Länsi-Intian merisissejä

By Frank R. Stockton

The Project Gutenberg eBook of Länsi-Intian merisissejä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Länsi-Intian merisissejä

Author: Frank R. Stockton

Translator: O. A. Joutsen

Release date: April 13, 2024 [eBook #73386]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1917

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LÄNSI-INTIAN MERISISSEJÄ ***





LÄNSI-INTIAN MERISISSEJÄ

Kirj.

Frank R. Stockton


Englannista suomentanut

O. A. Joutsen





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1917.




SISÄLLYS:

      I. Uljaat bukanierit.
     II. Eräitä merirosvouden oppi-isiä.
    III. Oppilaita ammatissa.
     IV. Pietari suuri.
      V. Tarina helmisissistä.
     VI. Portugalin Bartolomeuksen seikkailut.
    VII. Sissi, joka ei osannut uida.
   VIII. Kuinka Bartolomeus lepäsi.
     IX. Sissi-kirjailija.
      X. Brasilian Rocin tarina.
     XI. Taistelutavat muuttuvat.
    XII. Tarina julmasta L’Olonais'sta.
   XIII. Kuolleista noussut L’Olonais.
    XIV. Laajaperäistä ryöstelyä.
     XV. Kosto kohtaa.
    XVI. Sissi-ruhtinas.
   XVII. Kuinka Morgan käytti munkkeja ja nunnia kilpinään.
  XVIII. Sissit jälkiapajaa kokemassa.
    XIX. Morgan tiukalla. — Hänen lopullinen mahtinsa ja kunniansa.
     XX. Kertomus ylevämielisestä sissistä.
    XXI. Bukanieri katoo; sissi astuu sijaan.
   XXII. Suuri Mustaparta astuu näyttämölle.
  XXIII. Mustaparran mainehikas loppu.
   XXIV. Keltanokka mustan lipun alla.
    XXV. Bonnet jälleen rintamalla.
   XXVI. Taistelu hietasärkillä.
  XXVII. Kuusiviikkoinen merirosvo.
 XXVIII. Helmaväkeä sissintöissä.
   XXIX. Merirosvo pienestä pitäen.
    XXX. Meksikon lahden sissi.
   XXXI. Aarteenkätkijä-sissi.
  XXXII. Todellinen kapteeni Kidd.




I luku.

ULJAAT BUKANIERIT.


Poikuusvuosinani minun mieleni paloi ruveta merirosvoksi, koska elämä
siinä ammatissa kuvastihen ajatuksissani niin rajattoman vapaana ja
mistään riippumattomana. Kaikkinainen vallanalaisuus oli alkanut
minusta maistua niin kovin rasittavalta; ja lukiessani uljaitten
merisissien seikkailuista olin itsetiedottomasti valinnut heidän
elämästään sellaiset piirteet, jotka minua erikoisesti miellyttivät, ja
kokonaan jättänyt huomaamatta ammatin nurjat puolet.

Todenteossa oli suurin haluni kohota jonkinlaiseksi merien Robin
Hoodiksi. [Kuuluisa skottilainen rosvopäällikkö, jonka elämää ja
urotekoja Walter Scott on romaaneissaan ihannoinut. Suom. huom.]
Minäkin tahdoin riistää rikkailta heidän aarteitaan jakaakseni ne
köyhien ja tarvitsevien kesken; iskeä pitkän, matalan, mustan parkkini
kiinni kauppakaljaasien kylkiin; ja lastattuani niistä alukseni täyteen
kultaharkkoja ja kalliita kankaita olisin laskenut jonkun kurjan
kyläpahasen rantaan ja tehnyt sen asukkaat rikkaiksi ja onnellisiksi
koko heidän loppuiäkseen.

Aina minä olisin ollut vapaa kuin merilintu. Mieheni olisivat olleet
minulle ehdottoman kuuliaiset; minun sanani olisi ollut heidän
ainoa lakinsa. Itse olisin ratkaissut, oliko mikin teko milloinkin
ankarasti oikeudenmukainen, jalomielinen ja täysin rajattoman valtani
arvoinen. Ja kun viimein olisin väsynyt purjehtimaan, olisin vetäytynyt
saarelleni, jonka asema jonkin kauniin, lauhkean valtameren helmassa
olisi ollut ainoastaan minun ja miesteni tiedossa; ja siellä olisin
viettänyt onnen päiviä kirjojeni, taideteosteni ja kaikenlaisten muiden
kauppalaivoista valtaamieni aarteiden keskellä.

Sellainen oli minun käsitykseni merisissien elämästä. Minä en olisi
tappanut ketään; pelkkä mustan lippuni näkeminen olisi riistänyt
ajatuksen vastarintaan rupeamisesta uhreiltani, jotka yhtä vähän
olisivat ryhtyneet kamppailemaan minua vastaan, kuin joku lihava
piispa olisi rohjennut kohottaa kättään Robin Hoodia ja tämän
iloisia veikkoja vastaan. Ja minä luulen, että ajatukseni pyörivät
enemmän kuvittelemieni urhotöiden hyväksymisessä ja hylkäämisessä,
kuin oikeastaan olisi ollut tarpeellista minun säännöllisessä
koulupoikaelämässäni.

Olen maininnut näistä varhaisista mielikuvitelmistani sen takia,
että olen huomannut monilla aikuisillakin — eikä vain lapsilla ja
nuorisolla — olevan jokseenkin samanlaisen käsityksen merirosvoudesta
kuin minulla oli koulupoikavuosinani. He tietävät kyllä, että nuo
sissit olivat julmia rikoksentekijöitä, rosvoja ja murhamiehiä; mutta
näiden uljas ja seikkailurikas elämänlaatu, heidän uhkarohkeutensa ja
retkiensä kiihoittava jännitys antavat heille samanlaista romantillista
mielenkiintoa ja hurmaa, joka liittyy keskiajan rosvoritarien
persooniin. Jälkimmäiset hypähtivät panssaroitujen orhiensa selkään
ja kalistellen pitkiä lyömämiekkojaan rautaisia jalustimia vastaan
ratsastivat avaraan maailmaan sen ylpeän itsetietoisuuden valtaamina,
että voivat tehdä mitä ikänä mielivät, kunhan vain tehtävä oli heidän
maineensa arvoinen. Edelliset jälleen nousivat nopeakulkuisiin
haahtiinsa, levittivät purjeet tuuleen ja kiitivät ärjypäiden laineiden
harjoilla tuntien hekin samaa ylpeää itsetietoisuutta, että voivat
tehdä kaikkea mikä vain vastasi heidän kuntoaan.



Ensimmäiset Atlantilla liikkuvat merisissit harjoittivat jaloa
"ammattiaan" hyvin jokapäiväisessä muodossa ja tuskin ollenkaan
vastustusta kohdaten. Ne olivat noita kuuluja "bukanierejä", joka
alkuperältään ranskalainen sana merkitsee "lihankuivaajaa".

Eräät Länsi-Intian eli Antillien saarista, nimenomaan San Domingo eli
Haiti — Kolumbuksen Hispaniola — vilisivät aivan kirjaimellisesti
uuden ajan alkupuolella nautaeläimiä täynnä. Se oli johtunut siitä,
että espanjalaiset valloittajat olivat surmanneet alkuasukkaat miltei
sukupuuttoon ja jättäneet saarten sisäosat karjalaumojen valtaan, jotka
sikisivät suunnattomasti. Rantamilla oli muutamia harvoja siirtoloita,
mutta niiden eivät espanjalaiset antaneet käydä kauppaa toisten
kansallisuuksien kanssa, niin että saarelaiset kärsivät puutetta
enimmäkseen kaikesta, mitä eivät omalta maaperältään saaneet.

Mutta kauppalaivoja, jotka purjehtivat Europasta tuohon osaan
Karaibin merta, kuljettivat reippaat ja uhkarohkeat merimiehet, jotka
tietäessään, että San Domingossa oli viljalti nautakarjaa, eivät
epäröineet laskea noihin pieniin satamapaikkoihin verestääkseen
muonavarojaan tuoreella lihalla. Saaren asukkaat olivat taitavat
säilyttämään lihaa savustamalla ja kuivaamalla auringonpaisteessa,
samalla tapaa kuin Pohjois-Amerikan intiaanien oli tapana tehdä.

Pian alkoi San Domingoon tulla niin paljon laivoja muonanhankintaan,
ettei saarella riittänyt väkeä pyydystämään eläimiä ja kuivaamaan
niiden lihaa. Senvuoksi nuo alukset tavallisesti ankkuroivat johonkin
tyyneen lahdenpoukamaan ja niiden miehistö nousi maihin hankkimaan
lihavarastoja — eikä vain syötäväksi, vaan myöskin myötäväksi. Siitä
saivat laivamiehet sitten nimekseen "bukanierit", "lihankuivaajat".

Kun espanjalaiset saivat vihiä tästä uudesta teollisuudenhaarasta,
joka oli alkanut kukoistaa heidän alueensa rajamailla, rupesivat he
ajamaan takaa bukanierien laivoja missä vain näkivät ja upottivat niitä
säälittä väkineen päivineen. Mutta heillä ei ollut tarpeeksi aluksia
estääkseen kuivatun lihan maastavientiä. Sangen monia europpalaisia
kauppa-aluksia — etupäässä englantilaisia ja ranskalaisia — laski
edelleen San Domingon rannoille; puhumattakaan kaiken maailman
metsästävistä purjehtijoista, jotka tekivät pyyntiretkiä saaren
sisäosiin. Kun nämä uskaliaat veikot saivat kuulla, että espanjalaiset
yrittivät sulkea heidän kauppareittinsä, päättivät he panna kovan kovaa
vastaan ja asestivat laivansa ja väkensä niin hyvin, että kykenivät
pitämään puolensa Espanjan vartiolaivoille.

Täten syntyi yhtämittainen ja melkein loppumaton sissisota
espanjalaisten ynnä muihin kansallisuuksiin kuuluvien "lihankuivaajien"
välillä; ja oltuaan ensin pakotettuja taistelemaan saaliista,
tekivät jälkimmäiset sitä myöhemmin oikein mielihalusta, kun
vain tiesivät, missä edellisten kimppuun sopi käydä. Pysyen iäti
uskollisina vanhalle itsevaltaiselle ja julmalle menettelylleen
amerikkalaisissa alusmaissaan kävivät espanjalaiset katkeraa ja
veristä sotaa rannikkorosvoja vastaan, jotka rohkenivat häiritä heidän
kauppaliikennettään Länsi-Intian ja emämaan välillä; ja toiselta puolen
olivat nämä yhtä villejä ja verisiä sodankäynnissään espanjalaisia
vastaan. Puolustaessaan itseään vastustajien hyökkäyksiltä he alkoivat
vuorostaan käydä näiden kimppuun missä vain löysivät tilaisuutta, ensin
merellä ja sitten maallakin. Espanjalaisten julma sodankäynti oli
koskettanut niiden elinharrastuksia, ja juuri Espanjaa ja sen alusmaita
vastaan heidän sissisotansa nimenomaan kohdistuikin.

Kun bukanierit olivat alkaneet päästä yhdysymmärrykseen ja muodostaa
varsinaisia ammattijärjestöjä keskuudessaan, ottivat he itselleen
yhteisen nimen: "Rannikkoveljekset". Muu maailma, nimenomaan
espanjalaiset, nimittivät heitä merisisseiksi, merirosvoiksi
ja bukaniereiksi. Jälkimmäisen nimityksen piti ilmaista heidän
ammattinsa laittomuutta, kun taas heidän itsensä käyttämä tulkitsi
heidän veljellisiä suhteitaan toisiinsa; ja suurimmalta osalta he
esiytyivätkin uskollisesti vaaran ja voiton hetkinä toistensa veljinä
ja tovereina.




II luku.

ERÄITÄ MERIROSVOUDEN OPPI-ISIÄ.


Jo historian varhaisimmassa alussa on ollut merirosvoja, jotka kukin
alallansa hankkivat mainetta ja kuuluisuutta; mutta edellä kuvailemamme
bukanierit erosivat monessa suhteessa vanhemmista ammattiveljistään.

Hyvin harvoin lähti asestettu laiva Europan satamista Atlantin
yli varta vasten harjoittamaan merirosvousta Amerikan vesillä ja
rannoilla. Aluksi olivat melkein kaikki nimeltä tunnetut bukanierit
kauppalaivureita. Mutta olosuhteet, jotka heitä ympäröivät uudessa
maailmassa, tekivät heistä merisissejä, joiden katalat teot eivät olisi
voineet tulla kysymykseenkään maapallon muilla puolilla.

Nuo tavattomat olosuhteet ja houkuttelevat kiusaukset eivät missään
suhteessa lievennä näiden vanhojen Atlantin sissien poikkeuksellisen
julkeaa häikäilemättömyyttä; mutta meidän on kuitenkin otettava ne
huomioon voidaksemme oikein selittää Länsi-Intian saaristossa tavaksi
tulleita hirmutekoja. Bukanierit olivat uhkarohkeita ja säälittömiä
veikkoja, jotka harjoittivat jatkuvasti rajua ammattiaan senvuoksi,
että se tuotti heille suurta hyötyä, että olivat oppineet rakastamaan
sitä ja vihdoin että sen kautta voivat osaltaan tarmokkaasti kostaa
yhteiselle viholliselle. Mutta me emme saa kumminkaan luulla, että
he ensimmäisinä aloittivat merirosvouden näillä vesillä; sitä oli
harjoitettu siellä jo paljon ennen heidän aikojaan. Siellä oli toiminut
eräitä suuria oppi-isiä, joiden koulussa nuorempi polvi oli saanut
hyvän harjautumisen jalossa ammatissaan.

Ollaksemme oikeudenmukaisia tutkijoita merirosvouden historian alalla
me emme saa säikähtyä, vaikka vastaamme sattuisi tulemaan suuriakin
nimiä ja mainehikkaita miehiä. - Me pidämme siis uljaasti kiinni
totuudesta; ja vaikka me kaikki otammekin hatut päästämme ja kumarramme
syvään, niin rohkenemme väittää, että Kristoffer Kolumbus se ensiksi
käytännöllisesti harjoitti merisissin ammattia Karaibin merellä.

Lähtiessään kolmella pikku laivallaan keksimään tuntemattomia maita
ja väyliä oli hän Espanjan hovin valtuutettu löytöretkeilijä, ja hän
lähtikin matkaan yhtä rehellisin aikomuksin ja sama laillisuuden-
ja oikeudentunto mielessään kuin mikä hyvänsä nykypäivien
tutkimusmatkailija. Mutta keksittyä muutamia uusia maita, jotka olivat
rikkaat luonnontuotteista ja kaikkien lain asettamien raja-aitojen
takana, muuttuivat suuren tutkimusretkeilijän mielipiteet vähitellen.
Ollessaan nyt sivistyneen maailman rajapyykkien ulkopuolella hän
asetti itsensä myöskin sivistyneen maailman lakien rajapyykkien
ulkopuolelle. Ryöstely, omaisuuden hävittäminen ja murhaaminen
meriretkikuntain päällystöjen puolelta, joilla tietysti ei ole mitään
valtuutusta sellaiseen menettelyyn, ei ole mitään muuta kuin tavallista
merirosvoutta. Ja kun Kolumbus lakkasi olemasta lakeja noudattava
tutkimusmatkailija, ja kun hän — vastoin niiden kuninkaallisten
henkilöiden lausumia toiveita ja ohjeita, jotka olivat hänet
lähettäneet tälle matkalle — rupesi ryöstämään ja raiskaamaan juuri
löytämiään maita sekä orjuuttamaan ja sukupuuttoon hävittämään niiden
rauhallisia asukkaita, niin tuli hänestä siten merirosvouden suuri
oppi-isä, jolta myöhemmät bukanierit ja merisissit oppivat monta heille
hyödyllistä asiaa.

Meidän ei ole tarvis ruveta syvemmältä punnitsemaan Kolumbuksen
menettelyä Länsi-Intian saarten asukkaita kohtaan. Hänen toinen
matkansa ei ollut mitään muuta kuin tavallinen ryöstöretki. Hän oli
löytänyt kultaa ja muita rikkauksia näillä saarilla ja huomannut, että
niiden asukkaat olivat yksinkertaisia, rauhallisia ihmisparkoja, jotka
eivät osanneet eivätkä tahtoneetkaan tapella. Siksipä oli niin helppoa
tunkeutua noiden turvattomien saarten lahdelmiin, panna alkuasukkaat
vallanalaisiksi ja riistää heiltä heidän vaivannäköjensä hedelmät.

Kullan hankkiminen ja kaikenlainen muu ryöstö näytti olevan tämän
espanjalaisen retkikunnan ainoana päämääränä; asukkaat tehtiin
orjiksi ja pantiin mitä raskaimpiin töihin, niin että niitä kuoli
joukottain. Yhdelläkin kertaa lähetettiin kolmesataa orjaa Espanjaan.
Verikoiria, joita Kolumbus oli tätä tarkoitusta varten tuonut mukanaan,
käytettiin ajamaan takaa intiaaniparkoja, jotka yrittivät paeta
sortajainsa käsistä; ja joka suhteessa kohdeltiin Haiti-saarta, joka
oli Kolumbuksen toiminnan päänäyttämö, aivan kuin olisivat sen asukkaat
tehneet itsensä syypäiksi hirvittävään rikokseen omistaessaan aarteita,
joita espanjalaiset himoitsivat itselleen.

Kuningatar Isabella oli kovin moista julmaa ja väärää menettelyä
vastaan. Hän lähetti takaisin heidän kotimaahansa orjat, jotka
Kolumbus oli laahannut mukanaan Espanjaan, ja hän antoi nimenomaisen
määräyksen, ettei alkuasukkaita enää saanut orjuuttaa, vaan että niitä
oli kohdeltava lempeästi ja inhimillisesti. Mutta Atlantin valtameri on
avara, ja ollen kaukana kuninkaallisesta isäntäväestään antoi Kolumbus
sangen vähän arvoa sen käskyille ja toivomuksille. Käymättä pitemmälle
tämän aikakauden historiaan mainitsemme ainoastaan, että juuri hänen
syyksensä pantujen julmuuksien takia Kolumbus menetti päällikkyytensä
ja kuljetettiin raudoissa kotia Espanjaan.



On toinenkin mainehikas henkilö 16:nnella vuosisadalla, joka harjoitti
merirosvoilua uudessa maailmassa ja siten vaikutti loistavana
esimerkkinä näillä seuduilla myöhemmin toimiville bukaniereille ja
merisisseille. Sekään ei ollut mikään vähempi mies kuin Sir Francis
Drake yksi Englannin kaikkein suurimpia merisankareita.

Mahdollista on, että Drake elämänuransa alussa oli hyvinkin
lainkuuliainen ja järjestystä rakastava henkilö, koskapa kuningatar
Elisabet nimitti hänet laivaston kappalaiseksi, ja hänen sanotaan
alkuaan olleen — vaikka sitä on toiselta puolen epäiltykin — erään
kirkkoherran viransijaisenakin. Mutta taipumuksiltaan hän oli
pelkästään merimies eikä mitään muuta; ja suoritettuaan useita
merimatkoja, joilla osoittihe olevansa hyvä soturi ja laivanpäällikkö,
lähti hän vuonna 1572 ryöstöretkelle Espanjan alusmaihin Länsi-Intiaan,
vaikkei hänellä ollutkaan siihen laillista valtuutusta.

Englanti ei silloin ollut sodassa Espanjan kanssa, ja kun Drake
purjehti neljän pienen laivansa kanssa keskiyön aikaan Nombre de
Diosin pikku kaupungin satamaan, ällistyivät sen asukkaat yhtä
paljon kuin minkä nykyaikaisen pienen merikaupungin asukkaat hyvänsä
neljän vihollislaivan tullessa ryöstämään ja hävittämään heidän
kotisijojaan. Nuo rauhalliset espanjalaissukuiset kaupunkilaiset eivät
olleet sotakannalla minkään toisen sivistyneen kansakunnan kanssa,
eivätkä he voineet ymmärtää, kuinka asestettuja miesjoukkioita äkkiä
purkautui heidän kaduilleen ja torille kokoonnuttuaan ammuskeli
musketeillaan ilmaan ja törähytteli torviinsa, herättäen jok'ainoan
sielun sikeimmästä unesta. Sisääntunkeutujat olivat jättäneet osan
miehiään kaupungin ulkopuolelle, ja kun nämä kuulivat ammunnan ja
torventörähtelyt torilta, laukoivat hekin ampuma-aseitaan. Kaikki tämä
meteli ja räiske säikähytti niin kelpo kaupunkilaisia, että monet
heistä syöksähtivät ylös vuoteistaan ja ennättämättä pukeutuakaan
pakenivat kaupunkia ympäröiville vuorille. Mutta kaikki kaupunkilaiset
eivät sentään olleet yhtä pelkureja, vaan neljä- tai viisitoista heistä
varustautui itsekin aseilla ja riensi ulos puolustamaan kaupunkiaan
noita tuntemattomia rähinänpitäjiä vastaan.

Joka ammatissa ovat vast'alkajat — olivatpa he sitten pianonsoittajia,
taidemaalareja tahi vaikkapa merisissejäkin — useinkin arkailevia
ja itseensä-luottamattomia. Niinpä kävi tässä tilaisuudessa Francis
Drakenkin ja hänen miestensä, jotka vasta aloittelivat merisisseinä ja
osoittivat nyt selvästi, etteivät vielä olleet lainkaan perillä tuossa
ylevässä ammatissa.

Kun nuo neljä- tai viisitoista espanjalaista saapuivat torille ja
tapasivat siellä pienen parven aseellisia englantilaisia, laukaisivat
he paikalla tuliluikkunsa niitä kohti, ollenkaan tietämättä ja
välittämättä, keitä ne olivat. Tämä uljas ja odottamaton vastarinta
näyttää säikähyttäneen Drakea ja hänen miehiään ainakin yhtä
paljon kuin heidän torvensa ja muskettinsa olivat säikähyttäneet
kaupunkilaisia, niin että englantilaiset vetäytyivät kiireimmiten pois
kaupungista. Tullessaan siihen kohtaan, jonne olivat jättäneet väkensä
jäännöksen, he huomasivat näiden jo edeltäpäin laputtaneen tiehensä
ja ottaneen veneet myötänsä. Draken ja hänen urhojensa täytyi siis
keventää liiat vaatteet yltänsä sekä kahlaten ja uiden pyrkiä takaisin
pikku laivoihinsa. Saalista eivät he olleet saaneet hiventäkään, ja
surmansa tapasi koko metelissä yksi ainoa espanjalainen, joka oli
kurottunut liian kauas akkunastaan katsomaan, mikä oli hätänä, ja
pudotessaan taittanut niskansa.

Oliko Draken omatunto ehkä osallinen tämän hänen, ensimmäisen
merirosvoyrityksensä kehnoon onnistumiseen vai ei, sitä emme kykene
päättämään; mutta pian antoi hän omalletunnolle palttua ja yritti
uudelleen ja paljon paremmalla menestyksellä. Hän sai joiltakin
intiaaneilta vihiä, että Panaman kannaksen poikki oli tulossa
kulta- ja hopeaharkoilla lastattu espanjalainen muulikaravaani,
jonka ainoina varjelijoina olivat muulinajajat. Kauppiailla, joille
tuo aarrelähetys kuului, ei näet ollut aavistustakaan, että niillä
maailmanäärillä sattui olemaan ihmisiä, joiden teki mieli riistää
heiltä heidän kalleutensa. Mutta Drake ja hänen miehensä tulivat kohta
huomaamaan, että heidän oli vallan yhtä helppo pysähdyttää ja ryöstää
muulikaravaani kuin jälkeentulevaisten Suuren lännen naamioitujen
rosvojen pysähdyttää siirtolaisparvi tahi postivaunut. Kaikki kulta
korjattiin parempaan talteen, mutta hopeaharkot olivat liian raskaita
rosvojen laahata mukanaan.

Pari päivää myöhemmin Drake ja hänen miehensä saapuivat muutamaan
Tienristeys-nimiseen majataloon, jossa tappoivat viisi tai kuusi
rauhallista kauppiasta; mutta he pettyivät suuresti, kun eivät
löytäneetkään yhtään kultaa, vaikka talo oli muuten täynnänsä
kaikenlaista kauppatavaraa. Kun hänen miehensä eivät pelillä eivätkä
millään kyenneet kuljettamaan mukanaan raskaita tavarakääröjä,
polttivat he majatalon kaikkine sisällyksineen ja palasivat
laivoihinsa, purjehtien matkoihinsa ennen saatuine saaliineen.

Mitä tämä urhea ent. kappalainen itse itsestään ajattelikin, niin
ainakin espanjalaiset pitivät häntä täydellisenä merisissinä eivätkä
siinä suuresti erehtyneetkään. Suurella matkallaan maapallon ympäri,
jonka Drake aloitti vuonna 1577, hän iski tuontuostakin espanjalaisten
siirtoloiden kimppuun niinkuin merikotka saaliinsa niskaan. Hän poltti
kaupunkeja, ryösti aarteita ja anasti kauppalaivoja — ja osoittihen
täydellä todella olevansa mallikelpoinen ensi luokan merisissi.

Tuon matkansa maapallon ympäri hän oli pakoitettu tekemään juuri
ryöstämänsä runsaan saaliin takia. Hän ei näet uskaltanut palata
kotimaahan samaa tietä kuin oli tullut, sillä siellä voivat
mahdollisesti kostajat tahi toiset riistäjät olla vastassa. Siksipä hän
purjehdittuaan Magellanin salmesta ja yritettyään turhaan Kalifornian
paikoilla löytää paluutietä Tyynestä merestä Atlanttiin, jatkoi matkaa
edelleen länteen päin, kunnes tuli Hyväntoivonniemen kohdalle ja siitä
seurasi Afrikan länsirannikkoa Europan vesille.

Tämä mainio merirosvoretki synnytti suurta suuttumusta Espanjassa,
joka edelleen eli rauhallisissa väleissä Englannin kanssa. Ja
yksinpä Englannissakin nousi vaikutusvaltaisia miehiä neuvomaan
kuningattarelle, että viisainta oli olla tunnustamatta hallituksen
osallisuutta Draken toimiin ja palauttaa Espanjalle sen alamaisilta
riistetyt tavarat. Mutta "neitsytkuningatar" Elisabet ei ollut
tarpeeksi naisellinen sellaista tekemään. Hän rakasti uljaita miehiä
ja urheita tekoja ja oli ylpeä Drakestaan. Sen sijaan, että olisi
rangaissut tätä, hän päinvastoin osoitti hänelle suurta kunniaa ja
tulipa hänen laivaansa syömään päivällistäkin sen saavuttua Deptfordin
satamaan.

Kolumbus ei siis ollut ainoa merirosvouden suuri oppi-isä. Mainehikas
Sir Francis Drake, joka Englannin laivaston vara-amiraalina otti osaa
sen taisteluun Espanjan suurta armada-laivastoa vastaan, oli mainion
genovalaisen arvokas ammattitoveri.

Nämä kuuluisat historialliset henkilöt on tässä mainittu sen takia,
että vääryyttä tehtäisiin niille reippaille merenkulkijoille, jotka
Englannista, Ranskasta ja Hollannista lähtien purjehtivat noille
läntisen maailman kaukaisille vesille harjoittaakseen lainkuuliaista
kauppaa ja merenkulkua, mutta joista myöhemmin tuli täyskelpoisia
merisissejä, jollei koetettaisi osoittaa, että heillä oli loistavia
esikuvia jalolla elinurallaan.




III luku.

OPPILAITA AMMATISSA.


Kolumbuksen löytöjen jälkeen tuntuivat espanjalaiset olevan sitä
mieltä, että koko siihen asti tuntematon maailma joka taholla kuului
heille ja ettei millään muulla kansallisuudella saanut olla mitään
tekemistä Atlantin toisella puolella, eipä edes oikeutta ryhtyä
omasta aloitteestaan löytämään uusia maita. Jos Espanjan valtaamien
maiden alkuasukkaat kieltäytyivät maksamasta veroa tai uhraamasta
elämäänsä kullan etsimiseen herroillensa, tahi jos vieraiden Europan
valtain laivat uskalsivat kauppatoimia varten poiketa heidän
siirtoloihinsa, niin oli espanjalaisilla aina sama vastaus valmiina:
hävityssota Hispaniolan, nykyisen San Domingon ja Haitin, rauhallisia
asukkaita sekä puolustussota Länsi- ja Luoteis-Europan parrakkaita ja
karaistuneita merenkulkijoita vastaan. Sellaisen kohtelun alaisina
alkuasukkaat heikontuivat ja hävisivät vähitellen sukupuuttoon, mutta
bukanierien lukumäärä, rohkeus ja voima sen sijaan yhä kasvoivat.

Bukanierit muistuttivat monessa suhteessa Amerikan myöhempiä
cowboy'ta (karjapaimenia). Nuoret miehet Englannin ja Ranskan hyvistä
perheistä päättivät usein viettää ainakin osan elämästään seikkailuja
ja mahdollista voittoakin etsimässä ja purjehtivat sitä varten
Länsi-Intiaan kokoamaan kultaa ja kunniaa taisteluissa vihatuita
espanjalaisia vastaan. Monesti he salasivat oikeat sukunimensä ja
valitsivat uusia, merisissiammattiin paremmin soveltuvia ja, kuten
myöhemmän ajan karjaapaimentavat ja intiaaneja metsästävät cowboyt,
erityisen vapaan ja mukavan pukutyylin. Ulkoasun muuttumisen rinnalla
tapahtui myöskin tapain ja elinlaadun muutos; merisissin ammatti opetti
pian miehensä hurjiksi ja rohkeiksi, kaikista opituista tavoista ja
kotimaan laeista riippumattomiksi mellastelijoiksi.

Ja niin täydellisesti tunnustettiin tämä riippumattomuus
virallisestikin, että kun Espanjan hallituksen puolelta kuningatar
Elisabetille esitettiin valituksia bukanierien tihutöistä sen
länsi-intialaisissa alusmaissa, vastasi kuningatar, ettei hänellä ollut
mitään tekemistä mainittujen merisissien kanssa; sillä vaikka nämä
syntyperältään olivatkin englantilaisia, niin olivat he ammattiinsa
ryhtyessään lakanneet olemasta hänen alamaisiaan, joten espanjalaisten
oli puolustautuminen samalla tavoin kuin ainakin itsenäistä kansakuntaa
vastaan.

Mutta miesten, jotka ovat kasvaneet sivistyneessä yhteiskunnassa ja
tottuneet kunnioittamaan sen lakeja, on sittenkin mahdoton kokonaan
irtautua kaikesta siveellisyyden ja hyväin tapain vaikutuksesta.
Niinpä kerrotaan muutamasta bukanieripäälliköstä, että hän,
satuttuaan sunnuntaipäivänä nousemaan maihin erään siirtolan
rantaan, vei koko väkensä suoraan kirkkoon. Kun ei ole luultavaa,
että millään merirosvolaivalla seurasi erityisiä sissikappalaisia,
niin näyttävät tilaisuudet ottaa osaa yleiseen jumalanpalvelukseen
olleen hyvin harvinaiset. Tämä sissipäällikkö lienee tahtonut
osoittaa, että bukanieritkin osasivat kirkossa käyttäytyä muiden
kunniallisten ihmisten tavoin; ainakin kerrotaan, että kun muuan hänen
miehistään esiytyi häiriötä synnyttävällä tavalla, nousi hurskas
kapteeni julmistuneena penkistään ja ampui omalla kädellään julkean
kirkkorauhanhäiritsijän paikalla kuoliaaksi.



Eräs samaan aikaan elänyt ranskalainen näyttää olleen lämminsydäminen
ihmisystävä; sillä luettuaan espanjalaisten amerikkalaisissa
alusmaissaan tekemistä hirmutöistä päätti hän jättää kotinsa
ja perheensä, ruveta bukanieriksi ja tehdä kaiken voitavansa
espanjalaisten sortamain alkuasukasten hyväksi. Hän antautui suureen
tehtäväänsä sellaisella innolla ja hartaudella, että ansaitsi aikaa
myöten kunnianimen "Hävittäjä"; ja jos hänen tapaisiaan ihmisystäviä
olisi esiytynyt useampia, ei kohtakaan olisi ollut yhtään espanjalaista
niillä saarilla, joista nämä aikanaan olivat hävittäneet tai
karkoittaneet intiaanit tieltään.



Muuan toinen ranskalainen joutui kotimaassaan suuriin velkoihin;
ja kun hänen kunniantuntonsa kielsi häntä enää elämästä toisten
ihmisten kustannuksella, päätti hänkin lähteä Atlantin taa ja
ruveta merisissiksi. Hän toivoi, että onnetar olisi hänelle siksi
suosiollinen, että hän muutaman vuoden kuluttua voisi espanjalaisilta
ryöstämäinsä aarteiden kera palata kotimaahan, maksaa kaikki velkansa
ja elää sitten loppuikänsä yleistä kunnioitusta nauttivana kansalaisena.

Myöskin järjestäytyminen osoittihen tarpeelliseksi, kun nuo uskaliaat
purjehtijat alkoivat viettää säännöllistä merisissin elämää. Tietysti
oli vaikeaa saada moisia vapautta ja hurjastelua kiihkeästi rakastavia
joukkioita alistumaan muutamain harvain päällikköjen komentoa
tottelemaan. Mutta itsesuojelusvaisto pakoitti sittenkin heidät
valitsemaan itselleen keskuudestaan johtajia, ja lakeja säädettiin
yhteisen toiminnan helpottamiseksi. Tällä tapaa bukaniereista kehittyi
hirvittävä valta, joka toisinaan voittikin espanjalaiset meri- ja
sotavoimassa.

On muistettava, että bukanierit elivät sangen merkillisenä ajankohtana.
Niin pitkälle kuin Amerikan historia ulottuu, voi sitä nimittää
veren ja kullan aikakaudeksi. Vastalöydetyissä uusissa maissa ei
vallinnut mitään lakeja, joita Europassa kansat ja yksityiset olivat
tottuneet noudattamaan. Länsi-Intian saarilla ja läheisellä Amerikan
mantereella oli saatavissa kultaa, hopeaa ja kaikenlaisia muita
kallisarvoisia luonnontuotteita; ja kun espanjalaiset purjehtivat
valtaamaansa osaan uutta maailmaa, tulivat he yksistään noutamaan näitä
aarteita. Alkuasukkaat olivat heikkoa rotua ja kykenemättömiä itseään
puolustamaan. Espanjalaisten tehtävänä oli ainoastaan koota kaikki
mitä voivat löytää, ja kun he eivät enää kyenneet löytämään mielestään
kylliksi aarteita, pakottivat he poloiset alkuasukkaat etsimään niitä
heille. Täällä oli siis sellainen maailmankolkka ja vallitsi sellainen
aika, että ihmiset voivat tehdä mitä ikänä mielensä teki, kunhan vain
tunsivat olevansa kylliksi voimakkaat siihen; eikä sopinut olettaakaan,
että mikään Europan kansallisuus voi toivoa itselleen yksinoikeutta
hyötyäkseen sellaisesta asiaintilasta.

Siksipä kävikin niin, että kun espanjalaiset ryöstivät ja rääkkäsivät
minkä voivat löytämiensä maiden alkuperäisiä asukkaita, rupesivat
englantilaiset, ranskalaiset ja alankomaalaiset bukanierit vuorostaan
ryöstämään ryöväreiltä itseltään. Espanjasta lähti matkaan suuria
aluksia, joilla ei ollut minkäänlaista kauppatavaraa vietävänä
Amerikaan, mutta jotka palasivat takaisin lastinaan kaikkia niitä
kalliita metalleja ja muita arvokkaita tuotteita, mitä suinkin oltiin
saatu riistetyksi onnettomilta alkuasukkailta. Uuden maailman kulta-
ja hopeakaivoksissa oli tosin työskennelty jo pitkät ajat ennenkin ja
melkoisella menestyksellä; mutta alkuperäiset työskentelytavat eivät
enää tyydyttäneet espanjalaisia, jotka nyt pakottivat intiaaniparkoja
herkeämättömään orjantyöhön, kunnes heitä suurin joukoin surkeasti
menehtyi rääkkäyksistä. Välistä pakotettiin heitä työskentelemään
kuusi kuukautta yhtä mittaa maanalaisissa kaivoksissa; ja kun heitä
siellä kuoli suurin määrin tahi he karkailivat läpitunkemattomiin
aarniometsiin, syntyi ajatus tuottaa Afrikasta työtä jatkamaan
sitkeämpiä neekerejä laivanlastittain.

Helposti huomaa, että bukanierejä kovin houkutteli halu sekautua
kolmantena tekijänä tähän liiketoimintaan. Suuren aarrelaivan
valtaaminen, jonka täyttämisessä espanjalaisilla oli ollut niin
paljon huolta ja vaivaa, oli merisissien kannalta katsoen mainio
urhoteko. Ja vaikka sellainen vaatikin huikeaa uhkarohkeutta ja melkein
yliluonnollisia ponnistuksia, niin olivat juuri nämä ominaisuudet
useimmille bukaniereille oleellisia.

Seuraavissa luvuissa esitetään eräitä kaikkein mielenkiintoisimpia
näistä hurjista veikoista — miehiä, joilla rosvouskiihko ei yhtynyt
uusien maiden ja rikkaudenlähteiden keksimishaluun, vaan jotka olivat
yksinomaan merirosvoja ja sillä alalla hankkivat itselleen mainetta
merenkulun historiassa.




IV luku.

PIETARI SUURI.


Kuuluisimpia ensimmäisistä varsinaisista merisisseistä oli muuan
ranskalainen, joka oli tunnettu liikanimellä Pietari suuri. Tämä mies
näyttää olleen niitä seikkailijoita, jotka eivät olleet bukanierejä
sanan varhaisemmassa merkityksessä (kauppiaita ja merenkulkijoita,
jotka saapuivat Espanjan siirtomaihin pyydystämään karjaa ja kuivaamaan
sen lihaa sekä tarpeen tullessa taistelemaan espanjalaisia vastaan,
jos nämä sekautuivat häiritsemään heidän ammattiaan), vaan miehiä,
jotka tulivat Europasta varta vasten ryöstääkseen espanjalaisten
omaisuutta sekä maalla että merellä. Moniaat heistä perustivat itsekin
jonkinlaisen siirtolantapaisen pienelle Tortuga-saarelle Haitin
pohjoisrannikolla; ja näiden joukosta kohosi Pietari suuri pian muita
mahtavammaksi. Hän kokosi kyllä ympärilleen sissijoukon; mutta vaikka
hänellä itsenäisenä sissinäkin oli suuri maine, näyttää kuluneen kauan,
ennenkuin hän johtajana saavutti erityistä menestystä.

Pietarin ja hänen miestensä mielentilan täytyi olla jotenkin matalalla,
kun he kerran isossa, kanootintapaisessa purressa risteilivät
Hispaniolan rannikolla. Heitä oli kaikkiaan yhdeksänkolmatta miestä,
eikä heidän ollut onnistunut tavoittaa itselleen mistään heidän
tarkoitukseensa soveltuvaa isompaa alusta. He olivat olleet jo
hyvän aikaa aivan umpimähkään aaltojen ajeltavina, tähystellen joka
haaralta jotakin espanjalaista laivaa, jonka kimppuun olisi voinut
käydä, mutta mitään sellaista ei Hinautunut taivaanrannalle. Heidän
ruokavaransa alkoivat käydä vähiin, ja miehet olivat nälkäisiä ja
perin tyytymättömiä. He olivat yhtä tukalassa asemassa kuin aikoinaan
Kolumbuksen merimiehet, juuri ennenkun nämä, pitkän, vaivaloisen
matkansa jälkeen keksivät merkkejä lähestyvästä maankamarasta.

Pietarin ja hänen miestensä ollessa melkein epätoivon partaalla he
onneksi älysivät etäällä, tyynellä ulapalla ison laivan. Riemusta
karjaisten ja läähättäen hypähti joka mies pystyyn sitä tähyämään.
Sitten he tarttuivat airoihin ja rupesivat olan takaa soutamaan
kohti. Mutta lähemmä tultuaan he huomasivatkin, ettei vieras alus
ollutkaan mikään kullalla ja kallisarvoisilla mausteilla lastattu
kauppalaiva, vaan espanjalainen sotalaiva, vieläpä oikein iso, koska
kantoi mastossaan vara-amiraalin lippua. Se oli peräti ällistyttävä
ja masentava huomio — aivan kuin jalopeuralle, joka nälkäisenä
piileskellen tiheikössä kuulee lähestyvää ryskettä ja kavahtaa
mahtavaan hyppyyn, mutta sitten ikäväkseen huomaa, ettei saaliinsa
olekaan mikään lihava sarvas, vaan suunnaton villi norsu.

Mutta nuo purressa kyyröttelevät yhdeksänkolmatta merisissiä olivat,
kuten kerrottu, perin nälkäisiä. He eivät olleet tosin tulleet näille
vesille väijymään sotalaivoja, mutta vielä vähemmän he halusivat
menehtyä nälkään ja janoon. Eikä ollut epäilystäkään, ettei tuossa
isossa espanjalaisessa aluksessa ollut yllin kyllin ruokaa ja juomaa;
ja ilman ravintoa eivät he enää voineet elää päivää tai paria kauempaa.

Näin ollen Pietari päätti ilman pitkiä epäröimisiä, että jos vain
hänen väkensä seurasi häntä, oli espanjalaisten kimppuun hyökättävä;
ja hänen esitettyä kysymyksen heille vannoivat miehet kaikki yhdestä
suusta tottelevansa häntä niin kauan kuin hengenkipinää oli heidän
ruumiissaan. Tosin tuntui suoralta kuolemankitaan suistumiselta käydä
laivan kimppuun, jossa oli lukuisasti tykkejä sekä väkeä monta kertaa
enemmän kuin heidän vähäinen joukkonsa oli. Mutta toiselta puolen oli
kuolema yhtä varma, jos he edelleenkin jäisivät aaltojen ajeltaviksi
autiolla meren selällä. Ja ehkäpä voi ilmautua jotakin suotuisaa
mahdollisuutta; siinä toivossa he alkoivat lähestyä saalistaan,
vaikkakin hitaasti, sillä tuulta ei ollut paljon nimeksikään.

Espanjalaisella sotalaivalla huomattiin piankin tuo ulapalla kiikkuva
pieni pursi ja päällikölle vietiin sana. Hänen huomiotaan se ei
kuitenkaan kiinnittänyt, sillä hän oli parast’aikaa pelaamassa korttia
upseeriensa kanssa; ja vasta neljännestunnin kuluttua hän suvaitsi
nousta kannelle silmäämään vierasta purtta, joka oli jo paljon
lähempänä.

"Mitä? Sehän on vain kanootti!" naurahti päällikkö vastaukseksi
joidenkuiden upseeriensa ehdotukseen, että tykinluodilla lähetettäisiin
tuo hauskaa peliä häirinnyt hyttynen merenpohjaan. Päällikön mielestä
se oli turhaa ruudin haaskaamista. Hän ei tietänyt, mitä miehiä
veneessä oli eikä siitä välittänytkään; mutta jos he tulisivat kyllin
lähelle, voisi väkipyörällä hinata heidät veneineen päivineen ylös
laivankannelle ja toimittaa tutkinnon heidän kanssaan. Sitten palasi
päällystö rauhallisesti korttipöydän ääreen.

Jos Pietari suuri ja hänen miehensä olisivat tietäneet pääsevänsä niin
mukavasti laivan kannelle, olisivat he olleet suuresti iloissaan.
Miekoilla, puukoilla ja pistooleilla he olisivat sitten näyttäneet
espanjalaisille mitä väkeä olivat, ja amiraali olisi saanut
huomata, että nälkäiset merisissit voivat olla hyvinkin tukalia
tutkimuksenesineitä.

Mutta tästä tietämättöminä ollen näytti heistä perin hankalalta päästä
kipuamaan suuren sotalaivan kannelle, ja siksipä he hillitsivät
nälkäänsä ja kiihkoaan ja päättivät odottaa yöntuloa. Heti kun tuli
tarpeeksi pimeä, meloivat he aivan hiljaa alusta kohden, jossa kaikki
elämä ja vartionpito tuntui tauonneen. Valot olivat kaikki sammutetut,
ja kannella lepäilevät merimiehet eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään
ympäröivältä pimeältä merenselältä.

Veneen tultua aivan lähelle sotalaivaa käski sissipäällikkö joukkueensa
haavurin — sellainenkin taitoniekka oli heillä mukanaan — tekemään
haavasahallaan ison reiän purren pohjaan. Tämä toimenpide todistaa
sissien hurjanrohkeaa luonnetta. Ylivoimainen, milteipä mahdoton
tehtävä oli heillä nyt edessään, ja ainoastaan silmitön, sokea uljuus
voi antaa heille siinä menestystä. Peräytyminen uppoavassa veneessä oli
mahdotonta; siis oli heidän uskallettava kaikkensa ja voitettava tahi
kuoltava vihollislaivan kannella.

Kun veden jo puoleksi täyttämä vene kosketti sotalaivan kylkeen,
tarttuivat sissit jokaiseen köydenpätkään ja jokaiseen muuhun alas
ulottuvaan esineeseen ja kapusivat laivankylkeä ylös niinkuin
yhdeksänkolmatta kissaa, ponnahtaen kannella olevain merimiesten
kimppuun. Nämä olivat aivan äärimmäisyyteen saakka ällistyneet ja
tyrmistyneet. He eivät olleet nähneet eivätkä kuulleet niin niitäkään,
ja nyt oli pimeästä sukeltanut esiin mokoma joukko hurjannäköisiä
miehiä tuimat tapparat ja pistoolit kourissa.

Jotkut heistä kumartuivat katsomaan alas laivan kyljelle, mistä nuo
oudot miehet olivat oikein tulleet, mutta he eivät nähneet yhtään
mitään, sillä pursi oli jo mennyt pohjaan. Silloin heidät täytti
taikauskoinen kauhu; he luulivat joutuneensa tekemisiin avaruudesta
tipahtaneiden ilmeisten paholaisten kanssa, sillä mistään muualtakaan
eivät nuo hirtehiset saattaneet tulla. Yrittämättäkään puolustautua
hoipperehtivat espanjalaiset hurjan pelon valtaamina sinne tänne
kannella ja koettivat piiloutua mikä minnekin, ymmärtämättä edes nostaa
varoitushuutoakaan.

Laivan päällikkö istui upseeriensa kera yhä vielä korttipöydän
ääressä — voittiko hän siinä pelissä vai hävisi, siitä eivät vanhat
historioitsijat tiedä kertoa mitään. Mutta äkkiä sekautui uusi tulokas
peliin. Se oli Pietari suuri, jolla oli parhaat valtit kädessään.
Iso pistooli kädessä vaati hän espanjalaista amiraalia heti paikalla
antautumaan. Hölmistynyt "hidalgo" (aatelismies) katsahti ympärilleen.
Jokaisen upseerin korvallisella piteli hurjannäköinen merirosvo
pistoolia. Päällikkö myönsi hävinneensä pelissä.

Lopputyö kävi helposti. Sissien hajautuessa ympäri laivaa oli sen
väki pyrkinyt parhaan mukaan piiloutumaan. Ken heistä rohkeni yrittää
puolustautua, se ammuttiin tai iskettiin kuoliaaksi; ja kun kajuuttain
ovet oli laivanväen perästä teljetty lujasti kiinni ulkopuolelta, oli
Pietari suuri ison espanjalaisen sotalaivan kaikkivaltias kapteeni.

Varmaa on, että voitolliset sissit ensimmäiseksi työkseen kiirehtivät
laittamaan itselleen vankan illallisen, jonka ääressä muistelivat
monias tunti sitten vielä viilettäneensä merenpintaa vähäisessä
purressa, peläten sen pian sisältävän vain heidän nälkään menehtyneet
ruumiinsa.

Tämä tavaton menestys tietystikin aiheutti suuren muutoksen Pietari
suuren ja hänen miestensä oloissa ja ammatissa. He olivat nyt kaikki
järjestään kylläisiä ja äveriäitä miehiä. Paitsi sitä että vallattu
laiva oli täynnänsä ruokavaroja, oli siinä suuri kultaharkkoaarre,
jota se oli ollut juuri kuljettamassa Espanjaan. Purjehtien saaliineen
pitkin Hispaniolan rannikkoa Pietari ryösti ja ampui upoksiin kaikki
kohtaamansa espanjalaiset alukset. Vangeista eloonjääneet pantiin
auttamaan sissejä purjeiden hoidossa; ja palattuaan kohta puoleen
takaisin Ranskaan luopui Pietari suuri sissielämästä ja eli lopun
ikänsä mahtavana ja rahakkaana herrana.




V luku.

TARINA HELMISISSISTÄ.


Tavallisen rosvon ja yleensä pahantekijän elämäntarina saa enimmäkseen
aina huonon lopun, vaikka hänellä saattaisi olla menestystäkin
rikoksellisella urallaan. Se tosiasia sisältää terveellisen opetuksen
suurelle osalle ihmiskuntaa, jolla on halu tehdä pahaa ilman että siitä
koituisi sille ikäviä seurauksia. Äsken kertomamme Pietari suuren
elämäntarina ei kuitenkaan sisältänyt mitään sellaista opetusta, tahi
ei ainakaan se ole tullut jälkimaailman tietoon; ja toden teossa sen
vaikutus senaikuisiin seikkailijoihin oli hyvin epäterveellinen.

Kun Pietari suuren ihmeellinen menestys tuli tunnetuksi, ruvettiin
Tortugan vesillä merirosvousta harjoittamaan vallan vimmatusti.
Jokainen takkuparta veijari, joka omisti pahaisen purren ja sai
parikymmentä samanlaista takkupartaa seuralaisekseen, kiirehti ulos
ulapalle valtaamaan rikasta espanjalaista kaljuunaa, joksi siihen
aikaan sanottiin kaikkia isoja aluksia, olivatpa ne sota- tai
kauppalaivoja.

Mutta merisissien hurja lauma ei kasvanut ainoastaan englantilaisista
ja ranskalaisista merimiehistä, joita toveriensa mainio onni
viekoitteli; vaan monet seikkailuhaluiset miehet, jotka eivät ikinä
olleet aikoneet lähteä Englannin tai Ranskan kamaralta merirosvousta
harjoittamaan, saivat nyt varmasti päähänsä, että tämä ammatti se
sittenkin oli kaikista tuottavin, ja lähtivät valtameren poikki varta
vasten pyydystämään kotiapalaavia espanjalaisia laivoja.

Mutta kun ei Tortugan vesillä riittänyt tarpeeksi tätä ammattia
hyödyttäviä aluksia, lähtivät sissisiirtolaiset koettamaan onneaan
Länsi-Intian muissa osissa; ja kerrotaan, että kuukauden päiväin
kuluessa Pietari suuren mainiosta voitosta Tortugaan kuljetettiin kaksi
suurta hopeaharkoilla lastattua espanjalaista laivaa ja kaksi muuta
arvokassisältöistä kauppa-alusta sissien saaliina.

Muuan noita aarrelaivojen perässä risteileviä seikkailijasankareita oli
eräs Pietari suuren maanmies, tunnettu nimellä "Ranskan Pietari". Hän
oli hyvä merimies ja pystyi vaikka minkälaiseen merikahakkaan; mutta
pitkän aikaa hän sai luovia pitkin Karaibin merta keksimättä yhtään
mitään anastamisen arvoista. Vihdoin, kun muona rupesi loppumaan ja
hänen miehensä nurisemaan, päätti Pietari, että parempi kuin palata
tyhjin käsin Tortugaan oli koettaa uudella ja rohkealla tavalla
onneansa.

Erään mannermaan ison virran suuhun olivat espanjalaiset laittaneet
helmikalastamon; ei näet ollut sitä aarretta maanpäällistä eikä
merenalaista, jota he eivät olisi koettaneet saada omakseen.

Joka vuosi saapui pyyntiaikaan tusinan verta ja enemmänkin
helmenpyyntialuksia tuolle särkälle, suojanaan kulloinkin sotalaiva.
Ranskan Pietari tiesi tästä; ja kun hän ei ollut avoimella merellä
tavannut ainoatakaan ryöstettävää espanjalaista kauppa-alusta, päätti
hän lähteä kokemaan, oliko helmenpyytäjiltä jotakin hyvää saatavana.
Sellainen ryöstötapa oli bukaniereille siihen aikaan vielä aivan uutta;
mutta sittenpähän vasta kaiken tietää, kun on kaikkea yrittänyt, ja
tällä haavaa oli sissipäällikön erittäin tärkeää yrittää edes jotakin
ilmikapinata estääkseen.

Lähetessään rannikkoa virran suistamon kohdalla otatti hän purrestaan
mastot alas ja soudatti sen sukkelasti helmenpyytäjälaivastoa
kohti, aivan kuin olisi aikonut liittyä siihen ruti rauhallisessa
tarkoituksessa. Eikä toden teossa ollut syytä pelätäkään, että
espanjalaiset olisivat epäilleet merirosvojen uskaltavan soutuveneellä
lähetä juuri sitä rannikon kohtaa.

Helmenpyyntialukset olivat kaikki ankkurissa ja niiden miehistö
uutterasti toimessaan. Ulompana merellä, jonkin matkan päässä virran
suusta, kellui sotalaiva kaikessa levossa. Intiaanisukeltajat
molskahtivat haikaloja pelkäämättä veteen ja noutivat pohjasta
simpukoita, jotka laivamiehet huolellisesti avasivat löytääkseen
jalohelmiä — yhtä rauhallisina kuin jos olisivat poimineet öljymarjoja
kotoisissa metsissään.

Mutta jotakin pahempaa kuin haikaloja oli liikkeellä näillä
rauhallisilla vesillä; eivätkä mitkään rosvot, jotka Espanjan vuorilta
laskeutuvat alas pahaa-aavistamattomaan maalaiskylään, olleet niin
julmia kuin nuo hurjat veikot, jotka hiipivät pyyntimiesten luokse
Ranskan Pietarin pikku purrella.

Tuon viattoman näköisen purren, jota helmenpyytäjät arvatenkin pitivät
jonkun mannermaan hedelmä- ja vihanneskaupustelijan veneenä, sallittiin
häiritsemättä soutaa pyyntilaivaston suurimman aluksen kupeelle, jossa
oli muutama tykkikin ja joitakuita aseellisia miehiä suojana.

Heti kun Pietarin vene satutti espanjalaisen aluksen kylkeen,
ryntäsivät sissit ylös sen kannelle miekat ja pistoolit kourassa
ja hirvittävä kamppailu alkoi. Espanjalaiset olivat kyllä perin
ällistyneet, mutta heitä oli paljon enemmän kuin hyökkääjiä ja he
pitivät rohkeasti puoltaan. Mutta ryntäävillä miehillä, jotka kalvava
nälkä on saattanut hurjiksi epätoivosta, on suuri etu puolellaan;
ja kauan ei kestänytkään, ennenkun he olivat herroina laivalla. Ne
espanjalaisista, jotka eivät olleet saaneet surmaansa, pakotettiin
rosvojen palvelukseen, ja heidän laivastaan Pietari huomasi saaneensa
kelpo aluksen käytettäväkseen.

Sotalaiva, jonka varjeluksen alainen helmenpyyntilaivasto oli, oli
siksi etäällä, ettei siitä ollenkaan huomattu taistelun menoa; ja jos
olisi huomattukin, ei se olisi ennättänyt apuun, sillä kun ilma oli
aivan tyyni, ei se olisi päässyt purjehtimaan virran suulle. Pietari
oli siis täysin turvassa sen puolelta.

Mutta vaikka hän oli vallannutkin espanjalaisen aluksen, ei hän
ollut siksi typerä, että olisi kiskonut alas sen lipun ja vetänyt
omansa sijaan. Hän oli tosin saanut hyvän saaliin, mutta se ei vielä
tyydyttänyt häntä. Todennäköistä oli, että purressa oli runsas
varasto vastapyydettyjä helmiä, mutta toisissa pursissa saattoi
niitä olla vieläkin enemmän. Hän sai siis päähänsä vallata koko
helmenpyytäjälaivaston.

Mutta sitä hän ei voinut yrittääkään, ennenkuin sotalaiva oli ensin
hänen hallussaan. Omaten nyt kelpo aluksen ja paljoa monilukuisemman
miehistön kuin tänne tullessa — henkiin jääneet espanjalaiset
pakotettiin työskentelemään tykkien ääressä ja muutenkin auttamaan joka
tavalla omia maanmiehiään vastaan — päätti Pietari käydä sotalaivan
kimppuun.

Parahiksi rupesi tuulemaan maalta päin, niin että hän purjeiden avulla
joutui hyvän matkaa avoimelle merelle. Espanjan lippu liehui hänen
suurmastostaan, ja hän toivoi pääsevänsä epäluuloja herättämättä
sotalaivan kupeelle, niin että sissit voivat kivuta ylös sen kannelle
verityöhönsä.

Mutta silloin sattui jotakin, mitä Pietari ei ollut osannut
arvata tapahtuvaksi. Kun sotalaivan päällikkö huomasi, että
helmenpyytäjäveneistä yksi yritti jättää toverinsa ja painua avoimelle
merelle, ei hän voinut selittää sitä muuten kuin että se yritti
lähteä karkuun helmisaaliineen käyttäen hyväkseen sitä seikkaa, ettei
tuuli ollut vielä kerinnyt sotalaivan purjeisiin. Näistä epäilyksistä
voimme päättää, etteivät rosvot niinä aikoina aina olleet pelkkiä
ammattirosvoja.

Kohta kun espanjalainen kapteeni oli huomannut, että yksi sen
vartioitavista pursista lähti liikkeelle virran suulta, sai hän tuulta
purjeisiinsa ja lähti paikalla vinhaa vauhtia ajamaan takaa epäiltyjä
helmivarkaita, joita hän päätteli omiksi kelvottomiksi maanmiehikseen.

Tuuli vahveni nopeasti; ja kun Pietari ja hänen miehensä näkivät, että
sotalaiva heitä ilmeisesti epäillen piirsi vankkaa vauhtia heidän
perässään, heittivät he kaiken toivon päästä epäluuloja herättämättä
sen kupeelle. Heidän täytyi siis luopua koko helmilaivaston
valtaamisaikeista ja tyytyä siihen, että saivat edes tähänastisen
saaliinsa onnellisesti korjuuseen. Niinpä hekin vetivät joka
purjetilkun mastoihin, ja jännittävä merijahti alkoi.

Säikähtyneet sissit olivat liiankin hätäisiä pakoon pyrkiessään.
He eivät olleet pystyttäneet ainoastaan niin paljon purjeita kuin
heidän aluksensa voi kantaa, vaan kohottaneet niitä liiaksikin. Tuuli
tuimeni, ja äkkiä katkesi suurmasto aika jyrinällä. Se teki lopun
pakoonpyrkimisestä; ja hirvittävä meritaistelu alkoi nyt. Ranskan
Pietari ja hänen miehensä olivat tottuneita sellaiseen työhön, ja
pettymys ja epätoivo kannusti heitä panemaan kaikki voimansa alttiiksi;
mutta espanjalaiset olivat mieslukuisemmat ja paremmin asestetut, ja
sissit saivat pahoin selkäänsä.

Mutta tuon ranskalaisen ja hänen pienen sissijoukkonsa uljuudessa
täytyi olla jotakin suurenmoista ja tosisankarillista, joka sai
espanjalaisen kapteenin antamaan heille arvoa. Muuten ei ole
selitettävissä heidän saamansa hyvä kohtelu hänen puoleltaan.

Heitä ei näet surmattu miekalla eikä viskattu mereen, ei edes viety
rannikolle orjuuteen — joilla kolmella tapaa silloin sotavankeja
kohdeltiin. Heidät vain yksinkertaisesti laskettiin maihin ja
päästettiin vapauteen mennäkseen mihin mielensä teki.

Tätä Ranskan Pietarin rohkean yrityksen noloa loppua surkuteltiin
yleisesti ei vain Tortugassa, vaan myöskin Englannissa ja
Ranskassa. Jos uljaan bukanierin olisi onnistunut vallata koko
helmenpyyntilaivasto, olisi hänen maineensa kajahdellut kummallakin
puolella Atlantin merta; ja jos hän edes olisi kyennyt viemään
korjuuseen tuon ainoankin anastamansa purren, joka oli isoin ja
rikkain kaikista, olisi hän voinut viettää loppuikänsä varakkaana ja
arvossapidettynä miehenä. Ei ihmettä, että sen suurmaston rikkoutuminen
oli särkeä niin hyvin Pietarin ja hänen miestensä kuin koko hänen
suuren ihailijapiirinsä sydämet.




VI luku.

PORTUGALIN BARTOLOMEUKSEN IHMEELLISET SEIKKAILUT.


