Marianna : Romaani

By Grazia Deledda

The Project Gutenberg eBook of Marianna
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Marianna
        Romaani

Author: Grazia Deledda

Translator: Jalmari Hahl

Release date: January 19, 2025 [eBook #75151]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1928

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARIANNA ***

language: Finnish




MARIANNA

Romaani


Kirj.

GRAZIA DELEDDA


Tekijåttären luvalla suomentanut

Jalmari Hahl





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1928.




GRAZIA DELEDDA


Grazia Deledda syntyi sardinialaisessa pikkukaupungissa, Nuorossa,
vuonna 1872. Elämäkerralliset tiedot hänestä ovat viime aikoihin asti
olleet niukat ja epämääräiset. Vasta Nobel-palkinnon saannin yhteydessä
hän itse on niitä jonkinverran täydentänyt. Isästään hän mainitsee,
että hän oli hyväsydäminen ja lahjakas mies, joka joutohetkinään
kirjoitti runoja. Aluksi isä opiskeli retoriikkaa Cagliarissa, harrasti
sitten maanviljelystä, mutta siirtyi vähitellen teollisuuden alalle,
siten hankkien itselleen toimeentulonsa. Vasta ikämiehenä hän meni
naimisiin.

Kirjailijattaren lapsuus ja nuoruus kului Nuorossa, mutta hän tutustui
myöskin syntymäsaarensa muihin seutuihin, niiden suurpiirteiseen
luontoon, eläimistöön, etelämaisen uhkuvaan kasvistoon, kansantarustoon
ja ennen kaikkea mielenkiintoiseen, osaksi vilkasluontoiseen, osaksi
jäyhään kansaan, joka, pysyen syrjässä mannermaisesta kulttuurista, on
säilyttänyt koko joukon ikivanhoja tapoja, katsomuksia ja uskonnollisia
menoja. Verikosto — _vendetta_ — oli ainakin kirjailijattaren
nuoruudessa, huolimatta hallituksen ehkäisytoimenpiteistä, yleinen,
ja rosvous lienee meidän päivinämmekin esiintyvä ilmiö. Saaren
rahvaan tietoisuudessa se ei ole niin paheksuttava »ammatti» kuin
kulttuurimaailman silmissä. Sardinian rosvolla saattaa olla eräitä
ritarillisuuteen vivahtavia ominaisuuksia: kunnioitus turvatonta naista
kohtaan, köyhien omaisten ja paimenten auttaminen, y.m. Eräs Grazia
Deleddan romaanihenkilöistä sanoo _bandito’sta_ — rosvosta — seuraavaa:
»Ennen muinoin miehet läksivät sotaretkille. Nyt ei täällä enää sodita.
Mutta miehillä on edelleen taistelemistarve, he eivät pane toimeen
ryöstöretkiään pahanteon halusta, vaan saadakseen tilaisuutta kehittää
voimiaan».

Nuorella Grazialla oli harvinaisen tarkka havaintokyky, kaikki
näkemykset ja elämykset painuivat syvälle hänen vastaanottavaan
mieleensä, ja jo varsin nuorena hän tunsi vastustamatonta halua
havainnollistaa niitä kirjallisten taideteosten muodossa.
Neljätoistavuotiaana hän synnyinseutunsa murteella kirjoitti
ensimmäisen novellinsa, jonka sai julkaistuksi roomalaisessa lehdessä.
Vanhemmat ja Nuoron väestö eivät katsoneet tytön kirjallista menestystä
suopein silmin. Tuon pikkukaupungin vanhoillisen katsantokannan
mukaisesti nainen ei saanut puuttua kirjailemiseen, vaan oli hänen
tyytyminen askartelemaan kodin hyväksi. Tämä ei säikyttänyt tarmokasta
ja itsenäistä kirjailijattaren-alkua, joka rohkeasti astui edelleen
valitsemallaan uralla.

Hänen koulusivistyksensä oli alkeellista laatua. Hän kävi Nuoron
kansakoulua — muuta kouluopetusta hän ei koskaan ole saanut. Ominpäin
opiskelijana hän myöhemmin hankki itselleen tietoperäisen ja
kirjallisen sivistyksensä, mikä on sitä kunnioitettavampaa, kun ottaa
huomioon, että hän uupumattomalla työllään, ponnistaen vaatimattomalta
pohjalta, murteella kirjoittavasta kansankirjailijasta on kohonnut
yleiseurooppalaiseksi kirjailijaksi. Hänen älynsä joustavuutta
todistaa, että hän on oppinut käyttämään sujuvasti italian kirjakieltä,
asettaen itselleen taiteelliseen kielenkäyttöön nähden suuret
vaatimukset.

Kodissa oli italialaisia kaunokirjallisia teoksia ja italiaksi
käännettyjä romaaneja, joita Grazia Deledda ahkerasti lueskeli.
Hänen ensimmäinen romaaninsa, »Fior di Sardegna», ilmestyi painosta
1892, mutta oli jo aikaisemmin kirjoitettu. Se teki hänen nimensä
tunnetuksi Italiassa, jopa osaksi sen rajojen ulkopuolellakin. Ennen
vuosisadan vaihdetta hän julkaisi neljä muuta romaania, joista
mainittavin on »La via del male». Vuoden 1900:n vaiheilla hän siirtyi
asumaan Roomaan ja meni naimisiin signor Palmerino Madesanin,
puolustusministeriön ensimmäisen sihteerin, kanssa. Nyt alkaa hänen
varsinainen kehittynyt tuotantonsa. Kirjallisesti huomattavimmat
hänen lukuisista romaaneistaan ovat: »Elias Portolu» (1903), »Cenere»
(1904), »Nostalgie» (1905), »L’edera» (1908), »Sino ai confine» (1910),
»Colombi e sparvieri» (1912), »Marianna Sirca» (1915), »Il dio dei
viventi» (1919), »La Madre» (1920), »Il segreto del uomo solitario»
(1921), »La fuga in Egitto» (1926) ja »Anna Lena Bilsini» (1927), —
Viimemainittu romaani on trilogian ensimmäinen osa. Kuluneen vuoden
lopulla sai Grazia Deledda vuoden 1926:n kirjallisen Nobel-palkinnon.
Hän on itse huomauttanut, ettei suinkaan aio siirtyä eläkkeensaaneen
toimettomuuteen, vaan että edelleen tuntee taiteellista luomisintoa,
suunnitellen uusia kirjallisia yrityksiä.

Rooman laidalla, syrjässä maailmankaupungin levottomasta hyörinästä,
kohoaa Grazia Deleddan kaksikerroksinen talo, ryytimaan ja tuuhean
puiston ympäröimänä. Siinä on hänen rauhaisa työpajansa, hänen kaunis
kotinsa, jota hän taitavana perheenemäntänä hoitaa, omistaen hellää
huolenpitoaan miehelleen ja kahdelle pojalleen, joista vanhempi,
filosofian tohtori, tutkii kirjallisuutta ja nuorempi harjoittaa kemian
opintoja Rooman yliopistossa. Kirjailijatar omistaa aamupäivän kodin
ja — lämpimänä vuodenaikana — ryytimaansa hoitoon, pitäen molempia
mallikelpoisessa kunnossa. Iltapäivä kuluu kirjallisessa työssä,
illalla hän lukee kirjallisuutta. Eräiden haastattelijain levittämä
tieto, että hän muka ei lue mitään, tuntuu olevan tuulesta temmattu.
Etupäässä hän tutkii kriitillisiä, psykologisia, historiallisia ja
filosofisia teoksia.

Luonteeltaan on Grazia Deledda syvästi uskonnollinen, hiljainen,
hillitty. Kuullessaan, että hänelle oli annettu Nobel-palkinto, hän
oli liikutettu osakseen tulleesta tunnustuksesta ja kunniasta. Mutta
kotvan kuluttua hän tyynesti huomautti: »Elämä on aina jakanut minulle
riittävästi antimiaan. Nobel-palkinto ei muuta elämäntapojani. Ehkä
varallisuus ei ole mikään siunaus taiteilijalle. Luomisiin vähenee ja
hän rupeaa haluamaan enemmän sensatioita. Minä kaikesta huolimatta
jatkan työtäni entiseen tapaan».

Viime vuoden lopulla tulvi haastattelijoita yhtenään hänen hiljaiseen
tyyssijaansa. Herttaisena ja auliina hän vastaanotti nämä rauhansa
häiritsijät. Mutta hiukan hän hermostui huomattuaan, että hänen talonsa
oli valokuvaajien ja filmaajien saartama. Tuskin hän oli astunut paria
askelta ulkopuolelle kotiaan, kun nämä eri tahoilta, väijyksistä,
karkasivat esiin vangitsemaan kameroihinsa ja filmauskoneisiinsa hänen
hahmonsa ja liikkeensä. Alistuvana hän kuitenkin lohdutti itseään sillä
toivolla, että tämä kuuluisuuden aiheuttama epäkohta oli ohimenevää
laatua.

* * * * *

Vaikka Grazia Deledda on omalaatuinen kirjailija, hän varsinkin
aikaisempaan tuotantoonsa on saanut vaikutusta toisista, ennenkaikkea
Vergasta, italialaisen uudenaikaisen _regionalismin ja verismin_
isästä. Ja kuuluisimpien regionalistien, Vergan, Sisilian kansanelämän
kuvaajan, ja Abruzzon rahvaanelämän esittäjän, D’Annunzion, rinnalla
on Grazia Deleddalla kunniasija Sardinian luonnon ja kansansielun
tulkitsijana. Ulkomaalaisista kirjailijoista tuntuu Dostojevskij
kaikkein syvimmin vaikuttaneen häneen. Kohtaammehan sardinialaisen
kirjailijattaren romaaneissa samanlaista ihmissielun uumeniin
tunkeutuvaa analyysia ja ääretöntä ymmärtämystä kärsiviä ihmisiä ja
rikollisiakin kohtaan, kuin suuren venäläisen kirjailijan teoksissa.
Vaikutusta Selma Lagerlöfistä saattaa tosin huomata. Grazia Deledda
ihailee hänen kirjojaan, varsinkin romaaneja »Gösta Berlings saga» ja
»Jerusalem». Mutta italialainen ja ruotsalainen kirjailijatar eroavat
monessa suhteessa toisistaan.

Grazia Deleddan aikaisempien romaanien aiheilla on vahvat juurensa
Sardinian maaperässä. Hänen nuoruudessaan synnyinsaarellaan saamansa
vaikutelmat luonnosta, ihmisistä ja kansantarustosta näyttävät
muodostuneen hänelle tyhjentymättömäksi varastoksi, josta hän täysin
käsin ammentaa. Olennaisia puolia hänen kirjallisessa tuotannossaan
on henkilöiden ja tapausten likeinen liittyminen luonnonkuvauksiin.
Nämä muodostavat preludion, säestyksen tai loppusoiton voimakkaalle
tunneväreilylle ja toiminnan nousu- ja huippukohdille — juonen
kehittelyn ja kertojalahjan ohella hänessä näet pulppuilee raikas
lyyrillinen suoni. Nuo luonnonkuvaukset, jotka lukijalle tarjoavat
ikäänkuin valaisevan filmisarjan Sardinian maisemista, meren ja taivaan
vaihtelevista häiveistä, vuorien jylhästä ylevyydestä, ovat piirretyt
muutamin varmoin viivoin, ja usein ihmeteltävän kauniisti väritetyt.
Sellaiset luonnonkuvaukset kuin ne, jotka romaanissa »Marianna»
liittyvät tekijättären hahmoittelemaan Simone Solen vuoristorotkoon,
ja hänen tulkintansa karjatalon, sen laidunmaiden ja metsien
salaperäisestä runoudesta, ovat suuren kirjailijan käsialaa.

Hänen henkilögalleriansa on mitä vaihtelevin. Sardinialainen väestö
on tarjonnut hänelle runsaasti erilaisia tyyppejä, joista useissa on
alkuperäistä, melkein raamatullisen yksinkertaista suurpiirteisyyttä.
Ja useimmat hänen kuvaamistaan tyypeistä painuvat todellisten elämysten
tavoin mieleen.

Kirjailijatar eläytyy täydellisesti kuvaamiensa henkilöiden
sielunelämään, ajatustapaan ja toimintaan, omistaen hahmoittelussaan
sivuhenkilöillekin samaa huolellisuutta kuin päähenkilöille.
Myöhäisemmissä romaaneissaan, varsinkin kaikkein viimeksi
julkaisemissaan, hän luopuu syntymäsaarensa ja sen kansan
erikoiskuvauksesta ja kiintyy yleisinhimillisiin sielullisiin
probleemeihin, astuen nykyisen Italian huomattavimpien psykologisen
romaanin edustajien piiriin.

Silmäänpistävä puoli Grazia Deleddan aiheissa on henkilöiden
rikollisuus. Näistä vain muutama esimerkki. Romaanissa »L’edera»
sankaritar tekee murhan. »Il dio dei viventi» romaanin miehinen
päähenkilö väärentää jälkisäädöksen; Elias Portolu, samannimisen
romaanin päähenkilö, joutuu luvattomaan suhteeseen veljensä
morsiameen, »Marianna» romaanin sankari rupeaa rosvoksi, »La Madre»
romaanissa on papilla katolilaisen kirkon kieltämä suhde naiseen,
j.n.e. Tämä rikosaiheiden käsittely ei tavoittele mielenkiihoituksen
aikaansaamista. Deledda ei kuvaa rikosta rikoksen vuoksi. Hänen
romaaniensa rikolliset sankarit eivät ole paatuneita pahantekijöitä.
Paatuneitakin rikollisia esiintyy hänen romaaneissaan, mutta nämä
eivät saa osakseen hänen myötätuntoaan, ja niiden tehtävänä on
usein vastakohtaisvaikutuksen aikaansaaminen. Ne rikolliset, joihin
Grazia Deleddan myötätuntoisuus kohdistuu, ovat tulleet syyllisiksi
ristiriitaisten olosuhteiden vaikutuksesta. »L’edera» romaanin
sankaritar tekee murhan melkein kuin unissakävijä, pelastaakseen
ahdingosta miehen, jota rakastaa. Simone Sole — romaanissa Marianna —
rupeaa rosvoksi auttaakseen köyhiä vanhempiaan. Elias Portolu päättää
sovittaa rikoksensa rupeamalla papiksi, ja »La Madre» romaanin pappi
katkaisee välinsä naiseen, jonka kostoaikeiden seurauksista papin äiti
kuolee.

Kärsimys, jota Grazia Deledda katsoo elämän järkähtämättömäksi
laiksi, herättää hänessä mitä syvintä mielenkiintoa ja sääliä. Hän
valitsee siis kernaasti traagillisia aiheita ja antaa etusijan sille
traagillisuuden lajille, johon liittyy syyllisyys. Millainen on ihminen
syyllisyyden raskauttaman kärsimyksen painamana? — siinä ongelma, jota
hän usein pohtii.

Voisi siis helposti luulla, että Grazia Deledda on synkkä pessimisti.
Niin ei kuitenkaan ole laita. Tosin elämän usein sovittamattomilta
näyttävät ristiriidat ja synkeät varjopuolet eivät jää häneltä
huomaamatta, päinvastoin hän kuvaa niitä järkyttävästi. Eikä ihmisten
pahuus ja rikollisuus aina ilmene hänelle sovitukseen johtavana. Tämän
käsityksen hän on pukenut m.m. seuraavaan huudahdukseen: »Elämä olisi
kaunis, ellei olisi olemassa ihmisten pahuutta!» Mutta sisimmässään hän
uskoo hyvien voimien lopulliseen voittoon elämän kamppailussa. Kauniina
ja vakuuttavana hänen valoisa ja sovinnollinen elämänkäsityksensä
ilmenee »Cenere» romaanin lopulla. Sen sankarin, Ananiaksen, äiti,
langennut nainen, on itse päättänyt päivänsä, jotta ei olisi poikansa
onnen tiellä. Äiti on pojalleen, hänen ollessaan lapsi, antanut
taikaesineen, jonka poika avaa äidin paarien ääressä. Se sisältää
tuhkaa. »Niin, kaikki oli pelkkää tomua ja tuhkaa. Elämä, kuolema,
ihminen, itse kohtalo, joka hänet siitti. Mutta kun hän seisoi tämän
kaikkein poloisimman ihmisolennon maallisten jäännösten edessä, joka
tehtyään niin paljon pahaa ja niin paljon kärsittyään oli syöksynyt
kuolemaan tehdäkseen toiselle hyvää, heräsi hänen mielessään se ajatus,
että tuhassa usein kytee kipinä, loistavan, puhdistavan liekin siemen.
Ja hän alkoi uudelleen toivoa ja rakastaa elämää».

Grazia Deledda ei yksipuolisesti kiinny elämän vakaviin ja
traagillisiin ilmiöihin. Hänen uskonnollisuutensa on vapaa
dogmaattisuudesta, ahdasmielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta. Hänen
vakaumuksensa on, että hilpeydellä ja elämänilolla on oikeutensa.
Lisäksi hänellä on huumorinaistia, silmää näkemään koomillisuutta.
Perin huvittavia ovat sellaiset henkilöt kuin esim. suurkerskuri Berte
Portolu ja pappi Jacu Maria Porcu, joka tulkitsee elämänhaluista
filosofiaansa seuraavasti: »Palvele Jumalaa ilomielin. — Tanssikaamme,
laulakaamme, nauttikaamme. Herra on antanut meille elämän, jotta siitä
vähän nauttisimmekin. En silti kehoita syntiä tekemään. Pois se! Synti
näet jättää meihin tunnonvaivan... Mutta huvitelkaamme kunniallisella
tavalla...»

* * * * *

Vuosien kuluessa Grazia Deledda väsymättömällä taiteellisella
uurastuksella on kehittänyt tyyliänsä yhä suurempaan eheyteen ja
valmiuteen. Hänen kertojataitonsa on kuulakan selkeä, eepillisen
asiallinen; tarvittaessa hänen sanontansa käy miehekkään karskeaksi.
Hänen viime teoksissaan se kantaa maailmankirjallisuuden suurten
kertojain leimaa. Se saa paikoittain ajattelemaan Etelän vuorien
taivaantaustasta eroavia selväpiirteisiä ääriviivoja.

Naturalismiin vivahtavat toisinaan liiaksi venytetyt laatukuvat,
viivähtäminen jokapäiväisten seikkojen yksityiskohdissa. Mutta
niissäkin huomaa joskus piilevän teknillisen tarkoituksen: motivoimisen
ja valmistelun. Grazia Deleddalla juonen valmistelu ja eteenpäin
vieminen on kehittynyt varmaksi ja dramaattisen tehoisaksi, johtaen
suuriin kohtauksiin, joissa värähtelevät voimakkaat inhimilliset
tunteet ja intohimot, ja jotka heijastajan tavoin valaisevat
siihenastista toiminnan taipaletta.

_J. H—l_.




I


Marianna Sirca oli rikkaalta sedältään, papilta, perinyt hänen
omaisuutensa ja läksi hänen kuoltuaan muutamaksi päiväksi pieneen
karjataloon, joka oli joutunut hänelle muun perinnön mukana ja joka
piili keskellä korkkitammimetsää Nuoron vuoristossa.

Oli kesäkuu. Marianna oli uupunut pitkäaikaisena sairaanhoitajattarena
vaaliessaan setäänsä, joka oli kuollut kaksi vuotta kestäneen
halvaustaan jälkeen, ja näytti vallan vankilasta päässeeltä — niin
kalpea, heikko ja lamaantunut hän oli. Omasta aloitteestaan hän ei
olisi lähtenyt liikkeelle, eikä olisi seurannut lääkärin kehoitusta
lähteä hengittämään hiukan raitista ilmaa. Mutta hänen isänsä, joka
hoiteli karjaa ja joka aina oli ollut melkein pappi-veljensä palvelija,
poistui vuoristosta vartavasten tytärtään noutamaan ja kehoitteli häntä
kunnioittava sävy äänessään:

— Marianna, noudata isäsi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi; tottele.

Palvelijatar, karkeahko barbagialainen nainen, joka ammoisista ajoista
oli ollut papin talossa ja joka oli nähnyt Mariannan kasvavan isoksi,
valmisti matkaa varten hänen tavaransa ja pisti ne sikin sokin
kaksipäiseen pussiin kuin paimenen kampeet ikään, ja toisti:

— Marianna, noudata isäsi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi; tottele.

Ja Marianna oli totellut. Olihan hän aina totellut, siitä alkaen, kuin
hänet pikkutyttönä suljettiin, kuin lintu häkkiin, pappi-setänsä taloon
levittämään iloa ja valoa tuon alakuloisen miehen ympärille, saattaen
palkinnokseen odottaa hänen mahdollisesti jättämäänsä perintöä.

Vaieten Marianna siis nousi istumaan isänsä satulan taakse ja piti
kädellään kiinni hänen vyöstään, vastaten ainoastaan päännyökkäyksillä
huolelliselle palvelijattarelle, joka järjesti hänen hameensa säärien
ympärille ja kehoitti häntä välttämään viileätä yöilmaa.

— Ja älkää antako hänen rasittaa itseään, Berte Sirca!

Vanhus painoi sormeaan huulta vasten ja nykäisi suitsista. Hänkin oli
harvapuheinen, eikä isällä ja tyttärellä muuten ollut paljoa toisilleen
sanottavaa.

Heidän ratsastaessaan edelleen vanhus vain osoitti sormellaan eri
tiluksia, mainiten niiden omistajat. Tunsihan hän nämä seudut, kun
hän joka vuosi keväällä — lukuunottamatta viime vuosia, jolloin pappi
oli ollut sairas — tämän veljensä ja sukulaisten kanssa oli lähtenyt
viettämään useita päiviä karjatalolle, johon kuului runsaasti karjaa ja
joka uutistalona oli rakennettu alkuperäisen sardinialaisen paimenmökin
sijalle.

Ensi päivästä alkaen Marianna siellä tunsi voivansa paremmin. Paikka
oli vuoristoseutua, Nuoron ja Orunen rajalla. Metsä kukki ja ääretön
kuulakkuus levisi yli tienoon.

Kolmantena päivänä hän jo näytti vallan toiselta. Tuo hento, hiukan
kumarassa liikkunut olento oli oikaissut vartalonsa suoraksi, paksujen
kiiltävien mustien palmikkojen reunustamat kalpeat kasvot olivat
käyneet tummemmiksi, ja levolliset suuret ruskeat silmät heijastivat
kuin nuoren hirven silmät metsän vihreätä hohdetta.

Kolmannen päivän iltahämyn laskeutuessa Marianna istui karjatalon
edustalla, joka oli rosoisista kivistä tehty rakennus ja sisälsi
navetan, keittiön ja makuuhuoneen. Hänen edessään levisi laaja
ruohokenttä, keskellä tuhatvuotinen tammi, jonka runkoon oli sidottu
koiria. Ja sen takana aukenivat vihreät niittymaat, kauempana häipyen
metsään ja puiden ja kallioiden syventyviin varjoihin. Oikealla näkyi
puuryhmän lomitse vuorijono, joka vielä sinervänä häämötti iltaruskon
purppuroiman taivaan taustalla.

Hän oli yksin, seuranaan koirat, jotka tämäntästä nousivat
tähystelemään, seuraavassa tuokiossa jälleen lyyhistyen alas puun
tyvimultaan. Hän odotti kotia palaaviksi isäänsä ja paimenta, ja
lisäksi eräs sukulainen oli luvannut käydä häntä tervehtimässä.

Hän oli yksin ja rauhallinen. Eihän häneltä puuttunut mitään; olihan
hänellä edessään perintötiluksensa, joita vartioi luotettava ja
mieleltään yhtä vilpitön palvelija kuin hänen isänsäkin. Ja kotona,
Nuorossa, vartioi hänen taloaan uskollinen palvelijatar, joka ei
malttanut nukkua öisin suojellakseen taloa varkailta.

Häneltä ei puuttunut mitään. Ja istuen näin ajatuksissaan hän varman
itsetietoisena katseli ympärilleen ja tuijotti kirkkaaseen iltaruskoon,
jossa vaihteli puna ja harmaa, ja joka lisäsi yksinäisyyden tunnetta,
niinkuin karjatalon hämäräkin.

Hän tunsi ikäänkuin vanhentuneensa. Hänen mieleensä muistui, miten hän
lapsena ensi kerran oli käynyt täällä ja miten joku oli kuiskannut
hänen korvaansa:

— Jos olet kiltti, saat kaiken tämän. Ja hän oli katsellut
ympärilleen levollisin silmin, ihmettelemättä ja haluamatta, vastaten
ainoastaan: Niin. Ja samoillessaan ympäristössä, kuitenkin pysytellen
lähellä, jotta ei olisi eksynyt, hän oli löytänyt piilopaikan,
kehtoa muistuttavan koveran kiven. Ja hän oli pujahtanut tuohon
komeroon, mielissään siitä, että oli yksin, halliten kaikkea, mutta
ollen piilossa kaikilta. Ja hän oli tuntenut olevansa ikäänkuin
pähkinänsiemen kuoressaan, kuin linnunpoika munan sisällä. Näin
kyyristyneenä hän itsekseen iloitsi, että ohikulkevat paimenet eivät
voineet nykäistä hänen hameensa helmaa. He vain virkahtivat silmää
vilkuttaen: »Annatko minulle paikkasi, Marianna?» Joskus hän oli siinä
nukahtanutkin.

Ja nyt hän heräsi niin monen vuoden kuluttua. Hän ei ollut täyttänyt
kolmeakymmentä, eikä vielä tuntenut rakkautta. Ilmeisesti hänet oli
kasvatettu kuin ylhäisen perheen lapsi, hänen kun oli määrä kerta saada
iso perintö. Oikeastaan hänen elämänsä oli vivahtanut palvelijattaren
asemaan, hän kun oli ollut riippuvainen sekä isännästä että
ylempiasteisista palvelijoista.

Samassa hänen isänsä palaa kotia, ja hänen ajatuksensa pakenevat
kaikkein salaisimpaan lymypaikkaansa: ei kukaan maailmassa saa
niitä tietää, eikä tämä johdu niinkään ylpeydestä, vaan siitä, että
hän rakastaa omaa sieluaan, samoin kuin taloansakin: kaiken tulee
olla siinä järjestettyä, puhdasta, kaikkien tavaroiden suljettuina
kirstuihin, jotka hän yksinään omistaa.

Hänen isänsä, vaikka ääneti ihaili tytärtään ja oli häneen kiintynyt
kuin uskollinen orja, ei silti kyennyt häntä ymmärtämään. Siinä hän nyt
lähestyy, lyhyenläntänä, kyyryselkäisenä, ristissä käsin ja iso kalju
pää vaipuneena rinnalle, ikäänkuin pitkän kiharaisen harmaan parran
painamana. Hän näytti paimeneksi puetulta munkilta, rauhalliselta
erakolta, jonka suuret ruskeat silmät vielä kuvastivat viattomuutta.

— No, rukoiletko? hän kysyi tultuaan tyttärensä kohdalle. Nyt sinun
pitää olla iloinen, tänä yönä valvotaan. Vieraita saapuu pian.

— Keitä? — Marianna kysyi, kavahtaen hereille ajatuksistaan.

— Sebastiano, toisen seurassa. Käynpä sytyttämässä tulen. Jos
Sebastiano kysyy sinulta, paljonko ovat tarjonneet sinulle korkki
aineesta, — hän lisäsi kääntyen taaksepäin — niin sano tuhat scudoa.
Vaiti! Tottele isääsi, joka tarkoittaa parastasi.

Marianna oli altis tottelemaan silloinkin, kun hänen isänsä viattomassa
kunnianhimossaan tahtoi kahdistaa hänen tulonsa, sitäkin suuremmalla
syyllä, kun hänen sukulaisensa, Sebastiano, toimi eräiden Ozierin
liikemiesten asioitsijana, jotka tahtoivat ostaa Mariannan metsien
korkkiaineen. Ja nousematta hän tähysteli eteensä, ajatellen tuota
pikkuserkkuaan, leskimiestä ja yksineläjää, joka ei ollut vanha
eikä nuori. Olihan hän useista papin jättämää perintöä kadehtivista
varattomista sukulaisista ainoa, joka osoitti Mariannaa kohtaan vähän
epäitsekästä kiintymystä.

Joskus hän luuli, että Sebastiano tunsi häntä kohtaan todellista
rakkautta. Mutta hän hylkäsi inhoten ajatuksen joutua vaimoksi
sukulaiselle, joka oli leskimies, eikä enää ollut nuori. Ja nyt saapui
Sebastianokin. Hän tuli ratsain, yllään leskimiesten käyttämä lyhyt
päällystakki, ja hänen mustasta sametti nutustaan pisti jo kaukaa
silmään laihojen kasvojen kellervä kalpeus, jota lisäksi kohotti
harvakarvainen, tumma suippoparta. Hänen suuret vilkkaat mustat
silmänsä, jotka levittivät hohdettaan alakuloisiin kasvoihin, hakivat
heti Mariannaa. Notkeana keikahdettuaan alas hevosen selästä hän riensi
Mariannan luo, joka nousi vaieten. Ja tulija kietoi käsivartensa hänen
hartioidensa ympäri, katsellen häntä tuttavallisesti mutta samalla
hiukan ivallisesti alempaa — hän oli Mariannaa lyhyempi. Mutta tämä
työnsi hänet luotaan, kääntäen huomionsa yksinomaan pitkään, kauniiseen
nuoreen mieheen, joka lähestyi hymyillen hänelle. Mariannasta tuntui
kuin olisi hän tuntenut tuon miehen, mutta hän ei ollut siitä aivan
varma. Hän luuli ennenkin nähneensä nuo hampaat, jotka kiilsivät
valkoisina raikkaiden ohuen haivenen varjostamien huulien välissä,
ja nuo pitkänsoikeat silmät, joiden sini näytti pohjattoman tummalta
kuulakan silmänvalkuaisen pohjalla.

Tultuaan nuoren naisen eteen hän pysähtyi, selkä suorana kuin
sotilaalla kunnia-asennossa.

Marianna punastui, mutta seuraavassa tuokiossa hän hymyili ja ojensi
hänelle kätensä.

— Simone Sole!

Nuori mies nyökäytti päätään ja tarttui neitosen käteen sitä
puristamatta. Todella se oli hän, Simone Sole, rosvo.

       *       *       *       *       *

Muutama vuosi aikaisemmin Simone oli nuorukaisena palvellut
Mariannan kodissa. Marianna tunsi hänen perheensäkin, joka oli
köyhä, mutta arvossa pidetty ja hyvää rotua. Isä ja äiti olivat
molemmat kivulloisia, sisaret erittäin kauniita ja ylpeitä, käyden
kirkossa yksin, missä polvistuivat varjoon ehtoollisalttarin eteen,
mihin Mariannakin tavallisesti asettui. Muuten nämä nuoret naiset
elivät syrjässä Santu Nofre mäen juurella olevassa talopahaisessaan,
hiljaisina ja surren, ikäänkuin veli olisi ollut kuollut.

— Simone — toisti Marianna, ääni rauhallisena, luotuaan alas katseensa,
ja kohdistaen sen häneen uudelleen hillittynä. — No mitä kuuluu?

— Eihän erityisiä, olemme tulleet tervehtimään teitä.

Ja nuori mies hymyili edelleen näyttäen kaikki kauniit vahvat hampaansa
kuin poikanen, joka koettaa pidättää nauruntirskahdusta. Hän näytti
olevan mielissään siitä, että oli tuottanut Mariannalle yllätyksen,
mutta enimmän häntä ilahdutti ystävällinen vastaanotto.

— No, Marianna, oletko sinäkin lähtenyt rosvoretkelle?

Molemmat nauroivat kuin yksituumaisina. Seuraavassa silmänräpäyksessä
Marianna huomasi nuoren miehen silmien hakevan hänen silmiään katsein,
jotka saivat hänet levottomaksi. Ja kun Simone tuli niin lähelle, että
hiipaisi hänen polviaan, hän peräytyi ylpeänä.

Tällävälin isä oli ilmestynyt keittiön ovelle, pyyhkien housuihin
veren peittämää kättään ja kehoitti päännyökkäyksellä vieraita
käymään sisälle. He noudattivat kehoitusta ja istuutuivat kuumuudesta
huolimatta lieden ääreen.

Simone katseli ympärilleen tervehtien hänelle hyvin tuttuja esineitä:
savusta mustia seiniä, matalaa kattoa, olkimattoja, joilla oli nukkunut
nuorukaisen sikeää unta, karkeatekoisia penkkejä, korkkitammesta
tehtyjä astioita, vuotia, kiviä ja muita karjatuvan esineitä, jotka
kajahtivat juustolta ja vahalta ja loivat yksinkertaiseen tupaan
raamatun paimenten telttaleiman. Vastapäätä pientä ikkunaa, jonka
taustana oli vihanta metsä, näkyi avoimesta ovesta viereinen pieni
huone, josta ovi johti suoraan ruohoaukiolle. Sen siisti sisusta,
johon kuului Mariannan valkoinen vuode, pöytä, maalaus ja pieni peili
seinällä, muodosti vastakohdan yksinkertaiselle keittiölle.

Marianna sulki välioven ja asettui Sebastianon taakse, hän kun oli
huomannut, että tuo sukulaisensa, vaikka ei suorastaan näyttänyt
epäluuloiselta, silti viekkaana tähysteli hänen liikkeitään. Mutta
Sebastiano kääntyi sivulle ja piti edelleen häntä silmällä.

— Marianna! — sanoi Simone. — Minusta tuntuu unelmalta, että jälleen
näen sinut.

— Samoin minusta, Simone!

— Jo aikoja sitten olisin tahtonut käydä sinua tervehtimässä! Mutta en
tietänyt, olisiko se sinua miellyttänyt...

Marianne teki kädenliikkeen, kehoittaen häntä lopettamaan ja jättämään
tämän arkaluontoisen aiheen. Ja Simone punastui, ylpeänä hänen
luottamuksestaan.

— Miksi liikut näillä seuduilla? Eipä sinua kotvan aikaan ole täällä
näkynyt — sanoi isä. Sillä aikaa Sebastiano tarttui Mariannan
esiliinaan ja nykäisi siitä, antaen hänelle päännyökkäyksellä merkin
kumartua, hänellä kun oli jotain salaa sanottavana. Marianna istui
jäykkänä; hänestä näytti siltä, kuin Simone vuorostaan olisi tarkannut
häntä, ja sentähden hän tahtoi esiintyä hänen silmissään kaikin puolin
nykyisen asemansa mukaisena vakavana naisena, joka omisti suuren
omaisuuden. Todella Simone katseli häntä, samalla vastaten isälle, joka
ennen oli ollut enemmän hänen orjamaisen palvelusaikansa toveri kuin
isäntä:

— Niin, siitä on enemmän kuin vuosi, kun viimeksi kävin täällä, setä
Berte! Enkä viiteen vuoteen ole nähnyt Marianna tytärtänne. Kaniikki
siis kuoli. Olipa hän omituinen mies! Marianna, muistatko, että hän
laski ikäänsä useampia vuosia lisää, kuin niitä todellisuudessa oli?
Ainakin kymmenen vuotta hän laski lisää, ehkä sentähden, että elämä
tuntui hänestä liian lyhyeltä. Ja kerran hän suuresti raivostui
palvelijattarelleen Fidelalle — vieläkö sekin Jumalan luoma elää? — joka
meni kirkkoon ja pyysi kirjoista katsomaan isäntänsä oikean iän.

— Niinpä tosiaankin; kaiketi hän siten luuli elävänsä kauemmin, —
arveli Sebastiano, — ja olihan hänen mukava elää, niin että syystä
pidensi ikäänsä.

— Ja toiset taas sanovat ikäänsä vähemmäksi, esimerkiksi naiset.
Ja muutamat miehetkin. Se meidän Cristoru väittää aina olevansa
kakskymmentäkaksi-vuotias!

Kaikki nauroivat ja huomasivat samassa ulkona jättiläismäisen,
tumman palvelijan, joka lähestyi jäykkänä kuin pökkelö. Saavuttuaan
ulko-ovelle hän pysähtyi, oudoksumatta, että Simone, hänen entinen
palvelija-toverinsa, oli siellä. Ja kahden vieraan kutsuessa häntä ja
kysyessä hänen vointiaan ja karjan ja läheisen karjatalon paimenten
tilaa, hän ei liikkunut askeltakaan kynnykseltä.

Hän halusi puhutella Mariannaa, joka läksi tuvasta kuulemaan, mitä
hänellä oli sanottavaa.

— Isäsi käski minun teurastaa lampaan; sanopa, millaista ruokaa minun
tulee valmistaa, ja onko minun tehtävä veripaistostakin. Sen sanon
sinulle oitis, ettei minulla ole höysteeksi mintturuohoja; tässä on
ainoastaan muutama laakerinlehti.

Hän näytti ne, pidellen niitä verisillä sormillaan, ja Marianna läksi
noutamaan suoloja, juustoa ja murennettua ohraleipää. Kaikki tämä
sekoitettiin vereen ja seos kaadettiin lampaan vatsaan, joka oli
puhdistettu siistiksi kuin samettikukkaro. Vatsa ommeltiin sitten
kiinni parsinneulalla ja asetettiin paistumaan hehkuvan hiilloksen alle.

Tällä aikaa miehet puhuivat korkkitammen hinnasta, ja isä sanoi, luoden
katseensa alas, hänen kun oli vaikea valehdella, että Ozierin kauppiaat
olivat tarjonneet tuhat scudoa. Mutta Sebastiano nauroi, mustat silmät
kiiluen kellervistä kasvoista, ja katsoi Mariannaan silmää iskien.

— Setä Berte, osaattepa kehua tavaraanne!

— Eihän se ole minun, vaan tyttäreni tavaraa!

— Se on teidänkin, koska se on minun, — huomautti Marianna, ja isä oli
siitä kovin mielissään, sillä hänestä tuntui kuin Sebastiano olisi
ilkkunut häntä.

Tällöin Marianna lieden ääressä avusti palvelijaa iltaruuan
valmistamisessa. Hän oli nostanut mustan huivinsa nipukat ylös
päälaelle, niin että valkoinen kaula ja punerva kurkku jäivät
paljaiksi. Tulenhohteessa hänen paitansa kultanapit, joiden väliin oli
pujotettu ohut vihreä nauha, loistivat punervina kuin kaksi puolikypsää
mansikkaa. Ja tämäntästä hän katsahti niihin, ikäänkuin peläten, että
ne irtaantuisivat nauhasta, mutta oikeastaan hän tarkkasi Simonen
häneen kohdistamaa katsetta, joka hänessä herätti outoa levottomuutta.
Melkein kainostellen hän puhutteli tuota nuorta miestä, joka kuitenkin
oli ollut hänen palvelijansa. Mariannasta tuntui kuin olisi tämä
palannut matkalta muista maista, missä oli varttunut isoksi ja
kehittynyt mieheksi, tullen tuntemaan kaikki elämän huonot, mutta myös
sen hyvät puolet, vallan kuin siirtolaiset, jotka palaavat Amerikasta.
Ja kuitenkin hän juuri tämän vuoksi oli mielissään siitä, että nuori
mies katseli häntä. Olihan se miehen katse, joka ihaili hänessä
ainoastaan naista, muistamatta, että hän oli rikas.

Kun ilta-ateria oli valmis, Marianna istuutui miesten keskelle
juhlallisesti katetun pöydän ääreen, joka oli asetettu avatun ulko-oven
eteen. Pöytä oli tehty yhdestä ainoasta korkkitammen kaarnapalasta,
joka oli hakattu ja höylätty levyksi. Tarjottimet ja vaditkin olivat
korkkitammea, ja paimenten kaivertamat pikarit tehdyt sarvista. Iso
järkähtämättömän tyyni palvelija toimi lihanleikkaajana, taittaen
paistin luut vahvoilla sormillaan. Leikattuaan annokset valmiiksi, hän
siirsi hakkuulaudan Mariannan eteen, sanoen vakavalla äänellä:

— Suolaa sinä liha-annokset.

Ja Marianna otti suolaa hyppysiinsä, ja yhtä sirosti kuin oli
sekoittanut laakerinlehdet vereen hän siroitti suolaa tuoksuville
paistipaloille.

He söivät vaieten. Punerva kuu nousi hiljaisen leimun tavoin aukion
taustalla kohoavien korkkitammien takaa, luoden niityille hohdettaan.
Seuran ainoa nainen, yllään helakanpunainen röijy, jonka väri pesän
liekkivalossa näytti vielä koreammalta, säteili tummien mieshahmojen
keskellä kuin kuu puunrunkojen lomassa.

Paistin jälkeen palvelija otti veripaistoksen esille tuhasta, puhdisti
sitä hiukan, leikkeli sitä ja ojensi tarjottimen uudestaan Mariannalle.

— Pane sinä suolaa.

Tuntui kuin olisivat he suorittaneet uskonnollisia menoja, tuo
jäykkä palvelija, jonka musta parta oli leikattu kulmikkaaksi
kuin egyptiläisellä papilla, ja nainen kalpeana ja viehättävänä
granaatinkukka-kuvioisessa puvussaan.

Simonelle tarjottiin ensiksi hänen annoksensa.

— Etpä taida joka ilta aterioida naisen seurassa, — sanoi setä Berte
hänelle, kaataen viiniä hänen sarvipikariinsa.

— En ainakaan tällaisen naisen seurassa! — vastasi Simone juoden ja
katsoen Mariannaan, joka kuvitteli näkevänsä viinin kimmeltävän himmeän
juomamaljan laitojen läpi.

— Ja kuitenkin Simone viime yönäkin söi naisten seurassa, ja kauniiden
lisäksi — sanoi Sebastiano.

Marianna kohotti katseensa.

— Niin, sisarteni seurassa, — selitti Simone. Kävin kotona sairasta
äitiäni tervehtimässä.

Seurasi vakava ja alakuloinen vaitiolo. Sitten Marianna kysyi
rauhallisena:

— Kuinka äitisi nyt voi?

— Se on sitä hänen tavallista sydänkipuaan. Sisareni ovat omasta
puolestaan pelottomia, mutta käyvät helposti levottomiksi muiden
tähden. Nytkin he lähettivät minulle sanan, että tulisin äitiä
katsomaan. Pahinta on, että kun minä lähden häntä tervehtimään, joudun
vaaralle alttiiksi: ja äiti tietää sen hyvin! Viime yönä en ensin
rohjennut astua hänen huoneeseensa; mutta hän sanoi:

— Simone poikani on läheisyydessä, tunnen sen, pyytäkää hänet sisälle.
— Silloin astuin sisään; hän laski kätensä päälaelleni ja sitten käski
minun nopeasti poistua. Mutta tämä on kaikki joutavaa! — näin hän
päätti, hiukan pudistaen päätään, minkä liikkeen Marianna tunsi jo
hänen poika-ajoiltaan.

— Niin, niin! — huokasi setä Berte Siroa; ja Sebastiano herkesi
hetkeksi ivapuheistaan.

Ainoastaan palvelija pysyi jäykkänä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin ei
mikään muu kuin hänen palvelijatehtävänsä olisi koskenut häntä. Silti
hän juuri karkoitti seuran yli laskeutuneen varjon, kysyen Simonelta:

— Sinulla oli toveri: miten on hänen laitansa? Onko hän telkien takana?

— Telkien takana! — huudahti Simone, pannen melkein loukkautuneena
vastalauseensa. — Niin kauan kuin hän on minun toverini, ei hän koskaan
joudu telkien taakse.

Sitten hän alkoi itsekseen nauraa, muistellessaan toveriaan.

— Onpa hän vallan kuin pappismies, jumal’avita. Ja kuinka hän
uskoo Jumalaan, tuo nuorukainen! Alati hän rukoilee ja pitää
pyhäinjäännöskimppua povellaan. Nähdessään kaukaa kirkon hän polvistuu,
ja parasta tässä kaikessa, veikkoset, on, että hän rukoilee minun
puolestani, eikä itsensä puolesta! Huomatkaa, että hän on varakas,
ainoa poika: äiti on Ottanan rikkaimpia naisia ja antaa pojalleen
kaiken, mitä tämä ikinä haluaa. Mutta poika elää köyhän tavoin ja
paastoaa niin, että saa kuumetta.

— Totisesti tuo toverisi, puheestasi päättäen, on jumalinen mies, eikä
mikään rosvo, — sanoi Sebastiano, yhä katsellen Mariannaa ja tehden
merkkejä, että tämä yhtyisi hänen pilantekoonsa; — ja mitä, hiisi
vieköön, hän sitten on tehnyt, vetäytyäkseen metsään? Onko hän tappanut
kissan?

Mutta Simone ei kärsinyt, että hänen toveristaan tehtiin pilaa. Hän
mulkoili silmillään, jotka olivat saaneet metallihohteen, ja kertoi
vakavana:

— Hänen äidillään oli riita-asia; hänen olisi pitänyt voittaa, mutta
hän hävisikin. Hänen vastustajansa, jotka eivät tyytyneet tähän,
tulivat joka yö hänen ikkunansa alle laulamaan rivoja lauluja, jotka
loukkasivat hänen kunniaansa. Tuo nainen oli leski, eikä hänellä ollut
ketään, joka olisi puolustanut häntä, paitsi toverini Costantino,
joka silloin vielä oli poikaiässä, lisäksi uskonnollinen ja kiintynyt
äitiinsä kuin tytär. Ja eräänä yönä hän nousi ja ampui pyssyllä
äitinsä solvaajia kohti: yksi heistä kaatui kuolleena maahan. Toverini
Costantino olisi tahtonut mennä ilmoittautumaan oikeudelle, mutta äiti
neuvoi häntä pakenemaan, jotta hän säilyttäisi vapautensa. Ja hän
pakeni, ja siinä hän, jumaliste, teki oikein!

Hänen näin puhuessaan hänen rintansa paisui ja hänen kasvoihinsa tuli
petoon vivahtava ilme, joka teki hänet entistään kauniimmaksi.

Toiset miehet tuijottivat häneen, nyökäyttäen hyväksyen päätään.

Marianna uskalsi olla eri mieltä.

— Jumalalla yksin on oikeus ottaa ihmiseltä henki. Palvelija taas heti
johti keskustelun toiselle tolalle.

— Tänä aamuna, ehkä noin viiden korvilla, näin _Funtana ’e litun_
tienoilla ratsun selässä naisen: hänellä oli yllään pitkä miehen
viitta, hän oli kookas ja kaunis. Mutta tämä ei kuulu asiaan. Hän oli
aseistettu, ja nähdessään minut hän kannusti hevosta ja piiloittautui.
Luuletko, Simone, että se oli Paola Devaddis, tuo nainen joka liikkuu
Orgosolon rosvojoukon mukana? Tunnetko hänet?

Simone ei tuntenut häntä. Hän ei ollut koskaan kuulunut Orgosolon
Corraine-joukkoon, kernaasti eläen vapaana, yksin nuoren toverinsa
kanssa, joka oli kiintynyt häneen kuin uskollinen koira. Silti hän
oli ystävällisissä väleissä Corraine-rosvojoukkoon ja ihaili sen
jäseniä. Ja nyt syntyi vakava keskustelu tämän vihan raateleman perheen
traagillisesta kohtalosta: sukulaiset sukulaisia vastaan, vanhukset,
eläen yksinäisyydessä yksinomaan kostoa hautoen, naiset ja lapset tuon
kohtalokkaan pyörteen tempaamina, äidit valvomassa tulipesän ääressä,
odottaen jonkun lapsensa kuoloa ilmoittavaa huutoa; kukonlaulu uutta
veristä päivää alkavan aamun sarastaessa.

— Ja mitä kaikki tämä hyödyttää? — sanoi Marianna rauhallisella
äänellään; — muutamien halpojen kolikkojen vuoksi! Tuon suvun
vihamielisyyden alkusyynä ovat huonosti jaetut niukat varat,
vääryydellä ositettu perintö. Ja kuitenkaan eivät rahat tee ihmisiä
onnellisiksi.

Simone huudahti kiivastuneena:

— Sinä puhut noin, kun asut mukavasti kodissasi ja sinulla on yllin
kyllin tämän maailman hyvää. Jättihän setäsi sinulle ruusuilla
siroitellun vuoteen! Mutta koetapa ymmärtää, mitä puute merkitsee,
koeta käsittää, mitä on vääryys. Marianna, ihmisellä on oikeus omistaa
toimeentulonsa välineet ja sanoa: Mikä on minun, on minun; varokoot
muut siihen kajoamasta!

— Emme oikeastaan omista mitään täällä matoisessa maailmassa, sillä
olemmehan täällä vain matkamiehiä.

Silloin Sebastiano taas tarttui hänen esiliinansa helmaan, nyki ja
pudisti sitä ja huudahti:

— Saarnaatpa vallan kuin kaniikkivainaja eläessään, Marianna serkku!
No, kun siis olemme täällä vain matkamiehiä, niin anna minulle
ilmaiseksi metsiesi korkkiaine! Kas vain, tälle puheelle et kallista
korvaasi, lemmikkini!

— Kaniikkivainaja saarnasi tosin hyvin, mutta avaimia hän piteli
lujasti kourassaan — huomautti Simone. — — Niin, niin, te rikkaat,
tiemmä, olette kaikki tyyni kuin juhlatilaisuudessa kauppiaat, jotka
levittävät maahan tavaransa, muka niitä ylenkatsoen, mutta jotka sitten
myyvät ne tavallista korkeammasta hinnasta.

Mitä Mariannan olisi pitänyt tähän vastata? Hän antoi miesten puhua,
mutta katsoi välistä Simoneen ja huomasi että nuoren miehen silmät aina
ikäänkuin odottivat hänen katsettaan. Nyt Simone alkoi kertoa käyneensä
äskettäin neuvottelemassa juuri Orgosolon rosvojen kanssa asiasta,
jota ei maininnut; mutta se olikin sivuseikka. Mielenkiintoisinta oli
kuvaus käynnistä Santu Jannen vuorella, sen rinteillä, rotkoissa,
maanalaisissa käytävissä ja salaperäisissä piilopaikoissa:

— Toverini Costantino seurasi minua läähättäen kuin koira. Äkkiä
jouduimme rotkoon, jonka seinät olivat ihka valkeat kuin marmori.
Holvi oli täynnä reikiä ja auringonvalo tunki sisälle kuin seulasta.
Ihmeellisintä oli kuitenkin rotkon perällä oleva alttari, jota koristi
risti ja kiveen hakattu Kristuskuva, niin hyvin tehty, että näytti
elävältä. Costantino tietysti polvistui; ja minä, totta puhuakseni,
tunsin selässäni kylmiä väreitä. Ylempänä kuljimme onkalon poikki,
missä ryöppypuro äkkiä katosi kuiluun kuin kaadettu vesi lasiin. Siellä
pohjukassa odotimme Corrainea. Kiireissään hän saapui ja oli janoinen;
hän kumartui juomaan ja näytti tahtovan juoda kuiviin veden tuosta
syvästä pikarista.

— Sanotaan kovin kauniiksi mieheksi tuota Corrainea, onko se totta? —
kysyi Marianna, ja Simone näytti vuorostaan hiukan mustasukkaiselta.

— Kaunis? ... Hän on kookas ja totinen. Sellainen miellyttäisi sinua,
Marianna.

— Kuinka niin? Eihän kauneus ole miehellä välttämätön ominaisuus.

Sebastiano rupesi laskemaan sormillaan:

— Rikkaus, — joutavia, kauneus, — joutavia, ylpeys, — hui hai! Mitä
sinä oikeastaan tahdot, serkku? Niin annat päiviesi paeta kuin tuo
ryöppypuro, tietämättä, mihin ne päätyvät.

— Ja mitä se sinua koskee? — Jatkahan kertomustasi, Simone: Kun
Corraine joi...

— Kun Corraine joi, hän pyyhkäisi suutaan!

— Ja Costantinon valtasi pelko.

— Kaikkea muuta. Mitä hän olisikaan pelännyt? — sanoi Simone
vilkastuen, ollen aina valmis ivaamaan toveriaan, mutta vielä
ketterämpi puolustamaan häntä toisten ivalta.

— Juohan toki. Näyttää siltä, kuin pelkäisit enemmän tätä pientä lasia
vielä kuin tuota isoa, — sanoi hyvänsävyisesti setä Sirca.

Näyttääkseen, ettei edes viini, joka on rosvon pahin vihollinen,
Simonea peloittanut, hän joi. Ja yhä edelleen hän lasinsa yli katseli
Mariannaa.

— Marianna, millainen on elämäsi ollut koko tänä aikana? Etkö ole
ajatellut ottaa itsellesi aviopuolisoa?

— Hän valikoitsee, vastasi Mariannan puolesta Sebastiano, — hän
valitsee, kuin etsiessään metsäpäärynöistä kypsää!

Marianna ei virkkanut mitään, vaan alkoi koota koriin leipää, ruoan
jätteitä, lautaset, hakkuulaudan ja antoi kaiken palvelijalle, jotta
hän korjaisi ne. Sitten hän nousi järjestämään esineitä paikoilleen.
Ja kun Sebastiano leikkisästi huomautti, että setä Berte Sircan olisi
pitänyt naida kaniikin palvelijatar Fidela, tämän antama esimerkki kun
oli omansa estämään Mariannaa menemästä naimisiin, neitonen läksi ulos
nurmikolle kävelemään.

Yö oli kuuma ja kirkas; puiden latvojen tasalla, aivan kuin niissä
kiinni tuikkivat tähdet näyttivät olevan niin likellä, että luuli
voivansa käsin koskettaa niitä, ja kaikki, ruoho, lehdet, kukat,
levittivät suloista tuoksua. Marianna tosin ei ollut loukkautunut
serkkunsa pilasta, mutta paheksui, että hän puhui sillä tavoin Simonen
kuullen.

Sebastiano poistui ulos hakemaan Mariannaa, ja isä ja palvelija menivät
navettaan karjaa katsomaan. Sebastiano sanoi Mariannalle lähentäen
kasvojaan hänen kasvoihinsa:

— Älä näytä hapanta naamaa Simonelle, kohtele häntä ystävänä, Marianna.

— Minä en kaipaa ystäviä, — vastasi Marianna tiukasti. Silti hän palasi
sisälle ja jäi muutamaksi hetkeksi yksikseen Simonen seuraan; ja hän
huomasi hänen kasvoissaan ja vartalossaan, joka oli hiukan kumarassa,
jotakin väsynyttä ja alakuloista.

— Juohan viiniä, Simone!

Hänen ojentaessaan pikaria nuori mies tarttui hänen ranteeseensa.

— Marianna, oletpa jumaliste tullut kauniiksi! — hän mutisi, ja hänen
silmänsä säkenöivät rajusti, mutta samalla surullisesti, melkein
rukoilevasti. — Marianna, muistatko, miten ennen tarjosit minulle
viiniä, kun vilusta värjöttäen palasin navetasta?

— Ajattelin juuri sitä, Simone.

— Mitä olet ajatellut minusta tänä kuluneena aikana? Monesti teki
mieleni käydä sinua tervehtimässä; mutta sanonpa sinulle suoraan, että
ujostelin.

— Ujostelit minua?

— Niin, sinua, sillä olet ylpeä. Silloinkin olit ylpeä. Et tosin minua
kohtaan silloin, niinkuin et nytkään.

— Ei minulla silloin ollut, eikä nytkään ole syytä ylpeillä. Juo siis!

— Marianna, — hän virkkoi, tarttuen pikariin toisella kädellä,
hellittämättä hänen rannettaan; — niin, kun minulle sanottiin, että
Marianna on karjamajassa, ajattelin heti: Tahdon lähteä tervehtimään
häntä. Onkohan sinusta hauskaa, että tulin?

Marianna purskahti nauruun, mutta kävi heti taas vakavaksi, kun nuori
mies, yhä jatkaen juomistaan, ei päästänyt irti hänen rannettaan. Ja
hennoilla sormillaan hän yksitellen irroitti hänen vahvat sormensa,
päästäkseen vapaaksi hänen otteestaan.

— Päästä minut, — hän sanoi käskevästi, rypistäen kulmakarvojaan.

Simone totteli kuten ennen ollessaan talossa palvelijana.

