Töllinmäki

By Frans Eemil Sillanpää

The Project Gutenberg eBook of Töllinmäki, by Frans Emil
Sillanpää

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you
will have to check the laws of the country where you are located before
using this eBook.

Title: Töllinmäki

Author: Frans Emil Sillanpää

Release Date: May 12, 2023 [eBook #70742]

Language: Finnish

Produced by: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TÖLLINMÄKI ***





TÖLLINMÄKI

Kirj..

F. E. Sillanpää





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.




SISÄLLYS:

Töllinmäki.
Talvista taivalta.
Lelu.
Päiväkirjan lehti.
Taistelu elämisestä eli Viimeinen lihamatka.
Huhtikuinen tanssiyö.
Talon tytär.
Viimeinen näytös.
Taavetti Pietilän omaisuus.
Nestori.
Pakinoita:
  Vanha leikkele.
  Muuan lähimmäiseni.
  Leikkuumuistoja.
  Käräjät.
  Piiat ja rengit.
  Joulu.
  Lukusijat.
  Värsy saunan ylistysvirteen.
  Pääsiäisaamu.
  Pirtti.
  Ensi lumen alakuloisuus.




TÖLLINMÄKI.


Sillanpään töllin Kierikkalan myllykolusta, sen, jossa synnyin ja
onnellisimmat vuoteni kasvoin, minun vanhempani myivät niihin aikoihin,
kun minä rupesin käymään Tampereella lyseota. Siten heidän tarinansa
siellä päättyi samaan aikaan kuin minun varsinainen lapsuuteni.

Kymmenen vuoden vanhana minä aloin määräävästi vaikuttaa heidän
vaiheisiinsa ja kohtaloonsa. Samoihin aikoihin he olivat ruvenneet
pitämään pientä kauppaa pirttinsä nurkassa: sokeria, kahvia, tupakkaa,
jauhoja ja kankaita. Kun minä jouduin kansakouluun etäiseen Haukijärven
kylään, seurasivat isä ja äiti pian perässä ja aloittivat siellä kaupan
pidon. Kaiken varalta isäni kumminkin säilytti Sillanpään hallussaan ja
olla huhki siellä yksinään usein pitkiä aikoja tehden asumuksen töitä
ja rakennellen uutta pirttiä, joka sitten valmiiksi hakattuna tuotiin
Haukijärvelle. Silloin vasta hän myi Sillanpään...

Haukijärven uutiskansakoulu oli vuokrattuna Suojan talon suuressa,
hiukan horjahtaneessa pirtissä. Talossa oli muuten suuri määrä kaiken
näköistä rakennusröppöstä ja jossakin niiden seassa oli myös pieni
kamari, jossa me kolmisin asuimme, keitimme ja kaupitsimme. Kun
talo sitten tarvitsi tämän kamarin, muutimme saunakamariin, joka
oli vieläkin pienempi. Pian sitten kumminkin päästiin uuteen omaan
rakennukseen kauniiseen mäen lappeeseen ja saatiin ruveta sen ympärille
istuttelemaan monivuotisia kukkia ja koristepensaita, jotka siellä
vielä nytkin kahdenkymmenen vuoden kuluttua vehmaina rehoittavat. Se
oli haukijärveläistä elämää. Kesäisen kasviston tavaton lajirunsaus
on sieltä pysyvin muistoni. Myös istuin kallioisella istuimella
riippakoivun alla ja tein runoa ensimmäiselle armaalleni, josta ei
mitään tullut... Minun ollessani kahdeksannella luokalla vanhempani
vihdoin myivät sikäläisen asuntonsa ja ostivat pienen mökin täältä
päin, tuosta Kemijärven töllimäestä. Se mökki oli sittemmin minun
elämässäni varsin tärkeitten vaiheitten keskuksena ja kiintopisteenä.
Siellä olen ajatellut ratkaisevimmat ajatukseni, siellä olen raskaassa
sisäisessä taistelussa lysähtänyt syvimpään epätoivoon ja siellä ovat
ensimmäiset voiton riemut mieltäni avartaneet.

Tuossa mökissä ei juuri muuta ollut kuin välttämättömät neljä seinää
vanhempieni siihen tullessa. Ei ollut edes oikeata pihamaata; talon
karja hamuili nurkissa ja jätti jälkiään kynnysalle. Nuo samat
neljä seinää siellä vieläkin ovat entistä. Kaikki muu: muurit,
pirtinperäkamari, porstua konttuureineen, sauna, kaivo, kellari,
sähkövalo, omenapuut, marjapensaat, rehevät koristekasvit — kaikki se
on isävainaani ja äitini hankkimaa. Minun hankkimaani on ainoastaan se
kuusama, joka kasvaa pirtin takana ison kiven kupeessa. Nyppäsin sen
kerran korttelin mittaisena paljaasta mäestä, palatessani Hirvelästä
tietyiltä asioilta. Se unohtui minulta siihen kiven juureen sen
paremmin istuttamatta, mutta on itsekseen juurtunut ja kasvanut jo
miehen mittaiseksi. Oli otettu hyvällä onnella...

Tuo mökki oli kotinani koko nuoren-miehen aikani. Saavuin sinne
uutuuden täsmällinen ylioppilaslakki päässäni eräänä kesäkuun
iltana 1908 koivikon ollessa vehmaimmillaan ja tuhansien ruohojen
kukkiessa mökkien vaiheilla. Kauluksista ja kengistä vapauduttuani
minä annoin lakkini vilkahdella haassa ja kallioilla, kiertelin ja
kaartelin, jouduin pienelle katveiselle lähteelle. Maistoin vettä
ja imin tajuuni täältä etäämpää mökkikunnan pienoisromantiikkaa.
Tapasin Kuuselan Mikon, jonka muistin lapsuudestani — täältä ei ollut
pitkä Sillanpäähän. Vanha, suopea Mikko ja hänen tupansa ja aittansa
tuhansine pienoiskohtineen hymyilivät hauskalle nuorukaiselle, jonka
suvun ja synnyn he perinpohjin tiesivät ja joka nyt oli palannut
kouluistaan. Tervehtelimme yli veräjän. Meidän mökissä aukeni ovi, äiti
seisoi kynnyksellä ja huuteli meitä molempia kahville. Sen suloinen
lemu tuntui jo pihamaalla mennessämme.

Näin kaunis oli tuloni Töllinmäkeen — mutta minulta vaadittiin vielä
viiden vuoden opiskelu, ennen kuin kelpasin sinne lopullisesti.
Menin pois ja vietin kesäni kauniissa kartanoissa, kauniitten ja
vieraanvaraisten nuorten joukoissa, paljoakaan muistelematta isääni
ja äitiäni, jotka elivät Töllinmäessä. Talvet Helsingissä, siellä
vielä vähemmän muistaen... Kerran tuli ylitseni suuri masennuksen
aalto, en voinut kulkea torin yli, vaan oli hapuiltava seinustoita
pitkin. Pakenin Töllinmäkeen, mutta en antautunut sille, elin kuoleman
tuskassa, niinkuin unessa... Kunnes toivuin sen verran, että jaksoin
uudestaan lähteä hoippumaan taannoisille teilleni, ensin hiljaa ja
arkaillen, mutta sitten yhä varmemmin tarttuakseni kiinni tuohon
elämänmuotoon, jossa kukkivat työ, nautinto ja kipu.

Sieltä minä sitten lopullisesti saavuin kotiin jouluaattoiltana 1913.
Kello oli jo kahdeksan, mutta vielä ehdin vihtomaan — oli odoteltu
minua näin tavattoman myöhäiseen. Astuin tuohon pieneen saunaan, jossa
sittemmin olen pitänyt niin monta hiljaista hartaushetkeä. Istuen
yksinäni tavattoman pienessä parvessa, selkä lattialle päin, kuuntelin
löylyn kohinaa, joka sitten muuttui kihinäksi, pirahteli lopulta tuskin
kuultavina pikkuääninä ja vihdoin raukeni kuumaksi äänettömyydeksi.
Siinä sopi ajatella päättynyttä vaellustaan, aloitella tilintekoa.
Siinä hiipi toveriksi miehen oma oleellisin itseys, mieleen palautui
etäinen onnellinen lapsuus, ei minään muistoina, vaan suoranaisena
olotilana. Lämpenevä ruumiskin tuntui palautuvan puhtaaseen
poikatilaansa, tuohon, kun saunasta juostiin suoraan sänkyyn vällyjen
alle ja kykerryttiin sinne siihen asentoon, jossa jokaisen ihmisen
maailmassa on ollut paras olla: noina hiljaisina ajattomina viikkoinaan
ennen syntymistään...

Tajusin selvemmin kuin vielä muutama tunti sitten, että vuosia kestänyt
poikaretkeily nyt oli lopullisesti päättynyt, että miehuus lähestyi
minua tämän kautta. Minut oli perinyt takaisin tämä pieni elämä, jonka
henki tiiveimpänä tuntui tässä jouluaaton löylyssä. Siinä jo ikäänkuin
aukenivat nähtävikseni ne elämänvoimat, jotka koko ajan olivat minua
odottaneet ja nyt pääsivät alkamaan muokkauksensa.

Päivät lähtivät kulumaan. Isäni oli tällöin jo rakentanut pirtin
perään sen pienen kamarikopin, joka nyt tuli minun asuttavakseni.
Siellä oli sänky, pöytä, tuoli ja tavaralaatikoista tehty kirjahylly,
johon sovitin luonnontieteelliset kurssikirjani. Sängyn päässä
istuen minun sopi kirjoitella pöydän kulmalla. Toisesta ikkunasta
näin koivikon juuripuolen, toisesta Riihimäen mökin nurkat: kuinka
Palosen vanha Kalle siellä kyhkylöi tai Kuuselan Rustaava meni pellon
piennarta sepälle päin. Opin vähitellen tietämään, kuinka ystävyys- ja
vihollissuhteet kulloinkin kehittyivät mäen asukkaitten kesken, tunsin
heidän ruohostus- ja leipomisrettelönsä, tiesin lehmien poikimiset ja
vaimojen kirkkoonottamiset. Elämä oli suloisen hiljaista ja tavattoman
pientä. Päivät alkoivat pidentyä, minä oleilin yksin kotona niinkuin
muinen pikkupoikana, kun isä ja äiti olivat asioillaan. Istuin pirtin
puolella punaisessa keinutuolissa kuunnellen kellon käyntiä ja nauttien
maaliskuun auringosta, joka hymyili lattiassa, sängyn päädyssä ja
päänaluisen röttiraidissa. Niinkuin jalo viini valuivat siinä ihan
hermoihini tekeillä olevan kirjoituksen aiheet ja näköalat, pienistä
kuusiruutuisista ikkunoista virtasi silmiini oikea, äsken löydetty
elämä. Tuli sunnuntai ja ilma väreili piikojen ja renkien iltaretkiä...
Kevään edetessä rastaat alkoivat iltaisin laulaa aidan takana Raukolan
haassa ja kahvia paahdettaessa voitiin käry huoleti päästää ovesta
pihalle; sieltä ei enää tullut kylmää. Viehättäviä, herkkiä kosketuksia
Sillanpään ajoilta — Haukijärveltä ei ollut jäänyt mitään muistoa. Ei
enää pidetty kauppaakaan; oltiin vanhoja, köyhiä mäkitupalaisia.

Viisas ja itsetietoinen nuorukainen asuskeli nyt Töllinmäessä Pransin
ja Miinan tykönä: se oli heidän poikansa. Kun suvi lämpeni, laitoin
minä itselleni makuun kamarin seinustalle kyhättyyn heinäsuojaan.
Siellä olin öisin riippumaton — oli suloista, että minulla ei ollut
kelloa ja että taivas ei ilmoittanut yötä tulevankaan. Kun pirtissä
oli menty maata ja sieltä kuului vain seinäkellon käynti, käytin minä
sitä seuraavia hetkiä monella tavalla. Tavallisesti lähdin kävelylle.
Kuljin nukkuvien asumusten ohi maantielle, käännyin tienhaarassa
oikealle, kuljin kaksi kilometriä seuraavaan tienhaaraan, jossa taas
käännyin vasemmalle, edelleen muutamia kilometrejä ja taas vasemmalle,
kunnes olin lähtökohdassani, pienillä sievillä poluilla ja lopulta
makuusuojani ovella. Kello löi kolme seinällään pirtin sisäpuolella
ja koivikko oli täynnä punaisia säteitä. Heinät kahisivat raidin läpi
korvaani tuhansia pikkuasioita, kun uni tuli.

Oli taas ehtoo, jo syvemmällä suvessa. Istuin latoni kynnyksellä,
pirtissäkin vielä valvottiin. Piennarpolkua myöden lähestyy kaksi
herraa. Tunnen heidät kyllä, he ovat salmen rannalta tuolta hakamaitten
takaa. Katselen heitä ja he minua jo kauempaa kuin heidän sopii
tervehtiä. Tulevat ja asettuvat koivujen alle ruohon vehmauteen ja
yrittävät hiljakseen puhella sopivia iltapuheita. Mutta lopulta tulee
esiin pääasiakin: se on kahdenlitran pullo punaista nestettä, joka
toisella on kainalossaan. Me voimme hyvin mennä pirttiinkin, sillä
toisella herroista on talo ja hän nauttii sen vuoksi arvonantoa isäni
puolelta. Äiti nousee ketterästi sängystään, saa päällensä alushameen
ja sitten kahvipannun tulelle.

Ja kesäkuun yö on vaalea ja tunnit kuluvat. Pieni akkuna on auki
koivikkoon päin; mieli täynnä runoilijan innoitusta minä, suuni
sopertaessa jotakin yhtä-ja-samaa, tuijotan liikkumattomiin sydänyön
lehvistöihin. Tämä on Töllinmäki ja minä olen sen poika... Isä ja äiti
ovat jo menneet sänkyihinsä, nesteen pinta pullossa on sangen alhaalla.
Mitä? yksi vieraistakin on jo lähtenyt — koska se tapahtui? — Aikoja
se jo lähti, urahtaa äiti sängystään hiukan syyttävällä äänellä — hän
on valvoskellut ja kuullut paljon ihmeellisiä asioita. Mekin lähdemme
ja näemme variksia ihan pirtin nurkalla, jossa ei niitä koskaan ole
päivällä. Maantielle tultuamme näemme myös auringon kovin oudolla
paikalla, joessa soluvat tukkipuut loistavat aivan ihmeellisellä
tavalla. Päätän joskus kirjoittaa auringosta, että sen kasvoilla on
iloinen ankaruus...

Sitten minä herään yhdessä oudossa kesäisessä kamarissa peiton alla
saman miehen vieressä, jonka kanssa »illalla» lähdin kotoa. Sängyn
vieressä seisoo isäni ja ravistelee minua jalasta. Minä totean, että
aamu vieläkin on aikaisehko ja ajattelen, että isän on täytynyt
puhutella jotakuta talon väestä, jonka taas on täytynyt nähdä meidän
tulomme tänne. Sitä paitsi hän jo on kulkenut pitkähkön matkan. — Nouse
ylös, jupisee hän kiukkuisesti ja puhuu paperista, joka lankeaa. Minä
muistan jo — se on Siintolan äijän kanssa, eikä se lankea, vaan menee
tänään protestiin. Siintolan äijä on jo meillä odottamassa minua.

Toverini makaa sääret paljaina heräämättä ja pöydällä on vallan vieras
pullo, jossa on nöyryyttävän paljon ainetta. — Niin, mehän kävimme
tuosta talosta sitä lisää tahtomassa ja saimmekin.

Pää läikkyen alan juosta kotiin päin saadakseni jotain kaulaani ja
ehtiäkseni aamulaivassa Tampereelle, jonne arvelen Siintolan äijän
minun lähettävän paperia pelastamaan. Aikaisemmissa aamutöissään
häärivät ihmiset näkevät minun menoni ja arvattavasti myös jälkeen
jäävän isäni — ovat tietysti jo nähneet hänen tulonsakin. Mutta minä
poika olen hiukan kiukkuinen: pirujako minä huolin yhdestä paperista,
jos niikseen tulee. Tavoitan lyödä lauluksi, mutta tuossa on Siintola.
Hän on jo menossa laivalle, hän tulee mukaan. — Ei, hän menee vain
sinne ja sinne asti, mutta joudu nyt pian, laiva tulee. Ettäs ehdit
kaupunkiin, kyllä minä rahat annan.

Tulen kotipihaan, pirtin läpi kamariin, saan kaulaani mitä kaipaan ja
ihanan kahvikupin jälkeen syöksyn jo takaisin äskeisille teilleni.
Uskollinen seinäkello osoitti, että vielä ehdin, jos kiirettä pidän.
Isäni tulee vastaan ja sanoo jotain tiukasti moittivaa. Minä annan
takaisin hämmästyttävän raa'asti, niinkuin kävisin häntä kurkusta
kiinni. Kuulen kuinka hän seisahtuu ja päästää hirvittävän ulvahduksen,
ennen kuulemattoman. Mikä toikaan sellaiset sanat suuhuni?

Mutta laivarannassa seisoskelee Siintola simseteissään niinkuin
minäkin. Vanhan ryyppymiehen viisaus kuvastuu hänen hymyssään.
Tampereelle hän toki tulee hänkin, oli minulle vain sanonut puoliväliin
jäävänsä. Sillä jos minä olisin äsken kuullut, että hän kaupunkiin asti
menee, olisin minä voinut kotona nukahtaa luottaen siihen, että hän
hoitaa asian.

Laiva tulee kiusoittavan virkeänä tyhmine matkustajanaamoineen.
Onneksi on keulasalongissa minun mittani vapaata penkkiä. Antaa koneen
jyskyttää, tutuissa laitureissa panna »pakkia» ja seisahtaa. Sinne jäi
poika sänkyynsä nukkumaan, minun on toista — ja mitä sanoinkaan sille
äijälle, isälleni... No, kaupunkipa on edessä.

Niin saattoi elämä johdatella makuusuojani kynnykseltä. Toisina
iltoina taas tapasin vaelluksillani nuorukaisia, jotka menivät
tansseihin. Liityin sellaiseen nuoreen sällimieheen, Siintolan ojuriin
tai Raukolan päiväläiseen. Vilkkaasti kävellen ja matalalla äänellä
supattaen puhelimme tytöistä, isännistä ja töistä. Taas jäi Töllinmäki
näkymättömiin lehviensä taakse — iltamat on siellä ja siellä. Perille
tullessa erosimme tanssin pyörteissä. Kerran tällaisella retkellä
näin aivan nuoren kauniin tytön, joka ei tanssinut. Minä kiskoin
hänet puoliväkisin penkiltä kainalooni ja vein tanssiin; hän oli niin
tottumaton, että hän soiton tahdin mukaan koko ajan puserteli kättäni.
Hän oli ihastuttavan nuori ja hiukan hymyileväinen. Minä en luopunut
hänestä enää, — enkä luovu niin kauan kuin elän.

Tämä kaikki tapahtui ensimmäisenä kesänäni Töllinmäessä. Olin silloin
päältä nähden varsin epäilyttävä olento, mutta omassa mielessäni
läikkyi iloinen varmuus. Siihenastiset nuoruusvuodet olivat äkkiä
siirtyneet etäälle, olemattomiin: en katsellut enää taakseni, vaan
suoraan selvään eteenpäin. Kesät 1915 ja 16 ovat minulle voimakkaan
yksilöitymisen, yleensä miestymisen aikoja. Silloin valmistui »Elämä ja
aurinko», jonka luonnonnäyt ja lemmenhurma noina kesinä ovat ryöpynneet
tekijänsä hermojen läpi. Töllinmäen vehmaat koivikot pesivine
lintuineen ja ketojen lukemattomat kukkapälvekkeet hyönteisineen
silloin hengittivät tekijän tajuntaan uudelleen sitä hartautta, minkä
Myllykolu jo kaksikymmentä vuotta sitten oli alkuun herättänyt. Paljon
rikkaampana vain sen nyt koin: olin itse se renki, joka silloisina
suviöinä kohtaili tyttöään Sillanpään kamarissa...

Vuodet kuluivat — niistä olen jo kirjoittanut monta kaunista tarinaa.

Tuo pienoisromanttinen kylänlaita pysyi minulle omana ja läheisenä
vielä sittenkin, kun jo olin sieltä muuttanut — en enää kauaksi. Niiden
kesäkuiden hieno heiteen lemu on kadonnut, saattaa elämä jo välillä
käydä sulottomaksi tuijotukseksi... Sellaisina hetkinä lähdin pienelle
kävelyretkelle Töllinmäkeen, jossa tapasin vanhukset noissa iki
tutuissa pikku askareissaan. Viime vuosina oli minun menestykseni heitä
paljon elähdyttänyt; leppoisa perhehenki vallitsi tuvassa, kun minä
pirtin keinutuolissa hiljalleen nyökkyen kertoilin, mimmoisia terveisiä
ja tuomisia minun jo puhumaan oppinut esikoiseni kulloinkin oli
Taatalle ja Mummulle lähettänyt. Kauniilla säällä menimme sinne kaikki,
koko perhe. Lapset saivat kaivaa »leikikseen» kaikki vuosikymmeniä
säilyneet pikku aartehistot, jommoinen mylläys ei missään muussa
tapauksessa olisi tullut kysymykseen. Väsyttyään he nukahtivat Mummun
sänkyyn. Jos ilma sattui viilenemään, saatiin lähdettäissä lisävaatetta
ja jos kuljetusvehkeistä joku naula tai rengas oli pudonnut, nousi
Taata hiljallensa hyräillen penkomaan paikkojaan. Ja aina lopulta
tarvittava löytyi, jollei yhdestä niin toisesta vanhasta tuohisesta
seinäkaapin pimennoista.

Oli niinkuin elämäntaistelu olisi ollut leudompaa niin kauan kuin
siten saatoin retkeillä vanhempieni majalle. Vanha Sillanpään aikainen
poikatunne melkein kasvoi noina vuosina. Heikentyneillä jaloillaan
Taata tulla köpitti Töllinmäestä meidän luoksemme; jotain asiaa oli
olevinaan. Hän ei niin paljon välittänyt meidän seurastamme, istui
ulkona kivellä tai hirrellä ja katseli mietteliäänä eloa ja olikkeita.

Kevättalvella 1921 alkoi sitten hiljalleen enteillä se, mitä emme
tahtoneet ajatella; tuo rauhallinen pikku piste Töllinmäen laidassa
alkoi saada tunnelmaansa tummempaa väriä. Isäni heikkeni vakavasti.
Häntä vaivasi pitkällinen yskä, joka tärveli unen, jalat ajettuivat
ja rinta kävi raskaasti. Kesän koittaessa onnistuttiin tarmokkailla
ja hyvin valituilla hoitotavoilla palauttamaan ränstynyt ruumis
jokseenkin ennalleen, niin että hän sai vielä hiljalleen liikuskellen
uumoilla sen kesän elämää — ja nähdä kolmannen lapsen-lapsensa. Mutta
syyskoleuden alkaessa uudistui keväällinen tapaus. Se torjuttiin
entisillä keinoilla, mutta uudistui jälleen kuukauden päästä, kunnes
lopun läheisyys oli ilmeinen.

Minun retkeni Töllinmäkeen tihenivät noina viikkoina ja tulivat
sisällöltään toisenlaisiksi. Lähestyessäni asumusta koetin ulkoa päin
päädyistä ja akkunaruuduista lukea, joko sisällä oli tullut tai juuri
tulemassa se, mikä tuleva oli, ja kun aamuyöstä kävelin tuttua tietä
oman perheeni luo Vanajaan, täyttivät mieleni ennen kokemattomat
ajatukset ja kysymykset.

Joulukuun viidennen päivän iltana minä en aikonut lähteä Töllinmäkeen,
olin väsynyt ja kaipasin rauhallista unta. Mutta kun ilta kului
pitemmälle, en saanutkaan lepoa, oli lähdettävä. Ja hyvä oli, että
lähdin, sillä sen yön jälkeen ei isäni enää minun unijärjestystäni
häirinnyt. Mutta minulla oli vielä tilaisuus toisten nukkuessa
keinutuolissa istuen katsella hänen laajaa, paljasta päälakeaan,
jonka takaisissa aivoissa elämä vielä parin tunnin ajan kuljetti
viimeisiä vaisuja ajatuksiaan. Lempeänä kuvitelmana painui
tajuuni se seitsenkymmenvuotinen perspektiivi, joka tuossa nyt oli
päättymäisillään. Mitä olivatkaan nuo sammuvat aivot ajatelleet vain
minustakin neljänkymmenen vuoden kuluessa, siitä en enää saa tarkempaa
selkoa. Tuo mies, joka syntyi Kauvatsalla juuri tämäntapaisessa mökissä
vuonna 1851...

Kahden aikaan aamuyöstä minä sitten palailin viimeiseltä retkeltäni
Töllinmäestä vanhempieni luota. Malperin ja Riihimäen välillä
maantiellä pysähdyin puolihimmeässä yössä katsomaan tuota kohdalla
olevaa mökkiä, johon hiljalleen jäähtyvä isäni nyt oli jäänyt yksin
kotimieheksi. Äiti ja diakonissasisar olivat menneet Kuuselaan lopuksi
yötä.

Vaistomaisesti, mitään harkitsematta otin siinä äänettömällä tiellä
lakin päästäni ja lausuin sanattoman, siunaavan hyvästijätön mökille ja
isävainaalleni. Nuoruudelleni...




TALVISTA TAIVALTA.


Kirjoitan tätä tunnelmakuvausta helmikuun ensimmäisenä päivänä kolmen,
neljän aikoihin. Aurinko paistaa. Aamulla oli sumua ja tahmeata
lumisadetta, mutta nyt näyttäytyy ylätaivaalla se neitseellinen,
ikuinen kevätsini, jonka sydäntalven hämyissä olin unohtanut. Saa
olla kulunut synkkä aika mimmoista hän lienee ollutkin; miten olen
mahtanut lähimmäisteni kanssa riidellä ja tuskitella ja miten itsekseni
kuoleman läheisyyttä tunnustella — nyt on kevättalvi. Huomenna on
kynttilänpäivä, siitä on kolme Mattiin ja Matista neljä Maariaan...
Vanha äitini sen äsken juuri toisti, kun olin' hänen kamarissaan.
Se on ainoa talon huoneista, johon talvinen iltapäivän aurinko
suoranaisesti sopii. Istuin ikitutussa keinutuolissa, kun mummu
itse hiukan väsähtäneenä makasi sängyllään. Aurinko paistoi hänen
ohimoonsa, hän sulki silmänsä ja oli aivan hiljaa. Mielikuva yksilön
elämän sammumisesta tuli siinä ihan kutsumatta, mutta se oli pikemmin
viehättävä kuin kauhistava. Pitkä elämä oli väikkyvinään siinä seinällä
hänen päänsä kohdalla auringon tekemässä akkunan kultakuviossa. Milloin
aurinko tahtoo, hymyilee maan päällä kaikki, mitä siinä on. Suuri
salaisuus pyrkii syvyydestä pinnalle. Odotettu, kauan poissa piillyt
aurinko voi otollisella hetkellä ilmestyessään tehdä ihmeen täällä
pohjoisessa. Saa tulla vielä sumuja ja pyryjä — ja kai tuleekin — mutta
kevät on jo tietoisuudessani.

Minulla oli aihe, joka kuukauden päivät on mieltäni vaivannut,
vähäpätöinen, mutta piinallinen. Meikäläisen olo pyrkii noina pimeinä
päivinä — jos muulloinkin — muodostumaan hiukan epäterveeksi elämän
katselemiseksi. Eihän ole silloin tekemistä muuta kuin tuijotella
olevaiseen, olla aamusta iltaan ja melkeinpä illasta aamuun alttiina
vastaanottamaan noita lukemattomia luonteita ja juonteita, jotka
huutavat ilmituloaan ja joihin luulee läkähtyvänsä, kun ei satu
löytämään niille vapauttavaa johdetta. Mitään sellaista ei ilmennyt
tuon jähmeän päivän tapauksissa, jotka nyt muistaen tuntuvat yhtä
raikkailta kuin jokin lapsuudesta mieleen jäänyt päiväkautinen
itkujakso — nyt kun aurinko parin tunnin aikana tällä paikkakunnalla
paljastaa uudet yhä toistuvat aikeensa.

Tuo päivä oli yksi noita joulun ja uudenvuoden välisiä arkipäiviä,
joilla aina on oma puolijuhlallinen sävynsä. Joulukuuset ovat silloin
vielä pirteissä, sahdit ovat väkevimmillään ja ruokapöydällä näkyy
joulun jälkiä. Töitä tehdään vain sen verran kuin on välttämätöntä:
karjalle ruokaa ja maidot meijeriin. Ovelat mökkiläiset pitävät
puutalkoita; isännät ovat tällöin leppoisalla tuulella ja päästävät
mielellään renkinsä noihin remuisiin kesteihin, sillaikaa kun he
itse emäntineen lähtevät jonnekin tuttaviin kyläilemään, viettämään
pikkupyhän kiireetöntä ehtoohetkeä... Niin elävät ne kunnon ihmiset,
joilla on arkea enemmän kuin juhlaa. Toista on meikäläisen, joka usein
joutuu kaipaamaan arkea.

Olin iltapäivällä tutkistellut intialaisen sadhun Sundar Singhin
saarnoja. Mieleni oli täysin rauennut niiden hurmaavaan tehoon. Tuo
totinen ja väkevä ihmishenki, joka yli kolmesataamiljoonaisen kansan
uumenista on nykypäiville noussut, siirsi sivu sivulta oman vähäisen ja
alttiin henkeni hirvittävän kauas sen jokapäiväisestä arkiasenteesta,
joka sekin pyrkii rasittavasti etääntymään pienen ympäröivän maakylän
hengestä. Kristuskysymys tunkeutui sisäiseen yksilövaltakuntaani,
ikäänkuin uhaten siinä hetkessä polttaa kaiken siellä olevan ja tälle
nimeltä tunnetulle minälle kallisarvoisen hepenen ja voidakseen
hetkessä täyttää sen jollakin häikäisevällä ja tälle minälle tuiki
tuntemattomalla... Ne moninaiset ajatuskiehkurat, joita olin tuon
kysymyksen ympärille muilta saanut ja itse rakennellut, ne nyt
pyörähtelivät avuttomina sinne tänne, niinkuin jokin hienosteleva
loruilija syvemmän elämäntragiikan edessä. Ne ikäänkuin hiipivät pois
polttamista pakoon. Ja tuo häikäisevä ja tuntematon ei hyväksy hepenien
salaista piiloittelua; se tahtoo ne polttaa ennenkuin voi itse asettua
niiden tilalle.

Laskin painetun kirjan pois, — lukemaani en voinut laskea. Se humisi
päässäni, kun katselin ihmisiä, jotka liikkuivat ulkona taivasalla,
toiset omalla kartanollani, toiset etäisillä teillä. Iltapäivä hievahti
hämäräksi... On aina tiedossa iltaretki ja sillä taattu tarkoitus:
lähden kirkolle postin hakuun. Hankaluus on vain siinä, etten voi
käyttää jäätietä. Se ei taida vielä kannattaa. On ensin yritettävä
veneellä salmen yli jäälohkareitten välitse. Niinkuin asiani olisi
hyvinkin tärkeä...

Mutkitteleva polku johtaa salmen rannasta ylös valtatielle. Siinä menee
hämyssä edelläni mies — minä tunnenkin sen, se on Ville, vanhapoika,
jonka elämäkertaan sisältyy surunvoittoista huumoria. Hänellä on saha
ja kirves toisessa kädessä ja täysinäinen maitokannu toisessa. Tiedän
hyvin hänen retkensä, voin kuulemattakin tarkalleen kertoa hänen
päivänsä tapaukset. Hän on ollut meijerillä puita pilkkomassa — se
urakka lyötiin huutokaupassa Villelle, vaikka olikin kilvoittelijoita.
Sitten hän on ostanut talosta maitoa ja on nyt menossa kortteeriinsa,
suuren aution huvilan pieneen renkipirttiin, jossa hän asuskelee
yksinään niinkuin urkopakana. Astellessaan siinä edelläni Ville
puhelee suopeasti, toimittaa minulle asioitaan. Yritämme oikaista
pienen lahdenperukan yli — siinä on ainakin matalaa, kävipä miten
tahansa. Ville putoaa, menee suolivyötään myöten, maito kaatuu, ylös
päästyään putoaa vielä kerran, kunnes hiipien pelastumme parin sylen
päähän kovalle maalle. Vesi hölkkyy Villen saappaissa, kun tallustamme
eteenpäin. Hämy sakenee, on kohtalainen pakkanen. Ville menee sinne
autioon huvilaan lämmittämättömään pirttiinsä ja minä jatkan matkaani.
Sakea hiljaisuus jumisee korvissani. Matkani pitää päin pohjoista.
Tajuan väkevästi tämän hiljaisen, laajan pimeyden, jolle emme mitään
voi.

Äänekäs luikkaisu kuuluu takaani, pitkästä ahteesta. Se on ihmisen
ääntä, mutta se kuulostaa ilkeän jylhältä — ääntäjä on juopunut.
Seisahdan ja tarkkaan: kuuluu onneksi olevan hevosmies, valjaat
kalisevat juoksun tahdissa. Hevosmies pelkää maantiellä tuntematonta
jalkamiestä enemmän kuin päinvastoin: hevosmies ei nouse reestänsä
tappamaan jalkamiestä, mutta jalkamies voi kyllä lyödä ohi ajavaa
hevosmiestä. Hevosmiehellä on lämpöisemmät vaatteet ja enemmän rahaa
kuin jalankulkijalla... Nyt se laskettaa ohitseni.

— Ehtoota, kuuluu reestä kesken laulua pitkäkarvaisen lakin alta sillä
äänellä, kuin olisi mies kourannut asetta ja sanonut: »Älä mökötä.»

Laulu jatkui taas uhkaavana mylvintänä. Mutta hevonen meni menoaan
alamäkeä ja minä tunsin mieleni keventyvän, kun välimatka nopeasti
piteni. Ei kuulunut uusia tulijoita. Korvissani jumisi hiljaisuus
hiukan kiihkeämmin. Mielessäni käväisi hyvin äkisti sellainen
harhakuva, että pimeään ilmaan nyt juuri on valumassa jotain myrkkyä,
joka vie kaikilta olennoilta järjen ja lopulta tukahduttaa. Täällä olen
minä ja kotona ovat toiset... Astuin yhä eteenpäin.

Myötämäki loppui notkoon ja pieneen siltaan. Siitä alkoi vastamäki. Kun
olin päässyt sen puolitiehen, seisoi keskellä tietä hevonen rekineen ja
reen vieressä viivytteli mies, hiukan holahtaen. Niinkuin pimeydestä
siinnyt kummitus, joka äsken oli mylvien kiitänyt ohitseni, mutta jota
en lopultakaan voinut välttää. Oli selvää, että tuo minulle nimetön
olento tahallaan oli jättäytynyt minua odottamaan. Oli siksi pimeä,
etten voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta jostain sieltä päin uhosi
raaka hengitys. Tahtomattanikin huomasin kuinka sisäinen suhteeni
tuohon olentoon pyrki yhä tuttavallisempaan vireeseen, mitä lähemmäksi
häntä pakosta astuin.

Hän sanoi nyt uudestaan ehtoota ja kysyi, yhä tarpeettoman karskilla
äänellä, minne olin menossa.

— Tonne vaan kirkonkylään, vastasin minä paikkakunnan murteella. Ylläni
oli vahva sarkatakki ja tallukkaat jalassani. Hän tutki vielä mistä
olin kotoisin ja käski sitten reen kannoille.

— On hauskempi mennä toi mettämatka — vaikkei sitä kaikkien miesten
kanssa sen puolesta ole väärti mettämaille lähteä — kirosana — tähän
aikaan tiedä, koska saa puukon sisäänsä, vaikka — kirosana — ei mun
kanssani sen puolesta yhden parane — kirosana — sen saa tietää, että
jos mua meinaa pestä — kirosana — niin täytyy ensi laakin oitis
luonata, toistaminen ei mun kanssani parane.

— Kai mar sitä reisumiehen nykyään pitää olla varoillansa, puhelin minä
hyvänsuovalla äänellä. Vaikkei näillä paikoin juuri ole pahoja tehty.
Minun pitikin mennä jäätä myöden, mutta tuolla juuri yksi mies putosi —
— —

— Ei sitä tiedä — kirosana — minkämoisia sitä maantiellä treffaa, mutta
sen minä sanon, — kirosana — ja taas samaa vakuutusta, ettei hänen
kanssansa parane.

— Mistäs päin te olette kotoisin?

Hän vastasi yhdellä sanalla niinkuin sivumennen. Samassa loppui
peltoalue ja tie sukelsi vahvaan synkkään metsään. Minä seisoin
rauhallisesti kannoilla, niin että hän reessä istuen selällään tunsi
minun käteni reen selustan varassa. Taas alkoi sama vakuuttelu yhä
karheampien kirosanojen höystämänä, käsi upposi samalla palttoon
povitaskuun ja veti sieltä esiin mahtavan mauserin.

— Kun minä tästä päästän, niin — kirosana — se on laaki ja vainaa.

— Pankaa pois nyt vaan, ettei tule vahinkoa.

— Ei sieltä lähde mitään vasten minun tahtoani, mutta kyllä oitis jos
tarvitaan.