Edellisissä luvuissa olemme nähneet, että etupäässä englantilaiset,
ranskalaiset ja hollantilaiset merenkulkijat kävivät yhdistetyin voimin
sissisotaa espanjalaisia vastaan Länsi-Intian saarilla ja vesillä.
Siksipä tuntuu hiukan omituiselta tavata muuan Portugalinkin mies
sekautuneena tuohon Pohjois- ja Etelä-Europan merenkulkijain väliseen
erikoiskaappaukseen. Mutta vaikka Portugali ja Espanja ovatkin läheisiä
naapureita, ovat molemmat maat olleet usein tuimassa sodassa keskenään,
eivätkä niiden edut ja pyyteet ole suinkaan olleet yhteisiä. Mutta
ollen joka suhteessa naapuriaan vähäväkisempi voi Portugali toivoa
hyötyvänsä läntisen maailman vastakeksityistä rikkauksista ainoastaan
siten että sen merenkulkijat yhtyivät toisten kansojen merenkulkijain
kanssa ryöstämään kotiapalaavia espanjalaisia aarrelaivoja.

Näistä Portugalin merisisseistä oli mainioin muuan urho, jota
kotimaansa mukaan sanottiin "Portugalin Bartolomeukseksi". Hän nimitti
itseään "flibustieriks", joka on väännös englantilaisesta sanasta
"freebootieri" (vapaa purjehtija), mitä nimeä itsenäiset, ylemmistä
päälliköistä ja järjestöistä riippumattomat meriseikkailijat käyttivät
itsestään.

Mutta olipa tuo Bartolomeus minkä niminen hyvänsä, niin bukanierinä
hän kumminkin teki itsensä kuuluisaksi Karaibin merellä. Hän ei
uraansa aloittaessaan ollut mikään tyhjätasku, kuten useimmat muut
ammattitoverinsa. Hänellä oli jonkin verran pääomaa sijoittaa
näihin "liikeyrityksiin", ja tullessaan Länsi-Intiaan oli hänellä
hankittuna pienenlainen purjealus, jossa oli neljä vähäistä tykkiä ja
valikoitu miehistö karaistuneita veikkoja, niistä epäilemättä monet
ammattirosvoja ja toisetkin palaen halusta kunnostaa itseään sisseinä;
sillä myöhempinä aikoina tuskin lienee Kalifornian kultakentillä ollut
sen suurempaa viehätystä uhkarohkeihin seikkailijoihin kuin Atlantin
kultarikkailla ulapoilla 17:nnen vuosisadan uskalikoille.

Karaibin merelle tultuaan Bartolomeus arvatenkin ensin kävi Tortugassa,
tuossa sen ajan merirosvojen pääkortteerissa ja lähti sitten kokemaan
niitä reittejä, joita pitkin aarrelaivat kulkivat Amerikan mannermaalta
Havanaan Kuban saarelle tahi San Domingoon. Vihdoinpa näiden
pyydystäjäin silmiin kuvastuikin kaukaa ulapalta saalis, mutta heille
kävi kuten pyöriäistenpyytäjälle, jonka väkäkeihään eteen sattuukin
tuima miekkavalas. Hitaasti lähestyvä laiva osoittihe olevansa
iso espanjalainen kaljaasi, jonka tykkiaukoista paistoi ainakin
kahdenkymmenen kiljukurkun mustat kidat ja jonka miehistön täytyi olla
paljon lukuisampi kuin sen ahdistajat.

Espanjalaiset kauppalaivatkin olivat tähän aikaan sangen vahvasti
varustetut pitkää ja vaarallista matkaansa varten, niin että vaikka
eivät kuuluneetkaan Espanjan sotalaivastoon, olivat ne usein hyvinkin
pienempäin sotalaivain veroisia. Ja tällainen vankkahampainen kala se
nyt sattui parahiksi Bartolomeuksen apajaan.

Mutta sissit ja kalamiehet eivät saa nilviä ja persoa. Heidän täytyy
ottaa saalis vastaan ja tehdä parhaansa saadakseen sen nuottansa
pohjaan, kävi miten kävi. Bartolomeus ja hänen miehensä pitivät
suurmaston ympärillä lyhyen neuvottelun ja päättivät yrittää
onnenkaupalla espanjalaisen aluksen kimppuun.

Niinpä liukui pieni rosvopursi pullistunein purjein ja liehuvin lipuin
isoa espanjalaista vastaan, jossa oltiin ylen ällistyneitä tulijan
rohkeudesta, mutta jäätiin kuitenkin odottamaan sitä kokka tuuleen päin
ja tykkimiehet valmiina palavin sytyttimin. Tultuaan kyllin lähelle
voidakseen nähdä ja käsittää sen aluksen koko suuruuden ja varustukset,
jonka kimppuun aikoivat hyökätä, eivät sissit vastoin espanjalaisten
odotusta kääntäneetkään purjeitaan ja paenneet tiehensä minkä
kerkisivät, vaan kävivät haikailematta suoraan isoa, kömpelöliikkeistä
vastustajaansa kohti, jonka miehistönä oli tavallisia, aseidenkäyttöön
vähemmin perehtyneitä pikipöksyjä.

Havaitessaan pikku purren hullumaisen yrityksen päätti espanjalainen
päällikkö antaa sille kouraantuntuvan läksytyksen, jotta se vastaisen
varalta oppisi erottamaan isot laivat pienistä, ja vihollisen tultua
luodinkantamalle komensi laukaisemaan kaikki alahangan tykit sitä
kohti. Espanjalaisessa aluksessa oli väkeä seitsemänkymmentä miestä ja
sen lisäksi vielä paljon matkustajia ja varsinaiseen meri väkeenkin
kuuluvia henkilöitä, jotka kapteenin käskyn kuultuaan syöksyivät
kannelle katsomaan, kuinka sissipursi painuisi aaltojen alle.

Mutta espanjalaisen tykit olivat tähdätyt huonosti ja niiden isot
luodit lensivät mereen tekemättä mitään tuhoa; ja ennenkun ne
ennätettiin ladata uudestaan tai kömpelö alus kerkisi kääntää toisen
leveän kylkensä sitä kohti, olikin Bartolomeuksen pursi jo sen kupeessa
kiinni. Hän ei ollut laukaissut ainoatakaan tykkiänsä, tietäen etteivät
niiden rakeet pystyisi tekemään mitään moiselle isolle kuvatukselle.
Hänen tarkoituksenaan oli ratkaista ottelus rehellisellä käsikahakalla
mies miestä vastaan espanjalaisen aluksen kannella.

Sissit olivat kaikki valmiina tuliseen kamppaukseen. He olivat
riisuneet päältään takkinsa ja paitansa, aivan kuten aikoisivat käydä
nyrkkitaisteluun; ja miekat hampaiden välissä ja puukot ja pistoolit
vyössä he kapusivat kuin apinat suuren laivan kupeita ylös. Mutta
espanjalaisetkin olivat urhoollisia miehiä ja kelpo sotureita, ja heitä
oli yli kaksi vertaa enemmän kuin rosvoja; ja eipä kulunut kauankaan,
ennenkuin jälkimmäiset huomasivat, etteivät he kyenneetkään valtaamaan
sotalaivaa kiipeämällä sen kannelle. He hyppäsivät laidan yli niin
pian kuin pääsivät, jättäen jäljelle muutamia miehistään kuolleina
ja haavoitettuina. Päästyään omaan purteensa he soutivat vähän
matkaa kauemmaksi hengähtääkseen ja varustautuakseen toisellaiseen
kamppailuun. Voitolliset espanjalaiset kiirehtivät nyt pääsemään
erilleen tuosta puolivillien hurjimusten täyttämästä purresta, mikä
olisikin ollut heille helppoa, jos olisivat kyenneet käyttämään
tykkejään paremmin kuin tuonoin.

Mutta suureksi ihmeekseen he huomasivat, etteivät he voineet tehdä
tykeillään mitään eivätkä edes kyenneet kääntämään alustaan sivuittain,
jotta olisivat voineet ampua tehokkaampia yhteislaukauksia. Bartolomeus
ja hänen miehensä viskasivat syrjään miekat ja pistoolit ja tarttuivat
musketteihin, joita heillä oli runsaasti. Heidän purtensa oli vain
vähän matkan päässä espanjalaisesta, niin että jokainen mies,
joka vain pisti päänsä näkyviin ampumarei'istä tahi nousi rikiin
purjeita järjestämään taikka muuten näyttäytyi, tiesi olevansa mainio
tähtäyspilkku rosvoille. Näiden pursi voi liikkua miten tahansa, sillä
sen kuljettamiseen tarvittiin vain muutama harva mies ja voi siten
välttyä espanjalaisten luodeilta; ja sen parhaat ampujat lennättivät
kannella maaten surmanluoteja missä vain näkivät espanjalaisen pään
pistäytyvän esiin.

Viisi pitkää tuntia kesti tämä epätasainen taistelu. Se muistutti aivan
rullasiimalla ja notkealla vavalla varustetun onkimiehen kamppailua
ison, lihavan lohen kanssa, jonka on saanut käymään syöttiinsä.
Mies ei saa lohta heti maalle, mutta toiselta puolen ei lohikaan
voi vetää miestä veteen; ja sitkeydellään mies viimein väsyttää
kalan, kunnes saa työnnetyksi haavinsa sen alle. Mutta Bartolomeus
ei kumminkaan voinut toivoa saavansa vihollislaivaa haaviin. Tämän
miehistä oli jo niin monta saanut surmansa, että miesluku kummassakin
alkoi jo olla yhtä suuri. Silloin hän taas uhkarohkeasti ryntäsi
purrellaan aivan espanjalaisen kupeeseen kiinni ja komensi miehensä
uudestaan kapuamaan ylös kannelle. Nyt ei ottelus tullutkaan niin
epätasaiseksi kuin edellisellä kerralla. Espanjalaiset eivät kyllä
enää olleet ylivoimaisia, mutta he taistelivat epätoivon hurjuudella,
ja ryöväreistä sai tulisessa kamppailussa kymmenen surmansa ja neljä
haavoittui. Mutta vielä hullummin kävi espanjalaisille; enemmän kuin
puolet niistä, jotka eivät aikaisemmin olleet tulleet ammutuiksi, sai
nyt surmansa sissien pistooleista ja hukareista, ja ennen pitkää oli
iso laiva Bartolomeuksen vallassa.

Se oli verinen ja hirvittävä voitto. Suuri osa hänen omista miehistään
virui kuolleena tai kuolemaa tehden kannella, ja espanjalaisista
oli vain neljäkymmentä jäänyt eloon ja niistäkin melkein kaikki
henkihieveriin silvottuina.

Niinhyvin bukanierien kuin espanjalaisten tapana oli viskata säälittä
mereen kaikki sotavangit, jotka eivät kyenneet työhön, mutta
Bartolomeuksessa näyttää olleen jäljellä hiukan inhimillisempiä
tunteita. Hän ei surmauttanut vankejaan, vaan panetti ne kaikki
veneeseen pyrkimään turvaan minne pääsivät; ja jäi itse viidentoista
terveen miehen kanssa hoitamaan isoa laivaa, joka olisi tarvinnut
viittä kertaa suuremman miehistön.

Mutta miehet, jotka moisissa olosuhteissa kykenivät valloittamaan
niin mahtavan aluksen, tunsivat kykenevänsä kuljettamaankin sitä
vähälukuisuudestaan huolimatta. Ennenkun ryhtyivät purjeita
hoitelemaan, puhdistivat he tarkoin kuolleiden taskuista kellot, rahat
ja korut ja viskasivat ruumiit kannelta mereen, käyden sitten lähemmin
tarkastamaan minkälaisen saaliin olivat saaneet. Ja sitä kelpasikin
katsella. He löysivät rahaa 75,000 Espanjan, kruunua sekä ainakin
viittä kertaa arvokkaamman kaakaovaraston, mikä kaikki ynnä lisäksi
laivan ja sen kaiken kalustuksen arvo oli melkoinen omaisuus niinä
aikoina.

Sittenkun voitonriemuiset sissit olivat arvioineet saaliinsa ja
korjanneet uuden, upean aluksensa purjeet ja rikin, siirsivät he
siihen kaikki mieluiset tavarat vanhasta purrestaan ja jättivät sen
ajelehtimaan, suunnaten itse kulkunsa Jamaikaa kohti. Mutta tuuli ei
ollut heille suotuinen, eikä heillä ollut tarpeeksi miehiä hoitamaan
purjeita myötäiseen suuntaan, niin että heidän täytyi käydä ankkuriin
P. Antoniuksen niemen kohdalle Kuban saaren länsipäässä odottaakseen
pääsyä Jamaikan ystävällisille vesille.

Kotvan aikaa täällä lekoteltuaan he lähtivät uudelleen jatkamaan
matkaa, mutta pianpa he kauhukseen huomasivat kolme espanjalaista
laivaa tulevan vastaansa. Mahdotonta oli yrittää vähällä väellä
saada niin suuri alus korjuun vihamiehiltä, ja vielä mahdottomampi
koettaa puolustautua suurta ylivoimaa vastaan; se tehtävä nousi yli
Bartolomeuksenkin uskalluksen. Siksipä hän jäi rauhassa odottamaan,
kunnes espanjalaiset laivat olivat saapuneet kohdalle, niistä pantu
yhdestä vene vesille ja sen miehistö kavunnut ylös hänen kannelleen.
Eräs espanjalaisista kapteeneista oli huomannut, että oudossa laivassa
oli jotakin merkillistä, kun sen riki ja purjeet kantoivat selviä
merkkejä vereksestä hirvittävästä taistelusta; ja hän tahtoi ottaa
selon asiasta. Nähtyään, että kourallinen merirosvoja piti hallussaan
niin isoa laivaa, vangitsi hän helposti Bartolomeuksen ja hänen
miehensä, riisti heiltä kaikki mitä heillä oli yksinpä vaatteetkin
heidän päältänsä, ja työnsi heidät raudoissa tyrmään miettimään onnen
vaihettelevaisuutta.

Espanjalaisista laivoista siirrettiin harvalukuinen miehistö
kuljettamaan vallattua alusta, ja sitten lähti koko pieni laivasto
purjehtimaan Campeachyn kaupunkia kohti Yukatanin niemimaan
länsirannalle.

Yksi ainut tunti oli kääntänyt Bartolomeuksen ja hänen miehensä
onnen vallan surkealla tavalla. Tunti sitten he olivat mässänneet ja
riemuinneet komean saaliinsa parhaassa kajuutassa; ja nyt he viruivat
alastomina ja kahleissa kurjassa vankikopissa, tietäen että päivän tai
parin perästä heidät joko myötäisiin orjiksi tahi ehkäpä hirtettäisiin.

Mutta tuskin on luultavaa, että monikaan heistä katui entisyyttään
tai sortui epätoivoon, sillä sellaiset tunteet olivat sisseillä ylen
harvinaisia.




VII luku.

SISSI, JOKA EI OSANNUT UIDA.


Matkatessaan Campeachya kohti joutui tuo pieni espanjalainen laivasto
myrskyn käsiin, joka hajoitti laivat toisistaan, niin että se, joka
kuljetti vangittua Portugalin Bartolomeusta ja hänen miehiään, ennätti
ensimmäisenä määräsatamaan.

Sen kapteeni ei vielä tietänyt, minkä arvokkaan saaliin hän oikein
oli saanut. Hän luuli sissejä tavallisiksi bukaniereiksi ja näyttää
aikoneen käsitellä heitä omina yksityisvankeinaan, jotka kaikki rotevia
miehiä ollen kelpaisivat hyvin laivaväen joukkoon pistettäviksi. Mutta
kun laiva oli saatu turvallisesti ankkuriin ja kaupungissa oli levinnyt
tieto, että sen vankityrmässä oli sissijoukko, saapui maalta paljon
ihmisiä töllistelemään noita hurjia veikkoja niinkuin mitäkin häkkiin
ahdettuja ulkomaan villipetoja.

Näiden uteliain katsojain joukossa oli muuan kaupungin kauppias, joka
oli ennen nähnyt Bartolomeuksen ja kuullut monista hänen urhotöistään.
Hän kääntyi senvuoksi kapteenin puoleen ja ilmoitti, että tällä
oli laivassaan eräs maailman pahimpia merirosvoja, jonka tihutyöt
tunnettiin liiankin hyvin kaikkialla Länsi-Intiassa ja joka siis oli
jätettävä siviiliviranomaisten käsiin. Tämä esitys ei kuitenkaan
miellyttänyt kapteenia, joka tähän asti oli huomannut Bartolomeuksen
olevan sangen rauhallisen miehen sekä sen ohessa perin väkevän,
niin että hänestä saattoi tulla arvokas lisä laivamiehistöön. Mutta
kauppias, joka tiesi sissin tehneen pahaa vahinkoa Espanjan kaupalle,
suuttui kapteenin taipumattomuudesta ja meni kohta kertomaan asian
kaupungin kuvernöörille. Tämä arvohenkilö lähetti heti muutamia
upseereja laivaan vaatimaan sissipäällikköä hänelle luovutettavaksi.
Muut rosvot saivat jäädä tyrmään, mutta Bartolomeus korjattiin erikseen
toiseen laivaan. Kauppias, joka näkyi tietävän koko joukon asioita
hänestä, kertoi viranomaisille, että tuo hirveä sissi oli jo monesti
joutunut vangiksi, mutta aina päässyt pujahtamaan pakoon. Sen vuoksi
hänet nyt lyötiin entistä vankempiin rautoihin ja toimenpiteisiin
ryhdyttiin hänen hirttämisekseen seuraavana päivänä; sillä kaiken
kuulemansa perusteella ei kuvernööri pitänyt rosvoa yhtään parempana
kuin metsänpetoa, jonka ilman mitään tutkimusta ja tuomiota voi huoleti
ottaa hengiltä.

Mutta laivassa oli muuan espanjalainen sotamies, joka tuntuu hiukan
säälineen, ehkäpä ihailleenkin uskaliasta sissiä; ja hän arveli,
että jos hirttämisen todellakin piti tapahtua huomenissa, niin oli
kohtuullista, että uhrikin saisi siitä tietää; ja viedessään ruokaa
Bartolomeukselle hän kertoi tälle häntä uhkaavasta kohtalosta.

Sissipäällikkö oli kumminkin mies, joka tahtoi itse sanoa sanottavansa
kaikessa, mitä hänen tietensä tapahtui; ja saatuaan kuulla
huomispäiväisestä huvituksesta hän rupesi heti vaivaamaan päätänsä
ajatuksella, että mikäs nyt neuvoksi tulisi. Mokomassa pälkähässä ei
hän vielä koskaan ollut, mutta silti hän ei menettänyt malttiaan, vaan
rupesi kohta nakertautumaan irti kahleista, jotka arvatenkin olivat
hyvin kömpelöä tekoa. Vihdoin viimein, vaikka iho ja liha pahoin
repeytyi, onnistui hänen saada jalkansa irti renkaista ja voi nyt
liikkua vapaasti kuin tiikeri häkissään. Sitten seurasi kysymys, miten
läpäistä tästä häkistä. Se kävisi ehkä helpostikin päinsä, sillä kohta
oli aika jonkun vanginvartijan tulla alas ruumaan, ja hänestä oli
jättimäisen sissin huokea selviytyä. Mutta seuraava aste tässä todella
draamallisessa pakokohtauksessa kävisi melko lailla vaikeammaksi, sillä
päästäkseen laivasta olisi Bartolomeuksen pakko uida rantaan, ja hän
ei todellakaan osannut uida, mikä seikka tuntuu sangen merkilliseltä
lahjattomuudelta niin kuuluisasta ja kokeneesta merirosvosta
puhuttaessa. Ahtaassa vankitörmässä keksi hänen tuskallisesti tähystävä
silmänsä kaksi isoa saviruukkua, jotka aikoinaan olivat sisältäneet
espanjan-viiniä. Niitä hän päätti käyttää jonkinlaisena uimapussina eli
hengenpelastajana vedessä ollessaan. Lisäksi löysi hän vanhan puukon —
ja se kourassa istahti hän nyt odottamaan vanginvartijan tuloa.

Tämä saapui pimeän tultua Lyhty kädessä laskeusi mies ruumaan
katsomaan, oliko vanki varmassa tallessa, ja heti kun hän oli selvästi
näkyvissä, karkasi Bartolomeus hänen kimppuunsa Siitä syntyi hirvittävä
kamppaus, mutta sissi oli vikkelämpi ja väkevämpi, ja pian virui
vartija kuolleena permannolla. Sitten kiipesi Bartolomeus molemmat
ruukut kainalossaan sukkelasti ja äänettömästi lyhkäisiä portaita
ylös, tuli pilkkosen pimeässä kannelle, syöksyi laivan laidalle ja
hyppäsi alas mereen. Ensin hän vajosi pinnan alle, mutta huolellisesti
tulpatut ja ilmaapitävät ruukut nostivat hänet pian ylös ja kannattivat
häntä kellumassa. Laivassa syntyi kohta hälinää ja melua, musketteja
laukaistiin siihen suuntaan, mistä molskahdus oli kuulunut, mutta
ei ainoakaan luoti osunut sissiin eikä hänen ruukkuihinsa; ja pian
uiskenteli hän jo silmän näkemättömissä ja korvan kuulemattomissa.
Potkien molemmilla jaloillaan ja meloen toisella kädellään, toisen
pusertaessa ruukkuja rintaa vasten, onnistui hänen vihdoin päästä
rantaan, josta alkoi juosta minkä sääret kannattivat kaupungin takana
oleviin synkkiin metsiin.

Mutta sinne tultuaan hän alkoi pelätä, että espanjalaiset hänen
pakonsa keksittyään usuttaisivat verikoiria hänen jäljilleen —
jota keinoa nämä paljon käyttivätkin paenneita vankeja ja orjia
takaa-ajaessaan — ja siksipä hän ei tuntenut itseään turvalliseksi
painuessaan jälleen rannikolle päin, jota hän koko ajan oli pitänyt
silmällä pelastukselleen parhaimpana paikkana. Jos koirat osuivat hänen
jäljilleen, oli hän hukassa. Epätoivoinen sissi päätti silloin, ettei
antaisi verikoirille mitään mahdollisuutta ja kääntyi uudelleen metsän
pimentoihin, joiden suoperäisissä kätköissä hän viipyi kolme päivää,
tietäen että vesi hävitti hänen jälkensä koirien vainulta. Syötävänä
hänellä oh vain vesikasvien juuria, mutta hän oli tottunut koviin
päiviin. Usein kuuli hän koirain etäistä haukuntaa nevantakaiselta
kuivalta maalta, ja joskus pilkotti yön aikaan pimeästä tulisoihtuja,
joilla hän arvasi vainoojainsa metsää valaisevan.

Mutta viimein kumminkin alkoi näyttää siltä, kuin olisi takaa-ajosta
luovuttu; ja kun ei enää kuullut koirain haukuntaa eikä nähnyt
tulisoihtuja, uskalsi Bartolomeus lähteä nevaseuduilta ja jatkaa
matkaa rannikkoa pitkin. Paikka, jonne hän pyrki, oli nimeltään Golpho
Triste eli Surullinen lahti ja sijaitsi noin 200 kilometrin päässä
karkaamiskohdalta; siellä voi hän toivoa tapaavansa joitakin ystäviä.
Tultuaan ulos metsän pimennosta hän nousi matalalle kunnaalle ja
katseli taaksensa kaupunkiin päin. Sen tori oli kirkkaasti valaistu, ja
sen keskellä hänen silmänsä eroitti hirsipuun, jossa hänen oli ollut
määrä roikkua; ja tuo näky epäilemättä oli omiaan virittämään hänen
uupuneita voimiaan pitkän pakomatkan alussa.

Niitä hirvittäviä koetuksia ja vaaroja, joita Bartolomeus sai
kärsiä taivalluksellaan rannikkoa pitkin, kykeni kestämään vain
kaikkein vankin ja karkaistuin mies. Nevalta hän oli löytänyt vanhan
kurpitsapullon, jonka hän oli täyttänyt makealla vedellä — sillä
rannikolla ei ollut muuta kuin suolaista merivettä saatavana — ja
ravintona hänellä oli ainoastaan rantakallioilta löytämiään raakoja
simpukoita; mutta juuriateriain jälkeen maistuivat simpukatkin
mukiinmeneviltä ja antoivat hänelle jonkin verran voimia, joiden
tarpeessa hän oli. Hyvin usein tuli vastaan virtoja ja puroja, joiden
yli oli kahlattava, ja aina hän näki ne täynnä alligaattoreja, niin
ettei ylimeno suinkaan ollut hupaisaa. Hän säikytti niitä kauemmaksi
paiskomalla veteen kiviä, ja sitten kiireimmiten sujahti vaarallisen
paikan ohitse. Toisin ajoin ulottui tiheitä metsiä melkein rantaan
saakka, ja niiden halki hänen oli pyrittävä, vaikka kuulikin
petoeläinten kiljuntaa kaikkialla ympärillään.

Mutta vihdoin tuntui tie nousevan hänelle pystyyn, kun vastaan tuli
sisämaasta mereen purkautuva leveä virta, josta ei päässyt yli eikä
ympäri. Hän kiersi sen rantaa pitkän matkaa ylöspäin, mutta se pysyi
aina niin leveänä ja vuolaana, ettei voinut ajatellakaan kahlata sen
poikki. Miesparka ei osannut uidakaan, eikä hänellä ollut enää mukanaan
noita ruukkuja, joiden turvissa kelluen hänen oli onnistunut päästä
laivasta maihin. Mutta hänen asemassaan oleva mies ei saanut säikähtää
edes tästäkään; hän oli jo uskaltanut ja kestänyt niin paljon, että
hänen oli pakko uskaltaa edelleenkin; ja takaisin palaaminen olisi
hänelle ollut varma tuho.

Tuskaisin silmin rantaa tähystellessään hän viimein keksi erään
suotuisan seikan, jota tavallinen kulkija tuskin olisi huomannutkaan.
Aivan vesirajassa hän älysi virtaa myöten soluneen vanhan, märäntyneen
maalaispöydän, jonka levystä pisti näkyviin jokunen pitkä ja
kömpelötekoinen, ruostunut naula. Suurella vaivalla hän kiskoi ne
irti puusta ja takoi niitä kivillä niin kauan kunnes ne saivat
tölskän veitsenterän muodon. Näillä työkaluilla hän rupesi majavan
tavoin nakertamaan poikki kasvavia solakoita puita, jotka punoi
köynnöskasveilla ja pajuvitsoilla lautantapaiseksi, kyllin vankaksi
kannattamaan hänet vedenpinnalla. Saatuaan lauttansa vesille sovittihen
hän tarkoin sen keskikohdalle, jotteivät alligaattorit päässeet
puraisemaan häntä sääriin, ja sauvoi pitkällä karahkalla itsensä virran
poikki, kunnes vihdoin toisella rannalla tapasi kovaa maata jalkainsa
alla.

Mutta pitkällekään ei sissimme ollut ennättänyt taivaltaa virran toista
rantaa myöten, kun häntä kohtasi uusi ja vaikea vastus, nimittäin
iso mangrovemetsikkö. Tämä merkillinen puulaji kasvaa vetisillä
ja liejuisilla paikoilla ja lähettää oksistaan alas lukemattomia
ilmajuuria, jotka yhdessä varsinaisten maajuurien kanssa kutoutuvat
vallan toivottomaksi sokkeloksi muutenkin niin vaikeakulkuisessa
maaperässä. Sellaisen metsikön läpi ei edes haikarankaan ollut
mahdollista päästä, mutta Bartolomeus-poloisella ei ollut muutakaan
tietä määräpaikkaansa. Ei yksikään meidän päiväimme urheilijoista tai
sirkustaiteilijoista olisi kyennyt suorittamaan sellaista matkaa,
jonka tuo urhea merirosvo rautaista tarmoaan ponnistaen kulki —
tahi oikeastaan ei kulkenutkaan, vaan _lensi_. Viidenkolmatta tai
kolmenkymmenen kilometrin matkalla hän ei näet kertaakaan laskenut
jalkaansa maahan, s.o. liejuun, veteen tai juurille, vaan heittäytyi
käsivoimillaan ilmassa oksalta oksalle aivan kuin mikäkin iso apina,
kavuten vain toisinaan jollekin vahvalle haarukalle lepäämään ja henkeä
vetämään. Jos hänen kätensä tai käsivartensa olisi kertaakaan pettänyt
ja hän pudonnut alas pohjattomaan mutaan, olisi hän siitä kylvystä
tuskin hengissä päässyt. Mutta hänen jäsenensä eivät pettäneet. Vaikka
häneltä saattoikin puuttua sirkusvoimistelijan siroutta ja sulavuutta,
olivat hänen lihaksensa vahvat ja epätoivo antoi niille moninkertaista
tarmoa; ja niin heilahteli ja lensi, lensi ja heilahteli hän oksalta
oksalle, kunnes viimein oli läpäissyt koko kaamean metsän ja päässyt
aukealle rannikolle.




VIII luku.

KUINKA BARTOLOMEUS LEPÄSI VAIVOISTAAN.


Kaksi viikkoa kesti tuo Bartolomeuksen seikkailuista ja vaaroista rikas
pakomatka, ennenkun hän viimein saapui Golpho Tristen eli Surullisen
lahdelman pieneen kaupunkiin, jossa hän toivomansa mukaan tapasi eräitä
sissitovereita. Nyt kun vastukset oli voitettu ja sankarimme voi
juurien ja raakojen simpukkain asemesta ravita itseään kukkuraisilla
kelpo aterioilla ja venytellä väsyneitä jäseniään mukavassa vuoteessa,
olisi hänen luullut antautuvan pitkälliseen lepoon; mutta sepä ei
kuulunut tämän karkaistuneen sissin tapoihin. Sen sijaan että olisi
saapunut ystäväinsä pariin lopen väsyneenä ja raihnaisena, vaivojen
ja nälän uuvuttamana, tulikin hän tulisena ja tarmokkaana ja palaen
halusta päästä tekemään uusia urhotöitä niin pian kuin suinkin. Hän
kertoi heille kaikki, mitä oli tapahtunut, mitkä ihmeelliset hyvän ja
kovan onnen potkaukset peräkkäin olivat seuranneet häntä; ja kuvattuaan
täten kaikki kokemansa seikkailut ja vaarat hämmästytti hän yksin noita
hurjanrohkeita ja karkaistuja sissiveikkojaan vaatimalla heitä panemaan
häntä varten kuntoon pienen, parillakymmenellä miehellä varustetun
aluksen, jolla hän pääsisi kostamaan espanjalaisille ja korjaamaan
vanhan maineensa.

Uhkarohkeat ja tavattomat teot kuuluivat merirosvojen ammattiin, ja
miettimisestä tuuman toimeenpanemiseen heillä yleensä kului varsin
lyhyt aika; ja niin sai Bartolomeus kun saikin haluamansa aluksen
miehistöineen, jolla hän heti lähti aavalle merelle. Viikon päivät
saalista etsiskeltyään sai hän näkyviinsä sen pienen satamakaupungin,
jossa hänen onnensa tähti tuonoin oli käynyt niin paksuun pilveen; ja
pysyen varovaisesti rannikon turvissa odotti hän pimeän tuloa, ennenkun
uskalsi laskea satamaan. Joltisenkin matkan päässä rannasta oli
ankkurissa sama iso espanjalainen laiva, jonka ruumassa hän oli ollut
vankina ja josta hänen oli ollut määrä joutua torille hirsipuuhun.
Laivan näkeminen täytti hänen mielensä hurjalla raivolla, jommoista
voivat tuntea vain merirosvot ja verikoirat.

Pienen aluksen hitaasti lähetessä rannikkoa pitkin isoa laivaa luulivat
jälkimmäisen miehet, että se oli jokunen rannikon kauppahaahti, koska
niin pienet purret vain ani harvoin saapuivat avoimelta mereltä
satamaan, ja päästivät sen luottavaisesti kupeelleen. Mutta heti kun
molemmat alukset sattuivat yhteen, kapusi Bartolomeus vihollislaivan
kylkeä ylös melkein yhtä sukkelasti kuin aikaisemmin oli saviruukut
kainalossa viskautunut sen kannelta alas; ja jok'ainoa hänen miehistään
seurasi häntä, jättäen purren oman onnensa nojaan.

Ei yksikään sielu isolla laivalla ollut osannut varustautua taisteluun.
Entinen vanha juttu uudistui: mikäpä vaara voi uhata oman maan
satamassa rauhallisena lepäävää laivaa? Sissit puolestaan hehkuivat
taisteluhalua, ja heitä johti mies, joka oli lujasti päättänyt vallata
vihollislaivan, uhraamatta edes ajatustakaan sille mahdollisuudelle,
että itse voi saada surmansa yrityksessä. Kamppauksesta tuli
pikemminkin verisauna kuin tavallinen käsikahakka; ja hyvinkään moni
vastustajista ei edes kyennyt saamaan selville mistä oikein oli
kysymys, ennenkun alus jo oli sissien vallassa.

Heti kun Bartolomeus oli herrana laivalla, käski hän katkaisemaan
ankkuriköyden ja nostamaan purjeet, sillä hän tahtoi päästä ulos
satamasta niin pian kuin suinkin. Taistelu, ei ilmeisesti ollut
herättänyt huomiota kaupungissa, mutta satamassa oli joukko muita
laivoja, joiden seuraa sissi mieluimmin tahtoi välttää. Niin pian kuin
sai komean saaliinsa purjehduskuntoon, antoi hän sen viilettää vinhaa
vauhtia väljemmille vesille.

Ja mainio saalis se olikin, paljon suurempi, paremmin varustettu
ja rikkaammasti lastattu kuin se laiva, joka häneltä edellisessä
seikkailussa oli takaisin valloitettu. Lastina siinä oli kallisarvoisia
kauppatavaroita, kuten yleensä kaikissa espanjalaisissa laivoissa
noihin aikoihin, joiden kova kohtalo oli joutua merirosvojen
käsiin. Jos uljaat sissimme olivat laulaneet hurjia sissilauluja ja
tyhjentäneet kuohuvia maljoja ensiksi valtaamansa espanjalaisen laivan
kajuutassa, niin olivat heidän laulunsa nyt vielä hurjempia ja maljansa
ylivuotavaisempia, sillä tämä saalis oli melkoista arvokkaampi.

Mutta ei edes sissilläkään ole aavistusta siitä, miten huomenissa
sattuu käymään. Bartolomeusta leikkikalunaan pitävä kohtalo
nostatti Pinos-saaren lähistöllä (Kuban länsikärjestä eteläänpäin)
meren mahtavasti kuohumaan, ja ärjypäät aallot paiskasivat
vallatun aarrelaivan ja sen riemuitsevan sissimiehistön julmille
rantakallioille. Alus särkyi palasiksi, lasti vyörähti syvyyteen ja
Bartolomeuksen ja hänen miestensä onnistui töin tuskin pelastua pieneen
veneeseen ja soutaa sillä pois noilta miesten syöjiltä sijoilta. Sinne
meni aaltojen alle kaikki äskeinen saalis, aseellinen mahti ja kuohuva
voitonriemu, jotka vielä vähäinen hetki sitten olivat täyttäneet
rohkeiden seikkailijain unelmat ja mielet.

Harvain ihmisten elämässä onni niin oikullisesti vaihteleekaan
kuin tuon Portugalin Bartolomeuksen. Mutta viimeksi kertomastamme
haaksirikosta lähtien se näyttää kääntyneen hänelle järjestään
vastaiseksi. Hänellä oli vielä monen monituisia seikkailuja senkin
jälkeen, mutta ne päättyivät hänelle alati nurjasti ja samalla siis
suotuisasti Espanjan aarrehaaksille; ja koko loppuelämänsä ajan hänellä
oli kovaonnisen merisissin maine. Hän oli niitä miehiä, joiden menestys
tuntuu tykkänään riippuvan heidän omista ponnistuksistaan. Hän kykeni
selviämään pahimmistakin pälkähistä, — espanjalaisten tykkitulesta,
mahtavasti varustetuista laivamiehistöistä, käsi- ja jalkaraudoista,
valtameren ja raivoisain virtain vaaroista — vaikkei osannutkaan uida
—, verikoirista, alligaattoreista, hirvittävistä metsänsokkeloista ja
kaameista rämeistä, joiden läpi ei mikään tavallinen kuolevainen olisi
voinut tunkeutua — kaikista niistä hän selvisi voitollisesti.

Mutta heti kun häntä kohtasi hyvä onni — sellainen mitä merisissi voi
parhainta toivoa — kävi kaikki hullusti. Portugalin Bartolomeuksessa
ei ollut miestä pitämään onnettaren hameenliepeistä kiinni. Hän ei
kumminkaan ollut merisissi vallan tavallista lajia, ja senvuoksi
olisi hänen pitänyt olla tyytyväinen tavallisuudesta poikkeavaan
elämänuraansa. Todennäköisesti hän viimein asettui asumaan Jamaikaan,
mutta hänen loppuelämäänsä ei tarkemmin tunneta. Jos kova kohtalo
pakotti hänet ansaitsemaan leipänsä jollakin halvalla ammatilla, esim.
kauppaamalla hedelmiä katujen kulmissa, niin varmaa on, ettei hän ikinä
myynyt ainuttakaan banaania tai appelsiinia käymättä kiinni ohimeneväin
kurkkuun. Portugalin Bartolomeuksen luontoisen miehen tapoihin ei
kuulunut istua hiljaa yhdessä kohden ja odotella halukkaita ostajia.




IX luku.

SISSI-KIRJAILIJA.


Monenlaista väkeä liikkui noina aikoina merirosvojen lipun alla. Jotkut
niistä saavuttivat kukin omalla tavallaan enemmän mainetta kuin toiset,
mutta muuan joukosta oli aivan ainokainen laatuaan. Hän oli kyllä sissi
kuten toisetkin, mutta ei nähtävästi kaikkein sotaisimpia heistä,
sillä kertoessaan aikalaisilleen ja jälkipolville rannikkoveljesten
merkkiteoista ei hän varmaankaan olisi unohtanut mainita omiakin
tuhotöitään, jos hänellä niitä olisi ollut mainittavana. Hän oli
säyseäluontoinen mies, joka hurjan ammattinsa rauhallisina väliaikoina
mielellään vaihtoi pistoolin, musketin ja tapparan sulkakynään —
oikealle bukanierille todella perin harvinaiseen aseeseen.

Tämä mies oli nimeltään Juhana Esquemeling, syntyperältään
hollantilainen tai ranskalainen. Hän purjehti Länsi-Intiaan v. 1666,
ollen ranskalaisen Länsi-Intian Kauppaseuran palveluksessa. Hän
lähti maailmalle rauhallisena kauppakirjurina ja arvasi silloin yhtä
vähän joutuvansa merirosvon verintahrattuun ammattiin kuin kertovan
kirjallisuuden alalle, joita kumpiakin hän kumminkin lopulta tuli
harjoittamaan.

Siihen aikaan oli ranskalaisella Länsi-Intian Kauppaseuralla siirtola
Tortuga-saarella, jonka saaren — kuten olemme huomanneet — alkujaan
asuttivat kaikenlaiset ja -asteiset bukanierit, lihankuivaajista
aina tavallisiin merirosvoihin asti. Ranskan tukkukauppiaat ottivat
varustaakseen tälle meriäharhailevalle väestölle sen tarvitsemia
kauppatavaroita ja rakennuttivat varastopaikkoja merenkulkijain
tarpeeksi. Ostajia olikin aina kosolti, sillä bukanierit olivat
halukkaat hankkimaan itselleen mitä hyvänsä vain saivat europpalaista
tavaraa. Hyvin tekivät siellä kauppansa kelpo viinit, maustimet,
oivalliset tuliaseet ja ampumavarat, pystyvät tapparat ja hyvin usein
hienot vaatteetkin, joissa kelpasi komeilla maissa ollessa. Mutta
heillä oli omat kauppatapansa, sillä vaikka he halusta ostivatkin
kaikkea, mitä ranskalaisilla kauppiailla oli tarjona, ei heitä
suinkaan saanut hoputtaa maksamaan ostoksiaan. Sissi ei yleensä ollut
senluontoinen mies, että hän paljon välitti maksamisesta. Jos hän sai
jollakin tapaa käsiinsä tavaraa mitä lajia hyvänsä, otti hän mieluimmin
sen omankädenoikeudella haltuunsa; eikä häntä suurestikaan surettanut,
jos tämäntapainen kaupanteko sisälsi ryöväystä tahi vaikkapa
miesmurhiakin. Paljoa ikävämpi juttu oli maksaa ostoksensa helisevällä
hopealla.

Tämä Tortugan saarelaisten ajattelutapa oli jo kauan tuttu
ranskalaisille kauppa-asiamiehille, jotka senvuoksi pyysivät
emämaataan auttamaan heitä velkain perimisessä; ja joukko viranomaisia
lähetettiinkin tätä varten sinne. Mutta vaikka he olivatkin varustetut
sekä virkavaltuuksilla että pistooleilla ja miekoilla, eivät he
kumminkaan kyenneet tekemään mitään bukaniereille, ja monien turhain
yritysten perästä koko toimi jäi sikseen. Kun ei kaupanteosta täten
ollut mitään hyötyä, luopuivat ranskalaiset kauppiaat siitä, määräten
asiamiehensä muuttamaan tavalla tai toisella kauppavarastot rahaksi ja
palaamaan kotia. Tortugalla pidettiin suurenmoinen huutokauppa, jossa
käteisellä myytiin kaikki jäljelläolevat tavarat, puodit tiskeineen ja
varastosuojineen — jopa muun irtaimiston muassa kauppa-apulaisetkin
orjiksi enimmän maksaville!

Tällöinpä huomasi Juhana-parkamme kauppiasuransa saaneen arveluttavan
käänteen. Hänet osti muuan ranskalaisista viranomaisista, joka oli
jäänyt saarelle, ja hän kuvaa uutta herraansa ilmeiseksi paholaiseksi.
Hän sai tehdä, kovasti työtä, syödä kurjasti ja kokea julmaa kohtelua;
ja lisätäkseen vielä hänen kurjuuttaan tarjoskeli isäntä hänelle
vapautta noin 1,500 markan suuruisesta summasta. Hän olisi voinut yhtä
hyvin vaatia 15 tuhatta tahi 15 miljoonaakin, sillä orjaparalla ei
ollut penniäkään omaisuutta.

Vihdoin hän onnekseen kääntyi kipeäksi; ja silloin isäntä, joka oli
yhtä ahne kuin julmakin, pelkäsi työjuhtansa saattavan kuolla ja myi
hänet muutamalle lääkärille, aivan niinkuin sairas hevonen joskus
myydään eläinlääkärille, jotta tämä mahdollisesti voi potilaasta vielä
saada kalua.

Uusi isäntä kohteli Esquelemingiä hyvin, niin että tämä saatuaan
lääkkeitä ja kunnollista ravintoa kykeni jälleen jaloilleen ja oli
palvellut lääkäriä noin vuoden ajan, kun tämä tarjosi hänelle vapauden,
jos hän heti varoihinsa päästyään suorittaisi sen hinnaksi 500 markkaa.
Edullinen kauppa se oli lääkärillekin, sillä hän oli itse maksanut
orjastaan vain 350 markkaa. Se oli tietysti Esquemelingin mieleen,
ja tehtyään kirjallisen sopimuksen isäntänsä kanssa astuskeli hän
nyt Tortugan kuumia hiekkakenttiä vapaana ja onnellisena miehenä.
Mutta köyhä hän oli edelleenkin kuin kirkonrotta. Hänellä ei ollut
muuta kuin vaaterisat päällään, eikä hän tietänyt keinoa millä pitää
itseään hengissä, saatikka miten saada maksetuksi vapautensa hinnan.
Hän yritti jos jonkinlaista toimeentuloa, mutta siinä maanääressä ei
ollut ainuttakaan mahdollisuutta pennittömälle nuorelle liikemiehelle;
ja vihdoin hän tuli siihen päätökseen, että ainoa keino henkiparan
pitimeksi ja pään päästimeksi oli liittyä merisissien "vapaaseen
veljeskuntaan".

Oudolta mahtoi musteen, kynän ja kyynäräkepin ritarista tuntua
yhtyminen veristen, partaniekkain merirosvojen joukkoon, mutta mikäpä
muukaan auttoi; elää piti, ja rosvous oli ainoa mahdollinen ammatti
ent. kauppakirjurillemme. Jostakin syystä — vaikka tuskinpa juuri hänen
persoonallisen uljuutensa ja uhkarohkeutensa takia — hänet otettiinkin
suosiollisesti vastaan Tortugan rannikkoveljesten toveruspiiriin.
Ehkäpä nämä pitivät hänestä hänen pehmeäluontoisuutensa tähden, joka
niin suuresti erotti hänet muusta joukosta. Kenenkään ei tarvinnut
pelätä häntä, ja yleensähän me ihmiset voimme sietää keskuudessamme
sellaista raukkaa, jonka rinnalla me tunnemme oman etevämmyytemme.

Mitä Esquemelingiin itseensä tulee, niin sai hän pian mitä korkeimman
käsityksen sissitovereistaan. Hän silmäsi heihin ylöspäin kuten ainakin
merkillisiin sankareihin; ja heistä tietysti tuntui perin kutkuttavalta
tavata niin kiitollinen ja harras kuulija, jolle kukin voi laajasti
kertoilla urhotöistään. Koko Länsi-Intiassa oli tuskin toista niin
älykästä ja tarkkaavaa kuulijaa kuin Juhana Esquemeling, ja jos hän
kuulijantoimestaan olisi vaatinut vaikkapa palkkaakin, niin olisi sitä
varmaankin hänelle mieluusti maksettu.

Ja pian tämä hänen palava ihailunsa bukanierien sankaritöitä kohtaan
kypsytti hänessä päätöksen, että ne oli tehtävä tunnetuiksi koko
maailmalle, ja hän rupesi kirjoittamaan muistiin niin monien sissien
elämäkertoja ja seikkailuja kuin suinkin sai tietoonsa.

Hän pysyi bukanierien parissa useita vuosia, kooten ahkerasti aineksia
kirjallista suurtyötänsä varten. Palattuaan vihdoin kotimaahansa 1672
hän julkaisi sen nimellä: "_Amerikan Bukanierit_, eli Tosiperäinen
Kertomus Bukanierien Viime Vuosina Länsi-Intian Rannikoilla
Toimittamista Huomattavimmista Yrityksistä j.n.e., Kirjoittanut Juhana
Esquemeling, Itse Bukanieri ja Läsnäolija Noissa Murhenäytelmissä".

Ylläolevasta kirjannimestä päättäen seurasi kirjallinen sissimme
todellisena kronikoitsijana tovereitaan heidän monilla matkoillaan ja
yrityksissään, ja vaikka hän mainitseekin olleensa "Läsnäolija Noissa
Murhenäytelmissä", ei hän koskaan kersku ottaneensa itse osaa mihinkään
julmuuksiin, joka seikka todistaa hänen olevan senaikuisiin oloihin
katsoen erinomaisen vaatimaton ja tunnollinen historioitsija. Jotkut
kuitenkin epäilevät hänen puolueettomuuttaan, koska hän ranskalaisia
suosien aina ylisti senmaalaisten merirosvojen sankarillisuutta,
ylevämielisyyttä ja kohteliaisuutta, mutta pani kaikki erinomaiset
julmuudet ja veriset tihutyöt englantilaisten niskoille. Mutta oli
miten oli, Esquemelingin kirja saavutti suuren menestyksen. Alkujaan
hollanninkielellä kirjoitettuna se pian käännettiin englanniksi,
ranskaksi ja espanjaksi. Se sisälsi paljon valaistusta merisissien
historiaan; ja sangen monet edelläkerrotuista ja jäljempänä seuraavista
hämmästyttävistä seikkailuista ovat lainattuja tämän sissi-kirjailijan
teoksesta.




X luku.

BRASILIAN ROCIN TARINA.


Puhuttuamme äskeisessä luvussa sangen säyseästä ja rauhallisesta
sissistä, joka oli tyyni vaarinottaja ja historioitsija ja joka — jos
vielä eläisi — kelpaisi tulla valituksi mihin kirjailijayhdistykseen
hyvänsä, aiomme nyt kertoa oikeasta puhdasverisestä merirosvosta, jonka
mastonhuipusta varmastikin olisi liehunut musta lippu pääkalloineen ja
ristiinpantuine sääriluineen, jos tuo kerskaileva merkkikuva jo olisi
ollut muodissa senaikuisilla merisisseillä.

Tätä kuuluisaa bukanieriä kutsuttiin nimellä Roc (Kallio), koska
nimi hänelläkin piti olla ja hänen oikeata nimeänsä ei tunnettu;
syntyperältään hän oli brasilialainen, vaikka hollantilaisista
vanhemmista. Päinvastoin kuin useimmat ammattiveljensä ei hän ollut
vähitellen suistunut rosvoksi. Aikaisimmasta nuoruudestaan lähtien ei
hänellä ollut vähintäkään taipumusta millekään muulle alalle. Heti
mieheksi vartuttuaan hän oli verentahraama merirosvo, jonka mielihalu
paloi loistaviin urhotöihin. Pian hänelle tarjottiin hyvin miehitetyn
ja asestetun rosvolaivan päällikkyys. Sitten hän suoritti ensimmäisen
itsenäisen sotatoimensa käymällä hopeaharkoilla lastatun espanjalaisen
laivan kimppuun; vallattuaan sen hän purjehti saaliineen Jamaikaan,
joka oli yksi englantilaisten bukanierien suuria varastopaikkoja.
Siellä hänen menestyksensä herätti huomiota, hänen erinomaisille
päällikönlahjoilleen lausuttiin yleinen tunnustus, ja kohtapa hänet
tunnettiin Länsi-Intian ylisissin ylpeällä nimellä.

Tämä kuuluisa brasilialainen lienee ollut hirvittävän näköinen mies.
Hän oli roteva ja voimakas, kasvot lyhyet ja hyvin leveät, poskipäät
ulkonevat ja koko kasvojenmuoto arvatenkin muistuttava paljon
verikoiran kuonoa. Kulmakarvat hänellä olivat tavattoman isot ja
tuuheat, ja niiden alta vilkuilivat pienet, terävät silmät synkeästi
ympärilleen. Häntä ei kukaan voinut lannistaa katselemalla häntä kauan
ja tuikeasti silmiin. Hänellä oli tapana kävellä päivät umpeensa
paljastettu tappara, terä ylöspäin, käsivarrella, ja ken hyvänsä
rohkeni tuijotella häneen kummeksivasti tai ivallisesti, se sai äkkiä
tuntea tuon tapparan terän ruumiissaan.

Hän oli mies, joka vaati kaikilta ehdotonta alistumista, ja jos hänen
väestään joku olisi osoittautunut tottelemattomaksi tahi vaikkapa vain
hidastelevaksi, olisi hän paikalla iskenyt hänet hengiltä. Mutta vaikka
hän olikin niin tuima ja tulitappurainen virkatoimissaan — tarkoitan,
etsiessään saalista mereltä selälliseltä — niin oli hän joutohetkinään
vielä hankalampi muita kohtaan. Palatessaan pyyntiretkiltään
Jamaikaan heittäytyi hän suin päin etsimään vaihetusta ja virkistystä
kestämistään vaaroista ja vaivoista, ja hänen pääasiallisena
virkistyksenään oli ylenmääräinen juopottelu. Paljas tappara kädessä
hän juovuttuaan riehui villinä katuja pitkin, tavoittaen aseellaan
jokaista vastaansattuvaa. Kaupunkilaiset jättivät mikäli mahdollista
kadut tykkänään hänen hoteisiinsa, ja varmaa on, että näitä hänen
vierailultaan Jamaikassa aina harmilla ja pelolla odotettiin.

Mutta Roc ei ollut vain verinen merirosvo, hän oli myöskin peräti
puhdasverinen sissi. Siitä alkaen kun hän kykeni itse määräämään
yksilöllisen uransa, oli hän ollut merirosvo, eikä ollut syytä otaksua,
että hän milloinkaan vaihtaisi tätä uraa toiseen. Hänen luonteeseensa
ei kuulunut maltillinen harkinta eikä pidättyväisyys. Tyyniluontoinen
Esquemeling lienee tuskin koskaan nähnyt Roc-sankariaan laukkaamassa
täydessä hirtehisen raivossa katuja pitkin, sillä jos hän olisi
tälle silloin vastaan sattunut, olisi hänen kirjansa arvatenkin
jäänyt keskeneräiseksi. Hän vakuuttaa meille, että silloin kun Roc ei
ollut juovuksissa, oli hän yhtä arvossapidetty kuin pelätty; mutta
arvonantoakin on monenlaista, ja Rocin nauttima varmaankin sisälsi
enemmän pelkoa kuin persoonallista kunnioitusta.

Kuten olemme nähneet, alkoi bukanierien viha espanjalaisia kohtaan
Länsi-Intiassa hyvin aikaisin, ja todennäköistä on, että jollei
siellä olisi ollut espanjalaisia, ei koko bukanieri-ammattia olisi
syntynytkään. Kaikista espanjalaisia kohdanneista julmuuksista vievät
kuitenkin Rocin harjoittamat voiton. Vihansa kaikkea espanjalaista
kohtaan hän sanoi johtuvan tämän kansallisuuden hänen vanhemmilleen
osoittamasta tylyydestä, ja sissitoiminnassaan hän näyttää noudattaneen
periaatetta, ettei verisinkään julmuus ollut kylliksi tehokas
espanjalaisia kohtaan. Koko hänen elämäntyönsä sisällyksenä oli katkera
kostosota espanjalaisia siirtoloita ja merenkulkijoita vastaan. Ani
harvoin hän antoi armoa vangeilleen ja käytti kaikkia mahdollisia
kidutuskeinoja pusertaakseen heiltä tietoja siitä, missä saisi käsiinsä
tavoittelemiaan aarteita. Bukanierien historiassa ei ole toisia niin
hirvittäviä lukuja kuin Brasilian Rocin nimeen liittyvät. Hän oli
oikein esikuvallinen merirosvo.

Rocilla oli yleensä erittäin hyvä menestys yrityksissään, ja hän toi
runsaita saaliita maakortteeriinsa Jamaikassa; mutta vaikka hän ja
hänen miehensä olivat rikkaita miehiä saapuessaan maihin, ei tätä
äveriäisyyttä kestänyt kauan. Sen ajan bukanierit olivat kaikki suuria
tuhlareita ja vieläkin pahempia pelureita; ja jotenkin tavallista
oli, että he viikon päivät maissa oltuaan olivat menettäneet milteipä
vaatteetkin yltään. Silloin ei ollut muu apuna, kuin lykätä laiva
uudelleen vesille ja käydä etsimään uutta saalista. Tässä suhteessa
Rocin elämä oli samanlaista kuin toistenkin rannikko veljesten, eroten
siitä vain ylenmääräisessä toiminta- ja nauttimistarmossaan; mutta
hänellä oli vireä äly ja aina uusia aatteita, ja hän kykeni asettumaan
olosuhteiden mukaan.

Niinpä hän kerran luovaili laivallaan Campeachyn ulkopuolella
näkemättä mitään ryöstämisen arvoista. Silloin hän päätti lähteä
pienelle partioretkelle tarkastamaan, oliko lahdella ehkä mitään
kelposisältöisiä espanjalaisia laivoja, jotka odottelivat suotuisaa
tilaisuutta merelle lähteäkseen. Hän astui muutamien harvojen
luotettavien miesten kera pieneen veneeseen ja soudatti itsensä aivan
rauhallisesti satamaan tähyämään saalista. Jos hänellä olisi ollut
Esquemeling mukanaan ja hän olisi lähettänyt tämän säyseäluontoisen
miehen tuomaan haluttuja tietoja, olisi hänelle itselleen käynyt paljon
paremmin; mutta nyt sissipäällikkö päätti mennä itse, ja siitä tuli
hänelle ikävyyksiä. Tuskin oli satamassa olevissa laivoissa huomattu
vene lähestyväksi, jossa perää piti tuuheakulmainen, leveäleukainen
mies ja airoja hoiti useampi karvaposkinen, tuimannäköinen soutaja
kuin oli tarpeen, niin niissä heti soitettiin hätätorvea. Pelätty
sissi tunnettiin kohta, ja tuossa tuokiossa hän joutui miehineen
verivihollistensa vangiksi. Rocin oli täytynyt luottaa kovin paljon
omiin voimiinsa tahikka läsnäolonsa tyrmistyttävään vaikutukseen; mutta
tällöin hän ainakin surkeasti erehtyi. Hän oli työntänyt päänsä suoraan
jalopeuran kitaan, ja jalopeura loksautti arvelematta leukansa kiinni.

Kun sissipäällikkö ja hänen miehensä saatettiin kuvernöörin eteen,
ei hän voinut odottaakaan mitään laillista tutkintoa. Espanjalaiset
kohtelivat sissejä henkipattoina, villeinä petoina, joita oli lupa
surmata missä niitä vain kiikkiin joutui. Niinpä viskattiin Roc
väkineen vankityrmään odottamaan hirsinuoraa seuraavana päivänä. Mutta
jos espanjalainen kuvernööri olisi paremmin tuntenut uhrinsa, olisi hän
surmauttanut heidät jo samana iltana.

Varusväen käydessä tarpeellisiin toimenpiteisiin näyttääkseen
varoittavaa esimerkkiä kaikille liikarohkeille merisusille, vaivasi
Roc puolestaan aivojaan keksiäkseen keinoa, millä päästä tuosta
arveluttavasta pälkähästä. Tilanne oli sellainen, että ensimmäisen
yrityksen täytyi ehdottomasti onnistua. Tässä ei pelastanut sellaiset
keinot kuin Portugalin Bartolomeuksen käyttämät: ei ollut yksinäistä
vahtimiestä, jonka äkillisellä päällekarkauksella voi helposti
voittaa; ei merellä rauhallisesti keinuvaa laivaa, josta viiniruukut
kainalossa voi päästä suojelevalle maakamaralle. Roc ja hänen miehensä
viruivat yksinäisessä vankityrmässä kovalla maalla, keskellä vankkaa
linnoitusta; niin että vaikka he olisivatkin saaneet tyrmän oven
auki, olisi heidät kohta ympäröinyt ylivoimainen sotilasjoukko.
Lannistumattomasta rohkeudestaan ja väkevistä käsivarsistaan ei
heillä tässä tilanteessa ollut lainkaan etua, jollei sukkela äly
tullut avuksi. Ja Rocilla olikin ylen määrin älykkäisyyttä, johon hän
voi menestyksellä turvautua. Vankilassa oli muuan orja, arvatenkin
europpalainen, joka toi hänelle ruokaa ja juomaa; ja tämän avulla
toivoi sissi voivansa tehdä kuvernöörille kepposen. Hän lupasi
antavansa orjalle, jos tämä auttaisi häntä — ja sen hän vakuutti olevan
aivan helppoa tehdä —; kylliksi rahaa, jotta hän voi ostaa itsensä
vapaaksi ja palata kotimaahansa. Se oli suuri kiusaus miesparalle,
joka näyttää kotioloissaan olleen hyvinvoipa englantilainen tai
ranskalainen. Orja suostui esitykseen ja sai ensi työkseen hommata
kirjoitusneuvot Rocille, joka rupesi heti laatimaan kirjelmää, millä
toivoi pelastavansa nahkansa.

Lahdelle tullessaan oli Roc nähnyt ison ranskalaisen laivan ankkurissa
jonkun matkan päässä satamasta, ja hän laati nyt kirjeensä siten,
kuin olisi se tullut tuon laivan kapteenilta. Kapteenin nimissä
hän osoitti kirjeen kuvernöörille ja mainitsi kuulleensa tämän
vanginneen ja aikovan piammiten teloittaa eräitä rannikkoveljeksiä,
joita kohtaan hän — kuten ranskalaiset tähän aikaan ylipäänsä —
tunsi harrasta mielenkiintoa. Tästä mutkattomasta menettelystä
harmistuneena uhkasi ranskalainen kapteeni — yhäti Rocin käden kautta
— että jos noille kelpo miehille, jotka eivät ainakaan tällöin olleet
tehneet pahaa kellekään, tapahtuisi mitään vääryyttä, hän osoittaisi
aivan yhtä suurta armottomuutta jok'ainoalle espanjalaiselle, joka
konsanaan joutuisi hänen käsiinsä. Ja vielä pitemmällekin uskalsi
urhea kirjoittaja mennä: hän vannoi sielunsa autuuden kautta, että
ranskalaiset ja bukanierit yhdistetyin voimin kostaisivat kuvernöörin
tihutyön niin hyvin Campeachyn kaupungille kuin kaikille kohtaamillensa
espanjalaisille laivoille. Kun orja palasi Rocin luo, antoi tämä
hänelle kirjeen sekä seikkaperäisiä neuvoja, mitä hänen sillä oli
tehtävä. Hänen oli varustettava itselleen niin hyvä valepuku, ettei
herättäisi kenenkään huomiota, sitten yöllä lähdettävä ulos kaupungista
ja palattava varhain aamulla ja sanoa, että tuon ranskalaisen laivan
väki oli jättänyt tämän kirjeen hänen tuotavakseen kuvernöörin omaan
käteen.

