Rakkaus

By Frances Mary Peard

The Project Gutenberg eBook of Rakkaus
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Rakkaus

Author: Frances Mary Peard

Translator: Mary Hämeen-Anttila

Release date: May 20, 2025 [eBook #76124]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1918

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAKKAUS ***

language: Finnish




RAKKAUS

Kirj.

FRANCES MARY PEARD


Suomentanut

Mary Hämeen-Anttila



Kariston 75 pennin romaaneja 12





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1918.




SISÄLLYS:

    I. Herra Flemyngin koulu.
   II. Se vanha, vanha tarina.
  III. Rakkaudentunnustus.
   IV. Lady Harringtonin toivomukset.
    V. Sopimusehdotus.
   VI. Dorothyn vastaus.
  VII. Koettelemuksen päiviä.
VIII. Luja rakkaudessaan.
  IX. Eri tahoilla.
   X. Muutoksia.
  XI. Stephen hengenvaarassa.
 XII. Ratkaisu.




I. HERRA FLEMYNGIN KOULU.


Kunnianarvoisalle Herra Fil. Maist. Flemyngille omistetaan tämä Kuva,
jossa näkyy kaakkoispuolelta hänen Koulunsa Ashwoodissa lähellä
Mildonia — perustettu An. Dom. 1770 in Gloriam Dei Opt. Max. in Usum
Ecclesiae & Reipublicae — kaikella kunnioituksella hänen kuuliainen
palvelijansa Geo. Marwood.

Niin kuuluu erään omituisen taulun alikirjoitus, joka riippuu
kirjakaappini yläpuolella makuuhuoneessani, kuluneeseen mustaan
puukehykseen suljettuna. Rumempaa kuvaa ei hevin joudu näkemään.
Rakennus, joka on esitetty tarkoin perspektiiviä noudattaen, kohoaa
siinä aivan suorana ja silkoisena ilman vähintäkään katon tai
ikkunaympäryksen ulkonemaa; ainoastaan itäisen sivun pääsykäytävän
otsassa on pienoinen holvikaaren aihelma.

Kuusi ikkunaa alikerrassa etupuolella, joka on etelään päin, kuusi
niiden yläpuolella toisessa huonekerrassa sekä vielä niiden yläpuolella
rivissä kaksitoista pienempää, ilmeisesti kuuluen makuuhuoneisiin
ilman lämpöä ja raitista ilmaa — sarja luukkuja, jotka arkisesti ja
tyhjänpäiväisesti tuijottavat katsojaan. Itäpuolella leviää muurin
ympäröimä laaja aukio puolittain puutarhana ja puolittain laidunmaana.
Puutarhassa on keskellä ympyriäinen kukkapenger ja kumpaisellakin
sivulla seitsemän tai kahdeksan neliömäistä lavaa, siellä täällä
marjakuusten koristamina; reunuksina on soraa turpeen sijasta.
Kolmikolkkaista hattua käyttävä mies on kävelyllä puutarhassa, ja
etäämpänä laidunmaalla seisoo palvelija pidellen hevosta ohjaksista.
Etelän puolella näkyy jonkunlainen latvoista yhteen kasvanut
vaahterakuja, jossa vaeltelee omituisina pikku ryhminä poikia, joilla
on pitkä tukka, pitkä takki ja liivit, poimutellut kaularöyhelöt ja
polvihousut, samalla kun kaksi vakavaa pappispukuista miestä lähestyy
säveästi vasemmalta.

Sen näköinen on tauluni. Ja kaikesta sen värittömyydestä, sen
rumuudesta ja jäykkäpiirteisyydestä huolimatta minä voin toisinaan
istua katsellen sitä kunnes runollinen muutos hiipii kaiken yli.
Silloin olen kuulevinani ääniä, jotka ilmaisevat kesäistä rattoa —
kuulen lintujen viserrystä ja hyönteisten surinaa, kuulen viikatteen
viuhinaa ja poikien hälyä. Näen kauniita kukkia noilla rumilla ja
jäykillä istutuspengermillä, näen keveitä varjoja noiden huojuvien
vaahterain alla, ja ennen kaikkea näen Dorothy Flemyngin valoisine,
aurinkoisine, säihkyvine kasvoineen, pehmeässä musliinipuvussaan ja
herttaisen vanhanaikainen pikku isoäidin ilme kasvoillansa rientävän
puutarha-veräjästä isäänsä vastaan.

Nuori sir Jasper Harrington väitti aina, että Dorothy oli kuin
laululintunen, ja hän olisi tuskin voinut keksiä parempaa vertausta
— tuossa pikku olennossa oli jotakin niin viehkeätä, niin
luottamuksellista ja eloisaa. Kaikki ihmiset pitivät hänestä. Kaikki
hento, säikkynyt tai loukkaantunut tuntui etsivän häneltä turvaa ja
odottavan hänen suojelustansa. Saattoihan olla naurettavaa ajatella
häntä esitaistelijaksi ja puolustajaksi, mutta hyödyttömämminkin olisi
voinut apuun vedota. Tuon pikku olennon miehuullisessa esiintymisessä
oli jotakin vastustamatonta.