Mutta äkkiä Marianna näki hänen painavan sormiaan kynsien tavoin
permantoon, ikäänkuin olisi tahtonut kouristaa sitä, sitten tarkkaavan
ulkoa kuuluvaa melua ja kavahtavan pystyyn, kuin olisi tahtonut
vapautua jostakin raskaasta taakasta. Nyt hän näytti taas toiselta
— vapautuneelta palvelijalta, joka vertaisena katseli Mariannaa,
ravistettuaan itsestään entisen orjuuden.

Mutta toiset miehet palasivat sisään, eikä Simone enää virkkanut
hänelle sanaakaan.




II


Koettaessaan vaipua uneen pikkuhuoneensa pimeässä Marianna näki
mielikuvituksessaan Simonen kouristamassa permantoa ja karkaamassa
pystyyn, ikäänkuin hallitakseen häntä ja kaikkea muuta, samoin kuin
hän paljaasta maankamarasta ponnistaen oli kohonnut huomaamattomasta
palvelijanasemastaan tuoksi vieraaksi, joka herätti pelkoa entisessä
isäntäväessään. Ja Marianna näki Simonen tuijottavan häneen lempein ja
samalla hirvittävin silmin; jos he olisivat olleet kahdenkesken, hän
olisi voinut kouristaa Mariannaakin kuin saalista.

Mutta olipa tuo nuori mies kuinka raju tahansa, ja vaikka Mariannan
ranne vielä hehkui hänen puristuksestaan, hän tunsi itsensä alati
valtijattareksi; hän oli varma siitä, että hän yhdellä ainoalla
katseella aina olisi saanut Simonen lankeamaan jalkojensa juureen.

Hän muisteli Simonea poikana, kun tämä palveli paimenena tässä samassa
karjatalossa Mariannan sedän isompien palvelijoiden avustajana.
Silloin hän oli laiha, pitkä, iho oliiviin vivahtava, alati hiljainen,
pää vähän oikealle kallellaan, ikäänkuin vakavat ajatukset olisivat
askarruttaneet häntä, silloin tällöin pudistaen päätään ja katsellen
ympärilleen kirkkain silmin. Joka sunnuntai hänen äitinsä kävi täällä
isäntäväeltä kysymässä, miten poika menestyi, aivan kuin hän olisi
ollut koululainen. Ja poika käyttäytyi hyvin, oli luotettava, harras
ja työteliäs. Pääsiäisjuhlaa hän kävi tavanmukaisesti viettämässä
kotonaan, ja jouluna hän isännän kanssa oli läsnä yöllisessä
jumalanpalveluksessa. Hän ei katsellut naisia, ei ryypännyt, oli
vapaa paheista. Marianna ei muistanut, että Simone koskaan olisi
kohdellut häntä muutoin kuin kunnioittavasti. Ja sitten hän eräänä
päivänä katosi karjatalosta eikä enää palannut. Hänen omaisensa
itkivät useita kuukausia häntä kuin kuollutta. Alussa luultiin
hänen olleen läsnä jotakin rikosta tehtäessä ja että pahantekijät,
välttääkseen hänen heille vaarallista todistustaan, olivat tappaneet
hänet ja piilottaneet ruumiin. Äiti vain väsymättä aika-ajoin palasi
karjatalolle tiedustelemaan Mariannalta, ikäänkuin poika edelleen
olisi ollut siellä. Joskus äidillä oli kasvoissaan omituinen ilme,
hän näytti ikäänkuin pyytävän isäntäväkeä, jonka hoivaan oli uskonut
poikansa melkein lapsena, antamaan hänet takaisin. Myöhemmin oli Simone
omaisilleen lähettänyt tietoja itsestään, ja Marianna oli sulkeutunut
majaansa, päättäen iäkseen jäädä sinne. Hän oli tyytyväinen, ettei
enää nähnyt edessään noita suuria silmiä, jotka olivat täynnä tuskaa
ja pyyteitä, hän oli unhoittanut nuoren palvelijan, aivan kuin tämä
olisi muuttanut manalle. Ja nyt Simone äkkiä ilmestyi hänen eteensä,
nousi esiin kurjuutensa alhosta ja anasti kaiken, mikä joutui hänen
lähettyvilleen.

— Mikä on minun, on minun, ja varokoot muut siihen kajoamasta!

Kaikki Simonen sanat olivat painuneet hänen mieleensä; ajatuksissaan
hän vielä koetti vastustaa niitä, mutta tuo Simonen huomautus painoi
hänen sydäntään. Hän kääntyi vuoteellaan ja koetti nukkua, hiukan
hymyillen itselleen. Mutta uni ei tullut. Jokin seikka laskeutui unen
ja hänen väliin. Se oli yhä vain tuo nuori mies, joka puristi Mariannan
rannetta, katsoen häneen uhaten ja samalla rukoillen. Ja tässä
horroksessakin he katselivat toisiaan kuin olisivat tunteneet toisensa
jo vuosikausia ja kuin toinen olisi tietänyt toisen sielun syvimmät
sopukat. Marianna sanoi hänelle: — Tiedän miellyttäväni sinua, ja että
sinä tahdot kostaa sen, että olet ollut minun palvelijani; — ja nuori
mies vastasi: — Tässä olen, annan sinulle kaiken olemukseni, sekä hyvän
että pahan, mutta otan myös sinut kaikkinesi, hyvinesi ja pahoinesi.

Marianna kääntyi taas, vaivautuneena, kuumuuden ahdistamana. Hän tunsi
hyvin, että kaikki tämä oli hänen mielikuvituksensa haaveilua, joka
oli aiheutunut Simonen tulosta yksinäiseen karjataloon; se oli häipyvä
laulu, kuin metsän humu, joka syntyy yöllä länsituulen henkäyksestä.
Ehkä Simone ei enää ilmestyisikään hänen elämäänsä, — ja kuitenkin...
sisimmässään hän tiesi, ettei kävisi niin. Varmaankin hän vielä
palaisi. Olihan hän laskenut hänen ranteeseensa renkaan, josta ei
olisi helppo vapautua. Ja taas hän näki tuon nuoren miehen katsomassa
häneen intomieltä uhkuvin silmin, mikä vaikutti kuin rakastuneen käden
hyväily; ja avatessaan silmänsä pimeässä, hänen poskensa punoittivat
pieluksella, ikäänkuin Simonen kasvot, vain todellisuutta vailla
olevassa haaveilussa nähtyinä, olisivat painautuneet vasten hänen
kasvojaan, ja kuin heidän ohimojensa verensykintä olisi sulautunut
yhdeksi ainoaksi tykytykseksi.

Onkohan hän tuolla ulkona ja survaiseeko hän ovea? — Minussa on
kuumetta, — hän ajatteli, tunnustellen valtimoaan. — Marianna, miten
onkaan laitasi?

Metsän humina vastasi hänelle, lievän viihdyttävästi tuuditellen
häntä. Hän muisteli Nuorossa olevaa kotiaan, lämpöistä, varjoisaa,
rauhallista, täynnä kallisarvoisia esineitä; hänen mieleensä muistui
Fidela, vanha palvelijatar, joka valvoi öisin häätääkseen rosvoja, ja
hän hymyili itselleen. Marianna, miten onkaan laitasi?

— Ja hän luuli kuulevansa oman hitaan ja rauhallisen äänensä, — onko
tänä yönä mato alkanut kalvaa aivojasi? Oletko saanut kuumetta, kun
hiukan humaltunut nuori mies on puristanut rannettasi? Vai riivaako
sinua paholainen? Tämä vielä puuttuu.

Ja ajatus, että pahahenki todella oli tunkeutunut hänen sieluunsa
ja ruumiiseensa Simonen hahmossa, herätti hänessä ahdistuksen- ja
häpeäntunteen.

— Marianna, miten on laitasi? Etkö muista, kuka olet? Sinä valtijatar,
hän palvelija, sinä vanhempi, hän nuorempi, sinä rikas, hän kurja,
vailla kotia ja vailla vapautta!

— Mutta juuri sen vuoksi elämä on kaunis »vastakohtineen ja
vaaroineen», niinkuin vanhassa laulussa sanotaan.

— Voi sinua poloista, Marianna? Hän on totisesti syöpynyt olemukseesi.
Kiusaus on tullut.

— Herra Jumala, vapauta minut, — mutisi hän vetäen huivin kasvoilleen.
Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut lintu, joka kätkee päänsä
siipensä alle.

* * * * *

Simone poistui karjatalolta yöllä, eikä häntä enää näkynyt seuraavina
päivinä. Marianna ei häntä odottanut; hän kuvitteli nähneensä unta,
eikä edes tahtonut muistella untaan. Tämäntästä hän kuitenkin nosti
päätään, luullen kuulevansa kaukaisia askelia ja lumoutui tuijottamaan
metsään.

Vastakkaisella niityn liepeellä kukki rautatammiryhmä; lakastuneet
lehdet varisivat uusien tieltä ja kukat puhkesivat ja aukenivat
samanaikuisesti lehtien kera, hohtaen, niin toiset kuin toisetkin,
kuin vaalea kulta, joka päivänlaskun jälkeenkin loi niihin
auringonpaisteelta näyttävän kiillon.

Päivän kallistuessa iltaan Marianna unhoittui istumaan keittiön
pieneni kkunan ääreen, katsellen tuota tummasta metsäntaustasta eroavaa
valoisaa puuryhmää. Hän ei tietänyt miksi hän tunsi epämääräistä
iloa nähdessään vanhojen rautatammien äkkiä nuortuvan ja säteilevän
sisäistä valoa. Siinä hänet näki istumassa kalpeana, mutta silmät
täynnä loistoa, Sebastiano, joka eräänä päivänä palasi tuomaan hänelle
käsirahat korkkiaineesta. Sebastiano oli iloinen, niinkuin aina, kun
hänellä oli tilaisuus lähestyä serkkuaan; mutta mustasukkaisuuden varjo
laskeutui hänen kasvoilleen, hänen yllättäessään Mariannan sellaisen
tunnelman vallassa.

— Kas tässä, — hän virkkoi, laskien rahat pienelle ikkunalaudalle, —
voit säilyttää niitä vaikka tässä; eipä kukaan rohkene lähestyä niitä
varastamaan, niin kauan kuin sinulla on niin hyvä vartija.

Marianna tunsi sydämensä sykkivän vilkkaammin kuin linnulla, joka herää
häkissään. Hän oli ymmärtänyt, mutta tahtoi saada tarkempaa selvyyttä.

— Kenestä puhut? Simonestako? Hän voi kyllä vielä näyttäytyä — vai
olemmeko kohdelleet häntä pahoin?

— Pahoin? Olette kohdelleet häntä kuin kuningasta, serkku rakas! Mutta
pidä varasi, älä suo hänelle liian suuria vapauksia.

— En ole koskaan suonut vapauksia kenellekään, enkä kaipaa ketään, —
hän vastasi joutuin, ylenkatseellisesti, — muuten juuri sinä kehoitit
minua kohtelemaan häntä hyvin.

Sebastiano poistui rauhoittuneena, mutta Marianna oli levoton ja
loukkautunut hänen salaviittauksistaan, ollen sisimmässään kuitenkin
onnellinen tietäessään Simonen olevan lähiseuduilla.

Illan suussa Marianna käyskenteli niityllä, avustaen lehmien ajamista
laitumella kotia. Rauhallisella karja-alueella äsken niitetty heinä soi
sirkkojen sirinästä, ja pienimmätkin hälyäänet kaikuivat kauas.

Mariannasta tuntui yhä, kuin hän olisi kuullut askelia kaukaa. Hän
eteni hiukan tuonnemmaksi rautatammilehtoa, nousten polun vieressä
kohoavalle kummulle; hän ei ollut koskaan iltaisin liikkunut niin
etäällä yksin. Hän ihmetteli, mistä häneen oli tullut tällainen
uskallus. Vastaus tuli suoraan sydämen pohjasta. Hän toivoi kohtaavansa
Simonen. Ja hän häpesi ja kääntyi takaisin.

Ilta-aterian jälkeen hän tapansa mukaan istui pikkuhuoneensa ulko-oven
edessä. Isä ja palvelija olivat jo menneet levolle, ympärillä vallitsi
hiljainen rauha, keskeytyen ainoastaan tähtien tulkinnasta ja sirkkojen
sirinästä. Kuun noustuakin hän jäi paikalleen istumaan.

Ollessaan siinä vallan omissa hoteissaan hän luuli voittaneensa
haaveilunsa, jopa häpeävänsä vähäistä kävelyään iltahämärässä; ja hän
kosketteli hiljaa kylmiä sormiaan, laskien päiviä, jotka vielä olivat
jäljellä hänen paluuseensa Nuoroon. Mutta tämä ajatus jääti häntä, ja
hän tuli ajatelleeksi vankilaa.

Äkkiä hän jälleen alkoi kuunnella, tuntien outoa levottomuutta. Hän
kuuli taas askelia, ja vaikka luulikin erehtyvänsä, hän kuitenkin
kuunteli, sydän kiivaasti sykkien. Eikä hänen sydämensä erehtynyt: mies
lähestyi taloa ja astui suoraan häntä kohti. Marianna tunsi hänet heti
ja peitti kädellä kasvonsa, ikäänkuin salatakseen mielensä hämmingin.
Hän ei noussut eikä liikahtanut.

Hämmästyen tulija pani merkille, että tammeen kahlehditut koirat,
vaikka hän kulki aivan läheltä niiden ohi, eivät alkaneet haukkua; hän
poikkesi katsomaan sisään keittiön raollaan olevasta ovesta, huomasi
miesten nukkuvan ja astui sitten Mariannan luo.

— Hyvää iltaa, Marianna; oletpa vielä valveilla.

— Hyvää iltaa, Simone; olet vielä näillä seuduin.

— Niin olen. Kävin uudelleen katsomassa äitiäni; hän voi paremmin.

— Tahdotko käydä sisälle? -— kysyi Marianna nousten, mutta nuori mies
tarttui hänen käsivarteensa ja pakoitti hänet jälleen istuutumaan.
Ja ottamatta pyssyä olaitaan hän istahti samalle portaalle hänen
viereensä, hiukan huohottaen, kuin olisi juossut.

Hetkisen Marianna odotti mieli hämmentyneenä, että Simone tempaisi
hänet syliinsä tai ainakin tarttuisi hänen käteensä. Mutta seuraavassa
tuokiossa hän rauhoittui. He eivät puhuneet. Vähitellen Simonenkin
hengitys kävi säännölliseksi, rauhalliseksi. Muutaman hetken kuluttua
hän nousi, käänsi pyssyn selkäänsä ja poistui kuin vaeltaja, joka
levähdettyään hetken tienvieressä jälleen jatkaa matkaansa.

Hän palasi toiste, mutta päivällä, jutellen paimenten kanssa, jotka
hoitivat askareitaan, ja tuskin tervehtien Mariannaa, joka istui ääneti
työskennellen talon siimeksessä.

Mariannasta hän tuntui toiselta, tuntui muistuttavan entistä
palvelijapoikaa, mutta näytti jäykemmältä, vieraalta. Marianna huomasi,
että Simone salavihkaa katsoi häneen ikäänkuin vielä ujostellen ja
muistellen orjuutensa aikaa, mutta kuitenkin vaanien elettä tai
katsetta, joka olisi kehoittanut häntä olemaan rohkeampi. Sentähden
hän, Marianna, katsoi häntä suoraan silmiin, päättäväisenä, näyttäen
pelottomalta, mutta silti tuntien sydämessään tuskallisen odotuksen
väristystä.

Simone ei viipynyt pitkään talossa, ei koskaan noudattanut paimenten
kutsua jäädä ruoalle tai yöpyä karjataloon, ja tämä tarjous näytti
ensimmäisen illan jälkeen pikemmin hermostuttavan häntä. Ainoastaan
Mariannan Nuoroon paluun aattoiltana Simone vastoin tavallisuutta
viipyi kauemmin hänen luonaan aukion keskellä kasvavan tammen juurella.
Tuntui siltä, kuin nuori mies olisi tahtonut lopultakin sanoa hänelle
jotakin, mutta kuin hän ei olisi löytänyt sopivia sanoja. Istuen
kivellä, pää käsien varassa, hän tämäntästä kohotti silmänsä, joissa
varjot ja nopeasti välkkyvät valot vaihtelivat, katsoi kauas, ja
sulkeutui sitten itseensä, hautoen mielessään jotakin.

Lopuksi hän kysyi:

— Tiedätkö, Marianna, miksi tuona iltana pakenin talostasi?

Marianna pudisti päätään. Hän ei tietänyt sitä; eihän kukaan muukaan,
ei edes hänen oma äitinsä, tietänyt sitä.

— No niin, tahdonpa sanoa sen sinulle, Marianna.

Ja hän alkoi kertoa elämänsä vaiheita lapsuudesta alkaen. Hän puhui
puoliääneen, ikäänkuin itsekseen, nojaten päätään käteensä, kasvot
kääntyneinä Mariannaan. Hän tuntui puhuvan aivan kuin rippi-isälle ja
välistä hänen sanansa häipyivät melkein kuulumattomiin kuin huokaus.
Marianna katseli häntä, ja nuo kalpeat kasvot näyttivät varjosta
huolimatta olevan etäisen valon kirkastamat. Tunsihan Marianna
nuo hänen kertomansa seikat tapahtumina, joihin hän itse puoleksi
oli ottanut osaa. Kuitenkin ne tuntuivat hänestä salaperäisiltä,
seikkailunomaisilta.

Simonen vanhemmat olivat köyhiä — näin kertoi Simone — isä alati
kivulloinen — hänellä oli parantumaton sisäinen vamma; nuoret sisaret
eivät tietysti voineet lähteä vieraisiin palvelemaan, he kun olivat
hyvästä perheestä, ja lisäksi niin kauniita, että he poissa kotoa
helposti olisivat voineet joutua jonkun irstailijan saaliiksi. Äiti
kulutti itseään työllä pitääkseen perhettä pystyssä, niin ettei, talon
sisäinen kurjuus päässyt näkymään ulospäin, ja hänkin oli sairas, mutta
salasi sairautensa, jotta ei lisäisi miehensä huolia. Simone oli nuorin
perheen jäsen. Sisaret olivat aina hänen pienenä ollessaan retustelleet
häntä ympäri taloa ja ilakoineet hänen kanssaan. Ja hän kasvoi, mutta
sisaret kasvoivat vielä isommiksi, ja isoimmat alkoivat hiukan vanheta,
eikä kukaan huolinut heistä vaimokseen, he kun olivat liian kauniita ja
liian köyhiä. Ja vuotuiset sadot olivat huonot; väsähtäneen isän kotia
tuoma vilja oli niukka; niinikään pieni oliivilehto tuotti niukasti
oliiveja; kaikkea oli niukanlaisesti tuossa perheessä, joka oli
sulkeutunut ahtaaseen asuntoonsa ikäänkuin pakoon maailman iloilta.

Isot sisaret eivät enää nauraneet: he ompelivat huivi sidottuna
otsalle; he ompelivat nahasta päällystakkeja, kovia niinkuin heidän
kohtalonsakin, tai kirjailtuja paitoja tai liivejä sulhasmiehille,
eivät kuitenkaan omille sulhasilleen. He ansaitsivat silti varsin vähän
— olihan kaikki riittämätöntä heidän elämässään.

Eräs sukulainen oli ottanut Simonen poikana karjataloonsa; tuo
sukulainen kävi rikkaasta miehestä, mutta oli rikas ainoastaan päältä
nähden; hänellä oli velkoja ja paheita, ja koronkiskurit tärvelivät
hänen sielunsa. Hän oli lihava ja hyväntahtoisen näköinen, mutta joskus
hän esiintyi raa’asti, kenenkään tietämättä miksi.

— Olin kymmenvuotias, mutta hän puhui kanssani, kuin olisin ollut
aikuinen. Hän sanoi minulle: Simone, täytyy olla mies, eikä jänis. —
Ja hän tuuppasi minut vierimään alas äkkijyrkänteen rinnettä pitkin,
niin että olin vähällä taittaa niskani; tämän hän teki, jotta olisin
oppinut hyppimään notkeasti ja pelastumaan takaa-ajajan käsistä.
Kerran hän vei minut muitta mutkitta syvään kuiluun ja jätti minut
sen pohjaan. Itse hän oli hevosen selässä ja oli kädenkäänteessä
kiitänyt ylös kuilusta. Ylhäältä hän huusi minulle: Opi nyt kiipeämään
ylös ja olemaan peloton. Ja minä ponnistelin kiiveten, ja kun olin
päässyt ylös kuilusta, en enää nähnyt häntä; minun täytyi omin päin
löytää tieni. En itkenyt, mutta tunsin sydämeni raskaaksi. Sitten
hän kuoli, ja velat nielivät kaiken hänen omaisuutensa. Turhaan
olivat omaiseni odottaneet perintöä. Sitten rupesin paimeneksi, ja
olin yksin, vuosikausia yksin, palvelijana. Taitavuuteni, notkeuteni
ei minua ollenkaan hyödyttänyt. Palasin kotia, isäni oli puilla
paljailla, äitini väsynyt ja sairas, sisareni kirjailivat toisten
kihlautuneiden vaatteita. Minun sisareni eivät itse koskaan joutuneet
kihloihin. Ja minä olin kahdeksantoistavuotias; vihasin miehiä,
he kun eivät huolineet sisaristani, ja vihasin naisia, niillä kun
enimmäkseen oli rakastajansa, eikä ollut ketään, joka olisi välittänyt
minun sisaristani. Tuohon aikaan olin täällä sinun karjatalossasi.
Niin, vihasin sinuakin, kun olit rikas ja saatoit mennä kihloihin,
mikä ei ollut sisarilleni mahdollista. Olin jo täyskasvuinen, mutta
tuumani olivat lapsellisia. Aioin sulkea sinut ja setäsi jonakin
yönä huoneeseen, sitoa jäsenenne ja pakottaa teidät antamaan minulle
kaikki rahanne. Mutta setäsi silmät, jumal'avita, peloittivat minua.
Näen ne yhä vielä hengessäni. Ja palvelijattaresi niinikään herätti
minussa epäröimistä, pelkoa, hän kun heräsi yöllä pienimmästäkin
melusta. Kerran lähetitte minut jotakin asiaa toimittamaan matkalle.
Kävin silloin kummini, rikkaan papin, luona, joka asuu naapurikylässä.
Poikkesin hänen taloonsa esittäen verukkeeksi pyyntöni, että hän
ottaisi minut palvelijakseen, mutta sisimmässäni toivoen, että
hän ottaisi minut kasvattipojakseen, ja että hän jättäisi minulle
omaisuutensa perinnöksi, niinkuin sinun setäsi jätti sinulle. Tuo
mies vastaanotti minut hyvin, mutta, pahus hänet vieköön, ei huolinut
minusta edes palvelijakseen. Ja näin kului lapsuuteni. Kerran pisti
päähäni ajatus lähteä varastamaan, tehdäkseni omaiseni rikkaiksi. Mutta
olisin tahtonut varastaa paljon, paljon, en tyytyä vain karitsaan tai
härkään. Tahdoin lähteä oikein aito ryöstöretkelle — lähteä suorastaan
kummini taloon ja ryöstää hänen aarteensa. Mutta mistä saada toverit
tätä ryöstöretkeä varten? Sellaiset ajat ovat olleet ja menneet,
Marianna! Pahinta oli, että kerroin kaikille nämä tuumani; pilasin
siten maineeni ja minua pidettiin silmällä ja vaanittiin, minua, joka
en tehnyt pahaa kärpäsellekään. Ja kun palasin kotia, äiti katseli
minua surullisena ja isäni lasketteli minulle nuhdesaarnoja, jotka
tuntuivat tulevan maan alta. Sanoin isälleni: Olette valekuollut;
olette kuin haudattu ilman multaa, teillä ei koskaan ole ollut voimaa
eikä rohkeutta, sillä olette elänyt kuin jänis pesässään. Sisareni
hymyilivät huiviensa alta, ikäänkuin olisivat hyväksyneet puheeni.
Näin ollen, Marianna, päätin eräänä päivänä muuttaa elämäni. Muistan
sen aina: se oli talvella, eräänä karnevaalisunnuntaina. Olin
sekaantunut kansanjoukkoon, keskelle naamioituja, mutta sillä aikaa
kuin kaikki muut pitivät hauskaa, minä ajattelin siskojani, jotka
istuivat surullisina lieden ääressä, ja isääni, joka nojasi seinään
ulkona yksinäisellä kylätiellä. Olinhan tuiki kelvoton, ellen kyennyt
huojentamaan omaisteni kurjaa elämää. Tuona yönä minun oli määrä palata
tänne karjatalolle, mutta sensijaan läksin Orgosolon vuoristoon. Aluksi
ei minulla ollut mitään selvää suunnitelmaa; mutta ajattelin, että
ehkä liittyisin johonkin rosvoon ja koettelisin kohtaloa yhdessä hänen
kanssaan. Olihan se kuitenkin parempaa, kuin raataa orjana viikon
alusta loppuun ja sitten kotona käydessä kuulla isän nuhdesaarnoja.
Tapasin sattumalta Costantino Moron, toverini, joka seisoi katuojassa
lämmitellen itseään tulen ääressä kuin kerjäläinen. Kun hän kertoi
minulle vastoinkäymisistään, nauroin, ja samalla kristittynä säälin
häntä, ja jotta en jäisi yksin elelemään, liityin häneen. Ja näin,
Marianna, minua syytettiin tuhansista rikoksista, joita en milloinkaan
ole tehnyt. Ja saisin tuomarin nauramaan, jos sanoisin sen hänelle.
Kuitenkin nyt... nyt...

Hän vaikeni ja painoi päänsä alas. — Nyt, — hän jatkoi hetken
vaiettuaan, — tahtoisin uudelleen muuttaa elämäni; mutta kuinka,
Marianna, kuinka?

— Olisihan yksi keino... — vastasi Marianna, ääni koristen ja kaikuen
hänen omissa korvissaan epävarmalta ja ahdistuneelta; eikä hänellä
ollut rohkeutta jatkaa.

Mutta Simone oivalsi heti, mitä toinen aikoi hänelle neuvoa; ja hän
näytti kuin heräävän, asettuvan vastustamaan. Hän katsoi Mariannaan
kulmien alta, melkein vihaisesti, sitten hän nousi, suoristausi, sitoi
patruunalaukun lujasti vyötäisilleen ja tarttui pyssyynsä. Seisoessaan
siinä hän vielä katseillaan haki Mariannan silmiä, joka ei kuitenkaan
enää katsonut häneen. Näytti siltä, kuin kumpikin olisi virittänyt
toiselle ansan ja kuin kumpikin olisi varonut siihen joutumasta.

— Muuten kaikki on hyvin, kunhan vain ei menetä vapauttaan, — sanoi
Simone äänekkäästi. Mikä muu tahansa, kuin jälleen joutua orjaksi.
Anteeksi, että olen lasketellut sinulle niin paljon tarinoita. Hyvästi,
Marianna; annat kai minulle kättä.

Marianna ojensi hänelle kätensä ja kohotti katseensa; mutta nyt
Simone vuorostaan oli häneen katsomatta; tuskin puristettuaan hänen
sormiaan mies poistui taaksensa katsomatta. Paikaltaan Marianna katseli
poistujaa, tuntien vapautusta ja samalla karvasta mielipahaa, ylpeyden
ja nöyryytyksen tunnetta, ikäänkuin hänen entinen palvelijansa olisi
loukannut häntä, onnistumatta kuitenkaan riistämään häneltä hänen
valtijattaren arvokkuuttaan.

— Onnea matkalle, — näin hän toivotti itsekseen, — emmehän enää koskaan
näe toisiamme.

Mutta sisimmässään hän sentään tunsi, että nuori mies oli palaava.

Illallisen jälkeen hän kokosi tavaroitaan paluuta varten Nuoroon. Hän
aikoi lähteä matkaan aamun sarastaessa, mutta vielä myöhään yöllä hän
hääri matkavalmistuksissaan eikä malttanut mennä levolle. Hän loi
katseen ympärilleen yksinäisessä huoneessa; se oli kuin linnunpesä,
jonka ympärillä metsän kumea henkäys humisi! Ja hänen mieleensä palasi
hänen Nuorossa oleva iso talonsa, tuo kostea ja pimeä, rautaporttineen
ja vahvoine ikkunoineen, ja taas se muistutti vankilaa. Siitä ei
puuttunut edes armotonta vartijaa, palvelijatar Fidelaa, avaimet
vyötäisillä, ja silmät valppaina tähystellen. Ovathan ihmiset muuten
kaikki tavallaan elämässä vankeina, hyvittäen sitä syyllisyyttään, että
ovat olemassa. Joko täytyy alistua kohtaloonsa tai puhkaista seinät
niinkuin Simone. Jokaiselle on tuleva vapautuksen ja palkinnon päivä.

Marianna istui itään päin olevalla kynnyksellä, ajatellen kaikkia näitä
syvällisiä asioita, ja tuntien itsensä levottomaksi. Hän arveli, että
vielä oli jäänyt tekemättä eräitä matkavalmistuksia, ja että hän oli
unhoittanut jotakin tärkeätä, ehkä kaikkein tärkeimmän, mutta hän ei
tietänyt, mikä se oli.

Miehet nukkuivat keittiössä, kaikki oli rauhallista, tähdet tuikkivat,
sirkat sirisivät niinkuin tuona iltana Simonen toista kertaa käydessä
talossa. Marianna olisi tahtonut nukahtaa siihen kynnykselle. Hän oli
mielestään kuin päihtynyt, juopunut kaikesta näinä päivinä imemästään
ilmasta, kaikesta suven tuoksusta.

Hän näki puun kohoavan hopeanhohtoisena keskellä aukiota ja koirat
nukkumassa sen varjossa; ja kauempana nuo kaksi metsän sivustaa:
kirkkaan kukkivan rautatammilehdon, ja tumman korkkitammikorven, ja
näiden molempien välillä etäisyydessä kuun valaisemat vuoret, joiden
ääriviivat hahmoittuivat taivaalle värähtelevän valoharson lomitse.

Lähimpänä oli Oliena vuori, valkoinen, valokylläinen; siitä kauempana
oikealla Dorgali vuoret, ja vasemmalla Nuoron siniset ja mustat
vuoriharjut. Ja äkkiä näytti koko taivaanranta puhkeavan kultakukkiin:
kuu kohosi taivaalle.

Ja sitten näytti sille kultaharsolle, joka ylettyi vuorilta
karjatarhaan, leviävän toinen harso: helmiverkko, joka värähdellen
peitti esineet, loihtien ne kauniimmiksi, unelmoivinakin vilkkaiksi.
Metsä hymyili yössä, vaikka rautatammista putoavat lehdet näyttivät
kyyneliltä. Satakielet lauloivat. Yksi niistä istui aukion keskellä
olevassa puussa, joka oksien välistä välkkyvien kuunsäteiden
kirkastamana lumoten veti puoleensa.

Marianna muisti epämääräisesti, että hän lapsena, juhannusyönä, oli
kokenut samanlaista tunnelmaa; hän oli seisonut pihalla odottaen,
että taivas keskiyön aikaan aukenisi ja Herra Jumala näkyisi keskellä
loistavaa puutarhaa.

Äkkiä hän pelästyneenä kavahti pystyyn. Taas hän kuuli kaukaa askelia,
näki miehen lähestyvän aukiolta päin. Ensin hän näytti pieneltä, mutta
sitten vähitellen yhä kookkaammalta, kunnes pää kosketti taivaan lakea.
Nyt Marianna tunsi tulijan Simoneksi. Hän istuutui silloin, jäykkänä
pelokkaasta odotuksesta.

Olihan hän tietänyt, että Simone palaisi; ja nyt vasta hän huomasi
jääneensä siihen kynnykselle häntä odottamaan. Hän olisi tahtonut
vetäytyä sisään, mutta se oli nyt myöhäistä. Marianna näki Simonen
silmien säihkyvän kuun hohtavassa valossa ja tuijottavan häneen
katsein, jotka jähmetyttivät hänet; ja hän luuli Simonen käsien
kurottautuvan häntä kohti, kouristaakseen häntä samoin kuin hän tuona
ensimmäisenä iltana oli koettanut kouristaa permantoa.

Marianna nousi taas. Hänet valtasi pelko; tosin hän muisti, että kaksi
miestä oli aivan lähellä, valmiina suojelemaan häntä; silti hänellä
oli tunne, että hän oli yksin maailmassa, yksin tuon suloisen ja
hirvittävän olennon edessä, joka lähestyi vaieten kuin unissakävijä. Ja
sisimmässään hän tunsi, ettei kukaan voinut häntä pelastaa uhkaavasta
vaarasta, ellei hän itse osannut puolustautua.

Mikäli nuori mies läheni, Marianna menetti itseluottamuksensa viimeisen
jäännöksen. Hänen polvensa notkuivat. Ja kun Simone tarttui hänen
käsiinsä ja painoi hänet alas istumaan, itse istuutuen maahan hänen
eteensä jalat ristissä, hellittämättä hänen ranteitaan, hän tunsi
itsensä toiseksi, Simonen hallitsemaksi.

— Isäni on tuolla sisällä — mutisi Marianna.

Sanaakaan sanomatta Simone heitti päännyökkäyksellä lakin maahan ja
laski päänsä väsyneenä ja lapsen tavoin hänen syliinsä. Hänen tiheä,
lyhyt, mustakutrinen tukkansa tuoksui ruoholle, pölylle ja hielle
— metsäinen ja samalla miellyttävä tuoksu, joka enemmän kuin hänen
elkeensä teki Mariannan levottomaksi. Hän tunsi sydämensä heltyvän;
hän ajatteli, että Simone oli laskenut päänsä hänen syliinsä ikäänkuin
panttina itsestään, ja rakasti häntä kuin nukkuvaa lasta; hän arveli
voivansa suojella häntä, pelastaa hänet ja kiintyä häneen likeisesti
kuin omaan lapseensa.

Marianna vapautti toisen kätensä hänen otteestaan ja hyväili hänen
otsaansa; huomaamattaan hän itki. Ja kyynelet putoilivat Simonen
hiuksille ja kimmeltivät kuin kastehelmet ruohikossa.

Mutta Simone näytti äkkiä heräävän tuosta horrokseen vivahtavasta
tilastaan; ojentaen kaulaansa hän koetti painaa päätään syvemmälle
hänen syliinsä, ja kun ei onnistunut, nosti päätään, ojentaen
eteenpäin kasvojaan, silmät suljettuina ja huulet erillään toisistaan,
himokkaina. Ja kun Marianna yritti vapautua, hän tarttui jälleen hänen
käsiinsä, puristaen niitä lujasti.

— Marianna, — hän virkkoi melkein kuiskaten, mutta silti uhaten ja
rukoillen; ja sitten hän lempeästi ja alistuen toisti: — Marianna!

Hän tunsi, miten nainen hetken kuluttua rauhoittui ja luottavaisena
jätti kätensä hänen käsiinsä. Nyt Simonekin tyyntyi. Hän ei enää
yrittänyt häntä suudella ja alkoi puhua hänelle hiljaa, kuiskien,
kasvot ojennettuina lähelle hänen kasvojaan, joka kumartui kuuntelemaan
häntä.

Kumpi tuo onkaan? Simonen vai karjatarhan ääni, jota satakielien laulu
säestää ja johon yhtyy hiljainen tuuli, kuun nousuaikana, kun joka
lehti värähtelee valittaen, epätietoista mistä syystä, ehkä siitä,
että ei voi irtaantua ja liidellä, ehkä siitä, että sen eräänä päivänä
täytyy irtaantua ja varista. Ja tuulen ja metsän värähtely ja humu
muistuttaa valtameren aaltoilua ja pauhua, valtameren, joka huolimatta
äärettömästä tasostaan on ahdettu rannikkojensa rajoihin, ajettuna ja
ahdistettuna hyödyttömästi toisesta maan äärestä toiseen.

— Mitä pelkäät, Marianna? Olenhan tässä jalkojesi juuressa kuin kipeä
koira. Älä pelkää. Jos tahtoisin tehdä sinulle pahaa, en tulisi
näin, tähän aikaan, yksin, aseettomana. Etkö näe, että olen aseeton?
Eihän minulla ole edes kääntöpääveistä, joka minulla oli mukana
lapsena mennessäni metsästämään sisiliskoja. Jätin tuonne lähteen
partaalle aseeni; ruostukoot vain, en siitä välitä. Mitä pelkäät?
Isääsikö? Jos hän näkisi meidät tässä, niin hän siunaisi meidät,
jos hän meitä rakastaa. Palvelijaasiko? Häneltä kuulin tänään, että
olet matkahankkeissa. Senpä vuoksi palasin tänään ja tulin nyt. Jos
tarkoitukseni olisi tehdä sinulle pahaa, olisin tullut toverieni
kanssa, olisin sitonut sinut kuin lampaan, olisin kantanut sinut
hartioillani ja olisin tuhonnut kaiken ympärilläni, jos minua olisi
yritetty estää poistumasta. Marianna! Olen tässä, olen yhä vielä
palvelijasi, painan pääni syliisi, ja sinä voit tarttua siihen käsin
kuin kastanjan hedelmään, joka ulkoa on rosoinen, mutta sisältä pehmeä
kuin leipä.

Marianna kuunteli kumartuen yhä syvemmälle; hänestä tuntui kuin hän
olisi hengittänyt alkuperäistä voimaa hänen lämmöstään ja tukkansa
tuoksusta. Hän tunsi itsensä ylpeäksi siitä, että moinen mies rakasti
häntä ja oli tuossa hänen jalkojensa juuressa. Mutta mitä olikaan
hyvä, mitä paha? Mikä ero oli hänen ja Simonen välillä. Mikä saattoi
heitä eroittaa? Molemmat olivat kauan olleet palvelijoina; ja nyt he
olivat vapaat, itsensä valtijaita, he kohtasivat toisensa ja rakastivat
toisiaan kostaakseen entistä orjuuttaan.

— Marianna, kuulehan; olen näinä päivinä usein ajatellut sinua.
Olet ikäänkuin kahlehtinut minut katseellasi. Älä luule, että
tämä on hyvin vanha tunne; kun olin palvelijasi, en rakastanut
sinua; päinvastoin vihasin sinua, niinkuin vihasin kaikkia muita.
Vihasin sinua, mutta samalla ujostelin sinua, pelkäsin setääsi,
hänen puupyhimyksen-silmiään, jotka seurasivat minua minne tahansa
käännyinkin, jotka näin aina mielikuvituksessani, ja jotka näen
vieläkin. Te olitte isäntäväkeä, ja minähän vihasin isäntiä. Joskus
ajattelin kuitenkin: Tahtoisinpa naida Mariannan, mutta en hänen
rikkauksiensa tähden, niinkuin muut. Toiste taas sanoin itsekseni: —
Jos Marianna rakastuisi minuun ja ilmaisisi minulle tunteensa, niin
enpä huolisi hänestä; hylkäisin hänet saadakseni hänet kärsimään!
Kaikesta tästä huolimatta sinä ehkä sentään miellytit minua. Muistanpa
miten me molemmat eräänä päivänä yhdessä katsoimme alas kaivoon,
johon oli pudonnut jokin esine; tunsin sinun olevan aivan lähellä ja
näin meidän molempien kasvot kaivon pohjassa. Ja minusta näytti kuin
olisimme olleet yhdessä kaukaisessa paikassa, ulkopuolella maailmaa; ja
niin on käynytkin. Jumal'avita, tunsinpa väristystä ruumiissani; nytkin
on mieleni liikutettu, kun sitä muistelen. Muistatko sinäkin?

— Muistan, — virkkoi Marianna, jonka mieleen tämä tapaus äkkiä palasi;
hänkin tunsi väristystä.

Simone piteli lujemmin hänen käsistään, hiukan pudistaen häntä,
palauttaakseen hänet jälleen nykyhetkeen.

— Minä en voi koskaan saada sinua vaimokseni, Marianna; sentähden
olen täällä; älä siis luule, että minä olen samanlainen kuin muut.
Tiedän tekeväni väärin siinä, että olen tullut, mutta en ole voinut
olla tulematta; olen kuin noiduttu, Marianna, Jumala olkoon minulle
armollinen. Etkö usko, että olen koettanut paeta, ensimmäisenä ja
toisena iltana, ja kaikkina muinakin päivinä ja tänään, kun sanoin
sinulle hyvästi? Olen koettanut, mutta turhaan. Ensi öinä kiertelin
karjatarhasi ympärillä, ikäänkuin se olisi ollut korkean muurin
ympäröimä, josta en löytänyt aukkoa. Moneen kertaan tulin tähän vallan
lähelle ja luulin tuntevani sinun henkäyksesi, ja se jo riitti minulle.
Huomasitko, että koirat eivät tullessani liikahtaneetkaan? Ne tuntevat
minut ja tietävät, että tahdon parastasi. Sinä vaikenet, Marianna, ja
siinä teet oikein. Mitä voisitkaan sanoa minulle? Et mitään. Ja minä
olen täällä, minä, sinun orjasi eikä sinun enää pidä pelätä mitään.
Jos isäsi sattuisi tulemaan tähän ja yllättäisi minut, antaisin
hänen surmata itseni, antaisin vereni vuotaa kuiviin sinun syliisi,
päästämättä valitusta. Mutta mitä teet nyt, Marianna? Sinä itket,
itket? Naisen, joka on minuun kiintynyt, ei pidä itkeä.

* * * * *

— Ja nyt ehkä ajattelet: Miksi muutuin äkkiä hänelle suopeaksi? —
Se johtuu siitä, että olet nähnyt minun silmäni ja niiden pohjalla
sieluni. Samaa olen minä nähnyt sinussa. Emmehän koskaan ennen ole
katsoneet toisiamme suoraan silmiin, sentähden olemme aina kohdanneet
toisemme vieraina. Mutta nyt tunnemme toisemme. Ja ajattelet ehkä näin:
Teen väärin rakastaessani häntä, hän kun on anastanut toisen tavaraa ja
vuodattanut kristityn verta; on suorastaan synti suoda hänelle hyvää.
Ehkä voit ajatella näin, mutta et usko, mitä ajattelet. Sillä sielusi
sanoo sinulle: Ei ole totta tuo, että hän olisi tehnyt niin paljon
pahaa.

— Se on totta! — sanoi Marianna intohimoisesti.

— Näethän minut? Olenhan polvillani edessäsi kuin Pyhän Neitsyen kuvan
edessä. Katsohan minuun. En valehtele. En ole arvoton: en ole koskaan
tehnyt niin paljon pahaa, että sinä et voisi minua rakastaa.

Ja vaikka heidän kasvonsa hipaisivat toisiaan, Simone ei häntä
suudellut. Hän kumartui vielä syvemmälle, tuli tyttöä vielä lähemmäksi
ja jäi hetkiseksi huokaillen ihailemaan häntä.

— Ja kuulehan minua vielä, — Simone jatkoi hetken kuluttua. — Toivon
voivani pistää vihkisormuksen sormeesi. Jos odotat minua, olen kerran
sinun ylkäsi, Marianna Sirca, paina se mieleesi. Tämän vuoksi olen
tehnyt sen lupauksen, etten edes suutele sinua, koska kunnioitan sinua
naisena, jonka pitää tulla omakseni — neitseellisenä ja puhtaana. Lupaa
edottavasi minua; mutta punnitse ensin tarkoin, mitä lupaat, Marianna!

— Minkä lupaan, sen pidän, Marianna virkkoi, jälleen tyynenä ja
vakavana. — Et vielä tunne minua, Simone!

— Tunnen sinut, Marianna, — väitti Simone. — Olen tuntenut sinut jo
kauan, siitä asti kuin laskin jalkani tähän taloon. Siinä luulit minua
pojaksi! Ja minä olin kuin satavuotias ja luin ihmisten ajatukset
heidän silmistään. Johan sanoin, että herätit minussa sääliä ja raivoa;
vihasin sinua, mutta tunsin sinut; sinä olit sama kuin minäkin, orja,
etkä mikään muu. Ja sinäkin kannoit orjuuden taakkaa omaisiasi säälien,
jotta et olisi ollut rasituksena vanhemmillesi, eikä ympärilläsi oleva
tavara ollut sinun enempää kuin minunkaan. Näin on laita, Marianna.
Kauan aikaa olemme olleet typeriä, olemme olleet lapsia, jotka eivät
saa kajota mihinkään. Mutta nyt olemme isäntiä ja teemme mitä tahdomme.

Marianna hymyili, hiukan epäilevästi. Peittääkseen hymynsä hän kumartui
niin syvälle, että hänen huulensa koskettelivat nuoren miehen hiuksia.
Tämä kosketus synnytti Simonessa uudelleen väristyksen, joka tuntui
kiireestä kantapäähän, mutta vielä hän hillitsi itsensä.

— Kuule minua, Marianna. En voi tarkalleen sanoa sinulle, miten aion
tehdä, mutta sinun tulee luottaa minuun. Tulen jonakin yönä luoksesi
Nuoroon, en vielä voi sanoa täsmälleen milloin, mutta varmasti ennen
joulua. Odota sinä minua. Jos et silloin näe minua, se merkitsee, että
olen kuollut. Mutta jos tulen, tuon sinulle hyvän uutisen. Älä väsy
odottamasta, ja jos ihmiset puhuvat sinulle pahaa minusta, älä usko
sitä. Ennen kaikkea: Älä pelkää. Ja anna minun nyt mennä.

Hän hellitti Mariannan kädet, mutta jäi kumaraan, kasvot hänen
polvillaan ja näytti tahtovan vielä hetken levähtää, ennenkuin läksi
tuolle salaperäiselle taipaleelle etsimään sitä hyvää, jota hän
tavoitteli.

— Mitä hän aikoo tehdä? — ajatteli Marianna.

Ja vaikka Mariannan sydän oli täynnä luottamusta, ei hän nähnyt muuta
kuin yhden varman keinon päästä suoraan unelmasta todellisuuteen. Ja
nyt hänellä oli voimaa sanoa ajatuksensa täydellisesti:

— Kuulehan, Simone, jos et ole tehnyt rikoksia, niinkuin vakuutat
ja minä uskon, niin. Simone, miksi et mene tuomarin eteen? Sinut
julistetaan vapaaksi tai tuomitaan vähäiseen rangaistukseen. Sitten
seuraa onnemme. Niin, ja varmasti odotan sinua.

Tämän rajun voimanponnistuksen jälkeen Marianna tunsi polviensa
vapisevan. Hän pelkäsi lupaustaan, mutta ei sitä katunut. Suloiset
ja ahdistuksensekaiset kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Ja niiden
verhon läpi hän luuli näkevänsä taivaankaaren päänsä päällä, ulottuvan
hänen tilustensa toisesta äärestä toiseen, ja hän muisti lapsena
lähteneensä etsimään sormusta, onnen sormusta — joka piili siellä,
mistä sadekaari alkoi tai mihin se päättyi.

Samoin oli sen sormuksen laita, jonka Simone lupasi tuoda hänelle.
Mutta nuori mies heräsi haaveistaan, tarttui neidon käteen ja teki
sillä kasvojensa edessä ristinmerkin.

— Marianna, — hän virkkoi nousten pystyyn ja vastaamatta hänen
kysymykseensä — älä itke. Olethan luvannut olla itkemättä. Hyvästi, ja
odota minua.




III


Simone astui päivänkoitteeseen asti Gonare vuorta kohti, joka selvästi
pyramiidin-muotoisena ja sinisenä erosi muista kuutamossa harmailta
näyttävistä vuorista.

Hän astui notkeasti ja kevyesti, pyssynpiipun suu pistäen esiin
olkapään takaa ja välkkyen kuin hopearengas.

Nyt hän mielestään oli tarpeeksi ylhäällä, koskettaakseen kuuta,
— niinkuin hän pikkupoikana haaveili, kuumeisena ja nälissään
kaitsiessaan toisten karjaa. Olihan kaikki hänen saavutettavissaan,
hän saattoi käydä käsiksi kaikkeen ja kaataa kaiken tuohon jalkojensa
juureen yhdellä sormen tempauksella.

Nyt hänestä oli tullut oma isäntänsä, niinkuin hän orjuutensa aikana
oli kiihkeästi toivonut. Marianna, hänen käskijättärensä tuona aikana,
hän, joka silloin ei edes katsonut häntä silmiin, Marianna rakasti
häntä ja oli luvannut odottaa häntä. Miten kaikki tämä oli tapahtunut?
Tuskin hän oli nähnyt jälleen Mariannan karjatalon edessä samoilla
paikoilla, missä oli ollut isojen palvelijoiden tylysti kohtelemana
käskyläisenä, kun häneen olivat palanneet kaikki hänen senaikaiset
rajut pyyteensä, kaikki ruumiillistuneina Mariannassa. Omistaa hänet
oli samaa kuin omistaa kaikki se, mitä hän edusti. Sentähden Simone
oli pysytellyt väijyksissä metsikössä, hänen läheisyydessään, vaanien
tilaisuutta saadakseen hänet valtoihinsa. Ja väijyksissä ollessaan hän
oli ajatellut keinoa, miten parhaiten hänet saavuttaisi; elävänä, eikä
kuolleena Simonen oli saatava hänet, jotta voisi omistaa hänet aina,
eikä vain yhden hetken.

Senvuoksi Simone oli langennut hänen jalkojensa juureen, sensijaan
että olisi ahdistanut häntä, ja nyt hän oli tyytyväinen, että niin oli
tehnyt, että oli saavuttanut hänet niinkuin kuvan kaivon pohjassa.
Saavuttanut? Äkkiä hän pysähtyi, kääntyi, katsoi kauas mustana täplänä
näkyvää karjataloa kohti.

Ja ahdistus paisutti hänen sydäntään.

Ensin hänet valtasi pyyde omistaa tuo nainen, sitten hän katui,
ettei ollut häntä ottanut. Saavuttanut? Mutta jos hän olikin
saavuttamattomissa kaivon pohjassa? Ja hän tunsi itsessään heräävän
villipedon, joka oli uinaillut hänen sisimmässään; nyt äkkiä
havahtuessaan se järkytti hänet kokonaan ja sai hänet vavahtelemaan:
himon ja tuskan huuto ulvoi hänen sisällään, täyttäen hänen korvansa
pauhinalla ja hänen silmänsä verellä.

Hän paiskautui alas maahan rajun kouristuksen väänteissä, painaen maata
vasten sydäntään ja ruumistaan karkoittaakseen pedon, estääkseen sen
pakoittamasta häntä palaamaan ja anastamaan Mariannan vaikka veren ja
kuoleman kautta.

Kun kouristus oli ohi, hän nousi pystyyn; hän hikoili ja vapisi vielä,
mutta seisoi ruohikossa, pyyhkien voimakkaasti kämmenellään hiuksiaan;
sitten hän tunnusteli käsiään ja oli tuntevinaan Mariannan käden
kosketuksen. Hän alkoi itsekseen puhua Mariannalle, nöyrällä äänellä,
sydän värähdellen vielä äskeisestä kamppailusta itsensä kanssa.

— Näethän, etten tee sinulle pahaa, Marianna. Ole huoleti ja
levollinen. Minä lähden pois, minne kohtaloni minua ajaa, minne Jumala
käskee, ja löydän omaisuutta mistä tahansa, vaikkapa minun täytyisi
mennä sinne asti, missä sateenkaari päättyy.

Hän jatkoi vaellustaan. Hän ei kuitenkaan itse tietänyt, mitä hänen
oli tehtävä, missä piili se omaisuus, jota hän etsi. Ensi työkseen hän
suuntasi kulkunsa siihen tyyssijaan, minne oli jättänyt toverinsa, ja
ennen kaikkea hän tahtoi vetäytyä pesäänsä miettimään ja harkitsemaan
asemaansa.

Hän astuu, astuu. Tunteehan hän paikat, tiet, polut kuin oman
kämmenensä. Ennen sarastusta hän saapui turvapaikkaansa, joka
sijaitsi Gonare vuoren keskikaltaalla, Olzai laakson puolella. Se
oli jylhän kaunis paikka; luolassa oli kaksi aukkoa, joista toinen
vei porrasmaisesti ryhmittyneille kallionlohkareille, mitä tietä
oli helppo päästä pakoon jonkun ajaessa taikaa. Saapuakseen rotkoon
täytyi Simonen kulkea sokkelon läpi, jonka muodostivat kalliot, kivet,
tiheä metsikkö ja jylhät puut. Mustat tammet olivat tuhansia vuosia
puhaltaneiden tuulenpyörteiden vääntelemiä, ja niiden lomista pistivät
siellä täällä esiin kivilohkareet kuin manalan olentojen päät; lopuksi
kääpiötammilehto ympäröi rotkon. Mutta kun näin oli päässyt sisälle
tuohon kallioseinään muodostuneeseen syvennykseen, avautui sieltä
yleisnäköala laaksoon.

Tutkisteltuaan kotkankatseellaan yksinäistä ympäristöä Simone meni
luolaan. Tuhalla peitetty tuli, komeroon kätketty raaka lihapala ja
luolan seinänastaan merkiksi kiinnitetty nuoranpätkä ilmoittivat
hänelle, että poissa oleva toveri oli pian palaava. Luolan edessä
kasvavista tallatuista pensaista, vielä rasvasta höyryävästä tuhasta
ja ympärille siroitetuista luista hän päätti, että muitakin miehiä oli
ollut siellä aterioimassa ja ehkä salajuonia punomassa, ja tämä sai
hänet levottomaksi. Toveriinsa hän luotti kuin omaan veljeensä, mutta
pelkäsi hänen yksinkertaisuuttaan.

Hän palasi sentähden kallionhuipulla olevaan syvennykseen, pyssy
kupeellaan ja tarkkaan tähystellen. Hän näki taivaan kirkastuvan ja
pensaiden lomitse välkkyvän kallio-altaan, mihin virtasi lähteen vesi,
joka ryöpyttyään hurjasti alas kalliolta, näytti pysähtyvän kukkivien
köynnösten keskelle lepäämään, samoin kuin Simone teki, ennenkuin
riensi eteenpäin polkuansa pitkin.

Kuu kurkisti altaaseen, ikäänkuin sen olisi tehnyt mieli sukeltaa sen
veteen, omien viehkeiden säteidensä houkuttelemana.

Ja se näytti leikittelevän häipyvässä yössä, vapaana ja yksin taivaan
autiossa hämärä-erämaassa, halliten ylhäältä vielä nukkuvaa maata. Ja
se piilottautui, pilkoitti taas esille lehtien lomista ja kuvasteli
vedessä, herättäen siinä tuhansia hymyilyjä, onnellisena nähdessään
itsensä alastomana, vapaana ja yksinäisenä.

Mutta jokin vastustamaton seikka veti kuutakin kauas kohti kohtaloansa;
sen huomatessaan se kalpeni, kävi alakuloiseksi ja kylmäksi, ja sen
hymykin sammui vesipeilissä. Se yritti viivähtää rautatammen lehdissä
kuin turvapaikassa ainakin; mutta heti sen täytyi ruveta laskeutumaan
alemmaksi; se tarrautui kiinni pensaaseen ja pysyi siinä hetken, mutta
jo lopen heikkona ja kalpeana. Mutta äkkiä se irtaantui siitäkin,
näytti syöksyvän alas ja lopulta katoavan kuin kukka, jonka terälehdet
varisevat.

Luonto lepäsi silloin aamunkoitteen hopeaisessa hohteessa. Köynnösten
reunustaman veden henkäykseen vastasi lehtien huokailu. Päivä heräsi
erämaassa. Simone tunsi salaisen voiman vetävän häntä alas, niinkuin
äsken kuu oli tuntenut unelmien suloista voimaa. Ja hänkin taisteli;
hän uneksi, että Marianna oli hänen luonaan ja suuteli häntä, mutta
kallioiden välissä olivat viholliset väijyksissä, ja senpä vuoksi oli
viisainta karkoittaa haaveet ja rakkaus.

Sarastuksen hopeaa seurasi purppuranpuna, sitä kulta ja sini. Tuuli
heilutti puiden latvoja. Taivaan sinessä souteli valkoisia suvipilviä,
liiteli haukkoja ja kotkia. Aurinko oli kohonnut yli taivaanrannan, ja
kallioaltaan vesi heijasti jo täysin sen kuvan.

Tyyntyneenä Simone nyt havahtui haaveistaan ja palasi alas luolaan.

Hän sytytti valkean, ripusti lihan vartaaseen ja nosti sen paistumaan
liekin eteen. Sitten hän riisui vaatteensa ja astui alastomana
altaaseen, katsellen rintaansa, joka oli valkoinen kuin naisella.