Orja suoritti osansa mahdollisimman hyvin. Huomenissa, päivän
koittaessa, hän ilmestyi jälleen kaupunkiin märkänä ja rannikon liejun
tahraamana, ja hänet laskettiin ilman epäilyksiä sanomineen kuvernöörin
puheille. Täytettyään täten tehtävänsä hän esiytyi vankilassa taas
halpa-arvoisena orjana, jonka toimena oli kantaa ruokaa vangeille.

Kuvernööri luki saamansa kirjeen hyvin sekavin tuntein; hän tiesi, että
sataman edustalla ankkurissa lepäävä ranskalainen laiva oli iso ja
hyvin asestettu, eikä hän muutenkaan erittäin rakastanut ranskalaisia
aluksia. Kerran ennen oli pieni ranskalais-englantilainen sissilaivasto
valloittanut kaupungin ja pidellyt sitä hyvin pahasti, eikä kuvernööri
mielellään suonut samanlaista tapausta uusiutuvaksi. Kaupungissa
ei tällöin sattunut olemaan erityisen voimakasta espanjalaista
suojelusvartiota; eikä voinut arvatakaan minkälainen sissilaivasto
saattaisi laskea satamaan, jos tulisi tiedoksi, että kuuluisa Roc oli
saanut surmansa Campeachyssa. Tavatonta oli, että vangilla sattui
olemaan niin mahtavia ystäviä aivan lähellä, jonka vuoksi kuvernööri
otti Rocin asian perin pohjin harkittavakseen. Muutaman tunnin
pohdinnan jälkeen hän päätti parhaaksi päästä Rocista erilleen niin
pian kuin mahdollista. Hän tunsi olevansa aivan samassa asemassa kuin
mies, joka on varastanut karhunpennun ja sitten kuulee emäkarhun
karjunnan metsän pimennosta. Niinkuin tämä nakkaa sukkelasti saaliinsa
sylistään ja jatkaa matkaansa aivan kuin ei tietäisi metsässä karhuja
olevankaan, niin tunsi kuvernöörikin turvallisimmaksi kohdella pelättyä
rosvoa tavalla, joka ei aiheuttaisi kostotoimenpiteitä hänen ystäväinsä
taholta.

Roc ja hänen miehensä kirvotettiin siis kahleista ja vietiin
kuvernöörin eteen, joka sanoi heille, että koska heitä ei oltu
tavattu missään pahanteossa, niin päästettiin heidät nyt vapauteen ja
kuljetettaisiin Englantiin — kumminkin sillä ehdolla, että he tästä
lähin heittäisivät sissitoimen sikseen ja rupeisivat rauhallisiksi
kansalaisiksi siinä siivossa ammatissa, minkä kukin itselleen valitsisi.

Siihen ehtoon Roc ja hänen miehensä suostuivat tietysti iltistään. He
lupasivat pyhästi luopua merirosvoudesta ja astua mitä pikimmin hyveen
ja kansalaiskunnon leveille laduille. Satamassa oli laiva lähdössä
Espanjaan, ja siinä myönsi kuvernööri heille vapaan matkan valtameren
toiselle puolelle. Epäilemättä olisivat sissit mieluummin lähteneet
ranskalaisella laivalla; mutta taivutettuaan nuo yhteiskunnan hylkiöt
elämänparannukseen ei kuvernööri halusta sallinut heidän heti joutua
sellaisten arveluttavien veikkojen seuraan kuin ranskalaiset; eikä
Roc myöskään sen pitemmältä asiasta puhunut, sillä hän arvasi, kuinka
hämilleen ranskalainen kapteeni tulisi, jos kuvernööri olisi vedonnut
tältä muka saamaansa kirjeeseen.

Valtamerimatkalla Roc säilytti hyvätuulisuutensa, sillä hän tiesi sen
olevan tarpeen: hän ei hairahtanut kortinpeluuseen, ei ylenjuomiseen
eikä humalaisen rähinään. Päinvastoin hän osoitti olevansa niin
kunnollinen ja altis merimies, että kapteeni salli hänen ottaa osaa
laivaväen töihin. Roc osasi paljon muutakin kuin murhata ja ryöstää;
intiaaneilta hän oli oppinut pyytämään kaloja jousella ja nuolilla, ja
matkalla meren yli istui hän kaikkina vapaahetkinään ylhäällä rikissä
ja ammuskeli vedenpintaan kohoavia kaloja. Saaliinsa hän myi laivan
päällystölle, ja sanotaan hänen tällä tapaa ansainneen kokonaista
puolikolmatta tuhatta markkaa. Jos se on totta, niin oli kalaruoka
siihen aikaan perin kallista; mutta se osoittaa toiselta puolelta, että
jos Rocilla olisi ollut halua antautua kunnialliseen ammattiin, olisi
hän kalanpyynnillä ansainnut enemmänkin kuin jokapäiväisen leipänsä.
Joka tapauksessa hän hyvällä käyttäytymisellään sai aikaan, että häntä
ja hänen miehiään laivalla kohdeltiin mitä parhaiten.

Mutta kun tämä seurue elämänparannusta tekeviä merirosvoja oli päässyt
Espanjaan ja omiin valtoihinsa, muistivat he yhtä vähän Campeachyssa
vannomaansa valaa kuin mitä muita sissielämässä tekemiään kelpo
päätöksiä hyvänsä. Heillä ei tosin ollut laivaa eikä varojakaan sen
ostoon; mutta tavalla tai toisella hankkivat he itselleen uudestaan
ylipääsyn Länsi-Intiaan ja esiytyivät pian Jamaikassa yhtä korskeina ja
verenhimoisina bukaniereinä kuin konsanaan aikaisemmin.

Roc ei ollut ainoastaan luopunut kaikesta elämänparannuksesta,
vaan päättänyt alkaa sissitoimen vielä paljon suuremmassa mitassa
kuin koskaan ennen. Sitä varten hän oli liittoutunut erään vanhan
ranskalaisen bukanierin kanssa, jolla oli kuvaava liikanimi Tributor
(Pakkoveron-kiskoja); ja kohtapa molemmat toverit olivat haalineet
ympärilleen lukuisan joukon saaliinhimoisia veikkoja, joiden kanssa
lähtivät valloittamaan muuatta espanjalaista siirtolakaupunkia.
Menetettyään kaikki ennen kokoomansa rikkaudet ja oltuaan niin kauan
pakotettu tulemaan toimeen vaivaisella kalanpyynnillä, hehkui uljas
sissimme halusta päästä yhdellä reimalla iskulla ansaitsemaan sitä
enemmän. Jos se onnistui, voi hän korjattuaan sissikunniansa ajatella
vetäytymistä viisaan lepoon.

Kaupunki, jonka kimppuun Rocin ja Tributorin hyppyset syhyivät, oli
nimeltään Merida ja sijaitsi Yukatanin niemimaalla. Vaikka yritys
olikin rohkea, jopa kovin uskallettukin, niin olivat he kumpikin
miehiä sitä toimeenpanemaan. Roc oli aikoinaan virunut Meridankin
vankityrmässä, ja tuntien siis ainakin osaksi kaupunkia luuli hän
heidän voivan rauhassa nousta maihin jonnekin ylemmäksi rannikolle ja
sitten epäluuloja herättämättä lähestyä kaupunkia maan puolelta. Jos se
kävi päinsä, oli heidän helppo yllättää pahaa-aavistamaton varusväestö,
surmata se viimeiseen mieheen saakka ja sitten ruveta kaupungin
herroiksi.

Mutta jo alussa meni heidän aikeensa myttyyn; heti heidän maihin
noustuaan keksivät heidät muutamat intiaanit, jotka riensivät Meridaan
lennättämään sanaa uhkaavasta vaarasta. Kun siis Roc tovereittensa
kanssa läheni kaupunkia, oltiin siellä jo varailla ja valmiit antamaan
heille lämpimät tervetuliaiset: varusväki oli aseissa, tykit ladatut ja
kaikki kaupunkiin johtavat tiet ja polut vartioituja. Mutta sekään ei
peloittanut sissejä; he kävivät yhtä tuimasti ryntäämään, kuin olivat
tottuneet merellä iskemään kiinni espanjalaiseen aarrelaivaan. Pian he
saivat kumminkin havaita, että maataistelu on hiukan toisenlaista kuin
merikamppailu. Jälkimmäisessä sattuu peräti harvoin, että hyökkääjäin
kimppuun käydään takaapäin; siksipä olivatkin Roc ja hänen väkensä
perin ikävästi yllätettyjä, kun metsien kautta kiertänyt ratsuväkiparvi
odottamatta iski heihin kiinni selkäpuolelta. Jouduttuaan varusväen
raehaulia syytävien tykkien ja muskettien ynnä ratsumiesten pitkäin
keihäiden ja tapparain väliin olivat sissit ilmeisessä rotanloukussa,
eikä heidän täydellinen tappionsa odotuttanut kauan. Tributor ja suuri
joukko sissejä sai surmansa, ja Roc, tuo kuuluisa Brasilian Roc,
häpäisi nimensä surkealla tavalla.

Tämä ikimuistettava tapaus vaikutti kerrassaan tärisyttävästi
Juhana Esquemelingiin, jolla oli tietona Meridan tapahtumat ja
joka on mistäkin laveasti kertonut historiassaan. Hän ei olisi
osannut ajatellakaan, että hänen ihailtu sankarinsa Roc — Brasilian
Roc — kehtasi häpeällisellä paolla pelastaa nahkansa löylystä,
jossa oli pahoin saanut selkäänsä, jättäen toveriensa raadellut
ruumiit tappotanterelle. Hän oli ollut niin vakuutettu tämän urhon
voittamattomuudesta ja ainakin hänen lannistumattomasta tarmostaan,
että hän aivan masentuneena ja ikäänkuin persoonallisen hävyntunnon
valtaamana aivan lyhyesti kertoo, miten Roc katalasti käänsi
selkänsä samalla kertaa entisille periaatteilleen kuin voitollisille
vihollisilleenkin. Ja tämän paon jälkeen hurjapää kerskuri katoaa
kerrassaan hänen historiastaan. Toiselta taholta tiedämme hänen
edelleenkin eläneen Jamaikassa ja arvatenkin jatkaneen epävakaista
ammattiaan; mutta Juhana Esquemeling ei sanallakaan enää mainitse hänen
vastaisista urhotöistään.




XI luku.

TAISTELUTAVAT MUUTTUVAT.

Epävarmuus Länsi-Intian asioissa rupesi suuresti huolettamaan
Espanjan hallitusmiehiä. He olivat löytäneet uuden maanosan, ottaneet
sen haltuunsa ja tavanneet siellä rajattomia aarteita joka laatua,
joita he hyvin kipeästi tarvitsivatkin. Näitä aarteita kuljetettiin
Espanjaan niin pian kuin niitä oli saatu kiskotuksi irti onnettomilta
alkuasukkailta ja kootuksi rannikolle lastausvarastoihin; ja kaikki
olisi käynyt niinkuin pitikin, jollei odottamatta olisi noussut mitä
tuntuvimmaksi esteeksi lukuisa joukko laeista piittaamattomia miehiä,
jotka oikeastaan muodostivat erityisen kansakunnan ja jotka jatkuvasti
pitivät pyhimpänä pyrintönään anastaa espanjalaisilta kaiken sen,
mitä nämä olivat saaneet anastetuksi intiaaneilta. Englannin, Ranskan
ja Hollannin hallitukset elivät ylipäätään rauhassa Espanjan kanssa;
mutta samalla ne valitettavasti myöskin tyytyivät kaikessa rauhassa
katselemaan, miten niiden valtikan alta lähteneet merimiehet yhtyivät
nujertamaan Espanjan merenylistä kauppaa — tosin sangen yksipuolista
kauppaa, se täytyy myöntää.

Eikä Espanjaa hyödyttänyt mitään, vaikka valittikin naapurimaiden
hallituksille niiden kansallisuutta olevien bukanierien röyhkeydestä.
Ne näet eivät panneet rikkaa ristiin estääkseen niiden satamista
lähteneiden sissien rosvotoimia. Espanja sai yksinään koettaa parastaan
näiden ryöstönhalun hillitsemiseksi ja rankaisemiseksi. Sissit
olivat yhtä liukkaita kuin uhkarohkeitakin, ja vaikka espanjalaiset
kävivät säännöllistä merisotaa niitä vastaan, näytti niiden luku vain
lisäytyvän eikä vähenevän. Joka kerta kun espanjalainen kauppalaiva oli
vallattu ja sen kullat, hopeat ja kalliit ryydit viety Tortugaan tahi
Jamaikaan jaettavaksi hurjain vekkulien kesken, kasvoi innostus tuohon
tuotteliaaseen ammattiin yhä suuremmaksi rannikkoveljesten kesken
ja yhä laajemmalle ulottui sitä harjoittavien toiminta. Englannista
ja Ranskasta lähti yhä uusia nopeakulkuisia aluksia näille vesille,
tuoden mukanaan hyökkäys- ja puolustusasemia hyvin, mutta siveellisillä
periaatteilla ja koetellulla kansalaiskunnolla sitä kehnommin
varustettuja seikkailijoita; ja Espanjan Länsi-Intiassa liikkuvat
sotalaivat huomasivat piankin, että niitä vastassa toimi monessa
suhteessa sangen säännöllinen ja itsenäinen merivalta.

Bukanierit eivät pelänneet eivätkä kunnioittaneet mitään mahtia
tahi vanhoja hyviä tapoja; lainkaan välittämättä merisodan laeista
voi vallan pikkuruinen pursi hyökätä ison sotalaivan kimppuun ja —
sen pahempi — enimmäkseen vallatakin sen. Ja joka suhteessa alkoi
Espanja huomata joutuneensa siihen ikävään asemaan, että se toimi
vain tavaranhankkijana kaikkien kansallisuuksien henkipatoille
merenkulkijoille.

Tajuten, ettei voinut lainkaan vähentää sissialusten lukua, päätti
Espanja vähentää omain, aarteita kuljettavani laivainsa lukua.
Kauppatavarain ja jalometallien tuonnissa Amerikasta emämaan
satamiin tapahtui järjestelmällinen muutos. Lasteja keskitettiin
yhteen muutamiin harvoihin varastoihin; ja mitä ennen oltiin
kuljetettu kolmella laivalla, se koottiin nyt yhteen ainoaan isoon
laivaan, joka oli sekä asestuksen että miehistön puolesta niin hyvin
varustettu kuin suinkin, jotta yritteliäät sissit mikäli mahdollista
turhaan polttaisivat näppinsä sen kylkiä vastaan. Hyvin usein
tästä menetelmästä olikin toivottu hyöty, vaikka rosvot välistä
kokoutuivat ahdistamaan sellaista mahtialusta niin lukuisin parvin
ja niin tulisella vimmalla, että onnistuivat saamaan sen käsiinsä,
jolloin heidän saaliinsa oli suurempi kuin he ennen olivat osanneet
uneksiakaan. Mutta tämä tapahtui verraten harvoin, ja jonkin aikaa
voivat espanjalaiset kuljettaa julman ryöstöhalunsa tuotteita jotenkin
turvallisesti kotimaahan.

Toiselta puolen tämä menetelmä aiheutti muutoksen myöskin sissien
sodankäynnissä. Kun kullankaivajat eivät enää löydä ikävöimäänsä
keltaista metallia jokien pohjalta ja tavallisista huuhtomoista, käyvät
he niiden vuorien kimppuun, joista joet irroittavat kultamurusensa,
murskaavat kalliojärkäleitä hienoksi ja etsivät saalistaan itse
sen alkulähteistä; samalla tapaa bukanierit, nähdessään turhiksi
yrityksensä riistää espanjalaisilta saaliin merenylisellä matkalla,
ryhtyivät nyt anastamaan sitä varastopaikoilta ennen laivoihin
lastaamista.

Tämä uusi menettelytapa pakotti heitä puolestaan liittymään yhteen
isolukuisiksi parviksi, oikeiksi partionkävijäsotajoukoiksi, jotka
kaikkein pelätyimpäin päällikköjen johdolla kävivät järjestelmälliseen
hyökkäys- ja ryöstösotaan Espanjan amerikkalaisia Kaupunkeja ja
siirtoloita vastaan. Sangen monet näistä Espanjan rikkauksien
lastauspaikoista olivat linnoittamattomia ja suojattomia, ja usein
kukistuivat varustetutkin paikat bukanierien vimmaisista ryntäyksistä.
Ne ryöstämiset, joukko— surmat, polttamiset ja kaikenlaiset julmuudet,
joita maankamaralla ruvettiin harjoittamaan, veivät kohta voiton
kaikista aikaisemmin merellä toimeenpannuista. Taisteluun osaaottavain
joukkojen luku, saaliin runsaus ja hävityksen vimma olivat tietysti
paljon suuremmat maakuin merisodassa; edellisessä sodankäynti tapahtui
verrattomasti suuremmissa mittasuhteissa. Sisseistä tuli uskaliaimpia
ja julmimpia valloittajia mitä historia tuntee. Heitä eivät sitoneet
mitkään lait, eivät yleiset siveyssäännöt eivätkä vakiutuneet
sodankäyntitavat. He eivät säälineet eivätkä säästäneet niin mitään,
eivät edes itseäänkään, ja menettelivät joka suhteessa aivan kuin
villipedot — paitsi siinä, että villipedotkin saaliin tapettuaan ja
suuhunsa ahmattuaan käyvät hyväksi aikaa lepäämään ja sulattamaan
ruokaansa. Mutta sissit eivät joutaneet lepäämäänkään; kerrallinen
syönti antoi heille vain uutta ruokahalua.

Oli ajankohtia, jolloin sekä hengen että omaisuuden puolesta
tuntui turvallisemmalta purjehtia meren poikki sissialuksella kuin
espanjalaisella kaljaasilla, tahi asua jossakin sivistymättömässä
yhdyskunnassa Tortugassa tai Jamaikassa, kuin uskaltaa asettua hyvin
järjestettyyn ja hallittuun espanjalais-amerikkalaiseen kaupunkiin,
jolla oli virkamiehensä, vallituksensa ja varusväkensä.

Peräti omituinen sissiyhteiskunta, oikea rosvokansa syntyi noilla
kaukaisilla vesillä ja rannoilla, jonka yksilöt lisäytyivät kuin sienet
sateen jälkeen; kaikilla ainoana tarkoituksena ja elintehtävänä riistää
toisilta riistäjiltä niiden saalista, ja menestyen merkillisessä
ammatissaan niin, että uhkasivat riistää näiltä kaiken sen, mitä ne
verellä ja julmuudella olivat onnistuneet pusertamaan esiin Amerikan
neitsyellisestä maakamarasta ja sen poloisilta asujilta. En tiedä,
muodostuiko uusia yhdyskuntia vuorostaan riistämään verin tahrattua
saalista näiltä toiskäden ryöväreiltä; mutta varma on, että jos
sellaisia olisi syntynyt, olisi niiden jäsenillä ollut perin runsaat
varat jaettavanaan.




XII luku.

TARINA JULMASTA L'OLONAIS'STA.


Edellisessä luvussa olemme nähneet, kuinka bukanierien voima viimein
kasvoi niin väkeväksi, että uuden maailman aarteilla lastatun
espanjalaisen laivan oli arveluttava yrittääkään Karaibin mereltä
Atlantille, ja kuinka tästä johtuvan saaliin vähenemisen takia
sissien oli pakko muuttaa sodankäyntiään: espanjalaisten alusten
sijasta koettaa sotilaallisesti järjestetyin partiojoukoin valloittaa
rannikkokaupunkeja, himotun saaliin varastopaikkoja.

Näiden maajoukkojen johtajain keskuudessa teki itsensä erittäin
mainituksi muuan täydellinen hirtehinen nimeltä Frans L’Olonais, joka,
kuten nimestäkin näkyy, oli syntyjään ranskalainen. Noina aikoina
oli tavallista, että sotapalvelukseen vietiin väkisin sellaisia
raukkoja, jotka eivät olleet kyenneet pitämään huolta itsestään ja
omista asioistaan. Kovaonnisia velallisia ja muita ihmispoloisia
myivät heidän velkojansa ja oikeudenomistajansa aivan kuin orjia
sotilasvärvääjille ynnä muille inhimillistä työvoimaa tarvitseville.
Usein oli ainoana erotuksena isännän ja orjan välillä vain se,
että edellisellä oli rahaa, jälkimmäisellä ei ollenkaan. Poikia ja
tyttöjä myytiin määrätyiksi vuosiksi palvelemaan ruokapalkalla uusia
isäntiään. Sellainen ostokki oli L’Olonais’kin, jonka isäntänsä vei
monien muiden onnettomuustoverien mukana Länsi-Intiaan. Siellä hän eli
täydellisessä orjuudessa mieskuntoisuuteensa asti, jolloin kauppakirjan
mukaan isännän hallintovalta taukosi, ja Frans L’Olonais'sta tuli pian
vapain ja riippumattomin ihmisolento mikä maankamaralla milloinkaan on
astuskellut.

Hän aloitti itsenäisen elämänuransa Hispaniolan (Haitin eli San
Domingon) saarella, pitäen ammattinaan nautakarjan pyytämistä ja
teurastamista, siis bukanierinä sanan varsinaisessa merkityksessä.
Mutta kuten useimmat ammattitoverinsa rupesi hänkin pian sissiksi
ja palveli aluksi tavallisena merimiehenä heidän laivoillaan. Tässä
toimessa hän osoitti niin suurta kelpoisuutta ja uljuutta, että
muuan Tortugan sissipäälliköistä antoi hänelle laivan miehistöineen,
jolla hän pääsi aloittamaan liikeasioita omaan lukuunsa. L’Olonais'n
sissiura oli muuten samanlainen kuin useimpain muidenkin senaikuisten
bukanierien, paitsi että hän osoitti vangiksi saamiaan espanjalaisia
kohtaan vallan tavatonta julmuutta, joka kaipaa vertaansa noidenkin
päiväin verihistoriassa. Vallattuaan espanjalaisen laivan nautti hän
yhtä paljon vankiensa kidutuksesta ennen niiden lopullista kuolemaa
kuin anastetun saaliin arvioimisesta. Hän hankki itselleen pian
sellaisen julmurin maineen koko Länsi-Intiassa, että espanjalaisten
laivain miehistöt, joiden kimppuun tämä peto ihmishahmossa
kävi, mieluimmin ottivat kuoleman vastaan laivansa kannella tai
merenpohjassa, kuin vahingossakaan antautuivat L’Olonais'n käsiin.

Kaikki raakalaisuus, julmuus ja kataluus, mitä yksityisinä
piirteinä esiytyi kaiken maailman merirosvoissa, näytti yhtyneen ja
personoituneen tämän hirtehisen olemuksessa. Hän ei ollut niin uljas ja
joka suhteessa kykenevä mies kuin Brasilian Roc, jota voi pitää sissin
puhtaimpana tyyppinä ja tavallaan todellisena sankarina. Lyhyessä
ajassa vakiinnutti L’Olonais maineensa aikakautensa verenhimoisimpana
ja konnamaisimpana merirosvona. Mutta sitten sattui kovaksi onneksi
hänen laivansa tekemään haaksirikon lähellä Campeachyn kaupunkia. Hän
ja hänen miehensä pelastuivat turvallisesti maihin; mutta pian keksivät
muutamat kaupunkilaiset heidät ja kiidättivät sanan varusväelle, joka
lähti rosvoja vastaan ja hyökkäsi heidän kimppuunsa. Tuima ottelus
syntyi, mutta espanjalaiset olivat ylivoimaiset ja pääsivät voitolle.
Rosvoista saivat useat surmansa, ja jäljelle jääneet ja haavoittuneet
otettiin vangiksi.

Haavoitettujen joukossa oli L’Olonais’kin; mutta tietäen, että jos
hänet tunnettiin, voisi hän kaikista vähimmin odottaa armoa, ryömi hän
piiloon pensaikkoon, sekoitti hiekkaa haavoista vuotavaan vereensä ja
tahrasi sillä kasvonsa. Siten onnistui hänen pettää espanjalaiset, niin
että nämä taistelukenttää tarkastaessaan luulivat häntäkin joksikin
alhaisarvoiseksi surmatuksi rosvoksi ja jättivät hänen ruumiinsa
rauhaan.

Sotilaiden lähdettyä vankeineen kaupunkiin nousi kuolleeksi luultu
ruumis pikaisesti pystyyn ja pakeni metsään, missä pysyttelihen niin
kauan kuin hänen haavansa paranivat ja sallivat hänen jatkaa matkaa
pitemmälle. Hän riisui päältään isot merisaappaansa, pistoolivyönsä ja
muut sissitamineet ja täydensi kehnoa ulkoasuaan muutamasta köyhästä
intiaanimajasta varastamallaan vaipalla ja hatulla sekä alkoi sitten
urheasti astella kaupunkia kohti. Hän näytti vallan tavalliselta
maankulkijalta, ja vartijat päästivät hänet ilman muuta sisään. Hän
löysikin pian suojaa päänsä päälle ja vähän ruokaa syödä ja alkoi
koteutua Campeachyn hyvässä kaupungissa.

Kaupungissa vallitsi suuri riemu merirosvoista saadun voiton takia,
ja L’Olonais yhtyi yleiseen iloon, varsinkin kun sai tietää oman
arvoisan persoonansa suureksi osaksi aiheuttaneen sen. Viranomaiset
olivat näet ankarasti tutkineet vankityrmään työnnetyiltä sisseiltä
heidän päällikkönsä kohtaloa; ja kun nämä yksin suin vakuuttivat
tämän saaneen surmansa taistelussa, oli ihastus tuon pelätyn roiston
kuolemasta rajaton. Sitä pidettiin taivaan voimien persoonallisena
kosketuksena hurskaan kaupungin asioihin; ilotulia poltettiin,
riemuvirsiä laulettiin ja kaupungin kaikissa kirkoissa pidettiin
kiitosjumalanpalveluksia.

Tämä oli kaikki L’Olonais'n mieleen, hän liittyi nuorukaisten ja
neitojen joukkoon tanssimaan ilovalkeiden ympärillä ja avusti kauniilla
bassoäänellään kuorolauluissa, joissa hänen perin ansaittua kuolemaansa
ja häntä odottavaa iankaikkista tuomiota jylhästi kuvattiin. Mutta
L’Olonais ei tyytynyt pelkkiin riemuhypähdyksiin ja niiden hänessä
synnyttämiin turvallisuudentunteisiin. Hän teki tuttavuutta moniaiden
orjuuteen joutuneitten englantilaisten kanssa; ja huomaten nämä
tyytymättömiksi kovaan kohtaloonsa uskalsi hän kertoa heille olevansa
äskeisestä taistelusta pakoonpäässyt merisissi sekä tarjosi heille
vapautta ja rikkautta, jos yhtyisivät hänen tekemäänsä suunnitelmaan.
Hän olisi kyllä helposti päässyt yksin lähtemään kaupungista, mutta
hänen luontoisensa mies ei tahtonut olla tyhjin toimin. Hän tarvitsi
aluksen, jolla voi taas aloittaa vaarallisen ammattinsa, ja miehiä
sitä hoitamaan. Niinpä hän taivutti orjat varastamaan pienen purren,
ja siinä lähti seurue yöpimeässä turvallisesti Campeachystä ja
ohjasi kulkunsa Tortugaa kohden, joka — kuten olemme kertoneet —
oli bukanierien pääkortteeri, "kaikenlaisten ihmiskunnan hylkiöiden
tyyssija ja merirosvouden harjoituskoulu".




XIII luku.

KUOLLEISTA NOUSSUT L'OLONAIS.


Tortugan rantaan palaava sissi herätti yleistä hämmästystä entisissä
tovereissaan, jotka olivat luulleet hänen saaneen surmansa Campeachyn
verilöylyssä.

Hän oli tosin aivan pennitön, mutta hänelle ominaisen taivuttelukyvyn
avulla onnistui hänen saada haltuunsa isonlainen alus, jonka hän
miehitti jumalattomimmalla valikoimalla konnia ja hirtehisiä, mikä
milloinkaan on laivan kantta polkenut.

Perehdyttyään äskeisessä ottelussa hyvin maataisteluun ei hän nyt
lähtenytkään merelle laivoja vaanimaan, vaan ohjasi aluksensa muuatta
Kuban pohjoisrannikolla olevaa pienoista siirtolaa kohti nimeltä De
los Cayos, josta hän arveli helposti saavansa hyvän saaliin. Siellä
asui uutteria tupakka-, nahka- ja sokerikauppiaita, joiden omituinen
lastaustapa lupasi L’Olonais'lle menestystä. Meri sen paikan edustalla
oli hyvin matalaa, niin etteivät isot laivat päässeet lähelle rantaa,
vaan oli tavarat kuljetettava pienillä soutu- ja purjeveneillä
niihin. Kun rosvo ei uskaltanut purjehtia suoraan satamaan, luovi
hän rannikolla jonkun matkan päässä ja aikoi anastaa muutamilta
kalastajilta heidän veneensä lähestyäkseen niillä kaupunkia. Mutta
kalastajat tunsivatkin hänen aluksensa rosvolaivaksi, jopa eräät,
jotka ennen olivat nähneet L’Olonais'n, tunsivat hänet itsensäkin
sen kannelta. He soutivat kiireen vilkkaa kaupunkiin ilmoittamaan
uhkaavasta vaarasta, ja sieltä lähetettiin heti sana saaren
kenraalikuvernöörille Havanaan, että julma merirosvo L’Olonais oleskeli
laivallaan lähellä siirtolaa, jonka kimppuun hän epäilemättä aikoi
käydä.

Saatuaan tämän yllättävän sanoman oli kenraalikuvernöörin vaikea
uskoa sitä todeksi. Olihan Campeachysta tullut luotettava tieto
L’Olonais'n kuolemasta, ja Havanankin asukkaat olivat jo pitäneet
riemujuhlaa sen johdosta. Kuullessaan, että tuo Länsi-Intian vitsaus
sittenkin oli elossa ja aikoi hyökätä rauhallisen pikku kylän kimppuun
hänen omalla saarellaan, tuli ylin hallitusmies täyteen yhtä paljon
ihmetystä kuin raivoa; mutta ollen sukkelatoiminen mies hän päätti
ottaa härkää sarvista kiinni ja varusti hyvin asestetun ja miehitetyn
laivan purjehtimaan suoraa päätä De los Cayosiin, kieltäen sen
kapteenia palaamasta takaisin, ennenkun oli hävittänyt maan päältä koko
rosvojoukon, lukuunottamatta sen johtajaa. Tämä ihmiskunnan iljetys oli
tuotava Havanaan kenraalikuvernöörin itsensä tuomittavaksi. Käskyjensä
pikaista toimeenpanoa varten pani kenraalikuvernööri mukaan jättimäisen
neekeripyövelin, jonka oli määrä hirttää rosvot.

Espanjalaisen sotalaivan saapuessa De los Cayosiin oli sen tulosta
tietämätön L'Olonais jatkanut varustelujaan siirtolan valloittamiseksi.
Hän oli hankkinut käsiinsä kaksi isoa intiaanikanoottia, joilla hänen
miestensä oli määrä soutaa rantaan. Mutta nyt muuttui tilanne ja sen
myötä hänen suunnitelmansakin. Tavallinen seikkailija, joka aikoessaan
kahdella soutuveneellä vallata suojattoman pikku siirtokunnan
yht'äkkiä näkeekin sen turvaksi tulevan ison sotalaivan tykkeineen
ja muskettisotureineen, olisi kiiruimmiten koettanut niin pian kuin
suinkin etäytyä koko Kuban rannikolta. Mutta senaikuiset sissit
tuntuivat hyvin vähän välittävän olosuhteiden äkillisistä muutoksista.
Heistä oli vallan samantekevää, oliko vihollinen, jonka kimppuun oli
käytävä, voimiltaan heitä heikompi tai väkevämpi: kun tuli tapella,
niin tapeltiin!

Luonnollisesti ei L’Olonais enää voinut salavihkaa soutaa kaupunkiin
ryöstöä aloittamaan niinkuin oli aikonut; mutta päämääräänsä ei hän
silti ajatellutkaan heittää. Kun espanjalainen sotalaiva asettui hänen
ja saaliin väliin, tahtoi hän raivata sen tieltään, jos suinkin kävi
päinsä.

Tällöin oli hänen pakko turvautua sotajuoneen, ja samoin hän tarvitsi
isompaa miesvoimaa kuin hänellä oli käytettävänään. Senvuoksi hän
otatti kiinni moniaita rannikolla kalastavia miehiä ja panetti ne
molempiin kanootteihin soutamaan. Sitten pimeän tultua hän antoi
veneiden hiljalleen liukua sotalaivaa kohti. Tämä lepäsi ankkurissa
vähän matkan päässä rannasta; ja kun sen kansivahti kello kahden aikaan
aamuyöstä näki parin kanootin ilmestyvän pimeästä, luuli hän niitä
rannikon kalastajaveneiksi. Hän pysähdytti ne huudollaan ja tiedusti,
tiesivätkö niiden soutajat mitään lähistöllä väijyvästä sissilaivasta.
L’Olonais arvasi, että hänen ja hänen miestensä vieras puheenparsi
ilmaisisi heidät, ja senvuoksi hän käski erään vangitsemansa kalastajan
vastata, etteivät he olleet nähneet mitään sissejä; jos näitä olisikin
ollut tienoilla, olivat ne arvatenkin puittaneet tiehensä kuultuaan
espanjalaisen sotalaivan saapumisesta. Sitten sallittiin kanoottien
mennä tiehensä; mutta niiden tie oli vallan toisenlainen kuin miksi
laivan kapteeni olisi sen otaksunut, jos olisi niistä mitä tietänyt.

Ne soutelivat pimeässä edestakaisin sotalaivan lähettyvillä, kunnes
vihdoin vähää ennen päivänkoittoa kävivät rohkeasti ryntäämään sen
kimppuun, yksi kummaltakin puolelta. Ennenkun vahti ennätti herätä
hölmistyksestään, oli yli kaksikymmentä sissiä jo kannella, pelätty
L’Olonais etummaisena.

Tällaisessa tilanteessa ei tykeillä ollut merkitystä, ja kun
miehistö yritti rynnätä kannelle, huomasi se, ettei tapparoista
eikä pistooleistakaan ollut paljon suurempaa apua. Sissit olivat
etukynnessä; he olivat heti nujertaneet vahdin ja varjelivat kantta
kaikilta alhaalta päin tulevilta. Merisotilaalla täytyy olla kovin
tulinen luonto, jos hän uskaltaa työntää päänsä esiin ovi- tai
akkunaaukosta, kun kolme neljä paljasta säilää odottaa tilaisuutta
halkaistakseen sen. Sittenkin syntyi kannella kova ottelus; upseerit
ryntäsivät esiin kajuutoistaan, ja jotkut kaikkein uskaliaimmat
merimiehet rohkenivat rynnätä keskelle kiehuvaa temmellystä. Sissit
puolestaan tiesivät joutuvansa varmasti alakynteen, jos vastustajia
pääsisi liiemmaksi purkautumaan esiin, ja he tappelivat jokainen kolmen
miehen voimalla ja raivolla; ja raivoisa kamppaus päättyi siten, että
jok'ainoa espanjalainen upseeri ja merimies, joka ei ollut saanut
surmaansa tai tullut pahoin haavoitetuksi, pakotettiin peräytymään
kannen alle, jonka luukut voittajat huolellisesti telkesivät.

Korskeana ja voitonriemuisena seisoi L’Olonais nyt valtaamansa aluksen
kannella, ja ollen vakavain periaatteiden mies päätti hän tässäkin
tilaisuudessa kunnialla kannattaa mainettansa. Paljastaen karvaisen
ja lihaksisen oikean käsivartensa heilutti hän raskasta ja terävää
miekkaansa ja komensi miehensä saattamaan kannen alta vangit yksitellen
hänen eteensä. Hän tahtoi antaa espanjalaisille opetuksen, etteivät
vast’edes pyytämättä sekautuisi hänen toimiinsa, ja veritekoihin
vanhastaan ihastuneena häntä halutti omakätisesti jakaa tätä opetusta.

Heti kun vanki toisensa perään saatettiin ylös kannelle L'Olonais'n
eteen, katkaisi tämä häneltä kaulan, ja tätä menoa jatkui,
kunnes teloitettujen lukumäärä oli noussut yhdeksäänkymmeneen.
Viimeiseksi tuotiin mestauspaikalle tuo väkevä neekeriorja, Havanan
kenraalikuvernöörin rosvojoukkoa teloittamaan varta vasten lähettämä
pyöveli. Tämä, jolla ei ollut soturin rohkeutta, pelkäsi surkeasti
ja rukoili armahdusta. Huomaten, että miesparalta voi pusertaa esiin
uutisia, kyseli L’Olonais häneltä kaikenlaista kenraalikuvernöörin
aikeista hänen suhteensa; ja kun vapiseva neekeri lopetti kertomuksensa
vakuuttamalla, ettei ollut tullut omasta halustaan, vaan isäntänsä
käskystä hirttämään sissiparven sen päällikköä lukuunottamatta, niin
nauroi julmuri ääneensä ja iski pään poikki häneltäkin ja ruumis muiden
uhrien mukana nakattiin mereen.

Nyt ei suurella sotalaivalla ollut enää ainuttakaan espanjalaista
paitsi yhtä, jonka L’Olonais oli säästänyt sanansaattajakseen.
Sissipäällikkö meni kajuuttaan, etsi käsiinsä kirjoitusneuvot ja
laati Havanan kenraalikuvernöörille kirjeen, jossa m.m. sanottiin:
"Tästä lähin en anna armoa yhdellekään espanjalaiselle. Ja minulla on
hyvät toiveet, että pian teloitan teidät itsennekin samalla tavalla
kuin ne, jotka lähetitte minua vastaan. Sillä tavalla kostan sen
huomaavaisuuden, jota aioitte osoittaa minulle ja tovereilleni."

Kun tämä kirje joutui Kuban kenraalikuvernöörin käsiin, raivosi hän
ja melkein vaahtosi vimmasta. Joutua ensin tappiolle tuota kuolleista
ylösnoussutta hirtehistä vastaan ja sitten vielä saada noin törkeä
kirje — se oli enemmän kuin hän jaksoi sulattaa; ja upseeriensa ja
virkamiestensä läsnäollessa hän vannoi hirveän valan, ettei hänkään
puolestaan antaisi armoa ainoallekaan bukanierille. Jok'ikinen tuon
kirotun ammatin harjoittaja saisi loppunsa heti hänen käsiinsä
langettuaan.

Mutta Havanan ja sen ympäristön asukkaat tulivat hyvin hämilleen
kuullessaan ylimmän hallitusmiehensä uhkauksesta. Tähänkin asti he
olivat eläneet alituisen vaaran alaisina, joka heitä uhkasi sissien
puolelta, varsinkin ne, jotka pitivät kalastusta ja merenkulkua
ammattinaan; ja pelätä sopi, että sissit heitä odottavasta kohtalosta
kuultuaan kohtelisivat aivan samalla tapaa kaikkia espanjalaisia,
rauhallisissakin toimissa tavoittamiaan. He laittoivat tämän
johdosta lähetystön huomauttamaan kenraalikuvernöörille, että
hänen kostoaikeensa tulisi pahimmin kohdistumaan espanjalaisiin
siirtolaisiin, sillä bukanierit voivat tuottaa näille paljon enemmän
vahinkoa kuin hän konsanaan pelätyille rannikkoveljeksille; ja he
pyysivät nöyrimmästi, että hän suvaitsisi armossa peruuttaa valansa,
jollei halunnut tuottaa hallitsemalleen väestölle pahempia seurauksia
kuin mitä nälkä ja rutto ikänä voi aiheuttaa.

Kun ylhäinen virkamies oli hiukan tyyntynyt, älysi hän itsekin,
että tässä puheessa oli koko joukko perää; ja hän tunsi
yleisen turvallisuuden nimessä olevansa pakotettu luopumaan
yleiskostohankkeistaan.

L'Olonais puolestaan oli nyt saanut haltuunsa komean laivan, joka ei
ollut äskeisessä taistelussa kärsinyt vähintäkään vauriota. Mutta hänen
pieni joukkonsa, josta muutamia oli kahakassa saanut surmansa tahi
pahoin haavoittunut, oli riittämätön kuljettamaan laivaa; ja lisäksi
hän huomasi pettymyksekseen, että siinä oli perin vähän ruokavaroja,
sillä laivaa Havanasta lähetettäessä oli luultu kyseessä olevan
vain lyhyen risteilyn. Hurja tapparanheiluttaja oli samalla älykäs
järkiniekka ja päätteli senvuoksi, ettei hän näin ollen kykenisi
mihinkään isompaan yritykseen; ja puristettuaan itselleen vähän
lisäväkeä ja ruokavaroja De los Cayosista sekä ryöstellen muutamissa
muissa välillä olevissa pikku satamissa hän kuljetti laivansa Tortugaan.




XIV luku.

LAAJAPERÄISTÄ RYÖSTELYÄ.


L'Olonais'n saapuessa Tortugan pahamaineisille rannoille ottivat
sissiyhdyskunnan jäsenet hänet vastaan niinkuin kunniakkaan sankarin
ainakin. Hänhän ei ollut ainoastaan vallannut komeaa espanjalaista
sotalaivaa, vaan myöskin puraissut Havanan ylpeätä hallitsijaa
raudoitettuun kantapäähän ja päälle päätteeksi omalla kädellään iskenyt
pään poikki lähes satakunnalta tämän soturilta. Nekin, jotka eivät
ennen olleet pitäneet häntä erityisessä arvossa, yhtyivät nyt yleiseen
ylistysvirteen. Moista sankaria ja urhotekoa ei vielä ollut ilmautunut
merirosvouden historiassa.

Eipä ihme, että uusia suurenmoisia hankkeita alkoi viritä
teurastajaurhon aivokopassa. Lähinnä päätti hän varustaa ison
retkikunnan valloittamaan Maracaibon tärkeää kauppakaupunkia
Uudessa Venezuelassa. Se oli tehtävä, joka kohosi tavallisten
bukanieriyritysten yläpuolelle. Hän ryhtyi heti värväämään kokoon
oikeata sotajoukkoa ja -laivastoa, jonka yliamiraalina hän tuli
toimimaan. Siihen aikaan sattuikin Tortugassa olemaan paljon
toimettomia sissejä, jotka olivat ylen halukkaat purjehtimaan pelätyn
merikuninkaan johdolla.

Mutta niin hyvin laivain hankkimisessa kuin miesten värväämisessä
oli raha tarpeen, ja sitä saadakseen onnistui L'Olonais'n taivuttaa
osalliseksi yritykseensä Tortugan sissien etevin luotonantaja. Tämä
oli vanha, aikansa palvellut merirosvo nimeltä Mikael de Basco,
joka kylliksi varoja koottuaan oli asettunut rauhassa nauttimaan
korkotuloistaan. Hän oli tärkeä henkilö saarella, sillä hän oli samalla
sen ylin hallitusmies. Vanhan rosvon kuultua L'Olonais'n suurenmoisesta
retkikunnasta syttyi hänen sielunsa uuteen hehkuun; kykenemättä
vanhanakaan pysyttelemään kotosalla upeassa kartanossaan, kun niin
suuria hankkeita oli vireillä, tarjoutui hän auttamaan sissipäällikköä
pääomallaan, jopa itsekin liittymään osalliseksi retkeen rupeamalla
maavoimien johtajaksi. Tämä tarjous oli kaikin puolin L'Olonais'n
mieleen, sillä vanhan Bascon maine ankarana miekkamiehenä oli tunnettu
sekä Amerikassa että Europassa.

Kun kaikki varustelut olivat valmiit, nostatti L'Olonais purjeet
ja lähti kahdeksalla laivalla matkaamaan Maracaiboa kohti. Välillä
anastettiin kaksi espanjalaista alusta, joissa oli rikkaat lastit, ja
vihdoin saavuttiin sen kaupungin edustalle, joka oli määrä valloittaa
ja ryöstää puti puhtaaksi.

Maracaibo, joka sijaitsee samannimisen ison merenlahden tai oikeammin
sisäjärven suulla Karaibin meren etelärannalla, oli rikas kauppa- ja
merikaupunki ja sen 3—4,000 asukasta olivat äveriästä väkeä, jotka
asuivat upeissa taloissa, silloinkun eivät oleskelleet sisempänä maassa
olevissa maakartanoissaan. Joka suhteessa oli tämä kaupunki siis omiaan
vetämään puoleensa saaliinhimoisia rosvoja; mutta vaikeudetta ei sitä
voinut lähestyä. Ollen niin huomattava ja tärkeä paikka oli se myöskin
asianmukaisesti varustettu. Eräällä satamassa olevalla saarella oli
vahva linnoitus, ja toisella hiukan etäämpänä sijaitsevalla saarella
korkea torni, jonka huipussa vartijat yötä päivää tähystelivät,
lähestyikö mereltä päin vihollisia. Näiden kahden saaren välinen salmi
oli ainoa väylä, josta kaupunkiin voi laivalla tulla. Mutta nämä
varustukset luodessaan olivat viranomaiset pitäneet silmällä vain
säännöllisiä merivoimia, osaamatta ottaa lukuun sissien yhdellä haavaa
kavalaa ja hurjanrohkeaa sodankäyntitapaa.

L'Olonais oli liian viisas asettaakseen laivansa alttiiksi linnoituksen
tulelle, johon vastaamaan hänen harvat laivatykkinsä olivat kovin
heikot; [Vanhain puulaivain aikana oli suhde meri- ja maatykistön
välillä päinvastainen kuin nykyään. Suom. huom.] ja siksipä hän ei
välittänyt satamasta sen enempää kuin ei sitä olisi ollutkaan, vaan
ohjasi aluksensa muutamaan meren yhteydessä jonkun matkan päässä
kaupungista ja ulkopuolella tornin näköpiirin olevaan järveen. Siellä
sissit nousivat maihin ja uiden takaapäin linnoitusta kannattavalle
saarelle kävivät sen kimppuun. Tämä tapahtui varhain aamun koittaessa.
Varusväki oli ylen ällistynyt tästä mantereelta käsin tulevasta
hyökkäyksestä; ja vaikka soturit taistelivat urhoollisesti kolmen
tunnin ajan, täytyi heidän luovuttaa vallitus toisensa perään
ryntääjille, ja niin moni heistä kuin suinkin kykeni ui vuorostaan
salmen poikki mantereelle ja kaupunkiin.

Täten saatuaan linnoituksen valtaansa jätti L’Olonais siihen vähäisen
varusväen ja palasi enimpäin miestensä kera takaisin laivoihin, laski
niillä suoraan lahden pohjaan ja antaen tykkien jyristä ankkuroi
sisäsatamaan hämmästyneiden kaupunkilaisten silmäin eteen.

Kuultuaan pakoon pötkineeltä varusväeltä, että linnoitus oli
menetetty, valtasi Maracaibon asukkaat kauhu ja pelko, sillä nyt
he olivat aivan suojattomat. He tiesivät, että uskaliaiden sissien
ainoana tarkoituksena oli ryöstö ja hävitys, ja senvuoksi kaikki
kynnellekykenevät kiiruhtivat sisämaahan päin kantaen mukanaan
kalleuksiaan niin paljon kuin voivat. Kaupunki tyhjeni väestä aivan
kuin olisi koleera tai musta surma odottamatta uhannut sitä; ja
eivätköhän asukkaat olisikin mieluummin nähneet viitakemiehen niiden
muodossa lähestyvän talojaan kuin moisten maankuulujen julmurien
hahmossa.

Heti kuin L'Olonais hurjine tovereineen oli noussut kaupunkiin,
antautuivat he hurjaan mässäykseen. Merimatkan loppupuolella oli heidän
ravintonsa ollut niukka, niin että he nyt talojen hyvin varustettuihin
kellareihin päästyään korvasivat tappionsa yltäkylläisesti. Vasta
seuraavana päivänä muistuivat liikeasiat heidän mieleensä, ja
miesparvia lähetettiin ylt’ympärinsä maaseudulle etsimään pakolaisia
käsiinsä ja puristamaan näiltä heidän mukaansa ottamat kalleudet. Mutta
vaikka paljon poloisia, vapisevia asujamia tavattiin ja laahattiin
takaisin kaupunkiin, ei heiltä löydetty mainittavassa määrässä rahaa
eikä arvoesineitä. Silloin rupesi L'Olonais antamaan näytteitä
siitä, kuinka paljon kauheampi vieras hän oli kuin surmaavimmatkaan
kulkutaudit. Hän kidutti pirullisella tavalla vankiparkoja, miehiä,
naisia ja lapsia, pakottaakseen heidät ilmaisemaan, minne olivat
aarteensa kätkeneet. Ken uskalsi pysyä taipumattomana tai kenellä ei
maallisia tavaroita suuresti ollut, siltä hän usein omankätisesti
silpoi jäseniä ja uhkasi tapattaa omaiset ja ystävät uhrin silmäin
edessä, ennenkun tälle itselleen antoi armoniskun.

Kaikkia tämän ihmispedon Maracaibossa harjoittamia julmuuksia ei voi
kirjassa kuvatakaan. Yksin Juhana Esquemelingkin sen valloituksesta
puhuessaan niistä enimmäkseen vaikenee. Ja kuitenkin oli tulos
laihanlainen: kaksi viikkoa kestäneen verisaunan jälkeen oli saalis
niin vähäinen, että rosvojen oli pakko kääntää silmänsä muualle
saadakseen ryöstönhimonsa kunnollisesti tyydytetyksi.

Maracaibo-järven etelärannalla, noin 65 km. päässä sissien juuri
hävittämästä kaupungista, oli toinen varakkaan- ja isonpuoleinen
siirtola nimeltä Gibraltar, ja sinne käänsi L’Olonais laivainsa kokat.
Mutta nyt he eivät voineetkaan lähestyä kaupunkia huomaamatta ja
odottamatta, sillä sanomat heidän hirmutöistään olivat ennättäneet
sinne, ja siellä oltiin valmiit heitä vastaanottamaan. Heidän kaupunkia
lähetessään lennähti hätälippu vartiotornin huippuun, ja kaikki aseihin
kykenevät kiiruhtivat rantaan. Semmoisen kaupungin kimppuun käyminen
oli uhkateko, sillä espanjalaisilla oli tuhatkunta soturia ja rosvoja
oli vain 380. Mutta epäröiminen ei ollut L'Olonais'n luonteen mukaista.
Tapansa mukaan hän ei ajatellutkaan pommittamista eikä muuta merisotaan
kuuluvaa temppua; laskettuaan maihin ensimmäiseen sopivaan kohtaan hän
kokosi miehensä ja piti heille sytyttävän puheen. Hän antoi heidän
ymmärtää, kuinka vaikea yritys heillä oli edessä; mutta vakuutti
samalla heidän jo niin tottuneen espanjalaisia lyömään, että jos he
nyt kaikki yhtenä miehenä seuraisivat häntä, oli kaupunki varmasti
pian heidän vallassaan. Hän kuvasi, kuinka häpeällistä oli peräytyä
yrityksestä vihollisen muodollisen ylivoiman takia, ja päätti puheensa
uhkaamalla ampua omalla kädellään jok'ainoan, joka silmänräpäyksen
ajaksikaan jäisi vitkastelemaan. Tämän kaunopuheisuuden innostamina
sissit kaikki heristivät nyrkkiä ja vannoivat seuraavansa häntä, minne
ikinä hän heitä veisi.

Sen he uskollisesti tekivätkin; ja L’Olonais, jolla oli hyvin valju
muisto suorimmasta kaupunkiin vievästä tiestä, johdatti heidät
sulaan suohon, missä tuo kallisarvoinen valikoima kaiken maailman
hirtehisiä juuttui polviaan myöten hetteeseen, kykenemättä kaikista
ponnistuksistaan ja sadatteluistaan huolimatta pääsemään yli taikka
ympäri. Tässä tukalassa asemassa heidät pahimmoiksi keksi muuan
kaupungista saapunut ratsastajaparvi, joka alkoi syytää luoteja
kiikkiinjoutuneeseen rosvoparveen. Espanjalaiset luulivat, että voitto
oli nyt helposti saavutettu ja että heidän tarvitsi vain pysytellä
rämeen reunalla ja ammuskella pyristeleviä veitikoita, jotka eivät!
päässeet edes miekkoja mittelemään heidän kanssaan. Mutta nuo veitikat
olivat karkaistuja sissejä, joissa henki oli sitkeämpi kuin kissassa ja
jotka eivät suinkaan mielineet jäädä suohon ammuttaviksi kuin varpuset.
Miekoillaan he katkoivat puista alasriippuvia oksia ja valmistivat
niistä itselleen jonkinmoisen kannattavan polun, jota myöten vihdoinkin
pääsivät kovalle maalle. Mutta siellä oli jälleen heitä vastassa
vielä isompi espanjalaisjoukko suojassa multavallien takana. Tykit
ja musketit alkoivat syytää raehauleja heidän riveihinsä, ja pauke
ja meteli oli niin huumaava, etteivät taistelevat voineet; kuulla
johtajainsa käskyjä.

Tuskin koskaan ennen lienevät bukanierit joutuneet niin vimmattuun
maataisteluun osallisiksi kuin täällä. Pian ryntäsivät espanjalaiset
esiin vallitustensa takaa, ja L'Olonais'n ja hänen miestensä oli
pakko peräytyä. Jos sissipäällikkö vain olisi löytänyt tien takaisin
laivoilleen, olisi hän kaikista edellisistä kerskauksistaan huolimatta
kiitollisesti käyttänyt sitä hyväkseen; mutta se oli mahdotonta,
sillä espanjalaiset olivat kaataneet puita ja rakentaneet murroksen
sissien ja rannan väliin. Yhä tiukemmaksi muuttui näiden tilanne,
sillä espanjalaiset tyytyivät ammuskelemaan heitä kaukaa eivätkä
antaneet heille tilaisuutta rehelliseen käsiaseitten käyttelyyn. Yksi
toisensa perään kaatui sissejä L'Olonais'n viereltä, ja hän huomasi
piankin joutuvansa auttamattomasti alakynteen, jollei keksisi jotakin
sotajuonta.

Äkkiä suihkasi hän käskyn miehilleen kääntyä takaperin ja juosta niin
kauas vallitusten turmiollisesta läheisyydestä kuin suinkin. Sissit
pyrähtivät hajalleen aivan kuin silmittömässä paossa, ja riemuhuudoin
juoksivat espanjalaiset heidän kintereilleen. Taistelevain etäännyttyä
niin kauas vallituksista, etteivät espanjalaiset ensi tuokiossa
olisi ennättäneet takaisin niiden suojaan, komensi L'Olonais — joka
juostessaan oli koko ajan vilkuillut taakseen — miehensä äkkiä
pysähtymään ja ryntäämään kiilana pahaa-aavistamattomien vainoojain
kimppuun. Niin suuri oli jälkimmäisten ällistys tästä sotajuonesta,
että sissit voivat melkein vastarinnatta hakata heitä maahan, ja
kerrotaan heitä kahteensataan kellistyneen taistelutantereelle.
Muutenkin oli kömpelöllä musketilla varustettujen sotilaiden hankala
pitää käsikahakassa puoltansa raivoisain sissien miekkoja vastaan, ja
pian hajausivat eloonjääneet espanjalaiset surkeassa paossa metsiin.

Sissit kokoutuivat järjestyneihin riveihin ja marssivat suojattomaan
kaupunkiin, joka antautui heille laukausta päästämättä. Ja L’Olonais
miehineen, jotka vielä tunti sitten näyttivät olevan varman perikadon
omat, riensi riemuiten torille, veti alas Espanjan lipun ja kohotti
omansa sijaan. Nyt he olivat Gibraltarin herroja. Harvoin lienee
ylivoimaisen kaupungin valloitus niin heikoilla voimilla paremmin
onnistunut.




XV luku.

KOSTO KOHTAA.


Gibraltariin saavuttuaan huomasivat sissit, että suurin osa
kaupunkilaisia oli paennut; jäljellejääneet vangittiin heti ja
teljettiin tuomiokirkkoon, jonka valloittajat varustivat tykeillä
ja muuttivat linnoitukseksi peläten espanjalaisten palaamista.
Täten turvattuaan asemansa he rupesivat elämöimään kaupungissa
niinkuin kesyttäjän häkistä karannut petoeläinlauma. Talosta taloon
kierrettiin ja ryöstettiin kaikki, mikä oli ryöstämisen arvoista;
ja kun ei saalis sittenkään tyydyttänyt ryöstäjiä, kiduttivat he
vankeja vaatien näitä ilmaisemaan aarteidensa kätköpaikat. Useilla
onnettomista ei ollut mitään aarteita kätkettynä eivätkä senvuoksi
voineet niitä ilmaista; toiset taas kuolivat sankarillisesti puhumatta
mitään salatuista kalleuksistaan. Kun koko kaupunki oli nuuskittu
läpikotaisin, lähetettiin partiojoukkoja läheisiin maakyliin etsimään
lisää ryöstösaalista, ja kaikki, mikä oli kantamisen arvoista, kelpasi
hakijoille.

Lähemmä kolme viikkoa kesti tätä ryöstämistä, ja törkeässä
julmuudessaan antoivat rosvot suuren osan vangeistaan menehtyä
nälkään tuomiokirkossa. Kaupungissa ei tosin ollutkaan paljon muuta
syötäväksikelpaavaa kuin teurastettujen muulien lihaa, jota enimmät
vangit eivät voineet nauttia; mutta vähinkin inhimillisyyden piirre
olisi pakottanut päästämään nuo rääkätyt uhrit vapauteen etsimään itse
syötävää.

Pidettyään kuukauden päivät hirmuhallitusta Gibraltarissa huomasivat
L'Olonais ja hänen miehensä ajan tulleen lähteä tiehensä, kun ei
kaupungissa ollut enää mitään otettavaa; mutta tyytymättöminä saaliinsa
vähyyteen he yrittivät vielä viimeistä keinoa. Metsissä piileskeleville
espanjalaisille lähetettiin sana, että jolleivät he kahden päivän
kuluessa toimittaisi rosvoille 10,000 kultarahaa, polttaisivat nämä
kaupungin poroksi. Mitä hyvänsä poloiset kaupunkilaiset ajattelivatkin
tästä röyhkeästä vaatimuksesta, ei heidän ollut helppo koota sellaista
summaa; ja kun nuo kaksi päivää kuluivat, ilman että pakkoveroa
suoritettiin, toteuttivat rosvot heti uhkauksensa ja sytyttivät
kaupungin useista kohdista tuleen. Nähdessään tuhon uhkaavan kotejansa
espanjalaiset ilmoittivat suorittavansa vaaditun määrän, jos tulipalo
sammutettaisiin. Rahanhimosta eikä suinkaan ihmisrakkaudesta L'Olonais
komensikin miehensä sammutustöihin, mutta nämä eivät pitäneet sen
parempaa kiirettä kuin että kokonainen kortteli ja siinä sijaitseva
kaunis kirkko paloivat poroksi.

Nyt vasta rosvot lähtivät takaisin laivoilleen laahaten mukanaan
kaiken saaliinsa ynnä lisäksi noin viisisataa orjaa, ainoat
tuomiokirkkovankeudessa henkiinjääneet. Näille oli luvattu vapaus
määrätystä lunastussummasta; mutta kun heillä ei ollut millä maksaa,
raahattiin kaikki, miehet ja naiset, vanhukset ja lapset kaikkein
hirvittävimpään orjuuteen julmain kiduttajainsa käsiin.

Tuo pahain henkien laivasto nosti sitten purjeensa ja lähti järven yli
Maracaiboa kohti. Kaupungin kohdalle tultua sai L'Olonais päähänsä
kiskoa sen jo tyhjiksi ryöstetyiltä asukkailta vielä viimeinen vero;
ankkurit laskettiin ja kaupunkiin lähetettiin sana, että jollei
sieltä sisseille heti toimiteta 30,000 kultarahaa, laahattaisiin
kaikki asukkaat orjuuteen ja kaupunki poltettaisiin. Ihmisparat
lähettivät silloin edustajia tinkimään rosvojen kanssa pakkoverosta,
ja neuvottelun kestäessä tunkeutuivat sissit kirkkoihin ja veivät
niistä laivoihin pyhäinkuvat, ehtoollisastiat, jopa kellotkin.
Vihdoin sovittiin ryöstösumma 20,000 kultarahaksi, jonka lisäksi
kaupunkilaisten piti toimittaa laivoihin 500 päätä nautakarjaa.
Sitten vasta rosvot lähtivät ryöstettyjen raukkojen sanomattomaksi
helpotukseksi tiehensä.

