Kaunis sepänemäntä : Y. m. kertomuksia

By Géza Gárdonyi

The Project Gutenberg eBook of Kaunis sepänemäntä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kaunis sepänemäntä
        Y. m. kertomuksia

Author: Géza Gárdonyi

Translator: Matti Kivekäs


        
Release date: May 3, 2026 [eBook #78591]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78591

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUNIS SEPÄNEMÄNTÄ ***




KAUNIS SEPÄNEMÄNTÄ

y.m. kertomuksia


Kirj.

GÉZA GÁRDONYI



Suomentanut

Matti Kivekäs



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1917.




SISÄLLYS:

Kaunis sepänemäntä.
Isä ei iloitse. Kohtauksia jokapäiväisen elämän näyttämöltä.
Kaksi leppäkerttua.
Pikku kreivi.
Rautakana.




Kaunis sepänemäntä.


Maisema oli helmikuun luminen, kun me reellä ajoimme borsodilaiseen
kylään. Toverini on siellä maatilanhoitajana. Muutenkin on hän
sikäläisiä.

Lähetessämme kylää — kello taisi silloin olla kolmen tienoissa
iltapäivällä — kompastui toinen hevosista, ja joka askeleella se ontui
lonkastaan.

Ajaja kiroili.

Pysäytimme hevoset. Ontuvan jalan kenkä oli höltynyt.

No, eipä hätää. Täällä on seppä kylän laidassa. Hän kengittää sen
tuokiossa.

Ajaja irroitti kengän, ja hevonen juoksi kevyesti lopun matkaa.

Seppä takoi juuri rattaitten vietereitä lumikatteisen mustan pajan
edustalla. Hän oli harvinaisen komea ja kookas mies. Hän oli oikea
sankari sepokseen nahkaesiliinassaan, hiukan rokonarpinen ja
kovakourainen.

— Kengitetään vain tämä etujalka, — sanoi toverini.

— Ajaja tuo hevosen myöhemmin kokonaan kengitettäväksi.

Sepän ovelta pisti esiin valkohuivinen naisenpää.

Se oli aivan kuin vanhan lampaan pää. Silmäterätkin olivat valkeat
niinkuin lampaalla. Ja hänen huivinsa oli sidottu sillä tavoin niskaan,
että hänen luonnottoman suuret keltaiset korvansa vielä enemmän
rumensivat hänen kasvojaan.

Nähdessään Palin hän hymyili, tuli ulos ja niiasi nöyrästi:

— Hyvää päivää, herra isännöitsijä! Ehkä suvaitsette astua tupaan siksi
kunnes...

Hän piilotti kyynärpäähän asti paljaan käsivartensa esiliinansa alle.
Hänellä mahtoi siinä olla leipää tai jotain muuta sellaista, — ja
lomassa hän heitti minullekin nöyrän silmäyksen:

— Ehkä suvainnette...

Hän saattoi olla hyvinkin siisti ja kelpo vaimo. Mutta milolainen Venus
olisi kääntynyt seinään päin, jos nainen olisi ilmestynyt hänen eteensä!

— Kiitämme, sepän emäntä, — vastasi Pali, — mutta luulenpa, että jo
heti voimme jatkaa matkaamme.

Kengittäessään käänsi seppä hiukan päätään ja sanoi vaimolleen:

— Tuoppas sitten pari tuolia, Katini, niin saavat herrat ainakin
istahtaa.

Uljaan näköinen pieni poika seisoi juhlallisen näköisenä pajan ovella;
hän oli aivan isänsä pienoiskuva. Äitinsä kutsuvasta katseesta hän heti
liikahti ja lähti juosten hakemaan tuolia.

Sitten näyttäytyi ovessa hymyileväsilmäinen tytön typykkä, mutta vain
vilaukselta. Hän taasen oli aivan äitinsä sievennetty jäljennös; tosin
oli hänellä sepän mustat silmät.

Toverini huusi hänelle:

— Tule esiin piilostasi, pikku pupu! Tule esiin! Saat kreutserin!

Pikku jänö tuli aristellen. Hän saattoi olla viisivuotias. Seppä
vilkaisi häntä ohimennen hymyillen.

       *       *       *       *       *

Minä en voinut unohtaa vaimoa, kahta lasta ja sepän hellää äänen
värettä: »Tuohan pari tuolia, Katini.»

— Kuulehan, — sanoin Palille ennen illallista, — mitenkähän se uljas
seppo on voinut ottaa sellaisen lampaankuvaisen vaimon? Eikö hän ole
löytänyt itselleen sopivampaa?

Pali myhähti:

— Tiedätkö, — sanoi hän, — että hän kerran katkaisi jalan eräältä
mieheltä, katkaisi tosiaankin. Hän on siitä hyvästä istunutkin. Se oli
joku aasi täältä kylästä, ja hän oli hiukan juovuksissa silloin. Sekin
oli kysynyt: »Miten sinä seppämestari saatoitkaan naida niin tuiki
ruman naisen?» Hän oli heittänyt miestä raskailla pihdeillä.

Illalliskutsu keskeytti puhelumme. Pöydässä oli lapsiakin. Kaikista
muista asioista juteltiin, mutta sepän emännästä ei, vaikka minulta ei
sepän perhe unohtunut mielestä. Mitenkähän he olivat joutuneet yhteen?
Mennäänköhän maallakin rahan vuoksi naimisiin? Mihinkähän kylän seppä
on rahoja tarvinnut? Muutenkinhan hän vain lakkaamatta takoo aamusta
iltaan. Mitäpä hän rahoilla? Mahdotonta on ajatella, että hän rahan
tähden olisi nainut. Ehkä hän oli ottanut vain kostaakseen jollekulle
toiselle, joka oli kaunis? Lie tyhmä mies, jonka viekas perhe on
saattanut satimeen ja naittanut? Tai on hänen makunsa sellainen?

Lapset vietiin aikaiseen levolle. Sytytimme sikarimme. Pali suositteli
kortteja. Mutta minua korttipeli ellottaa.

— Kuulehan, — sanoin hänelle, — minä yhä vain ajattelen niitä
seppäläisiä. Heidän avioliitossaan lienee jotain mielenkiintoista ja
erikoista?

Pali nauroi minulle.

— Kaikkea vielä! Mitä mielenkiintoista siinä olisi. Silkkaa proosaa se
on alusta loppuun!

— Mutta miksi hän sitten otti niin rutiruman vaimon?

— Hitto tiesi! Nai kun nai. Jos se sinun mieltäsi erikoisesti
kiinnittää, niin voinhan sen kertoakin:

Olin mustalaispojan ikäinen, kun seppä ensi kerran nai.

Hänen ensimmäinen vaimonsa oli kaunis, mustasilmäinen, kalpea nainen.
Niinkuin valkorintainen pääskynen. Sanoivat, että hän sen vuoksi oli
niin valkea, että oli sydänvikainen.

Eräänä kesäisenä päivänä, juuri Pyhän Annan päivänä, hän kuolikin.
Hän kuoli äkkiä, puutarhassa. Oli kuokkinut perunoita tai jotain
senkaltaista, sitten hän oli istuutunut, pää hervahti ja siihen hän
heitti henkensä.

Kaupunkiin on täältä pitkä matka. Ruumisarkut tuodaan tänne
tavallisesti naapurikylästä.

Sinne ajoi meidänkin seppä. Puuseppä oli hänelle jotain sukua. Hän itki
kuomalleen aivan kuin pieni lapsi. Puuseppäkin heltyi kyyneliin.

Sitten nikkari kuivasi kyyneleensä.

»No, älä murehdi», sanoi hän, »minä teen hänelle sellaisen arkun,
etteivät kreivittäretkään lepää paremmassa».

Hän vei sepän lautavajaansa ja näytti hänelle ränstynyttä pianoa.

»Katsohan tuota. Se oli meidän kanttorivainaallamme ennen. Aioin tehdä
siitä lippaita. No siitä...»

Hän hajoitti viipymättä pianon lautaosat, mittaili, sahasi ja höyläili.

Lomassa toi hän viinaa kapakasta, juopottelivat. Silloin tällöin
valahti kyynel sepän poskipäille. Nikkari ja hänen vaimonsa
lohduttelivat häntä minkä vain sydämeltään, sanoiltaan voivat.

Mutta sepän silmistä valuivat loppumattomat rankkasateet:

»Mikä helmi hän olikaan! Miten maukkaan hernerokan hän osasikaan
keittää! Miten olikaan hän minusta huolissaan, kun olin vilustunut!»

Ja ääni vapisevana hän jatkoi:

»Pikku poikani... Pikku Imruskani! Kukapa nyt enää pitää huolta
orpopojastani? Ei ole ainoatakaan naisihmistä, jolle voisin hänet uskoa
luottamuksella. Äitivanhuskin tuli sinne. Mutta hän on 82-vuotias. Aina
istuu. Hänen jalkansa ovat niin herpaantuneet.»

Nikkarin vaimo ehdottaa, että hän ottaisi lapsen hoitoonsa edes siksi
asti, kunnes seppä saa uuden emännän taloonsa.

Uuden emännän? Seppä ei sellaisesta tahdo kuulla puhuttavankaan. Mutta
ei hän voi poikaansakaan antaa sinne. Onhan hän ainoa poika. Ei hän
henno hänestä eritä.

Vihdoin, kauan neuvoteltuaan, hoksaa nikkarin vaimo, että Kati Székely
olisi paras, jos hän vain lähtisi. Kati on keski-ikäinen orpotyttö.
Hänkin viime viikolla hautasi äitinsä. Isä oli puutarhuri, ja hänhän
olisi kylläkin arvokas mestarin taloon. Hän on puhdas, ahkera, ja
kunniallinen olento. Osaa keittääkin mainiosti, varsinkin hernerokkaa
ja pannukakkua. Hänelle voisi kyllä uskoa talonsa ja lapsensa.

Iltapäivällä oli arkku jo valmiina. Se oli kiilloitettu, vaskisilainen,
komea ruumisarkku. Katikin ilmestyi. Palkkaa hän ei pyydä, kunhan häntä
vain ei kohdella palvelijana, sillä hän ei ole vielä koskaan palvellut.
Ei hän ollut aikonutkaan. Mutta koska sanoivat, että seppä oli hyvä
mies...

Seppä ojensi hänelle kätensä:

»Pidän sinua sisarenani. Kun vain pidät huolen pojastani, ettei hän
tuntisi itseään kovin orvoksi!»

       *       *       *       *       *

Hautajaisten jälkeen takoi seppä jälleen surullisena kuumia rautojaan.
Hänen silmänsä olivat punaiset, kasvonsa kalpeat, hiuksensa sukimatta.

Ei hän olisi työskennellyt sinä päivänä, mutta vaunuista oli särkynyt
jokin siderauta — isäni oli sen lähettänyt. Muitakin kiireellisiä
töitä oli kertynyt hautajaispäivänä. Elonkorjuun aikana ei voi töitä
laiminlyödä. Sepänkin täytyi ripustaa surupukunsa naulaan ja pukeutua
nokiseen nahkaesiliinaansa.

Hänpä siis työskentelee. Lyöjänä on hänellä Feri-poika.

Ihmiset tulevat oikealta ja vasemmalta. Sanovat lohduttavan sanan,
toisenkin. Juovat pari luumuviinaryyppyä peijaisten rääpiäisinä.

Seppäkin juo heidän kanssaan; välistä hän juo sivu puolen yön.
Jokaisesta lohdutuksen sanasta vierähtävät hänen kyyneleensä. Hän
huokailee raskaasti:

»Hyvä Jumala, kunpa vain ei olisi sitä pojannaperoa...!»

Hiljaisuudessa saattoi tuntea hänen mustan ajatuksensa. Köntös-vanhus
sanoo hänelle ankarasti:

»Ei ihminen ole hanhi! Joka on voimakas, älköön olko voimakas
ainoastaan ulkoa, vaan sisältäkin.»

Seppä takoo kuumia rautojaan.

Pajan edusta on kylän kasino. Elonkorjuunkin aikana siellä istuu yksi
tai pari työtöntä miestä. Kivellä, pyörillä, rautakasoilla, missä vain
kukin istuimensa löytää.

Lupa-aikoina minäkin usein kävin siellä kuuntelemassa heidän juttujaan.

Sillä tulevat ja menevät vankkurit, vaunut ja hevosmiehet käyvät siellä
kengittämässä ja raudoittamassa ja kertovat uutisia. Kuka missäkin
kulki ja mitäkin kuuli. Syyspuolella sieltä sai tietoonsa viljan hinnat
tarkkoina pörssinoteerauksina. Kävi siellä joutohetkinään ontuva
suutarikin, kylän humoristi.

Kyläläiset nimittivät häntä vain Dolfiksi, vaikka hän ei ollut Dolfi
eikä juutalainenkaan. Hänen tukkansa oli kihara, ja jokaista hän ivaili.

Sinäkin päivänä hän iltapuolella tuli linkaten talostaan. (Hän asui
silloin kylän toisessa laidassa, kaislakattoisessa hökkelissä,
viidensadan askeleen päässä pajasta.)

Hän hoippui meitä kohden, päässään leveälierinen, vanha olkihattu.

Muulloin me aina odotimme häntä hymyillen. Joku aina vingahtikin
hilpeästi. Mutta nyt...

Dolfikin oli allapäin. Hän ei kepsuttele yhtä nopeasti kuin
tavallisesti sisäänpäin vääntynyttä jalkaansa, vaan tulee hitaasti.
Hänellä on yllään edestä tahrainen ja muualta juurenruskea kesätakki ja
iankaikkisesti kestävät riippulahkeiset kesähousut. Hänen ajatuksensa
ovat pysähtyneet vakavina vaaleanpunaiselle otsalle.

Ei häntä ole vastaanottamassa hymy eikä leikkisä sana. Ei hänkään
osoita ilon merkkiä. Hän sanoo hyvänpäivänsäkin hiljaisena, tullessaan
luoksemme.

Seppä kiinnittää juuri uusia vietereitä kieseihin. Hän ojentaa
sanattomana kätensä tulijalle.

»Ystäväni...» sanoo suutari matalalla, väräjävällä äänellä, »vielä
tulee onnellisempiakin päiviä».

Hän ei ollut hautajaisissa eikä peijaisissa. Hän oli aikoinaan laskenut
niin paljon leikkiä kuolemasta ja kuolinlauluista, — hän tunsi itsensä
arvottomaksi surevaan seuraan.

Hän istuutui pajan räystään varjoon kiesien nahkapäällyksiselle
istuimelle, joka oli siihen nostettu syrjään, ja veti taskustaan
ihvisen äkkiväärän.

Hänen kasvonsa olivat oudon näköiset sen vuoksi, että ne olivat niin
vakavat. En koskaan ennen ollut nähnyt niitä muunlaisina kuin silmät
sirrillään, kettumaisesti hymyilevinä tai pyörein silmin nauravina.
Tänään olisi luullut, että hän oli vaihtanut kasvojaan toisen kanssa.
Ne olivat rumenneet ja käyneet pitkänomaisiksi. Hänen ulkoneva
nenänsäkin oli ikäänkuin liukunut alemmaksi. Hän oli tyhmän ja vanhan
näköinen.

Mutta he olivat hyviä ystäviä, seppä ja hän. Varsinkin kesällä, kun ei
kukaan teetä kenkiä eikä paikkuuta vanhoja, saattoi Dolfin takaraivolle
kallistuneen vanhan olkihatun nähdä kaiken päivää sepän pajan
edustalla. Sunnuntaina kävi seppä vastavierailulla. He ryyppäsivät,
pelasivat korttia ja haukkuivat pääministeriä.

»Pronty!» huudahti suutari.

En tänäänkään vielä tiedä mitä tämä sana merkitsee. Siinä on
halveksuntaa ja paheksumista samalla. Sen sanansa hän huudahti silloin,
kun hän tunsi olevansa isänmaan nimessä loukattu, ja iski kämmenensä
navakasti pöytään.

Mutta sellaista tapahtui ani harvoin. Se tapahtui vain silloin, kun
he olivat kolmatta litraa tyhjentämässä. Ja niin paljon he joivat
ainoastaan silloin, kun sepän veli tuli naapurikylästä viettämään
kaksinkertaista pyhää. Sepän veli oli ajuri. Hän oli laiha,
vatsatautinen mies. Hänellä oli silmälasit, ja sunnuntaisin hän luki
jotain isänmaallista lehteä.

No ajurihan heille kertoi, että ministerit olivat jouduttaneet
valtakunnan itävaltalaisten käsiin; että sotajoukot eivät palvelleet
maata, vaan keisaria; että keisari ei vähääkään ajattele magyarien
parasta; että ennen pitkää joudutaan sotaan; että magyarit suurin
joukoin muuttavat Amerikkaan ja että pian joudumme siihen, että kotiin
jää ainoastaan meidän kylämme ja pääministeri.

Dolfi-suutari pieksi sellaista puhetta kuullessaan usein pöytää ja
huusi prontyaan. Seppä vain murahteli hampaittensa takaa:

»Helkkarissa, olisipa minulla vaan pihtieni välissä sellainen
ministeri! Paiskaisinpa hänet alasimelle ja iskisin moukarilla, niin
ohueksi kuin hyvin paistettu räikönen!»

Ajuri ajoi sitten matkoihinsa, ja kahteen pekkaan he pohtivat
kuulemiaan viikkokausia.

Mutta eipä pajan edustalla paljonkaan voinut politikoida. Sepällä
oli monet rautansa tulessa, eikä hän ehtinyt istuskella välillä.
Muutenkin syventyivät Dolfin ajatukset politiikkaan ainoastaan
viinilasin ääressä. Pajan edustalla vain nalkuteltiin ja lasketeltiin
loppumattomia kokkapuheita.

Alkuaikoina he eivät olleet niinkään hyviä ystäviä. Dolfin tullessa
kylään eivät he juuri sietäneet toisiaan. Seppä pilkkasi suutaria
_nauravaksi kanaksi_ ja suutari seppää _tanssivaksi lampaaksi_. Eivät
he edes puhuneet keskenään. Seppä ei silti vihannut suutaria, hän vain
halveksui häntä niinkuin Herkules voimatonta miestä.

Mutta suutari vihasi seppää. Aina kun hän ontuen kulki pajan ohi,
pyyhki hän huomiotaherättävästi nenäänsä punaisella nenäliinallaan ja
pudisteli sitä, aivan kuin se olisi ollut pölyinen.

Mutta kerran oli sepän nopeasti hankittava itselleen uudet saappaat.
Hän oli saanut kutsun hääpojaksi suuriin häihin, eikä hänellä ollut
aikaa käydä kaupungista asti hakemassa uusia saappaita. Hänen täytyi
vain yksinkertaisesti ja nöyrästi taivuttaa päänsä astuessaan Dolfin
työpajaan.

»En tingi, kunhan vain saan oikein sirot! Ja valmistukoot ne
keskiviikoksi», sanoi hän arvokkaasti.

Ja Dolfi-suutari neuloi hänelle sellaiset saappaat, ettei ollut sitä
tshekkiläistä hanuria, jonka nahka olisi säännöllisemmin painunut
kiinni, eikä niin voitelemattomia rattaita, - että ne olisivat paremmin
narisseet. Hän kirjaili ne vielä kiiltonahalla ja naulasi korkoihin
vaskinauloilla sepän nimen alkukirjaimet. Tanssijoille ovat sellaiset
erikoisen mieluisia. No, seppä mieltyi silloin suutariin niin, että
häissä joi hänen kanssaan veljenmaljan.

Siitä pitäen ilmestyi suutari pajan edustalle tavan takaa. Ja kevään
tultua hän muutti kylän yläliepeeltä sen alalaitaan, asuakseen
lähempänä seppää.

Sanoin, että hän sinäkin päivänä tuli sinne. Pajan edustalla puheli
jo viisi tai kuusi miestä. He puhelivat jostain kahakasta, joka
edellisenä pyhänä oli sattunut lähellä vainioita. Dolfi kuunteli heitä
äänettömänä, laski käppyrälierisen olkihattunsa maahan ja kuivasi hikeä
otsaltaan.

Silloin huomasin, että hänen takkinsa napit olivat kaikki erilaisia.
Alimmainen oli sotamiehen univormuun kuuluva vaskinappi, ja ylimmäinen
oli sellainen posliininappi, jollaisia papit käyttävät. Nuori mies
on köyhä mies. Entä kylän mestarimieskin? Sittenkin... hän ei ollut
sellainen köyhä, jota me muut sanomme köyhäksi, vaan sellainen, joka
itsekin tuntee olevansa köyhä.

No, siinä huoahtaa suutari äänetönnä.

Samassa palasi puutarhasta tyttö, jonka seppä oli tuonut mukanaan.
Hänellä oli tohvelit jalassaan, ja hänen hailakankeltainen hameensa
laahasi maata. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä. Silmät veristivät.
Huomasi että hän oli viettänyt unettoman yön. Varmaankin lapsen tähden.

