Kokemukseni vakoojana

By Baden-Powell of Gilwell

The Project Gutenberg eBook of Kokemukseni vakoojana
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kokemukseni vakoojana

Author: Baron Robert Stephenson Smyth Baden-Powell Baden-Powell of Gilwell

Translator: O. A. Joutsen

Release date: January 19, 2025 [eBook #75152]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1917

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOKEMUKSENI VAKOOJANA ***

language: Finnish




KOKEMUKSENI VAKOOJANA

Kirj.

Kenraaliluutnantti Sir R.S.S. Baden-Powell


Suomentanut

O. A. Joutsen





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1917.




ALKUSANANEN


Kenraaliluutnantti Sir Robert Stephenson Smyth Baden-PoweIl
syntyi helmikuun 22 p. 1857. Vuonna 1875 hän alotti upseeriuransa
luutnanttina eräässä husaarirykmentissä, joka palveli vuoroon Intiassa,
Afganistanissa ja Etelä-Afrikassa. Viimemainitussa maailmankolkassa
hän kunnostautui erityisesti sodassa tsuluja vastaan 1888. Kuuluttuaan
sen jälkeen moniaan vuoden Maltan sotilaskuvernöörin esikuntaan, hänet
komennettiin uudelleen Afrikaan, jossa hän sotaretkellä Ashanti-maahan
sai neekerisoturien ylipäällikkyyden; ansioistaan tässä sodassa hänet
sitten korotettiin everstiluutnantiksi. Kohta sen jälkeen alkoi verinen
sota tuimaa Matabele-heimoa vastaan, johon hän otti osaa ja jonka
loputtua hänet nimitettiin everstiksi ja 5:nnen kaartinrakuunarykmentin
päälliköksi.

Nämä sotaretket erinäisiä Afrikan neekeriheimoja vastaan olivat
olleet niinhyvin Baden-PowelliIle kuin hänen sotamiehilleenkin
hyvänä harjotuskouluna suurempia sotatoimia varten, jotka eivät
kauvan viipyneetkään tulemasta. Vuonna 1901 alkoi buurisota, joka
järkytti Englannin koko valta-asemaa maailman silloin mahtavimpana
suurvaltana. Siihen otti Baden-Powell tarmokkaasti osaa, kun oli
erityisesti perehtynyt sodankäyntiin näissä maanäärissä. Tällöin
hän jo teki nimensä kuuluisaksi sotilasvakooja- ja partiotoiminnan
järjestäjänä. Mutta varsinaisen maineensa hän saavutti Mafekingin
taitavana ja urheana puolustajana. Kesti seitsemän kuukautta, ennenkun
englantilaiset pääjoukot voivat päästä tämän buurien saartaman
kaupungin avuksi; ja vaikka se alkuaan oli miltei linnoittamaton,
varusti B-P. sen sellaiseen kuntoon ja ylläpiti niin sitkeätä
vastarintaa, että ryntääjät työnnettiin joka kerta verisin otsin
takaisin. Palkinnoksi siitä hänet korotettiin kenraaliksi.

Vuonna 1910 Baden-Powell, joka tällöin toimi ratsuväen ylitarkastajana,
erosi aktiivisesta sotapalveluksesta, voidakseen kokonaan antautua
Englannin sotavakoilutoimen johtoon. Se puoli hänen toimintaansa lienee
luonnostaan salassa suurimmalle osalle hänen omiakin kansalaisiaan;
sen sijaan on hänen alkuunpanemansa scout- eli partioliike vallannut
jalansijaa yli koko maapallon.

Suomentaja.




KOKEMUKSENI VAKOOJANA


Rauhan aikaan on hankalata kirjoittaa sellaisista asioista kuin
vakoojista ja vakoilutoimesta. Mutta nykyään, kun sota on käynnissä ja
noiden »ihmiskunnan hylkyjen» menettelytapoja joka päivä paljastetaan
sanomalehdissä, ei asialle ole haitaksi, vaikka siihen luokin jonkun
verran valaistusta. Minä osaltani tuon korteni kokoon kertomalla vähän
kokemuksistani vakoojana.

Vakoojille on tullut miltei samanlainen kohtalo kuin kummituksille.
Ihmiset ovat hämärästi tajunneet mokomien olemassaolon, voimatta ja
tahtomatta kuitenkaan oikein uskoa niitä — he eivät ole koskaan nähneet
sellaista edessään; ja vain aniharvat ovat kohdanneet henkilöitä, jotka
todella ovat olleet suoranaisessa kosketuksessa vakoojain kanssa.
Minä voin kuitenkin omasta persoonallisesta kokemuksestani jutella
vakoojista ja voin taata niiden olemassaolon, jopa vallan suuressakin
määrässä; eikä vain Englannissa, vaan jok'ikisessä Europan kolkassa.

Tunnettu tosiasia on, että mikä hiljainen, selittämätön kopina hyvänsä
voi saada heikkohermoiset ihmiset pelosta säpsähtämään; ja että
esim. kaappi, josta keskiyön aikaan kuuluu ritinää, tahi mikä muu
äkkiarvaamaton risahdus tahansa voi aikaansaada saman tuloksen. Samalla
tapaa tuntevat sangen monet ihmiset kylmän karsivan ruumistaan, kun
vain kuulevatkin puhuttavan vakoojista. Pelkkä maine niistä vaikuttaa
heihin aivan samalla tapaa kuin jokin keskiyön kummitus.

En luule voivani alottaa esitystäni sen paremmin kuin koettamalla
vapauttaa lukijani siitä sangen yleisestä käsityksestä, että jok'ikinen
vakooja muka olisi kurja ja halveksittava yksilö, jollaisena ihmiset
mielellään häntä pitävät. Jokapäiväisessä puheessahan sana vakooja
on kerrassaan muuttunut haukkumanimeksi. Olkoon, ettei kieli voi
enää tulla toimeen ilman sellaista voimasanaa — mutta kun on puhe
todellisista vakoojista, niin jätettäköön pois se ylenkatseellinen
sävy, joka puheessa siihen yleensä liitetään. Vakoojan toimeen voidaan
ruveta joko vapaaehtoisesti (korvauksetta), komennuksesta (upseerit)
tahi maksusta — mutta kussakin tapauksessa vakooja tällöin toimii
isänmaansa hyväksi ja suorittaa — silloin kun sen tosiaankin kunnolla
suorittaa — erinomaisen tärkeän ja suuriarvoisen työn maansa puolesta.
Sen kestäessä hän lisäksi on alituisesti vaarassa joutua kiini — mikä
rauhan aikana tietää sangen ankarata vankeusrangaistusta ja sodan
aikana hirttonuoraa.

Toisin on _kavaltajan_ laita, sellaisen vakoojan, joka rahasta myy oman
maansa salaisuuksia vihollisvallalle. Hänestä ei ole ainuttakaan hyvää
sanaa sanottavana.




VAKOOJAJÄRJESTÖT


Seuraavassa olen »vakooja» -sanan sijasta käyttänyt »toimitsijaa» eli
»sotilasasiamiestä». Pitäen silmällä sotilaallisia tarkotusperiä voi
nämä asiamiehet ryhmitellä seuraavasti:

1. Strateegilliset ja diplomaattiset toimitsijat. Näiden tehtävänä
rauhan aikaan on ottaa selvää valtiollisista ja sotilaallisista
seikoista ja olosuhteista kaikissa maissa, joita voi ajatella
omalle maalle vihamielisiksi; ja sodan kestäessä laajentaa tätä
tehtävää saamalla aikaan valtiollisia häiriöitä, työlakkoja, jopa
kapinaliikkeitäkin (kuten esim. Englannissa on sodan aikana nähty
yritetyn Irlannissa, Egyptissä, Intiassa ja Etelä-Afrikassa) —
kaikki tämä siinä mielessä, että vihollismaassa syntyisi sisäistä
levottomuutta ja sen sotaväenosastoja olisi pakko kiinnittää omien
rajojen sisälle.

2. Taktilliset meri- tai maasotilaalliset toimitsijat. Nämä tutkivat
kaikkia sotilas-teknillisiä erityisseikkoja, ottavat selvää uutuuksista
aseteollisuuden ja sotavarustusten alalla sekä tarkastelevat ennakolta
ryntäysalueita, asemapaikkoja ja maaperä-esteitä niissä maissa,
joihin ryntäämisen voi ajatella tulevan kysymykseen. Myöhemmin —
kun hyökkäyssuunnitelma on valmiiksi laadittu — heidän tehtävänään
on ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin, jotka voivat hyökkäystä
helpottaa, kuten esim. laskea betoniperustuksia tykistöjen tuleviin
patteripaikkoihin, hankkia aineksia uusien siltojen rakentamista
varten, missä vihollisen voi luulla purkavan entiset, sekä päinvastoin
ryhtyä valmistuksiin sellaisten siltojen hävittämiseksi, joiden
säilyttäminen on viholliselle tärkeää j.n.e.

[Esim. kun saksalaiset joukot nykyisen suursodan alussa tulivat
Visé-joelle, jonka yli vievän sillan belgialaiset olivat ennättäneet
hävittää, seurasi melkein heti niiden perästä saksalaisella junalla
aineksia uuden sillan rakentamiseksi, joka tuota pikaa täydessä
kunnossa välittikin hyökkääjäin ylimenoa joen yli. Suom. huom.]

3. Sotavakoojat. Nämä esiytyvät sota-aikana valepukuisina
tiedustelijoina, ja on heidän tehtävänään ottaa selvää
vihollisjoukkojen asemista ja näiden miesluvusta, joukkojen
keskityksestä ja yleensä kaikesta, mikä tavalla tai toisella voi
helpottaa oman armeijan liikkeitä. Tällaisten toimitsijain joukossa
tapaa sekä valepukuisia upseereja että vihollismaahan jo ennakolta
asuttuneita vakoojia.

Kaikki edellä luetellut tehtävät jaetaan kaikenasteisten ja
-luokkaisten asiamiesten kesken, alkaen valtiollisista lähettiläistä ja
ministereistä ynnä heidän sotilasasiamiehistään aina palkkaa nauttiviin
toimitsijoihin.




STRATEEGILLISET TOIMITSIJAT

[Strategia = sotatiede.]


Se valmisteleva valtiollinen ja strateegillinen urkkimistyö, jota
saksalaiset harjottivat ennen nykyiseen sotaan ryhtymistään, ei ole
vastannut niitä toiveita, joita niin mainioon järjestelmään voi
kiinnittää. Niin suunnattomilla rahasummilla, kuin vakoilutoimeen
uhrattiin, olisi Saksan pääesikunnan voinut luulla hankkivan itselleen
vaikuttavassa asemassa olevain henkilöiden avustusta, jotka olisivat
kyenneet piirtämään paljon täydellisemmän asteikon vihollismaissa
vallitsevasta valtiollisesta mielialasta, kuin mihin sen nykyiset
asiamiehet itse teossa kykenivät.

Kaikki yritykset saada Englannissa aikaan työlakkoja juuri ratkaisevana
ajankohtana eivät ottaneetkaan menestyäkseen. Saksalaisilla oli suuret
ajatukset vaikutusvallastaan Egyptin ja Intian muhamettilaiseen
väestöön, jonka keskuudessa he toivoivat synnyttävänsä levottomuutta,
jopa kapinoitakin; mutta he eivät olleet tällöin tunteneet tarpeeksi
hyvin itämaita ja niiden kansojen mielialaa Englantia ja Saksaa
varsinkin Saksaa kohtaan.

He pitivät vallan varmana, että Irlannin kysymys synnyttäisi
varsinaisen kansalaissodan, joka sitoisi suuren osan Englannin
maajoukoista kotimaahan ja estäisi niiden käyttämistä muualla.

[Eipä siitä muuten paljon puuttunutkaan. Lat. huom.]

He eivät olleet ottaneet lukuun sitä mahdollisuutta, että buurit ja
englantilaiset saattaisivat toimia käsi kädessä Etelä-Afrikassa. He
eivät olleet uskoneet, että Englannin joukkoja voitaisiin siirtää
sieltä Europaan; vielä vähemmän, että Etelä-Afrika lähettäisi omat
joukkonsa taistelemaan Saksan afrikalaista siirtomaavaltaa vastaan,
niin että ensinmainitut, säännölliset armeijaosastot voitiin kulettaa
Englantiin vahvistamaan kotiarmeijan rivejä.

He kuvittelivat, että Englannin merentakaiset siirtomaat muka olivat
liian heikosti varustetut ollakseen miksikään hyödyksi alkavassa
jättiläiskamppauksessa. He eivät tulleet ajatelleeksikaan, että
Englannin nuoriso kymmenin ja sadointuhansin rientäisi lippujen alle;
että nimenomaan se seikka, että englantilaisen nuorison kasvatus,
luonne ja urheilunharrastus on omiaan tekemään siitä mainioita
sotilaita, salli tämän maan polkea kamarastaan yhäti uusia armeijoja
toisensa perästä, sitte kun verileikkiin täydellä todella oltiin
ryhdytty ja yleisen asevelvollisuuden välttämättömyys havaittu todeksi.

Kaikkien näiden seikkain olisi pitänyt olla jo ennäkolta selvillä, jos
saksalaiset olisivat älynneet käyttää toimitsijamiehinään ylemmässä
yhteiskunta- ja sivistystasossa olevia henkilöitä.




TAKTILLISET TOIMITSIJAT


Näiden tehtävänä on, kuten aikaisemmin mainittiin, paitsi
vihollismaan puolustusvalmiuden tutkimista sotavoimiin, varustukseen
ja asekelpoisuuteen nähden, myös selonottaminen todennäköisistä
taistelualueista sekä tarpeellisten ennakkovarustelujen toimittaminen
niillä.

Saksalaiset ovat nykyisessä sodassa ottaneet käytäntöön eräänlaisia
suunnattomia mörssäreitä, joiden granaateille englantilaiset sotilaat
ovat antaneet pilanimen »Musta Maija» niiden räjähtäessä synnyttämien
paksujen savupilvien takia. [Näille mörssäreille ovat saksalaiset
puolestaan antaneet pilanimen »Paksu Bertha» niiden valmistuspaikan
(Kruppin tehtaiden) omistajattaren rouva Bertha Krupp v. Bohlenin
nimen mukaan. Suom. huom.] Näitä tykkejä voidaan käyttää ainoastaan
semmoisissa paikoissa, missä ne voidaan asettaa kylliksi tukevalle
betonialustalle. Sen vuoksi ovat saksalaiset pitäneet huolta, että
sellaisia alustoja on etukäteen rakennettu kaikkiin paikkoihin, joissa
he ovat otaksuneet tykkien tulevan käytäntöön. Näin on tehty sekä
Belgiassa että Ranskassa, ja kun alustojen rakentaminen on toimitettu
rauhan aikaan, on sen tietysti pitänyt tapahtua mitä syvimmässä
salaisuudessa. Epäluulojen välttämiseksi on annettu jonkun saksalaisen
ostaa tai vuokrata jokin maakartano, jolle nimenomaan on aikomus
rakentaa moisia alustoita; ja jonkun ajan kuluttua on uusi isäntä
antanut laskea perustuksen muka uudelle talousrakennukselle — tahi
kaupunkien läheisyydessä tehdaslaitokselle — ja pystyttänyt sille
helposti purettavan rakennuksen.

Tällainen menettely ei tietystikään herätä erityistä huomiota; ja
ennen suursodan puhkeamista lieneekin sellaisia rakennuksia ollut koko
paljon vastaisilla sotatantereilla. Sotajoukkojen tultua paikalle oli
niiden vain purettava nuo hatarat päällysrakennukset, ja sitten olivat
betonialustat valmiit käytettäviksi tykistöä varten.

Muutama vuosi sitten sai Englannin sotilasministeriö ilmotuksen, että
vieras valta paraikaa rakennutti tykkialustoja sellaiseen kohtaan,
jolle ei ennen oltu osattu antaa juuri minkäänlaista sotilaallista
merkitystä.

Minä sain määräyksen ottaa selvää tämän ilmotuksen todenperäisyydestä.
Tietystikään ei paikalle käynyt lähteminen vormupukuisena; se olisi
heti herättänyt epäluuloa, minä en olisi saanut nähdä mitään ja
arvatenkin olisin tullut vangituksi vakoilijana. Majoituin sentakia
lähistöön erään ystävällisen maanviljelijän luo. Seudulla vallan
vilisi metsälintuja, ja minä miilustelin haulikko kainalossa ympärinsä
päiväkaudet. Tällöin koetin saada yleissilmäyksen maaperäsuhteista
ja punnita mielessäni, mitkä kohdat paraiten soveltuivat tykistön
asettamista varten; sen tehtyäni kiipesin merkillepanemilleni
kunnaille tähyämään tapaisinko niillä peltokanoja (tai muuta huomiota
ansaitsevaa). Sillä tapaa minä piankin tapasin mitä etsin: upseereita,
jotka mittailivat maaperää, ja työmiehiä, jotka löivät maahan paaluja
ja viitoittivat linjoja. Heidän hommistaan en voinut erehtyäkään.

Minä sivuutin heidät rauhallisesti pyssy kainalossa ja koira
kintereillä, ilman että he panivat minua merkillekään; mutta läheisiltä
kunnailta seurasin sitten tarkoin kaikkia heidän liikkeitään.

Kun he lähtivät syömään tahi päivätyönsä päätettyään palasivat
majapaikkaansa, metsästelin minä edelleen heidän alueellaan, ja vaikkei
jahtireppuni sanottavasti pullistunutkaan, sain kuitenkin kootuksi
melkoisen joukon asemapiirustuksia sekä mitatuksi heidän maaperään
merkitsemiään juoksuhauta- ja tykinaluskohtia.

Siten olivat nämä asemat meillä jo tarkasti tiedossa jokunen päivä
niiden suunnittelemiseen ryhdyttyä; ja vaikka he myöhemmin istuttivat
puita kaikille mäkirinteille ja rakensivat suojuksia sellaisiin
kohtiin, että linnakkeet niissä joutuivat piiloon, tiesimme me tarkoin
missä ne sijaitsivat ja kuinka suuria ja vahvoja ne olivat.

Tuo puiden istuttaminen patteripaikkojen salaamiseksi voi muuten joskus
vaikuttaa aivan päinvastoin kuin on ollut tarkotuksena. Niin sattui
esim. Tsingtaussa Kiinassa, jonka japanilaiset ja englantilaiset
yhdessä joku aika sitten valloittivat saksalaisilta. Kun tarkastelin
tätä linnoitusta, oli minun erinomaisen helppo keksiä linnakkeet juuri
niitä kaihtavien nuorten metsäistutusten johdolla. Lähistöllä ei näet
luonnostaan kasvanut lainkaan metsää.