Eräänä kertana, kun muuan iso, karkea ja ärtynyt mies rääkkäsi
hevostaan, hän ryntäsi esiin ja sai miehen suorastaan häpeämään
kiivailla nuhteillansa. Mies meni tiehensä mutisten jotakin
anteeksipyynnöltä kuulostavaa — ainakin käyttäen aivan toisenlaista
sävyä kuin äsken syytäessään sisukkaita sadatuksia. Dorothy seisoi
siinä voitonriemuisin ilmein, mutta sitten hän äkkiä alkoi väristä joka
jäsenessään ja tuli kotia kalpeana ja kuohuksissa.

"Kuinka pahoja ihmiset saattavatkaan olla!" huudahti hän melkein itkien
ja kallisti pienen ruskeatukkaisen päänsä rouva Harrietin olkaa vasten.

"Mikä nyt on, rakas veljentyttäreni?" sanoi vanhus, ja hänen himmeät
silmänsä alkoivat kuvastaa levottomuutta. "Onko niillä vielä jotakin
mielessä Austin-parkaa vastaan? Siinä tapauksessa on parasta, että me
lähdemme tiehemme, hän ja minä."

Dorothy kohotti pienet kätensä, sulki niihin rakkaat, vanhat kasvot,
veti ne alas luokseen ja suuteli niitä.

"Nyt sinä vain kuvittelet", sanoi hän puolittain moittivalla,
puolittain suojelevalla äänellä. "Eikä minun olisikaan sopinut saattaa
sinua huolestuneeksi. Onko Molly maininnut sinulle, että ruusunlehdet
ovat valmiita pantavaksi sekaan? Tule, mennään katsomaan, onko hän
höystänyt riittävästi ryytineilikoilla."

Ja niin he molemmin nousivat ylös soukkia portaita, pitkä
kumarahartiainen mummo ja reipas, eloisa pikku olento, jonka tukka
ja silmät olivat niin lämpimän vaaleanruskeat väriltään — hän, joka
puolusti mykkiä luontokappaleita ja oli raihnaan rouva Harriot-poloisen
apuna, hoiti taloutta ja opetti pieniä poikia ja oli kauttaaltaan
tunnollinen ja nuhteeton, mutta kuitenkin aina punastui ja sai
rukoilevan ilmeen kasvoilleen, kun sir Jasper Harrington kohtasi hänet
maantiellä ja hyppäsi alas hevosen selästä tervehtimään.

Se oli omituinen pikku talous, tuo "herra Flemyngin koulu", jota
pikemmin olisi sopinut nimittää "Dorothyn valtakunnaksi", koskapa
siellä — kuten monella muullakaan taholla — nimellinen päämies ei
pitänyt hallitusohjia käsissään. Herra Flemyng ja hänen sisarensa
olivat kumpikin kookasvartisia, hyväluontoisia ja hajamielisiä — jonkun
verran leväperäisiä luonteeltaan. Mutta heissä oli myöskin lempeätä
arvokkuutta, avonaista vilpittömyyttä, ja luottavaisuutta, jota oli
yhtä kaunis katsella kuin lapsissa. Molempien yllä lepäsi myös jonkin
kestetyn koettelemuksen varjo. Sillä tarinalla ei kuitenkaan ole mitään
tekemistä meidän kertomuksemme kanssa, eikä meidän ole tarvis saattaa
itseämme tai muita alakuloisiksi sen kertomisella. Mutta kenties juuri
se olikin tuottanut tosin sääliteltävän, mutta kaikessa tapauksessa
armeliaan usvaverhon rouva Harriet Fosterin vanhuuteen, niinkuin
syyspäivän lopulla sumu verhoaa maan ja pehmittää sen mitään vahinkoa
tekemättä.

Miten herra Flemyng oli milloinkaan saattanut johtua koulun
perustamiseen, sitä oli mahdoton käsittää, sillä tuskinpa kukaan on
konsanaan ollut niin kerrassaan soveltumaton siihen toimeen kuin
hän. Pahinkin jukuripää poikajoukosta olisi voinut vilpistellä
läksyissään ihan hänen silmiensä edessä ilman kiinnijoutumisen vaaraa,
ja rankaiseminen oli aivan vastoin hänen luontoaan, vaikka hän eli
ja toimi sellaiseen aikaan, jolloin koivurieska ja rottinki olivat
tavallisimpia kasvatusvälineitä. Ei olisi voinut odottaa muuta kuin
että meidän senaikaiset pitkätakkiset ja kaularöyhelöiset esi-isämme
olisivat käyttäneet hyväkseen opettajansa omituisuuksia, mutta heidän
ylistyksekseen olkoon sanottu, että noiden pikku veitikkain keskuudessa
ylipäätään vallitsi kunniantuntoinen ja ylevämielinen henki.

Pidettiin halpamaisena ja kehnona keinotella herra Flemyngin
hyväluontoisuudella ja luottamuksella. Jos he eivät koulussa erikoisen
paljoa muuta oppineetkaan, niin eipä tuotakaan kehitystä saanut
halveksia, ja se oli pääasiallisesti Dorothyn vaikutuksen ansiota.
Pojat palvoivat häntä. He olisivat tahtoneet käydä taisteluihin hänen
puolestaan; ainoana vaikeutena vain oli vihollisten puute. Saada "musta
silmä" sellaisessa ritaritehtävässä oli kunniamerkki, jota kaikki
toiset katselivat kademielin.