Hänellä oli korissaan pieniä kurkkuja. Käsivarrella kenotti sepän
vuodenvanha orpolapsi. Pieni mustasilmäinen lapsi nukkui hänen
olkapäätään vasten.

Suutari mulkoili häntä.

Tyttö palasi hetken kuluttua ja pysähtyi sepän eteen silmät pelokkaina
niinkuin naudalla.

»_Tsaako_ vielä tuoda luumuviinaa?» kysyi hän vastahakoisesti ja
sammaltaen.

»Ei tarvitse enää, Kati», vastasi seppä, »mutta täytä ruukku vedellä».

Tyttö tassutteli tohveleissaan takaisin keittiöön.

Me olimme jo _tsaako_-sanan kuullessamme naurutuulella. Dolfinkin
kasvoille ilmestyivät harakanvarpaat. Vielä hetken hän pidätti itseään,
mutta sitten hän jo purskahti:

»Mistä sinä Pali olet poiminut tuon ihanan kielon?»

Olimme kaikki aivan tukehtua nauruumme. Oppipoika painoi kätensä
suutaan vasten ja koetti hillitä pursuvaa iloaan.

Seppä katseli meitä kummastellen. Tyttö tuli jälleen takaisin, tuoden
täyttämänsä ruukun.

Seppä käänsi silmänsä tyttöön. Totisesti, silloin hän vasta ensi kerran
näki hänet. Sillä puusepän luona olivat suru ja viina pimittäneet
hänen silmänsä. Ei hän huolinut silloin ulkomuodosta, kunhan
vain sai luotettavan. Parilla sanalla oli kaupat tehty, ja illan
tullen, hän istutti tytön rattaille viereensä. Seuraavana päivänä,
hautajaispäivänä, ei hän nähnyt taivasta eikä maata, sillä koko maailma
pyöri hänen silmissään.

Vasta suutarin sanoista hän huomasi ensi kerran katsella. Varmaan hän
itsekin hymähti. Hän pudisti päätään:

»Jumalallinen!»

»Tosiaankin aivan ihmeellinen helmi!» jatkoi suutari tytön poistuttua.
»Lähetämme hänet Budapestiin kauneuskilpailuun!»

Sitä me nauroimme vieläkin enemmän. Seppäkin hymähti. Oppipoika heitti
moukarinsa ja vääntelehti naurusta.

»Älä pilkkaa», sanoi sitten seppä käyden vakavaksi. »Tullessamme tänne
pyrki pikku poikani heti hänen syliinsä. Vähät minä siitä välitän,
minkälainen hänen naamansa on. Pian siihen tottuu.»

No siitä pitäin riitti ilon aihetta pajan edustalla.

Dolfi-suutari sinkautteli joka päivä yhä uusia sanasutkauksia räystään
alla.

»Laupeudensisaret ovat päättäneet maalauttaa Katin kuvan
alttaritaulukseen.»

Tai:

»En saanut nukutuksi koko yönä. Näin sellaista unta, että minun piti
mennä Katin kanssa naimisiin.»

Seppäkin mieltyi leikinlaskuun. Mielellään hän jatkoi pilaa:

»Taisit turhaan uneksia: Feri jo katselee häntä sillä silmällä.»

»Ennen karkaisin koko maailmasta», huusi oppipoika.

Ja me nauroimme kaikki näille tyhmille puheille.

Kerran kääntyi tyttö juuri silloin ovesta, kun me nauraa röhötimme.
Hän oli viemässä ruoan tähteitä syöttiläille. Keittiön ovi oli pajan
vieressä. Sikala oli sen takana. Hänen täytyi kulkea meidän välitsemme.

Meidän nauravat silmämme seurasivat häntä, ja hän tunsi, että me
nauroimme hänelle. Yht'äkkiä hän punastui korviaan myöten.

Hän kaatoi ruoantähteet sioille ja seisoi kauan siinä liikkumatta.
Sitten hän palasi nopeasti, niin että hameenhelmat kahisivat. Mutta nyt
hän oli jo kalpea, aivan sinertävän kalpea. Korvistakin.

Kulkiessaan ohitsemme hän heitti meihin tuskaisen ja samalla vihaa
säkenöivän katseen.

Mutta toiset eivät sitä huomanneet. Ehkäpä vain minä yksin näin sen
silmäyksen.

Neljänneksen kuluttua hän tuli jälleen ulos. Hänellä oli yllään
kravunpunainen pusero. Toisella käsivarrellaan hän kantoi koria ja
toisella lasta.

Kylään hän meni. Varmaankin oli sepän äiti lähettänyt hänet kylään
ostoksille.

Seuraavinakin päivinä hän kulki punaisessa puserossa, ja jaloissaan
oli hänellä korkeakorkoiset nyörikengät. Tukkakin oli huolellisesti
kammattu. Kaulassaan kantoi hän sinistä helminauhaa. En tiedä, olivatko
helmet kivestä vai lasistako lienevät olleet. Hänen pukunsa oli
puolittain talonpoikainen, puolittain sellainen kuin käsityöläisten
naisilla tavallisesti on. Mutta se oli kuitenkin juhlapuku.

Tytön puku ei jäänyt suutarilta huomaamatta.

»_Tsehän_ on _tsievä_ tyttö ja oikein _tsiitsti_!» sanoi hän tytön
kadottua.

»Taitaa olla rakastunut!» tokaisi joku kylänmies, joka oli hevostaan
kengittämässä.

Suutari vastasi teeskennellyn vakavasti:

»Ei hän ole sen luontoinen: hän huokailee itselleen vain vaaleata ja
tummaa.»

Seppäkin virkahti:

»Minä jo aavistelen, että se Ferin tähden pukeutuu. Ettekö ole
huomanneet, miten Feri kävelyttää silmiään hänen jäljessään.»

Tietysti nauroimme sille.

Sepän äitivanhus istui portailla papuja peraten. Hän oli ryppykätinen,
kumaraselkäinen pieni mummo.

Hän sanoi pojalleen:

»Älkää te aina pilkatko sitä tyttöparkaa! Se jo pahastui. Jos menee
tiehensä, en tiedä kenen voit saada poikaasi hoitamaan. Lapsi ei
äitiinsäkään paremmin suostunut.»

Tyttö oli tosiaankin nopsajalkaisena puuhaileva ihminen, joka kohteli
lasta hellästi. Eikä hän enää ollut puvustaan huolimaton, niinkuin
ensimmäisinä päivinä. Päinvastoin: hän pukeutui sangen huolellisesti.

Mutta jos pila jo on jotakuta puraissut, ei sitä niinkään heitetä
rauhaan.

»_Tsinua_ minä _rakatstan_, Feri!» sanoi Dolfi-suutari tytön
sammalkieltä matkien. »_Tsinä tsydämeni tsanomattoman tsyvä rakkauts_.»

Ja taas me nauroimme.

Tyttö palasi pian. Mummo istui vielä synkkänä oven edustalla. Tyttö
kertoi hänelle mitä oli puodista saanut, ja sitten hän sattumalta
vilkaisi Feriä ja sattumalta huoahtikin hiukan, niinkuin raskasmieliset
tekevät.

Tämän nähdessämme me tietysti purskahdimme aivan hillittömään nauruun.
Feri paiskasi moukarinsa alasimeen ja kääntyi rähähtäen pajaan päin.

Tyttö kalpeni jälleen. Hän katsoi meitä vihaisesti. Sitten hän astui
sepän eteen.

»Mestari, minä lähden pois. Minä lähden jo tänään», nyyhkytti hän
vedet silmissä. »Antakaa minulle vain vaunut. Niin paljon kai voin
pyytää... Sen verran varmaan ansainnen, ettei minun tarvitse omalla
kustannuksellani...»

»Mene hiiteen!» huusi seppä synkistyneenä.

»Voinhan minä jalkaisinkin mennä.»

Ja hän kääntyi ympäri ja katosi huoneeseen.

Sepän kasvoilta saattoi lukea hänen hämmästyksensä. Hän heitti viilan
kädestään ja meni tytön jäljestä.

Hän viipyi sisällä muutaman minuutin. Vihaisena hän palasi. Kynnyksellä
makaavaa koiraansakin potkaisi.

»Hitto teidät periköön!» ärähti hän oppipojalle ja suutarille. »Älkää
pilkatko sitä tyttöä!»

Ja olkansa takaa hän jälleen vasaroi rautaa.

Siihen aikaan tehtiin hänelle jo tuon tuostakin naimatarjouksia. Vanhat
naiset ja kelpo ystävät neuvottelivat sepän selän takana, kenet he
naittaisivat hänelle. Mutta eivät toisetkaan, jotka toivat hänelle
työtä, laiminlyöneet kysyä:

»No, miten kauan se seppä aikoo leskimiehenä olla?»

»Kuolemaan asti», vastasi seppä.

»Minäpä tiedän yhden, teille sopivan.»

Mutta seppä katkaisi kaikki sellaiset puheet.

Tuli syyskuu. Minun täytyi palata kaupunkiin. Samalla kuin kylän tomut
jäivät jälkeeni, jäivät sinne myöskin kaikki sen pikkuhuolet.

Vasta joulun aikaan muistui mieleeni hauska pajan edusta. Mutta
talvipakkasella ei kasino juuri saanut seuraa koolle. Kulkiessani pyssy
olalla sepän talon ohitse näin ikkunassa lapsen ja sen takana Katin
kasvot, hänen keltaiset korvansa ja vaaleat lampaansilmänsä. Hän oli
yhä vielä siellä. Mummonkin näin kirkossa. Seppä oli siis vieläkin
leskimies.

Mutta pääsiäisen tienoissa oli kasino jälleen vauhdissaan. Suutari
istui siellä entiseen tapaansa laiskankorvaisessa olkihatussaan,
likaisenruskeassa takissaan ja ikuisesti kestävissä housuissaan. Ei
hänessä huomannut muuta muutosta, kuin että hänen takkinsa alimmainen
vaskinappi oli joutunut ylös ja ylimmäinen posliininappi alimmaiseksi.

Mummokin istui jakkarallaan keittiön oven edustalla, ja vanha koira
venytteli jäseniään kynnyksellä.

Inhoittavampaa koiraa en ole eläissäni nähnyt. Se oli niinkuin
karvatukko, sen karvat olivat pitkät ja kiharat; se oli mustanvalkea
vanha koira. Ei edes silmiä voinut erottaa sen riippuvien takkukarvojen
alta. Se oli joskus sepän kulkuriaikoina yhtynyt häneen maantiellä
eikä luopunut hänestä sen koommin. Eikä seppäkään lähettänyt sitä
autuaammille metsästysmaille. Vielä nytkin, kun sitä ajattelen,
inhoittaa se minua.

Seppä oli juuri lopettanut kengityksen. Ilkeä kavionhaju tuntui vielä
ilmassa, mutta se ei häirinnyt kasinon keskustelua.

Siellä oli silloin neljä miestä Dolfin ympärillä, piiput hampaissa.
Neljäntenä oli Gede, metsävahti, tattarikasvoinen, tekopyhä mies,
turkkitakki yllään ja päässään isäni antama vanha metsästyslakki.

Gede oli nähtävästi vain sattumalta joutunut sinne, piippuaan
sytyttääkseen. Hän paineli käyräkyntisellä peukalollaan piipunporoja ja
pisti lomaan:

»Minäkin tietäisin yhden, mestari; se on totisesti oiva luojanluoma ja
teille aivan parahultainen.»

Seppä katsoi häntä olan takaa ja nosti silmälautojaan:

»Ketä tarkoitat?»

Pajan ohitse karahutti kaksi pillastunutta hevosta täyttä ravia.
Kauppias David istui vaunuissa, tai paremmin sanoen seisoi niinkuin
kissa katonharjalla ukkosilmalla. Hän tarrautui kaikin voimin vaunujen
laitaan. Saattoi huomata, että hän oli aikeissa hypätä ulos. Mutta
vielä meidän nähtemme sai ajomies hevoset hillityksi ja vaunut vierivät
tasaisesti eteenpäin.

Hyvän aikaa katselimme jäljestä. Sitten jatkoi Gede, aivan kuin ei
mitään olisi tapahtunut:

»Sitä Kenesi-eukkoa, sitä leskeä. Se vasta sitten on työteliäs nainen.»

Seppä pudisti päätään.

»Minä olen käsityöläinen. En voi ottaa talonpoikaista vaimokseni!»

Puhemies ei hellittänyt kesken:

»No, tunnen minä käsityöläisvaimonkin, joka olisi sopiva. Mutta se on
jo...»

»Kuka hän sitten olisi?»

»No sen Vitéz-ajurin leski.»

Suutari heitti viallista jalkaansa ilmaan ja nauraa hohotti.

»Sepä on aivan sinulle sopiva, Pali! Hänen äänensä voisit kuulla
vaikka, tulisit kuuroksikin.»

»No no», sanoi puhemies loukkaantuneena, »ei kukaan voi sanoa, ettei
hän ole kaunis nainen».

Seppä huitaisi vihastuneena kädellään:

»Miksi helkkarissa te tahdotte neuloa niskaani kaiken maailman lesket?
Muistuttamaan minua ensimmäisestä miehestään!»

Pitkä, kuivahko isäntä astui piippuapolttelevien joukkoon. Se oli
Mátyás Sulyán — kähäräpartainen, viiksiniekka siivo mies. Hän sanoi:

»Tiedänpä minä vielä paljoa paremman. Se ei ole leski, ei äänekäs eikä
talonpoikainen. Kauniskin on, niinkuin keväinen kastehelmi.»

»Kuka se on se kastehelmi?»

»Se on Nyárádin ratavartijan tytär.»

Kaikkien silmät kiinnittyivät seppään.

Seppä arvioi hetken aikaa rauhallisena tarjokkaita. Vasta minuutin
kuluttua hän vastasi:

»Ei minun taloni ole mikään koulu. Mitä te minulle niin nuorta tyttöä
tyrkyttelette? Ja niinkö te luulette, että minä noin vain ilman rahoja
naisin toistamiseen?»

»On sillä jonkun verran.»

»Paljonko sitten?»

»Kaksisataa floriinia. Kuulin itse isältään.»

Seppä katseli ylenkatseellisesti isännän polvia.

»Kaksisataa floriinia? En minä niin vähästä naisi edes kanttorin
tytärtä. En minä enää ole niin lapsellinen, että söisin kaalikääryleen
ilman täytettä.»

Ja hän kampasi viidellä sormella otsalle valahtaneet kiharansa.

»No paljonko pitäisi mestarille olla täytettä?»

»Paljon.»

»Sanokaapa sentään.»

»No ainakin kahdeksansataa floriinia.»

Isäntä katseli häntä hämmästyneenä. Sanattomana karisti hän sammuneen
piippunsa porot pivoonsa. Hän pisti piipun taskuunsa, porot suuhunsa ja
tallusteli kotiaan.

»Sen on ratavartija lähettänyt», sanoi suutari, kun Súlyán jo loittoni
etäämmällä.

       *       *       *       *       *

Pääsiäispyhänä oli kirkko väkeä täynnä. Meillä — kuten tietänetkin — on
penkkimme alttarin vieressä. Istuessani siinä isäni vieressä katselin
tietysti ympärilleni. Silmäni pysähtyivät herraskaisesti puettuun
nuoreen rouvaan.

Hän oli valkea, sämpyläkasvoinen nainen, yllään surupuku. Päässään oli
hänellä suuri korpinsulalla koristettu hattu. Hän istui ensimmäisellä
penkkirivillä ispaanin ja kanttorinrouvan välissä. Kahden käenkaalin
välissä valkea helluntairuusu!

Kukahan lienee? Kovin tutun näköinen!

Muutaman minuutin kuluttua sain tietää, että hän oli Etelka, myllärin
tytär.

Jopa nyt. Oli jäänyt leskeksi!

Mutta miten onkaan nainen toisenlainen tyttöiässään kuin aviovaimona!

Tyttönä hän oli ruskeaihoinen ja laiha, niinkuin harakka, ja hänen
kaulansa oli pitkä. Hänen puheensakin oli naurava niinkuin harakan.
Aina kun metsästelin myllyn lähitienoilla, seisoi hän puutarhan
kulmauksessa ja osoitteli kaukaa minne riista oli paennut. Kerran
ammuin variksen ja vioitin ainoastaan siipeä. Menin hänen luokseen ja
annoin sen hänelle.

Miten hän riemastuikaan!

Kaupungissa hän näytti kalvenneen. Hän oli käynyt pyyleväksi, posket
pullottivat, ja toinen leuka oli tullut lisäksi. Hänen kaulansa
oli lyhennyt, niin että näytti siltä, kuin ei hänellä kaulaa olisi
ollutkaan.

Messun aikana katselin häntä lakkaamatta. Mitenkähän lie hänen miehensä
kuollut niin nuorena?

Iltapäivällä toi muuan päiväläispoika minulle sanan, että niityllä
oli kurppia. Ne majailivat siellä joka kevät vesiojissa. Päiväkin oli
aurinkoinen. Otin pyssyni ja lähdin niitylle.

Kuljeskellessani siellä kosteassa ruohikossa näin kolme miestä
ja koiran menevän myllylle päin. Ensimmäisenä kulki meidän uljas
seppomme, hänen kintereillään seurasi hänen koiransa; sitten tuli
lyhyenläntä rilliniekka mies ja takimmaisena toinen, joka ontui. Kaikki
kolme olivat tietysti juhlapuvussa. Sepällä oli kädessään kirjailtu
teräsfokos [Unkarilainen keppi, jonka kahva on kirveen muotoinen.]ja
päässään hortobágylainen [hortobágy on Sisä-Unkarin kuuluisin puszta eli
aro] lakki; toiset olivat mustissa.

He kulkivat sillä tavoin peräkanaa sen vuoksi, että tie oli kapea ja
hiukan liejuinen. Seppä kulki välistä varpaillaan, aivan kuin olisi
kävellyt munien keskellä. Välistä hän pysähtyi, katseli eteensä ja
loikkasi. Koirakin pysähtyi, katseli ja loikkasi sitten. Toisetkin
epäröivät hiukan, mutta he eivät osanneet loikata yhtä kauas,
kernaammin he tekivät pienen mutkan. Vain siellä, missä tie oli hyvä,
seurasivat he seppää askel askeleelta.

Kunpa ne vain eivät menisikin myllärille?

Seppä oli jo vuosikausia ollut vihoissa mylläriläisten kanssa.
Eripuraisuuden syynä olivat ränstyneet käsirattaat. Mylläri tarvitsi
käsirattaita pihatöihinsä. Romutavaraahan ne olivat. Sepät ovat
hyvillään, kun joku ottaa vaivakseen viedä sellaiset pois.

Mutta sepän vaimokin pyysi kerran vastalahjaa: kananmunaa tai
neljääkin, myllärin töyhtöpyrstöisten kanojen munimaa.

Myllärin vaimo antoikin, ja sepän emäntä vei ne iloissaan kotiaan.
Sillä myllärin kanat olivat aivan erikoista rotua: ne olivat valkeita
niinkuin kyyhkyläinen, mutta pyrstö oli aivan musta. Kaikkien silmät
pysähtyivät niihin. Poliisikin oli kehoittanut heitä lähettämään yhden
tai pari niistä kuninkaalle.

Mutta mylläriläiset eivät lähettäneet. Ja mitenkäpä niitä lähettäisi,
eläviä kanoja.

Sepän emäntä pani kaikki neljä munaa mielikkikanansa haudottaviksi ja
odotti kärsimättömästi neljäkolmatta päivää. Hän näki niistä untakin.
Vihdoin tuli toivottu päivä. Munat halkesivat ja kananpojat kömpivät
kuorestaan, toinen toisensa jälkeen. Keltainen ja keltainen ja taasen
auttamattomasti keltainen! Mustapyrstöistä ei ollut ainoatakaan!

Sepän emäntä melkein itki kiukusta. Seppäkin murahti vihastuneena:

»Kiittämättömät ketut! No odotahan, mylläri, vielä sinä tulet minun
luokseni!»

Ei hänen tarvinnutkaan odottaa kauan. Pysähtyi pajan edustalle pian
piippuniekka mylläri! Hän toi suuren litteän rautapyörän. Pyörä oli
särkynyt. Se oli hitsattava yhteen.

»Pistän sen heti ahjoon!» vastasi seppä teeskennellyn rauhallisesti.

Ja hän työnsi ahjoon paksut pyöräraudat. Hän puheli ystävällisesti.
Oppipojan hän lähetti hakemaan viiniä.

Kun rauta valkeni, lennätti hän ahjolle:

»Hei, jopa on rauta meltona! Tartuhan tuohon! Pidä sitä noin
alasimella, kunnes saan hitsatuksi.»

