoa ja hiljaisuutta,
joka vallitsi Pyhässä maassa ja sen hieta-aavikoilla, toinen toisiinsa.

Me viivyimme kahdeksan päivää Parisissa ja jatkoimme kotimaallamme
taas lauvantaina Kesäkuun 29 p:nä. Meidän tiemme kulki nyt Kölnin
ja Hampurin kautta, ja pari päivää viivyttyämme viimeksi mainitussa
kaupungissa pitkitettiin matkaa Lyybekkiin, jossa näimme taas Svean.

Me menimme Heinäkuun 5 p:nä taas tällä höyrylaivalla Itämerelle.
Tuuli puhalsi jotenkin tuimasti, niin että Svea keikkui vahvasti koko
yökauden. Seuraavana aamuna näimme taas rakkaan Ruotsimme, kun Skoonen
rannikko nousi ylös aalloista. Tämä halattu näky täytti sydämemme
kiitollisuudella Häntä kohden, joka oli varjellut meitä pitkällä
matkallamme.

Wielä yksi merimatka, ja me olimme keskellä Tukholmin saaristoa ja
saimme taas nähdä syntymäkaupungin — ei syksyn kolkossa puvussa, vaan
suven suloisessa ihanuudessa; ja kauniimpaa kaupunkia emme nähneet
missään koko matkallamme. — Ihana on Tukholmi ainakin asuttuine
saarineen ja töyräineen, välkkyvine lahtineen ja vilppaine virtoineen,
ja rakkaus syntymäseutuun ynnä katoamattomat lapsuuden ja nuoruuden
muistot tekevät sen vielä ihanammaksi.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKAMUISTELMIA EGYPTISTÄ, SIINAILTA JA PALESTIINASTA 1859-1860 ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.