Siellä oli esim. pikku Marwood, jonka isä oli piirtänyt tuon
kummallisen taulun ja tekstannut ylen komean otsikkokirjoituksen
kirkosta ja valtiosta j.n.e. pelkästään kiitokseksi huolenpidosta, jota
Dorothy omisti hänen äidittömälle ja pelokkaalle pojulleen. Edelleen
kuului ihailijapiiriin master ["nuoriherra". Suom.] Stephen Harrington,
joka oli muutamiksi lupa-ajoiksi jätetty hänen hoivaansa ja jota hän
myös oli hoitanut pienokaisen sairastaessa jotakin lastentautia;
senjälkeen Stephen alituiseen puhui hänestä, kunnes äiti antoi noutaa
hänet kartanoon kiittääkseen häntä. Sittemmin tuli Dorothy sinne
aina tuolloin tällöin, ja nuori sir Jasper, joka aluksi vain hieman
uteliaasti katseli hänen ruskeita silmiään, alkoi pian tuntea erityistä
huvia saadessaan tämän silmäparin loistamaan eloisammalla kirkkaudella
tai alas luoduksi, mikäli hän tahtoi.




II. SE VANHA, VANHA TARINA.


Kuinka kummallisia olentoja me ihmiset olemmekaan, ristiriitaisuuksien
liutana ja kuitenkin aina yhtäläisinä! Vuosisadan toisensa jälkeen,
sukupolvi sukupolven kintereillä, me vaellamme läpi maailman, milloin
isoissa tekotukissa, milloin käherretyin kiharoin — fryygialaisissa
myssyissä tai avopäin pörrötukkaisina, roomalaisissa kypäreissä,
kreikkalaisissa hiusnauhoissa tai syyrialaisissa turbaaneissa, kuinka
kulloinkin — kaikki leikkiäksemme samaa leikkiä. Toinen toisensa
jälkeen tuntee samoja pienempiä tai suurempia mielenliikutuksia,
saa samoja kokemuksia toiveista, levottomuudesta ja pettymyksistä.
Ettekö usko, että kun Sokrates purki sydämensä tunteita Xantippalle,
piteli hän tämän kättä omassaan ja katsoi häntä silmiin ja tunsi ilon
tulvehtivan voimakkaassa ylevässä sielussaan, kun Xantippa ujosti
kohtasi hänen katseensa? Hupsu filosofi-parka ei nähnyt terävyyttä,
joka vaani pehmeän hunnun alla.

Ja tässä meillä nyt on nuori sir Jasper Harrington Englannin
maltillisessa teollisuusmaassa alottamassa samaa leikkiä, mikä silloin
sai ateenalaiset lehdot hohtelemaan tavallista rikkaammin ihanuuksin,
kun aurinko lähetti kimpun kultaisia säteitä niiden viileään
siimekseen. Hän tuli kävellen pitkin kartanon suurta lehmuskujaa,
läiskäytellen ratsupiiskallaan ja ihmetellen itsekseen, mikä hitto
Dorothy Flemyngin kasvoissa tekikään ne viehättävämmiksi kuin
kaikkien niiden kauniiden ja ylhäisten naisten, joita hänen kotonaan
vieraili. Se oli se vanha, vanha tarina — aina yhtäläinen eikä sentään
milloinkaan sama.

Ja on muitakin seikkoja, jotka ovat yhtä uusia ja yhtä vanhoja.
Sokrateen kosinnasta meillä ei ole mitään yksityiskohtia tiedossamme.
Xantippa tuotti hänelle kylliksi huolia ajan mittaan, voidaksemme
otaksua, että kaikki kävi alussa rauhallisesti ja mutkattomasti.
Niissä ensi hommissa ei varmaankaan ollut tiellä mitään vanhempien
vastahakoisuutta, ei holhoojia, jotka yksinomaan pitivät varallisuutta
silmällä.

Mutta kuinka olikaan Hero-paran ja hänen Leanderinsa laita,
hyrskyävien aaltojen eroittamina kun olivat? Mitä saivatkaan kokea
Romeo ja Julia — keskenään vihamielisten Montagu- ja Capulet-sukujen
lapset? Ja Tasso ja Leonora? Ja viehättävä herttuatar May, joka
karautti kuolemanratsastukselleen rakkaan Guyn kanssa, loordi
Leighin kolkuttaessa portille? Kuinka kävikään näiden kaikkien?
Ja kuinka nyt kävisi lady Harringtonin, joka oli vanhaa Bruce
sukua ja oli myötäjäisillään auttanut Harringtonin jaloilleen — ja
olihan kartanon omakin taulusali ylen runsaana kokoelmana tuimia
panssaripukuisia soturi-muotokuvia Harringtonien menneisyydestä! Ja
minun Dorothy-parkani — kuinka hänen kävisi?

Koko seutuhan tiesi, ettei koko maailmasta voinut löytyä sir Jasperille
edullisempaa elämänkumppania kuin neiti Montagu, nuori perijätär, jonka
tilukset rajoittuivat hänen maihinsa. Ja jos Jasper-herra osoittautuisi
vastahakoiseksi eikä tahtoisi ottaa häntä — niin, silloin oli myladylla
kokonainen parvi pyrkijättäriä varalla. Lady Mary Bentinck esimerkiksi,
vanhan kreivin tytär — sir Charles Bassettin vanhin tytär Charlotte —
joku Fitz-Anbynin sisaruksista — lady Di Riverstone... Voi, Dorothy,
Dorothy — miksi olitkaan paluumatkalla kylästä sinä toukokuun iltana!