Mylläri laski piippunsa työkalupöydälle ja tarttui pihteihin. Hän laski
hehkuvan raudan alasimelle, ja seppäkin lennätti omansa sen päälle.
Sitten tshihi-puhi! Hän vasaroi rautaa, niin että kipinät sinkoilivat
tähtisateena myllärin kasvoihin.

»Älä hellitä!» kiljaisi hän lomassa.

Mutta mylläri ei näe eikä kuule mitään. Varmaan oli säkene osunut häntä
suoraan nenänpäähän. Hän tarttui päähänsä ja pudotti raudan. Samassa
hän kääntyi, mutta silloin putoili tulisade hänen niskaansa, korville
ja selkään.

Hän puski seinää, kunnes löysi oven. Piippunsakin hän unohti pöydälle.

Kasino tietysti nauraa hohotti.

Myllärikin oli sen verran selvillä takomisen salaisuuksista, että
hän tiesi rautaa tavallisesti taottavan alaspäin eikä sivultapäin
vasaralla. Heidän ystävyytensä katkesi siihen.

Vasta viikkojen kuluttua mylläri osoitti leppymisen merkkejä: hän
tervehti seppää kunnantuvalla veronmaksupäivänä. Mutta seppä katseli
häntä vain pään yli.

»Kolmesta vaarasta suojelkoon Jumala», sanoi hän seuraavana päivänä
pajassa, »tulesta, vedestä, raivokkaista koirista ja kiittämättömistä
ihmisistä».

Siinähän oli jo oikeastaan neljäkin vaaraa, mutta seppä luki varmaankin
hullut koirat ja kiittämättömät ihmiset samoiksi.

Kummakseni näin hänen nyt mennä viipottavan myllärin luo. Katselin.
Tosiaankin, he menivät sinne. Eivät edes pysähtyneet portilla, menivät
suoraa tietä sisälle.

Olivatko he tehneet sovinnon? Kaikki on tällaisessa kylässä
mahdollista. Mutta että juuri seppä... Entäpä jos mylläri nyt
vuorostaan työntää hänet jauholaariin tai vaikka suin päin
myllylampeen!?

Katselin heitä kummastellen. Mieleeni juolahti sekin, että seppä
kenties oli kirkossa nähnyt myllärin Etelkan ja saanut uuden
päähänpiston...

Mutta pyhien jälkeisenä tiistaina tulin sattumoisin pajalle ja kuulin,
miten hän kielsi kaikki naima-aikeensa.

»En minä enää mene naimisiin», hän sanoi puoliksi leikillään. »Vasta
Dolfin jälkeen.»

Suutariakin tämä lausunto hämmästytti.

»Minunko jälkeeni?»

Mutta hän tarttui jälleen vanhaan pila-aiheeseensa: »Eipä sinun sitten
kauan tarvitsekaan olla leskenä. Minä odotan enää vain Feriä; sitten
minäkin... Odotan vaan, kunnes hän nai _tsuloitsen paltsamin_.»

Ja hän loi silmänsä Katiin.

Tyttö istui keittiön oven edustalla mummon vieressä leikkien sepän
Imruskan kanssa. Hän leikki niinkuin pikkutytöt nukkiensa kanssa.
Välistä otti syliinsä, välistä laski maahan. Hyvitteli, mairitteli.

Lapsi oli silloin jo puolentoistavuotias. Ruskeapäinen ja
pienisilmäinen niinkuin isänsäkin. Sillä erotuksella vain, että isän
pää oli liian pieni ruumiiseen verraten, — varmaan hän juuri sen
vuoksi oli antanut kiharainsa kasvaa niin suuriksi — mutta lapsen
oli niin suuri, että ruumis sitä tuskin kantoi. Silloin hän juuri
otti ensimmäisiä askeleitaan. Pää keikkui milloin oikealle, milloin
vasemmalle, mutta useimmiten eteenpäin. Hän oli aivan kuin juopunut.

Tyttö huvitteli itseään sillä, että tavan takaa irroitti kätensä
lapsesta ja tarttui taasen juuri silloin, kun se oli kaatumaisillaan.

Kati oli muuten siististi puettu. Samoin lapsikin. Katilla oli
vaaleanpunainen karttuunihame — sellainen kuin kylän tytöillä
tavallisesti: niin ruumiinmukainen, että se miltei ratkesi olkapäiltä
ja selästä. Lapsella oli sininen mekko ja punaiset kengät.

Kuullessaan palssamia mainittavan hän katsoi vihastuneena ensin
suutaria ja sitten minua. Katsoessaan minua hän punastui. Mutta ei
sanonut mitään.

Myöhemmin sain tietää, että hän alituisesti kasteli kahta palssamia ja
että hänet sen vuoksi oli ristitty palssamiksi.

»Kyllä minä nainkin», jatkoi poika pilantekoaan. »Helluntaina vietämme
häitä. Eikö niin, Kati?»

Katin sijasta vastasi mummo:

»Heretkää jo!»

Kati huokasi ja ummisti valkeat silmänsä. Hän oli jälleen kalpea,
sellainen kellertävän kalpea kuin hän tavallisesti oli. Hän nosti
lapsen syliinsä:

»Oletko uninen, pikku kulta? Uninenko?»

»Uninen», vastasi lapsi.

Ja hän kiersi kätensä lapsen kaulan ympäri ja painoi sen pään povelleen.

He katosivat huoneeseen.

Mummo sähähti:

»Iankaikkisesta iankaikkiseen teidän kielenne naperoi sitä tyttöä.
Ihmettelen hänen kärsivällisyyttään. Minä en enää kauan elä, ehkä vain
viikkoja, ehkä jonkun päivän. Kenen saat hänen tilalleen?»

Ja hänkin poistui huoneeseen.

»No jättäkää jo rauhaan», sanoi seppä. »Sitä paitsi ei se olekaan niin
ruma. Kauniita sillä on kaikki jäsenet. Sen kauniimpia ei ole Jumala
luonut.»

»Vaihtoi vain pään», pisti suutari. »No, Feri, koppasehan tyttö
isäntäsi kädestä!»

Silloin me nauroimme sepälle.

       *       *       *       *       *

Läpäisin ylioppilaskirjoituksissa. Yht'äkkiä muuttui maailma silmissäni
kokonaan. Olin niinkuin toukka, joka kotelonsa jätettyään lentelee
perhosena edelleen.

Vanha renkimme tuli yksin minua vaunuilla hakemaan asemalta. Isäni oli
silloin kokonaan elonkorjuukiireissä. Istuu tuessani iloisena vaunuihin
aloin keskustella ukon kanssa.

»No, Márton, miten voivat kotona?»

Ennen olin aina sanonut Márton-_setä_. Nyt jäi setä-sana pois, aivan
kuin itsestään.

»Isoarokkoa on kylässä, nuoriherra», vastasi vanhus.

»Onko se vaarallistakin laatujaan?»

»Ei niinkään, nuoriherra. Siellä makaa kaksi miestä ja yksi
nuorukainen. Tosiaankin, onhan siellä vielä yksi vaimoihminenkin,
sikopaimenen, sen Jósvain akka.»

Isorokko ei kiinnittänyt mieltäni. Tuskin oli sitä kevättä, jolloin ei
pari ihmistä olisi saanut tartuntaa. Toipuvat siitä ja sitten jatkavat
töitään.

»Entä Pajtäs-tamma, joko se on varsonut?»

»Jo, onnellisesti. Orivarsan teki;»

»Entä se ja se», — mieleeni johtuivat seppäläisetkin.

»Entä _tsuloinen paltsami_, joko meni miehelään?» —

Márton hymähti:

»Vielä mitä. Kuka sitä naisi? Vaikka onhan se ahkera immeinen, eikä
akaksikaan hullumpi.»

»Márton kait ottaisi, jos olisi nuorimies?»

»En minä. Mutta jos tuo asuisi toisessa kylässä, niin ehkä sitten. Hyvä
sillä on sydän, nuoriherra!»

»No miksi sitä ei voisi joku omastakin kylästä naida?»

»No kun sitä niin pilkkaavat. Kun ovat kerran alkaneet, piisaa siitä
iloa hautaan asti. Mutta itsessäpä lie syy. Vaikka miten pilkkaisivat,
ei tuo koskaan anna takaisin, aina vain huokailee ja vetistelee tai
muljottaa tyhjää. Ei niin pitäisi.»

»Entä miten sitten?»

»Iskeä kiinni kynsin hampain! Vaikka kuka olisi!

Siitä ne hellittäisivät.»

Hän hoputti hevosia ja jatkoi:

»Mutta siinä lie pahin syy, että itse seppäkin pilkkaa. Nyt sillä on
_Kaunis Ilona_ viimeisenä nimenä. Tyttö hupakko ei lähde matkaansa,
harhailee vain niinkuin unissakävijä. Pukee itsensä kaikenkirjaviin
hepeniin. Punasi kasvonsakin kerran jollain punaisella töhröllä. Siitä
kävi vain rumemmaksi, raukka.»

»Mutta miks'ei hän sitten jätä seppää?»

Márton kohautti olkapäätään:

»Jo se kerran kokosi kompeensa mennäkseen. Mutta lapsi kavahti itkien
kaulaan, kun sanoi lähtevänsä. Ei henno jättää.»

Olimme hetken ääneti. Hevoset juoksivat tasaista ravia. Sitten virkahti
vanhus jälleen:

»Vaikka täytyyhän sen sittenkin jättää. Seppä on jo kihloissa.»

»Kenen kanssa?»

»Myllärin Etelkan.»

»Vai senkö nai? Hyvän tapasikin!»

»Elävät, kuolevat toistensa tähden.»

»No sepä nähdään!»

»Etelka käy joka päivä sepän luona. Valmistavat jo kanatarhaa. Aina
neuvottelevat mummon kanssa. Kahvinkin se hänelle keittää.»

Ukko vaipui syviin mietteisiin, nähtävästi kahvia ajatellessaan. Sitten
hän taasen hoputti hevosia. Talomme torniviiri näkyi jo kaukaa.

Ajattelin, miten kotona iloitsisivat tulostani. Sikarejakin toin
mukanani. Sytytin yhden. Mitähän isäni sanoo nähdessään minun polttavan
sikaria? Varmaankaan ei hän virka mitään. Olenhan minä jo aikamies,
näkyköön kypsyyteni todistus muillekin.

Márton virkahti jälleen: »Hui hai! Katinkin se pitäisi. Kati odottaa
vain häitä enää. Sitten hän vakavissaan jo lähteekin.»

Vähät minä nyt Katista ja sepästä ja koko pajasta, kun vain joutuisin
kotia ja saisin paiskata paperini pöytään!

Miehellä on seitsemän onnellista päivää eläissään. Niistä on varmasti
yksi se, jona hän jättää koulun.

Siitä onnellisuudesta riittää päiviksi ja viikoiksi suloutta.

Minäkin olin onnellinen niinä päivinä. Onneani häiritsi ainoastaan se,
että sisareni vietiin pois kotoa. Tohtori kehoitti viemään. Jósvain
akka oli kuollut rokkoon ja tartuttanut sen naapureihinkin.

Sisareni olivat rokotetut, mutta jos sittenkin puhkeaisi pari
rokonnäppylää kasvoihin! — Kauhuissaan riensivät he Tátralle, ja äitini
seurasi heitä. Talomme käytävät kumisivat tyhjyyttään. Ei tullut
vieraitakaan niinä viikkoina. Kyökkärikin keitti kehnosti, kun ei ollut
äitini silmä valvomassa.

Isäni sieti jonkun aikaa hänen laiminlyöntejään, mutta kun hernerokka
kerran tuli pöytään ilman silavakelmuja, loppui isäni kärsivällisyys:

»Helkkarissa! Eivätkö ne nyt enää osaa keittää edes hernerokkaa
kunnolla! Pali, mene sinä iltapuolella myllärille ja kysy, joutaako
Etelka tänne pariksi viikoksi. Mylläriläiset osaavat valmistaa hyvää
ruokaa. Ja elleivät muuta, niin osaavat he ainakin keittää rokan
oikealla tavalla. Syömme joka päivä rokkaa, kunnes äitisi palaa!» Otin
pyssyni. Lähdin heti päivällisen jälkeen. Etelkaa en tavannut kotosalla.

»Se on sepän luona», sanoi hänen äitinsä. »Taitaa nuoriherra jo tietää,
että ovat kihloissa. Joka päivä se sulhaselleenkin keittää hernerokkaa.
Tänään vei rinkilöitäkin. Tehkää hyvin, maistakaa, nuoriherra.»

Ja hän asetti eteeni korillisen tuoreita, murakoita rinkilöitä.

»Tietystikin te, myllärin täti, ajattelette, etten minä niihin koske!»

Ja minä istuin syömään. Haastelimme kaiken maailman asioista,
eniten kuitenkin Etelkasta. Seppä rakastaa häntä, niin ettei edes
ensimmäistäkään vaimoaan innokkaammin. Etelka viettää siellä melkein
kaiket päivänsä, ja seppä saattaa hänet kotia, ja sitten he juttelevat
yhdessä, usein puoleen yöhön saakka. Kymmenen päivän kuluttua he
viettävät häitä, lauantaina.

Haastellessamme tulimme jutelleeksi Jósvain eukkoparastakin.

»Kaikenlainen kuolema on kauhistuttava», sanoi myllärin vaimo, »mutta
rokkokuolema on sittenkin kaikkein kamalin. Minulta kuoli veli
rokkotautiin. Vielä nytkin, nähdessäni pahoja unia, kuulen hänen
voihkeensa: 'Vettä! vettä! Kaikki helvetin tulet polttavat sisuksiani!'
Emme voittaneet vedellä. Vihdoin hän nousi, kömpi ulos muiden nukkuessa
ja hyppäsi lampeen. Sinne hukkui.»

Se oli pöyristyttävä kertomus. Vieläkin selkäpiitäni karmii sitä
ajatellessani.

No minä lähden sepän luo Etelkaa tapaamaan.

Kotiuduttuani olin vain kerran ollut pajalla. Kasino ei sattumalta
ollut koolla. Ainoastaan Dolfi poltteli yksin piippuaan. Muuan isäntä
oli rattaanpyöriä raudoittamassa.

Raudat painettiin juuri suurien pihtien avulla pyöriin. Ne savusivat ja
pihisivät.

Seppä oli haluttoman näköinen, ja hänen silmänsä olivat sekavat
niinkuin jälkihumalassa.

Etelka seisoi hänen vieressään ja katseli häntä huolestuneena. Hänen
toinen leukansa oli kasvanut sitten pääsiäisen ja surupuku oli vielä
hänen yllään. Huolestuneena hän kysyi sepältä:

»Mistä se tulee? Mistä? Eihän sinua aamupäivällä vielä mikään
vaivannut!»

»Varmaankin johtuu pahoinvointisi rokasta», sanoi Dolfi. »Hitto vieköön
koko rokan. Kerran kulkuriaikoinani antoivat minulle Ersekujvárissa
oikein rasvaista rokkaa. Söin kokonaisen vadillisen. Mutta puolen
vuotta kirosi vatsani sitä.»

»Se on mahdotonta!» sanoi Etelka kiivaasti. »Minun keittämään! rokkaa
voi sairaskin syödä.»

Mummokin tuli keittiöstä tuoden märän liinasen.

»Annahan kun kierrän tämän sinun pääsi ympärille.»

Seppä pudisti päätään. Mutta Etelka otti liinan ja pyysi hymysuin:

»Entä jos minä sidon?»

Seppä antoi hänen sitoa. Suukonkin hän suikautti Etelkan poskelle.
Nainen huudahti kainosti ja kohotti kätensä poskelleen.

»No onhan se kihlatuille toki, luvallista», puolusteli seppä. »Mutta
katsohan, jo katoaakin kuumeeni.»

Silloin kerroin minäkin isäni terveiset.

Etelka kuunteli silmät säteilevinä.

»No katsokaapa», sanoi hän voitonriemuisena, »herrat eivät pelkää minun
hernerokkaani. Hyvä on, huomenna tulen. Mutta vain siinä tapauksessa,
että sulhaseni...»

»Päästän sinut! Aivan kernaasti!» sanoi seppä. »Saakoon vain herra
isännöitsijäkin kerran maistaa sinun keittojasi.»

Yhtäkkiä muuttui suutarin ilme. Hän iski kämmenensä polviaan vasten.

»Pali! Eikö vaan puhkeakin sinuun rokko?»

»Saakeli!» vastasi seppä olkansa takaa.

»Mutta kautta Pilatuksen! Noinhan alkoi Jósvain akallakin rokkotauti.
Oletko sinä rokotettu?»

»En ole.»

Suutari nousi pystyyn. Hän pudisti päätään ja laputti hyvästiä
sanomatta kylään.

Seuraavana aamuna Kati tuli meille.

»Etelka-rouva pyytää anteeksi, ettei hän voi tulla.

Hänen sulhasensa on sairas.»

»Mikä seppää vaivaa?»

»Ristiluuta särkee.»

»Älähän», sanoi isäni, »kesälläkin ihmiset vilustuvat».

Lääkäri oli juuri silloin kylässä. Etelka pysäytti hänet pajan
lähettyvillä. Kyynelsilmin pyysi hän katsomaan sairasta.

Seppä oli jo vuoteen omana. Hän oli ojentautunut sohvalle, sellaisena
kuin oli, nahkaesiliinassaan. Hän harmitteli, kun oli pyydetty lääkäriä.

»Ei minua mikään vaivaa!» sanoi hän seisomaan nousten. »Nostin vain
hiukan liiaksi ja venähytin itseni.»

»Onko teillä kuumetta?»

»On vain sellaisia kylmänväreitä. Kyllä ne katoavat itsestäänkin.»

Lääkäri pudisti päätään.

»Ruvetkaa sänkyyn vain, mestari. Kyllä noin voimakas mies kestää —
rokkotaudin.»

Mummo tilasi itselleen vaunut, ennenkuin kello löi seuraavan tunnin.

»Minä olen jo vanha», mutisi hän, »turhakin minä olen täällä, kyllähän
nuoremmat hoitelevat».

Ja hän palasi omaan kyläänsä.

Feri-poika katosi yöllä kylästä.

Etelka tuli seuraavana päivänä meille keittämään.

»En minä ole niin hullu», sanoi hän, »että tartutan itseeni
rokkotaudin».

Sepän paja oli kaksi viikkoa lukittuna. Ken sattumalta meni sinne,
huomasi seinällä punaisen paperin ja kääntyi pelästyneenä takaisin.

Mitä tapahtui tässä talossa kahden viikon aikana? Jumala sen tiesi.

Minä kiersin kauhulla aina tämän paikan. Myllärin poika muistui alati
mieleeni, hän, joka tuskissaan kerjäsi vettä ja tuskissaan hukutti
itsensä myllylampeen.

Vasta kolmannella viikolla näin sepän. Hän haki purosta ruukulla vettä.
Hänen partansa oli kasvanut, hänen kasvonsa näyttivät kaukaakin katsoen
tummanpunaisilta. Sitten näin hänet toistamiseen keittiön portailla
puhdistamassa porkkanoita. Hänen pikku poikansa leikki koiran kanssa
hänen vieressään. Pojassa ei huomannut rokon jälkiä, mutta sepän kasvot
olivat kirjavat niinkuin ansarissa kasvaneen ananaksen kuori. Tuskin
tunsi entisekseen.

Seuraavalla viikolla ilmestyi Katikin. Hänen kasvonsa olivat vieläkin
kirjavammat. Hän seisoi keittiön ovella ja katseli kylään päin,
varjostaen kädellään silmiään auringolta.

Kymmenkunnan päivää myöhemmin pistäysin suutarilla korjauttamassa
kenkäni korkoa.

Istuessani siellä kaiken surkean sekamelskan keskellä tuli sinne
Gedekin, kantaen kainalossaan risaista saapasparia.

»No», sanoi hän hilpeästi, »ettekö nähneet seppää?»

»Emme», vastasi Dolfi, huolellisesti naulaten kantapäätä. »Sen koommin
en ole häntä nähnyt kuin hän sairastui.»

»Ne menivät Katin kanssa juuri tästä ohi.»

Suutari kummasteli:

»Katinko kanssa?»

»Niin, Katin kanssa. Menivät pappilaan.» Suutarilta putosi kädestä
kenkä.

»Pappilaanko?»

»Sinne. Panivat itsensä kuulutukseen.»

»Pronty!» huudahti suutari.

Ja hän iski kämmenensä pöytään, niin että kaikki esineet pompahtivat
korkealle.

Kuulutus luettiin tosiaankin seuraavana pyhänä.

Vielä samalla viikolla suutari muutti kylän toiseen — laitaan.




Isä ei iloitse.

Kohtauksia jokapäiväisen elämän näyttämöltä.


Gideon on paitahihasillaan.

Ei hän ole Raamatun Gideon, vaan Gideon Kovács.