MAAHAN ASUTTUNEET VAKOOJAT


Tällaiset vakoojat asettuvat yleensä vuosikausiksi vakinaisesti asumaan
siihen maahan, jossa heidän aikomuksensa on toimia. Jotkut harvat
heistä ovat korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa — enimmäkseen
henkilöitä, jotka rikastuttuaan haluavat saada korkean ritarimerkin
tai muuta imartelevaa tunnustusta ansioistaan. Mutta pääosa kiinteästi
asuttuneista vakoojista on alempaa säätyä ja kuuluu vakinaista palkkaa
nauttivaan vakoojaluokkaan.

Nämä vakoojat toimivat asiamiehinä, ottavat vastaan ja toimittavat
edelleen kaikkia salaisia määräyksiä ympäri matkusteleville vakoojille
sekä lähettävät näiden antamat ilmotukset vakoilutoimen päämajaan. He
koettavat myöskin hankkia itsenäisesti kaikenlaisia tietoja, joita
sitten selostavat kotimaahan.

Muuan näitä tällaisia vakoojia, _Steinbauer_, oli monias vuosi sitten
saksalaisen vakoilutoimen »pääpostilaatikkona» Englannissa. Hän kuului
virallisesti keisari Wilhelmin seurueeseen, kun tämä kävi viimeisellä
vierailullaan Englannissa ja otti hän kuninkaan vieraana osaa
kuningatar Viktorian muistopatsaan paljastusjuhlallisuuksiin.

Steinbauer keksittiin kun muuan hänen asiamiehistään, jota oli kolmen
vuoden ajan pidetty silmällä, vangittiin ja asetettiin oikeuden eteen
Lontoossa. Saksalaisten vakoojien menettelyistä saatiin lisäselvyyttä
Karl Ernstin paljastuksen yhteydessä, jolloin joutuivat kiini Schröder,
Gressa, Klare ja monet muut.

Muuan entinen saksalainen upseeri, _Carl Lody_, ammuttiin tuonaan
Lontoossa sen johdosta, että hän oli sodan aikana lähettänyt meidän
laivastostamme salaisia tietoja Saksaan. Häntä vainuttiin kauvan
aikaa, ja hänen kirjeenvaihtoansa avasi ja piti silmällä meidän
vastavakoilupoliisimme, niin että hänen Saksaan lähettämänsä tiedot
olivat jo kauvan ennen hänen vangitsemistaan sotaministeriömme tiedossa.

Kuuluisimpia kaikista viime aikoina paljastetuista vakoojista
oli tohtori _Karl Graves_. Tämä saksalainen joutui vakoilustaan
kiini Skotlannissa ja tuomittiin 18 kuukaudeksi linnavankeuteen,
mutta päästettiin kohta jälleen vapaalle jalalle, ilman että syytä
virallisesti selitettiin. Hän kirjoitti sittemmin toiminnastaan
huomiota herättäneen kirjankin; ja merkille pantavaa on, että hänen
kirjevaihtonsa Saksan vakoilukeskuksen kera kävi tullen ja mennen
kirjekuorissa, jotka olivat varustetut tunnetun englantilaisen
rohdosliikkeen Burroughs & Wellcomen nimileimalla. Hän oli olevinaan
lääkäri ja lähetti kirjeensä erään Brysselin hotellinisännän tahi erään
Pariisin muotiliikkeen välityksellä sekä peri saamansa kirjeet muutaman
vähäpätöisen Lontoon tupakkakaupan kautta.

[Graves antautui nim. vuorostaan englantilaisten vakoojaksi kunnes
kyllästyneenä koko toimeen erosi vakoojanammatista ja julkaisi
entisestä toiminnastaan erinäisiä kuvauksia. Suom. huom.]

Muuan näistä kirjeistä joutui sitten harhateille, syystä että hänen
nimensä eteen oli osotteeseen merkitty väärä alkukirjain. Postilaitos
palautti sen Burroughs & Weilcomen liikkeeseen, missä kuori avattiin ja
sen sisältä tavattiin saksankielinen kirje ynnä setelitukko. Kirjeestä
kävi selville, että rahat olivat palkkiota hänen toimittamistaan
palveluksista. Se seikka herätti epäluuloja Gravesia vastaan. Häntä
ruvettiin pitämään silmällä, ja viimein huomattiin olevan syytä vangita
hänet.

Graves on itse selostanut toimintaansa julkaisemassaan kirjassa »Erään
saksalaisen vakoojan paljastuksia». Siinä hän kertoo, kuinka huomasi
tulleensa vainuamisen esineeksi seuraavasti: Kerran kotia palatessaan
hän oli pannut merkille, etteivät hänen tuolille jättämänsä vaatteet
olleetkaan enää samassa järjestyksessä, mihin hän ulos lähtiessään ne
oli jättänyt. Hänen kysyttyä emännältään, oliko huoneessa sillävälin
käynyt ketään, vastasi tämä ilmeisesti hämillään, ettei ainakaan ketään
vieraita ollut voinut siellä käydä. Graves kysyi sitten, oliko ehkä
räätäli pistäytynyt talossa. »Kyllä», myönsi emäntä; mutta kun hän
kohta sen jälkeen tiedusteli asiaa puhelimitse räätäliltään, kielsi
tämä jyrkästi käyneensä siellä.

Totta tosiaan tuntuu olo sangen tukalalta, kun havaitsee joutuneensa
salattujen silmien huomion esineeksi, sen voin vakuuttaa omasta
kokemuksestani — varsinkin kun tietää olevansa syyllinen ja
ansaitsevansa olla urkittavana.




SOTILASASIAMIEHET


Yleensä on sangen vaikeata löytää tavallisia vakoojia, joilla olisi
siinä määrässä tarvittavia ennakkotietoja, että voivat joltisellakin
menestyksellä ottaa selvää meri- tai maasotilaallisista teknillisistä
seikoista. Siitä syystä on usein pakko tässä tarkotuksessa turvautua
upseereihin.

Mutta upseereihin — nimenomaan saksalaisiin — nähden on se pula
olemassa, että heidän joukostaan aniharvat kykenevät siinä määrin
muuttamaan karvaansa ja esittämään rauhallisia siviilimiehiä, jotteivät
ryhdillään ja esiytymisellään synnytä syrjäisissä epäluuloja. Nykyisen
suursodan edellisinä vuosina retkeili rantamillamme joukottain
salapukuisia saksalaisia upseereja, mutta enimmäkseen heidän säätynsä
kohta keksittiin, heitä seurattiin tarkoin kintereillä, ja heidän
matkailureiteistään voi pian helposti arvata heidän asiansa.

Muistanpa muutaman sellaisen seurueen kierrelleen automobiililla
Kentin kreivikunnassa mukamas ottamassa selvää joistakin vanhoista
roomalais-aikaisista raunioista. Eräässä kohden he tiedustivat
asianomaiselta tilanomistajalta tarkoin sellaisten löytöpaikkaa,
ja kun tämä valitti ettei hänellä ollut karttaa käsillä, veti eräs
»muinaistutkijoista» kohta laukustaan ison kartan esille! Sen teksti
ei ollut englanninkielinen, ja siihen oli m.m. tarkoin merkitty seudun
vedenottopaikat, joita ei ainakaan Englannin pääesikunnan kartoissa
ilmaista.




KAUPPAVAKOOJAT


Paitsi edellämainitsemiani erilaisia vakoilulajeja ovat saksalaiset
myöskin järjestelmällisesti harjottaneet kauppavakoilua. Monilukuiset
saksalaiset nuorukaiset hankkivat itselleen palkattomia toimia
brittiläisissä kauppaliikkeissä — »kieltä oppiakseen». Kaikella
ahkeruudella he harrastivat oppiakseen paljon muutakin kuin vain
englanninkieltä ja tunkeutuivat vähitellen perille liikesalaisuuksiin
ja kauppamenetelmiin, joita käyttivät sitten hyväkseen omaan maahansa
palattuaan. Kauppavakoilulla on ollut erittäin tärkeä merkitys sen
kautta, että kauppasota itse teossa on ollut pohjimmaisena syynä
nykyisen maailmansodan syttymiseen.




SAKSAN SUUNNITELMAT MAIHINNOUSUA VARTEN ENGLANNISSA


Saksan vuosittain vakoilutoimeen uhraamat rahamäärät ja niiden
nojalla saavuttamat kokemukset johtivat eräänlaisen kansainvälisen
vakoilutoimiston perustamiseen, joka sijaitsee Belgiassa. Sen
henkilökunnan muodostivat varhemmin suurimmalta osalta Amerikan
saksalaiset, jotka saivat runsaan maksun hankkimistaan tiedoista, jos
tahdottiin saada asemapiirustuksia jostakin uudesta linnoituksesta,
tietää uuden panssarilaivan mittasuhteet tahi uuden tykkimallin
kantavuus, niin tarvitsi vain kääntyä toimiston puoleen ja kysyä:
»Tahdotteko hankkia meille ne ja ne tiedot, niin maksamme teille
niin ja niin paljon?» Tuotapikaa olikin toimistolla luotettavat
vastaukset valmiina. Jos kysyjä tekeytyi amerikkalaiseksi, voi hän
kaupanpäällisiksi saada vielä joukon vähemmän tärkeitä, mutta silti
hyödyllisiä tietoja.

Jouduttuani tekemisiin näiden miesten kanssa sain selville erään
saksalaisten suunnitelman, jota heillä oli aikomus noudattaa
Englantiin hyökätäkseen. Kun se sattumalta valaisee heidän mahdollista
menettelytapaansa rauhallisia asukkaita kohtaan hyökkäyksen-alaisessa
maassa, jotka eivät ole missään yhteydessä sotatoimien kanssa, niin
selostan sen tässä lyhyesti.

Saksalaisten ajatus oli silloin — juttu on muutaman vuoden vanha —
että he moniaitten tuntien kuluessa luulivat kykenevänsä salpaamaan
miinalaitteilla ja sukelluslaivoillaan kaiken liikenteen Englannin
Kanavassa ja siten sulkea Englannin kotilaivaston Spitheadin ja
Portlandin satamiin.

[Englannin sotalaivasto toimii kahdessa osassa: »kotilaivasto» (Home
fleet) Englannin kanavassa ja Pohjanmerellä, suojellen kotimaan
rannikkoja vihollisten maihinnousuyrityksiltä; ja »valtamerilaivasta»
(Ocean fleet), joka ylläpitää Englannin merienherruutta kaikilla
maailman vesillä. Jo ennen nykyistä sotaa Ranskan kanssa tehty liitto
vapautti suuren joukon Englannin sotalaivoja Välimereltä. Suom. huom.]

Kun Doverin ja Calais n välinen salmi olisi sillä tapaa tukettu, oli
heidän mielestään helppoa lähettää armeijansa laivoilla Pohjanmeren
poikki ja laskea se maihin joko Itä-Angliaan tahi Yorkshireen. Heillä
oli sitä varten Pohjanmeren rannikolla yhdeksän lastaussatamaa
aallonmurtajineen ja laivasiltoineen ja niissä tarvittava määrä
teräsproomuja hinauslaivoineen, kaikki valmiina joukkojen kuljetusta
varten.

He olivat vuosien mittaan tehneet muistiinpanoja ilmastosuhteista
ja tulleet siihen vakaumukseen, että heinäkuun 13 päivän tienoilla
Englannissa yleensä vallitsee vuoden kaunein sää. Mutta toiselta
puolen tahtoivat he järjestää hyökkäyksensä tapahtumaan sellaisena
aikana, jolloin pankit ja kauppaliikkeet myöntävät tavanmukaisen
lyhyen kesäloman henkilökunnalleen, ja jolloin junat ja höyrylaivat
kukkuroillaan kulkien eivät voi välittää liikennettä tavallisella
täsmällisyydellä. Se loma-aika, joka lähinnä sattuisi heinäkuun 13
päivän korville, alkaisi todennäköisesti elokuun alussa. Kokonainen
ketju tällaisia yhteensattuvia seikkoja saikin nykyisen sodan alkamaan
juuri tuona ajankohtana.

Englannissa asuvain vakoojain piti katkoa kaikki puhelin- ja
sähkölennätinjohdot sekä — missä se vain kävi päinsä — räjähdyttää
tärkeitä siltoja ja tunneleita ilmaan. Aikomuksena tietenkin oli saada
aikaan mahdollisimman paljon liikenteitä sekä luoda maassa yleistä
hämmennystä ja sekasortoa.

Joukkojen maihinlaskeminen Yorkshiren rannikolle perustui seuraavaan
suunnitelmaan:

Saksalaiset eivät pitäneet Lontoota Englannin strateegillisena
pääkaupunkina. Sellaiseksi he käsittivät paremminkin suuret
teollisuuskeskukset Keski-Englannin pohjoisosassa, missä ei ainoastaan
kuusi vaan neljätöistä miljoonaa henkeä asuu tuiki-tiheässä
kaupungeissa ja kauppaloissa, jotka ovat niin vieri-vieressä, että ne
tavallaan sulavat yhteen.

Heidän ajatuksensa oli se, että kunhan heidän vain viskata 90 000
miehinen armeija Leedsiin, Sheffieldiin, Halifaxiin, Manchesteriin ja
Liverpooliin kohtaamatta vakavampaa vastustusta ensimmäisten parin
tunnin aikana, niin kykenivät he tarrautumaan niin lujasti kiini
asemiinsa, että vain melkoinen ylivoima saattoi karkottaa heidät niistä.

Olettaen, että heillä oli viikon muona mukanaan että he voivat hankkia
kaiken muun tarvitsemansa itse paikalta, luulivat he pitävänsä puolensa
sangen pitkän ajan. Ensi työkseen he karkottaisivat kaikki tuon seudun
asukkaat — miehet, naiset ja lapset — lähistöltä ja hävittäisivät
kaikki kaupungit raunioläjiksi.

Sillä tapaa joutuisivat nuo neljätoista miljoonaa ihmistä muutaman
tiiman kuluessa kodittomiksi ja lähtisivät nälkäisinä, vimmastuneina
parvina hajaantumaan ympäri maata. Sellainen isku vaatisi hallituksen
ja viranomaisten puolelta vallan tavattomia toimenpiteitä asian
korjaamiseksi — kaikki elintarvevarastot tyhjenisivät tuota pikaa ja
rauhalliset askareet lamautuisivat täydellisesti.

Yorkshiren itärannikko Humberin ja Scarboroughin välillä on aivan kuin
luotu tällaista yritystä varten. Rannikko itsessään monien mailien
[Mile, Engl. peninkulma = 1,6 km. Suom. huom.] pituudelta tarjoo
erinomaisia maihinnousukohtia; rantaseutu on aivan avointa, kun sitä
taas sisämaahan päin kaartaa puoliympyrän muotoinen kukkulaharjanne,
jota verrattain vähin voimin kävisi puolustaminen maihinnousua
harkitsevia joukkoja vastaan; alueen kumpiakin sivustoita suojelevat
Humber- ja Teesjoet.

Tällainen oli saksalaisten suunnitelma monias vuosi sitten, ennenkun
Englannin kotilaivaston pääasema oli siirretty pohjoisempaan; ja se
perustui heidän vakoojainsa itse seudulla toimittamiin tarkkoihin
ennakkotutkimuksiin. Jos Saksa olisi sillä kertaa julistanut sodan, on
mahdollista, ettei Englannin laivasto olisi kyennyt kyllin tehokkaasti
häiritsemään sen joukkojen kuljetusta. Itsestään selvää on, että koko
Saksan taistelulaivasto olisi suojannut kuljetuslaivain sivustoita.

Ensi silmäyksellä tämä suunnitelma tuntui niin tuiki haaveelliselta,
että minun oli vaikea ottaa se todeksi; mutta puheltuani saksalaisten
upseerien kanssa lähemmin sen johdosta täytyy minun myöntää, että
se näiden mielestä ainakin oli aivan mahdollinen toteuttaa. He
menivät vielä pitemmälle kertoessaan, minkälaisen kohtelun alaiseksi
he aikoivat alistaa maan rauhallisen väestön, ja antoivat minun
vilauksittain ymmärtää, että tulisivat menettelemään vastustajiaan
kohtaan samalla rautaisella kovakouraisuudella, josta raastettu
Belgia on nykyisin todistuksena. Tarvittaessa olisivat he olleet
valmiit tekemään tahtonsa siviiliväestön taholla ymmärretyksi
joukkoampumisilla, jollei tämä joutuin ja vastaanpanematta rientäisi
tuomaan heille vaadittuja elintarpeita.

Suunnitelmaan tarkemmin perehdyttyäni tulin huomaamaan, että kaikki
yksityiskohdat sotajoukkojen kuljetuksessa olivat täydellisesti
järjestellyt ja valmistellut. Noissa yhdeksässä lastaussatamassa
oli jokaisena ajankohtana laivoja valmiina viemään Pohjanmeren
poikki suurempiakin joukko-osastoja, kuin mitä aluksi katsottiin
tarpeelliseksi; ja nämä joukot voi, herättämättä erityistä huomiota,
varustaa liikekannalle aivan satamain lähettyvillä — pelkästään
manööverien varjolla.

Minä pidin tästä aineesta jälkeenpäin esitelmän upseereilleni. Aivan
sattumalta saivat sanomalehdet vihiä asiasta, ja tämä seikka kenties
paremmin kuin mikään muu osotti minun koskettaneen arkaan paikkaan.
Sillä seurauksena ei ollut vain se, että parlamentin alahuoneessa
sotaministeriä pommitettiin kyselyillä asian johdosta, vaan minä sain
tukuttain kirjeitä saksalaisilta sekä ylhäisiltä että alhaisilta
—joissa minua haukuttiin pataluhaksi. Eräs kirjoittaja lopetti
sisunpurkauksensa seuraavin sanoin: »Jos luulette voivanne pelottaa
meitä tulemasta, niin siinä surkeasti erehdytte.»




VAKOOJAIN TAVOITTAMINEN


Minulla oli aikoinaan ollut toimena tavoittaa vihollisia vakoojia,
ja siinä saamaini kokemusten perustalla rohkenen ajatella, että
vastaurkinta on paras koulutus vastaiselle vakoojalle.

Olin kerran onnistunut sieppaamaan kiini kolme vihollista vakoojaa ja
sain sentakia vastaanottaa onnitteluja eräältä ylipäällikön esikuntaan
kuuluvalta vanhemmalta upseerilta, kun tämän kanssa ratsastin takaisin
leiriin eräästä sotaväenkatselmuksesta. »Sanokaas minulle, miten te
oikein menettelette paljastaaksenne vakoojan?» kysyi hän. Minä selostin
hänelle hiukan menettelytapojamme ja päätin selitykseni huomauttamalla,
että onnenpotkauksella oli ylimalkaan suuri osansa menestyksessä.