Dorothy näki jo kaukaa hänen lähestyvän. Hän oli tiellä, jonka molempia
sivuja reunusti nurmiturve ja tuoksuva kasteinen orapihlaja-pensasto,
kukat juuri aukeamaisillaan. Vaaleanvihreitä tammia kohosi ylväinä
molemmin puolin. Suoraan hänen edessään oli kaistale yleistä
laidunmaata, ja tällä avoimella kedolla, jolle laskeva aurinko venytti
pitkiä soluvia varjoja kelta-orjantappurain yli, siintävien ylänköjen
ollessa taustana etäisyydessä ja tuulen väräytellessä ruohikkoa,
näkyi Jasper Harrington tulevan verkalleen ratsastaen. Mitä hän
mieteksi? Liikkuivatko hänen ajatuksensa lady Di'n luona? Vai Philippa
Fitz-Aubynin? Tai kenties George Selwynin viime pilapuheissa, taikka
amerikkalaisessa sodassa, vai äskeisessä ilmapallon keksinnössäkö, tai
myöskin — mikä on kaikkein luultavinta — uuden nuoren lintukoiransa
Junon harjoittelussa?

Tuolla hän joka tapauksessa ilmestyi esiin, ohjakset heitettyinä
hevosen kaulalle, ja aurinko paistoi niin leppoisasti häneen ja tuuli
leikki hänen hiuksillaan — ja Dorothy, joka toisinaan saattoi saada
äärimäisen ujouden puuskan, katseli ympärilleen kaihoisin silmäyksin,
keksiäkseen mahdollisesti jonkun väistymiskeinon. Mutta pensasaidassa
ei näkynyt ainoatakaan aukkoa, eikähän hän voinut kääntyä takaisin ja
kipaista juoksuun, sillä sir Jasper oli saattanut jo huomata hänet
yhtä hyvin kuin Dorothy oli havainnut sir Jasperin. Hänen olisikin
tehnyt mielensä antaa itselleen korvapuusti tästä puolittain suloisesta
ja puolittain tuskallisesta säikyn tunteesta, jota hän ei kyennyt
selittämään itselleen.

Ja niin lähestyivät he toisiaan. Sir Jasper oli jättänyt taakseen
aurinkoisen aukeaman ja tullut nuorten puiden kasteiseen varjoon,
ja ratsasti edelleen välinpitämättömästi kolmikolkka-hatussaan ja
viininpunaisessa ratsastustakissaan, hiukset sidottuina niskaan
mustalla nauhalla. Pikku Dorothy käveli nopein askelin. Hänen pehmoinen
neitseellinen helmenvärinen pukunsa näytti vielä vaaleammalta, kun
välkkyvä nurmi oli taustana, ja hartioilla oli musta pitkä shaali,
joka oli heitetty rinnan yli ja solmittu vyötärön taakse isoksi
ruusukkeeksi. Leveä hattu varjosti hänen kasvojaan.

"Kenties hän ei edes näe minua", ajatteli hän tuntien sekä toivoa
että pettymystä. Sillä sir Jasper piti silmiänsä maahan luotuina, ja
Dorothyn askeleet nurmikolla olivat aivan kuulumattomat.




III. RAKKAUDENTUNNUSTUS.


Eikö näkisi häntä? Sellaisissa tilaisuuksissa tulee lukuun muitakin
aistimuksia kuin näkeminen ja kuuleminen. Ennenkuin Dorothy ehti
ajatella päätelmäänsä loppuun oli sir Jasper jo hypähtänyt satulasta
ja seisoi siinä hattu kädessään. Hänen rehelliset siniset silmänsä
katselivat Dorothya suoraan silmiin.

"Tätä voin sanoa onnenpotkaukseksi, neiti Flemyng", huudahti hän
vilkkaasti. "Oletteko menossa kartanoon? Sallitteko minun lyöttäytyä
seuraanne?"

Dorothy oli niiannut säveästi ja pudisti nyt päätänsä.

"Matkani kulkee ainoastaan ohi vuokratilan, sir. Toivottavasti mylady
jaksaa hyvin?" pakoittautui hän lisäämään, samalla kun ajatteli, että
sir Jasper nyt varmastikin oli täyttänyt kohteliaisuuden vaatimukset ja
antaisi hänen mennä menojaan. Hän ihan tyrmistyi huomatessaan nuoren
aatelismiehen laskevan ohjakset käsivarrelleen ja kääntävän hevosensa,
yhä vielä hattu kädessä saatellakseen häntä jalkaisin samaa tietä,
jota oli tullutkin. Mutta katsahtaessaan sir Jasperiin tehdäkseen
vastaväitteitä, hän heti loi katseensa maahan ja punastui rajusti;
silloin hän lähti pitkittämään kulkuansa niin nopeasti kuin pääsi ja
sanaakaan hiiskumatta.

"Minä tahtoisin puhua kanssanne Stephen-veljestä", sanoi Jasper.

Dorothy hiljensi hiukan askeliaan. Jos se oli seurassapysymisen syynä,
niin sehän oli aivan luonnollinen aihe.

"Isänne on tehnyt hyvin paljon hänen kehittymisekseen."