Ei hän ole edes mikään sankari, onpahan vain sellainen laihakoipinen
konttoristi. Vaikka saattavathan elämän kanssa kamppailevat
konttoristitkin välistä olla merkillisempiä sankareita kuin vanhan ajan.

Gideon seisoi peilin edessä ja harjasi itseään, silmissä haaveileva
ilme. Hän levitti huolellisesti jakaukselle vaaksanmittaiset mustat
kiharansa. Tuolilla oli hänen takkinsa, ja sen yli oli levitetty
huolellisesti silitetyt housut.

Mutta hänen piti vielä ajaa partansakin. Gideon etsi laatikosta
parranajoneuvonsa.

Joku koputti huoneen ovelle. Enkelimäisen hellä ääni kuului sieltä:

— Joko olette pystyssä, herra Kovács?

Kovács heitti takin ylleen, napitti kauluksensa ja vaaputteli itseään
iloisesti niinkuin västäräkki.

— Jo minä olen jalkeilla, Mariska. Jo olen ollut aikoja sitten.

— Taidatte olla jo pukeissakin?

— Jo olen.

— No silloin...

Ja sisälle astui sievä mustasilmäinen tyttö, yllä ruusunpunainen
pusero, vaaleansininen hame ja vyötäisillä valkea esiliina; hän oli
raikas niinkuin aamusarastuksessa auennut neilikka. Kainalossaan oli
hänellä harja ja pölyriepu.

— Hyvää huomenta! No älkää pelästykö! En minä pölytä teitä. Minä vain
tahdon pyyhkiä ikkunat, niin kauan kuin te vielä olette kotona. Ja
minä tahdon valmistua nopeasti tänään. Tiedättehän, että sunnuntaina
tavallisesti menen messuun. Mutta ettehän vielä ole ajanut edes
partaanne!

— Juuri olin aikeissa. Eikö täällä vielä ollut, tuota, postinkantaja,
Mariska?

— Ei. Mutta ajakaa te vain partanne. En minä puukkaa teitä kyynärpäähän.

Kovács tuijotti partavehkeisiinsä. Tyttö avasi ikkunapuoliskot ja
ryhtyi puuhiinsa. Toukokuun aurinkoinen tuulenlehaus täytti huoneen.
Pihalla haukahteli koira iloisesti.

Kovács seisoi toisen ikkunan edessä ja sitoi kaulahuiviaan, salavihkaa
katsellen Mariskaa.

Tyttö hymyili:

— Miksi te ette aja partaanne? Luuletteko, etten ennen ole nähnyt
partaa ajettavan? Isäni näin useinkin, Jumala suokoon hänen sielulleen
rauhan. Te olette kovin omituinen mies, herra Kovács.

— Minäkö? Omituinen?

− Niin, hyvin omituinen.

— Miksi minä olisin omituinen?

— Muuten vain.

— En minä huomaa itsessäni mitään omituista. Sanokaa miksi minä muka
olen omituinen?

— Eikö ole omituista, että olette jo vuoden asunut meillä ja tapaatte
minut joka päivä; että joka pyhä tuotte minulle kukkavihon, ja kun
meidän pitäisi haastella, tuntuu teistä yht'äkkiä siltä, kuin olisitte
sähkösanoma, ja samassa te lennätätte itsenne jonnekin muualle.

Gideon Kovács vilkutti silmiään ja punastui.

— Mistä minä haastelisin, — änkytti hän.

Tyttö astui hänen luokseen ja katsoi häntä silmiin läheltä, sitten
aivan läheltä.

— Sanokaa, miksi te tuotte minulle kukkia joka sunnuntai?

Kovács punastui yhä enemmän.

— Miksikö? Siksi, että minä tiedän että te... sunnuntaina
iltapäivisin... aina menette jonnekin äitinne seurassa.

— Eikö se merkitse mitään muuta.

— Ei mitään.

— Te olette käsittämätön ihminen!

Gideon vilkutti silmiään epäröivästi.

Tyttö jatkoi:

— Aina kun pyydämme teitä raittiiseen ilmaan, vastaatte, että olette
lupautunut muualle. Mutta tuskin olemme ehtineet kääntyä kadun
kulmauksessa, kun te jo palaatte takaisin ja uppoudutte kokonaan noihin
kuiviin kirjoihinne. Hyi! Kirjat! Kirjat eivät ole elämää!

— Minun täytyy opiskella paljon, Mariska.

— Mutta ettehän te opiskele. Ette te opiskele! Te kirjoitatte runoja.
Eräänä päivänä katselin mitä ne kirjat ovat, jotka ovat teille
mielenkiintoisempia kuin minä. Yhdestä kirjasta minä löysin runojakin,
aivan upouusia runoja. Tässähän se kirja onkin. Täällä ovat runotkin.
_Minun salaiselle epäjumalattarelleni; Tyttöjen helmi; Jos sanoa
voisin; Hullu ma oon; Mustalle tähdelle; Öin päivin sua aattelen;
En yllä sinuun, kaihon tähteni._ Suokaa anteeksi, että olen lukenut
runonne. Mutta runot eivät ole salaisuuksia. Ne ovat todella kauniita
runoja.

Yhtäkkiä Gideon virkistyi niinkuin ruoho sateesta.

— Kauniita? Eivätkä sanomalehdet kuitenkaan ota niitä painattaakseen.
Ne sanovat lähettäessäni, että, tuota... Ajatelkaa, yhdestä vastattiin:
»Runonne ovat vanhanaikaisia; jokaisen säkeen voi niistä ymmärtää.»

Mariska hymyili:

— Se mahtaa olla ihmeellisen kaunis tyttö.

— Kuka?

— Se josta ne runot kertovat.

— Ei ole sen kauniimpaa maailmassa!

— Tässäkin on runon nimi. Kas tuota: _Ei maassa kauniimpaa, lie tuskin
taivaassakaan vertaa, kuin on mun punapuseroinen armahani_ j.n.e. Minä
kuolen uteliaisuudesta, ellen saa tietää kuka hän on.

Gideon Kovács tuijotti hämillään Mariskan keltaisia puolikenkiä. Mutta
hän ei vastannut.

— Ja juuri tässä on se, mitä minä en ymmärrä, herra Kovács, — jatkoi
kuulustelija. — Te katsotte aina niin oudosti minua, kun näette minut,
te katsotte niin että... Eräänäkin päivänä, kun istuin tässä ikkunan
ääressä sivuttain, ette te kääntänyt silmiänne minusta.

— Mistä te sen tiedätte?

— Minä vain odotin, miten kauan te katsoisitte. Tunnin ja viisi
minuuttia te tuijotitte. Mutta niin juopunein silmin, että jos kadulla
olisitte sillä tavoin katsonut poliisia, niin hän olisi varmasti vienyt
teidät putkaan.

— Miten voitte te sen tietää? Ettehän te kertaakaan katsonut minuun.

— Näkee tyttö silloinkin, vaikka hänen silmänsä olisivat verhotut.
Muuten, jos haluatte tietää, oli vieressäni vihreä lampunkupu. Se
kuvasti itseensä ikkunan. Voi mikä hupakko minä olen! Sanalla sanoen,
minä en ymmärrä teitä. Tai: onko se runotyttö kenties minun näköisäni?
Aluksi minä ajattelin, että kenties... Minullakin on punainen pusero...
Mutta te aina karttelitte minua niin huomiotaherättävästi! Kuitenkin
minä niin kovin mielelläni tahtoisin nähdä sen ihmeellisen kaunottaren!

Katsokaa, tuota, peiliin, — sammalsi Gideon.

— Ettäkö minä sittenkin olisin se, Gideon!

— Ei minulla ole syytä salata enää, koska jo tiedätte. Kun minäkin vain
tietäisin...

Tyttö ojensi kätensä, sitten hän kavahti yht'äkkiä Gideonin kaulaan.

He syleilivät toisiaan kauan.

— Mutta kertokaa minulle nyt, rakas Gideon, — sopersi tyttö irtaantuen
hänestä, — mitä teidän käytöksenne oikein merkitsee? Tiedättehän te,
etten minä ole rikas tyttö enkä kenenkään mielitietty, mutta miksi
sittenkin puhutte saavuttamattomista tähdistä?

Gideon meni vesitarjottimen luo ja joi lasillisen vettä.

— Kohta te ymmärrätte, Mariska. Minä olen heti ensi näkemästä ollut
teidän, tuota, orjanne. Sen vuoksi minä tämän huoneenkin vuokrasin.

— Sitä minä aavistin.

— Minun syntymääni, Mariska, verhoo, tuota, hämäryys.

— Tiedämme kyllä, että olette orpo.

— Minä kasvoin orpokodissa, eikä kukaan ole minusta koskaan välittänyt.
Kuka oli minun, tuota, isäni, sitä en koskaan saanut tietää. Minä
kyselin sitä usein. Mutta minulle sanottiin, että minun täytyy odottaa,
kunnes kasvan suureksi ja vartun täyteen miehen ikään, silloin
minulle kerrotaan kaikki. Siitä lähtien minä aina tutkistelen, minkä,
tuota, luonteinen minä olen. Epäilemättä on minulla herrasmiehen
tunnusmerkit. Sillä minä olen aina vihannut mauttomuuksia. Minulla
on myötäsyntynyt rakkaus kaikkea, tuota, kaunista kohtaan. Katsokaa,
minä esim. harjaan itseni joka päivä huolellisesti, niinkuin
vaikka, tuota, nainen. Tukkalaite minua innostuttaa niinkuin ratsua
sotilassoitto. Kauniit, muodikkaat vaatteetkin, vaikka minulla
tietystikään ei ole varaa sellaiseen. Mihinkäpä minulla olisi varaa?
Enintään voin ostaa itselleni hyvältä tuoksuvan, tuota, saippuan.
Minä olen aivan hullaantunut voimakkaasti kuohuvaan, tuoksuvaan
saippuaan! Teatterissakin minä mielelläni kävisin, mutta siitä ei
voi olla puhettakaan. Taidenautinnoissani täytyy minun tyytyä pikku
tamburiiniini.

— Te soitatte ihmeen kauniisti tamburiinia! Niin tunteellisesti...!

— Vaikka ei kukaan ole opettanut. Minä vain tahdon sanoa, että aina
tutkin luontaisia taipumuksiani ja aina johdun siihen lopputulokseen,
että suonissani on, tuota, ylhäistä verta.

— Se on varmaa, Gideon! Teidän kasvoissannekin on jotain. Te
muistutatte kuuluisaa kreivi Gyula Andrássya.

— Niinkö arvelette?

— Hänellä on tukkakin samalla tavalla kammattu.

— Se on totta. Ja minun nimenikin on Gideon. Eihän se ole mikään
tavallinen nimi! Sellaisen nimen valitsevat ainoastaan, tuota, suuret
herrat!

— Ehdottomasti. Minua on teidän nimenne aina miellyttänyt, Gideon.

— Mutta katsokaa, Mariska: minun kohtaloni on vain köyhän konttoristin.
Kuitenkin voi jonakuna päivänä tapahtua, että luokseni tulee jokin,
tuota, vanha ja hieno herra. Ja hän sanoo minulle: _Poikani!_ Ja
voihan olla mahdollista, että minä samana päivänä saan oikeuden kantaa
oikeata, tuota, — aatelisnimeä.

— Voi, ihanaa on sitä jo ajatellakin!

— Saattaa olla mahdollista, että isäni on jokin, tuota, jokin
sellainen, joka kesälläkin kulkee silinterihatussa ja jos hän tahtoo
kävellä, istuu hän silloinkin vaunuihin; ja jos hän matkustaa, ajaa hän
aina ensimmäisessä luokassa.

— Pikajunassa!

— Pikajunassa, niin, vieläpä paremmassakin: Idän loistojunassa.
Puolessatoista tunnissa hän ehtii Budapestista Wieniin.

-— Ja hän asuu linnassa!

— Ja... voihan olla... niin voihan olla mahdollista, että... Vaikka
voihan olla niinkin, että hän on, tuota, köyhä mies... Mutta sitä en
sittenkään luulisi! Minulla on jonkinlainen tunto siitä; se kuiskaa
minulle aina, että hän on, tuota, jalosukuinen. Mutta, oma Mariskani,
salaisuuden täytyy ennemmin tai myöhemmin, tuota, tulla ilmi. Ei ole
koskaan, Mariska, maailmassa ollut sellaista salaisuutta, joka ei
olisi tullut ilmi! Usein minä näen untakin siitä. Usein päivälläkin
kyyneleet kohoavat silmiini, kun ajattelen sitä. Tiedättekö, Mariska,
että minä olen hyvin tunteellinen ihminen. Minä en voi katsella edes,
miten ajuri ruoskii hevostaan. En edes sitä, että vanhemmat kurittavat
lapsiaan, tai että lapset ahdistelevat koiria. En minä sille mitään
voi: minun sydämeni on niin tunteellinen. Minä annan kaiken anteeksi
vanhemmilleni, sillä varmaankin he sen vuoksi rikkoivat rakkauden
voimakkainta lakia vastaan, että heillä oli niin suuri tuota...

Gideon pyyhki kyyneleensä ja jatkoi:

— Minua ei vielä kukaan ole suudellut, Mariska. Teidän huulenne olivat
ensimmäiset, jotka antoivat ensimmäisen suudelman minulle.

Mariska painaltui jälleen hänen rintaansa vasten ja uudisti moneen
kertaan ensimmäisen suudelmansa, aivan kuin korvatakseen ne, joita
vailla Gideonin oli täytynyt elää.

— Näin minä sen selitän, Mariska, — jatkoi Gideon haltioituneena, —
tänään en minä ole vielä kukaan enkä mikään. Minä olen vain vaivainen,
tuota, vaivainen helleri yhteiskunnan arvoasteikon mukaan. Mutta kerran
tulee, tuota, hopeinen floriini, tai vaikkapa kultaraha, ja sanoo: sinä
olet minun lapseni! Sinä olet osa minusta! Tai tulee vanha ja kulunut
neljän kreutserin raha... Ei, ei se sittenkään voi olla mahdollista.
Sanalla sanoen, minä en ole tahtonut liikahtaakaan, ennenkuin se suuri
salaisuus tulee ilmi.

— Ettekö tiedä edes äidistänne mitään?

— Valitettavasti vain nimen...

— Miksi valitettavasti? Luottakaa minuun, oma Gideonini!

— No niin, tietäkää siis, että minun äitini nimi oli... oli Lidi Kovács.

— Lidi Kovács, sehän on kaunis nimi. Entä sitten?

— Ettekö ymmärrä! Voi enkelin viattomuutta! Äitini nimi oli Lidi Kovács.

— Lidi Kovács. Ymmärränhän minä sen!

— Mutta minä näen, että te ette ymmärrä. Ettekö ymmärrä, että jos
jonkun nimi on Gideon _Kovács_ ja jos hänen äitinsä nimi on _Kovács_...

Tyttö katseli Gideonia aivan kuin katselisi maahan pudonneen
kiinalaisen maljakon pirstoja.

— Nyt minä jo ymmärrän. Siis... Ja mikä teidän äitinne oli?

— Papinkirjassani sanotaan: _Ammatiltaan kamarineitsyt_.

Syntyi hetken hiljaisuus. Kovács katseli murheellisesti eteensä, tyttö
pelästyneesti kummastellen Kovácsia.

Sitten poika kohotti silmänsä.

— Eikö totta, nyt te jo ymmärrätte, miksi minä tulin tänne ja miksi
vaikenin? Eikö totta, nyt te, tuota, halveksitte minua?

— Oi, ei! — huudahti tyttö.

Ja niinkuin lintu, joka levittää siipensä lentoon, levitti hän kätensä
ja lensi Gideonin kaulaan.

— Ei, ei! Se jonka vanhemmat ovat jättäneet, sitä ei rakastava sydän
hylkää!

— Kiitos, — änkytti Kovács tunteellisen onnellisena. — Vihdoin on
onnenkin päivä puhjennut minulle paistamaan. Minä tunnen, että tämä
päivä on minun elämäni ensimmäinen, tuota, juhlapäivä. Tiedättekö,
Mariska, että tänään täytyy salaisuuden tulla ilmi. Tänään minä olen
täysi-ikäinen. Tänään täytyy minun saada kirje orpokodista. Siinä
kerrotaan missä minun äitini on, ja sitten minä etsin käsiini sen
naisen ja kysyn häneltä, kuka isäni on.

— Mutta miksi, Gideon?

Poika kohautti olkapäitään,

— Ehkä hän nähdessään minut... ehkä saadessaan tietää, että minä olen
pyrkivä mies ja rehellinen ja kunnollisesti elävä... Koko elämäni olen
minä tuota, janonnut vanhempaini rakkautta. Lapsuudessani näin usein
kuvia, joissa äiti painoi lastaan hellästi povelleen, tai sellaisia,
joissa isä pyörii piirissä lapsineen joulukuusen ympärillä. En minä
vaadi isältäni mitään. Mutta elämäni useimmin toistuva unelma on ollut,
että eräänä päivänä ilmestyy kaunis vanha herra ja sanoo minulle:
poikani! Ja sitten hän painaa minut rintaansa vasten...

— Gideon parkani!

— Sittenkin hänen täytyy olla herrasmies, Mariska! Sillä
kamarineitsythän on vain suurilla herroilla...

— Se on varmaa.

— Ehkä se ei edes ollut hänen syynsäkään...

— Siitä olen vakuutettu. Ja te sanoitte, ettei kukaan käynyt teitä
tervehtimässä orpokodissa.

— Ei kukaan. Varmaankaan hän ei tiennyt minusta.

— Minä uskon varmasti, oma Gideon, että kun se herra näkee miten
kaunis, reipas ja... miellyttävä mies... Entä jos se olisi joku kreivi
ja se ottaisi teidät pojakseen!

— En minä välitä siitä, olipa hän kuka tahansa. Vain se on ollut
minun ainoa ajatukseni ja unelmani, että näkisin, että saisin katsoa
sen ihmisen kasvoihin, josta aivan varmaan tiedän, että hän on minun
isäni. Ja että saan katsoa häntä silmästä silmään... Hänen silmänsä
ovat varmasti samanlaiset kuin minunkin... Vaikka hän kieltäisikin...
Mutta että vain saisin tuntea ja kokea sen tunteen, joka herää siitä,
että näen hänet silmästä silmään ja tiedän, että _hän on minun oma
isäni_!... Tätä yhtä ja ainoata olen aina pyytänyt Jumalalta.

— Gideon parka!

— Usein olen kadulla tarkastellut vanhoja, tuota, herroja... Varsinkin
Kossuth-kadulla... Uskokaa minua, minä tuntisin hänet, vaikka en edes
aavistakaan, kuka ja mikä hän on. Mutta minä tuntisin hänet sittenkin,
Mariska.

Samassa kuului ovikellon soitto. Molemmat vavahtivat!

− Äiti! — sanoi tyttö.

— Postimies! — sanoi Kovács.

Tyttö tarttui harjaan ja pöytäliinaan. Hän riensi avaamaan ovea.

— Äiti tulee!

Mutta heti kuului uudistettu soitonkilinä, ja voitonriemuisin kasvoin
Mariska lennätti Kovácsille paksun, sinetöidyn kirjeen.

— Se on orpokodista!

Gideon kalpeni. Vapisevin käsin hän repäisi kirjekuoren auki. Hän tunsi
siinä jotain kovaa. Mutta tytön nähden hän ei uskaltanut avata sitä.

— Jättäkää minut yksinäisyyteen tällä hetkellä, rakas. Minä kerron
sitten kaiken ja näytän mitä olen saanut.

Tyttö nyökäytti hyväksyvästi päätään ja lennähti ulos.

Gideon jatkoi hitaasti kirjeensä avaamista.

Sieltä ilmestyi esille vanha haalistunut valokuva. Se esitti nuorta,
palvelijattaren näköistä naista, jolla oli yllään valkea hame ja
valkea pusero kyynärpäihin ulottuvine hihoineen. Miellyttäväkö?
Vastenmielinenkö? Sitä ei voinut kuvasta päätellä, sillä nainen siristi
silmiään, aivan kuin olisi tahtonut varjella itseään tomupilveltä.

— Tämäkö on minun äitini? — sopersi Gideon.

Ja hän ihmetteli, miten omituisen vieraalta tuo nainen hänestä tuntui,
aivan yhtä vieraalta kuin valokuvat kaupunginpuiston valokuvaajien
näyteakkunoissa.

Ei hän kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Hänen silmänsä
liukuivat orpokodin johtajan jäykille kirjaimille. Siinä oli lyhyt
ilmoitus siitä, että oheen on liitetty ainoa tallella oleva kirjoitus,
joka selvittää hänen sukuperänsä. Sen lisäksi eivät he muuta
tiedä, kuin että Lidi Kovács kuoli pääkaupungin Rókus-sairaalassa
kolmenkolmatta vuotiaana, jättäen pojalleen ainoastaan valokuvan ja
mukana seuraavan kirjeen.