Mutta annapas olla — kuinka kuvata kaupunkilaisten kauhua, kun kolmen
päivän perästä sama sissilaivasto uudestaan ilmestyi kaupungin
edustalle! Nyt ei siellä ollut enää mitään ryöstettävää, ja rosvot siis
vimmoissaan polttaisivat kaupungin perustuksia myöten. Niin hullusti
ei sentään käynyt. Päällikkölaivasta souti yksi ainoa mies veneellä
rantaan ja vaati L'Olonais'n nimessä kunnollista luotsia luotsaamaan
laivastoa satama-aluetta piirittäväin riuttojen lävitse ulos avoimelle
merelle. Ihmisten tuntema huojennus puhkesi hullunkurisiksi hypyiksi
rannalla, luotsi lähetettiin paikalla ja L'Olonais poistui vielä kerran.

Hän ei ohjannut laivastoaan suoraan Tortugaan, vaan poikkesi
muutamalle pienelle saarelle lähelle Hispaniolaa, missä asui
ranskalaisia bukanierejä. Tämä poikkeus tapahtui saaliin jakamista
varten. Tuntuu omituiselta, että nuo hirtehiset noudattivat keskenään
oikeudenmukaisuuden periaatteita, mutta tosiasia kuitenkin on,
että tässä suhteessa vallitsi ankarat lait. Se kai johtui pelkästä
itsevarjelusvaistosta, sillä ilman tasaista saaliinjakoa ei mikään
mahti maailmassa olisi pystynyt pitämään ahneita veijareita koossa.

Ennenkuin varsinaiseen palkitsemiseen ryhdyttiin, jaettiin ensin
"kipurahat" haavoittuneille. Oikean käsivarren menetys korvattiin noin
3,000 markalla tai kuudella orjalla, vasemman käsivarren menetys 2,500
markalla tai viidellä orjalla; oikean jalan hinta oli 2,500 markkaa
tai viisi orjaa, vasemman jalan 2,000 markkaa tai neljä orjaa; ja
toisen silmän tai yhden sormen 500 markkaa tai yksi orja. Sitten vasta
jaettiin loput rahat ja arvoesineet sekä terveiden että sairaiden
kesken; ja surmansa saaneiden osuudet ottivat heidän ystävänsä vastaan
jättääkseen ne kotia tultuaan sureville perheille.

Koko saalis nousi noin 1,300,000 markkaan rahassa sekä sen lisäksi
suureen määrään kalliita kauppatavaroita, kulta- ja jalokiviesineitä
ynnä orjia. Kun sisseillä ei ollut jalokivistä juuri mitään käsitystä,
ottivat monetkin koreita värillisiä kiviä mieluummin kuin monin
kerroin arvokkaampia mutta pienempiä timantteja. Kun jako viimein oli
kaikella asianmukaisella rähinällä ja kinastelulla suoritettu loppuun,
lähtivät sissit kotimatkalle Tortugaan nauttimaan rikkauksistaan.
Siellä vasta elämä alkoi: syötiin, juotiin ja pelattiin; kapakat eivät
olleet koskaan olleet niin kukkuroillaan mässääjiä; ryöstökalleudet
myytiin kahdenteenkymmenenteen osaan arvostaan; ja noin kolmiviikkoisen
hurjastelun jälkeen olivat useimmat L'Olonais'n miehistä yhtä köyhiä
kuin suurelle sissiretkelle lähtiessäänkin. Ryöstösaalis hupeni aivan
yhtä pian kuin se oli hankittukin.

Kun noilla veijareilla ei enää ollut mitään jäljellä, oli pakko lähteä
uudestaan merelle saalista noutamaan; ja L'Olonais, joka oli päässyt
oikein kaupunkien hävittämisen makuun, suunnitteli retkeä Nikaraguaan,
jossa joukko kukoistavia kaupunkeja ja kyliä odotteli ryöstäjiä.
Hänellä oli jo niin onnellisen johtajan maine, että miehiä tarjoutui
hänelle enemmän kuin hän voi vastaanottaa.

Hän lähti matkaan kuudella isolla laivalla ja seitsemättäsadan miehen
kanssa, poiketen Kuban rannikolle ryöstääkseen muutamilta köyhiltä
kalastajilta heidän veneensä, joita tarvitsi matalilla vesillä. Tyynet
säät hidastuttivat suuresti matkaa, ja lopulta laivat Nikaraguan
rannikon asemesta ajautuivat Hondurasin lahteen. Sinne tultua olivat
ruokavarat loppuneet, niin että täytyi nousta maihin kokemaan seutua.
Laivat jätettiin ankkuriin ja miehet lähtivät taivaltamaan rannikkoa
pitkin. He ryöstelivät intiaanihökkelejä ja espanjalaiskyliä ja
hävittivät pieniä rantakaupunkeja, ottaen mukaansa kaiken arvokkaan
sekä polttaen loput. Ihmisiä kidutettiin tunnustamaan missä heidän
rahansa ja kalleutensa olivat, miehiä ja naisia silvottiin palasiksi;
L'Olonais'n mielihuvi oli kiskaista kieli sellaisen raukan suusta,
joka ei voinut tai tahtonut mitään tunnustaa, ja kerrotaanpa hänen
raivoissaan joskus repineen sydämenkin uhrinsa rinnasta ja puraisseen
sitä leveillä hampaillaan. Usein asettuivat espanjalaiset vastarintaan,
väijyen rämeiden reunalla ja murrosten takana, mutta kykenemättä
estämään hurjimusten voittokulkua.

Vihdoin he saapuivat San Pedro-nimisen kaupungin edustalle, jota
suojeli teräväorainen pensasaita, mutta orat eivät voineet pidättää
sissejä. Tuiman taistelun jälkeen asukkaat lupasivat antautua,
jos saisivat kaksituntisen aselevon. Se myönnettiinkin, ja sen
kestäessä kaupunkilaiset haalivat kiiruimmiten kokoon kalleutensa ja
pakenivat metsiin. Kahden tunnin kuluttua L'Olonais miehineen marssi
kaupunkiin; mutta hajautumatta ympärinsä taloihin saalista etsimään
he seurasivatkin pakolaisia metsän pimentoon. He arvasivat, että tuo
kaksituntinen aselepo oli tingitty vain heidän himoitsemansa saaliin
poiskuljettamiseksi, ja he saivatkin takaisin miltei kaikki, mitä
kaupungista oli viety.

Mutta kaupungin valloittamisesta ei L'Olonais'lle kuitenkaan ollut
suurta hyötyä, sillä hän ei saanut sieltä tarpeeksi ruokavaroja
väelleen. Niitä oli heillä niin vähän, että nälkä uhkasi kaikesta
siitä kullasta ja hopeasta huolimatta, mitä saaliiksi oli saatu.
Senvuoksi he palasivat uudelleen rannikolle; jos ei sieltäkään löytyisi
ruokaa, voivat he ainakin kalastaa merestä. Matkalla tekivätkin miehet
itselleen sitä varten verkkoja erään näillä seuduilla runsaasti
kasvavan ruohon sisäsäikeistä.

Sissit luovivat rannikolla lähes kolmisen kuukautta vaanien muutamia
odottamiaan espanjalaisia laivoja, joista toivoivat hyvää saalista.
Yhden niistä he tapasivatkin ja valloittivat tuiman taistelun jälkeen,
mutta eivät sen lastista paljoa hyötyneet.

Sitten L'Olonais ehdotti miehilleen, että lähtisivät Guatemalaan, mutta
silloin häntä kohtasi odottamaton este. Bukanierit olivat odottaneet
tältä retkeltä hyvääkin saalista, mutta nyt oli mennyt kuukausi
toisensa perästä, ilman että toiveet olivat käyneet toteen. Heillä
oli sangen vähän kalleuksia ja vielä vähemmän syömistä, he olivat
alakuloisia ja nälkäisiä, ja suurin osa kieltäytyi lähtemästä enää
kauemmaksi. Vain moniaat olivat siksi kunnianhimoisia, että vannoivat
ennen kuolevansa kuin palaavansa Tortugaan yhtä tyhjinä kuin olivat
lähteneet; he taipuivat seuraamaan L'Olonais’ta, minne hän heitä vain
veisi, ja heillä tämä miehitti retkikunnan isoimman laivan, jota hän
muutenkin oli tähän asti komentanut. Muiden alusten lähtiessä takaisin
Tortugaan sai L'Olonais suurella vaivalla laivansa selvitetyksi siitä
riuttojen ympäröimästä lahdelmasta, jossa se oli ollut ankkurissa, ja
purjehti De las Pertas-nimisiä autioita hietasärkkiä kohti. Mutta sen
rannoille tultua hänen iso laivansa joutui auttamattomasti kiikkiin
karille.

Huomattuaan mahdottomaksi saada alusta millään ilveellä irti rupesivat
sissit hajoittamaan sitä ja rakentamaan lankuista isoa venettä. Se
oli peräti vaikea työ, mutta muukaan ei auttanut. Uimalla he eivät
voineet pelastua, eikä laivasta siinä, tilassa ollut mitään apua.
Työhön ruvetessa ei heistä ollut yhdelläkään aavistusta, miten venettä
oikein rakennetaan; siksipä kuluikin useita kuukausia, ennenkun
siitä kalua syntyi. Aikansa kuluksi ja henkensä pitimiksi he välillä
pyysivät kaloja ja istuttivat ranskalaisia papuja, jotka kuudessa
viikossa kasvattivat hedelmän; leipää he leipoivat mukana olevista
vehnäjauhoista.

L'Olonais ei koskaan eläessään ollut rakentanut venettä yhtä vähän
kuin tehnyt mitään muutakaan kunniallista työtä; ja niinpä kävikin
sen valmistuttua ilmi, ettei se kannattanut heitä kaikkia. Täytyi
siis vetää arpaa, ketkä pääsivät veneeseen ja keiden täytyi jäädä
saarelle odottamaan siksi kun toiset tulisivat noutamaan heitä pois.
L’Olonais tietysti itse lähti mukaan ja ohjasi onnen kaupalla purren
Nikaragua-virran suulle. Siellä heidän kimppuunsa hyökkäsi yhdistynyt
parvi espanjalaisia ja intiaaneja, jotka surmasivat heistä enemmän
kuin toisen puolen ja estivät toisia nousemasta maihin. Olisi nyt
luullut, että L'Olonais henkiinjääneiden kanssa olisi soutanut takaisin
hietasärkille noutamaan siellä odottelevat toverinsa, sillä veneeseen
olisivat nyt kaikki mahtuneet; mutta sitäpä he eivät tehneetkään, vaan
kääntyivät itäänpäin Cartagenan rannikkoa kohti.

Oman onnensa nojaan jätetyt miespoloiset pelasti De las Pertasin
kolkoilta rannoilta muuan toinen sissilaiva, mutta L'Olonais'n itsensä
korjasi viimeinkin se paha henki, joka oli antanut hänen niin kauan
temmeltää maailmassa ihmisten inhoksi. Niillä rannoilla, joille he nyt
olivat tulleet, eivät he tavanneetkaan mitään kukoistavia kaupunkeja,
ruokavaroilla siunattuja kyliä eikä rauhallisia maanviljelijöitä,
joita olisi kelvannut ryöstää ja kiduttaa, vaan sen sijaan eräitä
intiaaniheimoja, joita espanjalaiset kutsuivat nimellä "bravos" eli
villit ihmiset. Nämä luonnonlapset eivät olleet koskaan tahtoneet
antautua rauhallisiin tekemisiin valkoisten ihmisten kanssa; ja heitä
oli espanjalaisten ollut mahdoton kukistaa ja sivistää tahi oikeammin
orjuuttaa. He olivat kuitenkin kuulleet kerrottavan L'Olonais'n ja
tämän hurjain veikkojen urhotöistä; ja tavattuaan nyt nämä omilla
rannoillaan syttyivät he pahempaan raivoon kuin olivat tunteneet ketään
toisia heidänrotuisiaan kohtaan.

Sissit olivat tähän asti aina voittaneet kaikissa taisteluissa
juuri tavattomalla hurjuudellaan ja säälimättömyydellään, joka
vastustajissa synnytti vastentahtoista pelkoa. Mutta nyt he joutuivat
ottelemaan todellisten villien kanssa, jotka olivat vielä hurjempia ja
säälimättömämpiä kuin he itse. Melkein kaikki sissit saivat surmansa ja
L'Olonais itse joutui vangiksi. Hirmuiset voittajat paloittelivat hänet
elävältä paistaen jäsenet nuotiovalkealla, ja kun tämä epäinhimillisin
kaikista ihmisolioista oli tyyten kadonnut villien suihin, polttivat
he luutkin tuhaksi ja hajoittivat sen tuulen vietäväksi. Sellaisen
hyvinansaitun lopun sai L'Olonais julmuri.




XVI luku.

SISSI-RUHTINAS.


Jonakin vuonna 16 vuosisadan jälkipuoliskolla syntyi Englannissa
muutamassa Walesin syrjäisessä kolkassa poikalapsi. Sen isä oli pieni
vuokratilallinen, äiti hoiti navettaansa ja kanaparveaan, eikä kenkään
olisi voinut uskoa, että näin rauhallisessa syrjäseudussa syntyneestä
ja kasvaneesta poikasesta tuli maailman mahtavin ja pelättävin
merisissi. Mutta niin kuitenkin kävi.

Pojan nimi oli Henrik Morgan, ja vauraammaksi varttuessaan tunsi hän
suurta vastenmielisyyttä kaikkiin maanviljelystöihin. Niin väkevä
oli tämä vastenmielisyys, että hän nuorukaiseksi tultuaan karkasi
kotoaan rannikolle ja pyrki merille. Hänen onnettarensa johtikin hänet
muutamaan Länsi-Intiaan lähtevään laivaan; ja kun hänellä ei ollut
rahaa, millä maksaa matkaansa, noudatti hän silloin yleisesti käytettyä
tapaa ja möi itsensä kolmeksi vuodeksi eräälle siirtolaisasiamiehelle,
joka hankki työväkeä lännen viljelysmaille. Pestauspaikassa näin
värvätyt kulkivat palkkatyöläisen nimellä, mutta uuteen maailmaan
tultua heitä yleisesti kutsuttiin orjiksi ja kohdeltiin sellaisina.

Barbados-saarelle tultua nuori Morgan myytiin eräälle
tupakanviljelijälle, ja kolmivuotisen vuokra-aikansa kuluessa hän sai
arvatenkin paljon kovempaa työtä ja kohtelua kuin kotona mikään hänen
isänsä työmiehistä. Mutta heti vapaaksi tultuaan hän lähti Jamaikaan,
jossa laittomassa saaressa nuori mies tunsi itsensä vapaammaksi ja
riippumattomammaksi kuin missään muualla maailmassa.

Täällä vuorostaan vilisi filibusterivärvääjiä, ja Morgan päätti ruveta
käytännöllisesti opettelemaan merirosvoutta. Hän ei ollut merimies eikä
metsästäjä, jollaisesta olojen pakosta vähitellen tuli bukanieri, vaan
hän valitsi vapaaehtoisesti sissin uran. Jamaikasta oli juuri lähdössä
bukanierialus, ja siihen Morgan otti pestin. Hän oli kaikkeen pystyvä
toveri ja harjautui tuota pikaa reippaaksi merimieheksi.

Kolme tai neljä matkaa tehtyään hänellä jo oli maine harvinaisesta
kylmäverisyydestään ja edullisten seikkain vaarinottamiskyvystään, niin
että hän nautti toveriensa kunnioitusta. Näille ominaisuuksille hänen
valtainen menestyksensä perustuikin. Hän osoittautui harkitsevaksi
myöskin raha-asioissa, ja säästettyään kokoon joltisenkin rahamäärän
hän liittyi yhteen muutamien sissitovereiden kanssa ja osti oman
laivan, johon rupesi päälliköksi. Tästä laivasta tuli pian oikea
espanjalaisten vitsaus Länsi-Intian vesillä; ei yksikään toinen alus
ollut niin laajalti tunnettu ja pelätty, ja näissä maanäärissä asuvat
englantilaiset olivat yhtä ylpeät nuoresta maanmiehestään kapteeni
Morganista, kuin olisi hän ollut vihollista vastaan säännöllisesti
toimiva ja hallituksen tunnustama amiraali.

Eräältä retkeltä palatessaan tapasi Morgan Jamaikassa vanhan bukanierin
nimeltä Mansvelt, joka kokosi isonlaista laivastoa purjehtiakseen
mannermaan rannikkoja ryöstelemään. Tämä yritys tuntui Morganista
lupaavalta ja hän liittyi siihen, valittuna viisitoista alusta
käsittävän sissilaivaston vara-amiraaliksi. L'Olonais'n ja toisten
sissien menestyksellisten urhotekojen jälkeen olivat hyökkäykset
kaupunkien kimppuun tulleet hyvin suosituiksi bukanierien keskuudessa,
joiden johtajat alkoivat väsyä ammatin vähittäistoimintaan, s.o.
yksityisten laivain onnenkaupalla kaappaamiseen.

Mansveltin joukkoon otti osaa paitsi 600 taistelevaa sissiä myöskin
erityinen historioitsija, nimittäin Juhana Esquemeling, jonka kynää
retkikunta saa kiittää maineensa säilymisestä jälkimaailmalle.

Laivasto ohjasi kulkunsa kohti P. Katarinaa Costa Rican rannikolla,
jonka saaren espanjalaiset olivat lujasti linnoittaneet sekä ruoka-
ja ampumatarvevarastoksi että vankilaksi. Sissit nousivat maihin ja
hyökkäsivät uljaasti linnoituksia vastaan, jotka — vaikka olivatkin
kivestä ja tykeillä hyvin varustetut — eivät kyenneet pidättämään
tavallisella hyvällä onnella ja silmittömällä hurjuudella ryntääviä
bukanierejä. Nämä kiipesivät ketterästi kuin oravat vallien yli
ja masentivat helposti ällistyneet tykkiniekat käsikahakassa.
Tässä tilaisuudessa Morgan osoitti niin suurta uljuutta, että
vangiksijoutuneiden espanjalaistenkin täytyi kiittää hänen
persoonallista rohkeuttaan ja päällikkökykyään.

Sissit käyttivät hyvin voittonsa. He valloittivat muutamia vähäisempiä
P. Katarinan vieressä olevia saaria ja veivät niiden tykit
päälinnoitukseen, jonka he panivat erinomaiseen puolustuskuntoon.
Sinne he sijoittivat saaliinsa, vankinsa ja orjansa ja varustivat sen
runsailla ruoka- ja ampumatarpeilla.

On luultavaa, että Mansvelt tätä suunnitelmaa tehdessään ajatteli
luoda saaresta pysyväisen keskuspaikan sissitoiminnalle, siemenen
varsinaiselle itsenäiselle bukanierivaltiolle. Jos tämä ajatus olisi
toteutunut, on hyvin luultavaa, että koko Länsi-Intian saaristo olisi
nykyjään rikas ja riippumaton valtakunta, jonka perustajia olisivat
olleet reippaat sissipäälliköt Mansvelt ja Morgan.

Järjestettyään olot P. Katarinassa purjehtivat sissit mannermaalle
hyökätäkseen Nata-nimisen sisämaakaupungin kimppuun, mutta se matka
ei ollut heille onneksi. Maakunnan espanjalainen kuvernööri oli
kuullut heidän tulostaan ja marssitti heitä vastaan niin ylivoimaisen
joukon, että sissit pitivät viisaimpana peräytyä. Se oli heidän
sodankäynnissään hyvin harvinaista, mutta Morganilla ei ollut
ainoastaan hurjaa uskallusta, vaan myöskin paljon aito walesilaista
harkitsemiskykyä.

He palasivat siis laivoihinsa, poikkesivat P. Katarinaan jättäen
sinne lisää varusväkeä erään ranskalaisen "Simo-herran" johdolla, ja
purjehtivat Jamaikaan. P. Katarinassa oli kaikki varustettu pysyväistä
omistusta varten, juomavettä oli siellä runsaasti, saaren maaperä oli
viljelyskelpoista ja Simo-herralle luvattiin yhä lisää väkeä, jotta hän
voi ylläpitää saarta säännöllisenä sotasatamana sissilaivastoille.

Tästä kaikesta ei kumminkaan tullut mitään pysyväistä. Uusia
apulähetyksiä ei tullut, Mansvelt kuoli ja espanjalaiset kokosivat
melkoisen laivaston, jolla valloittivat saaren ja vangitsivat
Simo-herran miehineen. Se oli Morganille suuri pettymys; mutta hän
nieli harminsa ja varustihe uusiin yrityksiin.

Tähän aikaan häntä jo pidettiin sissien ylimpänä päällikkönä
Länsi-Intian vesillä, ja pian oli hänellä komennettavanaan kaksitoista
laivaa ja seitsemänsataa seikkailijasoturia. Kaikki oli valmiina
matkaanlähtöä varten; tarvitsi vain harkita, mihin suuntaan retki oli
tehtävä.

Joku huomautti, että olisi hyödyksi tehdä hyökkäys itse Kuban
pääkaupunkia Havanaa vastaan; siellä oli suuri joukko pappeja,
munkkeja ja nunnia, ja jos nämä voitaisiin vangita, saisi heistä
lunnaat paljon suuremmat kuin mitä hyötyisi tavallisen pikku kaupungin
valloittamisesta. Mutta Havana oli liian hyvin puolustettu merirosvoja
vastaan, niin että tämä tuuma täytyi hylätä. Monia muita esityksiä
tehtiin, kunnes viimein muuan karkulainen Espanjan armeijasta antoi
hyvän aatteen. Hän kertoi toisesta Kuban kaupungista, johon hän tiesi
pääsyn; se oli Port-au-Prince, joka sijaitsi niin kaukana sisämaassa,
ettei se ollut vielä koskaan joutunut ryöstön alaiseksi. Kuullessaan
tällaisesta tähän asti vielä aivan koskemattomasta herkkupalasta sissit
tulivat riemuihinsa aivan kuin koulupojat, jotka keksivät omenapuun
täynnä makeita hedelmiä keskellä korjattua puistoa.

Kun Morganin laivasto oli saapunut Port-au-Princeä lähinnä olevaan
satamaan, nousi hän miehineen maihin ja lähti marssimaan kaupunkia
kohti. He eivät kuitenkaan päässeet hyökkäämään sen kimppuun niin
salakähmää kuin olivat toivoneet. Muuan hänen espanjalaisista
vangeistaan oli hypännyt veteen, heti kun laivat laskivat ankkuriin,
ja uituaan rannalle kiirehtinyt minkä käpälistä pääsi uhattuun
kaupunkiin ilmoittamaan sen kuvernöörille lähestyvästä vaarasta. Täten
varoitettuna tiesi uljas kuvernööri mitä paikalla oli tehtävä. Hän
marssitti sotilasjoukon vastaan sille tielle, josta sissien täytyi
tulla, kaadatti isoja puita ja rakennutti niistä vahvan murroksen.
Sen taakse asettuivat sotamiehet tykkeineen ja musketteineen, ja
tullessaan sissit odottamatta tapaisivatkin kaupungin etupuolelta hyvin
varjelluksi.

Kun Morgan kaukaa huomasi murroksen, arvasi hän espanjalaisten saaneen
vihiä hänen aikeestaan ja komensi miehensä pysähtymään. Hän oli aina
välttänyt kaikkea tarpeetonta ponnistusta; ja sen sijaan että olisi
jäänyt kahakoimaan murroksessa väijyväin vastustajain kanssa, käski
hän joukkonsa poiketa tieltä ja kiertämään vaaranpaikan. Sen takana
oli laaja aukea, jolla jälleen yhdyttäisiin hyökkäämään suojattoman
kaupungin kimppuun. Mutta suureksi hämmästyksekseen he kohtasivatkin
kentällä melkoisen vihollisen ratsastajaparven.

Sissit eivät koskaan olleet hevosmiehiä, eivät rauhan aikana eivätkä
sodassa mutta heidän uljuutensa oli lannistumaton. Nelituntisen
hurjan taistelun jälkeen he voittivat ja hajoittivat sekä ratsuväen
että avuksi rientäneet jalkasoturit ja valtasivat kaupungin. Siellä
he saivat suuren joukon vankeja, jotka he sulkivat kirkkoihin sekä
lähettivät partioparvia ympärinsä maaseutua ottamaan kiinni pakolaisia.
Sitten alkoi tavallinen hurja meno, kidutus, ryöstö ja mässäys. Vankien
tarpeista ei ollenkaan välitetty, niin että niistä monet kuolivat
nälkään; toisia he rääkkäsivät julmalla tavalla pakottaakseen heidät
ilmaisemaan kätkönsä. Sissit olivat tulleet siinä mielessä että
korjaisivat kaupungista kaiken millä oli vähintäkin arvoa. Sittenkin
kun näytti siltä, että poloisilta kaupunkilaisilta oli riistetty
kaikki, mitä heillä oli, pantiin heidän suoritettavakseen kaksi kovaa
pakkoveroa: toinen sillä uhalla, että heidät joka henki raastettaisiin
orjuuteen, ja toinen sen ikävyyden estämiseksi, että kaupunki
poltettaisiin poroksi.

Kaksi viikkoa odottivat sissit näiden verojen kokoamista, sallien
kaupunkilaisten lähteä maaseudulle tapaamaan paenneita tuttaviaan,
joilla ehkä olisi jotakin aarteita tallessaan. Siihen aikaan ei
ollut pankkeja niinkuin nykyjään, vaan kaikki säilyttivät rahansa ja
kalleutensa omissa hoteissaan; ja kun vaara uhkasi vihollisen puolelta,
riensivät ihmiset kuljettamaan niitä kätköön niin paljon kuin voivat
kantaa muassaan.

Ennenkun aarteenetsijät palasivat, teki Morgan tärkeän keksinnön: muuan
neekeri saatiin kiinni kuljettaessaan kirjeitä eräille kaupunkilaisille
läheisen Santiagon kaupungin kuvernööriltä, joka varoitti heitä
pitämästä liikaa kiirettä pakkoverojen suorittamisessa, sillä hän
oli tulossa kaupungin avuksi vahvan sotilasjoukon kera. Kirjeet
luettuaan Morgan huomasi viisaimmaksi muuttaa aikeitaan. Hän ilmoitti
kaupunkilaisille, että pakkoverojen asemesta hän tyytyi viiteensataan
nautaeläimeen, jotka kaupunkilaisten tuli teurastaa, suolata ja saattaa
hänen laivoilleen. Sen nämä ilolla lupasivatkin tehdä, ja kerättyään
kaiken saaliinsa sekä muonaa pitkiksi ajoiksi purjehtivat sissit
viimein tiehensä.

Morgan suuntasi kulkunsa muutamalle pienelle saarelle perustaakseen
sinne tarvevaraston ja jakaakseen saaliin miestensä kesken. Mutta
jako ei käynyt aivan sissien mieleen. Morgan arvioi koko saaliin noin
250,000 markaksi, ja kun kaikki olivat saaneet osansa, huomasivat
monetkin, ettei se riittänyt edes heidän Jamaikassa tekemäinsä velkojen
maksamiseen. Heistä tuntui saalis kovin vähäiseltä niin rikkaasta ja
tähän asti koskemattomasta kaupungista, ja heissä heräsi epäilyksiä,
että heidän johtajansa oli jaossa katsonut liian paljon omaa etuaan.

Toinenkin seikka synnytti tyytymättömyyttä tässä hurjassa joukossa.
Miehet näyttävät olleen persoja ydinmehulle, ja kun Port-au-Princen
poloiset asukkaat suolasivat laivoihin meneviä lihoja, sekautuivat
sissit toimeen ja korjasivat haltuunsa ydinluita, joita keittivät ja
nauttivat herkun ollessa tuoresta. Muuan ranskalainen oli siepannut
erittäin mehevän luun ja pannut sen korjuun, josta eräs englantilainen
löysi sen ja anasti itselleen.

Vanhoissa englantilaisissa lastenlauluissa syytetään Walesin asukkaita
pahoin varastelemisesta ja eritoten ydinluiden himosta. Niinpä
kerrotaan, kuinka muuan

    Taffy oli Walesista
    ja aika suuri varas,
    huonomp' ei sille kelvannut
    kuin ydinluista paras.

Kuinka herkkusuun Taffyn kävi, sitä emme tiedä; mutta Morgan oli
Walesista, hän oli siis varkaiden sukua; muuan hänen maanmiehistään
oli varastanut ydinluun, ja siitä syntyi tora. Ranskalainen vaati
englantilaista rehelliseen kamppailuun herkkupalan takia, mutta
jälkimmäinen oli suuri lurjus, hyökkäsi takaapäin vastustajansa
kimppuun ja iski häneltä kallon halki.

Nyt nousivat kaikki seurueen ranskalaiset jäsenet raivostuneina
kapinaan, ja haluten viihdyttää heitä panetti Morgan murhamiehen
rautoihin ja lupasi Jamaikaan tultua asettaa hänet oikeuden
tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Mutta siihen eivät ranskalaiset enää
tyytyneetkään; he olivat saaneet mielestään liian vähän saalista niin
rikkaan kaupungin ryöstämisestä ja epäilivät englantilaisten toveriensa
tahtovan joka suhteessa petkuttaa heitä. Suurin osa heistä sanoutui
irti Morganin palveluksesta ja purjehti tiehensä, ja Morgan sai palata
Jamaikaan puolella väellä, arvatenkin toivoen, että Kuban sarvikarja
olisi saanut sisältää aivan luutonta lihaa.




XVII luku.

KUINKA MORGAN KÄYTTI MUNKKEJA JA NUNNIA KILPINÄÄN.


Kun Walesin bukanieri lähti uudelle ryöstöretkelle, oli hänellä pelkkiä
englantilaisia seurassaan ja oli näiden lukumäärä paljon pienempi
kuin edellisellä kerralla. Ilmoittaessaan urhoilleen, että matkan
määränä tällä kertaa oli Porto Bellon lujasti linnoitettu kaupunki
mannermaalla, syntyi joukossa yleinen murina, sillä Porto Bello oli
espanjalaisten vahvimpia varustuksia, jonka kimppuun hyökkääminen niin
vähillä voimilla tuntui melkein mielettömältä. Mutta Morgan piti heille
puheen, jolla koetti sytyttää heidän vastahakoisia ja uppiniskaisia
mieliään. Hän kehui, että vaikka heidän lukunsa oli vähäinen, oli
heidän koeteltu kuntonsa ja urheutensa sitä suurempi; ja mitä
vähemmän heitä oli mukana yrityksessä, sitä suurempi tuli kunkin osa
olemaan saaliinjaossa. Enemmän kuin persoonalliset ylistelyt vaikutti
varmaankin jälkimmäinen mahdollisuus sissien päättäväisyyteen, ja he
lupasivat seurata johtajaansa minne hän heitä vain veisi.

Porto Bellon lähettyville tultua huomattiinkin, että kaupunki
oli sangen kova pähkinä purtavaksi, sillä sitä suojeli monta eri
linnaketta. Sankarit nousivat kuitenkin maihin ja saivat yhden niistä
valtaansa, jonka jälkeen se sytytettiin palamaan varusväkineen
päivineen, vaikka eloonjääneet olivat armoa vastaan antautuneet
vangeiksi. Mutta sillä ei kaupunki kuitenkaan ollut valloitettu, ja sen
kuvernööri uhkasi puolustaa sitä viimeiseen veripisaraan asti. Sissit
sotivat kuin raivot paholaiset; he ampuivat jok'ainoan miehen, jonka
näkivät valleilla tykkien ääressä. Heidän epätoivoiset rynnäkkönsä
päävarustusta vastaan eivät kumminkaan onnistuneet, ja Morgan oli
jo kahden vaiheilla kääntyäkö takaisin vai vieläkö uhrata miehiään
toivottomalta näyttävässä taistelussa. Linnaväki oli lukuisa ja hyvin
varustettu ja syyti syytämistään tulikuulia, kiviä ja heittokeihäitä
ryntääjäin niskaan.

Vihdoin sai Morgan onnellisen aatteen. Hän pani miehensä tekemään
rynnäkköportaita, jotka olivat niin korkeat, että ulottuivat muurien
harjalle, ja niin leveät, että kolme, neljä miestä mahtui niille
rinnatusten. Jos ne saataisiin onnellisesti pystytetyksi muureja
vastaan, niin oli hän varma, että hänen tiikerimäisen raivot ja
notkeat miehensä uhallakin pääsisivät linnoituksen herroiksi. Pahinta
oli, että portaiden kantajat ammuttaisiin linnoituksesta sitä mukaa
kuin he uskalsivat paljastaa itsensä. Mutta se ei ollutkaan Morganin
mielessä. Hän oli vallannut eräitä esikaupungeissa sijaitsevia munkki-
ja nunnaluostareita, ja näiden onnettomat asujamet hän komensi nyt
tarttumaan portaisiin ja kantamaan ne muureille asti. Hän luuli, ettei
espanjalainen kuvernööri sallisi miestensä surmata näitä viattomia ja
katolilaisten suuresti kunnioittamia ihmisiä.

Mutta kuvernööri pysyi uskollisena valalleen, ja puolustajat ampuivat
poloisia portaidenkantajia aivan samalla tapaa kuin sissejäkin. Munkit
ja nunnat huusivat hirmustuneina maanmiehilleen, että nämä toki
säästäisivät heitä, mutta soturit tottelivat sokeasti komentajansa
käskyä. Jouduttuaan siten ystäväin luotisateen ja kamalasti karjuvain
sissien tapparain ja pistoolien väliin kaatuivat uhriparat joukoittain;
mutta peläten enimmän jälkimmäisiä saattoivat henkiinjääneet heistä
sittenkin joitakuita portaita muureille asti. Ulvoen ja riehuen
kävivät sissit sitten väkirynnäkköön. Kuvernööri kaatui miekka
kädessä päälinnoituksen joutuessa hyökkääjäin valtaan; ja huolimatta
sotilaiden ja kaupunkilaisten epätoivoisesta puolustuksesta sai
sissien tavanmukainen hurja rohkeus voiton. Jokaisella heistä näytti
olevan yhdeksän henkeä ja yhdeksän kättä, joista jokainen heilutti
surma-asetta.

Kun taistelu oli ohitse, seurasi verisen murhenäytelmän tavanmukainen
toinen kohtaus. Sissit rupesivat mässäämään ja harjoittamaan kaikkea
mahdollista julmuutta asukkaita kohtaan, esittäen lopuksi tavallisen
uhkauksensa, että jolleivät nämä epätoivoiset ja jo kylliksi ryöstetyt
ihmispoloiset hankkisi kokoon suunnatonta pakkoveroa, niin kaupunki
poltettaisiin poroksi.

Ennenkun se oli maksettu, sai Panaman kuvernööri kuulla Porto Bellon
tapahtumista ja lähetti vahvan miesjoukon sitä auttamaan. Mutta tällä
kertaa eivät sissit peräytyneetkään niin sukkelasti. Morgan tiesi,
että espanjalaisten täytyi saapua muutaman kapean solan kautta ja
asetti sinne miehiään, jotka puolustivat paikkaa niin tuimasti, että
tulijain oli pakko vetäytyä takaisin. Tuon kuvernöörin täytyi olla
perehtynyt sotatieteeseen; hän oli perin hämmästynyt kuullessaan,
että sissipäällikkö vähemmällä kuin neljänsadan miehen voimalla
oli onnistunut valloittamaan niin pelättävän kaupungin kuin Porto
Bellon, jota oli puolustanut paljon monilukuisempi varusväki sekä
aseidenkäyttöön tottuneet urheat asukkaat; ja haluten tutustua sissien
tavattomaan sodankäyntiin toimitti hän ajutanttinsa Morganin luo
pyytäen tätä lähettämään hänelle "muutamia vähäisiä näytteitä niistä
aseista, joilla hän niin tuimasti oli vallannut moisen ison kaupungin".
Sissipäällikkö otti lähettilään hyvin kohteliaasti vastaan ja lähetti
tämän mukana kuvernöörille pistoolin ja muutamia luoteja pyytäen häntä
"vastaanottamaan nämä vaatimattomat näytteet niistä aseista, joilla
Porto Bello oli vallattu, ja säilyttämään niitä luonaan vuoden ajan",
jonka jälkeen Morgan lupasi itse saapua Panamaan noutamaan ne takaisin.

Tätä kohteliasta kirjevaihtoa jatkoi kuvernööri palauttamalla pistoolin
ja luodit monien kiitosten kera sekä lähettämällä hänelle kauniin
kultasormuksen; kuitenkin lisäten, ettei Morganin tarvinnut vaivautua
tulemaan Panamaan saakka, sillä jos hän sen tekisi, sattuisi hänen
käymään aivan toisin kuin Porto Bellossa.

Morgan pani sormuksen sormeensa ja lykkäsi vastauksen toimittamisen
myöhemmäksi. Heti kun pakkovero oli kerätty kokoon ja suoritettu,
nousivat sissit laivoihinsa ja lähtivät tiehensä. Kun Porto Bellosta
saatu saalis oli laskettu, huomattiin sen nousevan sangen isoon summaan
ja joka mies sai runsaan osuuden.

Kapteeni Morganin varustautuessa uudelle retkikunnalle ilmoittautui
melkoinen määrä sissejä mukaan, ja hän komensi kaikki laivansa
ja miehensä kokoutumaan pienen Lehmäsaari-nimisen luodon luo
Haitin lounaisrannikolla. Muuan suuri ja erittäin hyvin varustettu
englantilainen laiva oli äskettäin saapunut Jamaikaan Uudesta
Englannista, ja sekin liittyi mainitussa paikassa Morganin joukkoon.
Sen valitsi päällikkö amiraalilaivakseen, se kun oli paras ja isoin
alus koko laivueessa.

Paitsi näitä oli satamassa toinenkin kelpo alus, joka kuului eräille
ranskalaisille bukaniereille; ja sitäkin halusi Morgan mielellään
komentonsa alaiseksi, mutta ranskalaiset sissit olivat vihamielisiä
englantilaisia ammattiveljiään kohtaan ja he kieltäytyivät kunniasta.

Vaikka Morgan olikin urhea mies, oli hän toiselta puolen yhtä
halpamainen, ja hän päätti jollakin ilkijuonella kostaa ranskalaisille
heidän haluttomuutensa. Hiukan aikaisemmin oli näiden alus avoimella
merellä kohdannut englantilaisen laivan ja saanut siltä jonkun määrän
tarvitsemiaan ruokavaroja. Mutta kun ranskalainen kapteeni sattui
olemaan yhtä köyhä rahasta kuin syötävästä, ei hänellä ollut maksaa
saamastaan, vaan antoi Jamaikassa maksettavaksi osoitetun velkakirjan,
jota ei kumminkaan oltu sittemmin lunastettu.

Se juttu sopi hyvin Morganin juoniin ja hän lähetti ranskalaisen laivan
kapteenille ja moniaille tämän upseereille kohteliaan kutsun tulla
syömään päivällistä hänen laivaansa. Ranskalaiset suostuivat kutsuun;
mutta heidän saavuttuaan Morganin alukseen ei tämä saattanutkaan heitä
ruokasalonkiin, vaan alkoi morkata heitä tuonnottain englantilaisille
tehdystä petoksesta ja käski lopuksi miestensä viedä vieraat laivan
tyrmään. Mieli suuresti keventyneenä tästä oikeudenjakamisesta kävi hän
itse upseereineen käsiksi pöydälle katettuun mahtiateriaan.

Päivällinen päättyi juhlallisemmin kuin oli ajateltukaan.
Sissit viettivät kostojuhlaa syömällä ja juomalla, laukomalla
pistooleja ja kaikenlaista metelikästä rähinää pitämällä. Keskellä
ilontemmellystä pääsi — jollakin selvittämättömällä tavalla —
tulikipinä ruutikellariin, laiva paukahti pirstaleiksi ja kolmensadan
englantilaisen sissin ja ranskalaisten vankien hengettömät ruumiit
lensivät korkealle ilmaan. Ainoat hengissä pelastuneet olivat Morgan ja
hänen upseerinsa, sillä ruokasalonki sijaitsi laivan peräosassa kaukana
ruutisäiliöstä.

Tämä hirvittävä tapaus sai tietystikin sissit pahoin hämille. Mutta
Morgan saavutti piankin mielenmalttinsa ja vakuutti, että hänen
ranskalaiset vankinsa olivat kostoksi räjähdyttäneet omainkin henkiensä
kaupalla laivan ilmaan. Yhä näytellen oikeamielisen tuomarin osaa
hän vaati nyt ranskalaista laivaa korvaukseksi menettämänsä sijaan.
Sen miehistön vastalauseet eivät auttaneet vähääkään; ylivoimaiset
englantilaiset valtasivat aluksen ja toimittivat sen väen Jamaikaan
pitkäaikaiseen vankeuteen.

Tuollaiset julmuudet kuin Morganin espanjalaisia munkkeja ja
nunnia kohtaan harjoittama olivat yksin noinakin verisinä aikoina
kuulumattomat sivistyneiden kansain sodankäynnissä. Mutta Morgan ja
hänen sissinsä eivät olleetkaan mitään sivistyneitä sodankävijöitä,
vaan rosvoja ja murhamiehiä ja sellaisina raakalaisia pahemmat.




XVII luku.

SISSIT JÄLKIAPAJAA KOKEMASSA.


Morganin matkanmääränä tällä kertaa oli Bahamasaaristoon kuuluva
Savona-saari, jonka lähettyvillä odotettiin suuren ja rikkaalla
lastilla varustetun espanjalaisen laivaston kulkevan. Mutta avoimella
merellä tapasivat hänet ankarat vastatuulet, jotka aiheuttivat
pitkällistä viivytystä kauan, ja muutenkin hän poikkesi usein maihin
ryöstelemään, surmaamaan ja polttamaan, niin että kun hän viimein
saapui Savonaan, ei hän löytänyt puoliakaan laivoistaan ja miehistään
kokoutuneiksi. Niin vähillä voimilla hän ei uskaltanut käydä vahvan
espanjalaisen laivaston kimppuun, ja siksipä hän oli kiitollinen, kun
muuan oivallinen ranskalainen sissi tarjoutui hänelle neuvonantajaksi.

Tämä mies oli ollut L'Olonais'nkin kumppanina kaksi vuotta sitten,
kun tuo julmuri oli hävittänyt Maracaibon ja Gibraltarin kaupungit
Karaibin meren eteläosassa: hän oli silloin hyvin perehtynyt noiden
kaupunkien linnoituksiin ja puolustusvehkeisiin ja ehdotti nyt
Morganille, että niiden kimppuun oli helppo ja hyötyisä hyökätä.
Varmaa oli, ettei niiden puolustusneuvoja oltu vielä ennätetty korjata
ja etteivät ne siis tarjonneet hyökkääjälle niin väkevää vastarintaa
kuin aivan koskemattomat kaupungit; ja yhtä epäilemätöntä oli toiselta
puolen, että niiden asukkaat olivat jo ennättäneet koota siksi paljon
omaisuutta, että jälkiapajaa kannatti käydä kokemassa.

Niinpä lähti villi veijarijoukko purjehtimaan kohti Maracaibo-järveä,
jonka suussa sijaitsi samanniminen kaupunki ja eteläpäässä Gibraltar.
Tultuaan tarpeeksi lähelle edellisen ulkolinnoituksia he ankkuroivat
laivansa vahtitornista näkymättömiin ja sousivat veneillä erään
linnakkeen kimppuun. Siellä Morganin kunniakas sissiura oli vähällä
saada äkkinäisen lopun. Espanjalaiset olivatkin äkänneet sissien tulon,
ja juuri tästä linnakkeesta kaupunkilaiset tekivät ison rotanloukun,
johon aikoivat houkutella Morganin miehineen varman tuhon omiksi. Joka
sorkka linnakkeesta oli kiirehtänyt kaupunkiin, portit olivat avoinna
ja ruutimakasiiniin oli sovitettu hitaasti palava sytytyslanka, jonka
viimeinen pakoon pyrkivä espanjalainen viritti tuleen.

Mutta vanhin ja viisainkin rotta olisi käynyt helpommin loukkuun kuin
tuo älykäs sissipäällikkö. Tavatessaan portit avoimina ja linnoituksen
tyhjänä väestä hän epäili kohta jotakin koiranjuonta, ja katsellen
ympärilleen hän huomasi savuavan sytykkeen. Heti paikalla hän astui sen
päälle ja sammutti valkean. Jos hän olisi viivytellyt jonkun minuutin
kauemmin, olisi hän miehineen lentänyt muurikivien mukana yläilmoihin.

Nyt soutivat sissit kaupunkiin ja valloittivat sen miekaniskutta.
Kun kaupunkilaiset näkivät juonensa epäonnistuneen, vetäytyivät he
miehissä etäälle ympäristöön. Voitonriemuiset sissit hajautuivat ympäri
autioksi jätettyä kaupunkia etsimään saalista ja asukkaita. Jota vain
huvitti, se valitsi tyhjän talon asunnokseen, ja kirkosta tehtiin
yleinen kokouspaikka, jossa mässättiin koko yö, kunnes aamun koittaessa
lähdettiin tavoittamaan pakolaisia.

Kolmisen viikkoa Morgan ja hänen miehensä pitivät oikeata paholaisen
menoa Maracaibossa. Heidän siellä harjoittamansa julmuudet vetivät
vertoja L'Olonais'n samassa paikassa kaksi vuotta aikaisemmin tekemille
urhotöille. Saatuaan kyllänsä he lähtivät sitten järveä pitkin
vierailemaan Gibraltarissakin.

Siellä uudistui vallan sama juttu. Taaskin oli sanoma ihmispetojen
tulosta jouduttanut asukkaat pakenemaan tiehensä. Koko kaupunkiin oli
jäänyt vain yksi olento, vähäjärkinen raukka, joka ei ollut ymmärtänyt
mennä muiden mukana. Tätä poloista kidutettiin tunnustamaan aarteidensa
kätköpaikka, ja kun hän oli vienyt pyövelinsä sinne, löydettiin jokunen
saviastia ja kuparikolikko, jota enempää ei moinen olento voinut
omistaakaan. Kostoksi pettyneet rosvot rääkkäsivät hänet julmalla
tavalla kuoliaaksi.

Viisi viikkoa olivat Gibraltarin lähiseudut vuorostaan katalain
kauhujen näyttämönä. Sissit panivat toimeen mitä hurjimpia ja
uhkarohkeimpia ajometsästyksiä löytääkseen asukasparkoja, jotka olivat
hajonneet ympäröiville saarille ja vuorille. Vaikka rosvot saivat
kokoon joltisestikin saalista, kohtasi heitäkin monet onnettomuudet.
Moniaat hukkuivat tulvista paisuneisiin virtoihin, ja toiset menettivät
myrskyissä ja sateissa hyvän joukon kantamuksiaan.

Vihdoin päättyi ryöstäminen tavalliseen pakkoveroja polttouhkaukseen,
jonka jälkeen Morgan arveli ajan olevan täpärän poislähtöön, sillä jos
espanjalaiset ennättäisivät koota tarpeeksi voimia Maracaibo-järven
suulle, voisi hän jäädä satimeen. Vero osaksi maksettiin, osaksi
luvattiin suorittaa myöhemmin, jonka jälkeen sissit nousivat
laivoihinsa ja lähtivät purjehtimaan pois, vieden mukanaan moniaita
arvokkaita panttivankeja lopun pakkoveron vastineeksi.

Maracaibon kaupungin luo tultua Morgan huomasi sen vielä autioksi,
mutta näki myöskin pelkäämänsä satimen viritetyksi, josta ei näyttänyt
voivan päästä pakoon keinolla millään. Lähitienoon espanjalaisille
sotavoimille oli lähetetty sana Maracaibon valloituksesta ja ryöstöstä,
ja kolmisensataa espanjalaista sotalaivaa kellui järveä samannimiseen
merenlahdelmaan yhdistävässä leveässä salmessa. Ja mikä vielä pahempi,
se merilinnoitus salmen suussa, jonka sissit tullessaan olivat
tavanneet aivan autiona, oli nyt vankasti miehitetty ja varustettu
monilla isoilla tykeillä, niin että ainakin tämän kerran elämässään
rosvot olivat joutua suunniltaan pelästyksestä. Heidän pienet laivansa
eivät kestäisi ottelussa espanjalaisia sotalaivoja vastaan; ja eivätkä
he missään tapauksessa hengissä pääsisi pujahtamaan satamaa vartioivan
linnoituksen tykkien ohitse.

Mutta näin kaameassa tilanteessa heidän uljas päällikkönsä näytti,
mikä hän oikein oli miehiään. Ryhtymättäkään kerjäämään armoa
espanjalaisilta hän lähetti heidän amiraalilleen kirjeen, jossa uhkasi
polttaa poroksi jok'ainoan talon Maracaibossa, jollei saisi laivoilleen
vapaata pääsyä merelle. Tähän julkeaan vaatimukseen amiraali vastasi
pitemmällä kirjeellä, jossa ilmoitti Morganille rupeavansa pommittamaan
tämän laivoja, jos hän yrittäisi lähteä järveltä, ja tarpeen tullessa
seurata niitä avoimelle merelle, niin ettei niistä lastuakaan jäisi
jäljelle. Mutta suuressa sydämenhyvyydessään hän lupasi kumminkin
sisseille vapaan pääsyn, jos nämä luovuttaisivat hallustaan kaiken
saaliinsa, vankinsa ja orjansa. Jos he kieltäytyivät suostumasta tähän
ehtoon, laskisi hän salmeen veneitä, jotka olisivat täynnä sotamiehiä,
ja antaisi jok'ainoan sissin sortua miekanterään.

Vastaanotettuaan tämän kirjeen kutsui Morgan miehensä kokoon kaupungin
torille, luki heille espanjalaisten uhkavaatimuksen ja kysyi, mitä he
mielivät tehdä. Kuullessaan, että heidän oli pakko luopua saaliistaan,
vannoivat hurjimukset yksimielisesti tahtovansa ennen joutua joka
mies perikatoon kuin menetellä noin miehuuttomasti. Siispä päätettiin
raivata tie ulos satimesta tahi jäädä paikoilleen elävänä tai kuolleena.




XIX luku.

MORGAN TIUKALLA. — HÄNEN LOPULLINEN MAHTINSA JA KUNNIANSA.


Tänä tuimana hetkenä esiytyi oikean neuvon antaja. Se oli muuan
kekseliäs sissi, joka ehdotti Morganille, että laadittaisiin
polttolaiva eräästä pienenpuoleisesta, järven eteläpäässä anastetusta
aluksesta. Mutta espanjalaisten epäluulojen välttämiseksi olisi
se taklattava tavalliseksi sissilaivaksi, jotta vihollinen ilolla
päästäisi sen lähelle itseään saadakseen iskeä sen kimppuun.

Morgan oli ylen ihastunut etevästä tuumasta, ja polttolaiva
varustettiin aika joutua kuntoon. Kaupungista kerättiin kaikki pihka,
terva ja tulikivi mitä löydettiin, vietiin alukseen ja sullottiin
yhteen muiden helposti palavain aineiden kanssa. Kannelle asetettiin
pystyyn puupölkkyjä, joilla oli hatut ja kauhtanat päällä kuin miehillä
ainakin sekä tapparat ja tuliaseet kupeella. Kylkiin puhkaistiin
ampumareikiä ja niistä työnnettiin uhkaamaan toisia mustaksi siveltyjä
pölkkyjä mukamas kanuuniksi. Siten tuosta rauhallisesta kauppapurresta,
joka nyt oli tulenarka kuin kuiva kuusenkäpy, saatiin jotenkin
pelättävältä näyttävä merirosvoalus. Muukin laivasto pantiin kuntoon,
aarteet ja vangit tungettiin niihin ja koko laivue lähti hitaasti
painumaan espanjalaisia kohden, polttolaiva etunenässä.

Nähdessään mokoman mitättömän laivaston lähenevän päätti espanjalainen
amiraali upottaa sen pohjaan; ja kun johtava alus näytti pyrkivän
suoraan hänen päällikkölaivaansa päin ikäänkuin iskeäkseen siihen
kiinni, antoi hän ampumatta sen lähetä. Harvat polttolaivan
kannella olevat sissit iskivät joutuisasti entrauskeksinsä kiinni
amiraalilaivaan, sytyttivät polttoaineet palamaan sekä hyppäsivät
sitten mereen uiden henkensä edestä lähintä omaa laivaansa kohti,
ennenkun espanjalaiset pääsivät edes käsitykseen mitä oli tekeillä.
Polttolaiva oli kohta ilmitulessa, liekit nieleskelivät isoa laivaa, ja
tämän miehillä oli työ ennättää uimasille, ennenkun se vajosi.

Erään lähelläolevan espanjalaisen laivan päällikkö säikähti niin
tuosta odottamattomasta tuhosta, että käänsi laivansa karille, ja
senkin miehet pyrkivät uiden maihin minkä kerkesivät. Kolmannen laivan
kimppuun kävivät sissit urhoollisesti ja valtasivat sen tuota pikaa;
ja kun se oli paljon isompi ja parempi kuin hänen oma laivansa, nousi
Morgan siihen. Tätä menoa jatkui, ja pian oli tilanne aivan muuttunut.
Espanjalaisilla ei ollut enää yhtään alusta hallussaan, ja Morgan
komensi uljasta laivastoa ja voitonriemusta hullaantunutta miehistöä.

Voitto on yhtä tärkeä asia sisseille kuin mille muille ahdingossa
olleille ihmisille tahansa, mutta harvatpa lienevät pilanneet voittonsa
ihanuutta niin kurjalla ahneudella kuin Morgan ja hänen miehensä.
Päiväkaudet he etsivät saalista valtaamistaan ja upottamistaan
espanjalaisista aluksista. Jälkimmäiset olivat kyllä uponneet, mutta
jotenkin matalassa salmessa niiden korkeat peräkeulat kohosivat
vesirajan yläpuolelle, ja niissä juuri säilytettiin laivain rahavarat
ja tärkeimmät tavarat ynnä upseerien kalleudet. Tässä työssä
aherrettiin hiki hatussa, vaikkei vielä ollut edes tietoa, miten päästä
linnoituksen ohi ja saada saalis korjuun.

Kun hylyistä oli kerätty kaikki mahdollinen saalis, tuli taas aika
kääntyä kiristämään kaupunkia tavallisella uhkavaatimuksella.
Poloiset asukkaat, jotka hyvin tiesivät, mikä heitä odotti,
lähettivät linnoitukseen paenneelle amiraalille hartaan pyynnön, että
hän päästäisi hirtehiset rauhassa menemään tiehensä. Mutta tämä,
Don Alonzo, oli läpeensä espanjalainen luonne; hän ei sallinut,
että kaupunki maksaisi mitäkään veroa, eikä tahtonut antaa turvaa
rosvoillekaan. Kaupunkilaiset tiesivät kuitenkin, mikä heille oli
parempi, ja suorittivat veron, osaksi rahassa, osaksi karjassa;
ja Morgan lähetti amiraalille kirjeen, jossa lupasi itse hoitaa
ulospääsynsä.

Mutta ennenkun ryhtyi antamaan viholliselle nujertavaa iskua, tahtoi
tarkka ja ahne sissipäällikkö turvata itsensä ystäväinsäkin puolelta.
Saaliista oli hyvä osa toisissa laivoissa, ja hän pelkäsi, että
niiden komentajat onnellisesti satamasta päästyään purjehtisivat
sitä menoaan pitäen tavarat hyvänään. Senvuoksi hän käski keräämään
kaiken saaliin päällikköalukseen, ja jokainen mies alistettiin niin
tarkan ruumiillisen tarkastuksen alaiseksi kuin missä uuden ajan
tullitoimistossa ikään, jotteivät vain pääsisi salaamaan rahoja ja
arvoesineitä lakkareissaan ja vaatteiden alla. Sitten toimitettiin
jako ja jokaisen osalle tuli aimo saalis, Morganin tietysti pidettyä
huolta siitä, että hän sai enimmän, ja nyt vasta hän tunsi itsensä
turvalliseksi. Hänellä oli osuutensa omalla laivallaan, ja se oli
hänelle tärkeämpi kuin kaikki muut asiat yhteensä. Nyt seurasi vaikea
kysymys, miten päästä tuosta arveluttavasta pälkähästä. Suurin osa
sissien aluksia oli aivan pieniä, jotka kohta hajoaisivat linnoituksen
ruvetessa pommittamaan, ja miesten rohkeudesta ja vankoista
käsivarsista ei tässä tapauksessa ollut ollenkaan apua. Morganin oli
taas pakko turvautua sotajuoneen.

Kun kaikki oli valmiina lähtöä varten, ankkuroi Morgan laivastonsa
jonkun matkan päähän linnoituksesta, mutta ei kuitenkaan niin kauas,
etteivät espanjalaiset olisi voineet seurata hänen liikkeitään. Sitten
hän antoi joukon asestettuja miehiä nousta veneisiin ja soutaa salmen
senpuoleiselle rannalle, joka oli lähinnä linnoitusta. Veneet laskivat
maihin pienen metsikön taa, mutta miehet eivät nousseetkaan rannalle,
vaan laskeutuivat veneiden pohjaan, niin ettei heitä voitu kauempaa
huomata. Sitten veneet näennäisesti tyhjinä, kukin ainoastaan parin
miehen soutamana, palasivat sissilaivan luo tullakseen uudestaan
täysinä rantaan. Tämä meno uudistui kerta toisensa perästä, niin että
linnoituksessa tultiin siihen käsitykseen, että Morgan kuljetti koko
väkensä maihin hyökätäkseen yön tultua linnoituksen kimppuun takaapäin.
Espanjalainen amiraali otti todeksi tuon kömpelön sotatempun, siirrätti
kiireellä linnoituksen isot tykit rantaa kohden ja asetti suuremman
osan varusväkeä sille puolelle olemaan valmiina antamaan sisseille
tuntuvan opetuksen, heti kun nämä yön koittaessa uskaltaisivat käydä
rynnäkköön siltä taholta.

Kun tuli pimeä ja luode alkoi virrata merelle päin, nostivat
sissilaivat ankkurin ja alkoivat ajautua linnoitusta kohti. Morganin
vakoojat olivat keksineet joitakin noista espanjalaisten liikkeistä,
ja siihen luottaen painoi hän eteenpäin luottaen rohkeasti onneensa,
vaikka varman surman suuhun hänen laivastonsa olisi joutunut, jos
linnoituksesta olisi huomattu sen tulo. Luultavaa on, että hän oli
ottanut kaikki nämä asianhaarat huomioon ja tunsi itsensä vakuutetuksi
siitä, että hänen iso laivansa pääsee aarteineen turvallisesti
menemään, vaikka kaikki pienemmät alukset ammuttaisiinkin upoksiin; ja
niiden kohtalo häntä jotenkin vähän huoletti.

Mutta espanjalaiset eivät pimeässä yössä älynneet laivaston äänetöntä
tuloa aikaveden liepeillä, sillä he kaikki vartosivat varustuksen
toisella puolella maalta päin odottamainsa sissien tuloa. Hitaasti
lipuivat sissilaivat linnoituksen jylhien muurien sivuitse, ja sitten
kurimuksen onnellisesti läpäistyään kohottivat kaikki mitä kiiruimmin
purjeensa ja hyvän tuulen turvin laskettivat nopeata vauhtia avoimelle
merelle. Vasta kun viimeinen alus oli purjehtinut linnoituksen ohi,
älyttiin siellä petos ja käännettiin kiireesti tykit meren puolelle,
mutta tuimasta ammunnasta ei enää ollut mitään tulosta. Sissit etenivät
kaiken vaaran ulkopuolelle ja laskivat sitten uudelleen ankkurin
päästääkseen maihin suuremman osan vankejaan, joista heille oli vain
haittaa purjehtiessa. Espanjalaisia pilkatakseen laukaisi Morgan
kymmenkunta kaikkein järeintä tykkiään linnoitusta kohti, mutta sen
nöyryytetty varusväki ei enää vastannut ainoallakaan laukauksella.