Me ratsastimme hiljakseen edelleen. Katselmuspaikalta kaupunkiin
johtava maantie oli täpösen täynnä kotia palaavia ajopelejä. Aivan
meidän edessämme ajoi matkailijapukuinen herrasmies avoimissa
vuokra-ajurin-vaunuissa. Minä kiinnitin puhetoverini huomiota häneen
ja sanoin, että tuollaisia henkilöitä me esimerkiksi pidämme silmällä.
Minä aijoin kaikessa rauhassa seurata matkailijaa, kunnes olin saanut
hänen asuntonsa selville, ja sitten panna varsinaisen urkkijan hänen
kintereilleen.

Me ratsastimme siksi lähelle hänen vaunujaan, että voimme nähdä hänen
lukevan matkailijaopasta ja samalla tähystävän kartasta erinäisiä
linnakkeita, joiden ohitse juuri ajoimme. Niiden kohdalle tultua
käski vieras äkisti ajurin seisauttamaan hevosen, jotta hän saisi
sytytetyksi sikarin. Vaunut pysähtyivät, ja mekin palautimme ratsumme
äkkiä takaperin. Vilkaistuaan ettei ajuri pukillaan katsellut
taaksepäin, sieppasi mies etuistuimella olevasta matkalaukusta
nopeasti esiin valokuvauskoneen ja otti kuvan erään aivan uutukaisen
ampumatarvevaraston sisäänkäytävästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä
kone oli jälleen piilossa, sikari sauhusi miehen huulilla ja ajuri sai
käskyn jatkaa matkaa.

Me seurasimme vaunuja, siksi kunnes erotimme kaukaa poliisimiehen.
Minä ratsastin joutuin edelle ja käskin poliisin pysähdyttämään vaunut
ja vaatimaan matkailijalta nähdäkseen tämän lupakorttia linnakkeiden
valokuvaamiseen. Sellaista ei tällä tietysti ollut lainkaan.
Valokuvauskone otettiin takavarikkoon ja omistajan nimi ja osote
kirjoitettiin muistiin »lähempiä toimenpiteitä varten asian johdosta».

Siihen aikaan — siitä on jo monta vuotta sitten — vallitsevat lait
asettivat valitettavasti monenlaisia hankaluuksia vakoilusta epäiltyjen
henkilöiden vangitsemiselle ja rankaisemiselle. Ainoa toimenpide,
mihin silloin voimme ryhtyä, oli pitää valokuvauskonetta edelleen
takavarikossa.

»Lähemmät toimenpiteet asian johdosta?» — vaikkapa joihinkin sellaisiin
olisi ollut lupa ryhtyäkin — eivät tässä tapauksessa olisi kuitenkaan
johtaneet mihinkään tulokseen, sillä epäluulonalainen henkilö piti
parhaana palata vielä samana iltana kiiruimman kautta mannermaalle.




SOTAVAKOOJAT


Vaikeata on tarkalleen määritellä, milloin vakoojan toimi sodassa
loppuu ja tiedustelijan alkaa. Molemmat täydentävät toisiaan, ja
erotuksena niiden välillä on lähinnä vain se seikka, että vakooja
silloin esiytyy salapuvussa.

Tiedustelijata kaikki kunnioittavat. Hänen valppautensa,
uhkarohkeutensa ja älykkäisyytensä herättävät kaikkien ihailua — mutta
ainoastaan niin kauvan, kuin hänellä on vormutakki yllään. Mutta kun
hän parempia tuloksia saavuttaakseen esiytyy salapukuisena, on hän vain
»kurja vakooja», vaikka selvää on, että hän täten joutuu alttiiksi
paljon suuremmalle vaaralle ja siis osottaa suurempata urheutta. Tuota
erotusta en ole koskaan kyennyt oikein käsittämään.

Kelpo vakooja voi tehdä maallensa arvaamatonta hyötyä, ja kun hän
kerran siihen kykenee, niin on hän yhtä suuressa määrässä kuin
vormupukuinen tiedustelijakin oikeutettu nauttimaan tunnustusta
työstään.

Meidän (Englannin) armeijassa ei sotavakoilua harjoteta erityisessä
määrässä. Siinä suhteessa me olemme melkoisesti jälessä toisista
kansoista. Yksistään jo sen seikan, että useimmissa maissa on säädetty
kuolemanrangaistus sodan aikana ilmisaadusta vihollisvakoilusta,
pitäisi osottaa, mitä haittaa sotavakoilun katsotaan niille tuottavan.
Sodassamme Matabeles-heimoa vastaan minulla oli käytettävänä mainio
alkuasukasvakooja nimeltä Jan Grootboom. Seuraavassa kerron vähäsen
minkälaisia seikkailuja meillä yhdessä oli.

Jan oli tsuluneekeri. Hän oli ollut paljon tekemisissä valkoisten
kanssa metsästäjänä ja oppaana, oli vähitellen oppinut käyttäytymään
europalaisten tavoin ja käyttämään niiden vaatetusta sekä puhui
erinomaisesti englantia, mutta oli siltä säilyttänyt kaiken
synnynnäisen älykkäisyytensä ja terävät vaistonsa.

Kun meidän oli hankittava tietoja matabeleistä, ei koskaan kannattanut
lähettää suurempaa tiedustelijajoukkoa kerrallaan; se herätti kohta
huomiota, ja seurauksena tietysti oli, ettei tietoja saatu mitään.
Mutta kun läksi yksin matkaan sellaisen miehen kera kuin Janin, niin
voi huoletta tunkeutua vastustajain linjojen läpi ja melkeinpä maata
piilossa keskellä heidän joukkojaan, mistä voi nähdä ja kuulla mitä
halusi heidän miesluvustaan, toimistaan, varastopaikoistaan ja naisten
ja karjan tyyssijoista.

Eräänä ajankohtana me olimme jok'ainoa yö tiedusteluretkillä. Yö
kului ryömien vihollisen asemille, ja aamun ensi sarastuksessa
ruvettiin tekemään huomioita. Mutta tällaisia matkoja oli mahdoton
tehdä jättämättä jalanjälkiä ja muita ilmiantavia merkkejä, joita
vastustajaimme tiedustelijat olivat sangen tarkat huomaamaan; ja
silloin olisivat he olleet kohta kuin ampiaiset kimpussamme.

Muuanna yönä olin Janin kera ratsastanut erään vihollisleirin
lähettyville. Emme olleet oikein selvillä sen asemasta, ja olimme sen
vuoksi nousseet satulasta vartoomaan päivänkajastusta.

Matabelein oli tapana sytyttää nuotioita murkinan keittämistä varten
tuntia ennen auringonnousua. Kun oli nuotioista huomannut leiripaikan
aseman, kuului asiaan ryömiä eteenpäin kunnes oli löytänyt paikan,
josta voi salassa pitää silmällä leiriä ja sen elämää heti kun päivä
valkeni.

Tässäkin tilaisuudessa kävi samaten. Edessämme olevalla pimeällä
vuorenrinteellä leimahti nuotio palamaan. Muutaman silmänräpäyksen
perästä toinen, sitten kolmas, neljäs... mutta ennenkun kuudes oli
ennättänyt syttyä, tarttui Jan minua kovasti käsivarteen. Minä voin
nähdä, miten hän ponnisteli hillitäkseen nauruaan. — »Sen vietävät,
eivätkös yritäkin virittää meille ansaa!» kuiskasi hän.

Minä en ensi tuokiossa käsittänyt häntä. »Jääkää tähän, minä käyn
katsomaan niiden vehkeitä», sanoi hän.

Hän riisui nopeasti vaatteet yltään, kääri ne myttyyn minun viereeni ja
liukui äänettömästi pimentoon rihlapyssy kädessään.

Tukalimpia koettelemuksia vakoojan toimessa on se, että joutuu
pitämään epäluuloja yksinpä läheisimpiä ystäviäänkin kohtaan. Minä
en voinut parhaalla tahdollakaan huomata edessäni mitään ansaa; ja
hetikun Jan oli kadonnut näkyvistäni nuotiota kohti, ryömin minä
kaikessa hiljaisuudessa vastakkaiseen suuntaan ja kätkeydyin muutamain
kallionjärkäleitten keskeen, missä sain edes hiukan suojattuna
odotella, palaisiko katala Jan ehkä joidenkin matabelein kanssa minua
kiiniottamaan.

Siellä lojuin parisen tuntia, kunnes huomasin Janin viimeinkin ryömivän
takaisin ruohikon läpi ja tähystelevän minua kaikkialta. Hän oli yksin.

Epäluulojani häveten palasin piilopaikkaamme ja näin Janin mielihyvästä
oikein loistavana kiskovan vaatteita ylleen.

Hän kertoi arvanneensa oikein ja keksineensä matabelet laittamassa
meille väijytystä. Hänen epäluuloaan oli herättänyt se seikka, että
nuotiot — sen sijaan että olisivat olleet viritetyt moniin eri kohtiin
vuorenrinteelle ja jokseenkin yht'aikaisesti — leimahtivatkin yhdessä
rivissä ja peräkanaa, aivan kuin olisi yksi ainoa mies käynyt niitä
sytyttelemässä. Tämä huomio oli saanut hänet ajattelemaan, että
tuolla tempulla vain tahdottiin houkutella meitä lähemmäksi tutkimaan
asianlaitaa, jos olisimme olleet lähettyvillä.

Minusta erottuaan hän oli lähennyt kukkulaa muuatta syrjäpolkua pitkin
ja älynnyt pienen joukon neekereitä, jotka ruohikkoon kätkeytyneinä
odottelivat meitä sillä kohdalla, johon meidän olisi todennäköisesti
lähetessämme pitänyt osua. Heidän aikomuksensa oli siis ilmeisesti
yllättää meidät.

Ollakseen aivan varma asiasta oli Jan ryöminyt väijyjäin luo näiden
takapuolelta, käynyt vallan rohkeasti juttusille heidän kanssaan ja
urkkinut heiltä sillä tapaa tietoonsa niinhyvin heidän tarkotuksensa
meihin nähden kuin muut lähimmät aikeensa. Sitten hän oli palannut
samaa tietä kuin oli tullutkin ja silmänkantamattomiin päästyään
rientänyt kohtaamaan minua yhtymäpaikassamme.

Tästä esimerkistä saa hyvän käsityksen sotavakoojan työskentelytavasta.
Se vaatii harjottajaltaan melkoista älykkäisyyttä ja karaistua
persoonallista urheutta. Näitä ominaisuuksia tarvitaan siinä paljon
enemmän kuin esim. pajunettirynnäkköön käydessä. Urheutta kyllä
kysytään tässäkin, sitä ei kukaan kiellä — mutta toista on sentään
antautua yleisen hurmion ja raivon valtaan, seurata upseerejaan ja
vaikuttaa yhtenä monipäisestä joukosta; toista tulla toimeen ja
kunnostautua ypö-yksin, luottaen yksinomaan itseensä ja onneensa.

Buurit käyttivät aikanaan sangen suuressa määrässä sotavakoojia.
Muuan näistä on jälkeenpäin kertonut, miten hän sodan aikaan
tunkeutui englantilaisten valtaamaan Johannisburgiin pukeutuneena
taistelukentältä löytämänsä kuolleen brittiläisen majurin univormuun.
Vahtisotamiehet päästivät hänet kunniaa tehden lävitsensä, ja hän
kävi huolettomasti klubeissa ja hotelleissa, missä sai upseereilta
yllinkyllin haluamiansa uutisia. Iltahämyssä hän ratsasti takaisin oman
joukkonsa luo.




VAKOILUTIETOJEN PERILLEVIEMINEN SODAN AIKANA


Paikallisista olosuhteista riippuu tietysti tykkänään tapa, kuinka
onkeensaadut vakoilutiedot saatetaan asianomaisten kuuluviin.
Menettelytapa, mikä yhdessä paikassa käy päinsä, ei aina luonnistu
toisessa. Vakoojan pitää niin sanoakseni kyetä pistämään sormensa
maaperään ja haistamaan siitä, minkälaisella kamaralla liikkuu, jotta
osaa arvelematta käyttää hyväkseen niitä keinoja, jotka kulloinkin ovat
onnellisimmat. Tietojen perillevieminen sotakentällä on monin kerroin
vaikeampaa kuin rauhan aikana; ja enimmäkseen ei vakoojan tuomilla
sanomilla ole sodassa vähintäkään arvoa, jollei niitä ole saatu
mahdollisimman pian perillesaatetuiksi.

Afrikassa käyttivät minun vakoojani kotimaisia pikajuoksijoita
(mieluimmin rohkeiksi ja näppäriksi tunnettuja karjan varkaita)
lähettäessään minulle uutisiaan.

Nämä kirjoitettiin salakirjaimilla paperiliuskoille, jotka kätkettiin
milloin johonkin reikään juoksijan sauvassa (reikä tukittiin sitten
savella tai saippualla), milloin saappaan välipohjaan, milloin taas
pohjimmaiseksi tupakan alle piippuun, niin että tätä epäluulojen
välttämiseksi voi polttaa.

Nämä kotimaiset apurit osasivat myöskin käyttää hyväkseen
savusignaaleja. Kun aika oli täpärä, ymmärsivät he matkojen päästä
ilmaista vihollisen lukumäärän ja liikkeet lähettämällä sytyttämästään
nuotiosta ilmoille isoja ja pieniä savupilviä.

Ne kotimaiset juoksijat, joita me itse lähetimme vihollisten linjojen
lävitse pyrkimään yhteyteen toisten englantilaisten joukkojen kanssa,
veivät sanomansa pienissä, teepaketeista otetulla tinapaperilla
päällystetyissä pallosissa, joita kantoivat nauhassa kaulallaan.
Kohdattuaan buurin he päästivät heti palloset putoamaan hajalleen
maahan pannen samalla paikan merkille, niin että vaaran ohimentyä
osasivat palata sinne poimimaan ne uudelleen korjuunsa. Hiekkaisessa
maaperässä ne näyttivät aivan pieniltä kivisiruilta.

Yleistä oli, että näinä vakoojat käyttivät erityisiä merkkejä eli
»rasteja» varoittaakseen tai opastaakseen toisiaan. Näitä merkkejä he
piirsivät tai asettivat maahan, puihin ruohikkoon tai kiviin, ja heillä
oli varmasti sovitut paikat, mihin kätkivät pitempiä tiedonantoja
toisilleen.

Alempana nähdään moniaita yleisimmin käytettyjä »rasteja» ynnä niiden
merkitykset.

»Kirje kätkettynä neljän askeleen päähän, nuolen osottamaan suutaan.»

(Teiden risteydessä:) »Ei tätä tietä pitkin.»

»Minä olen mennyt kotia.»

(Niinhyvin paljaaksi raapittu läikkä puunrungossa kuin päällekkäin
asetetut kivet merkitsevät samaa.) »Tännepäin.»

(Kaikki nämä kolme merkkiä osottavat tarkkaa suuntaa, mihin vakoojan on
jossakin paikassa kuljettava:) »Mene nuolen osottamaan suuntaan — sinne
päin, minne oksa on katkaistu, ruoho taivutettu.» (Ammattimies huomaa,
että ruoho on ensin solmittu ja sitten taivutettu.)




SOTAVAKOOJIEN TOIMI NYKYISESSÄ MAAILMANSODASSA


Venäjän-Jaapanin sodassa käyttivät jaapanilaisct epälukuisia
sotavakoojia. Heidän esikuntansa tunsi Port Arturin puolivalmiit
linnakkeet ja vaillinaisen varustuksen kuin viisi sormeansa, ennenkun
vielä oli laukaustakaan ammuttu linnoitukseen.

Saksan sodankäyntiohjeissa oli ennen määräys, että eri joukko-osastojen
turvaamiseksi oli sodan aikana patrullien, etupostien y.m. lisäksi aina
käytettävä vakoojajoukkoja. Myöhemmin on tämä määräys poistettu ainakin
yleisesti käsiin joutuvista ohjesäännöistä, mutta käytännössä on se
kumminkin vakituisesti voimassa.

Sotavakoojat ovat peljätty ja arvossapidetty taisteluase. Jo Fredrik
Suuri käytti sellaisia, ja hänen kerrotaan (verratessaan itseään
ranskalaisten ylipäällikköön) sanoneen: »Kun marsalkka Soubise lähtee
sotaan, on hänellä sadottain kokkeja seurassaan; kun minä lähden
liikkeelle, käy sadottain vakoojia armeijani edellä.» Saksan armeijan
nykyinen ylipäällikkö voisi hyvin sanoa samaa — vain sillä erotuksella,
että hänen todennäköisesti kannattaisi puhua »tuhansista» eikä vain
»sadoista».

Kuulee kerrottavan, mitenkä nämä vakoojat talonpojiksi pukeutuneina
häärivät vastustajan liikkuma-alueilla ja antavat merkkejä milloin
värillisillä lyhdyillä, milloin lähettämällä uuninpiipuista
ilmoille savupilviä, tahikka käyttävät tornikellojen viisareita
merkinantovehkeinään.

Useammin kuin kerran on saatu ilmi ja ammuttu katolisiksi papeiksi
pukeutuneita vakoojia. Saman kohtalon sai osakseen muuan ilmijoutunut
saksalainen autonkuljettaja, joka ranskalaiseen vormuun kätkeytyneenä
toimi pitkän aikaa erään ranskalaisen esikunnan autoajurina.

Sodan alussa käyttivät saksalaiset vakoojat salaista merkkikieltä
ilmottaessaan toisilleen uutisia. He maalasivat erisuuruisia ja
erivärisiä nautaeläimiä portinkylkiin y.m. sellaisiin kohtiin,
ilmaistakseen lähistöllä olevain vihollisjoukkojen miesluvun ja
liikkeet. Saksalaisten marssiessa valloittamiinsa tahi heille iskutta
luovutettuihin belgialaisiin ja ranskalaisiin kaupunkeihin tapasivat
he porteissa ja katuovissa vastassaan tämäntapaisia ilmotuksia:
»Elkää tässä mitään hävittäkö. Täällä asuu hyviä ihmisiä.» Tällä
tapaa suojelivat vakoojat asumuksiaan ja ottivat varovaisuuden vuoksi
usein pari naapuritaloakin siipeinsä suojaan. Kun olivat ajoissa
asettuneet asumaan vihollismaahan ja hankkineet niissä itselleen
kansalaisoikeudet, ei heidän ollut vaikeata hankkia epäluuloja
herättämättä tärkeitä taktillisia seikkoja tietoonsa, joista
saksalaisille kenraaleille oli mitä suurinta hyötyä. Perin älykkäillä
keinoilla he osasivat sitten asettua yhteyteen näiden kanssa.