Herkeämättä hän tähysteli ympärilleen, hieroen heinätukoilla jalkojaan,
joihin tarttui heinän vihreätä. Kun hän kohotti kasvonsa kuunnellakseen
etäisiä ääniä, heijastivat hänen kauniit silmänsä ympäristön
vihannuutta ja kultaa. Ja hänen valkoisessa selässään, jossa näkyi
virviläntapaisia syntymämerkkejä, liikkui väreitä ja köynnösten varjoja.

Hän nousi seisoalleen ja tunnusteli jalallaan altaan pohjaa. Sitten
hän hiljalleen meni etemmäksi ja sukelsi viimein kokonaan veteen,
painaen päänsäkin pinnan alle, mutta nosti sen oitis ylös, pirskottaen
hiuksista pisaroita ympärilleen.

Ja äkkiä hän muuttui iloiseksi, toiveikkaaksi. Olihan kaikki kaunista
hänen ympärillään; köynnösten välissä vilkkuivat liekkien tavoin
kultaliljat, kukasta kukkaan aallehtivat hämähäkkien kirjavat langat.
Satakieli lasketteli liverryksiään, ja sen laulusta tuntui pulppuilevan
lähteen vesi.

Kumartuneena veteen Simone hieroi huolellisesti ihoaan, mutta
tämäntästä hän oikaisi vartalonsa, katsellen rintaansa ja käsivarsiaan,
joiden hipiäkarvoissa kimalteli vesihelmiä. Sitten hän taas kyyristyi,
koettaen turhaan tavoitella käsiinsä pientä ruskeaa taimenta, joka
kiiti altaan poikki virtaavan veden mukana.

— Mutta otanpa sinut, Marianna! — hän huusi äkkiä. Ja kaiku toisti: —
Marianna, Marianna!

Ja kaiku tuntui hänestä todelliselta ääneltä, etäiseltä, rauhalliselta
ja verhotulta; se oli vallan kuin Mariannan ääni.

Silloin hän huusi oman nimensäkin.

— Simone! Simone! — ja kuvitteli lapsellisesti, että Marianna vastasi.

Näin kuluivat tunnit, ja ilta saapui. Taas ilmestyivät kuu ja ilman
syvät huokaukset, jotka saivat kaikki oliot salaperäisen levottomiksi.
Kallioiden ääriviivat vuoren huipulla näyttivät ihmiskasvoilta, jotka
katselivat kuuta. Tähdet olivat niitä lähellä, mutta eivät silti
koskettaneet niitä. Kaikki näytti pysähtyneeltä; liikkumattomuudessaan
luonto odotti, kaihosi jotakin, joka oli ilmestymäisillään, mutta joka
ei kuitenkaan näyttäytynyt.

Simone oli kauan levännyt kylvyn ja aterian jälkeen ja sitten
kiivennyt jälleen kalliosyvennykseen odottamaan toveriaan. Hän oli nyt
rauhallisempi, mutta samalla levottomampi, ajatellessaan Mariannaa.

— Viime yönä tähän aikaan olimme yhdessä... — ja hänestä tuntui kuin
hän vielä olisi painanut päätään hänen polvilleen ja tunsi halua purra
niitä. — Mikä houkkio olinkaan! Mutta Costantinolle tietysti sanon,
että suutelin häntä. Tuossa se pahuksen kuhnustelija viimeinkin saapuu.

Hän tunsi tulijan hänen askelistaan, jotka olivat varovaiset, eivät
niin notkeat ja varmat kuin hänen; ne harmittivat häntä joka kerta kun
hän näki toverinsa astuvan. Muuten kaikki Costantinossa herätti hänen
paheksumistaan, milloin oli kysymys liikkumisesta ja toimimisesta
yhdessä. He olivat kuin kaksi veljestä poikaiässä, jotka pitävät
toisistaan, mutta riitelevät lakkaamatta, ja suurempi on tyranni,
mutta samalla suojelija. Siinähän nyt lähestyy, Costantino, tuo
pieni rauhallinen mies, kuin jäniksen metsästäjä, pyssy poikittain
vihreäsamettisella takillaan. Mustavillainen lakki ympäröi hänen
punervia kasvojaan, joiden poskipäät pistävät esiin. Puoleksi avoin
suu, joka paljastaa isot hampaat, näyttää alinomaa hymyilevän, mutta
vinot silmät ovat surulliset ja synkät otsalle vedetyn lakin mustien
kiharoiden varjossa.

Costantino istuutui luolaan tultuaan ja alkoi irroittaa kengännauhojaan
kuun valossa, vastaamatta niihin ivallisiin kysymyksiin, joita Simone
keikahdettuaan alas hänen luokseen lasketteli.

— Costanti! Terve tuloa! Olitko juomingeissa? Kävitkö pikku ystävätärtä
tapaamassa?

Costantino heittäytyi pitkäkseen maahan, vastaamatta. Hän huokaili
syvään. Simone tunnusteli hänen kättään ja tunsi, että se oli kuuma.
Silloin hän vaihtoi äänilajia.

— Mikä sinun on? Onko sinussa kuumetta? Missä olet ollut, ja keitä on
käynyt täällä?

Costantino koppasi kiinni hänen kädestään, eikä hellittänyt, ja rupesi
valittelemaan:

— Miksi jätit minut yksikseni, miksi?

— Olenko minä äitisi, ja pitääkö minun sinua imettää?

— Täällä kävi kolme miestä hakemassa sinua, kaksi vanhempaa ja yksi
nuori. He tahtoivat kaikin mokomin tavata sinua. Hakekaa häntä — sanoin
minä — enhän voi polkea häntä esille, maan alta. Hän on ollut poissa
viime perjantaista alkaen, enkä tiedä, missä hän oleskelee. He menivät
tiehensä, mutta palasivat tuoden mukanaan lampaan ja viiniä. Yhä he
vain odottivat sinua. Heidän puheistaan ja varsinkin nuorimman jutuista
ymmärsin, että he tahtoivat sinua mukaansa lähteäkseen ryöstämään
lammastarhan omistajaa, rikasta pappia, jolla on suunnattomasti
hopea- ja kultaesineitä. Tuo pappi on erään kylän sielunpaimen, mutta
kalleutensa hän säilyttää piilotettuina lammastarhaan, missä hänen
äitinsä elää, vanha nainen, jota pappi tuontuostakin käy tervehtimässä,
viipyen siellä jonkin aikaa. — No niin, Simone, kun nuo kolme miestä
eivät nähneet sinun palaavan, he rupesivat ahdistelemaan minua.
Mitä sinä teet täällä, jumalinen mies? he sanoivat minulle. — Se on
minun asiani — vastasin minä. Silloin he rupesivat minua ilkkumaan
ja virkkoivat: — Emme käsitä, kuinka Simone Sole voi sietää sinun
seuraasi. Mene, ota säkki selkääsi ja rupea mierolaisten kanssa
kerjäämään almua maalaisjuhlissa. Lopulta he saivat minut raivoihini.
Tiedät, Simone, että en helposti raivostu, mutta kun kerran raivostun,
niin siitä on leikki kaukana. He säikähtivät ja poistuivat; mutta
päähäni pälkähti, että he vielä palaisivat ja tappaisivat minut.
Silloin minäkin poistuin täältä.

Liikkumattomana, kumarassa kuunnellen, Simone oli vaiti, tuijottaen
toveriinsa, jonka kertomus tuntui hänestä omituiselta ja
epätäydelliseltä.

— Ei toki, — hän lopulta virkkoi, — nyt petät minua, Costanti. Avaa
silmäsi ja katso minuun: missä olet ollut?

Costantino kohosi kyynärpäidensä varaan ja katsoi häntä suoraan silmiin.

— Mitä se sinuun kuuluu? Entä sinä, missä sinä olet ollut?

— Costantino paneutui taas pitkäkseen, pää leväten käsivarrella ja
silmät suljettuina.

Silloin Simone, joka tiesi, että Costantino oli kateellinen ja
herkkätunteinen, minkä vuoksi hänet oli taltutettava joko väkipakolla
tai lempeydellä, lähestyi häntä ja survaisi jalallaan lievästi hänen
säärtään.

— Kuulehan, kerronpa sinulle totisesti, missä olen käynyt. Miksi en
sitä sinulle kertoisi? Mutta puhu sinä ensiksi. Millaisia olivat nuo
kolme miestä?

Ja kun Costantino oli tarkoin kuvannut heidät, hän hymyili tyytyväisenä.

— Nyt tiedän, keitä he ovat: nuorin heistä on Bantine Fera. Tiesin,
että hän lopulta tulisi hakemaan minua.

Costantino aukaisi silmänsä kateellisena. Hän tiesi kuka tuo Bantine
Fera oli, nimittäin aivan nuori rosvo, Simonea nuorempi ja uskaliaampi,
häikäilemätön, riippumaton. Olihan Simone puhunut hänestä niin paljon,
ja nytkin hän alkoi ylistää häntä, ei vallan vapaana kateudesta.

— Kas siinä mies, joka on löytävä onnensa. Olen kuullut, että
Corraine-joukkue on pyytänyt häntä liittymään heihin, hän kun on
taitava ampuja, taitava kaikessa: hän osuu lentävään lintuun. Hän ei
pelkää mitään; eihän hän pane alttiiksi muuta kuin oman nahkansa,
hänellä kun ei ole äitiä eikä sisaria, niinkuin meillä; hän on äpärä.
Kaikki häntä suosii. Jumal’avita, olenpa kovin tyytyväinen, että hän on
tullut minua hakemaan.

— Mutta sanoithan, että hän puhui pahaa sinusta, ilkkui sinua.

— Minua? Minua ei kukaan vielä ole ilkkunut, Costanti. Hillitse
kieltäsi. Ei riitä, että joku on hyvä ampumaan ja tappamaan ihmisiä
rohjetakseen ilkkua Simone Solea! Vai ilkkuiko hän minua sinun
läsnäollessasi?

— Ei, — sanoi Costantino, joka oli rehellinen eikä koskaan valehdellut.
Ei hän ilkkunut sinua. Mutta ehkäpä minä ilkuin häntä. No niin, kun
nuo kolme olivat poistuneet, läksin minä vaeltamaan omille teilleni,
ja menin sinne lammastarhaan asti, varoittamaan tuota pappia, — sillä
varastettakoon muilta, mutta papilta ei saa varastaa. No niin, — hän
jatkoi silmät ummessa, väsyneenä, mutta lopulta tyyntyneenä, — astuin
juoksujalkaa kaksi päivää ja kaksi yötä: lammastarhassa oli ainoastaan
tuo vanha nainen, valkoinen kuin kyyhky. Antakaa minun juoda, — sanoin
hänelle, — olen janoinen matkamies. Ja kun hän oli antanut minun juoda,
ilmoitin hänelle vaaran, joka uhkasi hänen lammastarhaansa, ja läksin
tieheni. Tulkoon hän vain nyt ahdistamaan minua, tuo sinun Bantinesi,
tai ampukoon minut kaukaa, kunhan omatuntoni on puhdas, ei muulla ole
väliä. Sillä papilta ei saa varastaa.

— Costantino Moro, kuulehan, mitä sinulle sanon. Nimittäin, että sinä
ja minä emme kumpikaan sovellu rosvoiksi. Olemme syntyneet uskovaisina,
ja sellaisina kuolemme.

— Mene helvettiin, mene hirteen, — tiuskaisi puoliääneen Costantino;
mutta tämä ankara puhe tuntui enemmän kohdistuvan poissaolijoihin, kuin
toveriin, ehkä noihin kolmeen pahantekijään, jotka olivat ahdistaneet
häntä.

Simone puolestaan ei tietänyt, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön
siihen, mitä oli tapahtunut. Häntä harmitti, että näytti Bantine Feraa
huonommalta, ja samalla hän hyväksyi Costantinon menettelyn, joka
huolimatta heikkoudestaan oli osoittanut, ettei välittänyt nuoren
rosvon ylimielisyydestä.

Toiselta puolen kolmen pahantekijän suunnittelema ryöstöyritys oli
hänen mielestään hyvä, eikä ainoastaan hyvä, vaan myös helppo, ja
hän ymmärsi hyvin Bantine Feran tarkoituksen, kun tämä ehdotti
yhteistoimintaa Simonen kanssa. Tarjosihan nuori rosvo hänelle liittoa,
joka hetki hetkeltä viekoitti häntä yhä enemmän.

Äkkiä turhamaisuus täytti hänen sydämensä ilolla ja ylpeydellä.

— Enpä totisesti lähde häntä etsimään, jollei hän itse palaa, — Simone
sanoi kuin itsekseen, — mutta täytyy... täytyy...

— Mitä täytyy?

— Costantino, sano minulle, missä tuon papin lammastarha on.

Costantino ei enää sanonut mitään: hän oivalsi hyvin toverinsa
ajatukset. Eikä hän katunut, mitä oli kertonut. Mutta hän oli hyvin
surullinen. Ja suurempi kuin suru siitä tuumasta, jota arvasi Simonen
hautovan mielessään, oli Bantine Feran vaikutusvallan nostama kateus,
ja ennen kaikkea täytti hänet yksinäisyyden tunne; hän tiesi, miten
kaukana hän oli kaikista, sekä etäällä että lähempänä olevista.

Simone puolestaan tunsi toverinsa täysin oivaltaneen hänen sisimmät
aikeensa. Tämä hermostutti häntä ja hän koetti peittää ajatuksiaan
puhumalla. Ja puhuessaan hän innostui niin, että lopulta kuunteli omia
sanojaan ja luuli niitä tosiksi.

— Costanti! Niin, tahdon yksin lähteä tuohon lammastarhaan, senkin
tähden, että haluan näyttää, etten minä ole sinua lähettänyt. Tarvitsen
rahoja, kuuletko? Miksi päästäisin käsistäni tämän tilaisuuden?
Tarvitsen rahoja, Costanti. Minulle on tapahtunut jotakin. Kohtasin
naisen ja tarvitsen rahoja... Etkö usko? hän kysyi hetken miettiväisenä
vaiettuaan. — Yhtä kaikki, jos et uskokaan. Asia on tosi, ja sillä
hyvä. Tuo nainen on rikas ja kaunis, — niin kaunis kuin nainen ikinä
voi olla, — ja hän on kaiken omaisuutensa haltija. Hän on yhtä
rikas kuin kaikki sinun sukulaisesi yhteensä, — hän vakuutti yhä
enemmän kiivastuen Costantinon välinpitämättömyydestä: — yksistään
metsänsä korkkiaineesta hän ansaitsee vuosittain tuhat scudoa. Hänen
karjatalonsa on saanut palkinnon. Niin, hän on Marianna Sirca,
entinen emäntäni. Hän on ollut minulle ystävällinen siitä asti kun
palvelin hänen talossaan. Mutta siihen aikaan hänellä ei vielä
ollut määräämisvaltaa, ja minä olin ylpeä häntä kohtaan. Nyt olemme
ymmärtäneet toisemme. Jumala on niin tahtonut. Toissapäivänä olimme
yhdessä hänen karjatalossaan, olimme yhdessä, vaikka hänen isänsäkin
oli siellä. Olimme yhdessä, — hän toisti, ummistaen silmänsä vuorostaan
ja käyden levottomaksi, — ja minä suutelin häntä.

Costantino ei heti vastannut; hän tunsi sydämensä tykkivän kovaa
maankamaraa vasten. Lopuksi, kun Simone vaikeni, ikäänkuin vaipuen
muistoonsa, hän kysyi ilkkuen:

— Ja sitäkö varten tarvitset rahoja? Aiotko naida hänet?

— Voin naida hänet, jos tahdon! Ja sitä hänkin tahtoo, sillä hän ei ole
toisten naisten kaltainen.

— Millainen hän sitten on? Jos hän olisi säädyllinen nainen, ei hän
välittäisi sinusta.

Silloin Simone kohosi ryntäilleen, rajuna vihasta.

— Jos julkeat puhua hänestä halveksivasti, murskaan pääsi. Ymmärrätkö?

Costantino ei pelännyt: hänkin kohottautui, istuutui kyynärpää polviin
nojaten, kasvot käden varassa ja tuijotti tuleen. Nähdessään Simonen
taas painautuvan maahan hän sanoi tälle miettiväisenä:

— Simone, et puhu enää kuin mies. Kuinka voisit ottaa vaimoksesi
sellaisen naisen, sinä?

— Kuinka! Papin avulla, Jumalan nimessä, salaa. Eikä ole sanottu, että
minun aina pitää harhailla metsissä kuin villipeto. Voin tästä minäkin
palata vapaan ihmisen elintapoihin.

— Oh, oletpa jälleen tullut lapselliseksi. Tuo nainen on jo tehnyt
sinut samanlaiseksi kuin hän itse on. Ja lisäksi hän on lumonnut sinut.
Hyvä, pidä varasi, ettet joudu hunningolle!

— Sinä puhut vain kateudesta ja mustasukkaisuudesta: pelkäät jääväsi
yksin!

— Minä? — sanoi Costantino kohottaen surullisen katseensa. Mutta
seuraavassa tuokiossa hän ravisti päätään Simonelta opittuun tapaan. —
Saattaapa niin olla. Mutta voisinhan ehkä tulla sinun kanssasi istumaan
syytettyjen penkille.

— Hitto vieköön; sinä kaikkine synteinesi. Ei tässä ole kysymys
lähtemisestä istumaan syytettyjen penkille.

— Entä kuinka luulet palaavasi vapaisiin oloihin ilman oikeudenkäyntiä
ja kuulustelua? Jos menet ilmoittautumaan tuomarille, sinut
kahlehditaan, etkä enää saa jalkojasi irti ansasta. Tunnusta. Eikö tuo
nainen jo ole kehoittanut sinua näin menettelemään?

— Se on totta, — sanoi Simone tuntien epämääräistä kauhua.

Se oli totta, kaikki oli totta. Ja oli hetkiä, jolloin hän tunsi
olevansa lumottu. Marianna hallitsi häntä, painoi hänen hartioitaan. Ja
hän häpesi huomattuaan, että Costantinokin oivalsi sen. Hän ponnahti
ylös kuin tahtoen vapautua tuon naisen lumoista, ja heilutti lakkiaan
nuotion yli, koska sen räiskyvä valkeakin tuntui vastustavan häntä.
Ja liekki lyyhistyi ja näytti tahtovan peloissaan paeta, mutta kohosi
sitten taas, räiskyen entistään kovemmin.

— Emme vältä kohtaloamme, — sanoi Costantino. — Sinä olet toinen mies
kuin kolme päivää sitten. Kohtalosi on määrätty.

— Ei, Costantino. Ennemmin Jumala katkaiskoon jalkani. Vannon sinulle
kautta tämän liekin, kautta äitini sydämen, etten koskaan ilmesty
tuomarin eteen. En aio edes solmia aviota, en julkisesti enkä salaa.
Sanoin sen äsken vain piloillani. Jos tuo nainen tahtoo minut, ottakoon
minut tällaisena!

— Tällaisena hän ei sinua ota!

— Siinä tapauksessa minä otan hänet! — sanoi Simone mahtipontisesti.

Mutta sitten hänkin laski kyynärpään polvelleen ja päänsä käden
varaan. Ja näin he pitkäksi aikaa jäivät siihen istumaan, pysähtyen
kuuntelemaan heidän kallioluolansa ympärillä leviävän yön hiljaisia
kuiskeita, suurina ja julmina kuin väijyksissä olevat pedot, pieninä ja
värähtelevinä kuin linnunpoikaset pesässä.




IV


Marianna oli jälleen talossaan Nuorossa.

Leväten isossa puhtaassa vuoteessaan, miellyttävän väsymyksen
valtaamana, hän puoleksi uinaillessaan luuli yhä vielä istuvansa
karjatalon kynnyksellä, Simonen pää polvillaan. Ja hän puhutteli
nuorta miestä hiljaa, levollisena ja vakavana, sanoen hänelle kaikki
ne seikat, joita tuona ensi yönä ei ollut voinut hänelle sanoa. Ja
hän rohkaistui hyväilemään noita pehmeitä ja kuumia hiuksia, ja tuo
kosketus sai koko hänen ruumiinsa värisemään. Hänen luomensakin
vapisivat, mutta hän sulki ne lujasti, jotta ei itkisi, jotta ei
täydelleen heräisi.

— Naisen, joka rakastaa sellaista miestä kuin minä, ei pidä itkeä...
Niin, niin, Simone, en tahdo itkeä.

Ja hän jäi siihen lepäämään liikkumattomana, ja hänestä tuntui, kuin
hänellä olisi ollut siteet ranteilla, kahle jaloissa. Eikä hän luullut
vuosikausienkaan kuluttua pääsevänsä liikkumaan, sillä side oli _hän_,
kahle oli _hän_. Tällainen oli siis rakkaus: suloinen ahdistus sydämen
sisimmässä, ja tämän ahdistuksen alainen orjuus. Mutta silti oli ihanaa
uinailla näin, kahlehdittuna, oma salaisuus sydämessä.

Kun hän sitten aamulla täydelleen heräsi kavahtaen äkkiä ylös, hän
tunsi epämääräistä vangin iloa, joka laskee kärsimysaikansa päiviä,
tietäen, että ne kerran päättyvät. Toinen tosin alkaa, mutta edellinen
on päättynyt, ja joka hetki vie lähemmäksi vapautusta.

— Ainakin jouluna, jos ei aikaisemmin...

Joulu on tuleva. Onhan hän tottunut pitkiin yksinäisiin ja hiljaisiin
kuukausiin. Yhteen aikaan hän ei odottanut mitään, kuvitellen, ettei
hänelle enää koskaan tapahtuisi mitään uutta. Mutta nyt sitävastoin
päivät tuntuivat hänestä olevan täynnä odotusta, täynnä toivoa. Ja
kuukaudet ja päivät liitelivät hänen sormiensa päissä keveinä kuin
kukan terälehdet. Jouluna Simone tulee! Entä jos ei tulekaan? Entä jos
tuo synkkä kohtalo, jonka hän oli valinnut, loitonsi hänet ainaiseksi,
eroitti hänet uudelleen?

Tätä ajatellessaan hän kavahti vuoteesta ja riensi avaamaan ikkunaa,
ilma kun tuntui tukehduttavan häntä.

Matalasta ikkunasta, jossa oli neljä pientä ruutua, avautui näköala
talon taakse pieniin puutarhoihin ja mustiin mökkipahaisiin, joiden
takana kohosivat taivaanrannalle Orthobene vuoren rosoiset huiput.

Aamuruskon punahohde valaisi avaran matalan huoneen, jossa oli
keltaiseksi maalattu puukatto. Uuden kaapin peili pisti silmään
vanhanaikuisen arkun vieressä, joka oli koristettu lintu- ja
kukkakuvioilla. Ja Marianna kääntyi isoa puusänkyään kohti, kääntäen
selkänsä taustaseinään päin, jotta ei näkisi itseään puolialastomana
peilistä.

Mutta hänen pukeutuessaan peilistä heijastuvan kuvan liikehtiminen
veti hänen katseensa vaistomaisesti puoleensa. Ja ohimennen hän
kääntyi, katsoen peiliin aran uteliaasti. Niin, nyt asusti toisenlainen
nainen tässä huoneessa; vilkas ja kaunis nainen. Entinen Marianna oli
haudattu rautatammien lakastuneiden lehtien alle karjatalon maille.
Miksi hän ei katsoisi peiliin? Hän kääntyi ja katseli itseään siveän
uteliaana, ikäänkuin olisi katsellut kuvapatsasta. Pitkien ja sileiden
säärien yläpuolella hän näki hennot, kiiltävän vaaleat polvensa, jotka
näyttivät marmorista veistellyiltä hedelmiltä. Hän tunnusteli niitä
kämmenellään, sitten hän kumartui vetämään kenkiä jalkaan. Irroitetut
palmikot valuivat kiemurrellen olkapäille ja valkoiselle povelle, jossa
näkyi punasinerviä suonia. Hän siirsi palmikot taaksepäin toisella
kädellä, ja toisella hän silitti kaarevan jalkansa punervaa kantapäätä.
Mutta äkkiä hän punastui, riensi jälleen ikkunan ääreen ja alkoi sukia
hiuksiaan ja silittää niitä huolellisesti päälaelle, niin että ne
muodostivat mustan samettisiteen, josta tuskin eroittautui jakauksen
valkoinen juova. Puutarhojen tuoksu, aamuhetken hiljaisuus palauttivat
hänen mieleensä karjatalon; ja taas hän kuin ilmestyksenä näki
jalkojensa juuressa Simonen, joka kahlehti hänen polvensa ja esti häntä
liikkumasta. Ja kuitenkin hänen täytyi liikkua ja jälleen solmia yhteen
entisen elämänsä katkaistu lanka. Hän tuntui kumartuvan ja sanovan
nuorelle miehelle: — Nouse, Simone, sinun täytyy päästää minut.

Mutta nuori mies ei päästänyt häntä; hän seurasi ja puristi hänen
kättään. Silloin hän kuvitteli kantavansa häntä käsivarsillaan kuin
pienokaista ja menevänsä näyttämään hänelle jälleen taloa, missä hän
oli ollut palvelijana, ja johon hän oli tuleva isännäksi.

Tuossa liuskakivisten jyrkkien portaiden yläpäässä oli pimeähkö
askelma, valkoiset seinät olivat paljaat ja permanto vanhojen siloisten
tiilien peittämä. Tältä askelmalta avautuivat ovet huoneisiin, joiden
seinät olivat kellastuneet kosteudesta. Kaikki huoneet olivat kosteita
ison lehtikujan takia, joka oksakatoksellaan peitti pihan ja ulottui
rakennuksesta maantiehen asti. Kalkitut seinät olivat täynnä vihreitä
hometäpliä, ja siellä täällä puukatot halkeilivat usein tapahtuvista
korjauksista huolimatta. Ainoastaan maakerroksessa oleva keittiö, jonka
ikkuna oli puutarhan puolella ja jonka ovesta päästiin pihalle, oli
lämmin ja valoisa, liedessä kun paloi alati valkea.

Kun Marianna laskeutui alikertaan, palvelijatar oli jo lähtenyt
ulkoaskareihin. Kahvi kiehui hellan hiilloksella ja nousevan auringon
valossa hohtivat tummille seinille ripustetut kupariastiat.

Ikkunan rautaristikon aukoissa värähtelivät puutarhan pensaiden
lehvät, ja kasteessa kimmeltävien valkoisten ruusupensasten ja
korallinpunaisia marjoja uhkuvien pienten kirsikkapuiden välillä
lenteli kultarintakerttu kaiuttaen houkutusääniään. Marianna avasi
ikkunan ja ravisti hiukan ruostunutta rautaristikkoa, ikäänkuin olisi
pyrkinyt vapauteen. Niin, Simone oli oikeassa, kun ei tahtonut menettää
vapauttaan: kaikki muu paitsi ei vapautta!

Pikkupuutarhan takaa, polulta, joka kulki sen aidan viertä ja päätyi
talon ohi kulkevaan maantiehen, kuului kavioiden kapsetta. Pyssynpiippu
ja huopahatun huippu pistivät esiin aidan takaa. Marianna tunsi tulijan
Sebastianoksi, ja todellisuuden tuntu sai hänet jälleen punastumaan.
Hän toivoi sukulaisensa jatkavan matkaansa. Mutta tämä sensijaan
pysähtyi ja kolhaisi jalallaan porttia. Marianna kulki kiirehtimättä
pihan poikki, joka vielä oli kokonaan lehtikujan varjon peitossa,
ja avasi portin. Ja heti hän huomasi, että Sebastiano katseli häntä
ylhäältä hevosen selästä, niinkuin tavallisesti, ivahymy huulilla,
silmät epäluuloisina, mutta pohjaltaan surullisina.

— Poikkesin kysymään, onko setä Berte jo matkustanut.

— On kyllä, hän läksi eilen.

— Ja nukuitko sinä, Marianna, hyvin viime yönä?

— Minä nukun aina hyvin.

— Sen tiedän. Eikö sinulla ole levottomia ajatuksia? Mutta enhän
oikeastaan aikonut puhua siitä. — Onpa maaseutuilma tehnyt sinulle
hyvää.

Marianna tuijotti häneen, odottaen purevaa huomautusta. Mutta
Sebastiano loi katseensa autiolle tielle. Sitten hän äkkiä nykäisi
suitsista, hyvästellen häntä hiukan alakuloisena.

— Jumalan haltuun, Marianna, hyvästi!

Marianna jäi seisomaan portille, kunnes ratsu katosi tien mutkaan.
Hänestä tuntui, että Sebastiano jo arvasi hänen salaisuutensa ja piti
häntä silmällä, niinkuin se tekee, joka olettaa toisen olevan vaaran
uhkaamana tai taudin ahdistamana. Kotvan aikaa hän pelkäsi sukulaistaan
ja itseään. Mutta tuossa tuokiossa hän ylenkatseellisesti ravisti
itsestään pelon, ajatellen taas, että hän oli itsensä ja kohtalonsa
herra, että oli tarpeeksi kauan ollut toisten palvelijana, ja ettei
hänen tarvinnut tehdä tiliä mistään kenellekään.

Ja todistaakseen itselleen olevansa vapaa ja yksin hän viipyi
avatun portin ääressä, mitä ei koskaan muulloin ollut tapahtunut,
katsellen eri suunnille tietä. Lievästi kohoten tie poikkesi mökkien
ja vanhanaikuisten talojen taakse, joiden pylväskuistikot olivat
puusta ja parvekkeet ruostuneesta raudasta. Ja leikattuaan kylätien
se päätyi ylempänä aukeaan paikkaan, jota koristi muutama vihreä
puu, ja josta tuomiokirkon tornit kohosivat kirkkaaseen aamuilmaan.
Ei kukaan kulkenut ohi. Kaukaa kuului rattaiden räminää ja kukon
kiekunaa. Lopulta näkyi tien huipulla nainen, kantaen kädessään
maitoastiaa, ja Marianna huomasi nyt jääneensä portin pieleen juuri
osoittaakseen palvelijattarelleen, että nyt oli tullut vapauden aika.
Hän näkikin iäkkään naisen jo kaukaa rypistävän pyöreiden kotkansilmien
yläpuolella kaareutuvia tiheitä harmaita kulmakarvojaan, mutta ei
silti palannut sisälle. Palvelijatar joudutti askeliaan. Hänen isot
jalkineensa kopisivat tien kivityksellä kuin hevosenkengät, ja koko
hänen kookkaassa ja ankarassa vartalossaan, joka oli verhottu hänen
synnyinseutunsa pukineisiin, oli jotain raudanlujaa ja uskaliasta;
vaikka hän oli vanha, hän oli silti karski ja masentumaton.

— Mitä katselet? — hän kysyi emännältään, hiukan tuupaten häntä
ohikulkiessaan.

— Sebastiano kävi täällä, — vastasi Marianna pannen merkille
palvelijattarensa epäluuloisen katseen.

— Mitä hän täällä teki näin varhain?

— Hän tahtoi ryöstää omaisuuteni! — virkkoi Marianna nauraen,
palvelijattaren vääntäessä porttia lukkoon.

* * * * *

Kunhan portti oli hyvin lukittu ja Marianna sisällä talossa, ääneti
työskentelemässä, vanha palvelijatar oli perin mielissään. Hänkin teki
työtä ja oli ääneti. Hänen askelensa vain kumisivat koko talossa,
tärisyttäen permantoa.

Siivottuaan huoneet hän istui nyt permannolla keittiön viereisessä
huoneessa seuloen ohrajauhoja leipoakseen karjatalon miehille leipää.

Seulan yksitoikkoinen sohina vaivuttaa jonkinlaiseen haaveiluun
Mariannan, joka askartelee hänkin, ommellen ikkunan ääressä. Hänen
ajatuksensa harhailevat kaukana. Puutarhan pensasten ja pienten
kirsikkapuiden asemesta vuoriston metsät ja siintävät vuoret leviävät
hänen eteensä. Ja elämä tuntuu hänestä unelmalta. Karkoittaakseen
haaveilunsa hän joskus menee pihalle, lähestyy kaivoa ja katsoo
vaistomaisesti siihen. Mutta hänen kuvansa heijastuu yksin vedestä,
joka on kuin pyöreä tumma peili. Hän ei näytä edes olevan siellä kaivon
pohjassa, vaan vielä syvemmässä ja salaperäisemmässä paikassa.

Marianna palaa sisälle ja katsahtaa palvelijattareen. Tämä puolestaan
on kohottanut katseensa pitääkseen talon nuorta emäntää silmällä. Ja
kun hänelle on selvinnyt, ettei porttia ole avattu ja ettei Marianna
ole poistunut talosta, hän jatkaa askarettaan. Jolleivät hänen pitkät
käsivartensa liikkuisi heiluttaessaan seulaa isossa keltajuuri-korissa,
hän, jauhoisena myssyyn asti, näyttäisi kiviseltä kuvapatsaalta, jonka
lumisade on verhonnut valkoiseksi.

Ja Marianna palaa ikkunan ääressä olevalle jakkaralleen. Mutta tunnit
kuluvat hitaasti, ne eivät koskaan ole tuntuneet hänestä niin pitkiltä.
Hän nousee taas yläkerrassa olevaan huoneeseensa, avaa kirstun ja
huomaa kaikkien tavaroidensa olevan järjestyksessä. Mutta avarahihainen
hopeanappinen röijy, huolellisesti kokoonkääritty, ja punanauhaisella
rintakaistaleella koristettu pusero herättävät hänessä mielikuvan, että
hän lepää arkussaan valmiina haudattavaksi.

Koko hänen aikaisempi elämänsä näytti hänestä sellaiselta, kuolleelta,
irtihakatulta hänen olemassaolostaan kuin joutava oksa puusta. Hän
sulki kirstun ja meni toisiin huoneisiin. Niistä kaikista tunki
sieraimiin ummehtunut, kostea kellari-ilma, eikä suinkaan vähimmin
hänen setä-vainajansa, kaniikin, huoneesta, johon hän kaikkein ensiksi
astui. Sen vuode oli vielä vihreän ruumisverhon peittämä, papin
muotokuva riippui pesukaapin yläpuolella, ja hänen kirjansa säilyivät
kaapissa, jonka ovet olivat himmeäksi hiottua lasia.

Sitten hän nousi ullakkohuoneeseen. Se oli avara murtokaton peittämä
suoja, jotenkin korkea, ja sen kahdesta pienestä pihalle päin olevasta
ikkunasta avautui näköala puutarhoihin, laaksoon ja vuoristoon. Orsista
riippui rypäleterttuja ja päärynäkimppuja, permannolle oli levitetty
kullankellerviä manteleja ja keltaisia omeniin vivahtavia perunoita.
Korissa oli leipää: harmaata ohraleipää karjatalon paimenille, mustaa
leipää palvelijattarelle ja nisuleipää talonemännälle. Siellä oli
jauhoja, taikinaa ja vihanneksia ja kaikkia ruokatavaroita, joita
tarvitaan varakkaassa talossa. Ei puuttunut mitään. Ja eräässä nurkassa
oli palvelijattaren leposija, matala madonsyömä puuvuode, peitteenä
karkea mustaraitainen harmaa villapeite, joka muistutti tiikerin taljaa.

Marianna istuutui tälle vuoteelle ja alkoi muistella entisiä asioita.
Tuoksuva ilma leyhki toisesta ikkunasta toiseen, ja hän näki niistä
Orthobene vuoren yläpuolella taivaan sinen, jossa punainen pilvi päilyi
kuin kukkanen. Aamuhiljaisuudessa kantautui kaukaa ääniä, ja Marianna
luuli yhä vielä kuulevansa karjatalon hälyä. Ja sitten hän taas siirtyi
menneisyyteen, muistellen sitä päivää, jolloin hänen äitinsä ja isänsä
kädestä taluttaen olivat tuoneet hänet hänen setänsä taloon, näyttäen
hänelle huoneet, porraskäytävän ja tuon ullakkohuoneen, joka oli täynnä
kaikkia Luojan hyviä antimia. Silloinkin hän oli istuutunut tälle
vuoteelle, kosketellen pienellä ruskettuneella kädellään karkeata
peitettä ja ajatellen, ettei enää voisi leikitellä paljain jaloin
tiellä, ettei pääsisi juoksentelemaan iltaisin poikasten seurassa
kaivolle, eikä voisi sanoa rumia sanoja muuten kuin itsekseen. Hyvästi
vapaus! Nyt täytyi aina kulkea kengät jalassa — uudet raskaat kengät,
jotka tuntuivat vetävän alas sääriä, venyttävän niitä ja pysäyttävän
niitä, pakoittaen hänet ajattelemaan askeliaan.

Ensi aikoina palvelijatar Fidela oli huvittanut häntä kertomuksillaan
ja omituisilla elkeillään. Hän muisti nukkuneensa tämän vuodepahaisen
seinäpuolella, äkkiä tuntien palvelijattaren isot jalat selässään.
Vaikka talossa oli niin paljon sekä leveitä että pieniä vuoteita ja
vapaita huoneita, Fidela tahtoi nukkua ullakkohuoneessa, mainiten syyn
siihen.

— Tiedä, että kun kuuluu ulkoa hälinää, voi täältä tähystellä ja nähdä
joka taholle.

Todella hän öisin nousi vuoteesta ja kurkisti ulos milloin toisesta,
milloin toisesta ikkunasta. Levottomana Marianna silloin kohosi
puoleksi istuvaan asentoon ja seurasi Fidelan liikkeitä hehkuvin
silmin, jos oli kuutamo. Ja hän näki edessään haamoittavan vanhan
naisen paitasillaan, päässä yömyssy, kookkaana ja luisevana kuin
puuveistos, joka noitatemppujen avulla liikkui. Ja Marianna pelkäsi,
pelkäsi kaikkea, ikkunan ääressä tähystelevää palvelijatarta ja
ulkoa kuuluvia ääniä; ja jos ei niitä kuulunut, hän odotti henkeänsä
pidättäen, että niitä alkaisi kuulua; hän pelkäsi esineitä, jotka
törröttivät ullakkohuoneen perällä, tummia rypäleterttuja, jotka
riippuivat pörröisten päiden näköisinä orsista. Mutta vaikka hän
pelkäsi kaikkea, hänen pelkonsa miellytti häntä. Ja kun hänen päivin
täytyi seisoa silmät alas luotuina hiljaa setänsä edessä, hän
iloiten ajatteli yön hetkiä, ullakkohuoneen salaperäistä elämää,
palvelijattaren tarinoita.

— Kerro, kerro! Kun olit siellä, sen entisen isäntäväkesi talossa...
niin mitä silloin? Kerro, tai hyppään pois vuoteesta — hän sanoi,
heiluttaen peitettä.

— Silloin... odotahan... mitä viimeksi sanoinkaan? Mutta pysy alallasi,
heinäsirkka!

— Ala alusta, pidä kiinni jaloistani, Fidela!

Fidela puristi hänen jalkansa luisevien polviensa väliin ja jatkoi
tarinaansa.

— Kuulehan siis, tuohon aikaan viisitoista-, kuusitoista- tai
kahdeksantoistavuotiaana — en nyt enää tarkalleen muista, olin piikana
Cristina Zandan talossa. Tuo isäntäväkeni oli rikasta, ja rikas on
tämäkin isäntä täällä, Jumala häntä avittakoon, mutta rikkaita olivat
nuokin ihmiset. Heillä oli talossa raitis lähdekin, ja rahoja ja
hopeaa ja pyhäinjäännöksiä kuin kirkossa ikään. Jopa eteisessäkin
oli arkussa rahaa. Ja korissa oli kuparikolikoita runsaasti kuin
papuja. Nyt en voi sanoa sinulle tarkalleen, miten se tapahtui. Mutta
eräänä iltana, juhlapäivän iltana, isäntäni palasi kotia, keppi
kädessä ja meni levolle illallista syömättä. Ehkä hän oli ryypännyt,
en ota omalletunnolleni sitä varmaa väitettä, että hän todella oli
ryypännyt, mutta mahdollista se on. Me naiset olimme keittiössä. Renki
oli tallissa hevosia syöttämässä, kun ykskaks näemme hänen ryntäävän
sisään silmät pyörien ja huutaen: Hyvät ihmiset, mikä kauhistus, mikä
kauhistus! Ja joutuin hän pakeni kiiveten kapeita tikapuita pitkin
keittiön yläpuolella olevalle ullakolle. Ja minä perässä, hiukset
pystyssä kauhistuksesta, vaikka en tietänyt, mistä oli kysymys. Ja
hän veti nopsasti ylös tikapuut, nojasi ne ylhäällä seinään, nousi
siitä ylös, hyppäsi katolle ja katosi. Minä kaaduin ullakon lattialle,
ja sen raosta näin, mitä kauheaa tapahtui alhaalla keittiössä. Sinne
hyökkäsi joukko naamioituja miehiä, jotka näyttivät ihmissyöjiltä,
ja kolme heistä kävi käsiksi emäntääni, ja yhdellä heistä oli kirves
kädessä. Toiset työntyivät käytävään ja sieltä nousivat yläkerran
huoneisiin. Heidän askeleensa paukkuivat, kuin he olisivat olleet
hurjia helvetistä lähteneitä piruja. Kai ymmärrät, että tämä oli
rosvoliuta? Katolle kiivennyt renki huusi apua, mutta kukaan ei
rohjennut näyttäytyä, peläten saavansa luotisateen roistojen pyssyistä.
Muutamassa silmänräpäyksessä he olivat tappaneet isännän ja anastaneet
kaikki arvoesineet. Mutta roistot eivät tyytyneet tähän. Se, jolla oli
kirves, ja kaksi muuta, retustelivat huoneesta huoneeseen emäntää, joka
oli puolikuollut, vaatien häntä ilmaisemaan rahojen kätköpaikan. Ulkoa
kuului kahteen otteeseen kiväärinlaukauksia: talon naapurit koettivat
peloittaa rosvoja. Mutta osa näistä oli jäänyt vartijoiksi pihalle ja
ne huusivat sisälläolijoille: — Rohkeutta vain, jatkakaa! —ja koko talo
oli ylösalaisin kuin maanjäristyksen jälkeen. Näin, miten nuo kolme
rosvoa työnsivät emännän takaisin keittiöön. Hän laahasi jalkojaan
permannolla kuin kahta rättiä, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset ja
kauhusta vääntyneet. He mukiloivat hänen selkäänsä nyrkeillä, uhkasivat
häntä kirveellä, kun hän ei ollut voinut näyttää rahojen kätköä. Sitten
he riisuivat häneltä vaatteet ja löysivät röijyn vuoriin ommeltuna
kaksi tuhannen liiran seteliä ja näyttivät tyyntyvän. Emäntä sopersi:
Olkaa armolliset, ajatelkaa äitiänne. Mutta he toistivat: — Vielä
vähän lisää. Sano pois, missä rahat ovat, tai panemme sinut istumaan
alastomana kuumennettuun isoon kolmijalkakattilaan... Ja yksi heistä
todella pisti tulen tuon kattilan alle. Mutta ulkoa kuului uusia
pyssynlaukauksia, ja äkkiä kaikki rosvot pakenivat. Myöskin emäntäni
huomatessaan olevansa yksin pakeni. Minä jäin ullakolle koko yöksi;
piilottauduin ruokokasan taakse, ja vielä nytkin joskus tuntuu kuin
lymyilisin siellä ja kuulisin roistojen askelet, peläten kuolevani
tukehtumalla. Tuon yön jälkeen lakkasin, pelkästä pelosta, olemasta
nainen.

Tämä loppuhuomautus huvitti suuresti Mariannaa, joka purskahti nauruun,
vaikka kauhu vielä kuristi hänen kurkkuansa. Hän kuvitteli näkevänsä
Fidelan piilopaikastaan ruokojen välistä puikahtavan esiin ja muuttuvan
äkkiä tytöstä pojaksi. Ja joka kerta, kuullessaan tarinan uudelleen,
hän jännittyneenä odotti sen loppua, sydän värähdellen pelosta ja
säälistä, ja kuitenkin purren huuliaan, jotta ei nauraisi ennen aikaa.

— Sitten rupesin palvelijattareksi kaniikille, — jatkoi Fidela, — hän
oli tullut sille seudulle papiksi. Siitä on nyt parikymmentä tai
viisikolmatta vuotta, ja kun hän siirtyi Nuoroon, tulin tänne hänen
kanssaan. Totta puhuakseni, meillä on aina ollut onni matkassa. Vain
kerran ne varastivat meiltä kanan, mutta se ehkä olikin Maria Conzu,
naapurimme. Totta puhuen, Nuoro ei ole seutua, jossa voidaan harjoittaa
rosvoamista, sillä täällä on sentään niin paljon väkeä. Ja ajatkin ovat
muuttuneet. Mutta pahantekijöitä on silti aina olemassa, ja parasta on,
ettei liiaksi luota turvallisuuteensa.

Marianna ei erityisesti välittänyt tästä huomautuksesta, vaan nosti
päätään pielukselta ja kysyi:

— Miten teistä tuli poika? Miksi teistä tuli poika? Miksi pilkotte
puita taittamalla ne polvea vasten? Miksi nyhdätte irti nauloja
hampailla? No, vastatkaa! Olette siis renki, ettekä piika! Vastatkaa
toki. Sanokaa totuus.

— Niin, totta pulmakseni, olisinpa kernaammin tahtonut olla renki kuin
piika.

Silloin Mariannan kauan tukahduttama nauru remahti ullakkohuoneen
salaperäiseen varjoon.

Sitten tarinat taas jatkuivat.

* * * * *

Kuluneiden vuosien aikana Fidelan olemus ei ollut muuttunut. Mariannan
istuessa pihalla illan suussa tumman lehtikujan suojassa, jonka
yläpuolella taivas punoitti iltaruskosta, Fidela naulasi kiinni portin
lautaa, joka oli haljennut auringonpaahteesta.

Marianna oli antanut hänelle naulat, sitten hän istuutui varjoon
ja katseli silloin tällöin uutta kuuta, joka nousi kaihomielisenä
kuin hekumasta puoleksi sulkeutunut silmä. Ja kun hän ajatteli
salaisuuttaan, näkyi hänen silmissään kuun viehkeään lempeyteen
vivahtava välke. Mutta palvelijattaren läsnäolo häiritsi häntä. Päivä
päivältä, hetki hetkeltä, ongelma hänen ajatuksissaan yhä pakottavammin
vaati ratkaisua.

Entä jos Simone saapuisi?

Miten hän ottaisi hänet vastaan? Miten hän välttäisi vankilansa
vartijattaren valppauden?

Siihen oli vielä aikaa. Marianna odotti odottamistaan, ja hiljaisuuden
vallitessa hän luuli kuulevansa nuoren miehen askelet, jotka yhä
lähestyivät.

Hänen päivänsä olivat muuttuneet yhdeksi ainoaksi odotuksen unelmaksi.
Ahdistuneena hän odotti myös isänsä tuloa, Sebastianon käyntiä,
juhlapäiviä, voidakseen mennä kirkkoon ja hengittää ilmaa Simonen
sisarten läheisyydessä. Kaikki oli odottamista ansaitsevaa, kun se vain
toi Mariannalle jotakin, mikä oli yhteydessä Simonen kanssa.

Kun Fidela oli naulannut valmiiksi porttilaudan, Marianna nousi ja meni
varovasti avaamaan portin, katsellen tietä molemmille puolille. Oli
sunnuntai-ilta; ehkäpä edes palvelija olisi tullut asialle vuoristosta.
Mutta iltahämy pimeni pimenemistään. Pääskytkin poistuivat ääneti,
viimeisen kerran sujahdettuaan punervan taivaan hohteessa mustien
talojen yli, eikä ketään tullut. Toisella puolen autiota katua,
yläpuolella ruskeita kirkontorneja, liiteli punainen pilvi tulikaarena.
Kaikki muu oli vuoroin tummaa ja veripunaista, yläilmoissa vielä hehkui
salaperäinen hohde, joka vähitellen sammui varjoihin. Ja rakastuneiden
nuorten maalaispoikien kuorolaulut täyttivät ilman kaihoa uhkuvalla
intohimolla. Marianna painoi ohimonsa portin pieleen, ajatellen, ettei
hänen ihailijansa voinut tulla laulamaan hänen ikkunansa alle. Kuinka
kaukana he olivat toisistaan! Niin etäällä, kuin olisivat olleet maan
vastakkaisilla äärillä. Niin kaukana, että kun sitä oikein ajatteli,
tuntui siltä kuin ei toista olisi ollut olemassakaan. Mutta kun hän
siinä tarkemmin punnitsi tilaansa, hänen sydämensä paisui epätoivosta.
Ja Simonen askelet kaikuivat aivan selvinä hänen sisällään, ja
hänen sydämensä syvyydessä Simonen ääni lauloi täyttäen illan
lemmenvakuutuksilla.

Hän palasi lehtikujaan. Jokaisen ohikulkijan askelten tömistessä hän
nosti päätään kuunnellakseen, ja näin hän jatkoi, kunnes palvelijatar
palasi jälleen sulkemaan portin.

— Jättäkää se vielä vähäksi aikaa auki! sanoi Marianna ankara sävy
äänessä.

— Joku voisi tulla sisälle.

— Jos tulee, niin tulkoon!

Fidela sulki portin tästä huolimatta, mitään sanomatta. Hänen kenkiensä
kolina pihan kivityksellä muistutti todella vanginvartijan askelia.

Hän sytytti öljylampun, kuroittaen sen sydäntä tulipesän liekkiin
ja kattoi pöydän. Ateria oli yksinkertainen, ruoka muistutti köyhän
väen ravintoa: paahdettua leipää, johon oli sekoitettu juustoa ja
vihanneksia. Mutta kokonainen juusto oli tuotu pöytään, ja palvelijatar
leikkasi siitä tiheään leveitä viipaleita, syöden runsaasti leipää,
niinkuin paimenilla on tapana. Sitten hän nosti vesikipposen ja joi
pitkin siemauksin. Marianna sitävastoin melkein hermostuneena näistä
talonpoikaisista elkeistä söi ainoastaan kuivan leipäpalan ja palasi
ulos.

Sirkat lauloivat viiniköynnöksen lehdillä ja etäältä kuului sarvipöllön
vaikeroiva valitus. Missä oli Simone, keskellä yön salaperäisyyttä,
sarvipöllön valittaessa? Mutta nythän kuului selviä lähestyviä askelia.
Ne päätyivät portin eteen. Marianna kavahti pystyyn, sydän sykkien
niin rajusti, että koski. Hän meni avaamaan ja tunsi heti Sebastianon
tupakan ja metsäläishajun.

— Kas, kas, — sanoi tulija astuessaan pihaan, yhä jotain ivallista
äänessä ja katseessa, — kas vain, taisit odottaa minua?

He istuutuivat ulko-oven eteen, ja Sebastiano kääntyi kutsumaan
palvelijatarta.

— Tulkaahan tänne: näinpä tuossa tienmutkassa seisovan viisi miestä,
vaippapäähineet yllään. Ne ovat, jumal’avita, varmaankin rosvoja. Täti
Fidela, olkaa valppaana tänä yönä!

— Jäätkö sinä puolustamaan meitä? — sanoi palvelijatar ivansekaisella
äänellä, — onko sinulla linkkuveitsi mukana?

— Täti Fide! — ilkkui Sebastiano uhaten häntä leikkisästi: — Totta
totisesti pakenette tänä yönä ullakolle!

Marianna nauroi. Mutta Sebastiano jatkoi:

— Mariannaan ne eivät käy käsiksi, sillä ne tietävät varsin hyvin, että
vaikka riisuisivat paidan hänen päältään, hän ei siitä välittäisi tuon
taivaallista.

Silloin Marianna huomautti vilkastuen:

— Kuinka niin? Enkö sitten pidä huolta itsestäni?

Sebastiano kääntyi sivulle ja siirsi jakkaransa Mariannan viereen.
Hän oli sinä iltana leikkisällä tuulella, mutta sanoi pisteliäitäkin
seikkoja.

— Totta kai, Marianna, huolehdit itsestäsi. Mutta laiminlyöt kaikkein
parhaan. Annat ajan mennä menojaan. Mitä teetkään täällä yksin kuin
lumikko pesässään?

— Mitä se sinua koskee? Vai onko sinulla jokin ehdotus?

— Saattaapa ollakin! Mutta antakaa minulle ensin jotakin juotavaa,
naiset. Ja antakaakin hyvää viiniä, jumaliste.

Palvelijatar läksi noutamaan viiniä.

— Oletko käynyt karjatalossa? — kysyi Marianna, hiljentäen ääntään.
Ja hän luuli huomaavansa, miten miehen silmät säihkyivät, ja melkein
pelkäsi vastausta.

Niin, hän oli todella käynyt karjatalossa. Hän oli nähnyt Mariannan
isän, hänen palvelijansa, karjan ja miehet, jotka irroittivat
puista Ozieren liikemiesten tilaamaa korkkiainetta. Siinä kaikki.
Mutta pelkästään niiden paikkojen mainitseminen, jonne Marianna oli
jättänyt sydämensä, aiheutti hänessä sisäisen väristyksen ja herätti
valonaistimuksen pimeässä. Ja hän odotti, että Sebastiano kertoisi
lisää. Mutta tämä lasketteli leikkiä palvelijattarelle, ojentaen
hänelle lasin täytettäväksi ja nykäisten häntä esiliinasta.

— Istuutukaa tähän viereeni ja kaatakaa minulle viiniä. Ei tässä
tarvitse kitsastella, eihän se ole vertanne. Ja sanokaapa, minne
piilottaudutte tällä kertaa, jos nuo ystävänne tulevat?... Yksi heistä
oli nuori ja kaunis kuin nainen. Eikö niin? Ja kirves oli teroitettu?

Hänen intonsa palauttamaan mieleen tuota hirvittävää tapausta alkoi
herättää Mariannassa epäluuloa. Hän vetäytyi taapäin, ja palvelijatar,
joka ei pitänyt siitä, että tästä aiheesta laskettiin leikkiä, kaatoi
viiniä vastaamatta. Sebastiano asetti lasin maahan ja jatkoi:

— Nähkääs, täti Fide, jos tämä Marianna ei tule järkeväksi niin nuo
rosvoystävänne eräänä kauniina iltana ovat täällä. Valvokaa, täti Fide,
pitäkää silmät auki. Toistaiseksi torkutte, ette näe ettekä kuule
mitään. Aion lahjoittaa teille koiran, koska teidän koiranne, niinkuin
kaikki pappien koirat, ei enää hauku. Se on liian lihava ja nukkuu
alati.

Todellakaan vanha koira, jota nuo molemmat naiset pitivät
pikkupuutarhassaan, ei koskaan haukkunut. Marianna älysi tai luuli
älyävänsä liian paljon ilkeitä salaviittauksia Sebastianon puheessa.
Hän alkoi ärtyä ja sanoi, ääni kuulostaen jäiseltä, osaavansa kyllä
pitää loitolla tungettelevat miehet:

— Sebastiano, on sopimatonta solvata ihmisiä.

Sebastiano tarttui lasiinsa ja ryyppäsi ääneti. Sitten hän vuorostaan
vastasi välinpitämättömänä muutamiin Mariannan kysymyksiin, hereten
leikkiä laskemasta.

He puhuivat laitumista ja elonkorjuusta, ohrasta ja lampaista ja
siitä, miten Marianna aikoi käyttää korkkiaineesta saamiaan rahoja:
hän tahtoi ostaa lähellä olevan karjatarhan, mutta siihen tarvittiin
lisää rahoja. Täytyi odottaa toiseen vuoteen ja myydä elukoita. Mutta
se oli vaikeata, kun isä Berte ei tahtonut suostua, ollen perin
kiintynyt lehmiinsä ja hiehoihinsa. Ei siis muu neuvona kuin odottaa,
tai saada naapuri-karjatarhan omistaja suostumaan lyhennysmaksuihin.
Mutta tämä oli vaikeata, melkeinpä mahdotonta, sillä tuo omistaja
tuskin suostuisi vähittäismaksuihin tai odottamaan seuraavaan vuoteen.
Ehkä hän jo hieroi kauppaa jonkun toisen ostajan kanssa. Mariannan
tuli ottaa lukuun se mahdollisuus, ettei saanut lunastetuksi tuota
karjatarhaa, ja että päällepäätteeksi hänen naapurikseen saattoi tulla
joku vastenmielinen henkilö. Hän puhui tästä tyynesti, ikäänkuin
asia ei olisi häntä koskenut. Eiväthän mitkään maalliset asiat häntä
syvemmin liikuttaneet, hän kun oli kokonaan tuon yhden ainoan ajatuksen
valtaama. Mutta äkkiä Sebastiano vilkastui, käänsi kasvonsa Mariannaan
päin, katsoi häneen terävästi hämärässä ja sanoi puoliääneen, ikäänkuin
he molemmat olisivat oivaltaneet hänen sanojensa oikean tarkoituksen:

— Lähettäkäämme Simone tuon karjatarhan omistajan luo _taivuttamaan_
häntä...