Minkälaisia halveksittavia lurjuksia nämä rosvot oikein olivat
toisiaankin kohtaan, näkyy seuraavasta. Kun Morgan ja hänen miehensä
monien myrskyjen ja vastoinkäymisten jälkeen vihdoin pääsivät
saaliineen turvaan Jamaikaan, tapasivat he siellä paljon niitä
tovereitaan, jotka eivät olleet kyenneet liittymään heihin yhteisellä
yhtymäpaikalla Savona-saaren luona. Nämä kovaonniset veitikat, jotka
eivät tietäneet, minne Morgan laivaston toisen puolen kanssa oli
lähtenyt, olivat itse koettaneet onneaan joissakin yrityksissä, mutta
olivat kokeneet vähemmän menestystä kuin onnettomuuksia. Maracaibosta
tulijat, joilla oli taskut täynnä rahaa, vain pilkkasivat ja häpäisivät
kovaonnisia tovereitaan eivätkä ajatelleetkaan jakaa heille mitään
runsaasta saaliistaan.

Bukanierikapteeni Morgan oli nyt mahtava mies, ja tyytymättä
tähänastiseen menestykseensä ja rikkauteensa rupesi hän varustamaan
uutta suurta matkaa, joka laajuudessaan enemmän muistutti oikeaa
sotaretkeä kuin tavallista sissiyritystä. Hän kokosi entistä isomman
laivaston, jossa oli kokonaista kaksituhatta miestä, ja tällä
armeijalla hän hyökkäsi Panaman kannaksen länsirannalla olevan Panaman
kaupungin kimppuun, jonka tietysti tavallisella onnellaan valloitti.
Hänen hirmutekonsa tässä isossa kaupungissa olivat muuten samanlaiset
kuin vähäväkisemmissäkin paikoissa, paitsi että ne tapahtuivat paljon
laajemmassa mitassa. Melkein koko kaupunki poltettiin poroksi, ja
julmuudet sen onnettomia asukkaita kohtaan olivat sanoinkuvaamattomat.

Ennenkun lähti kannaksen poikki marssimaan Panamaa kohti, oli Morgan
valloittanut uudestaan Pyhän Katarinan saaren, josta hänelle tuli
hyvä asemapaikka sotatoimiaan varten; ja samoin lähellä sijaitsevan
Chagresin linnan mannermaalla, jonne hän sitten Panaman valloitettuaan
ja hävitettyään palasi saalista jakamaan.

Tällöin syntyi rosvojen keskuudessa suuri hämminki ja tyytymättömyys.
Melkoinen osa heistä syytti kovaäänisesti Morgania siitä, että tämä oli
omavaltaisesti anastanut päältä käsin kaikki kallisarvoisimmat esineet,
varsinkin kulta- ja jalokiviaarteet, niin että heille tuli vain sangen
vähäinen osa Panamasta saadusta saaliista. Tässä syytöksessä tuntuukin
olevan paljon perää, sillä tuhannen markan osinko miestä kohti oli
itseteossa hyvin vähän niin rikkaan kaupungin ryöstöstä. Tyytymättömyys
ja murina yltyivät yhä äänekkäämmiksi, niin että juonikas Walesin mies
rupesi pelkäämään nahkaansa omain urhojensa puolelta. Aivan salaa hän
sen vuoksi eräänä pimeänä yönä lähti aarteidensa ja muutamain harvain
uskottujen kera isolla laivallaan pakoon Chagresista Jamaikaan.

Kun jäljellejääneet sissit, joista tällä kertaa suurin osa oli
ranskalaisia, huomasivat päällikkönsä pujahtaneen heidän käsistään,
syntyi tavaton hälinä; ja jos he olisivat kyenneet heti lähtemään hänen
jälkeensä, olisivat he valmistaneet Morganille samanlaisen tulisen
saunan kuin minkä tämä niin usein oli kuumentanut espanjalaisille.
Mutta Morgan oli pitänyt huolen, etteivät he päässeet hänen jäljilleen.
Heidän laivansa olivat hajallaan eivätkä lainkaan purjehduskunnossa,
ruoka- ja ampumavaroja oli heille jätetty vain tuiki vähän, ja siksi
täytyi heidän jättää kostonsa myöhempään kertaan.

Poloinen sissikirjailijamme Esquemeling, joka tälläkin kertaa oli
niiden mukana, jotka huonon onnen perivät, kuvaa kirjassaan surullisia
tunteitaan seuraavasti: "Kapteeni Morgan jätti meidät kaikki niin
surkeaan kurjuuteen, että elämämme loppuun asti käsitämme sen
palkinnoksi kaikesta entisestä pahuudestamme. Kunhan vain olisimme
siitä oppineet paremmin järjestämään vastaisen elämämme ja toimintamme."

Saavuttuaan aarteidensa kanssa turvallisesti Jamaikaan sai Morgan
aatteen palata Pyhään Katarinaan, varustaa saaren mahtavaksi
keskuslinnoitukseksi kaiken maailman merisisseille ja sitten huudattaa
itsensä heidän ylimmäksi päällikökseen ja kuninkaakseen. Mutta
ennenkun hän sai kaikki varustelunsa valmiiksi, tapahtui Jamaikan
hallintoasioissa kohtalokas muutos: Englannin kuningas oli vihdoinkin
suvainnut ottaa kuuleviin korviin Espanjan hallituksen äänekkäät
valitukset ja kutsunut siihenastisen kuvernöörin kotiin vastaamaan
siitä, että oli suosinut ystävällisen vallan siirtomaita havittelevia
merirosvoja, sekä lähettänyt sinne uuden hallitusmiehen, jolla
oli ankarat ohjeet hillitä kaikin tavoin sissien toimintaa niissä
maanäärissä.

Tämä oli kova kolaus Morganille, ja hän jätti kiireesti kaikki
tähänastiset varustelunsa uusia sissiyrityksiä varten. Mutta hän oli
liian viisas antautuakseen vain ilman muuta syytettyjen penkille, jolla
tiesi varman tuomion kohtaavan itseään. Meneteltyään mitä julmimmasti
espanjalaisia kohtaan suurimman osan ikäänsä ja petkutettuaan omia
tovereitaan aivan tunnottomasti, päätti hän sukkelasti luoda nahkansa
ja koettaa uudesta asiaintilasta pusertaa itselleen niin paljon hyötyä
kuin mahdollista.

Hän oli nyt rikas ja mahtava henkilö Jamaikassa, ja hänen onnistui
siihen määrään luikertaa uuden kuvernöörin suosioon, että kun tämä
terveyssyistä oli pakotettu pian palaamaan takaisin Englantiin, asetti
hän entisen suurrosvon sijaansa saaren ylimmäksi hallitusmieheksi eli
sijaiskuvernööriksi. Ja vielä paremminkin potkaisi onni Morgania:
Englannin kuningas Kaarlo II, joka oli kuullut paljon hänen mainiosta
sodankäyntikyvystään ja persoonallisesta urhoollisuudestaan, mutta
nähtävästi vähemmän veitikan ilkitöistä, suvaitsi koroittaa hänet
ritarinarvoon, ja siten tuli tuosta ihmispedosta muuan Englannin
aateliston kukkia nimellä Sir Henry Morgan. [Ritari (_Knight_)
on Englannin alin aatelisarvo, joka ei siirry perinnöllisenä
jälkeläisille. Sekä sen että seuraavan aatelisarvon,_Baronetin_,
haltijat käyttävät nimensä edessä aatelistunnusta _Sir_ (herra);
jälkimmäinen arvo on perinnöllinen. Suom. huom.]

Uudessa arvoasemassaan Morgan oli hyvin ankara entisiä tovereitaan
kohtaan, ja kun näistä joku vangittuna tuotiin hänen eteensä, oli hän
ahkera tuomitsemaan pakkotyötä ja hirttonuoraa rikoksista, joista hän
itse olisi ansainnut satakertaisen rangaistuksen.

Tähän aikaan Juhana Esquemeling jouduttihen kiireimmiten Europaan,
sillä hänellä oli kerrottavana maailmalle urhotöistä, joita kohtaan
hra sijaiskuvernöörillä ei saattanut olla vähintäkään ymmärtämystä ja
mielenkiintoa. Hän pääsi turvallisesti perille ja kirjoitti mainion
kirjansa; ja jollei hänellä olisi ollut niin hyvää onnea, olisivat
aikalaiset ja jälkimaailma jääneet tietämättömyyteen paljosta, mitä
tuo Walesin rauhallisilla viheriöillä kunnailla kasvanut poikanen oli
toimittanut uuden maailman vesillä ja manterilla.

Mutta sijaiskuvernöörinäkin ollessaan Morgania epäiltiin osallisuudesta
moniin sissiyrityksiin, samanaikaisesti kuin hän verisesti rankaisi
toisia, ja Kaarlo II:sen kuoltua hänet kuljetettiin Englantiin
vastaamaan hallitustoimestaan ja viskattiin vankeuteen. Miten hänen
sitten lopulta kävi, sitä emme tiedä. Sir Henry Morganin historia on
yhdellä kertaa pimein ja loistavin lehti merisisseyden aikakirjoissa.




XX luku.

KERTOMUS YLEVÄMIELISESTÄ SISSISTÄ.


Jutustettuamme niin laajalta kaikenlaisista epäinhimillisistä
konnantöistä, joita bukanierit Länsi-Intiassa harjoittivat, on
virkistävää tavata poikkeuksiakin säännöstä tuossa ammatissa; ja
senvuoksi olemme iloiset voidessamme kertoa tarinan miehestä, joka
kyllä oli läpeensä onnenritari ja merisissi, mutta silti omisti
erinäisiä valoisia luonteenpuolia, jotka antavat hänelle korkean aseman
vertaistensa joukossa.

Varhemmin olemme viitanneet erääseen ranskalaiseen aatelismieheen, joka
pahoin velkautuneena ei keksinyt muuta keinoa päästä irti karhuistaan
kuin ruveta harjoittamaan jonkinlaista ammattia tai liiketointa. Hän ei
ollut saanut kauppiaskasvatusta eikä perehtynyt mihinkään käsityöhön,
ja siksi oli hänen pakko valita jokin elinkeino, johon erityistä
valmistusta ei tarvittu.

Tarkoin punnittuaan kaikkia vähäisiä mahdollisuuksiaan hän päätti
vihdoin antautua merisissiksi ja kirjailijaksi. Nykypäivinäkin monet
ihmiset arvelevat, että nämä elinkeinot ovat erityisesti sopivat
sellaisille, joilla ei ole ollut varoja eikä tilaisuutta kehittää
itseään millään muulla tavalla leipäänsä ansaitsemaan.

Se ranskalainen aatelismies, jonka seikkailuita nyt käymme kertomaan,
oli aivan toisenlainen mies kuin Juhana Esquemeling, joka oli
kovaonninen sissikirjailija eikä mitään muuta. Entinen kauppakirjuri
ei voinut kerskailla sapelin- ja pistoolinkäyttämistaidollaan.
Hänen elämänosanaan oli vain katsella, kuinka hänen hurjemmat ja
karkaistuneemmat kumppaninsa tappelivat, ryöstivät ja polttivat, ja
hänen ainoa aseensa oli kynä, jolla hän piirteli paperille toveriensa
urhotyöt ja siten tahtoen tai tahtomattaan riisti näiltä kaiken
ihmiskunnon.

Mutta Monsieur Raveneau de Lussan oli sekä bukanieri että kirjailija;
ja kun hän oli päättänyt sissiuransa, kirjoitti hän kirjan, jossa
kuvasi sen juurta jaksain ja osoitti samalla, että vaikkei hän
ollutkaan kasvatettu liike-elämää varten, oli hänellä kumminkin hyviä
aatteita rahain hankkimiseen.

Ja vielä enemmän — hänellä oli sangen hyvä ajatus omasta arvostaan
ja maineestaan; sen sijaan että olisi antanut seikkailunsa toisten
ihmisten kuvattavaksi — jos nimittäin kukaan olisi pitänyt niitä sen
arvoisina —, otti hän itse hoitaakseen asian. Hän oli saanut hyvän
kasvatuksen ja elänyt aikansa ylimyspiireissä, ja kun jälleen palasi
noihin piireihin, halusi hän maalata sille kuvan itsestään bukanierinä.
Kuvat ja käsitykset sellaisista eivät tavallisessa muodossaan olleet
lainkaan mieluisat Ranskan ylempien piirien silmissä, ja siksipä Mr.
de Lussan tahtoi mielellään liittää kuvaansa myötätuntoa ja ihailua
herättäviä sankaripiirteitä. Hän lähti bukanieriksi riistämään Espanjan
aarteista riittävän osan maksaakseen velkansa ja kohotakseen taas
kunnialliseen asemaan ja toimeentuloon; ja estääkseen sissiuraansa
tulemasta kuvatuksi aikalaisille tavalliseen halventavaan ja moittivaan
tyyliin hän päätti kuvata sen itse.

Kun tahtoo esiytyä hyvässä valossa ihmisten silmissä, on usein eduksi,
että sankari itse kertoo elämänsä omalta näkökannaltaan, varsinkin
jos elämässä sattuu olemaan pimeitäkin puolia; ja mahdollisesti saa
de Lussan kiittää mainettaan ylevämielisenä merisissinä juuri siitä
kirjasta, jonka hän sepitti vaihdettuaan tapparan kynään. Mutta
vaikka hän olisikin antanut urhoteoilleen miellyttävämpää väriä kuin
ne todella ansaitsivat, niin me saamme siitä olla vain iloisia.
Sillä vaikka sissi de Lussan olisikin jossakin määrin kirjailija de
Lussanin mielikuvituksen luoma, niin olemme sen kautta saaneet paljon
viehättävämmän ja romantillisemman kertomuksen kuin mitä tavallinen
poropeukalo-sissi olisi kyennyt aikaansaamaan.

Mr. de Lussanin todella hyviä ominaisuuksia oli m.m. hurskasmielisyys.
Hän oli aina ollut uskonnollinen luonne — monista heikkouksistaan ja
hakauksistaan huolimatta; ja kelpo katolilaisena hän alati piti arvossa
kirkkoja, pappeja ja jumalanpalvelusta. Sekä purjehtiessaan Atlannin
poikki laivallaan, jonka miehistönä oli korea valikoima vintiöitä
monesta Europan kansakunnasta, että noustuaan maihin läntisellä
mantereella halusi hän yhä säilyttää vanhan maailman hurskaat tavat ja
menot.

Hänellä oli vankka voima käytettävänään, johon kuului paljon toisiakin
rappiollejoutuneita aatelismiehiä ja kokeneita miekankäyttäjiä, niin
että hän mantereelle noustuaan kykeni valtaamaan erään vähäisen
kaupungin. Heikko vastarinta oli pian kukistettu, ja ylevämielinen
merisissimme huomasi olevansa onnellinen valloittaja, jonka
säälistä kokonaisen yhdyskunnan henki ja onni riippui. Asettaen
uskonnollisen kelpoisuutensa ylimpään sijaan vei hän heti joukkonsa
kaupungin kirkkoon, jossa paikkakunnan papiston täytyi toimittaa
kiitosjumalanpalvelus ja laulaa _Te deum_. Vasta kun velvollisuudet
taivasta kohtaan oli suoritettu, muistettiin maallisetkin
velvollisuudet, ja de Lussan lähetti miehensä kiertämään ympäri
kaupunkia ja ryöstämään kaikki, mikä kelpasi mukaan ottaa.

Apaja koettiin kaikella ahkeruudella, mutta kun saalis oli kerätty
kokoon, kävi ylevämielinen päällikkö sangen arvelevaiseksi ja
tyytymättömäksi. Kelpo kaupunki tuntui kaikesta päättäen olevan
koko joukon köyhempi kuin oli kuviteltu, ja de Lussan päätti, että
tavalla tai toisella oli haavi pantava kiertämään uudelleen. Tätä
pulmaa pohtiessaan hän sattui kuulemaan, että joukko aatelisnaisia
oli rosvojen tulosta kuultuaan paennut jonkun matkan päässä olevalle
sokerin viljelystilalle, ajatellen etteivät hurjat vainolaiset
ymmärtäisi lähteä kaupunkia kauemma kalaan.

Mutta siinä jalosukuiset naiset suuresti erehtyivät. Heti saatuaan
asiasta vihiä lähetti de Lussan miesjoukon vangitsemaan heidät ja
tuomaan takaisin kaupunkiin. Heillä ei tosin saattanut olla huostassaan
paljoakaan rahaa tai jalokiviä, mutta kun he kuuluivat arvokkaisiin ja
toivottavasti varakkaisiinkin perheisiin, voisi näiltä puristaa kelpo
lunnaat heidän puolestaan. Naisparat saatettiin varmaan talteen, kunnes
heidän omaisensa ja ystävänsä saivat haalituksi kokoon tyydyttävät
lunnaat; päästettyään sitten heidät vapaiksi de Lussan arvatenkin
kehoitti heitä menemään kirkkoon ja kiittämään taivasta siitä, että
olivat joutuneet niinkin säädyllisten sissien käsiin.

Ryöstelyretkillään pitkin Etelä-Amerikan rannikkoa ylevämielinen
sissipäällikkö keksi montakin ikävää seikkaa, jotka suuresti
loukkasivat hänen hienotunteisuuttaan ja joista hänellä ei
arvatenkaan ollut matkalle lähtiessään aavistustakaan. Sellaisen
pettymyksen tuottivat hänelle m.m. moniaat hänen omaan joukkoonsa
kuuluvat englantilaiset bukanierit. Näillä poloisilla ei näet ollut
pikkuistakaan kunnioitusta uskontoa kohtaan.

Heti johonkin kaupunkiin tai kylään tultua nuo juuttaat usein ensi
työkseen marssivat kirkkoon, tervasivat pyhäinkuvat, silpoivat
alttarikoristeet miekoillaan permannolle ja varastivat hopearistit,
kynttiläjalat, jopa — kauheata sanoakin — pyhät ehtoollisastiat.
Sellainen menettely kerrassaan hirmustutti de Lussania. Kirkkojen
häväistys ja niiden kalleuksien ryöstö oli hänestä kuolemansynti,
eikä hän koskaan sallinut mitään sellaista, jos vain voi estää sen.
Valloitettuaan kaupungin, jossa oli rikkaita luostareja ja kirkkoja,
kielsi hän jyrkästi ryöstämästä niitä ja tyytyi vain vastaanottamaan
kelpo korvaussumman, jonka munkit ja papit olivat velkapäät myöntämään
hänen hurskaasta menettelystään.

Mutta pakanallisia englantilaisia oli vaikea pitää silmällä. He
tahtoivat ryöstää kirkon omaisuutta yhtä kernaasti kuin maallikoillekin
kuuluvaa, ja syntisten teitä oli hurskaan päällikön tukala valvoa. Jos
hän olisi arvannut moista tapahtuvan, olisi hän valinnut joukkoonsa
pelkästään ranskalaisia.

Toinen seikka, mikä tuotti hienolle aatelismiehelle pettymystä ja
ikävyyttä, oli bukanierien nauttima maine naisten keskuudessa. Hän
huomasi piankin, että naisilla Espanjan siirtomaissa oli mitä hirvein
käsitys kuuluisan "rannikon ritariston" tavoista. Paljon enemmän
kuin miehet pelkäsivät naiset maitakiertäviä sissejä, pitäen näitä
kamalina kannibaaleina, joiden himo oli ihmislihan perään, varsinkin
kun se oli nuorta ja hentoa. Tämä merkillinen tietämättömyys vaeltavan
ritariston todellisesta luonteesta suretti syvästi de Lussania.
Ollen tosi aatelismies ja kelpo ritari hän surkutteli suuresti noita
yksinkertaisia olentoja, joilla oli niin nurja käsitys hänestä ja hänen
miehistään, ja missä vain oli tilaisuutta, koetti hän saada käsiinsä
joutuneet naiset vakuutetuiksi siitä, että hän mieluummin oli kokonaan
syömättä kuin olisi himoinnut naisia eineekseen.

Eräässä tilaisuudessa, kun hän kohteliaasti saattoi nuorta neitosta
säilytyspaikkaan, jossa tämän yhdessä muiden hyväsukuisten naisten
kanssa piti varrota lunnaidensa maksupäivää, joutui hän aivan ymmälle,
kun neitonen kyyneleet silmissä rukoili, ettei hän toki paikalla
nielaisisi häntä. Tämmöinen eriskummallinen puhe loukkasi kohteliaan
ranskalaisen tunteita niin syvälti, ettei hän siinä tuokiossa kyennyt
mitään vastaamaan; ja kun hän vihdoin hämmästyksestä toinnuttuaan
tiedusti, kuinka neiti voi niin järjettömiä puhella, vastasi tämä, että
hän oli katsellut häneen niin nälkäisesti, että hän oli pelännyt ettei
mies jaksaisi odottaa, kunnes... Siinä neitonen mykistyi, sillä hän ei
voinut saada sanotuksi: kunnes hänet oli valmistettu pöytään pantavaksi.

"Mitä hullua!" huudahti ylevämielinen bukanieri. "Luuletteko te, että
minä aion ahmaista teidät kadulla?" Ja kun tyttöpoloinen ei itkultaan
voinut mitään vastata, vaipui ritarikin nyreään äänettömyyteen, jota
jatkui, kunnes molemmat saapuivat määräpaikkaan.

Sankarillamme oli nyt kaksi päämäärää edessään. Ensiksikin hänen piti
kahmaista haltuunsa niin paljon aarteita kuin suinkin voi löytää, ja
toiseksi näyttää maan väestölle, varsinkin naispuoliselle, että vaikka
hän olikin tavallaan yhteiskunnan kovaosaisia, oli hän kuitenkin
säilyttänyt kelpo aatelisen mielenlaadun ja hurskaat tavat.

On hyvin luultavaa, että ensimmäinen näistä tarkoitusperistä ei aina
luonnistunut niin hyvin kuin hän oli toivonut. Hyvä joukko saalista
oli kyllä kertynyt, mutta osa siitä oli sellaista, jota ei käynyt
helposti rahaksi vaihtaminen eikä mukaan vieminen; ja sitten oli hänen
kintereillään joukko ahneita ja tunnottomia lurjuksia, jotka alati
korkeaäänisesti vaativat saaliikseen niin paljon rahaa, jalokiviä
ja muita pieniä tilaa vaativia arvoesineitä kuin suinkin saivat
päälliköltään kiristäneeksi. Tästä joukon ahneudesta johtui, että hänen
oma osansa kutistui paljon pienemmäksi kuin esim. Morganin, joka osasi
paremmin pitää puolensa.

Toisessa tarkoitusperässään oli hänellä sen sijaan enemmän menestystä,
ja näytteeksi siitä kerromme ainoastaan seuraavan hänelle sattuneen
hupaisan ja merkillisen seikkailun. Hän oli ruvennut piirittämään
muuatta suurenpuoleista kaupunkia, joka oh vahvasti varustettu, ja
vasta tuimain ottelujen jälkeen hänen onnistui valloittaa se. Voiton
saatuaan hän tietysti marssitti miehensä kirkkoon kiittämään taivasta
— harhauskoisten englantilaistenkin täytyi tulla mukaan, vaikka
toinen juttu oli, millä tavalla he sitten jumalanpalveluksen jälkeen
rupeisivat huvittamaan itseään. Kirkosta hajaannuttiin katselemaan,
mitä kaupunkilaisilla oli arvoesineitä tallessaan. Tällä matkalla teki
päällikkö tuttavuutta monensäätyisten kaupunkilaisten, m.m. erään
erittäin kauniin nuoren espanjattaren kanssa.

Tämä kaunotar huomasi joutuneensa hyvin huolettaviin olosuhteisiin
kaupungin valloituksen jälkeen. Hän oli ollut naimisissa erään
kaupungin kaikkein arvokkaimman säätyhenkilön, sen rahastonhoitajan
kanssa, jolla oli ollut melkoinen omaisuus ja yksi kaupungin
komeimpia taloja; mutta taistelussa sissejä vastaan oli mies saanut
sankarikuoleman, ja nyt nuori vaimo ei ollut ainoastaan tullut
äkisti leskeksi, vaan joutunut noiden jumalattomain merirosvojen
käsiin, joiden pelkkä nimikin jo herätti kuolettavaa kauhua kaikissa
espanjalaisissa. Ei siis ihmettä, että hän surulla ja vavistuksella
odotti, mitä lähin tulevaisuus hänelle uutta huolta toisi.

Kuten jo kerrottu, seurasi juhlajumalanpalvelusta yleinen
ryösteleminen; joka talo nuuskittiin tarkoin ja vapisevain asukkaiden
piti itsensä kantaa kaikki kalleutensa noille hurjimuksille, jotka
raivosivat ja repivät heidän kauneissa suojissaan, kiroilivat julmasti,
kun eivät löytäneet mielestään tarpeeksi, ja nauraa hohottivat, kun
jostakin salaisesta kätköstä odottamatta keksivät lisää rahoja tai
jalokiviä.

Bukanierien upseerit olivat tietysti pitämässä puoltansa aarteita
etsittäessä; ja niinpä sattui, että Mr. de Lussan omassa korkeassa
persoonassaan, kultanyörinen takki yllä ja sulkaniekka hattu päässä,
valitsi äskettäin edesmenneen rahastonhoitajan palatsin erityisen
huolenpitonsa ja tutkimisintonsa esineeksi.

Oivan kapteenin esiytyminen surevan lesken luona vaikutti tähän sangen
yllättävästi. Pelkäämänsä hurjan ja raivoisan raakalaisen asemesta,
joka hampaat irvessä ja veriset vaaterääsyt yllä olisi kohta karannut
hänen kimppuunsa, hän näkikin kohteliaan ja siroasuisen aatelismiehen,
joka halusi toimittaa tehtävänsä hälinättä ja mellastamatta niinkuin
mikä hienotunteinen veronkantaja ikinä. Jos kaikki bukanierit olisivat
yhtä höyliä väkeä kuin tämä, niin olivat hän ja kaikki hänen ystävänsä
turhalla pelolla vaivanneet itseään.

De Lussan ei suorittanut tutkimuksiaan loppuun yhdellä kertaa, ja
seuraavain parin kolmen päivän kuluessa oppi nuori leski jotakuinkin
tuntemaan sissien luonnetta ja tapoja yleensä ja tämän sissipäällikön
erittäin; ja hän huomasi, kuinka suuressa määrässä hänen kohtelias
vieraansa erosi muusta rosvoseurasta. Hän oli kiitollinen siitä
hienotunteisesta tavasta, millä tämä siirsi hänen omaisuuttaan omaan
haltuunsa; samoin huvitti tuon hienoon maailmaan tottuneen miehen
seurustelu häntä sanomattomasti — ja annapa olla, kolmen päivän perästä
tunsi kuumaverinen espanjatar hyvinkin suurta myötätuntoa ritariaan
kohtaan. Koko kaupungissa ei hänen mielestään ollut toista mokomaa
miestä, jota olisi voinut verratakaan kohteliaaseen bukanierikapteeniin.

Pianpa tajusi de Lussan menestyksensä; sillä kun sissien tapana ei
ollut kauan viipyä paikassaan, oli nuoren naisen — jos tahtoi antaa
rahainsa ja aarteidensa valloittajan tietää, että tämän oli onnistunut
valloittaa hänen sydämensäkin — pakko jouduttaa asiaa. Ja ollen
sangen sukkelatuumainen ilmaisi hän seuraavalla käynnillä suoraan de
Lussanille rakastavansa tätä ja tahtovansa ruveta hänen vaimokseen.

Ritarillinen ranskalainen tuli hyvin ymmälle tästä imartelevasta
tunnustuksesta ja esityksestä. Se miellytti häntä suuresti — mutta
hän ei voinut oikein ymmärtää sitä. Rouvan mieshän oli kuollut vasta
jokunen päivä sitten — hän itse oli ottanut vaikuttavaa osaa siihen
surulliseen tapaukseen ja myöskin toimittanut tuon kelpo miehen
kunnolla hautaan — ja hänestä tuntui jotenkin luonnottomalta, että
nuori leski piti niin erinomaista kiirettä hankkia häitä, ennenkun
peijaispidotkaan vielä olivat lopussa.

Hän voi vain yhdellä tapaa selittää itselleen tämän äkillisen muutoksen
murheesta uuteen kiintymykseen. Hän uskoi, että tämän maan ihmiset
olivat samanlaisia kuin heidän kukkansa ja hedelmänsä. Appelsiineja
saattaa tippua puista täysin kypsinä, mutta kukat kukkivat yhäti
edelleen. Aviomiehet ja -vaimot tahi rakastajat ja rakastetut voivat
kuolla, mutta tämän kansan troopillisissa sydämissä ei tarvinnut uusia
kiintymyksiä herätä, sillä rakkauden kukka asui niissä ikuisesti,
kunhan vain ilmautui sille uusi poimija.

Kun de Lussan ei ollut lähtenyt tälle retkelleen nimenomaan
naimakauppoja tekemään, vaikka kuinkakin houkuttelevia tilaisuuksia
ilmautui, on luonnollista, että hän hellävaroen ilmaisi leskelle
ajatuksensa. Mutta kun hän seikkaperäisemmin tutustui tämän tuumiin,
niin rupesi hän ajattelemaan, että asiaa kannatti pohtia.

Nuori nainen ei ollut mikään ajattelematon hupakko, joka antoi
äkkihurmauksen kiehtoa itsensä. Ennenkun hän oli tunnustanut
asettavansa de Lussanin etusijaan kaikista tuntemistaan miehistä,
oli hän tarkoin tutkinut tämän luonnetta ja käytöstä sekä mitä
huolellisimmin punninnut asiaa; ja kaiken tämän perusteella oli hän
sommitellut suunnitelmia, jotka hänen mielestään saattaisivat sen
onnelliseen täytäntöön molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi.

Tutustuessaan näihin suunnitelmiin hämmästyi de Lussan yhtä paljon
rouvan käytännöllisestä mielevyydestä kuin hänen äkillisestä
rakkaudentunnustuksestaan. Kaunotar tiesi aivan hyvin, ettei ritari
voinut ottaa häntä mukaansa. Eikä hän omasta puolestaan halunnutkaan
lähteä, sillä hän ei tuntenut yhtään myötätuntoa sellaisiin rajuihin
seikkailuihin ja mokomiin hurjiin seuralaisiin. Hänen ihanteenaan oli
rauha ja mukavuus ja onnellinen kotielämä. Lyhyesti sanoen: hän toivoi,
että kaunis kapteeni eroaisi joukostaan ja jäisi hänen luokseen.

Luonnollisesti seikkailijan silmät levisivät suuriksi hänen tällaista
puhetta kuullessaan; mutta rouva ei vielä ollut tyhjentänyt koko
asevarastoaan, vaan jatkoi suunnitelmainsa selittämistä.

Hän tiesi yhtä hyvin kuin kapteeni itse, etteivät tämän miehet sallisi
päällikkönsä jäädä aarteineen kaupunkiin elämään kaikessa mukavuudessa,
sillä aikaa kuin heidän itsensä pitäisi ilman johtajaa jatkaa
säännötöntä uraansa kaikenlaisten vaarojen ja vastusten alaisina,
ehkäpä tappion ja kuolemankin uhkaamina. Jos hän ilmoittaisi eroavansa
miehistään, niin nämä todennäköisesti surmaisivat hänet. Mikään
rauhallinen ero joukon ja sen päällikön välillä ei siis voinut tulla
kysymykseen, eikä rouva sellaista tahtonut esittääkään.

Hänen suunnitelmansa oli aivan toinen. Niin pian kuin mahdollista,
mieluimmin jo samana iltana, piti de Lussanin lähteä aivan
rauhallisesti kaupungista ja matkata jonkun matkan päähän ympäristöön.
Rouva hankkisi hänelle hevosen ja neuvoisi hänelle selvän tien,
jota hän jatkaisi tiettyyn piilopaikkaan, josta bukanierit eivät
huolellisimmalla hakemisellakaan häntä löytäisi. Kun nämä olisivat
kadottaneet kaiken toivon kapteeninsa suhteen, arvelisivat he
varmastikin tämän joutuneen kuljeksivien intiaanien käsiin — sillä
mahdotontahan oli, että hän ilman heidän tietämättään voisi saada
surmansa kaupungissa —, jättäisivät etsimisen sikseen ja lähtisivät
uusiin seikkailuihin.

Sittenkun bukanierit olisivat matkoissaan eikä vaaraa enää heidän
paluustaan, voisi urhea ja kohtelias kapteeni — joka ei enää ollut
mikään bukanieri — turvallisesti tulla kaupunkiin, missä nuori leski
olisi mitä onnellisin saadessaan sanoa häntä miehekseen, viedä hänet
kauniiseen taloonsa ja tehdä hänet koko sen suuren omaisuuden herraksi
ja valtiaaksi, minkä autuaasti nukahtanut rahastonhoitaja oli jättänyt
jälkeensä.

Tämä oli todella viehättävä tarjous — kaunis vaimo ja kaunis
varallisuus. Mutta leski lupasi vielä enemmänkin. Hän tiesi hyvin, että
ritari, joka äskettäin oli valloittanut ja ryöstättänyt kaupungin,
tuntisi asemansa hiukan arkaluontoiseksi uusien kansalaistensa
keskuudessa, ja sen vuoksi oli hän valmis torjumaan mielitiettynsä
tieltä kaikki tukaluudet, mitkä mahdollisesti voisivat hänessä herättää
arveluja.

Hän vakuutti käyttävänsä kaiken suuren vaikutusvaltansa kaupunkilaisiin
ja viranomaisiin, jotta nämä eivät suinkaan nurjin silmin katselisi
sissi-sulhasta, vaan myöntäisivät hänelle saman korkean viran, mikä
hänen edeltäjänäänkin oli ollut, nimittäin rahastonhoitajan toimen.
Ja kun de Lussan ällistyneenä huomautti, että tuommoinen onnenkeikaus
toki oli mahdotonta, lähti tulinen nuori leski heti toimeen ja hankki
todellakin kaupungin kuvernööriltä ja muilta viranomaisilta näiden
allekirjoittaman vakuutuksen, että jos hra kapteeni tosiaan suostuisi
rouvan esityksiin, niin kaikki, mitä tämä oli luvannut, pidettäisiin
pyhänä.

Nytpä joutui ylevämielinen sissimme oikein ymmälle, ja vaikka hän
ensin oli ajatellut suorastaan hylätä kosinnan, rupesi hän vähitellen
huomaamaan monia hyviä puoliakin naimahaluisen lesken esityksessä —
ehkäpä oli lemmekäs avioliitto, ylhäinen asema ja kaikki muut mukana
seuraavat ajalliset edut sittenkin parasta, mitä hän elämältä voi
toivoa osakseen. Ensiksikin, jos hän naisi tuon viehättävän olennon ja
asettuisi tähän kaupunkiin kaikkien kunnioitusta nauttivana henkilönä
ja korkea-arvoisena virkamiehenä, niin vapautuisi hän kaikesta
sissielämän kurjuudesta, joka yhä enemmän oli ruvennut kyllästyttämään
häntä — ei vain toveriensa epämieluisain ominaisuuksien vuoksi,
vaan myöskin siksi, että maakunnassa noustiin vastarintaan sissejä
vastaan ja espanjalaisten voimat kasvoivat päivä päivältä. Seuraavassa
otteluksessa hän mahdollisesti saisi musketin luodin ruumiiseensa, joka
tekisi äkisti lopun hänen elämästään ja jättäisi kunniavelat kotona
Ranskassa maksamatta. Toisekseen, sissiretket eivät aineellisessakaan
suhteessa olleet, kuten jo mainittu, vastanneet hänen toiveitaan.
Jollei hän voinut palata kotimaahan taskuissa kylliksi rahaa
kuolettaakseen karhunsa, niin ei hänen ollut ajattelemistakaan sinne
palata. Kaiken kaikkiaan tuntui sangen järjelliseltä ja tyydyttävältä
ajatus, että jollei hän vastaisuudessa voinut rauhallisena ja
kunniallisena miehenä asettua vanhuudenlepoon Ranskassa, niin yhtä
hyvä ja parempikin oli viettää rauhallista ja kunniallista elämää jo
miehuudenkukoistuksessa täällä Amerikassa.

On helppo kuvitella, kuinka ajatukset ranskalaisen seikkailijan
aivoissa oikein pyörivät. Mitä enemmän hän ajatteli kaunista leskeä,
varallisuutta ja kunnioitettua asemaa, sitä enemmän hän vihasi hurjaa
seuraansa ja tähänastista tointaan. Jos hän olisi todella voinut
luottaa viranomaisten vakuutteluihin, niin olisi hän epäilemättä
suostunut naimatarjoukseen. Mutta — ja nyt seurasi iso "mutta" — nuo
viranomaiset olivat espanjalaisia ja hän oli ranskalainen. Viikko
sitten tuon kaupungin asukkaat olivat vielä olleet onnellisia, eläneet
rauhassa ja hyvinvoinnissa. Nyt heiltä oli riistetty suuri osa heidän
omaisuuttaan, monet olivat kärsineet persoonallista loukkausta, toiset
saaneet surmansa, useitten talot oli hävitetty. Ja hän oli sen joukon
johtaja, joka nuo tihutyöt oli pannut toimeen. Tokko sittenkään oli
todennäköistä, että he unhottaisivat kärsimänsä vääryyden ainoastaan
sen takia, että hän oli nainut rikkaan naisen heidän keskuudestaan ja
suostunut vastaanottamaan heidän rahastonhoitajansa toimen?

Paljon uskottavampaa oli, että heti kun hänen miehensä olivat
puittaneet tiehensä, he unhottaisivat antamansa lupaukset ja
muistaisivat ainoastaan hänen käytöstään heitä kohtaan; ja että, vaikka
hän ehkä eläisikin siihen asti kuin ennättäisi naida lesken ja ottaa
vastaan luottamustoimen, niin ei kuluisi kauankaan, ennenkun nuori
vaimo olisi uudelleen leski ja virka jälleen haltijaa vailla.

Niinpä päätti de Lussan ummistaa silmänsä ja korvansa houkuttelevilta
tarjouksilta ja mieluummin elää vapaana bukanierinä kuin siirtyä
tuonelaan ukkomiehenä ja ent. rahastonhoitajana. Hän ilmoitti
ihanalle leskelle, että hänen kutsumuksensa oli pysyä perhesiteistä
riippumattomana ja lähteä uudelleen kovaan, kalseaan maailmaan
taistelemaan, polttamaan, ryöstämään ja osoittamaan kohteliaisuuksia
naisille. Sitten, peläten, että mustain silmäin kyyneleet voisivat
saada hänet horjumaan, hän joudutti joukkonsa kokoon ja lähti
saaliineen surumielin matkoihinsa, jättäen jälkeensä murehtivan
kaunottaren ja nyrkkiä puivat kaupunkilaiset.

Jos nuoren espanjattaren kiintymys pulskaan bukanieriin olisi ollut
niin syvä, että hän olisi unohtanut hänen karkean ammattinsa ja
kaikesta huolimatta seurannut sydämensä valittua, niin olisi hän
arvatenkin ollut ylpeä miehestään, sillä niinä aikoina naiset kaikkein
enimmän ihailivat miehekästä uljuutta ja sotaista kuntoa. De Lussan
saikin pian tilaisuuden osoittaa, ettei hän ainoastaan ollut kelpo
soturi, vaan myöskin kykenevä kenraali; ja hänen myöhemmät toimensa
Keski-Amerikan länsirannikolla olivat pikemminkin järjestettyä
sodankäyntiä kuin kurittomain bukanierien partioretkiä.

Hän piiritti ja valloitti vahvan Panaman kaupungin, jolla aina oli
erityinen vetovoima sisseihin, ja sen jälkeen hän marssi pitkin
kannaksen länsirannikkoa valloittaen ja ryöstäen monia muita
kaupunkeja. Kun hän tästä lähtien hoiti raha-asioitaan järkevällä
tavalla, koitui hänelle retkistään melkoista hyötyä, ja ajan pitkään
hän huomasi jo kykenevänsä luopumaan ammatista ja palaamaan Ranskaan.

Mutta palatessaan takaisin kunnianarvoisiin seurapiireihin hän
halusi tehdä sen kunnianarvoisan miehen hahmossa. Hän nakkasi
pois töyhtöhattunsa, ison tapparansa ja raskaat pistoolinsa ja
pukeutui tavallisen hienostuneen ja rauhaarakastavan aatelismiehen
asuun. Hän hankki itselleen vaikutusvaltaisia tuttavia Ranskan
siirtomaissa Länsi-Intiassa ja sai näiltä suosituskirjeitä Ranskan
suurrahastonhoitajalle sekä palasi kotimaahan ylimyksenä, joka
onnistuneilla liikeyrityksillä uudessa maailmassa oli hankkinut
itselleen suuren rikkauden.

Sissi, jolla ei ainoastaan ollut miellyttäviä persoonallisia
ominaisuuksia ja käytännöllistä rahainhankkimisja säilyttämisvaistoa,
vaan sen ohessa myöskin huomattavaa kirjallista kykyä, oli harvinaisuus
vertaistensa joukossa. Ja niinkuin hän kirjassaan on kuvannut omaa
elämäänsä ja toimiansa, on hän jälkimaailmalle säilynyt ylevämielisen
seikkailijan loistavana perikuvana.




XXI luku.

BUKANIERI KATOO; SISSI ASTUU SIJAAN.


Länsi-Intian ja Etelä-Amerikan bukaniereistä oli kasvanut varsin
pelättävä laittomain ja säälittömäin meriseikkailijain yhdyskunta.
Alettuaan valtaamalla Espanjan aarrelaivoja, joiden lastit oli
verellä ja hiellä puristettu uuden maailman alkuasukkailta, he olivat
voimistuneet käydäkseen espanjalaisten siirtomaakaupunkien ja -linnojen
kimppuun. Mutta sitä mukaa kuin heistä tuli varsinaisia sodankävijöitä
ja he liikkuivat säännöllisin pikku armeijoin, alkoi sivistyneen
maailman huomaavaisuus herätä. Panama esim. oli Espanjan tärkeimpiä
kaupunkeja uudessa maailmassa; Englanti eli sovinnossa Espanjan kanssa;
kun siis etupäässä englantilaisista seikkailijoista kokoonpantu
sotilasvoima Englannin alamaisen johdolla valloitti ja ryösti tuon
espanjalaisen kaupungin, joutui Englanti varsin tukalaan asemaan:
jollei se käynyt kurittamaan valtikkansa alaisia bukaniereja, oli se
vaarassa joutua sotaan Espanjan kanssa.

Senvuoksi lähetettiin siis Jamaikaan uusi englantilainen kuvernööri
ankarin ohjein käyttää kaikkea valtaansa pitääkseen kurissa bukaniereja
ja nujertaakseen heidän järjestönsä, ja samassa mielessä tämä korkea
virkamies kotiin palatessaan pani varkaan kaitsemaan varkaita,
asettamalla bukanierikapteeni Morganin tuomitsemaan ja hirttämään
entisiä ammattiveljiään.

Mutta myöskin rauhallisia suostutteluja käytettiin uhkausten ja
rangaistusten rinnalla bukanierien taivuttamiseksi luopumaan
laittomasta elinkeinostaan, ja aulein lupauksin koetettiin heitä
houkutella asettumaan Jamaikaan lainkuuliaisina kansalaisina.
Heille tarjottiin maa-alueita ja kaikkinaista apua, jos rupeisivat
rauhallisiksi maanviljelijöiksi ja kauppamiehiksi.

Nämä hunajakakut eivät kuitenkaan houkutelleet rannikkoveljeksiä;
toimintahaluisen seikkailijan ja rauhassa maleksivan maanviljelijän
välillä on suuri ero. Monet heistä, huomaten mahdottomaksi
lähteä partioretkille laivain saannin vaikeuden takia, palasivat
ammatin alkuperäiseen haaraan ja rupesivat lihankuivaajiksi ja
-kaupustelijoiksi; toisten taas kerrotaan mieluummin vetäytyneen
villien intiaanien pariin elämään heidän mistään riippumatonta
luonnonelämäänsä kuin antautuivat kunniallista elinkeinoa harjoittamaan.

Myöskin Ranskan hallitusmiehet olivat hyvin toimeliaita hillitsemään
maanmiestensä bukanieritointa; ja tästä lähtien voi sanoa, että
rannikkoveljesten järjestö, jonka päämääränä oli Espanjan kaupan
ja siirtomaiden kuristaminen, itse teossa lakkasi olemasta. Mutta
tästä ei kuitenkaan saa olettaa, että bukanieritoimen herpautuessa
merisissiammatti olisi sellaisenaan kuollut. Kun me tervaamme
ampiaispesän, niin hävitämme sen kautta kiukkuisen ja säälittömän
yhdyskunnan, mutta ampiaisia emme sillä tapa, vaan hajoitamme sen
yksilöt laajalle entistä kiukkuisempina.

Samalla tapaa kävi niiden bukanierien, jotka eivät tahtoneet luopua
sissielämästään. Ajettuina tiehensä Jamaikasta, San Domingosta, jopa
kuuluisasta tyyssijastaan Tortugastakin, he löysivät turvapaikan
ainoastaan Uudesta Providencesta Bahama-saaristosta, ja sielläkään
eivät he saaneet viipyä kauan. Sitten he hajautuivat kaiken maailman
vesille. He eivät enää olleet bukanierejä, s.o. minkään järjestön
jäseniä, eivätkä he enää myöskään pitäneet yksinomaisena päämääränään
sodankäyntiä Espanjaa vastaan, vaan he kävivät sotaa yhtä tuimasti
kaikkia kansallisuuksia vastaan. Englannin ja Ranskan kauppahaahdet,
jotka ennen olivat olleet turvassa heiltä, olivat nyt mieluisia
saaliita näille uusille merisisseille, joita eivät johtaneet mitkään
erityiset ystävyyden- eikä vihamielisyydentunteet. Järjestäytymisensä
kadottaneina he herpautuivat pelkurimaisiksi eivätkä enää käyneet
linnoitettujen kaupunkien eivätkä jykeiden sotalaivain kimppuun. He
tyytyivät ahdistamaan rauhallisia kauppa-aluksia, ryöstäen ne puti
puhtaiksi ja sitten irvisuin upottaen ne miehineen päivineen meren
syvyyteen.

Kuten jo mainittu, harjoitettiin tätä uudenaikuista sissitointa
kaikilla maailman merillä. Mutta tottuneina vanhastaan saamaan
hedelmällistä saalista uuden maailman rannikoilta pysyttelivät he
ainakin aluksi mielihalusta juuri niillä vesillä, ja esityksessämme
tyydymmekin seuraamaan heidän toimintaansa siellä. Mutta heidän
toimintapiirinsä laajeni suunnattomasti entisestään. Heidän apajansa
eivät enää sijainneet yksinomaan Länsi-Intian luonnonsiunaamilla
seuduilla, missä jo oltiin katkerasta kokemuksesta viisastuttu ja
ryhdytty ponteviin toimenpiteisiin heidän varaltaan.

Nykyisten Yhdysvaltain etelä- ja itärannikko oli tuttu jo vanhoillekin
bukaniereille, joiden sanotaan ensimmäisinä laskeneen jalkansa Pohjois-
ja Etelä-Karolinan rannoille, kauan ennen kun niihin maataviljeleviä
siirtolaisia oli asettunut ja kun intiaani- ja puhveliparvet olivat
maisemain ainoina elähyttäjinä. Nämä varhaisemmat bukanierit käyttivät
usein niiden lahdelmia ja luonnonsatamia turvapaikkoinaan, joihin
voivat ankkuroida jakaakseen saaliin keskenään, hankkiakseen lihaa ja
raitista vettä ja joissa voivat levätä mitään häiriöitä pelkäämättä.
Ja luonnollista oli, että kun espanjalaisia vihaavasta bukanieristä
tuli ajan vaatimuksesta riippumaton sissi, joka ei pelännyt eikä
totellut minkään kansakunnan lippua, niin hän entistä mieluummin ja
turvallisemmin koteutui Karolinan rauhallisille rannoille.

Kun tämä maanääri tuli asutuksi ja sen pääpaikka Charles Town, nykyinen
Charleston, kasvoi tärkeäksi kauppakaupungiksi, tarjoutui sisseille
siellä paljon enemmän elämännautintoja kuin ennen pelkkäin intiaanien
siellä samoillessa. He kävivät ahkeraan pienissä rannikko- siirtoloissa
ja purjehtivat rohkeasti itse Charlestoninkin satamaan. Mutta toisin
kuin ennen Porto Bellon ja Maracaibon onnettomat asukkaat, eivät
Amerikan siirtolaiset lainkaan säikähtäneet nähdessään merisissilaivan
saapuvan satamaansa, sillä he tiesivät sen saapuvan rauhallisena
kaupankävijänä eikä ryöstönhaluisena vihollisena.

Varhaisempain englantilaisten siirtolaisten vaurastumista esti suuresti
emämaan heitä kohtaan harjoittama nylkyripolitiikka. Heidän ei ollut
sallittu tuottaa tarpeitaan mistään muualta kuin Englannin satamista,
ja tuotteensa heidän oli samaten myytävä yksinomaan Englannin
kauppiaille — siis aivan samanlainen menettely, jota pahoin moitittu
Espanjakin harjoitti omia siirtomaitaan kohtaan. Kaikesta, mitä he
ostivat, täytyi heidän maksaa oikein nylkyrihinnat, ja omia tavaroitaan
ei heillä ollut lupa kuljettaa niille markkinoille, missä olisivat
saaneet niistä parhaan maksun.

Siksipä olikin sissilaivan ilmestyminen Charlestonin satamaan hyvin
tervetullut näky. Sellainen oli yleensä täynnä ryöstötavaraa, jota
kapteeni voi myydä säällisiin hintoihin, ja miehillä oli taskuissa
runsaasti Espanjan kultaa, jota he eivät kitsastelleet vaihtaa
väkijuomiin ja muihin merikarhulle tarpeellisiin tavaroihin, joiden
hintoja kaupungin kauppiaat voivat huoleti koroittaa mieltänsä myöten.
Tämä ystävällinen kaupankäynti sissien ja Karolinan siirtolaisten
välillä paisui niin tuntuvaksi, että yhteen aikaan siellä tunnettiin
vain yksinomaan Espanjan kultakolikolta, joita sissit olivat laskeneet
liikkeeseen.

Mutta sissi oli harvoin siksi hienotunteinen, että ymmärsi jättää
ystävänsä rauhaan, kun asiat oli toimitettu; ja useinpa sattui,
että he, tyytymättä ryöstämään sellaisia laivoja, joita heidän
kauppatuttavansa Charlestonissa olivat tottuneet pitämään muukalaisina,
purjehtivatkin julkeasti rannikkoa pitkin etsien saalista laivan
lipusta välittämättä. Ja kun sissilaiva, jonka kapteeni ja suurin osa
miehistöäkin oli englantilaisia, tapasivat Englannin lippua kantavan
ison kauppalaivan, oli sellainen sille aivan yhtä makea pala kuin jos
se olisi ollut espanjalainen, ranskalainen tai hollantilainen; ja jos
miehistö oli kyllin häpeämätön yrittääkseen vastarintaa, sai se seurata
laivansa mukana merenpohjaan.

Vihdoin kävivät sissit niin uskaliaiksi yrityksissään, että Englannin
hallitus ei ryhtynyt ankariin toimenpiteisiin ainoastaan nujertaakseen
sissitoimen, vaan rangaistakseen kaikkia siirtolaisia, jotka rohkenivat
käydä kauppaa sen harjoittajani kanssa. Näille asetuksille sissit
nauraa hohottivat ja siirtolaiset myhäilivät, ja Charlestonissa
oli paljon kelpo väkeä, joka uskalsi viittailla, että jos kuningas
tahtoi heitä auttamaan häntä sissien nujertamisessa, niin pitäisi
hänen näyttää heille ensin keino, miten saada hyviä tavaroita
kohtuuhintoihin. Niinpä jatkoivat sissit kauppalaivojen ahdistelua
missä vain tilaisuutta oli, ja Karolinan asukkaat odottivat edelleen
kärsimättöminä markkinapäiviä, jotka aina seurasivat sissilaivan
saapuessa rantaan. Mutta tätä asiaintilaa ei kuitenkaan voinut kauan
jatkua, ja aika tuli, jolloin Charlestonin asukkaat muuttivat mieltään.
Siirtolaiset alkoivat kasvattaa riisiä ja tupakkaa suurissa määrin
ja niistä kertyi niin runsaita satoja, että siirtolain varallisuus
rupesi tuntuvasti vaurastumaan. Mutta myöskin sissit tunsivat suurta
mielenkiintoa riisi- ja tupakkalasteihin, ja kun he olivat siepanneet
kiinni neljä tai viisi näillä tavaroilla kuormattua Charlestonin
laivaa, niin keksivät tuon kaupungin asukkaat aivan äkkiä hallituksen
ankarain toimenpiteiden järjellisyyden. Sissi oli tästä lähin heidän
silmissään aivan sietämätön ilkiö, joka ei tyytynyt varastamaan
ainoastaan kaikkien maiden tuotteita ja myymään niitä heille saaliisiin
hintoihin, vaan joka julkesi varastaa juuri heidän tavaroitaan, heidän
kelpo tupakka- ja riisilastejaan, joiden oli määrä mennä Englantiin.

Charlestonin asukkaat tulivat täyteen pyhää kiukkua; ja kun tähän
aikaan kaupunkiin tuli parvi sissejä, jotka heidän toverinsa jonkin
riidan takia olivat työntäneet rannalle, ja nämä rupesivat haastelemaan
muka kärsimästään haaksirikosta ja vetosivat vanhain ystäväinsä
avuliaisuuteen, niin vanhat ystävät työnsivätkin heidät tyrmään, ja
aivan lyhkäisen oikeudenkäynnin jälkeen seitsemän miestä yhdeksästä
tapasi itsensä killumasta hirsipuussa.

Tällainen vastaanotto, joka uudistui niin tiheään, että mereltä
saapuvat sissilaivat näkivät rantoja koristamassa kosolti hirsipuita,
joissa heidän tovereitaan riippui, jäähdytti meriseikkailijain
intoa tuntuvasti; ja monien vuosien mittaan välttivät he ennen niin
ystävällistä Charlestonin satamaa kuin ruttopesää.




XXII luku.

SUURI MUSTAPARTA ASTUU NÄYTTÄMÖLLE.


Niin kauan kun Karoliinan asukkaat olivat mahdissaan ja kykenivät
vangitsemaan ja teloittamaan heidän kauppaansa häirinneitä sissejä,
välttivät Atlantin merisudet heidän satamiaan, mutta tuota mahtia
ei kestänyt pitkälti. Puhkesi verisiä ja hävittäviä intiaanisotia,
siirtomaiden valta ja varallisuus heikkenivät ajan mittaan, ja silloin
alkoi Charlestonin satama uudelleen vetää sissilaivoja puoleensa.

Silloin risteili muuan kaikkein aikain kuuluisimpia merirosvoja
Pohjois-Amerikan Atlantin-puoleisella rannikolla, alkaen Uudesta
Englannista (Yhdysvaltain koillisimmasta valtiosta) aina Länsi-Intiaan.
Se mies oli kapteeni Edward Thatch eli Theatch, joka kuitenkin oli
paljon tunnetumpi Mustaparran nimellä. Hän oli yhtä hirvittävä
ulkonäöltään kuin rajulta luonteeltaan. Liikanimensä hän sai
juhlallisesta mustasta parrasta, jota hänen turhamaisuutensa vaati
palmikoimaan heleänvärisillä nauhoilla moniksi pitkiksi säikeiksi,
joita hän mielellään piti korvainsa takana. Eräät senaikuiset
kirjailijat väittivät, että pelkän parran näkö herätti kaikissa
Amerikan rannikon satamissa, suurempaa kauhua kuin tulihäntäisen
pyrstötähden ilmestyminen. Rehevällä rinnallaan hän kantoi
silkkinauhassa kokonaista kolmea pistooliparia nahkakoteloissa, ja nämä
ynnä vyöhön pistetty puukkopari, kupeella roikkuva mahtava tappara
ja tuo suurenmoinen musta parta panivat polvet tutisemaan miltä
merenkulkijalta tahansa.

Kaikista kertomuksista päättäen Mustaparta näyttää olleen kiihkeän
toiminnan mies. Lepohetkinäkin, taistelun ja ryöstelyn harvoina
väliaikoina, hänen rauhaton sielunsa vaati aina jotakin jännitystä.
Kerran hän istui perämiehensä ja parin kolmen matruusin kanssa
ruokapöydässä, ja kun ateria oli syöty, otti hän rinnaltaan parin
pistooleja, viritti niiden hanat ja työnsi ne pöydän alle. Se
eriskummainen toimenpide sai yhden matruuseista äkkiä muistamaan,
että hänellä oli jotakin tärkeää toimitettavaa kannella ja hän katosi
hytistä kiireimmiten. Toiset jäivät istumaan ja ihmettelemään suut
ammollaan, että mikäs kapteenin päähän nyt pisti. Kohta se heille
selkenikin, sillä hän laukaisi pöydän alitse kummankin pistoolin.
Perämies sai luodin reiteensä, toisien mennessä osumatta ohi.
Selitykseksi mainitsi kapteeni, että jollei hän silloin tällöin
paukuttelisi miehiinsä, nämä pian unohtaisivat, kenen kanssa ovat
tekemisissä.

Toisen kerran hän keksi uuden leikin: hän kokosi upseerinsa ja
miehistön kannelle ja sanoi, että nyt ruvetaan leikkimään hornaa.
Sitten seurasi koko joukko häntä alas ruumaan. Kaikki luukut ja
muut kolot tukittiin tarkoin, ja Mustaparta rupesi valaisemaan
näyttämöä hornan ilovalkeilla, tulella ja tulikivellä. Rikki ja
fosfori roihusivat, savua tuprusi ja todella hornamaiset loimot
lieskasivat hurjimusten aaveentapaisilla kasvoilla. Veijarit rupesivat
kakistelemaan ja tukahtumaan ja rukoilivat kapteenia, että hän
päästäisi hornaan vähän raitista ilmaa; mutta Mustaparta oli luvannut
heille lystin leikin ja valmistautui sytyttämään lisää rikkiroihuja.
Hän nauraa hohotti miesparkain vääristyneille kasvoille, joista silmät
uhkasivat pullistua kuopistaan. Kun luukut viimein väännettiin auki,
oli jo muutamia miehistä henkihieverissä, mutta teräksinen kapteeni ei
ollut edes aivastanutkaan.

Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella oli Mustaparta valinnut
päämajakseen erään lahdelman Pohjois-Karolinan rannikolla, ja siellä
hän hallitsi yksinvaltiaana kuninkaana, jota lähistön siirtolaiset
olivat yhtä hätäisiä tottelemaan ja palvelemaan kuin kauppalaivurit
olivat hätäisiä välttämään sitä rannikon kohtaa. Eräällä matkallaan
Mustaparta eteni rannikkoa pitkin aina Hondurasiin asti, missä
sieppasi monta hyvää saalista; ja kun joidenkin vallattujen laivain
miehistöt liittyivät häneen — vaihtoehtona tavallisesti oli joko
liittyminen häneen tahi hyppäys laudalta mereen — palasi hän
pohjoiseen voimakkaampana kuin koskaan ennen. Hänellä oli silloin
yksi iso laiva, jossa oli 40 tykkiä, kolme pienempää alusta ja niissä
kaikkiaan 400 miestä; tämä oli jo melkoinen laivasto uudemman ajan
riippumattomille merirosvoille, jotka yksin ja omin voimin kävivät
ajojahtia. Paluumatkalla Mustaparta poikkesi Etelä-Karolinan rannikolle
ja ankkuroi Charlestonin sataman edustalle. Hän tajusi täysin
kaupunkilaisten nykyisen mielentilan eikä yhtään pelännyt, että he
kiiruhtaisivat hänen ruumiillaan koristamaan laituriansa.

Mustaparta kävi viipymättä työhön käsiksi. Kun ei Karolinan
viljelysmaiden omistajilla ollut aavistustakaan, että rosvot olivat
heitä täällä odottelemassa, saapui mereltä useita hyvälastisia laivoja
satamaan ja kävivät järjestään loukkuun. Varsinkin yksi niistä oli
arvokassisältöinen, sillä siinä oli — paitsi kallista lastia —
lukuisia matkustajia, joiden joukossa useita arvohenkilöitä, jotka
olivat matkalla Englantiin. Eräs näistä oli muuan hra Wragg, joka oli
maakuntaneuvoston jäsen. Olisi luullut Mustaparran tyytyvän laivaan
ja lastiin ynnä rahoihin ja päästäneen matkustajat vapaasti menemään;
mutta hän oli yhtä suuressa määrässä kauppias kuin ryöväri, ja kun
onnenpotkaus nyt oli lennättänyt hänen syliinsä joukon arvokkaita
miehiä, niin hän arveli panna heidätkin markkinoille myytäväksi
nähdäkseen minkä hinnan heistä saisi. Hän ei tosin tällä haavaa ollut
erityisessä rahan tai muonan tarpeessa, mutta hänen väkensä tarvitsi
kipeästi lääkkeitä, ja siksipä päätti hän myydä vankinsa pillereistä,
laastareista ja lääketipoista.