Gideon mursi toisenkin kirjeen kuoren. Se oli kirjoitettu
hailahtaneella sinipunervalla musteella keltaiselle paperille. Käsiala
oli talonpoikainen:

  Rakas poikani älä kiroo äitiisi. Sillä minä olisin tahtonut kasvattaa
  sinut mutta en voinut, isäsi on Gidejon Kis-Kuczor parturin oppipoika
  Devrecsenistä. Minä tutustuin Häneen mutta hänellä ei ollut mitään,
  sitten sinut vietiin löytökotiin sillä minä sairastuin rinta tautiin..

  Sinua suutelee hautaan asti rakastava äitisi

  Lidi Kovács.

Gideonin silmät väsyivät, ennenkuin hän oli tavannut edes kirjeen
loppuunkaan.

— Parturinoppipoika, — ajatteli hän haikeasti. — Ei paroni eikä
kreivi, vaan parturinoppipoika. Neljän kreutserin lantti! Ihminen,
joka ei koskaan ollut matkustanut pikajunassa, vaan ainoastaan
matkustajajunassa ja silloinkin kolmannessa luokassa!

Hän häpesi. Hänestä tuntui siltä, kuin häntä olisi isketty
lihakirveellä päähän.

Kesti pitkän hetken, ennenkuin hän toipui. Sitten hän luki kirjeen
uudestaan.

— Gideon Kis-Kuczor. Kovin tuttu nimi! Missä minä olenkaan nähnyt
tämän nimen? Ahaa, nyt tiedän: täällä samalla kadullahan minä sen näin
parturin kyltissä. Gideon-nimi kiinnitti huomiotani siihen...

Ja hän tunsi sielussaan sellaisen myrskyn raivoavan, että hän hoippui
sinne tänne, kulkiessaan huoneessaan.

— Parturi... käsityöläinen... vaskipivoinen parturi... Siitämisin
hänkin on varmasti vanhentunut. Mutta yhdentekevää, hän elää! Ja ehkä
hän vielä lisäksi hakee minua! Mitäpä jos astuisin parturitupaan...
Ei, sitä en tee. En voisi hallita ääntäni. Mutta hän on sittenkin
isäni! Minä kurkistan salavihkaa ovesta... Jos vielä tuntisi... Mutta
minkälainen ihminen hän oikein lienee? Ovatkohan meidän luonteemme
samanlaisia? Ehkä hän on varoissaankin? Pitäisipä kutsua tänne joku
hänen apulaisistaan. Juurihan minun pitäisi ajaa partani. Minä kysyisin
häneltä välinpitämättömällä äänellä, noin vain ohimennen, minkälainen
ihminen hänen isäntänsä on. Onko hän hyvänsuopa? tai ehkä juoppo?
muistaneeko hän kadonnutta poikaansa? huokaillenko muistelee? mitä hän
puhuu hänestä? Sepä oli hyvä ajatus!

Ja Gideon raotti ovea ja sanoi ääni vapisevana:

— Olkaa hyvä, täti, ja lähettäkää joku poika parturille. Tällä kadulla
on parturi. Hänen nimensä on Kis-Kuczor. Mutta älköön poika menkö
muualle, ainoastaan sen luokse. Ja pyytäköön lähettämään apulaisen
partaa ajamaan. Älkää unohtako, että _apulaista_.

Hänen kasvonsa hehkuivat sisäisestä kuumuudesta. Hän otti jälleen
käteensä valokuvan ja tarkasti sitä huolellisesti. Hän asettui
peilinkin eteen. Hän vertaili omien kasvojensa yksityispiirteitä
kuvaan, kulmiaan, nenäänsä ja leukaansa. Hänen oma otsansa oli
korkeampi, nenäkin oli tylpempi ja leuka kulmikkaampi, mutta huulien
hienous, sen hän oli saanut äidiltään!

Mariska kurkisti sisään ja katseli urkkien Gideonin kasvoja.

— Hyvää vai pahaako kuuluu?

Gideon pisti kirjeen taskuunsa.

— Iltapäivällä minä kerron, — vastasi hän hymyillen sillä tavalla,
kuin olisi hänellä ollut sitruunankuori suussaan. — Minä tulen teidän
kanssanne kävelemään tänään iltapäivällä.

Tytön silmät paloivat uteliaisuudesta.

— Minä jo heti arvasin, että hyvää kuuluu. Lähetitte jo hakemaan
parturia: se on hyvä enne! Nyt ette te enää itse aja partaanne. Kreivi,
niinkö?

— Ei.

— Paroniko?

— Ei... ei aivan.

— Mutta joku suuri herra kuitenkin?

— Älkää kyselkö, kultaseni, minä olen kovin kiihdyksissä...

— Kiihdyksissä? Voi, silloin minäkin. Minun täytyy istuutua; jalkanikin
vapisevat. Siis joku rikas? Minä toivon, ettei hän kiellä, että minun
rakas Gideonini...

— Koettakoonpa vain!

— Eikö totta, ettehän salli?

— Minua hän ei voi käskeä!

— Niin juuri! Te olette todella mies, Gideon. Sanan rohkeimmassa
merkityksessä! Entä äitinne?

Gideon nyökäytti päätään:

— Hän on kuollut.

— Jumalan rauha hänelle! Mutta eläähän kuitenkin isänne. Aiottehan
puhua hänen kanssaan?

— En tiedä voinko puhua hänen kanssaan?

— Mutta miksi ei? Mitä pikemmin sen parempi! Onko hänellä kenties oma
talokin?

— Sitä en tiedä.

— Voihan kuitenkin olla mahdollista että on. Oi Gideon, minun oma
Gideonini! Entä jos hänellä on monta taloa ja hän antaa meille yhden
niistä? Mitä? Te pudistatte päätänne? Älkää olko niin heikkouskoinen,
Gideon! Hänelläkin on varmasti omatunto. Ehkä hänellä on maatilakin?

— En luule...

— Yhdentekevää. Talokin on maatila. Miten usein olemmekaan
lukeneet ilmoituksista, että taloja vaihdetaan maatiloihin ja
maatiloja taloihin. Vaunutkin hänellä on, eikö totta? Onko hän
naimisissa? Ylhäinenkö? Ehkä parlamentin jäsen? Miten onnellisiksi
me tulemme, Gideon! Vaikka kirjeestä olisi pujahtanut esille
markkinakerjäläinenkin, olisimme me vastaanottaneet hänet avosylin.
Mutta näin, Gideon, mikä onni! Nyt tulee parturi!

Keltaiseen aivinaiseen takkiin puettu kaljupäinen mies ilmestyi ovelle.
Hän oli viidenkymmenen korvilla, hänen viiksensä olivat tiukasti
kierretyt ja hänen jalkansa laihat. Nöyrästi hymyillen hän tervehti:

— Arvoisa herrako minua lähetti hakemaan?

— Minä, — vastasi Gideon henkeään vetäen.

Ja hän kiinnitti silmänsä parturiin...

Parturi laski laukkunsa pöydälle ja poimi esille hiomahihnan,
partasudin, -kupin ja -saippuan.

— Pyytäisin hiukan vettä, — sanoi hän tytölle.

Mariska asetti karahvin hänen eteensä ja poistui.

Vapisevin käsin riisui Gideon takkinsa, irroitti kauluksensa ja
istuutui selin ikkunaan.

Parturi levitti pyyheliinan.

— Täällä en vielä ole käynyt, — alkoi hän hyvänsuopeasti keskustelun. —
Joko olette suvainnut kauan asua täällä?

Ja kuohutellessaan saippuaa hän katseli ympärilleen.

— Minä vain, tuota, pyysin... apulaista, — änkytti Gideon.

— Oi, minä tulin itsekin mielelläni, — vastasi parturi. — Totta puhuen
ei minulla olekaan apulaista. Suvainnette tietää, että nyt on sellainen
aika, jolloin on vaikea saada apulaista. Hjaa... Työpalkat kohoavat, ja
täällä laitakaupungilla on aivan mahdotonta... suvaitkaa uskoa... aivan
mahdotonta...

Tätä sanoessaan hän kuohutti saippuaa vielä kerran ja voiteli sillä
Gideonin leuan.

— Ehkä suvaitsette kääntyä hiukan, arvoisa herra. Noin, valoon päin.

Gideon kääntyi. Välillä hän vilkaisi parturia.

... Tuoko se olisi! Tuo laiha, variksen näköinen?

Hänen rintaansa ahdisti.

— Oletteko täältä meidän kadultamme? — kysyi hän mahdollisimman
välinpitämättömästi.

— Kyllä, pyydän nöyrimmästi.

— Kuczor?

— Niin juuri, Gideon Kis-Kuczor, arvoisan herran palvelukseen aina
valmis.

Hän etsi sopivaa naulaa hiomahihnalle. Kun hän ei sellaista löytänyt,
kiinnitti hän sen lopuksi ovenkahvaan. Hän veteli partaveistä pitkin
hihnaa edestakaisin.

... Siitä ei ole epäilemistäkään, ajatteli Gideon huoaten.

Ja hänen silmänsä tirkistelivät jälleen nurkastaan miestä. Varreltaan
ei hän ollut näköinen, mutta parturin silmäkulmat, — aivan kuin olisi
hän nähnyt omansa peilissä. Ja silmissäkin oli jotain samankaltaista.
Elleivät ne vain olisi niin sitrallaan ja ryppyjen ympäröimät...

Hän tunsi sisäistä puistatusta. Aivan varmasti se oli hänen isänsä!

Parturi alkoi rauhallisesti ajamisensa Gideonin oikean korvan juuresta.
Hänen kätensä liikkeet todistivat suurta ammattitottumusta. Hänen
pyyhkiessään veitsen terästä saippua vaahdon sanoi Gideon:

— Naimisissako olette?

— Kyllä, arvoisa herra.

— Entä... entä onko teillä lapsiakin?

— Oi, onpa niitä. Neljä kaikkiaan. Kolme poikaa ja yksi tyttö. Vanhin
poikani auttaa minua jo liikkeessä. Hän on taitava poika. Ajattelin
antaa hänen opiskella, arvoisa herrani. Mutta hänen hampaansa eivät
mitenkään pystyneet latinaan. Molemmat nuoremmat sitä vastoin
suoriutuvat paremmin. Mutta tyttäreni on sentään kaikkein sujuvin
oppimaan. Hjaa...

— Eikö teillä... eikö teillä ole muita, tuota, lapsia?

— Ei ole, arvoisa herra.

— Eikö ole ollutkaan?

— Ei, ei.

— Muistelkaapa hiukan, tuota...

Parturi naurahti kohteliaasti.

— Ei, ei. Neljässäkin on jo tarpeeksi köyhälle miehelle, hyvä herra.

Ja hän jatkoi huolellisesti parranajoa.

Seuraavan lyhyen hiljaisuuden jälkeen Gideon jatkoi sydän kurkussa
kyselyjään:

— Missäpäin te olette liikkunut?

— Joka taholla, arvoisa herra, joka taholla. Wienissäkin. Siellä on
kaikkein paras, Hjaa...

— Entä Veszprémin piirikunnassa?

— Sielläkin. Arvoisa herra taitaa olla sieltäpäin kotoisin?

— Entä missä siellä piirikunnassa?

— Olen ollut Veszprémissá ja Devrecsenissä. Kauimmin olin Devrecsenissä.
Se on kaunis paikka. Hjaa...

Gideon vaikeni. Ainoastaan hänen silmäteränsä värähtelivät
kiihtymyksestä. Parturi oli jo ajanut hänen toisen poskensa ja puolen
leukaa, ja ennenkuin hän ryhtyi toiseen puoleen, teroitti hän vielä
kerran veistään.

Kun hän palasi, kysyi Gideon vavahtavin huulin:

— Tunsitteko siellä Lidi Kovács nimisen naisen?

Parturi hätkähti. Hän jäi tuijottamaan Gideonia.

— Tunsinko? — vastasi hän karttelevasti. — Tunsin.

Gideon ei kestänyt enempää.

— Isäni! — huudahti hän ojentaen molemmat kätensä.

Parturi oli lyyhistynyt polvilleen pelästyksestä. Partaveitsi putosi
hänen kädestään.

Gideon vaipui hänen kaulaansa ja toisti kyynelsilmin:

— Isäni!

Parturi joutui niin suunniltaan tästä odottamattomasta purkauksesta,
ettei edes pyyhkinyt kasvoihinsa ja takkiinsa tahrautunutta
saippuavaahtoa, vaan mutisi kummeksien:

— Tekö olisitte... tuota, sinäkö olisit?

— Minä, minä olen, Gideon, teidän poikanne!

— Minun poikaniko?...

— Teidän poikanne. Minä en ole vihainen teille. Vasta tänään sain
tietää...

Parturi tuijotti yhä kivettyneenä. Sitten hän nosti partaveitsen ja
hioi sitä jälleen. Hänen otsallaan kihoilivat hikipisarat.

Gideon istuutui jälleen tuolille ja jatkoi tunteellisesti:

— Vasta tänään sain tietää... Mutta miten usein olenkaan ajatellut
tätä hetkeä! En minä ajatellut sitä tällaiseksi, ei tällaiseksi! Mutta
yhdentekevää! Tiedättekö, että minut on kasvatettu orpokodissa?

— En ole tiennyt, arvoisa herra, tai tuota...

Ja käsi vapisevana hän jatkoi parranajoa. Pari kertaa hän leikkasikin.

— Anteeksi, — hän mutisi.

Ja sanattomana hän jatkoi työtään. Gideonkaan ei puhunut mitään, ettei
veitsi viiltäisi vielä kolmannestikin. Toiselta puolen kylmensi hänen
tunnettaan se, ettei hänen isässään näkynyt mitään ilon merkkejä. Vasta
työn päätyttyä, kun parturi pyyhki hänen kasvojaan sienellä, hän sanoi
arasti:

− Te olette hämmästynyt, niinkö? Mutta minun täytyy sanoa, että en minä
ole sellainen... ja sen vuoksi minä annan anteeksi. Lopultakin...

— Ja mikä on Lidi parasta tullut? — änkytti parturi.

— Hän on kuollut.

— Kuollutko?

— Niin. Muuten en koskaan nähnyt häntä.

Sitten he vaikenivat. Molemmat olivat kiihtyneitä. Parturi oli
palttinankalpea. Hänen silmissään oli kalvava pelästys.

Vielä kerran hän upotti sienen veteen ja pyyhki sillä Gideonin poskia.

— Minä pyytäisin teitä, tuota, sinua... että kun kerran jo on näin...
kun siitä jo on kulunut niin pitkä aika... niin älkää sanoko lapsilleni.

Sen voin luvata, — vastasi Gideon väsyneesti.

Parturi puristi veden sienestä ja kysyi sitten:

— Puuteroidaanko?

— Ei, — vastasi poika.

Parturi riisui liinan hänen kaulaltaan ja mutisi koneenomaisesti:

— Tehkää hyvin.

Gideon pisti käden taskuunsa. Silmät kosteina hän sormeili pikkurahoja.

— Paljonko olen velkaa?

Parturikin kostein silmin, mutta kuitenkin, ääni virallisena vastasi
kumartaen:

— Ainoastaan neljäkymmentä helleriä...




Kaksi leppäkerttua.


Kaadettuna kuivui heinä niityllä. Sitä jo haravoitiin. Punaiset huivit
ja kirjavat hameet liehuivat joka taholla. Heinä haravoitiin ja
koottiin rukoloille...

Toukokuun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.

Harteikas suuripäinen nuorukainen kulkea toikkaroi niittytietä
pitkin, olallaan heinähanko. Hänellä oli päässään keltainen olkihattu
ja harteillaan kesäviitta. Hän oli jo lopettanut työnsä. Piippuaan
poltellen hän kulki kylää kohden. Tultuaan erään haravatytön luokse hän
pysähtyi:..

— Päivää, Klarika! Oletpa sinä kasvanut!

Tyttö nosti silmänsä ja punastui.

— On satanut runsaasti, — vastasi hän hymyillen.

Sitten hän haravoi edelleen.

Nuorukainen aikoi sanoa vielä jotain, mutta jäikin siihen hetkeksi
seisomaan äänetönnä; imeskeli vain piippuansa ja astuskeli sitten
edelleen.

Sillä ei ole lainkaan soveliasta jäädä juttusille kunniallisten
neitojen kanssa. Vaikka saattoihan niinkin olla, ettei nuorukaisella
ollutkaan sen enempää sanottavaa.

Klari oli todella varttunut varreltaan kevään kuluessa. Viime vuonna
hän oli vielä ollut lapsi. Talven jälkeen olivat hänen kasvonsa ja
rintansa pyöristyneet. Hänen käsivartensa olivat valkeat, sillä vasta
ensi kerran hän työskenteli paitahihasillaan; kyynärpäihin asti ne
olivat valkeat. Valkea oli hänen kaulansakin. Päässään ei hänellä ollut
huivia. Hiukset olivat talonpoikaisesti silitetyt päälaelle, ja takana
ne ulottuivat letiksi palmikoituina puoliväliin selkää.

Tämä sananvaihto ei tällä tavoin kerrottuna näytä miltään, mutta Klarin
elämässä se merkitsi uutta ajanjaksoa.

Vielä tähän asti ei kukaan ollut tervehtinyt häntä. Ei kukaan ollut
vielä pysähtynyt häntä katselemaan. Ei kukaan ollut sanonut: Oletpa
sinä kasvanut!

Hänen kätensä aivan vapisivat haravoidessa. Hänen kasvoillaan poltti
puna jatkuvasti. Hänen silmänsä loistivat. Hän oli mustasilmäinen
ja sorja varreltaan. Hän pysähtyi ja katseli myhäillen ajatuksiinsa
vaipuneena eteensä.

Samassa ilmestyi niitylle toinen tyttö. Hänen hameensa oli samanlainen
siniraitainen kuin Klarinkin. Mutta hänellä oli yllään nuttu, sekin
siniraitainen.

Oikeassa kädessään hänellä oli keppi, vasemmassa tuoppi. Kasvot
taivasta kohden käännettyinä hän kulki verkalleen. Hän oli sokea.

— Tänne, tänne, Vical — huusi vanha mies heinäsuovan luota.

Sokea tyttö hymyili ja kulki ääntä kohden edelleen. Keppiään varovasti
edellään haroen hän meni vanhuksen luokse. Hän ojensi tuopin. Ukko joi
siitä ja antoi sen sitten toisille.

Viimeiseksi joi Klari. Laskiessaan tuopin luotaan hän vilkaisi
ympärilleen ja sanoi kuiskaten ja salaperäisesti:

— Tiedätkö mitä tapahtui?

Sokea tyttö kohotti päätään.

— Mitä?

— Pista Szentgyörgyi puhutteli minua.

Sokean kasvot ilmaisivat ihmetystä.

— Mitä hän sanoi? — kysyi hän hiljaa.

— Hän tervehti.

— Tervehtikö?

— Sitten hän sanoi, että olin kasvanut.

— Niinkö hän sanoi?

— Niin.

Sokea tyttö katsoi kummastellen tyhjyyteen ja sanoi sitten jälleen:

— Eikö hän sanonut mitään muuta?

— Ei. Eikö se ollut omituista?

Ja kun hän hymyili kysyessään, hymyili sokeakin.

Molemmat tytöt olivat niin toistensa näköiset kuin olisivat olleet
peilikuvia toisistaan. Sokealla olivat silmät vain puoliksi suljettuina
ja hänen kasvonsa olivat hieman kalpeammat ja kätensä pienemmät.
Varmaankin olivat hänen jalkansakin pienemmät, mutta hän kävi
saappaissa, sillä hän ei osannut väistää okaita.

He olivat kaksoiset. Vica oli kaksivuotiaana kadottanut näkönsä
kuumetaudissa. Hänen silmänsä olivat surkastuneet ja pienenneet. Mutta
siitä huolimatta hän toimitti kaikki näkevän askareet. Keväällä hän
käänsi puutarhamaata, kesällä kantoi isälleen ja sisaruksilleen evästä
pellolle; syksyllä hän murenteli maissintähkiä ja syötti sikoja,
talvella kehräsi niinkuin toisetkin. Hän kantoi veden kylän laidasta
Tisza-joesta; hän kävi puodissa, kun jotain tarvittiin. Kylässä hän
kaikkialla osasi kulkea kompastumatta. Hän sanoi tuntevansa sen, mitä
muut näkivät. Varjoisen puun hän tunsi kymmenen metrin päästä ja osasi
sanoa senkin, mikä puu mikin oli. Hän sanoi, että kaikki hengittää
omalla tavallansa. Puun hengitys on tuoksuvainen, seinän kylmä, tai jos
aurinko paistaa siihen, on se kuuma. Jos joku leikillään asettui tiellä
tai pihalla hänen eteensä, ei hän törmännyt yhteen.