Koetin vakuuttaa, ettei hän ainakaan minun kanssani sitä tarvinnut ja
samalla johdatella puhetta muihin asioihin. Hän vastaili haluttomasti
tai jätti vallan vastaamatta. Sen sijaan hän äkkiä mylvähti tuohon
samaan lauluun, jonka äsken olin kuullut kauempaa, erottamatta sanoja.
Nyt kuulin nekin, ja ne olivat aivan siivot, melkeinpä hentomieliset.
Ääni vain oli kauhea. Kun hän siitä vaikeni, aloin tiedustella mistä
kylästä hän oli kotoisin. Kaikeksi onneksi tunsin sieltä muutamia
työmiehiä ja saatoin edelleen tiedustella heidän olojaan. Tiesinpä
yhdellä olleen morsiamenakin sen ja sen. Näillä jutuilla päästiin
metsätaival loppuun, tuli asutumpaa maata. Samalla karskilla äänellään
hän sitten toimitteli omia olojaan. Hän teki lahtikauppaa, osti
elukoita, teurasti ja veti lihat Tampereelle. Pääsihän siinä joskus
vähän nuolaisemaankin — oli hänellä nytkin sentään kolmatta tuhatta
taskussa — mutta kyllä siinä tietämistäkin on. Kun ma nyt pääsen puolen
yön aikaan kotiin, niin aamulla aikaisin pitkin maakuntaa elikolta
ostamaan, ja kun ehtoolla pääsee taas kotiin, niin oitis lahtaamaan ja
yöllä kolmen aikaan reisulle. Ja hevonen ja vuosi siinä menee, joka
kevät saa ostaa uuden, kun vanha menee talven mittaan nahkaksi.

Lähestyttiin jo kirkonkylää, asutus tiheni, tie tuli valoisammaksi.
Kauppiaan ja leipurin nurkat olivat täynnä Tampereelta palaavia
hevosia. Mies pysäytti ja alkoi tarkastella, olisiko tuttua, jonka
seuraan voisi jättäytyä. Ainoa kyytipalkka, johon hän olisi tyytynyt,
olisi ollut ryyppy, mutta hän tiesi aivan oikein, ettei minulla sitä
ollut. Siinä hän minusta hukkui, painui vähäpätöiseksi reisumieheksi
kymmenien joukkoon. Näin siinä hänen kasvonsakin saamatta niistä
kumminkaan minkäänlaista käsitystä — muuta kuin, että nenä, silmät ja
leuka olivat tavallisilla paikoillaan.

Sundar Singhin aukomat näköalat suurine kysymyksineen pyrkivät tuon
äskeisen taitse taas mieleeni.

Seisoin postikonttorin seinustalla yksinäni ja kuuntelin postia
odottavan nuorison erisävyistä elämänpitoa. Sillalta päin lähestyy
potkukelkkaa työntävä nainen. Yhä selvemmin näen ja jo kuulenkin:
potkukelkassa on peittoihin käärittynä lapsi, minulle tutun ikäinen.
Kasvot sinertävät, hengitys korisee. Hätäisesti vaimo irroittaa
käärön kelkasta; he menevät lääkärin vastaanottopuolelle, jonne vähän
päästä ilmestyy tuli. Ajattelen minuutteja, jotka kuluvat lapsen
kamppaillessa, kenties se juuri tällä hetkellä noiden lamppujen valossa
tuolla kuristuu — ja yö on edessä, vaimolla pitkä pimeä matka kotiin
tuon pienen olennon kanssa, ehkäpä ruumiin. Kuluu hetkinen, nuoriso
meluaa raitilla, äskeinen mies on löytänyt kaverin; äänekkäästi huutaen
reestä rekeen he painuvat pimeyteen uusia vaarallisia metsätaipaleita
kohden. Vaimo tulee kiireesti ulos lääkärin luota ilman lastaan,
kiiruhtaa apteekkia kohden. Arvaan asian: kurkkumätä — seerumiruiske.
Koriseva lapsi on siellä nyt kahdenkesken lääkärin kanssa, joka varmaan
on torunut vaimoa siitä, että tämä tuli liian myöhään.

Postikonttori avataan. Omituisen huumeen vallassa kulkeudun teuhaavan
nuorison puristuksessa jakeluaukolle, saan saatavani ja pääsen
palaamaan kotiin päin. Minua kauhisti tuo äsken kulkemani metsätaival;
painuin rantaan ja varovasti tunnustellen hiivin jäälle, joka täällä
virrattomassa vedessä tuntui kyllin vahvalta. Jäljettömällä, melkein
lumettomalla tasapinnalla oli kävely suloista ja sai olla varma
siitä, ettei ketään tullut perässä eikä vastaan. Sivuuttaessani
erään niemekkeen, näin kaakossa puitten välissä punaisen liekin,
jota huumeessani ensin hätkähdin. Sieltä nousi jokseenkin nopeasti
taakse päin kenollaan oleva puolikuu. Hyvin hienoja lumihiutaleita
putoili. Aivojeni tuskallinen päivän saalis ikäänkuin keveni ja
painui syvemmälle, vanhoihin varastoihin. Mieleni kiintyi vapaaseen
avaruuteen, kuun tuolle puolen. Sinne tuijottaessani huomasin
lausuneeni aivan naiivin rukouksen tuon sairaan lapsen puolesta, joka
tälläkin hetkellä oli jossakin. En osannut kuvitella sitä kuolleeksi
enkä eläväksi, kuvittelin sen vain valoon ja vapauteen.

Tämä tapahtui joulukuun viimeisinä päivinä. Siitä on kulunut
jo neljänäkymmentä päivää ja yötä, joina olen taistellut aivan
toisellaisen aiheen kanssa, tämän ollessa tiellä. Herkkä mieli voi
jo nähdä hiljaista valon lisääntymistä, valon ja lämmön, jotka
laajentavat, koroittavat ja tasoittavat kaiken, mitä on ja tapahtuu.




LELU.


Tunnen olevani velkaa tämän pienen surullisen elämäkerran. Se
on lapsekasta, kenties hentomielistäkin tarinaa, mutta minun on
myönnettävä, että hartaasti tavoittelen noita kumpaakin mielenvirettä:
nautin niinkuin hyvästä kylvystä, milloin voin saavuttaa lapsekkaan
hentomielisyyden, niin etteivät järkevyys ja voima — mukamas tärkeätkin
hyväkkäät — ole siinä sivussa irvistämässä. Pienen pieni koirani Lelu
hankki lyhyenä elinaikanaan minulle muutamia sellaisia hetkiä.

En tunne tarkoin sen syntyperää. Lankoni tehtaan työmies oli sen
hankkinut jostain mökkösestä, jommoisia tehdaskylässä on pian
sanoen lukemattomia. Tiet ja polut kiemurtelevat pitkin harjun
rinnettä, niillä vilisee likaisia, turmeltuvia lapsia ja takkuisia
rakkeja... Lelu oli silkinhieno, musta pallero, täyteläinen,
lyhytjalkainen tallukka, mahtui taskuun vielä silloin, kun se emon
alta suoraan tuotiin lankoni kamariin. Heillä oli pieni ahdas kamari
hellalaitteineen, yksi lapsi ja toinen tulemaisillaan. Vaimo, järkevä
ja toimelias ihminen, oli alusta alkaen koiranpenikkaa vastaan — oli
siinä ahdingossa tekemistä ihmistenkin siivosta, ettei enää eläimiä
olisi tarvittu. Näin hän suopeasti moitiskeli miestään silloinkin, kun
me jo olimme tuota pentua hakemassa. Meidän oli näet ruvennut tekemään
sitä mieli, kun se oli niin harvinaisen pieni ja muutenkin soma.
Meidän hienosti puettu lapsemme oli mukana ja katseli rauhallisesti
ja ikäänkuin ylempää, kuinka hänen köyhälistöluokkaan kuuluva pieni
serkkunsa taisteli koiran luovuttamista vastaan. Kolmivuotias
hermostunut poikalapsi, joka parin viikon ajan oli pentua raastanut
ja riepoittanut, huusi katkerasti, kun isä, lempeällä äänellä
suostutellen, yritti panna sitä torikoppaan. Isä oli yhtä liikutettu,
hankki välillä koventuakin ja tuli lopulta sanattomaksi, kunnes me muut
hoksasimme ratkaisun:

»Ei viedä koirua, ei viedä — annetaan koirun olla.»

Ja kun sitten lapsi pujahti pihalle itkunsa jätteitä haihduttelemaan,
pistettiin pentu koppaan ja koppa jonnekin piiloon, josta meidän sopi
se lähteissä pojan huomaamatta ottaa. Lelua ei kuulunut kotiin sinä
iltana eikä seuraavanakaan ja sitä seuraavana sitä ei enää muistettu.
Ja kun poika sitten kuukauden päästä vanhempiensa kanssa kävi meillä,
oli sitä vastassa jo vallan toinen koira.

Silloin oli kevät, suvi juuri vakiintumassa. Meidän oli helppo hoidella
Lelua ja opastaa sitä tavoille; se vietti päiviään lasten kanssa
ruohistossa mälliköiden. Päivä paistoi kuumasti sen mustaan turkkiin,
siro kieli kaarellaan se suu auki vohottain katseli terhakalla
naamallaan, niinkuin olisi alinomaa tahtonut päästä selville pienten
toveriensa oikullisista aikeista. Lelu kasvoi — sen minkä kasvoi, sillä
pienuushan sillä oli tärkein ominaisuus.

Ja pieneksi pallukaksi se jäi. Paikkakuntalaiset oppivat sen pian
tuntemaan ja suhtautuivat siihen kukin luonteensa mukaan. Toiset
menivät ohi hyväillen ja maanitellen, puhelivat sille itselleen sen
karvan kiillosta ja somasta pienuudesta. Hevosta ajava talonsälli huusi
perässä tulevalle kaverilleen: »Katto vaan ettei toi peto syä sua».
Perässä tuleva alkoi huitoa ohjanperillä ja teeskennellä pelkoa —
yleensä me alusta alkaen pelkäsimme Lelua pahimmin juuri sällimiehiltä,
sillä ne ovat vaarallisimpia kaikelle, jonka sievyyden ne huomaavat:
mitäpä varten jotain sievää olisi olemassa, ellei siitä jollakin tavoin
nautittaisi. Kun Lelu sitten kerran yhtäkkiä katosi, niin saivatkin
sällit suoralta kädeltä syyn. Tietysti se haukkumisellaan oli häirinnyt
niiden iltaretkiä — se kun oli niin kovin tarkka — ja pian kai saisimme
nähdä sen turkin jonkun Jussin tai Jassin lakkina.

»Niin se on ku’ semmonen vanhanaikanen klasikoira, josta ennen
maailmassa konjakkia ryypättiin», sanoivat äijämiehet. Koko elämänsä
ajan Lelu levitti ympärillensä huumorin säteilyä. Kun tuli syksy,
alkoi oikein erikoinen humoristinen kausi, jonka kuluessa meillä
itsekullakin oli tilaisuus jaloon kilvoitteluun sutkausten sakeudessa.
Tuolla pikku eläväisellä oli myöskin sukupuoli ja se oli sitä laatua,
että suuria uroskoiran roikaleita alkoi ilmestyä talon nurkkiin.
Maa jäätyi, satoi lunta ja tuli pakkasia. Ja yhä istua kökötti
vieraita tuiki tuntemattomia koiria — niitä taisi olla Kurua ja
Kiukaista myöten — tunnista tuntiin, päivästä päivään, aamuvartiosta
ehtoohetkeen ja toisinpäin, sateella ja tuulella, pyryllä ja
pakkasella, istui odottamassa, milloin tuo neitseellinen musta kipene
pääsisi omin valloin ulkosalle. Lapset saivat vapaan vainoamistavan
tuohon vieraaseen roikkaan nähden, ja he nakkelivat puolet talon
polttopuuvarastosta pitkin peltoja niitä hätyytellessään. Nöyrästi
väistyi kookas uros vartiopaikaltaan, koska koivuinen klapu heittämänä
polvenkorkuisen miehen tylysti vonkaisi sen korvissa. Mutta pianpa
nähtiin sama otus taas äskeisellä paikallansa.

Se kesti viikkonsa ja loppui. Lelu juosta naputti entiseen tapaan, ja
kun siltä tutkivasti tiedusteltiin erästä tärkeätä asiaa, niin pani
se päänsä kallelleen ja sen sirkeistä silmistä puhui kaikkein puhtain
omatunto. Salaperäisyyden verho oli syvemmällä. Mutta se mikä oli
verhon sisällä alkoi kumminkin pian näyttäytyä; nisät paisuivat ja
liikunto tuli laimeammaksi. Ja joulun tienoissa sain minä yhä useammin
vastailla seikkaperäisiin ja ennakkoluulottomiin kysymyksiin, joita
esitti eräs viidennellä oleva ihmisenalku. Pyhät menivät ruokineen ja
muine ohjelmineen ja tammikuun puolivälissä eräänä iltana sitten sattui
vakavia asioita. Kaikeksi onneksi lapset silloin jo olivat ehtineet
makuulle; heidän mielikuvitukselleen jäi riittävästi työtä niistä
välttelevistä tiedoista, joita heille sittemmin annettiin.

Lelu parka makasi pitkällään ja valitti, me katselimme sitä
seisaaltamme ja valittelimme mukana. Pentu oli tietysti kovin suuri,
kuinkas siitä pieni olisi tullut sellaisten hotkojen kanssa. Voi
Lelu parkaa... Minä lähdin pois ja jätin naisväen vuoteen viereen.
Kun puolen tunnin päästä jälleen tulin, oli asia kehittynyt jo niin
pitkälle, että pennun pää näkyi, kuollut, suuri vaaleanruskea pää.
Mutta sen pitemmälle se ei meidän avullamme kehittynytkään. Me
hikoilimme tuskasta ja yrityksistä, suurikokoinen ja roteva piikatyttö
taisi itkeäkin, ja yön tunnit kuluivat puolille. Silloin me jätimme sen
oman onnensa nojaan. Olin liian veltto ryhtyäkseni tappamaan Lelua.

Ja aamuun se oli selvinnyt. Sen vieressä matolla oli kuollut pentu,
jota vain hiukan suurempi emo yhä intohimoisesti nuoli. Siinä oli pieni
elämän pyöräys; kaikki solut ja kudokset oli luonto tuhlannut tuota
puolinaista nuolemisen iloa varten, jonka kokematon emo otti täydestä.
Likaämpäri oli pian perivä tuon sammuneen soluyhtymän. Aivan riittävä
pohja samoille kysymyksille, joita »suuremmissa» yhteyksissä on tapana
asettaa...

Lelun huumoriin oli nyt tullut pieni hento sivupiirre, joka säilyi
viikkokauden, kun sen nisät hiukan ajettuivat. Lapsilla oli pieni
punainen kumikoira, jonka selässä oli soiva reikä; kun sitä pusersi
vatsasta niin se soi. Tätä leikkikalua Lelu nyt kantoi suussaan samalla
vihaisesti luimistellen kahden puolensa. Kun ei kukaan nähnyt, vei
se sen viereensä matolle ja asetteli osavasti turponeille nisilleen.
Huolestuneen näköisenä se läähätti, kun ihmiset menivät viereen
nauramaan. — Voi voi sitä äitiparkaa, kun nyt tuommoisellakin lapsella
koettaa mieltänsä tyydyttää...

Sitten ei olekaan Lelusta enää muuta kerrottavaa kuin sen viimeinen
elinpäivä, eikä meillä siitäkään ole juuri mitään tietoja. Mutta
sen päivän elämykset ovat sittenkin jääneet omituisen ilkeinä minun
mieleeni — alkuaan vallan muista syistä; Lelun katoaminen tuli vain
niinkuin kukaksi kruunuun.

Olimme eläneet herttaisten mielikuvien vallassa ja tehneet somia
suunnitelmia. Kun esikoisemme maaliskuussa täyttää viisi vuotta,
pidetään lasten tanssiaiset. Kutsutaan kaikki paikkakunnan pieniväki,
ne saavat leikkiä pirtissä ja niille tarjotaan jotain hyvää, Sellainen
oikea ja säännöllinen seurustelu hienoine juhlatuntuineen vaikuttaa
kehittävästi sekä meidän että muiden lapsiin, se jää sellaiseksi
varhaiseksi ja kauniiksi muistoksi... No niin — määräpäiväksi sitä ei
ehditty saada kuntoon, mutta auttoi se viikkoa jälkeenkin päin.

Kutsut lähetettiin ja juhlien edellisenä iltana lähdin minä, isä
itse, kirkonkylään noutamaan erinäisiä leivoksia ja makeisia. Minun
kävi vain puolittain niinkuin Nummisuutarin Iivarin; ostin näet
selkäreppuni täyteen tavaraa enkä hukannut niitä. En luovuttanut niitä
edes selästäni koko seuraavana yönä, vaan nukuin erään nuoren miehen
sängyssä muutamia tunteja laukku selässä, nuori mies selkäni takana.
Minun oli näet tarkoitus poiketa vain hiukan lepuuttamaan jalkaani
tuohon ylen tuttuun paikkaan, jonka kantavieraaksi noina aikoina
olin joutunut. Minulla oli huonot asiat ja ne saattoivat minut noina
köyhimpinä vuosinani monenlaisiin seuroihin.

Aamulla oli siis pussi yhä selässäni ja minusta tuntui siltä kuin
olisin makuuttanut itseään päivän pientä sankaritarta tuossa
tupakansavuisessa pöksässä kahden juopuneen miehen puristuksessa.
Sankaritarta, joka oli paneva ylleen ihka uuden kauniin kolttinsa,
mutta odotti sitä ennen kotiin Pappaa ja hänen tuomisiaan. Oli
kärsivällisesti odottanut eilisillan myöhäiseen, kunnes uni petti. Ja
nyt oli kello kymmenen tänä päivänä, jona piti leikittämän kauniita,
muistoon jääviä leikkejä...

Synkästi hymyillen astuin keittiöön, luovutin laukkuni ja etenin mitään
sanomatta toisiin huoneisiin. Lapset kohtelivat minua ystävällisesti,
pyrkivät syliin ja laskivat kättä kaulalle. Olinpa kuitenkin, herran
kiitos, taas kotona. Mitä on kello? Jo kaksitoista. Kolmen aikaan niitä
rupeaa tulemaan. Päivä vaan on niin sekava ja omituisen enteilevä —
eilen illallahan minä noille asioille lähdin. Minusta tuntui, että talo
ei ollut ollenkaan valmis noitten pikkuvieraitten tulla.

Eikä se ollutkaan — missä sitten lieneekin vika piillyt. Lapsia
tuli niinkuin jollekin koulutunnille, talollisten, mökkiläisten ja
ammattilaisten lapsia paremmissa vaatteissaan ja kasvot maireassa
hymyssä. Ne yrittivät liikuskella pirtissä omin päinsä ja pienen
emäntänsä opastamina, mutta arkaa ja saamatonta se oli. Minä, itse
setä, en paljoa saanut olleeksi siellä. Minua kiusasi niinkuin
jonkinlainen lyönnin jälkikajo. Päivä ei päässyt aamulliselta
asteeltaan vaikka ilta hämärtyi. Mieltäni käänsi ellottava sääli
viisivuotiasta lasta kohtaan, joka uudessa puvussaan koetti olla
onnellisen ja viehkeän näköinen. Kun hänellä nyt kerran oli ne kauan
puhutut ja hartaasti odotetut tanssit.

Kaikki mikä menee huonosti, alkaa lopulta mennä vieläkin huonommin.
Joukkoon oli joutunut muuan hiukan liian iso vieras, jota jostain
syystä pidettiin lasten kirjoissa. Hän lienee jo aikaisemmin yritellyt
tyttökoulua, mutta olikin sitten joutunut takaisin kansakouluun,
kun hänen vanhempansa saivat toimen tällä paikkakunnalla. Tämä
neidinalku siellä sitten kuului ottaneen johdon käsiinsä ja pian
eroitti korvani »heilaa», »kultaa» ja »hulivilipoikaa». Tuo kuhiseva
joukko eri-ikäisiä tylleröitä »meni» pian parasta rytkypiiriä. Olin
erinomaisen tyytyväinen, kun lapseni vihdoin pääsivät vieraistaan ja
olivat yksinään omassa kodissaan. Synkkä, luonnoton päivä ja ilta,
jolla ei ollut mitään luonnollisia suhteita taaksepäin eikä eteenpäin...

Ehkä joku sanoi siinä lapsijoukon lähdettyä, että missähän Lelu on
ollut koko ehtoopäivän. Ehkäpä sitä huudeltiinkin ja kun ei mitään
kuulunut, arveltiin sen olevan eräässä tutussa naapurimökissä, johon
se joskus ennenkin oli jäänyt yöksi. Minä en tiennyt mistään muusta
kuin levosta. Uni oli minulle vastenmielistä, mutta valvominen vieläkin
vastenmielisempää. Ei olisi ollut hullumpaa nukkua vaikka iäksi.

Seuraavana päivänä Lelua tiedusteltiin lähipaikoista. Mitä useampi
kieltävä vastaus saatiin, sitä varmempia oltiin olevinaan, ettei se
kaukana ole. Lausuttiin syvällä vakuutuksella sellainenkin lohdutus,
että kyllä se _jossain_ on. Minä olin niinkuin astia, joka särkymisen
jäleltä on miten kuten taas kopisteltu ehjäksi, mutta on vielä tyhjä,
menetettyään kaiken sisältönsä. Liikuin, hengitin ja ajattelin —
siinä elämykset. Että tuho oli tullut Lelulle, siitä olin aivan
varma, melkeinpä kiitollinen. Tarkkailin vain salavihkaa lapsiani,
että olisiko niiden kohdalla vielä jotain tulemaa odotettavissa, vai
päästiinkö lastentanssiaisista sillä, mitä oli sattunut. Suloista olisi
ollut tietää, että joku luonnonturma oli tuon pienen olennon vienyt.
Ainoa mikä minua kalvoi, oli epäilys, että joku ihmisolento oli sen
surmannut. Muistelin varmasti nähneeni sen eilen iltapäivällä juosta
raputtaneen tietä tuonne päin, ja että minulla muka oli ollut jokin
tiedoton pahaolo sitä nähdessäni. Jos se on jonkun sällihummerin työtä,
niin minun kidutukseni on jatkuva pitkälle...

Kevät eteni tuttuine suloineen, keskipäivisin pirtti jo lämpeni
auringosta. Hanget rappeutuivat; niiden kauneudessa oli aamuin ja
illoin hiukan eleeginen sävy. Nyttemmin kuudennella oleva tyttölapsi
toisti silloin tällöin: »Silloin kun olivat minun tanssiaiseni —».
Silloin tällöin myös itsekukin meistä unohtui ikkunaan katselemaan
etäisille, mustuville teille. Joku huusi pirtistä: »Nyt tuolla jäällä
menee juuri semmoinen koira kuin Lelu» — ja sitten kaikki katsomaan ja
arvelemaan. Oli jo kulunut kolmatta viikkoa Lelun katoamisesta. Minä
olin tutkistellut ympäristöä ja pannut sanomalehteen ilmoituksen, jossa
luvattiin naurettavan korkea palkinto kadonneen löytämisestä. Minulle
oli elämän kysymys, oliko sen tappanut joku ihminen? Kaivo nyt kyllä
oli semmoinen kuin se oli, kehyksetön, aukko vain laudoilla peitetty
ja niistäkin oli piika syksyllä jättänyt yhden pois lakatessaan siitä
vettä ottamasta. Siitä Lelu kyllä olisi mahtunut, mutta — pohjassa oli
ehjä kaunis jää. (Niinkuin se ei sen vuoksi olisi voinut siellä olla!
Mutta minä toivoin löytäväni _ihmisen_, joka oli sen tappanut.)

Ja toivorikkaat näkemykset tulivat yhä kiihkeämmiksi. Meidän ohi
rantaa pitkin meni muuan hylätty tie, jota joskus talvella oli vain
vähän aikaa tilapäisesti käytetty. Eräänä raukeana iltapäivänä juosta
lipitti sitä pitkin pieni musta koira. Emäntä huomasi sen ja toivon
riemu tulvahti hänen ylitsensä. »Voi voi katsokaa nyt, kuinka se
raukka on väsynyt.» Samassa hän jo oli pihalla innokkaasti huutamassa
ja maanittelemassa. Vähältä piti, etten minäkin jo langennut toivoon.
Vieras koira kumminkin juosta lötkötti talon ohi kääntäen vain hiukan
päätään innokasta huutajaa kohden. Sen jälkeen ei Lelua enää »nähty».

Minä olin sitten jälleen kirkolla viimeisillä jääkeleillä, tällä kertaa
aamupäivällä. Istuin kyllä taaskin saman nuoren miehen asunnossa ja
niinikään laukku selässäni. Olin nauttinut vain hiukan spriitä kahvin
kanssa ja ääneni oli vallan selkeä, kun menin puhelimeen vastaamaan.
Kotoa vain emäntä pyysi tuomaan kauppiaalta vielä jotakin, jonka hän
oli lähteissäni unohtanut.

— Jo Lelukin löytyi, sanoi hän sitten.

— Mistä?

— Kaivosta. Samuli löysi.

— Vai niin.

— Kai sinä tulet kotiin piakkoin?

— Kyllä, minä lähden heti.

Hänen äänensä oli tällä kertaa asiallinen ja suopea, vaikka hän ei
pitänyt siitä, että minä poikkeilin tuon nuorenmiehen kortteeriin.

Olin sen verran elähtynyt, että jäällä tullessani hyräilin hyvin
korkeassa diskantissa taivaan täyteistä päivänvaloa kohti. Oli melkein
kuuma, sulava jäälakeus piti hiljaista sihinää. — Elämän tarina, mietin
minä kurkottaen päätäni yhä kimeämpään hyräilyyn. Sellainen kokoon
kiertyvä tarina elämä ja oleminen on... Kun vaan osaisi sen kerran
_oikein_ ihmisille kuvata.

Suuri onni oli tullut osakseni tänä ihanana huhtikuun päivänä.
Minun oli kovasti ikävä Lelua, mutta se oli sellaista miellyttävää
nautinnollista ikävää. Lelu oli kuollut inhimillisen hulttiomuuden
uhrina, ei inhimillisen ilkeyden, niinkuin minun synkkä pohjaminäni oli
olettanut ja melkein toivonut.

Lelu sai maata siinä kivijalan vieressä siihen asti, kunnes maa suli.
Siinä sitä katseltiin — kuinka se näytti pitkältä nyt ja kuinka sillä
oli pienet verisirkumat lepoon pysähtyneissä tutuissa suupielissä.
Lapset eivät itkeneet. Eivät aluksi edes silloin, kun me sitten sitä
hautasimme. Minä tahdoin kumminkin, että he kokisivat liikutuksen — ja
sanoin jotain.

— Sinne Lelu nyt pannaan.

— Mammuuko se siellä? kysyi nuorempi.

— Mammuu, eikä nouse koskaan enää.

Silloin vanhempi poistui muutaman sylen päähän ja jäi sinne seisomaan
pää pois päin kumartuneena. Nuoremman silmät vettyivät siinä
katsellessa.




PÄIVÄKIRJAN LEHTI.


Tämä joulukuun 16 päivä 1924 — tällä kertaa nuorimman, muutaman tunnin
ikäisen lapseni syntymäpäivä — on aamustaan alkaen ollut minulle
voimakkaan tunteen päivä. Toivon hartaasti, että aikojen kuluttua
voin suullisesti pakista tästä päivästä tuohon tavanomaiseen, keveään
ja hiukan humoristiseen tapaan, jota käytetään selostaessa menneitä
voitettuja vaikeuksia. Tällä hetkellä aukoo mielikuvitukseni yhtä
kerkeästi näköaloja synkkään kuin valoisaankin päin. Sanotaan, että
päiväkirjamuoto on kirjailijalle helpoin. Se voi sitä ollakin — mutta
varmasti sillä on omat vaikeutensa. Ennenkuin ihminen voi sanoa, mitä
hän _todella_ tuntee, on hänen käytävä taistelu, jota ei jokamies
voittajana läpäise.

Päivä on ollut tavallinen kostea ja puolipimeä joulukuun päivä. Olen
ollut työssä, josta saan palkkaa, istunut huoneessa, jonka akkunasta
näen tallatun pihan vanhoine puutarhoineen ja monine portaineen. Siellä
liikuskelevat minun lapseni toisten samanikäisten seurassa, joista en
tiedä keitä ovat — en tunne vielä kunnollisesti heidän vanhempiaan — ei
ole aikaa tuttavoida, kun käy työssä. Mutta minusta tuntuu siltä kuin
minun lapseni olisivat siellä liikaa, niinkuin olisivat ne maanpakoon
häätyneitä, joita joko säälitään tai vierotaan.

Päälläni pauhaa tehdas — kirjatehdas, joka hiljaisista kammioista
välittää hiljaisten ja näkymättömien taistelujen tulokset toisiin
hiljaisiin kammioihin: tekijöiltä lukijoille. Siinä pauhinassa on
minulla yksi piiskuinen kohta hoidettavanani, on tuoli istuakseni ja
pöytä kyynärvartteni nojata.

Ja tuolla, noitten akkunoitten takana on minun väkeni ja talouteni
sijoitettuna. Se ei hallitse siellä muuta kuin seinien, kattojen ja
lattiain rajoittamaa ilmapiiriä, josta maksan vuokraa — ei pihoja eikä
polkuja, niinkuin vielä taannoin maakylässä omilla mannuilla. Asumme
kaupungissa ja minä käyn työssä.

Lukemattomia kertoja olen tämän päivän mittaan katsellut
työpaikkani ikkunasta siihen ikiomaan, jonka takana väkeni asuu.
Koko aamuruokavälin minä jo katselin ja odotin merkkiä. Kun tulin
aamiaiselle, kello yksitoista, menin muitten huoneitten läpi suoraan
siihen huoneeseen, jossa tiesin lasteni äidin oleskelevan. Siellä hän
istui sängyllä laimean ja odottelevan näköisenä, seuranaan nuorin,
vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen, jonka kiltteyttä hän väsyneellä
äänellä kiitteli. — »Joskus se vaan pyytää 'tyllin', mutta kun huomaa,
että hänen on siinä epämukava olla, niin taas menee lattialle... Toiset
ovatkin olleet pihalla — joku siellä jo tönäsi pojan nurin, mutta ei
ollut sentään sattunut.»

— Entä omat asiasi?

— Hiljallensa muistuttelee, mutta ei vielä mitään kiirettä ole.

Söin aamiaiseni, lepäsin ja menin taas työhöni katselemaan suuresta
akkunasta pihaa, lapsia, erinäisiä portaita, outojen ja puolituttujen
ihmisten liikuntoja tehtaan pihamaalla, vetisen sumeata joulukuun
päivää — ja ennen muuta erästä ikkunaa pihan toisella puolella,
mistä odotin merkkiä. Tein ja olin tekevinäni työtä, joka ei aina
tuntunut työltä: suomensin saksalaista juttua, jota tarvitsin jonkin
vapaaksi jääneen palstan päähän; hain kuvaa johonkin epämääräiseen
tarkoitukseen, mylläsin tuntikaupalla vanhojen ulkomaalaisten lehtien
suunnattomia röykkiöitä. Ympärilläni toisia miehiä kasvot vakavina
tehden ja miettien jotakin, minkä perille en vielä ollut päässyt. Ja
kaiken ympärillä koneitten pauhina — ja tuolla pihan laidassa muuan
akkuna ja sen takana minun ihmiseni ja esineeni, joiden kotoiset
piirteet olivat olleet varmoja ja lämpöisiä toisissa tutummissa oloissa.

Päivä kuluu jollakin vauhdilla, joka on minusta riippumaton; on enää
puoli tuntia työaikaa. Nyt ilmestyi ihminen ikkunaan, seisoo siinä
ja liikuttaa hiukan verhoa. On taas hiljaa ja sitten taas liikuttaa.
Nousen tuoliltani ja menen tämän oman akkunani ääreen. Nyt hän
viittasi kädelläänkin. Hän näki minun poistuvan akkunasta ja sitten
hetken päästä tulevan pihalle tavallisesta ovestani rauhallisesti ja
hätäilemättä. Sitten minä taas katosin hänen näkyvistään — hän sai
kuulla ovien käynnin, lähestyvät askeleeni, kun sivuutin muun väkeni
— ja vihdoin katsoimme toisiamme levollisesti silmiin. Puhuimme
välttämättömät puheet ja sitten lähdimme. Keveästi ja sivumennen äiti
hyväili nuorinta lastaan. Sillä on ilkeä yskä keväällisen hingun
jäleltä ja luuston kehittyminenkin on hiukan epäilyttävällä kannalla,
vaikka sen taudin nimeä ei oikein ole tahdottu tunnustaa.

Me vanhemmat menimme katua pitkin tiettyyn suuntaan ja aikaisemmin
syntynyt lapsilauma jäi sinne kahden naisihmisen kanssa noihin äsken
saatuihin suojiin. Tällainen siis taaskin oli se vaellus, jota kohden
kuukausia on kuljettu — kuukausia, jotka ovat sisältäneet runsaasti
sitä, mitä avioelämä sisältää: tuskaa ja riemua, hymyä ja kyyneliä.

Minä palaan yksinäni, vastenmielinen jännitys olennossani yhä
lisääntyy. Minusta tuntuu siltä kuin tapahtuisi nyt jo parhaillaan
jotain pahaa, jota minä vaan en kykene näkemään. Katua rientäessäni
painuvat pikkukaupungin harvat liikkujat entistäkin vieraammiksi —
on kuin joku aistimistani olisi turtunut ja tajuaisin heitä vain
puolittain. Oli vahvimmillaan tuo epämääräinen tuskanpaine, jonka monet
tuntevat.

Nousin samoja portaita kuin äsken; nyt niillä vaan oli paljon pimeämpi.
Kaiketi senvuoksi koneitten kiihkeä älytön sätkytys oli kuuluvinaan
mahtavampana, se ikäänkuin hätyytti minua sisälle asti.

Lapset olivat kaikki yhdellä taholla, nuorin hiukan itkeskellen
jakkaralla istuvan »tädin» sylissä. Toiset taas olivat ikäänkuin liian
vilkkaita; minua ärsytti, etteivät ne tajunneet tilanteen vakavuutta.
Menin niiden ohi jonnekin ja palasin taas. Istuin myöhästyneeseen
ruokapöytään ja söin näön vuoksi.

En enää muista, kuinka lopulta tulin tajunneeksi, että nuorimman silmät
eivät auenneet. Se nojasi päätänsä hoitajan rintaan, valitteli ja
puheli joitain senikäisen sanoja. Se huusi minua, kun kuuli ääneni,
kurotti käsiään tyhjään ilmaan ja itki. Otin sen syliini ja kävelin.
Silmät eivät auenneet.

Tuohon vasempaan silmään sitä oli toinen lähinnä vanhempi äsken hiukan
tyrkännyt, mutta ei sen pitänyt niin sattua. Hermostuneena minä kuljen
lapsi sylissä ja moitin: kun ei nyt senvertaa voida katsoa, etteivät
veisi toisiltaan silmiä nyt tällä aikaa, kun äitikin on poissa. Se
on loukkaavaa puhetta, he ovat kyllä katsoneet. Kuulen kaikenlaista
selitystä, jota mieleni ei ota vastaan: että se jo syödessäkin samalla
lailla porasi silmät kiinni, mutta sitten ne taas aukenivat. Kysyn,
oliko se ennen sitä tyrkkäystä, ja saan vastauksen, jota en oivalla;
kysyn hetken päästä uudestaan, enkä vieläkään tiedä kuinka ja koska
kaikki tapahtui. Kuljin lapsi sylissä. — Oli tämäkin nyt taas! hoki
suuni, mutta mielessäni paisui jokin käsittämätön tarmo. Minä ikäänkuin
tunsin, kuinka ympärilläni kaikkein tiiviimmässä nykyhetkessä ja yhä
lähempänä vaani jotakin, jota minä en ollut näkevinäni. Se ikäänkuin
sieppasi minulta joka silmänräpäyksessä pois jotain ja katsoi alta
päin, enkö jo huomaa. Mutta minä pidin kiinni tarmostani. — Mitä on
kello? Jo neljättä tuntia on äiti ollut siellä, jonne hänet saatoin.
— Ja sylissäni olevan lapsen asia kiiti omaa vauhtiaan. Tyrkkäysjuttu
oli vähäpätöinen; tämä oli jotain muuta, jonka aika oli tullut. Lapsen
huulet pinnistyivät oudosti ulospäin niinkuin vanhan mummon, ja pää oli
hiukan hervoton...

Pelkäsin lääkäriä, kun hän tuli, sillä ymmärsin kyllä itsekin
asian. Teki melkein mieleni pidättää hänen kättään, kun hän hapuili
vielä hiukan auki olevaa päälaen aukkoa. Lapselle pantiin kuumahko
kääre, tunnin päästä sitä oli määrä muuttaa. — Se voi saada yöllä
kouristuksen, sanoi lääkäri ja antoi ohjeet siltä varalta.

On lopultakin tullut kunnollisesti yö. Äidillä on terve poika
siellä, missä hän on. Iloinen ja ystävällinen ääni on sen äsken
minulle ilmoittanut. Äskeinen nuorin, nyt siis lähinnä nuorin, makaa
lämpöisessä kääreessä ja näyttää rauhoittuvan. Ehkä tästä vielä aletaan
elää — kun nyt päästäisiin aamuun asti.