Joissakin tapauksissa oli sekä vakoojilla että asianomaisilla
esikuntapäälliköillä tarkkoja karttalehtiä, joissa paikkakunnat olivat
jaetut ristikkäin käyvillä viivoilla neliöihin niinkuin shakkilauta;
yläreunassa ilmaisivat aapistonkirjaimet, toisessa sivureunassa
numerot kutakin eri neliötä ristikkäisissä sarakkeissa. Vakoojan
tarvitsisi tällöin vain signaleerata: »Vihollisen tykistö (ilmaistuna
jollakin salamerkillä) asettunut metsän taa E. 15» — ja seuraavassa
silmänräpäyksessä satoi granaatteja kuin rakeita kyseenä olevaan
kohtaan.

Muuan naisvakooja yllätettiin antamassa merkkejä sähkötaskulampulla;
ja kahdella miespuolisella vakoojalla (toinen niistä oli jalkapuoli
sepelintekijä, joka hääräili maantienlaitossa) keksittiin
kenttäpuhelinkojeet ja kummallakin johtolankaa vyötäisille
vaatteiden alle käärittynä. Toisin paikoin on yöllä siepattu kiini
lammaspaimenia, jotka kedoilla vilkuttivat lyhtyjä tavalla, jota ei
katraan kokoamiseksi voinut juuri arvella tarvittavan. Moniaat olivat
rustanneet pystyyn langattomia sähkötyslaitoksia niin nokkelasti, ettei
niitä tahtonut erottaa rautapeltisten savupiippujen kannatusketjuista.

Buurisodan aikana toimi muuan hollantilainen asemapäällikkö lyhyen
aikaa buurien sotavakoojana. Kun minun johtamani joukko tunkeutui hänen
kaupunkiinsa ja valloitti sen ynnä rautatieaseman, katkaisi hän kaikki
sähkösanomajohdot yhtä lukuunottamatta, jota myöten lähetti buureille
tietoja minun joukkoni suuruudesta ja toimista. Siitä ei hänelle
ollut kumminkaan pitkällistä iloa, sillä minun insinöörini olivat jo
tarrautuneet omilla langoillaan kiini hänen johtoonsa ja saivat siten
tietoonsa kaikki hänen lähettämänsä sanomat. Hänen naamansa venyi koko
pitkäksi, kun me laskimme koko sahkösanomatukun pöydälle hänen eteensä.

Eräs toinen asemapäällikkö meidän omalla alueellamme sijoitti kohta
sodan puhjettua joukon buureja pitkin hänen hallinnossaan olevaa
rautatielinjaa muka korjaamaan sitä, mutta itse teossa räjähyttämään
siltoja ja tunneleita ilmaan, hetikun meidän joukkoja alettaisiin
sillä kuljettamaan. Saman miehen kirjoituspöydän laatikosta löydettiin
seuraava salamerkkiluettelo, tarkotettu sähkötyksessä ilmaisemaan
vastustajillemme meikäläisten joukko-osastoja ja varustusta:

Palkit = prikaateja. Paalut = pataljooneja. Hirret = pattereita. Parrut
= eskadrooneja. Pölkyt = tykkejä. Lankut = komppanioja.




VAKOOJAN AMMATTI


Järjetöntä itse teossa tosiaan on, että kiinijoutuneita vakoojia
kohdellaan toisella tapaa kuin tavallisia, ase kädessä tavattuja
vastustajia. Luutnantti Lody — se saksalainen vakooja, joka tuonnottain
ammuttiin Lontoossa — huomautti nimenomaan oikeuden edessä pitämässään
puolustuspuheessa, ettei hän pyytänyt tuomarien sääliä. Hän ei sanonut
lainkaan häpeävänsä ammattiaan; »hän oli luvannut kunniasanallaan,
ettei ilmottaisi kuka hänet oli lähettänyt, eikä siis voinut ilmaista
tätä; hän ei ollut saanut maksua työstään, vaan tehnyt sen isänmaansa
hyväksi; ja hän oli ennakolta tiennyt, minkä vaarojen alaiseksi
antautui. Arvatenkin oli englantilaistenkin joukossa paljon, jotka
tekivät samoin kuin hän.»

Perästäpäin häntä Englannin parlamentin alahuoneessa mainittiin
»miehenä, joka oli kuollut maansa puolesta yhtä kunniakkaasti, kuin
tappotantereella kaatunut sotilas.»

Voidakseen toimia todella ensiluokkaisena vakoojana täytyy
miehellä olla suuressa määrässä itseuhrautuvaisuus-
ja itsensähillitsemis-lahjaa, terävätä huomio- ja
johtopäätöstentekemis-kykyä, verratonta persoonallista rohkeutta ja
rautaista terveyttä, joka ei tiedä hermoista ja rasituksista mitään.
Ja tietystikin täytyy olla myöskin jonkin verran tieteellistä ja
ammattisivistystä sellaisissa tapauksissa, kun on saanut toimeksi
tutkia linnoituksia tahi määritellä esim. Firth-of-Forth-vuonon
[Maailman pisin rautatiesilta samannimisen vuonon yli Skotlannin ja
Englannin rajamailla, jonka ilmassa riippuva osa kooltaan ja muodoltaan
muistuttaa neljää kyljelleen asetettua Eiffeltornia. Suom. huom.]
keskisaaren geoloogisen muodostuksen, jotta sen perusteella saataisiin
selville käykö rautatiesillan räjähyttäminen päinsä, kuten tohtori
Graves teki.

Elämään väsynyt mies ei löydä sen mainiompaa parannuskeinoa, kuin
vakoojan hermoja-karaiseva toimi on.




SAKSAN VAKOOJAJÄRJESTÖ


Vakoojatoimi on Saksassa melkoista korkeammalla kehitysasteella
kuin missään muussa maassa. — Se on laajempi ja mieslukuisempi,
paremmin järjestetty ja palkattu kuin muualla. Se paljastettiin
täydellisesti 1870 -vuoden sodan jälkeen, jolloin kävi ilmi, että
Saksan hallituksella oli ollut enemmän kuin 20,000 palkattua vakoojaa
sijoitettuna Ranskaan. Kaikki vakoojat, sekä valtiolliset että
sotilaalliset, tottelivat yhtä ainoata miestä — Stieber oli hänen
nimensä.

Heidän juonensa olivat kehitetyt sellaiseen täydellisyyteen saakka,
että kun esim. Jules Favre tuli Versailles'iin neuvottelemaan Saksan
päämajan kanssa Pariisin luovutuksesta, oli häntä asemalta palatsiin
vievä ajuri saksalainen vakooja, ja Ranskan presidentti saatettiin
asumaan taloon, jossa Saksan vakoilutoimiston pääkortteeri oli.
Stieber itse esiytyi presidentin kamaripalvelijana, ollen tietystikin
varustettu »ehdottomasti luotettavan miehen» suosituksilla. Se ei
kumminkaan estänyt häntä joka päivä penkomasta isäntänsä taskuja ja
asiakirjalippaita — ja hankkimasta Bismarckille koko joukon tärkeitä
tietoja ja salaisuuksia.

Vaikka siis mainittuna ajankohtana tultiin jokseenkin hyvin tuntemaan
saksalaisten vakoilutoimi, näyttävät ulkomaiden epäluulot sitä kohtaan
myöhemmin unohtuneen. Mutta saksalaiset eivät siltä ole antaneet
mainion järjestönsä virua toimetonna. He ovat yhä parantaneet sen
menettelytapoja ja pitäneet sitä hyvässä harjotuksessa ei vain
Ranskassa, vaan yli koko maailman.




TEENNÄINEN TYPERYYS VOI VÄLISTÄ OLLA HYÖDYKSI


Englantilaisia pidetään muualla maailmassa jotenkin yleisesti
sanomattoman typerinä; mutta vanhastaan tuttu tosiasia on, ettei koiraa
ole karvoihin katsottava.

Meillä oli monias vuosi sitten Konstantinopolissa lähettiläs, joka
teki perin hyvinvoivan ja hyväntahtoisen maalaismoukan vaikutuksen.
Toisten valtojen lähettiläät pitivät häntä kerrassaan typeränä aasina,
jota oli oikein hupi vetää nenästä diplomaattisissa yhteeniskemisissä.
Vasta perästäpäin, kun olivat kerta toisensa jälkeen huomanneet itse
tulleensa nenästä vedetyiksi, älysivät he karvain mielin, että tuon
viattoman näköisen ulkokuoren takana oli mies, joka oli taitava kuin
kettu — toimi äly, joka kohosi aikakautensa diplomaattisen tason
yläpuolelle.

Samalla tapaa on käynyt kotona Englannissakin. Vieraat vakoojat
asettuivat maahan ja kuvittelivat voivansa käyttää hitaita
englantilaisia mielin määrin hyväkseen. He eivät aavistaneet, että
useimmat heistä olivat vanhoja tuttuja meidän tiedustelutoimistollemme
ja että tämä huolellisesti seurasi heidän kintereillään.

Ei monikaan heistä ole astunut Englannin maakamaralle joutumatta
pienen, tarmokkaan miehen huomion esineeksi — korkealla silkkihatulla
ja päivänvarjolla varustetun herrasmiehen, jonka tarvitsi vain viitata
sormellaan, jotta joku aina käytettävänä olevista urkkijoista tarrautui
häneen kohta sitkeästi kuin hevoskärpänen uhriinsa.

Vuosi vuodelta on heidän kirjevaihtonsa avattu, niistä tehty
muistiinpanoja ja ne taas lähetetty edelleen. Heidän nuuskimansa
tiedot eivät yleensä olleet erityisen tärkeitä. Niiden nojalla ei
maksanut edes vaivaa vangita heikäläisiä. Niin kauvan kuin he itse
luulivat olevansa turvassa, ei heidän päällikkönsä kotimaassa pitäneet
tarpeellisena kutsua heitä pois ja lähettää taitavampia miehiä sijaan.
Me olimme siis sangen hyvin perillä siitä, minkälaisiin asioihin
vihollisemme mieli oli kiintynyt, sekä sen hankkimista tiedoista.

Elokuun 1 päivänä 1914, sodanjulistuksen edellisenä päivänä, vangittiin
saksalaisten vakoojain 20 päämiestä, ja 200 heidän ala-asiamiehistään
korjattiin lukkojen taa. Tämä toimenpide kaatoi jalat alta koko
järjestöltä juuri sinä silmänräpäyksenä, jolloin se niitä olisi
kipeimmin tarvinnut. Samaten pidettiin huolta siitä, ettei vangittujen
sijaan voitu toimittaa toisia. Yksityiset langattomat sähköttimet
hävitettiin, ja vielä vapaalla jalalla oleville vakoojille viritettiin
ansoja.

Useiden tuntemieni henkilöiden erikoishuvina on ollut seurata näiden
vakoojain toimintaa, ja itseäni hauskutti suuresti pitää silmällä
muuatta kivihiilisaksaa, joka kaikella tapaa koetti tekeytyä
ammattimaiseksi, myymättä kuitenkaan koskaan kappaakaan hiiliä. Hän
kierteli joka päivä ympäri seutua ja teki uutteraan muistiinpanoja —
ja joka kerta oli vastavakooja hänen kintereillään. Hänen kirjeensä
avattiin ja luettiin; ja kun hän sai ystäviään vieraaksi — he tulivat
aina Hullin kautta — saivat nämä urkkijoita jäljilleen heti kun maihin
nousivat. Miehellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen toimensa
oli keksitty. Hän kierteli turvallisesti hommissaan viime hetkeen
saakka ja hankki arvaamattaan meille aina tilaisuuden tullen sangen
hyviä tietoja.

Samalla aikaa he kotonaan kohauttelivat hartioitaan puolihulluille
englantilaisille, jotka matkustelivat ympärinsä vieraissa maissa ja
piirtelivät näköaloja, pyytelivät perhosia ja onkivat kaloja.

Jos heidän viranomaisillaan olisi ollut silmät päässä, olisivat he
piankin keksineet omain linnoitustensa asemapiirroksia noiden tyhmien
huvimatkailijain piirustusvihoista — kätkettyinä milloin perhon siipien
väliin, milloin puunlehden hienoon suoniverkkoon.

Seuraavilla sivuilla nähdään moniaita tällaisia piirustuksia eri
linnakkeista, jotka ovat epäluuloja herättämättä läpäisseet moisten
likinäköisten turvallisuudenvalvojain kiirastulen.

Tämä perhoskuva sisältää pienehkön linnakkeen pohjapiirustuksen ja
osottaa sekä tykkien aseman että niiden koon toisiinsa verrattuna.
Siipien reunoilla olevat mustat pilkut eivät merkitse mitään, kun
ne sijaitsevat irrallaan suonien välillä; mutta missä ne leikkaavat
suonia, ilmaisevat ne tykkien asemapaikat ja niiden koko ja muoto tykin
laadun.

Linnoitustykkejä, Kenttätykkejä, Kuularuiskuja

Tykit sijaitsevat perhosen siipiin sisältyväin linnakkeen
rajapiirteiden sisällä niissä kohdissa, missä reunoista lähtevien
suonien päät loppuvat. Perhosen pää osottaa pohjoiseen päin.

Muraatinlehti näyttää erään linnakkeen profiilin, katsottuna
lännestäpäin. (Lehden kärki osoittaa pohjoiseen päin).

Osottaa n.s. »kuolleita kulmia», s.o. maaperän syvennyksiä, joissa voi
olla suojassa linnakkeen tulelta.

Merkitsee kuularuiskuja.

Osottaa isojen tykkien asemapaikat (siellä nim. missä lehtisuoni
leikkaa tällaista läikkää).

Tämä ja seuraava kuva näyttävät millä tapaa menettelin, kun tahdoin
salata eräiden linnakkeiden pohjapiirrokset, joita kävin rakennuttamaan.

Minä piirustin ensin pohjapiirroksen sillä tapaa, kuin ylempänä
nähdään, sekä merkitsin kirjaimilla tykkien laadun ja asemapaikat.

  A. Varustuksia konetykkeineen.
  B. 15 sm. tykkejä panssaritornineen.
  C. 12 sm. tykkejä panssaritornineen.
  D. Pikatykkejä alaspudotettavine lavettineen.
  E. Haupitseja.
  F. Valonheijastaja.
  G. Maavalli.
  H. Nielu.
  I. Vallihauta.

Sitten oli ensi työni kätkeä pohjapiirustus syrjäisiltä
huomaamattomaksi. Tässä tilaisuudessa muutin sen värillisen
mosaiikkiakkunan kuvailuksi, ja luulen todella onnistuneenikin sangen
hyvin peittäessäni alkuperäisen luonnoksen tämän kiemurain alle.
Kirjainten merkitsemisestä minun tietysti täytyi luopua, mutta niiden
sijaan asetin erilaisia koristekuvioita, joilla kaikilla on oma
merkityksensä.

  1. 15 sm. tykkejä.
  2. Haupitseja.
  3. Alaspudotettavia torneja pikatykkineen.
  4. 12 sm tykkejä.
  5. Konetykkejä.
  6. Valonheijastaja.

Tässä samallainen esimerkki. Minä olin ylläolevaan
pohjapiirrosluonnokseen merkinnyt kaikki tarpeelliseksi havaitsemani
seikat, ja päätin sitten kätkeä sen jonkun toisen viattomalta näyttävän
piirustuksen alle siltä varalta, että joutuisin sotilasviranomaisten
tarkastettavaksi. Ajattelin ensin laittaa luonnoksesta kirkonoven
tapaisen, mutta lopulta tulikin siitä koiperhosen pää.

Kuvan alle kirjoitin luonnosvihkooni seuraavat sanat: »Dulaperhosen
pää, katsottuna mikroskoopin läpi. Pyydetty 19—5—12. Suurennettu 6
kertaa.» (Sillä tarkotin, että piirustuksen mittakaavana oli 6 tuumaa
= I maili). [Engl. tuuma = kulma = 2,5 sm; 1 mile, maili eli Engl.
peninkulma = 1,61 km. Suom. huom.]




PERHOSJAHTIA JA LOHENPYYNTIÄ DALMATSIASSA


Olin kerran perhosjahdilla Dalmatsiassa, jonka pääkaupunkia, Cattaroa,
on useampaan kertaan pommitettu nykyisen sodan aikana.

Yli sata vuotta sitten sitä pommitti muuan englantilainen laivasto ja
valloitti sen. Silloin sitä kyllä oli pidetty aivan valloittamattomana.
Se sijaitsee lahden pohjukassa, joka on n. 15 mailia pitkä ja
paikoittain vain satasen metriä leveä. Vuonon kummallakin laidalla
kohoaa jyrkkiä vuorenrinteitä. Cattarosta vie tie niiden yli
Montenegron rajalle.

Kun mainittu laivasto yritti lähestyä kaupunkia aavalta mereltä,
huomasikin se lahdelman teljetyksi rautavitjoilla ja puomeilla.
Mutta puolustajat eivät olleet antaneet tarpeeksi arvoa vihollisen
älylle; muutama päivä sen jälkeen, kun laivat olivat käyneet
ankkuriin telkimien taa, rupesivatkin niiden tykit varusväen hirmuksi
pommittamaan linnakkeita vuonoa paartavien vuorten huipuilta.

Englantilainen amiraali oli laskenut laivatykkinsä maihin Adrianmeren
rannalle ja hirsistä rakentamiansa hinaustelineitä myöten kiskottanut
ne ylös aivan vuorten huipuille.

Nyt alkanutta pommitusta ei kaupunki jaksanut kestää, vaan sen täytyi
antautua. Mutta valloittajakaan ei tiennyt mitä sillä tehdä, ja lopuksi
peri sen Montenegro, joka täten sai oman satamansa. Mutta rauhanteossa
täytyi Montenegron jälleen luovuttaa se takaisin Dalmatsialle.

Sittemmin on Itävalta rakennuttanut uusia puolustuslaitteita Cattaroa
ympäröiville harjuille; ja näiden asemia, vahvuutta ja mieslukua olin
tällöin saanut tehtäväkseni tähystää.

Minä lähdin matkaan varustettuna hampaihin asti sellaisilla aseilla,
jotka vanhastaan olin huomannut tarkotuksenmukaisimmiksi moisissa
tapauksissa. Varustukseeni kuului piirustusvihko ja siinä lukuisia
perhospiirroksia — jotkut valmiiksi laadittuja, toiset vain
puolivalmiita —, värilaatikko ja perhoshaavi. Tällaisessa sota-asussa
voin huoletta kuljeskella missä vain mielin noilla autioilla
vuorenrinteillä; en edes linnakkeiden lähettyvilläkään herättänyt
epäluuloja.