Hän pani kolme sissiä veneeseen ja heidän mukaansa erään matkustajista,
hra Marksin, jonka tuli toimia Mustaparran valtiollisena asiamiehenä,
ja lähetti seurueen viemään kaupungin kuvernöörille viestin, että
jollei tämä paikalla lähettänyt vaadittuja lääkkeitä — noin 1,500
markan raha-arvosta — sekä päästänyt lähetystöä rauhassa palaamaan,
niin nostaisi hän, Mustaparta, kaikki laivassa olevat vangit
raakapuitansa koristamaan.

Vene läksi soutamaan etäiseen kaupunkiin, ja Mustaparta odotti kaksi
päivää sitä palaavaksi; mutta kun menijöitä ei kuulunut takaisin,
julmistui hän suuresti luullessaan lähetystönsä työnnetyksi tyrmään; ja
vähällä piti, etteivät hra Wragg ja tämän toverit joutuneet hirteen.
Mutta ennenkun hän ennätti tyydyttää kostonhimoaan, sai hän uutisia
veneestä. Se oli kaatunut lahdella kumoon ja oli vain töin tuskin
päässyt Charlestoniin. Mustaparta odotti vielä päivän tai pari; mutta
kun ei sittenkään kuulunut sen kummempaa, ei hän enää vähääkään
epäillyt Charlestonin kirotun väen käyttäneen omankädenoikeutta hänen
lähettiläitään kohtaan ja vannoi, että jok'ainoa vangitsemansa mies,
nainen ja lapsi oli heti hirtettävä.

Vankiparat olivat tietysti hirveässä epätoivon tilassa hra Marksin yhä
viipyessä. He tiesivät hyvin, ettei Mustaparralta ollut odottaminen
armoa, jos lähetystön matka epäonnistuisi; ja he tiesivät myöskin,
etteivät Charlestonin asukkaat kernaasti alistuneet moiseen julkeaan
vaatimukseen. Täten olivat he pelossa ja vapistuksessa yötä päivää;
ja kun heille viimein ilmoitettiin, että hirttonuora jo odotti heitä,
kadottivat he viimeisen rahtusenkin mielenlujuuttaan. He ehdottivat
nyt puolestaan, että jos heidän maanmiehensä todella aikoivat uhrata
heidät mokomain kurjain rohtojen takia, niin he henkensä pelastukseksi
tahtoivat liittyä Mustapartaan, näyttää hänelle oikean reitin satamaan
ja yhdessä sissien kanssa kostaa epäkelvoille kaupunkilaisille.

Tämä ehdotus oli mainiosti Mustaparran mieleen. Hänestä oli
oikein suurenmoista pilaa se, että kunnianarvoisa [_Honourable_,
parlamentinjäsenten arvonimi Englannissa ja myöhemmin myöskin
korkeinten viranomaisten Yhdysvalloissa. Suom. huom.] hra Wragg yhtyisi
hänen kanssaan tappelemaan muita neuvoston jäseniä vastaan. Hän
peruutti siis teloituskäskyn ja komensi vangit olemaan valmiit käymään
rosvojen kanssa kaupungin kimppuun.

Tällävälin vallitsi Charlestonissa hirveä hämminki. Kun kuvernööri
ja hänen kauttaan kaupunkilaiset saivat kuulla Mustaparran julkean
vaatimuksen, tulivat he täyteen hämmästystä ja raivoa; ja jos olisi
ollut keinoa päästä onnettomain vankien avuksi, niin olisi jok'ainoa
aseihin kykenevä mies kaupungissa liittynyt retkeen. Mutta heillä ei
ollut ainoatakaan sotalaivaa eikä myöskään tykkejä, millä asestaa jokin
satamassa olevista kauppa-aluksista. Kuvernöörillä ja neuvostolla
ei siis näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin myöntyä Mustaparran
vaatimukseen, varsinkin kun tiesivät, että tuon hirtehisen tapana oli
pysyä sanassaan; ja mitä tehtävä oli, se piti tehdä pian, sillä hyvän
esimaun rosvojen omavaltaisuudesta antoivat nuo kolme lähettilässissiä,
jotka elämöivät kaduilla kuin jo olisivat kaupungin herroja. Noiden
hirtehisten julkeus suututti niin kaupunkilaisia, että oli syytä pelätä
niiden kostavan heille heidän herransa ja mestarinsa vielä suurempi
röyhkeys.

Lääkeaineet kerättiin siis kiireimmiten ja hra Marks rosvojen kera
lähetettiin viemään niitä perille. Emme tiedä, oliko tuo ilmetty
riiviö Mustaparta tyytyväinen tähän asiainkäänteeseen vai pettynyt.
Arvatenkin olisi häntä paremmin huvittanut lähteä vankiparkaansa kanssa
Charlestoniin takavarikoimaan väkipakolla nuo siunatut lääkkeet;
joka tapauksessa hän otti ne vastaan ja riistettyään vangeilta yksin
vaatteetkin päältä laski heidät miltei Aatamin puvussa maihin pyrkimään
kaukaiseen Charlestoniin miten parhaiten kykenivät. Heillä oli vallan
surkea matka aarniometsäin ja hetteisten soiden kautta, ja varsinkin
naiset ja lapset saivat sanomattomasti kärsiä. Eräs näistä lapsista
oli hra Wraggin pikku poika, josta sittemmin yleni niin mainio mies
sekä kotona siirtomaassa että emämaassa Englannissakin, että kun hän
kuoli Ranskan suuren vallankumouksen alkuvuosina, hänelle asetettiin
muistotaulu Westminster Abbeyn kirkkoon Lontoossa — kunnianosoitus,
jonka Englanti myöntää ainoastaan kaikkein suurimmille pojilleen ja
jonka hän amerikkalaisista ensimmäisenä sai osakseen.

Saatuaan täten rohdoksia riittämiin asti, jotta miehistön terveys
ei joutunut kärsimään Charlestonin satamasta siepatun saaliin
sulattamisesta, palasi Mustaparta rauhalliseen päämajaansa
Pohjois-Karolinan kunnaiden kaltaille ja piti pitkää kissaviikkoa,
kestiten maakunnan kuvernööriä ja muita ylimyksiä mitä parhaiten.
Hänellä oli runsaasti rahoja takanaan ja hän tuhlasi niitä auliisti, ja
siksipä häntä pidettiin sillä seudulla suuressa arvossa — varsinkin kun
ei kurottanut kättänsä vieraidensa taskuihin.

Mutta tähän velttoon joutilaisuuteen Mustaparta pian kyllästyi, ja
tuhlattuaan rahansa loppuun hän lähti hankkimaan lisää. Hän lykkäsi
vesille pienenlaisen purren, otti viranomaisilta asianmukaiset
paperit laillista kauppamatkaa varten erääseen Länsi-Intian satamaan
ja purjehti tiehensä rehellisesti kuin mikä hyvänsä Uuden-Englannin
kapakalanpyytäjä. Bathin kaupungin viranomaiset olivat tulleet laivalle
puristamaan vierasvaraisen isäntänsä kättä ja toivottamaan hänelle
onnellista matkaa.

Aikansa merillä oltuaan hän palasi Bathiin hinaten perässään isoa
ranskalaista kauppalaivaa, jossa ei ollut yhtään sielua laivaväkeä
mutta kallisarvoinen lasti sokeria ja muita tavaroita. Hän sanoi
löytäneensä laivan ajelehtimasta merellä selällisellä ja pitäneensä
sen laillisena saaliinaan, koska siinä ei ollut ainuttakaan haltijaa
eikä laivamiestä. Kun tunsi tuon pelätyn sissin luonteen ja tiesi,
kuinka uskomatonta oli, että kapteeni ja miehistö olisivat hyljänneet
iltistään niin kalliin lastin, sopii kummeksia, kuinka helposti Bathin
korkeat viranomaiset ottivat uskoakseen Mustaparran jutun ja julistivat
hänet saaliinsa herraksi.

Mutta omantunnon täytyy höltyä arveluttavassa määrässä, kun seurustelee
tuttavallisesti merirosvon kanssa; ja vaikkapa kaupungissa täytyi olla
älykkäämpiäkin ihmisiä, jotka mastojen ja purjeiden surkeasta tilasta
voivat arvata laivalla tapahtuneen murhenäytelmän, niin ei yksikään
ääni rohjennut kohota epäilemään Mustaparran puheen luotettavuutta.




XXIII luku.

MUSTAPARRAN MAINEHIKAS LOPPU.


Nyt tunsi Mustaparta olevansa Atlantin länsirantain herra. Hän kemuili,
kiroili ja hurjasteli mahtavammin kuin koskaan ennen ja risteili tavan
takaa rannikolla siepatakseen saaliin tai pari, jotta itsellään ja
miehillään olisi aina jotakin pataan pantavaa.

Eräällä matkallaan hän tuli Filadelfiaan, ja maihin noustuaan hän
lähti katselemaan, mimmoinen paikka se oli; mutta sankarin tulosta
tiedon saatuaan lähetti valtion kuvernööri joutuun hänelle sanan,
ettei kveekarikaupungissa [Nykyisten Yhdysvaltain alueella alottivat
europalaisen asutuksen varsinaisesti Englannista katolismielisten
Stuart-sukuisten kuninkaiden sortamat puritaanit ja kveekarit
(jälkimmäinen lahkokunta vastaa jotenkin meidän laestadiolaisia), jotka
1600-luvun alkupuolella saapuivat kahdella laivalla heidän johtajastaan
William Pennistä nimensä saaneeseen Pensylvaniaan. Omituinen olojen
kehitys on vienyt siihen, että P:n pääkaupungista Filadelfiasta on
nyttemmin tullut katolilaisuuden pääpaikka Yhdysvalloissa. Suom. huom.]
kaivattu mitään mustasydämisiä ja palmikkopartaisia merirosvoja,
panettaen samalla vankilan kuntoon kutsumattomain vieraiden varalle,
jos nämä kaikesta huolimatta saapuisivat kaupungin kaduille kävelemään.
Mutta Mustaparta oli tarpeeksi perehtynyt rikosoikeudellisiin
toimenpiteisiin ja vältti mokomaa epäystävällistä pesää.

Pohjois-Karolinan rannikkoväestö alkoi jo viimein kyllästyä Mustaparran
joukkoon. Harva heidän laivoistaan, suuri tai pieni, vältti ahneiden
rosvojen ryöstelemistä. Kun mikä levänsä rannikkoa pitkin kulkeva
kauppa-alus tahi New-Foundlannin turskanpyyntipursi oli joutunut
rosvojen tielle, sai olla varma, ettei Mustaparta jättänyt lastin
takavarikoimista. Pohjois-Karolinan asukkaat olivat ylen halukkaat
pääsemään irti tästä ikävästä suursyömäristä, mutta hallitukseen
vetoaminen ei paljoa hyödyttänyt; ja vaikka kelpo naapureilla
Etelä-Karolinassa oli hyvä halu auttaa, sattui näillä tänä ajankohtana
olemaan liian vähän voimia käytettävänään ja liiaksi huolta oman
turvallisuutensa varjelemisessa.

Tietämättä tahi välittämättä siirtolaisten katkerasta mielialasta häntä
kohtaan jatkoi Mustaparta kehnoja retkiään. Muun muassa hän kohteli
erään valtaamansa pikku aluksen väkeä niin kovakouraisesti, että
Pohjois-Karolinan ylimykset kääntyivät Virginian valtion kuvernöörin
Spotswoodin puoleen pyytäen hänen apuaan hirmulaisten tuhoamiseksi.
Virginialaiset olivat halukkaat tekemään voitavansa, maakuntaneuvosto
sääsi palkinnon Mustaparran ja hänen miestensä vangitsemisesta, ja
kuvernööri uskalsi omalla vastuullaan mennä vielä pitemmälle, sillä hän
arvasi ajan pian tulevan, jolloin sissit rohkenisivat ruveta liikkumaan
Virginiankin vesillä.

Hampton-Roadsin satamassa sattui silloin olemaan kaksi pientä
englantilaista sotalaivaa, ja vaikkei kuvernöörillä ollut emämaan
hallituksen valtuutusta rosvojen hävittämiseen, varusti hän kaksi
tykkivenettä omilla varoillaan ja miehitti ne noiden sotalaivojen
parhaimmilla sotaurhoilla. Veneiden päälliköksi hän pani kapteenit
Brandin ja Maynardin, molemmat uljaita ja kokeneita meriupseereita.
Kaikki varustelut toimitettiin mitä suurimmassa salaisuudessa — sillä
jos Mustaparta olisi saanut vihiä, olisi hän arvatenkin puittanut
matkoihinsa — ja sitten lähtivät molemmat tykkiveneet merelle
toimeenpanemaan kuvernöörin käskyä, että Mustaparta oli vangittava
elävänä tai kuolleena. Tehtävä oli hyvin arveluttava, mutta sekä Brand
että Maynard olivat uhkarohkeita miehiä ja tottuneet aina käymään
sinne, minne päällystö vain lähetti heidät.

Virginialaiset olivat saaneet tietää, että rosvojoukko oli eräällä
laivalla Ocracoke-salmessa. Sinne saavuttuaan tapasivatkin takaa-ajajat
suureksi ilokseen saaliin. Nähdessään kaksi sotapurtta laskevan lahteen
arvasivat sissit paikalla, mistä oli kysymys, ja varustautuivat
taisteluun. Heti kun vainoojat olivat tulleet ampumamatkan päähän,
laukaisutti Mustaparta kahdeksan suuta myöten ladattua tykkiä heitä
vastaan, ryhtymättä sen pitemmältä rauhanhierontaan tai odottamatta
edes antautumisvaatimusta.

Esirippu oli noussut ja näytelmä alkoi, ja sangen vilkas näytelmä
siitä tulikin. Virginialaiset laukaisivat vuorostaan täydet kyljet
rosvolaivaa vastaan ja olisivat käyneet veneillä hyökkäämään sen
kannelle, jollei Mustaparta olisi ennättänyt heitä aikaisemmin.
Entraus eli kiinni-iskeminen ja kannellekipuaminen oli aina sissien
mieluisin taistelutapa. Heillä oli harvoin isoja tykkejä matkassaan,
eivätkä he muutenkaan olleet harjautuneita eivätkä taipuvaisia
taistelemaan pitemmältä matkalta. Kernaimmin he ryhtyivät käsikahakkaan
vihollistensa kanssa ja surmasivat näitä niiden omain alusten kannella.
Sellaisessa ottelussa olivat he kuin kotonaan ja melkein aina
voitollisia, sillä harvat yksin Englannin sotalaivastonkaan väestä
kykenivät vastustamaan noita rotevia, säihkysilmäisiä hurjimuksia,
jotka kapusivat laivankylkiä ylös kuin pantterit ja taistelivat
raivoisasti kuin verikoirat. Mustaparta oli saanut tarpeekseen
tykkitulesta eikä jäänyt odottamaan vihollisen entrausta. Hypähtäen
parinkymmenen miehen kanssa veneeseen soudatti hän sen kapteeni
Maynardin komentamaa tykkivenettä kohti, ja muutaman minuutin perästä
he jo temmelsivät sen kannella.

Nyt seurasi hirvittävimpiä kahakoita mies miestä vastaan, mitä
merisotain historia tuntee. Sissit olivat usein ennenkin yhtyneet
hurjaa vastarintaa tekeviin merimiehiin, mutta mokomia kylmäverisiä
ja sotataitoisia vastustajia eivät he vielä koskaan olleet tavanneet.
Teräsaseet kalskahtelivat yhteen, pistoolit pamahtelivat, savu peitti
välisti koko nujerruksen ja veri vuosi virtoina; ja vaikea oli
kummankin puolen siinä sekamelskassa erottaa ystävää vihollisesta.
Mustaparta itse liehui ylinnä, kumartuen ja hypähtäen joka taholle,
heiluttaen raskasta tapparaansa kuin elomies varstaansa; ja vaikka moni
pistooli laukaistiin häntä kohti ja usein kokonainen parvi vihollisia
ryntäsi hänen päälleen, pysyi hän yhäti pystyssä, ja merisotilas
toisensa perästä kaatui kannelle viittomaan hänen veristä uraansa.

Mutta mahtava sissi ei ollut tullut tappelemaan halpa-arvoisten
merimiesten kanssa. Hänen haukansilmänsä etsiskelivät kapteeni
Maynardia. Pianpa hän tämän löysikin, ja ensi kerran eläessänsä tapasi
sissipäällikkö vertaisensa. Maynard oli harjautunut miekkailija, ja
kuinka tiheään Mustaparran tappara vilkkuikin hänen korvallisillaan,
niin aina väisti hän sen iskut, ja hänen oma säilänsä uursi ahkeraan
verisiä viiruja rosvon tummaan hipiään. Huomatessaan vihdoin, ettei
kyennyt tapparalla tuhoomaan vastustajaansa, sieppasi tämä äkkiä
vasemmalla kädellä yhden rinnallaan riippuvista pistooleista ja tähtäsi
vihollistaan aivan läheltä vasten naamaa. Mutta Maynard oli vielä
kerkeämpi: nopeasti kuin salama lähetti hän miekkansa terän raivoisan
sissin kurkkuun; suuri Mustaparta kaatui väkevästi hurmehtien alas
kannelle, ja seuraavassa tuokiossa lopetti kapteeni hänen inhan uransa.
Johtajansa kaaduttua harvat eloonjääneet sissit luopuivat pitemmästä
ottelusta ja hyppäsivät laidoilta mereen toivoen kykenevänsä uimaan
omalle laivalleen. Voitto oli täydellisesti Virginian miesten.

Noiden ihmispetojen harja sankarillisuus, ihmeellinen sitkeys ja
elinvoimaisuus hämmästytti suuresti heidän vastustajiaan, jotka jo
monesti ennen eläessään olivat olleet koetuksessa kovain kamppailijain
kanssa. Heidän päivänpaahtamat ja karvaiset ruumiinsa näyttivät olevan
pinnaltaan pelkkää hamppuköyttä, antura-nahkaa ja Intian kumia, ja
pahimmatkaan täräykset, jopa avoimet haavatkaan eivät tuntuneet
niihin paljoa vaikuttavan. Ennen kaatumistaan oli Mustaparta saanut
Maynardilta ynnä muilta vastustajiltaan kokonaista viisikolmatta
haavaa, mutta siitä huolimatta hän taisteli vielä kuin tiikeri, kunnes
armoton teräs puhkaisi hänen kurkkunsa. Kun hengästynyt kapteeni
työnsi verisen säilänsä huotraan, tiesi hän kamppailleensa kovimman
kamppailun, mikä hänen osakseen eläissään sattui.

Hävitettyään täten merirosvopesän Ocracoke-lahdessa purjehtivat
molemmat tykkiveneet Bathin satamaan, missä pakottivat epäkelvot
viranomaiset luovuttamaan hallustaan Mustaparran ennenmainitusta
ranskalaisesta laivasta ryöstämät ja varastoonpanemat tavarat. Sitten
he palasivat ylpeästi lähtöpaikkaansa Hampton-Roadsiin, pelätyn
Mustaparran poikkihakattu pää heiluen sen purren märssytangossa,
jonka kannelle hän oli hyökännyt keksiäkseen sen hänelle siihen asti
tuntemattoman tosiasian, että harjautunut, rehellinen miekkamies osaa
otella yhtä hyvin kuin tuiminkin tappelupukari, vaikka tämä kantaisi
partaansa kuinka monessa palmikossa tahansa ja vannoisi vihaa kaikille
hyveille.




XXIV luku.

KELTANOKKA MUSTAN LIPUN ALLA.


Kahdeksannentoista vuosisadan alussa eleli Bridgetownin kaupungissa
Barbados-saarella aika rattoisa, keski-ikäinen herrasmies nimeltä
Stede Bonnet. Hän oli varoissaan, ja luovuttuaan majurin arvoisena
sotilasuralta Englannin armeijasta hän oli asettunut tähän kauniiseen
paikkaan, jossa eli kaikessa mukavuudessa ja nautti naapuriensa yleistä
kunnioitusta ja suosiota.

Mutta jostakin syystä sai tämä rauhallinen ja arvossapidetty
eläkkeellä-eläjä päähänsä, että hänestä piti tuleman merirosvo. Jotkut
kertovat tämän hullumaisen ajatuksen virinneen hänen päässään sen
johdosta, että hänen vaimonsa oli jotenkin omavaltainen ja katkeroitti
pahoin ukkosensa kotielämän; mutta tarvitaan sitä jotakin muutakin
kuin pelkkää tohvelivallan veroista, ennenkun säyseäluontoinen,
rajun nuoruudenajan ohi ennättänyt, virasta-eronnut upseeri lähtee
ryöstämään ja murhaamaan lähimmäisiään. Vielä merkillisemmältä tuntuu
tuo päähänpisto, kun entinen majuri oli perinpohjainen "maarapu", joka
ei ollut vähintäkään perehtynyt purjehdukseen. Hän oli ollut merellä
vain matkustajana, ja silloinkin aina surkeasti merikipeänä; ja jos hän
olisi kuullut puosun komentavan miehiään käärimään kölin kokoon tahi
hissaamaan ankkurin ylös märssytankoon, niin oli se hänestä varmaankin
ollut aivan paikallaan. Hän oli hyvin huvitettu historiasta ja lueskeli
kernaasti päivän uusinta kirjallisuutta. Hän tunsi hyvän seuraelämän
tavat ja tiesipä jotakin maanviljelyksestäkin ja karjanhoidosta; mutta
jos hänet olisi pantu laivassa perää pitämään, olisi hän erehtynyt
surkeasti ylä -ja alahangasta.

Mutta huolimatta kaikesta — täydellisestä kykenemättömyydestään
sellaiseen elämään ja kaikkien järjellisten syiden puutteesta — piti
majuri Bonnetista tulla merirosvo, ja hänestä tulikin. Hänellä oli
kylliksi varoja ostaakseen kaljaasin, rustatakseen sen kuntoon ja
hankkiakseen siihen miehistön; ja kaiken tämän hän teki syvimmässä
rauhassa Bridgetownissa, kenenkään kuolevaisen aavistamatta muuta,
kuin että kelpo majurin päähän oli pistänyt huvitella vähän
kauppapurjehduksella. Kun kaikki oli valmista, pujahti hän eräänä
pimeänä yönä ulos satamasta, ja keinuillessaan turvallisesti
aavalla merellä astui hän komentosillalle, pani käsivarret ristiin
rinnalleen, rypisti kulmakarvojaan ja julisti juhlallisesti rupeavansa
merirosvoksi. Voi olla kyseenalaista, oliko tämä juhlallisuus
todella tarpeen, sillä hänen seitsemäntoista miestänsä olivat kaikki
maailmanlopun hirtehisiä, jos jostakin kansallisuudesta ulos maailmaan
potkaistuja, jotka hän oli haalinut kokoon pikku kaupungin pahimmista
kapakoista ja varkaankätköpaikoista ja jotka kyllä arvasivat, mille
matkalle aiottiin, kun kerta heidänlaisiaan tarvittiin mukaan.
Mutta jollei Stede Bonnet olisi julistanut itseään merirosvoksi,
niin on mahdollista, ettei hän itsekään olisi uskonut sellainen
olevansa; ja niinpä levitti hän mastoon mustan lipun pääkalloineen
ja ristiinpantuine sääriluineen, veti huotrasta miekkansa ja komensi
perämiehen ohjaamaan aluksen Virginian rannikolle.

Vaikka urhealla majurilla itsellään olikin niin vähän tottumusta
merielämään eikä lainkaan perehtymystä merirosvouteen, olivat hänen
miehensä kaikki vanhoja merikarhuja; ja ne, jotka eivät olleet ennen
olleet sissejä, oppivat pian ammatin. Virginian vesille tultua
siepattiin kohta kiinni pari kolme kauppapurtta, lastit muutettiin
Bonnetin laivaan, aluksista tehtiin iloiset kokot ja miehistöt
päästettiin veneinensä rannikolle.

Tämä olikin tullut yleiseksi tavaksi sisseillä, sillä vaikka he muuten
olivat tylyjä ja ahneita, eivät he kuitenkaan vanhain bukanierien
tavoin huvitelleet itseään rääkkäämällä ja teloittamalla vankejaan. He
eivät tunteneet näitä kohtaan samanlaista ylimalkaista verivihaa kuin
rannikkoveljekset espanjalaisia kohtaan, ja siksi laskivat he vankinsa
jollekin autiolle rannalle tai yksinäiselle luodolle, antaen niiden
tulla toimeen miten parhaiten voivat.

Mutta pian kävi Bonnet julmemmaksi luonteeltaan, koettaessaan
jäljitellä kirjallisuudesta tuntemiaan ja ihailemiaan vahvoja merisusia
niin tarkalleen kuin suinkin. Hän oli aina ollut sovinnaisuuksien mies,
ja samaten kuin hän siivoissa seurapiireissä eläessään oli tyystin
noudattanut ympäristönsä tapoja, tahtoi hän nyt matkia bukanierejakin
siten, että pani vankinsa "laudalta hyppäämään", kun rannikko sattui
olemaan sopimattoman kaukana. Onnettomat raukat astutettiin yksitellen,
kädet selän taakse köytettyinä, laivan reunalle kiinnitetylle
ponnahduslaudalle, ja tikarin- ja miekanterällä kutkuttaen pakotettiin
heidät hyppäämään mereen. Sitten, mielet suuresti keventyneinä
vankiensa kohtalosta, laskivat sissit iloisesti tiehensä.

Uudella merirosvopäälliköllä oli alusta pitäen ihmeellinen menestys.
Ollen kyllästymätön ryöväri sieppasi hän yhden kauppahaahden toisensa
perästä Virginian rannoilta aina Uuden Englannin itäisimpään kärkeen
saakka, poiketen etelään palatessaan Charlestonin sataman edustalle,
josta valtasi uusia lihavia lasteja, ja asettui sitten sulattamaan
vanhaa saalista ja väijymään uutta johonkin Pohjois-Karolinan
turvalliseen merenpoukamaan, jotka vanhastaan olivat sissien suosimia
tyyssijoja.

Bonnetin laivan nimi oli _Revenge_ (Kosto), joka sopi sille yhtä
huonosti kuin sen päällikölle ammattinsa, sillä majurilla ei
ollut kostettavaa yhdellekään ihmiselle, jollei omavaltaiselle
aviopuolisolleen. Mutta "Kosto" oli niin monen muunkin kuuluisan
sissilaivan nimenä, että Bonnetin oli tietysti tässäkin suhteessa
seurattava jaloja esikuvia.

Hyvin usein jälestäkinpäin oli hän kiivennyt komentokannelle, ottanut
mahtipontisen sävyn ja ruvennut saarnailemaan miehilleen, mutta vain
keksiäkseen sen, että nämä ymmärsivät purjehdusta ja merirosvousta
paljon paremmin kuin hän. Kaikki merikomento jäi niinmuodoin hänen
tottuneille alapäälliköilleen, mutta siitä huolimatta oli miehillä
hyvin hauskaa maarapu-kapteeninsa kanssa. Mellastus ja vallattomuus
kohosivat, varsinkin kun oli saatu hyvä saalis, hirvittäväksi, eikä
useinkaan puuttunut paljoa, etteivät sissit viskanneet majuria mereen
ja ottaneet laivaa ja sillä harjoitettua urheilua tykkänään omiin
hoteisiinsa. Mutta silloin esiytyi Bonnet toisessa valossa. Kirjoistaan
hän tiesi, että kapteeni on herra laivassaan ja sissikapteeni
varsinkin kuin puolijumala; hän luki vallattomille lujaa lakia,
lyötätti perämiehellä ja puosulla pahimmat hurjastelijat rautoihin
ja käytteli "yhdeksänhäntäistä kissaa" yhtä hartaasti kuin ennen
maaväessä palvellessaan komentokeppiään. Miehistö tuli vähitellen
huomaamaan, että vaikkei kapteeni ymmärtänyt merenkulusta enempää kuin
maisemamaalauksesta, ei hän silti sietänyt omavaltaisuutta laivassa
enempää kuin ennen kotioloissaankaan.

Tarpeeksi levättyä komensi Bonnet nostamaan purjeet ja kääntämään
kokan etelään päin — tai oikeammin käski jonkun toisen pitämään huolta
siitä, että näin tuli tehdyksi — ja purjehti Hondurasin lahteen, jossa
siihen aikaan oikein vilisi merirosvoja. Siellä kohtasi hän ensi kerran
mainitun oppi-isänsä, kuulun Mustaparran. Ei ole epäilemistäkään,
että aloitteleva oppilas viehättyi hyvin ammatin suurmestariin ja
että heistä tuli vankat ystävät. Mustaparta varusteli parhaillaan
isonpuoleista retkeä ja ehdotti Bonnetille, että tämä laivoineen ja
miehineen liittyisi mukaan. Siihen suostui toinen mielellään, ja
yhdessä lähtivät molemmat kapteenit riistaa pyytämään. Pianpa vanha
kokenut toveri huomasi, ettei hänen yhtiökumppanistaan ollut lainkaan
merimieheksi. Asiaa pitemmälti pohtimatta hän kutsutti Bonnetin
laivalleen ja ilmoitti tälle hyvin kuivasti, ettei hänestä ollut niin
kelpo laivan päälliköksi; hän jää nyt siltä tieltään vain Mustaparran
laivaan ja tämä lähettää jonkun alipäälliköistään _Revengea_
ohjaamaan Siitä päätöksestä ei käynyt vetoominen. Puoli tuntia sitten
oli kovaonninen rosvo-urheilija vielä ylpeästi, leuka pystyssä ja
käsivarret ristissä rinnalla mitellyt oman laivansa kantta; ja nyt
hänet komennettiin katselemaan Mustaparran lokikirjaa tai tekemään
muuta hyödyllistä mihin kykeni. Taisi siinä viraltapantu kapteeniparka
purra hampaita yhteen ja kiroilla hengessään, mutta tällä kertaa
hän oli kohdannut entistä kotiristiään kovemman, jonka liepeiltä ei
päässytkään ottamaan lipettiä.




XXV luku.

BONNET JÄLLEEN RINTAMALLA.


Arvaa hyvin, ettei _Revengen_ entinen päällikkö tuntenut itseään
tyytyväiseksi istuessaan Mustaparran laivan purjehduskopissa ja
piirrellessään lokikirjaan jokapäiväisiä ennätyksiä. Hän totteli uutta
isäntäänsä, sillä tällä oli merkillinen kyky saada kaikki tottelemaan
itseään; mutta vaikka hänen pitikin näyttää tyytyväistä naamaa, niin
varma on, ettei hän silti vähemmän vihannut käskijäänsä. Hän seurasi
tätä monilla riistarikkailla risteilyillä, ollen m.m. mukana mainiolla
Charlestonin-matkalla, kun Mustaparta vaihtoi hra Wraggin ja tämän
onnettomuustoverit muutamiin laatikollisiin lääketarpeita.

Tätä onnekasta menoa jatkui vielä moniaan aikaa, kunnes Mustaparta
arveli koonneensa taas kerrakseen saalista ja purjehti pitämään
virka-vapautta erääseen Pohjois-Karolinan lahdelmaan, jossa hajoitti
väkensä. Niin kauan kun hän oleskeli maissa runsaasti rahoja
taskussaan, ei hän pitänyt suurta kuokkija-joukkoa ympärillään,
joka ahneesti kärkkyi osaansa hänen onnestaan. Bonnet sai myöskin
mennä menojaan, mutta peri sentään laivansa takaisin. Jos Mustaparta
jolloinkin tarvitsi häntä ja hänen miehiään, niin siitä kyllä aikanaan
tieto toimitettaisiin.

Tämä oli kova kolaus Stede Bonnetille, joka taaskin oppi käsittämään,
että hän oli vielä poloinen vast’alkaja, märkäkorvainen keltanokka
merirosvon ammatissa. Mutta silti ei hänen rakkautensa tähän
ollut sammunut; merellä ja vapaalla sissielämällä oli edelleenkin
eriskummainen viehätys häneen. Mutta maineensa menetettyään täytyi
hänen miettiä uutta sodankäyntitapaa, ja siihen tarjoutuikin parahiksi
tilaisuus. Tähän aikaan Englannin kuningas Yrjö, haluten lopettaa
merirosvouden omilta alueiltaan, julkaisi kuulutuksen, jossa lupasi
armon kaikille sisseille, jotka ilmautuisivat laillisten viranomaisten
luo ja vannotulla valalla lupaisivat elämänparannusta. Samoihin
aikoihin syttyi sota Englannin ja Espanjan välillä. Seuraten herkällä
korvalla päivänuutisia sai Bonnet nämä asianhaarat pian tietoonsa ja
näki niissä kohtalon sormen hänenkin varalleen. Nythän hänellä oli
tilaisuus pukeutua sutena lammasten vaatteisiin ja aloittaa uudelleen
sissiura aluksikin julkeasti kieltäytymällä kaikesta sissitoimesta.

Hän jätti siis _Revengen_ ankkuripaikkaan ja matkusti Bathiin
kuvernöörin luo, vannoi valat ja kirjoitti nimensä asiapaperien alle,
joiden avulla hän rosvopäälliköstä muuttui laillista merenkulkua
harjoittavan brittiläisen kaapparialuksen kuljettajaksi. Palattuaan
kaikki viralliset paperit taskussa laivaansa hän otti asianmukaisen
selvitystodistuksen matkaa varten P. Thomas-saarelle, joka oli
brittiläinen laivastoasema ja jonne hän selitti lähtevänsä saamaan
amiraalilta ohjeita yksityisluontoisia tehtäviä varten.

Nyt puuttui Bonnetilta vain miehistö laivaansa. Tietystikään ei hänen,
nykyisessä kunniallisessa asemassaan ollen, käynyt kuulusteleminen,
oliko satamassa kenties virkavapaita merirosvoja; mutta toisella tavoin
auttoi onnetar häntä. Hän muisti, että Mustaparta viime purjehduksensa
päättäessään oli laskenut osan miehistään oman onnensa nojiin
muutamalle läheiselle saarelle. Sinne kiiruhti Bonnet ja löysikin
noista maailman ja kapteeninsa murjomista poloisista vielä hyvän osan
hengissä sekä tarjoutui ottamaan heidät mukaansa P. Thomasin saarelle,
jos sitoutuisivat tekemään palvelusta hänen laivassaan. Siihen
tarjoumukseen tietysti suostuttiin riemuiten, ja kohta oli _Revenge_
täysin miehitetty mallikelpoisilla merirosvoilla.

Kaikki nämä varustelut veivät hyvän joukon aikaa, niin että kun
Bonnet viimein oli valmiina lähtemään merelle, sai hän kuulla
uutisia, jotka kiirehtivät häntä nopeasti muuttamaan mieltänsä ja
matkasuunnitelmaansa. Hän oli arvellut, että Mustaparta, jonka
kelvotonta ja ylimielistä käytöstä hän ei voinut muuten muistella kuin
vihan vimmalla, oli jäänyt maihin pitemmäksi aikaa makeanleivänpäiviä
viettämään; mutta nytpä kertoikin hänelle muutaman pienen kauppalaivan
kapteeni, että tuo vanha sankari myöskin varusteli itseään uudelle
retkelle ja että hän paraikaa touhusi laivallaan Ocracoke-salmessa.
Silloin pani Bonnet käsivarret ristiin rinnalleen ja polki jalkaa
komentosiltaan. Nyt oli tullut sopivin hetki, jolloin hänen laivansa
voi kunnialla ansaita nimensä. Hän tahtoi kostaa Mustaparralle!

Leppymätön Bonnet lähti merelle sangen sotaisessa mielentilassa. Hän
välitti enää viisi laillisesta kaapparipurjehduksesta, vielä vähemmän
entiseen rosvotoimeen ryhtymisestä; hän oli matkalla kurittamaan
mustamielisintä ja mustapartaisinta konnaa, mikä milloinkaan oli
merillä liikkunut — kavalaa veijaria, joka ei ollut ainoastaan pahoin
menetellyt koko maailmaa, vaan erityisen uskottomasti juuri häntä, omaa
sissitoveriaan kohtaan. Jospa hän vain saisi _Revengen_ tuon hirtehisen
laivan kylkeen kiinni, niin hän näyttäisi, miten keltanokkakin kykeni
sissioikeutta jakamaan.

Ocracoke-lahdelmaan tultuaan sai Bonnet suureksi pettymyksekseen
kuulla, että Mustaparta oli jo lähtenyt sieltä. Edellisestä tiedämme,
että loukatun maailmanjärjestyksen kosto kohtasi tätä aivan toiselta
taholta. Siitä ei kuitenkaan Bonnetilla ollut aavistusta, vaan hän
jatkoi tulisesti vihamiehensä takaa-ajoa. Jos kiukkuinen majuri olisi
yhdyttänyt hurjan sissikapteenin, olisi siitä syttynyt taistelu, joka
olisi yhdellä kertaa vapahtanut maailman kahdesta suuresta kelmistä, ja
urhea Maynard olisi kadottanut sen kunnian, että hänen kätensä kautta
kaatui aikakauden pelätyin merirosvo.

Bonnet oli kelpo soturi ja urhoollinen mies, ja vaikka hän ei
osannutkaan kuljettaa laivaa, osasi hän kumminkin käyttää miekkaa ehkä
paremminkin kuin Mustaparta; niin että luultavaa on, että jos hän
oli tavoittanut tämän, olisi molemipen kapteenien välillä syntynyt
yksityinen kahdenkamppailu ilman armoa ja sääliä, tietystikin suureksi
huviksi molempain vaihettelua rakastaville miehistöille.

Mutta Mustaparran kohtaaminen ja kurittaminen ei ollut suotu Bonnetin
osaksi. Melkoisen ajan hypeltyään tyhjän perässä heitti hölmistynyt
majuri turhan takaa-ajon sikseen ja käänsi huomionsa muihin asioihin.
Ensi työkseen hän muutti laivansa nimen; kun hänen ei ollut sallittu
kostaa, ei hän huolinut purjehtia "Kostollakaan". _Revengesta_
tehtiin _Royal James_ (Kuninkaallinen Jaakko). Kun hän ei muutenkaan
aikonut pitää Bathissa vannomiaan valoja, päätti hän polkea kaiken
lainkuuliaisuuden kantojensa alle, ja osoittaakseen nurjuuttaan
maan lailliselle hallitsijalle Yrjö II:selle nimitti hän laivansa
maanpakoon ajetun Jaakko II Stuartin pojan mukaan, joka ranskalaisten
avulla tavoitteli takaisin isänsä kruunua Hannover-sukuiselta
vallan-anastajalta.

Mutta ei vain laivansa nimeä, vaan myöskin oman nimensä hän muutti.
Stede Bonnet, ent. majuri kuninkaallisessa brittiläisessä armeijassa,
tulisi ehkä merirosvona vangiksi jouduttuaan saamaan paljon kovemman
tuomion kuin tavallinen sissiurheilua elinkeinonaan pitävä merikarhu.
Senvuoksi risti hän itsensä kapteeni Thomasiksi, jolla nimellä hän
myöhemmin onkin tunnettu.

Kun näistä esivalmisteluista oli suoriutunut, kutsui hän väkensä kokoon
kannelle ja julisti heille, että aikoi luopua koko P. Thomasin-matkasta
ja kaikesta lainkuuliaisesta kaapparipurjehduksesta sekä alkavansa
jälleen vanhan rakkaan sissielämän; niin muodoin hän antoi heidän
ymmärtää, että samaten kuin hän nyt oli merirosvokapteeni, olivat
hekin valikoitu väki merirosvoja. Monet miehistä tulivat hyvin
ihmeisiinsä, sillä he olivat luulleet Bonnetin jo luopuneen kaikesta
merirosvoilusta saatuaan Mustaparralta niin pahoin nokalleen. Mutta
nyt heidän käsityksensä kapteenista muuttui koko joukon. Monilla
risteilyillään oli tämä sentään jo perehtynyt jotenkin purjehtimiseen
ja osasi antaa asiallisia käskyjä miehilleen. Myöskin hänen sammumaton
vihansa Mustapartaa kohtaan ja itsepäinen takaa-ajonsa tämän jäljillä
oli omiaan koroittamaan hänen arvoaan miehistön silmissä; sillä se mies
ei ollut suinkaan arkalasta kotoisin, joka etsimällä etsi tilaisuutta
selvittääkseen välinsä aikakauden pelätyimmän merisuden kanssa. Niinpä
suostuivat he mielihyvällä muuttamaan reittiä, nostamaan merirosvojen
mustan lipun ja seuraamaan kapteeniaan minne tämä vain veisi heitä.

Bonnet purjehti pitkin Virginian rannikkoa ottaen useita lasteja
ja kääntyi sitten Delaware-lahteen, jossa tapasi vielä runsaammin
saalista, menetellen yleensä sangen mahtavasti ja röyhkeästi
kauppalaivureita kohtaan. Samaa käytöstä hän osoitti mantereenkin
asujille. Kerran kun hän Lewesin kaupungin vesille tultuaan päästi
joukon vankeja maihin, lähetti hän viranomaisille sanan, että jos hänen
venemiehensä kohtaisivat mitään ikävyyksiä kaupunkilaisten taholta,
niin hän tykeillään pommittaisi kaupungin maan tasalle. Kun asukkailla
ei ollut lainkaan puolustusneuvoja, olivat he sangen mielissään, että
pääsivät rosvoista näinkin hyvin eroon.

Vähän aikaa tämän jälkeen valtasi uljas sissikapteeni kaksi hyvin
kallisarvoista lastia, ja kun ei keskellä merta nähnyt mahdolliseksi
purkaa niitä omaan laivaansa, antoi hän anastettujen alusten
miehistöjen jäädä paikoilleen ja käski heitä seuraamaan häntä minne hän
vain menisi. Muutaman päivän perästä kohdattiin kolmaskin laiva hyvin
pitkän matkan päässä, ja Bonnet lähetti soutuveneellä sen kapteenille
sanan, ettei hänen kanssaan ollut leikittelemistä, ja ellei vieras alus
paikalla yhtyisi _Royal Jamesiin_, niin ammuttaisi hän sen upoksiin.

Jonkun ajan kuluttua poikkesi Bonnet erääseen Pohjois-Karolinan
satamaan korjauttamaan _Royal Jamesia_, joka oli alkanut vuotaa pahoin,
ja kun ei muuten nähnyt mahdolliseksi saada tarvitsemiaan lankkuja ja
pölkkyjä, anasti hän väkevämmän oikeudella muutaman lähellä olevan
purren ja käski miehensä ottamaan sen rungosta kaikki tarveaineet.

Ennen olemme nähneet, että Pohjois-Karolinan väestö yleensä vältti
riitaisuuksia merirosvojen kanssa, ja Bonnet olisi kaiketi saanut
viipyä satamassa niin kauan kuin häntä halutti ja korjata laivansa
merikelpoiseksi, jos olisi sovinnolla hankkinut ja rahalla maksanut
siihen tarvittavat lankut ja pölkyt. Mutta kun hän nyt omankäden
oikeudella ryhtyi heidän omaisuuteensa, niin oli se enemmän kuin
hekään jaksoivat kärsiä. Siirtolasta siirtolaan levisi sanoma Bonnetin
röyhkeästä käytöksestä, ja pian oli kaikkialla Pohjois-Karolinassa
tietona, että sinne oli saapunut merirosvo, joka varustelihen
ryöstämään pitkin rannikkoa.

Kun huhu tästä tuli Charlestoniin, tulivat sen asukkaat suuresti
kuohuksiin. Ei ollut näet kauan siitä, kun Mustaparta niin julkeasti
oli vieraillut tämän kaupungin satamassa. Rohkeimmat miehet nostivat
kovan melun ja huusivat, että jos mokomia hirtehisiä vielä kerran
rohkenisi näyttäytyä, satamassa, niin olisi niille pantava kova kovaa
vastaan. Kaupungilla itsellään ei tosin nytkään sattunut olemaan
sotakelpoista laivaa, jolla mennä lähestyviä sissejä vastaan, mutta
muuan varakas ja vaikutusvaltainen kaupunkilainen hra William Rhett,
meni kuvernöörin puheille ja tarjoutui omalla kustannuksellaan
varustamaan retkikunnan, joka lähtisi käännyttämään takaisin kaupunkia
uhkaavan vaaran.




XXVI luku.

TAISTELU HIETASÄRKILLÄ.


Kun tuo yleistä kunnioitusta nauttiva hra William Rhett oli saanut
kuvernööriltä toimekseen käydä omalla uhallaan ja vastuullaan pelättyä
sissiä vastaan, jonka ilkivaltaisuus oli niin säikähdyttänyt kunnon
kaupunkilaisia, otti hän lain nimessä haltuunsa kaksi satamassa
makaavaa isoa purtta nimeltä _Henry_ ja _Sea-Nymph_ ("Merenneito"),
palkkasi niihin omalla kulullaan hyvin asestetut miehistöt ja sijoitti
kumpaankin kahdeksan vähäistä tykkiä. Kun kaikki oli valmista,
oli hra Rhettillä käytettävänään olosuhteisiin nähden jotenkin
pelättävä sotavoima; ja jos hän olisi päässyt vesille muutamaa päivää
aikaisemmin, olisi hän voinut harjoittaa miehiään merisotaan ennen
varsinaiseen viholliseensa yhtymistään. Juuri kun hänen laivansa olivat
valmiit purjehtimaan, sai hän näet tietää, että muuan rosvolaiva oli
siepannut pari kolme kauppahaahta aivan sataman edustalla; ja vaikka
hän kiireimmiten kohotti purjeensa ja lähti julkean öykkärin perään,
risteillen edestakaisin rannikolla, oli tämän jo onnistunut korjata
itsensä ja saaliinsa näkymättömiin.

Sitten hra Rhett, joka ei ollut sen parempi merimies kuin Stede
Bonnetkaan sissiuransa alussa, lähti rohkeasti rannikkoa ylöskäsin
Kap Fear River-joen suulle, jossa oli kuullut vainoamansa merirosvon
piileksivän. Sinne tultua hän huomasi, ettei virtaa ylös käynytkään
helposti nouseminen, sillä hänen matruusinsa olivat aivan outoja
tällä rantaman taholla; ja vaikka laivat kulkivat hyvin varovaisesti
eteenpäin, ei se onnistunut paremmin kuin että molemmat pian luoteen
tultua kävivät karille matalille hietasärkille.

Se oli kyllä ikävä sattuma, vaikkei perin turmiollinen, sillä
kummankin, purren perämiehet tiesivät, että vuoksen tullessa alukset
jälleen kohoisivat särkiltä. Mutta joka tapauksessa esti se hra
Rhettiä kohta käymästä sissilaivan kimppuun, jonka mastonhuiput
selvästi näkyivät korkean niemekkeen takaa jonkun matkan päässä virran
yläjuoksulla.

Bonnet puolestaan — elikkä kapteeni Thomas, kuten hän nykyjään nimitti
itseään — sai kohta vihiä, että kaksi hyvännäköistä laivaa oli käynyt
karille virran suulla; ja haluten luonnollisesti tietää, mitä väkeä ne
olivat, lähetti hän iltapimeässä kolme veneellistä asestettuja miehiä
ottamaan selvää asianlaidasta. Kun veneet palasivat "Kuninkaalliseen
Jaakkoon" ja ilmoittivat, etteivät molemmat karillekäyneet alukset
olleetkaan mitään helposti sulatettavia kauppahaaksia, vaan sangen
kovasti purtavia tykkiveneitä täynnä aseellisia miehiä, oli kapteenilla
täysi syy panna käsivarret ristiin rinnalleen, vetää kulmakarvansa
ryppyyn ja astella tuimasti edestakaisin komentokannella. Hän oli varma
siitä, että nuo tykkiveneet olivat Charlestonista; ja jos ne olivat
Etelä-Karolinan kuvernöörin lähettämät vasituisesti häntä vastaan,
niin oli tilanne todellakin huolettava. Hänet oli suljettu virran
yläpuolelle, eikä hänellä ollut kuin yksi taistelukelpoinen alus
vihollisen kahta vastaan; ja jollei hänen onnistunut solua merelle,
ennenkun Charlestonin laivat ennättivät päästä hänen kimppuunsa,
niin oli sangen todennäköistä, että hänen sissiuralleen, jopa
elämänuralleenkin tulisi äkillinen loppu. Jos _Royal James_ olisi ollut
valmis purjehtimaan, niin olisi Bonnet arvatenkin pimeässä haparoinut
jonkun syrjäväylän kautta ulos merelle, vähääkään välittämättä
karillekäyneiden tykkiveneiden ponnistuksesta.

Mutta matkaan ei niinkään voitu heti lähteä, sillä hänen laivassaan oli
vielä paikkaamista ja parsimista. Siksipä varustihen Bonnet kaikella
tarmolla joukkonsa kera ankaraan taisteluun. Hän tiesi, että vuoksen
tultua molemmat vihollispurret irtautuisivat särkiltä, ja että silloin
syntyisi säännöllinen meritaistelu Kap Fear Riverin tyynillä vesillä.
Koko yön hänen miehensä laittoivat ahkerasti kantta selväksi tulevaa
ottelua varten; ja koko yön myöskin hra Rhett väkineen piti tarkoin
silmällä vihollisen liikkeitä, ladaten samalla tykkinsä, muskettinsa ja
pistoolinsa suuta myöten raehauleilla.

Varhain päivän koittaessa Etelä-Karolinan laivain aamuvirkku väki,
joka oli nyt saanut purtensa irti särkältä ja ankkuroinut ne, näki
vihollislaivan mastonhuippujen rupeavan liikehtimään pitkin etäisen
niemen sivua; ja kohtapa tulikin Bonnetin alus täysin näkyviin, ja
sen kääntyessä niemenkärjen ympäri huomasivat he vihollisen tulevan
suoraan heitä vastaan. Sekä _Henry_ että _Sea-Nymph_ nostivat
ankkurin ja kohottivat purjeensa, ja niin oltiin kummallakin puolella
valmiit käymään säännölliseen meritaisteluun, jota yhdellä taholla
johti virasta eronnut ja vasta vähitellen merimieheksi perehtynyt
jalkaväen majuri ja toisella yksityinen, siihen saakka rauhassa
elellyt Etelä-Karolinan herrasmies, jolla oli yhtä vähän kokemusta
purjehduksessa kuin sodankäynnissäkin.

Tykkiveneissä oltiin täysin selvillä siitä, että sissipäällikön
päätarkoituksena oli päästä avoimelle merelle niinpian kuin suinkin,
eikä lähinnä heidän kimppuunsa hyökkääminen. Tietysti voivat he seurata
vainottua alusta ulos merellekin ja taistella siellä, jos vain heidän
purtensa olisivat yhtä joutuisat; mutta selälle päästyä olisi sisseillä
kaksikinkymmentä mahdollisuutta puikkiakseen pakoon, sen sijaan että
nyt virran yläpuolelle satimeen jouduttuaan ei heillä olisi yhtään.

Siksipä ei hra Rhett ollutkaan halukas päästämään heitä käsistään, vaan
tahtoi lyödä heidät virralla. Kun siis _Royal James_ täysin purjein
lasketti virtaa alaspäin, koettaen mahdollisimman etäältä sivuuttaa
ylivoimaisen vihollisensa, komensi hän laivansa asettumaan sen tielle
ja koettamaan käännyttää sitä vastakkaisen rannan matalikolle. Tämä
temppu suoritettiinkin hyvällä menestyksellä. Molemmat Charlestonin
purret karkasivat niin sukkelaan ja reimasti _Royal Jamesia_ vastaan,
että tämän oli pakko kääntyä rannalle, jossa hölmistyneet sissit
huomasivat käyneensä pääsemättömästi karille hietasärkälle. Kolmea
minuuttia myöhemmin iski _Henry_ vuorostaan kiinni särkälle — ja annapa
olla — myöskin "Merenneito", joka kovaksi onneksi kumminkin tarttui
pohjaan niin kauaksi toveristaan, ettei niistä voitu taistella rinnan
ja yhteisin voimin.

Täten istua kököttivät nuo kaikki kolme tähän ikimuistettavaan
meritaisteluun osaa-ottavaa laivaa aivan avuttomina hietasärkällä, ja
niiden tilanne oli sitä tukalampi, kun seuraavan vuoksen tuloon asti
oli vielä aikaa nelisen tuntia, jota ennen ei yksikään niistä pääsisi
liikkeelle. Niiden keskinäinen asema oli myöskin sangen hankala —
_Henry_ ja _Royal James_ makasivat niin likekkäin, että hra Rhett olisi
voinut ampua pistoolilla majuri Bonnettin, jos tämä olisi tarjoutunut
maalitauluksi, kun taas _Sea-Nymph_ oli niin etäällä, ettei se voinut
lainkaan sekautua taisteluun ja sen miehet saivat vain katsella matkan
päästä, mitä toisissa laivoissa tehtiin.

Mutta vaikkeivät voineet lähetä eivätkä välttääkään toisiaan, eivät
sissit eivätkä hra Rhettin miehet silti olleet halukkaita lykkäämään
ottelua vuoksen tuloon asti, vaan alkoivat paukutella toisiaan
tykeillä, musketeilla ja pistooleilla, niin että rantamat kajahtelivat,
ja linnut ja kalat mahtoivat olla hyvin ihmeissään moisesta paukkinasta
näillä muuten niin rauhallisilla vesillä.

Kun luode yhä eteni ja vesi särkillä kävi yhä matalammaksi, rupesi
kumpikin taisteleva alus kallistumaan ja vieläpä molemmat samalle
kyljelle, niin että _Henryn_ kansi tuli aivan alttiiksi _Royal Jamesin
tulelle_. Se oli Bonnetille ja tämän miehille suureksi eduksi,
varsinkin kun he itse saivat pysytellä laivansa rungon suojassa. Mutta
hra Rhett ja hänen karolinalaisensa olivat kaikki urheita poikia ja
pamauttelivat musketeillaan ja pistooleillaan mistä vain näkivät sissin
pään pistävän esiin, samalla kun heidän tykkinsä uurtelivat _Royal
Jamesin_ kylkeä minkä ennättivät.

Viisi pitkää tuntia jatkui tätä eriskummallista meritaistelua.
Kummankin aluksen tykkien täytyi olla sangen pienireikäisiä, kun ne
eivät näin lyhyellä matkalla — pistoolinkantamalta — saaneet muutetuksi
vastustajaa vallan seulaksi. Persoonallinen urheus kummallakin
puolella oli sangen suuri, ja monta miestä sai surmansa. Yhteen aikaan
näytti onni kallistuvan Bonnetin puolelle, ja silloin käski hän
kerskailevasti nostamaan mustan merirosvolipun mastoon, samalla kun
hänen miehensä luikkasivat Etelä-Karolinan pojille: "täällä ollaan,
tulkaa vangitsemaan meidät!" Tähän vastasi riitapuoli hurraa-huudoilla
ja kahta ankarammalla tulella.

Mutta jopa alkoi vuoksi nousta, ja molemmilla taistelevilla laivoilla
tiedettiin, että se, joka ensin irtautuisi särkältä, saisi suuren edun
vastustajansa rinnalla ja mahdollisesti voittaisi kamppauksessa. Jo
vyöryi vuoksi jokea ylös mahtavana aallokkona, ja tykkien ja muskettien
yhä paukkuessa seurattiin kummassakin aluksessa melkein henkeä
vetämättä merkkejä siitä, kumpi niistä ensin kohoutuisi karilta.

Ja kohtapa kuului riemunkarjunta Etelä-Karolinan miesten suusta:
_Henryn_ runko se ensin tutisi sitä kaulailevain aaltojen
puserruksesta; sen mastot kohosivat hitaasti suoraan taivasta kohden,
kansi painui jälleen vaakasuoraksi ja laiva irroittautui hitaasti,
mutta varmasti pohjasta, vastustajan yhä vielä kiikkuessa kallellaan.
Nyt ei sisseillä enää ollut voitontoivoa; koht’ikään pääsisi toinenkin
Karolinan laiva irti, ja silloin kävisivät molemmat yhdessä heidän
kimppuunsa. _Royal Jamesilla_ syntyi kova hälinä ja neuvottomuus.
Sen miehistö oli miltei taipuvainen antautumaan ja ostamaan henkensä
vaikka kovillakin ehdoilla; sillä helpommin sentään pelastaisi nahkansa
laillisen tuomioistuimen edessä kuin langetessa ase kädessä raivoisain,
ylivoimaisten vihollisten käsiin.

Mutta majuri Bonnet ei tahtonut kuullakaan sellaista puhetta.
Mieluummin sanoi hän viskaavansa tulisoihdun ruutisäiliöön ja
räjähdyttävänsä itsensä, laivansa ja miehensä ilmaan. Vaikka hänellä ei
ollutkaan merimiehen taitoa, oli hänellä sotilaan uljas, herpaantumaton
mieli, jonka hän oli säilyttänyt rosvoksikin alennuttuaan. Mutta
päällikkö jäi yksin omalle puolelleen, ja hänen tusinan verta
eloonjääneitä miehiään julisti julmalla karjunnalla antautuvansa. Kun
hra Rhett laski _Royal Jamesin_ kupeelle aikoen rynnätä sen kannelle
puhdasta tekemään, heitti tämän miehistö aseensa pois ja selitti
tyytyvänsä vaikka mihin ehtoihin.

Siten päättyi tuo mainio meritaistelu hietasärkällä, ja samalla
myöskin Stede Bonnetin sankariura. Hän ja hänen miehensä kuljetettiin
kahlehdittuina Charlestoniin, jossa sisseistä enimmät tuomittiin
kuolemaan ja hirtettiin. Keltanokka-merirosvo, joka oli Amerikan
rannoilla tehnyt pahempaa hävitystä kuin moni ammatin suurmestari,
säästettiin toistaiseksi ja sai tyrmässä odottaa tuomiotaan. Muuten
näytti — omituista kyllä — siltä, kuin olisi yleinen mieliala
Charlestonissa ollut lempeämpi rosvopäällikköä kuin hänen alaisiaan
miehiä kohtaan, vaikka hän itse teossa oli suurempi heittiö kuin nuo
lapsuudestaan asti väärälle tielle sortuneet hirtehiset. Hänen entiseen
asemaansa, virka-arvoonsa ja sivistystasoonsa kiinnitettiin huomiota,
vaikka niiden juuri olisi pitänyt painaa vaakalauta alas hänen
viakseen. Sillä kun sellaisessa asemassa ollut mies syystä tai toisesta
alentui kurjaksi rosvoksi ja murhamieheksi, niin ansaitsi hän paljon
kovemman tuomion kuin hänen johdettavanaan olleet raa'at raukat, jotka
ehkä eivät paremmasta elämästä tietäneet mitään.

Aikansa vankilassa istuttuaan jotenkin höllän silmälläpidon alaisena
pääsi Bonnet pakenemaan, mutta kovaksi onnekseen joutui uudelleen
vanhan vastustajansa hra Rhettin käsiin, joka näytti tulleen hänen
kostonhengekseen. Mutta niin suuri oli tuo omituinen myötätuntoisuus
Charlestonin asukkaissa häntä kohtaan ja siksi paljon aikaa jo kulunut
hänen tihutöistään, että niiden muisto oli kalvennut; ja useat
helläsydämiset kaupunkilaiset — joiden omaisuutta hän oli ryövännyt ja
läheisiä sukulaisia surmannut — jo miettivät, että parempi olisi antaa
kurjan laputtaa matkoihinsa.

Tuntien kaupunkilaisten suosiollisen mielialan laskeusi Stede Bonnet
röyhkeytensä satulasta ja kirjoitti Etelä-Karolinan kuvernöörille
kirjeen, jossa nöyrästi rukoili armoa. Mutta kuvernööri ei säälinyt
hirtehistä, joka paollaan oli rikkonut antautuessaan vannomansa valan
— että tekisi elämän-parannusta ja alistuisi laillisen tuomioistuimen
tuomittavaksi —, vaan hirtätti hänet yhtä korkealle kuin aikaisemmin
hänen rikoskumppaninsa.




XXVII luku.

KUUSIVIIKKOINEN MERIROSVO.


Samaan aikaan kuin Stede Bonnetin seikkailurikas elämä päättyi,
ilmestyi New Yorkin vesille hyvin vaatimaton merisissi. Se oli
muuan Rikhard Worley, joka tosin harjoitti merirosvoutta sangen
vähäisessä mittakaavassa, mutta joka pitämällä tarkkaa huolta sen
tuottavasta liikepuolesta saavutti huomattavia tuloksia. Hän lähti
ruoskimaan Atlantin kauppaa avonaisella veneellä, jossa miehistönä
oli vain kahdeksan miestä. Näin vähäisellä voimalla purjehti hän
pitkin Uuden Jerseyn rannikkoa kaapaten veneeseensä kaikki, mitä
sai kalastajapursista ja pienistä kauppahaahdista, kunnes tuli
Delaware-lahteen, jossa uhkarohkealla yrityksellä valloitti itselleen
koko ison kuunarin.