Vihdoin viimein minäkin asetun makuulle, yksinäni salin sohvalle.
Jännittynyt epämääräinen tarmo on vielä jälellä, unen tulo viipyy.
Tuijotan huoneen ilmaan, johon ulkoa katulampusta leviää heikko
himmerrys. Huomaan, että käteni ovat ristissä rintani päällä ja että
hiljalleen lause lauseelta käyn läpi Isämeidän rukousta. Kuinka suuri
ja yksinkertainen sen sisältö onkaan ja kuinka helposti se soveltuu
minun, vanhan materialistin ja monistin katsomuksiin ja näköaloihin...
Muovailen siinä seuraavat mietelauseet: Olen materialisti, aineen
tunnustaja, mutta niin lapsellinen en ole, että kuvittelisin tietäväni
ja tuntevani kaiken, mikä ainetta koskee. En usko ylenluonnollisiin,
mutta tekisin itseni naurettavaksi, jos kuvittelisin ihmisen joskus
pääsevän kaiken sen perille, mikä on luonnollista.

Tässä odottelen unta jaksaakseni aamulla mennä työhön. Kolmen metrin
päässä minusta, kadulla seinän takana viivyskelee pari ihmistä; sieltä
kuuluu naisen naljailevaa kikatusta ja hiukan humaltuneen miesäänen
maanittelevaa supatusta. Varpaillani hiipien käyn katsomassa, kuinka
voi sairas lapseni. Kun se hengittää jo rauhallisesti eikä tunnu
kuumalta, riisun siltä hiljaa kääreen, palaan takaisin vuoteeseeni ja
ryhdyn uudelleen erittelemään Isämeidän rukousta ja tutkimaan, kuinka
se soveltuu minun maailman- ja elämänkatsomukseeni. Akkunan takaa ovat
naljailijat jo kadonneet. Ajaton hiljainen yö vallitsee.




TAISTELU ELÄMISESTÄ

eli

Viimeinen lihamatka.


1.

Kirrenmaassa noustiin aikaisin tänäkin helmikuun pakkasaamuna. Ei se
mitään outoa senpuolesta ollut. Suuremman ja vanhemmankin talollisen
on oltava aamusta pystyssä, jos hän aikoo talossaan pysyä ja lastensa
omaisuutta lisätä. Omaisuus, omaisuus, se humisee suurena ja valtavana
aatteena, synkkänä ja kiroiluttavana, joskus riemastuttavana, talojen
ja tönöjen yllä. Täytyy tienata, että elää ja saa omaisuutta. On
hyvä, että saa omaisuutta itsellensä, kaikessa hiljaisuudessa ja joka
käänteessä keinoja tarkaten, mutta yhtä tärkeätä on, että toinen ei
saa tai että saa sitä toiselta pois. Tällä paikkakunnalla, tässä
maailmassa tienataan yhteensä se mikä tienataan ja on omaisuutta se
kuin sitä on — kysytään vain kuka tienaa enemmän ja kellä _on_ enemmän.
Lait ja asetukset — kyllähän tavallinen mies ymmärtää, että ne ovat
tarpeelliset. Ne ovat siinä sivussa jonkinlaisena kolmantena mahtina
ihmisen ja maailman välillä. Maailma, se on kaikki nuo omaan pihaankin
näkyvät maat ja mannut väkineen ja metkuineen, tehdas paperinajoineen,
lahtikaupat ja viinapelit. Ihminen, se on Kirrenmaan Vihtori, joka
pääsi tähän asumukseen naimisen kautta ja sitten haki itsenäisyyden. —
Mutta lait ja asetukset, ne ovat sellaista isoa ja lapsekkaan vihaista,
josta ei tiedä kuka niiden takana oikein on ja joita on ikäänkuin
maanitellen kierrettävä.

Sellaista on oleminen, tuo salaperäinen juttu, joka joskus jollain
paluumatkalla hiukan aatteluttaa, noin ikään panee silmät töllöttämään
hevosen hännän juureen, kunnes hevonen pysähtyy, jolloin käsi nykäisee
ja kurkku ärähtää — ja sitten tuntuu tympeältä jatkaa samaa töllötystä,
kun hevonen pysähtyikin luonnolliselle asialle. Ehtoo tulee ja täytyy
vielä tappaa se mulli.

Sen joulukuun yön jälkeen, jona poliisi hävitti Kirrenmaasta
viinavehkeet [katso kokoelmasta »Maan tasalta» kappaletta »Talvinen
turtumus»], on Vihtorilla ollut kaikenlaista muuta tienaamisen keinoa,
ajoja ja vähin lahtikauppaa. Tuli talonäijänkin kanssa kinoja sen
sakkosumman osittamisesta. Se pirun möhömaha oli saanut vihiä siitä
pullosta, joka säilyi taikinapuntussa ja jonka Vihtori oli myynyt
tehtaanpomolle joulunpyhinä. Tuli oikein aika selkkaus, kun äijä sanoi
Vihtorille, että sinä olet myynyt mun viinani ja Vihtori sanoi, että
mennään poliisin puheille. Oli onneksi ehtinyt jo sentään Vihtorille
maksaa sen kaksi kolmannesta sakosta, minkä oli ottanut vastuullensa
silloin, kun Vihtori sen rojuhommiin ensin rupesi. Mutta välit olivat
rikki ja Kirrenmaan Vihtorin elämä muutenkin vähän lamassa.

Tässä jälkeen joulun hän oli ruvennut yrittelemään lahtikauppoja
ja joskus päässyt hiukan vetäisemäänkin niillä. Oli kyllä työlästä
kilvoitella vanhojen kokeneitten karjahuijarien kanssa; ne osasivat
ostaa ja ihmiset myivät niille mieluummin. Joskus sattui, että kun
Kirrenmaa oli luvannut mullista kahdeksansataa ja räntyn takaisin,
niin otti Reileen Kassu sen paria viikkoa myöhemmin seitsemällä ja
puolella ränttyineen päivineen. Kerran vain oli Vihtoria luonnistanut
oikein hyvin ja senkin kaupan tähden hän vainusi pikemmin tulleensa
naurunalaiseksi kuin saavuttaneensa arvonantoa. Hän oli saanut
puolihonkkelilta Kutinperän Jussilta lehmän semmoisella hinnalla, että
pisti siitä Tampereella omaan pussiinsa seitsemättäsataa markkaa.
Jussia naurettiin ja joku liuhupartainen asiain tarkkailija puhua
jaskutteli, että semmoisen kaupan voivat kunnanmiehet purkaa. — Kyllä
kai, kun sen kaupan oli tehnyt tavallinen köyhä mies, eikä joku
rahoillaan leveilevä ammattisaksa.

Teurastamisen taidon oli Vihtori oppinut sattumalta — tai oikeammin
tullut huomaamaan, että hän siihen pystyy. He olivat kerran ostaneet
elikon jostain korpimaasta ja kuljettivat sitä kärryjen perään
kytkettynä kotia kohden. Oli syksy ja maa kovalla roudalla, minkä
vuoksi eläimen jalat lienevät kävelystä heltyneet — niin sitä ainakin
jälkeen päin selitettiin. Se alkoi puolimatkassa vikuroida. Vihtori
oli perillä saanut hiukan väkevää päähänsä ja kun akka siinä vieressä
vielä höpötti, ärtyi hän elukkaan silmittömästi. Lehmä heittäytyi
makuulle routaiseen tiehen, mies ärjyi ja löi sitä, hevonen säikkyi ja
kiskoi kiskomistaan, jolloin eläin silmät pullollaan ähkyen ja ölisten
laahautui mukana. Aliina voivotti: kun ei ole ketään, joka tuota hullua
edes hillitsisi... tapa äläkä rääkkää. — Niin tapankin, huusi Vihtori
ja löi eläintä niin, että se meni tainnoksiin... Eihän siinä enää muuta
ollut tekemistä kuin kurkut poikki, että lihat edes sai.

Tämä miehen vihan ilmaus maksoi Kirrenmaan pariskunnalle aika summan,
sillä elukka oli nuorehko ja aikaisin kantava. Mutta siitä oli se
hyöty, että Vihtori innostui teurastamiseen, ja Kutinperän Jussin lehmä
korvasi joka tapauksessa rahallisen vahingon. — — —

Oman mullinsa lihoja Kirrenmaan Vihtori tänäkin varhaisena helmikuun
pakkasaamuna lähti Tampereelle saattamaan. Hän oli sen jo eilen
tappanut ja tehnyt työksi; kuorma odotti valmiiksi köytettynä tallin
solassa. Kun hän monta kuppia kahvia juotuaan nyt tuli kuorman viereen,
tunsi hänen leppoisa aamumielensä jonkinlaista lapsekasta kiintymystä
tuota kuormassa olevaa ruhoa kohtaan. Oli turvallista ja tukevaa, kun
näin sai nauttia elikostansa kaiken edun. Ei tarvinnut antaa kaiken
maailman haalareille välittäjäisiä.

Aamu oli tähtikirkas ja kuun viimeinen vaihe loi maisemaan hienon
himmeän valohäivän. Lumi narisi kiukkuisesti jalaksen alla ja
pakkasilma puristi silmiä ja sieraimia. Oma kylä nukkui vielä
kokonansa; ei valon tuikkua eikä savun häivähdystä näkynyt mistään.
Yksinäisellä ajajalla oli sellainen hieno tunne, että nyt voisi
jossakin mutkassa tekaista jotain sellaista, josta ei saataisi
selkoa... Vaikka toisekseen — kyllähän kylä sen tietäisi, että minä
tänä aamuna aikaisin liikkeellä olin... Mutta sittenkin oli kovin
viehättävää ajaa nukkuvan paikkakunnan läpi, noiden erilaisten
talonäijien ja heidän olikkeittensa ohi. Ne olivat ikäänkuin
turvattomina siinä tarkan silmän pideltävissä. Oli niinkuin olisi
sittenkin saanut niistä hituisen itselleen, kun pääsi niitä näin
varkain katselemaan.

Tuossa pytingissä se nukkua röhöttää Huikun äijäkin, entinen oman
talon äijä — Vihtori oli näkevinään, kuinka sen maha on lötköllään
siellä sängyssä sen vieressä. Ja kaikki Huikan äijän monet metkut —
kuinka se asuu taloaan täällä ja Tampereella, kuinka mahdottomasti
se trokasi niinä hyvinä vuosina, kuinka se tekee metsäkauppoja ja
suuria urakoita — kaiken sen Vihtori nyt häiriytymättä näki siinä
edessään. Siitä kertoivat navetan sillat, aitat ja pytingin kuistit
kalveassa aamukuutamossa. — Pieniä sille ovat semmoiset viina-afäärit
kuin ne taannoiset minun kanssani — ja siksi toiseksi: eihän nyt enää
omankeittoinen kannatakaan, kun ulkolaista on ruvennut saamaan niin
mahdottoman halvalla. On ne urakoita nekin, kun kymmenenkin tuhatta
litraa mies menettää eikä ole siitä millänsäkään. Semmoisiin sitä
pitäisi päästä — ja kaikenlaisiin kauppoihin, niinkuin tuo Huikun
äijäkin. Kirrenmaan Vihtorin aamuraikas mielikuvitus kiihtyy: hän
arvioi omaisuuttaan ja kuinka paljon se on kasvanut siitä kun hän
Kirrenmaahan tuli, se kasvaa vieläkin — tällä lahtikaupalla; täytyy
lähteä oikein kiertämään korpimaita, kyllä sieltä mullikkaa lähtee
vielä minullekin, suurina karjoina niitä minäkin vielä Tampereelle
vien, niinkuin Reileen Kassu... Ja hän näki itsensä vain maantiellä
matkalla Tampereelle ja sieltä takaisin, sellaisena äänekkäänä
karjakauppiaana, jota ihailtiin ja varottiin, ja reessään hän noilla
matkoilla näki muutakin, piilossa heinien alla, astioita. — Ei, ei
meillä polteta kotona enää, ei se kannata. Ja hänen mieltänsä etoivat
ne tähänastisetkin keitokset.

Musta oli astellut hiljalleen Huikun nurkissa ja oli nyt tulossa
ahteeseen, joka kylän vainioilta lasketti jäälle. Siitä ahteesta,
juuri tuosta noin, oli Huikun äijä kerran löydetty puolikuolleena,
housut kintuissa lakittomin päin. Silloin oli kylä sen päivän odotellut
Huikun äijän kuolemaa, mutta vironnut oli iltapuolella, kun hierottiin
viinalla sisältä ja ulkoa. Se oli kapinan jälkeisenä talvena, juuri
parhaana trokausaikana... Kuolema — silläkin lailla se voi tulla.
Kirrenmaan silmä tuijotti hevosen hännän juureen ja aatos kulki
kummallisia teitä. Tuntui ihan siltä, kuin Huikun äijä todella olisi
silloin kuollut ja tämä sen myöhempi eläminen ja Vihtorin kanssa
riitaantuminenkin olisi vain jonkinlaista unta. — Minäkin kuolen, olen
jo yli neljänkymmenen — ja Aliina kuolee ja lapset.

Sitä kiireempi on — Musta sai nykäisyn ja käskevän urahduksen. — Minun
omaisuuteni, se on semmoinen niin, ja vielä on tienattava, tienattava.
Kuolema — se on sinne kirkkoon päin ja pappeihin, joille maksetaan
palkkaa äyrityksen mukaan ja sitten vielä manttaalista eriksensä jyviä.
Se on sitä semmoista, joka kiukuttaa työmiestä, kun noin ikään sakissa
seisoskellaan, työhousut hiukan rutkullaan, kintereet kaarellaan ja
hartiat rysyssä, poltellaan ja syljeskellään asiallisia sylkyjä...
Mutta kuoleman lähestyessä on kumminkin saatava Herran ehtoollinen,
silloin kun urakat ja tienaamiset eivät enää tule kysymykseen. Kun
riski työmies huohottaa sängyssä ja ämmän äänellä vastaa nuoren
puhdasposkisen papin kysymyksiin, mies, joka vielä taannoin joi
sahtia ja söi sian läskiä, teki petonkitöitä ja elätti ämmää ja sille
tekemiään mukuloita. Silloin on papin aika ja siltä varalta sen pitää
olla. Eivätkä vanhat vauraat talolliset juuri koskaan kiukuttelekaan
pappeja vastaan, vaan pitävät niitä erinomaisessakin arvossa, ajaa
könöttävät taativehkeillään pyhänä kirkkoon ja järjestävät taloihinsa
raamatunselityksiä. Ja kun joku viheliäinen mökinäijä on kuoleman
kielissä, tulee sellainen talollinen isännän käppyrä kuiskuttelemaan
hänen korvaansa jumalansanaa, tshäh... Ja kyllähän ne pirut sitä
hartaudesta tekevät, vaikka sanotaan, että ne vaan kirkkoa kannattavat
työkansan pimittämiseksi. Herrat sillä lailla tekevät — pilkkaavat
ryyppyseuroissaan jumalansanaa pahemmin kuin ikänä maailmansällit,
mutta maksavat kumminkin kalliit kirkonmaksut. Ja siksi toiseksi — ei
suinkaan, jumaliste, tänaikaista työmiestä pappien pakinoilla pimitetä.
Jollei olisi sitä kuoleman edellä käypää imelää heltymistä, niin ei
suinkaan työkansa pappeja olisi tähänkään asti elättänyt, saati enää
nyt. Sitä se on, kun elämä on semmoista kuin se on: että pitää tienata,
mutta ei oikein tiedä mitä varten. — Noh, siinä!

Kirrenmaan Vihtori tuli kirkolle, jossa virran vuoksi oli noustava
jäältä kylään. Siinä nuo pitkät jäämietteetkin katkesivat.
Kotikulmakunta oli jäänyt kauas taakse, täällä olivat jo ison
maailman ilveet. Täällä sai reisumies katsoa eteensä, ettei päästy
jymähyttämään. Täällä oli kulussa sälliä jos jonkin moista. Ei
tosin näin aamupuhteella ollut erikoisempaa hulinaa, mutta ehtoolla
paluumatkalla sai pitää varansa. Silloin saattoi syöttöpaikassa
helposti kadota hevosloimi tai riimunvarsi ja metsätaipaleella saattoi
saada vantiksilleen kulkumiehen, jonka puukko oli höllässä tupessa.

Muitakin kaupunkiin pyrkijöitä näkyi kirkonkylässä. Pitkäksi roikaksi
lyöttäytyen ja toinen toisiaan silmäillen miehet laskettivat kylästä
jälleen jäälle virran petollista alajuoksua kaukaa kaartaen.


2.

Kirrenmaan Vihtori on myynyt mullinsa ja saanut siitä hyvät hinnat.
Jokin sininenäinen ylösostaja, jonka nimeä hän ei vielä tiennyt, oli
tehnyt kaupat ja sitten oli viety lihat halliin, jossa ne oli ottanut
vastaan ja maksanut hänelle niinikään outo nuori mies, suustansa aika
mohlike. Oli hiukan epäilyttänyt koko se sakki, mutta rahat olivat
selviä seteleitä ja muutenkin olivat makeilleet. Ryyppyjä olivat
tarjonneet ja herramaisempi oli puukollaan kietaissut kappaleen raakaa
lihaa mullin reidestä, syönyt ja kehoittanut isäntääkin syömään. Mutta
Vihtorilla oli ryypätessään koko ajan lähtö mielessä. Hän piti silmänsä
auki — jos tässä juottamalla aiotaan miestä pestä, korttipeleihin tai
muihin metkuihin huijata, niin petytte. Ja penniäkään menettämättä
pääsi Vihtori rekeensä ja kadulle, siitä Patterin ahteelle ja
Pispalaan. Hän ajoi lujasti; täällä esikaupungissa saattoi vielä vaara
vaania, voi olla sakki vartoomassa, kun toiset ensin kaupungissa ovat
viinalla valmiiksi pehmittäneet.

Mitään ei kumminkaan näkynyt ja tie sai vähitellen tavallisen
talvehtoisen sävynsä. Oli viehättävää lojua reessä, hiljalleen laulaa
jonotella jotain nuorenmiehen aikaista tanssilaulua ja kuvitella,
kuinka hirveällä tavalla hän olisi Pispalassa nutistanut päällekävijät,
jos niitä olisi ollut. Viinan lämpö virtasi suonissa ja täällä sopi
päästää hyvä olo valloilleen. Päivän laskiessa oli pakkanen kiristynyt,
oli varmaan tulossa talven kylmin yö, josta jälkeen päin puheltaessa
sopi sanoa että minä olin silloin tulossa Tampereelta ja kuka ties
kuinka olisi käynyt, jollen olisi lähteissäni vähän lääkinnyt. Siltä ja
siltä sain ja kyllä kai niillä oli meininki juottaa sitä oikein täyteen
asti ja sitten tehdä puhdasta, mutta minä sanoin, että ei pojat...

Maalaismiehen, joka on lunastanut torppansa itsenäiseksi ja saanut
sen jo maksuunkin, ei missään elämänsä tilassa voi olla parempi kuin
noin ikään kaupungista palaillessa, taskussa hyvä mullin hinta ja
päässä hieno nousuhumala. Tunkkainen kotipirtti, rasittunut ämmä,
ärtyisät mukulat — hän omistaa ne kaikki, mutta ne eivät ole tässä
hänen piinanaan. Kaikki kuvitellut ja valmiiksi juonitellut tienestit
luontuvat siinä hyvin mahdollisiksi, ihan niinkuin kaikki olisi jo
tienattua. Mieli hersyy helläksi ja kiitolliseksi ja se ohjaksen
nykäisy jonka hevonen silloin tällöin tuntee suupielissään, on
pikemminkin hyväilyksi tarkoitettu. — Vihtori Kirrenmaa... on sekin
että sakotetaan näistä viina-asioista, niinkuin tämä nyt olisi jokin
rikos tämä minun oloni tällä hetkellä. Koska minun tämän parempi voisi
olla?

    »Hausk’ oli poian tanssutella toisen morsianta vaan...»

Hän oli aamulla virkeästi ajatellut kirkkoa ja pappeja ja kaikkea
sitä. Nytkin ajatus hiljalleen lekotteli siellä päin, mutta paljon
leppoisampana. Kuinka suloista olisikaan elää vauraana tukevana
talollisena, kun rahoja noin ikään on sekä kotona että pankissa. Huoli
siitä kuinka paljon niitä on, eihän talollinen semmoisilla isottele
— niinkuin työmiesrumppi, kun kerran eläissään saa tuhatmarkkasen,
niin sitäkös pöhnäpäissä näyttelemään. Talollinen ottaa lompakostaan
silloin kun tarvitsee ja piirongin laatikkoon vie saadessaan. Elelee
viikkonsa tassuttelee ja pyhänä menee kirkkoon. Ja siinä haaveellisessa
tuijotuksessaan ja laulun joninassaan Kirrenmaan äijä käsitti, mitä
siihen tarvitaan, että voi sillä tavalla ottaa kirkon, papit ja kaiken
sen: siihen tarvitaan lompakko ja piirongin laatikko, joita sopii
leppoisasti käsitellä viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen, isästä
poikaan, aina silloin kun tarve tulee. Kun semmoinen mies hankkii
kuolemaan, niin on hänen hauska olla papin kanssa. Kun toimet on tehty
ja emäntä tuo kahvia, niin on niinkuin sairaskin olisi aikalailla
virkeämpi. Ja sitten parin viikon päästä on hautajaisissakin hauskaa.
Siellä on rovastikin ja porisee isäntien kanssa sähkön hankkimisesta,
maidon rasvaprosentista ja maapähkinäkakuista. Lämpöisissä, hyvin
reilatuissa ja maalatuissa kamareissa...

Kirrenmaan Vihtorin mieltä karmaisi omituisesti, kun hän siinä ohessa
ajatteli tavallista työsälliä — ja itseään. Huimaavat näköalat olivat
aukenevinaan jossakin edessä päin ja alhaalla päin, työsällien ja,
talollisten maailmat, ja hän itse oli ikäänkuin unohtunut pois
molemmista. Hän oli jo sivuuttanut puolimatkan; humala alkoi laskea.
Kun hän riuhtaisi hiukan ruumistaan, tuntui siinä vilunväreitä ja
hevonen oli yltä päältä kuurassa. Nälkäkin oli. Hän nousi kävelemään,
ajattelematta enää mitään. Reki narisi ja tähdet tuikkivat vihaisesti.
Perässä näkyi tulevan hevonen ja kaksi miestä, mutta eivät pyrkineet
ohitse. Oltiin jo sentään tutuilla mailla, olivatpa keitä hyvänsä. Mikä
piru niillä oli reessäänkin? Kilpa-ajorattaat.

Ne olivat outoja, nuorehkoja miehiä, yllä muhkeat turkit, jalassa sirot
varsisaappaat. Kumma oli, että sellaisilla tarkeni tässä ilmassa. Mutta
iloisia tuntuivat olevan, puhe kävi soreasti ja vilkkaasti.

Yleisellä valtatiellä liikkuu kaikenlaista kulkijaa. On ensinnäkin
junalta palaavia herroja, jotka vahvoilla hevosillaan ajavat täyttä
ravia koko paripenikulmaisen matkan; juosten puuskuttaa hevonen
hangessakin ajaessaan pitkien rahtijonojen ohi. Kuski ja herra
könöttävät kumpikin yhtä liikkumattomina tyylikkäässä reessä —
tekeepä pörhölakkinen kuski melkein komeamman vaikutuksen. Hän istuu
korkeammalla ja sitäpaitsi on kadehdittavaa hallita nyrkeillään
välkkyväkylkisen syöttilään menoa. Reen perässä istuvalla herralla
on hiukan hapan ja kyllästynyt ilme, kun hänen näköaistimensa osuu
noihin erilaisiin kulkijoihin, joiden ohi he ajavat. Siinä on palaavia
paperin vetäjiä tyhjine lamuskoineen, viisikintoista hevosta jonossa,
ja ne pojat eivät väisty tieltä tuumaakaan, eivät edestä eivätkä takaa
päin. Jossain istuu kolme miestä samoilla lamuskoiUa, kaksi tiuhtiointa
hevosta perässä, toisaalla taas kolme muuta kävelee yhdessä ryhmässä.
Pari nuorempaa miestä kisailee. Yksillä lamuskoilla istuu vällyihin
muurautuneena joku herran näköinen joka tahtoo käyttää halpaa kyytiä,
ja perimmäisellä lamuskalla kököttää synkännäköinen akka, tyhjä
potkukelkka sidottuna lamuskan kaiteesen. Sellaista on jäätiellä tuossa
viiden kuuden korvissa, junalta palaavia ja paperimiehiä. Heistä on
jäänyt kauaksi kaksi hämärän näköistä reisusälliä pussit selässä
keveissä vaatteissa. Mistä he tulevat ja minne menevät ei tiedä kenkään
ja jos kysyy, niin ei ole luottamista vastaukseen. Jonkun ajan voi tie
pitkän matkan olla aivan tyhjänä. Sitten sitä ajelee parkkumivaatteinen
talonisäntä täyteläisellä laiskahkolla hevosellaan. Sitten kaksi
potkukelkkamiestä villapaidat höyryten — he ovat painaneet kaupungista
asti, jossa ovat työssä. Moni heidät nähdessään tietää keitä he ovat,
minne menevät ja mistä tulevat, tietävätpä vielä, millaisissa töissäkin
he ovat Tampereella olleet ja kuinka kauan. Sitten tulee Kinenmaan
Vihtori Mustansa kanssa. Häneen on liittynyt pari kilpa-ajokoijaria. He
ovat hiukan herrastunutta ja sievistynyttä talollissäätyä. Vaatetus on
hyvää ja kallista, mutta kädet ovat suuret ja vahvanahkaiset, sillä he
tekevät työtäkin silloin tällöin huvikseen, terveydekseen. Hevosensa
ainakin ruokkivat ja sukivat. He ovat kotoisin toisesta pitäjästä ja
ovat menossa huomisiin kilpa-ajoihin kolmanteen pitäjään. — Kas, kas,
Kirrenmaa saa niiltä ryyppyjä varsin ahkeraan.

Talvinen valtatie on ympäröivän inhimillisen yhteiskunnan
pienoisnäytös. Pimeä ilta syvenee talviseksi yöksi; kuu viipyy. Teiltä
loppuu joukkokulku, tie lepää; se ikäänkuin huokaisee, niinkuin
vanhahko hiestynyt juhta pilttuussaan, kun tallin ovi on sulkeutunut
ja ihmisen askel lakannut kuulumasta... Jos joku vielä tiellä liikkuu,
on se yksilö, joka voimakkaasti kokee lepäävän tien tunnelman:
jauhemaisen sohjon täyttämistä kuopista uhoo päättyneen päivän raaka
sisältö; lapsellinen rauha ulottuu tuikkiviin tähtiin asti. Joku palaa
kirkonkylästä pikku hiprakassa ja lystikkäästi myristen tuijottelee
itseään ja maailmaa tältä kannalta. Lääkäriä viedään, kätilöä tuodaan.

Mutta äskeisten joukkokulkijain kohtalot jatkuvat yksilöiksi
muuttuneina mitkä missäkin varjossa. Eivätkä nuo varjopaikat aina ole
kaukanakaan. Kirrenmaakin... tuo itsenäistyneen torpparin äijänruumis,
se ei tällä hetkellä enää ole »suuresta merkityksestä» — kuten hän
itse parhaissa lahtariasenteissaan kauppoja hieroessaan tapasi sanoa.
Sielu yksin rimpuilee, niinkuin hentonahkainen, kovin avuton eläin,
joka on joutunut johonkin henkipyytelyksiin. Hiljaisuus on hänenkin
ympärillään. Hänen vierähdettyään reestä jokseenkin samoilla paikoilla,
mistä kerran Huikun äijä löydettiin, on Musta tallustellut kotiin.
Kilpa-ajajain puheen hölinä on sekin häipynyt kuulumattomiin. Siellä ne
jossain uusissa matkan vaiheissa ravistelevat päitään äijälle, joka imi
puhdasta mahansa täyteen.

Sielun syvimpään pohjaan ei myrkky vaikuta, se höllyttää vain vuosien
likakerrostumat, puhdas lapsi jää. On mieltä ellottavaa kuvitella
kaivavansa esiin pientä jaloa kipunàa lantavuoren alta; tuntuu melkein
siltä, ettei siellä ollutta jalokiveä enää kukaan voi rintaansa
ripustaa. Mutta kun hakija sitten pesee sekä itsensä että jalokiven
vaikkapa puhtaalla spriillä, niin ovat ne puhtaat ja on niitä, jotka
väittävät jalokiven tulleen vaan entistä hohtavammaksi. Tavallinen
Kirrenmaan Vihtori parkkumihousuineen ja kaulapartoineen, se on yksi
asia. Viaton kapalolapsi, joka on laskettu selälleen hangelle, se
on toinen asia — se itkee ensin, kunnes sen sammuva silmä katselee
kirkkainta tähteä eikä se enää tunne jäätymistään.

Kilpa-ajokoijarit juottivat äijälle puhdasta virolaista, jota tämä ei
miksikään huomannut, kun aine oli kylmää ja häntä itseäänkin hiukan
vilutti. Tai ehkä he antoivat ensimmäiset ryypyt omasta miedonnetusta
pullostaan, mutta rupesivat sitten sitä säästämään ja antoivat
mieluummin sekoittamatonta, jota heillä oli enemmänkin. Hiukan ilkeältä
heistä tuntui, kun he tienhaarassa erosivat Kirrenmaasta. Eivät he niin
paljoa äijästä itsestään, mutta voi tulla mitä tahansa jälkiselkkauksia.

Kirrenmaan maallinen matka oli tällöin jo kokonaan Mustan vallassa,
hän itse retkotti reessä käsivarsi ulkona rempallaan. Veri kiersi
vielä suonissa ja ajatus koetti pitää kiinni nykyhetkestä: ettei vaan
nukkuisi ennenkuin kotona. Ei nyt ollut puutetta eikä ponnistusta, ei
tienaamista eikä rikastumista, nyt oli vain pelkkä olemassaolo.

Kun hän sitten ahteen käänteessä putosi reestä, niin hän vielä
tajusi senkin, vaikkei kyennyt nousemaan. Ja hyvä oli olla siinäkin.
Hänhän oli juonut toisten pullosta, ei tässä ole isoa sakon vaaraa.
Mennyt päivä oli pitkä ja kaunis kuin elämä, hän on tukeva ja
tanakka talollinen, ei mitään häneltä enää puutu. Hän on lämpöisessä
kulmakamarissa, rovasti on äsken lähtenyt. On emäntä ja lapset... Ei
hän enää ajele Tampereella. Jalassa lämpöiset huopatossut hän katselee
ikkunasta kirkkaaseen pakkaseen. — — —

Tuli aika kohina Kirrenmaahan myöhään sen päivän iltana, kun Musta
oli astellut tyhjänä pihaan. Oli Aliinan vaikea jättää huonoa
väkeään yksin kotiin. Jättää ne kumminkin täytyi ja lähteä, sadan
pahan aavistuksen ilkeästi liehiessä mieltä ja tuntoa. Löydettyään
Vihtorin ranta-ahteesta Aliina juoksi Huikulle, jonne ruumiskin
vietiin virvoiteltavaksi. Turhia olivat yritykset. Puolen yön aikana
siirrettiin ruumis kotiin ja vietiin siellä puodiin.

Aliina arveli, ettei hän sinä yönä ollenkaan nukkuisi. Hän oikaisi
kumminkin sängylle ja kun hän viiden aikaan havahtui nuorimman lapsen
kitinään, huomasi hän sittenkin nukahtaneensa. Saatuaan lapsen
rauhoittumaan, hän silmäsi ulos ja näki kuun kapean sirpin kaakkoisella
taivaalla, Tampereella päin. Sama loppukuun suikale, ehkä juuri hiukan
vahvempana, siellä oli näkynyt vuorokausi sitten, eilen aamulla
Vihtorin lähtiessä.




HUHTIKUINEN TANSSIYÖ.


Haansivun Iivari on tavallinen reimakas nuorimies, tuommoinen, jonka
olemuksessa on pikku hiukkasen sälliin vivahtavaa, mutta jonka
elämänpohja ylempää katsoen sentään on vanhahkoa lajia. Kun hänen
kookkaan vaaleanverisen olemuksensa näkee maisemassa joko arkipäivänä
työssä tai pyhäehtoopuolella muuten liikuskelemassa, ei se herätä
mitään erikoista tunnetta vakiintuneessa, iän kopiinnuttamassa
yhteiskunnan jäsenessä, jommoinen myös saattaa tiellä liikuskella.
Haansivun Iippo — jonka tämä paikkakunta on nähnyt pienenä poraavan,
isompana onkivan, sitten jo juovan sahtia, tanssivan ja saattelevan
tyttöjä; joka ei tunnusta köyhyyttä eikä kuvittele rikastumista, mutta
on aikansa tasalla nakkipelissä ja tuntipalkoissa. On oikeastaan
vaikea aloittaa semmoista kertomusta, jossa hän esiintyy — kuten tässä
myöhemmin.

Mutta hämärtyvä, huokaileva, enteilevä huhtikuun iltapuoli on aina
täynnä alkavia ja päättyviä kertomuksia. Niitä näkee, kuulee ja
tuntee kaikkialla, istuipa sitten hentomielisen piikatytön tavoin
ikkunan pielessä katselemassa yhtä paljon omiin sisimpiinsä kuin
hämyiselle tielle, tai liikkui ulkosalla mennen jonnekin. Yhtenä
tiettynä kevätehtoona, kun ei enää ole talvi eikä vielä suvi, mutta
hämärä tienoo kumminkin kuhisee tuhanten tapausten äänetöntä menoa ja
odotusta; pienten tapausten, jotka pitkän kirkkaan sunnuntaipäivän
jälkeen ikäänkuin kiiruhtavat paikoilleen, toden teolla alkamaan,
jatkumaan ja päättymään, iltahämärän ja yön suojassa.

Voi sattua tämmöisenä yönä, että iltapuolella pisartelee vettä, mutta
aamun sarastaessa maa taas kahertuu hienoon routaan.

Pietilä, Mikkola, Yrjölä ja Jaakkola ovat kyläkunnan pieniä taloja,
peltojen ja painanteitten eroittamia, vanhojen teitten yhdistämiä.
Niiden töitä tekevät osittain omat väet, osittain rengit ja piiat ja
näiden ohessa päiväläiset, joita saadaan mökeistä. Monet nykyajan
mökkiläisnuorisosta eivät enää rupea vakinaiseen palvelukseen, vaan
pitäen kotimökkiä asuntonaan käyvät työssä siellä, missä parhaiten
maksetaan, joskus muilla paikkakunnillakin. Niinkuin Haansivunkin
Iivari. Senkin löytää pyhäsin kotoaan, pienestä lämpöisestä pirtistä,
jossa hän paitahihasillaan sängyllä loikoen puhelee isänsä, vanhan
karhean jörrikän kanssa paikkakunnan töistä ja muista olikkeista
ennenkuin lähtee tavallisille vaelluksilleen kylille. Mökissä
vallitsee yleensä rauha ja sopusointu, mutta voi siellä sattua pieni
karahduskin, niinkuin nyt juuri tänä ehtoopuolena. Haansivun Tilta,
Iivarin äiti, keitti pesän suussa väkevää kahvia ja alkoi siinä pannua
kannatellessaan puhella hiukan viittailemalla Siljasta, Pietilän
piikatytöstä, niinkuin olisi tahtonut jollain tavoin tuikkia jotain
esiin Iivarista. Poika ei puhunut siihen isosti mitään, mutta ei se
hänestä senpuolesta pahaltakaan tuntunut. Hänen sopi siitä sängyltään
katsella Pietilään vievää tietä. Lepäilevä miehinen ajatus tavoitteli
huvikseen Siljaa sieltä tien takaa Pietilän talon hengestä. Hän oli
tuntevinaan, kuinka tyttö siellä suuntailee pyhäillan tavallisia
tapahtumia kohden, istuu ehkä yksinään Pietilän pakarituvassa, ikkunan
pielessä. Tämä oli leppoisaa ja viehättävää eikä hän paljoakaan
kuunnellut äitinsä pakinaa. Mutta sitten korvat kuulivat jotakin, joka
katkaisi mielialan ja äiti varmaan katsomattakin huomasi hänen lievän
nolostumisensa. Mitä se muija siellä oikein toimitti? Että joku oli
tällä aikaa käynyt — Ja itse Vihtori, vanha äijä, joka ei juuri puutu
ajatuksella eikä sanalla pojan enempää kuin akankaan asioihin, puhuu
peräsängyltään pari hämmästyttävää lausetta: että semmoisia on paras
varoa, niistä saa tähän aikaan nätistä maksettavia. Pieni mutta hyvin
ponteva vihanpihaus värähtää äijän äänessä, eikä ole oikein selvää,
kehen se kohdistuu. — — —

Pietilän piikatyttö Silja oli todella jäänyt yksinään pakaritupaan.
Hän istui ikkunan pielessä ja aprikoi asioitaan. Olihan hänen mentävä
illalla tanssiin, ei sopinut poiskaan jäädä, mutta ajattelemista
siinä menossa kumminkin oli. Hän oli saanut jo puolisen tuntia siinä
rauhassa istuskella ja katsella tuttua maisemaa, eikä paljoa puuttunut,
etteivät maiseman viivat hiukan tanssineet hänen silmissään: niihin
pyrki kosteutta. Hänen pieni talvesta jatkunut lemmenasiansa piti omaa
kuohuntaansa. Tässä oivallisessa yksinäisyydessä tuntui Iivari nyt
ihmeellisen vieraalta olennolta. Hän ikäänkuin näki Iivarin jossain
oudossa asennossa toisten joukossa; näki hänestä vain ääriviivat, ei
tuttuja silmäteriä eikä suun hymyä. ₉

Iivari oli ollut poissa paikkakunnalta parin viikon ajan. Hän oli kyllä
puhellut lähdöstään, mutta ei ollut sitä varmemmin ilmoittanut, ennen
kuin Silja muilta sai kuulla hänen menneen. Silja kaipasi häntä ensin,
mutta sitten hänestä alkoi tuntua jollakin tavoin somalta tämä erossa
olo. Hän pysyi iltasin tarkasti kotona tai korkeintaan käväisi jossain
semmoisessa paikassa, johon ei sisältynyt mitään tavallista nuorison
iltahuvia. Hän teeskeli ahkerammin käsitöitä, vieläpä sellaisia, joista
häntä sopi hiukan kiusotella. Vielä nytkin muistaessa saivat nuo
kiusottelut hienon viehättävän hohteen, kun yksinäisyydessä saattoi
arkailematta päästää tajuntaansa kiusottelun pohjana olleet pienet
salaiset tosiasiat. Sillä olihan niissä perää, olihan Iivari olemassa
ja hän Silja myös. Ihmiset olivat sen asian tienneet heti kun hiukankin
oli jotain tietämistä. Siitä ikäänkuin jäi jälki silmiin, kasvoihin ja
koko olemukseen; taisi jäädä tanhuan ilmaankin, missä joskus aamuyöllä
oli toisiaan lähennellen seisoskellut kaksi nuorta ihmishaamua.