Marianna kauhistui. Hänestä tuntui kuin kamala musta siipi olisi
kosketellut häntä, ja ensi kerran hän vaistosi koko sen kauhean seikan,
koko sen etäisyyden, joka eroitti hänet, rehellisen, tunnollisen ja
puhtaan naisen, rosvosta, jommoinen Simone oli.

Seuraavassa tuokiossa hornamaiset aaveet vilahtivat esiin hänen
mielikuvituksestaan: portti ponnahti auki ja Simone tuli, lupauksensa
mukaisesti, mutta auttamaan häntä pahanteossa, tai tekemään pahaa
hänelle itselleen, ryöstämään hänen tavaroitaan, tekemään hänelle
väkivaltaa, kiristämään...

Mutta hetken kuluttua, kun Sebastiano ei vielä ollut noussut, vaan
yhä istui ivahymy huulilla, mielissään siitä, että oli voinut ilkkua
ja nöyryyttää häntä, Marianna sydämessään pani vastalauseen enemmän
itseään kuin häntä vastaan. Tuntui kuin hän olisi kammoksunut sitä
mahdollisuutta, että kykenisi puuttumaan paheksuttaviin tekoihin.

— Sebastiano, — hän virkkoi vakavana, ja samalla viha väristen
kurkussa, — sinä alat puhua yhä mielettömämmin.

* * * * *

Kauan senjälkeen kuin Sebastiano oli lähtenyt ja palvelijatar oli
käynyt tarkasti sulkemassa portin säppiin ja poikkipönkällä, istuutuen
ikkunan viereiseen kulmaukseen odottamaan emännän sisällepaluuta,
Marianna istui paikoilleen vaieten, liikkumattomana.

Hän ajatteli vielä Sebastianon puheita; ei enää voinut epäilläkään,
ettei hän arvannut Mariannan salaisuutta. Mutta hän tunsi itsensä
voimakkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi Sebastianoon nähden; eihän
tarvinnut muuta kuin puhua tuimasti hillitäkseen häntä. Marianna
ajattelikin nyt etupäässä, miten vapautuisi palvelijattarensa
valvonnasta, jos Simone tulisi.

Se oli ylen vaikeata, mutta välttämätöntä.

Jäätyään yksin hän kuuli kiusakseen nukahtaneen Fidelan hiljaista
kuorsausta, joka muistutti viilan nirhaamista. Mutta siitä huolimatta
hänen ajatuksensa palasivat hänen ja Simonen väliseen kohtaamiseen,
hän kuvitteli yhä vielä puhuvansa Simonen kanssa, jonka pää lepäsi
hänen polvillaan, ja jolle hän uskoi kaiken tuskansa, kaiken
ahdistuksensa. Ja hän muodosti mielessään kuvan kahdesta jyrkästi
erilaisesta Mariannasta, joista toinen puhui Simonen kanssa, kumartuen
hänen ylitseen kuin lähteen veden yli, johon turhaan koetti kastella
huuliaan, ja toinen oli valpas, välinpitämättömänä kuunteleva, valmis
puolustautumaan ja puolustamaan varomatonta kaksoissisartaan. Mutta kun
miehen askelet kaikuivat tiellä, selvinä ja yhä lähestyvinä, pysähtyen
portille, hän tunsi uudelleen sydämessään haikeata tuskaa. Hän kavahti
ylös henkeään pidättäen ja avasi. Tuo mies oli ohikulkija, joka
sattumalta oli pysähtynyt ja nyt nopeasti poistui.

Marianna palasi sisälle, vielä värähdellen mielenliikutuksesta. Hän
näki palvelijattaren heräävän ja nousevan jäykkänä. Mutta hän oli
tietoinen siitä, että kaikki valvonta oli turhaa, että hän hetken
tultua osaisi murtaa kaikki esteet. Ja hän meni huoneeseensa,
laskeutuen vuoteeseensa väsyneenä, mutta yhä odotellen.




V


Muutamaan päivään Simone ja Costantino eivät liikkuneet
turvapaikastaan, edellinen, koska odotti kolmea rosvoa palaaviksi,
siitä mitään puhumatta, jälkimmäinen, koska ei tietänyt minne mennä
ilman toveria. Mutta Costantino vaistosi, että Simone luisui häneltä
pois. Ja vaikka hän nukkui hänen vieressään, hän tunsi olevansa yksin
ja hylätty, ja kateus kalvoi häntä. Hän ei tajunnut mitä hyötyä olisi
ollut liittymisestä toisiin rosvoihin. Olihan heidän kahden niin
hyvä olla. Kerran Simone oli hankkinut itselleen koiran, yhden noita
kuuluisia Barbagian koiria, jotka ovat valppaita ja julmia; sitä hän
aina piti lähellään ja makuutti öisin itsensä ja toverinsa välissä.
Costantinoa tämä suuresti vaivasi ja hän vihasi tuota koiraa kuin
häiritsevää ihmistä. Ja kun koira sai taudin ja kuoli, Simone syytti
toveriaan, että hän muka oli sen tappanut.

Senjälkeen he olivat eläneet täydelleen yksin, senkin vuoksi, että
muut rosvot eivät pitäneet heitä suuresti arvossa. He tulivat vähällä
toimeen, ollen vailla suuria vaatimuksia, tarkoin huolehtien siitä,
että välttivät carabinierien väijytykset. Muuten ei heitä edes
haeskeltu, kun heidän päästään ei oltu määrätty mitään hintaa. Tämä
pahoitti Simonea, ikäänkuin se olisi ollut vääryyttä, ja joskus
tahtoessaan häntä kiusoittaa, Costantino, joka tunsi hänet perinpohjin,
laski muiden rosvojen vangitsemisesta määrättyjä rahapalkintoja.

— Corrainesta kaksituhatta scudoa, Pittanusta ainoastaan tuhat scudoa,
mikä on suorastaan siivotonta; Battista Mossasta, — ohoh! tuhat liiraa;
Bantine Ferasta sata scudoa. Mutta tuo nuori rosvo kehuu saavuttavansa
kaksituhatta, niinkuin Corraine, jahka tekee jonkin mielettömän
uhkarohkean tempun.

Simone sylkäisi ylenkatseellisesti, mutta tunsi itsensä nöyryytetyksi.

He elivät aivan pienistä ryöstöistä, ja vain kerran yhdessäolonsa
aikana he olivat karanneet erään vuohikauppiaan kimppuun ja vieneet
häneltä rahat. Jäljestäpäin he häpesivät tätä maantierosvon-tekoaan,
puhuen siitä kuin paheksuttavasta konnamaisuudesta ainakin.

He matkivat suuria rosvoja ainoastaan siinä, että tavoittelivat
paimenten ja karjanomistajien suosiota ja apua, joille
vastapalveluksena tarjosivat suorasti tai epäsuorasti suojelustaan
tavallisilta varkailta ja pahantekijöiltä. Kun Simone tarvitsi jonkun
satasen rahaa, hän meni karjanomistajan luo ja pyysi niitä velaksi.
Ja omistaja antoi ne hänelle, odottamatta takaisinmaksamista. Tai hän
pyysi ostaa hevosen, hiehon tai lampaan, sillä ehdolla, että myöhemmin
maksaisi, milloin saisi rahaa; mutta rahaa hänellä ei ollut milloinkaan.

Paimenet eivät muuten heitä pelänneet. Ovathan paimenet voimakkaampia
kuin rosvot, ja ikäänkuin heidän isäntiään, tuntien heidän tiensä ja
yrityksensä ja ollen usein heidän vierainaan ja suojelijoinaan. He
saattavat turvallisesta asemastaan pitää heitä silmällä, ottaa heidät
kiinni ja helposti kostaa heille, jos ovat heidän puoleltaan kokeneet
jotakin vääryyttä.

Costantino lisäksi sai rahoja äidiltään, ja hänen laitumensa tuottivat
kolminkertaisesti siitä perin kun hän vietti tätä elämää, sillä
paimenet pyrkivät kilvan hänen arentilaisikseen. Hän ja Simone eivät
kumpikaan tahtoneet vuodattaa kristityn verta, mutta olivat silti
valmiit puolustamaan vapauttaan mistä hinnasta tahansa.

Näinä päivinä he elivät erakkojen tavoin, elättäen itseään
metsästyksellä ja metsän kasveilla. He puhuivat vähänlaisesti,
kantaen toisilleen salaista kaunaa. Costantinossa herätti kateutta
se ajatus, että toveri alati muisteli Mariannaa, ja hänen ivahymynsä
muuttui melkein irvistykseksi, kun keskustelu kohdistui Mariannaan.
Sisimmässään hän piti mahdottomana, että sellainen nainen, joksi Simone
häntä kuvaili, voisi olla kyllin mieletön rakastamaan ja odottamaan
rosvoa. Jos hän olisi ollut viisitoistavuotias tytönletukka, niin
siinä iässä kaikki naiset ovat lapsellisen ajattelemattomia. Mutta
kolmikymmenvuotias nainen, sellaisen kasvatuksen saanut, ja niin monen
kosijan ympäröimä. Ja hän lohdutti itseään ajattelemalla, että kaikki
oli hänen toverinsa itserakkauden aiheuttamaa harhaluuloa.

Nuo kolme rosvoa eivät vain palanneet. Simone alkoi tästä ärtyä, ja
usein hän oli synkkä, silmät täynnä varjoja. Hänen sisällään liikkui
peto. Eräänä päivänä hän palasi luolaan rauhallisena, kasvot ankaran
jäykistyneinä tekemästään järkähtämättömästä päätöksestä.

Kun he istuivat rotkon edessä ja Costantino selaili »Sardinialaisten
laulujen» käsikirjoitusta, Simone paikkasi nahkatakkinsa reikää ja
kysyi toveriltaan tarkoin papin lammastarhaan johtavaa tietä. Eikä hän
enää kiroillut niinkuin edellisinä päivinä, eikä ollut vihainen tai
ylenkatseellinen toverinsa mielettömästä käynnistä siellä. Tämä loi
vuoroin ylös ja maahan katseensa runokokoelman ääressä, arvaten Simonen
salaisen ajatuksen. Lopulta hän sanoi, purren huultaan:

— Simone, pahahenki viettelee sinua. Minä varastaisin ennemmin omasta
kodistani kuin papin talosta.

Simone painoi neulaa lujasti nahkaan, kumartuen syvään, ja punoi
itsekseen juontansa, enempää välittämättä toveristaan.

— Ja tämän aiot tehdä tuon naisen tähden, Simone!

Marianna oli heidän välillään, hän ei hetkeksikään siitä väistynyt.
Simone punastui. Hän kohotti kasvojaan ja aikoi vastata kiivaasti.
Mutta hän sai itsensä sentään hillityksi ja alkoi neulalla piirrellä
nahkaan viivoja, ikäänkuin karttaan teitä ja polkuja.

Seuraavana yönä hän oli levoton. Costantino kuuli hänen kääntyvän
leposijalla, poistuvan luolasta ja jälleen palaavan. Ei hän itsekään
saanut unta, mutta ei rohjennut puhua, nähdessään toverinsa olevan
tässä mielentilassa ja tuntiessaan, että hän oli erilainen kuin
muulloin, ei enää tuo hyvä Simone kuin ennen, vaan kuin sisällään
riehuvan pahanhengen valtaama ja riivaama. Silloin oli parasta jättää
hänet rauhaan, jättää hänet oman onnensa ja kärsimyksensä nojaan:
Jumala ei varmaankaan hylkäisi häntä.

Ja Costantino rukoili, painaen kämmentään pyhäinjäännöksiä vasten,
jotka raapivat hänen sydänalaansa kuin katumuksentekijän karkea paita.
Aamun koittaessa hän huomasi toverinsa tyyntyvän, ja hänkin vaipui
uneen. Mutta ennen pitkää hänet herätti ukkosen kaukainen, kumea ja yhä
kiihtyvä jyrinä, joka äkkiä puhkesi esiin synkän päivän sarastaessa.
Ei vielä satanut, mutta rotkon aukosta näki, että pilvet riippuivat
matalalla lyijynharmaina, ikäänkuin kuuman ilman painamina, joka lemusi
rikille. Ukkonen jyrisi heidän tyyssijansa yläpuolella, lakkaamatta
pamahdellen. Tuntui siltä kuin jättiläiset olisivat louhineet vuorta,
vierittäen kallionlohkareita alas laaksoon.

Simone nousi leposijaltaan ja katseli hetken ulos. Hänen silmistään
kuvastui rajuilma, ja viettelys työskenteli edelleen hänen sisällään
kuin pyörremyrsky.

Costantino istui jo laulukirja kädessä luolan kynnyksellä, katsellen
mustaa taivasta, jonka taustaan länsituulen rajusti heiluttamat
puunlatvat kuvastuivat. Mutta silloin tällöin hän vilkaisi Simoneen,
joka huolellisesti puhdisti pyssyään, sitoi lujasti kengännauhansa ja
lopuksi haki jotain salakomerosta, kohottaen ja venyttäen ruumistaan
kuin kissa ylettyäkseen siihen. Se oli vara-ammuksien säilytyspaikka.

— Simone, — sanoi Costantino sulkien polvillaan olevan kirjan ja
nojaten siihen kyynärpäitään, — aiotko lähteä ulos tällä säällä?

Simone kääntyi, poistumatta kallioseinän komeron äärestä. Hänen
kasvonsa olivat ärtyneen vihaiset. Hän katsoi ulos kiiluvin silmin ja
irvisteli rumasti. Hän tuntui luovan ukonilmaan uhmakatseen. Sitten hän
jatkoi etsimistään ja veti esiin komerosta patruunavyön, jonka sitoi
lujasti vyötäisilleen. Ja saatuaan sen hyvin paikoilleen hän pyyhkäisi
siitä pölyn nahkatakkina liepeellä ja hymyili kolminkertaiselle
kukkarolle, joka oli siihen kiinnitetty, ja johon oli kirjailtu
silkillä vanhankuosisia punaisia ja keltaisia ruusuja. Lopulta hän
ripusti pyssyn selkäänsä, sovitti sen hihnan huolellisesti olalleen ja
jäi hetkeksi kynnykselle katselemaan taivaanrantaa ja välkkyvää vettä
alhaalla tuulen pieksämien kivien ja kallioiden lomissa. Hän näytti
lähtöön valmiilta sotilaalta.

Costantinon kasvot olivat käyneet kalpeiksi. Hänen silmänsä tuijottivat
lakkaamatta toveriin ja niihin syttyi synkkä ja surumielinen kiilto.

— Milloin palaat? — hän kysyi hiljaa. Hitto vieköön, milloin palaat? —
hän toisti kiivastuen.

Vastauksen asemesta Simone antoi hänelle muutamia ohjeita kuin
palvelijalle, joka jää vartioimaan taloa. Sitten hän työntyi ulos
luolasta, mutta jäi seisomaan hetkeksi vähän matkan päähän, sillä
isot sadepisarat, raskaat ja loistavat kuin helmet, valuivat alas
rajusti, ja salamanleimaukset, peloittavien jyrähdysten säestäminä,
hipaisivat pensaita ja näyttivät iskevän kalliolähteeseen, valaisten
sen häikäisevän kirkkaaksi. Tuokion kuluttua hän pudisti itseään, kuin
olisi itse rajuilman raivo tarttunut häneen, sydämessään mieletön
taistelukiihko. Hän tahtoi voittaa kaiken, tahtoi puhkaista sen
vankilan muurin, joka jo liian kauan oli pidättänyt häntä. Kuinka
olisivatkaan pari kolme sadepisaraa ja ukkosen jymy voineet pysähdyttää
hänet kuin pelokkaan naikkosen talon kynnykselle?

Ja hän alkoi pitkin askelin laskeutua kallion rinnettä. Sade ropisi
lopulta alas tuulen pieksämän verhon tavoin, johon on kudottu
terässäikeitä; se vääntelihe ja roiskui raivokkaasti puihin ja
pensaisiin, jotka vuorostaan kiemurtelivat tuskissaan. Aukiolla
satavuotistammet, takertuneina tähän vesiverkkoon, liikkuivat pyörien
kuin jättiläishämähäkit langoissaan. Taivasta viilsivät tulikäärmeet,
tuulen takaa-ajamat hirviöt kiitivät pilvissä, ja sadekin näytti
rientävän, pakenevan kauas, oman raivonsa peloittamana. Kaikki riensi
pakoon kauhunpuuskan säikyttämänä. Ja kaikki, mikä ei päässyt maasta
irti, kaamean hohteen valaisemat kivet, kalliot, rajusti aallehtiva
ruoho, kaikki, mikä ei voinut liittyä pakoon, näytti vääntyvän
epätoivoisessa kouristuksessa.

Simone joudutti yhä askeliaan. Saavuttuaan aukealla olevalle
vuoritasolle hän alkoi juosta kuin olisi hurjistunut sekaantumaan
luonnonvoimien riehuntaan. Hänen pyssynsä ja nahkatakkinsa kiilsivät
märkinä sateesta. Ennen pitkää hän tunsi lakkinsa raskaaksi ja
hiuksista valuvan vettä kuin niityn heinästä. Silti hän hengitti
vapautuneena ahdistuksentunteesta. Hänellä oli sama aistimus kuin tuona
aamuna kallioaltaassa kylpiessään, ja Mariannan nimi sukelsi esiin
hänen sydämestään, jylisten yhdessä ukkosen kanssa ja täyttäen maailman
jymyllään.

Kun jyrähdyksien raivo oli rauhoittunut, hän kuuli takanaan askelia.
Hän kääntyi ja pysähtyi silmänräpäykseksi, heti taas jatkaen matkaansa.
Se oli Costantino, joka seurasi häntä koiran tavoin ja saavutti hänet
pian, kävellen hänen vieressään ja katsoen järkähtämättä eteensä
ikäänkuin tuijottaen yhteen ainoaan kaukana olevaan pilkkuun. He eivät
virkkaneet toisilleen sanaakaan, yhä astuen eteenpäin.

Näin he kulkivat kauan alttiina sateelle, joka kävi tasaiseksi,
silti herkeämättä. Simone pudisti päätään ravistaakseen pois veden
lakistaan. Costantinon seura vaivasi häntä ja tuntui hänestä tavallista
painostavammalta.

Auringonlaskun aikaan sade taukosi ja aurinko pilkisti pilvien lomista,
jotka olivat ryhmittyneet taivaanrannalle. Ohrasänkipellot loistivat
kuin hopeanhohteiset lammikot kanervikon vihannuuden keskellä.
Kullankiiltoinen naarashirvi, karva kosteudesta välkkyen ja tummissa
kristallinkirkkaissa silmissä säikähtynyt ilme, kiiti salamana tien
poikki. Avaran vaipan verhoama nainen lähestyi ratsain, äkkiarvaamatta
hahmoittuen aavemaisesta usvamaisemasta. Tultuaan miesten kohdalle hän
katsahti heihin ratsun selästä, nyökäyttäen päätään vastaukseksi heidän
tervehdykseensä. Tämä nainen oli nuori ja kaunis, kannukset kantapäissä
kuin miehellä. Hänen suuret ruskeat silmänsä vaippahilkan varjostamina,
jolla hän oli peittänyt päänsä, vivahtivat äskeisen naarashirven
silmiin, mutta olivat kirkkaat ja levolliset. Simonen mieleen muistui
Mariannan karjatarhan palvelijan näkemä nainen, ja hän virkahti
pyörittäen päätään:

— Jos tuo toinen olisi yhtä rohkea kuin tämä.

— Kun naiset kohtaavat meidät, ei heidän tarvitse olla rohkeita! —
huomautti Costantino äreänä.

Silti hän seurasi hehkuvin katsein ratsastajatarta. Simone nauroi,
mutta hänen naurussaankin kuului väristys. Ja kaikki heidän ympärillään
vapisi, ikäänkuin tuon naisen ohikulku olisi järkyttänyt itse
luontoakin.

He ajattelivat, että jos he olisivat olleet kaksi tavallista kulkuria,
olisivat he luultavasti ahdistaneet tuota naista. Mutta he olivatkin
rosvoja, ja sentähden heidän tuli kunnioittaa itseään enemmän kuin
tuota naista. Ja lisäksi Costantino tunsi sydämellään pyhäinjäännökset
ja ajatteli, että Jumala lähettää kiusaukset, jotta ihminen voittaisi
ne.

Tämä kohtaus näytti lähentävän heitä toisiinsa kuin odottamaton sysäys.
Simone katsoi toveriinsa ikäänkuin vasta nyt olisi huomannut hänet.

— No minne sinä tallustelet, veikkoseni? Tiedätkö edes, millä matkalla
tässä ollaan?

Costantino ei vastannut. Hän kumartui noukkimaan kiven ja viskasi sen
kauas. Se pulahti alas vesilätäkköön, joka näytti pirstoutuvan kuin
lasi.

— Ajattelehan, — jatkoi Simone, — olen matkalla papin lammastarhaan.
Siellä asuva vanha nainen ehkä tuntee sinut... —

—Tuntekoon vain. Jumalakin tuntee meidät.

Simone ei vastannut, häntä kun toverin huomautus kiukutti, mutta
itseluottamus, jota hän oli tuntenut retkelle lähtiessään, oli
kadonnut hänen sydämestään. Ilta laskeutui ja hämärä loi häneenkin
varjonsa. Todella hän tunsi, että Costantino häiritsi häntä kuin
vaarallinen todistaja ainakin. Sen lisäksi hän muisti luvanneensa
Mariannalle, ettei enää tekisi pahaa, ja ajatteli, että hän, vetämällä
yritykseensä vastahakoisen toverinsa ja ehkä pannen hänet alttiiksi
kiinnijoutumisen vaaralle, raskautti rikollisuuttaan. Tämäntästä hän
pudisti pois vaatteistaan kosteutta, joka tuntui tunkevan luihin
asti, ja koetti samalla tukahduttaa häiritseviä tunnontuskia. Ja
näin toverukset astuivat eteenpäin, molemmat rauhattomina, kiiveten
ylös laaksopolkua; heistä tuntui kuin he olisivat vaeltaneet vailla
päämäärää taivaanrannalle ryhmittyneitä pilviä kohti.

Tienmutkasta he näkivät keilakattoisen majan kohoavan laakson
vastakkaisella laidalla. Sen oviaukosta näkyi pesän valkea ja sen
ääressä paimenen tumma vartalo. Ja he suuntasivat askelensa sinne,
kuivaamaan vaatteitaan ja lämmittelemään. Mutta ennenkuin he saapuivat
perille, Simone sanoi toverilleen:

— Varo visusti ilmaisemasta, minne olemme menossa. Jos et malta pitää
suutasi kiinni, on parempi, ettet tule mukaani.

Costantino seisahtui ja kohotti paheksuvasti kasvonsa.

— Simone, puhut mahdottomia. En minä ole mikään Kain. Jos vielä
kolmannen kerran sanot minulle, että voin mennä matkoihini, teen sen
todella, mutta kuulehan, sitten et enää koskaan näe minua. Muista, että
vannoimme toisillemme uskollisuutta juhannusyönä, ja tällainen vala
merkitsee, että minä olen sinulle ja sinä minulle enemmän kuin morsian,
rakastajatar, enemmän kuin veli, vieläpä enemmän kuin oma poika. Ei ole
muita ylempänä tätä suhdetta kuin isä ja äiti. Sentähden olen tänään
tullut kanssasi, vastoin omantuntoni ääntä ja uhmaten hengenvaaraa. Ja
sinä kohtelet minua kuin koiraa! Tuon naisen muisteleminen tärvelee
aivosi ja sentähden minun tulee sinua surku.

Simone ei vastannut. Pää kumarassa hän astui edelleen lähestyen
paimenta, joka tervehti heitä.

He vaelsivat koko seuraavan päivänkin. Auringon laskettua he saapuivat
lähelle meren rantaa, aution vuoren kaltaalle, joka punaisen
iltataivaan alla näytti sammuneelta hiilikasalta. Pikkukylä, harmaat
mökit pistäen esiin pimeistä kuopista, jotka näyttivät hylätyiltä
kalliokomeroilta, ja keltaisen pölyn peittämät tiet, lisäsivät maiseman
toivotonta kolkkoutta. Kauempana koko seutu alkoi kiiltää hämyssä:
rannikon aution aron laidassa, keltaisten hiekkasärkkien ja sinisen
meren välissä, värähteli pitkiä rämeikkö-lätäköitä kuvastaen taivaan
hopea- ja punahohdetta, muistuttaen hietikolla ailahtavia suunnattoman
suuria kuloja.

Isoilla mustilla kallioilla — ehkä luotoja, jotka pakovesi oli jättänyt
paljaina törröttämään, kirkuivat merikotkat. Simonen mielestä oli
viisainta yöpyä johonkin näistä autioista linnakkeista, joista näki
laajalti sekä maalle että merelle. Nojaten miettiväisenä kallion
kielekkeeseen hän tähysteli eteensä kuin perämies. Hiljaisuus vallitsi.
Vuoren juurella kyhjöttävässä kylässä tuikkivat harvat valot, sammuen
ja jälleen syttyen kuin kipinät kylmenneessä pesässä. Aika ajoin lievä
tuulahdus hipaisi kallioita ja toi mukanaan meren tuoksua. Ja tähtien
kultaverkko laskeutui yhä alemmaksi äänettömyyteen vaipuneen maan yli.

Costantino, joka oli väsynyt, mutta jälleen alistunut tottelemaan
Simonen käskyjä, toivoi voivansa viettää täällä yönsä. Hän oli jo
kyyristynyt alas, käsivarret polvien ympäri, joihin nojasi kuin
pielukseen, kun toveri kääntyi ankarana, taipumattomana, niinkuin
kapteeni sotilaihinsa päin:

— Costantino, nouse! Sinun tulee lähteä hankkimaan kaksi pitkää
vaippaa, toinen sinulle ja toinen minulle.

Ja Costantino nousi ja poistui virkkamatta sanaakaan.

Silloin Simone, nähdessään hänen katoavan pimeään, heltyi, kuin olisi
hän ollut hänen nuori veljensä, joka läksi vaeltamaan kaukaiseen ja
tuntemattomaan paikkaan. Ja hän oli tietoinen siitä, että menetteli
halpamaisesti, väärinkäytti hänen nöyryyttään ja kohteli häntä
väkivaltaisesti.

Nämä olivat hänen omantuntonsa heikkoja valonvälkähdyksiä, niiden
heijastusten kaltaisia, jotka leimahtelivat taivaalla yläpuolella
rannikkovuorten harjuja, mutta jotka eivät olleet salamoita. Tunnit
kuluivat, taivas alkoi eroittautua merestä ja kotkat kirkuivat
herätessään. Mitähän lienee tapahtunut Costantino paralle? Tähän aikaan
ketterä mies jo olisi monta kertaa palannut. On päivänselvää, ettei
hänen ole onnistunut varastaa vaippoja. Hän ei kykene edes siihen.

Ja taivas hulmahti punaiseksi ja meri näytti olevan täyteen siroitettu
kullalle kiiltäviä veritäpliä.

Costantinoa vain ei näkynyt. Simone ensin kiukustui, mutta kävi
sitten levottomaksi. Nähdessään auringon nousevan merestä hän päätti
yksin jatkaa matkaansa. Ehkä lopulta oli parasta, että kohtalo oli
vapauttanut hänet tuosta toverista. Mutta tuossa hän sentään tulee,
tumma mytty kainalossa, levollisena kuin palvelija, joka on ollut
ostoksilla.

Simone kääri auki vaipat, ravisti niitä, tutki niitä joka taholta ja
koetti ylleen toista. Se sopi hänelle hyvin, oli avara, peitti hänen
takkinsa, ja vaippaan kiinnitetty suippo päähine valui alas nenään asti.

— Tämän alle sopii kokonainen kirkko pyhimyksineen päivineen, — hän
virkkoi, ja Costantino katsoi häneen surullisena, vaikka huulet
näyttivät heikosti hymyilevän. — Koeta sinä omaa vaippaasi.

— Olen jo koettanut.

Simone riisui päähineen ja kääri sen kokoon. Ja linnut lehahtivat
lentoon läheisiltä kallioilta, höyhenet kiiltäen seesteisessä ilmassa.

* * * * *

He astuivat edelleen kulkien kanervakankaan polkua pitkin, joka
laskeusi alas merenrantaan.

— Kerro nyt minulle, miten sait vaipat, Costanti. Kyllähän sinä
viivyit, mutta olit silti aika taitava.

Costantino katseli merta, ja hänen esiinpistävät poski päänsä
korottivat hänen kasvojensa surumielisen ivallista ilmettä.

— Mitenkä ne sain? Yksinkertaisesti siten, että ostin ne.

— Kuulehan nyt, Costantino. Vaara on suuri ja voitto ehkä vähäpätöinen.
Kuka sen tietää? Katso, edessämme on tuo lammastarha. Siellä näyttää
kaikki rauhalliselta, mutta voimmeko olla siitä varmat? Jos vanha
nainen luotti puheeseesi, eikä pitänyt sinua typeränä kulkurina,
hän on varmaankin ryhtynyt varokeinoihin ja on epäilemättä kutsunut
talopahaiseensa väkeä valvomaan ja odottamaan pahantekijöitä. Meidän
on ensin saatava varmuus siitä, onko lammastarha vailla puolustajia,
ja meidän on tehtävä hyökkäys keskellä kirkasta päivää. Luota minuun.
Sidon huivin vanhuksen silmille, niin ettei hän tunne sinua. Ja vannon
sinulle kautta äitini nimen, etten tee tuolle naiselle pahaa. Ja kuule
nyt; jää sinä tähän. Minä lähden tiedusteluretkelle.

He olivat tulleet omituiseen, kolkkoon paikkaan. Meri oli kadonnut
näköpiiristä, ja toisella puolen kanervikkoa kohosi jono tummia vuoria,
joiden harjat olivat sahalaitaisia, mutta hampaiden lomista haamoitti
etäisiä sinerviä vuoria, jotka saivat aavistamaan, että tuon synkän
muurin takana oli kauniimpi ja iloisempi seutu.

Mutta täällä oli kaikki toivottoman kolkkoa autiossa kanervikossa,
joka kiipesi ylös ruskeiden kumpujen rinteille asti. Kaltailla
kohosi muutama lammastarha: harmaita tai valkeiksi kalkittuja
majoja, mastiksi- ja intialaisviikuna-puuryhmien keskellä. Yksi
niistä, sijaiten kahden pienen kivikkolaakson välissä, tienaukeaman
yläpuolella, jota rappaamattomat muurit suojaten ympäröivät, kohosi
valkeana ja suorapiirteisenä kuin pieni linnake. Se oli papin
lammastarhan talo.

Simone läksi siis matkaan jättäen Costantinon odottamaan laakson
pohjukassa vasemmalla olevaan pensastoon. Kapea polku vei kivikaltaiden
heleän ruohiston läpi. Ja yltympäri vallitsi täydellinen yksinäisyys,
joka sai mielen vakavaksi keskipäivän surunomaisessa valaistuksessa.

Lammastalon muurin luo Simone pysähtyi. Hänessä liikkui pelonsekainen
tunne. Hän ajatteli, että suljetun talon sisällä varmaankin piili joku
väijymässä ja valmiina puolustautumaan. Mutta hänen mieleensä muistui
Bantine Fera, ja hän ponnisti eteenpäin.

Talon pikkupihan edessä kasvoi korkeata ruohoa, ja punervalehtisiin
viikunapuihin puhkesi jo kullankeltaisia kukkia. Talon takana
oleva lammasnavetta, kuivista oksista kyhätyt ulkohuoneet,
kuistikko kiviseimineen, jotka vivahtivat paalurakennukseen, ja
hevosenkengityspaja — kaikki tämä synnytti mielikuvan jostakin
ikivanhasta rakennustavasta, joka aikoja sitten oli joutunut
unhoituksiin. Oliko mahdollista, että siellä sisällä piili aarteita?
Kaikki on mahdollista tässä maailmassa, ja sen Simone nyt tiesi
paremmin kuin muut. Hän kiersi pari kertaa lammastarhan ympäri,
yhä ahtaammaksi käyvässä piirissä, ketun tavoin peittäen jälkensä.
Maakerroksessa olevat ikkunat, jotka olivat korkealla ja suojatut
rautaristikoilla, — hyvä enne aarteen olemassaolosta, — pienet
puukuistit, melkein kiinni katossa, ovi ja portti, olivat suljetut.
Silloin hän palasi laaksoon tyytymättömänä.

Yritys tuntui hänestä liian helpolta.

— Lähde liikkeelle, — hän sanoi Costantinolle, joka odotti istuen
lehdikön takana, katsellen vaippamyttyä kuin aarretta. — Mokomakin
köhnöjen yritys! Siellä ei ole sisällä kärpästäkään.

Siitä huolimatta Costantino aukaisi mytyn, puki ylleen vaipan ja
veti sen päähineen silmille asti. Simone nauroi, mutta puoleksi
pilalla, puoleksi tosissaan hänkin naamioi itsensä. Ja he lähestyivät
lammastarhaa hyvin hiljaa, hikoillen auringonpaahteessa. Heidän
omituiset varjonsa herättivät heissä hilpeyttä.

— Totisesti tuntuu siltä kuin olisin naamioitu ja kuin menisin
tanssiaisiin, — sanoi Simone. Mutta hänen hyväntuulisuutensa kuulosti
ontolta.

Saavuttuaan lammastarhan majalle he kolkuttivat ovelle. Kukaan ei
vastannut, kukaan ei avannut. Vain laakson toisessa päässä koira alkoi
haukkua, ja toiset koirat vastasivat. Ja toverukset katsoivat toisiinsa
ajatellen, että koirat ilkkuivat heitä.

Simone tuuppasi voimakkaasti ovea, joka avautui. Näkyviin tuli eteinen,
sen oikealla puolella keittiö, vasemmalla pieni huone, ja perällä
kapeat kiviportaat, joita valaisi rautaristikkoinen ikkuna.

Ei näkynyt ketään. He kävivät sisälle ja Simone huusi:

— Hoi, isäntäväki!

Tähän vastasi ainoastaan hiljaisuus.

Talo oli autio, tyhjä ihmisistä. Huonekalutkin oli viety pois, ja
ainoastaan keittiössä kivisen tulipesän ääressä, jolla tuhkakasa
oli vaalennut, pari mustaa jakkaraa näytti surullisina, mutta
järkähtämättöminä odottavan sitä hirvittävää tapahtumaa, jonka pelko
oli pakoittanut isäntäväen lähtemään karkuun.




VI


Kesä oli pitkä ja kuuma. Sitten äkkiä lokakuun lopulla alkoi kylmä
aika. Usvat verhosivat jo pitkiksi käyneet yöt, ja Orthobenen
vuori sauhusi lakkaamatta Mariannan pihaa vastapäätä olevalla
taivaanrannalla. Itse kalliotkin näyttivät sulavan harmaiksi höyryiksi.
Ja Mariannan sydänkin menehtyi alakuloisuudessa. Aika kului — kului
turhaan.

Joulun lähestyessä satoi lunta. Jouluaattona Marianna istuutui
hetkeksi ikkunan ääreen. Laaksot ja vuoret, muuttuneina valkoisiksi
kuin marmori, ja vaalean taivaan alla hohtaen vieläkin valkoisempina,
näyttivät hänestä suurelta hautausmaalta. Hän tunsi hiljaisuuden
ja tuon kolkon kirkkauden erikoisesti keskittyneen hänen talonsa
ympärille; hänet valtasi ajatus, ettei talvi koskaan loppuisi.
Tuontuostakin kuului lyhyt kumea tömähdys. Se oli lumi, joka möhkäleinä
putosi lehtikujan puulastoilta.

Eivät karjatalon miehet edes tänä iltana tulleet tervehtimään.
Iltapäivällä Sebastiano oli tapansa mukaan käynyt epämääräisellä
tervehdyksellään, oli laskenut leikkiä palvelijattarelle, kehoittaen
häntä huolellisesti sulkemaan portin tuona yönä, koska »kolme Itämaan
viisasta» jo oli tulossa ja joukoittain varkaita samoili seudulla
haeskellen heitä, käyttäen hyväkseen kaikkea, minkä suinkin saivat
käsiinsä. Ja viimein hän huolellisesti pukien vaipan ylleen sanoi
lähtiessään serkulleen katsoen häntä silmiin:

— Tänä iltana ihailijasi aivan varmaankin tuo sinulle lihavan porsaan,
josta kai säästät minulle palan.

Näin hän kiusasi häntä salaviittauksillaan. Ehkä tuollaiset puheet
olivat pelkkää pilaa, mutta niillä oli se vaikutus, että Marianna tunsi
sydämensä rajusti sykkivän joka kerta kuin hänet näki. Kuitenkaan ei
Simonen nimeä koskaan oltu mainittu heidän keskusteluissaan.

Sebastianon mentyä Fidela sulki portin. Ilta näytti muodostuvan
surulliseksi molemmille yksinäisille naisille. Mutta olihan jouluaatto
aina ollut samanlainen, aina kaniikin ajoilta asti, joka meni kirkkoon
puoliyön aikaan palvelijan saattamana, sallimatta naisten liittyä
seuraansa tai kutsua jouluvieraita, ja kirkosta palattuaan hän
illallista syömättä vetäytyi huoneeseensa. Ei, Marianna ei koskaan
ollut huvitellut, ei edes kuusitoistavuotiaana.

Ilta-aterian jälkeen hän istui lieden ääressä; ja vaikka pesän punainen
hohde ympäröi häntä, hänestä tuntui kylmältä ja että hän yhä vielä oli
tyttö, joka yksin, salaa laskeutui yläkerrasta alas setänsä paluuta
odottamaan ja toivoi, että tämä toisi jonkun mukanaan, ja että hiukan
vietettäisiin joulua niinkuin muissa kristillisissä kodeissa.

Eräänä vuonna Simone oli saattanut kaniikin jouluyöjumalanpalvelukseen.
Mutta heidän palattuaan sieltä hän oli pyytänyt lupaa lähteä
illalliselle vanhempiensa luo, eikä Marianna siitä illasta muistanut
enempää.

Muuten hän ei mielellään muistellut sitä lyhyttä aikaa, jolloin
Simone oli ollut hänen palveluksessaan. Silloinen Simone oli ollut
toisenlainen, nöyrä kuin orja, muuan niitä monia surullisia kuvia,
jotka olivat kadonneet menneisyyden kehyksistä, kasvot, jotka olivat
uponneet kaivon pohjaan.

Lopetettuaan askareensa Fidela lukitsi oven ja istuutui hänkin valkean
eteen permannolle. Marianna katseli seinälle kuvastuvaa palvelijattaren
kotkamaista varjokuvaa ja sanoi katkerana:

— Mitä hauskaa saamme tänä juhlailtana, täti Fide!

— Se on sinun oma vikasi, Marianna; sinä et ole syntynyt huvittelemaan!

— Mitä minun sitten pitää tehdä? — hän kysyi, painaen alas päänsä,
vakavampana kuin mitä toinen luulikaan. — Entä te, oletteko koskaan
huvitellut?

— Minun kohtaloni ei ole ollut samanlainen kuin sinun, Marianna. Mutta
jos olisin ollut sinun asemassasi, en olisi suinkaan elänyt niinkuin
sinä.

— No sanokaa, mitä olisitte tehnyt!

Ja kun palvelijatar pidättyi vastaamasta, hän hermostui.

— Olisitte ottanut miehen, siinä kaikki, sen tahdoitte sanoa. Sekö
muka sitten on huvittelemista? Niin, ja jouluyönä hän olisi kutsunut
luokseen ystävänsä laulamaan, ja he olisivat päihdyttäneet itsensä. Ja
meidän tehtäväksemme, jotka olisimme tehneet työtä koko pyhän, olisi
jäänyt viinin laskeminen laseihin; siinä kaikki.

— Marianna, erehdyt! Järkevä mies, hyvä aviomies on jotain vallan muuta
vaimolleen.

— Ja mistä löydän tuon hyvän aviomiehen? Ei kukaan huoli minusta.

Silloin palvelijatar katsoi häneen soimaten.

— Älä pilkkaa Jumalaa. Sinä itse et huoli, Marianna. Olenhan minä
palvelijattaresi, eikä minun pitäisi puhua näin. Mutta tänä yönä
syntyi Kristus, ja hän sanoi, että kaikki olemme samanarvoisia hänen
edessään. Annahan siis minun sanoa sinulle yksi seikka, Marianna. Sinä
olet sulkenut sydämesi kuin lippaan. Ja mitä on sen sisässä? Sinä yksin
tiedät sen. Mutta siellä on jotain, mikä painaa mieltäsi.

Ensin Marianna oli kohottanut kasvojaan ylenkatseellisesti, ja hänen
silmäripsensä liikkuivat kuin linnunpoikasen hennot siivet. Mutta
äkkiä hän todella tunsi sydämellään painon, joka häntä ruhjoi, hänen
salaisuutensa nousi ylös kurkkuun ja tuntui tukehduttavan häntä.
Hän painoi päänsä vielä alemmaksi ja kuuma kyynelharso poltti hänen
silmiään: ne olivat rakkauden, nöyryytyksen ja epätoivon kyyneliä.
Sillä tuskin hän enää odottikaan. Ja hänen salaisuutensa ahdisti
raskaana hänen sieluaan kuin kuoleva, joka lepää sen henkilön sylissä,
joka häntä rakastaa ja toivoo hänen parantuvan, mutta tuntee hänen
kanssaan kuolonkamppauksen tuskia. Ja palvelijatar oli lukenut hänen
silmistään hänen salaisuutensa ja tiesi, että tuo nöyryytys oli sitäkin
suurempi, kun se oli hyödytön.

Joskus Marianna luuli vihaavansa Simonea. Miksi hän olikaan ilmestynyt
hänen elämäänsä? Simone oli vienyt hänen rauhansa, ylpeytensä, niinkuin
ryöstetään karitsat lammasnavetasta, ja sitten vetäytynyt piiloon
metsän tiheikköön.

Joka sunnuntai-aamu Marianna näki Simonen sisaret ryhmänä, ensin kaksi,
sitten taas kaksi, ja viimeksi vanhimman, ikäänkuin vartioimassa
toisia, liikkumattomina polvillaan paljaalla lattialla kirkossa, joka
aluksi oli tyhjä. Heillä oli yllään punaiset ja mustat vaatteet. Pään
ympäri oli kierretty leveä musta nauha, jonka lomitse pilkistivät
heidän läpikuultavan kalpeat kasvonsa. He rukoilivat kädet ristissä
sylissä, käsissä rukousnauha, joka liikkui hitaasti jäykkien sormien
välissä, ikäänkuin koneellisesti. Kaksi ensimmäistä ja kaksi
seuraavaa heistä oli siihen määrin toistensa näköisiä, että olisi
luullut heitä kaksoisiksi. Marianna polvistui takimmaisen viereen
ja kuvitteli olevansa heidän sisarensa. Hänen sydämensä sykkäili ja
koko hänen ruumiinsa värähteli kuin soittimen kieli halusta puhutella
noita nuoria naisia ja pyytää tietoja Simonesta. Kun he käänsivät
silmänsä tervehtiäkseen häntä, hän luuli näkevänsä Simonen silmät
kaukaa — unelmien ja kärsimyksen kaivon pohjasta. Mutta hän ei
rohjennut tiedustella heidän veljensä asioita ja poistui näennäisesti
tyynenä, sulkeutuneena rakkauteensa, joka päivä päivältä muuttui yhä
kirpeämmäksi suruksi.

Ei, jos Simone olisi tahtonut, ei häneltä olisi puuttunut tilaisuutta
eikä rohkeutta lähettää hänelle tietoja. Mies, joka todella rakastaa,
ei voi elää noin, kaukana ja vaiti kuin kuollut.

Monenmoiset levottomat ajatukset kalvoivat hänen sieluaan. Synkät näyt,
hirviömäiset kuin pilvet, jotka lakkaamatta nousivat vuorten takaa,
sukelsivat esiin mielen kätköistä. Sitten äkkiä kaikki seestyi. Simonen
sanojen muisto kosketteli hänen sydäntään kuin iloisen sään tuuli,
kuin aamutähden tuike, joka toi mukanaan toivon kirkkaan sarastuksen.
Se varmuus, että Simone oli palaava, sai hänet taas nostamaan pään
pystyyn, kuuntelemaan. Ja hän luuli kuulevansa hänen askelensa kaukaa,
maailman teiltä, ainoastaan häntä lähestyen.

Siinä hän varmaankin jo oli! Sillä nuo askelet lähestyivät todella,
palvelijattaren mutistessa jotakin, jota hän ei enää kuullut. Ne
askelet olivat lumen hiljentämiä. Mutta Marianna tunsi ne, ne olivat
nopeat, joustavat kuin villilampaan askelet vuorilla.

Jos se oli kuvittelua, se oli joka tapauksessa niin voimakas, että hän
ponnahti pystyyn ja tuki itseään kädellä seinään, jotta ei kaatuisi.
Sitten hän astui muutaman askelen ovea kohti, ja kun palvelijatar
kiiruhti avaamaan ja astumaan ulos edellä, Marianna tarttui häneen ja
pakoitti hänet pysähtymään.

— Täti Fidela, minä tahdon avata... tuli sieltä sitten kuka tahansa.
Täti Fidela, tehkää minulle mieliksi.

Hänen kelmeät kasvonsa, hengästyksensä ja rukoileva äänensä ilmaisivat
paremmin kuin selvät sanat, kuka oli se henkilö, joka seisoi portin
takana.

Fidela yritti vielä vastustaa, hän kun vaistosi, että emäntänsä
odottama henkilö oli vihollinen.

— Marianna, pidä varasi! Olemme kaksi yksinäistä naista.

Ensi kerran niin monen orjuusvuoden aikana Marianna nousi vastarintaan.
Intohimo antoi hänelle melkein raa’an voiman, hän veti palvelijattaren
yläkerran portaille asti, ja hiljaisuudessa ja pimeässä hänen äänensä
kaikui outona, käheänä, käskevänä:

— Menkää tiehenne. Minulla on määräämisvalta tässä talossa.

Hän ei koskaan jäljestäpäin voinut unhoittaa palvelijattaren askelten
kolinaa, kun tämä nousi ylös portaita ja kulki huoneiden läpi. Hänestä
tuntui kuin koko talo olisi järkkynyt hänen yläpuolellaan uhaten häntä
kuin raskas paino, jota hän turhaan koetti väistää.

Hän palasi ulos, mutta ei avannut porttia heti. Hän miltei pelkäsi
avata. Hiljaiset, melkein epäröivät kolkutukset kaikuivat portin takaa.
Nöyrä ääni kutsui kahteen kertaan: »Marianna, Marianna?» ja tuntui
soimaavan epäröimisestä, viipymisestä.

Silmänräpäyksen kuluttua pitkäaikainen suru ja talvi lakkasivat. Niiden
sijaan tuli tuo yö vuoristossa, kuutamossa ja satakielien laulaessa.
Silloin tuntui portti aukenevan itsestään, salaperäisen voiman
sysäyksestä, joka poisti kaikki esteet rakastavien tieltä. Simone
ilmestyi hänen eteensä kookkaana, tummana, vaippa lumen verhoamana kuin
vuoren huippu. Hän astui pihaan varmana, niinkuin entisaikaan, kun
oli palannut lammasnavetasta tai keskiyön-messusta, ja astui suoraa
päätä keittiöön. Hän katsoi ympärilleen, nähdäkseen olivatko he yksin;
sitten hän riisui vaipan hartioiltaan ripustaen sen seinälle lähelle
pesää, niinkuin oli tehnyt ollessaan talossa palvelijana, irroitti
käsivarreltaan kostean ja täyteläisen repun, kyyristyi asettamaan sen
permannolle ja kohosi jälleen pystyyn silmät säteillen ilosta.

— Marianna! Olen siis täällä.

Ja pudistaen päätään ikäänkuin ravistaen siitä kosteuden, mutta myös
kuin sanoakseen hänelle: Minä se todella olen — hän tarttui Mariannan
käsiin kylmästä kohmettunein käsin.

He katselivat toisiaan vaieten. Marianna vapisi, hänen säärensä
notkuivat. Hänestä tuntui kuin Simone olisi kietonut hänet katseillaan
ja kuin heidän kätensä eivät enää koskaan hellittäisi toisiaan. Ja
hänen tahtonsa suli täydelleen nuoren miehen edessä, niinkuin hänen
mukanaan ulkoa tullut lumi oli sulanut tulipesän liekin hehkusta.

       *       *       *       *       *

Hellittämättä hänen käsiään Simone astui askelen taaksepäin paremmin
nähdäkseen hänet, sitten hän katsahti käytävän oveen päin ja nauroi
hiljaa, taas tehden tuon lapsellisen, pyörivän päänliikkeen. — Täti
Fidela puhuu totta, taloon on tänä yönä tullut rosvoja!

Tämä riitti herättämään Mariannan jälleen todellisuuteen.

— Minähän olen talossa emäntä, eikä hän, — sanoi Marianna ääni
vakavana, koettaen irroittaa käsiään. — Hellitä, Simone, ja sano mitä
olet tuonut minulle. Päästä käteni, — hän pyysi kovemmalla äänellä,
tempautuen irti, tuntiessaan nuoren miehen olevan niin lähellä, että
hänen henkäyksensä tunki hänen suuhunsa.

— Mitäkö olen tuonut sinulle? Kas tässä, — hän sanoi äkkiä vapautuen
ujoudestaan; ja laskeuduttuaan polvilleen hän veti esiin repusta
verestä kostean mytyn. — Älä luule, että se on varastettu porsas! Se on
kaatamani nuori metsäsika.

Marianna katseli seisoaltaan kiitollisena ja liikutettuna. Lisäksi
hän tunsi sääliä ja hellyyttä kuin lapsen antamasta lahjasta:
vaatimattomasta, mutta vilpittömin mielin annetusta lahjasta.

Simone avasi hellan kivillä verisen kääreliinan. Metsäsian punaihoinen
porsas, jonka vatsa oli tyhjennetty ja täytetty myrtinlehdillä, oli
siinä nähtävänä. Sen suu oli auki, siitä törröttivät esiin pitkät
torahampaat, ja se näytti vielä tahtovan puraista kuolontuskansa
kouristamana. Marianna tarttui kääreliinaan sen kulmasta ja laski
lahjan pöydälle, sitten hän pyyhki veriset sormenpäänsä ja istuutui
valkean ääreen, pyytäen päännyökkäyksellä Simonea istuutumaan hänen
viereensä.

— Suuri kiitos, — hän sanoi ääni tyyntyneenä ja pannen kädet ristiin
syliinsä. — Istuhan, Simone. Oletko käynyt äitisi luona?

— Kyllä kävin. Hän voi yhä vielä pahoin; sisareni eivät edes tahtoneet
päästää minua sisälle. Kävin siellä, — hän jatkoi, ujona ja epävarmana,
tarttui jälleen hänen käteensä, Mariannan hiukan vastustellessa, ja
puhdisti etusormen ja peukalon välissä hänen sormensa, johon vielä oli
jäänyt veritahra.

He vaikenivat, katsomatta toisiinsa: he ajattelivat samaa asiaa, ja
tiesivät sen. Ja Marianna alkoi ensiksi puhua siitä. Hän hellitti
kätensä ja kysyi puoliääneen:

— Sanoitko äidillesi, että aioit käydä täällä?

— Sanoin sen hänelle, Marianna.

— Siinä teit oikein, Simone. Ja mitä hän sanoi?

— Hän sanoi, että en tekisi sinulle pahaa. Pane merkille tämä,
Marianna: Tarkkaan omantuntoni ääntä. Sentähden en ole tullut
aikaisemmin. Marianna, kuulehan minua, kautta uskoni! Pelkään tekeväni
sinulle pahaa, ja toverinikin puhuu minulle siitä. Ja kuitenkaan en ole
voinut vastustaa kaihoa nähdä jälleen sinut... Ja sinä? Odotitko minua?

Marianna vaikeni. Hän tunsi sydämensä paisuvan ja kurkkuansa
kuristavan. Todellisuus ei ollut koskaan ilmennyt hänelle niin selvänä
kuin tänä unelmanomaisena hetkenä. Hän tiesi, että hänen ja Simonen
kohtalo riippui yhdestä ainoasta sanasta, ja hän koetti olla sitä
lausumatta. Estihän häntä kaikki sitä sanomasta. Mutta silti hän ei
voinut valehdella.

— Myönnän sen, odotin sinua.

Ja hän veti pois kätensä hänen kädestään ja kumartui kuin edesvastuunsa
painamana. Mutta Simone näytti muuttuneelta. Hän oli noussut ja katseli
ympärilleen silmät säihkyen.

— Sinä odotit minua! Tein siis hyvin, kun tulin. Ja nyt?

Marianna vastasi epämääräisellä kädenliikkeellä.

— Nyt olemme täällä yhdessä.

— Yhdessä, — hän toisti. Mutta kolmannen kerran he vaikenivat,
ikäänkuin olisivat olleet kaukana toisistaan ja kuin ei heillä enää
olisi ollut toisilleen mitään sanottavaa.

— Yhdessä! — ajatteli Simone, allapäin, voimattomuutensa nöyryyttämänä.
— Mitä hyödyttää, että olemme yhdessä, jos en pääse häntä likelle? Mitä
teen täällä?

— Yhdessä, — ajatteli Marianna, jäykistyen ylpeyteensä. — Onhan turhaa,
että olen häntä niin kauan odottanut. On turhaa, että hän on tullut,
jollei hän rakasta minua samanlaisella rakkaudella kuin minä häntä.

Mutta ei hän itsekään tietänyt, millainen tuo rakkaus oli. Saattoiko
hänen ja Simonen välillä olla muu kuin yhdenlainen rakkaus, joka oli
täynnä surua ja vailla kaikkea toivoa. Marianna oli odottanut kuukausia
ja Simone oli vaeltanut kauan, ennenkuin saapui. Ja kuitenkin hänen
odotuksensa ja toisen vaellus olivat olleet turhaa, jos ylpeys vielä
eroitti heidät.

— Mitä olet tehnyt koko tänä aikana, jolloin emme ole toisiamme
nähneet? — kysyi Marianna lopulta.

Simone näytti epäröivän, epäilevän, sitten hän hymyili.

— Mitäkö olen tehnyt? No niin, kerron sinulle kaiken, jos tahdot
kuunnella.

Hän kertoi seikkailun papin lammastarhassa ja miten he muun ajan olivat
eläneet toverin kanssa melkein aina piileskellen luolassaan, tehden
mitättömiä ryöstöretkiä, puhuen joutavia, laulaen ja nauraen yhdessä.
Syksyllä oli Costantino sairastunut. Hän oli ollut matkalla vuoren
rinteellä olevaan pieneen kirkkoon rukoilemaan; ja hän oli luullut,
että häntä ajettiin takaa kuin hirveä. Kun hän ei ollut tahtonut panna
toveriaan vaaralle alttiiksi, hän ei palannut heidän tyyssijaansa, vaan
vietti yön ja seuraavan päivän Olzain tienoilla olevan laakson pohjukan
rotkossa. — Ja kolmen päivän kuluttua näin hänen palaavan kuolemanleima
kasvoissa. Hänessä oli ankara kuume ja keuhkotulehdus, ja hän puhui
lakkaamatta paosta. Panin hänet makaamaan lämpimille vuodille, sytytin
valkean useaan paikkaan lähelle häntä, tartuin lujasti hänen käsiinsä
ja istuin hänen leposijansa ääressä viikonpäivät. Hikoilin hänen
kanssaan, jumal'avita, ja hourin hänen kanssaan. Hänestä tuntui yhä
vain, että hän pakeni, ja että minä pakenin hänen kanssaan. Kun hänen
tilansa sitten vähän parani, läksin hänen äitinsä luo, joka tuli
mukaani ja jäi luoksemme kolmeksi päiväksi. Tämä teki sairaalle hyvää
ja paransi hänet.