Kun sanoma tästä tuli Filadelfiaan, syntyi siellä suuri hälinä ja
ihmiset toistivat liioitellen juttua, kunnes avonaisesta, yhdeksän
miehen kuljettamasta veneestä tuli iso laiva, täynnä hampaisiin asti
asestettuja merirosvoja. Filadelfiasta uutinen levisi New Yorkiin,
jonka hallitusta varoitettiin koko rannikkoa uhkaavasta vaarasta. Heti
varustettiin jälkimäisessä kaupungissa retkikunta ajamaan takaa ja jos
mahdollista hävittämään tuo rosvoalus, ennenkun se ennätti sikäläiseen
satamaan tekemään tuhoa siellä jo olevissa ja sinne pyrkivissä
kauppalaivoissa.

Tuntuu omituiselta, että moinen vähäinen vene kykeni synnyttämään
niin suurta mieltenkuohua noissa kahdessa isossa Pohjois-Amerikan
valtiossa; mutta muistettava on, että harva kauppalaiva tähän aikaan
pääsi rauhassa palaamaan satamaan rannikkoa ristiin rastiin kiertäviltä
rosvoaluksilta, ja toisekseen suurenivat huhut suurenemistaan, kun ei
sanomalehtiä eikä sähkölennätintä ollut tietoja välittämässä, vaan ne
kulkivat suupuheina merenkulkijain ja matkustajain myötä.

NewYorkista lähteneellä retkikunnalla oli perin nolo menestys.
Se purjehti päiväkausia merellä näkemättä jälkeäkään epäillystä
rosvopurresta ja sai kääntyä takaisin aivan tyhjin toimin. Worleyllä
sitävastoin oli paljon enemmän menestystä. Hän valtasi erään purren,
joka oli paljon isompi ja vankempi kuin hänen omansa, ja siihen asettui
hän miehineen ruveten harjoittamaan rosvotointa paljon isommassa
mitassa. Delaware-lahden kummallakin rannalla sekä Uuden Jerseyn
vesillä sieppasi hän kaiken, mikä tielleen sattui, ja teki kolmen
viikon aikana nämä tienoot perin tukaliksi kaikille rauhallisissa
aikomuksissa kulkeville aluksille. Jos Worley olisi toiminut
kauppa-alalla, olisi hänen liikkeensä tunnuslauseena ollut: "Nopea
myynti ja vähäinen voitto", sillä yötä päivää risteili _New York's
Revenge_ ("New-Yorkin kosto") — joksi hän oli ristinyt uuden laivansa
— idästä länteen ja pohjoisesta etelään nuuskien jokaista tilaisuutta
pakkoluovuttaa tilavaan ruumaansa rahoja, kalliita kauppatavaroita ja
elintarpeita kaikista vastaansattuvista aluksista, olivatpa nämä kuinka
pieniä ja mitättömiä hyvänsä.

Filadelfian asukkaille alkoi tulla hätä käteen; sillä kun avoimesta
veneestä oli niin pian sukeutunut kannellinen pursi, voi purresta kohta
kasvaa kokonainen laivasto, ja kaikki olivat tähän aikaan kuulleet
Porto Bellon hävityksestä ja kaikista muista bukanierien tihutöistä.
Älyten välittömän vaaran ja pikaisen toiminnan välttämättömyyden
lähetti Pennsylvanian valtion kuvernööri kirjelmän Sandy Hookiin, missä
silloin majaili brittiläinen sotalaiva _Phoenix_, ja pyysi toimittamaan
tämän laivan Delawarelahteen tekemään lopun merirosvoudesta niillä
vesillä. Katsoen siihen, että Worley vasta nelisen viikkoa oli
harjoittanut tuotteliasta ammattiansa ja siitäkin ajasta hyvän osan
vain avonaisella venosella, oli ison sotalaivan lähettäminen häntä
vastaan kylläkin suuri tunnustus hänen ahkeruudestaan. Mutta vähäistä
kärppääpä ei tuo hyppyyn valmistunut jalopeura tavannutkaan missään.
_Phoenixin_ purjehtiessa rannikkoa pitkin ja tutkiessa tyystin
jokaisen sataman ja poukaman Uuden Jerseyn ja Pennsylvanian kupeilla,
putkahtikin "New Yorkin Kosto" ulos avoimelle merelle ja pyrki sitten
etelään päin löytääkseen rauhallisempia metsästysmaita.



Jätämme nyt Worleyn aluksen kyntämään edelleen keula etelää kohti ja
siirrymme hetkeksi Charlestoniin, missä sangen tärkeitä asioita oli
tekeillä. Etelä-Karolinan kuvernööri oli hyvin pelännyt, että sissit
yleisesti tulisivat kostamaan Stede Bonnetin puolesta, joka silloin
vielä istui vankeudessa odottamassa tuomiotaan; ja jos tämä junkkari
nyt tuomittaisiin kuolemaan ja teloitettaisiin, niin voi Charleston
ehkä odottaa ylivoimaista rynnäkköä merirosvojen puolelta. Tätä peläten
oli hän pyytänyt Englannin hallitusta lähettämään sotalaivan tämän
kaupungin turvaksi. Mutta ennenkun mitään apua oli tullut, levisi
Charlestonissa huhu, että muuan toinen kuuluisa rosvopäällikkö nimeltä
Moody oli ilmestynyt satama-alueen ulkopuolelle, missä ryösteli
paraikaa varsin uutterasti ohikulkevia kauppalaivoja; ja pelätä
sopi, että hän vain odotteli toisia sissejä saapuviksi, jolloin ne
yhteisvoimin kävisivät kaupungin kimppuun ja vapauttaisivat Bonnetin
telkien takaa.

Tällöin huomasivat kelpo kaupunkilaiset, että heidän täytyi toimia
omin voimin odottamatta apua emämaan hallitukselta. Jos sataman
edustalla risteili rosvoja, niin oli heidän mentävä kohtaamaan
ja lyömään ne, ennenkun ne uskaltaisivat tulla itse kaupunkiin.
Kuvernööri ja maakuntaneuvosto päättivät varustaa pienen laivaston
niitä vastaan. Neljä kauppalaivaa varustettiin tuota pikaa tykeillä,
miehillä ja ampumatarpeilla, ja niiden päällikkyys olisi epäilemättä
uskottu jälleen hra Rhettille, jollei kuvernööri ja tämä olisi
varhemmin sattuneet pikku kinaan keskenään. Kaupungissa ei ollut
ainuttakaan meriupseeria saapuvilla — päällikkyys oli siis annettava
siviilimiehelle, ja kuvernööri Johnson päätti tällä kertaa itse koettaa
onneansa merisankarina. Olihan hra Rhettkin tuonnottain niittänyt
laakereita, niin mikseikäs hänkin?

Ennenkun kuvernöörin pieni laivasto, johon kuului myöskin Bonnetilta
vallattu _Royal James_, oli valmis nostamaan purjeensa, sai hän
uutisia, joista huomasi, ettei hän ollut lainkaan liian aikaisin
ryhtynyt varusteluihinsa. Hänelle näet ilmoitettiin, että kaksi
laivaa, niistä toinen aika iso alus, toinen järeästi asestettu pursi,
oli taaskin saapunut ulkosatamaan asettuen ankkuriin Sullivanin
saaren taa. Todennäköistä oli, että se oli Moody, joka palattuaan
joltakin ulomma merelle tekemältään retkeltä siellä odotteli lisää
sissilaivoja saapuviksi ryhtyäkseen sitten rynnäkköön kaupunkia
vastaan; ja siksipä oli tärkeä lähteä heti paikalla hänen kimppuunsa,
ennenkun hän sai lisävoimia. Kun oli suotavaa, etteivät sissit
pyrähtäisi karkuun, ennenkun Charlestonin laivat ennättivät niiden
kanssa kilpasille, tehtiin nämä niin rauhallisten kauppakaljaasien
näköisiksi kuin voitiin. Niiden tykit kätkettiin ja suurin osa
miehistöä piiloutui kannen alle. Sitten nuo neljä laivaa lähtivät
satamasta ja tulivat varhain aamun koittaessa sissien näkyviin. Kun
isosta laivasta ja tykkiveneestä huomattiin nuo neljä viattoman
näköistä kauppahaahta, varustauduttiin niissä heti valtaushankkeisiin.
Ankkurit nostettiin ylös, purjeet kohotettiin, ja musta lippu liehuen
kummankin mastosta ohjasivat sissialukset kulkunsa Charlestonin
laivastoa kohti. Kohtapa ne saavuttivatkin etunenässä kulkevan _King
Williamin_, jonka kapteenille karjaistiin antaumisvaatimus. Silloin
antoi kuvernööri Johnson, joka itse oli _Mediterranean_-laivassa,
ja voi hyvin kuulla tuon tömyriputken lävitse huudetun kehoituksen,
kaikille aluksilleen sovitun merkin. Paikalla tapahtui äkillinen
muutos. Peitteet kiskaistiin pois otaksuttujen kauppalaivain
tykkiaukoilta, aseellisia miehiä purkautui esiin luukuista, Englannin
lippu nostettiin ylpeästi liehumaan mastojen huippuun ja yhdistyneen
laivaston kahdeksanseitsemättä tykkiä lähetti jyrisevän tervehdyksen
hölmistyneille merirosvoille.

Pelättävämpi molemmista sissialuksista oli rynnännyt niin lähelle
haluamaansa saalista, että kahden kuvernööri Johnsonin laivan,
_Sea-Nymphin_ ja _Royal Jamesin_ — jotka vielä joku aika sitten olivat
niin tuimasti pehmittäneet toisiaan, mutta nyt suloisessa sovussa
kiirehtivät yhdessä kurittamaan merirosvoja — onnistui päästä sen ja
avoimen meren väliin ja siten katkaista siltä pakotie.

Mutta vaikkei sissipäällikkö kyennyt pakenemaan, niin näytti hän
osaavansa taistella uljaasti ja vastasi molempain häntä ahdistavain
laivain tykki- ja muskettituleen yhtä tuimasti. Nuo kolme laivaa olivat
niin lähellä toisiaan, että niiden raakapuut melkein koskettivat
toisiaan, joten taistelu tavallaan muuttui hirvittäväksi käsikahakaksi.
Nelisen tuntia kesti miltei taukoamatonta tykkien pauketta, muskettien
räiskettä ja laivahirsien räsähtelyä, ja savu oli niin sakea, että
taistelevain oli vaikea erottaa toisiaan. Etäältä voivat Charlestonin
asukkaat, seisten kauniin satamansa kaltailla, kuulla ja nähdä
taistelua, ja sanomattakin arvaa, mikä kiihoitus oli vallannut koko
kaupungin.

Mutta kun _Royal James_ ja _Sea-Nymph_ viimein tulivat niin lähelle
rosvolaivaa, että molemmilta laidoiltaan voivat luodeilla lakaista sen
kantta pitkin, niin jopa monet sen miehistä luopuivat taistelusta ja
ryntäsivät pakoon kannen alle. Silloin molemmat Charlestonin laivat
iskivät rynnäkkökeksinsä kiinni vihollisalukseen ja niiden väki hyppäsi
sen kannelle. Tällöin alkoi varsinainen käsikahakka pistooleilla ja
miekoilla. Sissipäällikkö ja osa hänen miehiään pysyttelivät yhä
kannella ja tappelivat kuin tiikerit; ja vasta kun he kaikki olivat
saaneet surmansa säilästä tai luodeista, voivat Charlestonin soturit
olla varmat voitostaan.

Kohta saivat rannalla odottelevat nähdä riemullisen näyn:
"Kuninkaallinen Jaakko" ja "Merenneito" lähestyivät hitaasti satamaan,
välissään vallattu merirosvoalus, ja kaikkien kolmen mastonhuipuissa
liehui ylpeästi Englannin lippu.

Toinen sissialus, joka oli kooltaan isompi, näytti olevan onnekkaampi
kuin toverinsa, sillä kun oli vapaa pääsy merelle. Sitä se aikoi
käyttääkin hyväkseen, virittäen kaikki purjeensa pakoon puikkiakseen.
Mutta sitä ei kuvernööri Johnson sallinut. Kun siviilimies lähtee
meritaisteluun, tahtoo hän näyttää parhaansa, eikä kuvernööri olisi
suvainnut ihmisten uskovan, että hra Rhett olisi häntä kykenevämpi
amiraali. Hän komensi _Mediterraneanin_ ja _King Williamin_ myöskin
nostamaan jokaisen purjetilkun mastoihin ja kiirehtimään täyttä joutua
pakoonpuikkivan merirosvolaivan perässä. Jälkimmäisessä koetettiin
kyllä tehdä kaikki voitava, nakattiin tykit, jopa laivaveneetkin
mereen, jotta alus keventyisi, mutta kaikki oli turhaa. Kuvernöörin
alukset olivat parempia purjehtijoita, ja kun _King William_ oli
laskettanut muutaman tykinluodin pakolaisen runkoon, hinattiin siinä
musta rosvolippu alas ja antauduttiin armoille.

Ilmeistä oli, ettei tässä aluksessa ollut samoja hurjia merirosvoja
kuin toisessa laivassa; ja kun kuvernööri Johnson astui sen kannelle,
huomasi hän suureksi ihmeekseen, ettei se todella ollutkaan mikään
sissilaiva, vaan muuan englantilainen alus, jonka merirosvot tuonaan
olivat valloittaneet ja vieneet mukanaan Charlestonin satamaan. Se oli
kuljettanut Englannista joukon pakkotyövankeja ynnä n.s. "puoliorjia",
s.o. sellaisia, jotka olivat sitoutuneet palvelukseen siirtomaiden
viljelysmailla määrävuosiksi. Näiden joukossa oli kuusineljättä
naistakin, jotka pelosta puolikuoliaina lankesivat ällistyneiden
Etelä-Karolinan miesten jalkoihin. Kun sissit olivat vallanneet tämän
laivan, oli heidän päällikkönsä väkisin tai mielisuosiolla ottanut
osan sen miehistöstä ja matkustajista riveihinsä, pannen muutamia omia
miehiään heitä komentamaan ja työntäen loput matkustajista tyrmään
lastiruumaan.

Täten oli kaunis saalis saatu jotenkin vähällä vaivalla; ja _King
William_ ja _Mediterranean_ palasivat Charlestoniin anastamansa laiva
mukanaan, tietäen saavansa riemullisen vastaanoton ihastuneilta
kaupunkilaisilta, joiden innostusta toisen vallatun rosvopurren
saapuminen jo oli sytyttänyt melko korkealle.

Mutta kuvernööri Johnsonia kohtasi muutakin, joka teki häneen paljon
valtavamman vaikutuksen kuin kaikki kaupunkilaisten hurraa-huudot.
Se oli hänen oma suuri ällistyksensä huomatessaan, ettei ollutkaan
nujertanut Moodya. Itse sitä aavistamatta oli hän voittanut toisen
pelätyn sissin, Worleyn, jonka tihutyöt olivat synnyttäneet sellaista
kauhua pohjoisilla vesillä ja jonka uhkaava lähestyminen oli
hirmustuttanut koko Etelä-Karolinan rannikkoväestöä. Kun sanoma levisi
tästä hämmästyttävästä asiankäänteestä, pantiin kaupungissa liput vielä
hurjemmin liehumaan ja hurraahuudot kajahtelivat kahta voimakkaammin.

Tällaisen lopun sai vajaan kuuden viikon kuluttua Rikhard Worleyn
sankariura — hänen, joka epäilemättä suoritti enemmän mainehikkaita
sissitöitä niin lyhyessä ajassa kuin mikään toinen kuuluisa merirosvo.




XXVIII luku.

HELMAVÄKEÄ SISSINTÖISSÄ.


Historiassa tapaamme useita esimerkkejä naisista, jotka ovat
suorittaneet miehentöitä ja aina antautuneet näyttelemäänsä osaan niin
suurella hartaudella kuin olisivat tosiaankin kuuluneet vastakkaiseen
sukupuoleen; nykypäivinä sellaisia esimerkkejä nähdään vielä paljon
enemmän kuin entisinä aikoina. Johanna D’Arc pukeutui panssariin ja
johti urheasti kokonaista armeijaa, ja monet muutkin naiset ovat
kunnostautuneet sotilaallisissa yrityksissä; mutta perin harvinaista
on, että joku heistä olisi ruvennut merirosvoksi. On kuitenkin
kaksi naispuolista sissiä, jotka aikoinaan tekivät nimensä hyvinkin
tunnetuiksi Amerikan rannikoilla.

Kuuluisampi näistä naississeistä oli nimeltään Maria Reed. Hänen isänsä
oli englantilainen kauppalaivuri, ja hänen äitinsä tapana oli purjehtia
yhdessä miehensä kanssa. Tällä äidillä oli vanhempi lapsi, poika,
josta hänen Englannissa elävä anoppinsa toivoi suuria. Mutta poika
kuoli nuorena, ja peläten, ettei varakas anoppi jättäisi omaisuuttaan
tyttölapselle, päätti neuvokas äiti näytellä pientä komediaa ja
uskotteli koko maailmalle, että hänen toinenkin lapsensa oli poika.

Kun siis tuo pikku tyttönen, jota äitinsä ja isänsä hänen syntymästään
asti olivat nimittäneet Mariaksi, oli kasvanut lapsenkoltustaan, puki
äiti hänet pojan vaatteisiin ja esitti Englantiin palattuaan hänet
poikana anopille. Koko homma oli kuitenkin turhaa, sillä muori kuoli
pian jättämättä omaisuudestaan yhtään mitään otaksutulle poikaselle.
Kuitenkin arveli huolekas äiti, että Maria menestyisi maailmassa
paremmin poikana ja totutti senvuoksi lapsensa edelleen käyttämään
pojanvaatteita sekä pani hänet aloittamaan elämänkamppailuansa
asiapoikana. Mutta kenkien kiilloittaminen ja asioillajuoksu ei
ollut Marian mieleen. Hän oli kyllä halusta poikana, mutta hänen
mielikuvituksensa vaati vaihtelevampaa elämää; merimiehen lapsena
paloi hänenkin mielensä merille, ja niinpä hän eräänä päivänä karkasi
palveluspaikastaan ja rupesi ruudinkantajapojaksi muutamaan sotalaivaan.

Pian kuitenkin tyttönen huomasi, ettei tällainen merielämä tyydyttänyt
häntä, ja kasvettuaan sen verran, että näytti hoikalta kulkuripojalta,
karkasi hän sotalaivastakin eräässä Englannin satamassa ja lähti
Flanderiin, arvellen sotilaana menestyvänsä ehkä paremmin kuin
merimiehenä. Hän pääsikin muutamaan jalkaväkirykmenttiin, kehittyi
aikaa myöten kelpo soturiksi ja otti osaa useihin taisteluihin, laukoen
muskettiaan ja heiluttaen painettiaan yhtä innokkaasti kuin miehiset
vierustoverinsa.

Mutta jalkaväessä saa nähdä ja kokea monta kovaa, ja vaikka Maria
olikin innokas taistelun tuoksinassa, ei hän jaksanut marssia pitkälti
täysissä varuksissa ja tamineissa. Senvuoksi vaihtoi hän jalkaväen
ratsuväkeen, ja nelistäessään hevosenselässä hän tunsi vasta olevansa
oikeassa olossaan. Mutta nytpä hänen polkemansa sukupuolivaisto otti
kostaakseen hänelle. Samassa rykmentissä palveli muuan hyvännäköinen
nuorukainen, ja tähän Maria rakastui aivan naisen tavalla. Kun hän
viimein rohkeni ilmaista toverilleen, kuinka asiat olivat, vastasi tämä
ensi ällistyksestä toinnuttuaan yhtä tulisesti hänen tunteisiinsa.
Molemmat päättivät luopua sotilasalalta, toimittivat tuota pikaa
itsensä mieheksi ja vaimoksi ja rupesivat pitämään pientä ravintolaa.
Kumpikin oli ratsupalveluksessaan hyvin mieltynyt hevosiin, ja kun
eivät muuten voineet tyydyttää mielihaluaan, ristivät he kapakkansa
"Kolmen hevosen majataloksi" ja olivat hyvin mielissään, kun heidän
vieraansa ratsastaen saapuivat pöydän ääreen, sen sijaan että olisivat
jalan astuneet kynnyksen yli.

Mutta tätä onnellista kotielämää ei kestänyt kauan. Marian mies kuoli,
ja kun ei halunnut yksin pitää ravintolaa, pukeutui hän uudelleen
mieheksi ja lähti sotapalvelukseen. Sekään ala ei kumminkaan enää
miellyttänyt häntä, hänen halunsa paloi jälleen merelle, ja hän otti
matruusinpestin erääseen Länsi-Intiaan lähtevään laivaan.

Nyt näytti urhea mies-nainen saavan kyllikseen elämän vaihtelua.
Laiva joutui Englantilaisten merirosvojen kynsiin, ja kun hänkin
oli englantilainen ja näytti siltä kuin hänestä tulisi hyvä sissi,
pakotettiin hänet liittymään rosvoihin. Silloin pääsi Maria ensi kerran
huolettoman vapaan ja seikkailurikkaan sissielämän esimakuun. Kun tämä
joukkue hajosi, lähti hän Uuden Providencen saarelle ja pestautui erään
yksityisen laivanomistajan palvelukseen. Mutta kuten näihin aikoihin
usein sattui, julisti laivan miehistö heti avovedelle päästyään itsensä
riippumattomaksi sissijoukkueeksi, veti mustan lipun mastoon ja lähti
omintakeisesti meriä hävittämään.

Maria Reed oli nyt vakituinen sissi; hänellä oli pistooli vyössä,
tappara kupeella ja koko muukin ulkomuoto uskaliaan merirosvon tapaan.
Hänellä ei valitettavasti ollut partaa, jota olisi käynyt kirjavin
nauhoin palmikoiminen, mutta sen sijaan oli hänen ihonsa jo tarpeeksi
karhea ja ruskettunut vaikuttaakseen pelkoa ja vapistusta vangiksi
otetuissa ihmispoloisissa. Tosin kerrotaan, ettei hän erittäin
rakastanut sissielämää; mutta hänellä näytti olevan periaatteena, että
mihin ryhtyy, se on kunnolla tehtävä. Hän oli yhtä valmis laukomaan
pistoolia, heiluttamaan tapparaa ja kiroilemaan kuin tuuheapartaiset
toverinsa.

Muita taas tavoitti tuon reippaan merisissin hänen sukupuolensa kirous.
Hän sattui jälleen — rakastumaan. Muutamasta kauppalaivasta oli
vangiksi joutunut hyvin pulska ja rattoisa nuori merimies, jonka Maria
päätti pitää omana osuutenaan saaliista. Ja hänellä oli yhä vielä vanha
viehätysvoimansa. Ensimäiseen satamaan saavuttua hän muuttui jälleen
naiseksi ja nuoripari pistäytyi papin pakinoilla. Kun heillä ei ollut
muutakaan tiettyä elinkeinoa, jäivät he edelleen sissilaivaan. Elämä
siinä ei kumminkaan erikoisesti miellyttänyt kumpaakaan nuorikkoa, ja
he päättivät vaihtaa alaa niin pian kun kävi päinsä. Maria oli suuresti
kiintynyt aviomieheensä, joka oli tyyni ja kaikin puolin miellyttävä
mies; ja kun tämä rakkaudesta häneen oli ruvennut sissiksi, ei hän
tietänyt, miten oikein palkita häntä siitä.

Alttiudessaan meni hän kerran niinkin pitkälle, että suoritti
kaksintaistelun hänen puolestaan. Muuan toinen sissi oli tavalla tai
toisella loukannut nuorta aviomiestä, ajatellen että moista maitopartaa
jokainen saa kohdella miten halusi. Mutta maitopartapa tulistuikin
puolestaan ja haastoi loukkaajan rehelliseen kahdenkamppaukseen. Vaikka
Maria muuten kunnioittikin miehensä urhoutta, piti hän häntä kuitenkin
liian perehtymättömänä tällaisiin rosvojenkeskisiin kinastuksiin. Hän
sai hänet pysymään kauniisti aloillaan, kun laiva poikkesi eräälle
pienelle saarelle, ja suoritti itse hänen edestään mallikelpoisen
kaksintaistelun pistoolilla ja miekalla. Miessissi ja naississi
iskivät raivoisasti yhteen — toista kannusti loukattu miehekkäisyys,
toista loukattu rakkaus; pistoolit pamahtelivat, säilät säkenöivät ja
taistelu päättyi siten, että mies jäi kuolleena rantahiekalle ja Maria
palasi ylpeänä laivaan, miehistön ja varsinkin kiitollisen puolison
innokkaasti osoittaessa suosiotaan.

Sissiurallaan Maria tapasi toisenkin naississin nimeltä Anna Bonny,
ja näistä kahdesta, laatuaan ainokaisesta naisesta tuli oikein
hyvät ystävät. Anna oli hyvää sukua, erään irlantilaisen tuomarin
tytär, joka tyttärensä vielä vakaisena lapsena ollessa oli muuttanut
maanviljelijäksi Karolinaan. Äidin kuoltua tytär rupesi emännöimään
talossa, mutta hänen olentonsa ja taipumuksensa olivat paljon
enemmän miesmäisiä kuin naisellisia. Hän oli hyvin pikaluontoinen ja
häikäilemättömän terhakka; kerrotaan, että kun hän oli suutahtanut
erääseen kotonaan palvelevaan nuoreen englannittareen tämän
huolimattomuuden tai röyhkeyden takia, sieppasi hän kohta lihaveitsen
ja haavoitti tyttöä rintaan.

Ei siis ihmettä, että moista raivotarta maakartanon hiljainen,
yksitoikkoinen elämä rupesi kyllästyttämään; ja tutustuttuaan muutamaan
nuoreen merimieheen, jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin vaatteet
päällään, hän hetken oikusta rakastui tähän ja he vihityttivät itsensä
salaa. Siitä vihiä saatuaan isä, joka näkyy olleen yhtä tuittupäinen
kuin tytär, karkoitti nuoren parin heti kotoaan. Kuumaveristä Annaa
tämä elämänmuutos vain miellytti, hän omisti itselleen miehensä
ammatin ja lähti hänen kanssaan merille, saapuen ensi matkallaan
Uuteen Providenceen. Siellä hänelle avautui aivan uusi maailma. Saari
oli sissien suosittu yhtymäpaikka, ja Anna tunsi olevansa aivan kuin
kotonaan noiden uskaliaiden ja raakain merirosvojen parissa, joiden
seikkailuja hän aina oli ihaillut. Tutustuessaan lähemmin näihin
urhoihin rupesi hän halveksimaan pelkkiä kömpelöitä tervajakkuja,
joista oli samantekevää, palvelivatko siivossa kauppalaivassa vai
sankarihohteen kultaamissa sissipursissa; ja viimein hylkäsi hän
miehensä ja liittyi erääseen kapteeni Rackhamiin, joka oli aikansa
mielenkiintoisimpia ja uskaliaimpia merirosvoja.

Anna siirtyi uuden miehensä laivaan, pukeutui miehenvaatteisiin,
ripusti miekan kupeelleen ja työnsi pistooliparin vyöhönsä. Monilla
matkoilla seurasi hän kapteeni Rackhamia, ottaen osaa kaikkiin
vaaroihin ja taisteluihin. Vihdoin kohtasi uljasta seikkailijatarta
suuri suru. Hänen miehensä joutui kiinni ja tuomittiin kuolemaan.
Nyt ei hänellä ollut muuta elämänmahdollisuutta tarjona kuin jatkaa
rosvoilua omintakeisesti; kuitenkin osoitti hän olevansa aivan
toisenluontoinen kuin Maria Reed. Ennenkun hänen miehensä teloitettiin,
sallittiin hänen käydä tämän puheilla. Sen sijaan että olisi
lohduttanut häntä ja murehtinut hänen kohtaloaan, silmäili hän vain
ylenkatseellisesti kahlittua hirtehistä ja sanoi, että jos tässä olisi
ollut miestä miehen tavalla taistelemaan ja puolustautumaan, ei hänen
nyt olisi tarvinnut kuolla kuin koira. Sanoi ja lähti.

Kapteeni Rackhamin joutuessa vangiksi oli Maria Reed miehineen hänen
laivallaan; ja mahdollista on, että Annan syytöksessä miehensä
pelkurimaisuudesta oli jotakin perää. Kuten mainittu, olivat molemmat
naiset keskenään hyvät ystävät ja molemmat uljaita sotureita; ja
sotalaivan iskiessä kiinni heidän alukseensa olivat he seisoneet
vierekkäin kannella ja taistelleet hurjan urhoollisesti, vaikka suurin
osa miehistöä ja itse kapteenikin olivat niin säikähtyneet murhaavasta
tulesta, etteivät olleet pitäneet kunnollisesti puoltaan, vaan ennen
antautuneet vangiksi kuin kaatuneet miekka kädessä.

Maria ja Anna olivat niin kiukustuneet moisesta pelkuruudesta, että
olivat syöksähtäneet sulkuportaille ja kiihkoisesti kehoittaneet
arkailevia tovereitaan tulemaan toki puolustamaan laivaa, vapauttaan,
mainettaan ja henkeänsä; mutta kun ei tästä ollut apua, olivat
he vimmastuneina ampuneet miesjoukkoon ja surmanneet yhden sekä
haavoittaneet moniaita muita. Kaikesta huolimatta oli laiva joutunut
vihollisen käsiin, ja molemmat naiset yhdessä vähien eloonjääneiden
miesten kera lyötiin rautoihin ja vietiin Englantiin tuomittaviksi.

Vankeudessa ollessaan Maria vakuutti, että hän ja hänen miehensä
olivat lujasti päättäneet luopua merirosvoudesta ja ruveta
rauhallisiksi kansalaisiksi. Mutta oikeuden edessä kertomus kaikista
hänen sissitöistään vaikutti tuomareihin enemmän kuin kaikki hänen
vakuuttelunsa, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Hänet kuitenkin vapahti
teloituksesta ankara kuume, johon hän kuoli pian tuomionsa saatuaan.

Toinenkin sissiraivotar, Anna Bonny eli viimeksi Anna Rackham, sai
saman tuomion osakseen; mutta oikeudenkäyttö oli noina aikoina niin
mutkallista, että tuomion toimeenpano sitkistyi ja pitkistyi, kunnes
hänet viimein armahdettiin ja päästettiin vapauteen. Emme tiedä, kuinka
hän sen jälkeen käyttäytyi; mutta varmaa on, että hän oli viimeinen
naispuolinen merirosvo.

On monia miesten toimia, joita nainen voi toimittaa yhtä hyvin kuin
mies ja joihin hänen luonteensa luulisi paremmin sopivankin, mutta
sissin-ura tuntuu hänelle sentään käymättömältä. On sanottu, että
nainen mielellään liioittelee kaikkea, kun joutuu kiihkeyden valtaan;
mutta en ole koskaan kuullut miessissistä, joka olisi siihen määrään
raivostunut toveriensa pelkuruudesta, että olisi vihanvimmassa ampunut
näitä kuoliaiksi ja jättänyt vaimonsa ylenkatseellisin sanoin pyövelin
käsiin.




XXIX luku.

MERIROSVO PIENESTÄ PITÄEN.


KAHDEKSANNENTOISTA vuosisadan alussa eli Lontoon Westminster
nimisessä kaupunginosassa poikanen, joka valitsi jo hyvin varhain
vastaisen elämänuransa. Melkein kaikilla pojillahan on tällaisia
suunnitelmia; mikä tahtoo tulla suureksi sotasankariksi, mikä lähteä
tutkimaan tuntemattomia maanääriä, mikä taas tyytyy makeiskauppiaan
vaatimattomaan toimeen. Mutta enimmäkseen nuo lapsuuden-unelmat iän
varttuessa haihtuvat ja muuttuvat aivan toisenlaiseksi; siitä pojasta
esimerkiksi, joka makeiskauppiaana luuli parhaiten tyydyttävänsä
makeistenhimoaan, saattaakin tulla rehevä rovasti.

Mutta Edvard Low — poika, josta tässä käymme kertomaan — oli
monessa suhteessa aivan toisenlainen kuin useimmat ikätoverinsa.
Merirosvon-ura viehätti hänen lapsellista turhamaisuuttaan, eikä hän
ainoastaan ruvennut merirosvoksi jo varhain, vaan pysyi sinä elämänsä
loppuun saakka. Hän oli paljon rotevampikasvuinen ja väkevämpi kuin
kaikki leikkitoverinsa, ja näiden keskuudessa hän piankin saavutti
hurjan rosvon maineen. Jos toisilla pojilla oli jotakin, mitä Nedin
[Englantilainen lyhennys nimestä Edward; samoin kuin Jack nimestä
John, Bill nimestä William (Wilhelm), Andy nimestä Andrews (Antti),
Tom ja Tommy nimestä Thomas, Harry nimestä Henry j.n.e. Suom. huom.]
mieli teki — olipa se omena, pallo, kuparikolikko tai mitä hyvänsä —
niin anasti hän sen väkevämmän oikeudella, aivan samoin kuin merirosvo
valtasi kalliin tavaralastin kauppalaivurilta.

Ja muutenkin muistutti nuori Low merellisiä oppi-isiään — hän oli yhtä
julma ja säälimätön kuin nämä. Jos hän epäili uhrinsa piiloittaneen
hänen himoitsemiaan aarteita, niin kidutti hän tätä kaikella sillä
ilkeydellä, mikä pahantapaisen nulikan päähän voi pistää, siksi
kuin toisen raukan oli pakko tunnustaa, mihin oli kätkenyt portin
aukaisemisesta saamansa lantin tahi pallon, jolla Ned oli nähnyt hänen
leikkivän. Ennen pitkää tämä nuori katurosvo tuli niin pelätyksi
ikätoveriensa kesken siinä kaupunginosassa, että kaikki välttivät
mielellään seurustelemasta hänen kanssaan.

Epäilemättä Ned Low oli perinyt tuon roistomaisen ominaisuutensa
suvultaan, sillä eräästä hänen veljestäänkin tuli rohkea ja kuuluisa
varas, joka oli keksinyt vallan uuden ja Lontoossa sittemmin suuresti
suositun rosvoamistavan. Tämäkin veli oli jo nuorena hyvin roteva
nulikka, ja hänen tapanaan oli pukeutua kantajaksi — sellaiseksi,
joka pienestä maksusta kantaa ihmisten tavaroita ja toimittaa heidän
asioitaan kaupungilla. Varhain aamulla lähti hän iso kori päälaellaan
ravaamaan tiheäliikkeisimpiä katuja pitkin, saaden ihmiset uskomaan,
että hän oli paraikaa virkaansa toimittamassa. Mutta korissa ei
ollutkaan mitään tavallisia tavaroita, perheenemäntien toriostoksia
tai kauppiaiden ostajainsa kotiin lähettämiä kääryjä, vaan niiden
sijasta erinomaisen näppärä ja älykäs seitsenvuotias poikanen — saman
mainion Low-perheen nuorimpia jäseniä. Ison veljen ravatessa täyttä
kyytiä tiheän ihmistungoksen läpi työnsi tämä toivorikas nuorimmainen
vesa kätensä äkkiä reunan yli ja sieppasi jonkun herran päästä hatun,
jopa valetukankin (sellaisia käyttivät siihen aikaan kaikki arvokkaat
kansalaiset; ne olivat lampaanvillasta, tuuheita ja taitehikkaasti
käherrettyjä ja riippuivat hartioille asti). Sen tehtyä katosi kori
kantajineen ja sisällyksineen, ennenkuin hatuton ja valetukaton
herrasmies ennätti toipua ällistyksestään ja rientää pitkäsäärisen
Lowin perään.

Tämä uusi tapa katuvarkautta lienee ollut hyvinkin tuottoisa,
sillä krutakaluunaisesta hatusta ja yökeästä valetukasta maksoi
varkaankätkijä hyvän hinnan, ja ja korin nuorta siepposissiä oli
opetettu välttämään kehnoja päähineitä ja virttyneitä valetukkia.
Vanhempi Low sai paljon eteviä jäljittelijöitä, ja monikin kunnon
lontoolainen toivoi varmaan, että muoti sallisi liimata valetukan
kiinni päälakeen tai kiinnittää kolmikulmahatun nauhalla leuvan

Ned Lowin vartuttua väkeväksi nuoreksi veitikaksi hän kyllästyi
joutavanpäiväiseen pikkunäpistelyyn Lontoon kaduilla ja otti pestin
laivaan, joka purjehti Amerikkaan. Hän nousi maihin Bostonissa, ja
kun hänen oli pakko tehdä työtä elääkseen — sillä varastelemisen
mahdollisuutta ei hänellä oudossa paikassa ollut vielä tarjona — rupesi
hän oppiin eräälle laivanrakentajalle. Mutta kun hän ei koskaan ollut
perehtynyt eikä saanut makua mihinkään vakavaan ammattiin, riitautui
hän pian mestarinsa kanssa, karkasi tiehensä ja otti pestin muutamaan
Hondurasiin lähtevään laivaan.

Siellä hän ansaitsi leipänsä aluksi hakkaamalla aarniometsissä
punapuita, mutta riitautui jälleen työnantajansa — saman laivan
kapteenin — kanssa ja oli raivoissaan vähällä tappaa tämän. Yritys
ei tosin onnistunut, mutta silloin päätti hän kostaa toisella
tapaa: hän taivutti puolelleen tusinan verran pahimpia öykkäreitä
työtovereistaan, he anastivat yhdessä veneen, soutivat sillä lähelle
rantaa ankkuroineeseen kuunariin ja valtasivat sen. Sitten nostivat
he ankkurin ja purjehtivat tiehensä, jättäen kapteenin harvain
uskollistensa kanssa autiolle rannalle tulemaan toimeen miten parhaiten
taisivat ja elättämään itseään punapuun lehdillä, jolleivät parempaa
ruokaa metsistä löytäisi.

Nyt oli nuori Low oma herransa merellä, kun hänellä oli laiva ja siinä
kaksitoista reilua veijaria sekä voi näillä tehdä mitä ikänä mielensä
teki. Ensi työksi tietysti sommiteltiin musta lippu pääkalloineen ja
sääriluineen, se hinattiin mastoon ja miehistö julisti kuuluvansa
merirosvojen vapaaseen veljeskuntaan. Se oli Lowin kunnianhimoisten
unelmain huippu, eikä hänellä enää ollutkaan ammatissa juuri paljoa
opittavaa. Varaspoikasesta merirosvoksi oli vain kukonaskel.

Mutta punapuuta lastaavassa kuunarissa ei tietenkään ollut tykkejä
eikä paljon muitakaan aseita, joten Low huomasi olevansa sangen
kehnosti varustettu uutta ammattiaan varten. Hankkiakseen tarvittavia
"liikevälineitä" purjehti hän sen vuoksi erääseen Länsi-Intian saareen,
jossa oli vakituinen sissien varastopaikka, ja siellä hänet hyvä
onnensa satutti yhteen muutaman Lowther nimisen miehen kanssa, joka oli
vanha kokenut merirosvo.

Lowin saapuessa pikku satamaan omatekoinen rosvolippu uljaasti
mastossa liehuen otti Lowther hänet erittäin hyvänsuovasti vastaan
ja ehdotti ennen pitkää, että vasta-alkava liikemies ottaisi hänet
yhtiökumppanikseen. Siihen tarjoukseen tietysti mielihyvin suostuttiin,
ja Lowsta tuli aliamiraali pieneen, kaksi alusta käsittävään
rosvolaivastoon, joka oli täysin varustettu aseilla ja ampumavaroilla
ja kaikella, mikä kuului aavalla merellä harjoitettuun rosvoammattiin.

Yhtiötoveruus molempain veijarien välillä ei kumminkaan kestänyt
kauan. He saivat monta kallisarvoista lastia, mutta mitä enemmän
saalista tuli Lowin osaksi, sitä suuremman ajatuksen hän myöskin sai
omasta kunnostaan ja halusi kiihkeästi päästä itsenäisesti liikettä
harjoittamaan. Kun he sitten onnistuivat valtaamaan ison purjealuksen,
päätti hän, ettei enää olisi kenenkään renkinä, vaan rupeaisi itse
isännäksi. Yhtiösopimus purettiin rauhallisesti ja Lowista tuli
uuden laivan omistaja. Tässä oli miehistöä kaksiviidettä miestä, ja
hinattuaan sen mastoon merirosvolipun erosi Low entisestä päämiehestään
ja lähti harjoittamaan ammattia omaan laskuunsa.

Aluksi asettui hän joksikin aikaa lepäämään Bostoniin, ja näyttää hän
erikoisesti mieltyneen Uuteen Englantiin, johon tunteeseen sen valtion
asukkaat eivät kuitenkaan olleet halukkaat vastaamaan.

Ensi töikseen Uuden Englannin vesillä Low valtasi muutaman Rhode
Islandin satamaan pyrkivän purren. Siirrettyään siitä omaan
laivaansa kaiken tavaran, mitä luuli tarvitsevansa, riisti hän
aluksesta raakapuut, purjeet ja touvit, toisin sanoen teki sen
aivan merikelvottomaksi; sen lisäksi löi hän vielä sen kapteenin
ja rauhallisen miehistön henkihieveriin. Kaiken tämän teki hän sen
vuoksi, etteivät rannikon asukkaat eivätkä toiset merellä kulkevat
laivat saisi mitään tietää hänen rosvouksestaan. Sitten hän purjehti
kiiruimmiten avomerelle. Kaikesta kurjuudestaan huolimatta onnistui
raiskatun aluksen kuitenkin päästä muutaman pikku saaren rantaan, josta
sen pahoinpidelty miehistö pienellä veneellä souti Rhode Islandiin
ilmoittamaan julkean rosvon aivan kaupungin satamavesillä tekemästä
ilkityöstä.

Tästä tiedon saatuaan lähetti Rhode Islandin kuvernööri heti
rummuttajia hälyttämään muiden lähellä olevain satamapaikkain väestöä
ja kokoamaan vapaaehtoisia kostoretkelle rosvoja tavoittamaan. Niin
suuri oli suuttumus Lowin ilkityöstä, että vapaaehtoisia kiiruhti
suuri joukko tarjoamaan kuvernöörille palvelustaan ja kaksi laivaa
varustettiin niin sukkelasti rosvoja takaa-ajamaan, että vaikka niiden
kapteenit olivat kuulleet tapauksesta vasta aamulla, olivat he valmiit
lähtemään merelle ennen päivänlaskua. Kaikki purjeet kohotettiin ja
parasta kiirettä pidettiin; mutta vaikka Lowin laiva saatiinkin pian
näkyviin, oli se kumminkin paljon parempi purjehtija, ja vihasta
kuohuvain takaa-ajajain oli pakko palata takaisin tyhjin toimin.

Seuraava Lowin liiketemppu oli kerrassaan suuremmoinen. Purjehtien
rannikkoa pitkin tuli hän erääseen Rosemary nimiseen satamaan
Marbleheadin luona, jossa hän tapasi kokonaista kolmetoista
kauppalaivaa ankkurissa. Sellainen näky oli merirosvosta yhtä mieluinen
kuin ison kultaharkon keksiminen kullankaivajasta.

Hänen olisi ollut helppo noukkia saalista noista pikku satamassa
rauhallisesti lepäävistä aluksista, sillä ne olivat aivan
asestamattomat eivätkä niiden miehistöt olisi rohjenneet ruveta
vähäisimpäänkään vastarintaan. Mutta hänen kunnian- ja saaliinhimonsa
oli vielä suurempi — hän päätti vallata ne kaikki. Purjehtien rohkeasti
laivojen keskeen veti hän pelätyn mustan lipun mastoon ja huusi
tömyrillä jokaiselle alukselle, jonka ohi hän kulki, että sen oli
antauduttava suosiolla, muuten ei annettaisi armoa kapteenille eikä
miehistölle. Kun niissä kaikissa oli vain rauhallisia kaupankävijöitä,
ei vastarintaan lainkaan ryhdytty, ja niinpä tarkasti ahne rosvo
jokaisen aluksen vuoroonsa ja anasti omaan ruumaansa kaiken, mitä
niissä oli anastamisen arvoista.

Mutta hän ei tyytynyt rosvoamaan ainoastaan lastia. Haluten komentaa
kokonaista laivastoa eikä vain yhtä laivaa valitsi hän valtaamistaan
kauppa-aluksista parhaat itselleen ja pakotti niiden miehistöt
vannomaan hänelle uskollisuudenvalan. Ja kun yksi niistä oli isompi ja
parempi kuin hänen oma laivansa, siirtyi hän siihen ja lähti sitten
uudella laivastollaan risteilemään Pohjois-Amerikan rannikkovesiä.

Ihmeellinen menestys olikin Lowilla tosiaan liiketoimessaan.
Aloitettuaan pienellä, aseettomalla kuunarilla, jossa oli vain
kaksitoista merimiestä, oli hän nyt päässyt Amerikan vesien ehkä
isoimman merirosvolaivaston päälliköksi, Kukaties miten mahtavaksi hän
vielä olisi kohonnutkaan, jollei luonto olisi käynyt hämmentämään hänen
rohkeaa peliään; useimmat Pohjois-Amerikan Atlantin-puoleiset satamat,
varsinkin eteläiset, olivat näet tällöin helppotöisiä apajia Lowin
laivastolle.

Mutta hänen purjehtiessaan Länsi-Intiaan, arvatenkin varustaakseen
laivojaan tykeillä, musketeilla ja ampumavaroilla alkavaa suurta
kaappaus-retkeilyä varten, tavoitti hänet hirveä myrsky; ja
pelastaakseen edes laivansa sen käsistä oli hänen pakko heitättää
mereen suurin osa Marbleheadissa saamastaan kallisarvoisesta saaliista,
niin että kun laivat viimein pääsivät suojaan muutaman pikku saaren
satamaan, kiittivät rosvot onneaan, että olivat edes saaneet henkensä
pelastetuiksi.

Jotkut laivoista olivat kuitenkin hajautuneet erilleen päävoimasta,
kaikki jälellejääneet olivat kärsineet pahoja vaurioita, ja kallis
saalis oli tyyten hukattu. Masentuneen sissipäällikön oli pakko
ruveta paikkailemaan vammojaan ja yrittämään uusia ryöstöretkiä
paljon vähäisemmillä voimilla. Korjailtuaan miten kykeni laivojaan
ja lähdettyään uudelleen merelle hän tapasi saaren lähettyvillä
haaksirikkoutuneen aluksen, josta äskeinen myrsky oli riistänyt purjeet
ja katkonut mastot ja joka nyt oli aivan tuuliajolla. Sen poloinen
miehistö kaipasi mitä kipeimmin apua, ja nähtyään laivoja lähenevän he
viittoilivat hartaasti niitä tulemaan paikalle.

Avun antaminen ei kuitenkaan kuulunut tuon hirtehisen tapoihin. Sen
sijaan ryösti hän hylystä yli 25,000 markkaa rahaa, ruokatavarat ja
yleensä kaiken, millä oli jotakin arvoa. Sen urhotyön tehtyään hän
purjehti laivoineen tiehensä, jättäen poloiset haaksirikkoutuneet
myrskyjen ja nälkäkuoleman tuhottaviksi.

Sitten hän aloitti pitkän sarjan rosvotöitä. Hän valtasi monilukuisia
kauppahaaksia ja harjoitti niiden miehistöjä kohtaan sanomatonta
julmuutta, niin että hänen musta maineensa tuli lavealti kuuluksi ja
pelätyksi. Hänen hirmutekojensa luetteleminen ei maksa vaivaa eikä
ilahuta lukijaa, siksi yksitoikkoinen ja sydämetön on niiden historia.
Vanhemmat merisissit eli bukanierit olivat kaikesta huolimatta
olleet uljaita sankareja; he olivat käyneet pelkäämättä vahvasti
varustettujen sotalaivain ja linnoitettujen kaupunkien kimppuun, ja
heitä johti ainakin alussa kansallinen veriviha espanjalaisia kohtaan,
jotka itsekin olivat julmia riistäjiä alusmaissaan ja kohtelivat
tylysti kaikkia vesillään tapaamiaan vieraiden kansallisuuksien
laivoja. Mutta Low ja hänen tapaisensa olivat vain kurjia varkaita,
rosvoja ja murhamiehiä, jotka välttivät vaarapaikkoja ja tyytyivät
ryöstämään rauhallisia kauppa-aluksia ja kiduttamaan niiden aseettomia
kuljettajia. Mitään loistavia meritaisteluja ei heidän historiansa
tarjoa.

Erotettuaan useimmat muut toverilaivat seurastaan ja pitäen
käytettävänään vain kaksi sattui Low kerran näkemään hyvän matkan
päässä isonlaisen aluksen, jota hän runsaan saaliin toivossa lähti heti
ajamaan takaa. Mutta saalis sattuikin olemaan muuan englantilainen
sotalaiva, joka risteili rannikolla väijymässä juuri näitä samoja
rosvoja, joiden tihutyöt olivat pakottaneet Englannin hallituksen
ryhtymään tavallista pontevampiin toimiin.

Kun molemmat sissilaivat, mustat liput mastojensa huipussa ja suuri
joukko hampaisiin asti asestettuja hylkiöitä kannellaan, lähenivät
otaksuttua kauppalaivaa, kääntyikin tämä yht’äkkiä niiden ihmeeksi
ja laukaisi kokonaisen leveän kyljen täyden järeitä tykkejä niitä
vastaan. Rosvot vastasivat tuleen, sillä hekin olivat hyvin asestetut
eikä heidän muukaan auttanut näin lähelle jouduttuaan, mutta taistelu
päättyi lyhyeen. Lowin sisarlaiva joutui kohta liikekyvyttömäksi
vihollisen luodeista, ja sen älyttyään tuo hirtehinen lakkautti heti
tulensa, käännätti oman laivansa ja joka purjetilkku levällään kiirehti
mitä joutuisimmin pois taistelupaikalta, jättäen toverinsa tietyn tuhon
omiksi.

Jälellejäänyt rosvolaiva vallattiin helposti, ja pian sen jälkeen
tuomittiin viisikolmatta sen väestä kuolemaan ja hirtettiin Rhode
Islandissa. Roistomainen Low sensijaan pääsi turvallisesti pakenemaan
ja jatkamaan kurjaa uraansa. Hänen loppuvaiheitaan ei tunneta,
vaikka sekään ei ole mahdotonta, että hänen omat miehensä, moisesta
raukkamaisuudesta vimmastuneina, vapauttivat maailman eräästä sen
kaikkein kehnoimmista hylkiöstä.




XXX luku.

MEKSIKON LAHDEN SISSI.


Viime vuosisadan alussa puuhaili Meksikon lahden vesillä ja rantamilla
muuan erittäin toimelias ja älykäs merirosvo, jota historiassa ja
suupuheessa on kuvattu loistavin ja romantillisin värein. Se oli
ranskalainen Juhana Lafitte, laajalti tunnettu "Meksikon lahden sissin"
nimellä; ja vaikka hänen urhotyönsä ovat kaikkein mainehikkaimpia
koko merirosvouden historiassa, oli hänessä itse teossa niin vähän
tavallisen merisissin vikaa, että oikeastaan epäilyttää lukea häntä
tässä kirjassa kuvattujen sankarien joukkoon.

Lafitte oli ranskalainen seppä, joka jo nuorukaisena kahden
veljensä kera siirtyi New Orleansiin, missä he menestyivät hyvin
hevosenkengittäjinä ja muissa tämän ammatin haaroissa. Siitä huolimatta
ei hän tuntenut oikein viihtyvänsä vasaran ja alasimen ääressä; hänen
mielensä tähtäsi korkeammalle, ja vihdoin hän heitti hevosenkengityksen
sikseen ja aloitti molempain veljiensä kera puolittain laillistetun
kaapparitoimen. [Ennen aikaan kahden valtion käydessä sotaa
keskenään jakoivat niiden hallitukset n.s. "kaapparivaltuuksia"
yksityisille laivureille, jotka asestivat aluksensa ja kävivät
tavallaan laillista sissisotaa vihollisinaan kauppalaivoja vastaan.
Kuuluisin ja samalla melkein viimeinen kaikista kaapparilaivoista
oli Pohjois-Amerikan kansalaissodan aikana orjavaltioiden varustama
_Alabama_, joka uskaliaan päällikkönsä kapteeni Semmesin johtamana
oli tekemäisillään lopun koko Unionin merikaupan käynnistä ja joka
— Englannissa kun oli rakennettu varta vasten tähän tarkoitukseen —
oli aiheuttaa sodan myöskin Yhdysvaltain ja Englannin välille, kunnes
pitkällisten neuvottelujen jälkeen äkäinen valta maksoi edelliselle
liki 40 miljoonaa markkaa vahingonkorvaukseksi Alabaman tuottamista
vahingoista. Suom. huom.]

Noihin aikoihin kihisi Meksikon lahti täynnänsä pieniä aluksia, jotka
nimittivät itseään "privatiereiksi" eli kaappareiksi, vaikka itse
teossa olivat jotenkin puhtaita rosvoaluksia. Sota oli puhjennut
yhdeltä puolen Englannin ja Espanjan ja toiselta puolen Ranskan
välillä, ja siksipä antoivat molempien edellämainittujen maiden
hallitukset mieluisesti merenkulkijoilleen kaapparivaltuuksia
Ranskan kaupankäynnin hävittämiseksi. Mutta samaan aikaan olivat
monet Keski-Amerikan pienet tasavallat karistaneet niskoiltaan
Espanjan ikeen, ja niiden kaapparit pitivät puolestaan espanjalaisia
laivoja laillisena saaliinaan ja samalla myöskin englantilaisia,
koska nämä molemmat maat olivat keskenään liitossa. Ja kun moniaita
ranskalaisiakin kaappareita yhtyi samaan peliin, niin arvaa, kuinka
sekavaksi kaikki merenkulku ja kaupankäynti näillä vesillä oikein
muodostui. Siitä tuli todella kaikkien sota kaikkia vastaan, jokaisen
käsi oli kohotettu toista vastaan ja sissitoimi kehittyi oikein
kultaisimpaan kukoistukseensa. Mutta yhdessä suhteessa menettelivät
kaikki nämä kaapparit — joita niin usein pidettiin silkkoina sisseinä
ja jotka todella sellaisina toimivatkin, kun heillä ei ollut aikaa
eikä paljon haluakaan syventyä ratkaisemaan vaikeita valtio-opillisia
ongelmia uhriensa kansallisuudesta — kuitenkin saman pakottavan
periaatteen mukaan: lastattuaan ruumansa täyteen ryöstösaalista oli
niiden piammiten pyrittävä johonkin turvalliseen paikkaan, missä saivat
sen varmaan korjuun. Tällaiseksi kaapparisatamaksi muodostui ajan
pitkään ennen muita; paikkoja Baratarialahti noin puolen seitsemättä
peninkulmaa eteläänpäin New Orleansista, jonka asema erittäin hyvin
soveltui tähän tarkoitukseen, ja sinne lahden pohjaan syntyikin
pian iso ja kukoistava siirtola, johon kaikkien kansojen kaapparit
kuljettivat mereltä korjatun satonsa turvaan.

Tietystikään ei niin verraten syrjäisessä ja äskettäin vielä aivan
autiossa paikassa kuin Baratariassa ollut ketään, joka olisi
kyennyt ostamaan satamaan saapuneita kalliita lasteja, mutta tämän
kauppaliikkeen harjoittajain suurena päämääränä oli koettaa saada
tavaransa salaa kuljetetuksi Louisiana-valtion pääkaupunkiin New
Orleansiin ja siellä muuttaa ne rahaksi. Se ei tosin voinut käydä
päinsä julkisesti ja laillista tietä, sillä Yhdysvallat olivat tällöin
rauhallisissa väleissä Englannin, Ranskan ja Espanjan kanssa eivätkä
sallineet tuoda mihinkään satamaansa tavaroita, jotka olivat ryöstetyt
näiden maiden kauppalaivoista. Senvuoksi oli kaapparien keinoteltava
ne Baratariasta New Orleansin salakuljettajain ja kaikenlaisten muiden
välikäsien kautta ja niiden onnellisesti perille tultua myytävä ne
jälkimäisen kaupungin kauppiaille, ilman että tulliviranomaisia välillä
ollenkaan vaivattiin.

Tämä oli suuri ja suotuisissa olosuhteissa sangen tuottelias
liikekeino. Mutta Juhana Lafittessa olikin miestä yrittämään juuri
sellaista, eikä kulunutkaan kauan hänen Baratariaan asettumisestaan,
ennenkun hän oli siirtolan mahtavin mies ja kaiken tullikavalluksen
ylitirehtööri. Ja annapa olla — hankittuaan täten vaikutusvaltaisen
aseman kaapparien keskuudessa sai hän päähänsä ruveta itsekin
kaappariksi, ja sellaisena me kohtaammekin hänet merirosvouden
historiassa.

Lafittella ei tosin itse teossa ollut lainkaan edellytyksiä tälle
alalle. Hän oli ollut seppä ja kengitysmestari siitä asti kuin kynnelle
kykeni eikä tuntenut purjehdustaitoa eikä meriasioita enempää kuin
sonettien sepittämistä. Hän ei edes yrittänyt, niinkuin aikaisemmin
kuuluisa Bonnet, antaa toisten hoitaa purjehdusta hänen asemastaan,
sillä hänellä ei ollut erityistä halua uskoa itseään pettäväin aaltojen
huomaan, ja kaikki minkä hän teki, toimitti hän mieluummin varmalla
maakamaralla. Hänen sanotaan olleen vain kahdesti iässään merellä: ensi
kerran, kun lähti Ranskasta, ja toisen kerran, kun lähti Louisianasta,
eikä se tapahtunut kummallakaan kerralla "Iloisen Rogerin" alla, kuten
mustaa merirosvolippua toisinaan nimitettiin. Tästä syystä ei Lafittea
oikeastaan voisi sanoakaan merirosvoksi; mutta kun häntä on yleisesti
sellaisena pidetty, niin päästämme hänet mukaan samaan kehnoon seuraan,
jonka tihutöistä tässä kirjassa on tarinoitu.

Juhana Lafitten tarmo ja liikemieskyky ei ollut tunnettua ainoastaan
Baratariassa, vaan New Orleansissakin asti. Kaapparit huomasivat
hänen hoitavan heidän asioitaan perin hienolla aistilla ja älyllä, ja
haluten käyttää hänen apuaan edelleen hyväkseen joutuivat he vähitellen
riippuvaisiksi hänestä ja heidän täytyi kaikessa totella häntä.

Toiselta puolen joutui New Orleansin kauppakin riippuvaiseksi niistä
suurista tavaramääristä, joita Lafitten johdolla sinne salaisesti
kuljetettiin. Sangen monet tukku- ja vähittäiskauppiaat, joita ei
vaivannut liika tunnollisuus, olivat iloiset voidessaan ostaa noita
tullittamattomia tavaroita perin huokeasta hinnasta ja myydä jälleen
melkoisella voitolla; mutta rehelliset kauppiaat sen sijaan, jotka
saivat maksaa tavaroistaan markkinahinnat, olivat ylen julmistuneita
yhäti lisäytyvästä salakuljetuksesta, joka oli heidän turmiokseen.

Vihdoin oli Yhdysvaltain hallituksen, jonka sota Englannin kanssa
vuoden 1812 tienoilla läheni loppuaan, pakko ryhtyä nopeihin
toimenpiteisiin New Orleansin lakiakiertäviä kauppiaita vastaan ja
lähetti senvuoksi pienen sotalaivaston hävittämään perin juurin
salakähmäisen liiketoimen Baratariassa.

Lafitten molemmat veljet olivat New Orleansissa hänen asiamiehinään,
ja toinen heistä vangittiin ja työnnettiin tyrmään, jonka jälkeen
kaupungin sotasataman päällikkö, komendöörikapteeni Patterson määräsi
retkikunnan kiireimmiten purjehtimaan Baratariaan, hävittämään
sen satamassa tapaamansa alukset, valloittamaan kaupungin ja
takavarikoimaan kaikki sieltä löydetyt tavara-varastot.

Kun Juhana Lafitte sai kuulla näistä ankarista toimenpiteistä häntä
vastaan, täytyi hänen pitkän ranskalaisen nenänsä venyä vielä
pitemmäksi, sillä tietenkään ei hän kyennyt asevoimin puolustamaan
pientä siirtolaansa säännöllistä sotalaivastoa vastaan. Vaikk'eivät
isot laivat saattaneetkaan päästä lahden pohjukkaan asti, voivat ne
lähettää maihin aseellisia venekuntia, joita vastaan hänen oli turha
ruveta rimpuilemaan. Mutta juuri silloin sattui varsin eriskummallinen
tapaus.