Silja ei aavistanut Iivarin paluuta, mutta tänä aamuna hän sai kuulla,
että Iivari oli yön kuluessa ilmestynyt kotimökilleen, ja että tänä
iltana oli tanssit Yrjölässä. Minkä ihmeen vuoksi nuo asiat nyt tällä
tavalla kiihdyttivät? Mieleen pyrki väkisin sellainen toivorikas
kuvitelma, ettei Iivari sentään olisikaan palannut. Silloin olisi
suloista olla tanssipaikalla noin vaan muuten ja saatuaan täyden
varmuuden siitä, ettei Iivaria ollut, palata yksinään ennen tanssin
loppua kotiin.

Herätyskellon naksutus kuului isännän kamarista raolleen jääneestä
ovesta. Se ikäänkuin toisti yhtä ja samaa sanaa, ja kun Silja hetkeksi
jäi sitä kuuntelemaan, niin hän huomasi, että kellon naksutus otti osaa
tuohon hänen aprikointiinsa. Se yritti omalla tavallaan selittää sitä,
ja samalla hiipi Siljan mieleen jotain vastenmielistä ja torjuttavaa.
Sehän oli ollut ja mennyt ja minkäs minä sille voin, talon vieraalle.
Eihän kehdannut ruveta keskellä yötä apua huutamaan — ja tulihan
emäntä parahiksi kun apua ehkä olisi tarvinnut. Ja sehän matkusti pois
seuraavana aamuna eikä koko asiaa ollut nähnyt muut kuin emäntä, eikä
suinkaan nyt hän ruvennut semmoisia levittämään talon sukulaisesta.
Koko asia oli Siljan mielestä niinkuin sellainen uni, jota ei ilkeä
kenellekään kertoa, ei oikein itselleenkään, vaan heti herättyään
koettaa unohduttaa sen päivän tapauksiin.

Niinkuin jotain kosketusta väistäen Silja nousi seisoalleen ja koetti
olla tajuamatta isännän kamarista kuuluvaa naksutusta. Lähdön hetki
läheni yhä ja Iivarin kuva tuli yhä jäykemmäksi ja vieraammaksi ja
samalla ikäänkuin vaativammaksi. Mitä minä teen? Hän silmäsi ulos
tielle päin. Niinkuin toisen ihmisen tahdolla hän suoritti nopeasti
lähtövalmistuksensa ja oli ennen pitkää menossa. Hän ei miettinyt sitä
ollenkaan, mutta hän tiesi poikkeavansa Haansivun mökille, jossa hän ei
ikänä ollut käynyt. — — —

Kun Haansivun äijä oli sanoa ärähyttänyt nuo oudot sanansa,
oltiin matalassa pirtissä hetkinen ääneti, kunnes Iivari kysäisi
yhtäkaikkisella äänellä paremmin niinkuin Tiltalta, äidiltään:

— Keitä siellä sitten on käynyt?

— Se ronkio sieltä yhtenä yönä oli ajettu — niinniin, isännän veli,
tukkipäällikkö mikähän lie. Isäntä itse oli kaupungissa ja sillaikaa
se oli reisullansa poikennut sinne yöksi ja kaiketi jo ehtoolla
vehkeillyt, koska emäntä sen sitten kolmatta käydessä oli ajanut pois
Siljan vierestä kamarin puolelle.

— No mitäs Silja sanoi?

— Höh, mitäs se.

Ei Iivarilla ole mitään erityistä kiirettä lähtöön, mutta lähteekin
hän sentään siitä. Hän vetelee hiljakseen uutuuden kankeat saappaat
jalkaansa, kävellä naristelee niillä lattialla, nojaa akkunan
päälliseen ja katselee ulos, käy vielä kaapilla haukkaamassa pari
suupalaa leipää ja suolalihaa ja vasta sitten poistuu ovesta. Menee
junkii tietä pitkin — pyhäillan tavallinen ilmiö. Noin niitä lähtee
sieltä täältä palatakseen joskus aamupuolella, takanaan senkertaiset
tanssit ja tappelut, koko pyhäyön kiihkeä sisältö, harmaan arkiolon
riehakas katkaisu.

Iivari ei ehtinyt huomata Siljan tuloa. — — —

Pienestä alusta tanssi vähitellen kasvaa oikeaksi humuksi. Ensin se
loppuviikolla enteilee hiukan epäiltävänä huhuna, jonka alkuunpanijasta
ei ole tietoa. Talon isäntäväkikin saattaa kuulla koko asian ulkoa päin
ja ruveta ihmettelemään, kuka sellaista on sanonut, että meillä pyhänä
tanssitaan. Ei minulta kumminkaan ole kukaan tanssipirttiä tilannut.

Mutta kun sitten pyhäehtoo hämärtyy, alkaa taloon hiljalleen ilmestyä
ihmisiä. No, nehän ovat kaikki tuttuja ja istuskelevat siivosti
penkillä; eihän niitä mitenkään voi karkoittaa. Yhä uusia tulee,
jollakulla on jo hanurikin. Sitä siinä hiukan koetellaan, noin muuten
vaan kielten sointia. Hieno hillitty polkan liverrys virtailee, pari
tyttöä uunin luota lähtee yhdessä lattialle. Hanuri rohkaistuu, tanssi
on täydessä käynnissä.

Vasta tunnin tai parin päästä näyttäytyy ovensuussa sellaisia päitä,
joita silmätään hiukan pitempään. Vai niin, vai on tuokin tullut. Näkyy
olevan hiukan päissään; pidetäänpä silmällä.

Tanssi on niinkuin jokin suuri elävä olento, jonka menoa tanssiva
joukko ei voi määrätä. Joskus se kelpo tavalla hämmentää tai kiihdyttää
nuorten ihmisten pieniä kohtalontapaisia.

Iivari oli lähtenyt aikaisemmin kuin Silja, mutta tanssipaikalle hän
tuli tuntia myöhemmin. Silja oli mennyt suoraan Haansivun mökille,
jossa hän ei kauankaan viipynyt, kun Iivari ei enää ollut kotona. Töin
tuskin hän siellä sai selville, olikokaan Iivari edes kotomaissa.
Tilta vain puhahteli pahantuulisesti ja vanha Vihtori oli nukkuvinaan
sängyllä.

— Onkohan se mennyt Yrjölään päin? kysyi Silja.

— Mistä minä sen tiedän, vaikka olis menny tukkimettiä ostaan, tiuskasi
Tilta riuhtaisten samalla uhkaavasti vahvoja hartioitaan.

Kun Silja oli päässyt mökistä tielle, kuuli hän takanaan tirskahduksia
ja näki kääntyessään pari tuttua kylän tyttöä käsikädessä tulevan tänne
päin. Ne eivät erikoisesti kiiruhtaneet, ja Silja puolestaan epäröi,
jäisikö odottamaan. — Tukkimettiä, se tiedetään... Iivari oli jossakin
yhä uhkaavampana. Mitähän näistä tansseista tulee? Mitä, koko yöstä
tulee? Minähän olen jo tässä tiellä niinkuin kaikkien katseltavana.
Lempi ja Iita näkivät minun tulevan Haansivusta...

— Vanhaa Tiltaako Silja kävi katsomassa, kyselivät tytöt teennäisen
ystävällisesti.

Tanssi oli täydessä käynnissä, kun he kahdeksan aikaan saapuivat
perille. Iivaria ei ollut sielläkään, mutta jokin sitkeä ja
vastenmielinen seikka pidätti kumminkin Siljaa Yrjölän muurinnurkassa.
Joku vieraampi poika tuli häntä silloin tällöin pyytämään. Hän tanssi
niinkuin toistaitoinen, jalat ikäänkuin joka askeleella pyysivät
neuvoa, miten olisi mentävä.

Kun Silja sitten kymmenettä käydessä huomasi Iivarin ovenpuolessa, niin
hän hätkähti. Sen silmissä välkähti lievä humalan kiilu, se oli ollut
täällä jo jonkun aikaa, mutta pysytellyt varjossa. Näkyi naljailevan
Lempin ja Iitan kanssa, ja kun Silja sitten jättäytyi tanssista siihen
lähelle seisomaan, kuuli hän selvästi Iivarin sanovan: »Se kävi
kysymässä, olisko Haansivun Vihtorille tukkimettiä. Eks sinä sitä
tiedä, että se on ruvennu Aalströmin puulaakiin taikka Ruusenlöövinkö
se oli... Silja, kumpaako sinä olet ruvennu?»

Molemmat tytötkin kääntyivät katsomaan Siljaan. Siljan jäykistyneet
silmät osuivat Iivariin ja sitten hän siirtyi muurin taakse. Hän koetti
nyt vain löytää soveliasta hetkeä poistuakseen. Sellainen tulikin kun
huvipostia alettiin jakaa: silloin oli kaikkien huomio kiintynyt yhteen
kohtaan, eikä kukaan tosiaan huomannut Siljan lähtöä. Kun jaon jälkeen
lunastamatta jääneet huvikirjeet myytiin huutokaupalla, huusi muuan
sälli Silja Koivistolle osoitetun kirjeen. Se lojui sitten lopun yötä
Yrjölän muurin otsalla asianmukaisesti lisäiltynä. Sen alkuperäinen
teksti oli kuulunut näin: »Minkäsmoisia hintoja Ruusenlöövi ny maksaa
niistä puista, joita hakataan Pietilän pakarissa? Olis hauskaa
tehdä seuraakin patrunessan kanssa, mutta minä lähden kanssa tästä
tukkimettiin. Että morjes ny sitten vaan toivoo eräs vaan ei paras.»

Huhtikuun pyhäyö on täynnä alkavia ja päättyviä pieniä kertomuksia.
Sellainen yö on niin monivivahteinen, että vaikka iltapuolesta on
pisarrellut vettä, saattaa aamulla maa olla hienossa roudassa ja vesien
rannat ohuessa jäähileessä. Siitä eivät kumminkaan kärsi mehukkaat
pajunkukat eikä muukaan alkava kevätelämä. Västäräkki vain on hiukan
kangistunut, kun se päivän ensi säteissä pyristelee puhtaita höyheniään
Pietilän sikoläävän harjalla, eikä pelkää tanssista koteutuvaa piikaa.

Jos Iivarilta oli kulunut aikaa tanssiin mennessä, oli Siljalta sitä
kulunut palatessa. Hän oli istunut pensaikossa lähellä Haansivua, ehkä
hienokseen jotain korjausta toivoen. Hän oli itkenyt itkunsa, kun
lopulta kuuli Iivarin hiljaisen möyrynnän. Hän sai siitä piilostaan
nähdä sen kasvotkin aivan läheltä. Ne olivat humalan ja uhman
raaistamat, väsyneet ja Siljalle täysin vieraat. Vapautuneena, melkein
onnellisena hän meni kotiin ja ryhtyi muuttamaan työvaatteita ylleen.




TALON TYTÄR.


Selma Koljaasta ja hänen luonteensa laadusta erehtyivät monet ihmiset,
rakkaudenjanoiset nuorukaiset ihan järjestään. Hänen ulkonaisessa
olemuksessaan oli melkoinen määrä sellaista »kypsää maailmannaista»,
jonka silmien »raukeasta antaumuksesta» eräät runoilijat rakentelevat
sonetteja. Oli vallan käsittämätöntä, ettei hän ollut joutunut
naimisiin tai etteivät pitäjän rouvat tienneet hänestä näissä suhteissa
mitään ihan varmaa. Hänen väreistään, koruistaan ja tanssistaan uhkui
hillitty naisellinen vetovoima, ikäänkuin jokin luonnon kokooma lataus,
jonka vaikutusta hänen itsensä ei tarvinnut ollenkaan järjestellä...
Kerran yksissä tanssiaisissa sattui somasti: Siellä oli paljonkin
rouvia tyttärineen ja muine suojatteineen ja eräällä lihavalla,
korealla ja rikkaalla kauppiaanrouvalla oli myös tyttärensä varma
sulhanen mukanaan, vähävarainen, tutkintojaan lukeva maisteri, joka
enimmäkseen oleskelikin jo kauppiaan luona. Kun poika oli köyhä,
suhtautui rouvapiiri jalolla myötätunnolla tähän asiaan. Kun Elma
tanssi sulhasensa kanssa, kumartuivat rouvat toisiaan kohden niin että
liivit natisivat ja iskivät sitten silmää kauppiaan rouvalle. — Mutta
nyt kävi niin, että rouva — ja rouvat — huomasivat hyvin pestyn Elman
kulta- ja briljanttiesineineen istuvan kauan aikaa paikoillaan, eikä
sulhasta näkynyt missään, — kunnes —. Eikös — eikös ilmestynytkin
ulkoa ja itsensä Selma Koljaan kanssa. Ja lähtivät heti tanssimaan.
— Voi sinua maisteri, luultu viattomuus, minkäs teit! Kauppiaanrouva
tuli kirsikanpunaiseksi, viittasi Elmalle ja lähti ovea kohden
kireäkenkäisillä jaloillaan lyhyeen tepsuttaen ja kaikki laitteet
kiukkuisesti hytkyen. Kahdeksantoistavuotias pulloposkinen Elma, joka
ei sulhasasioista muuta ymmärtänyt kuin minkä äiti häntä olemaan
opetti, seurasi mukana ja oven vaiheille muodostui _tableau_. Vihdoin
joku ystävällinen rouva lähestyi tanssivaa paria ja sanoi maisterille,
että rouva Litukka lähtee. Rouva Litukka ei ollut tulevaa vävyään
näkevinään ja oli kotimatkallakin ihan kuuro, kun maisteri hänelle
vakuutteli, että neiti Koljas itse oli häntä vaatinut ulos kävelemään.

Tanssipaikalla, kun hätääntynyt maisteri oli jättämässä Selma Koljaan,
oli Ilmari Salonen jo häntä ottamassa. Hänen ei tarvinnut itselleen
vakuuttaa, ettei hän tuommoisista juonittelutapauksista mitään
välittänyt. Hän tanssi tyynenä ja onnellisena aamuun asti ja ajoi
sitten veljensä ja nuoremman sisarensa kanssa hyvällä hevosella ja
hyvillä ajoneuvoilla, auringon jo paistaessa, kotiin Koljaalle.

Itse Koljaan talo näkyy monelle taholle; moni maantienkulkija on sitä
katsellut ja tietää sen nimen, vaikkei ole ikänä siellä käynyt. Sen
muhkealle rakennusryhmälle muodostuu kesäisestä maisemasta aina soma
tausta, katselipa sitä mistä päin tahansa. Jos on äsken satanut ja
sitten paistaa päivä, näkyvät sen punaiset katot ja vaaleat seinät
erikoisen eloisina kastuneitten lehvistöjcn ja valkoisten jälkipilvien
täyttämässä luonnontaulussa. Joku köyhä ylioppilas — joku toinen
kuin se maisteri — on polkupyörämatkalla ilman päämäärää, vain iästä
johtuvan kaipauksen ohjaamana. Hän kääntyy valtatieltä Koljaalle päin;
sieltä pääsee kyllä edelleen, jälleen samalle valtatielle toisten
talojen ohitse ja välitse. Hän tuntee ainakin ulkonäöltä Selma Koljaan,
ja samoin Vienon, nuoremman tyttären, joka vielä käy koulua. Hän
tuntee ne ja hänen melankolista retkeilymieltään ravitsevat pehmeät
mielikuvat, jotka liikkuvat vanhan ja vauraan talon ilmavissa suojissa.
Hän tuntee myös Urho Koljaan, lääketieteen kandidaatin, mutta ei
häntäkään niin hyvin, että voisi poiketa. Hän ei näe ketään liikkeellä,
portin yli katsoen näyttävät punaruusut ja pääportaan villiviinit
jollakin tavoin epäystävällisiltä.. Hän menee edelleen ja näkee
rakennusten taustalla suunnattomien kiiltoleppien möyheän paljouden,
joka rajoittuu järven rantaan. Ylioppilas poistuu omine kesäisine
mietteineen...

Niin jatkuvat pienet tapahtumat kesän pitkinä päivinä, miljoonat solut
varttuvat ja värähtelevät kukissa ja ihmissieluissa täyttäen ilman
tuoksuilla, väreillä ja muulla sanattomalla sisällöllään. Jossain
talon piirin ulkopuolella kasvavat laajat pellot viljaa, heinää ja
juurikasveja; alsikeapilan tuoksu tuntuu, kohta se kaadetaan. Mutta
talon yläkerran päätyikkunassa leyhyttää tuuli hentoa siniraitaista
verhoa pyyhkäisten sen lopulta ulkopuolelle riippumaan. Sen takaa
ilmestyy täyteläinen naiskäsivarsi ja kohlii verhon takaisin sisälle.
Sama käsivarsi tavoittaa edelleen auki olevaa puoliskoa ja silloin
näkyy pitemmältä uhkeata naisvartaloa; näkyy tummahko pää, violettia
vaatetusta, kaulalla ja ranteella hiukan kultaa. Selma Koljas
sulki ikkunan, hänen värinsä näkyivät hetkisen vaalean rakennuksen
päätyikkunassa. Sekin oli pieni tapaus kesäisen kylläisessä talon
hengessä, juuri sellainen tapaus, jota kuljeksiva ylioppilas kuvitteli
pääsevänsä näkemään, kun hän matkallaan kiersi Koljaan kautta.

Tänään on muuten Koljaalla hiukan niinkuin juhlan jälkeä. Vieno Koljas
täytti kuusitoista vuotta toissapäivänä, eikä Selma ole vieläkään
oikein osannut luopua juhlamielestään, vaikka talossa muuten jo kaikki
on palautunut arkikannalleen. Viimeiset vieraat, niiden mukana veli
Urhokin, lähtivät tänä aamuna, samoin kokki ja hänen apulaisensa.
Keittiössä tuntui taas tavallisten arkiruokain tuoksu ja keittäjä
liikuskeli tavalliseen tapaansa silmäillen joutohetkenä unikirjaa ja
välillä taivaan pilviä. Vieno itse oli painunut lapsuuden aikaiseen
nukkemajaansa puiston kolkkaan ja vietti siellä tuntikausia. Niin oli
taas hyvää aikaa vanhassa vakiintuneessa talossa uneliaana heinäkuun
iltapäivänä.

Selma Koljas tunsi sen hyvin, kun hän hetkiseksi istahti tänne
vieraskamarin nojatuoliin: aikaa oli, mutta se kului kumminkin. — Nyt
on Vieno kuusitoistavuotias neitonen — minä itse olen kahdenkymmenen
kahdeksan. Mitä se sisältää? Että olen nähnyt niin monta kesää, että
kahden vuoden päästä alkaa neljäs kymmen. Että minun on kovin hyvä
olla... Voinko minä täällä koskaan tulla vanhaksi? En tunne voivani.

Näin hän ajatteli melkein selvin sanoin. Sitten ajatus jatkui
epämääräisempänä, mieli ikäänkuin paljasteli erinäisiä tilanteita
sanomatta niistä mitään. Pohjasävelenä oli se tunne, ettei hänen
ruumiiltaan eikä sielultaan täällä Koljaalla koskaan voi puuttua
mitään: ei kauneutta, ei rak — — mutta juuri siinä tunteessa oli
sittenkin pieni puutteen sävy: puuttui sitä, että olisi puuttunut
jotain.

Niinpä — vaikka Vienon neitojuhlat jo olivat ohi — vanhempi sisar
tietämättään vielä odotti niiltä jotakin. Hänellähän oli talon emännyys
ja hänen olisi sopinut iloita siitä, että juhla onnistui. Mutta näinä
jälkipäivinä hän kumminkin kuljeskeli pitkin huoneita ja luuli melkein
laiminlyövänsä talouden. Juhlat ikäänkuin olivat loppuneet kesken,
jokin osa niiden sisällöstä oli jäänyt pois. Selma Koljas hyräili
vanhaa valssin säveltä ja oli muistelevinaan jotain tanssierää, jota
ei näissä tanssiaisissa ollutkaan. Voimakas unelma sai melkein eletyn
arvon. Se oli tapahtuvinaan juuri näissä tanssiaisissa, tummana ja
lämpimänä heinäkuun yönä, puiston perimmässä sopessa, tanssiyön
keskivaiheilla... Se kasvoi ja edistyi yön kuluessa niinkuin jokin
improvisoitu soitanto, joka alkaessaan ei tiedä mitä aarteita etenevä
hetki tuo. Aarteet ovat tiedottomina mahdollisuuksina olemassa,
lukemattomat entiset hetket ovat niitä sieluun keränneet. Kunnes ne
pienin entein lopulta ilmenevät, niinkuin monet luonnon hienoimmat
seikat.

Heinäkuu on kaunis ja yltäkylläinen, mutta ihminen, tietäen elonsa
lyhyyden, näkee siinä alakuloisuuden aiheita; katsoessaan luonnon
heinäkuuhun, voi hän vavahtaen todeta oman heinäkuunsa. Selma Koljaan
kohtalaisen onnen runsaudessa piili heinäkuun tuntua. Niin kuluvat
vuodet, niin tulee lapsista nuorisoa, noin vilja vahvistuu ja alkaa
tuleentua. Minä en vahvistu enää — mutta kuinka minä tuleennun? Minä
kuolen kerran...

Saman valssin säveljaksot olivat hyräilyssä toistumistaan toistuneet,
kunnes ne vaikenivat tähän ajatukseen, joka ikäänkuin pilkisti esiin
painuvan iltapäivän kauniista pilvikuvioista. Pilvien lomiin ikäänkuin
sisältyivät nuo monet onnelliset hetket ja tapaukset, ne olivat kaikki
sinne tänäpäivänä erikoisesti kokoontuneet. Pilvien muodot ennustivat
nyt jo iltapäivällä erikoisen ihanaa iltaa. Tuntui kuin jokin
onnellinen erikoistapaus olisi lähestymässä. Selma Koljas vaistosi sen
hyvin. Aina juhlista alkaen oli jotain erikoista ollut kypsymässä,
miellyttävä levottomuus oli liikkunut hänen terveessä sielusssaan.
Niinkuin olisi jokin pitkällinen, koko elettävälle elämälle ratkaiseva
seikka ollut selviämässä uuteen vaiheeseen, jota ei nyt enää voinut
välttää. Jokin kaipasi syntymistään. Muuan nuori ihminen, rakas toveri,
oli piakkoin saapuva tänne, näihin huoneisiin. — Häntäkö minä näin
kaipaisin ja olisin kaivannut? En tiedä, mutta suloista olisi, jos
niin olisi — että, se olisi niin tuttua ja että se olisi näin ihanan
pitkälle säästynyt.

Tämmöisenä heinäkuun päivänä saattoi Koljaalla helposti käydä niin,
että vieras, joka tuli sisälle pääovesta, ei alakerran väljissä
suojissa tavannut muuta kuin talon kotoisen hengen, joka kylläkin
vietteli avonaisista ovista astumaan peremmälle ja heti täytti
tutun vieraan mielen hyvillä muistoilla. Vasemmalle aukeni laakea
sali vihertävine väreineen. Ei tarvinnut arkailla, sinne sopi kyllä
astua omin lupinsakin ja mennä salista edelleen sen takana oleviin
kamareihin, katsoa näköalaa, jonka oli ennenkin nähnyt, tarkata
kaappikellon astuntaa, jossa yhä toistui sama viehättävä sana, hypistää
pöydälle unohtunutta naiskäsityötä, silmätä flyygelillä avoinna olevaa
nuottia. Ei tullut ketään, vieras sai tuntea tajuntansa virittyvän
tähän hyvään oloon.

Tuo käsityö oli tulijalle kallisarvoinen, sillä siitä hän tiesi että
oli kotosalla se, jonka pitikin olla ja juuri näissä olosuhteissa,
jotka hän oli ennakolta oikein vaistonnut. Hän ei ollut tullut
äskeisiin tansseihin, ei ollut muka ehtinyt, mutta tuli nyt kolmantena
päivänä, kun juhla oli tyyntynyt miellyttävän alakuloiseksi
jälkitunnelmaksi. Niinpä hän nyt lähti onnellisena yläkertaan ja
lähestyi aivan oikeata ovea. Se aukeni ennenkuin tulija ehti koputtaa
ja hänen katseensa osui odottamatta aivan läheltä toiseen katseeseen.
Hyvin selvä inhimillinen lemmentunne paljastui ja eli lyhyen
koettelemuksensa hetken tyvenenä väreilevänä heinäkuun iltapäivänä,
kun kaikki talon väki oli poissa työmaillaan ja vain tämä tytär löytyi
täältä yläkerran huoneesta.

Selma Koljas piteli siinä oven aukeamassa Ilmari Salosen, häntä kolmea
vuotta nuoremman miehen kättä ja tietämättään odotti, että toinen olisi
syleillyt häntä, syleillyt ja viipynyt siinä kauan, täällä ystävällisen
rakennuksen etäisessä suojassa. Ilmari liittyisi tästä hetkestä
Koljaaseen, täyteläinen elämä saisi rakkaan lisän ja jatkuisi tämän
kesän kautta seuraaviin kesiin, puistojen ja vainioiden kasvaessa;
olisi niinkuin olisi aina ollut, niinkuin tämä hetki itse tapauksena
olisi etäistä unta: näin jatkuen ikuisena kaipauksen täyttymisenä.

Miehen aistimet ilmaisivat kaiken hänen sydämellensä, jota voimakas
sykähdys tuntui hetkellisesti uuvuttavan. Hänen miehiset vaistonsa
vastasivat heti omalla tavallaan tähän kallisarvoiseen varmuuteen.
Hänen kätensä irtosi naisen kädestä ja hän pyrki hyvin asiallisesti
sisälle huoneeseen päin, jonne nainen ei näyttänyt haluavan häntä
seurata. Ja niin siirryttiin auttamattomasti sanoihin, jotka — vaikka
olisivat puhdasta kultaa olleet — tässä tapauksessa olivat mahdottomia.
— No, missäs kuusitoistias on? Millaista oli juhlissa? _Näin
jälestä päin on hauskempi tulla_ — (kaikkein onnettomin lause, joka
ilmitulollaan rikkoi oman armaan sisältönsä.)

— Istu nyt vaikka täälläkin, minä menen vähän katsomaan alas.

— Ei, kuule, neuvo minulle pesuvettä.

— Täällä on vieraskamarissa — tänne saatkin asettua.

Miehestä tuntui kuin olisi hän juuri tullut tietoiseksi eräästä
elämänsä vaiheesta, joka jo kauan oli jatkunut. Olihan hän aina luullut
tietäneensä sen, mitä ei yksikään toinen ihminen tiennyt: että Selma
Koljas oli hänen omansa. Mutta tältä hetkeltä hän ei ollut osannut
näin paljoa odottaa. Nytkö siis, nytkö se oli Selmassa kypsynyt? Nytkö
oli kukka auennut, tänä kesänä, tänä päivänä, tänä hetkenä. Kullakin
kukalla on aikansa ja ihanaa on odottaa, kunnes se itse aukeaa. Yksi
kukka aukeaa vain kerran eläissään.

Selma Koljaalla oli äsken ollut yhtä merkillinen elämänsä hetki. Mutta
nyt hänen tajunnassaan oli kaikki omituisesti seisahtunut ja ikäänkuin
lievästi sumentunut, kun hän laskeutui alakertaan emännyytensä
toimiin. Kun Ilmari ensin ilmestyi hänen eteensä siinä ovenaukeamassa,
tuntui siltä kuin hän yhä olisi yksin, yhä vaan suloisemmin yksin
täällä kotoisen rakennuksen turvallisuudessa. Nyt tuntui jo olevan
muitakin ihmisiä. Hänen ei ollut paha olla eikä hän tuntenut mitään
pettymystä, mutta kumminkin hän huoahti avatessaan ruokasalin kaappia.
Tarjoilun järjestäminen tuntui niin kummalliselta tällä kertaa. Mikä
nyt oli tullut? Oliko vieras muuttunut epämieluisaksi? Ei suinkaan.
Selma Koljas, tämä onnellinen ja kadehdittu nainen, ei osannut sitä
järkeillä, mutta niin oli käynyt, että kaipaus, kun se nyt sattumalta
oli tullut korkeimmilleen, oli saman tien poistunut ilman täyttymystä.

Vieras oli yhäkin kovin mieluisa, mutta vieras hän oli. Peseydyttyään
tuli vieraskin alas. He joivat ruokasalissa kahden kesken kahvia
ja puhelivat hyvin kotoisesti ja tuttavallisesti yhtä ja toista.
Lopulta tuli siihen isäntäkin peltokierroksiltaan. Keskustelu muuttui
vähitellen isännän ja vieraan väliseksi, vieras selitteli hartaasti
aikeitaan ja saavutuksiaan, joista hän tiesi tässä iloittavan niinkuin
omaisen onnesta — Selmakin sai siinä hääriessään kuulla nämä miesten
pakinat, sai mielellään kuulla, että hänen äsken saavuttamansa
armas oli mies muussakin kuin rakkaudessa. Vieno ilmestyi vasta
illallispöytään ja alkoi tapansa mukaan kiusotellen veikistellä
vieraalle. Vanha tuttu koljaalainen illallissävy hämärtyvässä
ruokasalissa, jossa siellä täällä istuskellen viivähdettiin vielä
hetkinen aterian jälkeenkin, kunnes ensin poistuivat tytöt vuorotellen
ja lopulta sanoi vieraskin isännälle hyvää-yötä.

Kun Selma Koljas yläkerrassa astui huoneeseensa, tunsi hän kätensä
irtautuvan ovesta ennenkuin ovi oli tullut aivan kiinni. Sitten hän
meni akkunan ääreen katselemaan maisemaa.

Muutaman minuutin kuluttua nousi portaita myöten ylähalliin se, jonka
sieltä sopikin nousta. Ylös päästyään pysähtyi niin, että sopi oven
raosta nähdä tänne. Sitten lähti tulemaan, hiljaa ja hienosti.

Nythän se tulee, nyt se on kiertävä käsivartensa. Saliinko tehdä sen,
saliinko? Hän tunsi sallivansa ja tiesi samalla, että tämä oli oleva
ainoa, joka sen sai tehdä, vaikka turhaan hänkin. Jotakin hyvin hienoa
ja kallisarvoista oli mennyt; oli mennyt semmoista, joka ei koskaan
ollut tullutkaan — eikä enää tule.

Ilmari Salonen luuli käsittävänsä naista joka suhteessa, mutta tänä
iltana hän ei käsittänyt. Hän rakasti ja kunnioitti naista yleensä
ja monet hyvät naiset hiljaisesti pitivät hänestä. Selma Koljasta
hän oli aina salaisesti ajatellut ja omakseen tarkoittanut, ja kun
hän nyt myöhäisessä heinäkuun hämärässä nousi noita hallin portaita,
niin hän aikaisemman kohtauksen perusteella tunsi käyvänsä elämänsä
hienointa hetkeä kohti. Sekä sisäiset että ulkonaiset olosuhteet olivat
sellaiset, joissa kaikki inhimillinen jalostuu...

Näissä olosuhteissa hän syleili tuttua rakasta naista, joka raukeasti
hymyillen salli sen tapahtua — vanhan ystävyyden ja kauniin illan
vuoksi, kuten hän sanoi. Sillä samoin kuin toinen oli ruvennut puhumaan
päivällä, niin rupesi toinen nyt. Tämä puhelu oli kyllä joustavampaa ja
kauniimpaa, mutta sisälsi kumminkin vain sanoja tämäkin.

Mitään sorasointua ei tullut eivätkä puheet antaneet toiselle
aihetta ehdottomaan pettymykseen. Mutta ei tullut juhlaakaan. Oli
hyväntahtoinen viipyvä arki-ilta, sellainen kaunis heinäkuinen iltayö,
joita eletään kauniissa vanhoissa kartanoissa, joissa säädyt, suvut
ja sukupolvet ovat varttuneet ja vaihtuneet, syntyneet ja sammuneet,
jättäen kukin näkymättömän osan omista unelmistaan ovien ja ikkunoiden
ilmeisiin, lehvistöjen ja käytävien viivoihin.

Kun Selma Koljas myöhään yöllä yksinään riisuutui ja laskeutui levolle,
tunsi hän vanhentumisen alkaneen. Mutta uneliaanakin hän ihmetteli,
kuinka laimeasti tämä tietoisuus häneen vaikutti.




VIIMEINEN NÄYTÖS.


Tämä tapahtui joulukuussa 1921, siis lähes neljä vuotta itse
päänäytösten jälkeen.

Kolmannen adventin lauantaina mainittuna vuonna illalla kahdeksan
tienoissa palasi Suojasen Tilta parka juuri kylästä saunasta kahden
isomman lapsensa kanssa. Ilta oli varsin tavallinen ja köyhä
leskivaimo lapsineen oli päältä nähden myös tavallisessa tilassaan.
Saunamatkallaan he eivät olleet edes vaihtaneet paitaa: joulu,
kristikunnan suurin juhla, oli lähestymässä, täytyi siksi yrittää
säilyttää vähät riepunsa puhtaina... Jos vaimo siinä mennessään jotain
ajatteli, niin koski se hänen nuorinta lastaan, pientä vaivaista, joka
makasi kotona sairaana eikä päässyt edes saunan armeliaaseen löylyyn.
Ei se sinne sänkyyn paljoa pyytänyt, mutta surkeata oli, kun ei
sitäkään vähää voinut antaa. Ei millään lailla sitä saanut edes kylään
saunaan. Kun ei ollut itsellä —

Mökkiä lähestyessään tuntui siltä kuin olisi vanha Tilta katsellut
sairasta pikku Tiltuaan jostain eri oloista käsin, ikäänkuin väsyneen
samean sielunsa lävitse.

Siinä he hämyssä mennä kyökyttävät lyhyttä matkaansa, pojat edellä
aikamiehen saappaissa paarustaen, milloin edeten, milloin jättäytyen,
Tilta itse perässä tasaisesti tallustaen — niinkuin kolme erikokoista
myttyä lumisella tiellä. He ovat todellisia köyhiä. He kuuluvat
läheisesti tähän pieneen kyyristyneeseen kyläkuntaan, mutta jossain
suhteessa he kumminkin ovat sen tutun ihmispiirin ulkopuolella: heitä
ei kadehdi kukaan, se on heidän ratkaiseva erikoisuutensa kylän
kiinteässä pienoiselämässä. Hulikaanipoikaset eivät kiusaa Suojaskaa
ja lapsia, niinkuin he joskus kiusaavat jonkin talon kitupiikkiä
hallitusväkeä. Naiset eivät kadehdi Suojaskan uutta vaatetta, sillä se
ei ole uusi, vaan joltakulta saatu pienen palveluksen palkaksi. Kylän
emäntien tajussa Tilta on varsin ehjätyylinen köyhä vaimo lapsineen.
Kun olisivat kaikki köyhät semmoisia, niin olisivat maailmassa monet
asiat toisin; ei tulisi kapinoita ja melskeitä. Sen ovat emännät aina
sanoneet — ja heille tuottaa viihdyttävää tyydytystä pistäytyä silloin
tällöin Tiltan mökille ja viedä jotain esiliinansa alla. Kristillisyys
ei ole niinkään pelkkää suupuhetta talonpoikaisen kansan keskuudessa.

Mietiskelijällekin voi Suojasen Tilta lapsineen olla opettavainen
lähtökohta olevaisen, lähinnä ihmiselämän tarkoituksen tutkinnassa.
Siinä tarkoituksen selittelyketju helposti piirtyy ympyrän kehäksi. Ja
sen pitkällinen kiertäminen pyörryttää, kuten tietty.

Mökki ei muuten ole Tiltan; se on kunnan oma ja joutunut siksi saman
tien kuin moni muukin mökki: viimeinen asukas on saanut vaivaisapua.
Mutta ei Tilta niitä ajattele — ei liioin niitä myrskyjä, jotka
kohta neljä vuotta sitten vyöryivät hänen laimeajärkisen päänsä yli.
Olihan hänellä silloin ollut mieskin, joka sai palkkaa, ja tavallinen
köyhänkansan perhetalous. Mies meni, lähti pökerryksissään turhanpäiten
valkokaartia pakoon ja sille tielle jäi. Köyhyys oli siihen asti ollut
kireätä, joskus riitaista kamppailua pienin palkoin. Siitä se oli
vähitellen lientynyt leppoisaksi vaivaisuudeksi, joka pyyhki pois monta
entistä näkökohtaa.