Ja jokaisen hän tunsi käynnistä; tai ellei käynnistä, niin äänestä; tai
ellei sanaa vaihdettu, niin kädenannista.

Jos vieras puhutteli häntä, saattoi hän äänestä päättää, monenko
askeleen päässä hän oli, miten pitkä ja miten vanha; ja senkin hän
osasi sanoa, oliko ihminen hyvä vaiko huono.

Kylässä häntä sanottiin vain sokeaksi Vicaksi.

Kun hänen tuoppinsa oli tyhjentynyt, lähti hän kotia päin. Hän kulki
hiukan hitaammin, pää painuksissa.

Sisaren sanat liikkuivat hänen ajatuksissaan. Heidän tunteensa kulkivat
aina yksiä teitä. Siinä, että joku nuorukainen oli tervehtinyt Klaria,
hän tunsi naiseksi varttuvan tytön ensimmäisen juhlahetken. Oli
tervehtinyt Klaria! Nuorilla miehillä ei ole tapana tervehtiä tyttöjä,
vaan tytöt tervehtivät heitä. Mutta Klari oli varmaan ollut selin
kääntyneenä työskennellessään.

Sokea tyttö kulki edelleen, kasvot uneksivina. Niityn laidassa hän
pysähtyi. Hän tunsi kukkia ympärillään. Kukat olivat valkeita ja
tuoksuttomia, mutta sokealle eivät mitkään kukat ole tuoksuttomia.
Senkin hän tunsi, että kukka oli nimeltään Salomon sinetti. Hän
ihmetteli, miten metsäkukka oli saattanut joutua sinne. Yhden hän
taittoi ja pisti hiuksiinsa.

Sitten hän jatkoi unelmiaan Pista Szentgyörgyistä.

Hän tunsi nuorukaisen, mutta tietystikään ei sillä tavoin kuin näkevät.
Jos hän sattumalta olisi saanut näkönsä jälleen, olisi hän varmaan
oudoksuen katsellut kyläläisten muotokuvia, jos ne olisi asetettu
hänen nähtävilleen. Hän ei olisi tuntenut edes omaisiaan. Hänelle
eivät kasvojenpiirteet merkinneet mitään. Ääni ja tunto ilmaisivat
hänelle kaiken. Jokaiselle ihmiselle on ääni yhtä luonteenomainen kuin
kasvotkin, ja käsikin on toisella erilainen kuin toisella. Hän tunsi
nuorukaisen omalla tavallaan. Senkin hän tiesi, miten suuri hän oli,
minkä ikäinen, miten väkevä ja miten hän oli leikkisä juttelussaan.
Varsinkin hän selvästi muisti erään lapsuutensa päivän, jonka
sisällyksenä Pista Szentgyörgyi oli.

Hän oli silloin ehkä kymmenvuotias, kun eräänä pyhäiltana soitettiin
kyläkapakassa Aina kun siellä soitettiin, ei Vicaa voitu pidättää
kotosalla. Hän meni sinne ja painoi korvansa aitaa vasten. Kun
tanssisäveltä soitettiin, tanssi hän itsekin. Tanssi oli hänen suurin
ilonsa. Ellei hän liikkunut askareissaan, asettui hän keskelle tuvan
lattiaa ja pyöri ympäri ojennetuin käsin. Hänestä tuntui mieluisalta,
kun ilma hyväili hänen kasvojaan tanssiessa. Häntä ei tanssiminen
vähääkään hävettänyt. Soiton tahdissa hän osasi tanssia niinkuin
toisetkin. Unkarilainen tyttö ei opettele tanssimaan. Se on hänellä
veressä. Se on myötäsyntynyttä.

Silloinkin hän tanssi kapakan lähistöllä Szentgyörgyiläisten
puimatantereella. Siellä oli vain pikkutyttöjä, jotka tanssivat
keskenään. Pista Szentgyörgyi oli silloin juuri päässyt nuortenmiesten
kirjoihin. Ensi kerran hän oli pukeutunut leveähihaiseen paitaan,
ensi kerran koreili hänen lakissaan kukkanen, ja ensi kerran hän iski
tanssissa yhteen kannusniekkaiset kantapäänsä.

Hänen astellessaan siinä ylvästellen pihan poikki sanoi eräs
pikkutytöistä kurillaan.

— Tanssittakaa, Pista-setä!

Seitsentoistavuotias poika hämmästyi kuullessaan itseään sanottavan
sedäksi.

— No tulehan sitten, — sanoi hän alentuvasti.

Kerran, pari hän pyörähti hänen kanssaan. Hän potkaisi jalkansa
ilmaan, polkaisi maata, läiskäsi kämmenellään niskaansa, läimäytti
saappaanvarsiaan ja heitti tyttösen siihen.

Sokea tyttö kuunteli ikävöivän näköisenä jalkojen töminää, ja kun
tanssi oli lopussa, huusi hän rukoilevasti:

— Minuakin, Pista!

Nuorukainen oli leikkisällä tuulella ja sokean tytönkin kanssa hän
pyörähti jonkun kerran; potkaisi jalkansa ilmaan, polkaisi maata,
läiskäsi kämmenellään niskaansa, läimäytti saappaanvarsiaan ja lennätti
tytön vieressäolevalle parrulle.

Sokea tarrautui siihen kiinni, ja kaikki nauroivat. Pista Szentgyörgyi
meni kapakkaan.

Ainoastaan Vica ei nauranut. Se, että hän oli saanut tanssia nuoren
miehen kanssa, vaikkapa vain siunaaman hetkenkin, antoi hänelle
sellaisen juhlallisen tunnelman, että hän unohti raa'an pilankin.
Kun hän sen jälkeen tanssi, kuvaili hän aina tanssivansa Pista
Szentgyörgyin kanssa.

Vaikka eivät he sen koommin edes puhelleet keskenään. Sillä kukapa
nuori mies olisi ruvennut juttusille sokean tytön kanssa? Toiset
olisivat heti sanoneet, että hänellä oli sokea lemmitty.

Sokea tunsi kulkevansa piennarnurmella. Huhtikuussa oli satanut
runsaasti, ja ruoho oli kaikkialla kasvanut. Hän istuutui, riisui
saappaansa ja jatkoi paljain jaloin kulkuaan ruohikossa. Mieluiselta
tuntui hänestä astuskella pehmeällä nurmella. Mutta samassa hän poltti
jalkansa nokkosiin ja silloin hän veti saappaat jälleen jalkaansa. Sen
sijaan että olisi mennyt kotia, hän poikkesikin Tiszan rannalle.

Siellä oli jo vuosia sitten ollut rannalle ajautunut hirsilautta.
Viime kesänä oli Vica usein istunut sen veden partaaseen ulottuvassa
päässä virutellen jalkojaan vedessä. Hän kuunteli veden lipajamista
ja poreilevaa ääntä, joka kuului lautan alta. Nytkin Vica istahti
sinne. Hän riisui saappaansa ja asetti ne taakseen. Vesi pyöriskeli
miellyttävän vilpoisena hänen jalkojensa ympärillä. Pian siitä katosi
nokkosten aiheuttama poltto.

Muuan vaimo tuli rannalle ruukkuaan täyttämään ja huusi hänelle:

— Pidä varasi, tyttö, vesi on siinä syvää!

— Kyllä tiedän, Veron-täti, — vastasi tyttö hymyille».

Illalla tytöt jälleen aprikoivat kummien sanojen merkitystä. Samassa
vuoteessa maaten he kuiskuttelivat keskenään.

— Minä olen jo iso tyttö, — sanoi Klari.

— Me olemme jo isoja tyttöjä, — toisti Vica.

Kun Klarilta sitten katkesi juttu, kysyi hän:

— Onko sillä jo viikset?

— On pienet suippokärkiset mustat, — vastasi Klari.

— Sotaväessä ne ovat kasvaneet. Siellä hän oli korpraalina, ettäs
tiedät.

Sitten he puhelivat siitä, että sunnuntai-iltapäivällä saisivat tietää,
mitä tervehdys merkitsi. Silloin tytöt ja pojat menevät tavallisesti
joukoittain kylän laitaan, hautuumaan lähistölle, ja leikkivät siellä
kaikenlaisia seuraleikkejä, etenkin haukkaa ja kyyhkystä.

Sitä ei kuitenkaan heti ryhdytä leikkimään, vaan kun nuorukaiset ovat
kokoontuneet joukkoonsa samoinkuin tytötkin, huudahtaa nuorukaisten
johtaja hihkaisten:

— Hei pojat, tuolla on kokonainen parvi villikyyhkysiä! Ottakaamme
kiinni heidät!

Ellei heidän johtajansa saanutkaan valittuaan vangituksi, tai jos hän
tahtoo osoittaa, että hän yhä vieläkin tavoittelee vain yhtä, toistuu
leikki useammankin kerran.

Sellaisissa kylissä, joissa ei ole mustalaissoittajia, kisailevat
nuorukaiset näin neitosten kanssa.

Huhtikuu oli ollut ruma — ei ainoanakaan sunnuntaina voinut mennä
ulos leikkisille. Mutta toukokuu antoi kirkkaita päiviä ja taivas oli
heleänsininen.

Sunnuntaina he siis pukeutuivat molemmat huolellisesti. Klari osti
uuden nauhan: ruusunpunaisen samettisen, jota siniset lemmenkukat
koristivat. Puolet siitä hän antoi Vicalle, sillä he pukeutuivat aina
samalla tavoin.

Litanian jälkeen menivät hekin kylän laitaan.

Viime vuonna he olivat leikkineet »enkeli-paholaista» vielä lasten
parvessa, samoinkuin »ryöväriä ja kiinniottajaakin», mutta hiljattain
he olivat lopettaneet sunnuntaikoulunsa ja onnellisina he liikuskelivat
nyt isojen tyttöjen parvessa.

Odotettiin jo kisojen alkamista.

Viime vuonna oli Vicakin vielä leikkinyt lasten parissa niinkuin
muutkin. Se oli ollut hauskempaakin, sillä kukaan ei juossut häntä
pakoon, vaan kaikki kiiriskelivät hänen ympärillään niinkuin ainakin
sokkosilla oltaessa. Mutta nyt hän seisoi alakuloisena isojen tyttöjen
joukossa.

Tällä kertaa oli Pista Szentgyörgyi nuorukaisten johtajana. Siellä
hän uljasteli toisten kanssa töyhtöniekkaisessa pyöreässä hatussaan,
heittäen vain silloin tällöin syrjäsilmäyksen kokoontuviin tyttöihin.

Kun heitä oli jo yhtä monta koolla kuin poikiakin, kiljaisi hän
yht'äkkiä:

— Hei pojat, tuolla on kokonainen parvi villikyyhkysiä! Ottakaamme
kiinni heidät!

Tytöt karkasivat kukin taholleen. Vicakin lähti juoksemaan: hän juoksi
juoksemistaan, haroen käsillään ilmaa edessään. Jalkojen töminä,
hengästynyt huohotus ja nauru kuului kaikkialta. Sitten hiljeni
jalkojen töminä. Tytöt joutuivat toinen toisensa jälkeen vangeiksi.
Klarikin huohotteli siellä Pista Szentgyörgyin sylissä. Ainoastaan
Vicaa eivät ainoankaan nuorukaisen kädet pidättäneet eteenpäin
karkaamasta.

Leikki alkoi uudelleen. Vica juoksi jälleen. Hän juoksi kasvot
palavina, juoksi milloin oikealle, milloin vasemmalle, tarkaten
nuorten miesten saappaitten töminää. Kerran hän hiljensikin juoksuaan
tuntiessaan jonkun nuorukaisen lähenevän. Mutta poika juoksikin hänen
ohitsensa toista tyttöä tavoitellen.

Silloin hän kävi alakuloiseksi ja erkani pois leikistä. Hän vetäytyi
akaasiapuun alle, joka kasvoi hautuumaan laidassa.

Nuoret leikkivät edelleen. Mutta Vica jäi surullisena seisomaan
yksikseen akaasiapuun alle. Sitä hän kummastellen ajatteli, miksi
eivät ne pojat, jotka vielä viime vuonna leikkivät hänen kanssaan, nyt
enää hänestä välittäneet. Olihan hän viime vuonnakin ollut sokea, ja
kuitenkin he olivat mielellään leikkineet hänen kanssaan.

Sitten ruvettiin leikkimään kissaa ja hiirtä, ja Klari veti Vicankin
muitten mukaan piiriin. Mutta Vicaa ei kukaan lyönyt liinasellaan: hän
ei saanut olla kissana eikä hiirenäkään. Mutta siitä huolimatta hän
seisoi onnellisena toisten parvessa ja nauroi kun muutkin nauroivat.
Sillä vaikka hän ei nähnytkään, kuuli hän kuitenkin juoksun töminän
ja tunsi käsien kosketuksesta ja tempoiluista missä hiiri milloinkin
liikkui ja missä kissa seurasi kintereillä.

Kerran puikahti Pista Szentgyörgyi hänen käsivartensa alitse, ja
silloin hän kohotti käsivartensa suloisen pelästyksen valtaamana.

Vihdoin aurinko laski etäisten koivunlatvojen takana ja tytöt lähtivät
kotia kulkemaan.

Vica ei malttanut odottaa, kunnes he olisivat ennättäneet kotia, vaan
kuiskasi Klarin korvaan:

— Ottiko hän sinut kiinni?

— Neljästi, — vastasi Klari onnellisena..

— Sanoiko hän jotain?

— Sulkiessaan minut syliinsä hän sanoi: »Minä syön nuo sinun kauniit,
säteilevät silmäsi!»

Vica ei kysynyt enempää. Kasvoissa uneksiva ilme hän kulki eteenpäin
nojautuen Klarin käsivarteen.

Mutta illalla maatessaan he uudelleen palauttivat mieleen koko leikin
menon. Oliko Pista ajanut Klaria takaa, vai oliko Klari kiertänyt niin,
että hän siten joutuisi Pistan tielle?

Ilmeisesti oli Pista metsästellyt Klaria. Kertaakaan ei hänen tarvinnut
kierrellä hänen eteensä joutuakseen. Se oli suora ja avoin tunnustus.
Klari jutteli niin onnellisena, kunnes lopulta haukotteli ja vaikeni.

Hän olisi varmaan jo nukkunutkin siihen, ellei Vica olisi uudestaan
kysynyt:

— Ovatko sinun silmäsi todella niin kauniit?

— Kauniit ovat, hyvin kauniit, — vastasi Klari uneliaasti.

He eivät puhelleet sen enempää. Sokea valvoi vielä kauan ajatuksinensa.
Hän kuunteli sisarensa tasaista hiljaista hengitystä. Kerran hän ojensi
kätensä ja koetteli varovasti sisaren silmiä.

Hänellä on aivan samanlaiset silmät ja silmäluomet kuin minullakin,
ajatteli hän surumielisesti, ainoastaan silmämuna on täyteläisempi.
Sitten hänkin nukahti ja nukkuessaan hän hymyili.

Seuraavana päivänä hän oli vaiteliaampi kuin tavallisesti. Mutta
kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Sokeathan ovat muutenkin
hiljaisempia kuin näkevät. Ainoastaan Klari kysyi kerran:

— Mikä sinua vaivaa?

— Ei mikään, — vastasi Vica.

— Oletko särkenyt jotain?

— En.

Hetken kuluttua hän sitten sanoi:

— Pojat eivät enää leiki minun kanssani.

Klari oli näinä päivinä laulavampi ja nauravampi kuin muulloin. Eräänä
iltapäivänä hän otti leppäkertun ruusupensaasta ja lauloi äänekkäästi:

— Nouse, nouse, leppäkerttu! Näytä tietä mulle, minne vievät minut?
Itään vaiko länteen, taivaaseen vai maahan, vaiko tänne jättänevät?

Ja heti lähti leppäkerttu liikkeelle: se kiipesi ja kiipesi ylöspäin
pitkin Klarin sormia ylös sormenpäähän asti. Sitten se yht'äkkiä
levitti siipensä ja läksi lentoon.

— Minnepäin se lensi? — kysyi Vica kiihkeästi.

— Szentgyörgyi'ä kohden!— vastasi Klari riemuiten.

Ja silloin Vicakin kääntyi Pistan kotia kohden. Hänen kasvonsa
ilmaisivat harrasta ihmetystä.

Sinä iltana Klari pujahti neljästi puutarhassa. Kukaan ei sitä
huomannut, hän vain tuli ja meni, käväisemältä.

Kun he sitten illalla laskeutuivat levolle, kuiskasi hän kuumin huulin
Vican korvaan:

— Pista oli täällä.

Sokea sykähti.

— Puhuitko sinä hänen kanssaan? — kysyi hän hiljaa.

— Puutarhan perällä, — vastasi Klari.

— Mitä hän sanoi?

— Kun minä siinä seisoin, tervehti hän ja sanoi: »Hyvää iltaa,
Klarika!» Minä vastasin hänen tervehdykseensä. Sitten hän nojautui
aitaa vasten ja sanoi, niin hän sanoi että: »Harvoinpa sinua saakin
nähdä, kaunokaiseni!» Niin hän sanoi että »kaunokaiseni». Minä aioin
sanoa hänelle, että saapihan tavata, kun käy kysymässä, mutta minä
jouduinkin niin hämilleni, että sanani katkesi siihen.

— Entä sitten?

— No sitten hän sanoi että: »Etkö antaisi minulle kättä, kultaseni?
Voit uskoa, ettei minun ole liimassa.» No minä ojensin hänelle käteni
aidan taakse ja sitten minä sanoin: »Mitenkä te täällä kuljette?»
Hän sitten vastasi siihen että: »Kukkia minä täältä etsin.» »Mitä
kukkia?» kysyin minä. »Sellaisia kuin satun löytämään», vastasi hän.
Mutta sitten minä sanoin että: »On jo pimeä, ei niitä silloin löydä.»
»Armahdappas, Klarika, ja poimi itse tuohon minun lakkiini muutama»,
hän sanoi. Ja kun minä jälleen jouduin hämilleni, sanoi hän: »Etkö
virka mitään, lintuseni?» Niin hän sanoi että »lintuseni». »Ei täällä
ole kukkia lähistöllä», sanoin minä. »No», sanoi hän, »huomenna minä
kuljen jälleen tästä ohi ja saanhan minä silloin. Saanko?» »Saatte», —
vastasin minä. — Sitten... niin sitten minä juoksin tieheni tänne.

Ja sitten Klari syleili kiihkeästi sisartaan.

— Eikö se ollut kummallista?

— Kummallista oli, — sai sokea kuiskatuksi.

Hetken kuluttua hän sitten taasen sanoi:

— Ei sinun olisi tarvinnut juosta tiehesi.

Seuraavana iltana he kuiskuttelivat vielä kauemmin. Klari oli
antanut nuorukaiselle ruusun. Ja he olivat puhelleet ilmasta ja
vuodentulotoiveista. Välillä puhutteli nuorukainen Klaria helmekseen
ja tähdekseen ja silitteli hänen kättään. Vica kuunteli sisartaan outo
väristys mielessä.

Nuorukainen ilmestyi sitten ilta illan jälkeen, ja he puhelivat ilmasta
ja vuoden tulosta. Lakissaan oli hänellä nyt aina tuoreita kukkia.
Pyhäiltaisista kisoista tiesivät kyläläiset, keltä hän oli saanut ne.

Nyt saattoi Klari jo viipyä kauemminkin puutarhassa iltaisin. Vanhemmat
näyttivät suostuneen tähän tuttavuuteen.

Vica odotteli valveillaan Klarin paluuta. Ja uteliaana hän kuunteli,
miten he edistyivät rakkaudessaan.

— Tänään oli minulla kumma ilta, — kuiskasi Klari.

— Pista suuteli minua.

Vican käsi vavahti Klarin olkapäällä.

— Minkälaista se oli? Kerro aivan tarkasti!

— No kun minä seisoin siellä aidan luona, niin hän sanoi, että aidan
piikit pistivät! Sitten hän kiipesi aidan yli ja me seisoimme siellä
pähkinäpuun alla. Sitten hän tarttui minua käsistä ja veti minut
luokseen ja painoi minut rintaansa vasten ja sitten hän suuteli minun
kasvojani. Mutta kauan, loppumattoman kauan.

— Mitenkä? Mitenkä?

Klari kohotti päätään, ja hänen huulensa koskettivat Vican kasvoja.

— Tuolla tavoin.

Kuuma tunne virtasi läpi koko Vican ruumiin.

— Miten sinä olet onnellinen, — hän kuiskasi.

Seuraavana päivänä satoi vettä. Illan tullen sanoi Vica sisarelleen:

— Miten sinä voit tänä iltana mennä ulos?

Klari hymyili.