Vahva englantilainen laivasto oli näihin aikoihin vallannut Pensacolan
kaupungin Floridassa, ja kun se mietiskeli rynnätä New Orleansiakin
vastaan, päätti englantilainen ylipäällikkö — joka tiesi Lafitten
sissisiirtolasta Baratariassa ja arveli, että sen karkaistuneista
ja uhkarohkeista seikkailijoista voisi olla apua viimeksimainitun
kaupungin valloittamisessa — toimittaa lähettilään Lafitten
puheille ottamaan selkoa, kannattiko tämän mahtavan kaappari- ja
salakuljettajapomon kanssa ruveta aseveljeyteen.

Tykkivene _Sophia_ lähetettiin siis kapteeni Lockeyerin komentamana
Baratariaan kohtaamaan Lafittea, ja saapuessaan sataman edustalle
rupesi se ampumaan merkkilaukauksia kiinnittääkseen siirtolan
väestön huomiota puoleensa. Tämä räiske tietystikin synnytti suurta
mieltenkuohua Baratariassa, ja kaikki kotosalla oleva väki riensi
rantapenkereelle katsomaan, mikä oli hätänä. Mutta sotalaiva oli niin
etäällä, ettei sen kansallisuutta voitu huomata, jonka vuoksi Lafitte
päätti soutuveneellä lähteä kuulustelemaan asianlaitaa. Epäilemättä hän
pelkäsi, että tuo nyt oli se Yhdysvaltain sotalaiva, jonka määrä oli
hävittää hänen siirtolansa. Mutta joka tapauksessa täytyi hänen lähteä
sitä vastaan ja koettaa kauneilla sanoilla torjua vaara, joka uhkasi
hänen tärkeimpiä etujaan.

Jo ennen laivalle saapumistaan hän älysi suureksi ihmeekseen, ettei
se ollutkaan amerikkalainen vaan englantilainen tykkivene, ja kohta
näki hän veneen laskettavan alas ja tulevan häntä vastaan. Siinä oli
paitsi soutajia kapteeni Lockeyer kahden upseerin kanssa; veneiden
tavattua toisensa ilmoitti kapteeni, kuka hän oli, ja tiedusteli, oliko
hra Lafitte tätä nykyä Baratariassa, sanoen tuovansa tälle tärkeitä
asiapapereita. Epäluuloinen ranskalainen ei kohta ilmoittanut itseänsä,
vaan sanoi Lafitten nykyjään kyllä olevan Baratariassa; ja vasta kun
molemmat veneet lähenivät rantaa, ilmaisi hän, kuka oli.

Kun rannalla seisova kaappariparvi näki brittiläiseen univormuun
puettujen upseerien nousevan maihin, eivät he olleet lainkaan
mielissään vierailusta, sillä joku aika sitten oli pieni englantilainen
joukko käynyt täällä tehden aikamoista vahinkoa heidän varastoilleen.
Mutta Lafitte rauhoitti ystävänsä, vei upseerit taloonsa ja kohteli
heitä tosi ranskalaisella vieraanvaraisuudella — johon hyvin kykenikin,
sillä kaapparit olivat kasanneet hänen taloonsa kaiken maailman
ylellisyystavaroita.

Avattuaan kapteeni Lockeyerin tuoman paperipinkan ällistyi Lafitte
kovin. Eräät niistä olivat virallisia kuulutuksia, joissa Louisianan
väestöä uhattiin Suur-Britannian aseellisella kostolla, jollei kaupunki
suosiolla alistuisi tämän vallan alaiseksi; mutta tärkein paperi
oli tarjous, jossa brittiläisten sotavoimain ylipäällikkö Meksikon
lahdella, översti Nichols, kehoitti Lafittea ja hänen miehiään
liittymään aluksineen Englannin laivastoon, luvaten vastalahjaksi
Baratarian asukkaille yleisen anteeksiannon, Lafittelle itselleen
laivaston kapteenin valtakirjan ja paljon muuta hyvää. Mutta jollei
Baratarian väki hyvällä tahtonut yhtyä englantilaisiin sotimaan
Yhdysvaltain satamakaupunkeja vastaan, hävitettäisi heidän siirtolansa
ja aluksensa kaikki heidän varastonsa takavarikoitaisiin.

Lafitte oli nyt pahassa pälkähässä. Häntä ei lainkaan haluttanut
ruveta englantilaiseksi laivastonkapteeniksi, sillä hänen
hevosenkengitystaitonsa ei auttanut vähääkään purjehtiessa; toisekseen
hän ei ollenkaan rakastanut englantilaisia ja hänen mielenkiintonsa
tässä sodassa oli tykkänään Yhdysvaltain puolella. Mutta nyt oli
tässä englantilainen ylipäällikkö, joka vaati häntä liittolaisekseen
Yhdysvaltoja vastaan, uhaten vastakkaisessa tapauksessa tuhota hänet ja
hänen siirtolansa. Toiselta puolen varusteli Yhdysvaltain kuvernööri
retkikuntaa Baratariaan valmistaakseen sille aivan samanlaisen kohtalon.

Baratarian herra lienee näyttänyt jotenkin hullunkuriselta, jos olisi
pukeutunut täysiin sotavaruksiin; mutta hän oli älykäs ja pitkänäköinen
mies ja luotti enemmän käytännölliseen valtiotaitoon kuin aseturvaan.
Hän oli nyt hullussa myllyssä, josta ainoastaan aito gallialainen
nokkeluus voi pelastaa hänet.

Ensi työkseen hän viivytteli suoran vastauksen antamista kapteeni
Lockeyerin tuomiin esityksiin. Hän vakuutti tälle, että hänen oli
ensin saatava neuvotella miestensä kanssa mitä oli tehtävä, sillä
joukossa oli paljon jäykkäniskaista väkeä, joka ei halunnut mitään
yhteistoimintaa Englannin kanssa; senvuoksi hän pyysi ajatusaikaa kaksi
viikkoa. Kapteeni Lockeyer näki itsekin, ettei ollut helppo taivuttaa
moisia levottomia ja riippumattomia veitikoita, joista monet vihasivat
englantilaisia, heti astumaan näiden palvelukseen. Senvuoksi hän piti
viisaimpana myöntyä Lafitteen pyyntöön ja purjehti tiehensä, luvattuaan
palata Baratariaan kahden viikon perästä.

Selvittyään tällä tapaa englantilaisista kiiruhti älykäs diplomaatti
Lafitte kohta asettumaan tekemisiin Yhdysvaltain viranomaisten kanssa.
Hän lähetti Louisianan kuvernöörille hra Claibornelle kaikki kapteeni
Lockeyeriltä saamansa asiakirjat sekä niiden myötä kirjeen, jossa
selosti tälle kaikki, mitä Baratariassa juuri oli tapahtunut; tämän
kautta saivat Yhdysvallat ensimmäiset luotettavat tiedot Englannin
vihamielisistä aikeista Mobilea ja New Orleansia vastaan. Lafitte
ilmoitti kuvernöörille, ettei hänellä ollut lainkaan halua nousta
aseihin uutta isänmaatansa vastaan — jonka vapautukseen Englannin
valtikan alta hänen maanmiehensä kenraali Lafayetten johdolla olivat
ottaneet niin tehokasta osaa —, vaan että hän päinvastoin oli valmis
miehineen joka tavalla auttamaan Yhdysvaltoja yhteistä verivihollista
vastaan, kunhan vain Baratariaa vastaan suunnitellusta hyökkäyksestä
luovuttaisiin, hänen veljensä vapautettaisiin vankeudesta ja hänelle ja
kaikille hänen miehilleen myönnettäisiin yleinen armahdus. Edelleen hän
kirjoitti, että jollei kuvernööri suostuisi tähän, niin hän mieluimmin
lähtisi miehineen Baratariasta iki-päiviksi; he olivat valmiit mihin
persoonallisiin uhrauksiin hyvänsä hengen, tavaran ja toimeentulon
puolesta, ennenkun taipuivat pakostakaan kohottamaan aseitaan
Yhdysvaltoja vastaan. Samaan tapaan kirjoitti Lafitte myöskin eräälle
Louisianan kongressin jäsenelle, ja molemmat kirjeet olivat erittäin
taitavasti laaditut vaikuttamaan vastaanottajissa mitä parhainta
luottamusta häneen.

Kuvernööri kutsui heti kokoon neuvottelukokouksen ja luki sille
Lafittelta tulleet asiapaperit ja kirjeen. Kokouksessa lausuttiin
julki kaksi mielipidettä; ensiksikin, että kaikki nuo englantilaisten
uhkaukset taisivat olla vain Lafitten sepustamia väärennöksiä, jotta
hän niiden avulla välttyisi häntä Yhdysvaltain puolelta uhkaavasta
rangaistuksesta; ja toiseksi, että — oli asianlaita miten hyvänsä
— Yhdysvaltain viranomaisten arvolle ei ollut sopivaa ruveta
minkäänlaisiin neuvotteluihin ja sopimuksiin kurjain merirosvojen ja
salakuljettajani kanssa.

Keskustelun tuloksena oli päätös, että vastaamatta lainkaan Lafitten
julkeisiin ehdotuksiin oli vain kiiruhdettava rangaistusretkikunnan
lähettämistä Baratariaan. Niinpä lähti komentaja-kapteeni Patterson
kohta purjehtimaan Mississippi-jokea alas ja hyökkäsi niin tuimasti
Baratariaa vastaan, että useimmat sen aluksista ammuttiin pohjaan tai
poltettiin, paljon väkeä joutui vangiksi ja kaapparitavaraa sotilaiden
haltuun sekä koko siirtola surkeasti hävitettiin. Lafitte uskollisinten
miestensä kanssa oli kohta paennut metsiin ja siten säästynyt vangiksi
joutumasta.

Sovittuna aikana saapui kapteeni Lockeyer Baratarian sataman edustalle
ja ampui merkkilaukauksia kokonaista kaksi vuorokautta, saamatta
minkäänlaista vastausta. Peläten petosta Lafitten puolelta ei hän
uskaltanut lähteä maihin veneellä, vaan oli pakotettu palaamaan
takaisin, lainkaan aavistamatta, mitä Baratariassa tällävälin oli
tapahtunut.

Kun Lafitten kuvernööriä Claibornelle lähettämäin asiakirjain sisältö
tuli yleisesti tunnetuksi, eivät Louisianan asukkaat eikä muukaan
Yhdysvaltain väestö ollut ollenkaan tyytyväinen kuvernöörin ja hänen
neuvostonsa päätökseen ja menettelyyn Baratariaa kohtaan; ja eräs
etevä New Yorkin lakimies, hra Edward Livingston, esiytyi julkisesti
Lafitten puolustajana, todistaen tämän menetelleen niin rehellisesti ja
lainkuuliaisesti kuin kelpo kansalaisen tulikin.

Jo ennenkun kaikki Lafitten ilmoitukset oli huomattu täysin
todenperäisiksi ja ennenkun englantilaiset olivat ryhtyneet
hirvittävään hyökkäykseensä New Orleansia vastaan, oli Yhdysvaltain
sotavoimain ylipäällikkö maan eteläosassa, kenraali Jackson,
painattanut hyvin hurjan julistuksen englantilaisten kehnoa
sodankäyntitapaa vastaan, ne kun Yhdysvaltoja vahingoittaakseen eivät
surkeilleet haalia puolelleen sellaisia "hornan hirtehisiä" kuin
Lafitte ja tämän joukko olivat!

Mutta yleinen mielipide oli edelleen "Meksikon lahden sissin"
puolella, ja kun New Orleansin kohtalo rupesi näyttämään yhä
arveluttavammalta, oli kenraali Jackson viimein mielissään, kun
voi lopulta vastaanottaa ja käyttää hyväkseen Lafitten ja tämän
miesten uudistettua avuntarjousta. Sangen monet Baratarian entisistä
kaappareista ja salakuljettajista ottivat Yhdysvaltain puolella osaa
verisiin taisteluihin New Orleansin luona; ja heidän apunsa oli niin
tähdellinen, että Yhdysvaltain presidentti Madison antoi julistuksen,
jossa Baratarian entisille asukkaille luvattiin täydellinen
anteeksianto ja unhotus entisistä pahoista töistään, kun olivat
parantaneet itsensä ja kunnostautuneet isänmaan puolustuksessa.

Lafitte ja hänen miehensä olivat nyt siis vapaita ja nuhteettomia
Yhdysvaltain kansalaisia, voivat elää pelkäämättä lain kouraa ja ryhtyä
mihin kunnialliseen ammattiin hyvänsä; mutta se ei vielä tyydyttänyt
Lafittea. Hän oli rehellisesti hylännyt yhteisen vihollisen houkuttelut
ja koettanut parhaansa mukaan auttaa maatansa; hänen tarjouksensa
oli eväten ja pilkaten poljettu jalkoihin; häntä oli kohdeltu kuin
kurjaa pahantekijää; hänen miehiään oli vangittu ja hänen omaisuuttaan
hävitetty; eikä häneen oltu kiinnitetty huomiota, ennenkun hallitus
kipeimmin tarvitsi hänen apuaan.

Loukattuna ranskalaisen sydämensä pohjaan saakka päätti Lafitte eräiden
toveriensa kanssa pudistaa jaloistaan tuon maan tomut, joka oli niin
kehnosti palkinnut hänen lainkuuliaista hartauttaan, ja aloittaa
elämänuransa uudestaan jossakin muussa Amerikan mantereen osassa.
Kohta kuultiin hänen purjehtineen Meksikon lahdelle — matkan määrää
ei tiedetty, vaan arveltiin siksi jotakin Keski-Amerikan satamaa; ja
kun hänestä ja hänen seuralaisistaan ei sittemmin kuultu enää mitään,
otaksuttiin yleisesti heidän joutuneen haaksirikkoon ja saaneen
surmansa kohta heidän lähtönsä jälkeen nousseessa ankarassa myrskyssä.
Jotkut kumminkin väittävät hänen asettuneen Yukatanin niemelle, jossa
kuoli kovalla maankamaralla, niinkuin oli elänytkin, vuonna 1826.

Mutta Lafitten kuolema ei ole sen epämääräisempi kuin se mainenimikään,
jonka hänelle romantillinen aika antoi. Jälkeentulevain mielestä
"Meksikon lahden sissi" on perin sopimaton nimitys maakravulle, joka
vain kahdesti eläessään oli ollut merellä — rauhallisena matkustajana.




XXXI luku.

AARTEENKÄTKIJÄ-SISSI.


Kaikista historiassa, taruissa tai kansanlauluissa kuvatuista
merisisseistä on satumaisin hohde kutoutunut erään mustan lipun
romantillisen sankarin ympärille, jonka nimen kaikkien maiden
koulupojat tuntevat seikkailukirjoistaan. Tarkoitamme kuuluisaa
kapteeni Kiddiä.

Itse teossa ei kapteeni Kidd kuitenkaan ollut mikään tyypillinen
sissi. Kun kaikki muut merisissit tekivät itsensä tunnetuiksi ja
pelätyiksi inhoittavina rosvoina, varkaina ja murhamiehinä, oli
kapteeni Kiddin maine aivan toisenlainen. Hän ei ainakaan hävittänyt
Amerikan rannikkoja niinkuin toiset, vaan hautasi sen kätköihin
muista maailmanosista kasaamiaan aarteita. Juuri tämä salaperäinen
aarteenkätkemis-into on kapteeni Kiddistä tehnyt satujen romantillisen
sankarin. Aarniohaudat, salatut aarteet, ovat aina kiihoittaneet
kaikkien kansojen alkeellista mielikuvitusta, ja tuon kuuluisan sissin
hahmon ympäri on sekä todellisuus että mielikuvitus kutonut kirjavimmat
lankansa.

Toinen juttu on, että itse teossa on olemassa kaksi kapteeni Kiddiä:
toinen tarun, toinen todellisuuden. Seuraavassa käsittelemme kumpaakin
erikseen sen mukaan kuin niitä tunnemme.

Kuten jo sanottiin, kertovat miltei kaikki tarinat kapteeni Kiddin
tavan takaa nousseen maihin nykyisten Yhdysvaltain koillisrannikolla,
jopa erinäisiin sisämaan kohtiinkin, kätkeäkseen ainoastaan hänelle
tiettyihin aarnioihin kaiken maailman meriltä kokoilemiaan aarteita.
Vähin joka paikassa Uudessa Jerseyssä tahi Long Islandissa osoittavat
vanhat ihmiset salaperäisellä kammolla paikkoja, joissa muistotaru
kertoo kummituskapteenin kaivaneen maahan kultia, hopeita ja kalliita
kiviä. Kaivamaan pakotetut sotavangit, jotka kapteeni oli surmannut ja
nakannut aarteittensa päälle, kummittelevat perästäpäin peloittavina
haamuina kätköjen ympärillä. Epälukuisia kertoja ovat rohkeat sielut
yrittäneet etsiä aarteita niistä kohdista, joiden päällä aarnivalkeat
ovat liekinneet — millä tuloksella sitten, on toinen juttu. Moniaat
näistä yrityksistä suunniteltiin niin suuremmoisessa mitassa, että
ne muistuttavat kullankaivajain retkiä Kaliforniaan sikäläisten
kultalöytöjen alkuaikoina. Kokonaisia yhtiöitä ja retkikuntia
järjestettiin, liikepääoma koottiin osakemaksuilla ja kaivaustyöt
uskottiin erittäin taitavain aarteenkaivajainsinöörien johdettaviksi.
Eipä ole kovinkaan pitkiä aikoja siitä, kun tällainen retkikunta
varustettiin etsimään kapteeni Kiddin aarteita Nova Scotialta
Pohjoisesta jäämerestä — siis seuduilta, missä Kiddin tuskin voi uskoa
koskaan käyneen. Suuria kaivaustöitä toimitettiin perillä monessa
kohdin, vesi tulvasi merestä ja täytti kaivannot, mutta ajettiin
mahtavilla höyrypumpuilla takaisin. Lorun loppu oli se, ettei mitään
muita aarteita löydetty kuin ammoisina aikoina maaperään hautautuneiden
valaiden luita, ja retkikunta sai pitkin nenin palata. Mutta tämäkin
juttu vain osoittaa, kuinka sitkeästi vielä nykypäiväinkin ihmisissä
istuu usko kapteeni Kiddin kätkettyihin aarteisiin.



Seuraava tarina poikkeaa vähän tavallisista Kidd-jutuista ja kerrotaan
sitä muutamalla pienellä "Hannan huuto" nimisellä rannikkosaarella Kap
Codin tienoilla; saaren nimi selviää tarinasta.

Kierrellessään rannikkoa pitkin etsimässä sopivaa kätköpaikkaa
aarteilleen keksi kapteeni Kidd tämän asumattoman luodon, joka
hänestä oli ihan mainio tuohon tarkoitukseen. Hän laski maihin
hurjine seuralaisineen, jotka laahasivat laivasta mukanaan arkkuja ja
laatikoita täynnä kultia, hopeita ja kalliita kiviä. Näiden rosvojen
tapana sanotaan olleen, että he aina kaivoivat kuopan niin isoksi, että
siihen mahtui aarteen kera myöskin yhden kaivajan kuoliaaksi isketty
ruumis — kummittelemaan sitten haudan ympärillä yötä ja päivää ja
karkoittamaan pitkäkyntistä väkeä loitolle.

Tällä kertaa oli kapteeni Kiddin saaliin joukossa nuori,
ylhäis-sukuinen neitonen nimeltä Lady Hanna; ja kun rosvopäällikkö ei
tietänyt, mitä hän olisi muutakaan tehnyt moisella saaliilla, päätti
hän surmata vangin ja haudata hänet aarteiden mukana, jotta hänen
haamunsa sitten vaikuttaisi niinkuin varoittava sakkotaulu ympäri
kuljeskeleviin joutilaisiin.

Selvää oli, että kun Lady Hanna rannalle tultuaan sai kuulla, mikä
kohtalo häntä odotti, puhkesi hän sydäntäsärkeviin valitushuutoihin,
jotka eivät lakanneet edes sittenkään kun hänet oli surmattu ja
kuopattu, vaan jatkuivat edelleen paksun multakerroksen läpi. Vielä
nytkin vakuuttavat Kap Codin luona asuvat vanhat ihmiset, että surmatun
neidon huuto kuuluu varhain sumuisina aamuhetkinä hänestä nimensä
saaneelta luodolta mantereelle.



Muutkin tarinat kapteeni Kiddistä ovat jokseenkin samanlaisia, riippuen
kulloinkin rannikkoväestön luonteesta ja mielikuvituksen runsaudesta.
Näytteeksi otamme tähän seuraavan, jossa on koko paljon dramaallista
elävyyttä.

Oli kaunis kesäilta seitsemännellätoista vuosisadalla. Muuan nuori
mies nimeltä Abner Stout lähti nuorikkonsa Marin kanssa kävelemään
merenrannalle. He asuivat pienessä kylässä Uuden Jerseyn rannikolla.
Abner oli kelpo kirvesmies, mutta perin köyhä; hän ja hänen vaimonsa
olivat kuitenkin köyhyydessäänkin hyvin onnelliset ja lähtivät nyt
merenrannalle katselemaan täysikuun kumotusta laineilla, niinkuin
nuorten rakastavain tapana on ollut ammoisista ajoista.

Heidän tultua pienelle, matalaa pensastoa kasvavalle jyrkänteelle,
josta voi luoda ensi silmäyksen aavalle valtamerelle, seisahtui Abner
äkisti ja osoitti Marille muuanta tavatonta nähtävää. Pienen lahdelman
suulla näkyi selvästi, aivan kuin kirkkaassa päivänvalossa, laiva
ankkuroituna ja alaslasketuin purjein.

Kotvan aikaa tuijotteli Abner tuota outoa näkyä aivan ällistyneenä,
sillä koskaan ennen ei ollut alus, ei iso eikä pieni, laskenut tuohon
vähäiseen lahdelmaan. Kauempana rannikolla oli puolisen peninkulman
päässä oikea satama, johon kaikki kauppalaivat poikkesivat. Mitähän
tuolla oudolla laivalla oli täällä tekemistä?

Harvinainen vieras oli hyvin pitkä ja hyvin matala mustaksi maalattu
kuunari, jonka huikean korkeat mastot kallistuivat taaksepäin aivan
kuin iskuun viritettyinä, ja isonmaston huipussa lepatteli jotakin,
joka näytti mustalta lipulta. Aavistus oikeasta asianlaidasta välähti
Abnerin mieleen. "Kumarru paikalla pensaaseen piiloon, Mari", kuiskasi
hän. "Se on rosvolaiva!" Samassa heittäytyivät molemmat pitkäkseen
suojelevain pensasten taa, mutta niin että voivat hyvästi tähystellä
lehvien lomitse, mitä rannalla tapahtui.

Mustan kuunarin kannella näkyi vilkasta liikettä, ja pian putkahti sen
kyljeltä vesille iso vene, jota alettiin soutaa rivakasti rannalle
melkein sitä kumpua kohti, jolla nuori pari kyyrötti piilossa.
"Lähdetään heti pois tästä", kuiskutti Mari, vapisten koko ruumiiltaan.
"Rosvoja ne ovat, ja ne tulevat suoraan tänne!"

"Makaa hiljaa! Makaa hiljaa paikallasi!" sanoi Abner. "Jos nousemme
pystyyn ja lähdemme näiden pensaiden takaa, niin ne kohta hoksaavat
meidät ja lähtevät peräämme. Makaa aivan hiljaa eläkä liikuta
sormeakaan!"

Vapiseva Mari totteli miestänsä, ja molemmat makasivat aivan
hievahtamatta, pamppailevin sydämin ja tuskin uskaltaen hengittääkään,
mutta silmät selällään tarkoin seuraten tulijoita. Vene lähestyi
nopeasti rantaa. Abner laski kymmenen miestä airoissa ja yhden perää
pitämässä. Vene näytti olevan raskaassa lastissa, ja soutajat vetivät
olan takaa.

Nytpä laski vene jo kahiliston lävitse rantaan ja sen yksitoista
kuljettajaa hypähti maihin. Ei enää voinut epäilläkään mitä väkeä
ne olivat. Jokaisella oli kupeellaan isot tapparat ja pistoolit
ja peränpitäjä oli hyvin iso ja hartiakas, päässä vanhanaikuinen
sulkaniekkahattu. "Se on kapteeni Kidd", kuiskasi Abner vaimolleen, ja
tämä puristi hänen kättään ilmaistakseen, että hänestä oli miehensä
arvannut oikein.

Tulijat nousivat ylemmäksi rantapenkereelle ja katselivat ympärilleen,
ikäänkuin etsien jotakin. Mari vapisi ja pelkäsi, että he pian
saattaisivat tulla pensaston halki heidän piilopaikkaansa, mutta Abner
tiesi asian paremmin. Hän arvasi että miehet olivat nousseet rantaan
hautaamaan aarretta, niinkuin isot merikyyhkyset tulevat rantahiekkaan
hautaamaan munansa, ja että ne nyt katselivat sopivata kätköpaikkaa.

Nyt kuului iso mies antavan matalalla äänellä käskyn seuralaisilleen,
jotka kohta jättivät hänet itsekseen ja palasivat veneelle. Hyvän
matkaa rannasta seisoi iso, myhkyräinen ja myrskyjen pieksämä petäjä.
Sitä kohden astui rosvopäällikkö ja jäi seisomaan sen juurelle, selkä
runkoon päin ja tähystäen taivaalle. Ilmeisesti hän katseli jotakin
merkkitähteä. Taivas oli kirkkaassa kuutamossa melkein tähdetön, mutta
kun Abner katseli samaan suuntaan kuin kapteeni, näki hän yksinäisen,
heloittavan tähden.

Yhä tuohon tähteen, tuijottaen lähti kapteeni astumaan jäykästi
eteenpäin, harpaten hyvin pitkiä askelia. Yks, kaks, kolme, neljä,
viisi, kuusi, seitsemän. Sitten hän seisahtui, kiersi kannallaan loven
hiekkaan ja kääntyi kohtisuoraan vasempaan, niin että hänen leveä
selkänsä oli yhdensuuntainen viivan kanssa, jonka olisi voinut ajatella
vedetyksi petäjästä tähteen.

Tästä viivasta vasemmalle käsin rosvo astui jälleen seitsemän pitkää
askelta eteenpäin. Sitten hän taas pysähtyi, kiersi kannallaan ympäri
ja luikkasi miehilleen. Nämä tulivat juoksujalkaa kanget ja lapiot
kourassa ja alkoivat kaivaa tuimasti sitä kohtaa jonka kapteeni oli
korollaan merkinnyt.

Selvää oli, että miehet kaivoivat maahan kuoppaa, sillä se oli kohta
niin syvä, etteivät ylempää katselevat nähneet pohjaa. Sitten kapteeni
käski lopettamaan kaivamisen, ja kaikki palasivat veneelle.

Noin puolen tunnin kuluttua — joka Marista tuntui pitkältä kuin
iankaikkisuus — näkyivät rosvot raastavan isoja arkkuja ja tynnöreitä
veneestä kuopalle. Kun ne kaikki oli saatu avatuiksi, astui kaksi
miestä alas kuoppaan ja toiset ojentelivat niille tavarakääröjä.
Ahkerasti ja taitavasti siinä työskenneltiin — nähtävästi pantiin
saalista varastoon — kunnes melkein kaikki, mitä veneestä oli tuotu,
oli saatu säilyyn. Maahan jäi vielä muutamia pitkiä kääröjä, joita Mari
arveli kangastapeteiksi, mutta Abner kalleiksi persialaisiksi matoiksi
tai joiksikin sentapaisiksi.

Nyt astui kapteeni syrjään ja poimien maasta pieniä tikkuja ja
oksia valitsi niistä kymmenen, ja asettaen ne toiseen käteensä niin
että niiden päät pistivät näkyviin, palasi hän miestensä luo. Nämä
kokoutuivat hänen ympärilleen, ja hän ojensi heitä kohti tikkuja
pitelevän käden.

"Ne vetävät arpaa!" huohotti Abner tukka pystyssä, ja Mari vapisi
pahemmin kuin koskaan ennen.

Joka mies veti arvan, ja yksi heistä, joka näytti nuorelta pojalta,
astui pari askelta eteenpäin toveriensa piiristä. Hänen päänsä oli
kumarassa ja käsivarret ristissä rinnalla. Kapteeni virkkoi muutaman
sanan, ja nuori sissi astui yksinään haudan partaalle.

Mary sulki nyt silmänsä tiivisti, mutta Abnerin olivat ihka selällään.
Kuului äkkiä pistoolin kimakka paukahdus — lyhyt, valittava voihkaus,
ja nuorukaisen hengetön ruumis putosi kuoppaan. Tuota pikaa paiskattiin
sen päälle jäljellä olevat tavarat, turkikset, matot ja mitä kaikkea
ne olivat. Sitten rupesivat miehet lapioillaan luomaan kuoppaa
umpeen, ja uskomattoman lyhyessä ajassa oli se täytetty aivan maan
tasalle. Mitä tavarain sijalta oli jäänyt hiekkaa ja multaa ylitse,
sen miehet kantoivat lapioillaan mereen; sitten he tasoittivat kuopan
kohdan siististi, pistelivät maahan kuivia oksia, kiviä ja villin
viiniköynnöksen vesoja, niin ettei tavallinen silmä olisi huomannut
eroa sen ja muun rantapenkereen välillä.

Kun työ oli tehty antoi iso kapteeni taas käskyn matalalla äänellä,
sissit palasivat veneelleen, työnsivät sen veteen ja soutivat
nopeasti kuunariin. Ankkuri vedettiin ylös ja tummat purjeet
nostettiin mastoihin. Pitkä, matala alus lähti liikkeelle ja katosi
piankin tummenevain vesien taa, mustan lipun ylhäällä mastonhuipussa
lepattaessa viimeisiä jäähyväisiä autiolle rannalle ja siihen
kätketylle aarteelle.

"No, nyt me juoksemme tiehemme", kuiskasi Mari-parka, joka — vaikka ei
suljettujen silmäluontensa takaa ollutkaan nähnyt kaikkea — kuitenkin
kuvitteli kaikenlaisia hirmuja, sillä kun rosvot olivat menossa
veneelleen, oli hän laskenut ne ja nähnyt vain yhdeksän miestä kymmenen
asemasta lähtevän kapteenin kanssa. Abnerista oli vaimonsa neuvo hyvä,
ja he kiirehtivät viidakon halki kotiinsa niin sukkelaan kuin sääret
kantoivat.

Mutta seuraavana päivänä Abner tuntui olevan aivan muuttunut mies.
Hänellä oli paljon työtä tehtävänä, mutta hän laiminlöi sen kokonaan.
Sellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut! Tuntikausia istui hän
tupansa edustalla tuijotellen taivaalle ja laskien: yks, kaks, kolme,
neljä, viisi, kuusi, seitsemän. Sitten pyörsi hän pikku penkkinsä
ympäri ja laski uudestaan seitsemään.

Tämä arvoisa nuori pari asui pienessä talossa, jossa oli iso kellari,
ja koko iltapäivän puuhasi Abner tyhjentämässä tätä kellaria, kantaen
ulos kaikki, mitä siellä säilytettiin. Hänen vaimonsa ei kysellyt
mitään; hän arvasi, että Abner ajatteli jotakin hyvin tähdellistä.

Illallisen syötyään ja kun useimmat muut kyläläiset olivat jo käyneet
levolle, sanoi Abner Marilleen: "Otetaanpa kumpikin lapiot ja minä
otan vielä sangon ja lähdetään kävelemään tuonne rannalle. Jos joku
näkee meidät, niin luulee hän meidän menevän kaivamaan äyriäisiä
rantahiekasta."

"Oi, ei sinne, rakas Abner!" kuiskasi Mari. "Siellä emme tohdi kaivaa.
Muista tuota nuorta merirosvoa. Hänet me melkein ensimmäiseksi
kohtasimme!"

"Olenhan minä sitä ajatellutkin", sanoi Abner; "mutta eikö sinustakin
ole kaikkein kristillisin teko, mitä ruumiille voimme tehdä, että
kaivamme sen ylös tuosta kuopasta ja hautaamme viereen oikeaan hautaan?"

"Oh, ei!" huudahti Mari, "elä puhu tuollaisia juttuja! Ajattelepas
hänen haamuaan! Ne tappoivat hänet ja työnsivät tuohon kuoppaan, jotta
hänen aaveensa varjelisi niiden aarretta. Tiedäthän sinä, Abner, yhtä
hyvin kuin minäkin, että sellainen on niiden hirveä tapa!"

"Kyllähän tuon kaiken tiedän", vastasi Abner, "ja juuri sen vuoksi
haluankin mennä sinne tänä yönä. En luule, että hänen haamunsa on
vielä ennättänyt saada näkyväistä muotoa. Mutta ottakaamme hänet nyt
ylös kuopasta, Mari rakas, ja haudatkaamme hänet oikein kunniallisesti
syrjempään — ja sitten!" Hän katsahti vaimoonsa palavin silmin.

"Mutta, Abner", esteli Mari, "luuletko, että se on oikein tehty?"

"Tietystikin se on oikein. Nuo aarteet eivät kuulu lainkaan rosvoille.
Jos me otamme ne, niin olemme tehneet aarrelöydön, ja lain mukaan ovat
ne silloin meidän. Ja aattelepas, Mari-kulta, kuinka köyhiä me olemme
tänä yönä ja kuinka rikkaita huomenissa! Tule, ota sanko! Nyt meidän
pitää lähteä."

Juosten melkein koko matkan — sillä he pitivät niin kiirutta, etteivät
kerjenneet puhelemaankaan — saapuivat Abner ja Mari jyrkänteelle, ja
kavuten sukkelaan sen rinnettä alas rantapenkereelle seisoivat he pian
sillä hirvittävällä paikalla, missä kapteeni Kidd ja hänen miehensä
olivat seisoneet edellisenä yönä. Ja tuossa seista törrötti samainen
vanha, myhkyräinen petäjä, ojennellen uhkaavasti kahta kuivettunutta
oksaansa heitä kohti.

Hukkaamatta hetkeäkään kävi Abner puun luo, asettui selin sitä vastaan
ja katsahti sitten taivaalle. "Mitä tähteä luulet hänen tähystelleen
viime yönä, Mari-kulta?" sanoi hän vaimolleen. "Tuolla on nyt alhaalla
yksi hyvin kirkas tähti, ja toinen vähän ylempänä, ja kolmas siitä
oikealle päin, mutta paljon heikompivaloinen."

"Eiköhän se ollut tuo kirkas, minä arvelisin", virkkoi Mari. Ja
sitten Abner, tuijottaen jäykästi kirkkaaseen tähteen, alkoi astui
eteenpäin. Yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän. Kääntyen
kohtisuorasti vasempaan päin astui hän uudestaan seitsemän askelta. Ja
sitten luikkasi hän sukkelaan Maria tulemaan ja kaivamaan.

Kymmenkunnan minuuttia kaivoivat he kiihkeästi, sanaakaan sanomatta,
ja saivat esiin ison harmaan kalliojärkäleen. "Tämä ei olekaan
oikea kohta", kivahti Abner. "Meidän täytyy alkaa alusta. Minä en
katsonutkaan oikeaan tähteen. Sen täytyy olla tuo ylempänä oleva."

Suuremman osan yöntienoota Abner ja Mari puuhasivat hiki otsassa
rantapenkereellä. Abner asettui uudelleen selin isoon petäjään, laski
seitsemän askelta eteenpäin, kääntyi vasempaan ja laski taas seitsemän
askelta eteenpäin. Nyt törmäsi hän pientä, kituliasta mäntyriuskaa
vastaan. Tietenkään ei sekään ollut oikea paikka.

Kuu alkoi pian laskea, ja yhä enemmän tähtiä tuli näkyviin, niin että
Abnerilla oli varaa valikoida, vaikka se tietysti hämmensi häntä yhä
enemmän. Yhä uudelleen hän mittaili, mutta kun tuli toisten seitsemän
askeleen päähän, huomasi hän, ettei siitäkään rosvojen kaivospaikka
voinut löytyä.

Ilmeisesti oli jotakin kierossa. Abner raapi korvallistaan ja arveli,
ettei hän nytkään ollut valinnut oikeaa tähteä, mutta Marin mielestä
eivät hänen säärensä olleet tarpeeksi pitkät. "Tuo rosvopäällikkö",
sanoi hän, "oli iso mies ja astui pitkiä askeleita. Seitsemän hänen
askelettaan vie kauemmas kuin sinun seitsemän, Abner."

Abner otti nyt vähän pitempiä askeleita; mutta vaikka hän ja hänen
vaimonsa ahersivat ja mittailivat päivänkoittoon asti, eivät he
voineet keksiä kohtaa, jota olisi kannattanut ruveta kaivamaan, ja
viimein saivat he tyhjin toimin ja murheellisin mielin palata tyhjään
kellariinsa.

Kun eivät seuraavatkaan yritykset onnistuneet sen paremmin, kertoivat
he asiasta muutamille naapureilleen; ja nyt alkoi oikein kihistä
kaivajia, ei ainoastaan Abnerin ja Marin osoittamalla paikalla, vaan
peninkulmamäärin pitkin koko rannikkoa, ja juttua kerrottiin ja
kerrottiin yhä uudestaan, niin että se on elänyt aina meidän päiviimme
saakka. Mutta kapteeni Kiddin kätkettyä aarretta ei vain ole löytynyt.



Tässä muutamia piirteitä siitä romantillisesta satuhämystä, joka
väikkyy kuuluisan aarteenkätkijä-sissin hahmon ympärillä. Epälukuisissa
kansanlauluissa, suusanallisissa tarinoissa ja seikkailukirjoissa
on tuota aihetta yhä uudelleen käsitelty. Mutta mistään rosvotöistä
Amerikan rannikoilla ei niissä yleensä ole puhetta. Seuraavassa luvussa
annamme muutamia piirteitä todellisen kapteeni Kiddin elämästä ja
luonteesta.

XXXII luku.

TODELLINEN KAPTEENI KIDD.

William Kidd — eli Robert Kidd, sillä kumpaakin nimeä on historiassa
käytetty — oli kauppalaivuri, jolla oli vaimo ja perhe New Yorkissa.
Hän oli yleistä arvoa nauttiva mies ja pidettiin etevänä merimiehenä.
Vuoden 1690:n tienoilla, kun sota oli syttynyt Englannin ja Ranskan
välillä, sai hän kaapparivaltuudet, ja parissa kolmessa ensi kahakassa
ranskalaisten laivain kanssa hän osoittihen myöskin kykeneväksi
sodankävijäksi ja laivanpäälliköksi.

Moniaita vuosia myöhemmin purjehti hän Englantiin, ja siellä
viipyessään hän sai aivan erikoisluontoisen määräyksen. Tähän aikaan
teki Englannin hallitus parastansa lopettaakseen merirosvoilun Amerikan
rannikoilla, ja New Yorkin äsken nimitetty kuvernööri, Sir George
Bellomont, suositteli kapteeni Kiddiä sopivaksi mieheksi johtamaan
jotakin sissejä vastaan lähetettävää laivaa. Ottaessaan täten vastaan
meripoliisin päällikön toimen ei Kidd sitoutunut kruunun palvelukseen,
vaan erään harvalukuisen rahamiesyhtiön, jonka tarkoituksena ei ollut
ainoastaan kauppaliikkeen suojeleminen ja merirosvojen nujertaminen,
vaan myöskin näiltä saadun saaliin korjaaminen parempaan talteen.

Kiddillä oli siis toimena kahdenlainen tehtävä, nimittäin häiritä
hallituksen valtuuttamana kaapparina ranskalaisten kaupankäyntiä
Pohjois-Amerikan rannikoilla ja yksityisen, hallituksen suosiman yhtiön
nimessä hävittää merirosvoilua samoilta vesiltä. Hänellä oli määräys
korjata talteen kaikki sisseiltä riistetty saalis yhtiömiesten hyväksi,
josta kymmenykset tulivat Englannin kuninkaan kukkaroon.

Kidd lähti Englannista isolla, 70-kanuunaisella ja 80-miehisellä
_Adventure_- ("Seikkailu") laivalla, ja jo ylimenomatkalla kaappasi
hän erään ranskalaisen laivan, jonka vei voittosaaliina New Yorkiin.
Siellä hän varusti miehistönsä melkoista suuremmaksi kuin Englannissa
oli ajateltu tarpeelliseksi; lupaamalla sievoisen osuuden kaikista
ranskalaisista tai sissilaivoista keräytyvästä saaliista hän sai
suuren joukon reippaita ja aseidenkäyttöön tottuneita pikipöksyjä
palvelukseensa, niin että kun _Adventure_ lähti New Yorkista
ensimmäiselle varsinaiselle vartiomatkalleen, oli siinä miehistöä 155
miestä, kaikki karkaistua väkeä.

Mutta tällä vastaleivotulla merikomisarjuksella oli varsin merkillinen
käsitys toimialastaan: sen sijaan että olisi jäänyt ohjeittensa mukaan
suorittamaan vartiopalvelusta Pohjois-Amerikan rannikkovesillä,
purjehtikin hän hilpein mielin Madeiraan, kiersi Hyväntoivonniemen
nokan, sivuutti Madagaskarin ja päätyi Punaiselle merelle — siis aivan
sama juttu, kuin jos varkaita kotikaupunkinsa kaduilta kiinniottamaan
komennettu NewYorkin poliisi purjehtisikin suoraapäätä Intian Mogulin
maahan.

Näille maailmanäärille saapuessaan tuli laveatuumainen kapteeni
olleeksi merellä kokonaisen vuoden hävittämättä ainoaakaan ranskalaista
tai merirosvoalusta, eikä ollut hankkinut saalista penninkään edestä
omiin eikä yhtiön osakasten taskuihin. Hänen miehensä olivat tietysti
hyvin ihmeissään tällaisesta poliisitoimen hoitamisesta, josta ei
kellekään, varsinkaan heille itselleen lähtenyt yhtään helisevää
hyötyä. Mutta Punaiselle merelle tultua piti kapteeni heille uljaan
puheen, jossa sanoi antavansa palttua merirosvojen ajelulle ja
rupeavansa sen sijaan itse merirosvoksi, ja tyytymättä tullaamaan
ranskalaisia laivoja — johon hänellä oli laillinen valtuutus —
aikoi hän käydä jok'ainoan merillä liikkuvan laivan kimppuun, mitä
kansallisuutta ne olivatkin, kunhan niissä vain oli kelpo saalista
korjattavana. Edelleen selitti hän tulleensa näille itäisille vesille
yllättääkseen erään Mokkasta tulevan ja kaikilla itämaan kalleuksilla
lastatun kauppalaivaston, jota näihin aikoihin odotettiin saapuvaksi
Punaisen meren aliseen osaan. _Adventuren_ miehistö, joka oli
väsynyt pitkälliseen työttömyyteen ja joutavaan juoksuun, tervehti
yksimielisellä hyväksymisellä kapteenin suunnitelmaa ja suostui
rupeamaan merirosvoiksi.

Kidd odotteli hyvän aikaa ikävöityjä Mokkan laivoja, mutta kun
ei niitä kuulunut, käänsi hän huomionsa toisaalle. Hän yllätti
erään maurilais-laivan, jossa oli englantilainen kapteeni; ja kun
Marokko ei tähän aikaan sattunut olemaan sotakannalla Englannin
kanssa ja laivan kansallisuuden siis olisi pitänyt suojella sitä
Englannin hallituksen lähettämältä vartioalukselta, rikkoi Kidd
täten muodollisestikin työsopimuksensa ja kansainväliset merilait
sekä ilmaisi sissiluonteensa. Kaikella mahdollisella kidutuksella ei
maurilaisilta saatu muuta saalista kuin pikkuisen rahaa, mutta Kiddin
ja hänen miestensä ruokahalu oli herännyt, ja he jatkoivat uljaasti
riistanpyyntiretkeään itäisen maailman vesillä.

Jonkun ajan kuluttua _Adventure_ yhdytti erään komean englantilaisen
laivan nimeltä _Royal Captain_ ("Kuninkaallinen kapteeni"), mutta
vaikka siinä oli oikein suuta-vetistävä lasti, jätti Kidd sen kumminkin
rauhaan. Hän ei ollut sissiurallaan vielä karkaistunut kylliksi käymään
englantilaisella laivalla ja miehistöllä toisen englantilaisen laivan
ja miehistön kimppuun. Siispä "Seikkailu" tervehti "Kuninkaallista
kapteenia" kaikilla asiaankuuluvilla menoilla ja alukset erkanivat
toisistaan. Mutta tällainen haikaileva tunnollisuus ei ollut Kiddin
laivaväen mieleen. He olivat jo päässeet saaliin makuun ja himoitsivat
enempää; tässä oli nyt ollut suun edessä uljaslastinen englantilainen
laiva, joka olisi ollut helppo valloittaa — ja annapa, kun tuo vietävän
kapteeni nyt päästi sen niine hyvineen menemään, heidän äännekkäistä
vastalauseistaan ja murinastaan yhtään välittämättä.

Miehistä oli vallankin muuan tykkiniekka, William Moore nimeltään,
niin töykeä harmissaan, että unohti merikurin ja joutui kapteenin
kanssa ankaraan riitaan, joka päättyi siten, että Kidd iski häntä
rautapantaisella sangolla päähän, jotta kallo halkesi ja mies kuoli
seuraavana päivänä. Siitä kapina kohta asettui.

Kapteenilla oli sentään muodollisia tunnonvaivoja uransa vaihtamisen
takia; sillä vaikka hän nyt oleilikin toisella puolella maapalloa
ottain saalista mistä sai, piti hän kumminkin varansa, ettei vain
sanoma hänen tihutöistään ennättäisi kotimaahan ennen häntä.
Senvuoksi hän kerran vallattuaan oivan laivan, jonka lastin
korjasi omaan ruumaansa, piti neuvoa, että valtaus saisi tavalla
tai toisella laillisen luonteen. Laiva oli maurilainen ja sen
kapteeni hollantilainen — siis kaksikin syytä jättää se tähän
aikaan rauhaan; mutta neuvokas Kidd pakotti erään matkustajista
kirjoittamaan todistuksen siitä, että alus olikin ranskalainen. Kun
toiset matkustajat pistooli ohimolla olivat vannoneet sen todeksi ja
vahvistaneet asiakirjan allekirjoituksillaan; pisti Kidd myhäillen
paperin taskuunsa ja päästi miespahat menemään paljaiksi riisuttuina.
Jos siis nousisi kysymys hänen tointensa luvallisuudesta, voi hän
rehellisellä naamalla lyödä pöytään laillisen ja asianmukaisen
todistuksen.

Kidd raivosi sitten Itä-Intian vesillä kuin tuuliaispää, iskien
pahaa-aavistamattomain kauppahaaksien kimppuun milloin siellä
milloin täällä ja kooten hyvää ansiota. Vihdoin yhtyi hän oikeaan
herkkupalaan, Armeniasta tulevaan _Quedagh Merchantiin_, jota
myöskin kuljetti englantilainen kapteeni. Kiddin omatunto oli jo
käynyt anturanahkaiseksi eikä hän enää epäröinyt käydessään minkään
laivan kimppuun. Tuo iso kauppahaaksi kaapattiin, ja sen lasti oli
arvokkaimpia, mitä koskaan oli merirosvojen käsiin joutunut, sillä
yksistään Kiddin oma osuus saaliista vastasi enempää kuin 300,000
markkaa. Tällainen makupala oli kiireimmiten korjattava talteen, ja
rupeamatta siirtämään lastia merellä omaan alukseensa vei hän vallatun
laivan mukanaan Madagaskariin, jossa hän myöskin voi päästä sen
matkustajista eroon. Täällä tapasi Kidd ensimäisen merirosvolaivan koko
pitkällä matkallaan. Sitä komensi muuan englantilainen sissi nimeltä
Culliford. Kiddin olisi oikeastaan, poliisivaltuuksilla kun vielä oli
varustettu, pitänyt iskeä tämän niskaan; mutta rosvon luonto voitti
hänessä ahneuden ja hän päinvastoin teki aseveljeyden Cullifordin
kanssa, jotta tästedes käytäisiin yhdistetyin voimin saalista pyytämään.

Tätä toveruutta ei kuitenkaan kestänyt pitkälti, sillä kapteeni Kidd
arveli jo ajan tulleeksi, jolloin hänen oli palattava kotia tekemään
esimiehilleen tiliä toimestaan. Kun hän oli harjoittanut rosvoustaan
niin etäisellä maailmankolkalla, toivoi hän voivansa uskotella Sir
George Bellomontille ja muille isännille, että hänen kokoamansa saalis
oli peräisin ranskalaisista ja sissilaivoista ja että sitä jaettaessa
hän voi hyvällä omallatunnolla ottaa vastaan oman osuutensa. Hän ei
kumminkaan palannut takaisin _Adventurella_, koska koko saaliinsa
ei olisi siihen mahtunut, vaan keräsi sen kaiken äskenmainittuun
_Quedagh Merchantiin_, poltti vanhan laivansa ja lähti iloisin mielin
kotimatkalle.

Mutta Länsi-Intiaan tultuaan uuttera merien vartija sai suureksi
ällistyksekseen ja murheekseen todeta, että tieto hänen urhotöistään
Intian merellä olikin ennättänyt ennen häntä kotimaahan, ja että
siirtomaan-viranomaiset olivat niin sydämistyneet että olivat
lähettäneet kiertokirjeitä ympäri Englannin amerikkalaisia siirtomaita,
joissa käskettiin vangitsemaan Kidd heti kun hän ilmestyisi johonkin
Amerikan satamaan. Tämä oli hyvin masentava tieto runsasta saalista
kotiintuovalle kapteenille, mutta ei hän silti antautunut epätoivoon.
Hän tiesi, että rahat vaikuttavat usein yhtä voimakkaasti ihmisten
mieliin kuin palavinkin oikeudenharrastus. Sir George Bellomont, joka
nyt asui NewYorkissa, oli hänet matkaan lähettäneen yhtiön ensimmäisiä
miehiä, ja Kidd toivoi, että kuvernööri runsaan saaliin nähdessään
unhottaisi häntä vastaan tehdyt kurjat kantelut. Siinä tapauksessa hän
voi palata vaimonsa ja lastensa luo sievoinen omaisuus mukanaan ja
astua pelotta tutkijakunnan eteen selvittämään toimintaansa etäisillä
vesillä.

Kidd ei tietystikään ollut niin houkkamainen, että olisi kiirehtinyt
NewYorkiin _Quedagh Merchantilla_ ja siten vienyt mukanaan yhden
tärkeimmistä todistuskappaleista itseään vastaan; ei, vaan hän
osti pienen purren, johon sovitti puhtaan rahan ja kaikkein
kallisarvoisimman saaliin ja jätti ison laivansa lopputavaroineen
Länsi-Intiaan erään veijaritoverin hoteisiin, läheten pikku purrella
varovaisesti Uuden Jerseyn rantoja. Haluten hartaasti saada
etukäteen tietää, minkälainen vastaanotto häntä odotti, poikkesi hän
Delaware-lahteen tultuaan muutamaan pikku satamaan ottamaan lisää
ruokavaroja; siellä hän kuuli, että hänellä oli sangen vähän toivoa
päästä perhettään katsomaan ja saada esimiestensä taholta sellainen
vastaanotto kuin onnekkaalta matkalta kotia-palaava ansiokas merimies
voi odottaa. Pienessä kyläpahasessa tunsivat moniaat hänet, ja kohta
levisi NewYorkiin sanoma, että tuo hirtehisen merirosvo Kidd luimisteli
jossakin lähirannikolla. Tykkivene lähetettiin silloin heti häntä
ottamaan kiinni, ja huomaten mahdottomaksi enää piileksiä NewYorkin
läheisyydessä, sittenkun hänet oli keksitty, purjehti Kidd pohjoiseen
päin ja laski Long Islandin salmeen pääkaupungin edustalla.

Sinne tultuaan varoi tuo viisas veijari kumminkin käymästä loukkuun
ja rupesi näyttelemään paimenkoiran osaa, joka muka vahingossa oli
tappanut vartioimiaan lampaita. Joka tavalla hän koetti vakuuttaa
viattomuuttaan ja hämmentää kaikkia hänelle tukalia todistuksia. Hän
kirjoitti Sir George Bellomontille, että hän olisi kiiruhtanut tämän
luo tekemään tiliä toimestaan ja tuomaan tälle voitto-osuutensa,
jollei olisi kotivesille tultuaan saanut kuulla, että hänestä kierteli
kaikenlaisia ilkeämielisiä ja kunniallekäypiä huhuja.

Tällä väliajalla, jolloin odotteleva sissikapteeni ei tietänyt mitä
oikein tehdä ja mihin ryhtyä, luulevat ne, jotka uskovat Kiddin
haudattuun aarteeseen, hänen kätkeneen kalleimman saaliinsa eri
paikkoihin, jotta eivät ne ainakaan joutuisi nuuskijain käsiin, jos
hänet vangittaisiin. Muuan sen ajan hurjia juttuja on, että eräs
sotalaiva oli ajanut kapteeni Kiddin purtta edellään Hudson-virtaa
ylöspäin ja että sissit, huomatessaan etteivät vesitse pääsisi pakoon,
olivat upottaneet purtensa ja paenneet rannalle laahaten mukanaan niin
paljon kultaa, hopeaa ja kalliita kiviä kuin olivat saattaneet kantaa
sekä haudanneet ne jonnekin Dunderberghin juurelle. Hyvä osa vuoren
kalliopintaa on myöhemmin louhittu murskaksi etsittäessä kätkettyä
aarretta, mutta mitään löytämättä. Tosiasia on kumminkin, ettei
tulimmaisessa tuskassa tietoja odotteleva Kidd, hievahtanut mihinkään
Long Islandin kupeelta. Hän pelkäsi saapua New Yorkiin, vaikka olikin
ahkerassa yhteydessä kaupungin kanssa ja sai perheensäkin laivaansa.

Mutta tähän aikaan sattui todellakin tapaus, joka antoi aihetta
kaikkiin Kidd-taruihin. Pelätessään joka hetki viranomaisten iskevän
kiinni häneen ja hänen alukseensa, tuntui kapteenista arveluttavalta
pitää niin kallisarvoista lastia luonaan, jonka vuoksi hän nousi
maihin Gardinerin saarelle Long Islandin rannikolla ja hankki saaren
omistajalta luvan haudata joukon liiketavaroita talteen tämän alueelle.
Se oli vallan suoraa menettelyä. Hra Gardiner tiesi aarteesta, ja
kun Kidd myöhemmin todistettiin syypääksi merirosvouteen, kaivettiin
kaikki kätketyt tavarat maasta ja luovutettiin hallitukselle. Tämä
näyttää olevan ainoa tapaus, jolloin Kidd todella hautasi jotakin
rannikolle, ja siitä ovat kaikki nuo kolmattasataa vuotta kummitelleet
aarteenkätkemisjutut saaneet alkunsa.

Kiddin pursi viipyi moniaita viikkoja Long Islandin salmessa; sitten
hän sai rohkeutta ja lähti Bostoniin tapaamaan eräitä siellä asuvia
vaikutusvaltaisia henkilöitä. Hän sai vapaasti liikkua kaupungilla
viikon päivät, ja sitten vasta hänet vangittiin.

Kiddin loppuvaiheet on pian kerrottu. Hänet lähetettiin raudoissa
Englantiin oikeuden eteen ja siellä hänet tuomittiin kuolemaan, ei
ainoastaan merirosvouden harjoittamisesta, vaan myöskin tykkiniekka
William Mooren murhasta. Hänet teloitettiin ja hänen päätön ruumiinsa
ripustettiin kahleissa Thames-virran rantapenkereelle, jossa se heilui
vuosikausia peloitukseksi ja varoitukseksi kaikille ilkeämielisille
merenkulkijoille.

Kiddin oikeusjutun ja teloittamisen aikaan syntyi arkkiveisu, jota
laulettiin laajalti Englannissa ja Amerikassa. Se oli hyvin pitkä,
sisältäen alun kolmattakymmentä säettä. Suomennamme niistä tähän eräitä.

    Robert Kidd minä olin, mun seilatessain, mun seilatessain,
    Robert Kidd minä olin, mun seilatessain,
    Robert Kidd minä olin,
    Lain Jumalan polin
    Ja hurjasti elin, mun seilatessain.

    Hyvät neuvot mä sain, mun seilatessain, mun seilatessain,
    Hyvät neuvot mä sain, mun seilatessain,
    Hyvät neuvot mä sain,
    Mun taatoltain:
    Elä ihmisiks' ain, mun seilatessain.

    Ne neuvot ne jäi, mun seilatessain, mun seilatessain,
    Ne neuvot ne jäi, mun seilatessain
    Ne neuvot ne jäi,
    Ja mä kuljin vain näin
    Aina hornahan päin, mun seilatessain.

    Minä murhasin, löin, mun seilatessain, mun seilatessain,
    Minä murhasin, löin, mun seilatessain,
    Minä murhasin, löin
    Ain' päivin ja öin,
    Kehen säiläni sattui, mun seilatessain.

    Minä ryöstin ja rosvosin, seilatessain, mun seilatessain,
    Minä ryöstelin vain, mun seilatessain,
    Minä ryöstelin vain.
    Mitä käsiini sain
    Hopeit', kultia ain', mun seilatessain.

    Iso itku oli Ranskassa, seilatessain, mun seilatessain,
    Iso itku oli Ranskassa, seilatessain,
    Iso itku oli Ranskass',
    Ja myöskin Spanjass',
    Kun vein niiden aartehet, seilatessain.

    Mut loppun' jo löi, minut tuomittihin, minut tuomittihin,
    Mut loppun' jo löi, minut tuomittihin,
    Mut loppun' jo löi,
    Paha omansa vei,
    Minut kauheaan kuolemaan tuomittihin.

    Tulit vanhat ja nuoret katsomahan, mua katsomahan,
    Tulit vanhat ja nuoret katsomahan,
    Tulit katsomahan
    Kuinka rangaistaan
    Mua julmasti nyt, tulit katsomahan.

    Ota oppia siit, sinä pieni ja suur, ota oppia siit,
    Sinä pieni ja suur, ota oppia siit,
    Sinä pieni ja suur,
    Paina mieleesi juur,
    Kuinka syntisen käy, ota oppia siit.

Kerrotaan, ettei Kidd oikeuden edessä osoittanut mitään katumusta,
vaan väitti olevansa vain valheellisten ja ilkeämielisten kadehtijain
uhri, jotka olivat tehneet väärän valan häntä vahingoittaakseen.
Myöskin syytti hän ylhäisiä työnantajiaan, jotka olivat varta vasten
lähettäneet hänet rosvoilta rosvoamaan ja jotka siis aloitteentekijöinä
olivat paljon syyllisemmät häntä, joka muka oli ollut vain verraten
viaton välikappale heidän käsissään. Mutta mitkään verukkeet eivät
häntä pelastaneet, hänen syyllisyytensä oli tuomareille päivänselvä,
ja tuo kaikissa suhteissa mitä kelvottomin mies sai ansaitun julman
rangaistuksen.

Kehnompaa veijaria lienee tuskin koskaan purjehtinut mustan lipun
turvin. Hallituksen valtuuttamana upseerina hän itse harjoitti
niitä rikoksia, joita lopettamaan hänet oli lähetetty; hän petti
omia miehiään, ryösti ja kidutti omia kansalaisiaan ja ystäviään
ja menetteli konnamaisesti yksin Länsi-Intian alkuasukkaitakin
kohtaan. Näiden oli tapana tuoda ruokavaroja sisseille, jotka hyvät
naapuruusvälit säilyttääkseen yleensä maksoivat heille runsaasti
tuomisistaan. Kidd kannatti intiaaneilla laivaansa täyden lastin
ruokavaroja, ja kun lähdön aika tuli, nostatti hän ankkurin ja purjehti
tyytyväisenä tiehensä, maksamatta vesipisarastakaan alkuasukkaille,
jotka jäivät perin noloina rannalle katselemaan kelvottoman jälkeen.

Vaikka kapteeni Kidd siis oli kaikkea muuta kuin ihailtava sankari,
on hänen maineensa kuitenkin säilynyt halki vuosisatojen suurempana
kuin monen suuripiirteisimmän sissiluonteen, ja hänen nimensä on
tavallaan edustanut koko sissitointa jälkimaailman silmissä. Ja siihen
omituiseen, nurinkuriseen seikkaan ovat epäilemättä antaneet aihetta
tarut hänen muka maahan kätkemistään aarteista, jotka ovat hyväilleet
ihmisten kurjaa kullanhimoa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LÄNSI-INTIAN MERISISSEJÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.