Nyt oli vaan se tyttö kipeänä ja köyhä vaimo oli sen johdosta
havainnut kahtaalle käypiä mietteitä vaisussa sielussaan. Hän tiesi,
että uskovaisen aina lopuksi kävi hyvin, ja hän tiesi myös, mitä
uskovaisen vaimon, varsinkin köyhän, tuli ajatella ja toivoa sairaaseen
pikkulapseen nähden. Hän oli sen kyllä kuullut tälläkin kertaa
muhevilta talonemänniltä, kun nämä kyökeissään kaatelivat Suojaskalle
ohrakahvia. — Se on aina paras, kun lapsi pääsee nuorena pois, sen
sanoi kukin emäntä sillä tavalla kuin olisi se hänen oma syvällinen
ja kalliisti ostettu elämänviisautensa, jonka hän hyvänä ihmisenä
ihan ilmaiseksi neuvoi sen tarpeessa olevalle, tuntien turpeassa
ruumiissaan, kuinka sellainen puhe oli Herralle otollinen.

Kyllähän se tosi oli, kyllähän Tilta parka sen tajusi. Mutta hänellä
oli semmoinen vaistomus, että hän oli vähän niinkuin liian köyhä
täydesti omaksuakseen semmoista parempien kristittyjen kantaa; että
sellainen olisi ollut niinkuin emäntien rinnalle pyrkimistä. Kun on
oikein köyhä, niin on vähän vaikea olla oikein uskovainenkaan — enempää
kuin oikein säästäväinenkään. Ja niin kävi, että kun sairas pikku Tiltu
sai pahemman kouristuskohtauksen, niin poloinen äiti huusi tuskassaan
Jumalaa pelastamaan lasta ja ajatus hapuili joitakin salaisia lupauksia
lapsen lunnaiksi. Hän tajusi hämärästi, että köyhyys merkitsi sairaalle
pikkulapselle enemmän kuin hänelle itselleen, ja muutamia kyyneleitä
vierähti veltolle poskelle — niinkuin huonokin maa joskus työntää
kauniin kukkalajin.

Joskus nämä hengelliset kilvoitukset tuntuivat Tiltasta kovin
rasittavilta — silloin hän kaipasi entisiä aikoja, jolloin hänessäkin
oli ollut enemmän raisua akkaa. Pyrki jollakin tavoin tympeästi
vaivaamaan tämä kristillinen mieli ja sen palkinnoksi tipahtelevat
onnen sattumat ja parempiosaisten laupiaat antimet. Tänäkin saunailtana
hän oli saanut emännältä runsaan avun, suuren kappaleen savustettua
sianlihaa. Eikä se vielä jouluapua ollut tarkoittanut näin varhain.

Tuommoinen odottamaton onni ei tiedä hyvää — ja pianpa tämä myötämaa
alkoikin näyttää tapojaan. Se vei hetkisen iloista kyytiä, mutta
alhaalla iski pieleen niin että kerrakseen tärskähti.

Niemiskä oli jäänyt pikku Tiltun kanssa siksi aikaa kuin Suojaska oli
poikien kanssa saunassa. Se oli siinä lähimpänä ja joutilaampi, ei
Suojaska muuten Niemiskää erikoisesti suosinut, eikä olisi pitemmäksi
aikaa sentään huonoakaan kotiansa sen haltuun uskonut.

Niin — ja kuinka olikaan — eikös nytkin kuulunut puhelu jo kauaksi
tielle. Ei se Tiltun kanssa tuolla tavalla paasaa, joku vieras sinne
jo on kerinnyt sen kumppaniksi. Suojasen Tilta kävi oudon nopeasti
mielessään läpi kaiken mitä hänellä kotona oli ja missä paikoissa.
Pirttiä lähestyttäessä hän komensi pojat olemaan aivan hiljaa ja
kiiruhti itse edellä porstuaan.

Mitä — mitä ihmettä siellä Eevertti vainaasta kohistiin?

Kyökissä istui vieras nainen. Naisen täytyi kyllä nähdä ja ymmärtää,
että tulijat, Tilta lapsinensa, olivat tämän asumuksen ihmisiä, mutta
hän ei näyttänyt paljoakaan siitä piittaavan. Hän näytti pikemminkin
odottavan, että Tilta olisi ruvennut häntä lähentelemään, kyselemään
joitakin tiettyjä asioita. Tai niinkuin olisi vieras vaatinut vastausta
johonkin tiettyyn kysymykseen, jota ei kannattanut edes tässä sanoa.

Suojaska pimitti lihakappalettaan jonnekin hyllyn kätköön ja hääri
muutenkin hiukan hätääntyneenä. Mitäs hän nyt tässä tuttavoimaan —
ei hän. — Vai niin, että olette täällä puhuneet tärkeitä asioita,
kyllä-mar täällä hyvä rauha ollut on. Olette tainneet puhemiehinä
hääriä. — Kuinka Tiltu on ollut? kysyi hän sitten vakavammin
Niemiskältä.

Mutta vieras ei alunkaan antautunut sellaiseen keveään tapaan. Hänen
olennostaan uhosi jotakin jylhää, joka näille ihmisille oikeastaan
oli tuttua, vaikka parahiksi juuri olikin mielistä poistumassa. Että
saattoi jossakussa se senaikainen kuumuus vielä olla tuossa mitassa;
sellaista havaitessaan nuo aikaisin talttuneet mökinvaimot vavahtivat
melkein samalla lailla kuin odottamatta kuullessaan jonain sunnuntaina
kylältä kiväärinlaukauksen. Kävi ilmi, että vieras nainen tiesi paljon
asioita, suuria ja salaisia. Hän puheli tosin säästellen, mutta
samalla ikäänkuin lievästi ärtyneenä. Moni kohta hänen puheestaan jäi
vaimoilta kokonaan käsittämättä, eivätkä nämä uskaltaneet oikein paljoa
kyselläkään, kun heidän pieninkin kysäisynsä näytti vieraan mielestä
olevan kovin typerä. Suuren myrskyn pieni jälkipyörre oli äkisti
noussut näkyviin tässä kovin matalassa majassa.

Se suuri asia, joka siinä nyt iltaa myöten alkoi selvätä — kun ei
vieras näyttänyt aikovankaan poistua — oli, että Suojanen eli, mutta
oli kurjissa dioissa eikä päässyt tulemaan kotiin, jollei täältä päin
autettu. Niin suoraan ja yksinkertaisesti sitä ei kyllä sanottu koko
iltana, mutta parin tunnin kuluessa joutui Suojaskan mieli kuitenkin
sen johosta hämminkiin, joka oli paljon ankarampi kuin Suojasen
lähtiessä silloin pakoyönä. Tuo outo asia kasvoi esiin monista
ärtyneistä vuorosanoista.

— Onko se sitten siellä Venäjällä?

— No ei suinkaan se myös Suomessa ole.

— Eikö se sitten vankilassa kuollutkaan?

— Hm — ja vieraan pää vaappui äkäisesti, kuten toivottomalle
tyhmyydelle ainakin.

Suojaska oli tosiaan hämmentynyt, kuinkapa muutenkaan. Ensin hän
hämmentyi uutisesta ja sitten hän hämmentyi omasta itsestään. Tuo
ihmeellinen viestintuoja siirtyi ikäänkuin sivummaksi ja esiin astui
itse Suojanen, hänen miehensä. Kun asia useita iltatunteja oli
kihelmöinyt hänen päässään, alkoi hänestä tuntua siltä, että Suojanen
juuri nyt on väsynein askelin lähestymässä tätä hänen nykyistä tönöään
— Suojanen, Eevertti, se mies... Kuinka sitten taas ruvetaan olemaan?
Ei voinut, ei voinut Suojaska mitään sille, että tuo mielikuva oli
melkein tukahduttava. Olipa tämä nyt tulema. Jyrkkä elämänmuutos tulee
eikä osaa tyhmä pää arvata, minkälainen se muutos oikein on oleva.
Siinä oli Niemiskä, mutta eipäs sille mitään tapahtunut, se sai elää
elämäänsä eteenpäin. Nieminen oli ammuttu Sopperon mäessä, Niemiskä oli
itse käynyt katsomassa ruumista, ja Virtanen kun oli pakkotöissä, oli
sen hevosellansa sieltä vienyt hautaan yhtäaikaa kuin Malmioskankin.

Suojaska katsoi Niemiskään niinkuin apua pyytäen, mutta mitäs se, jonka
mies varmasti oli mennyttä. Se näytti vain ikäänkuin iloitsevan, ettei
ollut Suojaskan asemassa. Suojaska itki, mutta itkun syy oli kovin
epäselvä.

— On tainnut tulla senkin mamman elämänkumppani petettyä. On moni
punanen toveri, jonka olen kotiin toimittanut, löytänyt akkansa
valkosten heilana.

Siitä sai Suojaskan hätääntynyt mieli kiinnepisteen. Ei ollut hänessä
sitä vikaa, ei sen varjoakaan. Sopi tulla sanomaan sen, joka tiesi.
Suojaska uhosi ja Niemiskä katseli pihalle: sen maine oli siinä kohden
hiukan tummunut. Mutta mikäs hätä sillä oli siinäkään, ei sen mies
tule niitä selvityksiä saamaan eikä sen elämän juoksua järkyttämään.
Ja hyvin se on muutenkin osannut elämänsä asettaa; ei ole saanut
perillistäkään...

Suojaska ei sinä iltana perästäkään saanut oikeata täyttä tolkkua ei
itsestään, ei vieraastaan eikä asiastaan. Hän hermostui yhä enemmän,
kun näki öljyn pinnan lampussa tavattomasti alentuneen ylimääräisen
polton tähden. Hän ymmärsi, että vieraalle olisi tarjottava jotakin
syötävää, muisti äsken saamansa läskinkappaleen, ja että mies, kun
sieltä pian nälkäisenä saapuu, tarvitsee sen paremmin kuin tuo ihminen.
Syödessään leipää, silakkaa ja piimää sanoikin vieras:

— On sitä toisten punasten lesket, joiden miehiä olen kotiin
toimittanut, hyvinkin pärjänneet. On monella ollut lihaa ja voitakin.

— Kai sitä on, kun ei pidä väliä, millä lailla hankkii. Kyllä on
tuollakin muijalla, joka tästä äsken lähti.

— Niin, mutta sen mies on kai täällä ammuttu, sanoi nainen väsyneesti.

Suojaska ei ymmärtänyt, mitä sillä asialla oli toimeentulon kanssa
tekemistä. Vieras oli kaikin puolin ihmeellinen, mutta ihmeelliset
sillä olivat asiatkin. Siitä se vain yhäti puhui, kuinka hän oli
miehiä kotiin toimittanut — sielläkin Ahlaisis sen ja sen ja sen ja
sen Suodenniemelt sen ja sen, kun jo luultiin luittenkin lahonneen,
kun niin olivat lahtarit kironneet... Kun Suojaska valitteli yösijan
kehnoutta, niin se ilmaisi, että olisihan tästä voinut mennä
parempiinkin, katseli akkunasta pimeään yöhön ja kysyi siinä selkä
päin sen äskeisen vaimon, sen Niemiskän asuntoa. Tänne hän kumminkin
Suojaskan pyynnöstä jäi, oikaisten enempää kysymättä ja synkästi
huokaisten kyökin lattialle hellan viereen. Suojaska toi sentään oman
tyynynsä hänen päänsä alle ja mytisti vanhan palttoorisan itselleen.
Pikku Tiltu parka siinä vielä hiukan kitisi. Pojat olivat akkojen
paasatessa jo aikoja nukkuneet.

Kun lamppu oli sammutettu, oli samalla tämä ihmeellinen ja sekava
iltakohtaus päättynyt, vain sen vaikutelmat mojoivat Suojasen Tiltan
kiihtyneissä aivoissa. Vihtomastahan hän oli palannut ja siihen oli
tämmöistä sattunut ennen kuin pääsi makuulle... Muutenhan nämä hetket
ennen unen tuloa ovat köyhän yksinkertaisen akan parhaat. Lähestyvä uni
merkitsee ainakin pientä aselepoa siinä sodassa, jota hänen niinkuin
meidän muittenkin on kunkin kohdallansa ikuisesti käytävä. Ja kun
ihmisen on paras olla, ratkeavat ristiriidatkin parhaiten, mielikuvat
sikiävät ja kutoutuvat yhteen viehättäväksi, hyvin lapselliseksi
tarinaksi, jota joulukuun pimeänä yönä lukitussa, tutun lämpöisessä
mökissä ei mikään häiritse.

Oli sittenkin hyvä, että Eevertti pääsi kotiin; ehkä päästään taas
jonkinmoiseen alkuun. Ehkä kuolee tuo tyttökin — vaimo säpsähti tätä
ajatusta, mutta ajatteli sen kummiinkin urheasti loppuun asti — ja
pojat osaa isä paremmin kasvattaa... Aamulla minä ryhdyn asiaan
oikein selvällä järjellä, kyllä minä jostain saan tuon ihmisen mukaan
senverran, että Eevertti kotiin pääsee ja tarkenee... Siellä se kuuluu
vielä huokailevan kyökin lattialla. Eikö tule uni senkään. Mikähän
sekin oikein on.

Siellä vieras tosiaan huokasi hellan vieressä kyökin lattialla,
kiristi kasvojaan pimeässä ja kirosi äänettömästi. Että tulikin
tällaiseen könsään poikettua, josta ei kumminkaan mitään kostu.
Oli viimeaikoina ruvennut näin iltaisin, milloin milläkin sijalla
lojuessa, muutenkin kaikki asiat niin pirullisesti vaivaamaan: oli
ikäänkuin selvästi menossa sinne päin minne Pransi jo oli joutunut,
linnaan, vankilaan... Mikä piru ihmisen tuo tänne maailmaan ja panee
tämmöistäkin elämää elämään? Kaikki muut ihmiset, olivatpa mitä puolta
tai puoluetta hyvänsä, köyhiä tai rikkaita, häijyjä tai hurskaita,
kaikki ne inhoittivat sielua ja mieltä tässä unta yrittäessä. Ja kun
akka tuolla kamarin puolella lampaan äänellään sopotti ja tyynnytteli
kouristuksessa kippuroivaa mukulaansa ja kun tuli mieleen, mitä
ehtoolla tuli tuossa alotettua, niin sähähti synkän naissielun
uumenista: hyi helvetti, ja hänen teki mielensä nousta ja lähteä
niinkuin jotakin tiettyä päämäärää kohden, talvisen yön pimeyteen,
jonnekin, niin, selvä se: hirteen...

Ei kumminkaan lähtenyt. Uni tuli — heille kaikille.

Aamulla oltiin vähän niinkuin kohmelossa iltaisten puhelujen jäleltä,
mutta muuten oli Suojaska kyllä selvillä tehtävistään. Heti noustuaan
hän lähti jonnekin ja viipyi poissa parisen tuntia. Sillaikaa oli
mökkiin kokoontunut lukuisia akkoja niinkuin alkuasukaskylässä ainakin
ja siinä ehdittiin lausua yksi ja toinen arvelu ja arvostelu menneistä,
nykyisistä ja tulevista ajoista. Niistä tulisi kyllä kirjoitettuna
kookas kirja. Pikkuinen heikkohermoinen Tiltu parka, saatuaan
ympärilleen niin paljon vieraita päitä ja ärsyttävää löpinää, oli äidin
poissa ollessa menehtymäisillään, niin että pojat juoksivat jo i kauas
häntä vastaan huutaen: »Äiti, tulkaa pian, Tiltu kuolee.»

Ei Tiltu kumminkaan siihen kuollut; se rauhoittui päästyään äitinsä
syliin. Äiti olikin erinomaisella tuulella, jonka syy paljastui
hiukan myöhemmin. Hän moitiskeli naisia siitä, etteivät olleet
ymmärtäneet itselleen kahvia keittää, kyllä-mar he hänen paikkansa
tiesivät. Ja sitten oli kaikki yhteistä lempeyttä ja laupeutta, asia
tiedettiin ja ymmärrettiin ja kaiken keskuksena oli Suojaska, hän,
joka ei köyhänäkään ollut pettänyt poissaolevaa miestänsä. Vaikka
huoneessa oli sairas pikkulapsi, sai keskustelu yhä iloisemman sävyn.
Monissa yhtaikaa lausutuissa vuorosanoissa vivahteli onnellisimpien
kapinapäivien henki. Kaksin vartain siinä jo kudottiin Suojaselle
käsineitä niistä langoista, jotka emännät olivat Suojaskalle
lahjoittaneet lasten sukkia varten. Hiljainen tyly kilpailu syntyi
siitä, kenen käsissä vartaat sukkelimmin hyppivät.

Vieras yksin oli vähä-ääninen. Tämä touhu näytti häntä jollakin tavoin
kiusaavan, hän katseli kovin usein akkunasta tielle, niinkuin olisi
jo mielellään lähtenyt. Kun käsineet vihdoin valmistuivat, sanoi hän
hiukan happamesti, ettei sieltä kyllä pelkillä tumpuilla tänne asti
tulla, mutta olivat ne jotain nekin. Raha kumminkin olisi parasta.
Siinäpä sai nyt Suojaska ilmaista, että oli hänellä sitäkin. Mielissään
hän kekkalehti, että on sitä maailmassa sentään vielä ihmisiäkin, ja
todistukseksi siitä hän antoi vieraalle kolmekymmentä markkaa. Yhteisen
hurman vallassa antoi vanha Siroska vielä viisi markkaa, Heinoska kaksi
markkaa, Mäkiskä juoksahti kotoaan hakemassa markan ja niin edespäin,
kunnes vieraalla oli neljäkymmentä markkaa ja tumput. Niemiskältä
ei liiennyt mitään, vaikka sillä kyllä oli olemista ja muuten oli
olevinaan Tiltan hyvä naapuri. Mutta ei »sattunut» nyt olemaan.

Viimeksi toi Suojaska sen eilisen lihapalansa, kikkasi siitä »pienen
kirpilän tolle huonolle», tarkoittaen Tiltua, ja antoi sen sitten
Eevertille vietäväksi ynnä pari leipää tuloeväiksi. Olisi Suojaska
antanut tallukkaatkin, mutta niitä ei vieras suostunut ottamaan.

Vieras katseli jo yhä ahnaammin tielle päin ja sujutti asiat niin, että
tuossa tuokiossa pääsi lähtemään. Jouluksi oli Suojasen määrä varmasti
olla kotona.

Niin oli Suojaska hyvine ja vähemmän hyvine naapureineen lopullisesti
päässyt tuosta suuren myrskyn pienestä jälkipyörteestä, joka oli
tullut niin odottamatta ja mennyt, ennenkuin päät kerkisivät vähääkään
selviämään.

Olihan siinä selviämistäkin sitten jälestäpäin, kun oli tullut
lainattua sekin kolmekymmentä markkaa. Lapset eivät saaneet sukkia,
niiden laihat jalat palelivat tahmeissa räteissään, kun he kulkea
paarustivat hienokseen pyytelemässä jouluapua. Nenät sinersivät ja
suuret silmät seisoivat totisina ja pakkasen kostuttamina, kun emännät
tilavissa kyökeissään tullen ja mennen soimailivat lasten äitiä
sattuneesta kommelluksesta...

Ja juuri jouluaattoehtoona, kun Suojaska poikineen taas tuli taloon
vihtomaan, alkoi viurunaamainen renkipoika jonottavalla äänellä lukea
pitäjän lehdestä uutista: »Ovela petkuttaja on joulun alla liikuskellut
näillä paikoin. On narraillut punaisten leskiltä rahaa ja tavaraa
luvaten toimittaa heidän muka Venäjälle paenneet miehensä jouluksi
kotiin. Hyvinkin koo-koomillisia tapauksia kerrotaan veijarin matkoilta.
Sietää olla varuillaan tuommoisten kulkijain suhteen ja toimittaa
heidät viranomaisten haltuun.»

Suojaskan mökissä oli pikkuinen Tiltu yhä huonona.

Äiti ratkesi rajuun itkuun puristaessaan sitä syliinsä myöhemmin
illalla, kun joulurauha taas oli astunut hänenkin matalaan majaansa.




TAAVETTI PIETILÄN OMAISUUS.


Koomillinen murhenäytelmä ei suinkaan ole mikään ristiriitainen käsite;
siitä on lukemattomia todistuksia. Yksi sellainen on Pietilän vanhan
isännän kuolintauti ja kuolinkamppailu, joka tapahtui tuolla vanhalla
perintötilalla eräänä kauniina aamupäivänä viime toukokuussa. Läsnä
olivat hyllyväruumiinen, matalapäinen emäntä, kolme poikaa ja yksi
tytär. Myös oli talossa hyvin juhlallisella asialla muuan Iita niminen
nainen, joka toista vuotta sitten oli ollut siellä palveluksessa. —
Mutta ensin on kuvattava puitteet...

Talo on seissyt mäellään, sen isäntä on nuoresta miehestä monien pikku
luottamustoimien ja edistymisien kautta vähitellen tullut vanhaksi,
emäntä lihonut, perilliset kasvaneet — vuosikymmenet ovat siten
kuluneet. Niittokoneet, puimakoneet, sähkövalot, kaikki tavalliset
nykyaikaiset laitteet ovat ilmestyneet aikoinaan. Niitä ei ole
erikoisesti haluttu, mutta kun aika on tullut, on ne hankittu ja ne
ovat hyvin täyttäneet käytännölliset tarkoituksensa. Samoin ovat lapset
käyneet sekä kansakoulun että kansanopiston, vajassa on polkupyöriä,
käydään iltamissa — kaikki oivallisina todistuksina siitä, ettei niillä
ole niin tavatonta vaikutusta omistajiensa henkiseen tasoon, kuin
joskus luulotellaan. Tasaisesti ja harkiten on eletty ja rikastuttu.
Rikastuminen ei tosin ole mitään uutta eikä sitä erityisesti ajatella;
hiljaisena jatkuvana elämän johteena se juontuu etäisten vaarien ja
heidän naimamatkojensa ajoilta. Varallisuus on ollut viljaa, metsää
ja rahaa, karjaa ja kalustoa ja tavallista jumalansanan arvossa
pitämistä, hyviä ja luonnollisia naimisia. Joku hyvä isohko kauppakin
on sattunut kerran miespolvessa. Semmoinen voi olla sekä henkisesti
että aineellisesti hyvin siunauksellinen: isäntä sattuu tekemään sen
juuri niihin aikoihin, jolloin pojat eivät vielä itse kykene sitä
harkitsemaan, mutta ymmärtävät hyvin, kun ulkopuoliset sitä hiukan
kateillen kehuskelevat; niin kasvaa pojissa ihan huomaamatta kunnioitus
isäänsä kohtaan, samalla kuin he itsekin kasvavat ja menestyvät
ja heillä on pitkän iän luonnolliset edellytykset. Rippikoulussa,
iltamissa, suojeluskunnassa he ovat Pietilän poikia, kyllä heidät
tunnetaan... He osaavat tehdä työtä ja — totta totisesti — he osaavat
olla tarkkoja pennillekin. Tietysti aivan toisella tavalla kuin äijä ja
emäntä — onhan nykyään kaikenlaisia huveja ja muita rientoja — mutta
eivät ne pojat niissä pudota markkaansa joka rasiaan, jota nenän alla
helistetään. Iivarilla nyt pikkuisen on humuhommia, mutta eivät ne
kalliiksi tule nekään.

Viisitoista vuotta sitten paloi Pietilän talo. Sehän, vakuutuksesta
huolimatta, oli melkoinen vahinko. Mutta se oli kumminkin jonkinlainen
juhlavahinko, semmoinen, josta talo nousee vain entistä ehompana.
Pidettiin komeat talkoot, joissa ei puuttunut ruokaa eikä juomaa, ja
yhdessä päivässä tulivat hirret siihen rakennukseen, joka nyt hohtaa
komeana ja keltaisena.

Niin on tämän Taavetti Pietilän isännyys vahvana höysteisenä vuona
virrannut luonnollista loppupuoltaan kohden. Aikanaan rupesi
yskittämään ja käynti hidastumaan, mutta hyvin hän vielä jaksoi valvoa
sahan rakennustyöt.

Oli helposti arvattavissa, että saha rakennettiin keskimmäistä poikaa
Iivaria varten; vanhimmalle kaiketi aiottiin kantatilaa ja nuorin
havitteli jonnekin kotivävyksi. Saha-alueelle rakennettiin myös
melkoisen komea asuinrakennus Iivaria varten, jonka tiedettiin olevan
kihloissa Marttilan tyttären kanssa. Saha-alue kaikkinensa oli jo
erityisellä kauppakirjalla siirretty Iivarille.

Koko tässä sahahommassa oli kyllä alun perin olevinaan hiukan
niinkuin jotain liiallista. Jonkun naapurin läsnä ollessa emäntä
puhua nassutteli, että siinä oli liiaksi kaikenlaisia kuitteja ja
muita papereita — »kun ei meilän o semmosiin totuttu» — mutta isäntä
sanoi silmät hymyn tirrissä: »Jaa pelkäät, että jos käy niinkuin
Kauppis-Kallenkin». Naurahdettiin yhdessä — yksi sellainen saha sai
vieriä törmältä järveen, eikä Pietilä siitä hievahtanut. Mutta oikeata
työn teettämisen ryhtiä ei kumminkaan tullut, ei isään eikä poikaan,
ei tullut sitä nautinnollista menestymisen kiihkoa, joka olisi ollut
niin tuiki tarpeellinen. Molemmat kyllä tekivät työtä eikä äijä millään
tavoin hellittänyt. Mutta Iivari saattoi juuri kiihkeimpänä aikana
lähteä pyhäiltana huveihin ja palata aamupuolella. Ylösnousun aikana
maanantaiaamuna katsoi äijä makaavaan poikaan ilkeällä silmäyksellä ja
mutisi. Poika vastasi unisesti venytellen, ettei tässä osannut niin
kovasti rehkiä — tiesi kuka siitä tulokset korjaa. Tämä outoon aikaan
sattunut ja oudolla äänellä lausuttu sananvaihto lienee kumminkin
johtanut kauppakirjojen tekoon.

Rakennustyöt edistyivät kyllä hyvin, saha valmistui ja alkoi toimia.
Mutta jotkut muut asiat edistyivät myös, ja kun Iivari Pietilä
kevätkäräjissä oli saanut lainhuudon sahatilaansa, tuomittiin hänelle
seuraavissa käräjissä lapseneläke koko sen nykyaikaisessa laadussa ja
laajuudessa.

Eläkkeen hakija oli Iita Kulmala, joka asianomaisena aikana oli
ollut Pietilässä palveluksessa, mutta haasteen tullessa jo oli
turvallisen ajan ja matkan päässä Pietilän isännästä, emännästä ja
heidän pojistaan. Mitkään halveksivat haukkumiset eivät siis tulleet
kysymykseen, vaan oli asia otettava rauhallisesti pääsemättömänä
tosiasiana. Ja niinkuin vanha Taavetti ei sahan rakennusaikoinakaan
ollut herpaantunut, niin hän se nytkin asian vuoksi varsinaiset
taistelut taisteli. Vastassa oli asia, eikä joku Iita — Pietilän
äijä ei olisi osannut sanoa, oliko Iitan lapsi poika vai tyttö,
vielä vähemmän mikä sen nimi oli. Eikä vain yksi asia. Kiirehditty
kauppakirjain teko oli ollut hänen luontoansa vastaan, hän oli silloin
vainunnut siinä marttilaisten meininkejä. Mutta se oli sillä kertaa
tuntunut välttämättömältä uhraukselta, koska poika hinnalla millä
hyvänsä oli saatava pysymään asiassa mukana — ja se olikin sen jälkeen
ollut hiukan niinkuin innostuvinaan. Mutta siinä nyt oltiin. Nyt oli
juuri tuo huudatettu kauppakirja pahimpana ilkkumassa. Siinähän oli,
mistä otti, jos se piikalotko sattui voittamaan ja sen sikiö elämään.

Käräjäjuttu kyllä hoidettiin niin hyvin kuin rahalla voitiin.
Asianajaja pani parastansa ja pari kesällistä ojurisälliä kustannettiin
matkojen takaa vannomaan, että heilläkin oli ollut jotain tekemistä
tytön kanssa. Lykkäystä pyydettiin, mutta sitä ei myönnetty, koska
asia oli tullut täydellisesti toteennäytetyksi. Ja niin lankesi
tuomio, jonka rahamäärä yhteensä summattuna olisi tehnyt hyvän matkan
neljättäkymmentä tuhatta. Ja kun vanha Taavetti Pietilä käräjäpäivän
ehtoona sitä laskeskeli, huomasi hän olevansa kykenemätön summaa täysin
tarkasti arvioimaan. Kun nimittäin otti huomioon korot ja korkojen
korot ja sitäpaitsi ajan pituuden, joka teki muutenkin laskelmat
mahdottomiksi. Tiesi millaisia lakeja sillä välin säädetään ja kuinka
rahan arvo nousee. Sata tuhatta sen sai sanoa olevan, jollei tahtonut
laskelmissaan pettyä.

On varmaa, että vanhan Taavetti Pietilän varsinainen kuolinvaellus
alkoi noina iltoina ja öinä, vaikka hän päivisin liikkui kohtalaisen
reippaasti ja oli huomattavasti visumpi kuin ennen. — Se yrittää vielä
saada kokoon sen, minkä poika on hupaillut, sanoivat ne, jotka eivät
muuta tiedä kuin minkä hölpöttävät. Olihan selvää, että Pietilän talo
sen tuomion kyllä kesti — ja Iivarin osastahan se poissa oli — mutta
yhtä selvää oli, että miehen ja vaimon, jotka parhaan ikänsä ovat
yhdessä eläneet ja omaisuutta keränneet, täytyi tällaisissa kohdissa ja
koettelemuksissa silmänluonnista toisensa ymmärtää. Ja tämä ymmärtämys
osoitetaan paraiten silloin kun vanha mökin äijä tulee pyytämään
joitakin lahoja hirrenloppuja sieltä autiosta torpasta, vaikkapa työtä
vastaan. — Ei, ne tarvitaan kyllä ittekin — ja mitä niitten äijien
työstä on? Ei muuta kuin anna ruokaa kolmasti päivässä siitä, että
hakkaavat kuorman hakoja. Niissä semmoisissa toimivat kyllä isiltä
perityt terveet vaistot, mutta tämä pääasia — se vaati kiinteätä
miettimistä. Pitikö mennä hoviin? — sekin oli kaksipäinen asia. Tuomio
ei luultavasti siellä muuttuisi, mutta ajan voittaminen voi joskus olla
suurinta voittoa. Jotainhan oli mietittävä ja kokoon saatava, eihän
käynyt sanominen jaa ja aamen semmoisessa asiassa. Ja miettimiseen
tarvittiin aikaa. Siis oli valitettava. Siis valitettiin.

Väsähtänyt matala odottelu vallitsi noina kuukausina talon
tuulettamattomissa huoneissa. Joskus isä Taavetti yritti puhua pojan
kanssa niinkuin ainakin mies miehen kanssa vakavasta asiasta. Mutta
niinpian kuin poika yritti jotain huomauttaa, sähähti isä matalasti ja
alaleuan kulmahampaat tulivat näkyviin leukapielistä. Olisiko pitänyt
yrittää sovintoa ja maksaa kerta kaikkiaan joku summa? Ei, jos sattui
se mukula kuolemaan tai tuomio hovissa muuttumaan, niin rahat pysyivät
siellä. Odottaa siis vain.

Seurasi öitä ja päiviä, viikkoja ja kuukausia, joina vanha Pietilän
Taavetti ajatteli, valvoi ja riutui. Sahan hoito oli heikkoa. Ei
kannattanut enää häristä pojalle maanantaiaamujen makuista, ja itse
ei jaksanut. Joskus Iivari herrasteli jo keskelläkin viikkoa ja taisi
vehkeillä viina-asioissa useammin kuin ennen. Jonain sellaisena yönä,
kun poika jälleen oli poissa, ja isä valvoi siinä kuorsaavan emännän
selän takana, tuli vanhan miehen mieleen asioita, etäisiä kuin houreita
ja niin tympeitä, että niistä tuntui lähtevän jonkinlainen löyhkä: ne
tulivat hänen omilta nuorenmiehen päiviltään... Kun hän vuosikymmenien
kuluessa iltasin sängyssä oli lukenut ehtoorukouksensa, niin mistä
kaikesta hän olikaan siinä tietämättään tullut Jumalaa kiittäneeksi.

Joulun korvissa äijä kerran ilman esipuheita ärähti Iivarille:

— Kai sen sahan kanssa jotakin on tehtävä.

Ja sen kanssa tehtiin. Monena pyhäkauden ehtoona oli Pietilän äijän
ja hänen perillistensä poskilla tahmea puna niiden neuvottelujen
johdosta, joita kamarissa oli käyty. Kamarin ulkopuolella he olivat
tavallista vaiteliaampia, mutta tulihan kumminkin lopulta ilmi —
olihan siinä todistajiakin tarvittu — että Iivari oli luovuttanut
saha-alueen rakennuksineen ja kaikkine etuineen vähäpätöisestä hinnasta
alaikäiselle sisarelleen Martalle. Ei ollut erikoisen vaikea huomata
tämän tempun tarkoitusta.

Näytti siltä kuin Iivarin hummarioireet olisivat tästä vain
lisääntyneet. Hän piti oritta ja kulki kilpa-ajoista toisiin
seitsemissä pitäjissä. Milloin hänen vormusaappaansa kieppuivat
kotipuolen iltamissa, oli hänen ilmeessään tuo humumiehille ominainen
vivahdus, joka toisia viehättää ja toisia inhoittaa, iästä ja
mielenlaadusta riippuen. Jonkinlainen röyhkeä ennakkoilme kaikkea sitä
vastaan, mitä tiedettiin ja oltiin tietävinään.

Vanha Pietilä heikkeni, sen näki kuka tahansa, ja kevään lähestyessä
oli ilmeistä, että siitä oli tuleva hänen viimeisensä. Ehkäpä
Pietilää nyt kohtaisivat kukkuramitoin ne koettelemukset, joilta se
niin kauan oli säilynyt. Eikä tämä ollut mitään tulipalon tapaista
juhlakoettelemusta, jommoinen isännän kuolema muuten kyllä saattoi olla.

Sairaan isännän kanssa seurusteli paraiten vanhin poika Martti,
talon perillinen. Iivari ja nuorin poika Niilo karttelivat hänen
valittelujaan ja perikuntaa koskevia tuskittelujaan. Martta —
sahanomistaja, kuten häntä iltamapiireissä nimiteltiin — liikkui pikku
järkevänä ja naisellisena, niinkuin alati säilytellen pieniä lupaavia
elämänkokemuksiaan. Kaikki he olivat jo valmiiksi eläytyneet isänsä
kuolemaan ja tunsivat juhlallista, paisuvaa virkeyttä ajatellessaan
lähestyviä selvittelyjä, joissa kullakin oli omat etunsa valvottavina,
sanansa sanottavina. Martan olosta näki selvästi, että hän niihin
nähden piti itseään varsin tärkeänä tekijänä, ja ettei hän erikoisesti
pitänyt mielessään sitä rahamäärää, joka hiljaisissa puheissa oli sahan
todelliseksi arvoksi sovittu, silloin kuin kauppakirjoihin pantiin
tuo mitätön summa... Pietilän Martalla oli äidin peruma pehmeät,
pyöreät kasvot ja ruma tylppänenä, mutta hänen vaatteensa olivat
hyvää kangasta, hän oli kansanopiston käynyt, puhdas ja varakas.
Hänen olemukseensa sopi hyvin teennäinen, mairea puhetapa ja hymy,
jota paksut kiiluvat ylähampaat tehostivat. Noin terveesti nousee
suomalainen rahvas taannoisesta raa'ahkosta talonpoikaisuudestaan
siistimpään nykyaikaisuuteen. Martalla oli tanssipaikoilla kyllä
tanssittajia ja saatolle pyrkijöitä, hyviäkin. Oli uskomattoman nuoria
miehiä, jotka osasivat ajatella sitä Martan sahajuttua varsin kypsästi:
että kun kerran kauppa on laillisesti tehty ja huudatettu, niin — se on
maksettu mikä maksettu — ja äijän ja emännän kuoltua lohkee Pietilästä
silti vielä samanlainen osuus, kuin muillekin.

Näitä asioitapa juuri huononeva sairaskin tuskitteli. Useita kertoja
hän vaati Martan luokseen ja koetti vakuuttaa tälle, että saha kaikin
mokomin oli perinnönjaossa otettava täydestä kohtuusarvostaan. Martta
vaan hiukan äkäili ja sanoi, ettei hän ensinkään ollut pyytänyt
sellaisiin temppuihin ryhdyttäväksi ja toisekseen hän voi kyllä mennä
Kulmalan Iitalle selittämään koko asian ja sitten purkaa kaupat Iivarin
kanssa.

— Sinä olet alaikäinen; se olen minä, joka sinun kaupoistasi määrään,
sanoi isä.

— No määrätkää sitten, mitä siitä minulle aina paasaatte.

Tällainen keskustelu tapahtui silloin kun ei mitään kuolonkamppailun
oireita vielä ollut näyttäytynyt. Myös Martin, vanhimman pojan, isä
usein kutsui puheillensa. Tämän kanssa ei kumminkaan syntynyt kunnon
keskustelua muusta kuin talon töistä ja jonkun verran naapurien
hankkeista. Äijä ymmärsi sen minkä Marttikin ja tiesi myös, ettei
Martti missään tapauksessa ryhtyisi häntä neuvomaan. Ettei nyt oltaisi
ihan puhumattakaan sanoi äijä jossain vaitiolon kohdassa:

—: Kyllä on, kun semmoisen omaisuuden sillä lailla menettää.