Kun älysin jonkun tarkastavan persoonaani ja hommiani tavallista
suuremmalla mielenkiinnolla, kävin suoraan asianomaisen kimppuun
piirustusvihko kädessä ja tiedustin, »eikö hän ollut nähnyt tuommoisia
perhosia niillä paikoin? Minä sangen kernaasti pyytäisin jonkun
sellaisen.» Yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta kykeni tuskin erottamaan
yhtä perhoslajia toisesta - oma perhostuntemukseni ei muuten ole liioin
kehuttavampi —, niin että sellaisten kyseleminen ei juuri pannut minua
alttiiksi; sitäpaitsi olivat seudun ihmiset sangen puheliaita ja
herttaisia sekä tunsivat jonkinlaista myötätuntoa mokomata kieropäistä
englantilaista kohtaan, jolla ei ollut parempaa tekemistä kuin
perhosten pyytäminen.

Erään kerran sonnustin itseni huvikalastajaksi. Sillä kertaa
tahdoin ottaa selvää, voisiko suuremmin miesjoukoin kulkea eräitten
vuorensolien läpi. Kalastellen seurasin jokia ja tunturipuroja, kapusin
vuorten yli ja kartoitin kulkiessani koko tienoon.

Eräänä päivänä tarjoutui muuan hyväntahtoinen maalainen minulle
oppaaksi. Hän tiesi paikan, »missä kaloja oikein kiehui», ja sinne
tahtoi hän kaikin mokomin viedä minut.

Minä en totta puhuen ollut sillä kertaa erittäin kalastushaluinen;
pyyntikojeeni olivat sangen kehnoja tusinavehkeitä, ja minun teki
mieleni antaa palttua koko kalanpyynnille. Mutta enhän epäluuloa
herättämättä voinut vastata kieltävästikään miehen esitykseen; ja
seurauksena oli, että hän takertui minuun kiini kuin takkiainen koko
päiväksi.

Minä viskasin kerta toisensa jälkeen kärpässyöttini — se oli muuten
paremmin kalanpelätin kuin »houkutin» — virtaan, kääntääkseni miehen
huomion pois varsinaisesta tehtävästäni. Mutta hänestä oli mahdoton
päästä erilleen. Hän seurasi mitä suurimmalla mielenkiinnolla minun
turhia yrityksiäni ja arveli lopuksi, »ettei hän tuntenut ollenkaan
mokomaa kärpässyötin käyttöä, mutta jos tahtoi saada kalat parveilemaan
edessään, niin tiesi hän toisen paljon veikeämmän keinon.»

Keino oli sangen yksinkertainen, ja hän näytti sen minulle kohta
paikalla — alkoi syleskellä veteen.

Se keino ei ollutkaan hullumpi; kohta todella alkoikin lohenmulloja
kihistä paikalla — ja »olisipa hänellä nyt ollut vain matonen tai etana
syötiksi», selitti oppaani, »niin olisi hän kiskonut ylös joka sorkan.»

Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja lähetin miehen etsimään matosia;
ja sillä aikaa kahlasin minä virran poikki ja hävisin hänen näkyvistään
rantatöyrään toiselle puolelle.




VAKOOJAIN »MUODONVAIHDOKSET»


Vakoojan elämä on luonnollisesti suuressa määrässä hermoille käypää.
Yksistään se tosiasia, ettei oman maan hallitus voi nostaa sormeakaan
auttaakseen kiikkiin joutunutta vakoojaa pulasta, pakottaa tämän
alituisesti olemaan varuillaan. Ainoa neuvo, minkä toimeen otettu
vakooja saa matkalle lähtiessä, on: »Pitäkää huolta siitä, ettei
hallussanne tavata mitään muistiinpanoja, elkää luottako kehenkään
ihmiseen, käyttäkää valepukua missä se on tarpeen, ja selviytykää
muuten miten itse paraiten kykenette.»

Muodonvaihdosta ei niinkään saa aikaan siten, että vetää toisen
puvun selkäänsä, vaan että osaa esittää aivan toista henkilöä tälle
luonteenomaisin ulkonaisin piirtein, ääneen, eleisiin ja ryhtiin nähden
(varsinkin viimemainittuun).

Mitä valepukuun tulee, niin ovat vast'alkajat taipuvaiset uskomaan,
että kaikki on hyvin kun on »edestäpäin» tekeytynyt tuntemattomaksi.
Mutta sepä on suuri erehdys; harjautunut silmä keksii kohta
alkuperäisen henkilön takaapäin.

Minua itseäni seurasi kerran kintereillä muuan urkkija, joka yhtenä
päivänä näytti siviilipukuiselta sotilaalta ja toisena invaliidilta,
joka lakinlipulla suojasi kaasunvahingoittamia silmiään. Minä en voinut
arvatakaan häntä samaksi mieheksi, ennenkun näin hänet takaapäin.

Eleillä on tässä hyvin tärkeä sija. Harjautuakseen sopii kokeilla
mukana seuranäytelmissä. Yhtenä päivänä voi teeskennellä jotain
puhevikaa ja seuraavana räpytellä silmillään tahi puhua honottaa nenän
kautta, niin että syrjäinen helposti erehtyy henkilöstä.

Kun nopea hahmonmuutos on tarpeen, niin on aivan ihmeellistä, kuinka
paljon pelkällä hatun ja kaulahuivin vaihdolla saa aikaan. Kaulahuivi
— ja toisessa sijassa päähine — pistää useimmiten ensiksi ihmisten
silmiin heidän havaitessaan jonkun henkilön; ja siksi on hyvä pitää
varalla aivan toisenlainen kaulahuivi ja päähine kuin yllä olevat.

Ylläolevista kuvista näyttävät N:ot 1 ja 3 samaa miestä varustettuna
irtoparralla ja ilman sitä. Kuvasta 2 näkyy, kuinka saman miehen
valepartaisenakin tuntee takaapäin. Kuvissa 4 ja 5 on pisteviivoin
osotettu, kuinka pukua ja ryhtiä muuttaen voi takaapäin näyttää aivan
erilaiselta.

Kuvassa 1 nähdään kirjantekijä matkalla junaan, kuvassa 2 sisällä
junassa. Niin yksinkertaiselta kuin salapuku näyttääkin, pelasti se
hänet kumminkin sillä kertaa joutumasta uutistenurkkijain käsiin.

Sen tulin aivan sattumoilta kokemaan eräässä haastattelussa
rautatieasemalla monias vuosi sitten.

Jokunen minuutti puhelumme päätyttyä kuulin minua haastatelleen
sanomalehtimiehen kertovan onnestaan eräille ammattitovereilleen. »Hän
on tuolla alapäässä eräässä junan perimmäisistä vaunuista», sanoi hän
minusta. »Hänellä on yllään vihreä huopahattu, punainen kaulahuivi ja
tumma puku — helposti hänet käsitätte.»

Kaikeksi onneksi oli minulla harmaa päällystakki käsivarrellani ja
sen taskussa latuskainen matkalakki. Minä kiiruhdin paikalla vaunun
mukavuuslaitokseen, muutin näillä vaatekappaleilla hahmoni, hoipertelin
takaisin vaunuosastooni ja pyörin jo seuraavassa tuokiossa matkaan
aivan minua odottelevien sanomalehtimiesten nenän ohitse, ilman että
näillä oli aavistustakaan siitä kuka minä olin.

Muistan toisenkin samanlaisen tapauksen, jolloin muuatta miestä
takaa-ajettiin umpikujaan päättyvälle syrjäkadulle. Ennenkun vainoojat
olivat ennättäneet tulla kulmasta, katosi hän erään makasiinin ovesta
sisään ja kiipesi portaita ylös löytääkseen jonkun piilopaikan.
Sellaista ei kuitenkaan löytynyt, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin
palata takaisin kadulle ja sekautua ulkona odottelevaan väkijoukkoon,
joka ei ollut varma mihin taloon hän oli hävinnyt.

Hän veti takinkauluksen korvilleen, löi hattuunsa pari kuhmua ja veti
sen alas silmilleen, vääristi kasvonsa vanhentavaan irveeseen, nosti
toisen olkapäänsä ylemmäs, niin että näytti rujokkaalta, ja astui
sitten kovasti ontuen ulos kadulle. Ei kenenkään päähän pälkähtänyt
epäillä häntä.

Tukkaa ja partaa tulevat useimmat ajatelleeksi, kun ryhtyvät muuttamaan
hahmoaan; mutta sillä muutoksella ei ole suurtakaan merkitystä, jos
unohtaa samalla kulmakarvat. Harjautunut vastavakooja keksii kohta sen
laiminlyönnin.

Minä tapasin kerran Etelä-Afrikassa päivettyneen ja tuuheapartaisen
miehen, joka sanoi käyneensä koulua minun-nimiseni henkilön
kanssa. Kun hän samassa työnsi hattunsa niskaan, voin kohta tuntea
hänet kulmakarvoistaan vanhaksi koulutoverikseni; ja vaikk'emme
olleet nähneet toisiamme viiteenkolmatta vuoteen, muistin
samalla hänen koulunaikaisen pilanimensäkin. »Kas vain, sehän on
»'Valehtelija-Jones'!» huudahdin aivan tahtomattani. »Minun nimeni on
Jones», vastasi hän otsaansa rypistäen; »mutta mistä olette saanut tuon
etulisän, sitä en tiedä».

[Toinen esimerkki hahmonmuutoksesta, jonka voi suorittaa parissa
minuutissa.]

Toimeeni sai minun aikoinani elämään peltiseppänä Lontoon
kaakkoisosassa, ja noudattaen silloisten ammattitoverieni muotia olin
kasvattanut itselleni pujoparran.

Kun muuanna päivänä työasussani kuljin Piccadilly-torin varrella
olevan sotilasklubin ohitse, törmäsin sattumoilta yhteen erään vanhan
tuttavani, tykistömajurin, kanssa, ja sen enempää ajattelematta
huusin hänelle vasten silmiä sen pilanimen, jota hänestä rykmentissä
käytettiin. Hän tuijotti kummissaan minuun, kysyi olinko aikoinani
palvellut hänen patterissaan, eikä tahtonut uskoa korviaan kun selitin
kuka olin.

Muuten ei kukaan silloisista seurustelutovereistani osannut minua
epäillä. Olin sanonut loukanneeni toisen käsivarteni jossakin
tapaturmassa, kannoin sitä kaulasta riippuvassa kääreessä ja
pelastuin siten joutumasta mukaan niihin jokapäiväisiin tappeluksiin,
joilla kelpo ystäväni huvittelivat työajan loputtua. Enimmän tulin
siihen aikaan olleeksi yksissä erään kirvesmiehen kanssa nimeltä
Jim Bates. Vasta vuosien kuluttua sen jälkeen näin hänet eräässä
suuressa sotaväenkatselmuksessa Aldershotissa, jolloin olin täydessä
husaariupseerin univormussa. Minä en malttanut olla ratsastamatta
syrjään tervehtimään vanhaa ystävääni, mutta vaikeampi oli saada hänet
vakuutetuksi siitä, että todella olin tuo entinen peltiseppä.

Moniaita vuosia myöhemmin sain erään erityistehtävän alhaalla
Etelä-Afrikassa ja olin sentakia kasvattanut punaisen täysparran, jonka
takaa ei oma äitinikään olisi tuntenut minua.

Ratsastaessani kerran ulos muutaman pienen maalaiskylän portista satuin
näkemään rykmenttini everstin, joka oli ulkona huviajelulla. »Halloo,
eversti! Tekö se olette?» huusin hänelle vastaan. Hän tuntui suuresti
loukkautuvan ja väitti, ettei hänellä ollut kunniaa tuntea minua. Kun
hänellä ei näyttänyt olevan haluakaan tehdä tuttavuutta kanssani,
ratsastin tieheni; mutta kun parin kuukauden päästä tapasimme jälleen
toisemme säännöllisissä oloissa, kerroin tietysti suurella nautinnolla
hänelle edellisestä kohtauksestamme.




VAKOOJAN TOIMI ON URHEILUA


Ei voi kieltääkään, etteikö vakoojan toimi olisi huvittavaa urheilua,
vaikkei tahtonsa ja lihastensa jännityksestä aina voikaan näyttää
erityisiä tuloksia. Tällä toimella on oma viehätyksensä, joka väkisin
kiehtoo siihen antautuneen. Jok'ikinen uusi päivä tuo mukanaan uusia
yllätyksiä ja tilanteita, jotka vaativat mieheltään nopeata toimintaa
ja kekseliäisyyttä.

Muuan vakoojaelämän pääviehätyksistä on se, että siinä tulee
tuontuostakin esiytymään oikeana Sherlock Holmesina. Täytyy kiinnittää
huomionsa kaikkein vähäisimpiinkin pikkuseikkoihin, jotka epäilemättä
välttyisivät jokaiselta harjautumattomalta silmältä, ja ne on osattava
rinnastaa niin yhtenäiseksi ajatusketjuksi, että niille saa järkevän
sisällön.

Mainitsenpa yksinkertaisen esimerkin. Eräällä salaisella
tiedusteluratsastuksellani Etelä-Afrikassa tulin muutamaan yksinäiseen
uutisasutukseen. Sen omistaja ei ollut kotosalla. Minä olin istunut
koko päivän satulassa, ja kun lähimpään asuttuun paikkaan oli vielä
pitkältä, ei minua haluttanut enää ratsastaa sen etemmäksi. Riisuin
satulan hevoseltani, sidoin sen liekään ja kävin sisään nähdäkseni,
mikä talon isäntä oli miehiään. Asunto oli jokseenkin rapistunut, mutta
vain silmäys makuusuojaan riitti vakuuttamaan, että mies oli oikeata
lajia — akkunalaudalla oli vesilasi ja siinä kaksi hammasharjaa.

Siitä kohta päätin, että uutisviljelijä oli englantilainen ja
siistitapainen mies ja niin muodoin ottaisi minut hyväntahtoisesti
vieraakseen — enkä siinä toivossa pettynytkään.

»Piilosilla-olo» on minun mielestäni kaikkein parhaita
lapsuudenleikkejä; ja oikeita periaatteita noudattamalla tulee leikki
yhtä jännittäväksi kuin mikä hyvänsä »piilosilla-olo» täysin vakavissa
olosuhteissa. Minä en poikana sen hauskempaa leikkiä tiennytkään,
ja mitä tästä viattomasta ajanvietteestä opin, siitä on minulla
ollut suurta hyötyä arveluttavissa tilanteissa. Maattuani nenä maata
vasten kahden viinimarjapensasrivin välissä, kun en ennen etsijäin
ilmestymistä kerinnyt piiloutumaan läheisen orapihlaja-aidan taa,
opin tajuamaan, ettei turvaa ole etsittävä tiheimmästä kätköpaikasta,
sillä sellainen aina ensin tarkastetaan.

Kuinka usein olenkaan sittemmin nähnyt vihollisten tiedustelijain
etsivän läpikotasin kaikki epäilyttävät kätköpaikat — minua ne eivät
ainakaan löytäneet. Viinimarjapensaiden välissä makaavan pojan käy
aivan kuten sananjalkaviidakkoon piiloutuneen norsunmetsästäjän tai
puuvillapensaissa kyyröttelevän villisian; kunhan hän vain pysyy hiljaa
alallaan, on hän piilossa vainoojain katseilta, samalla kun itse voi
seurata kaikkia näiden säärien liikkeitä.

Tästä kokemuksesta oli minulla kerran hyötyä, kun olin joutunut
ratsastavan sotilaspoliisin takaa-ajettavaksi. Eräissä muukalaisvallan
manöövereissä oli minut arvatenkin otaksuttu vakoojaksi. Vaikka
vainoojani olivatkin pahasti kintereilläni, onnistui minun heilahuttaa
itseni erään aidan yli ja pudota matalia hedelmäpuita kasvavaan
puutarhaan. Kyyröttäen kumarassa maakuopassa voin nähdä santarmien
hevosten sääret, kun he nuuskivat minua puiden alta. Heidän vähän
edettyä piilopaikastani ryömin nelinkontin leveän ja syvän viemäriojan
partaalle, joka erotti puutarhan yhden sivun muusta tontista. Löysin
kapean lautasillan, jota myöten menin ojan ylitse ja vedin sillan
perästäni samalle puolelle.

Mutta sillä puolella maaperä oli aivan avoin, niin että santarmit
piankin keksivät minut. Heidän nopeasti neuvoteltua näin heidän
nelistävän täyttä karkua lähintä siltaa kohti, joka sijaitsi hyvän
matkan päässä minusta. Sen älyttyäni panin siltalaudan paikoilleen ja
pujahdin jälleen ojan vastakkaiselle puolelle; ja tällä kertaa kiskoin
sillan tykkänään irti ja viskasin sen ojaan. Sen tehtyä kiirehdin
maalaiskylän läpi ja edelleen lähimmälle rautatieasemalle. Santarmeja
en enään sen perään nähnyt.

Piilos-leikistä opin myöskin kaksi muuta asiaa: että voi olla hyödyksi,
kun piilottuu korkeammalle kuin etsijä; ja että istumalla aivan hiljaa
ja hievahtamatta voi välttää etsijän huomion, vaikka ei kunnolla
olisikaan piilossa.

Muistan vielä aivan selvästi, kuinka kerran olin kavunnut vatsalleni
muratin verhoaman tiiliaidan harjalle ja kuinka toiset pojat kulkivat
vain muutaman jalan päästä ohitseni minua älyämättä. Myöhemmin
kokeilin samaa asettumalla maantien varrella sijaitsevalle aidalle
ja laskemalla, kuinka monet ohikulkijoista huomasivat minut. Istuin
noin miehenkorkeudella, mutta aivan suojatta ja niin lähellä tietä,
että olisin ongenvavalla ulottunut ihmisiin. Mutta 11 ainoastaan 54
ohikulkevasta tuli hoksanneeksi minut aidalta.

Tästä havainnosta oli minulla etua eräällä tiedustelumatkallani.

Korkean tiiliaidan takana oli muuan varastopaikka. Huhuttiin, että
siellä paraikaa rakennettiin uutta konehuonetta ja kuivaa telakkaa.