Sitten kävi meillä, eräänä kuluneen marraskuun päivänä, niin, siitä on
ehkä viisi viikkoa,... Bantine Fera...

Hän lausui tämän nimen matalalla äänellä, ikäänkuin kunnioittavasti,
mutta myös arkaillen ja ylpeillen. Ja hän katsahti heti Mariannaan,
nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät häneen. Marianna
kuunteli tyynenä, kasvot käsien peitossa. Bantine Feran nimi ei
näyttänyt hänestä olevan merkillisempi eikä hirvittävämpi kuin
Costantino Moron nimi. Molemmat loivat vain vähän enemmän varjoa hänen
sydämensä pohjaan. Ja tämä loukkasi Simonea.

— Tiedätkö, kuka Bantine on? Hän on uskalias, jopa julmakin, jos
niikseen tulee. Mutta hän on minuun kiintynyt; niin, hän tahtoo
parastani kuin veli. Hän siis tuli ylös luolaamme... Toisen kerran hän
silloin kävi hakemassa minua.

Äkkiä hän vaikeni. Kun Marianna ei oivaltanut Bantine Feran luolassa
käynnin tärkeyttä, oli tarpeetonta kertoa jatkoa. Mutta myös
epämääräinen epäluulon tunne katkaisi hänen puheensa. Hän puhui
sentähden toisista pikkuseikkailuista, mutta tämäntästä uuden toverin
nimi palasi hänen huulilleen.

Marianna kuunteli, yhä pysyen kumarassa. Kun Simonen selostus oli
lopussa, hän nosti silmänsä; ne olivat niin surulliset ja vakavat, että
Simonen kasvot synkistyivät.

— Sinä näytät kovin paheksuvalta.

Vastaamatta Marianna kysyi:

— Entä, jos tuo vanha nainen olisi ollut siellä?

— Mikä vanha nainen?

— Lammastarhan vanha nainen.

Simone tunsi tarvetta purskahtaa nauruun joka kerta, kun tuo
lammastarhan seikkailu johtui hänen mieleensä. Hän naurahti nytkin ja
tarttui Mariannan käteen, painaen sitä sydämelleen.

— Oletko ehkä mustasukkainen lammastarhan vanhalle naiselle? Jos hän
olisi ollut siellä, olisimme tanssittaneet häntä, sen vannon, siinä
kaikki. Marianna, minä kammoan verta. Etkö nähnyt, kuinka pyyhin
veren sormestasi? Mutta sinä et luota minuun, sinä paheksut minua. No
niin, katso minua, — hän sanoi kääntyen kokonaan hänen puoleensa ja
pahoittaen hänet nousemaan; — katso minua kasvoihin! Näytänkö minä
sinusta pahantekijältä? Ja jos luulisit minun olevan pahantekijän,
voisitko pitää minusta?

— En voisi, — vastasi Marianna joutuin.

— Katso siis minua. Mutta älä katso oudoksuen. Minä olen voittava
kaiken kuin sodassa. Menisinpä vankilaankin, jos se on välttämätöntä.
Otetaanhan sodassakin vankeja. Ja sitten olisin vapaa ja rupeaisin
taas sinun palvelijaksesi, pehmittäisin maan jalkojesi alla, ettei se
olisi jaloillesi kova. Mitä muuta tahdot minulta? Sano, mitä vaadit
minulta. Ennenkuin olin jälleen nähnyt sinut, vankila, kuolema ja
helvetti olivat minulle yhdentekevää. Tai tahdoin aina elää keskellä
kiviä ja kallioita kuin metsäsika. Mitä välitin minä muusta. Niin.
Ja odotin aikaa ja tilaisuutta tullakseni rikkaaksi ja voidakseni
auttaa omaisiani. Kaikki muu oli minusta arvotonta. Mutta nyt kaikki
on muuttunut. Kun Costantinon äiti kävi luonamme, äiti ja poika
rukoilivat, ikäänkuin rotko olisi ollut kirkko. He lukivat rukouksiaan
tuulen humistessa. Marianna, vakuutan sinulle, että minä olin
lyyhistynyt rotkon perälle, enkä liikuttanut huuliani, mutta rukoilin
heidän kanssaan. Tällaiseksi sinä olet tehnyt minut, olet puhaltanut
minuun jälleen lapsen mielen! Tällainen olen nyt, Marianna! Katso minua!

Ja Marianna katseli häntä silmät niin kosteina kaihosta, että Simonen
mieleen muistui luolan läheisessä pensastossa oleva lähde. Ja hän
tuntui sukeltavan ja vaipuvan tuohon veteen ja kuolevan siihen. Hän
nojasi päänsä Mariannan poveen ja vaivutti sen sitten hänen syliinsä,
ikäänkuin olisi äkkiä nukahtanut. Ja Marianna muisteli heidän ensi
kohtaamistaan, satakielen laulua, joka puhdisti yötä ja tuntui
karkoittavan heidän läheltään kaikki pahat henget. Ja hän painoi
käden silmilleen riisuakseen sen ylpeydenverhon, joka eroitti heidät
toisistaan.

Niin tuo verho raukesi, eroittava seinä luhistui. Nyt hän näki selvästi
sen Simonen, jota hän hartaasti oli odottanut, Simonen, joka oli
vaeltanut pitkän vaivalloisen taipaleen saapuakseen hänen luokseen.
Lepuuttaessaan päätään Mariannan sylissä hän todella oli saanut jälleen
lapsen mielen — viattoman lapsen, jolle äiti neuvoo oikeata tietä.

Silloin ei Mariannassa enää ollut häpeää, ei pelkoa, ei ylpeyttä.
Hän tunsi vain vastuunalaisuutta, joka häntä melkein peloitti. Mies
oli tuossa hänen jalkojensa juuressa. Hän saattoi katkoa hänet
kuin kukkasen, käyttää häntä aseenaan. Vain muutama sana, ja hänen
kohtalonsa oli muuttuva.

Hän siis epäröi, eikä puhunut. Hän hyväili sormillaan hänen kosteita
hiuksiaan ja heikko väristys järkytti hänen polviaan hänen päänsä
painon alla.

— Nouse, — hän sanoi lopulta. — Tiedät mitä sinulta odotan, Simone. Älä
luule, että tahdon sitä pelosta. Tahdon, että sinä todella vapaudut
kaikesta syyllisyydestä, että peset sielusi puhtaaksi kuin kasvosi
lähteessä. Niinkuin olen odottanut sinua kuusi kuukautta, odotan
sinua kuusi vuotta, mutta sinun tulee palata luokseni kuin uudesti
kastettuna. Niin kauan kuin harhailet kuin Lucifer karkoitettuna
taivaasta, pahahenki on seuranasi. Se on pukeutuva ihmishahmoon
imeäkseen vertasi, oli se sitten Costantino Moro tai Bantine Fera tai
joku muu, mutta se on sittenkin pahahenki, ja väliin se on oleva sinua
niin lähellä, että se tuntuu olevan sisälläsi.

— Se on totta! — sanoi Simone syvästi huoaten.

— No niin, Simone, täytyy paeta pahaahenkeä. Sinun tulee sulkeutua kuin
luostariin, rangaistusta ja katumusta varten. Mutta ensin sinun tulee
tarkoin tutkia omaatuntoasi ja noudattaa neuvoani, jos oma tahtosi sen
täydellisesti hyväksyy.

— No niin, olkoon niin, jos sinä niin tahdot, — näin hän alkoi, mutta
pelkkä todellisuuden henkäys jääti häntä uudelleen, ankarammin kuin
lumimyrsky, joka oli seurannut häntä vuorilta. Hän näki edessään
Bantinen eläimellisen suun ivahymyn ja epäröi, tokko antaisi lupaustaan.

Ne olivat tuskallisia hetkiä, joiden kuluessa molemmat sielunsa
himmeimmässä sopukassa toivoivat, että taas olisivat kaukana
toisistaan, ja ajattelivat, että parasta olisi ollut, jos eivät koskaan
olisi toisiaan nähneet.

Marianna sanoi ääni hiukan painuksissa:

— Simone, sinun ei pidä luvata mitään, jos ei omatuntosi sano sinulle,
että voit pitää sitä.

Simone huokasi taas syvään, ikäänkuin olisi ollut hengästynyt. —
Tunnustele sydäntäni, Marianna. Se tuntuu pakahtuvan. Niin, lähdenpä
vankilaan. Sitähän sinä tahdot. Mutta minäkin tahtoisin olla varma
sinusta. En pelkää edes kuolemaa. Kertahan täytyy kuitenkin kuolla.
Mutta tahtoisin olla varma sinusta.

— Mitä minun siis tulee tehdä, jos et usko sanaani?

He kumartuivat yhdessä valkeaa kohti, vaieten, ikäänkuin tutkien
hiilloksen kuvioista kohtaloansa. Molemmat ajattelivat taas samaa,
mutta eivät rohjenneet sitä lausua.

— Minäkään en tahdo tehdä sinulle vääryyttä, sanoi Marianna lopulta
hiljaa. — Minullakin on omatunto, enkä tällä hetkellä tiedä, teenkö
sinulle hyvää vai pahaa, neuvomalla sinua menemään vankilaan. Ja jos
sitten kadut? Oletko todella varma siitä, ettet ole tehnyt niin paljon
pahaa, ettei sinua tuomita useiden vuosien rangaistukseen?

— Pitkän vankilarangaistuksen vaaraa ei ole olemassa, jos oikeutta
noudatetaan. Mutta minulla on vihamiehiä, ja minua syytetään
rikoksista, joita en ole tehnyt. Kuitenkin vannon sinulle, Marianna,
vannon sinulle äitini kautta, etten häntä enää näe, jos valhettelen. En
ole koskaan vuodattanut ihmisen verta.

— Älä luule, etten tiedä, miten vakavaa se on, jota sinulta vaadin,
Simone. Sen tiedän, ja tiedän myös, mitä sinä minulta vaadit
korvaukseksi. Olemme siis yhdenarvoiset, niin Simone, olemme
yhdenarvoiset.

Marianna hulmahti punaiseksi sormenpäitä myöten ja alkoi väristä.

— Ei siis ole muu neuvona: antakaamme vihkiä itsemme avioon.

Simone kavahti pystyyn jäykkänä, säikähtyneenä riemusta. Hän tarttui
Mariannan käsivarteen ja käänsi hänet kokonaan puoleensa. Hän koetti
puhua, mutta ei voinut. Ja hän alkoi hiljaa nauraa, kuin olisi joutunut
järjiltään.

Marianna pelästyi; hän katsoi Simoneen ja sai takaisin mielenmalttinsa.

— Älä naura, älä naura noin!

— Tiedän, tiedän... sehän on vakava asia. Suo anteeksi, — hän virkkoi
nöyränä.

Sitten Simone ajatteli, mitä muuta voisi sanoa hänelle, tuottaakseen
hänelle iloa, palkitakseen häntä. Mutta hän ei keksinyt mitään. Hän
luuli jo luvanneensa hänelle kaiken ja antaneensa kaiken. Hänen
päähänsä juolahti ajatus avata valtasuonensa ja antaa verensä valua
Mariannan jalkoihin, sillä kiitollisuuskin tuntui selittämättömän
raskaana painavan häntä.

Lopulta hän huudahti:

— Marianna, tahdon tulla kunnon ihmiseksi. Saat nähdä, että tästälähin
olen toinen.

Sitten hän hajoitetuin sormin painoi hänen kylkiään, ikäänkuin paremmin
lähestyäkseen häntä, kohotti häntä hieman maasta kuin viinimaljaa,
josta tahtoi juoda, ja painoi suudelman hänen huulilleen.




VII


Leväten vuoteessaan Mariannalla oli taas, samoin kuin ensi kohtaamisen
jälkeen karjatalossa, se tunne, että hän oli uneksinut. Ja kuitenkin
hänen sydämensä sykki vilkkaasti, ja hän tunsi itsensä kevyeksi kuin
olisi saanut siivet lähteäkseen lentoon.

Kuu ja lumi valaisivat huonetta. Kirkonkello kaikui ulkona ennen
auringonnousua kiihtyvässä pakkasessa; se kalkahti tiheään ja kirkkaana
kuin jään peittämälle katolle putoilevat lasipuikot. Kello kutsui
aamumessuun, ja hän kuuli Fidelan liikkuvan portaiden yläaskelmalla
ja sitten astuvan niitä alas, valmistuen lähtemään kirkkoon. Marianna
kuunteli hänen askeliaan tuntien epämääräistä pelkoa — pelkoa siitä,
että äkkiä näkisi hänen astuvan huoneeseen, leuka pistäen esiin
mustan myssyn nauhojen alta, pyöreät silmät ankaroina, vaieten ja
vihamielisenä. Olihan hänen salaisuutensa, samoin kuin kaikki muukin
nyt palvelijattaren vallassa.

Parasta oli siis sanoa tuo salaisuus hänelle täydelleen, uskoa hänelle
sielunsa avain. Lisäksi hän ajatteli, että mairittelemalla häntä
luottamuksellaan, hän voisi saada häneltä apua vaikeana hetkenä.

Hän nousi vuoteesta, avasi oven ja kutsui hiljaa. Kun Fidela sitten
astui sisään kynttilä kädessä, valmiina lähtemään aamumessuun, puettuna
tummaan pukuunsa, rauta-anturakengät jalassa ja rukousnauha ranteella,
Marianna pakeni takaisin vuoteeseen ja peitti lapsellisesti kasvonsa
raidin liepeellä.

— Fidela, minulla on jotakin sanottavaa sinulle. Luonani kävi mies
viime yönä.

Ja tämän sanottuaan hän paljasti punoittavat kasvonsa, johon säkenöivät
silmät loivat oudon rohkeudenilmeen.

— Älä häikäise silmiäni tuolla kynttilällä, — hän sanoi kääntäen
päätään pieluksella. En ole vielä sanonut sinulle kaikkea. Se mies,
joka kävi täällä viime yönä, on minun sulhaseni.

Palvelijatar asetti kynttilän pesukaapille ja kääntyi vuoteeseen päin,
odottaen, että emäntänsä jatkaisi.

Ja hän jatkoi:

— Hän on sulhaseni.

Ja hän kohosi istumaan vuoteessa, säikähtyneenä siitä, mitä sanoi,
mutta päättäneenä sanoa kaiken.

— Hän on köyhä, minua nuorempi, sanalla sanoen mies, jonka kanssa en
voi mennä naimisiin julkisesti. Ei hänellä tosin ole mitään pidättäviä
siteitä. Mutta silti emme voi solmia aviota samoin kuin muut ihmiset.
On kuitenkin välttämätöntä, että, menemme naimisiin, sielujemme
pelastuksen vuoksi, ja myös hänen elämänsä pelastamiseksi. Jos niin ei
tapahdu, Fidela, saatamme kuolla kuolinsynti omallatunnollamme. Kuule
siis, luotan sinuun kuin mieheen, Fidela. Sinä et saa puhua tästä.
Olemmehan päättäneet solmia salaisen avioliiton. Tämän tahdoin sanoa
sinulle.

Palvelijatar katseli häntä näyttämättä hämmästyneeltä. Hän vain hiukan
hermostuneesti kohenteli rukousnauhaansa ranteen ympärille.

— Kuka tuo mies on?

— Hän on palvelija, nimittäin hän oli palvelija muutama vuosi sitten.
Minäkin olin palvelijatar, ja niin me tutustuimme toisiimme.

— Sinäkö muka olit palvelijatar, Marianna?

— Niin, mikä muu kuin palvelijatar minä olin tässä talossa? Ja tuon
miehen sinä tunnet; se on Simone Sole.

— Marianna, oletko sairas?

Marianna oikaisi selkänsä suoraksi, olkapäät paljaina, ja painaen
raitia rintaansa vasten. Hän hengitti raskaasti, ja ojensi uhmaten
kasvojaan eteenpäin.

— Niin, niin, minä Marianna olen tehnyt kaiken tämän. Te olette
sulkeneet Mariannan kuin rahan lippaaseen, mutta hän on paennut siitä.
Niin, menen vaimoksi palvelijalle, rosvolle, mitä se sinua liikuttaa.
Hän ei ainakaan ole kiintynyt minuun omaisuuteni vuoksi. Niin, niin,
menen naimisiin hänen kanssaan, sillä saan vapaasti määrätä omat tekoni.

Fidela lähestyi häntä, laski kätensä hänen olalleen ja näytti
suojelevan häntä varjollaan.

— Marianna, — hän sanoi oudon hellästi, ikäänkuin todella olisi
puhutellut sairasta — sinä olet emäntä talossa, ei kukaan sitä kiellä.
Sinä voit avata ja sulkea. Minulla ei ole oikeutta sinua tuomita. Kysyn
sinulta vain: Etkö ajattele isääsi?

— Isälläni ei enää ole määräysvaltaa minuun. Hän oli käskijäni
lapsuudesta alkaen. Hän menetteli minun suhteeni niinkuin parhaaksi
näki. Nyt se riittää.

— Ja kuitenkin on velvollisuutesi mainita se hänelle. Miksi sanot sen
minulle, palvelijallesi?

— En, en sano sitä kellekään muulle, Fidela! Sanoin sen sinulle, koska
olet täällä ja näet, mitä minä teen, enkä tahdo, että arvostelet minua
väärin.

— En minä sinua arvostele. Voithan ajaa minut talosta ja menetellä
mielesi mukaan.

Marianna laski päänsä pielukselle. Väristys tuntui hänen selässään. Hän
näki palvelijattaren varjon pimentävän vuoteen ja luisevan ja vahvan
käden painavan olkaansa. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut puun tai
kallion varjossa, siihen paenneena myrskysäällä. Hän tunsi Fidelan
kookkaan ruumiin lämmön ja muisti lapsena vietetyt yöt, ullakkohuoneen
vuoteen, ahdistuksen ja ilon siitä, että oli palvelijattaren
läheisyydessä.

Eihän mikään ollut muuttunut siitä ajasta. Hän kuvitteli vielä
olevansa lapsi. Sama ullakon salaperäisyys vallitsi hänen nykyisessä
makuuhuoneessaan, jossa hän varttuneena naisena asusti. Tarujen
henkilöt olivat ruumiillistuneet, selittämättömät seikat olivat
pukeutuneet havainnollisiin muotoihin, ja silti kaikki oli yhä vielä
salaperäistä.

Molemmin käsin hän tarttui Fidelan hänen olkapäällään lepäävään
Käsivarteen, kuin oksaan nojaten, ja painoi siihen huuliaan,
tukahduttaakseen nyyhkytyksensä.

— En oikein tiedä, miten tämä on tapahtunut, — hän sitten sanoi
hilliten itseään; — olen tyytyväinen siihen, mitä olen tehnyt, mutta
pelkään. Tuntuu siltä, kuin alati näkisin unta ja kuin joku käsi
johtaisi minua. Se johtaa minua, mutta seuraan sitä, sillä se on minun
tahtoni mukainen. Olen ajatellut kaikkea, enkä peräydy askeltakaan,
vaikka isäni pelastaminen olisi kyseessä. Se on minun kohtaloni,
Fidela! Turhaan vastustat minua, turhaan puhut. Se on minun kohtaloni.

Hän oikaisi itsensä taas vuoteelle ja huokasi kuin vapautuneena
taakasta.

— En ole ummistanut silmiäni viime yönä. Nyt olen väsynyt ja tahdon
nukkua, — hän mutisi, jälleen peittäen kasvonsa.

Fidela kumartui hänen ylitseen.

— Marianna, sinä olet tämän talon valtijatar ja voit menetellä niinkuin
tahdot, mutta kun uskoit salaisuutesi minulle, voit kuunnella neuvoani.
Pyydä isääsi tulemaan tänne ja avaa hänelle sydämesi. Me olemme kaikki
sokeita, Marianna, ja tarvitsemme toinen toisemme tukea. Olethan sinä
harras kristitty ja tunnet Herran käskyt. Ja isä on aina isä.

Marianna tunsi miten Fidelan karkea käsi kosketteli hänen raidin
peittämiä kasvojaan, tehden siinä ristinmerkin, niinkuin hänen tyttönä
ollessaan, karkoittaakseen pahat ajatukset. Hän muisti sen kauhun
tunteen, joka oli vallannut hänet tuona yönä vuoriston karjatalossa
Simonen ensi katseesta, mutta hän ei muuttanut päätöstään.

— Anna minun nukkua. Olen väsynyt, ja päätäni särkee. Sitten annan
sinulle vastauksen.

Palvelijatar oli itsepäinen:

— Salli minun lähettää kutsumaan isääsi. Sitten olen rauhallinen.

— No lähetä hänelle sana, — sanoi Marianna viimein väsyneenä.

Jäätyään yksikseen hän tunsi sisällistä rauhaa. Nyt, kun hänen
salaisuutensa oli puhjennut esiin hänen sisimmästään, hän tunsi itsensä
vapaammaksi ja vahvemmaksi. Hänestä tuntui kuin hänen salaisuutensa
olisi levännyt hänen povellaan kuin vastasyntynyt lapsi; ja hän nukahti
sen viereen.

Tällävälin palvelijatar meni aamukirkkoon.

Hän oli sulkenut portin kahteen kierrokseen ohut katkeruuden hymy
ankaroilla huulillaan. Hän ei mistään hinnasta olisi pettänyt
emäntäänsä, mutta mietti keinoa pelastaakseen hänet. Hänen käsityksensä
oli, että Marianna oli sairas, päähänpiston riivaama. Se oli
karkoitettava. Jos kaniikki vielä olisi ollut elossa, hän olisi voinut
raamattu kädessä manata pois sen hirvittävän kirouksen, joka uhkasi
taloa. Mutta heitä oli siellä vain kaksi yksinäistä naista, eikä hän
toivonut suuria Berte Sircan avusta. Jos hänen antoi hääriä keskellä
hiehojaan, paimenen työkaluineen, hoidellen maitoa ja juustoja, niin
hän täytti velvollisuutensa tunnollisesti. Mutta jos hän joutui
vastapäätä toista miestä, jos hänen eteensä osui jokin elämän vaikeus,
niin hän varisi maahan kuin lehti tuulessa.

Ja silti oli välttämätöntä kutsua hänet. Ja jotta hän malttaisi
jättää navettansa tänä lumisena kylmänä vuodenaikana ja tempautua
irti elukoiden vaalimisesta ja niiden suojelemisesta kylmältä,
täytyi lähettää hänelle sana, että asia oli kiireellisen tärkeä.
Tehtyään tämän Fidela seurasi rauhoittuneempana jumalanpalvelusta.
Hän ei koskaan kääntynyt Jumalan puoleen pyytämään apua erityisissä
tapauksissa. Jumala voi auttaa meitä sairaudessa ja jokapäiväisten
tarpeiden tyydyttämisessä. Mutta kun tulee sellainen onnettomuus, kuin
tämä Mariannan, se on johtunut omasta viasta. Sellaisessa tapauksessa
Jumala voi suorastaan kieltää apunsa. Fidela muisti, miten oli
kauhuissaan avuksihuutanut Jumalaa tuona yönä poloisen isäntäväkensä
ullakolla. Jumala ei ollut häntä kuullut, ei ollut auttanut.
Korvaukseksi Herra myöhemmin oli suonut hänelle voimia palvella toisia
koko ikänsä, pahasti kärsimättä heidän suruistaan ja itse ollen
vapaa suruista, sanalla sanoen, hän oli voinut ansaita leipänsä ja
leposijansa ja auttaa isäntäväkeään. Oikeastaan hän harrasti Mariannan
asiaa sentähden, että katsoi sen palvelijan velvollisuudekseen. Hänen
emäntänsä suru ja intohimo eivät häntä hellyttäneet; mutta täytyi
auttaa emäntää. Jos hän olisi sairastunut, Fidela olisi lähettänyt
noutamaan lääkäriä. Samalla tavoin hän nyt lähetti noutamaan Berte
Sircaa.

Kun hän palasi, Marianna vielä nukkui. Hän nousi myöhään sinä päivänä
ja läksi hänkin kirkkoon. Sieltä hän kotiutui kalpeana ja alakuloisena,
eikä koko päivään puhunut mitään. Hän vältti Fidelan seuraa, ikäänkuin
olisi hävennyt, ja illan tultua hän istuutui lieden ääreen, odottaen
yötä.

Tultuaan takaisin sisälle porttia sulkemasta Fidela luuli näkevänsä
hänen hymyilevän. Ja hänkin hymyili tuota hymyään, joka loi
hänen ankariin kasvoihinsa hohteen, mikä muistutti kuun valoa
harmaakivikalliolla.

— On turhaa, että lukitset portin, — sanoi emäntä, hiukan
kiusoittuneena ja ivallisena, — täytyy kuitenkin jälleen avata, sillä
hän palaa. Hän lupasi ja tulee varmasti.

Palvelijatar istuutui sanaakaan virkkamatta. Muutamaan hetkeen
ei lämpöisessä ja suljetussa keittiössä kuulunut muuta kuin
lumimöhkäleiden tömähdys, joita jatkuvasti putoili lehtikujan säleiltä.
Ja samalla valkean liekit, luoden valoa ja varjoja seinille, tuntuivat
kuvastavan niihin molempien naisten epämääräistä levottomuutta.

Myöhemmin kuului kaukaa askelia ja ääniä, mutta ne tulivat etäisestä
maailmasta, joka oli eristetty Mariannan olinpaikasta.

— Näet, — hän virkkoi pitkään vaiettuaan, — ettei isäni tule. Huomaat,
että vaikka olisin sairas, hän ei silti rientäisi tänne. Hän rakastaa
enemmän elukoita.

— Huolehtiminen toimeentulosta on elämässä tärkeä asia. Ja hoitaahan
hän sinun omaisuuttasi.

— Niin, yhä vain omaisuus ja omaisuus, ei mitään muuta! Enkö ole aina
sanonut sitä?

— Ja minäkin sanon sinulle jotakin, Marianna, älä vain pane pahaksesi.
Luuletko, että Simone, jos sinä et olisi rikas...?

Mutta Marianna kääntyi häntä kohti ylenkatseellisen ylpeänä; viha
valtasi hänet siinä määrin, että hän näytti aikovan puraista häntä.

— Vaiti, Fidela. Mitä sinä tiedät rakkaudesta?

Mutta Fidela ei menettänyt rohkeuttaan. Hän oli pitkin päivää
märehtinyt asioita kuin katkeria ruohoja, joiden karvas maku vielä
kirveli kieltä.

— Annahan minun puhua, — hän virkkoi, tuijottaen liekkiin, jonka
heijastus väritti hänen silmänsä keltaisiksi kuin kotkalla. — On totta,
että minä en ymmärrä rakkautta. Juuri sentähden, että olen köyhä ja
että olen palvelija. Jos olisin ollut rikas, olisivat miehet häärineet
ympärilläni ja opettaneet minulle rakkauden. Sillä mies sen naiselle
neuvoo. Nainen on kuin puu, jonka mies sytyttää. No, mitä sinä sitten
tiesit siitä viime talvena?

— Aivan oikein! Mutta et kai väitä, ettei minulla ollut miehiä
ympärilläni?

— Väitänpä kyllä. Keitä sitten olisi ollut? Tuo jääpuikko,
pikkuserkkusi Sebastiano.

— Ja miksi sinä, muiden vartijoiden kanssa, et päästänyt miehiä
lähelleni?

— Koska hetki ei ollut tullut.

— Vai ei hetki ollut tullut. Milloin sen sitten on määrä tulla?
Kuolemassako? Minäpä sanon: Nyt se hetki on tullut. Ja jätä minut
rauhaan.

— Marianna! — huomautti palvelijatar kääntymättä, — näyttää siltä,
kuin et rohkenisi keskustella asiasta ja kuin tahtoisit kostaa jotain.
Siinä teet väärin, lemmikkini. Sinä syöksyt silmittömästi onnettomuuden
kuilua kohti ja tiedät sen hyvin.

— Aivan niin! — vastasi Marianna yhä kiihtyen. — Syöksyn onnettomuuden
kuilua kohti! Ja juuri se miellyttää minua!

— Marianna, Marianna! Puhut kuin lapsi.

— Päinvastoin olen vanha, sitä kai tarkoitat. Sen kyllä tiedän, ja se
on onnettomuuteni.

— Sinun onnettomuutesi on täällä, — sanoi palvelijatar, osoittaen
sormella otsaansa. Ja lisäksi elät liian hyvissä oloissa. Jos on köyhä
ja pakko tehdä työtä, osaa antaa enemmän arvoa elämälle.

— Ja oletko sinä antanut sille enemmän arvoa? Millä tavoin? Niinkuin
vetojuhta kuormansa edessä toisten orjana. Anna siis minun käyttää
elämääni itseäni varten. Kas se minua miellyttää, — hän toisti
oikaisten selkänsä ja iskien kädet polvia vasten. — Tahdon kokea
kärsimystä. Tajuan kaiken, silmäni eivät ole sidotut. Olen valmis
kantamaan sukulaisteni vihan, koko väestön paheksumisen murinan. Se ei
ole vielä mitään. Simone ehkä tuomitaan: se on suuri suru. Mutta en
säiky tätä karvasta leipää. Kunhan vain hänen sielunsa ja minun sieluni
pelastuvat ikuisuutta varten.

— Mutta sano minulle yksi seikka, Marianna. Miksi menet hänelle
vaimoksi? Etkö yhtä hyvin voi taivuttaa häntä astumaan vankilaan? Jos
hän rakastaa sinua, hän tekee sen.

— Miksi? No niin, sanon sen sinulle, vaikka sinä et kykene sitä
ymmärtämään: Sentähden, että tahdon liittyä häneen enemmän kuolemaa
kuin elämää varten.

Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät loistivat. Mutta äkkiä Fidela kuuli
hänen vaikeroivan oudosti, näki hänen taas kumartuvan, kasvot käsien
peitossa ja sormet kyynelten kostuttamina.

— Turhaa on kiistellä, hän ajatteli.

Peloittava ja vastustamaton voima näytti tempaavan Mariannan
pyörteeseensä, samanlainen kuin se rajumyrsky, joka eräänä yönä oli
hävittänyt hänen entisen isäntäväkensä talon: itse kohtalon voima.

Mutta Marianna tointui taas. Hän pyyhki silmänsä ja sormensa hihoillaan
ja pudisti päätään karkoittaakseen tiehensä kyynelet.

— Muutoin Simone ei ole koskaan tehnyt pahaa. Häntä ei voida
tuomita. Ja minä menen hänen kanssaan naimisiin, koska tahdon auttaa
häntä. Minkä minä omistan, sen hänkin on omistava, ja raha hankkii
oikeutta. Ja talven jälkeen tulee aina kaunis vuodenaika. Muutaman
kuukauden kuluttua, keväällä, kärsimys on päättynyt, ja olemme kaikki
onnellisia ja rauhallisia. Lähdemme vuoriston karjataloon viettämään
toukokuuta, ja hän on oleva kuin tuo iso tammi, joka varjollaan
levittää virkistystä koko ympäristöön. Miksi kiusaamme itseämme näin?
Enkö seuraa Jumalan lakia? Jumala ei ole luonut rikkaita eikä köyhiä,
ei hyviä eikä pahoja. Hän on vain sanonut: »Rakastakaa toisianne ja
liittykää toisiinne». Ja niin me teemme. Mutta nouse nyt ja valmista
ilta-ateria meille kaikille.

Palvelijatar nousi ja siroitti suoloja metsäsianporsaalle, joka jo oli
pujoitettu paistinvartaaseen.

Mutta Simone viipyi ja Marianna kävi taas levottomaksi. Hän meni
pihalle ja kuunteli portilla. Hiljaisuus tuntui lisääntyvän pimeän
mukana. Olihan Simone luvannut palata. Mutta Marianna tiesi hyvin,
ettei hän aina voinut pitää sanaansa, vaikka kuvittelikin olevansa
vapaa. Ei kukaan ole vapaa. Hänkin tunsi itsensä entistä tuhat kertaa
vahvemmin sidotuksi, näkymättömän kahleen kytkemäksi. Miksi murehtia?
Parempi lyyhistyä kuin orja soppeen odottamaan kohtaloansa.

Hän palasi keittiöön ja istuutui entiselle paikalleen. Fidela käänteli
tämäntästä paistinvarrasta, jossa metsäsika paistui. Sen kamara
oli mustunut, sisästä se oli punerva suolakerroksesta, sisälmykset
näyttivät tummilta ja kylkiluut hohtivat vaaleilta. Pienet hampaat ja
torahampaat kiilsivät lieden valossa.

Aika kului.

Viini ja leipä olivat valmiina pöydällä. Haihduttaakseen hieman
levottomuuttaan ja saadakseen varmuutta siitä, ettei kaikki ollut
kuvittelua ja unelmaa, Marianna nousi ullakolle noutamaan rypäleitä.
Ruoko kädessä hän katsoi orsille valikoiden terttuja. Ne olivat
kaikki kauniita. Ne riippuivat keskiorresta, kuin paljaan lehtikujan
säleestä, kaikki marjat hyvin säilyneinä, tuoreina ja keltaisina
kuin ambranjyvät. Hän kohotti ruokoa, pisti sen rypäleterttuun,
pudotti tämän taitavasti ja punnitsi sitä käsissään. Se ei näyttänyt
hänestä tarpeeksi kauniilta, hän otti alas toisen, mutta varsi
taittui, rypäleterttu putosi hänen päälleen, rypäleet kierivät hänen
vaatteilleen ja alas lattialle kuin katkenneen rukousnauhan helmet. Hän
kokosi niitä mikäli voi, alituisesti kohottaen päätään kuunnellakseen
ääniä.

Ennenkuin laskeutui alakertaan hän silmäili ulos pienestä suljetusta
ikkunasta. Ruudun läpi hän näki osan pikkukaupunkia, jonon mustia ja
valkoisia kattoja ja tumman näköpiirin rajalla, matalapilvisen taivaan
alla, lumipeitteisen vuoren, joka lepäsi yössä kuin suunnattoman suuri
nukkuva valkoinen karhu. Sää muuttui: usvakaistaleita nousi laaksosta
ja ilma kävi kosteaksi.

Hiljaisuus oli painostava. Hän avasi pienen ikkunan, kumartui siitä
ulos ja tunsi kuin jäätävän naamarin kasvoillaan. Ympäröivä luonto
näytti jäihin haaksirikkoutuneelta jättiläislaivalta. Sankkojen pilvien
peittämä taivas tuntui laskeutuvan syvemmälle, vaipuvan alas kuin
kaamea ruumispeite.

Äkkiä hänen aavistava mielikuvituksensa loi taivaanrannalle tuikkivan
valon. Oli kuin aurinko olisi alkanut paistaa ja satakieli kaiuttaa
laulujaan. Hän veti ikkunan kiinni ja astui alakertaan, toisessa
kädessä kynttilä, toisessa rypälekori. Ja molemmat, kynttilä ja kori,
heiluivat hänen värisevien sormiensa puristuksesta, silti ikäänkuin
pitäen häntä tasapainossa.

Simone oli palannut.

Palvelijattaren viipyessä porttia sulkemassa Simone riensi Mariannaa
vastaan yläkertaan vievien portaiden juurelle ja kumartui lapsellisesti
noukkimaan rypäleen Mariannan korista.

— Marianna, — hän sanoi hiukan nyrpeänä, painaen sitä hänen kättään,
jossa oli kynttilä, — mistä johtuu, että Fidela avasi minulle portin ja
päästi minut sisälle?

— Hän tietää kaiken. Häntä ei tarvitse pelätä.

— En tarkoittanut sitä, — huudahti Simone nauraen. Minusta täti Fidela
pikemmin näytti pelästyneeltä. Tuossa hän jo tuleekin. Sillä tavoinko
te vartioitte emäntänne taloa, avaamalla portin rosvoille?

Palvelijatar katsoi häneen kirkkailla ja kylmillä silmillään, koko
olemuksessaan jotakin ankaraa ja vihamielistä, mikä herätti nuoressa
miehessä epäluuloa, melkein pelkoa. Se ei ollut henkilökohtaista
vihamielisyyttä, se kohdistui kaikkiin hirvittäviin miehiin ja
peloittaviin seikkoihin, joita Simone edusti. Se oli järkähtämätön viha
ja aikomus taistella häntä vastaan kuin itse ruumiillistunutta pahaa
vastaan.

Katsoessaan uudelleen Mariannaan, jonka kasvot palvelijattaren
sisään astuessa olivat käyneet kalpeiksi, Simone älysi aseman vallan
erilaiseksi kuin edellisenä yönä. Nyt kohosi heidän molempien välille
todellisuus. Unelma oli päättynyt, tilannetta täytyi punnita.

Hän riisui yltään päällystakin, mutta ei uskaltanut ripustaa sitä
seinälle lieden ääreen, talon palvelijan tai isännän tavoin, vaan
heitti sen jakkaralle kuin vieras ainakin, jonka pian taas täytyy
lähteä, ja äkkiä alakuloisuus ja ujous valtasivat hänet. Ja vaikka
Marianna, pyydettyään häntä istumaan vastapäätä, jännittyneenä odotti,
että hän puhuisi, hän oli vaiti, pää kumarassa, polvet koukussa
katsellen tulipesän kiviä. Tämä muutaman hetken kestävä hiljaisuus oli
ulkona vallitsevaa pakkasta jäätävämpi.

Käännettyhän paistinvartaan palvelijatar pyörähti katsomaan ensin
Simoneen, sitten Mariannaan.

— No mitä sanot, Simone? — kysyi Marianna.

— Olen tullut levähtämään kuin matkamies lähteen partaalle, — hän
vastasi, äänessä lievä ivansävy.

Sitten hän katsahti Mariannaan ikäänkuin anteeksi pyytäen.

Marianna hymyili hänelle ja kysyi:

— No, entä mitä sanot minulle? Voit puhua vapaasti, — hän lisäsi, —
Fidela tietää kaiken.

— Marianna, — sanoi nuori mies, — asia on vaikeampi kuin luulimmekaan.
Olen puhunut äitini kanssa, ja hän meni erään papin luo, pyytäen häntä
salaa vihkimään meidät. Äiti ei suoraan maininnut sinun nimeäsi, hän
sanoi ainoastaan, että minä tahdon solmia avioliiton erään naisen
kanssa, ennenkuin menen vankilaan. Tuo pappi kieltäytyi ja huomautti,
että kaikki Nuoron papit tekisivät samoin kuin hän. He pelkäävät kuin
jänikset pakkasella. Äitini ei silti ole menettänyt toivoa. Mutta
yritys vaatii aikaa...

Marianna katsoi maahan ja vaikeni hiukan epäluuloisena. Näytti siltä,
kuin hän ei olisi täysin luottanut Simonen sanoihin, jonka kasvot
hulmahtivat punaisiksi.

— Marianna!

— No mitä?

— Mitä sanot tähän?

— Simone, uskonhan mitä sanot, — hän virkkoi nousten. — Mutta pyydän
sinulta yhtä. Että äitisi puhuu kanssani.

— Hyvä. Äitini tekee, mitä haluat.

Fidela käänteli paistinvarrasta, ja he molemmat tunsivat hänen olevan
heidän välillään; se oli taipumaton todellisuus. Ja palvelijatar
huomautti:

— Jos sallitte minun puhua, sanon teille yhden seikan: Sellainen
avioliitto, jonka te aiotte solmia, ei ole pätevä muussa kuin
kuolemantapauksessa. Avion täytyy olla laillinen. Miksi ette noudata
lain määräyksiä?

Simone iski Mariannalle silmää, tahtoen sanoa: Nyt aion minä vastata;
ja hän pudisti päätään liioitellun vakavasti:

— Mutta täti Fidela, enhän minä voi mennä pormestarin puheille!

— Totta kai voit, Simone, kun olet päässyt pois vankilasta. Katsot
minuun hämmästyneenä. Ja kuitenkin se, mitä sanon, on päivänselvää.
Tutkistele omaatuntoasi. Oletko varma siitä, ettei sinua tuomita? Hyvä.
Jos et ole siitä aivan varma, miksi tahdot sitoa Mariannan itseesi?
Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt? Jos sinulla on syytä valituksiin,
eivät ne varmaankaan kohdistu häneen. Hän kohtelee sinua vertaisenaan.
Ja sinun tulee myös osoittautua hänen vertaisekseen. Älä sido häntä
itseesi. Hän on yksinäinen nainen, eikä kukaan suojele häntä. Jätä
hänelle ainakin hänen vapautensa, sen varalta, että hänen on pakko
surra tuomiotasi.

— Riittää jo, Fidela, — tiuskaisi Marianna.

Mutta Simonen kasvot olivat käyneet perin vakaviksi.

— Ei vielä riitä, Marianna. Jos hän todella on kiintynyt sinuun, ja
sinä olet kiintynyt häneen, ei mikään side ole sen vahvempi kuin teidän
rakkautenne. Ja sinä, Simone, oletko ymmärtänyt, mitä sanoin? — virkkoi
Fidela, laskien kätensä hänen olkapäälleen.

Simone tuijotti häneen, istuen jakkaralla; varjot ja valonvälkkeet
vuorottelivat hänen silmissään. Kun Marianna yritti karkoittaa
palvelijatarta, Simone ojensi käsivartensa ja tarttui Mariannan käteen.

— Marianna, — hän virkkoi surullisella äänellä, — kenties... kenties
palvelijattaresi on oikeassa. Mutta, — näin hän lisäsi joutuin
nähdessään Mariannan kasvojen synkistyvän, — sinullahan on tässä
asiassa ratkaisemisvalta.

Painostava hiljaisuus seurasi. Marianna veti pois kätensä eikä
vastannut. Hänkin näytti saaneen sen vakaumuksen, että Fidelan
kanta oli oikea. Fidela puolestaan ei ollut varma huomautuksensa
tehokkuudesta. Hän valmisteli ilta-ateriaa, mutta ei enää puhunut,
hänellä kun ei ollut mitään lisättävää. Mutta emännän liikkumattomuus
ja vaikeneminen saivat hänet luulemaan, että Mariannassa piili jotakin
tutkimatonta ja lujaa, jota oli turha vastustaa.

Simone taas oli surullinen kuin sulhanen ainakin, joka huomaa, että
häiden määräaika siirtyy kaukaiseen tulevaisuuteen. Hän tunsi olevansa
väsynyt ja mielensä häiriytyneen ja tuumi, millä keinoin voisi olla
edes muutaman hetken kahdenkesken Mariannan kanssa, karkoittaakseen
hänestä sen äänettömän ja syvän masennuksen, johon hän oli vaipunut.

Kun ateria oli järjestetty valmiiksi pöytään, Marianna pyysi vierastaan
siirtymään sen ääreen. Hän nousi ja loi tutkivan katseen pöytään
todetakseen, ettei mitään puuttunut, ja tarttui viinipulloon.

— Fidela, tänä yönä juodaan Marreri-viiniä. Mene noutamaan sitä.

Ja kun palvelijatar epäröi, Marianna katsoi häneen käskevästi.

Fidelan mentyä hän tarttui Simonen käsiin, yhdisti ne, kumartui ja
sanoi, kuin painaakseen niiden säilytettäväksi sanansa:

— Sinä et ole mies, jonka tulee välittää palvelijattaren sanoista.
Meidän on joko mentävä naimisiin tai erottava. Sinä, minä ja äitisi
haemme pappia ja löydämmekin sellaisen, joka on taipuvainen liittämään
meidät toisiimme. Minä odotan sinua. Vanno, että teet, niinkuin tahdon.

Simone huokasi syvään, vapautuneena painajaisesta. Hän mutisi:

— Vannon, — ja sulki käsiinsä hänen molemmat kätensä, ikäänkuin kätkien
niihin valansa.




VIII


Joulunjälkeisenä päivänä Berte Sirca, nähdessään sään selkenevän,
arveli voivansa lähteä liikkeelle karjatalosta Nuoroon ottamaan selvää,
mitä naiset hänestä tahtoivat. Hänelle oli sanottu, että Marianna oli
terve ja ettei ollut kysymys taloudellisista asioista. Miksi häntä siis
kutsuttiin, kun Marianna oli terve ja asiat olivat hyvällä kannalla?

Silti hän läksi matkaan. Saavuttuaan ratsastaen puolitiehen hänen teki
mielensä palata, kun taivas taas peittyi sakeihin pilviin ja lunta
alkoi sataa. Marianna oli terve ja turvassa lämpöisessä, rauhallisessa
kodissaan, uskollinen palvelijatar seuranaan. Hänen tyttärensä oli kuin
kuningatar valtaistuimellaan, kun sitävastoin vilusta kankeat hieho- ja
vasikkaparat olivat hoidon ja ravinnon puutteessa.

Yksi ainoa ajatus sai hänet jatkamaan matkaansa. Hän toivoi,
että oli kysymys Mariannan avioliitto-aikeesta. Jopa hän rupesi
arvailemaan, kuka kosija saattoi olla. Toivottavasti se ei ollut mikään
talonpoikaishenkilö. Eivät edes kauniit, nuoret ja rikkaat talonpojat
olleet Mariannalle sopivia sulhasia. Berten mielestä oli sopivampi joku
varakas porvari tai järkiään asianajaja, vaikka ei varsin rikaskaan.
Olihan Marianna säätyhenkilöiden tapoihin tottunut, hieno, ja hänellä
oli liian paljon huolta omaisuutensa hoitamisesta. Jos hän meni
vaimoksi rikkaalle karjanomistajalle tai äveriäälle talonpojalle,
hänen täytyi tehdä vielä enemmän työtä, ja se vahingoittaisi hänen
terveyttään. Asianajaja sensijaan ansaitsee helposti rahansa ja voi
käyttää niitä perheensä tarpeeksi, itseään liiaksi vaivaamatta. Ja
lisäksi hän, isä, oli tottunut isännän asemaan. Toinen, karjanomistaja
tai talonpoika, häiritsisi häntä.

Mutta jos Marianna tahtoi, menköön vain naimisiin vaikka
karjanomistajan tai talonpojankin kanssa. Onhan hän emäntä talossa ja
tarpeeksi älykäs tietämään, mikä on hänen etunsa mukaista. Ja lisäksi
aika kiitää, sadon pitäisi olla tuleentunut sille, joka sitä jo kauan
oli vaalinut. Näiden ajatusten askarrellessa hänen päässään hän saapui
perille. Ilta laskeutui jo; täydellinen rauha vallitsi hänen tyttärensä
asunnon ympärillä. Ja hän tunsi itsensä ylpeäksi tyttärensä varmasta
asemasta, joka kerta kuin astui sisälle tuohon taloon, joka oli ollut
kaniikin asunto, ja johon vielä oli painuneena hiljainen luostarileima.
Siellä sisällä eleli hänen Mariannansa, ainoa lapsensa, kuin pyhimys
kullatussa komerossaan. Ja hän, isänä, saattoi todella olla tästä ylpeä
ja liikutettu, sillä olihan juuri hän, uhraamalla isänvaatimuksensa
ja luopumalla ainoan lapsensa seurasta, hankkinut hänelle hänen
varallisuutensa. Ja hän koetti välttää kaikkea melua taloon tullessaan,
jotta ei häiritsisi tätä täydellistä rauhaa. Hän laskeutui siis
tietä pitkin portille ja kolkutti sitä hiljaa kämmenellään, hevosen
ravistaessa lunta korvistaan.

Marianna tuli itse avaamaan, hiukan kalpeana ja kasvonpiirteet
vääntyneinä. Kun hän näki isänsä, hänen ilmeensä muuttui, ja hän
väistyi sivulle päästääkseen hänet sisälle.

— Huolitteko vieraista? — kysyi hyvänsävyinen ja leikkisä vanhus perin
kunnioittavasti, — annatteko suojaa matkamiehelle?

Pitkä sadetakki yllään, parta lumisena, vartalo kumarassa, hän säkeillä
sälytettyine ratsuineen muistutti suuresti noita satuhenkilöitä, jotka
ilmestyvät metsistä anomaan vieraanvaraisuutta, koetellakseen ihmisten
hyväsydämisyyttä, jota sitten palkitsevat onnen antimilla.

Kuullessaan melua palvelijatar oli rientänyt ulos keittiön portaille
kynttilä kädessä. Berte Sirca ehätti häntä tervehtimään, odottaen
kuulevansa pikemmin häneltä kuin Mariannalta noita hyviä uutisia. Mutta
Fidelan kasvot olivat jäykät, tummien varjojen verhoamat, ja tulija
vaistosi heti, että jotakin surullista oli tapahtunut.

— Fidela! — hän virkkoi, äänessä silti iloinen kaiku, laskien käsistään
säkit, — miksi olet antanut lumen sataa päähäsi?

Ja hän naurahti, kun vanha nainen vaistomaisesti tarttui valkoisiin
hapsiinsa, jotka olivat hiipineet esiin hänen mustan myssynsä alta.
Fidelakin naurahti, vetäen suunsa tavalliseen jäykkään hymyyn. Kaikesta
huolimatta tuon teeskentelemättömän ja tasaisen miehen tulo loi hiukan
valoa taloon. Eihän hänestä ollut suojelijaksi, eikä voinut toivoa,
että hän paheksuen vastustaisi Mariannan mielettömyyttä. Mutta hän oli
hyvä, ja hyvyys levittää ympärilleen varmaa valoa kuin suljettu lyhty,
jota tuuli ei sammuta.

Tällävälin Marianna istui paikalleen lieden ääreen. Hän ei pelännyt,
sillä olihan hän tehnyt järkähtämättömän päätöksensä, mutta isän
tulosta hän ei odottanut suuriakaan.

Ei, pelkoa hänessä ei ollut. Tuossa valkean ääressä istui nyt hänen
isänsä kuin korvesta tullut metsänpeikko. Hänen vaatteensa höyrysivät,
ja tämän ohuen höyryn läpi hän mielihyvin katseli tulipesän yläpuolelle
ripustettua puuristikkoa, jolle oli ladottu juustoja savustumaan.
Niinikään hän silmäili seiniltä riippuvia isoja kuparipannuja, jotka
olivat kallisarvoisia, mutta hyödyttömiä, niinkuin se asemakin, jonka
hän oli hankkinut tyttärelleen. Ja hän katsoi hymyillen Fidelaan,
vilkuttaen silmää, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Jos Mariannalla
on joku oikku, hän voi sen myös toteuttaa». Mutta Fidela ei vastannut
hymyyn. Ja Berte tunsi hetki hetkeltä selvemmin, että onnettomuus oli
tullut taloon tai että se oli tulossa.

— No, miten asiat ovat täällä? — hän kysyi katsahtaen Mariannaan. —
Sitten hän jatkoi haihduttaakseen epäluuloaan: Eilen Sebastiano kävi
luonani, ja minä kysyin, oliko hän kuullut mitään täältäkäsin, kun
minulle oli lähetetty sana tulla tänne. Ja hän vastasi nauraen: Ehkäpä
on kysymys jostakin naimistuumasta!

Marianna säpsähti. Mitä Sebastiano tiesi asiasta? Hän loi kiireisen,
epäluuloisen katseen palvelijattareen, ja hänen teki mielensä sanoa
heille molemmille jotakin katkeraa.

— Fidela kaiketi tahtoo teiltä neuvoja, hän kun aikoo mennä kihloihin...

— Marianna! — huudahti palvelijatar. — Tekeekö tässä mielesi laskea
leikkiä?

— No eipä minulla ole syytä itkeäkään.

Hänen hymyssään oli jotakin julmaa. Mutta hänen isänsä pysyi
harhaluulossaan, ja nähdessään tyttärensä näin äkkiä iloisena,
hän arveli, ettei ollut syytä siihen levottomuuteen, että hänen
Mariannansa, tuo rikas ja järkevä nainen, joka omisti niin paljon tämän
maailman hyvää, ja joka oli ylen hyveellinen, ei olisi onnellinen.
Olihan hän saavuttanut varman aseman elämässä. Olihan hän, isä, eronnut
hänestä, kalleimmastaan, jotta hän tuon aseman saavuttaisi.

— Anna hänen vain laskea leikkiä, Fidela. Eihän hän ole nähnyt rosvoja
talossa, niinkuin sinä.

Berte Sirca tunsi oitis, miten jäätävä siipi kosketteli hänen
selkäänsä, ikäänkuin tuulenpuuska olisi rajusti paiskannut oven
auki: hänen edessään Marianna istui kuolonkalpeana, pää taaksepäin
painuneena. Hän näytti olevan pyörtymäisillään. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän nosti päänsä pystyyn, kasvot kovina kuin marmori.

— Isä, hän virkkoi käheästi, häneen katsomatta. Juuri rosvon olen
päästänyt talooni, ja tahdon mennä hänelle vaimoksi. Ja sanoakseni
teille asian täydellisesti, mainitsen hänen nimensäkin: Simone Sole.

       *       *       *       *       *

Ensin vanha isä näytti nöyränä kumartuvan, kädet ristissä polvilla,
alistuen peruuttamattomaan tapaukseen. Mutta tämä johtuikin siitä, että
isku oli liian ankara, se esti häntä melkein hengittämästä. Lopulta hän
kohotti rukoilevan katseensa, mutta ei kohdannut tyttärensä silmiä.

— Marianna! — hän sopersi — palvelija — palvelija, hän toisti
rohkaistuen. — Rosvo! Ja jos hän edes olisi kuuluisa rosvo, jos edes
olisi Giovanni Corraine!

— Minun silmissäni hän on suurin kaikista maailman miehistä, — sanoi
Marianna.

Ja hän kumartui, peittäen käsillä kasvonsa, päättäen olla väittelemättä.

Isä nousi — pudistaen olkapäitään vapautuakseen taakasta, jonka alle
luuli luhistuvansa. Hän katseli ympärilleen; kaikki näytti hänestä
muuttuneelta, ikäänkuin todella rosvojoukko olisi tunkeutunut taloon,
levittäen siihen kuolon epätoivoa. Sitten hän haki palvelijattaren
uskollista katsetta, rukoillen häneltä, silmät tuskan täyttäminä,
neuvoa ja apua. Mariannaa hän ei enää ottanut lukuun. Olihan tytär
siinä hänen edessään kuin kuollut, roistojen surmaama.

Fidela vastasi hänelle ainoastaan katsein ja nyökkäyksin: Tämä on
tuo tosiseikka, tämä on taloa kohdannut onnettomuus. Mutta heidän
seisoessaan Mariannan edessä, joka todella oli kalpea ja liikkumaton
kuin kuollut, molemmat vaistosivat, että kaikki suru ja vastustus
oli turha. Ja tämä juuri oli kaikkein kauheinta, että oli mahdotonta
muuttaa tosiseikkaa.

Vanha mies alkoi saamattomuudessaan vapista. Hänestä tuntui, kuin hänet
olisi masennettu, sidottu. Mutta olihan maailmassa vielä voimakasta
väkeä, joka kykeni auttamaan.

Ja hän veti syvään henkeä, melkein varmana, että oli löytänyt
parannuskeinon.

— Entä hyväksyykö pikkuserkkusi Sebastiano tuumasi?

— Pikkuserkkuni Sebastiano! Hän on isäntä omassa talossaan, ja minä
emäntä omassani.

Vanhus rupesi molemmin käsin nykimään partaansa milloin toiselta,
milloin toiselta puolelta, kääntäen päätään näiden liikkeiden mukaan.
Ei, Marianna ei välittänyt kenenkään mielipiteestä. Oli turhaa hakea
apua häntä vastaan.

— Mutta miksi teit tämän, tyttäreni? Miksi teit tämän?

Marianna ei vastannut. Eihän hän itsekään sitä tietänyt, vaikka
moneen kertaan oli sitä itseltään kysynyt pitkinä odotuksen öinä,
hämäränhetkinä, jolloin mieli uppoaa tajunnan syvyyksiin kuin sukeltaja
meren pohjaan.

— Mikä onkaan pälkähtänyt päähäsi, Marianna rakas? Simone Sole! Paimen,
palvelija, mies, joka ei ole kyennyt luomaan itselleen vapaata asemaa,
joka ei edes kelpaa rosvoksi. Onko sellainen sinulle sopiva aviomies?
Mikä hänessä on voinut lumota sinut? Mitä hän voi antaa sinulle? Ei
yhtään mitään. Kerjäläinen voisi antaa sinulle enemmän.