— On se.

— Tietkös, käykö se siellä Marttilassa vielä?

— Kai se sielläkin joskus poikkee.

Sitten äijä taas jäi itsekseen mietiskelemään.

— Jäähän omaisuus kyllä tällä lailla sukuun, vaikka Iivarista tyhjä
tulisikin. Mutta siinä on sittenkin yksi asia, jonka se asianajaja
kyllä hoksaisi. Ne voivat vaatia Iivarin konkurssivalalle, ja sen
se poika kyllä voisi tehdä... Ooh, kuinka tuo mielikuva valanteosta
karmaisee sisuksia ja ikäänkuin nielaisee Iivarin jonnekin... Ei, ei
semmoisia valoja... Ei siinä mikään auta, kyllä se nainen omansa ottaa,
niin ja niin paljon se on, ja maksa sitä sitten koko aika, kun oman
ämmän mukulatkin jo kasvavat... Ööh — ja minä kuolen — kuolen. Kun minä
edes eläisin.

— Tai kun kuolisi se —

Vanha Pietilän Taavetti tuijotti tuohon puolittaiseen toivomukseensa
omituisen rauhallisesti, melkein viehättyneenä. Hän melkein hymyili
sille omituiselle piilosillaololle, joka tapahtui hänen sielussaan.
Hän ikäänkuin kokeeksi toivoi kuolemaa tuolle lapselle, jota kukaan
koko talon väestä ei koskaan ollut nähnyt. Mutta samalla hän kumminkin
syvimmässään piti tuon toiveen jonkinlaisen liekanuoran päässä ja
varautui tempaamaan sen takaisin, jos se uhkaisi toteutua.

Ulkona huuteli jo kuovi, se kuului pirtin kautta, jossa akkuna oli
avattu. Saattoi kuvitella, että navetan ovetkin olivat auki ja että
sieltä kuului kytkyellä olevan karjan liikehtiminen... On kauhistavaa
nähdä herääviä toiveita sen, jolla ei niitä itsellään ole.

Pietilän emäntä on kyllä harras jumalinen, mutta hänellä on pieni
lihava pää, joka eräissä tapauksissa väsyy uskomattoman vähästä.
Asianlaita on niin, että hän ei voi nukkumatta kuunnella mitään
semmoista puhetta, johon hän ei itse saa ottaa osaa. Koskipa »seliitys»
mitä tahansa — joko autuaaksi tulemista uskon kautta tai rasvaprosentin
mukaista rehuyksikkömäärää — kun Pietilän emäntä oli kuunnellut sitä
kolme minuuttia niin hän hossasi, jopa kuorsahtikin, jollei puhuja
sattunut pitämään jotain puhetaidollista vaitioloa, jolloin Pietilän
emäntä heräsi että töyssähti.

Vähän samaan tapaan kävi nytkin, kun nuori armovuoden saarnaaja
toukokuisena perjantai-iltana yritti saada Pietilän vanhasta isännästä
irti välttämättömiä jumaluusopillisia totuuksia voidakseen antaa
hänelle ehtoollisen. Pastorin pitkän ja perinpohjaisen selvittelyn
aikana työn ja huolien rasittama emäntä nukkui mitä suloisinta unta.
Kun pastori sitten vihdoin viimein teki isännälle jonkun kysymyksen,
johon vastaukseksi tuli jotain tolkutonta, syntyi epätoivoinen vaitiolo
ja emäntä heräsi.

— En minä voi tälle vanhukselle Herran Ehtoollista antaa, sanoi pastori.

— Jaa — mutta ku se juuri sitä niin kovasti pyysi ja vartosi. Eikö
pastori sentään antasi, kyllä meilän pastorin vaivat palkitaan.

— Jumala ne palkitsee, hyvä emäntä, mutta tämä vanhus ei nyt ymmärrä
sakramentin merkitystä. Tuskin hän voisi sitä edes ulkonaisesti nauttia.

— Kyllä se voi — Taavetti, jaksatko sinä?

Isäntä teki jonkun nousua tarkoittavan eleen, mutta pastori kiiruhti
ehkäisemään.

— Pyhä sakramentti ei ole tarkoitettu miksikään päänaluseksi, jolle
sitten voisi rauhassa nukahtaa. Joka ei voi sitä nauttia niinkuin — — —

— Olispa provasti vainaa elänyt, niin ei tämmöistä olisi tullut,
voivotti emäntä. Kohta oli hän täydessä itkussa, jonka seasta kuului
vuoroin tiukkaa moitetta ja nöyrää valitusta... »ja jos pyylettäsiin
ilman, mutta kun reilusti maksetaan ja...» Äkkiä sekaantui tähän
voivotukseen nuoren papin äänekäs palava rukous, jossa hän pyysi
Herraa kääntämään kasvonsa näiden vaivaisten syntisten puoleen, »että
heidän silmänsä aukenisivat näkemään, että Sinun armosi ei ole tämän
maailman tavaralla ostettavissa... ja auta minua, Sinun kokematonta
palvelijaasi, neuvo minulle tie, jota minun nyt on kulkeminen...»

Silloin kohotti vanha isäntä päätänsä, loi katseen, josta ilmeni, että
hän täysin tajusi tilanteen tuskallisuuden ja sanoi sitten huohottaen:

»Minä uskon, auta minun epäuskoani.»

Tämän käsitti nuori pappi merkiksi ja kehoitukseksi ja hän antoi
sairaalle Ehtoollisen. Emännän oli tällöin oltava seisaallaan,
joten hänkin pysyi valveilla. Ja tapahtui aivan niin kuin emäntä
oli pastorille ennustanut: isäntä virkistyi huomattavasti. Hän jo
puheli pastorille varsin asiallisesti myös maallisista huolistaan;
myöskin siitä, mikä oli hänen sairautensa ja kaiken muunkin vaivan
ja vaikeuksien ja kauppojen ja käräjien alku ja loppu, hänen suuri
vastustajansa tässä taistelussa, se lapsi...

— Ja se ei ole minun, minä sanon sen, kyllä minä siellä olin, mutta en
siihen aikaan.

Sairas oli taas mennyt hetkellisesti sekaisin.

Pastorin mentyä emäntä tuli pirttiin, niinkuin olisi savuisesta
saunasta astunut ulkoilmaan. Siellä istui kuppari Viinu, joka oli
poikennut taloon ensinnäkin saadakseen tietoja isännän voinnista ja —
sitten oli hänellä muuan suuri uutinen, huulten ja nenäpielten ilmeistä
päättäen varsin ilahuttava.

Kulmalan Iitan lapsi oli kuollut tänä aamuna.

Olisi kohtuutonta tuomita Pietilän emäntää siitä, että hänen mielensä
tulvahti vilpitöntä riemua täyteen. — Onko se vissiin totta? hän
kysäsi. — No kun-ma näin, kun Välimäki arkkua teki, kuppari vastasi.

Iivari ei ollut kotosalla, mutta Martta ja toiset pojat, jotka olivat
uutisen kuulleet, nousivat istuimiltaan ja kävelivät mikä minnekin,
pikku hommiinsa, asioilleen. Heille tuli ikäänkuin tarve olla erillään
toisistaan.

Mutta Viinun vei emäntä isännän kamariin sairasta katsomaan. Tarjottiin
väkevää, hyvää kahvia, josta isäntäkin melkoisesti virkistyi. Ilta oli
kaikin puolin erittäin juhlallinen, varhaiskevään puolihämärä, tuskin
tarvittiin enää tulta. Kuppari Viinu ei ollut eläissään juonut kahvia
Pietilän isännänkamarissa. Nyt se saattoi hyvin tapahtua. Emäntä tunsi
tykönänsä, että isännän heikontunut taju sen kyllä ymmärsi. Hän sanoi
siinä sitten ystävällisellä äänellä Viinun suuren uutisen ja Viinu
piti pientä puhetta kristilliseltä kannalta. Näkyi selvästi, että
isäntä ymmärsi asian oikein eikä enää sekoittanut sitä oman nuoruutensa
hämäriin muisteluksiin.

Hän ei puhunut mitään, mutta hän ikäänkuin lysähti raskaaseen lepoon.
Vanha väsynyt henki kaipasikin lepoa seuraavan aamun lopputaistelua
varten.

Siitä tulikin sangen vaikea. Monet tekijät takertuivat siinä yhteen,
eikä edellisehtoon laupias kajo millään tavoin ulottunut taistelua
vaimentamaan. Yön raukea lepo näytti vain sitä varten vahvistaneen
hänen voimiaan, että ruumiillinen vaiva ja hengellinen ahdistus
paremmin olisivat häneen tehonneet. Tuntikausia kestivät tuskat ja
tolkuttomat puheet. Hän huusi pappiakin eikä tajunnut, että pappi jo
oli käynyt ja tehnyt tehtävänsä. Hän puhui yhtaikaa Iitan lapsesta ja
jonkun Miinan lapsesta, josta viimemainitusta kukaan ei saanut selkoa —
nähtävästi siis taas joitakin entisten aikojen houreita.

— Ottakaa mun omaisuuteni — ottakaa — kyllä se siihen piisaa — Martti
talon saa — Iivari sahan — ja Niilo ja Martta rahat tasan. — Ja se
lapsihan on kuollut? lisäsi hän sitten aivan eri äänellä ja katsoen
laajentunein silmin toisten ohi ovelle päin. Toisetkin käänsivät
katseensa sinne ja olivat pudota polvilleen, sillä siellä seisoi Iita,
jota he eivät olleet nähneet sitten kuin tämä oli talosta lähtenyt. Hän
oli tullut ensin pirttiin, mutta kun siellä ei ollut ketään, niin oli
kävellyt siihen kamarin ovelle. Isäntä huomasi toisten ällistyksen ja
omituisen kaamea hymyily levisi hänen kasvoilleen.

— Kyllä minä sentään vielä ihmiset tunnen, paremmin kuin te. — Käy
Iita, istumaan, lisäsi hän sitten ihmeellisen ystävällisesti. Sitten
hän laskeutui levolle ja makasi koko seuraavien puhelujen ajan aivan
rauhallisena, melkein hymy huulilla.

— Niin, kyllä lapsi on kuollut, mutta nyt se olisi haudattava, puhui
Iita tyynesti, ja sitä minä juuri lähdinkin kuulemaan, että mitä lapsen
isä siihen sanoo. Minulla ei ole rahaa — että otatko sinä Iivari
osaa...?

Iitan kova luonto särähti tässä hiukan rikki, mutta hän jaksoi
kumminkin lisätä: — Kylläs sen tiedät, ettet sinä siitä mihinkään pääse.

— Ei minulla ole mitään tekemistä, sopersi punoittava Iivari — ja
sitten alkoi emäntä, alkoi ja jatkoi. Siinä saivat kuulla kunniansa
Iita ja Iitan suku, Iitan todistajat ja heidän sukunsa, Iitan
asianajaja, kunnan lastenvalvoja ja hänen sukunsa ja vihdoin Pietilän
oma asianajaja ja kaikki asianajajat.

— Ja Martan saha on, ei Iivarilla mitään ole...

— Juu, Martan se on ja Martalta sitä ei oteta.

Äänestä kuului, että Martta piti nimenomaan tätä tilaisuutta erikoisen
sopivana tuodakseen julki sen, mitä hänestä oli epäiltykin. Tuosta
lauseesta tulvahti esiin paljon asioita näille, jotka hyvin ymmärsivät:
Martan orastavat naima-aikeet, hänen nuori urhea yrittäväisyytensä;
hänellä on kyllä oleva omaisuutta tässä maailmassa. Asiain painopiste
ei enää ollut Iitassa eikä hänen kuolleessa lapsessaan, ei sairaassa
isännässä, joka näytti silmät kiinni mutta hymysuin kuuntelevan tätä
keskustelua voidakseen sitten sanoa painavan loppusanansa. Sen hän
sitten sanoikin, mutta ensin sanoi Iivari Martalle matalalla kotoisen
vihaisella äänellä:

— Älä jumaliste kenkkuile. Niinkö se sovittiin...?

Ei siinä tullut yhden Iitan läsnäolo lukuun, kun sahoista oli kysymys.
Kuulkoon ja tietköön — yönsä muualla viettänyt, hiukan kohmeloinen
Iivari näytti uhkaavalta. Silloin puuttui taas emäntä asiaan, alkoi
uudelleen häväistä Iitaa ja huusi lopulta:

— Mene matkaasi täältä, lutka!

— No, no, älkää nyt, älkää nyt, höpötti laupiasluontoinen Martti, joka
hänkin tulevan isännyytensä aikana varmaan on pitävä omaisuuden koossa,
mutta joka tuskin kykenee sitä lisäämään. — Älkää nyt isää...

Kaikki käänsivät nyt huomionsa vuoteeseen. Mitä isäntä sanoisi? Tuli
hetkiseksi hiljaisuus.

Tuli täydellinen hiljaisuus, sillä vanha isäntä ei hengittänyt enää.

No niin — kolmen kuukauden kuluessa on lakimääräisesti keskusteltava
Pietilän omaisuudesta paljon seikkaperäisemmin kuin oli mahdollista
noissa väkinäisesti esiin purkautuneissa vuorosanoissa — kun vanhan
isännän luultiin lepäilevän ja kuuntelevan. Niinkuin lepäilikin. Ja
kenties kuuntelikin.

Koko jännityksestä on enää pingollaan oikeastaan vain se nyöri: että
jääkö saha Martalle tuosta mitättömästä hinnasta ja sen lisäksi osuus
pesän muuhun omaisuuteen. Silloin hänestä tosiaan tulisi sellainen
tyttö, ettei niitä ole joka oksalla. Miljoonaa lähentelisi omaisuus.

Mitä lapseneläkkeeseen tulee, niin joutuu Iivari tietysti maksamaan
eläkkeen niiltä kuukausilta, jotka lapsi eli, ynnä lisäksi sen
syntymästä ja kuolemasta johtuneet menot — tai osansa niistä. Ei
siinä auta, vaikka mentäisiin keisariin, kun kerran todistajat ovat
vannoneet. Ja jos tekee itsensä tyhjäksi, niin voidaan vaatia ensin
konkurssivalalle ja sitten työ tuomiolle.




NESTORI.


Hän oli isäni veli, minun setäni. Hän ei itse voinut mitään sille,
että oli sen näköinen kuin oli: kuhmuluinen, suurileukainen,
pahasti lenkkajalka ja ikäänkuin täydellisyyden vuoksi vielä rukon
repimä. Hänessä ei silti ollut sitä jäyhää, tummaa jylhyyttä, joka
saattaa tehdä semmoisen rumilaan mielenkiintoiseksi, ei liioin
ovelaa veijaria. Ei hän ruikutellutkaan eikä vedonnut ihmisten
armeliaisuuteen. Jonkinlaista renkiasennetta hän hiukan tavoitteli;
hän oli näet siinä virassa ikänsä kaiken ja sanottiin häntä sen talon
Nestoriksi, jossa hän kulloinkin palveli. Parina viimeisenä vuotena
sen renkiyden laita kyllä oli vähän niin ja näin: Nestori ränstyi ja
työmailla tuppasi tulemaan noloja tulemia; nuori renkinuija nauraa
rähätti ja isäntää tympäisi. Nestori oleili sitten jossakin talossa
jonkinlaisena kotimiehenä, mutta eihän se voinut pitkältä jatkua;
Nestori horisi ja ämmät horisivat; sellaista pientä kahnausta. Ja
kivulloisuuskin lisääntyi. Olisi tarvinnut aina olla lehmänlämmin
maito, ei se separeerattua saanut syötyä. Olo hölleni höllenemistään,
Nestori »kyläili» siellä ja täällä, kävi hierottamassa itseään ja
saattoi kiireenä heinäaikana istuskella päiväkauden isäni mökillä.
Isäni eli silloin myös viimeistä kesäänsä ja varmaankin Nestori tunsi
jonkinlaista riuduttavaa nautintoa siitä, ettei »velipoikakaan» enää
ollut pitkäikäinen. Sellaisia hiljaisia, pikku juhlallisia istuskeluja
päivänpaisteessa pihapenkillä. Oltiinhan sentään saman ammoisen
äitivainaan lapsia ja aina oleiltu hiukan samoilla päin, vaikka
kumpikin oli kokenut omat kovansa ja hyvänsä omilla tahoillaan.

Sellaista hiljaista, hiukan noloa painumista se oli Nestorin viimeinen
kesä. Olihan sen päätepiste vallan selvänä edessä, mutta sitä oli
vastenmielistä ajatella, ainakin minun, hänen veljensäpojan, joka
kylläkin olin herrasmies ja päältä nähden ehkä tulin hyvinkin toimeen.
Nestori myyskenteli pikku hiljaa vähiä kapineitaan, mitä hänellä oli,
ja muutakin — meillekin sen perunakylvönsä — koetti lenkutella tutuilla
teillä ja mitenkuten pitää varjoa vieressään; osti joskus lypsävältä
mökin muijalta lämpöisen maitolitran ja niin edespäin, kunnes — edessä
olivat ne vaivaistalolla vietetyt viikot, jotka johtivat hautausmaahan.
Jonkinlainen auttamaton viimeinen häväistys, jonka jälkeen ei toki
tarvinnut enää tulla tutuille kyläteille rehjuamaan.

Olihan hänellä jo joltinenkin ikä, luullakseni viisikymmentä yksi
vuotta, mutta minun mielestäni hän ei koskaan ollut sen nuorempi
— eikä vanhempi. Muistan hänet hyvin lapsuudestani asti. Hän oli
ainoa ontuva paikkakunnalla ja hänen ontumisensa oli aivan erikoista
laatua. Jo varhain tulin tietämään, että hän oli pudonnut Ollilan
riihenparsilta ja siinä saanut vikansa: oli kovissa poltteissa maannut
aikansa, kenties kuljetettu jonkun äijän tykönäkin, kunnes toipui
jalkeilleen ja saattoi jatkaa renkiyttään lenkkajalkana. Vasta isona
miehenä näin hänet kerran alastomana eikä se näky ollut erikoisen
ilahuttava. Reisiluu oli lähtenyt jäseneltään lonkkanivelestä ja jäänyt
ja rustottunut siihen lonkan sivuun törrölleen. Toinen jalka oli näin
tullut huomattavasti lyhemmäksi. Nestori ei kävellessään kumminkaan
kallistanut ruumistansa, vaan piti tervettä jalkaansa aina polvesta
koukussa ja hiukan ulkoviistossa. Sanottiin, että hän oli oikea peto
kävelemään, kun kova kiire tuli — tulipaloon tai muuhun semmoiseen.
Ja milloin tavalliset kunnialliset vaistot käskivät miestä jonnekin
rientämään, silloin Nestori lähti eikä hankkinut, ei liioin palkkioita
ajatellut. Hän vain ikäänkuin keräili varastoon sellaisia vakavia ja
tukalia tapauksia, joissa hänkin oli ollut mukana ja jotain merkinnyt
— ainakin sen verran, että sai kertoa, mitä hän oli sanonut ja mitä
toinen oli sitten siihen sanonut.

Oli hyvin kuvaava se selitys, jonka muuan äskettäin meidän sukuumme
tullut naishenkilö antoi ensi tapaamisestaan Nestorin kanssa. Jonain
nahkeana ja kuuttomana talviehtoona — noin kun ylen tuttukin polku
on häirääntyvinään jalan alta, mutta on sitä viehättävämpää taas se
tavoittaa ja siten vihdoinkin läpäistä tuo parinsadan metrin taival
— niin oli häntäkin vetänyt pikku kyläilylle; oli ollut jotain asian
varjoa Heinoselle, sukulaismökkiin. Heinoska hääri askareissaan ja
lapset nuhjailivat tavalliseen tapaansa, oli hiukan savua, valaistus
himmeähkö — mutta tämän lisäksi istui matalalla muuripenkillä mies,
joka oli niin ruma, että se tätä nuorta naisihmistä väkisinkin
nauratti. Sillä ei nähtävästi ollut ollenkaan ylähampaita, koska
alaleuka hampaineen ikäänkuin haeskeli paikkaansa ja pyrki kovasti
ulkonemaan. Hiukset olivat pystyyn leikatut ja harittavat, koko
pää muistutti niitä päitä, joita Kallela on laittanut «Seitsemän
veljeksen» päällykseen. Nuori naisvieras katseli nimilasta ja hymyili
jokaiselle sanalle, minkä tämä keskustelun rakoon lausui. Mutta
kuinka siinä sitten juttu kehittyi niin, että tuo muuripenkin vieras
joutui puhumaan pitemmältä — ja samalla lakkasi tyyten naurattamasta.
Asia oli kyllä kuultu: muuan piikatyttö siellä jossain oli saanut
lapsen ja kuollut siihen leikkiin kauheitten kärsimysten jälkeen,
joiden todistajana tuo mies oli ollut. Eikä vain todistajana: hän oli
toiminut myös. Oli ensin yökauden ajanut takaa kätilöä ja vihdoin sen
löytänytkin, oli sitten ollut apuna ja tukena itse toimituksessa, joka
oli hirvittävä, kun ei saatu lääkäriä, että olisi voitu nukuttaa. Ja
vihdoin kuolinkamppailuissa ja sitten arkun haussa ja arkkuun panossa
ja kirkolle viennissä... »Ne olivat sitten, jumalantähden, kamalia öitä
— että kun ihminen sentään kestää semmoista niinkin kauan.»

Kun mies vihdoin lähti, kysyi nuori naisvieras Heinoskalta, kuka se
semmoinen oli.

— Etkö sinä sitä tuntenut? Se oli meidän Eemelin eno ja teidän Eemelin
setä. Nestori, vanhan Sillanpään veli.

       *       *       *       *       *

Kun minä olin pikkupoika, niin että juuri muistan, oli Nestorilla
itselläänkin pieniä lemmen oireita, jotka varsin sopivalla tavalla
päättyivät siihen, että morsian kuoli rintatautiin. Se oli Ketsiian
Santra; hän teki ompelutyötä ja asui äitinsä ja veljiensä yhteisessä
mökissä eikä tiettävästi ollut muitten kanssa seuraa pitänyt kuin
nyt sitten ehkä jonkun verran tämän Nestorin kanssa. Muistan, että
minun kotonani pidettiin itse asiaa naurettavana, mutta morkkailtiin
sitä, että »Ketsiian joukko» imee Nestorilta hervottomalta kaikki,
mitä tämä itsestään irti saa. Oltiin tietävinään, että Nestori sinne
osteli kahveita ja vehnäsiä ja kerran Santralle upean pukukankaan.
»Ja kun itse on niin että riekale lyö toista riekaletta», sanottiin
meillä. Tosiasia kumminkin lienee, että Santra silloin tällöin korjaili
Nestorin vaatteita; mutta Nestorin antimet pysyivät tietysti »joukon»
hyvinä Santran kuoltua.

Harvoin kai samassa poikueessa on kahta niin erilaista veljeä kuin
minun isäni ja Nestori. Isäni oli jokseenkin osava käsistään; hän
teki itselleen pirtin ja pirttiin kalut ja kapineet. Nestorin tekemä
kirvesvarsi oli säälittävä nähdä. Isälläni oli terve ja vankka
taloudellinen vaisto, Nestori-paralla ei siitä tainnut olla paljon
tietoa. Isäni maistoi koko miehuuden ikänsä, mutta oli aina ehdoton
herra viinan yli. Kun Nestori sai kaksi ryyppyä, oli hän rääsy sielun
ja pian myös ruumiin puolesta. Pieniähän ne olivat Nestorin elämän
mittasuhteet, mutta täytyy sanoa, että hän niihin nähden oli myös
joltinenkin juoppo ja lisäksi päissään ikävä ja vetelä irvisuu.
Sieltä lapsuudestani häämöittää muuan runtuviikon päivä, jona Nestori
poikkesi meille vain näyttääkseen, että oli saanut ryypyn ja kulauksen
sahtia. Isäni ei ollut kotona ja ennen pitkää oli äitini ja Nestorin
välillä aika sanaharkka. Pian ja puhtaasti äitini selvitti vookerinsa
pirtistä pihalle, jossa ottelu jatkui matkan päästä. Nestori kulkeutui
läheiselle kylätielle ja sai siellä jonkun ohikulkevan pyssymiehen
pysähtymään puheillensa. Tällä oli pari ammuttua oravaa ja kun äitini
vielä vähän antoi kuulua, kohotti Nestori oravanraatoja korkealle ja
sanoi: »Tunge nyt nämäkin sinne suuhusi, että hiukan tukkiintuisi.»
Pyssymies ja minä kuuntelimme. Ei tuommoinen sanaharkka muuten ollut
niin kovin vaarallinen. Luullakseni samalla runtuviikolla Nestori jo
oli meillä isäni pyynnöstä silppuja tekemässä. Tai yritti olla, sillä
jo aamuruokavälillä hän syöksi sormensa silppuloukun terään ja työ oli
keskeytettävä. Sellaista se tahtoi olla Nestorin kanssa: kun on koheli
niin on koheli.

Nestori kuului kumminkin tuohon huittislaiseen hapatukseen,
jota kuluneina vuosikymmeninä on tunkeutunut ja levinnyt tänne
hämäläisalueelle, ja olen taipuvainen sanomaan, että se oli ainoa
kunnia, mikä hänellä elämässään oli. Sillä suurimmaksi osaksihan nuo
siirtolaiset ovat olleet pontevaa väkeä ja pystyviä työntekijöitä.
Täkäläiset kyllä matkivat heidän leveätä puhetapaansa ja ylväilevää
luonnettaan, mutta valitsevat heidät kumminkin viipymättä johto- ja
lautakuntiinsa... Nuo sen puoleiset ovat muuten täällä vieraalla
maalla kaikki keskenään sukua: kun sieltä joku tulee tänne päin, käy
hän kaikkien »alamaalaisten» luona ja sukulaisuudet tutkitaan ja
löydetään, vaikka siihen menisi puoli päivää... Ja täkäläiset kävivät
siellä: Huittisissa, Kauvatsalla, Kokemäellä — eikä ollut puutetta
kyläpaikoista eikä suunavauksista, olipa vierailija tai vastaanottaja
ken tahansa, isäntä tai renkiₜ köyhä tai rikas. On lämmittävää
ajatella, että Nestori parkakin parhaina vuosinaan ainakin kerran
kesässä sai nauttia noista suurenmoisista vierailuista, joiden luonteen
omasta nuoruudestani hyvin muistan. Siellähän eleli mäkituvassaan
meidän mummu, Nestorin ynnä muiden äiti, kunnes kahdeksankymmenen
kolmen vuotiaana hirtti itsensä.

Mitäpä Nestorista juuri sen enempää — loppu tuli kerrottua jo alussa.

Nestori oli vanhan renkipolven edustaja, tosin sen kaikkein heikoimpia,
mutta vähässään kylläkin uskollinen. Kun talo sahautti tukkejaan omalla
sahallaan, niin eipäs saanut miestä melomaan kylmään tulvaveteen
repsikkasillan juureen, ei saanut muita kuin Nestorin. Hän uurasti
lenkkajalkoineen kuin mieletön, sai sunnuntaina isännän kahdesta
viinaryypystä ylpeän juopumuksen, jonka toten saattoi väsyneesti puhua
lässytellä koko päivän. Samalla sai hän myös kuolintautinsa: köhinän
rintaansa ja säryn jäseniinsä. Samoihin aikoihin kuin Nestori näin
alkoi vakavammin riutua, hävisi myös se sääty ja yhteiskunnallinen
laitos, johon hän oli kuulunut. Reisusälli, kulkeva maailmanhummeri,
työnsi paikallisen renkimiehen syrjään. Nestori yritteli olossaan
kaikenlaisia muunnoksia, joiden seuraaminen hienokseen hiveli minun
olemukseni kyynillisiä puolia. Hänhän oli yli kolmekymmentä vuotta
palvellut saman kellon kuulumilla, harvoin taloa muuttaen. Kokonaan
hukansyöpänä hän eli ainoastaan pari kuukautta... Niin no — ehkeivät
nuo talot olleet velvollisia häntä hautaan hoitamaan — ehkä se olisi
paremmin ollut minun velvollisuuteni. Mutta minun asiani eivät siihen
aikaan, suhteellisesti ottaen, olleet rahtuakaan paremmat kuin arvoisan
setäni. Kun hän tarjosi perunakylvöään, lupasin minä kyllä siitä sangen
korkean hinnan, mutta en voinut maksaa ennenkuin silloin ja silloin —
enkä sitten kumminkaan silloinkaan kaikkea. Hän oli arka karhuamaan,
mutta minä voin kumminkin iloita, että velka tuli maksetuksi,
korkoineen. Tapasin Nestorin viimeisen kerran kirkonkylän raitilla.
Huohotellen hän siinä käyskenteli ja taskusta näkyi apteekkipullo;
hän oli köyhänkirjalla käynyt lääkärissä. Katsoin reseptiä — niinpä
niin: _Phosph. codeic., Lig. chlorat. morphic._ tarvittiinpa vain
latinan kieltä Nestorinkin vuoksi. Hän puhui vähän, katsoi sivuun ja
kyyneleet kierähtivät tomuiseen ruohoon. Ikävä oli elämää; kukaties
vaikka Santraa olisi muistellut... Siinä ja siinä talossa hän nyt vielä
majaili, mutta ei suinkaan hän siellä kauan ole.

Olin juuri diskontannut vekselin, joten minulla oli rahaa. Maksoin
Nestorille pulskasti velkani, sanoin hyvästi ja annoin hyviä neuvoja
sairauden suhteen.

Vaivaistalolta kyllä sitten puhelimella ilmoitettiin minulle Nestorin
kuolemasta — jos niinkuin tahtoisin toimittaa hänelle hiukan parempaa
hautausta. Vastaukseni oli kielteinen ja hyvin viileä. — Theh, minä
äännähdin laskeissani torven pois. Niin veristä pilkkaa en sentään
ruvennut omasta sedästäni tekemään.




PAKINOITA



VANHA LEIKKELE.


Synkän masennuksen hetkellä ne tulivat käteeni, tukku vanhoja
unohtuneita pakinaleikkeleitä. Otsakkeet ja painoasu tervehtivät
silmääni tutusti ja ikäänkuin kainostellen: että tällaista olet kerran
vakavan ja hartaan innoituksen vallassa valmistanut — kelvanneeko enää?

Edessäni on siis se viehättävä, mutta kovin harvinainen tapaus, että
voin itse nauttia siitä, mitä olen kirjoittanut, nauttia samalla
tavalla kuin tiedän ystävieni nauttivan: osuvasta sanasta ja viehkeästä
rytmistä, jotka luovat herkän ja hartaan tunnelman tai kirpeän ja
tehokkaan ajatuksen. Pienoinen lohdutuksen pisara tipahtaa kituvaan
sieluuni, kun totean, että minunnimiseni mies kerran on kirjoittanut
näinkin somasti.

»... Koetan 'vangita' kaikkea sitä» mitä näen: suunnattomia
klorofyllimääriä, pilviä ja pilvilinnoja, lahtia ja niemiä, taloja
ja tönöjä, meijeriä maitokuskeineen, tukkilauttoja lauluineen (jotka
valitettavasti eivät ole painokuntoisia), onkivia lapsia, ryyppiviä
isäntiä, mylviviä sällejä, riihen käytävällä 'Nuorta mylläriä'
harjoittelevia nuorisoseuralaisia: lyhyesti kesää ja kesävieraita,
niinkuin sitäkin tohtoria ja pohjankävijää, joka juhannusaattona tulla
pyörähti tänne ja valvotti minua molemmat yöt päivän kirkkauteen asti,
polttaen ikuista palturiaan, puhumatta silti palturia; vielä lyhyemmin
ja pateettisemmin: elämää. Kuvittelen käyttäväni näihin sunnuntaiaamut,
aikaisehkot... Ja lupaan, että seuraavat tulevat tätä ensimmäistä
parempia.

Sillä nyt minä olen vähän niinkuin naapurini Järvisen vanha Vihtori,
mainio ojankaivaja ja halkomies, talutettaisiin ruhtinaallisen
ruokapöydän ääreen: en tiedä oikein mihin kahmaisisin. Tuli
alumpana mainituksi ruispelto. Se on nyt kauneuden kannalta
parhaillaan. Mahtavana merenä se ympäröi pienen sahapräiskän, joka
lautatapuleineen on tunkeutunut vehmaimpaan rantapiittaan ja on
savuineen ja aaloppeineen melkeinpä herttainen täplä siinä vaalean
sinisen ja tummanvihreän vaiheilla. Vesistön vastarinteellä ruismeri
aallotessaan kiehtoa kuin kottaraisen siipi ja peittää huppukuuruun
automobiilin, joka on puolimatkassa kiidättäessään hienoa ja kaunista
kuormaansa peräpohjalaiselta kesämatkalta takaisin kotiin, johonkin
Etelä-Suomen vehmaaseen kartanoon. Siinä se kaartuu ohi ja tyylikkäät
naiset luovat ylevän silmäyksen asianmukaisissa varallisuussuhteissa
elävään kirjailijaan, joka jalkaisin tallustaa kotiin osuuskaupasta,
repussaan kahvia, sokeria, uumanauhaa, nisujauhoja, ongenkoukkuja ja
tupakkia... Jonain päivänä ruis heilimöi, koska poudat kerran ovat
alkaneet. Silloin ovat koiranputket ruispeltojen rantatörmissä ehtineet
täyteen kukkaan ja sekoittavat tuoksuaan heiteen makeaan tuoksuun.
Se pitää kokea ymmärtääkseen oikein kirjailijanaapurini runoa, jonka
hän julkaisi pari vuotta sitten ja jonka otsikko ja ensimmäinen säe
kuuluivat: 'Ruispeltoon nukkumaan mä kaipaan öin'. Kuulin joidenkin
runottomien sielujen häntä siitä takana päin pilkkailevan — että
sellainen kaipaus muka kylläkin voi tulla ihmiseen jossakin vississä
tilassa, jos hän silloin sattuu olemaan ruispellon lähettyvillä, ja
tulla niin voimakkaana, että se asianomaiselta paljoakaan kysymättä
itse toteuttaa itsensä;, mutta että herääminen sellaisesta ruispellon
unesta muka on vähemmän tavoiteltava tilanne.

Omasta puolestani ymmärsin runon hyvin. Ei ole noin suoralta kädeltä
saatavissa sen somempaa piilopaikkaa kuin täyteen vehmauteensa
ehtinyt ruis. Vaon pohjaa kävellen tuntee päänsä päällä kirkkauttaan
kihelmöivän avaruuden ja kahden puolen leviää salaperäinen korsimetsä,
jonka mittasuhteet herkistynyt silmä helposti suurentaa. Istut
pientareelle ja havaitset olevasi vieläkin syvemmällä kukkivien
kärsämöitten ja muitten ruohojen raossa. Nyt saa soida kotona
telefooni, nyt saa saapua vieras kyselemään asiaa, jota et ole saanut
toimitetuksi. Sinä istut ja katselet pellon multakokkaretta, jossa
keksit värikästä pienoissammalta. Tahtomattasi katsot kasvoista
kasvoihin pientä kukkasta, joka siinä muuttuu joukko-olennosta
yksilöksi. Hajamielisenä taitat yhden ja toteat, kukan rakenteen
siitepölyineen ja sikiäimineen. Vaivut keveään poutafilosofiaan: noin
on juuri tuossakin kukassa kaikki suonet ja osat paikoillaan omassa
hienoudessaan, niinkuin pahimman jätkän ruumiissa hermot ja muut
kudokset. Tuosta kukasta tuli sattumalta merkkikukka: sinä katselit
sitä näin pitkän tuokion. Miljoonia niitä kasvaa ja kuolee kenenkään
katselematta, vaikka kaikilla pitäisi olla oikeus tulla samoin
huomatuiksi. Mutta kaikkihan ne huomaa Jumala yhtaikaa. Panteismi...

Katsot pitkin ojauomaa. Alhaalla se aukenee päin poutaista vettä,
katkeamaton pienoislaineitten saatto kiiruhtaa siitä ohi tunnista
tuntiin. Minnekäkö menevät? Hakevat tarkoitustaan tietysti. Luulevat
sen olevan milloin tällä rannalla, milloin tuolla. Joskus jylhällä
säällä joutuvat epätoivoon, mutta näin poudalla lipittävät kevyesti,
niinkuin... Ylhäällä päättyy ojauoma kylätiehen. Siellä mennä köröttää
ukko ja akka vieterirattaillaan palaten kirkosta. Pyörien hillitty jyry
alkaa kuulua, koko laitos vierii ojan kohdan ohi ja jyrisee edelleen
samaan suuntaan kuin laineet alapäässä tuolla ja kaiketi samoilla
asioillakin...»

Sitten tulee toisia, kokonainen nauhallinen näitä hetkien helmiä.
Olkootkin lasihelmiä — lyöttäydyn lapseksi ja leikin niillä kuin aito
päärlyillä.

On hauskaa, että on joskus tullut tehtyä kirjallisuutta itseäänkin
varten.



MUUAN LÄHIMMÄISENI.