Oli varhainen aamu. Portti oli äsken juuri avattu ja työmiehet alkoivat
saapua rakennuspaikalle. Ulkopuolella tiellä vartoi sisäänpääsöä
kokonainen vaunurivi, joilla oli erilaisia rakennustarpeita. Älytessäni
portin avoinna käytin tilaisuutta hyväkseni katsahtaakseni kuin mikä
tavallinen utelias ohikulkija tahansa sisäpuolelle, mutta portilla
oleva poliisi antoi minulle joutuisan lähdön.
AAA round
En kuitenkaan edennyt kovin kauvas. Minä tahdoin kiusallakin päästä
tavalla tai toisella aidan sisälle näkemään, mitä siellä oikein
hommattiin. Lähetessäni uudelleen portille päin näin ensimäisten
vaunujen ajavan juuri sisään. Huomasin, että poliisikonstaapeli oli
takertunut laveihin selittelyihin vaunurivin ohjaajan kanssa; ja juuri
kun seuraavat vaunut alkoivat vyöryä portista sisään, pidin minä varani
ja puikahdin vaunujen toiselle puolelle, niin että ne joutuivat minun
ja vahtipoliisin väliin. Sitten seurasin vaunujen rinnalla, jotka
jonkun matkaa pihamaalle tultuaan kääntyivät oikealle kädelle uutta
konehuonetta kohti. Mutta silloin keksin, että jonkun matkaa edessäni
oli toinen poliisi pitämässä vahtia, jonka vuoksi pysyttelin edelleen
tarkoin vaunujen suojassa, niin ettei hänkään voinut huomata minua.
Vaunujen kääntyessä oikealle älysi minut kumminkin pahaksi onneksi
ensimmäinen konstaapeli, joka samassa rupesi huutamaan perääni (ks
piirustusta). Minä olin olevinani kuuro ja tallustin eteenpäin niin
huolettomasti kuin itsensä syylliseksi tunteva ihminen kykenee, kunnes
ennätin saada konehuoneen nurkan itseni ja hänen väliin. Sitten panin
sääret selkääni ja livistin minkä koivista kykenin rakennuksen sivua
pitkin ja seuraavan kulman ympäri.

Juuri nurkkaa kiertäessäni näin vilaukselta, että poliisi karkua
perässäni ja että hän samalla huusi toista poliisia avukseen. Minä
kiisin kuin tuuliaispää seuraavankin kulman ympäri, kunnes jälleen olin
poissa heidän näkyvistään; ja samassa tuokiossa huomasin tikapuut,
jotka veivät puolivalmista konehuonetta paartaville telineille. Minä
pompposin kerrastaan kuin shampanjapullon korkki portaita ylös; mutta
en ollut ennättänyt vasta kuin puoliväliin, kun ensimäinen poliisi tuli
huohottaen äskeisen nurkan takaa esiin.

[Pisteviiva näyttää miten juoksin. Mustat pikku miehet ovat molemmat
poliisikonstaapelit, jotka ajoivat minua takaa.]

Siinä silmänräpäyksessä minä jähmetyin aivan hievahtamattomaksi.
Poliisi pysähtyi ja rupesi neuvotonna katselemaan ympärilleen, ollen
aivan ymmällään minun katoamiseni takia. Minä odotin yhtä jännitettynä
katsahtaisiko hän ehkä ylös, mutta pysyin edelleen ihan hiljaa alallani.

Vähitellen hän läheni portaita ja kurkisteli sisään puolivalmiin
suojan ovista. Tietäessäni hänen olevan aivan allani tunsin oloni
turvallisemmaksi. Sitten kääntyi hän ymmällään ympäri ja katseli
takanaan olevaan varastokatokseen päin, aivan kuin epäillen minun
piiloutuneen sinne, ja katosi viimein juoksujalkaa jälleen lähimmän
nurkan taa. Tuskin oli hän ennättänyt näkyvistäni, kun kiipesin
portaiden huipulle ja saatoin itseni turvaan telineiden ylimmälle
sillalle.

Rakennuksella ei vielä ollut yhtään työmiehiä, niin että olin yksin
herrana siellä. Rupesin heti etsimään toisiakin portaita, jotta minulla
olisi niinkuin ketulla kaksi ulospääsyä pesästäni. Tämä onkin aina
vakoojan tärkeimpiä muistettavia.

Kohta löysinkin toiset portaat, mutta ne eivät vieneetkään ihan
maahan asti. Kurkistaen varovaisesti telineiden reunan yli voin nähdä
konstaapeli-ystäväni yhä vihapäissään etsivän minun piilopaikkaani.
Kiitin luojaani siitä, ettei hänellä ollut aavistustakaan mistään
»jälkien» nimellisestä; muuten hän kohta olisi oivaltanut, että minun
jälkeni johtivat tikaportaille.

Tuntien nyt olevani jokseenkin turvassa rupesin katselemaan ympärilleni
ja huolehtimaan siitä asiasta, jonka vuoksi olin uskaltanut
panna pääni jalopeuran kitaan. Rakennuksen ko'osta sekä tekeillä
olevasta savupiipusta päättäen olin joutunut itse konehuoneeseen.
Väijymäkohdastani minulla oli hyvä näköala varastopaikalle, ja vajaan
satasen metrin päässä oli kaivauksia toimitettu uutta telakkaa
varten. Tämän mittasuhteet oli minun helppo määritellä; sen aseman
panin myöskin niin tarkasti muistiini, että voin hyvin piirustaa sen
perästäpäin kartalle, vastaista pommitusta silmälläpitäen.

Tällävälin oli ensimäinen konstaapeli kutsunut toisenkin luokseen,
ja he seisoivat nyt molemmat allani neuvoa pitäen. Sillan raoista
voin hyvin nähdä heidät. He olivat ilmeisesti tulleet siihen
johtopäätökseen, etten minä voinut olla konehuoneessa, koska ovelta
näki tyyten sen koko sisustan, ja he päättivät nyt tarkastaa vierellä
olevan varastosuojuksen.

Toinen heistä meni ovesta sisään, toisen jäädessä ulkopuolelle pitämään
vahtia, jotten pääsisi livahtamaan portille. Hän ei arvatenkaan sillä
mitään pahaa tarkottanut kun asettui aivan portaitteni juureen, mutta
minulta hän siten telkesi sen pakotien. Mutta juuri tämä tuokio oli
minulle erinomaisen tärkeä, kun he molemmat olivat etäytyneet kylläksi
kauvas portilta. Minä ryömin sen vuoksi varovaisesti telinesiltaa
pitkin, kunnes olin saapunut lyhyempäin portaitten päähän, ja laskeusin
niitä myöten alimmaiselle sillalle. Vilkaistuani ettei minua voitu
huomata, liu'uin pystysalkoa myöten alas maahan konehuoneen sivussa
olevan ison savupiippurakennuksen taa. Sitten kiiruhdin hyvää kyytiä
portille päin, pitäen edelleen silmällä että savupiippu peitti minut
poliisien näkösältä, ja pääsin viimein vahtikomeron taitse pujahtamaan
portista ulos tielle, jolle kerran päästyäni tunsin lopultakin olevani
turvassa.




VAKOOJAN TÄYTYY AINA OLLA EPÄLUULOINEN


Ikävä seikka vakoojantoimessa on se, että siinä tottuu olemaan
luottamatta yhteenkään ihmiseen, jopa parhaisiin ystäviinsäkin.

Muuan ulkovalta oli hankkinut uuden kenttätykki-mallin, ja
varjellakseen hiiskaustakaan kuulumasta sillä toimeenpannuista kokeista
päätettiin nämä suorittaa eräässä tuon valtion kaukaisista siirtomaista.

Minä sain käskyn panna reppuni kuntoon ja lähteä katsomaan, mitä virkaa
uudella tykillä oli.

Puheenaolevaan siirtomaahan tultuani sain kuulla, että kokonainen
patteri uusia kenttätykkejä piti koeammuntaa erään rautatieaseman luona
kaukana sisämaassa.

Lähemmin asiaa tiedusteltuani huomasin, että tuo asema oli vain
jonkinlainen pysäkki. Sen läheisyydessä ei ollut pienoistakaan
maakylää. Niin ollen ei tullut kysymykseenkään asettua asumaan
paikkakunnalle; se olisi herättänyt huomiota. Kun kuitenkin kävi
ilmi, että vakinainen juna siellä pysähtyi puolituntiseksi veturia
vaihtaakseen, päätin lähteä matkaan saadakseni nähdä, voiko noin
lyhyenä aikana mitään toimittaa.

Seuraavana päivänä nousin junaan. Se oli vallan kamalan hidas kapine,
joka pysähtyi jokaisen kurjimmankin neekerikylän kohdalla, mitä radan
varrella vain oli. Muutamalla pysäyspaikalla nousi vaunuun eräs seudun
maanviljelijä. Hän näytti hyvin sairaalta ja menehtyneeltä, mutta siitä
huolimatta me jouduimme puheisiin vuodentulotoiveiden johdosta.

Vihdoin viimein tulla rämisi juna sille asemalle, jonka läheisyydessä
tykkien piti sijaita. Minä kurkistelin innokkaasti akkunasta nähdäkseni
vilauksen niistä, ja iloni oli suuri, kun keksin koko patterin
ampumavalmiina aivan aseman ulkopuolella. Kaikki junassa olijat
nousivat maahan jaloittelemaan, ja minä tietysti myöskin riensin
kiireimmän kautta asematalon läpi tarkastamaan tykkejä lähimatkalta.

Vahtisotilas oli parahiksi ennättänyt siirtyä patterin vastakkaiselle
puolelle, niin että minä kerkisin lähestyä tykkejä niin lähelle että
voin tarkastella hiukan niiden takalatausvehkeitä, ennenkun hän
kiertomatkallaan jälleen saapui minun puolelleni.

Heti minut äkättyään hän pani juoksuksi ja päästi samalla kertaa
huudon, joka sai toisen miehen kiiruhtamaan esiin asematalon nurkan
takaa. Tämä, joka oli vahtia komentava korpraali, syöksyi kimppuuni ja
haukkui minua silmät suut täyteen, kun olin rohjennut luvatta tulla
niin lähelle patteria. Minä koetin selittää hänelle parhaani mukaan,
että olin vain tahtonut ojentaa vähän sääriäni niinkuin kaikki muutkin
matkustajat, ja etten niin hiukkaakaan välittänyt hänen vanhoista
tykkirämistään. Mutta lorun loppu oli se, että hän kyyditsi minut
joutuun takaisin asematalon lävitse.

Vaunuun tultuani ja huomatessani olevani siellä yksin, otin esiin
sotakiikarini ja rupesin tähystämään tykkejä niin hyvin kuin voin.
Olin ennättänyt keksiä useita mieltäkiinnittäviä yksityiskohtia ja
m.m. huomannut tykkien kaliiberin ja painon — jotka olivat selvin
kirjaimin maalatut niiden kylkiin —, kun akkuna edessäni äkkiä pimeni.
Silmätessäni ylös muistikirjastani, johon juuri piirtelin huomioitani,
näin korpraalin seisovan ulkopuolella ja tuijottelevan minua. Hän oli
yllättänyt minut itse teosta. Merkillistä kyllä, ei siitä seurannut
mitään sen kummempaa.

Hetkisen perästä saapui sairas maanviljelijäkin vaunuun. Asemapäällikkö
puhalsi pilliinsä, ja pian juna lähti reistaamaan eteenpäin. Minä
rupesin jälleen puhelemaan matkatoverini kanssa ja tiedustelin hänen
huonovointisuutensa syytä. Kyyneleet silmissä uskoi miesparka minulle,
ettei mikään tauti, vaan pelkästään hänen tukala taloudellinen tilansa
sen oli aiheuttanut.

Maanviljelyksestä hän oli tullut kärsimään pelkkää tappiota, ja hän oli
noussut junaan siinä vakaassa aikomuksessa, että tavalla tai toisella
lopettaisi päivänsä. Jollei minua olisi sattunut matkaan, olisi hän
sen tehnytkin. Elämällä ei hänelle ollut enää vähintäkään arvoa. Minä
sain hänet puhelemaan pitemmältä sortuneista toiveistaan sekä kerroin
hänelle eräästä tuttavastani, joka asui samassa maanääressä; tämäkin
oli maanviljelijä ja kaikki oli häneltäkin ensimmältä käynyt hullusti.
Vasta kymmenvuotisen aherruksen perästä hän oli osannut oikealle
reitille, ja alkoi jo menestyä joka suhteessa.

Tämä juttelu tuntui ilmeisesti elähyttävän jokseenkin tuulihattua
matkatoveriani; ja vähitellen hän reipastui katselemaan asioita
jälleen toivehikkaalta kannalta sekä puheli minulle aivan läheisistä
yksityisseikoistaankin. Lopuksi sanoi hän: »Nytpä sanon teille erään
asian — te kun olette tehnyt minulle suuren avun, niin tahdonpa
minäkin auttaa teitä. Minä tiedän, että te olette saksalainen vakooja
ja että teidät varmasti vangitaan sillä asemalla, jonne juna pysähtyy
yöksi. Äskeisellä asemaila keksi alaupseeri teidät, ja minun ollessani
lennätinkonttorissa tuli hän sisään ja sähkötti pääteasemalle, että
muuan saksalainen vakooja oli ollut katselemassa tykkejä ja sitten
jatkanut matkaansa tässä samassa vaunussa, jossa me nyt istumme.»

Minä nauroin makeasti tälle erehdykselle ja mainitsin hänelle, etten
edes ollut saksalainen. Hän vastasi, ettei se mitään auttanut ja että
minut joka tapauksessa vangittaisiin pääteasemalle tultua.

»Kuulkaapas nyt», jatkoi hän, »minä nousen itse junasta seuraavalla
asemalla ja lähden ajamaan kotiani. En voi kutsua teitä luokseni,
mutta minä neuvon teille oikein hyvän ravintolan asemakylässä, johon
voitte yöpyä. Minä kehotan aivan vilpittömästi teitä tekemään niin — ja
huomenna te lähdette matkaan varhaisella aamujunalla ja ajatte huoletta
vaarallisen aseman ohi, ilman että teille tapahtuu yhtään mitään.»

Minä en voinut vastata miehelle muuta, kuin ettei minun englantilaisena
tarvinnut mitään pelätä ja että aijoin jatkaa edelleen matkaani.

Seuraavalla asemalla me lausuimme toisillemme sydämmelliset
jäähyväiset, hän nousi junasta ja minä ajoin edelleen. Mutta ennen
pääteasemaa oli matkan varrella vielä yksi asema, ja sille tultua minä
päätin noudattaa äsken saamaani neuvoa. Laskeusin junasta ja majoituin
yöksi paikkakunnan ainoaan ravintolaan. Huomenissa läksin jälleen
matkaan varhaisella aamujunalla, aivan niinkuin juttutoverini oli
sanonut, ja sivuutin vaarallisen pääteaseman ilman mitään mainittavia.

Matkakumppanini neuvoa en edellisellä kertaa noudattanut siitä
yksinkertaisesta syystä, että se saattoi olla sadin, johon
livahdettuani olisi saatu selville, että todella olin vakooja. Mutta
menettelemällä oman pääni jälkeen läpäisin ilman muuta ja vein perille
kaiken mitä uudesta kenttätykistä meidän taholla tarvittiin tietää.




TURKKILAISTA VAHTISOTAMIESTÄ VEDETÄÄN NENÄSTÄ


Jokunen vuosi sitten rakensivat turkkilaiset itselleen uuden suuren
varustuksen, ja minä sain asiakseni hankkia siitä lähempiä tietoja.
Olin majoittunut läheisen maalaiskylän ravintolaan, ja aamulla varahin
ennen auringonnousua lähdin ulos asunnostani siinä toivossa, että
vahtisotilaat niin varhaisena hetkenä olisivat pitkän yövalvonnan
jälkeen vähemmän valppaita toimessaan, ja että minä sentakia saisin
kaikessa rauhassa mitata ne kulmat ja etäisyydet, joita tarvitsin
piirtääkseni linnakkeesta kartan:

Aluksi kävikin kaikki aivan hyvin, mutta sitten keksin harmikseni
muutaman veitikan, joka makasi ja tähysteli minua hiekkasärkiltä,
aivan kuin piilotellakseen itseään minulta. Kulutin hyvän rupeaman
välttyäkseni hänen katseiltaan — enhän tiennyt, oliko mies ehkä
linnakkeesta lähetetty vahtisotamies, jonka tarkotuksena oli yllättää
ja vangita minut — ja siinä huolessa kiinnitin onnettomuudekseni
vallinsarvella seisovan vahdin huomion puoleeni. Tämä huusi jotain
minulle. Minä en ymmärtänyt siitä sanaakaan, mutta kun hän samalla
nosti kiväärin poskelleen, en voinut erehtyäkään hänen ajatuksestaan —
ja minä kiirehdin korjaamaan persoonani turvaan muutaman hiekkasärkän
taa.

Kuvasta näkyy, miten oikeanpuolinen vakooja vetää vahtisotamiehen
huomiota puoleensa, niin että minä vasemmalla puolella istuen voin
rauhassa piirustaa linnakkeesta kuvan.

Istuttuani ja hengäistyäni siinä jonkun aikaa huomasin säikähtäen,
että tuo äsköinen veitikka varovasti konttasi esiin lähimmän särkän
takaa. Minulla ei ollut enää aikaa piiloutua. Jäin istumaan alalleni
ja tuijottamaan häneen; ja silloin sattui se kumma, että hän samassa
silmänräpäyksessä kuin minut äkkäsi teki säpsähtävän liikkeen, sen
sijaan että olisi käynyt kimppuuni ja vanginnut minut. Ilmeisesti me
aristelimme kumpikin yhtä paljon toisiamme.

Sitten lähenimme mitä epäluuloisimmin toisiamme ja rupesimme
haastelemaan keskenämme ranskaksi. Ennen pitkää minulle selvisi,
että vaikka olimmekin eri kansallisuutta, olimme kuitenkin saapuneet
paikkaile aivan samassa tarkotuksessa. Sitten oli meidän helppo sopia
yhteistyöstä, ja verrattuamme piirustuksiamme ja muistiinpanojamme
läheisessä hiekkahaudassa yhdyimme seuraavasta sotajuonesta:

Hän kävisi istumaan näkyvälle kohdalle hiekkasärkillä, kääntäisi
selkänsä linnakkeeseen päin ja rupeisi tupakoimaan, aivan kuin
välittäisi viisi koko turkkilaisvarustuksesta.

Hänen siten kiinnittäessä vahtisotilaan huomiota taholleen ryömisin
minä linnakkeen vastakkaiselle puolelle ja piirustaisin muistikirjaani
kaiken mitä vielä tarvitsimme.

Myöhään yöllä me sitten yhdyimme vieraan vakoojan asunnossa ja
täydensimme piirustuksiamme. Pari päivää sen jälkeen lähdimme samassa
laivassa Maltaan, missä tiemme erisivät — minun Englantiin ja hänen
Italiaan.