— Ja juuri sentähden hän miellyttää minua.

— Senkö tähden hän miellyttää sinua? Mutta oletko päästä vialla,
tyttäreni? Ethän toki enää ole lapsi.

— Juuri sentähden.

— Mutta ehkä olitte jo yksissä tuumin hänen palvellessaan talossa?
Silloin sinä olit nuorempi, voitte vapaasti lähennellä toisianne, eihän
kukaan pitänyt teitä silmällä.

— Se ei ole totta, — vastusti Fidela. — Heillä ei ollut silloin mitään
yhteistä.

— Se on tosi, — vahvisti Marianna. — Mutta kaikki tämä ei kuulu asiaan.
Ja turhaa on tehdä kysymyksiä, isä. Olen ilmoittanut teille asian, se
oli velvollisuuteni. Älkää koettako enempää kiusata minua.

— Kiusata sinua! Voiko isä kiusata tytärtään? Minäkö, Marianna? Sinä
itse kiusaat itseäsi. Minä taas olen aina valvonut parastasi, olen
luullut kieltäneeni itseltäni kaiken sinun hyväksesi. Olen erehtynyt,
tunnustan sen taivaan Herran edessä, olen erehtynyt.

— Niin, — sanoi tytär, heltyneenä hänen nöyrästä surustaan, — olette
erehtynyt.

Ja isä harhaili lieden ympärillä ja kyyristyi istumaan hänen viereensä
kuin orja, kuin koira, joka olisi tahtonut nuolla hänen kättään.

— Marianna, Marianna! kuulehan minua, sano, että ainakin mietit vielä
asiaa.

Tytär näytti jo miettivän, kasvot käsien varassa, selkä kumarassa
ahdistuksen painosta.

Ja niin he istuivat muutaman hetken ääneti, ollen melkein suunniltaan,
mutta silti odottaen ääntä, etäistä valoa, joka olisi neuvonut heille
oikean tien.

— Sinun tulee todella ajatella asiaa, Marianna, ennenkuin teet niin
mielettömän teon. Naimisiin... naimisiin, miten voit mennä naimisiin
hänen kanssaan? Mitä hän senjälkeen aikoo tehdä?

— Hän menee vapaaehtoisesti vankilaan kärsimään rangaistuksensa.

— Jumala minua auttakoon, näenkö unta, tyttäreni? Nukunko, hourinko?
Otan tästä käteeni kuuman hiilen tunteakseni, näenkö unta, vai olenko
hereillä. Sinä olet sairas, Marianna, on välttämätöntä kutsua lääkäri.

Tytär vaikeni taas. Hän ei enää vastannut isänsä sanoihin. Mutta
kun palvelijatar katsoi tarpeelliseksi tulla väliin, toistaen isän
kehoituksen sanomalla: — Mietihän ainakin vielä asiaa, ennenkuin teet
lopullisen päätöksen, — Marianna nosti päänsä pystyyn ja virkkoi heihin
katsomatta:

— Olen jo miettinyt ja tehnyt lopullisen päätökseni! Jättäkää minut
rauhaan.

Hän peitti taas kasvonsa eikä enää näyttänyt tahtovan kuulla edes
isänsä puhetta. Ainoastaan vanhuksen mainitsema Sebastianon nimi
herätti hänessä epäröimistä, levottomuutta, outoa aavistusta, jota
hän ei kyennyt määrittelemään. Mutta hän ei pelännyt mitään. Jos
Sebastianokin tunsi hänen salaisuutensa, mitä se häntä liikutti?
Mitä voi Sebastiano tehdä vastoin hänen ja Simonen tahtoa? Ei kukaan
voinut tehdä mitään vastoin heidän tahtoaan, jos he pysyivät lujina
rakkaudessaan ja oikeassa päätöksessään.

Hänestä tuntui siis kuin isän rukoukset, neuvot, uhkaukset olisivat
kajahtaneet kuuroille korville ja putoilleet maahan kuin kivet,
joita pojat huvikseen viskelevät puihin. Ja isä tunsi selvästi
voimattomuutensa ja herkesi puhumasta, tyttärensä itsepäisen
vaikenemisen pakoittamana.

Sitten seurasi jälleen odotuksen ja levottomuuden päiviä.

Simone ei palannut, ja Marianna luuli eksyneensä oudoille maille,
taivaanrantaa peittäviin usviin.

Talvi oli tavattoman ankara. Toisinaan itätuuli pyyhkäisi pois
lumihunnut Orthobene vuoren huipuilta, ja aurinko vilkutti
leikillisesti silmää pilvien lomitse kuin vieras, joka tuo lahjoja ja
iloa taloon. Mutta ankara talvi painoi ennen pitkää uudelleen hunnun
vuorten huipuille, verhosi esineet varjoihin ja pakoitti maan jälleen
vaipumaan kolkkoon uneensa.

Mariannalla oli se tunne, että hänkin oli hautautunut lumeen ja että
hänen täytyi olla vaiti ja asemillaan kuin siemenen, joka ei vielä idä.
Näin hän vietti päivänsä lyyhistyneenä lieden eteen, kädet ristissä
otsalla. Näytti siltä, kuin hän olisi palvonut tulta. Väliin hänen
korviinsa saapuivat kaukaiset äänet ja huudot. Hän muisti silloin, että
oli karnevaali, mutta nuo äänet ja huudot, tuntumatta ilon merkeiltä,
kaikuivat hänestä päinvastoin kärsivien ihmisten synkiltä hätähuudoilta.

Hänkin olisi tahtonut huutaa sillä tavoin, mutta ei voinut. Ja joka
aamu herätessään kylmässä huoneessaan, jota lumen ja taivaan heijastus
valaisi, hän ajatteli:

— Ehkä _hän_ tänään tulee, — ja äkkiä synkeä päivä aukeni hänen eteensä
kuin rosoinen simpukka, jonka sisällä hohti toivon helmi.

Mutta hetket kuluivat turhaan ja yön laskeuduttua surukin laskeutui
hänen ylitseen kuin talven kolkko vaippa maille.

Eräänä helmikuun päivänä hänen pikkuserkkunsa Sebastiano tuli
tavalliselle hiukan juhlalliselle tervehdykselleen.

Pitkään aikaan ei häntäkään ollut näkynyt, hänellä kun oli täysi työ
karjansa suojelemisessa pakkaselta ja nälältä.

Hän astui sisään, käynti hiukan huojuvana — mikä kerran oli antanut
Fidelalle aiheen verrata häntä myrskyssä merellä keinuvaan veneeseen,
— ja istuutui Mariannan eteen. Ikkunanpuoliskot, jotka olivat kosteat,
oli avattu ja ruostuneista rautaristikoista tippui vesipisaroita,
punaisia kuin veri. Keväinen ilma tunki sisään, ja kattojen
yläpuolella, joista viimeiset jääpiikit olivat kadonneet, liiteli
pieniä kirkkaita pilvenhattaroita taivaan sinessä, joka näytti uhkuvan
lapsellista ihmettelyä. Ja vuoripuron etäinen solina tuona hiljaisena
aamuhetkenä kertoi suloisista, kaukaisista seikoista, ruohosta,
kostealehtisistä tammista, jotka huojuivat kuin myrskystä pelastuneet
haaksirikkoiset, karjatalon nuorimmista karitsoista, jotka himokkain
katsein imevät emänsä maitoa, koirista, jotka iloissaan haukkuvat
nähdessään illalla tulien tuikkivan kaukana siintävässä hämyssä,
ja kuusta, joka laskee Olienan laakson jo täydessä kukassa olevien
mantelipuiden taakse.

— Kaunis sää tuo sinut näille maille. Ole tervetullut, — sanoi Marianna.

Sebastiano katseli häntä hymyillen, paljastaen kauniit hampaansa.
Hän oli tavallista laihempi ja kalpeampi, jakun nuo terveet hampaat
välkkyivät kärsimyksen runtelemista kasvoista, saattoi luulla hänen
vastikään parantuneen taudista. Hänen hymyillessäänkin oli vihertävien
silmien pohja varjojen verhoama.

Mariannalle riitti yksi ainoa katse ilmaisemaan, että hänessä oli
jotakin outoa, ikäänkuin heidän kylmähkö ja hyödytön sukulaisuutensa
olisi katkennut, ja kuin hän, sukulaisuuden verhosta huolimatta, olisi
lähestynyt Mariannaa samanlaisena kuin muut, vihamielisenä kuin kaikki
muut.

— Mikä hornan talvi, — sanoi Sebastiano, sivellen kädellään
säärystimiään, — eipä vuosikausiin ole nähty moista. On täytynyt
taistella kuin sodassa, ja nyt kevätpuoleen ollaan märkiä kuin
tulvavedestä noustua. — Oh, — hän huokasi noustessaan — täytyypä olla
rikas kuin sinä, tai olla vailla kaikkea, voidakseen elää vapaana
huolista.

— Onpa täälläkin ollut huolia.

— Sinulla! — hän virkkoi hiukan ylenkatseellisesti. Mutta heti hän
näytti katuvan ja loi alas varjojen peittämän katseensa.

— Minulla!? Miksi ei minullakin voisi olla huolia?

— Sinulla!? No niin, voihan niin olla. Mutta on mukava, vaikka jotkut
huoletkin painavat, istua lämpöisen lieden ääressä, kaikkien onnen
lahjojen ympäröimänä.

Entä ulkoa tulevat vastoinkäymiset?

— Se on totta. Kirottu olkoon kuolemansynti! Niin, ulkoa tulevat
vastoinkäymiset. Tarkoitat sydäntä, joka värähtelee, — värähtelee
myrskyssä merellä!

— Sebastiano! Sydämeni on sisällä; se on suljettu lippaaseen.

— Anna siis minulle lippaan avain!

— Avainta ei ole. Tuo lipas on tärveltynyt, aukeamaton. Mutta mitä se
sinuun koskee?

— Koskeepa kyllä.

Hän kovensi ääntään ja pudisti äkkiä päätään, katsoen Mariannaan
uhkaavasti.

Ja Marianna tunsi sydämensä sykkivän lippaan sisällä. Ja tuon salaisen
uhkauksen johdosta hänessä heräsi uusi tunne: pelko.

Mutta heti puolustautumisvaisto sai hänet jäykäksi.

— Mitä sinä oikeastaan tahdot? — kysyi hänen suora katseensa, joka
tuijotti sukulaiseen.

Ja hän ajatteli:

— Et koskaan ole antanut minulle apuasi, et myötätuntoa, et suorastaan
mitään omasta itsestäsi. Ja nyt yrität riistää minulta sen, mikä on
minun omaani.

— Marianna! — virkkoi Sebastiano, povi ahdistuksen paisuttamana, jota
hän vaivoin koetti tukahduttaa, — Marianna, — hän jatkoi hiljaa, jotta
pihalle poistunut palvelijatar ei kuulisi. — Olen tullut puhumaan
kanssasi vakavista asioista. Niin, talvi on ollut pitkä ja kylmä, minä
en ole käynyt täällä, koska olen saanut lakkaamatta taistella omaa
raivoani ja samalla kylmää viimaa vastaan. Ja sitten luulin, että sinun
asiasi ovat olleet pelkkää pilaa, ohimeneviä.

Marianna katsoi häneen luomiaan räpäyttämättä, ikäänkuin kooten hänen
sanansa silmiinsä.

— Sinä näyt ottavan asiat pilan kannalta. Minä puolestani en ole
tottunut pilaan.

Odotettuaan, että hän jatkaisi, Sebastiano kysyi kotvan kuluttua:

— Onko siinä kaikki, mitä sinulla on sanottavaa, serkku? No niin,
olethan älykäs. Toisinaan lasketaan pilaa, mutta ykskaks leikki muuttuu
vakavaksi. Ja niinpä sanon sinulle: Mitä aiot tehdä? Etkö tahdo
neuvotella sukulaistesi kanssa? Mitä aiot tehdä?

Hän nousi ja sulki ikkunan. Nojaten sen pieleen hän katsoi pitkään
Mariannaan, silmät milloin kirkkaina toivosta, milloin taas sameina
raivosta.

— Marianna, monesti isäsi näinä viime aikoina on käynyt luonani. Hän
on murheesta sairas. Hän näytti aikovan uskoa minulle huolensa, mutta
sitten hän läksi pois vastaamatta kysymyksiini. Silloin oivalsin, että
tässä piili jotain perin vakavaa. Nyt olen täällä, Marianna. Kohota
pääsi, tahdon, että katsot minua silmiin, tahdon, että ilmaiset minulle
tarkoituksesi.

Marianna näytti aikovan noudattaa hänen kehoitustaan. Hänen katseensa
oli muuttunut, silmät olivat kirkkaat kuin selkeä vesi, jonka läpi
pohja kuultaa. Hän ei enää pelännyt. Hän oli laskeutunut tajuntansa
syvyyteen ja oli jälleen saanut takaisin koko henkisen tarmonsa.

— Sebastiano, — hän sanoi rauhallisella äänellään, — tiedät, että
minulla on oikeus täydellisesti ratkaista omat asiani. Olen syvästi
kiintynyt Simoneen ja tahdon solmia avion hänen kanssaan.

Sebastiano riuhtaisi lakin päästään ja paiskasi sen permannolle. Hän
otti sen taas ylös ja alkoi sillä piestä sääriään. Hän kähisi raivosta
eikä voinut puhua. Marianna ei koskaan ollut nähnyt niin kiihoittunutta
miestä. Tämä herätti hänessä sääliä, mutta samalla ivailunhalua. Mutta
hän loi alas katseensa, jotta ei olisi häntä sen enempää kiihoittanut,
ollessaan itse täysin tyyni. Silti hän vastoin tahtoaan hymyili.

Sebastiano yhä vain pieksi lakilla sääriään.

— Naura, naura vain, nainen! Sanon sinulle ainoastaan yhden seikan.
Ei kukaan sukulaisistasi koskaan ole pyytänyt sinulta mitään, ei
yhtään mitään. Eivät edes enimmin tarvitsevaiset. On ollut kuin
sopimus meidän kesken, että antaisimme sinun olla vapaana, rauhassa,
kuin kukan keskellä pensasta. Sellainen sinä todella olet ollut
meidän silmissämme, kuin kukka. Sinua pidettiin sukumme ylpeimpänä ja
puhtaimpana naisena. Mutta nyt saastutat itsesi loalla, peität itsesi
häpeällä. Kuule siis: Koska isäsi on kykenemätön, koska hän ei osaa
sinua puolustaa ja vartioida, niin puolustan minä sinua, niin, juuri
minä, kristillisen omantuntoni pakoittamana. Puolustan sinua vastoin
tahtoasi, mistä hinnasta tahansa, vapauden ja kuolemankin uhalla. Paina
se mieleesi!

Hän pani lakin jälleen päähänsä ja teki lähtöä. Marianna syöksyi hänen
eteensä ja tarttui hänen päällystakkinsa hihoihin, kasvot kelmeinä,
kuin olisi sukulaisensa iskenyt haavan hänen sydämeensä.

— Sebastiano, et saa lähteä! Sebastiano, mikä on tarkoituksesi?

— Tiedät sen hyvin, minun tarvitsematta sitä tarkemmin selittää, —
hän vastasi koettaen irtaantua Mariannan otteesta, joka tuntui kynsin
tarrautuneen kiinni hänen päällystakkiinsa.

— Siinä tapauksessa kysyn ainakin, mitä se sinua liikuttaa. Jos
kärkytte omaisuuttani, ottakaa se. Ottakaa kaikki tyynni, viekää
tuhkakin pesästä. Minä en tahdo omistaa mitään muuta kuin vapauteni.
Miksi en saa esteettömästi tehdä, mitä tahdon? Sukulaiset! Rakkaat
sukulaiset! Kuka teistä on koskaan välittänyt minusta? Ettehän
milloinkaan ole hakeneet seuraani. Te ette pidä minusta. Ainoa tunne,
mikä teillä on ollut minua kohtaan, on hiukkanen kateutta. Ja nyt äkkiä
muistatte minut, nyt vasta. Riistääksenne minulta sen, mikä teistä on
liikaa: onneni. Isäni on saamaton mies, siinä olet oikeassa; hän poisti
minut kotoa ollessani lapsi, hän kun ei luullut jaksavansa elättää
tytärtään. Mutta hän ainakin tunnustaa erehdyksensä.

— Erehdyksensä?

— Niin, hän tunnustaa sen. Fidelakin voi todistaa, että isä tunnusti
minun olevan oikeassa, eikö niin?

Fidela oli lähestynyt ovea. Hän oli valmis puolustamaan emäntäänsä, jos
tätä ahdistettiin. Toistaiseksi hän tyytyi vastaamaan:

— Marianna, noudata sukulaisesi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi. —
Ja hän tarttui emäntänsä käteen, koettaen viedä hänet pois Sebastianon
läheisyydestä.

— Jätä minut rauhaan, — huudahti Marianna, — suonenvedontapaisen
kiihtymyksen kouristamana. — Ei kukaan tarkoita parastani. Kukapa
minulle soisi hyvää. Jos olisi tarkoitettu parastani, ei minua olisi
ajettu palvelijan syliin. Epätoivo on ajanut minut siihen, minä
kun olin yksin kuin metsän eläin. Olin yksin, yksin, hän toisti
tuskanhuudoin, sysäsi luotaan palvelijattaren, poistui Sebastianon
läheisyydestä ja palasi kyyristymään paikalleen valkean ääreen, missä
alkoi nyyhkyttää.

Sebastiano näytti rauhoittuvan. Hänkin työnsi edemmäksi palvelijatarta,
silmäniskulla kehoittaen häntä poistumaan ja vaikenemaan, ja kumartui
Mariannan puoleen, paremmin kuullakseen hänen vaikeroimisensa. Sitten
hän sanoi puoliääneen:

— Marianna, kuule minua. Olet todella ollut yksin, mutta ainoastaan
sentähden, että palvelijattaresi on teljennyt sinut sisälle, niinkuin
kaikki muut ihmiset olisivat rosvoja. Kukapa ei olisi suonut sinulle
hyvää? Enkö esimerkiksi minä? Enkö ole sinuun syvästi kiintynyt? Minä
yksin tiedän, mitkä tunteet ovat riehuneet sisälläni näinä aikoina.

Ja kun Marianna yhä itki katkerasti, hän kalpeni, jatkaen: — Mutta kuka
saattoi puhua kanssasi? Olethan ollut kuin jääseinä, Marianna! Olet
ollut kuin kuningatar, jonka edessä omat veljetkin olisivat tunteneet
itsensä ujoiksi. Näin on laita, rakas serkku!

Marianna ei kuullut mitään, niin rajusti hän itki. Hiljaa hänen
sukulaisensa kyyristyi lattialle hänen viereensä ja jäi kuuntelemaan
hänen itkuansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuullut kaikua omasta
tuskastaan. Mutta hän ei tietänyt mitä tehdä, mitä sanoa häntä
lohduttaakseen. Samalla hän sisimmässään tunsi julmaa mielihyvää
nähdessään Mariannan noin masennettuna ja nöyryytettynä. Hänestä
tuntui, että he olivat nyt samanarvoisia, viimeinkin oikean
sukulaisuuden, kärsimyksen, yhdistämiä.

Vaistomaisesti, mutta arasti hän tarttui tytön käteen ja kosketteli
yksitellen hänen sormiaan. Marianna säpsähti ja herkesi itkemästä,
katsellen ympärilleen ikäänkuin heränneenä pahasta unesta. Hän ei
vetänyt pois kättään. Ja Sebastiano puhui nyt hänelle samoin kuin
Simone eräänä yönä oli puhunut hänelle, samalla nöyrällä orjanäänellä,
melkein samoin sanoin.

— Marianna, kuule minua, olen aina ollut sinuun syvästi kiintynyt,
mutta olen samalla ujostellut sinua. Minähän olen köyhä, ja sinä olet
rikas. Isäsi on todella erehtynyt. Jos sinua olisi pidetty kotona,
köyhänä, mutta ei silti orpona, olisit kasvanut tyytyväisempänä,
enkä minä olisi seisonut edessäsi kuin houkkio. Olisimme rakastaneet
toisiamme, olisimme omistaneet toisemme. Ja nyt olisimme molemmat
tyytyväisiä. Mutta näin ollen olet voinut luulla, että minä tavoittelin
sinua rikkautesi vuoksi. Ja lisäksi luulin sinua ylpeäksi, ja että
tahdoit mennä naimisiin herrasmiehen kanssa. Tämän vuoksi olen ollut
kuin houkkio sinun silmissäsi... Ja nyt... nyt...

Marianna veti pois kätensä.

— Nyt, nyt. Sebastiano toisti.

Hän katsoi Mariannaan alhaalta permannolta, rukoilevasti, ikäänkuin
kuilusta, odottaen apua. Mariannan silmät hehkuivat punervina, kuin
olisivat hänen vuodattamansa kyynelet olleet verta. Tuijottaen
Sebastianoon hän pudisti päätään ja tuntui tahtovan sanoa:

— Nyt se on liian myöhäistä.

Näin he muutaman hetken katsoivat toisiinsa, ollen taas loitolla
toisistaan, ja tuntien olevansa vieläkin loitommalla, kun heissä heräsi
häpeäntunne siitä, että olivat paljastaneet toisilleen alastoman
kurjuutensa.




IX


Mariannalle alkoi uusi kärsimyksen aika. Simone ei palannut, ja
hän pelkäsi lukemattomia seikkoja nyt, kun hänen salaisuutensa oli
toistenkin tiedossa.

Sebastiano oli tuona aamuna poistunut talosta silmät täynnä epätoivoa.
Isältä ei tullut tietoja, kaikki näyttivät taas unhoittaneen hänet,
joka eli sulkeutuneena taloonsa kuin vankilaan. Jumala tiesi mitä
salahankkeita hänen sukulaisensa hautoivat, verukkeena hänen
puolustamisensa ja pelastamisensa hänen muka mielettömiltä pyyteiltään.

Näitä ajatellen hän kavahti ylös ja riensi pihalle avaamaan portin,
tähystellen, mitä ulkona maailmassa tapahtui. Hän muisti Sebastianon
uhkaukset ja tämän poissaolo lisäsi hänen pelkoaan.

Ei mikään tuntunut hänestä kauheammalta kuin tämä yksinäisyys,
hänen kykenemättömyytensä liikkua ulkopuolella kotia vastustaakseen
kohtaloaan. Hän tunsi todenteolla olevansa sidottu, pahoitettu
luopumaan taistelemasta. Ja pitkät hetket hän painoi poskeaan
ranteeseen, ikäänkuin kuluttaen kahletta, joka kytki hänet paikoilleen,
ja vilkuen samalla ympärilleen kuin vangittu naarashirvi, joka etsii
aukkoa paetakseen.

Suloinen ja vielä harsojen peittämä kevät tunki hänen vereensä
ja enensi hänen kiihkoaan. Mutta ennenkaikkea häntä kalvoi suru,
sydäntäpaisuttava suru. Se oli sama suru, joka oli saanut hänet
itkemään Sebastianon edessä.

Eräänä päivänä paaston aikana hän pukeutui kaikkein kauneimpiin
vaatteisiinsa. Röijyn alta, rinta-aukosta, pilkistivät esiin helmillä
koristetut kureliivit aivan kuin granaattiomenan marjat halaistun
kuoren raosta. Silmään pistivät hihojen hienosti taotut hopeanapit,
jokainen somistettu päästään taivaansinisellä helmellä, joka oli kuin
kastettu maaliskuun taivaan sineen.

Hän sanoi Fidelalle lähtevänsä kirkkoon. Astuessaan tietä pitkin, joka
nousi tuomiokirkolle, hän vielä kohenteli povelleen paidan laskoksia
ja huivin kolkkia kaulaansa. Sitten hän risti kätensä vyölle. Hän
ajatteli, että Simonen sisaret kenties jo olivat kirkossa, ja hän
tahtoi olla kuin heidän siskonaan, siistinä ja somistettuna.

Hänen astuessaan sisälle kirkkoon se oli vielä melkein tyhjä,
täynnä sinerviä varjoja idän puolella ja auringonsäteitä, jotka
leveinä kultanauhoina soluivat sisään kirkon perältä. Hän polvistui
siihen paikkaan, missä Simonen sisaret tavallisesti istuivat, ja
ehtoollisalttarin yläpuolella säteilevä kultakehä palautti hänen
mieleensä tuon yön vuoristossa, jolloin satakielen laulu näytti
loihtivan isoon tammeen säkenöivän valon.

Vähitellen uskovaiset täyttivät pyhätön; nuoret naiset, vaimot,
painaen pienokaisia povelleen, notkea-askeleiset lesket, raskain
askelin käydä laahustelevat vanhukset. Joka kerta, kun ovi aukeni,
punainen valovirta tunki kirkon hämyyn. Vähitellen tuo hohde näytti
tulvana leviävän kivilattialle, ja melkein kuin kotilieden valo se
elähdytti koko temppelin. Kaikki naiset helakanpunaisissa puvuissaan
istuutuivat kivipermannolle, jääden siihen liikkumattomina, hartaina.
Pään ympärille käärityt leveät keltaiset nauhat koristivat heitä kuin
kultakehä.

Mutta nuo kauneista kauneimmat, Simone Solen viisi sisarta, eivät
tulleet, ja Marianna, istuen sopessaan, joka oli varattu sureville,
tunsi entistä voimakkaammin yksinäisyyden painoa, eristyneisyyttä
muista naisista.

Hänen sydäntään kirveli. Miksi eivät Simonen sisaret tulleet? Olihan
hän tänä päivänä lähtenyt kodistaan kokeakseen heidän keskellään, ettei
hänen rakkautensa ja surunsa ollut harhaluuloa. Miksi he eivät tulleet?

Saarnankin alettua hän yhä vielä hartaasti odotti heitä. Jonkun
myöhästyneen kirkonkävijän astuessa sisään hän kääntyi katsomaan
ovelle, mutta loi silmänsä taas surullisina maahan. Siten hän saarnasta
kuuli ainoastaan katkelmia, ja papin lempeä ja soinnukas ääni kaikui
hänen korvissaan kuin soiton humina ylhäältä.

Mutta kun saarnaaja alkoi selittää vertausta tuhlaajapojasta, hän
kuunteli tarkkaavaisena. Pappi oli kaunis nuori mies, punahuulinen
ja sinisilmäinen. Hänen valkoiset kätensä lepäsivät saarnatuolin
ulkoreunalla, hän kumartui milloin tälle, milloin tuolle taholle,
seisoen kuin marmorikaivon laidalla, ja hänen vaaleat hiuksensa
kiilsivät, kuin niihin olisi heijastunut kultaa Pyhästä Hengestä, joka
kyyhkyn hahmoisena riippui saarnatuolin yläpuolella.

Naiset kuuntelivat tavallista tarkkaavaisemmin. Heidän ylitsensä tuntui
liitelevän salaperäinen henkäys, suhisevan suloisten kyyhkynsiipien
havina. Vanhat äidit, joilla oli kunnottomat pojat, itkivät, toivoen
näiden parantavan tapansa. Nuoret äidit, pienokaiset helmassaan,
kumartuivat katselemaan niitä, nostaen väristen vaatetta, joka peitti
niitä, ikäänkuin se olisi ollut tulevaisuuden verho. Ja Marianna
ajatteli, että Simonekin oli tuhlaajapoika, joka oli lähtenyt
maailmalle hävittämään nuoruutensa rikkauksia. Ja hän toivoi, että
Simonekin palaisi parempana. Sisälsiväthän papin sanat lupauksen.
Mutta kun hänen äänensä vaikeni, lumous haihtui. Kirkkoväki alkoi
poistua. Marianna muisti, missä tarkoituksessa oli lähtenyt kotoa, ja
päätti, ettei palaisi saamatta joitakin tietoja. Hän odotti, kunnes
kirkko tyhjentyi ihmisistä. Väsynyt hän oli, surun painama, niinkuin
istuessaan kotilietensä ääressä, ja kaikki hänen ympärillään tuntui
häipyvän usviin. Ilmakin kävi harmaaksi ja kirkko koleaksi. Vain
joku harva rahvaanmies viipyi penkissä. Marianna ojentausi katsomaan
tarkemmin. Kas, siinä oli Simonen isä, puettuna siististi, mutta
kuin mies, jonka perheessä on suru. Pitkät, harmaat hiukset valuivat
sieltä täältä kasvoille, jotka olivat luisevat ja murheen ja taudin
murtamat. Lyhyt valkoinen parta pisti silmään ruskeasta ihosta. Hän sai
ajattelemaan tuhlaajapojan isää, jota pappi oli saarnassaan kuvaillut.

Marianna polvistui alttarin astuimelle ja odotti, kunnes vanhus nousi.
Sitten hän kevein askelin seurasi häntä hitaasti, peläten, että
hänkin katoaisi näkyvistä. Mutta vanhus astui hitaasti, alakuloisena,
tuijottaen etäisyyteen, syvällä kuopissaan piilevin verestävin silmin.
Väliin hänen valkeiden viiksien varjostamilla huulillaan liikkui inhoon
vivahtava väre, ikäänkuin hän olisi pureskellut jotain karvasta, ja kun
Marianna lähestyi häntä ja kysyi melkein kuiskaten: — Setä Franziscu,
kuinka voitte? — hän ei näyttänyt tuntevan häntä.

Vanhus ei vastannut, mutta katsoi häntä tutkivasti; äkkiä hänen
silmiinsä tuli älyävä kiilto. Marianna punastui. Olivathan ne Simonen
silmät, mutta kaukana, kaivon pohjassa!

— Marianna, sinäkö se olet? — sanoi vanhus, pysähtyen sauvansa nojaan.
— Vaimoni voi pahoin.

Hän katseli Mariannaa edelleen, ja hänen kasvonsa muuttuivat,
selkenivät... Ja Marianna kuvitteli ehkä ilmestyneensä vanhuksen eteen
epätoivon hetkenä. Samalla toinen ajatus aiheutti hänen povessaan
suloista iloa: Jos äiti on sairas, tulee Simone tervehtimään häntä.

— Mikä vaimoanne vaivaa? Toivottavasti se ei ole mitään vaarallista.

— Toivottavasti.

Vanhus astui edelleen, hiljaa kolhaisten sauvaansa maahan. Marianna
seurasi häntä.

He kulkivat hitaasti piispan puutarhan kiviaidan viertä, poiketen
kivillä lasketulle kadulle ja sitten ruohottuneelle kapealle tielle.
Lopuksi pienen torin perällä, josta aukeni näköala yli laakson, minkä
jo täyttivät varjot ja ryöppypuron kaukainen kohina, näkyi vanhuksen
talo — Simonen koti. Marianna katseli rosoisesta kivestä tehtyä kapeaa
julkisivua, jossa mustien pielien ympäröimät ikkunat kiilsivät ja
jonka suljetulle ovelle veivät kapeat portaat, ruohoa ja nokkosia
ympärillään. Kyynelet nousivat Mariannan silmiin; tuon pienen talon
etusivu synnytti hänessä murehtivien ihmiskasvojen mielikuvan.

Naisia tuli ulos pikkutalojen portaille tähystelemään häntä, tervehtien
häntä päännyökkäyksellä. Ja Mariannasta tuntui, kuin hekin »olisivat
tietäneet», kuin hänen salaisuutensa olisi ollut rikkirevitty kukka,
josta jokaisella oli terälehtensä. Mutta hän ammensi voimaa omasta
rakkaudestaan, ja sinä hetkenä hän ainoastaan häpesi iloaan, jota
turhaan koetti tukahduttaa, iloaan siitä, että jos äiti oli hyvin
sairas, Simone tulisi tervehtimään häntä.

Hän vastasi naisten tervehdykseen ja astui lähemmäksi vanhusta,
ikäänkuin tukeakseen häntä, sillä olihan hän löytänyt hänet kirkon
lattialta ankaran kärsimyksen masentamana ja tahtoi kristillisesti
saattaa hänet kotiin. Mutta mikäli he lähestyivät pientä taloa, vanhus
joudutti askeliaan kasvot taas kelmeinä ja suljettuina. Hän työnsi
halkeilevaa ovipuoliskoa, eikä pyytänyt Mariannaa sisälle. Mutta
Marianna ajatteli:

— Minun täytyy käydä sisään. Ehkä tuon vähän valoa tähän taloon,
joka niin kauan on ollut pimeän synkistämä. Ja hän seurasi vanhusta
pienelle pihalle, nousten ylös kapeita ulkopuolisia portaita, jotka
veivät yläkertaan. Yläkuistikolla, köynnöksellä sidotussa haljenneessa
tammimaljakossa, värähteli sininen kukka, joka näytti tervehtivän
häntä. Äkkiä vanhus, joka kiipesi portaita vaieten, nojaten kepillään
jokaiseen astuimeen, kutsui yhtä tyttäristään. Hänen römeä äänensä
ilmaisi niin selvästi sisäistä ärtyneisyyttä, että Marianna säikähti ja
katui tulleensa sisälle. Hän tunsi, ettei hänen käyntinsä ollut sopiva
eikä tervetullut. Ja seuraavassa tuokiossa hän näki nuorimman tyttären
hohtavat silmät, hänen ilmestyttyään yläkuistikolle, josta hän katseli
Mariannaa ensin ihmetellen ja uteliaana, sitten surullisena ja lopulta
vihamielisenä.

Ja kun isä astui sisään eräästä yläkuistikon ovesta, ei tyttö näyttänyt
tahtovan päästää Mariannaa sisälle pieneen huoneeseen, missä äiti
vaikeroi kuumeen kourissa. Mutta tulijan kasvot olivat niin lempeät
ja niin pelokkaat, vaikka suupielissä silti säilyi ylpeydenilme,
että tyttö taipui. Silti hän kuitenkin tytön mielestä oli rikas
ja mahtava nainen, joka oli hurmannut Simonen, väärinkäyttääkseen
häntä hirvittävänä palvelijana kunnianhimoisiin tarkoituksiinsa,
talonomistajan tuumiinsa ja rakastajattaren himoihin, tuo nainen, joka
nousi köyhän talon portaita. Tyttö siis kuitenkin salli hänen vapaasti
käydä sisälle. Mutta nähdessään Mariannan toisetkin sisaret nousivat
vihamielisinä ja ympäröivät äidin vuoteen, ikäänkuin estääkseen
Mariannaa lähestymästä.

Mutta hän meni suoraan vuoteen ääreen, kumartui sairaan puoleen ja
kysyi hiljaa:

— Miten voitte?

Hän tiesi, että ainoastaan hän ja Simonen äiti saattoivat ymmärtää
toisiaan. Sairas kohotti kuumeesta punoittavia kasvojaan, joita
ympäröivät kosteat, vielä tiheät mustat hiukset. Hänen paisuneet,
synkkähohteiset silmänsä tähystelivät Mariannan silmäteriä ja näyttivät
tuntevan edessään olijan.

— Oletko palannut, Simone? — hän kysyi hiljaa, ääni kaikuen heikkona ja
etäisenä. — Jos tahdot, on reppu tuossa...

Marianna nousi väristen kiireestä kantapäähän. Äiti oli kaiketi nähnyt
Simonen kuvan painuneena Mariannan silmien pohjaan ja luullut häntä
pojakseen.

Silloin Marianna istuutui oven pieleen. Hän olisi tahtonut antaa jonkin
selityksen sisarille, jotka hekin istuivat alakuloisina, kädet sylissä,
tuijottaen häneen kylminä kuin tuomarit. Hän melkein pelkäsi heitä eikä
rohjennut tehdä kysymystä, jota varten oli tullut. Mutta hän katseli
kukkaa, joka yhä huojui kuistikon ikkunalla; se yksin tuntui kuiskien
ilmoittavan hänelle jotakin.

— Simone on palaava.

Ja huolimatta murheesta ja nöyryytyksestä tämä tunne jatkuvasti
värähteli hänen rinnassaan vakavasti ja ihanasti kuin urut kirkossa.

       *       *       *       *       *

Palatessaan kotia hän näki Fidelan odottavan portilla.

— Tässä olen! Kai jo luulitte, että minut oli ryöstetty.

Hän oli laskevinaan leikkiä, mutta todellisuudessa hänen äänensä
kuulosti äkäiseltä, niinkuin hänen ollessaan pahalla päällä. Ja kun
Fidela vuorostaan vaieten ja ärtyneenä sulkeutui kuoreensa, hän nousi
huoneeseensa, riisui juhlavaatteensa, eikä mennyt alakertaan, vaikka
tiesi, että ilta-ateria oli valmis. Hän istuutui ikkunan ääreen ja
koetti koota ajatuksiaan.

Ilta saapui viileänä, miellyttävänä, täynnä tähtiä ja tuoksuja. Tänne
asti kantautui vuoripuron kohina, muuten kaikki oli hiljaista. Tämä
ei kuitenkaan rauhoittanut Mariannan tunteiden temmellystä. Eihän
Simonen nimeä kukaan muu ollut maininnut kuin äiti kuumehoureissaan.
Ja silti Marianna tunsi, ettei hänen käyntinsä ollut turha. Sisarten
vaikeneminen ja jäykkyys sanoivat hänelle paljon. Hän ei tarkoin
tietänyt, mitä se oikeastaan oli, mutta vaistosi, että se oli jotakin
ikävää ja hänelle epäedullista.

— Hän ei palaa, — näin Marianna ajatteli, — kun sisaret eivät sitä
tahdo. He ovat samaa rotua, samaa lihaa ja verta kuin hän. Heistä on
parempi, että Simone pysyy nykyisessä asemassaan, he näkisivät hänen
kernaammin kuolevan kuin luovuttaisivat hänet oikeudelle ja minulle.

Mutta sisimmässään hän tunsi erehtyvänsä. Ei, siihen, että hän ei
palannut — siihen täytyi olla vakavammat syynsä. Yksin Simone saattoi
selittää ne, mutta hän ei tullut.

Ja kuitenkin Marianna itsepäisesti odotti häntä. Ehkä hän jo tänä
yönä tulisi... Ja hän koetti ylläpitää harhaluulojaan, kallistuneena
pielukselleen, kuunnellen yön huokauksia, etäisiä ääniä. Nuohan jo
kuulostivat hänen askeleiltaan, nehän kaikuivat hänen sydämeensä. Hänen
sydämensä sanoo kuitenkin oitis, etteivät ne olekaan hänen askeliaan.

Sitten taas seuraa hiljaisuus. Puutarhojen kosteat mintut ja kukkivat
rosmariinit levittivät tuoksuaan. Köyhien majoista nousi savupatsaita
ja kuului rintalasten heikkoja ääniä. Jokapäiväinen väritön elämä
tyyntyi kaikkialla, oikoi itsensä lepoon kuin väsynyt orjatar, jolla
ei ole unelmia eikä suruja. Jossakin sielunsa sopukassa Marianna tunsi
piilevän kateutta ympäröivää vaatimatonta elämää kohtaan, kyllästymistä
turhaan unelmaansa.

Jos hän edes olisi voinut puolustaa tuota unelmaansa, pelastaa sen
niiltä vaaroilta, jotka sitä uhkasivat. Mutta eihän hän tietänyt,
millaisia nuo vaarat olivat. Ja hän kuvitteli olevansa korkean muurin
edessä ja repivänsä kyntensä, yrittäessään kiivetä sen harjalle
katsomaan, mitä oli toisella puolella.

Äkkiä hän tunsi pistoksen sydämessään. Oli kuin joku olisi kolkuttanut
portille, ilmoittaen, että vaara oli olemassa, että se uhkasi läheltä.
Nyt todella kuului askelia, tasaisia, raskaita askelia jotka hän tunsi
ja joita hän ennen oli kuunnellut masentavan ahdistuksen vallassa.

Hän nousi vuoteesta ja sulki puoleksi ikkunan, tähystellen ulos raosta.
Kaksi siviilipukuista miestä astui alas viettävää tietä pitkin tullen
kirkolta päin. He kiersivät tienmutkan ja pysähtyivät.

Mariannan aavistava vaisto ei häntä hetkeäkään pettänyt. Nuo olivat
valepukuisia santarmeja, jotka urkkivat hänen puutarhaansa. Hekin
odottivat Simonen tuloa.

Hän jäi pitkäksi aikaa ikkunan ääreen. Hän näki tähden taivaan laessa
ja kuuli vuoripuron etäisen pauhinan. Ja hän tuntui jälleen heräävän
elämään, näkevän sen liikehtivän ympärillään, sillä nyt hän ymmärsi
vaaran, joka häntä uhkasi, nyt hän saattoi vastustaa sitä.

       *       *       *       *       *

Fidela raoitti ovea ja kutsui. Kun hän ei saanut vastausta, hän kulki
raskain askelin huoneen poikki ja pysähtyi ikkunan kohdalle.

Marianna istui yhä vielä liikkumattomana, kasvot vaaleina puolipimeässä
kuin silmien valaisemina, jotka hehkuivat rohkeudesta, vihasta ja
pelostakin. Lopulta hän veti kiinni ikkunaluukut ja tarttui pimeässä
Fidelan käsivarsiin.

— Nyt ovat asiat oikealla tolalla, — hän sanoi raivokkaana. — Te olette
vielä kerran pettäneet minut, isästä alkaen palvelijattareen. Mutta nyt
on petos loppuva. Nyt riittää, ymmärrätkö?

Palvelijatar irrottautui hänen otteestaan. — Marianna, surkuttelen
sinua, sillä kärsit. Mutta ei ole minun syytäni, että taloasi pidetään
valvonnan alaisena kuin rosvojen pesää.

Marianna kirkaisi, kiristäen hampaitaan, tarttui jälleen hänen
käsivarteensa ja asettui pimeässä vallan lähelle häntä, niinkuin oli
tehnyt Sebastianolle.

— Sinä olet siis tietänyt, että taloani pidetään silmällä?

— Olen tietänyt sen. Eikä se ole alkanut vasta tänä yönä...

— Mene siis tiehesi! Kokoa tavarasi ja mene matkoihisi. Ja sulje
tarkasti portti, sillä en enää avaa sitä kellekään, en edes isälleni...

Fidela ei vastannut, hän ei enää riuhtaissut itseään irti. Päinvastoin
hän tuntui tarjoutuvan emäntänsä tueksi pimeässä, tuona sekavana
tuskallisena hetkenä. Mutta Marianna työnsi hänet luotaan, toistaen
hiljenevällä, mutta yhä uhkaavammalla äänellä:

— Mene matkoihisi!

Kun hänen oli onnistunut karkoittaa Fidela huoneesta, hän lukitsi oven
ja palasi ikkunan ääreen. Hän nojasi seinään ja puristi käsillään
päätään. Sitten hän muisti Simonelle antamansa lupauksen, ettei koskaan
itkisi, ei vaaran eikä surun hetkenä. Ja hän seisoi pimeässä suorana,
voimatta kuitenkaan hillitä suonenvedontapaista väristystä, joka
järkytti koko hänen ruumistaan. Vähitellen hän tyyntyi, mutta se oli
surkeata, pakollista tyyntymistä. Kaikki oli hänestä nyt päivänselvää,
ja todellisuus valaisi kaikki seikat. Hänet oli ilmiannettu. Olihan
hän itse pannut alkuun tämän ilmiannon, paljastaessaan salaisuutensa.
Kuinka siis muut eivät olisi häntä ilmiantaneet? Ja Simone ei
palannut hänen luokseen, sillä kohosihan heidän molempien välillä nyt
inhimillisen ilkeyden muuri.




X


Huhtikuulla Marianna päätti lähteä vierailemaan muutamaksi päiväksi
vuoristossa olevaan karjataloonsa.

Uudelleen hän tunsi itsensä masentuneeksi ja heikoksi kuin pitkän
sairauden jälkeen. Ajatellessaan seikkailuansa hän toisinaan kuvitteli,
että kaikki oli pelkkää unelmaa. Mutta sitten ylpeys, rakkaus, katumus
ja nöyryytys, häntä kun oli petetty kuin viisitoistavuotiasta tyttöä,
saivat hänet kapinoimaan ja paheksumisesta punastumaan.

Hän oli pyytänyt anteeksi palvelijattarelta, pyytäen, ettei hän
sentään lähtisi talosta. Sitten hän katuen ajatteli tätä tekoaan. Ja
voimakas tarve pakoitti hänet päiväkausiksi sulkeutumaan huoneeseensa
tai piiloittautumaan talon rauhallisimpiin soppiin. Välillä hän
astui edestakaisin, tahtoen paeta omaa itseään, kuitenkaan siinä
onnistumatta. Hän nousi ullakolle ja otettuaan orrelta rypäletertun
istuutui palvelijattaren vuoteelle. Hänen oli jano, eikä voinut
juoda, häntä väsytti, mutta ei voinut nukkua. Kevättuuli, joka toi
sisälle käen kukunnan ja kasvavan viljan tuoksun, leyhyi ikkunasta
toiseen, heiluttaen kulmissa olevia hämähäkinverkkoja ja tyhjiä
viinirypälevarsia, jotka riippuivat orsista. Hän tunsi ruumiissaan
väristystä. Hänen jalkansa olivat raskaat niinkuin pikkutyttönä, kun
hänet oli pahoitettu vetämään jalkoihinsa korkeat uudet kengät, ja
hänet valtasi halu riisua kenkänsä ja kävellä paljain jaloin, jälleen
muuttua lapseksi. Sitten hän hymyili itselleen katkerana, ivallisena.
Lopulta hän kumartui katselemaan rypäleitä, joita hän vieritti kuin
helmiä laihtuneiden käsiensä toisesta pivosta toiseen.

Ja hänen mieleensä juolahti jouluyö ja Simone, joka saapui päähine
lumisena. Mutta tuo kaikki tuntui niin kaukaiselta, tuntui sadulta,
jonka Fidela oli kertonut hänen lapsuutensa öinä. Kaikki oli kaukaista,
vaikka kaikki piili hänen sisimmässään selvänä, järkähtämättömänä.
Vaikka hän luuli unhoittavansa, ei hän kuitenkaan unhoittanut
ainoatakaan tapausta. Hän koetti olla enempää odottamatta, ja kuitenkin
jokainen ulkoa kuuluva askel sai hänen sydämensä rajummin sykkimään.
Hän koetti luulotella itselleen, että Simone oli samanlainen kuin
kaikki muut miehet, jotka lupaavat, rikkoakseen lupauksensa, ja ettei
maksanut vaivaa kärsiä hänen tähtensä. Ja sitten hän taas näitä
ajatuksiaan paheksuen harhaili sinne tänne talossa, muistellen Simonen
sankarillisia päätöksiä, tarjousta avata rintansa antaakseen hänelle
sydämensä.

Mutta sensijaan Simone pelosta oli tulematta.

Marianna tahtoi nyt olla rohkea nainen, elää parantuakseen
kärsimyksestään, elää voittaakseen itsensä. Hän läksi siis
karjataloonsa hengittääkseen raitista ilmaa ja vahvistaakseen
terveyttään. Siellä hän taas istui tammen juurella keskellä aukiota.
Ei mikään hänen ympärillään ole muuttunut, ja hänkin on, niinkuin
kuluneena vuonna, hiukan kumarainen ja kalpea, hiukan vanhentunut.

Vihreä kevät, vielä vailla kukkia, levisi puhtaana ja vakavana, melkein
pyhänä, karjatarhan mailla. Tasainen, kiiltävä ruoho peitti avarat
niityt, jotka näyttivät järviltä kallioryhmien ja tiheiden metsikköjen
välissä. Ne aallehtivat kuin vesi ja niihin heijastui taivaan sini ja
pilvien varjot.

Ja vihreiden vuorten huippujen takaa kevätpilviä pisti alinomaan
esiin kuin kukannuppuja. Ne kehittyivät, aukenivat ja lakastuivat. Ne
liitelivät pois kuin isot ruusun terälehdet, tuulen ajamina ja repiminä.

Ääretön hiljaisuus lisäsi maiseman suloa. Ja jos joskus sonni mylvähti
tai koira haukkui, se tuntui hirviöiden kaukaiselta ääneltä, jota kaiku
ihmetellen toisti. Ja kaikki oliot ympärillä kuuntelivat hämmästellen,
että puiden hiljaisen huminan ohella muitakin ääniä oli olemassa.

Marianna tunsi vaipuvansa hiljaisuuteen ja muistoihin. Hän ajatteli,
että parasta olisi, jos hän ei enää palaisi vankilaansa Nuoroon. Ja
tämä ajatus sinä hetkenä riitti hänelle.

Isä katsoi häneen ohimennen, kaukaa. Hän tiesi, että Simonea ei enää
ollut näkynyt, ja että kaikki näytti olevan lopussa. Mutta hän ei siitä
iloinnut. Mariannan kasvot eivät häntä miellyttäneet. Olihan hän tuossa
levollisena tuulen liikuttamassa varjossa, kelmeänä ja surullisena maan
uudelleen verhoutuessa kevätpukuunsa, keskellä hyödytöntä maallista
hyvää. Kevät ei palaa hänelle. Päinvastoin näyttävät kaikki elämän
taimet palaneen hänessä poroksi. Berte Sirca pudistaa päätään, katsoo
sinne ja tänne, mittaillen silmillään tyttärensä omaisuuden laajuutta;
sitten hän palaa katselemaan häntä, joka on veretön ja taittunut kuin
ruoko tammen juurella. Elämä on lyhyt, ja kun ihminen kuolee, hän ei
voi pivossaan viedä mukanaan heinänkortta, ei hietajyvää.

Nähdessään Mariannan silmien hitaasti kääntyvän häneen, ikäänkuin
hän olisi tahtonut sanoa, että isän sääli oli turha, vanhus poistui
keittiöön ja alkoi kuumentaa kiviä jamakkajuuston valmistamista varten.
Osaksi karaistuin käsin, osaksi isolla rautatangolla hän käänteli kiviä
hiilloksessa, kuin olisivat ne olleet kuparileipiä, ja puhui itsekseen
vilkuttaen silmää, ikäänkuin olisi kiville uskonut salaisuutensa:

— Jumala on painanut poveemme kovan ja kylmän sydämen niinkuin te.
Mutta sitten tulee hetki, jolloin se lämpenee kuin te. Entä jos
Marianna ei huoli kenestäkään toisesta miehestä? No niin, kun mies ja
nainen ovat alastomat, jommoisiksi Herra on heidät luonut, niin kaikki
muu on yhdentekevää. Olemmehan kaikki samanarvoisia Jumalan edessä. Ja
hän kääntelee meitä, niinkuin minä nyt kääntelen teitä, kiveni.

Hän otti hiilloksesta yhden ja upotti sen sankoon, missä valkeaan
maitoon oli laskettu kellervä rakko. Ja maito näytti kavahtavan
unestaan ja pärskyi ylös vaahtoavana aaltona. Näin tapahtui jokaisen
uuden kiven upotessa sankoon, kunnes maito kauttaaltaan kiehui, juosten
kokoon keltaisiksi kokkareiksi. Maitoa roiskahti kissaankin, joka
torkkui lähellä liettä. Tuntiessaan karvoissaan kuumaa nestettä se
vain ravisti toista korvaansa. Mutta yksi pisara tunki sisälle sen
korvaankin. Silloin se nousi, nosti kaareksi selkänsä ja katsoi, mitä
oikeastaan oli tekeillä. Ja jotain erikoista varmaankin oli tekeillä,
kun isäntä oli keskeyttänyt askaroimisensa ja sangot kädessä juoksi
ovelle katselemaan. Kissa käytti hyväkseen tilaisuutta hypäten sangon
laidalle, ojentaen kuononsa kiehuvaa maitoa kohti. Mutta kun se luuli
näkevänsä koiran astian pohjassa se alkoi pärskyä ja sivellä kuonoaan
käpälällä. Se oli kärventänyt turpansa, ponnahti maahan ja riensi
isännän luo, joka lykkäsi sen jalalla luotaan, huolimatta hyvistä
väleistä.

Niityllä näkyi mies, joka astui Mariannaa kohti, lyhyenläntä
metsästäjän tapaan puettu mies, syvään kasvoille vedetty karvalakki
päässä. Mies oli outo, eikä Berte muistanut koskaan nähneensä
häntä. Mutta hänessä oli sentään jotain tuttua, ja tämä sai Berten
levottomaksi.

Mariannakin katseli tulijaa, joka astuessaan jätti hopeajuovan
jälkeensä niityn heinään. Ja hänen silmänsä, jotka ensin olivat olleet
täynnä yllätystä, loistivat ilosta. Sitten ne valaisivat hänen kalpeat
kasvonsa, joita hän hiukan peitti huivillaan.

Hänen sydämensä sykki rajusti, hän kun luuli tuntevansa Simonen
askelet. Kuinka hän ei enää ollut niitä kuullut? Hän tuntui äkkiä
heräävän, nukuttuaan kuukausia kylmässä ja pimeässä paikassa, jossakin
luolassa, pahojen unien vaivaamana. Mutta hänen nukkuessaan Simone
ei ollut herjennyt etsimästä häntä, ja noiden askelten töminä riitti
haihduttamaan horrostilan.

Tulija oli tällävälin saapunut lähelle; hän kulki talon edessä olevan
aukion poikki, ja aiottuaan ensin mennä sisälle hän muutti suuntansa
ja meni suoraa päätä Mariannan luo, tervehtien häntä. Hän näytti
hymyilevän, mutta kun hän oli tullut vallan lähelle, Marianna huomasi,
että hän oli vakava ja alakuloinen.

— Jumalan rauha, — näin hän tervehti, ja puuhun kytketyt koirat
alkoivat rajusti haukkua. — Oletko Marianna Sirca?

— Olen. — Marianna nousi. Hän oli tulijaa pitempi ja hallitsi häntä
levottomalla katseellaan.

Myös nuori mies katsoi häntä silmiin. Ja ennenkuin olivat sanoneet
sanaakaan, he ymmärsivät toisiaan, kuin olisivat olleet tuttavia jo
monena vuotena.

— Marianna, tiedätkö, kuka minut lähetti?

— Tiedän.

— Tunnetko siis minut?

— Tiedän kyllä, kuka olet. Ja tunsitko sinäkin minut?

— Todella tunsin. Voinko siis sanoa sinulle asiani?

— Onko sinulla hyviä uutisia?

— Ellet ole muuttanut mieltäsi, ovat uutiset hyvät.

— Jumalan kiitos, — sanoi Marianna ja katsoi ympärilleen huoaten.
Hänestä tuntui kuin hän olisi astunut ulos ahtaasta rotkosta, ja kuin
hänen ympäristönsä äkkiarvaamatta olisi laajentunut.

Isä oli lähtenyt liikkeelle ovelta ja lähestyi arkana.

Marianna meni häntä vastaan esittäen vieraan: — Tämä on Simonen
kumppani, Costantino Moro.

— Terve tuloa, — virkkoi isä. Ja Marianna ihmetteli hänen ystävällistä
äänenpainoaan.

He kävivät sisälle keittiöön. Costantino istui lieden ääreen,
asetettuaan pyssynsä seinän nojaan. Mutta kun kissa rupesi raapimaan
sen perää, hän ripusti sen ikkunan pielessä olevaan naulaan. Hän
tunsi paikat kuin olisi ollut täällä ennen, niin tarkoin Simone oli
ne hänelle kuvannut. Se oli kuin kaupunkitalo, eikä köyhien paimenten
pieni karjamaja, jotka koko vuoden taistelivat ihmisiä ja luonnonvoimia
vastaan. Se oli todellakin talo, jossa kaikki ilmaisi varallisuutta,
rauhaa, turvallisuutta. Ovi oli kaksinkertainen, ikkunassa oli
lasiruudut, liesi samanlainen kuin rikkaiden tilanomistajien
keittiöissä, ja sen yläpuolella riippui miehen korkeudella puuhalstari
juustojen savustamista varten.

Varmaankin oli suloista talvi-iltoina paneutua pitkäkseen olkimatolle
lieden eteen, jossa räiskyi halkovalkea, ja kuunnella metsän ääntä,
joka oli salaisessa keskustelussa tuulen kanssa.

Vieras otti lakin päästään, painoi sen takaisin ja huokasi. Hän
muisteli omaa varakasta kotiaan, jossa hänen äitinsä yksinään eleli,
epätoivoisena, kaiken hyvän ympäröimänä. Ja hänen mielestään Berte
Sircan silmät olivat hänen äitinsä silmien näköiset. Marianna oli
istuutunut vastapäätä häntä eteenpäin ojennetuin kasvoin, jotka olivat
jäykät ja kalpeat tukahdutetusta ahdistuksesta.