Olen sitä mieltä, että vanha ystäväni ja kylänmieheni — ja jo
isävainaani ystävä — Lauttarin Priiti on saavuttanut sellaisen iän ja
ansiomäärän, että hänet voidaan julkisessa kirjallisuudessa esitellä ja
käsitellä. Monet vanhat ja nuoretkin kepsuttelijat ovat saavuttaneet
sellaisen kunnian paljoa vähemmällä. Priiti on läpikotaisin kunnon
mies eikä hänellä liene muuta vihollista kuin se vanha röttelö
kapitalistis-militaristinen yhteiskunta, joka sinä useinmainittuna
kevännä pisti hänet kymmeneksi päiväksi paikalliseen vankileiriin
kaiken maailman hampparien ja rutupunikkien seuraan. Minusta se oli
törkeätä enkä lakannut nilvimästä esikuntaherroja tämän johdosta,
ennenkuin he vapauttivat Priitin ja hän pääsi takaisin lautalleen ja
sai kouraansa tutun vetolusan.

Priiti on kohta seitsemissä kymmenissä, eikä hänessä ole muuta vikaa
kuin huonontuneet jalat ja pakinoitsijan kannalta se, että hän elää ja
voi loppu iäkseen suuttua minulle leppymättömästi tämän kirjoituksen
johdosta. Hän ei ymmärrä sitä, että monet, joita hän pitää ylevinä
ja isoina rikkaina, iltarukouksen asemesta haaveilevat joskus
saavansa kuvansa ja monet tekonsa sanomalehteen, edes tuohon »Kyrön
Sanomaan». Toivottavasti Liisa, joka on kirjallisissa asioissa Priitiä
valistuneempi, pitää minun puoltani silloin kun tätä luetaan.

Priiti peri virkunsa Jussilta, joka historiallisena merkkihenkilönä
saakoon myöskin mainintansa, varsinkin kun olen vanhoista
ristikirjoista havainnut, että hän ja hänen Eevansa olivat äitini
sylikummeina. Ennen Jussia kuletteli jalkaväkeä veneellä yli joen joku
herrantapainen, josta Kaupin kampreeti piti huolta ja hakkasi hänet
kerran niinkuin pahankurisen oriin, kun »herra» oli rantalepikossa
ahdistellut naisia, niin että avunhuuto oli kuulunut kolmeen kylään.
Laitilan ja Kaupin silloiset herrat laittoivat Jussille pirtin ja
lautan. Talolliset maksoivat lauttauspalkan viljassa kappa- ja
vuosikaupalla, muut viisi penniä matkasta. Jussi oli paha juoppo ja
menetti päissään liikuntakykynsä. Jollei Eeva silloin sattunut olemaan
kotona, katseli Jussi herttaisesti pirtin ikkunasta, kuinka kulkijat
kiukuttelivat lautturia odotellessaan. Pranseini vainaa, vihainen
jahtivouti ja köyhän kansan kauhistus, joka osasi ruotsia, vieläpä
kreikkaakin, haukkui kerran Jussia siitä, että oli saanut muka puolen
tuntia odotella. »Ho — vai puolen tuntia», vastasi Jussi, »minä olen
sinua varronnut jo neljättäkymmentä aastaikaa ja ny' vasta tulet
laapit.»

Priiti tuli, osti pirtin ja viran, ja hoiti edeltäjänsä hautaan
asti. Hän oli silloin jo läpäissyt romanttisimman nuoruutensa, jonka
vaiheista hän kertoi minulle eräänä poutapäivänä, kun lautan puomilla
istuen katselimme salakoitten peliä eikä ollut kiirettä kummallakaan.
Tuo muuten juro mies muisteli lämpimästi nuoruutensa aikoja, renkinä
olojaan, lemmenilojaan, jotka muuttuivat murheiksi, kuten usein
sattuu, määritteli minulle tarkoin isävainaansa pirtin paikan ja
molempien vanhempiensa sukuperän. Oli kuin olisin lukenut jotain
Daudet'n novellia, kun niitä kuuntelin. Nuorukaisena, silloin kun veri
tykytti nykyistä lämpimämpänä, oli hänellä kerran ollut iloista asiaa
Helsinkiinkin. Viivytteli siellä jonkun aikaa, mutta ei tullut mitään
asiasta eikä ansiosta. Meni sieltä Turkuun ja joutui vosikkarengiksi,
jossa toimessa oli kaksi viikkoa: toiset vosikat polttivat hänet sieltä
pois hänen liiallisen ahkeruutensa ja tunnollisuutensa tähden. Ei
Priiti seisotellut torien kulmissa, vaan ajeli ympäri kaupunkia, nyppi
kaikki kyydit ja toi isännälle kaksi vertaa kuin toiset rengit. Isäntä
olisikin vallan väkisin hänet pitänyt, mutta ei, Priiti tuli takaisin
nuoruutensa retkeltä tänne syntymämailleen ja murahti nykyisekseen.

Siinä on salmen rannalla hänen pirttinsä ja kaikki läheiset puut ovat
hänen istuttamiaan aljopuita. Hän istutteli niitä silloin, kun lauttaa
vedettiin vitsaköydellä, kun ei salmen rannalla vielä ollut meijeriä
eikä salmessa höyrylaivoja, jolloin maailma lyhyesti sanoen oli kaikin
puolin nykyistään parempi. Köysi on sen jälkeen ollut hampusta, sitten
rautaketjua ja nykyään se on vaijerin tapainen. Kerran kulki salmessa
kaksi lauttaa rinnatusten, kun meijeri yritti omalla lautallaan
päästä halvemmalla. Mutta kerran idyllisinä aikoina istutetut puut
kasvavat pirtin ympärillä yhä vehmaammiksi istuttajan harmaantuessa ja
pirtin peräakkunan kohdalla heijuu ajan mustaksi patinoima puulintu,
lastusiipinen, veistelty silloin, kun vanhin tyttö oli pikkuinen; ja
akkunalla määrätyllä paikallaan sijaitsee vielä vanhempi puupiippu,
jonka pesänä on pystypäinen makaava leijona silmineen hampaineen ja
lyhyt varsi lähtien hännän alta. Se on hänen appivainaansa tekemä.

Siellä Priiti rauhallisina välihetkinään, — tuossa iltapuolella, kun
meijeri kumahtelee tyhjyyttään eikä laivan aika vielä ole lähellä,
— siellä hän pilkkoo puita tai häärii muuta häärimistään jurona ja
hiukan äreänä. Mutta on kaksi olentoryhmää, joille ei hänen liene
kuultu ärähtävän: lapset ja eläimet. Ei hän pahimmallakaan säällä
hermostu, jos hänen on lähdettävä noutamaan yli kerjäläispoikaa tai
harhautunutta valittavaa koiraa. Eikä mene pienikään lapsi yli salmen
saamatta osakseen juron ystävällistä puhuttelua. Ja pienet veitikat
vainuavat tuossa vanhassa jörrikässä läheisensä, jonka ystävällisyys
ei ole tavanomaista pintamakeilua. Kun Priiti ensi kerran kävi minun
nykyisessä huushollissani tuomassa lahjaksi samanlaista puulintua
kuin hänellä itselläänkin on, kuulin sisälle tullessani lasten
kamarista kohonnutta mekastusta ja löysin sieltä Lautturin Priitin
esiinkannettujen leluröykkiöitten keskeltä laskettelemassa kirkkaan
vikerryksen joukkoon möyheän suopeita lausahduksiaan.

Mutta kun vesistö syksyllä jäätyy, silloin tulee esiin synkkä kuva
Alfred Jokisesta (se on hänen nimensä kirjoissa ja kansissa). Tehtaan
murtajalaiva ahtaa kulkiessaan salmen täyteen jäälohkareita, samalla
kuin se katkaisee luonnolliset jäätiet. Salmen yli on yritettävä ja
silloin vanha Jokinen kiroo ja möyryää, kun hän kekseillä ja hangilla
yrittää syteä lautallensa kulkuväylää. Siinä voi mennä tunti jopa
kaksikin, jotka tuo vanha mies saa viettää ponnistellen jäisellä
lautalla kosteassa joen hengessä. Silloin tulee karheana möykynä
esiin hänen patoutunut vastenmielisyytensä nykyisiä järjestelyjä
kohtaan. 'Kyllä he, — keleet, niitä yhteisiä miljoonia semmoisiin
tuuppii, jossa ei niitä tarvittaisi — kaiketi maailman huijarien
ilmaan ammuskeltavaksi, mutta ei anneta tarpeellisiin, että tähänkin
jotakin huojennusta saataisiin.' Näin Jokisen Priiti kekseineen ja
kankineen jäälohkareiden puserruksessa läähättää, ja joka ei hänen
synkkää purkaustaan ymmärrä, sille voidaan paljon muutakin anteeksi
antaa. Jokisen Priitin paras poika, jossa ei milloinkaan nähty
pienimpiäkään huligaanin oireita, kuoli nälkään vankileirillä. Jos
minulla olisi samanlaisia kokemuksia, tulisivat ne varmasti mieleeni
tuollaisella syystalvisella lauttamatkalla. Kaikki yritykset tehtaan
velvoittamiseksi jollakin tavoin lieventämään talvilaivaliikenteellään
Priitille ja maakunnalle aiheuttamaansa viheliäisyyttä on lakiin
perustumattomina hylätty.

Priiti on poliittisesti masentunut, hänen jyrkässä suorassa mielessään
on melkoinen määrä »ressentimentiä» melkeinpä kaikkiin suuntiin. Hänen
työväenyhdistyksensä, jonka jokaisessa kokouksessa hän ennen kapinaa
hartaana ja rehtinä käydä pieksusi, lienee kapinasta alkaen mennyt
kokonaan hulinaksi. Hänen nykyiset lauttavehkeensä ovat kelvottomat
eikä uusia pystytä laittamaan. On sen vuoksi niinkuin saisi säväyksen
vanhoista hyvistä ajoista, kun sattuu poikkeamaan tuohon somaan
pirttiin juhannuksen korvissa. Nurkat ja pielet ovat lehditettyinä,
Priiti on yksin jäätyään nukahtanut sängylle; voit puoliavoimesta
ovesta päästä sisälle hänen huomaamattaan. Vanha mustunut seinäkello
mittaa salaperäistä aikaa seinien kuvapaperien, puulinnun ja
leijonapiipun kuunnellessa. Leijonan pysty pää julistaa terhakasti
Priitin appivainaan muistoa, niinkuin tämä pakina kerran jossain
arkistojen kätköissä on julistava Priitin muistoa.



LEIKKUUMUISTOJA.


Se suvellinen ruis on jo aikoja sitten leikattu; se tapahtui melko
vauhdikkaasti, minkä hyvin ymmärsin, kun herraskävelyllä ollessani
satuin istahtamaan pellon pientarelle. Isäntä tuli viereeni, nykäisi
suuren tonkan suulta kannen ja kaatoi sen tonkasta täyteen kuohuvaa
sahtia. Kun olin juonut sitä muutamia pitkiä kulauksia, pikku
hyönteisiä ja heinän helpeitä syrjään puhallellen, alkoi leikkuuväen
sirpinkahina kuulua korvaani erikoisen miellyttävänä, semmoisena
kuin kaupunkilaisrunoilijat väittävät sen ainakin kuulevansa. Vanha
oivallinen kilpahenki näytti hehkuvan neljän sarkajoukkueen kesken.
Siinä oli yksi talon sarka, kaksi oli tavallisia päiväpalkkalaisia,
kenties joukossa joku Manta, joka leikkasi talvellisia puutalkoitaan
vastaan, ja Miina, joka teki perunakylvöpäiväänsä, mutta neljäs oli
Niemisen sarka. Nieminen on kyllä jo itsenäinen, mutta sillä on viisi
päivää jotain surkastunutta taksvärkin muistoa jostakin lisälaitumesta,
jota se ei ole saanut lunastaa. Ja se on sitten kiusalla hankkinut
kaiken maailman parhaat leikkaajat: oma tytär ja poika, Iita ja
Vihtori, ja lisäksi Poutalan Ansu ja Selkeen Iivari. Nieminen itse
kyästelee, imeskellen piikin aikaa, että »tuppaavat vanhan miehen
vallan nääntämään». Niemisen joukko on juuri pääsemäisillään kaksi
sarkaa toisista edelle, he lähestyvät isäntää ja minua. Komea
Iita neito, kaksikymmenvuotias, kookas ja päivettynyt »aukaisee
rintaa», leikkaa pitkälti edellä saran yläsyrjää ja kun pääsee saran
päähän, leikkaa vielä päänkin auki saran koko leveydeltä, niinkuin
esileikkaajalle kuuluu. Ehtii vielä istahtaa pientarelle, erikseen,
vaiteliaana, niinkuin anastaisi pienen haaveiluhetken kesken kuumaa
työtä. Vasta kun muukin joukkue on ehtinyt perille, saapuu Iitakin
raukeasti astellen sahtitonkalle. Sanotaan sen pitävän yhtä tuon
Iivarin kanssa...

Minusta ei tässä kumminkaan ole enää oikeata leikkuutunnelmaa, muuta
kuin nimeksi. Nuorempana pidin itseäni joltisenakin leikkaajana ja
olen ollut mukana kuusikymmenhenkisessä leikkuuväessä, josta suurin
osa oli verontekijöitä. Siinä riiteli kaksi tunnetta tuon joukon
hengessä. Toinen oli se, että oltiin tekemässä työtä toisen hyväksi —
vain sitä varten, että sitten oli lupa sieltä kotoa leikata oma ruis,
itse kynnetty ja kylvetty. Toinen oli alkuperäinen työn ilo, joka
tuommoisissa oloissa kauniina päivänä tulee pakostakin vallitsevaksi,
pyyhkien pois myöhemmin kehittyneen itsekkään laskelmavaiston. Sehän
oli sittenkin kuin kaikkien omaa tämä työ, johon joka vuosi samat
joukot palasivat. Tuommoisen suuren, hehkuvan ja iloisen leikkuuväen
keskellä oli isäntä, viljan omistaja jokseenkin vähäpätöinen olento.
Ei siinä ollut hänellä mitään sanomista, sillä työtä tehtiin paljon
ja reilusti. Isäntä saattoi miten kuten pelastaa asemansa vain
hankkimalla väelle erikoisia sielun ja ruumiin herkkuja, kahvia nisusen
kanssa, sahtia ja illaksi pelimannin. Ja hän osoittikin niissä hänen
luonteelleen vallan outoa auliutta.

Viimeksi olin vakavammin mukana vuosien 1917 ja 18 leikkuupelloilla.
Kummallakin kerralla oli oma vahva tunnelmansa — Klion katse oli
kohdistunut meihin pahanpäiväisiin korrenkatkojiin ja sotkenut
sisäisen työvireemme ilkeään epäsointuun. Minulla oli sarkatovereina
kolme pahanpäiväistä akkaa ja kumminkin me pidimme päänahat koko
päivän, vaikka joukossa oli lukuisasti tunnettuja leikkaajia. He eivät
suinkaan kadehtineet meidän voittoamme, ja minun täytyy myöntää,
että itsekin sitä pikemmin häpesin: ajatella nyt herrasmiestä kolmen
uloskuluneen ämmän tukimiehenä ja näillä ensimmäisenä tottuneessa
työjoukossa. Silloin oli isännässä poikaa, sillä hänellä oli vanha
ja vankka moraalinen oikeus äänettömään vihaansa. Sirppejä hiottiin
tuntikaupalla ja mököttäen madeltiin sitten elon syrjään. Isäntä ei
sanonut mitään, hän vaan kyästeli keveästi kolmen saran leikkuun —
kahta pidetään tavallisesti sangen tiukkana työnä. Kahvia ja sahtia
kyllä oli, mutta ne eivät tehonneet, niitä maisteltiin kuin halveksien.
Isännän jäykkä vaiteliaisuus esti ilmiriidan puhkeamasta. Illalla oli
muutama kapanala jälellä, kun pulskin leikkaaja akkoineen seisahti
ja muut heidän perässään; isäntä vaan äkäisenä kyästeli. »Kello
on kuus», sanoivat seisojat. Maailman luonnollisin ja ikivanhain
työtraditsioonien mukainen asia olisi ollut, että tuo pätkä olisi
leikattu ja saatu kamppiaiset, ajettu jänis naapurin rukiiseen j.n.e.
Koko tuo aikuisien lapseksi tuleminen, joka on raatajan elämän parhaita
mehuja. Mutta tässä ei lapsetettu. »Ei tämä ole mitään huvia sille,
jonka on sitä vielä huomennakin tehtävä.» Minä kolmine akkoineni aioin
urheasti taistella ajan tuulahduksia vastaan ja mennä katkaisemaan tuon
naurettavan jäännöksen. Mutta silloin ärjäisi isäntä: »Sinne ei mennä,
kun minä sen sanon. Niemelällä on vielä päiviä jälellä, saatte tulla
huomenna leikkaamaan sen. Siinä on päivän tinki.»

Mitä kauneimpana elopäivän iltana me astelimme kukin tahollemme
tajunnassa ankea aavistus siitä kuumemmasta elonleikkuusta, joka
suoritettiin seuraavana talvena.

Niinpä niin leikkailtiin sitten taas rukiistakin eloa samoilla
pelloilla seuraavana elonaikana. Edellisvuoden oppositsioonin johtaja
makasi mullan alla kuulanreikä silmien välissä ja hänen leskensä istui
Hämeenlinnassa, josta lähetteli isännälle nöyriä avunpyyntöjä. Joukossa
oli nyt muutamia pikkupäiväläisiä, pari pakkotyöläistä ja nuo kolme
akkaa, joihin historian kulku ei näyttänyt koskevan. He pitivät senkin
vietävän rivoa suuta koko päivän ilmituoden sisä- ja ulkopoliittiset
katsomuksensa ovelan filosofisessa muodossa, jonka perusteella heitä
oli mahdoton laskea minkään väriseen kaartiin. He parhaiten tulkitsivat
pellolla vallinneen mielialani. Mitään pingoittunutta vihan vivahdusta
ei ollut, oltiin niinkuin puoli joutilaita konkurssintehneitä, jotka
eivät tiedä miten päivänsä elelisivät. Ei ollut kilvan henkeä, ei
liioin teknokraatin eikä sapotaasinkaan. Tehdä naljattiin ja työ sujui
erinomaisen kohtalaisesti.

Tällä tämänsuvisella ruispellolla näytti vanha Nieminen hiukan
yrittelevän entistä leikkuuhenkeä. Vauhti kyllä saatiin, mutta jotakin
oli poissa. Niemisen komea Iita oli tunnelman päätekijä — peruste
siis aivan toinen kuin työnilo. Ja jos silläkin vielä on tuossa varma
sulhanen, niin siihenhän se menee koko komeus. Ensimmäisen lapsensa
mukana se jo saa myös ensimmäiset ryppynsä, menettää vartalonsa
joustavuuden ja hiustensa kiillon, kuten muutkin raatajain vaimot.

Illan kamppiaistansseissa se kyllä vielä keikkui ylväänä ja
itsetietoisena, vastaili herttaisen teennäisesti, kun häntä
tanssittaessani puhuttelin. Oli siellä muuan nuorempikin ylioppilas,
jolla näytti olevan tuliset aikeet Iitan suhteen. Siis sievä
ylioppilasnovelli, jommoisia itse kirjoittelin 10-luvulla, jolloin ei
minullakaan elotansseissa ollut muuta huollettavaa kuin kukkani ja
kravattini. Nyt holhoilin siellä lapsiani, jotka kieppuivat mukana
etenkin piiriä tanssittaessa.



KÄRÄJÄT.


Olin tässä viikolla käräjillä useanakin päivänä. Käräjätalo on lähellä
ja tuomarit tuttuja, tulee mentyä sinne joka kerta. Olen myös paljon
käytetty testamentintekijä ja saan senvuoksi usein emäntineni käydä
vannomassa, että asianomaiset aviopuolisot todellakin ovat olleet
täydellä järjellään piirtäessään puumerkkinsä jälkisäädöksensä alle
ja että he ovat sen tehneet omasta vapaasta tahdostaan. Ankaranlainen
asianhaara kylläkin mennä vannomaan niin suhteellisia seikkoja.

Olen myöskin itse täysi tuomari. Olen vannonut hirmuisen valan, pitkän
ja mutkikkaan, »että minä tuomaritoimessani» — en menettele niin ja
niin, vaan »tuomitsen omantuntoni ja _Ruotsin_ lakien mukaan», en
juorua mitään, mitä oikeudessa suljettujen ovien takana tietooni saan,
ynnä paljon muuta. Tämä tapahtui eräillä välikäräjillä, jonne olin
suoraan halkometsästä tepastellut. Lautakunta sattui olemaan kovasti
vajalukuinen, ja kun vihdoin oli koossa välttämätön määrä kansan
oikeudentunnon edustajia ja juttu piti esiin huudettaman, nousi muuan
herastuomari tuomioistuimeltaan ja ilmoitti, että toinen asiallinen
on hänen täysi orpanansa. Nyt oltiin uudessa pulassa. Vähäväkisen
tuomioistuimen katseet kiintyivät nyt minuun. Minulta kysyttiin, olenko
kaksikymmentä yksi vuotta täyttänyt, puhdasmaineinen tämän paikkakunnan
asukas. Kumarrettuani lausui nuori auskultantti juhlallisesti:
»Astukaa vannomaan tuomarivala.» Ja sen tehtyäni: »Ottakaa paikkanne
lautakunnassa.» — Kerran olin myös memorialistina. Puheenjohtajaksi en
ole vielä joutunut.

Jos jutussa koko käsittelyn ajan kuultaa »alta» jokin toinen juttu,
jota ei tahdota päästää esille, on jutun seuraaminen melkein
kuin pientä näytelmää. Tuossa nyt astuu esiin kaksi vankkaa
talollista, joista toinen syyttää toista näpistelystä. Luetaan
poliisitutkintopöytäkirja, »pidetty allamainitussa asiassa», ja siitä
ilmenee, että vastaajan pellolta on löydetty neljä heinäseivästä,
jotka on tunnettu kantajan omiksi. Tällaista tavaraa on kummallakin
asiapuolella itsellään sadottain, eikä sitä paitsi voida näyttää, että
vastaaja olisi niitä kantajan pellolta ottanut. Nahkapäätös, kulut
kuitataan. Mutta juttukamarissa tuomion jälkeen on aika sanasota;
uhataan vahvasti, ettei se tähän pysähdy. Ehkei pysähdykään, mutta
siitä olen varma, että alkuperäisestä pääasiasta ei koskaan tulla
käräjiin, mikähän sitten lieneekään ollut.

Tuossa haetaan lapselle eläkettä. Muuan akka todistaa, että vastaaja
kerran on tullut kantajan kotiin ja »esiintynyt siellä kuin
sulhasmies». Siinä kaikki. Todistajia on kumminkin toistakymmentä,
joista osa merkitään pöytäkirjaan plus minus nolla, mutta suurin
osa todistaa vahvasti eräästä toisesta nuorukaisesta, joka tällä
hetkellä kävelee reippaana jossakin muualla. Jos kantaja olisi
syyttänyt häntä, olisi tuomio pudonnut, että paukahtanut. Vastaajan
asiamies paljastaakin lopuksi ytimen ilmoittaen, että kantajan pitäisi
piakkoin mennä naimisiin tuon kolmannen kanssa, mutta yrittävät he
näin mukavasti saada esikoiselleen eläkkeen tältä syyttömältä. Tuntuu
vastenmieliseltä kuuntelijastakin, kun huomaa myötätuntonsa kääntyvän
pois onnettoman äidin puolelta. Niin käy minun aina silloin, kun
todistajain joukosta ilmoittautuu toisia »sulhasia».

Sitten tulivat ne Petuksen perän suuret ristijäiset, joissa Alarikki
Aitamurto oli sanonut Urpaanus Urolan akkaa trulliksi. Käsittelyn
aikana panin merkille Suomen kansan verrattoman uudenaikaisuuden,
kun ei todistajista kukaan ollut tietävinään, mikä trulli on. Ei
edes talon vaari siitä tiennyt, ei ollut kuulemma koskaan nähnyt.
Lautakunta hymyili mielevästi: eihän siitä ole kuin pari vuotta, kun
tässä pitäjässä vielä paastonaikaisena yönä käytiin jonkun talon
navetassa lampaitten päitä keritsemässä. Asiasta tuli kumminkin selko
ja Alarikki sai sakkonsa ja kulunsa ja tämän kaksiosaisen rikosdraaman
toinen näytös pääsi alkamaan. Sillä nyt huusi konstaapeli korkealla
äänellä esiin seuraavan jutun: Aitamurto vastaan Urola, jolloin
asiallisina tulivat saapuville äskeinen kantaja nyt vastaajana ja
vastaaja kantajana ja Kihlakunnanoikeus katsoi selville käyneen, että
tämä nykyinen vastaaja oli usein mainituissa ristiäisissä nimittänyt
tuota toista vastaaja-kantajaa kuolasuuksi ynnä vielä joksikin muuksi,
jonka hänen asiamiehensä kuiskaten saneli pöytäkirjaan, arvatenkin
senkin vuoksi, että käräjiä seuraamassa oli myös muuan nuori ja hehkeä
naisauskultantti; ja harkitsi K.O. oikeaksi julistaa saman tuomion kuin
äsken, vain asiallisten nimiä vaihtaen. Ne olivat ne ristiäiset.

Näiden roskajuttujen jälkeen tuli esille asia, jossa minun iäkäs
virkaveljeni esiintyi arvonsa mukaisella eleganssilla. Sama isäntä,
joka ahdisti naapuriaan niistä heinäseipäistä, oli toimittanut
runoilijalle yhden hehdon ruisjauhoja, jotka tämä oli unohtanut maksaa
(sellaiset unohtamiset eivät valitettavasti liene harvinaisia laulajain
säädyssä). Runoilija tuli esiin paljaspäisenä ja silmissä vihainen ja
ovela koirankuri, myönsi nimensä ja ilmoitti urhoollisesti ammattinsa
ja onnistui hänen pitkässä ja sujuvassa, paikoitellen runomuotoisessa
puolustuspuheessaan aukoa näköaloja vähän joka suuntaan. Tuli siinä
mainittua, että hän oli poliisille myöntänyt jauhot tilanneensa, johon
runoilija vastasi, että se on sillä tavalla, että jos saan sanoa,
että kun osansa ovat ottaneet tuomari ja papit, niin tahdon vielä
kirkastella kantoherran napit, että kun —

— Tukkikaa nyt se runosuoni, tai tässä tulee toinen peli, huudahti
tuomari. Kahvitunnilla sitten kuuntelemme runoutta.

Runoilija sai maksaa rukiit ja käräjäkulut, minkä kuultuaan hän lausui:
»Se on oikein, minä halusinkin vaan, että asiaa täällä suuremmalla
joukolla vähän katseltiin.» Minkä jälkeen hän maksoi käteisellä kaikki
ja oikeus nousi kahville unohtamatta kutsua vieraikseen meitä molempia
runoilijoita ja saaden vastalahjaksi kuulla muutamia metrejä vanhemman
virkaveljen lyriikkaa.




PIIAT JA RENGIT.


Muuan vanha ja kuihtumassa oleva maalaiselämän muoto tuulahti tänään
vastaani kaikessa lämmössään ja tärkeydessään. Oikea aika sen
muistelemiseen olisi kylläkin vasta kuukauden päästä, runtuviikolla,
mutta kun se ei kumminkaan enää pääse silloinkaan oikeaan loistoonsa,
niin on yhtä sopivaa puuttua sen oireisiin, jotka muodostavat asian
jännityspuolen. Tai ovat muodostaneet — nykyään niillä on enää vain
kehitysopillinen mielenkiinto. Inhimillinen elämä on elimistön
kaltainen, jonka mitään osaa ei voida yhtäkkiä hävittää. Siitä jää
pitemmäksi aikaa jonkinlainen surkastuma eli nidimentti.

Niinpä nytkin nämä ämmät, joiden ynnä heidän kahvipannunsa pariin äsken
jouduin, olivat täydessä hohteessaan tästä paikallissosiaalisesta
kysymyksestä. Vanha pestausaika alkaa olla kiivaimmillaan. Mihin
muuttaa Fanni? Onko Iita kotona, vai meneekö Keskiselle? Iivari on
lähettänyt Alasen pestin takaisin. Sitä ja sitä on kysytty sinne ja
sinne. Vanhatkin piikain välittäjät, jotka eivät enää pääse kunnolla
liikkumaan, elpyvät ainakin tarkasti seuraamaan tuota puolisalaista
hommaa, joka ennen tuotti heille monet uutiskakot ja lihakäpälät.
Vaikka nykyajan palvelijat useimmiten ovatkin tulona ja menona,
kuukausikauppoineen, eivätkä tällä koneellistumisen aikakaudella
yritäkään ylläpitää säätynsä vanhaa mahtavuutta, tuntuu se kumminkin
vielä ilmassa tässä syys- ja marraskuitten vaiheessa. Isännät ja
emännät tulevat jonkun verran levottomiksi ja piikatytöt samassa
suhteessa itsetietoisiksi, sillä monet kuukausipalkkalaisetkin
noudattavat jonkinlaista vuosijärjestystä.

Kehityksen kiihtynyttä tempoa kuvaa hyvin se seikka, että minun
ikäiseni mies jo vallan hyvin voi esiintyä entisten maalaisolojen
muistelijana. Noin kolmekymmentä vuotia sitten olivat asiat riittävästi
toisin kuin nyt. Elämällä oli eri puolensa ja suuntansa, mutta
ne kävivät suorissa ja selvissä linjoissa. Meidän pitäjässä oli
kolmenlaisia ihmisiä: oli herroja, talonpoikia ja trasuelikansaa (trasu
= ryysy). Herrat edustivat hengellistä valtaa (provasti) ja maallista
valta (vallesmanni) — lisäksi joukko nappiherroja. Talonpojat ja
trasuelikansa muodostivat yhdessä yhteisen kansan, sen materiaalin,
jossa herrat enemmän tai vähemmän rehellisesti opereerasivat.
Trasuelikansan valiojoukkoa olivat oivallisesti rengit ja piiat, joita
tuotti vankka ja vakiintunut torpparikunta. Huligaani, hummeri, humu,
sälli j.n.e. olivat tuiki tuntemattomia nimityksiä.

Meidän vanha palkollissäätymme, jonka oikeudet ja etenkin
velvollisuudet 1865 vuoden palkollissääntö tarkemmin määritteli,
ehti parhaana aikanaan luoda varmat perintätapansa. Lain mukaanhan
palkolliset olivat jokseenkin täydellisiä orjia (isännällä oli valta
antaa ruumiillisia kuritusta piialle 14:n ja rengille 18:n vuoden
ikään asti) ja niinpä kävi tarpeelliseksi löytää sellainen ote, joka
suojeli luontaista itsetietoisuutta pahemmilta kolhuilta. Vankka renki,
joka »teki työnsä ja puri suitsensa», osasi olla herrana talossa,
jos juopotteleva isäntä yöllä kotiin tullessaan alkoi märistä ja
kiusata hyväluontoista emäntää. Jos palveluspaikka oli onneton, ruoka
ja kohtelu huonoa, niin oli ohjeena lause: »mies on vuoden vaikka
aitavitsana». Keskenvuotinen lähtö oli harvinaista, monivuotinen
palvelus tavallista. Oivallinen kuvaus tuollaisesta klassillisesta
palkollissuhteesta on Kyösti Vilkunan novelli »Rovasti ja renki». Sen
tapaukset on toistettu monta kertaa ja rovastin osaa ovat näytelleet
lukemattomat rehdit isäntämiehet.

Mutta kun palkollinen kerran muutti, oli siinä paljon tunnelmallista
juhlallisuutta. Asiaan kuului, että uusi palveluspaikka pidettiin
salassa niin pitkälle kuin mahdollista. Kauppaa välittävillä akoilla
oli omastakin puolestaan täysi syy salaperäisyyteen: heidän ei
kannattanut rikkoa välejään sen isäntäväen kanssa, jonka palvelijan he
viettelivät muuttamaan. Ollakseen varma asiastaan, vaati uusi isäntä
pestin antaessaan muuttokirjan vanhasta paikasta, ja sen pyytäminen
teki välit hiukan juhlallisiksi. Jos salaperäisyyden verho tällöin
kesti läpäisemättä muuttopäivän iltaan asti, jolloin uuden paikan
isäntä ajoi pihaan parhailla kirkkorattaillaan, joille nopeasti
sälytettiin lähtijän kirstu tai kaappi, niin silloin oli palkollisen
korkein hetki. Uteleville lapsille hän mielenlaatunsa mukaan vastaili
joko tylysti viisastellen tai hentomielisesti vetistellen: yhdenkin
vuoden elämä perheen kiinteässä yhteydessä, sen töissä, huolissa ja
iloissa, pyhänä ja arkena, luo jo siteitä, joiden katkominen aiheuttaa
jonkinlaisen sielullisen vastavaikutuksen. Karjapiika tuntee ainakin
lehmät, niiden nimet ja tavat, renki samoin hevoset, ja kun uudessa
paikassa vuoden mittaan tulee puhe eläimistä, vetoaa hän mielellään
noihin edellisvuosien tuttavuuksiin, joiden erinomaisuuksia hän
huomaamattaan suurentelee.

Vanha runtuviikko tuntui aikoinaan kautta maaseudun, varsinkin sen
pieneläjäpuolella. Muistan hyvästi nuo päivät lapsuuteni kotimökistä,
kuinka me töllikulman tenavatkin koetimme eläytyä samaan tunnelmaan.
Meitä auttoivat siihen juhlavaatteissaan kuljeskelevat palkolliset,
joilla oli vahvasti rahaa ja vehnästä. Kun sellainen vieras poikkesi
mökkiin, pani hän äidin keittämään kahvia ja siihen kestiin hän
auliisti kutsui myös laukkuhousuisen pikkupojan, joka puolestaan tuossa
uljaassa rengissä näki oman tulevaisuutensa, lapsellisen romantiikan
värittämänä.

Palvelijasuhde on sen jälkeen höltynyt ja laimentunut sekä maalla että
varsinkin — aikakauslehtien novellistiikasta päättäen — kaupungeissa.
Maalla alkoi rappeutunut talolliskulttuuri ensin suosia maantieltä
poikkeilevia nälkiintyneitä jätkiä, joita sai melkein mahakaupalla
pitää siksi kunnes ruokaantuivat ja taas lähtivät. Hyvät rengit
katosivat maailmasta. Maaseudullakin alkoi kehittyä sällisääty, joka
sitten vuonna tuhat yhdeksänsataa kahdeksantoista poikkesi taloihin
muillekin asioille kuin työn hakuun.




JOULU.


Taas — taaskin lausutaan lukemattomia kertoja ja mitä erilaisimpien
seikkojen yhteydessä tuo soma pikku sana, joka lapsissa herättää
riemua, keski-ikäisissä salattua vakavuutta ja vanhoissa leppeätä
resignatsionia.

Joulu — joulu on lähellä, tuo salaperäinen, jossa kuten kaikissa
inhimillisissä juhlahetkissä, sen toivominen ja sen muisteleminen
ovat olennaisempia kuin itse sen nykyhetkinen esilläolo. Juhla
on aatosta korkein — se sana tarkoittanee etupäässä joulujuhlaa.
Jouluaaton iltahämyn laskiessa, touhukkaimman aren ja korkeimman
juhlan rajamailla, siinä joulun henki sanoo ihmisen hengelle parhaat
sanottavansa. Hetkistä myöhemmin eletään jo joulun pyhiä, hyvin
syöneinä, lämpöisissä huoneissa ja yrittäen peleillä ja leikeillä tehdä
juhlan kirpoamista luontevammaksi. Samoin sisäisin oirein vaelletaan
aikaiseen joulukirkkoon, johon matkaan liittyy iloisia, joskus
vaarallisiakin traditsioneja.

Olen hiukan päässyt näkemään erilaisia jouluja, ja käsitykseni on,
että joulu oikeastaan on mökkien juhla — mikä kyllä osaksi voi johtua
siitä, että olen parhaat jouluni viettänyt mökissä. Herrasväen
joululla on hyvin onnistuakseen melkoisia vaikeuksia voitettavana. Jos
mökin mies, vaimo tai lapsi joskus sattumalta pääsee oikein leveästi
näkemään herrasväen huoneet ja heidän ruokapöytänsä, niin tulee hän
helposti tulkinneeksi näkemänsä sanomalla, että niin siellä oli kuin
jouluna. Huoneet ovat aina siistit ja kiiltävät ja päivälliseen kuuluu
kaksi lämmintä ruokalajia, jotka nautitaan eri asein. Eihän siihen
saa joulua muualle kuin joulukuuseen ja lahjakoriin, jonka senkin
sisältö »tilauslistojen» nojalla usein on ennakolta tuttu. Jouluvirren
veisaaminenkin lienee meikäläisissä valistuneissa herrasväissä
harvinainen; korkeintaan voi sattua, että mamma laulaa jonkun kauniin
laulun itse pianolla säestäen.