Kun jouduimme päiväksi tai pariksi odottelemaan kumpikin laivavuoroamme
Maltassa, esiinnyin minä siellä isäntänä. Satamaan laskiessamme osotin
hänelle suuria 110 -tonnin tykkejä, jotka siihen aikaan puolustivat
sataman suuta ja jotka kuka hyvänsä, jolla vain oli silmät päässä,
voi itsekin nähdä. Näytin hänelle sitten muitakin mieltäkiinnittäviä
pattereita; mutta enempää, kuin mitä itsekin omin silmin olisi voinut
havaita, ei hän itse asiassa tullut tietämään.

Siitä huolimatta hän lähti Maltasta siinä vankassa vakaumuksessa, että
oli hallitukselleen hankkinut kerrassaan kelpo saaliin, ja että hänellä
oli tosiaan ollut mainio onnenpotkaus, kun oli saanut minut viattoman
pölkkypään liehtarikseen.

Onnenpotkaus tulikin minun osakseni, kun hän jonkun aikaa jälkeen
päin — ehkäpä ei kuitenkaan tahallaan — joutui palkitsemaan Maltassa
hänelle osottamani kohteliaisuuden. Hän oli silloin suuren asevaraston
päällikkönä eräässä maansa siirtomaassa. Varasto sijaitsi korkealla
vuorten huipulla linnakkeiden keskellä, joita aika-ajoin muusta
maailmasta erotti vuolas virta.

Tällöin saamieni ohjeiden mukaan minun tuli ottaa selkoa, oliko
kyseenäolevassa siirtomaassa ryhdytty toimenpiteisiin maanasukkaista
muodostetun reservijoukon asettamiseksi liikekannalle siltä varalta,
että säännölliset joukot syystä tai toisesta siirrettäisiin muuanne.

Kun tiesin, että aikaisempi ystäväni komensi varusväkeä tuolla
paikkakunnalla, kävin häntä tervehtimässä — ajattelematta oikeastaan
sen tarkemmin, millä tavoin onnistuisin hankkimaan nuo tarvitsemani
tiedot. Hän otti minut vastaan erinomaisen ystävällisesti ja näytteli
itse minulle koko linnoituksen.

Kun kiertoretkellämme kävimme virran yli, pisti päähäni se onnellinen
ajatus, että vesivoimaa voitaisiin käyttää sähkövalon hankkimiseksi
linnoitukseen; sikäläisissä olosuhteissa se kävisi päinsä erinomaisen
huokein kustannuksin. Tuo ajatus täytti mieleni niin suuressa määrässä,
että meidän edelleen kiertäessä linnoituksen eri suojissa en malttanut
olla laskematta, mihin kohtaan voima-aseman voisi perustaa ja mitä
se suunnilleen tulisi maksamaan. Isäntäni oli kerrassaan innostunut
aatteestani ja lupasi lähettää perille esityksen sen toimeenpanemisesta.

Olimme kiertäneet melkein koko linnoituksen ja aijoimme palata
vierassuojiin, kun ystäväni sanoi: »No niin, asevarastosta te tuskin
välittänette; sellaisiahan te olette ennen nähnyt jos kuinka paljon.»
— Minä kiiruhdin vakuuttamaan hänelle, että perin hartaasti tahtoisin
silmätä sinnekin — vallankin kun käynti siellä oli välttämättömästi
tarpeen sähköaseman luovuttamaa virtaa laskettaessa. Ja niin me menimme
sinnekin.

Asevarasto oli jaettu eri suojiin, joissa aseet ja muut varustustarpeet
olivat järjestetyt viivasuoriin riveihin, kaikki erittäin siististi
ja järkevästi. Jokaisen oven yläpuolella oli ilmotus asianomaisen
maanasukasheimon nimestä ja sodanaikaisesta miesluvusta, sekä mikä
määrä aseita ja ampumatarpeita kullekin oli varattu.

Me kävimme kaikki huoneet läpitse, ihailimme aseita ja niiden hyvää
järjestystä ja teimme paperiliuskalle muistiinpanoja tarvittavien
sähkölamppujen määrästä — ja samanaikaisesti merkitsin minä
kalvostimiini heimojen nimet ja niiden miesluvun sotakannalle
asetettaessa.

Siten sain ihmeen helposti selville tärkeimmät niistä tiedoista, joita
hankkimaan olin tullut. Siitä sain kiittää onnellista sattumaa, jolla
on niin usein tärkeä osansa tiedustelijain ja vakoojain saavuttamassa
menestyksessä.




TEENJUONTI TURKKILAISEN PASHAN LUONA


Huhu tiesi kertoa, että erääseen Bosporoon linnoitukseen oli asetettu
moniaita uusia isoja tykkejä, joiden suhteen oltiin erittäin
salaperäisiä. Minut lähetettiin tutkimaan lähemmin asianlaitaa.

Minä vietin ensimmäisen päiväni Konstantinopolissa erään amerikkalaisen
naisen seurassa, joka näytteli minulle kaupungin kauniita näköaloja
ja muita katsottavia; ja käytyämme kaikissa paikoissa, mihin
huvimatkailijain tapana on mennä, kysyi hän minulta, oliko vielä mitään
mitä haluaisin nähdä.

Myönsin että maksaisin mitä hyvänsä, jos pääsisin silmäilemään salmen
varrella olevia linnoituksia!

Hän vastasi, että hän ilolla veisi minut vanhan ystävänsä Hamid pashan
luo, joka oli erään linnoituksen päällikkö ja joka mielihyvin näki
hänet ja hänen ystävänsä luonaan teetä juomassa.

Linnoituksen portille tultuamme eivät vahtisotamies eikä vahtia
komentava upseeri kumminkaan tahtoneet millään mokomin päästää meitä
sisään; mutta kun oppaani vakuutti olevansa pashan ystävä, saatettiin
meidät kohta tämän luo.

Turkkilainen kenraali oli kerrassaan verraton isäntä ja vastaanotti
meidät mitä herttaisimmin. Näyteltyään meille oman asuntonsa ja kaikki
vuosien mittaan sinne hankkimansa hullunkuriset »kokoelmat» vei hän
meidät ympärinsä linnoituksessa, selitellen meille sen yksityiskohtia.
Minä huomasin, että tykeistä oli kaksi sijoitettu erittäin huomattaviin
asemiin, joista ne hyvin erotti ulkopuoleltakin. Molemmat olivat
käärityt purjekangaspeitteisiin.

Minä olin tietysti utelias tietämään niistä jotain lähempää ja pyysin
senvuoksi seuralaistani kysymään, eikö hänen sallittaisi nähdä niitä.
Kun pasha luuli minuakin amerikkalaiseksi, ei hän tuntenut vähintäkään
epäluuloja, vaan näytti hymyillen meille hirviöt sanoen: »Kas siinä
näette meidän uusimmat keksintömme!»

Minä oikein vapisin jännityksestä kun peitteet poistettiin — eikä
niiden alta ilmautunut niin mitään! Totta kyllä olivat tykit
uudenaikaista valmistetta, mutta erikoisen uusia tahi erikoisen
voimakkaita ne eivät siltä olleet. Voin kuitenkin säästää itseltäni
kaikki enemmät arvailut noiden ihmekapineiden suhteen, sillä pashalla
ei ollut meille mitään salaisuuksia: »Mehän koetamme näet saada erään
vissin vallan vakuutetuksi siitä, että me aivan uudesta varustamme
kaikki linnoituksemme — yksistään sentakia noiden kahden tykin suhteen
ollaan niin salamyhkäisiä.»

Toisen kerran olin tiedustelumatkalla Dardanellien varrella oleviin
linnoituksiin. Se kävi mukavimmin päinsä meritse, ja sen vuoksi nousin
muutamaan vanhaan viljalaivaan, joka kulki Odessan ja Liverpoolin
väliä. Se oli joka suhteessa kaikkein eriskummallisimpia ja
jännittävimpiä matkoja, mitä olen milloinkaan tehnyt.

Sellaisella höyrylaivalla, joka oli aivan reunoja myöten täynnä jyviä,
on vastoin kaikkea odotusta erittäin mukava matkustaa. Kapteeni oli
vaimoineen asettunut sangen kodikkaasti keskilaivaan kannen alle;
peräkansi oli sikojen ja kanojen hallussa, jotka saivat syödä lastista
mielin määrin. Keittäjätär oli skotlantilainen, joten ruoanlaitto ei
voinut sen parempi ollakaan, ja kaikkityyni laivassa oli erinomaisen
siistiä ja miellyttävää.

Kapteeni alistui tykkänään käskettäväkseni, niin että minä voin
määrätä kurssin ja laskettaa ankkurin miten ja missä vain halusin.
Me kiertelimme salmen reunalta toiselle, ja aina jonkun linnakkeen
kohdalle tultuamme kävimme ankkuriin, kunnes olimme nähneet kaikki mitä
tahdoimmekin nähdä.

Odysseiamme päättyi lopulta tietysti siten, että turkkilainen luotsi
nousi laivaamme kysymään, kenen luvalla olimme ankkuroineet erääseen
vissiin lahdelmaan — mutta hänet saatiin kohta vakuutetuksi siitä, että
meidän ruotelimme oli perin kurjassa kunnossa ja että olimme käyneet
ankkuriin sitä korjataksemme.

Aina kun laiva oli ankkurissa, annoin laskea veneen vesille ja soudin
linnoitusten luo »kalastamaan». Eipä tarvinne mainita, että minulla
kalamatkoilla oli aina piirustusvihko mukanani, johon merkitsin
sotajoukkojen maihinnousua varten sopivia paikkoja.




KESTÄVÄT JA KEHNOT JALAT


Sen jälkeen kun Itävalta otti Bosnian ja Herzegovinan siipiensä
suojaan, täytyy molempien maiden luovuttaa määrätty luku jalkaväkeä
Itävallan armeijaan. Näistä sotamiehistä kävi puhe, että he olivat
jotain aivan tavatonta Europan oloissa. Minun tuli nyt lähteä
tutkimaan, missä määrin puheessa oli perää ja mikä oli syynä niin
hyviin tuloksiin.

Matkallani poikkesin ensin Montenegroon. Siellä kysyin
eräältä montenegrolaiselta hänen ajatustaan naapuriheimojen
marssikelpoisuudesta ja liikkumiskyvystä vuoristossa.

»Mikä nauta hyvänsä», sanoi hän, »voi nousta vuorta ylöspäin, mutta
vain montenegrolainen yksin kykenee laskeutumaan siltä alas.»

Hän näytti kädellään Cettinjen pyöreätä tornia ja kertoi, että sen
sisässä oli tunkioittain turkkilaispäitä. Jokainen montenegrolainen,
joka voi tuoda nähtäväksi nipun, missä oli yhdeksän hänen itsensä
ottamaa turkkilaispäätä, sai ruhtinaalta kultamitalin.

Kysyttyäni, millä tapaa he näitä päitä hankkivat, selitti hän
menettelyn seuraavasti:

Pienissä parvissa he lähtevät ryöstöretkelle turkkilaiselle alueelle ja
korjaavat mukaansa pari naista ja muutaman pään karjaa. Kun he sitten
vetäytyvät takaisin, seuraavat kostonhaluiset turkkilaiset perässä,
ja vuorten rinteitä ylöspäin käy raivoisa jahti. Montenegrolaiset
eivät kiirehdä sen enempää, kuin että saavat vainoojansa aina innolla
tulemaan perässään; ja vasta kun nämä ovat aivan menehtymäisillään
ponnistuksesta, kääntyvät takaa-ajetut ympäri ja käyvät vuorostaan
hyökkäämään.

Silloin ei turkkilaisia voi enää mikään pelastaa. He ovat vain
tavallisia kuolevaisia, eikä heillä ole käsitystäkään siitä, kuinka
vuorta juostaan alaspäin. Kertoja paljasti nähtäväkseni jäntevän
polvensa, läjähytti siihen kämmenellään ja sanoi: »Tämmöisiä sitä
tarvitaan mäkeä alas mennessä, eikä millään kansalla koko maailmassa
ole sellaiset polvet kuin meillä montenegrolaisilla. Ja mitä
bosnialaisiin tulee . . .» hän sylkäisi vain.

Siitä huolimatta päätin jatkaa matkaani Itävallan manöövereihin
varmistuakseni omin silmin noiden kehuttujen sotilaiden marssikyvystä.

Sääntönä on, että vierasten valtain isompiin manöövereihin aina
lähetetään sotilasasiamiehiä seuraamaan niiden menoa. Sotilasasiamies
saapuu virallisesti ja otetaan vastaan asianomaisen vallan
vierasystävänä. Hänellä on sama toimi kuin vakoojalla — ottaa selkoa
niistä vieraan maan olosuhteista, joista voi olla hyötyä omalle
armeijalle; mutta hänen on paljon vaikeampi, milteipä mahdoton päästä
kurkistamaan kulissien taakse. Hän saa nähdä vain sen, mikä hänen
sallitaan nähdä. Tässä tapauksessa minun tehtävänäni oli päästä mikäli
mahdollista näkemään kulisien-takaisia oloja.

Saavuin iltamyöhään erääseen manööverialueella olevaan kaupunkiin. Sen
hotellit ja ravintolat olivat täpösen täynnä esikuntaupseereja ja kadut
vilisivät sotamiehiä. Näin vihdoin turhaksi ajatellakaan saada yömajaa
ja palasin rautatieasemalle. Siellä jouduin puheisiin erään korpraalin
ja muutamain sotamiesten kera, jotka olivat majoitetut pieneen
signaalihuoneeseen, ja nämä tarjosivat ystävällisesti minullekin nurkan
komerossaan. Minä viihdyin mainiosti heidän parissaan, ja seuraavina
päivinä liityin manöövereillä siihen joukko-osastoon, johon he
kuuluivat.

Oli oikein hauska nähdä, kuinka tunnollisesti nuo miehet suorittivat
tehtävänsä. Jok'ainoa tunti yön aikaan korpraali tarkasti
ulkovartionsa; patrulleja lähetettiin, raportteja tuotiin, käskyjä
toimitettiin, ja kaikki kävi kuin rasvattu, vaikkei ainoatakaan
upseeria ollut lähimailla.

Seuraavana kahtena päivänä minulla oli yllinkyllin tilaisuutta nähdä
näitä joukkoja marssimassa. Sitä tehtiin aamusta iltaan. Pysymällä
noiden epälukuisten miesjoukkojen takana voi helposti nähdä,
mikä suunnaton määrä vitkastelijoita ja varsinkin arkajalkaisia
miehiä seuraa marssivan armeijan vanavedessä. Täällä varsinkin
olivat asiat niin hullusti, että »kaatuneet» täytyi korjata kuin
ruislyhteet vaunuihin ja kuljettaa ne takaisin asemalle, mistä joka
ilta ylimääräinen juna vei kipeäjalkaisia sotilaita asianomaisiin
varusasemiinsa.

Jotkut harvat, jotka säästyivät sairasjunista, korjattiin
kenttäsairaaloihin; ja kun ainoastaan nämä merkittiin niihin
sairaslistoihin, joita vieraat sotilasasiamiehet saivat
nähdäkseen, niin käsittää helposti, kuinka nämä saivat joukkojen
marssikelpoisuudesta paremman käsityksen kuin mitä ne todellisuudessa
ansaitsivat.

Minä puolestani ymmärsin selvästi, etteivät montenegrolaiset olleet
suotta sylkäisseet, ja ettei bosnialaisten jalkapohjat olleet sen
vahvemmat kuin muidenkaan Itävallan armeijaan kuuluvien kansanrotujen.




MUUAN TÄRKEÄ TEHTÄVÄ


Mannermaalla oltiin tehty keksintö, jolla piti voida valaista
taistelukenttä öiseen aikaan. Se oli jonkinlainen kemiallinen seos,
joka sytytettynä levittäisi erittäin väkevätä valoa ja kykenisi
valaisemaan sangen laajan alueen. Sillä piti olla sama valovoima kuin
sähköheijastajalla, ja samalla otti se niin vähän tilaa, että sitä voi
kantaa taskussa. Itsestään selvää oli, että tuon aineen kemiallinen
kokoonpano säilytettiin mitä tarkimmin valtiosalaisuutena.

Edelleen kokeiltiin samassa maassa uudella tiedusteluilmapallolla,
jonka piti olla varustetun aivan uutukaisilla laitteilla; ja
kerrottiin, että siellä oli keksitty uusi menetelmä ratsuväen
uittamiseksi kokonaisin divisioonin jokien poikki.

Mahdollista on, että tällaisia huhuja levitettiin tahallaan
kohottaakseen asianomaisen armeijan taistelukuntoisuuden mainetta.
Valtiollinen tilanne oli silloin jännitetty, ja moisia kerskailevia
pelotteluja on ennenkin käytetty kilpailevain maiden mielialan
masentamiseksi. Olipa asianlaita silloin ollut miten hyvänsä, minä sain
toimekseni ottaa lähemmin selvää noiden huhujen todenperäisyydestä.




SELKKAUS POLIISIN KANSSA


Siinä maassa oli muuten minunlaiseni ammattilaisen sangen hankala
toimia. Ennakolta tiesi, että poliisi valvoi mitä tarkimmalla huolella
kaikenlaisia vakoojia; ja ensi silmäyksellä näytti siltä, että olisi
täysi työ pitää huolta omasta turvallisuudestaan — puhumattakaan
haluttujen tietojen hankkimisesta. Mutta todellisuudessa tuo samainen
ankara poliisivalvonta ehkä juuri osaltaan vaikuttikin, että voi
verrattain vapaasti liikuskella missä tahtoi. Kaikkialla tunsi
kyllä valppaiden silmien seuraavan itseään, mutta kun kävi rohkeasti
tietänsä eteenpäin, ei poliisi saanut epäluulon aihetta.

Tässä tilaisuudessa minulla oli veljeni mukanani ja se seikka,
että meitä oli kaksi, varmastikin osaltaan sai aikaan, ettei meitä
seurattu niin kovin tarkoin ja että meitä pidettiin vain tavallisina
matkailijoina. Vakoojathan yleensä liikkuvat yksin.

Maahantulomme ei muuten ollut vallan onnistunut, sillä jo junassa
jouduimme sanasotaan konduktöörin kanssa, joka tahtoi erään
vaununakkunan sulettavaksi, kun me halusimme pitää sitä auki. Edelleen
istui samassa vaunussa muuan korkea-arvoinen herrasmies, josta aivan
ajatuksissani tulin piirtäneeksi kuvan muistikirjaani. Juuri kun
olin saanut sen valmiiksi, ojentautui olkani yli käsi, joka sieppasi
irtolehden sormieni välistä. Se oli konduktööri.