— Olemme senkin jo puhuneet. Yhtenä iltana, kun taivas oli pilvessä,
kysyi hän, miten sitten tapaamme toisemme, jos sataa? »Ei mitenkään»,
vastasin minä »odotamme kunnes kirkastuu». »Mutta ellei kirkastu ennen
kuin viikon päästä?» sanoi hän. Siilomme sovimme siitä, että tapaamme
toisemme vajan alla.

Vaja oli vanha, rappeutunut rakennus; sen puoliksi lahonneet puuseinät
antoivat uloinna puutarhaan. Sen räystään alla pysyi maa kuivana.

Illalla sade taukosi. Klari nosti päällimmäisen hameen päänsä ylitse ja
pujahti pihalle. Vica kuuli puutarhaveräjän aukeavan.

Hetken aikaa hän istui ajatuksissaan eteisessä, kasvot puutarhaan päin
kääntyneinä. Sitten hänkin nousi ja meni ulos.

Hän tunsi, että ilma oli täynnä kosteata sumua ja että oli jo aivan
pimeä. Mutta siitä huolimatta hän hiipi kokoonkyyristyneenä vajaa
kohden. Välistä hän pysähtyi ja jäi kuuntelemaan.

Kylässä oli kaikki aivan hiljaista. Satakieletkin olivat vaienneet.
Ainoastaan kaukana haukkui paksuääninen koira. Varmaankin se oli papin
koira. Puutarhastakaan ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Kuului ainoastaan
raskaitten vesipisaroitten putoaminen oksilta ja lehtien nenistä
lehtien lappeille.

Vica hiiviskeli edelleen vajaa kohden.

Hän pysähtyi jälleen kuuntelemaan. Nyt hän saattoi erottaa hiljaista
kuiskutustakin. Pista oli siis jo tullut.

Puutarhan veräjä oli jäänyt auki. Vica pujahti siitä niinkuin varjo.
Varovasti hän kiersi sipulipenkin, karviaismarjapensaat ja hernemaan.
Melkein maahan asti kyyryssä hiipi hän vajalle.

Puhelu kantautui hänen korviinsa niinkuin tuulen kuiskaus. Nyt hän oli
ehtinyt jo vajan nurkkaukseen, mutta vieläkään ei hän erottanut sanoja.

Hitaasti ja varoen hän pujahti sisään. Mutta vielä hän sai taistella
saadakseen auki oven, joka ahdisti pielistään. Hän sai ponnistella
kauan, ennenkuin sai sitä sen verran raotetuksi, että mahtui lävitse.
Puutarhanpuoleisessa seinässä oli aukko. Sinne hän kömpi. Sieltä hän
varmaan voisi erottaa sanatkin.

Mutta se ei ollutkaan niin aivan helppoa. Vajassa hänen täytyi kiivetä
rankapinon yli. Sisemmällä oli vielä joukko hajoitettujen rattaitten
osia. Hänen täytyi visusti varoa, ettei joku pyörä kiepsahtaisi tai
kaatuisi kumolleen.

Hän ryömi käsillään haroen ja alati jääden kuuntelemaan. Joka
askeleella hän siirsi jalkojaan varovasti eteenpäin ja vasta sitten,
kun oli aivan varma otteestaan, hän nosti toisen jalkansa.

Senkin hän tiesi, että ikkunan alla oli vanha reiällinen lampaannahka.
Se oli käännettävä toisin puolin. Kaikki tämä vei paljon aikaa.

Vihdoin hän pääsi aukolle. Varovasti hän kohotti lampaannahkaa ja jäi
kuuntelemaan.

Nuorukainen sanoi:

— Näitkö sinä unta minusta viime yönä?

— Ei minulla ole tapana nähdä pojista unta, — vastasi Klari
veitikkamaisesti.

— Mutta sinähän sanoit eilen, että kävelit unissasi minun kanssani.

— Se on kyllä totta. Mutta meitä oli koko joukko myllyssä. Me vain
kahden jauhoimme vehnää.

— Mistäpä kyyhkynen näkisi unta, ellei vehnästä?

Siihen ei Klari vastannut mitään. Kuului sellainen ääni, kuin olisi
vesipisara pudonnut veteen.

Vicaa värisytti.

Sitten jatkui keskustelu edelleen. He puhelivat siitä, että jos
sunnuntainakin ilma on sateinen, pyytäisi tyttö vanhemmiltaan, että he
antaisivat Pistan käydä tervehtimässä.

— Pyytäkää itse, — vastasi Klari kartellen.

Kauan he väittelivät siitä. Vihdoin Pista lupasi saattaa Klarin isän
kirkosta kotia ja puhella hänen kanssaan. Vanhemmat kyllä muutenkin
arvasivat asian. Klarin isä sanoisi varmaankin veräjällä, että:
»Tulehan peremmälle, poikani.»

Siitä he sitten niin iloitsivat, että seurasi äänekäs muiskahdus. Vican
sydän tykytti aivan kuuluvasti. Hänen kasvonsa paloivat. Puutuneena ja
kohmeissaan hän kyyrötti piilossaan. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta
sitten hän painoikin korvansa jälleen aukkoon tukien itseään kädellään.

Mutta silloin rakastavaiset hyvästelivätkin:

— Näkemiin, ainokaiseni!

— Näkemiin, Pista!

Ja taas seurasi hiljainen maiskutus. Klari sanoi sitten onnellisen
raukealla äänellä:

— No menkää jo, menkää! Kauan minä jo olenkin ollut ulkona!

Mutta nuorukainen viivytteli yhä.

Silloin kuului jalkojen kopinaa pihalta ja Klari kuiskasi pelästyneenä:

— Ai, äiti tulee!

Hänen hameensa kahahtivat, ja sitten aukeni puutarhan veräjä.

Nuorukainen jäi vielä hetkeksi seisomaan, sitten lähti hänkin: kulki
puutarhan läpi ja hyppäsi aidan yli.

Vica ei puhunut sanaakaan maata pantaessa. Ensi kerran eläessään hän
salasi ajatuksensa sisareltaan. Vaitelias ja ajatuksiinsa vaipunut hän
oli useita päiviä. Kun hänet lähetettiin vettä noutamaan, viipyi hän
kauan. Hän istuutui nurmikolle ja uneksi. Välistä hän poimi kukkia ja
sitoi niistä seppeleitä. Hän asetti seppeleen päähänsä ja taputteli
sitä hymyillen. Niin hän istui usein pitkät hetket kivellä tai
ruohikossa. Uneksien hän istui, liikkumatta. Sitten hän otti seppeleen
päästään ja hajoitti sen.

Eräänä iltapäivänä hän meni hanhia paimentavien lasten luo ja kutsui
luokseen erään tytön.

— Marika, — hän sanoi salaperäisesti, — minä sain kiinni leppäkertun.
Katsotaanpahan, minne se lentää!

Hänen kädessään oli todella leppäkerttu. Sokea avasi kämmenensä ja
hymyillen hän tarkkaavaisesti seurasi sen kiipeämistä pitkin sormea.

Ja hän lauloi sille:

— Nouse, nouse, leppäkerttu! Näytä mulle tietä, minne vievät minut?
Itään vaiko länteen? Taivaaseen vai maahan? Vaiko tänne jättänevät?

Leppäkerttu kompuroi hitaasti. Kahdesti täytyi sille laulaa kysymys.
Vihdoin se kuitenkin lähti liikkeelle. Se kiipesi kiipeämistään pitkin
hienohipiäistä kättä ylöspäin, ylöspäin.

Sokea tunsi sen levittävän siipensä ja lähtevän lentoon.

— Minnepäin se lentää? — kysyi hän henkeään pidättäen.

— Heinäsuovaan, — vastasi lapsi.

— Kylään päinkö?

— Eikä kun Tiszaan päin.

Vica palasi mietteissään kotia.

Matkan varrella oli hänellä aina ollut tapana tervehtiä
vastaantulijoita. Hyvää päivää, Kati-täti, hyvää päivää, Molnár-setäl
Mutta nyt hän ei tervehtinyt ketään, vaikka kolmekin tuttua kulki hänen
ohitsensa. Ei hän edes huomannutkaan heitä.

Mutta kerran hän kuitenkin tarkkasi. Joku tuli hänen takanaan. Hän
tunsi askeleet: se oli Pista.

Nuorukaisella oli kuokka olallaan, ja hän asteli vihellellen kotia päin.

Vica verkensi kulkuaan.

Mutta nuorukainen kulki hänen rinnallaan äänetönnä.

Kun hän oli ainoastaan kuutisen askeleen päässä, sanoi Vica kainosti:

— Pista-setä!

Pista kääntyi katselemaan:

— Katsohan, sinäkö se oletkin!

— Minähän se. Ette edes puhuttele niinkuin ihmistä puhutellaan.

— Miks'en puhuttelisi, Vica. Mutta minä kuljin niin ajatuksissani,
etten edes huomannut sinua. Mitä sisaresi tekee?

— Silittää, — vastasi sokea. Ja hänen kalpeille kasvoilleen ilmestyi
ruusunpunainen varjo.

— Sano hänelle, että kyselin häntä. Mutta nyt minun täytyy rientää.
Hyvästi, kultaseni!

Hymyhuulin kulki tyttö edelleen. Kotona hän heti kertoi Klarille
tavanneensa Pistan ja mitä hän oli käskenyt sanomaan.

— Ja tiedätkö mitä hän sanoi minulle? Hän sanoi että: _kultaseni_.

Klari syleili nauraen sisartaan:

— Voi sinua hupakkoa! Kuinka hän ei olisi sanonut että »kultaseni»,
olethan sinä niin kultainen, kultainen, kultainen!

Ja hän suuteli hänen kasvojansa.

Seuraavana sunnuntaina oli nuorukainen todella heidän luonaan. Hän
oli jutellut Klarin isän kanssa kirkosta lähdettyä, ja kun ukko
ystävällisesti puheli hänen kanssaan, rohkeni hän asiaansakin kajota ja
sanoa:

— Siitä Klarista on varttunut oikein reipas ja kaunis tyttö!

— No, vastasi ukko, — kasvaahan se tyttö niinkuin sireenipuu.

— On se vaan niinkuin ruusu. Kovin soma tyttö.

Ukko huojutti hyvätuulisesti olkapäitään, mutta ei vastannut mitään.
Kun he tulivat veräjälle, ojensi ukko kätensä, mutta ei hellittänyt
heti:

— Vieläkö sinulla on töitä tänään, kun niin kiirehdit?

— Eikä ole.

—- No pyörähdä sitten pirttiin. Voimme kait tässä mekin ryypätä lasin
viiniä.

Ja siellä nuorukainen vietti sunnuntai-iltapäivänsä.

Seuraavana pyhänä olivat Pistan vanhemmat tervehdyksellä. Emännät
keittivät kahvia, ukot joivat viiniä. Juutalaiselta oli sinä päivänä
ostettu vehnästä.

Kun Vicakin istui siellä naisten parissa, sanoi Szentgyörgyin emäntä:

— Sinä taidat kovin pitää kahvista, kun noin juot sitä niinkuin vettä.

Vica punastui. Ei hän sen vuoksi sillä tavoin juonut kahvia, että
olisi sitä erikoisesti rakastanut, vaan sen tähden, ettei hän osannut
syödä lusikalla. Liemikin annettiin hänelle aina kupissa. Kahvelia
ja veistä ei hän osannut käyttää. Liha leikattiin hänelle aina
valmiiksi Käsistään hän söi. Mutta hän pesi ne aina, ja ne olivat
valkoiset niinkuin papin. Pikkutyttönä oli häntä kyllä koetettu opettaa
syömäneuvoihin, mutta kun se ei onnistunut, sai hän pitää tapansa.

Illalla puheltiin siitä, milloin vastavierailu tehtäisiin.
Szentgyörgyit eivät olleet kutsuneet kahville, vaan illalliselle. Se
merkitsi sitä, että he olivat suostuneet avioliittoon.

Vica pani seuraavana päivänä kahvelin, veitsen ja lusikan omankin
lautasensa viereen ja sanoi Klarille:

— Opeta minua käyttämään näitä syömäneuvoja.

— Voi sinua hupakkoa, — vastasi Klari nauraen. — Niinkuin sellaista
tarvitsisi opetella.

Vica upotti lusikkansa liemeen, mutta pistikin sen korvaansa, sen
sijaan että olisi suuhunsa pistänyt.

Kaikki sitä nauroivat.

— Et tiedä edes missä sinulla on suusi.

Tyttö pyyhki valahtaneen liemen. Sitten hän yritti uudestaan. Mutta
nytkin lusikka meni omia teitään.

Silloin hän laski lusikan luotaan ja pillahti itkuun.

Sinä päivänä ei häntä saatu lohdutetuksi. Hän ei tosin valittanut,
itkeä tihutteli vain itseksensä. Mutta sitä oli kovin haikeata
katsella. Kun sitten kaikki yöllä nukkuivat, nousi hän vuoteeltaan ja
asetti eteensä lautasen ja lusikan. Lusikan päätä hän ohjasi vasemmalla
kädellään suuhunsa. Hän opetteli syömään.

Sitten mentiin vastavierailulle. Vica söi oikealla tavalla niinkuin
toisetkin, vaikka hänen kätensä vapisikin hiukan. Puheen lomassa
sanoivat Szentgyörgyit, että nuoret pitäisi jo vähitellen naittaa.
Vieraat nyökyttivät päätään, että kyllä kait jo vähitellen olisi
aika. Ukot tapasivat sitten toisensa seuraavana päivänä ja piippua
poltellen suostuivat nuorten naimishankkeisiin. Päätettiin, että kun
uusi viini kukkii, vietetään häät. Pista lahjoitti sitten morsiamelleen
ripsureunaisen kauniin silkkihuivin.

Nyt eivät he enää kulkeneet muitten mukana kisakentälle, vaan viettivät
kotona pyhäiset iltapäivät. Nuorukainen ei enää tullut aidan yli, vaan
veräjän kautta. Iltaisin he istuivat suuren mulperipuun alla. Hyvän
tavan vuoksi istui Vica heidän kanssaan.

Useimmiten hän kutoi tai riipi papuja siellä ja kuunteli surumielisen
äänettömänä nuorikoitten puhelua. Välistä Pista virkkoi hänellekin
jonkun sanan, mutta useimmiten hän puheli Klarin kanssa. Sokea tunsi
senkin, milloin nuorukainen syleili hänen sisartaan. Silloin oli heidän
äänensä raukea ja kuuma.

Ja niin jatkui elämä koko kesän.

Syksyn kylmien tullen vetäytyivät he sitten tuvan lämpimään. Välistä
sunnuntai-iltoina tuli sinne joitakuita, naapurien tyttäriä ja pari
kolme nuorukaista, jotka vielä ainoastaan »sattumoisin» saattoivat
tavata mielitiettynsä. Siellä he leikkivät sormuksen kätkemistä tai
kertoivat kokkapuheita. Tytöt pistivät salavihkaa tulitikunpäitä,
herneitä tai vahaa poikien piippuihin tai sitaisivat jonkun tytön
huivilla jonkun pojan päällysviitan hihat yhteen. Pojat taasen
piilottelivat sotilasvalokuvia tyttöjen rukouskirjoihin ja keksivät
»salaisuuden» sillä tekosyyllä, että tahtoivat katsella pyhäinkuvia.
Sellaista ilonpitoa piisasi kaikkina pyhäiltoina.

Eräänä marraskuun sunnuntaina pistäytyi neljä tyttöä heille kirkosta
tullessaan. He odottelivat nuorukaisia. Yksi tytöistä ehdotti silloin,
että sidottaisiin Klarin kihlahuivi Vican päähän ja narrattaisiin siten
sulhasta.

Sillä nuoret miehet eivät menneet sinne kaikki yhtaikaa, vaan silloin
kun huomasivat, että oli jo muitakin kokoontunut. Mutta Pista tuli aina
kaikkein ensimmäisenä.

Klari vastusteli, mutta ei kuitenkaan tahtonut pahoittaa
ystävättäriensä mieliä. Vica ei ollut silloin tuvassa. Liina sidottiin
hänen päähänsä sillä tekosyyllä, että tahdottiin koettaa, miten se
soveltuisi hänelle. Vica suostui hymyillen. Muutenkin hän tahtoi
pukeutua siististi sen jälkeen kuin oli päässyt lasten kirjoista.

— Katsokaahan, miten hyvin se soveltuu hänelle! Miten kaunis sinä
oletkaan, Vica! — he sanoivat hänelle.

Ja onnellisena Vica kuunteli heidän sanojaan.

Siksi asti he koettelivat liinaa, kunnes kuulivat veräjän aukenevan.
Silloin kaikki tytöt piilottautuivat suin päin, mikä kaappien, mikä
ovien taakse.

Tuvassa oli jo puolihämärä. Vica seisoi hämmentyneenä keskellä lattiaa.
Pista astui sisään.

— Jumal' antakoon hyvän päivän!

Hän heitti tutkivan silmäyksen tupaan ja sanoi ilostuen:

— Yksinkö sinä oletkin, oma tähtisilmäni?

Samassa hän jo painoi tytön rintaansa vasten ja suuteli häntä
lämpimästi.

Silloin tytöt ryntäsivät nauraa kikattaen esille. Mutta Pista katseli
pettyneenä sokeata.

— Senkin hulivili! — sanoi hän nauraen.

Ja hän työnsi hänet luotaan. Terästääkseen vielä pilantekoa hän raapi
korvallistaan ja ilkkui:

— Vielä minä sinut opetan, senkin tuulihattu!

Tytöt nauroivat katketakseen.

Sokean kasvot kalpenivat aivan valkoisiksi. Kauhuissaan, jähmettyneenä
hän seisoi siinä hetken. Sitten hän raukeasti vetäisi liinan
hartioiltaan, heitti sen maahan ja meni ulos.

Äiti paahtoi maissia keittiössä ja sanoi hänelle:

— Tulehan tänne ja anna minulle pankolta vati.

Mutta Vica ei vastannut. Hän poistui pihalle ja sieltä maantielle.
Hän meni kalmankalpeana, kasvot jäykkinä kuin unissakävijällä, ilman
keppiä. Hän meni Tiszan rantaan.

Ajattelivat, että hän meni jotakuta tervehtimään. Vasta myöhään illalla
alettiin häntä kaivata.

— Minne hän jäi? Minne meni?

Mutta Vica ei palannut enää koskaan.




Pikku kreivi.


Mies kömpi katua pitkin. Hänellä ei ollut jalkoja, ainoastaan
vaaksanvertainen tynkä oli reittä jäljellä. Molemmissa käsissään
oli hänellä jonkinlainen jakkaran tapainen, joilla hän tuki itseään
nelinkontin ryömiessään. Hän kulki aivan kuin mittaritoukka.

Välistä hän oikaisi itsensä tai vetäytyi seinävierustalle, pitäen
hattua kädessään. Ohikulkevat kaupungin ihmiset heittivät hänen
lakkiinsa silloin tällöin vaskirovon. Siitä hän eli.

Hän oli muuten nuori, pyylevähkö mies. Päässään oli hänellä
talonpoikainen pyöreä lakki, eikä hänen terveillä kasvoillaan näkynyt
minkäänlaisia kärsimyksen merkkejä.

Mutta eräänä syksyisenä päivänä ilmestyi raajarikkoinen sinne aivan
kalpeana. Hän istuutui tai seisoskeli erään portinkiven vieressä
nojaten itseään siihen.

Ohikulkijat heittivät hänelle sinä päivänä enemmän rahaa kuin koskaan
ennen. Mutta hän tuskin kiinnitti huomiotaan siihen kuka mitäkin antoi.
Hän ei edes kiittänytkään, tuijotti vain eteensä murheellisen näköisenä.

Ei kukaan kysellyt hänen vaivaansa. Yksinään hän aina konttasi: ei
kukaan häntä koskaan ollut saattelemassa eikä kukaan hänen kanssaan
myöskään puhellut. Kuitenkin saattoi huomata, ettei hän ollut yksin
maailmassa. Siitä sen huomasi, että hän silloin tällöin pysähtyi jonkun
puodin eteen; jos ovi oli auki, kömpi hän sisään. Hän osti makeisia,
viikunoita tai pienen leikki piiskan. Huomasi, että hän lapselle niitä
osteli.

Jalaton mies ilmestyi kadulle seuraavanakin päivänä, mutta hän ei
pysähtynyt missään. Hän kömpi kiirehtien. Erään talon kohdalla hän
pysähtyi ja meni portaista sisälle. Siellä asui lääkäri. Hän kohotti
jakkaraansa ja koputti sillä ovea.

− Pyytäisin saada puhutella herra tohtoria.

Vanha laiha herra ilmestyi ovelle ja katseli kummeksien jalatonta.

— Jumalan tähden, herra tohtori, — vaikeroi raajarikko, — pikku poikani
on sairas, varmaankin aivan kuolemansairas.