Nuori mies ei tietänyt, miten saisi sanotuksi asiansa. Hänen mielestään
Berte Sircan läsnäolo loi jotain vierasta ja vihamielistä heidän
välilleen.

Marianna sanoi:

— Isä, istuutukaa.

Berte noudatti kehoitusta. Hän istuutui maahan ja kysyi Costantinolta,
vilkuttaen silmää, osoittaakseen, että hän saattoi puhua vapaasti:

— Miten olet joutunut näille tienoille?

— Tulen Nuorosta. Minulla on viikon päiviksi passi, joka takaa minulle
liikkumisvapauden, minä kun olen ollut todistajana kotiseutuni
henkilöiden oikeusjutussa. Kävin siis hakemassa teitä Nuorosta, mutta
palvelijattarenne sanoi, että olette täällä.

— Kävit hakemassa minua Nuorosta? kysyi Berte.

— Niin, tuota noin... — sanoi Costantino hämillään, — kävin hakemassa
Mariannaa.

Marianna kääntyi hiukan kärsimättömänä isänsä puoleen ja virkkoi:

— Simone on lähettänyt hänet.

Varjo laskeutui silloin Costantinon kasvoille. Kun Marianna puhui näin
avoimesti, hän oli siis yksissä tuumin isänsä kanssa. Ja Costantino oli
siihen asti toivonut, että hänen toverinsa pyyteissä oli ollut paljon
harhaluuloa ja mielikuvitusta.

— No niin, siis — hän alkoi, mutta keskeytti puheensa ja loi katseensa
maahan, miettien sanamuotoa. Lopulta hän katsahti Mariannaan,
silmillään kysyen, voiko puhua vapaasti. Hän huomasi heti, että
Mariannankin kasvot olivat synkistyneet. — Siis, — näin hän jatkoi
rohkeammin, tarkoin punniten sanojaan ennenkuin lausui ne, — tiedätte
kuka olen. Huomaan, että hän on puhunut teille minusta! Niin, olemme
jo kolme vuotta olleet kuin veljiä, sillä ihminen, olkoon kuinka villi
tahansa, on aina seuran tarpeessa. Jollei hänellä ole muuta seuraa,
niin tyytyy koiraan... Minä tässä viime syksynä olin sairas; ellei
hän, Simone, olisi minua auttanut, ei minusta olisi löydetty edes
luita haudattavaksi. Mutta eihän tämä kuulu asiaan, — hän jatkoi, yhä
epäröivämpänä ja vakavampana ja peläten, että hänen johdantonsa voisi
viedä harhaan kuuntelijain ajatukset. — No niin, ihmisen tulee auttaa
lähimmäistään. Niinpä minäkin vuorostani, vähäpätöisyydessäni, Simonen
mainitessa minulle eräitä seikkoja, puhun hänelle peittelemättä, ja jos
hän on väärässä, sanon sen hänelle suoraan. Ja joskus hän laskettelee
asioita, jota saavat luulemaan, että hän tekee pilaa toisesta...

Tuskallinen vaitiolon hetki seurasi. Costantino loi yhä vain
katseensa alas, ja Marianna, joka oli kuolonkalpea, sai vaivoin
mielenliikutuksensa hillityksi.

— Costantino, — hän viimein sanoi, — voit vapaasti mainita minkä hän on
käskenyt sinun kertoa minulle. Isäni tietää kaiken.

— No, näin ovat siis asiat. Simone sanoi minulle: — Olen kihloissa;
minun on mentävä naimisiin! — Minä luulin, että hän lasketteli minulle
pilaa. Mutta näin hänen senjälkeen käyvän yhä miettiväisemmäksi. Ja
aloin uskoa hänen puhettaan. Jouluna hän kaatoi nuoren metsäsian
ja sanoi minulle: — Tämän vien hänelle, tuolle naiselle, lahjana
juhlaksi. — Sitten hän todella läksi Nuoroon; ja palatessaan hän sanoi
minulle: — Costantino, menemme todenteolla naimisiin, senjälkeen minä
vapaaehtoisesti astun vankilaan ja hyvitän sen, mikä on hyvitettävä.
— Tähänasti tunnette asiat; nyt kerron teille lopun. Simone sanoi:
— Täytyy hakea pappi, joka vihkii meidät avioon, sillä Nuoron papit
eivät suostu sitä tekemään. Ja niin menimme erään papin puheille —
tarpeetonta mainita kenen. Lähtö tuntui ensin leikinteolta, mutta
tämäntästä Simonen kasvot kävivät kuolonkalpeiksi. Se tapahtui
kuluneella helmikuulla. Satoi sankasti lunta, olimme kuin merellä. Emme
tietäneet minnepäin kulkea. Mutta Jumalan avulla saavuimme perille.
Pappi otti meidät hyvin vastaan. Herra häntä siitä palkitkoon. Vielä
kuullessaan, keitä olimme, hän kohteli meitä suopeasti, mutta kun
kuuli asiamme, hän purskahti nauruun. — Pääsiäisenä, pääsiäisenä, —
hän virkkoi leikillisenä, — jos morsian silloin tahtoo, lähden hänen
karjataloonsa ja teen minkä haluatte. Mutta älkää enää vaivautuko
tulemaan luokseni. Se oli lystikäs pappi, niinkuin huomaatte. Kun
Simone koetti häntä taivutella, hän vastasi:

— Jos sinun on kiire sitoa itsesi, niin voit kytkeä itsesi tuohon
naiseen kaislalla.

— Mutta kun siinä oli sanottu syyt ja vastasyyt, hän lopulta lupasi
tulla keväällä vihkimään teitä. Näin saimme toimeen sopimuksen. Ja
Simone läksi matkaan sinun luoksesi, Marianna, ilmoittamaan kaiken.
Mutta ennenkuin hän saapui näille seuduille, hän kohtasi yhden
sisaristaan pukeutuneena miehenvaatteisiin; sisar ilmoitti hänelle,
että sinun talosi oli urkkijoiden ympäröimä. Huomaa, Marianna, että
Simonen sisaret vuoroonsa, miehenpuku yllään, odottivat paikassa,
jonka kautta tiesivät hänen kulkevan tullessaan näille tienoille. He
ovat rohkeita tyttöjä. Ja Simone palasi rotkoonsa odottamaan parempia
aikoja. Hän ei edes ole käynyt katsomassa sairasta äitiään eikä ole
antanut sinulle tietoja, jotta et pelkäisi...

Marianna hymyili. Hänen silmänsä säihkyivät rajusta ylpeydestä.

— Hänellä ei ole oikeutta olettaa, että minä pelkään.

— Annahan minun puhua loppuun. Päivä päivältä hän toivoi pääsevänsä
luoksesi, eikä edes luottanut sisariinsa lähettääkseen sinulle
terveisiä. Kun sitten ilmaantui tämä hyvä tilaisuus, käydessäni
todistajana oikeudessa, päätettiin, että minä veisin perille hänen
terveisensä.

— Kiitos. Oletko vaivautunut yksinomaan tätä varten? Mutta täällä...
täällä... hän virkkoi. Costantino keskeytti ja sanoi hiljentäen äänensä:

— Sinun karjatalosikin on urkkijoiden saartama.

Marianna säpsähti ja katsoi isäänsä. Sitten hän taas hymyili ivallisena.

— Isä, meidän tulee osoittaa, että olemme rohkeata väkeä. Menkää siis
heti tutkimaan, mihin urkkijat ovat piiloittautuneet. Ja sanokaa
heille, että hukkaavat aikaansa turhaan.

Isä silmäili häntä ja luuli näkevänsä mielettömyyden oireen
tyttäressään. Hän ei oikein oivaltanut tilannetta, mutta aavisti, että
tytär lähetti hänet pois voidakseen paremmin puhua Costantinon kanssa.
Ja suutaan avaamatta hän nousi ja poistui, vieraan seuratessa häntä
katsein ja rypistäen kulmakarvojaan loukkautuneena.

— Miksi lähetit hänet pois, Marianna? Hän olisi voinut kuulla, mitä
minulla vielä on lisättävää; se olisi ollut parempi.

— Odota. Hän palaa pian. Tällä aikaa tahdon minä sanoa sinulle yhden
seikan, jota isäni ei tarvitse kuulla. Hänen ei pidä olla vastuussa
siitä, mitä nyt sanon. On turhaa, että jatkat. Olen täysin ymmärtänyt
kaiken. Simone ei enää tahdo olla tekemisissä minun kanssani. Hän on
katunut ja hävennyt. Minkätähden? Kuka on eroittanut hänet minusta ja
muuttanut hänen mielensä? En välitä sen tietämisestä. Mutta minäkin
annan tehtäväksesi sanoa hänelle minun puolestani pari sanaa. Pyydän
sinua sanomaan, että hän on minun silmissäni kehno mies.

Costantino siveli kädellä päätään, ikäänkuin häntä olisi siihen
kolhaistu. Ja hän punastui, taas äkkiä kalveten, ja painoi päänsä alas,
tehden alistuvan liikkeen, joka oli hänelle ominainen. Mutta hänen
sydämensä oli täynnä paheksumista. Jos Marianna olisi ollut mies ja
olisi häntä haavoittanut, ei hän olisi loukannut häntä niin ankarasti
kuin tällä tavoin, parilla sanalla, tuo heikko ja epätoivoinen
nainen. Mutta sisimmässään hän myönsi, että Marianna oli oikeassa, ja
yrittäessään häntä lepyttää, hän tiesi samalla yrittävänsä rauhoittaa
omaatuntoaan.

— Marianna, — hän alkoi; sitten hän epäröi hetken. Miten hän voisi
kertoa sopivasti kaikki? Miten asettaa sanansa, että kiihtynyt
Marianna uskoisi, miten Simone ensi aikoina oli raivonnut, miten hänen
vihanpuuskauksiaan oli seurannut hellyydenhetkiä, jolloin molemmat
toverukset piilossa tyyssijassaan, tuulen rajusti ulvoessa tai lumen
tunnottomana tupruillessa rotkon ympärillä, viettivät aikaansa
laulamalla vapaata kilpalaulua, jonka yksinkertaisissa säkeissä
Mariannan hahmo liikkui valoisana ja etäisenä kuin kuu talvipilvien
lomissa? Ja miten kertoa kaikki muu? Simonen mielenmuutos, se ahdistus,
jonka alaisena hän eli?

— Tuhat kertaa hän läksi matkaan tullakseen luoksesi. Mutta hän palasi,
jotta ei syöksisi sinua vaaroihin. Ja raivoissaan hän viilsi puiden
runkoja veitsellään, mutisten kirouksia kaikkea ja kaikkia vastaan.
Sitten hän rauhoittui, sanoen: Onhan hän niin varma minusta ja odottaa
minua kymmeniä vuosia. Marianna, millaiseksi olet tehnyt miehen? Olet
tehnyt hänestä lapsen jälleen. Hän lausui nimesi nukkuessaankin. Ja yhä
vielä hän mainitsee sen, yhä vielä hän on kuin lapsi. Mutta kuuntele
omantuntosi ääntä, Marianna, ja myönnä että olen oikeassa. Sinun tulee
astua omaa tietäsi, ja hänen omaa tietänsä. Käsitäthän, että hänet
tuomittaisiin. Ja hän ei tahdo sitoa kohtaloansa sinun kohtaloosi.
Mutta hän toivoo, että annat hänelle anteeksi.

Hän puhui hiljaisella äänellä, ja vaikka hän tunsi, että lopultakin
oli rauennut se lumous, joka oli yhdistänyt Simonen Mariannaan, kateus
sekaantui vielä hänen rauhoittaviin sanoihinsa kuin katkera suoni.

Sanoessaan »Hän toivoo, että annat hänelle anteeksi» hän kumartui
Mariannaa kohti ikäänkuin rukoillen anteeksiantoa itselleenkin. Mutta
Marianna vaistosi, että Costantino salasi häneltä osan totuutta. Ja hän
oli käynyt jäykäksi ja leppymättömäksi.

— Marianna! Minun täytyy lähteä pois. Älä anna minun palata näin, kuin
vihamiehen. Mitä minun pitää sanoa hänelle?

— Minulla ei ole muuta sanottavaa kuin nuo lausumani pari sanaa. Ne
olen lausunut häntä varten, ja ne lausun sinullekin.

— Mutta minä en vie niitä perille. Tahdon ensin puhua isäsi kanssa.
Tuossa hän palaakin.

— Sinun ei ole lupa sanoa isälleni mitään, jos olet mies! Olet tullut
puhumaan minun kanssani, et hänen kanssaan.

Silloin Costantino nousi ja aikoi ottaa pyssyn seinältä.

Berte Sirca palasi käytyään matkan päässä lähteellä, joka oli tiheässä
lehdossa niityn pohjukassa. Hän oli huomannut tarpeelliseksi tutkia,
millä kannalla asiat olivat ympäristössä, oli tarkastanut lähteen,
kasvit, pensaat, kaikki hänen yksinkertaiselle sielulleen rakkaat
sopukat. Ja hän oli tunnustellut korkkitammien kantoja, ikäänkuin
kysyen niiltä neuvoa. Ja tapansa mukaan hän ajatteli ääneensä:

— Saattaapa täällä olla urkkijoita. Kaikki on mahdollista. Enpä vain
ymmärrä Mariannan huonoa tuulta. Tai oikeastaan ymmärränkin sen.
Mitenkä hän ei olisi pahalla tuulella? Onhan tuo hänen lumouksensa
hyvin ikävää laatua. Hän epäilee kaikkea, epäilee minuakin. Sentähden
hän lähetti minut pois... Voi sentään, — hän huokasi. Jumalan nimi oli
hänen huulillaan, mutta hän ei sitä lausunut.

Hän ei ollut koskaan ollut erityisen jumalinen mies. Oli kulunut
vuosia, jolloin hän ei ollut jalallaan astunut kirkkoon. Eikä hän
liioin ollut taikauskoinen, vaikka olikin yksinkertainen sydämeltään.
Ja vaikka hän eli loitolla ihmisistä ja muun maailman asioista, hän
silti tunsi olevansa liittynyt näihin ihmisiin ja asioihin, niinkuin
puunlatvan lehti itse puun salaisimpaan juureen. Sentähden hänen
omantuntonsa ääni sanoi, että hän oli lähettänyt kotoaan tyttärensä,
ainokaisen tyttärensä, tehden sen turhamaisuudesta, joskin epäsuorasti
niin silti rakkaudesta tämän maailman tavaroihin, ja hän oli tietoinen,
että tämä erehdys oli hyvitettävä pohjia myöten.

Ja hän kumartui juomaan lähteestä, vaikka hänen ei ollut jano. Hän
polvistui, näki kasvojensa heijastuvan tummaan, kuulakkaan veteen kuin
silmään, jonka teränä oli kuun ensi hohde.

— Berte Sirca, Berte Sirca, — hän sanoi kuvalleen, — tee, mitä
omatuntosi sinulta vaatii. Auta tytärtäsi.

Hän palasi hitain askelin, ajatuksiin vaipuneena taloon. Hän näki
Costantinon hankkivan lähtöä. Hän oli jo ottanut pyssyn naulasta ja
painoi lakkia otsalleen.

— Älä toki lähde, — sanoi hän tälle. — Ethän voi tuottaa meille tätä
mielipahaa. Marianna sytyttää valkean ja valmistaa ilta-aterian.
Tulehan katsomaan, mitä kaikkea hän omistaa.

Costantino epäröi hetken, sitten hän ripusti uudestaan pyssyn seinälle
ja seurasi isäntää aukealle ruohokentälle. He näkivät ison, tyynen
palvelijan ajavan takaisin tarhaan lehmiä, jotka hitaina ja kylläisinä
kulkivat niityn poikki, karva kuun hopeoimana.

Niin, Marianna oli kaunis, ylpeä ja rikas. Simonen kannatti totisesti
uhrata vapautensakin ja viettää vuosikausia vankilassa hänen tähtensä.
Costantino katseli ja näytti nyt vuorostaan olevan lumouksen valloissa.
Hän ei ainoastaan myöntänyt toverinsa olevan oikeassa, vaan halusi
salaa, että kaikki vielä kääntyisi parhain päin. Ja hän suostui Berte
Sircan kutsuun, toivoen, että hänen huuliltaan lähtisi sovittava rauhan
sana.

Berte jäi siihen miettiväisenä kädet ristissä ihailemaan lehmiä ja
hiehoja, jotka juhlallisena jonona astuivat hänen ohitsensa. Kun kaikki
olivat sisällä navetassa, hän kääntyi ja sanoi:

— Voit rauhoittaa toveriasi; omantuntoni kautta vannon sinulle, ettei
täällä karjatarhan ympärillä ole urkkijoita.




XI


He söivät illallista keittiössä, jota valaisi iso valkea. Ulkona
kaikki oli rauhallista kuutamossa, jonka välke hiipi kynnykselle,
koettaen valaa tyyntä hellyyttään tuohon sisällä vallitsevaan hehkuvaan
intohimoisuuteen.

Marianna tarjosi viiniä ja leipää ja ripoitti lihaan suoloja, niinkuin
tuona ensimmäisenä iltana Simonen käydessä karjatarhassa. Hän oli
tyyni, melkein jäykkä. Hänen isänsä oli tarjonnut Costantinolle
vieraanvaraisuutta, eikä hänen siis sopinut rikkoa vieraanvaraisuuden
lakeja.

Hän huomasi vieraan epäröivän olemuksen ja isänsä epätietoisuuden.
Mutta hän odotti, että edellinen poistuisi, jotta hän voisi selittää
isälleen kaiken. Hän ei tahtonut puhua senkään tähden, että palvelija
tultuaan sisälle oli huomaavalla kannalla, vaikka hän koetti sitä
peittää. Ja hän ensiksi ojensi päätään kuullessaan kaukaa hevosen
kavioiden kapsetta.

— Se on varmaankin Sebastiano.

Marianna säikähti ja hänen silmänsä välähtivät apoauki. Mutta parin
silmänräpäyksen kuluttuahan taas jäykistyi.

Hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt Sebastianoa. Ja nyt tämä
taas ilmestyi hetkenä, jolloin kohtalo näytti ratkaisseen kaiken.
Hänen hevosensa kavioiden kopina kuulosti rajuilman ensimmäisiltä
sadepisaroilta.

Ennen pitkää hän oli oven edessä. Ja hän ja hänen ratsunsa varjo
pimittivät kynnyksen, karkoittaen kuun lempeän hohteen. Koirien
haukunta katkaisi yön rauhan.

Marianna ei liikkunut paikaltaan. Mutta hän oli ojentanut ryhtinsä
suoraksi, ja hänen silmänsä kohdatessaan Costantinon kysyvän katseen
heijastivat niin metallinkiiltoista valoa, että nuori mies kuvitteli
näkevänsä edessään kiiltävän aseen.

Sebastiano astui sisään ja istuutui kutsusta pöydän ääreen. Hän oli
tavallistaan kalpeampi, aivan kuin kuun valo olisi vaalentanut hänen
kasvonsa.

Hän ei tahtonut syödä, vaan katseli kuinka toiset lopettivat ateriansa;
hän ei välittänyt edes viinistä.

— Voitko pahoin? kysyi Berte Sirca.

— Voin todella pahoin, — hän vastasi, tähystellen vuoroonsa
läsnäolijoita, ollakseen varma siitä, että kaikki ymmärsivät, millainen
hänen pahoinvointinsa oli. Mutta ainoastaan Marianna vastasi hänen
katseeseensa tuikealla, kirkkaalla silmäyksellä.

Sebastiano nyökäytti päätään merkiksi, että Marianna oli oivaltanut
hänen tarkoituksensa. Hän oli tullut tänne taistelemaan. Jos Marianna
oli muuttunut, jos hän oli riisunut sairaalloisen, lempeän ja sävyisän
naisen pukunsa ja ikäänkuin mielettömän uhmailevana aseistautui ja
tahtoi tehdä tuhoja, niin hänkin, Sebastiano, oli aseistettu. Ja hänen
pahoinvointinsa lisäsi kuumeen kouristuksen tavoin hänen voimiaan.
Jospa he olisivat olleet kahdenkesken! Hän olisi ollut valmis uhkaamaan
Mariannan henkeä ja paiskaamaan hänet polvelleen kuin ruo’on.

Se huoleton tapa, jolla miehet aterioivat puhuen joutavista seikoista,
laitumista ja karjasta, alkoi ärsyttää häntä. Hän ei ollut kysynyt,
kuka vieras oli, ja silmäili häntä välinpitämättömänä, melkein
ylenkatseellisesti, kuin olisi hän ollut jonkun naapuripaimenen
palvelija. Marianna korjasi pois ruoan, leipäkorin ja leikkuulaudan.
Silloin Sebastiano iski rajusti nyrkkinsä polveensa, muistuttaakseen
itselleen käyntinsä tarkoitusta. Ja moneen kertaan hän pudisti rinnalle
vaipunutta päätään odottaen seurauksia. Sitten hän sanoi palvelijalle:

— Mene katsomaan, syökö hevoseni, — ja palvelija tajusi, että hänen
tuli poistua, vaikka hän olikin tottunut ottamaan osaa kaikkiin
isäntäväkensä asioita koskeviin keskusteluihin.

Mariannakin valmistautui poistumaan. Mutta Sebastiano kääntyi äkkiä
häneen päin rypistäen otsaansa.

— Marianna! Vaadin, että jäät tänne, sillä meillä on puhuttavaa
keskenämme.

Marianna pysähtyi, mutta ei istuutunut. Costantino nojasi toista
kyynärpäätä polveensa, kasvot käden varassa ja näytti ajatuksiinsa
vaipuneelta, ollen vieraana sivullinen, joka ei puuttunut toisten
asioihin. Mutta Berte Sirca vainusi myrskyn tuloa, ja hänen sydämensä
tykytti kuin naisen povessa. Hän ei oikein tietänyt, johtuiko se
ilosta, että hänen tyttärensä kohtalo muuttui, vai niiden seikkojen
pelosta, joiden välttämättömyyden hän sisimmässään tunsi.

Hän ei odottanut paljoa Mariannalta, vielä vähemmin hän toivoi apua
Costantinon tyyneydeltä ja hyvyydeltä. Istuihan hän siinä kuin
kylläinen, torkkuva vanhus. Mutta jos häntä kosketti, niin saattoipa
hän karata pystyyn kuin luolassaan herätetty peto.

— Marianna, — virkkoi vanhus, koettaen manata pois rajuilmaa, —
kaadahan viiniä serkullesi.

— En huoli siitä! Jättäkää sellaiset sikseen!

— Istu sitten siinä paikoillasi. Juokaamme me, Costantino Moro. Kas
niin, onhan sinulla aikaa nukkua. Ota ja juo, mies!

Costantino katsahti ylös, avaten hiukan luomiaan.

— Niin, totisesti, olinpa nukahtamaisillani... Olen, jumal'avita,
väsynyt.

Silloin kävi Sebastiano hyökkääväksi.

— Se on totta, olet ahkeraan tallustellut tänään. Puhemiehen toimi
näyttää olevan väsyttävämpi kuin rosvon ammatti.

Costantino asetti täytetyn viinipikarin permannolle lieden eteen. Ja
viini kimmelsi kuin verinen silmä.

— Mikä on tarkoituksesi, mitä tahdot sanoa?

— Tiedät hyvin, mitä tahdon sanoa.

— En tiedä mitään... En tunne sinua. Kuka olet?

Hän oli noussut seisomaan, ja näytti kookkaammalta. Sydämessään hän
tunsi halua nauraa, ajatellessaan, että Sebastiano saapui hiukan
myöhään tanterelle ja taisteli kuolleita vastaan. Mutta hän ei
hetkeäkään epäröinyt puolustamasta Simonen kunniaa eikä häätämästä
itsestään loukkausta.

Marianna katseli häntä seisoaltaan epäilevästi, mutta samalla
ihaillen, melkein yllyttäen häntä puolustukseen, sillä aikaa kuin isä,
tyhjennettyään yhdellä siemauksella viinipikarinsa, ojensi hänelle
selän takaa lasia, johon hän ei tarttunut.

Silloin Berte Sircakin asetti lasinsa maahan, mutta syrjään. Hän
siirsi tieltä Costantinonkin lasin, ikäänkuin raivaten vapaaksi
taistelukentän. Hänen kätensä vapisi lievästi. Hän yritti sanoa
soimaten: — Sebastiano, Sebastiano! — mutta hänen äänensä häipyi
kuulumattomiin kahakan tuoksinassa.

— Kukako minä olen? — kirkui Sebastiano, pannen käsivarret ristiin
rinnalleen. — Olen mies.

Ja Costantino nauroi äänekkäästi.

— Näenpä, jumaliste, että olet mies!

— Jätä ivasi. Se ei sovi sinulle, joka joka päivä käyt vuoriston
kirkoissa rukoilemassa. Kuule sensijaan. Mitä teet täällä?

— Mitä se sinua liikuttaa? Entä mitä sinä sitten teet täällä?

— Olen tullut tänne, koska täällä on nainen, jota täytyy puolustaa.

— Ja kuka tätä naista loukkaa?

— Sinä loukkaat häntä. Mitä kävit etsimässä hänen talostaan Nuorossa
tänä aamuna? Ja mitä on sinulla täällä tekemistä? Miksi ei toverisi
tule, sensijaan että valitsee sinut lähetikseen? Hän pelkää nyt, tuo
uljas mies, hän pelkää. Nainen ei enää ole yksin, jotta hän rohkenisi
lähestyä.

Costantino, joka tällävälin oli istuutunut, liikahti noustakseen
pystyyn. Mutta hän näki edessään Mariannan kalpeana, huulet väristen,
ja jäi istumaan, äkkiä hilliten itsensä ja luoden vastustajaansa
ivallisia katseita.

— Ja sinä, joka olet niin uskalias, miksi et mene sanomaan näitä
asioita hänelle, sensijaan että laskettelet niitä minulle?

— Olethan hänen lähettinsä. Sanon sen nyt sinulle. Mutta ole varma
siitä, että vielä sanon sen hänellekin. Ja tilaisuus on kyllä
tarjoutuva. Ja tämä sinun vielä täytyy sanoa hänelle: Muistakoon mikä
hän on ollut, älköönkä kuvitelko, että hänen arvonsa on kohonnut.
Marianna Sirca on liian hyvä joutuakseen hänelle. Simone Sole on yhä
vain hänen palvelijansa. Ja jos Marianna on menettänyt järkensä, niin,
jumaliste, onpa toisia, jotka ovat säilyttäneet järkensä...

Silloin Marianna horjahti eteenpäin, ja näytti kaatuvan kumoon, nyrkit
ojennettuina, polvet notkuen.

— Isä, — hän huusi, — sanokaa toki hänelle, että hän on vaiti ja menee
tiehensä!

Berte Sirca heilutti käsiään rauhoittaakseen heitä kaikkia.

— Hiljaa, hiljaa, lopettakaa jo! Nämä ovat perheasioita, jotka
järjestämme keskenämme.

— Te! — virkahti Sebastiano kääntyen halveksivasti vanhuksen puoleen. —
Teiltä, totisesti, tyttärenne ei voi toivoa asioidensa järjestämistä.
Ja sinä, serkku, aja vain minut pois, ja jos näet hyväksi, huuda
sisälle palvelijasi ja usuta koirasi kimppuuni. Siitä huolimatta
puolustan sinua itseltäsi, niinkuin puolustetaan mielipuolta. Ja
kuuntele nyt minua, kuunnelkaa te kaikki. Huutaminen on turhaa. Lähetän
sen sanan Simone Solelle, että varokoon koskaan enää lähestymästä
sinua, Marianna Sirca. Muuten, tämän pyhän ristinmerkin kautta, tapan
hänet kuin metsäsian, kuin ketun, joka hiipii navettaan.

Hän sieppasi hatun päästään ja teki ison ristinmerkin valkean yli,
halkoen kädellään liekkiä. Marianna Sirca oli uudelleen ylpeänä
oikaissut vartalonsa.

— Ja minä sanon sinulle, Sebastiano Sirca, että sinun sanasi ovat kuin
tuuli, joka puhaltaa ohi.

— Hyvä. Mutta pidä varasi, nainen. Ja käännyn sinun puoleesi,
Costantino Moro, jonka sanotaan uskovan Jumalaan. Koeta olla
välittäjänä. Jollet sitä tee, niin ehkä saat Jumalasi edessä vastata
siitä, mikä tapahtuu.

Costantino katseli häntä yhä ivahymyin.

— Jumalan edessä vastaan omista rikoksistani enkä sinun rikoksistasi!
Eikä Simone Sole voi pelätä miestä sellaista kuin sinä. Mikä oikeuttaa
sinua esiintymään kohtalon kaitsijana?

— Tämäkö on vastauksesi?

— Tällä kertaa kylläkin. Myöhemmin vastaan sanoihin, jotka olet
kohdistanut minuun. Nyt olen toisen talossa. Mutta voimmehan poistua
täältä alueelle, joka ei ole Marianna Sircan omistama, ja siellä voin
oitis paremmin vastata kysymyksiisi.

Marianna sanoi:

— Ei kellään minun talossani eikä sen ulkopuolella ole oikeutta
kiistellä minua koskevista asioista. Minä määrään itse itsestäni, sen
toistan. Eikä edes isälläni, joka on täällä läsnä, ole määräämisvaltaa
minuun.

Berte nyökäytti myöntäen päätään ja kävi vakavaksi ja surulliseksi.

Sebastiano oli noussut, hyväksyen Costantinon haasteen. He katsoivat
toisiinsa pesän liekkien lomitse kuin kaksi verivihollista, he,
jotka eivät koskaan ennen olleet toisiaan kohdanneet, ja joilla ei
mieskohtaisesti ollut mitään vihan aihetta. Mutta äkkiä Costantino
taivutti päänsä taapäin ja tuntui kuuntelevan kolkon hiljaisuuden
vallitessa vieressään räiskähteleviä liekkejä.

— Ei, tällä kertaa minulla ei ole enää mitään sinulle sanottavaa. Jos
Jumala tahtoo, kohtaamme toisemme toiste, hän sanoi tyynesti.

Sebastiano ei liioin lausunut vaatimusta. Hän palasi ratsunsa luo,
keikahti sen selkään ja ratsasti talon editse pois. Ja taas hänen
varjonsa pimitti kuun valon. Hänen hevosensa kavioiden töminä kuului
vielä kauan yön hiljaisuudessa.

Marianna oli istuutunut. Vastoin hänen tahtoaan ahdistuksen ja
pelonkyynelet vuotivat hänen silmistään. Costantino puhalsi liekkeihin
ja hänen kumartuessaan hänen rukousnauhansa — pieni punahelminen
rukousnauha, joka näytti pistiäistammen marjoista tehdyltä —putosi
hänen vyöltään kilahtaen lieden kiville.

Tämä vähäinen melu näytti herättävän heidät kaikki. Berte Sirca risti
kädet polvelleen ja mutisi Costantinon ottaessa ylös rukousnauhaansa:

— Kaikki paha johtuu siitä, että unhoitamme Jumalan ja että meidän
täytyy kuolla. Marianna, tyttäreni, kuule mitä sanon: Minulla on se
tunne, että kuolinhetkeni lähestyy ja että puhun sinulle vapaana
maailman asioista. Kuule siis, Marianna, älä syökse turmioon kahta
kristittyä ihmistä. Sillä, katso, Simone voi vielä pelastua, ja
Sebastiano niinikään, jos sinä tahdot. Mutta sinä tahdot heidän
tuhoaan. Marianna, meidän täytyy kaikkien kuolla. Elämä on lyhyt kuin
tie tästä talosta tuohon puuhun, kun sitävastoin iankaikkinen elämä on
ääretön.

— Minä en voi tehdä mitään, — sanoi Marianna. — Tiedän kyllä, että
elämä on lyhyt, mutta juuri sentähden, että sen tie on lyhyt, on se
astuttava päähän asti, kääntymättä. Sen tuomarina, mikä sitten seuraa,
on yksinomaan Jumala.

Silloin isä kääntyi Costantinon puoleen.

— Mitä sinä tähän sanot? Uskotko Jumalaan?

— Minäkin uskon, että hän yksin on tuomari, niin olen aina ajatellut.
Marianna, miksi et sano isällesi koko totuutta?

Silloin Marianna nousi ja sanoi varmalla äänellä:

— Isä, kaikki on lopussa minun ja Simonen välillä.

Ja hän meni huoneeseensa, sulkeutui sinne ja istuutui pienen ikkunan
ääreen. Kuu säteili keskellä taivasta, joka oli kirkkaan sininen kuin
kesäaamun koittaessa, ja jokainen ruohonkorsi levitti suloisinta
tuoksuaan. Mutta väliin kaikui sarvipöllön huuto, tuntuen maan sydämen
voihkinalta, sen vaikeroidessa salaisen ja parantumattoman kärsimyksen
ahdistamana. Ja Marianna ajatteli, että hänenkin oli suljettava
sisimpäänsä tuskansa, kätkettävä se näennäisen ilon ja suopean
kohtalon verhoon, jonka elämä hänelle tarjosi. Hänen oli eläminen ja
kuoleminen täten, nostamatta sen hunnun lievettäkään, joka peitti onnen
salaperäisiä kasvoja.

Ja hän kuvitteli olevansa voimakas, tukenaan niskasta kantapäihin
ylpeyden vankka pylväs. Mutta silti hänen edessään tiheään salamoi
lehtien lomista kumoittavassa kuun valossa Simonen kauniiden silmien
välke, ja hänen rinnassaan soi hänen tyhjien lupaustensa kaiku. Silloin
hänen sydämensä kapinoi, suru taisteli ylpeyden kanssa, niinkuin
myrskyävä meri haurasta paalua vastaan. Ja hänen kyyneleensä putoilivat
ikkunalaidalle ja vyöryivät siitä ruohikkoon, yhtyen kastekyyneliin,
joita yö vuodatti maan helmaan.




XII


Costantino kulki samaa tietä kuin Simone vuotta aikaisemmin palatessaan
turvapaikkaansa. Ja ympärillä levisi sama kuutamo ja sama keväinen
sulo. Mutta hän ei ollut varma eikä vahva niinkuin toverinsa. Hän
astui hiljaa lyhyin askelin kuin poika, vaikka hänellä oli passi,
sillä täytyi silti pitää varansa, ettei häntä seurattu ja urkittu
hänen olinpaikkaansa. Ja veihän hän mukanaan raskaan muiston Mariannan
surusta ja hänen nöyryyttävät sanansa Simonelle.

Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut palvelija parka, joka isäntänsä
pakoittamana oli vienyt jollekulle loukkaavan lahjan, ja joka
isännälleen toi vielä loukkaavamman vastalahjan.

Mutta lisäksi Sebastianon solvausten muisto lakkaamatta kiihdytti häntä
ytimiin asti. Silloin hän pysähtyi, ja hänkin, samoin kuin toverinsa,
tunsi heräävän sisässään villipedon, joka pakoitti hänet kääntymään ja
ajattelemaan palaamista Sebastianon luo, painaakseen takaisin hänen
kurkkuunsa hänen oman verensä valelemina hänen lausumansa ylpeät sanat,
aiheettomat solvaukset.

— Minulle? Puhua minulle noin, sinä konna, sinä raukka! Odota, lurjus,
odota, — hän huudahti äänekkäästi, uhaten pensasten varjoja.

Sitten hän rauhoittui. Hän luuli kuulevansa kaukaista rukouksien
muminaa. Ja yön hiljaisuus kantoi häntä edelleen kuin aalto, saattaen
hänet unhoittamaan tuskansa. Ja hän astui kuin unissakävijä pitkin
kapeita polkuja hopeanhohteisessa ruohikossa, läpi pensaiden ja
varjojen. Ja Marianna ja Simone ja heidän intohimoinen kiintymyksensä,
joka oli pikemmin vihaa kuin rakkautta, tuntuivat olevan hyvin kaukana,
vastakkaisilla maan äärillä. Ja myöskin Sebastianon ylpeä uhma, hänen
oma nöyryytyksensä ja kaunansa — kaikki tuntui hänestä varjolta.

Mutta kaukainen askel, vierivä kivi, oksalta pyrähtävä lintu riitti
säikyttämään häntä.

Hän saapui perille ennen päivänkoittoa. Simone ei ollut luolassa.
Hänkin oli kiinnittänyt nuoranpätkän kallioseinän nastaan ja rasvasta
höyryävästä tuhasta, ympäri viskatuista luista ja paistetun lihan
jätteistä Costantino päätteli tovereita olleen siellä aterioimassa tai
salahankkeita punomassa hänen poissaollessaan. Hän istuutui väsyneenä
sammuneen tulisijan ääreen. Hän joutui uuden vihanpurkauksen valtaan,
jota seurasi suuri alakuloisuus. Ja hän alkoi mielikuvituksessaan
puhua Mariannan kanssa, ikäänkuin tuo nainen olisi seurannut häntä,
kuunnellen häntä istualtaan pimeässä rotkossa.

— Näetkö? Olen pettänyt sinut. Kuka tietää, olisitko lausunut nuo
sanat, jos olisit tuntenut koko totuuden. Kuka oikeastaan tietää
mitään? Luulet, että Simone hylkää sinut rakkaudesta tai heikkoudesta,
vaikka hän ehkä hylkääkin sinut turhamaisuudesta tai rohkeudesta...
Kuka oikeastaan tietää mitään? Enhän minä ole sinulle poloiselle
sanonut kaikkea. En ole kertonut sinulle, että nuo kolme rosvoa ovat
vuoden kuluessa käyneet kolme kertaa Simonen luona, kehuneet ja
imarrelleet häntä, ja että nuorin, Bantine Fera, nauroi kuullessaan,
että Simone oli rakastunut ja sylkäisi ylenkatseellisesti saadessaan
tietää, että Simone aikoi salaa solmia avioliiton ja ilmoittautua
tuomarille. Tämä on oikea syy siihen, että Simone hylkää sinut, että
hän häpeää rakkauttaan sinuun. Turhaan pidin hänelle nuhdesaarnoja
ja sanoin: Simone, älä saata onnettomaksi naista, joka rakastaa
sinua. Niin kauan kuin hän seisoi edessäni, ollessamme kahden, hän
nauroi minulle ja saarnoilleni. Hän on tai luulee olevansa vahvempi,
ja kuuntelee ainoastaan mielipyyteitään. Mutta kun tuli tuo toinen,
Bantine Fera, joka on häntä vahvempi, hän alistui. Ja luulotellakseen
itselleenkin olevansa vahva hän esitti tavallisen verukkeensa, ettei
muka ollut tietänyt, mitä teki, että oli ollut lumottu, että sinä
olit hänet lumonnut, mutta että hän nyt tahtoo olla vahva ja vapaa.
Koska Bantine Fera hylkäsi naisen — joka ei ollut edes pikkuvarpaasi
leikatun kynnen arvoinen — Simonekin sinut hylkää, Marianna. Ja silti
hän rakastaa sinua, Marianna! Kuka voisi olla rakastamatta sinua? Jos
jättiläiset vuorilta astuisivat alas, hekin polvistuisivat eteesi.
Mutta Simone tahtoo matkia Bantine Feraa ja liioittelee. Häntä
jäljitelläkseen hän juoksee hänen edessään kuin koira hevosen edessä.

Ja Marianna näytti olevan tuossa tyynenä ja kelmeänä, kasvot käsien
varassa, hiljaa toistaen sanojaan:

— Sano hänelle minun puolestani, että hän on kehno mies!

— Sen sanon hänelle.

Hän tajusi, että hänen rohkeutensa puhua suoraan toverilleen ei
johtunut hänen vapaasta vakaumuksestaan, vaan siitä, että hän oli
raivoissaan, kun ei ollut tavannut häntä odottamassa, että tiesi
hänen olevan tuon toisen seurassa, josta oli tullut isäntä, kaikista
mahtavin. Ja hän lyyhistyi luolan nurkkaan kärsimään omasta puolestaan.
Sitten uni valtasi hänet.

Simone ei ollut kaukana. Ensimmäisen kerran tapahtui, ettei hän,
kohdattuaan Bantine Feran, ollut seurannut tätä. Bantine Fera oli
todellinen rosvo, johdonmukainen, vailla sydäntä, raaka. Hän kävi
suoraan päämääräänsä. Minkä hän päätti, sen hän vei perille, tapahtui
mitä tapahtui. Hän oli tehnyt murhan kostaakseen kärsimänsä solvauksen.
Hän varasteli ja teki uusia murhia, ei sentähden, että olisi
katsonut sitä oikeudekseen, vaan vaistonsa pakosta. Hän oli nuorin
rosvokumppaneista, mutta hän ohjasi, hallitsi heitä.

Välttääkseen häntä, odottaessaan Costantinon paluuta, Simone oli
esittänyt verukkeeksi olevansa sairas. Ja todella hän oli sairas
epävarmuudesta, rakkaudesta, tunnonvaivoista. Hän oli heittäytynyt
pitkälleen vuorenhuipulle tähystelemään Costantinon tuloa, ja muisteli
omaa paluutaan karjatarhasta aamun sarastaessa. Ja hän koetti olla
ajattelematta Mariannaa, koska naisen ajatteleminen, jonka tähden
täytyi menettää oma vapautensa, Bantine Feran väitteen mukaan oli
heikkoutta. Jopa hän luuli kantavansa Mariannaa kohtaan kaunaa,
melkeinpä vihaavansa häntä, ikäänkuin Marianna olisi aavistanut hänen
tekemänsä rikoksen, ikäänkuin hän kaukaa, ja vaikka yhä vielä rakasti
häntä, olisi hallinnut Simonea, ylläpitäen hänen heikkouttaan ja
halveksittavan pulmallista tilaansa.

Sitten hän alkoi taas ajatella ja kaihota Mariannaa.

Mutta samalla hänen sisäinen ristiriitansa kasvoi. Hän oli tyytymätön
itseensä. Hän tunsi ikäänkuin jakautuneensa kahteen osaan. Toinen
seurasi Bantine Feraa hänen väkivaltaisille retkilleen, hänen
lähtiessään anastamaan toisen rahoja ja tavaraa, hänen eläimelliseen
pakoonsa väijyviltä urkkijoilta. Ja toinen puoli tunsi yhä rakkautta ja
surua, oli Mariannan jalkojen juuressa; ja tämä suru ja tämä nöyryys
sulivat epämääräiseksi iloksi.

Ja ne taistelivat toisiansa vastaan, nuo hänen olemuksensa eri puolet,
ne kohosivat ja luhistuivat alas taistellessaan, väsyneinä, mutta
jälleen valmiina nousemaan ja kaatumaan.

Nähdessään Costantinon palaavan Simone ei ollut laskeutunut luolaan.
Hän ei tahtonut näyttäytyä heikkona, ei tahtonut myöntää odottaneensa.
Silti hän odotti, sydän sykkien toivosta, että toveri tulisi etsimään
häntä. Ja kun Costantino ei lähtenyt liikkeelle, hän alkoi itsekseen
kiroilla hänen välinpitämättömyyttään. Hän päätti astua alas, vasta kun
aamunkoite valaisisi puunlatvat ja kuu, niinkuin tuonnoin, pudottelisi
terälehtiään kuin narsissi lähteen veteen.

Costantino nukkui rauhallisesti. Hänen rukousnauhansa riippui
ranteesta, ja herättääkseen hänet Simone veti sen rististä. Rento käsi
nousi, kuin se olisi ollut ensimmäinen heräämään.

Simone muisti selvästi aikaisemman, kerran ja tunsi vaistomaisesti
sydämensä pohjassa mielihyvää, odottaessaan, että toveri kuvailisi
hänelle Mariannan surua ja kenties hänen ihailuansakin. Hän asettui
hänen mittaiselleen vahvalle miehelle soveltuvaan asentoon,
pyssy kupeella, vartalo jäykkänä, kädet polvilla. Hän näytti
epäjumalankuvalta, kasvot jäykistyneinä teennäisen levollisiksi, tiheät
hiukset kiiltäen kuun hopeahohteessa, mustan lakin kehystäneinä, silmät
puoleksi suljettuina, tuijottaen toveriin, joka vähitellen heräsi
väristen ja oikoen jäseniään.

Simone tunsi raivostuvansa nähdessään, miten vitkalleen Costantino
heräsi. Hän luuli, että toveri teki niin tahallaan, kiusatakseen häntä.
Kuta enemmän hän vitkasteli, sitä kärsivällisemmäksi Simone tekeytyi.

Äkkiä Costantino aukaisi silmänsä ja kavahti istumaan, ikäänkuin olisi
tahtonut pelästyttää häntä. Simone koetti hymyillä. Mutta toverin
vakavasta ilmeestä hän huomasi, ettei pila ollut tässä paikallaan.
Ahdistus ja uhma kuulsivat hänen silmistään. Hän kiristi hampaitaan
voimatta enää hillitä itseään.

— Antoivatko ne sinulle siellä unijuomaa? Puhu toki, miehenretku!

Costantino katsoi häneen ihmetellen. Simone näytti hänestä
muuttuneelta, näytti vähäpätöiseltä. Hän ei enää herättänyt hänessä
pelkoa eikä kunnioitusta. — Tuntui siltä kuin Marianna olisi
paljastanut hänet parilla sanalla.

— Missä olet ollut? — kysyi Costantino ankarana.

— Mitä se sinuun kuuluu. Nyt olen tässä. — Puhu siis. Näitkö hänet?

— Näinpä kyllä.

— Missä? Hänen kotonaanko?

— Hänen karjamajassaan.

— Vai karjamajassa.

Valo ja lintujen liverrykset, jotka värähtelivät ulkona, tunkivat hänen
sydämeensä. Hänen jäykkyytensä alkoi sulaa. Hän veti kädet polvilta,
painoi lakkia syvemmälle otsalleen ja taivutti päänsä.

— Miksi karjamajassa? — hän kysyi puoliääneen, ikäänkuin itsekseen.

— Sentähden, että hän on ollut sairas ja on lähtenyt toipumaan maalle.

— Vai onko hän ollut sairas! — hän sitten sanoi miettiväisenä. Mutta
tuossa tuokiossa hän jo häpesi heikkouttaan. — No niin! — hän huudahti,
laskien jälleen kädet polvilleen. Naisilla on aina joku tauti, tai he
teeskentelevät olevansa sairaita.

— Simone! Marianna ei ole kuin muut naiset, hänen ei tarvitse
teeskennellä.

— Kas vain, mies, näytätpä olevan rakastunut häneen.

— Marianna ei ole minua varten.

— Miten tuon sanot! Pelkäätkö, että minä voisin tulla mustasukkaiseksi?

— Ethän voi tulla mustasukkaiseksi, koska Marianna ei ole sinua varten.

Simone teki päänliikkeen ja eleen, jotka oli tarkoitettu uhkaukseksi,
mutta jotka sensijaan ilmaisivat yllätystä ja loukkautumista.

— Jumal'avita, tahdotpa saada minut raivoihini tänä aamuhetkenä,
Costantino Moro. Mutta tämä jo riittää. Minulla on vakavammat ajatukset
mielessä. Nyt ei ole enää aikaa loruihin. Kerro, miten suoriuduit
tehtävästäsi.

— Siitä on varsin vähän kerrottavaa. Kävin siis hakemassa häntä
vuoriston karjamajasta. Tapasin hänet istumassa tammen juurella
keskellä ruohoaukiota. Ensin hän suuresti ilostui. Sitten hän ymmärsi
ja vaipui jälleen levollisuuteen... kuolon levollisuuteen.

— Ja mitä hän lopulta sanoi? Sen tahdon tietää.

Costantino epäröi. Hän vaistosi, mitä tapahtuisi, ja hänestä tuntui
kuin hän olisi ollut olkikasan edessä, tulukset kädessä. Tarvittiin
vain kipinä, niin tuli olisi syttynyt. Ja samalla hän ajatteli, että
oli välttämätöntä sanoa totuus; se oli välttämätöntä ja oikein. Usein
tulipalokin on hyödyllinen.

Simone kävi yhä kiihkeämmäksi. Hän tunsi, että toveri salasi häneltä
totuuden, ja tahtoi jälleen hänen silmissään näyttää mahtavalta
isännältä.

— Puhu siis, lurjus. Näethän että odotan!

— Mitä raivoat! Olisithan voinut tulla alas rotkoon heti kun näit minun
palaavan. Olithan tuolla ylhäällä.

— Olinpa kyllä. Mitä se sinuun koskee? Tarvitseeko minun tehdä sinulle
tiliä teoistani?

— Bantine Feralle näyt olevan velvollinen tiliä tekemään!

— Niin juuri Bantine Feralle. Hän on mies, eikä sellainen vetelys kuin
sinä.

— No hyvä. Lähetä sitten Bantine Fera Marianna Sircan luo kuulemaan
hänen vastauksensa!

— Kas vain, ärsytät minua, riittää jo! — huusi Simone, tarttuen
kekäleeseen, ikäänkuin sillä lyödäkseen häntä. — Jos olet kateellinen
Bantine Feralle, puhumme siitä myöhemmin. Se on eri asia. Nyt...

— Eipä niinkään. Se ei ole eri asia, — sanoi Costantino, jonka
sisimpään toveri oli osunut. — Bantine Fera ja Marianna Sirca ovat
sinun ristisi poikkipuut, ja kuuluvat siis yhteen. Bantine viekoittelee
sinua kuin paholainen eroamaan hänestä...

— Mutta olethan sinä ensiksi neuvonut minua, etten häntä tavoittelisi,
etten syöksyisi turmioon hänen tähtensä.

— Ja miksi et silloin noudattanut neuvoani? Ei, hitto vieköön, minulle,
jolla oli hyvät tarkoitukset, sinä nauroit; palasit tuon naisen luo,
lupasit hänelle tekeväsi kaiken mitä hän tahtoi, jopa naidakin hänet,
ja olet saanut hänet ilmaisemaan salaisuutensa kaikille, olet pannut
hänet alttiiksi vainolle, pilkalle, kaikkien moitteille. Olet tukkinut
kaikki tiet hänen ympäriltään, jotta hän jäisi yksin sinun kanssasi, ja
kun hän näin oli eristetty, hylkäsit hänet, sanomatta hänelle mitään,
ainoastaan sentähden, että mahtipontinen pahantekijä sanoi sinulle
olevan häpeäksi rakastaa naista ja pysyä hänelle uskollisena. Niin,
niin, hylkäsit hänet sanomatta hänelle mitään, ja jo aikaa sitten
hylkäsit hänet ajatuksissasi. Hän luuli vielä olevansa mielitiettysi,
mutta hänet olikin hylätty, ja sinä samoilit tekemässä pahaa kumppanisi
kanssa. Eikä sinulla edes ole ollut rohkeutta mennä sanomaan hänelle
totuutta. Lähetit minut, niinkuin orjan, niinkuin sanansaattajan, joka
ei ole syyllinen. Ja nyt sanon sinulle...

Hän kertoi hänelle sanasta sanaan Sebastianon terveiset, mutta epäröi
mainita Mariannan terveisiä.

Simone kuunteli, kekäle kädessä, tyrmistyneenä. Hänen silmänsä
säikkyivät vihasta, vihasta kaikkia kohtaan. Hänen vihansa kohdistui
Sebastianoon, joka aina hänen mielestään oli ollut välinpitämätön,
Mariannaan, joka oli hänessä herättänyt rakkaudentunteen, Bantine
Feraan, joka oli vieroittanut hänet Mariannasta, ja Costantinoon, joka
sanoi hänelle totuuden. Salainen raivo sai hänet kähisemään. Villipeto
alkoi herätä hänessä.

— Vaiti, heittiö! Etkö häpeä, ettet pessyt hänen suutaan hänen
verellään? Älä puhu enää. Et tiedä, mikä olet miehiäsi!

— Sinäpä et tiedä, mitä teet ja mikä olet, — intti Costantino, lujana,
liikkumattomana, ikäänkuin valmiina odottamaan hyökkäystä. — Olet
raukkamainen mies. Minun tulee sinua surku.

Simone hypähti kädessään kekäle kuin palava nuija ikään.

— Joko pidät suusi, tai suljen suusi tällä.

— Koeta vain kajota minuun, niin toistan sinulle nekin terveiset, jotka
Marianna käski minun viedä perille sinulle.

Silloin Simone karkasi hänen kimppuunsa ja iski häntä takaa päähän
kekäleellä. Kipinät näyttivät satelevan Costantinon hiuksista. Mutta
hän vain hiukan taivutti päätään taaksepäin, mikä liike oli hänelle
ominainen, vaistomaisesti tunnustellen karvalakkiaan, josta hajahti
palaneen käry. Ja hän virkkoi, huutamatta, nousematta, silmiäänkään
kohottamatta, jotka olivat täynnä kyyneliä:

— Hän sanoi, että olet kehno mies!

Simone parkaisi ja syöksyi ulos rotkosta, palava kekäle kädessä,
ikäänkuin olisi lähtenyt sytyttämään maailman paloon.




XIII


Puolipäivän aikaan sää oli käynyt harmaaksi, melkein koleaksi.

Marianna istui lieden ääressä niinkuin oli istunut Nuorossa olevassa
talossaan pitkinä talvipäivinä odottaessaan, ja jälleen tuntui hänestä
kaikki, Costantinon käynti, Simonen terveiset, Sebastianon raa’at
uhkaukset, unelta.

Mutta kun hän katsoi ulos ikkunasta ja näki tuulen huojuttavan puiden
latvoja, hän ajatteli, että Costantinon käynti oli järkyttänyt kevään
rauhan, jättäen karjatarhaan ahdistavan levottomuuden.

Mutta parempi oli näin elää surullisessa varmuudessa kuin turhan
odotuksen nöyryyttävässä epävarmuudessa.

Hän oli sinä päivänä päättänyt palata Nuoroon. Mutta heti puolipäivän
jälkeen, kun satuloitu hevonen jo odotti keskellä ruohokenttää olevan
tammen juurella, sää kävi vielä uhkaavammaksi. Alkoi sataa. Tuuli
pieksi metsää, joka lakkaamatta suhisi.

Vietyään hevosen takaisin isä loi tyttäreensä salaisen katseen.
Hänen rohkea Mariannansa oli rauhallinen, ja vanhus tajusi, että
jännittävä näytelmä nyt oli loppunut ja vaara vältetty. Silti hän
ei tuntenut olevansa oikein tyytyväinen. Entistä enemmän hän ihaili
vaiteliasta tytärtään, mutta tyytyväinen hän ei ollut. Hän olisi
tahtonut nähdä hänen itkevän. Hän asettui ikkunan ääreen ja seisoi
siinä hetken katsellen ulkona riehuvaa rumaa ilmaa, kädet ristissä,
voimattomana hillitsemään myrskyn raivoa. Sitten hän alkoi ommella
nahkaista tupakkakukkaroa, ja senjälkeen raapia hiehonsorkkaa, jonka
sarviaineesta hän aikoi tehdä lusikan hapanta maitoa varten. Tämäntästä
hän kohotti katseensa, nähdäkseen millainen ilma oli. Koko taivaanranta
oli nyt yhtenä aallehtivana pilvenä. Tuuli raastoi sinne tänne veden
peittämää niityn heinää. Itse maa näytti järkkyvän.

Marianna havahtui viimein horrostilastaan. Hän luuli kuulevansa
keskeltä myrskyn pauhinan askelia, joita hänen sydämensä säesti
tykinnällään. Ja hän hulmahti kasvoiltaan punaiseksi, ensin
mielenliikutuksesta, sitten häpeästä. Hän olisi tahtonut ottaa
sydämensä pivoonsa ja puristaa siitä veren kuin rypäletertusta mehun.
Mutta askelet kuuluivat jatkuvasti, ja Marianna kohosi varpailleen
paremmin nähdäkseen.

Isä huomasi oitis hänen levottomuutensa.

— Älä ole huolissasi tämän pahan ilman takia, — hän sanoi arasti. — Ei
sitä kestä kauan. Äläkä ajattele lähtöä tällä säällä. Tottele isääsi,
joka tarkoittaa parastasi.

Marianna ei kuunnellut häntä. Hän tarkkasi yhä askelia, ja hänestä
tuntui, että joku astui hänen päänsä yli, itsepintaisesti tallaten sitä
kantapäillään.