Rautatievirkailijalla tuntuu siinä maassa olevan jokseenkin yhtä suuri
arvovalta kuin armeijan everstillä. Ainakaan ei hänen kanssaan käy
leikkiä laskeminen. Asemalle tultuamme odotti meitä asemasillalla oikea
santarmeista kokoonpantu kunniavahti, joka pitemmittä selittelyittä
marssitti meidät poliisikonttoriin tekemään tiliä siitä, kuinka olimme
rohjenneet piirustaa irvikuvia maan mainioimmista arvohenkilöistä ja
avata akkunoita, jotka »reklementti» määräsi sulettaviksi.

Poliisikomisarjus oikein puuskutti raivoa; ilmeisesti hänellä oli jo
meitä odottava rangaistus valmiiksi mietittynä, ennenkun ylipäänsä
tiesi edes mistä oli kysymyskään.

Me emme salanneetkaan keitä olimme ja annoimme hänelle nimikorttimme.
Nähdessään että veljeni oli kaartin upseeri, kysyi hän: »Saanko
kysyä, oletteko kuningatar Viktorian kaartissa?» Kuultuaan että
niin oli tosiaan laita, muutti hän kerrassaan käytöksensä, hypähti
pystyyn tuoliltaan ja kysyi, emmekö tahtoneet istua, ja selitti koko
jutun olevan vain ikävää väärinkäsitystä. — Siinä maassa lienevät
kaartilaiset jotakin erikoista.




ILMAPALLO


Kohta tulomme jälkeen saimme kuulla, että manöövereitä paraikaa
pidettiin moniaan mailin päässä pääkaupungista. Me lähdimme tietysti
heti sinne ja majoituimme erääseen rautatieaseman luona olevaan
ravintolaan manööverialueen liepeellä.

Useamman päivän mittaan me tallustimme mailittain marssivien
joukko-osastojen kintereillä; ja vihdoinkin saimme eräänä päivänä
nähdä kiintopallon kohoavan ylös pilvien tasalle. [Kiintopallo, _ballon
captif_, on köysillä kiinnitetty maahan. Siitä tehdään huomioita
vihollisjoukkojen liikkeistä. Suom. huom.]

Me panimme jalat allemme ja saavuimme sen kiinnityskohtaan juuri kun se
oli kiskottu alas ja ankkuroitu, jolloin kaikki väki lähti läheiseen
leiriin syömään. Ei ainuttakaan miestä jäänyt palloa vahtimaan, ja me
puolestamme emme aikailleet kivutaksemme sen koriin ja tutkiaksemme,
mitä merkillisiä laitteita siellä oli. Ennenkun pallon miehistö palasi,
olimme jo tiposen tiessämme.




ME TUNKEUDUMME LINNOITUKSEEN


Seuraava päämäärämme oli päästä näkemään noita kuuluisia valopommeja.
Eräänä kauniina päivänä saimmekin tietää, että edellisenä iltana
oli sellaisia ammuttu eräästä lähettyvillä olevasta suuresta
linnoituksesta. Me siis sinne tarkastelemaan ensin ympäristöä.

Jo jokseenkin pitkän matkan päässä linnoituksesta nousi vastaamme
aitaus, jonka kyljessä vieriviereen naulatut kuulutukset kielsivät
ketään lähenemästä linnoitusta sen pitemmälle. Mieleemme juolahti, että
kunhan vain pääsisimme tuon aitauksen taa, ei siellä kukaan enää meitä
häiritsisi; jok'ikinen vastaantulija luulisi meidän liikkuvan korkeiden
viranomaisten luvalla.

Me uskalsimme yrittää, ja juonemme onnistui mainiosti. Me kuljimme
kenenkään häiritsemättä leirien halki ja vahtien ohi. Kukaan
ei kiinnittänyt meihin huomiota, ja me voimme tunkeutua itse
linnoitukseenkin ja maleksia siellä ympärinsä, aivan kuin olisimme
olleet isäntiä talossa.

Tällöin tulee kysymykseen aivan erikoinen esiytymistaito — pitää
osata näyttää siltä, kuin olisi aivan kotiutunut vieraassa maassa.
Ensiksikään ei saa näyttää lainkaan muukalaiselta, ja se käy hyvin
päinsä, kun käyttää itse paikalla ostettua päähinettä, kaulahuivia
ja kenkiä. — Sitten pitää vakoojan tehdä se vaikutus syrjäisiin,
kuin olisi satoja kertoja ennen liikkunut samoilla tienoilla. On
kuljettava, kuin kulkisi tuttua tietä tiettyä määrän paikkaa kohti, ja
olla näköjään lainkaan huomaamatta mitään syrjäseikkoja. Jos vastaan
sattuu henkilö, jota kaikki toiset tervehtivät, on tälle nostettava
hattua; ja jos tahtoo tarkastaa lähemmin jotain seikkaa, on otettava
vaikka sanomalehti taskusta johon on syventyvinään, tahi ei tarkasta
katsottavaansa suoraan edestäpäin, vaan sen peilikuvasta jostakin
akkunaruudusta j.n.e.

Kierreltyämme jonkun aikaa linnoituksessa lähdimme jälleen ulos — mikä
oli paljon vaikeampaa — ja odottelimme aitauksen ulkopuolella hämärän
tuloa.




VALOPOMMIT


Tällä kertaa oli tarkotuksenamme päästä uudelleen sisään kenenkään
sitä huomaamatta. Se ei käynyt niinkään helposti päinsä. Linnoitus oli
kauttaaltaan vahtiketjujen ympäröimä; ja kun odotettiin maanööverien
vihollispuolueen yöllistä hyökkäystä, niin varmaa oli, että vahtien
huomaavaisuus oli äärimmilleen jännitetty.

Kaikesta tästä huolimatta meidän kuitenkin onnistui hiipiä kahden
vahtisotamiehen lomitse näiden näkemättä ja päästä linnoitukseen, juuri
kun siellä ryhdyttiin valopommikokeisiin.

Linnoituksessa oli kaikkien huomio niin kiintynyt noihin jännittäviin
kokeisiin, ettei kukaan joutanut tarkkaamaan meitä. Me olimme paikalla
ja näimme — kenenkään meitä keksimättä — kaikki valmistukset ja pommien
ammunnan; ja nähtyämme mielestämme kylliksi näpistimme pari pommia
taskuumme ja hiivimme tiehemme.

Heti turvallisen matkan päähän tultuamme jätimme pommit luotettavan
asiamiehen huostaan, joka kohta piti huolta niiden Englantiin
lähettämisestä.




RATSUVÄEN UINTI


Nyt meidän oli enää saatava vain nähdä ratsuväen uintikokeet.

Eräänä päivänä kuulimme vieraille sotilasasiamiehille ilmotetun, että
muuan ratsuväkiprikaati huomenissa klo 10 aikaan a.p. tulisi uimaan
joen poikki lähemmin mainitulla kohdalla. Erityinen sotilasjuna veisi
asiamiehet paikalle.

Me tietysti pidimme huolta että mekin olimme siellä. Kaikeksi onneksi
tulimme puolta tuntia aikaisemmin. Heti rannalle tultuamme me näet
näimme prikaatin pääosan kulkevan joen poikki eräästä kahlaamosta, joka
tosin oli jotenkin syvä, mutta ei kumminkaan missään niin syvä, että
hevosten olisi tarvinnut ruveta uimasille.

Prikaatin loppuosa — johon oli koottu kaikki todella uimataitoiset
miehet ja hevoset — pidätettiin vastakkaisella rannalla. Kun
sotilasasiamiehet kohta sen jälkeen saapuivat paikalle, näkivät he
prikaatin pääosan vettä pärskyttelevine hevosineen jo ennättäneen
toiselle rannalle ja loppupään paraikaa uivan yli.

He eivät voineet luullakaan muuta, kuin että koko prikaati oli todella
uinut joen poikki.




MINUT VANGITAAN VAKOOJANA


Tähänastinen hyvä onnemme sai meidät uudistamaan yrityksiämme,
ja useamman yön mittaan hiivimme linnoitukseen ja vaarinotimme
sähköheijastajain käyttöä, tähtipommien ja kaikenlaisten muiden
rakettien lennättämistä.

Jo ensi yrityksellämme olimme tosin jo saaneet selville sen mitä
pitikin; mutta kuultuamme että keisari saapuisi linnoitukseen ja että
sen johdosta varmastikin poltettaisiin komea ilotulitus, en voinut
vastustaa kiusausta tunkeutua vielä viimeisen kerran linnoitukseen.

Läksin ulos hyvissä ajoin ollakseni paikalla jo ennen keisarin tuloa.
Veljeni jäi ulkopuolelle vaarinottamaan valosignaaleja hyökkääjäin
taholta. Linnoituksen sisään tultuani näin sinne kokoutuneen joukottain
upseereja; ja päähäni pälkähti, että tässä tilaisuudessa oli
varmastikin niin paljon poliisimiehiä läsnä, ettei linnoitus enää ollut
minulle turvallinen paikka. Päätin sen vuoksi palata ulkopuolelle.

Astellessani takaisin tietä pitkin näin keisarillisen vaunujonon
jo tulevan vastaani. Ensi vaunujen sivuuttaessa minut olin siksi
ajattelematon, että käänsin pääni syrjään välttääkseni tulemasta
tunnetuksi. Sen varomattomammin en moisessa tilaisuudessa olisi voinut
tehdäkään. Vaunuissa istui muutamia keisarin esikuntaan kuuluvia
upseereita, jotka tämän kautta tulivat heti huomanneeksi minut. Heti
paikalla he pysähdyttivät vaunut, karkasivat kimppuuni, raastoivat
minut sanaakaan sanomatta mukaansa ja ajoivat täyttä karkua takaisin
linnoitukseen, Matkalla he kysyivät minulta, kuka olin ja mitä
siellä toimitin, ja linnaan saavuttuamme jättivät he minut varusväen
päällystön huostaan.

Minä en voinut selittää muuta kuin että olin englantilainen, että olin
ollut katselemassa manööverejä ja nyt olin paluumatkalla asemalle. (Se
oli 2—5 mailin päässä.) Tuo kaikki kuulosti hyvin luonnolliselta, mutta
selvää oli, etteivät ne selitykset heille riittäneet. Minut istutettiin
uudestaan vaunuihin, sain upseerin vartijakseni ja sitten lähdettiin
ajamaan asemalle, kuljetettavaksi pääkaupungin poliisin haltuun.

Tämä oli muuten kaikkein ensimmäisiä yrityksiäni vakoojana, ja minä
olin kyllin typerä tehdäkseni moniaita kirjallisia muistiinpanoja.
Vaikkeivät toiset olisi niistä edes selvääkään saaneet, voitiin niitä
ehkä käyttää todistuskappaleina minua vastaan. Varmuuden vuoksi revin
ne vaunumatkallamme huomaamatta pieniksi palasiksi, ja joka kerta kun
vartijani silmäsi ulos akkunasta, päästin muutamia niistä lentämään
ulos vastapäisestä akkunasta.

Kun asemalle tultuamme kävi selville, että saisimme odotella kotvan
aikaa junan lähtöä, sain luvan lähteä poliisikonstaapelin kanssa
asuntooni noutamaan matkakapineeni.

Samalla kun hääräilin maksun suorittamista isännälle, sain salaa
kirjoitetuksi paperipalaselle pari varottavaa sanaa veljelleni.
Paperikaistaleen kiersin kynttilän ympäri ja asetin sen niin, ettei hän
kotia tultuaan voinut olla sitä huomaamatta.

Asemalle tultuani otti minut huostaansa muuan husaariupseeri, jonka
piti viedä minua edelleen. Hän oli hyvin kohtelias ja vieraanvarainen
ja tahtoi väkisin ostaa minulle kuusi pulloa olutta. Hänen mielestään
ei vähempi toki riittänyt, koska olin englantilainen. Kiitin luojaani,
että hän itse auttoi minua niiden tyhjentämisessä.

Meidän päästyä viimein pääkaupunkiin majoitettiin minut erääseen
hotelliin. Minulta otettiin pois passini, ja minun käskettiin
toistaiseksi pysymään hotellissa. Sain kyllä vapaasti kuljeskella
kaupungilla, mutten saanut luvatta poistua sieltä. Kohtapa keksinkin,
että minulla aina oli urkkija kintereilläni minne vain menin.

Muutaman päivän kuluttua muuan hotellin tarjoilijoista esitti itsensä
minulle, sanoen olevansa erään toisen vieraan vallan vakooja. Hän oli
niin mainiosti perillä kaikista valtiollisista ja sotilaallisista
asioista, että päätin hänen varmasti olevan esikuntaupseerin. Siitä
alkaen minulla oli hänestä kaikkea mahdollista apua.

Hän ilmaisi minulle, ketkä hotellin muista palvelijoista olivat
urkkijoita, ja kertoi näiden saaneen toimeksi vain pitää silmällä
toimiani ja menojani sekä paikalla ilmottaa niistä puhelimella
poliisille. Uusi ystäväni neuvoi minua sen vuoksi aina ulosmennessäni
ilmottamaan portinvartijalle minne menin, niin että urkkijat kuulivat
sen; silloin ne soittaisivat siitä poliisiasemalle ja huolehtisivat,
että aseman omat urkkijat seuraisivat minua ulkona ollessani.




PAKO


Pian sen jälkeen palasi veljeni manööverialueelta ja liittyi pariini.
Mutta siitä seurasi, että hänkin joutui epäluulon ja silmälläpidon
alaiseksi; ja me molemmat voimme katsoa todellisuudessa olevamme
vankeja. Asia rupesi tuntumaan niin arveluttavalta, että monias
päivä myöhemmin varhaisena aamuhetkenä saapui luoksemme muuan
vaikutusvaltainen ystävä, jolla oli tuttavia poliisipäällystön joukossa
ja joka neuvoi meitä kiireimmän kautta karkaamaan maasta, niin kauvan
kuin se vielä oli mahdollista; hän tahtoi itse auttaa meitä tielle.

Hänen mielestään oli paras keino yrittää päästä johonkin
satamakaupunkiin ja siellä piiloutua englantilaiseen laivaan muka sen
matruuseina. Meidän onnistuikin saada käsiimme eräs laivankapteeni,
joka lupasi ottaa meidät alukseensa sillä edellytyksellä, että omin
neuvoin kykenimme saapumaan siihen.

Kun kaikki oli valmiina pakoa varten, annoimme ystävämme
vakooja-tarjoilijan ilmottaa eräälle hotellin palvelijalle, että
me muka ikävystyneinä alituiseen vahdinpitoon aijoimme ilman muita
mutkia nousta iltajunaan ja puikkia tiehemme rajan yli. Kello 10 piti
ajurivaunujen tulla noutamaan meitä ja tavaroitamme asemalle; ja jos
kenkään siitä rohkenisi mukista, niin myllertäisimme me taivaan ja maan
ja Englannin lähetystön turvaksemme. Jos he luulivat voivansa käsitellä
vapaita englantilaisia hunsvotin tavoin, niin... j.n.e.

Urkkijat soittivat luonnollisesti puhelimella rautatieaseman
poliisikonttoriin, jotta meidät vangittaisiin samassa tuokiossa kuin
yritimme nousta junaan.

Ajuri tulikin, ja me lähdimme täryyttämään suorinta tietä asemalle;
mutta niin pian kuin olimme tulleet hotellin näkyvistä, pysäytimme
ajurin ja käskimme hänen kääntämään eräälle toiselle asemalle. Sinne
saapuaksemme piti meidän mennä lautalla erään virranhaaran yli.

Jännittävät silmänräpäykset olivat käsissä. Olikohan pakomme keksitty?
Kaivattiinkohan meitä asemalla? Oltiinkohan jo jälillämme?

Nämä kysymykset saisivat itsestään ratkaisunsa sitä mukaa kuin matkamme
edistyi; ja lopullinen ratkaisu tulisi olemaan meille kohtalokas.
Kaikki riippui sattumasta — joko riemullinen kotiinpaluu tahi
viisivuotitinen linnavankeus — niin että meillä oli hyvä syy tuskailla.
Ja kumminkin luulen, etteivät seuraukset silloin meitä niinkään
huolettaneet — kaikki ajatuksemme pyörivät vain sen seikan ympärillä,
ennättäisimmekö karkuun.

Pääsimme kaikella kunnialla lauttauspaikalle asti ja maksoimme
ajurimme. Heti hänen poistuttuaan astuimme rantaa pitkin alaspäin ja
tapasimmekin sovitulla kohdalla veneen, joka odotteli viedäkseen meidät
laivaan. Tämä vuorostaan vartoi ankkurissa keskellä virtaa, valmiina
lähtemään täydellä höyryllä siinä silmänräpäyksessä kuin me olimme
nousseet kannelle. Kohtapa olimmekin sen kupeella.

Siinä ratkaisevassa tuokiossa oli veljeni kyllin julkea ja uskalias
ruvetakseen riitelemään lautturin kanssa maksusta!

Minä, joka olin ensikertalainen, olin joutua suunniltani ja rukoilin
veljeäni, että hän antaisi miehelle vaikkapa kaksinkertaisen maksun,
kunhan vain pääsimme eroon hänestä. Mutta veljeni säilytti malttinsa ja
tinki edelleen — ja varmaa on, että tämä seikka poisti kaikki epäluulot
lautturilta, jos hänellä sellaisia oli.

Vihdoin viimeinkin me pääsimme laivaan ja olimme turvassa.




LOPPUSANANEN


Edellä kertomistani pikku kokemuksista toivon lukijan saaneen
jonkinlaisen kuvan vakoojan elämästä. Niissä ei itsessään ole
mitään erityisen merkillistä; pikemminkin ovat ne vallan tavallisia
arkipäivätapahtumia.

Mutta sittenkin täytynee myöntää, että tällä elämällä on värikkäisyyttä
— että siinä on paljon tosi urheilua. Kun samalla ottaa lukuun,
että vakooja voi olla maallensa suureksi hyödyksi, niin voi myöskin
ymmärtää, että on miehiä, jotka eivät tiedäkään mitään parempaa kuin
tämä elämä. Ja vakoojaa, joka kaatuu keskelle työtänsä, saanee pitää
vallan yhtä kelpo isänmaanpoikana kuin sotilasta, joka ase kädessä
kaatuu maansa puolesta.

[Englantilaisten urheilu-käsite on muuten paljon laajempi kuin mitä
sillä esim. meillä ymmärretään. Siihen kuuluu kaikkinainen yhdellä
haavaa hengen ja ruumiin pirteyttä ja karaisua tarkettava toiminta eikä
pelkkä kaavamainen lihastenharjottelu. Siltä kannalta katsoen heidän
ylemmät yhteiskuntaluokkansa ovatkin maailman ensimmäisiä urheilijoita
— joskaan monet eivät paljon muuta elämässä toimitakaan. Suom. huom.]








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOKEMUKSENI VAKOOJANA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.