Ja kyynel vierähti pitkin hänen poskipäitään.

— Mikä häntä vaivaa? — kysyi lääkäri.

— En tiedä, — vastasi mies. — Toissa päivänä löin häntä korvalle. Ehkä
hän siitä sairastui.

Hän laski jakkaransa ja veti esiin nenäliinan taskustaan.

— Jopa nyt, — sanoi lääkäri hämmästyneenä. — Mikä hänellä sitten on
kipeänä? Korva, silmä vai pääkö?

— En tiedä. Hän vain makaa.

— Mutta miten te sitten saatoitte olla sellainen raakalainen?

— En minä koskaan ole hänelle pahaa sanaa sanonut. Mutta minä
riitaannuin äidin kanssa sen vuoksi, että hän kaikilla rahoilla osti
leivoksia ja opetti lasta sanomaan »pappa». En minä ole mikään pappa.
Jos poikani sanoo minua papaksi, ajattelen ettei hän olekaan minun
poikani. Sen vuoksi me riitaannuimme. Minä uhkasin lyödä. Vaimoni
kuohahti hänkin ja huusi: »Lyö vaan, senkin sammakko!» Siitä olisi
syntynyt ilmitappelu, mutta sitten me kuitenkin sovimme. Kaikki
olisikin ollut sitä myöten hyvinpäin, mutta kun toissa päivänä palasin
kotia, juoksi nelivuotias poikani minua vastaan, kuten aina ennenkin,
ja sanoi: »Sammakko-pappa tulee!» Ja silloin minä iskin häntä korvalle,
niin että hän kaatui selälleen.

Tohtori pudisti päätään; sitten hän merkitsi muistiin raajarikkoisen
osoitteen. Kun mies ennätti kotiaan, oli lääkäri jo siellä.

Jalaton mies asui puoleksi maahan vajonneessa etukaupungin hökkelissä.

Tohtorin vastaanotti keittiössä lyhytniskainen nainen; hän oli
nuori, tanakkavartinen, vaalea vaimo. Hänen kasvonsa eivät olleet
kauniit, mutta ne uhkuivat terveyttä. Yllään oli hänellä tummanvihreä
talonpoikaispuku; mutta edessään oli hänellä valkoinen sisäkön esiliina
ja päässä punainen hilkka.

Oudostellen hän katseli vanhaa herraa, ja kun tämä ilmaisi itsensä
lääkäriksi, nyökäytti hän suruissaan päätään:

— Niin, pikku kreivi on sairas.

Hän avasi oven.

— Pikku kreivi? — kysyi tohtori kummastellen.

Nainen hymyili:

— Naapurit ovat häntä nimittäneet pikku kreiviksi, ja sitten mekin
aloimme kutsua häntä sillä nimellä. Sillä me puimme hänet aina
samettivaatteisiin. Mieheni tuhlaa kaikki rahansa hänelle.

Tohtori astui perempään huoneeseen. Se oli valoisa ja aurinkoinen.
Kaikki huonekalut olivat ryysymarkkinoilta ostettuja, kukin eri mallia.
Jokainen tuoli oli jollain tavalla särkynyt, pöydiltä ja sängyiltä oli
jalat katkottu vaaksanmittaisiksi kuten isännälläkin. Huoneen yhdessä
nurkassa oli siisti rautainen lapsenvuode. Nainen siirsi syrjään sen
tyllikaihtimen.

Siinä makasi sairas vehnänkarvaisen samettipeiton alla. Hän oli kaunis,
vaalea lapsi. Nyt olivat hänen kasvonsa kuumeen punaamat.

Lapsen vieressä oli korillinen nappeja. Siinä oli kaikenlaisia nappeja:
luisia, vaskisia ja monia muita. Varmaankin oli maata ryömivä mies
koonnut kadulta kaikki nämä napit.

Tohtori istuutui vuoteen laidalle ja katseli tarkkaavaisesti nukkuvaa
lasta. Hän kysyi miksi lapsi valitti, osasiko se niellä, yskikö se.
Sitten hän otti pienen kätösen omaansa ja katsoi kelloaan.

Tällä välin saapui raajarikkoinenkin kotiaan ja pysähtyi vaimonsa
viereen. Molemmat katselivat ääneti ja huolestuneina tohtoria.

Seistessään siinä vierekkäin muodostivat he todella huvittavan
vastakohdan: terve, terhakka vaimo ja puoliruumiinen mies. Tuoko se
aikoi antaa vaimolleen selkään? Mitenkähän se olisi käynyt päinsä?
Totta kyllä: hän oli leveärintainen ja väkeväkätinen mies, mutta
kuitenkin! Varmaankin hän tarttuu vaimoaan jaloista ja kaataa hänet
ensin, aikoessaan nujertaa hänet.

Tohtori laski käden ja sanoi, ettei lasta mikään vaivannut.

Sitten hän nojasi keppiinsä ja katseli aviopuolisoita.

— Mitenkä te olette joutuneet yhteen? — kysyi hän tuttavallisella
äänellä, kuten ainakin lääkärit, jotka kauan ovat liikkuneet
perhelääkäreinä.

— Sattumalta, — vastasi vaimo hymyillen.

— Jumalan sallimasta, — vastasi raajarikko vakavasti.

Vaimo kohautti olkapäitään:

— Ei minun mieheni aina ole ollut tuollainen. Hän oli kylän ensimmäinen
nuorimies. Tietystikään ei hän silloin edes vilkaissutkaan minua. Mutta
sitten eräässä tappelussa ammuttiin jalat häneltä polvien yläpuolelta.
Hänet tuotiin tänne kaupunkiin ja jalat sahattiin poikki. Kun hän
palasi takaisin, ei ainutkaan tyttö enää katsonut häntä, ja kotonakin
hän kävi taakaksi. Minä asuin naapurien luona. Minä häntä lohduttelin,
muut eivät.

— Ja sitten te rakastuitte toisiinne?

— Silloinpa niin. Sitten minä sanoin hänelle, ettei hänen kannattanut
surra; menköön kernaamminkin kaupunkiin ja istukoon kirkon portailla.

Aluksi ei hän millään tahtonut suostua. Hän sanoi, että hän mieluummin
kuolee nälkään. Mutta sitten minä lupasin hänelle, että jos me siten
voisimme elää, tulisin minä hänen luokseen. Niin hän koetti. Aluksi ei
elämästä tahtonut tulla mitään, mutta nyt ei hän enää pyydä keltään,
ottaa vain vastaan minkä antavat.

— Antavat minkä Jumala on minua varten varannut, — pisti raajarikkoinen
lomaan.

— Ja te rakastitte häntä? — kysyi tohtori.

Vaimo vastasi hymyillen:

— Minä jo aikoja ennen olin häneen kiintynyt, mutta tietysti hän
silloin piti nokkaansa korkealla. Sitten ajattelin, että mies se on
mies vaikka jalatonnakin, ja kun itse olin orpo, ei hyppäys huimannut.

— Sen vuoksi että se oli Jumalan tahto, — sanoi siihen jalaton.

Lapsi heräsi ja puhkesi itkuun. Tohtori tarkasteli hänen kieltään ja
pudisti päätään. Hänen päänpudistuksensa sai vanhemmat hätkähtämään.
Mies kalpeni.

Sitten tohtori kirjoitti lääkemääräyksen. Punaisen paperiliuskankin hän
otti taskustaan. Poistuessaan hän kiinnitti sen oveen.

Raajarikkoinen sanoi hänen mennessään:

— En kait minä ole tähän syypää?

— Ette, — vastasi tohtori, — siitä voitte olla rauhallinen.

— Eikä lapsi kait kuole?

Tohtori kohautti olkaansa:

— Kenties, jos Jumala niin tahtoo.

Sitten hän poistui.

— Oi rakas pikku kreivini! — huusi mies itkien. — Älä jätä minua,
Bandikani!

Hän vaipui lapsen viereen, tarttui hänen käteensä ja peitti sen
suudelmilla.

Mutta neljäntenä päivänä sammui Bandikan elämä hiljaa.

Hautajaiset olivat sateisena syyskuun päivänä. Miestä houkuteltiin
nousemaan rattaisiin, mutta hän ei tahtonut.

— Ei! ei! Jalkaisin minä kuljen! Ainoa poikani! Minä löin korvalle
ainoata poikaani!

Ja hän ryömi arkun jäljessä pitkin likaista katua, pää paljaana.
Kyynelet putoilivat hänen käsilleen.

Sinä iltana mies vaipui raskaaseen uneen. Hänen vaimonsa luuli
hänen kadottaneen järkensä. Haudalla hän oli huutanut, että hänet
haudattaisiin yhdessä poikansa kanssa, kotona hän etsi astiakaapista
veistä iskeäkseen sen sydämeensä. Tavan takaa hän vaikeroi, ettei
Jumala ollut häntä ottanut pojan asemesta, vaikka oli häneltä jo puolen
ruumista riistänyt. Sammakko minä olen, sammakko minä olen! Oikein
sanoi poikani, sammakko minä olen!

Sitten hän puhkesi hirvittäviin kirouksiin. Hän paiskasi jakkaransa
nurkkaan ja sanoi päätään katkerasti pudistaen:

— Ei ole taivaassa mitään Jumalaa!

Vihdoin saatiin hänet töin tuskin vuoteeseen, ja siihen hän nukahti.

Hän uneksi istuvansa kadulla rakennuksen nurkkauksessa. Tuijottaessaan
siinä eteensä huomasi hän rinnallaan jotain harmaata. Kummastellen hän
katseli sitä tarkemmin. Se oli hänen partansa, hänen oma partansa.

— Olenpa minä vanhentunut! — ajatteli hän päätään pudistellen.

Viereisestä rakennuksesta tuli lapsia tulvehtien kadulle. Ensimmäisinä
tulivat pienet, sitten suuremmat. Ne olivat koululapsia.

Silloin hän muistikin lähteneensä pikku kreiviä vastaan, joka kävi
siellä koulua.

Samassa hän huomasi pikkukreivin tulevan. Hän oli jo varteva
nuorukainen, kuusitoistavuotias. Kauniissa samettipuvussa näyttäytyi
hän yht'äkkiä kaupungin hulivilien keskellä. Miten olikaan hänen
käyntinsä uljas, miten voimakas hän oli! Aivan kuin olisi Jumala
antanut hänelle omansa lisäksi vielä isänkin katkaistujen jalkojen
voiman!

Kainalonsa alla oli hänellä koulukirjat. Toisen, yhtä hienon pojan
kanssa hän tuli häntä vastaan. He olivat varmaan hyviä ystäviä, sillä
he kulkivat käsihakaa ja puhelivat vilkkaasti ja iloisesti.

Isä katseli häntä hymyillen. Heidän katseensa yhtyivät. Mutta
poika punastui ja poikkesi pitkin askelin kadun toiselle puolelle,
vetäen toisen herraspojan mukanaan. Kiihtyneenä hän puheli tälle,
kiinnittääkseen hänen huomionsa itseensä.

Kerjäläinen tunsi rinnassaan vihlovan pistoksen ja heräsi.

Hän kohosi istumaan ja tuijotti eteensä ajatuksiin vaipuneena.




Rautakana.


Odotimme junaa asemasillalla. Taivaalta putoilivat ensimmäiset
lumihiutaleet. Juna oli myöhästynyt.

Samettiviittainen herrasrouva vei poikansa rautakanan luo.

— No tuosta saat lantin, solahuta se reiästä. Tartu sitten ripaan ja
vedä siitä kerran!

Ympärille kerääntyi neljä, viisi lasta. Ne olivat talonpoikaislapsia.
Kateellisina he katselivat, miten rautakana kaakotti ja miten
riemuitseva herraspoika veti esille kirkkaan, peltikuorisen munan.

Asemasillan nurkassa keskusteli kaksi käsityöläistä keskenään. Toinen
oli mustakätinen, värjäri tai hatuntekijä. Toisella oli pitkät
silmäripset ja hänen kätensä olivat nokiset ja jäntevät, — hän oli
kylän seppä.

— Voi, voi, — kuului samassa mustakätisen huokaus.

Seppä ainoastaan hymähti siihen.

Mitenkä ovatkaan kohtalon tiet kuluttavia! Varsinkin mustakätisen.
Puolen vuosisadan kurjuus paistoi hänen olennostaan. Hänen lakkinsa oli
vanha risa, sellainen, joita näkee tunkioilla. Hänen saappaansa olivat
aivan laikulliset. Hänen talvitakkinsa jokainen nappi oli erilainen.
Kun viskasin sikarintynkäni pois, kumartui hän ottamaan sen. Hän
kiinnitti sen ihviseen imukkeeseen ja puhalteli ohuita pilviä ilmaan.

Mutta ei edes sikarintynkä häntä lohduttanut. Hän oli surullinen ja
aivan kalpea. Pysähdyin hetkeksi heidän lähettyvilleen ja kuulin hänen
surunsa syyn.

— Totta totisesti, — lankoni, — puheli hän käheällä nenä-äänellä, —
niin minä olen elänyt jo viikon päivät. Minun savupiippuni ei ole sen
koommin sauhunnut, eikä luuta kiertänyt taloani. Ottaisinko vieraan?
Hän varastaisi minun silmieni valonkin. Menisinkö uusiin naimisiin?
Uusi emäntäni tuhlaisi kaiken omaisuuteni. Mutta en minä koskaan enää
löytäisikään toista yhtä työteliästä.

— Mitä vielä, — murahti seppä lohdutellen.

Hatuntekijä veti esille sinikirjavan nenäliinan ja kuivasi sillä
silmänsä ja nenänsä.

— Ja vaikka löytäisinkin, voi siinä aina sittenkin piillä suuri vaara.
En minä pidä siitä, että vaimo kantaa taskussaan rahani. Minun Annani
ei tässä kohden ollut vaatelias. Mutta kuitenkin loihti hän pöydälle
kaiken mitä talonpidossa tarvittiin. Kulkiessaan pitkin katuja hän
huusi talonpoikaisvaimoille: »Sinun miehesi hattu on jo nukkavieruinen!
Tuo se meille: värjäämme sen ilmaiseksi.» Vaimo toi hatun ja toi vielä
lisäksi pari munaa tai pussillisen papuja tai lautasellisen jauhoja
tai ryynejä, joskus kananpojankin. Rahaa emme koskaan tarvinneet ruuan
ostoon.

Seppä myhähteli.

— Olipa hän tosiaankin topakka eukko. Ruoka-ainekset eivät suinkaan ole
halpoja. Kruunua vähemmällä ei meillä kannata keittää.

Hatuntekijä nyökäytti päätään:

— Minun eukkoni upotti hatut vanhoihin värjäysvesiin. Talonpoika ei
tarvitse vuoria eikä nauhoja.

Seppä katseli kummeksien ja hymähti itsekseen.

Näin asemasillalla kaupungin ylilääkärin. Astuin hänen luoksensa.
Tervehdin häntä. Keskustelimme. Ohimennen hän loi katseensa molempiin
käsityöläisiin ja sanoi:

— Näetkö tuota hatuntekijää?

— Näen. Mitä hänessä sitten on nähtävää?

— Hänellä on enemmän rahaa kuin kaikilla meillä yhteensä, jotka
matkustamme ensimmäisessä luokassa.

— Mahdotonta!

— Minä tiedän sen.

— Mutta hänhän kokoilee sikarinpätkiä?

— Juuri siksi hän on niin rikas. Hän on koronkiskoja ja saita koira.
Yksin meidänkin pankissamme on hänellä päälle satatuhatta kruunua.

Hän veti paperossin taskustaan.

Talonpoikaislasten takana, jotka kummastellen katselivat
samettipukuista herraspoikaa, seisoi kalpea poika. Hänellä oli
jalassaan saappaat ja yllään turkkitakki. Mutta päässä oli hänellä
herraskainen metsästyslakki.

— Katso, — sanoin minä, — hänhän on kovin miellyttävän näköinen!

Italialaisessa kirkossa näin kerran seinämaalauksen. Siihen oli
maalattu enkeli, jonka silmät tuntuivat aivan elävän...

— Minä tunnen hänet, — vastasi lääkäri sytyttäen paperossinsa. — Siksi
hän on niin miellyttävän näköinen, että hänen kasvoiltaan loistavat jo
toisen maailman värit.

— Onko hän sairas? Saatoin arvata sen.

— Hän on sydänvikainen. Olen hoitanut häntä, hän on tuon rikkaan
hatuntekijän poika.

— Pikku raukka!

— Ei hän elä kevääseen.

Ja hän kutsui pojan luokseen.

— Mitenkä voit, Bandika?

Poikanen kohotti lääkäriin kummastuneet siniset silmänsä.

— Hyvin, — vastasi hän hymyillen.

Mutta niin kärsivä oli hänen katseensa, että vieläkin näen sen edessäni
selvästi. Ei mikään ole sen surullisempaa kuin sairaan lapsen silmät!

Me jatkoimme kävelyämme asemasillalla.

— Sääliksi käy kaunis lapsi, — sanoin ajatuksiin! vaipuen. — Oletko
puhunut siitä hatuntekijälle?

— Kuinka minä olisin siitä puhunut! Lääkäri ei koskaan ennusta sadetta,
ainoastaan päivänpaistetta.

Olimme ehtineet jälleen laiturin toiseen päähän, jossa hatuntekijä
jutteli. Lääkäri vaikeni. Pikku poika tempoili isänsä kättä ja intti:

— Isä! Minä tahtoisin peltikuorisen munan... Yhden peltikuorisen
munan...

Hatuntekijä ei ollut kuulevinaankaan. Hänen kasvoillaan oli saiturin
ilme. Hänen silmistään kuvastui käärmemäinen kylmyys, ja hänen kapeat
huulensa olivat tiukasti yhteen puristetut.

— Isä, — intti poika jälleen,— se kana osaa munia... Katsohan tuolla...

— Ole hiljaa! — murahti hänelle hatuntekijä.

— Vain yhden ainoan kerran!

— Minä lyön sinua! Vai tässä vielä! Tuhlaisit kaksikymmentä helleriä
tyhjän takia!

Pistin jo käden taskuuni antaakseni pojalle lantin, mutta junamme tuli
samassa tohottaen asemalaiturille. Kaikki tarttuivat laukkuihinsa. Juna
pysähtyy ainoastaan minuutiksi tälle asemalle.

       *       *       *       *       *

Seuraavan vuoden kesäkuussa odotimme jälleen junaa, aivan kuin kerran
ennenkin. Taivas oli pilvessä, asemasilta oli kivihiilen savun peitossa.

Odottajien joukossa huomasin hatuntekijänkin. Hän oli kesävaatteissa,
mutta tunsin hänet kuitenkin. Nyt hän oli vielä entisestäänkin
laihtunut; ja hänen kasvonsa kuulsivat enemmän kuin ennen. Poikaa en
nähnyt hänen seurassaan.

Hatuntekijä kuljeskeli ikävystyneen näköisenä. Kainalonsa alla oli
hänellä vanha haalistunut säkkilaukku. Hetkeksikään ei hän laske sitä
maahan, vaikka se näyttääkin kovin painavalta.

Rautakanan eteen kokoontuu joukko kylän koululapsia. Kullakin heistä on
lantti kourassaan. He olivat tulleet tänne kylästä rautakanan luo. He
olivat aivan kiihkeitä jännityksestä.

— Minä pistän rahan siihen, — huudahti yksi heistä.

— Minä jo tiedän, miten se pistetään.

Varttuneempi, voimakaslihaksinen poika työnsi hänet syrjään.

— Mene tiehesi! Minä osaan tehdä sen paremmin!

Ja samassa kana kaakotti ja muni munan.

Matkustajienkin lapset kertyivät sinne.

Muuan kuusivuotias teerenpisamainen talonpoikaislapsi seisoskeli kanan
lähistöllä riippuen äitinsä hameenhelmoissa. Uneksien hän katseli
koululaisia ja ihmekanaa.

Sitten hän kääntyi äitinsä puoleen:

— Äiti! Anna kun minäkin munitan!

— Ole vaiti! — vastasi vaimo haluttomasti, kallista huvia!...

Ja hän nosti esiliinansa nurkkaa ja kuivasi sillä lapsen nenän...

— Vain yhden ainoan kerran, — intti lapsi uudestaan.

— Ole vaiti!

— Voi, voi, äiti...

Hatuntekijä seisoi heidän vieressään. Ajatuksissaan hän tuijotti heitä.
Yhtäkkiä hän laski maahan laukkunsa. Hän pisti käden housuntaskuunsa
ja veti esille suuren likaisen kukkaron. Hän etsi sen pohjasta
kahdenkymmenen hellerin lantin.

— Katsohan tuossa, — sanoi hän vakavana. — Munita nyt kanaa.

Ja kyynel silmässä hän katseli lasta.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUNIS SEPÄNEMÄNTÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.