Isä luovutti hänelle lopulta paikkansa ikkunan ääressä. Kookas
palvelija astui samassa sisään ajettuaan elukat navettaan ja istuutui
valkean ääreen. Hänen sormistaankin valui vettä, ja ennen pitkää hänen
ympärilleen muodostui kostea kehä, ja kuivavista vaatteista nousi
kauttaaltaan höyryä. Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin tuulen ja
sateen kohinaa. Ei kukaan puhunut. Mutta tämäntästä molemmat miehet,
ikäänkuin odottaen jotakin epämääräistä, katsoivat toisiinsa ja sitten
Mariannaan.

Marianna istui liikkumattomana ikkunan ääressä. Navetan pieni kissa oli
hypähtänyt ikkunalaudalle, tuijottaen ulos suurin ja levottomin vihrein
silmin. Se tuntui näkevän jotakin niityn laidassa, metsässä. Sitten
se alkoi Mariannan tavoin odottaa. Yhtäkkiä se hyppäsi permannolle ja
katosi.

Koirat haukkuivat. Sade lakkasi ja pilvet alkoivat haihtua. Ja metsän
yläpuolelle sinivihreälle taivaalle ilmestyi kuu.

Silloin Marianna näki Simonen tulevan esiin metsästä ja lähestyvän
nopeasti ruohoaukiota pitkin, melkein kahlaten tuulen vielä
heiluttamassa ruohossa. Hänen silmänsä kiilsivät kalpeissa
kasvoissa, pyssynpiippu säihkyi kuin silmä, joka valvoi omistajansa
turvallisuutta, tähystellen mahdollisesti takaa ajavia vihollisia.

Marianna meni lieden ääreen ja sanoi molemmille miehille:

— Älkää liikkuko paikoiltanne! —

Sitten hän läksi keittiöstä sulkien oven jälkeensä.

       *       *       *       *       *

Hän sulki ulkoa huoneensa ovenkin ja asettui sen eteen, ikäänkuin
estääkseen Simonea astumasta sisään taloon. Ei, hän ei enää koskaan
saanut käydä sisälle. Ja talo näytti vuodattavan kyyneliä hänen
ylitseen räystäästä yhä tippuvin sadepisaroin. Ja itkihän koko luonto
vielä, vaikka rajuilman raivo jo oli asettunut ja taivas aukeni kuin
iso kostea silmä.

Simone astui suoraan hänen luokseen. Hänen vaatteistaan valui vesi
virtanaan. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet väsymyksestä ja kiireisen
matkan ponnistuksesta. Mutta silmät paloivat melkein julmina.
Mariannassa ne herättivät surkua ja pelkoa. He katsoivat, niinkuin
kerran aikaisemmin, toisiaan suoraan silmän pohjaan. Ja he tunsivat
toistamiseen olevansa yhdenvertaisia ylpeydessään ja surussaan,
niinkuin olivat olleet orjuudessa ja rakkaudessa.

— Marianna, — hän sanoi pysähtyen hänen eteensä, niin lähelle, että
kasteli hänen vaatteitaan märillä vaatteillaan. Olet lausunut minulle
sanan, joka sinun täytyy peruuttaa.

Marianna katseli häntä vastaamatta, painautuen ovea vasten ja
järkähtämättömästi päättäen olla avaamatta, vaikka mies koettaisi
käyttää pakkoa.

— Vastaa, Marianna. Miksi et vastaa? Näethän, että olen tässä ja etten
ole kehno mies.

Mariannan huulille nousi lievä ivan hymy, ja hän loi katseen kauas ja
lähelle, ikäänkuin tutkien, millaisten vaarojen keskeltä Simone oli
tullut. Silloin nuori mies tarttui hänen ranteisiinsa, piti häntä kuin
naulittuna oveen, puhuen läheltä hänen kasvojaan:

— Vastaa! Miksi sanoit, että olen kehno mies? Olenko tehnyt sinulle
väkivaltaa? Olisin voinut tehdä tuona iltana täällä ja sitten
talossasi, ja myöhemmin missä tahansa, ja nytkin voisin tehdä, mutta en
tee, näethän. Vastaa!

Marianna katsoi häneen uudelleen silmien raosta, huulet jäykkinä,
kasvot kelmeinä, mutta päättäväisinä.

— Et tahdo vastata minulle! Toiste olet kyllä minulle vastannut. Minäkö
olen kehno mies? Mitä olen sinulta vaatinut, ollakseni kehno? Olenko
ehkä pyytänyt sinulta rahojasi, omaisuuttasi? Vai olenko vaatinut sinun
ruumistasi? Olen pyytänyt sinulta ainoastaan rakkautta, ja rakkautta
olet minulle suonut. Mutta minäkin olen antanut sinulle rakkautta;
olemme samanarvoiset; olemme vaihtaneet sydämemme Mutta sinä tahdoit
minulta enemmän, tahdoit vapauteni, ja sitä, jumaliste, en sinulle
anna, sillä olen velkapää antamaan sen toisille ennen sinua, äidilleni,
isälleni ja sisarilleni... Minäkö olen kehno mies? — hän yhä kysyi
käheänä, suunniltaan raivosta Mariannan vaikenemisen vuoksi. — Sinä
tahdoit minua kehnoksi, sinä tahdoit lähettää minut vankilaan, sinä
tahdoit kytkeä minut itseesi kuin koiran ketjuihin... Sinä...

Äkkiä hän vaikeni ja hellitti otteensa, kasvot valkoisina, kylminä
kauhusta. Marianna oli sulkenut silmänsä, jotta ei näkisi häntä,
ja horjahti hiljaa ovea vasten. Sitten hän luhistui alas portaiden
astuimelle, ja Simone luuli ottaneensa hänet hengiltä. Hän laskeutui
hänen jalkojensa juureen, niinkuin aikaisemmin, istuen kostealla
nurmella, tarttui uudestaan hänen käsiinsä ja katsoi häneen
rukoilevasti.

— Marianna, Marianna? Vastaa minulle!

Taas kaikui Simonen ääni, hyvän Simonen, niinkuin tuona iltana. Mutta
Marianna oli vaiti, katse maassa, epävarmana, suljettuna Simonen
tuskalta, niinkuin oli ollut hänen vihaltaankin.

— Marianna, vastaa minulle; minä se olen, sinun Simonesi. Näethän, että
olen tullut. Olen täällä, ota minut jälleen, tee minulle mitä tahdot,
Marianna, anna minulle anteeksi. Sano minulle ainakin, että annat
minulle anteeksi.

Hän ei vastannut. Hän oli kuollut Simonelta. Ja Simonekin tunsi
selvästi, että Marianna oli häneltä kuollut. Ja hän sieppasi lakin
päästään ja heitti sen pois, samoin hän tempaisi pyssyn olaitaan ja
viskasi sen maahan, väännellen käsiään epätoivoissaan. Hän soperteli
katkonaisia sanoja, mielettömiä uhkauksia, kirouksia itseään ja muita
kohtaan. Marianna pysyi tunnottomana, sokeana ja kuurona, kuolleena
kaikelle.

— Mitä oikeastaan olen tehnyt? — kysyi Simone hiukan toinnuttuaan.
Ja hän ojensi kätensä ja otti jälleen lakkinsa, jonka painoi syvään
otsalleen. — On totta, että talosi oli urkkijoiden saartama. Ehkä
syy oli minun, kun minun lujan miehen tavoin olisi pitänyt säilyttää
salaisuutemme. Ja minun olisi pitänyt lähteä etsimään pappia. Sensijaan
lähetin äitini. Ja näin joutuivat sisareni tuntemaan salaisuutemme,
jopa naapurinaisetkin... Menettelin todella kuin typerä nainen. Mutta
jos syy olikin minun, niin oli talosi joka tapauksessa urkkijoiden
ympäröimä, ja velvollisuuteni oli välttää vangituksi joutumista sinun
talossasi, jotta en olisi tuottanut sinulle sitä surua ja häpeää.
Ymmärrätkö minua, Marianna? Sano minulle ainakin, että ymmärrät minua.
Näethän, että puhun kuin olisin sinun omatuntosi. Mutta sinä vaikenet,
et vastaa.

Marianna avasi silmänsä ja katsoi häneen. Ja hänen silmänsä olivat
käyneet rauhallisiksi, niinkuin muinoin. Mutta ne olivat liian
rauhalliset, ikäänkuin olisivat katsoneet kaukaa paikasta, missä ollaan
varmoja, mistä käsin arvostellaan asioita intohimottomasti, kuin
toisesta maailmasta.

Simone otti pyssynsä ja laski sen polvilleen. Sitten hän taas tarttui
Mariannan käteen, joka oli kylmä ja rento.

— Käsität syyn, Marianna. Marianna parkani! Käsitäthän. Täälläkin,
karjamajassasi, on väijymässä joku, joka tahtoo tehdä minulle pahaa.
Niin ainakin on minulle kerrottu. Sentähden en ole tullut. Anna siis
minun joutua kiinni, anna tappaa minut edessäsi. Puhu, sano minulle
yksi ainoa sana. Ja, hän lisäsi hiljaa, mutta kallistaen päänsä melkein
häveten sanojaan: — Kun oikein ajattelemme tuota aikomustamme, niin se
oli mieletön... Marianna, lasten tuumia. Nyt emme enää ole lapsia. Ja
lisäksi sinä olet rikas ja minä köyhä.

Silloin Marianna näytti jälleen elpyvän. Hän punastui, eikä vetänyt
pois kättään toisen otteesta, vaan sanoi hiljaa, tyynesti.

— Tämänhän sinä tiesit hyvin. Ja jos minä olin rikas sinun edessäsi,
joka olit köyhä, sinä olit köyhä minun edessäni, joka olin rikas...

Simonekin punastui. Hän ei enää käsittänyt mitään, niin hän ainakin
luuli. Hän oli väsynyt kaikesta, minkä oli sanonut, samoin kuin
pitkästä jalkamatkastaan. Kaikki vaiva oli turhaa. Hän olisi vain
kerran vielä tahtonut laskea päänsä Mariannan polville ja nukahtaa
siihen.

Äkkiä kuitenkin uhma valtasi hänet. Eihän Marianna ollut peruuttanut
solvaustaan. Ei hän sitä vielä nytkään peruuttanut, vaikka näki hänet
niin väsyneenä ja masentuneena jalkojensa juuressa. Päinvastoin hän
lausui uusia solvauksia. Mutta jos Marianna ei tahtonut avata hänelle
oveaan, ei hän silti aikonut lähteä tiehensä kuin kerjäläinen, jolta
kielletään almu. Hän ajatteli, miten Bantine Fera ilkkuisi häntä, jos
tämän tietäisi. Ja villipeto taas liikkui hänen sisässään. Hän alkoi
läähättää, nosti pyssyn olalleen ja muisti, että oli lähtenyt rotkosta
kekäle kädessä aikoen sytyttää palamaan Mariannan karjatarhan ja hänen
talonsa, tappaa karjan ja palvelijat, hänen sukulaisensa ja hänetkin,
ellei hän peruuttanut sanaansa. Hän näki edessään kaiken punaisena
kuin veri. Vesi, joka oli imeytynyt hänen vaatteisiinsa, sekoittui
hänen hikeensä ja lämpeni. Ja hänestä tuntui, että hän oli kokonaan
siitä hirvittävästä haavasta vuotavan veren tahraama, jonka Marianna
loukkaavalla sanallaan oli iskenyt hänen sydämeensä.

Mutta Mariannan katse hillitsi hänet. Eikä hän herjennyt katsomasta
Simoneen vaieten, pää hiukan kallellaan. Tämä asento palautti Simonen
mieleen Costantinon, ja hän ajatteli, että Mariannakin ehkä tiesi
kaiken, että hän oli seurannut häntä kuluneina harhailun kuukausina,
hänen vaivuttuaan orjuuteen, joka oli tuhat kertaa pahempi kuin
aikaisempi orjuus, ja että Marianna nyt katseli häntä omantuntonsa
pohjasta. Hän painoi alas päänsä, hänen korvansa suhisivat ja hän oli
kuulevinaan äänen, Costantinon tai Bantine Feran äänen, ja ehkä oman
äänensäkin, joka toisti Mariannan solvaavan sanan.

       *       *       *       *       *

Silloin hän kavahti pystyyn raivostuneena itselleen ja pakeni juosten
niityn poikki.

Nyt vasta Marianna alkoi vapista pelosta. Hän luuli, että Simone
lähti tekemään itselleen väkivaltaa, ja kaikkein ensiksi hänen
vaistonsa veti seuraamaan pakenijaa ja huutamaan häntä pysähtymään.
Mutta ylpeys naulitsi hänet liikkumattomaksi, mykkänä oveen. Ja
seuraavassa silmänräpäyksessä sisäinen ääni alkoi huutaa, että hän
oli ollut kohtuuton, että oli sanonut Simonelle verisen solvauksen
korostaessaan hänen köyhyyttään ja omaa rikkauttaan. Hänkin oli ollut
kehno vastatessaan hänen selityksiinsä ja puolustukseensa pelkällä
solvauksella. Taaskin he olivat samanarvoisia. He saattoivat rientää
kuinka kauas tahansa. Heidän täytyi kuitenkin seurata samaa tietä ja
aina kohdata toisensa lepohetkinä.

Sillä aikaa Simone oli kadonnut metsään. Iltahämärän varjot peittivät
hänen jälkensä.

Marianna katsoi ylös. Taivas oli aivan selkeä, vihreänsininen; kuu
kumotti yläpuolella metsää, joka vielä oli läpeensä sateen kastelema.
Sen valo heijastui edessä leviävästä niitystä, joka näytti kirkkaalta
lammelta. Hiljaisuudessa hän luuli yhä kuulevansa Simonen askelet. Ja
hän seurasi niiden kaikua täynnä ahdistusta ja murhetta, ajatellen
sydämessään, että Simone poistui ainaiseksi. Mutta sisimmässään,
sydäntäkin syvemmällä, hän tunsi, ettei niin sittenkään kävisi.

Hän huokasi syvään ja riensi avaamaan keittiön oven. Palvelija oli
totellut, hän ei ollut liikkunut paikaltaan. Isä taas oli tyttärensä
lähdettyä juossut ikkunan ääreen, oli nähnyt Simonen tulevan ja sitten
taas rientävän pois, ja nyt hän jännityksissään odotti hänen paluutaan.

Nähdessään tyttärensä kasvot kalpeina, piirteet vääntyneinä ja silmät
kosteina, vaikka niistä ei vuotanutkaan kyyneliä, hän meni tytärtään
vastaan, rohkenematta kysyä mitä oli tapahtunut. Hän vain katseli häntä
ja tunsi, että jotain kamalaa jo oli tapahtunut, pahempaa kuin jos
Simone olisi ahdistanut Mariannaa tai surmannut hänet.

Sanaakaan sanomatta tytär asettui ikkunan ääreen, ja pimeä keittiö
vaipui taas hiljaisuuteen. Molemmat miehet loivat vähän väliä toisiinsa
katseen, odottaen mieli raskaana. Äkkiä koirat ulkona alkoivat haukkua
pitkään, valittaen, ja Marianna harhaili levottomana oven ja ikkunan
välillä. Hän näytti aavistavan, että ulkona metsän salaperäisessä
kätkössä tapahtui jotain kaameata, ja viittasi kädellään koiria
vaikenemaan, jotta hän kuulisi paremmin.

Pyssynlaukaus pamahti selvästi lähellä. Kaiku toisti sen, ja vielä
toinenkin kaukaisempi kaiku.

Marianna päästi huudon, ikäänkuin vastaten kutsuun.

Ja hän juoksi ulos, tällä kertaa miesten seuraamana.

He löysivät Simonen lähteen luota, kallioiden juurelta, juuri samasta
paikasta, missä palvelija oli nähnyt hänet eräänä kesäkuun päivänä
hänen ensi käyntinsä jälkeen karjatalossa.

Marianna, joka riensi isänsä edellä hätääntyneenä etsien ja juosten
ennen heitä metsään kuin haavoittunut hirvi, näki hänet ensiksi.
Simone oli polvillaan lähteen edessä, kädet kouristaen kalliota. Hän
näytti yrittävän nousta pystyyn. Hänen selässään oli pyssy, jonka
piippu välkkyi kuutamossa, turhaan nyt valvoen haavoitetun omistajansa
turvallisuutta.

Marianna ei valittanut. Hän tarttui Simonen olkapäihin auttaakseen
häntä nousemaan. Haavoittunut nojasi hänen käsivarsiinsa, mutta
Marianna horjahti taaksepäin ja vaipui istumaan kivelle hänen ruumiinsa
painamana.

Taas he olivat yhdessä. Hänen verensä valui Mariannan syliin. Marianna
haki kädellään haavan kohtaa, tunsi veren siitä vuotavan kuumana
sormilleen ja luuli, että Simone oli kauttaaltaan runneltu ja että veri
virtasi hänestä joka taholta.

— Simone, Simone!

Mariannasta tuntui, kuin Simone olisi tahallaan näin antautunut hänen
tuettavakseen, tarjoten hänelle verensä, niinkuin oli tuona iltana
luvannut.

— Ei niin, ei niin. Nouse, nouse.

Nyt Marianna alkoi huutaa kauhu kurkussaan.

Hetkeä myöhemmin miehet saapuivat juosten... He ottivat Simonen hänen
sylistään ja läksivät kantamaan häntä taloa kohti. Veri pirskui
heinikkoon. Marianna, joka seurasi askel askeleelta, tunsi olevansa
kokonaan sen tahraama hiusten juurista jalkoihin asti.

Ja nyt aukeni hänen ovensa jälleen Simonelle.

Miehet laskivat hänet Mariannan vuoteeseen ja alkoivat riisua hänen
vaatteitaan. Hän näytti nukkuvan, hiukset vielä kosteina sateesta,
pää rentona leväten pieluksella. He saivat menetellä niinkuin
parhaaksi näkivät. He ottivat pyssyn, josta hän ei koskaan luopunut,
patruunalaukun, irroittivat vyön, riisuivat päällystakin ja nutun.
Mikäli miehet ojensivat esineitä ja vaatteita, Marianna otti ne ja
laski kaikki penkille.

Nyt olivat tulleet heidän häänsä: kuolonhäät. Ja sisimmässään Marianna
tunsi, että nämä olivatkin heidän oikeat häänsä. He kuuluivat
toisilleen kuolemassa, iäisyydessä.

Simonen povi, valkoinen kuin naisella, ja kupeensa virvilänkaltaisine
syntymämerkkeineen, paljastuivat. Haava oli siinä, kahden kylkiluun
välissä, pieni punainen reikä. Veri virtasi lakkaamatta tasaisesti kuin
lähteen vesi.

Palvelija kumartui tarkastamaan, silmä kokeneena kuin lääkärillä. Hän
painoi haavan reunoja lujasti yhteen kahden sormen välissä, ja vapaalla
kädellään auttoi isäntää kääntämään Simonen terveelle kyljelleen.

— Haava ei olisi kuolettava, ellei luoti olisi jäänyt sisälle. Anna
minulle etikkaa, Marianna.

Marianna kaatoi etikkaa kuppiin, ja hänen kyyneleensä sekoittuivat
siihen. Hän ojensi sitä toisella kädellään, pitäen toisessa kynttilää
ja mutisi katsellessaan Simonen kasvoja:

— Olemme surmanneet sinut ja annamme sinulle etikkaa kuin Kristukselle.

Silloin Berte Sirca, joka siihen hetkeen asti oli toiminut kuin vallan
toinen mies, päättäväisenä ja lujana, huokasi syvään ja risti kätensä:

— Voi Sebastiano, mitä oletkaan tehnyt?

Senjälkeen he eivät enää puhuneet. Hiljaisuudessa kuului vain, miten
Marianna repi raidista kaistaleita, käyttääkseen niitä haavasiteinä, ja
ulkona kaikui — satakielen laulu.

Molempien miesten yhä liikkuessa edestakaisin vaieten, koettaen
poistaa veren jälkiä, Marianna istuutui vuoteen ääreen. Simone
näytti yhä nukkuvan. Marianna puhui hänelle hiljaa, koskettaen hänen
hervotonta kättään. Hän ei enää nähnyt mitään kyynelistä himmentyneillä
silmillään. Mutta sisässään hän näki kaiken päivänselvänä, aina
sydänkuopan pohjaan, siihen piilopaikkaan asti, missä omatunto säteilee
kuin aarre maanalaisessa komerossa.

— Minä olen surmannut sinut, — hän sanoi Simonelle, kosketellen
hänen sormiaan ja hänen vielä hiukan lämmintä kämmentään. — Sinut on
surmannut minun ylpeyteni. Anna minulle anteeksi. Älä poistu noin,
älä tee niinkuin minä, joka vaikenin ja sanoin sinulle vain häijyjä
sanoja. Anna minulle anteeksi, äläkä puhu, jos et jaksa. Ymmärrän
kaiken kuitenkin, rakas Simone. Sinä olit antanut minulle niin paljon,
olit antanut minulle rakkauden; et omaa rakkauttasi minuun, vaan
minun rakkauteni sinuun. Se oli suuri aarre, mutta minä en osannut
sitä säilyttää. Sillä se, joka aina on ollut köyhä, niinkuin minä, ei
tajua olioiden arvoa. Ja niin menetin tuhlaten sen aarteen, jonka olit
minulle antanut. Olen hajoittanut sen, olen heittänyt sen ulos taloni
ikkunoista! On oikein, että nyt näen sinun menevän pois, koska sinulla
ei enää ole mitään, meillä kummallakaan ei enää ole mitään, rakas
Simone. Ja minä tahdoin sinulta vielä enempää. Teit oikein kun sanoit
sen minulle. Tahdoin vapautesikin, ja tahdoin tulla aviovaimoksesi,
minä poloinen, tahdoin saada sinulta sormuksen.., joka on saatavissa
ainoastaan sieltä, mihin taivaankaari päättyy. Minä kurja himoitsin
vertasi, henkeäsi. Ja nyt olet antanut ne minulle, niinkuin olit
luvannut, veresi ja henkesi, rakas Simone. Sisarillasi oli syytä
kohdella minua epäluuloisesti.

Muistellessaan Simonen lujatahtoisia sisaria Marianna tunsi kyynelten
vihdoinkin vuotavan silmistään. Mutta itse tuskansa alhosta hän
löysi lievennystä, ja hänestä tuntui, että hänen kyyneleensä,
jotka kostuttivat Simonen kasvoja ja käsiä, näyttivät elvyttävän
haavoittunutta. Hän todella hiljaa liikutti sormiensa päitä. Marianna
nousi vuoteen äärestä, katseli ympärilleen pienessä yksinäisessä
huoneessaan, jota kynttilä heikosti valaisi, silmäili hänen vaatteitaan
penkillä, pyssyä nurkassa, hänen kuolonkalpeita kasvojaan, jotka
lepäsivät pieluksella, silmissä tyrmistynyt ilme. Simone näytti
heräävän syvästä unesta ja ponnistelevan muistaakseen.

— Marianna? — hän kuiskasi.




XIV


Tällävälin Sebastiano kulki metsän läpi, palaten karjamajaansa. Hän
läähätti ja hänen sydämensä sykki vielä rajusti. Hän kuvitteli olevansa
tyydytetty ja joka tapauksessa valmis vastaanottamaan kaiken. Hän oli
pitänyt lupauksensa. Lähetettyään Simonelle sanan, ettei tämä saisi
lähestyä Mariannaa, jos ei tahtonut verellään maksaa uhkarohkeuttaan,
hän ei ollut poistunut karjatarhan lähettyviltä. Hän odotti ja
tiesi jo, mitä oli tapahtuva. Ja siinä tulikin Simone, juosten, ja
keskusteltuaan Mariannan kanssa hän taas juoksujalkaa poistui, niinkuin
henkilö, jolle ei riitä aikaa kaikkiin suoritettaviin tehtäviin.
Laukaus vain, ja siinä hän makasi maassa, raivattuna tieltä.

Sebastiano ei silti ollut aivan varma, oliko laukaus tappanut Simonen.
Se oli kuitenkin sivuasia. Pääseikka oli, että hän, Sebastiano, oli
täyttänyt lupauksensa. Ja astuen metsän hiljaisuudessa, jonne kaukaisen
ryöppypuron kohina tuskin kuului, hän ajatteli, itsekseen puhutellen
uhriaan:

— Siinä näit, mies. Luulit juoksevasi ja hallitsevasi kaikkea povesi
kiihkolla, mutta sensijaan sinut on syösty maahan. Näinkö pidit varasi?
Näinkö sinä, nuori mies, otit onkeen varoituksen? Olinhan lähettänyt
sinulle ne terveiset, että Mariannalla paitsi tuota isä höperöä oli
joku muukin sukulainen. Nyt olet nähnyt hänet, jumal'avita, nyt olet
nähnyt hänet.

Mikäli hänen matkansa joutui, ahdistus katosi hänen sydämestään. —
Miksi pakenen? — hän kysyi itseltään. En tahdo lymytä. Tahdon maksaa
osani, minäkin. En tahdo piiloittautua, en ole halpamainen mies.

Äkkiä hän pysähtyi, ikäänkuin hänen uhrinsa, joka tuolla metsässä
makasi kasvoillaan maassa, olisi pidättänyt hänen askeliaan.

Hän nosti pyssyn olalleen ja tuijotti kauan eteensä.

Yksinäinen kuu kulki taivaalla ja loi surullista valoaan metsään.
Vuoripuron kohina etääntyi, ja harmaista korkkitammista, jotka
näyttivät olevan kiveä, putoili vesipisaroita, jotka hipaisivat hänen
kasvojaan ja käsiään.

Hän jatkoi matkaansa. Mutta hän ei enää ollut yhtä tyytyväinen.
Hän ajatteli Mariannaa, miten kauhistunut ja epätoivoinen hän oli
nähdessään Simonen kuolettavasti haavoittuneena. Ja hän kuvitteli
kuulevansa Mariannan huudon, joka raateli hänen selkäänsä ja ajoi
häntä eteenpäin pakoretkellään ja samalla kuristi hänen kaulaansa kuin
etäältä heitetty nuoransilmukka, joka veti häntä takaisin.

Marianna tuntui huutavan hänelle:

— Halpa, halpa mies.

— Minäkö halpa, joka panen alttiiksi vapauteni ja henkeni sinut
pelastaakseni?

Hän astui edelleen. Mutta selittämätön ristiriitainen mielentila sai
hänen polvensa notkumaan. Ja hän taivutti päätään taaksepäin, ikäänkuin
todella kuristava nuoransilmukka olisi vetänyt häntä, tukahduttanut
häntä. Näin hän taisteli hyvän aikaa, ja kuta kauemmaksi hän astui,
sitä enemmän hän häpesi pakoaan. Hän palasi takasinpäin muutaman
askelen ja pysähtyi jälleen. Hän ei tietänyt enää astuisiko eteenpäin,
vai kääntyisikö takaisin. Kumpikin hävetti häntä. Lopulta hän laskeutui
istumaan maahan, nojaten selkänsä kantoon, ja huokasi. Hän se
oikeastaan oli tappiolle joutunut, haavoitettu, sen hän hyvin tunsi.
Mutta hän tunsi helpotusta levätessään siinä.

Sappi, joka kuluneena aikana oli kokoontunut hänen sydämeensä vihan
nostamana, liukeni ja virtasi pois haavan kautta. Hän ei oikein
tietänyt, mistä se johtui, mutta hän ei enää vihannut. Mariannan
suru ja Simonen veri tuottivat hyvitystä hänen pitkäaikaisesta
kärsimyksestään ja nöyryytyksestään. Hän oli nyt tyytyväinen kuin
rahansa saanut velkoja.

Mutta hetken kuluttua intohimo jälleen valtasi hänet. Sisimmässään hän
ei ollut luopunut Mariannan omistamisajatuksesta. Hän luuli olevansa
vilpitön aikeissaan puolustaa häntä häneltä itseltään. Ja nyt Marianna
sensijaan kumartui Simonen yli koettaen pelastaa hänet elämään. Hän
säpsähti ja kääntyi astumaan takaisin.

Rauha vallitsi kirkkaassa kuutamossa. Vuoripuron kohina kuului
heikosti, ikäänkuin vesi olisi nukahtanut ja sohissut unissaan, ja
Mariannan karjatarhassa satakieli lauloi herkeämättä.

Hän kiersi lähteen, kuvitellen, että Simone yhä makasi samassa
paikassa, johon oli kaatunut. Ja hän ihmetteli, että kaikki täällä
hänen ympärillään oli niin hiljaista. Hänestä tuntui kuin maa olisi
niellyt hänen uhrinsa, jotta yön rauha ei häiriytyisi.

Mutta metsän rinteestä hän näki kauempana karjatalon ikkunoista
tuikkivan tulia ja varjojen liikkuvan. — Simone oli siellä elävänä.

Ja hän tunsi, että hänen vihansa ja kostonsa olivat olleet turhaa
ponnistelua kohtalon tahtoa vastaan.

Hän riensi nopeasti taloon. Sisällä keittiössä miehet odottivat
Mariannan käskyjä. Ulkona satuloitu hevonen oli valmiina lähtöön, ja
palvelijalla oli kannukset saappaissaan. Berte Sirca taas väänteli
käsiään epätietoisena, oliko hänen lähdettävä noutamaan Simonen
sukulaisia vai jäätävä tyttärensä luo.

Kun Sebastiano astui sisään, hän meni tulijaa vastaan, tarttuen
raivonsa ensi puuskauksessa hänen päällystakkinsa laskoksiin. Mutta nuo
kasvot, jotka näyttivät vahalta, ja epätoivoa heijastavat silmät saivat
hänet vaikenemaan.

— Onko hän tuolla? — kysyi Sebastiano, — onko hänen tilansa hyvin
vakava?

Hän näytti katuvan, käsivarret roikkuen rentoina kupeilla, ja pää
kumarassa.

— Haava ei olisi vaarallinen, mutta luoti on sisässä, hyvin syvällä...
Sebastiano, minkätähden teit tämän?

— Sentähden, että velvollisuuteni oli tehdä se.

— Kuule minua. Sinä olet tehnyt mielettömän teon. Mariannan ja Simonen
välit olivat täydelleen katkenneet.

Sebastiano tuijotti eteensä. Sitten hän sulki silmänsä. Hän tahtoi
luulotella itselleen, ettei niin ollut laita.

— Se ei ole totta! Miksi sanotte näin?

— Sen sanon, koska se on totta. Marianna ja Simone olivat jättäneet
toisensa.

Sebastiano meni istumaan lieden ääreen ottamatta pyssyä olaltaan. Hän
nojasi kyynärpäänsä polviin ja kasvonsa nyrkkeihin, ikäänkuin olisi
tahtonut ruhjoa leukansa. Ja nyrkit ja poskipäät vapisivat raivosta.

— Se ei ole totta, se ei ole totta, hän yhä mutisi itsekseen.

Rauhallinen palvelija sanoi isännälle:

— Koska Sebastiano on täällä, niin toinen meistä voi lähteä.

Berte meni silloin tyttärensä huoneeseen. Simone oli juuri hiukan
tointunut ja koetti nostaa päätään. Marianna oli tarttunut hänen
käteensä ja puristi sitä käsiensä välissä, odottaen levottomana, että
hän vielä puhuisi. Mutta Simonen silmät verhoutuivat, pää vaipui
jälleen raskaana pielukselle, ja alkava kuolonuni, josta hän juuri
hiukan oli herännyt, valtasi hänet uudelleen.

— Marianna, — sanoi isä, koskettaen sormella hänen olkapäätään. Täytyy
päättää, mitä on tehtävä.

Marianna säpsähti.

— Tehkää, mikä on välttämätöntä.

Ja Berte palasi keittiöön.

— Hän on tullut tajuihinsa, mutta kuume polttaa häntä. Täytyy lähettää
sana hänen kotiansa.

— Mitä sanoi emäntä? — kysyi palvelija, kumartuen kiinnittämään
kannusta kireämmälle.

— Hän ei sanonut mitään. Mutta ei tässä tarvita sen selvempiä
määräyksiä. Ratsasta suoraa päätä Simonen kotiin ja kerro, millä
kannalla asiat ovat.

Palvelija epäröi.

— Tahtoisin kuulla, mitä emäntä sanoo.

Ensi kerran palvelusaikanaan hän näki Berte Sircan ärtyvän.

— Minä olen täällä isäntä. Lähde matkaan, typerikkö!

Silloin palvelija totteli, ja seuraavassa tuokiossa kuului hevosen
kavioiden nopea kopina, joka häipyi etäisyyteen. Sebastiano katsoi
ylös ja oikaisi selkänsä. Hän näytti tahtovan kysyä jotakin. Mutta hän
lyyhistyi uudelleen eikä enää puhunut mitään.

       *       *       *       *       *

Aamun sarastaessa Simonen äiti saapui, istuen hevosen selässä
palvelijan satulan takana. Kyyristyneenä, pää mustan huivin peitossa,
kasvot kalpeina ja kuin kivettyneinä pitkällisestä surusta, hän solui
alas hevosen selästä, ennenkuin palvelija ehti laskeutua satulasta,
ja riensi suoraa päätä huoneeseen, missä hänen poikansa oli. Marianna
nousi, luovuttaen hänelle paikkansa. He eivät sanoneet toisilleen
sanaakaan. Mutta siitä hetkestä äiti jäi istumaan Simonen viereen,
hänen kätensä kädessään, kallistuen hänkin puhumaan hänelle hiljaa,
sanoen hänelle kaiken sen, mitä ei pitkään aikaan ollut tullut
sanottua. Sillävälin Marianna kulki varpaisillaan edestakaisin
huoneessa, pysähtyen usein vuoteen luo odottamaan määräyksiä.

Kun äiti huomasi, että kuume kiihtyi ja että haavoittunut ei enää
jaksanut houria, hän nousi ja sanoi:

— Tarvittaisiin pappia jakamaan hänelle armonvälikappaleita.

Pappi! Marianna meni antamaan määräyksiä. Silloin hän näki Sebastianon.
Hänen silmänsä jäivät tuijoittamaan, ja kun sanat takertuivat hänen
suuhunsa, hän viittasi kädellään häntä poistumaan. Mutta Sebastiano ei
katsonut häneen, ollen liikkumaton, kasvot vahana ja silmät tähystellen
johonkin kaukaiseen epämääräiseen paikkaan. Marianna painoi alas
päänsä, ja kaksi isoa kyyneltä kirposi hänen silmistään.

Hän malttoi mielensä. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut liukkaan,
ylipääsemättömän vuoren juurella. Oli turhaa itkeä, turhaa huutaa,
turhaa kostaa. Kaikki oli turhaa.

Olihan Sebastiano tuossa hänen edessään, povessaan syvempi haava ja
lähempänä kuolemaa kuin Simone. Olisihan Marianna voinut heikoilla
käsillään sitoa hänet kahleisiin ja jättää hänet maallisen oikeuden
käsiin. Hän olisi voinut surmatakin hänet jalkojensa juureen kuin
koiran. Hänen raskas surunsa ei olisi siitä keventynyt hituistakaan.

Silloin hän lähestyi häntä ja kosketti hänen olkapäätään, samoin kuin
isä oli tehnyt hänelle. Sebastiano kääntyi ja katsoi häneen puhumatta.
Hänen silmäteränsä laajenivat hänen tuijoittaessaan Mariannaan. Hän
näytti oitis tajuavan, minkä raskaan rikoksen oli tehnyt, ja tuntevan
siitä kauhua.

— Sebastiano, — sanoi Marianna itkien, — jo toistamiseen käsken sinua
poistumaan. Mene pois, ymmärrätkö? Äläkä enää laske jalkaasi minun
talooni...

Sebastiano nousi ja poistui. Mutta saavuttuaan lähteelle siihen
kohtaan, mihin Simone oli kaatunut, hän ei jaksanut kulkea pitemmälle.
Hän istuutui ja alkoi odottaa.

Siitä hän näki, miten Berte Sirca nousi hevosen selkään ja ratsasti
Nuoroon päin. Kaikki karjatarhassa oli levollista. Eläimet kävivät
laitumella. Harmaat lehmät, liikkumattomina ruohikossa, korkkitammien
välissä, sinitaivas taustana, näyttivät isoilta kiviltä. Harakoiden
nauru kajahti metsässä, ja savu nousi suoraan ylös karjatalon katolta
kuin iso kaurakukka.

Kaikki tuntui unelmalta. Tätä tunnelmaa vain välistä häiritsivät
koirat, jotka nousivat väristen takajaloilleen, köysiänsä pingoittaen,
haukkuen äkäisesti kissanpoikaa, joka tuli kastelemaan kuonoaan
vesialtaassa.

Äiti istui yhä Simonen vuoteen ääressä ja oli jo kertonut kaiken
Simonelle. Hän oli kertonut, ettei sanoma onnettomuudesta ollut
yllättänyt häntä, ei isää, eikä sisaria.

Jo kauan he olivat sydämessään odottaneet salaisen onnettomuuden tuloa,
tämänkaltaista uutista. Ja Mariannan palvelijan saapuessa he olivat
katsoneet toisiinsa, sanoen silmillään: — Hetki on tullut.

— Katsoimme toisiimme, Simone, ja viipymättä sidoin huivin päähäni.
Isääsi ja sisariasi pidetään silmällä. Ja kaikki oikeudenvirkailijat
ja -palvelijat tuntevat heidät. Jos joku heistä olisi lähtenyt sinua
tervehtimään, häntä olisi seurattu, ja näin olisi turvapaikkasi tullut
ilmi. Minun kasvoni ovat kaikki unhoittaneet, kun en, niinkuin tiedät,
enää moneen vuoteen ole astunut ulos talosta... en moneen vuoteen...
aina siitä lähtien, kun poistuit kotoa... Ja sentähden läksin minä,
sillä tahdoin nähdä sinut. Ja nyt olet edessäni... verissäsi ja
vaikeroiden kuin syntyessäsi.

Marianna liikkui hiljaa, epätoivoisena. Hän oli vain kateellinen
äidille, joka viimeisen kerran oli tullut eroittamaan heitä. Ja hän
odotti hetkeä, jolloin saisi taas istuutua Simonen luo.

Kun hän ei nähnyt Nuoroon pappia noutamaan lähteneen isänsä palaavan,
hän illan tullen katsoi kauan ovelta ja läksi sitten astumaan metsään
pientä heleähietaista polkua pitkin, joka kiemurteli jo tummenevassa
ruohikossa.

Ei näkynyt ketään. Ilta oli viileä ja kirkas. Koko karjatarha,
edellisen päivän rajuilman pesemänä ja virkistämättä, tuoksui kuin
lavendelikukkavihko. Ja tähti alkoi syttyä toisensa jälkeen, toinen
toistaan suurempana ja hohtavampana, ikäänkuin kilpaillen kauneudessa.

Marianna, joka taas oli käynyt väsyneen näköiseksi ja
kumarahartiaiseksi ja hiukan vanhettuneeksi, niinkuin tuonnoin ensi
kerran tultuaan karjatarhaan toipumaan sairaudesta setänsä kuoleman
jälkeen, astui kappaleen matkaa, kunnes saapui kummulle, jolta saattoi
nähdä tien.

Hänen takanaan olevat metsät aallehtivat runsaassa vihannuudessaan
kuin meri. Hänen edessään avartui tasanko, vielä vihreänä ja sinervänä
hämärässä, muurinkatkelmineen, kivineen ja kukkien peittämine
kallioineen. Vuoret haamoittivat kuin höyry taivaanrannalla, vielä
punervina, mutta tuhkanharmaan harson peitossa. Kuu pilkisti Orthobene
vuoren harjan takaa, ja ääretön rauha levisi ympäristöön.

Marianna seisoi kauan kummulla, nojaten kiveen. Hän tunsi itsensä
levolliseksi, etääntyneeksi kauas niistä seikoista, jotka olivat
tuottaneet hänelle niin paljon kärsimystä. Ja silmänräpäykseksi hänestä
katosi tietoisuus siitäkin, että Simone ja hänen äitinsä olivat yksin
talossa. Hän oli etäällä, oli jättänyt kaiken, oli sanonut itsensä irti
kaikesta, yksinäisenä kuin kuu avaruudessa.

Mutta hevosten kavioiden kapse polulta herätti hänet jälleen
todellisuuteen. Hän laskeutui kummulta kompastellen kivikossa ja saapui
talon edessä olevalle aukealle nurmikolle samaan aikaan kuin isänsä ja
pappi.




XV


Pappi oli nuori, voimakas, kasvot tummat, huulet paksut ja hampaat
valkoiset, yllään avara vaippa ja leveälierisen papinpäähineen asemesta
pieni lakki päässä.

Hänelläkin oli kaksi kodista maailmalle kadonnutta veljeä; eikä hän
tahtonut kieltää apuaan kuolevalta.

Marianna tervehti häntä päännyökkäyksellä ja vei hänet pikkuhuoneeseen.
Äiti oli sytyttänyt vaskilampun, joka riippui naulasta yläpuolella
vuodetta. Sen pyöreä värähtelevä varjo peitti kuin hikiliina kuolevan
kasvot, ja se levitti heikkoa valoansa illan hämärään.

Simone oli horroksissa ja näytti tuon varjon verhoamana jo vaipuneen
alkavaan kuolonuneen.

Pappi lähestyi varpaisillaan, pysähtyen katselemaan häntä ääneti,
seisoen äidin vieressä, joka oli noussut ja joka äärettömän hellästi
katseli poikaansa, peläten hänen heräävän virkistävästä unesta, mutta
samalla peläten, ettei hän enää ollenkaan heräisi.

Sitten hän poistui huoneesta, ja pappi istahti rukoilemaan.

Naiset seisoivat ulkopuolella ovea, odottaen. Ja Marianna, jonka
väsymys yhä enemmän valtasi, ajatteli Jeesusta Öljymäellä ja pelkäsi
nukahtavansa.

— Mitä minun nyt tulee tehdä? — hän mietti.

Eihän hän enää rakastaisi, ei enää odottaisi. Mutta hänen tilansa ei
ollut epätoivoa, vaan pikemmin toivon ja vapautumisen tunnetta. Olihan
Simone tästälähin turvassa kaikilta vaaroilta.

Marianna ei enää kuulisi Simonen askelia maan päällä. Mutta Simone oli
nyt kuuleva Mariannan askelet maailmasta ja oli odottava häntä sillä
kynnyksellä, jonka tuolla puolen alkaa oikea vapaus.

Keittiössä palvelija ja isäntä valmistivat illallista. Niissäkin
taloissa, missä kuolema käy vieraissa, elävien täytyy ajatella
ravintoaan. Lisäksi pappi oli tullut tänne tuon pitkän matkan; oltiin
velvollisia osoittamaan hänelle kunnioitusta harvinaisena vieraana.
Berte Sirca kumartui lieden yli puhaltamaan hiillosta, tavantakaa
pyyhkäisten harvoja hiuksiaan, ja palvelija, niinkuin tuona Simonen
ensi käynnin iltana, valmisti paistia verisin käsin. Hänen kasvonsa
pysyivät järkähtämättöminä, välinpitämättöminä. Isännänkin kasvot
pian selkenivät: lopulta Jumala tietää, mitä tekee, ja hänen tiensä
ovat tutkimattomat. Ja se ihminen, joka on keksinyt sananparren »Ei
niin pahaa, ettei olisi jotakin hyvää», on varmaankin ollut niitä,
jotka kaikkien sananparsien tekijäin tavoin ovat koonneet paljon
elämänkokemusta.

Sormellaan hän viittasi palvelijan luokseen ja sanoi hiljaa nyökäyttäen
päätään ikkunaan päin:

— Tuo houkkio on vielä lähteellä. Vie hänelle ainakin juotavaa.

— Tässä täytyy ensi sijassa ajatella naisia — murisi palvelija, — he
ovat paastonneet tänään kuin pitkänäperjantaina.

— Ajattelemme kaikkia. Malta mielesi, mies!

Hän huokasi syvään. Siitä alkaen kuin pappi oli talossa, hän tunsi
helpotusta mielessään. Hänestä tuntui, että kaikki kääntyi hyvälle
tolalle, ja että kaikki järjestyisi entistään paremmaksi.

Hän lähetti siis palvelijan Sebastianon luo ja kattoi pöydän. Tuossa
oli piimäastia ja tuossa hunajakakut tammisessa sokeriastiassa.
Poiketessaan tyttärensä taloon hän oli muistanut ottaa Fidelalta
mukaansa nisuleipää. Tuossa oli tuore juustokin, pehmeä kuin vaha,
ja tuossa viinipullo. Kaikkea oli. Se olisi kelvannut hääateriaksi.
Kissanpoika seurasi häntä ja pyyhkäisi selkäänsä hänen sääreensä; äkkiä
se parkaisi ja loikki tiehensä. Isäntä oli huomaamattaan astunut sen
käpälälle. Kuullessaan kissan äänen Marianna, joka istui sisähuoneen
oven ulkopuolella, heräsi horrostilastaan. Kuu kumotti täydeltä
terältään metsän yläpuolella, taivas oli sininen kuin päivällä ja
kaikki esineet näkyivät selvinä ruohoaukiolla. Mies lähestyi taloa
nurmikon poikki. Marianna tunsi hänet heti.

— Se on Costantino, Simonen toveri, — sanoi Marianna puoliääneen
äidille. — Varmaankin hän tiesi, että Simone tuli tänne, ja kun hän ei
nähnyt hänen palaavan, hän on tullut hakemaan häntä.

Costantino pysähtyi heidän eteensä ja Marianna nousi tervehtimään
häntä. He katsoivat toisiinsa, niinkuin aikaisemmin kuutamossa, ja
tajusivat toistensa ajatukset.

— Hän on tuolla sisällä, — hän sanoi nyökäyttäen kärsiviä kasvojaan
perähuoneeseen päin. Hän on kuolettavasti haavoittunut ja menettänyt
tajuntansa. Pappi on hänen luonaan.

Costantino tuntui rauhoittuvan kuultuaan, että pappi oli siellä.
Hän laski kätensä Simonen äidin päähän ja tunsi sen hehkuvan hänen
sormiensa alla. Ja tästä kosketuksesta vanhan naisen suru vihdoinkin
pääsi purkautumaan. Nyyhkyttäen hän tarttui Costantinon käteen ja
kostutti sitä kyynelillään.

Sitten kaikki kokoontuivat keittiöön.

Berte Sirca ja palvelija olivat puoleksi kantaen laahanneet Simonen
äidin pöydän ääreen. Ja pakoittaen itseään Marianna tarjosi ruokaa.

Pappi istui heidän keskellään. Hän oli ainoa, joka väliin katsoi
tarpeelliseksi sanoa jonkun sanan. Mutta ennen pitkää hänkin vaikeni
muiden mukana. Tämä illallinen teki kirkollisten menojen vaikutuksen,
tapahtuen henkilöiden piirissä, joista kukin oli oman ahdistuksensa
painama, mutta joita kaikkia yhdisti yhteinen side: vaikeneminen. Ja
he vaikenivat edelleen ja näyttivät ikäänkuin nauttivan ehtoollista,
ennenkuin valmistautuivat olemaan läsnä ihmisen kuoleman mysterion
täyttyessä.

Heissä piili sitäpaitsi kaikissa se pelko, että oikeudenpalvelija
Nuorosta saapuisi häiritsemään tuota mysteriota. Vähimmästäkin melusta
he kohottivat päätään kuunnellen.

Moneen kertaan Marianna nousi katsomaan, oliko Simone yhä horroksissa.
Lopulta Marianna näki hänen silmänsä aukenevan ja katsovan häneen;
niissä oli valonsäde, joka pian taas sammui.

— Simone? Simone?

Simone ponnisti noustakseen istualleen, mutta vaipui takaisin
vuoteeseen, kasvoissa äärettömän kärsivä ilme. Hänestä tuntui kuin hän
olisi ollut kupeestaan keihäällä naulittu vuoteeseen. Ja sitten hänestä
tuntui kuin hänen ruumiinsa olisi alkanut pyöriä, tuo keihäs akselina.
Hän tarttui Mariannan käteen, mutta Mariannakin näytti pyörivän hänen
kanssaan.

— Simone? Simone! Täällä on pappi. Tahdotko, että hän tulee luoksesi?

Sairas alkoi tuijottaa häneen silmäterät laajentuneina, kauhuun
uponneina. Pappi? Hän ei käsittänyt.

— Eikö hän saa tulla? Se on pastori Fenu, Giacomo ja Giovanni Fenun
veli.

Simone nyökäytti heikosti päätään myöntymykseksi, mutta käänsi
hiukan häiriytyneen näköisenä poskensa pielukselle. Ja Marianna näki
valkoiselle päälliselle, hänen suupielensä kohdalle, ilmestyvän
punaisen ruusuun vivahtavan täplän; se oli verta. Hän nousi
pelästyneenä. Mutta Simone ei hellittänyt hänen kättään. Hän näytti
tahtovan viedä sen mukaansa matkalleen. Hän alkoi taas houria:

— Pappi... sormus... sateenkaari. Äiti, antakaa minulle reppu...

Marianna käänsi kasvonsa seinään päin ja tunsi ruumiinsa värisevän.
Mutta hän ajatteli, että Simone puristaessaan hänen kättänsä muistutti
hänelle hänen lupauksestaan:

— Naisen, joka rakastaa sellaista miestä kuin minä, ei pidä itkeä.

       *       *       *       *       *

Pappi asettui jälleen istumaan vuoteen ääreen ja kallisti
karkeatekoista vapahtajankuvaa sairaan kasvojen yli. Hän ajatteli
veljiänsä, Giacomoa ja Giovannia, eksyneinä metsiin ja kivilouhoksiin,
ollen metsästäjiä ja riistaa samanaikuisesti. Ja sydämensä pohjasta hän
oli valmis antamaan synninpäästön Simonelle kuin nuorukaiselle hänen
ensi kertaa käydessään ripillä.

Horrostilassaan Simone ponnisteli muistaakseen ja kootakseen syntinsä.
Mutta ne pakenivat ja pyörivät hänen ympärillään, kuin olisivat jo
irtaantuneet hänestä, häälyneet matkan päässä hänestä, häntä ilkkuen.
Sitten hän sopersi katkonaisia sanoja, vaikeni ja näytti vaipuvan
uneen. Mutta kun hän kuuli papin alkavan lausua sanojaan synninpäästöä
varten, hän kokosi kaikki voimansa viimeiseen ponnistukseen, tavoitteli
raitia, näytti lujasti nojaavan vuoteeseen ja pääsi puoleksi istuvaan
asentoon, suu jälleen täynnä verta ja huulet tuskasta vääntyneinä.

Pappi laski toisen kätensä hänen povelleen, painoi hänet lempeästi
takaisin pitkälleen ja pyyhki veren hänen huuliltaan.

— Pride Fenu... Pride Fenu... — sopersi Simone huohottaen, tunnustan...

Pappi kuunteli tarkkaan.

— Varastin... kirkosta... Varastin timanttisormuksen... Ihmeitä tekevän
Neitsyen kirkosta... Se on tuolla... patruunalaukussa.

Pappi veti otsansa ryppyihin, ihmetellen ja melkein loukkautuneena.
Eiväthän rosvot koskaan varasta kirkoista.

— Miksi teit tämän, Simone?

— Tahdoin antaa sen naiselle, uskollisuuden merkiksi.

— No niin, sinä luovutat minulle tuon sormuksen ja minä vien sen
takaisin Ihmeitä tekevälle Neitsyelle.

— Ei. Tahdon uskoa sen... uskoa... sen Mariannalle... että... hän veisi
sen... takaisin.

— Hyvä. Uskomme sen Mariannalle, joka vie sen takaisin. Entä vielä...

— Ei mitään muuta.

Silloin pappi teki ristinmerkin ja lausui lopullisesti synninpäästön.

Nyt naiset palasivat takaisin huoneeseen. Marianna riensi asettumaan
Simonen vuoteen ääreen, mutta hänen mieleensä johtui, että siinä oli
äidin paikka.

Muuten täytyi tehdä valmistuksia Herran ehtoollista varten. Marianna
otti esille liinan ja levitti sen kaksinkertaisena pienelle pöydälle ja
nouti sitten kynttilän keittiöstä lisätäkseen valaistusta. Palatessaan
hän näki, että äiti oli tuonut mukanaan pienen vahakynttilän, jota
sytytettynä piti kädessään kuin vaaleata vartta, jonka kultakukasta
putoili siemenhelmiä.

Miehetkin tulivat sisään ja polvistuivat huoneen perälle, pää paljaana,
lakki kädessä. Ovi oli jäänyt auki, ja kuu loi sisään hopeajuovan.
Ulkona lauloi satakieli.

Autettuaan pappia kohottamaan Simonen istuvaan asentoon Marianna
polvistui vuoteen ja seinän väliseen ahtaaseen paikkaan, lujasti tukien
toisella kädellä pieluksen takaa ja otsa painettuna peitteelle. Hän
kuuli papin sanat, joka kumartui kuolevan kasvojen yli, rippileipä
kädessään, ja näki hengessä edessään kuun yläpuolella vuoria ja tammen,
joka säteili kuin tulikehä. Sitten kaikki vaipui hiljaisuuteen. Käsi
laskeutui hänen päänsä päälle; Simone kutsui häntä vielä kerran:

— Marianna!

Marianna kohotti päätään ja näki edessään papin, vielä messukasukka
yllään. Ja hän loi Mariannaan katseen voimakkaista tummista silmistään.

— Marianna, hän sanoi, — Simone tahtoo luovuttaa sinulle sormuksen,
joka on vietävä Ihmeitä tekevälle Neitsyelle. Hae se esille tuosta
patruunalaukusta.

Marianna meni huoneen poikki ja nosti raskaan patruunalaukun penkiltä,
jolle oli laskenut sen Simonen takin ja vyön viereen. Hän avasi sen
ja löysi sisätaskusta sormuksen. Rengas oli mustunut, mutta timantti
säikkyi varjossa, ja kaikki näkivät sen.

Marianna piti sitä avatussa pivossaan ja ojensi sen papille, joka otti
sen kahden sormen väliin, näyttäen sitä Simonelle:

— Onko se tämä?

Mariannan silmät säteilivät kuin timantti. Hänen sydämensä ilmaisi
hänelle kaiken.

— Simone, — hän sanoi, ojentaen hänelle kättään, — paina sinä sormus
sormeeni.

Silloin Simonen käsi, joka oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, ollen jo
kuolon polttama ja huuhtelema, kurottui papin kättä kohden. Hän tarttui
sormukseen ja painoi sen vapisevin käsin Mariannan käteen.

Nämä olivat heidän häänsä.

       *       *       *       *       *

Syyskuulla Marianna läksi Ihmeitä tekevän Neitsyen juhlille viemään
sormusta. Hän ja hänen isänsä olivat erään Bittissä asuvan rikkaan
tilanomistajan vieraina. Tämän vanhin poika, joka vielä oli naimaton,
kun sitävastoin kaikilla hänen muilla veljillään jo oli vaimo ja
lapset, katseli koko ajan Mariannaa juhla-aterian aikana ja miesten ja
naisten laulaessa. Kun hän näki, että Marianna oli kalpea, itseensä
sulkeutunut ja kaikesta välinpitämätön, hän tiedusteli, oliko hän
kivulloinen... Hänelle vastattiin, ettei niin ollut laita, vaan että se
oli hänen luonnolleen ominaista, että hän oli uskovainen ja että oli
antanut Ihmeitä tekevälle Neitsyelle kaikki omistamansa helyt. Silloin
tuo mies päätti pyytää häntä vaimokseen.

Hän teki sen vasta pitkän aikaa myöhemmin, sillä hänen vakaumuksensa
oli, että tulee tarkoin punnita, ennenkuin tekee ratkaisevan päätöksen.
Mariannakin puolestaan vaati miettimisaikaa.

Lopulta tuo mies läksi Mariannan puheille Vapahtajan juhlana. Hän
oli vuorostaan Mariannan vieraana, jonka hän vastaanotti tyynenä ja
vakavana. Kun täytyi antaa kosijalle lopullinen vastaus, Marianna
katsoi häntä syvälle silmiin ja tunsi värähdyksen, joka näytti
pudistavan hänet hereille sisäisestä kuolemasta.

Ja hän antoi myönteisen vastauksen, sillä kosijan silmät vivahtivat
Simonen silmiin.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARIANNA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.