"Hän on todella huomattavasti edistynyt latinassa", myönsi Dorothy
vakavan virallisella ilmeellä, joka Jasperin mielestä oli aivan
ihastuttava.

"Niin meistäkin. Serkkumme Parker on ollut vierailulla luonamme,
ja äitini pyysi häntä tutkimaan Stepheniä hiukan. Se oli kylläkin
koetteleva hetki poika-paralle, mutta hän suoriutui siitä loistavasti.
En ole milloinkaan nähnyt äitiäni tyytyväisempänä — ja Stephen sanoi,
että se oli neiti Flemyngin ansiota kaikkityyni."

"Oh ei, ei suinkaan", tokaisi Dorothy. "Mutta tämä ilahduttaa minua
suuresti, sillä se varmasti antaa hänelle enemmän luottamusta omaan
kykyynsä. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, että mainitsitte asiasta
minulle."

"Minulla — meillä — on vielä muutakin, josta meidän tulee kiittää neiti
Flemyngiä", jatkoi sir Jasper nopeasti ja hyvin tunteellisella sävyllä.
"Pikku-poloinen! Minä en luule, että äitini kaikesta hellyydestään
huolimatta on koskaan oikealla järjestelmällä kasvattanut häntä. Näytti
siltä, että hänestä oli sukeutumassa surkuteltava pikku raukka ilman
vähintäkään reippaatta. Kaikki tuntui pelottavan häntä, aina siihen
asti kunnes hänet lähetettiin teidän luoksenne — isänne luokse",
oikaisi sir Jasper varsin säädyllisesti.

"Ja nyt?" kysyi Dorothy ja katsahti puhujaan, maailman purppuraisimmat
huulet hymyyn vetäytyneinä.

"Oh, nyt — nyt hän on oikea urho. Ensi talvena hän ratsastaa kanssani
ajokoira-retkille. Ja aamulla hän ratsastaessaan antoi hevosen hypätä
yli ränstyneen aidan. Miten sen laita on, neiti Flemyng? Ei suinkaan
isänne anna opetusta ketunajossa, kieliopillisten taivutusten lisäksi,
vai mitä?

"Eikä miekkailussakaan tai nyrkkeilyssä? Stephenillä nimittäin oli
eilen kotia tullessaan 'musta-silmä', jota ihan mielikseen katseli.
Hän oli tapellut nuoren Bassettin kanssa kotimatkalla — ja suoriutunut
voittajana. Syytä taisteluun..."

"Tästä menee tie vuokratilalle", keskeytti Dorothy epätoivoisella
rohkeudella. Hän tiesi tappelun aiheen yhtä hyvin kuin Jasperkin,
ja hänen poskensa hehkuivat purppuraisina sir Harringtonin kavalan
vihjauksen johdosta. "Tämä tie johtaa vuokratilalle — hyvästi, sir!"

Hän niiasi taas keveästi ja kääntyi mennäkseen, mutta toinen pysäytti
hänet.

Voi, Jasper, Jasper! Tuossahan olivat neiti Montagun metsät vain
pikku matkan päässä hänen silmäinsä edessä — laajalle ulottuvat
sankat korvet, ilta-auringon rusotuksen kultaamina —; tuossa avautui
karu nummi, joka herätti kaikkien maalaisherrasmiesten kateutta, kun
se oli seudun mainioin kurppien pesimispaikka. Ja kartanossa istui
tällä hetkellä neiti Montagu itse juomassa teetä myladyn luona,
puettuna himmeän oranssinväriseen silkkiin, joka sopi erinomaisesti
hänen tummaan hipiäänsä, ja jauhoitettu tukka suorittuna korkealle
suunnattoman hiuslaitteen päälle — samaan asuun, jossa hovimaalari
hänestä myöhemmin muotokuvan ikuisti. Ja Jasperin tarvitsi vain ojentaa
kätensä saadakseen sekä hänet itsensä että metsät ja kurppa nummen — ja
sensijaan hän ojensi kätensä ja pysäytti pikku Dorothy Flemyng-paran,
koulumestarin tyttären.

"Dorothy", hän sanoi, "en milloinkaan ennen ole tuntenut sellaista
hellyyttä Stepheniä kohtaan kuin hänen kertoessaan tästä minulle!"

"Antakaa minun mennä, sir — antakaa minun mennä!" huudahti Dorothy
taistellen itsensä kanssa. Sillä Jasper oli pidättänyt hänet ainoastaan
siten, että oli aivan keveästi laskenut kätensä hänen käsivarrelleen,
ja Dorothyn lausuessa tämän veti Jasper kätensä takaisin ja seisoi
hänen edessään hattu kädessä ikäänkuin tyttö olisi ollut kuningatar. Ja
Jasper näytti todellakin muhkealta ja ritarilliselta seistessään siinä
auringon paistaessa suoraan hänen kasvoihinsa ja säteilevät silmät
kohdistettuina häneen.

"Minä en voi mennä tieheni, se on aivan mahdotonta", selitti Jasper.
"Minä rakastan teitä niin lämpimästi, Dorothy, että minun täytyy sanoa
se teille. Ettekö tahdo tulla vaimokseni? Miksi kieltäytyisitte siitä?
Voi, elämäni, sieluni — eihän voi olla mahdollista, että te pelkäätte
minua?"