Kuinka paljon tehokkaampia ovatkaan joulutunnelman tekijät mökissä,
jossa asuu ukko ja akka ja kuusivuotias kunnanhoidokki, Mari-vainaan
tyttö, josta he saavat sata markkaa kuussa. Pirtin laattia on
pesty, seinistä on viety kaikki arkiset ryysyt ja runsut pois,
lamppu kiilloitettu ja täytetty öljyllä, pahnat tuotu levitetty
keskilaattialle. Vaikkei pärettä enää käytetä muuksi kuin sytykkeeksi,
on Mikolla kumminkin tapana 'joulun edellä tehdä niitä koko talvea
varten ja asetella ne pirtin orsille kauniisiin ristikkoihin nokisen
katon peitoksi. Himmeli on pöydän päällä ja pesän suusta lehahtaa
likokalan tuoksu saunasta palaajia vastaan. Maija, Marin tyttö, saa
yllensä sen esiliinan, jonka koulun rouva hänelle lahjoitti, ja niin
on joulu astunut Mikon majaan ja täyttänyt sen hengellänsä. Syödään,
Mikko ja Miina niiltä kahdelta ruskettuneelta posliinilautaselta,
jotka asumuksessa ovat ja joita vain jouluna käytetään, pikku Maija
kahvitassilla. Kun saunassa vastoin tavallisuutta nyt on käyty ennen
ateriaa, on heidän kasvoillaan verevä juhlakiilto ja hiljaisessa
puhelussa ovat sanat suopeita. Niitä osoitetaan Maijallekin, joka
siinä unohtaa kaikki vuoden mittaan saamansa tukistukset ja muut
kolhut ja luulee nyt olevansa vallan varma siitä, ettei hänen
tammikuussa tarvitse muuttaa toiseen paikkaan, vaan että Mikko hänet
edelleenkin pitää. Varmaankin kunnan miehet lisäävät kuukausirahaan sen
viisikolmatta markkaa, minkä Mikko sanoo vaativansa.

Aterian jälkeen Maija saa lukea kertomuksen siitä joululehdestä,
joka hänellekin kansakoulun kuusijuhlassa annettiin, kun opettajalle
oli tullut yksi kappale yli tilauksen. Kello tulee kahdeksan, käy jo
yhdeksättä, mutta makuulle ei kiirehditä. Maija ehtii lukea lehdestänsä
vielä runonkin, kunnes Mikko alkaa itsekseen veisailla, jolloin
lasta rupeaa nukuttamaan. Hän oikenee pahnoille puolipukeissaan ja
huomaa juuri unen tullessa muistavansa äitivainaataan, jolla ei ollut
oikeata kotia. Mikko ja Miina ovat tavattoman paljon suurempia ja
voimallisempia kuin äiti-vainaa...

Aamulla herää Maijakin ylen aikaisin Mikon ja Miinan jutteluun.
Silmät aukenevat ja katse kohdistuu lamppuun, jossa öljyn pinta on
yön tietämiin kovasti laskenut. Ulkoa tieltä kuuluu kellojen kilinää.
Maija kavahtaa istualleen, jolloin Mikko ja Miina vasta huomaavat hänen
heräämisensä ja sanovat: — Kattos vauvaa — mikä sinunkin jo hereille
tyrkkäsi.

Joulukirkkoon ei mennä — sinne jäätymään ja ihmisten hevosten
jalkoihin. Ikäänkuin tämän perusteluiksi juttelee Mikko pesää
virittäessään taas saman jutun kuin viime jouluaamunakin; muutamasta
ovelasta akasta, joka jo pari kolme kertaa on laittautunut niin, että
joulukirkosta palaajat hullumaisissa kilpa-ajoissaan ovat ajaneet
hänet kumoon ja sitten perinyt ajajilta nätit hyvitykset. Mahtoiko
viis’kymmentä markkaa piisata Ojanperälläkään toissa jouluna.

Niin siinä sitten laimea joulupäivän aamu valkenee. Maijaa alkaa
uudestaan unettaa ja kun hän toistamiseen herää, on suuri päivä ja
lamppu sammutettu. Siinä jo palataan kirkosta. Maija vetää tallukkaat
jalkaansa ja livahtaa pihalle töllistelemään talvista aamupäivää.
Sitten pirttiin syömään — sitä on nyt syömistä vaikka miten paljon,
ja vasta Tapanina saattaa hän pikku rikkomuksestaan kuulla uhkauksen,
ettei enää saa toista joulua täällä olla. Silloin puhellaan kylään
tulleelle naapurille, että tuskin ne sitä viittäkolmatta markkaa
lisäävätkään eikä tuommoista hounapirjoa viitsi muutenkaan pitää.

Lapsi osaa siihen hymyillä ja nauttien kauniista esiliinastaan aprikoi
mielessään, että hän ainakin sen saa viedä mukanaan uuteen paikkaan.
Pyhien, pikkupyhien, uudenvuoden, loppiaisen ja Nuutin kautta joulu
soluu pois, mutia voimakkaasti koettu joulutunnelma jää pysyvänä
jälkenä köyhän lapsen mieleen.



LUKUSIJAT.


Kun on mennyt loppiainen, sen jälkeinen Nuuti ja vielä Nuutin nuppi,
jolloin sahtitynnyrien viimeisetkin hiivat ja kanahkat nuristellaan —
silloin alkavat härkäviikot ja läpileivät. Elämä saa tuon tukevan ja
hiukan samean sydäntalvisen sävyn, jota luonnehtivat parkkumivaatteet,
tallukkaat, lannan ja puitten ajot. Saattaa mennä viikkoja niin, ettei
talossa tapahdu mitään mainittavaa. Mökkiläisillä on puuhuolensa,
muutamilla hiukan elatushuoliakin, sillä sivukulmilla tyrehtyy
noina hiljaisina viikkoina myös päiväläisten kysyntä, ellei satu
paikkakunnalle isompaa tukinhakkuuta. Pikkutalollinen ei tällöin juuri
tarvitse muuta kuin alaikäisen »pehtoorin» omaksi avukseen. No, ainahan
sentään kelpaa äijän kakkuli hakotukin viereen näreitä naputtelemaan.
Se työ ei runno miehen luita eikä rasita isännän kukkaroa.

Noina viikkoina loppiaisesta Maarianpäivään on kyläläisillä oikeastaan
vain yksi kunnollinen juhla, sen nimi on tällä kulmakunnalla lukusijat
eli tukkajuhlat. Viimemainittu nimitys avaa näköaloja vuosisatojen
kulttuurihistoriaan ja kelpaisi alkujohteeksi kahdellekin mainiolle
kynämiehelle: Gunnar Suolahdelle ja Sakari Pälsille. Tiesi vaikka
olisivat käyttäneetkin. Joka tapauksessa ovat lukusijat mitä
tyypillisintä »vanhaa ja katoavaa», ainakin minun näköpiirissäni. Olin
tässä pari vuotta sitten kutsuttuna päivällisvieraana naapurilahkon
lukusijoilla. Varsinainen kuulustelu oli jo päättynyt kun tulin
pirttiin: oltiin »kysymyksissä». Rovasti käveli hiljalleen edestakaisin
avoimella keskilaattialla kehitellen jotain luterilaisen uskonopin
alaa ja silloin tällöin esittäen jonkin kysymyksen, johon luontevasti
sopi vastata pitkän katkismuksen sanoilla. Panin merkille, että kaikki
vastaukset tulivat kolmelta neljältä naisihmiseltä. Kunnollista
miehistä vastaajaa ei pirtissä olisi ollutkaan — minä sivistyneenä
herrana pidin tietysti suuni kiinni. Enkä missään tapauksessa olisi
kyennytkään siihen, mihin nuo viisaspäiset tytön pallukat. Siitä on
nyt kaksikymmentä neljä aastaikaa, kun viimeksi olin näistä asioista
piukalla paikalla.

Kaikki kävi ikivanhassa järjestyksessä, vaikka lukusijaväki oli
huvennut kouralliseen vaimoja ja lapsia. Ei aivan ainoata talon eikä
töllin isäntää ollut saapuvilla; ei edes siitä talosta, jonka olisi
ollut vuoro ottaa lukusijat ja kiertokoulu seuraavana vuotena. Omin
päinsä ja naisten kainosti säestäessä rovasti hoiti yksin koko tuon
jälkikeskustelun, joka ennen maailmassa saattoi sukeutua hyvinkin
vilkkaaksi, jopa kiivaaksi. Papit ovat koettaneet seurakuntalaisille
vihjailla, ettei heitä lukusijoilla pahoin kohdeltaisi, mutta poissa
pysyvät äijät. Mikä sitten lienee syynä, sillä kun rovasti teki tuon
polvesta polveen kuullun lukusijakysymyksen: onko kristillisen elämän
kannalta mitään muistuttamista tässä lukulahkossa? niin ei siihenkään
mitään vastausta kuulunut. Pidettyään lyhyen päättäjäispuheen ja
lukkarin veisattua lähtivät kirkonmiehet kahville salin puolelle,
jonne muitakin kutsuttuja vieraita vähitellen alkoi saapua. Akat
lapsineen hiiviskelivät kotiin päin: mitään yleistä lukuväen
trahteerausta ei ollut. Minä oleskelin vielä tyhjässä pirtissä, jonka
tunnelman pyydystäminen on minulla intohimona. Kunnes renkipojat parin
naapurikaverinsa kanssa tulivat ja ottivat puheillaan, paperosseillaan
ja ruumiinliikunnoillaan takaisin ne pirttioikeutensa, jotka tuon
vanhan maalaisjuhlan varjo oli heiltä hetkeksi riistänyt.

Toista olivat toki ennen lukusijatkin. Kun ne tulivat taloon yhtä
monen vuoden päästä kuin kylässä oli savuja, kannatti ne pitää
kunniallisesti; ylhäiset ja alhaiset syötettiin ja juotettiin yllin
kyllin. Talo humisi silloin täynnä väkeä ja Utterin pastori oli silmät
killellään väkevästä viinasta ja sahdista, kun hän luetti kahta
Ruotsin vallan aikuisia vaaria, joiden iästä ei kukaan tiennyt, mutta
arveltiin, että he selkäpuolelta olivat sadan vanhoja ja kummaltakin
kyljellä vähintäin kuudenkymmenen. Toinen oli talon eläkevaari, toinen
ruotivaari. Kuulustelussa ei vanhuksilta mitään heltinyt, ei sisältä
eikä ulkoa. Vihdoin sanoi Utteri:

— Preistataast Herran rukoust. Lue sää talon kantataar ensist.

Pienet silmät räpyttivät kiihkeästi kahden puolen kopiintinutta
nenänsankaa, mutta ääntä ei kuulunut.

— No koit sää ruotivaivane ny onneas, kehoitti Utteri toista vaaria.

Ruotivaari teki jättiläisponnistuksia ja ilmoille tulikin hiljaista
mutinaa: »Herran rukous on aivan tarpeellinen... Herran rukous on aivan
tarpeellinen...»

— Tiätä toi toinen eres, ett se on tarpellinen, mut sää et tiär jos stä
tarvitaankan, sanoi Utteri ja lähetti äijät nurkkaan.

Suomen kansan on auttavasta lukutaidostaan kiittäminen kaiketi
yksinomaan luterilaista kirkkoaan. Laajoille piireille on aikojen
kuluessa hyvä lukutaito merkinnyt samaa kuin hyvä kristillisyys: hyvä
lukutaito edellytti näet ahkeraa lukemista, toisin sanoen Jumalan
sanan viljelemistä. Minusta sopisi niiden, jotka nyt menevät pappilaan
ilmoittamaan kirkosta eroamistaan, omasta ja monien esi-isäpolviensa
puolesta lausua kirkolle kiitos tuosta taidosta, jota vailla he tuskin
olisivat tätäkään askeltaan ottaneet. Kirkkoherroilla voisi omasta
puolestaan kenties myös olla yhtä ja toista sekä kiitettävää että
anteeksi pyydettävää tuossa tilaisuudessa. Pienet molemminpuoliset
kohteliaisuudet eivät mielestäni olisi liikaa silloin, kun seitsemän-,
kahdeksansataa vuotia kestäneet suhteet katkaistaan. Kummallakaan
asiapuolella ei liene perusteltua syytä mihinkään kopeiluun. Viat ja
ansiot voidaan nähdäkseni vallan hyvin molemminpuolisesti kuitata.



VÄRSY SAUNAN YLISTYSVIRTEEN.


Onpa kerrankin taas oikein semmoinen talvinen sunnuntaipäivä,
jommoisten luulin jo maailmasta loppuneen oman lapsuuteni mukana.
Mielen täyttää jo aamusta alkaen tuo ihana epähistoriallinen tunne,
ettei aika pidä kiirettä. Kuinka kauan lie jo kestänyt talvea ja edessä
on toinen mokoma. Talvi on hyvä ja mukava semmoisena kuin on: pirttinsä
akkunapielestä katseleva maalaisäijä tuntee tällaisena pitkänjoutilaana
pyhäpäivänä uppoavansa turvalliseen ajattomuuteen, jossa ilma, maa ja
taivas ovat yksinkertaisesti hänen tovereitaan eivätkä aseta mitään
turhanpäiväisiä kysymyksiä. Hänellä on ruokaa itselleen ja eläimilleen,
lapset ja muu talon väki ovat terveinä. Muori korkeintaan on hiukan
huonovointinen, mutta sekin on pikemmin luontevaa kuin erikoista.

Ulkona vallitsee hiljainen leuto lumisade, joka oivallisesti tehostaa
sunnuntain tunnelmaa. Nuorimmat lapset nukahtavat päiväuneen isojen
sängyille ja vanhin hakee omasta alotteestaan aapisensa. Kun aurinko
ei ollenkaan näyttäydy, on koko päivä olevinaan yhtä aamua, vaikka
kirkonaika jo on ohi.

Otan kalossit sukkieni päälle, naapukan päähäni ja lähden takkisillani
pihalle tölläilemään. Samanlainen on talvinen sunnuntai täältä kuin
lasin läpikin. Yritän kuulla lumihiutaleen putoamista hihalleni.
Mutta minä vain näen sen hienon hataran kiderakenteen, kun se siinä
luhistuu ja lopulta sulaa. Siinä kehittyy sama miete kuin suvellisella
pientarella: niitä putoo näkyvissäni lukemattomia, mutta tämän yhden
minä havaitsen. On kuin olisi tapahtumassa samanlainen äänetön käyminen
pääluuni sisäpuolella kuin sen ulkopuolella.

Sauna saa huomioni vuoron. Muistan, että se eilen ehtoolla oli
tavallista kuumempi ja on varmaan vielä nytkin varsin lämmin.
Seisoskelen edelleen, kunnes — meidän isännän nähdään menevän
saunallensa päin. Salaperäisiä ja arvaamattomia ovat isäntien retket.

Oikeastaan on tuo harvojen huomaama ja aivan erikoinen nautinnon laji —
saunan jälkilämmin — nautittava yöllä pyhää vastaan, muutamia tunteja
varsinaisen vihdonnan jälkeen. Koko talo on jo mennyt makuulle, kaikki
nuo terveet ja huolettomat ihmiset, jotka elävät isännän huoltavan
valtikan alla. Isäntä itse ei jostain syystä ole saanut unta; se on
olevinaan jotain särkyä, mitä lie mojotusta rintaluissa, mutta hän
aavistaa kumminkin itse, etteivät siihen auta kaappirohdot. Hän tarkkaa
vielä varmemmaksi, että kaikki nukkuvat, ettei ole mihinkään jäänyt
tulen vaaraa, korjaa hiukan lasten peitteitä ja liukuu sitten äänen
kuulumatta kyökin ovesta ulos pakkasöiseen kuutamoon.

Nyt on lääkintä alullaan. Hän, neljänkymmenen vuotias isäntämies ja
kunnanvaltuuston jäsen, on yksin kartanollaan kuutamohaaveilulla,
toteaa paikkakunnan yleisen nukkumisen ja elää väkevästi sellaisia
kuutamotilanteita, joita on joskus kokenut tai lukenut. Juuri
tämmöisenä yönähän se Matti oli menossa perunanvarkaisiin, kun näki
vieressään Heikkilän emäntävainaan haamun liukuvan hangella rautanaula
hiussykerössä. Hänestä tuntuu siltä kuin tuon kertomuksen tekijä
seisoisi hänen vieressään valtavan voimakkaana, kerran eläneenä
miehenhahmona ja tahtoisi sanoa jotain. Haaveilija katsahtaa taakseen
suureen rakennukseen, jonka varjossa hän vielä seisoo, ja tekee
hiljaisen nopean tilin siellä nukkuville läheisilleen. — Hyvin ovat
asiat, ei ole mitään pysyväistä pahaa...

Sitten hän kävelee saunalleen. Ääniä välttäen hän hiipii sisälle
ja kohtaa ikkuna-aukon venähtäneen kuutamokuvion pesän edessä ja
kiukaan otsikossa. Koko huonekin on melko valoisa. Hän tarkastelee
itsekseen seinähirsiä ja varauksia, muistaa niitä kirvesmiehiä, jotka
tämän kokkasivat ja olivat tyytyväisiä, kun isäntä hyvin palkitsi
heidän huonon urakkansa. Sitten hän kiipee parvelle ja oikaisee sinne
hehkeään, vielä hiukan hiostavaan lämpöön.

Arvokas isäntämies on aivan yksinään, ei ainoatakaan »tärkeätä» asiaa
ole hänen lähettyvillään. Elämä ja kuolema, koti ja maailma ovat
täsmälleen yhden arvoisia siinä puolivaloisalla saunan lavolla. Hän
ummistaa silmänsä ja on nukkuvinaan...

Nyt on vain tavallinen talvinen sunnuntaipäivä, kun minä pujahdin
saunani parveen. Mutta tässäkin valossa vielä lämpimät saunanseinät
sulkevat ulkopuolelleen kaiken, mikä on pyrkinyt tärkeydellään
häiritsemään. Nuo seinien ja soppien pienoiskohdat ovat leppoisampia
nyt kuin yöllä, mutta omaa harrasta ja harmoonista kieltään ne
haastavat nytkin. Ja lasin takana on hiljainen kevättalvinen lumisade.
Pianhan jo on kynttilänpäivä.

Lapset ovat saaneet vihiä olostani ja tulla kolistelevat tänne. Posket
punoittaen ja ulkoilmalta tuoksuen he palttoineen kiipeevät lavolle,
missä eilen ehtoolla elämöivät löylyssä. On somaa nähdä kuinka tunnelma
tarttuu heihinkin. He riisuvat päällysvaatteensa parvensyrjälle ja
istuvat sitten minun molemmin puolin hiljaa kuin kirkossa.

Kunnes luonnollinen, aina elävä toiminnan tarve saa voiton.
Pian huomataan ne välineet, jotka tässä olossa ovat saatavissa.
Saippuapalloja ei ole puhallettu sitten kuin viime suvena, mutta nytpä
keksitään ikkunalta saippuaa, saavin laidalta löylykippo ja saavista
tilkka haaleata vettä. Olkia on parvella. Ja pian läikehtivät ylhäällä
lavolla tiukkojen katseitten ja pullistuvien poskien hallitsemina
kaikkeuden värikkäät vertauskuvat.

Isän ja lasten hetket kuluvat. Kunnes palvelustyttö meidät löytää
ja ilmoittaa äänekkäästi, että pihaan on ajanut vieraita kaksi
hevoskuormaa...



PÄÄSIÄISAAMU.


Muistan hyvin pääsiäisaamut noin parikymmentä vuotta sitten ja
ajattelen kaihomielin sitä minunnimistäni nuorukaista, joka silloin
nousi varhain ylös ja vaelteli yksinään, päivän noustessa, kallioiselle
mäelle korkeimman kiven päälle. Häntä ei ajanut mikään esi-isien
auringonpalvelu, eikä hän muistanut kirjoihin vietyjä pääsiäisaamun
menoja. Mutta kevätaamun tuoksu hiveli hänen hehkeätä ihoaan ja
sieraimiaan, joita tämän maailman pölyt ja sauhut eivät vielä olleet
turruttaneet. Maan ja ilman tuhannet aamuseikat tuntuivat hänestä
siltä, ettei kukaan ollut niitä koskaan näin tajunnut, ja kun hän näki
auringon liekehtivän syrjän, puhui se hänelle läheisen menneisyyden ja
etäisen tulevaisuuden rajatonta runoa. Menneisyys ei herättänyt kaihoa;
se oli pieni ja lähellä oleva sydämen aarre ja se vain kiihoitti
mielikuvitusta tulevaisuuteen, joka oli olevinaan niinkuin noitten
näkyväisten aamun rantojen toimivaa valtaamista, paljoa laajempaa vain.

Mutta näköaloja on katseltava kaukaa, että ne olisivat kauniita. Jos
lähtee ja vaeltaa keskelle sitä metsää, jonka siintävää latvaviivaa
on korkealta kiveltänsä ihaillut, voi siellä puitten juurelta löytää
löyhkäävän rämeen. Kaukaa nähdyn kauneuden alkutekijät voivat
itsessänsä olla rumia ja myrkyllisiä.

Ja äskeinen seisontapaikka näkyy tänne naavaisten puitten välistä, nyt
aamun kultaamana korkeudessaan. Eikä ole mitään järkeä lähteä pyrkimään
sinne takaisin. Lumo katoaa kaikesta, mitä lähestyy ja aamu muuttuu
salaa päiväksi; ympärillä on elämän räme, joka melussaankin voi olla
hirvittävän äänetön.

Samanniminen mies herää nykyisinä pääsiäisaamuinaan eikä kiiruhda
nousemaan. Hänen olonsa on unen jäljeltä raikkaimmillaan, koska
hän juhlan vuoksi on saanut herätä luonnollisesti, ei kenenkään
herättämänä. Hän katselee aamua vuoteestaan ja ajattelee tutun
ajatuksen: että maapallolla on vain yksi aamu, joka jatkuvasti kiertää
sen pintaa, määräajoin kiitäen tämänkin paikan yli. Me laskemme
kierrokset ja sovimme, että kun niin ja niin mones kierros tulee, on se
Pääsiäisaamu. Tämä on nyt se... Aurinko paistaa vuorten kukkuloille,
jotka voivat olla korkeita — mutta jos pistäydyt hiukan etäämmälle
avaruuteen, näet maan ääriviivan pyöristyvän tasaiseksi kaareksi kuin
herkimmällä harpilla piirrettynä. Kun olet siinä missä olet, olet
maan pinnalla ja parhain näköalasi on avaruuteen päin. Vanha tuttu,
väreiltään jo hiukan kauhtunut ja kärpästen pilkuttama maapallon
pienoiskuva hymyilee ylhäällä kaapin päältä vuoteessa viipyvän
omistajansa silmään. Akkunan ylimmästä ruudusta osuu auringon kultainen
aamuläikkä sen pintaan.

Tuommoinen aamuloikominen ei ole terveellistä, siitä ovat kaikki
kasvattajat yksimielisiä. Siihen liittyy helposti uinailuja, jotka
eivät ole edullisia ihmisen työlle ja kutsumukselle, vaan hämmentävät
sitä. Aikamiehenkin silmät painuvat siinä rakoselleen ja lopulta
vallan kiinni ja hän on nykyisilläänkin vielä olevinaan nuorukainen,
joka tänä pääsiäisaamuna seisoo erämaan kivellä ja katselee näköalaa,
joka oikeastaan ei ole _ala_, koska sillä ei ole ääriä. Sillä kivi,
jolla hän seisoo, on tämä vähäinen maa, ja se mitä hän katselee, on
olevainen kaikkinensa yli ajan, paikan ja aineen rajojen. Ja taas
on entisyys, niinkuin poikasella taannoin, pieni ja lähellä oleva,
hiukan ujostuttava sydämen aarre, ja tulevaisuus tuon rajattoman ja
rannattoman toimivaa valtaamista, voimallista, riemullista tahtomista.
On suloista, kun voi tahtoa ja kaikkein suloisinta, kun ei tiedä mitä
tahtoo. Raikkaat tuulenhenget puhaltavat tämänkin kivelläseisojan
aamutajuun — kunnes hän havahtuu ja toteaa aamu-uinailujen
turmiollisuuden kavutessaan alas maa-ilmaan, jossa pitää tietää mitä
tahtoo.



PIRTTI.


Vanhassa maalaispirtissä noustaan aikaisehkoon. Talli ja navetta
vaativat ihmiseltä askareensa. Suurus syödään ennen työhön menoa. Mutta
ehtoollisten roskien lakaiseminen jää siksi myöhäiseen, että emäntä
ehtii siitä muistuttaa piikaa: on harmillista kraatarin tähden, kun
hänen täytyy aamusta työskennellä siivottomassa pirtissä.

Eikä pirtti ennen tuota aamulakaisua pääsekään täyteen kunniaansa.
Vasta sitten kun ovi piian jälkeen on humahtanut kiinni ja auringon
punakeltaiset aamukiilut kaikkialla kylässä syttyneet, silloin on
pirtti päiväkunnossaan.

Tammikuun aurinko nousee ja paistaa asettuneille hangille. Se
herättää sisällä istujan huomion viskaamalla hänen eteensä laattialle
ja muurinkulmaan tuon monista runotuotteista tunnetun, ilmaiseksi
saadun ihanan kultaläikän, jonka muoto riippuu asianomaisen huoneen
ikkunanpuitteista ja verhoista. Vanha kunniallinen maalaispirtti,
jossa on ikkunoita kolmella seinällä — sellainen huone on tämmöisenä
tammikuun aurinkopäivänä aamusta alkaen täynnä toivorikkainta
tunnelmaa. Pyhien aikana ovat rekikelit lopultakin vakiintuneet ja
talon talviajot päässeet virkeään vauhtiin. Pirtin valtava muuri
otsikolla lojuvine kissoineen ja sitä vastapäätä peräseinällä
käyskentelevä kello, ne hallitsevat päiväsydämen pirttiä säteillen
sen ilmaan varmaa ja vahvaa perintötalon henkeä. Kuljetaan kevättä
kohden. Pirtin päivittäiset tapaukset saattavat olla samat nyt kuin
marraskuussa, mutta nuo auringon kultaamat pölyhiukkaset antavat niille
kumminkin toisen äänilajin.

Päivä on jo pitkällä, kun kuistilla narisee ja kuuluu kuinka luudalla
ropsitaan lunta tallukkaista. Askeleet lähestyvät, ovi hyörähtää.
Sarantapuolella riippuva vanha moukari aloittaa monesti päivässä
uudistuvan passiivisen nousunsa, nytkähdellen sen mukaan, kuinka
sisään pyrkivä poikanen jaksaa ovenrakoa suurentaa, painaakseen sitten
vahvasti vuoratun ja naulatun oven jälleen vihaisesti kiinni. Siinä on
mökin poika läkkikannuineen.

Poika ei näe pirtissä ketään, mutta sanoo sittenkin päivää; se kuuluu
melkein pirtille enemmän kuin ihmisille (niinpä jos on tavattu talon
ihminen jo pihalla ja hänen seurassaan saavutaan pirttiin, sanotaan
kumminkin päivää pirtille). Poika on tullut emännältä piimää kokemaan.
Mutta emäntä ei ole pirtissä eikä poika lähde häntä hakemaan, vaan
istuu penkille. Ei ole pojalla kiirettä; tämä on hänen tämänpäiväinen
työnsä. Ellei emäntä satu tulemaan pirttiin tunnin päästä, niin kai hän
kumminkin joskus tulee...

Jo tulee taas joku, ei ulkoa, vaan pakarista päin. Se on kraatari,
paitahihasillaan ja silmilasit otsalla. Katsoo siinä mennessään poikaa
ja sanookin jonkun sanan, menee sitten etäälle pirtin peräikkunan
ääreen, jossa hänellä on työmaansa. Vaitiolo jatkuu.

Kunnes puolen tunnin päästä kraatari kysyy, mitä pojalla on asiaa.
Poika kohentautuu hiukan penkillä ja sanoo:

— Emännälle mulla vaan olis.

— Emäntä on pakarissa, mene sinne.

Poika ei sano mitään ja vaitiolo jatkuu taas. Kissa herää, kiskottelee,
hyppää alas ja ravistelee hetkisen käpäliään ennenkuin menee ovelle.
Se menee sinne parahiksi, pirttiin tuleva emäntä joutuu avaamaan sille
oven. Emännälle sanoo poika vielä erikseen päivää, mutta ei puhu
asiaansa, ennenkuin emäntä parilla matalalla sanalla on sitä kysäissyt.
Emäntä menee ulos vastaamatta mitään, mutta poika jää yhä odottamaan,
kunnes hetken päästä emäntä raottaa uudelleen pirtin ovea ja sanoo
siitä: — Tule saamaan.

Samassa oven avauksessa on kissa taas tullut sisälle ja kiiruhtaa
nyt vähääkään hankkimatta äskeiselle makuupaikalleen. Kraatari antaa
neulansa levätä ja katselee, kuinka poika mennä paarustaa kannuineen
pakkaspäivän tietä. On jo ehtoopuoli. Suuressa yksinäisessä huoneessa
mietteliäs kraatari aistoilee ja uumoilee kaikenlaisia asioita. Hyvin
mielellään hän hämyn alkaessa ryhtyy pieneen välipuuhaan: tekemään
tulta pirtin pesään.

Kohta on pirtin ehtookausi täydessä käynnissä. Miehet ovat raskaasti
kopistellen saapuneet ajosta pirtille tuoden muassaan karheata
ulkotyön tuoksua, virkeätä lannan ja pihkan lemua, jöreätä rupattelua
harmittomine kirosanoineen. Ovi saa seistä hetkisen selkoselällään,
kun renki raastaa sisään tuoreita aisapuita ja omalla oikeudellaan
antaa niitten häikäilemättä jymähtää keskilaattialle. Kissa, kraatari
ja seinäkello, pirtin päiväiset henget, painuvat hetkeksi taka-alalle.
Kissan on parasta siellä pysyäkin, sillä jos se miessakissa joutuu
huomion esineeksi, ei se milloinkaan ole sille itselle mieluista.

Kraatari pitää kyllä puolensa. Se voi vastata riettaimpaankin
renkijuttuun vielä paremmalla jutulla, jonka mehu solahtaa paljoa
joustavammin. Kun alaikäinen renkipoika on laskettanut sellaista
paksua sotkua, jossa ei ole oikeata pilan makua, nutistaa kraatari
hänet armotta parilla sanalla, jotka kuultuaan koko pirtti
räjähtää sellaiseen nauruun, että emäntäkin kiiruhtaa katsomaan,
mitä erinomaista täällä enää tapahtuikaan. Sitä ei ruveta hänelle
selittämään, ja emäntä kahlaillen roskissa, poistuu taas, käskien
mennessään ehtoolliselle.

Isäntä on koko ajan istunut mukana ja sallii leikin hipoa rohkeimpiakin
rajoja, kunhan se ei koske muutamia määrättyjä, kaikkein vaistoamia
elämän perusvakavuuksia. Kun kellon viisari on saavuttanut vissin
kohtansa, nupahtaa hän lyhyesti pojille, että on mentävä ehtootalliin.
Se on merkki ehtoollisen pirttituokion päättymisestä. Pirtti jää taas
hetkiseksi noitten kolmen hengen haltuun, ja kun miehet palaavat
tallista, ei uutta juttua enää aleta. On maatapanon aika. Kukaan ei
satu lähtemään yöjalkaan.

Pian kaikki nukkuvat, kraatari ja kissa niinkuin miehetkin. Kello yksin
valvoo mittaillen sydänyön tunteja, joita ei kukaan noista äskeisistä
ole toteamassa. Ovia ei ole lukittu. Vanha, miespolvien takainen
honkahuone suojelee itseään ja asukkaitaan omalla arvokkuudellaan. Jos
turvaton kulkija jonkun tavattoman asianhaaran tähden joutuu sinne
noina hetkinä poikkeamaan, on sen täyteläinen lämmin ja leveä penkki
hänen käytettävinään.



ENSI LUMEN ALAKULOISUUS.


Ulkona pihalla tapahtuu jatkuva luonnonliike, joka on siitä erikoinen,
että se luo hiljaisuutta. On vaikea nimittää sitä millään uudella
tavalla — se on vain tyyni lumisade. Se tehoo kumminkin nyt kuten
monesti ennen ja minuun, kuten moneen muuhun runoilijaan, tehoo lasin
ruutujen läpi tänne sisällekin. Sekä asiallisesti että runollisesti
se vaimentaa kaiketi melun, tulee tyven ja jollakin tavoin lämminkin
ruumiissa, sielussa ja mielen katselmuksissa.

Olen väsynyt, rasittunut, menehtymistä vailla — en tahtoisi sitä
valittaa, mutta se on hirveän totta. Älkää siis pilkatko minua kun
pyydän, että saisin vähän levätä noiden hiljaisten hahtuvien lumoissa.
Syvän rauhan näin yllättäen asettuessa sieluun ja mieleen tuntee
parhaiten, kuinka inhoitlavan suuri on ollut — ja on, kun taas tästä
havahdun — tuo rauhattomuus, joka pitkälti jatkuneena vihdoin on
muuttunut normaalitilaksi. Minkä pienen hirviöaikakauden peittääkään
allensa tämäkin ensimmäinen lumisade. Ja minkä aikakauden se aloittaa...

Mutta nyt on vain tuo tehostettu hiljaisuus hahtuvain putoillessa,
lyhykäinen rajahetki kahden kauden välillä... Ja mikäpä minua siitä
auttaisi nyt enempi kuin muulloinkaan — ja varsinkaan nyt: koko
tajuntani palaa entisiin aikoihin, noihin vuosilukuihin, joiden
näkeminen nyt jo tuo mieleeni vanhan tupa-almanakan tuoksun. Olen
lynkäpäisilläni akkunan ääressä nyt, kuten joskus silloin, annan
silmieni harittaa niin että näen vain hiutaleet... Voi sinua,
vuosiluku, oletko ehkä 1895, kuinka kaukana ovat sinun marraskuiset
tapauksesi ja tunnelmasi. Kuinka ollenkaan on mahdollista, että olen
näin kaukana sinusta ja kumminkin yhä elossa.

Pieni salomaan pirtti myöhäisenä syyspäivänä. Runtuviikko on jo
ohi, nuo matalat, vettä tihkuvat päivät, jolloin oli kuraa tiellä
ja närhit rääkyivät riihten luona. Ilma on kylmä, maa kopiintunut,
taivaalla jylhän mustan sinertäviä pilviä, joista voisi odottaa
kiukkuisinta salamaa. Kuusessa tirskahtaa orava, mättäällä happanevat
varsissaan viimeiset puolukat. Mökin ainoan pojan ei tarvitse näitä
asioita harrastaa enempi kuin hiljaista hengitystään, ne ovat siinä
pellonaidan takana ja hän on sattumalta sisällä akkunan takana. Hänen
yllään on paita, sarsihousut liiveineen ja takki, sukat ja pienoiset
varsisaappaat. Ei ole hänellä hätää; hän on syönyt leipää ja piimää, ja
vaikka pilvet ovat synkät, ei niistä enää voi tulla salamaa.

Poika unelmoi ja ikäänkuin odottelee, tietämättä mitä. Hänen takanaan
on hiljainen pirtti; mustunut lattia kiiltää lakaisun jäleltä, pesän
edessä on puusylys, muurin otsikolla kissa. Kello käy. Sen kaiken hän
hyvin tietää. Pitkä alakuloinen hengenveto tulkitsee sen.

Nyt urahti kissa. Mutta poika ei käännä päätään, sillä hänen tajunsa
on samalla hetkellä omaksumaisillaan tuon tuolta jylhän sinertävästä
ilmasta. Yksinäinen hiutale tuli jo äsken, yhdessä ilman kohdassa
alaspäin mutkitellen. Tai varmaankin mitä jo tuli monissa paikoissa,
sillä nyt niitä tulee paljon ja suurentuen ja hiljaisuutta kiihdyttäen.
Nyt näkee ja ymmärtää, että ne tulevat taivaasta. Poika juoksee pihalle
kuullakseen läheltä niiden kuiskutuksen. Hän, poika, on ollut kaikkiaan
vasta seitsemän pientä vuotia tämän maailman elossa, mutia hyvin hän jo
tietää, että tämän nimi on talvi.

Hiutaleet istahtavat kädelle ja hihalle. Ne ovat kuin juuri hiukan
salaperäisiä virkeitä eläviä, ei vaarallisia. Yksi sellainen katoaa
pian, mutta se ei tunnu kuolemalta — toinen tulee heti sijaan, se on
vain sellainen pieni temppu, jonka ne kaikki tekevät, yhtenä joukkona
telmien ja raikkaasti huohottaen. Ja kun katsoo ylemmäs, on niitä
kaikkialla, koko ilma on pelkkää niitten virtailua. Niitä suistuu
avoimeen suuhunkin, kun silmä koettaa tirkistää, kuinka korkealla niitä
voi nähdä. Ne tulevat taivaasta, eivätkä ne missään hyppää minkään
rajan yli. Se on sillä hetkellä kaikki yhtä taivaan ilmaa siihen pojan
ympärille asti.

Joen kohina kuuluu entistä selvempänä ja Jokelassa, naapurissa,
paukahtaa ovi. Kas, Jokela on vallan kadonnut näkyvistä. Kannatellen
keveitä lämpöisiä lumihahtuvia vaatteissaan poika lähtee joelle ja
sieltä Jokelaan, kyläilemään, vanhaan hiljaiseen asumukseen. — — —

Mökkien ikkunoitten penkit ja puitteet olivat lasihiestä lahonneet —
niiden ikirauhoittava lemu täytti mieleni vielä kun heräsin nykyhetken
ahdinkoon ja levottomuuteen, maalilla kalsennetun ikkunapuitteen
vieressä. Pienenä lohdutuksena tunkeutui siihen polvieni väliin poika,
jonka ihosta uhosi äsken sataneen ensi lumen tuoksu yhtyneenä tuohon
aivan erikoiseen, hiukan tervalta vivahtavaan poikaihon tuoksuun. Hän
auttoi minua vielä hetkeksi — »tietämisen tuskasi pois».




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TÖLLINMÄKI ***

Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the
United States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you will have to check the laws of the country where
  you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation.”

• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
  works.

• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

• You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you “AS-IS”, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™'s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation's website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without
widespread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.