Häntä? Ei, ei! Mutta itseään ja puhujan hellää äänensävyä. Ja Jasper
käsitti sen. Hän luki sen Dorothyn silmistä sinä ainoana kertana,
minkä tämä uskalsi kohottaa ne. Ja nyt loistivat Jasperin silmät
voitonriemusta, ja hänen äänensä sai vakavamman soinnun.

"Yksi ainoa pikku sananen vain vastaukseksi — en pyydä enempää. Eikö
neiti Flemyngillä voi olla sen vertaa sääliä minua poloista kohtaan,
että sanoisitte edes, etten ole teille vastenmielinen?" pyysi hän
uudistuvan levottomuuden vallassa. Sillä Dorothy oli kääntynyt poispäin
ja väänteli käsiään lapsellisessa tuskaannuksessa. Ja äkkiä kääntyi hän
jälleen kiivaasti puhuttelijaansa kohti.

"Kuinka te voitte olla niin julma?" huudahti hän kiihkeästi, silmät
täynnä kuumia kyyneleitä.

"Julma? Minä!"

"Niin — te! Uskotteko muka todellakin, että mylady ottaisi minut
vastaan tyttärenään — että minä, köyhä Dorothy Flemyng parka, Stephenin
opettajatar, olisin sopiva puoliso sir Jasper Harringtonille,
ylhäiselle tulevalle kartanon omistajalle?"

Sir Jasper keskeytti hänet tuimasti ja puhuessaan tempoi hevosta
suitsista kerta toisensa perästä.

"Sekö estäisi, että te olette vähävarainen? Joutavia! Minä olen kuullut
äitini sanovan, että Flemyng-suku on yhtä hyvää kuin yksikään muu tällä
paikkakunnalla."

Dorothy pudisti surullisesti päätänsä.

"Mitä minä sitäpaitsi välitänkään tuosta kaikesta?" huudahti toinen ja
sulki Dorothyn käden omaansa. "Sanokaa vain, että rakastatte minua,
niin minä saan rauhan sieluuni."

Kiihkeä ilme hävisi Dorothyn silmistä. Hän antoi kätensä olla Jasperin
kädessä ja katsoi häneen suloisen ja surullisen arvokkaasti, jollainen
sävy oli aivan uutta hänessä.

"Voipiko se tehdä teidät tyytyväiseksi?" kysyi hän. "Silloin sanon
teille, että minä en voi kieltää sitä. Et, ei — antakaa minun puhua
loppuun. Sillä, nähkääs, sir Jasper", hän jatkoi vapisevalla äänellä,
mutta pystyssä päin ja katsoen häntä suoraan silmiin, "tyydyttääkseni
teitä olen nyt lausunut teille sen, mitä en luullut kuolemankaan saavan
minua ilmaisemaan. Te olette todellinen aatelismies, sir Jasper, ja
minä en kadu sanojani — mutta siihen loppuukin kaikki. Ettekö luule
minun tietävän yhtä hyvin kuin kartanon armollinen rouva, että minä
en ole kelvollinen morsian hänen pojalleen? Ja luuletteko, ettei
meilläkin, jotka kuulumme Flemyng-sukuun, ole omaa ylpeyttämme — ja
että minä voisin suvaita hänen sanovan minulle hylkäyksensä?"

Jasper keskeytti hänet taaskin, ja puhuessaan hän kumartui suutelemaan
Dorothyn kättä sen ajan kaunista ja säädyllistä kohteliaisuutta
noudattaen.

"Sitä hän ei tee milloinkaan", vakuutti hän.

"Voi, te ette tiedä", huudahti Dorothy-rukka yhäti urheana taistellen
omaa sydäntään vastaan. Hänen oli kovin vaikea pysyä järkähtämättömänä,
kun Jasper katseli häntä tuolla tavoin ja koko hänen sydämensä nousi
sitä vastaan hänen puolestaan. Kenties ei kenelläkään tytöllä ole
milloinkaan ollut niin tukalaa taistelua kamppailtavana. Ja juuri
silloin alkoi satakieli visertää surunvoittoisia säveliään läheisessä
pensaikossa. "Te ette tiedä, te ette tiedä", toisti hän rukoilevalla
äänellä.

"Minä tiedän, etten milloinkaan luovu rakkaudestani — ettekä tekään,
Dorothy", sanoi Jasper hiljaa. "Ja äitini rakastaa minua liian
suuresti, asettuakseen onneani vastaan."

"Voi — se on ihan mahdotonta!"

"Luota minuun, Dorothy."

Mutta Jasper ei voinut saada häntä myöntämään tämän enempää. Dorothy
rakasti häntä ja tunnusti sen, mutta hän ei tahtonut suostua siihen,
että he tapaisivat toisiaan ulkona, ja yhtä vähän sai Jasper tulla
hänen kotiinsa, ellei hän sitä ennen ollut saanut myladyn suostumusta,
esittääkseen kosintansa hänen isälleen. Hän ei edes antanut Jasperin
seurata häntä pienelle oikotielle, vaikka tämä nurkui hänen epäystänsä
vastaan. Ja Jasper seisoi siinä ja katseli viehkeän olennon jälkeen,
joka poistui illansuussa epävarmemmin askelin kuin tavallisesti —
ilmeisesti hieman järkkyneenä ja epäröivänä, urhoollisista sanoistaan
huolimatta.

"Minun tulee ottaa huoltaakseni rakastettuni", sanoi nuori mies
itsekseen. Hänen silmissään loisti riemukas ja voitollinen hehku, kun
hän nousi satulaan ja ohjasi kulkunsa kotia kohden, Neiti Montagun
metsät verhoutuivat hämärän vaippaan, ja neiti Montagu itse ajoi
hänen ohitseen suurissa kuomuvaunuissaan. Hän huoahti havaitessaan
Jasperin tulevan ratsastaen kotiin juuri kun hän palasi vierailultaan
ja nähdessään vilaukselta sen onnellisen ja hymyilevän ilmeen, jota
hämykään ei vielä kyennyt peittämään.

Jasper puolestaan oli unhoittanut kohtauksensa neiti Montagun kanssa
jo ennen kuin tämä oli poissa näkyvistäkään. Tällähaavaa hänen
sielussaan kuohui jotakin, mikä hääti hänen ajatuksistaan kaikki muut
mahdollisuudet, kaiken levottomuuden — niin, kaiken paitsi valoisan
nykyisyyden. Neljänkolmatta iässä, rakastunut ja rakastettu! Eikö siinä
ollut rajatonta lumousvoimaa? Muutamien vuosien kuluttua olisi kaiketi
satoja järkevämpiä ajatuksia noussut hänen mielessään, mutta niin
ylenpalttista onnea, josta hän nyt nautti, hän ei olisi saanut tuntea.

Dorothy oli nuorempi iältään, mutta hänellä oli surullisempi kokemus
elämästä, joten hän kenties oli toisissa asioissa kehittyneempi. Hän
meni kotiinsa sekä rauhattomana että onnellisena, mutta Jasperin
valoisia unelmia ei sellainen ristiriitaisuus ollut häiritsemässä.
Hän oli lapsuudestaan tottunut siihen, että kaikki aina myötäsi
hänen tahtoonsa, ja miksi nyt nousisi mitään esteitä hänen tielleen?
Oh, teitä hupsuja onnettomuuden ennustajia — onko keijukaistarinain
ajoilta asti milloinkaan ilmennyt rakastuneelle prinssille mitään
mahdottomuuksia?




IV. LADY HARRINGTONIN TOIVOMUKSET.


Melkein kaikki ovat nähneet "kartanon" tai jonkun muun paikan, joka
muistuttaa sellaista asuinsijaa — kauniin, vanhan, vaaleanharmaan
rakennuksen, joka sijaitsee hiukan alavalla kohdalla, ja kaksi uhkeata
lehmuskujaa, jotka johtavat rakennuksen edustan ruohikkoiselle
aukiolle. Tämä kartano oli jo pitkät ajat ollut Harrington-suvun
hallussa ja joutunut pari kertaa poiskin sen käsistä, sillä tällä
suvulla, kuten muillakin, oli ollut ylä- ja alamäkiä maallisella
urallaan. Eikä voinut väittää, että se nykyäänkään oli ehdottomasti
varma kauniin tilan pysyväisestä omistusoikeudesta, sillä se oli
hankittu takaisin vasta sir Charlesin naimisliitolla, kun hän sai
puolisokseen neiti Brucen — nykyisen lady Harringtonin — ja myladyn
isää ei ollut saatu muuttamaan järkähtämätöntä päätöstänsä, että
kartano yksinomaisesti taattaisiin hänen tyttärellensä.

Se oli arkaluontoinen kohta, tämä puolinainen omistusoikeus, joka ei
voinut tulla varmemmaksi ennenkuin uuden sukupolven esiintyessä. Naiset
ovat arvaamattomia olentoja ja ottavat vaikutuksia kaikesta, mikä
loukkaa tai mairittelee heitä. "Vaimosihan saattaa taas kumota kaiken",
sanoi sir Charlesin isä raivoissaan. Mutta eversti Bruce ei tahtonut
kuulla puhuttavankaan muunlaisista sopimuksista, ja, siinä istui
nyt lady Harrington hallitsijattarena kartanossa. Koko maailma oli
kuitenkin vakuutettu siitä, että sir Jasper tulisi hallitsemaan siellä
hänen jälkeensä, niin että herrat Harringtonit pääsisivät taas täysiin
oikeuksiin vanhassa kodissaan.

Mylady istui salongissa odotellen poikaansa, kun kuuli hänen askeleensa
eteisestä.

Keskellä huonetta oli pöytä, jolla loisteli suuri kukkavihko
kauniissa maljakossa; muuna sisustuksena oli pari lepotuolia, jotka
todella ansaitsivat nimityksensä, kirjailtuja verhoja, lyijykynä-
ja mustaliitupiirustuksia seinillä, hopeisia kynttilänjalkoja
vahakynttilöineen, antiikkisia kaappeja, spinetti ja joukottain
posliinikuvia. Pöydän ääressä istui noin viidenkymmenen ikäinen kaunis
rouvashenkilö, tukka jauhoitettuna ja tuuhea pitsiröyhelö kyynärvarsien
kohdalla. Hän katsahti tulijaan ja pudisti päätänsä, moittiva hymy
huulillaan, kun Jasper reippaasti astui huoneeseen.

"Vihdoinkin, sir! Sinua ei suinkaan voi sanoa täsmälliseksi ja
huomaavaiseksi kosijaksi!"

Nuori mies punastui korviaan myöten. Hän oli unhoittanut kaiken,
mikä koski neiti Montagua, ja minä pelkään, ettei muistutus tuntunut
kovinkaan mieluisalta.

"Pyh!" huudahti hän kärsimättömään. Mutta sitten hän hillitsi itsensä,
meni äidin luo ja suuteli häntä.

"Minun piti ratsastaa Dacren luo puhelemaan hänen kanssaan tänä
iltana", selitti hän ja heittäytyi huolimattomasti toiseen lepotuoliin.

"Näyttää siltä kuin hän olisi antanut sinulle hyviä tietoja
fasaaneista", virkkoi lady Harrington ja otti taas käsityönsä.
"Mutta soisin sinun tulleen kotiin aikaisemmin; neiti Montagu viipyi
täällä hämärään saakka. Hän oli erittäin sievä oranssinvärisessä
silkkipuvussaan."

"Minä inhoan oranssinkeltaista", mutisi Jasper.

"Niin minäkin oikeastaan. Mutta hän on niin tumma — ja se sopi hänelle
todellakin aivan erinomaisesti."

"Niin, tumma hän kyllä on! Minä en pidä tummista — _sinähän_ olet
vaaleaverinen, äiti", selitti nuori mies herttaisen kohteliaasti, ja
tästä ei mylady suinkaan ollut välinpitämätön. Hän laski hyväilevästi
kätensä Jasperin olalle.

"Kuulehan, sir — ei ole laisinkaan soveliasta asettaa vanhaa äitiänsä
esikuvaksi! Olisin liian yksinkertainen, jollen huomaisi, että jos
kaksikymmenvuotias ja viidenkymmenen ikäinen asetetaan rinnakkain,
täytyy viisikymmenvuotiaan joutua armottomasti tappiolle vertailussa
— enkä minä siitä napisekaan. Ilomielin näkisin nuorten kasvojen
valaisevan vanhaa kotiamme, Jasper."

"Et milloinkaan neiti Montagun!"

"Ja miksen?" Mylady antoi käsityön vaipua helmaansa ja käänsi kauniit
ja vakavat kasvonsa häntä kohden, "Usko minua, sinun onneasi minä
aivan etusijassa ajattelen. Ellen olisi vakuutettu siitä, että neiti
Montagu tekisi sinut onnelliseksi, en milloinkaan koettaisi saada häntä
miniäkseni, vaikka hän sitten omistaisi koko pitäjämme tilukset, Mutta
hän on nuori, herttainen, kaunis ja rikas — mitä enempää voit vaatia?"

"Yhtä ainoata, äiti."

"Mitä siis?"

"Ennenkuin otan naista aviokseni, minun tulee rakastaa häntä, mylady.
Ja minä en rakasta neiti Montagua."

"Mutta sinähän voit vastedes rakastua häneen."

"En milloinkaan."

Mylady istui tovin ääneti, ja kärsimättömyyden häivä kuvastui hänen
kasvoillaan. Mutta sitten hän lausui tyynesti:

"Siinä tapauksessa sinä teet oikein Jasper. Se asia on siis ratkaistu.
Mutta onhan muita — neiti Fitz-Aubyn esimerkiksi — ja Charlotte
Bassett..."

"Mutta _hän_ on tuhatkertaisesti enemmän arvoinen kuin ne kaikki!"
huudahti Jasper äitinsä hämmästykseksi mitä vilkkaimman ihastuksen
vallassa ja ponnahti seisaalleen. "Ei ole koko maailmassa ketään
puoleksikaan niin kaunista ja hyvää kuin hän, tiedätkös, äiti!
Miksi meidän tarvitsisi tavoitella rahoja? Me tulemme hyvin toimeen
nykyisillä oloillamme. Minä kuolen surusta, jollen saa häntä vaimokseni
— ja sinä saat hänestä parhaimman ja herttaisimman tyttären, mitä
milloinkaan voit toivoa!"

Hän oli tarttunut äidin käsiin ja tuijotti häntä silmiin hehkuvin
katsein, samalla kun katkonaisten sanojen tulva syöksyi hänen
huuliltaan. Ikkunat olivat auki, päästäen sisälle leppoisaa illan
vilpoisuutta, iso hyönteinen liiteli suristen ympäri kattoa, ja ulkoa
kuuluva satakielten kuoro säesti Jasperin tunteenpurkausta.

"Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!" hoki hän moneen kertaan.
"Ja minä en ikinä rakasta ketään muuta kuin häntä!"

Onko moista tunnustusta milloinkaan lausuttu toisenlaisin sanoin?

"_Ketä_ — mitä sinä tarkoitat?" huudahti lady Harrington raskain
sydämin.

"Ketäkö? Ketä muuta kuin Dorothya — käsittänethän, että tarkoitan
Dorothy Flemyngiä? Ei ole ketään hänen kaltaistaan! Voi, äiti — sinun
tulee pitää hänestä minun tähteni!"

"Laske irti käteni, Jasper. Missä on järkesi, sir? Koulumestarin tytär!"

Ihmisten oli tapana sanoa lady Harringtonista, että hän usein
oli ryhdiltään kuin kuningatar. Ja sellaisena kuin hän nyt nousi
tuolistaan, majesteetillinen hohto silmissään, olisi hän hyvin voinut
esittää Aragonian Katarinaa. Nuori rakastaja tunsi tarpeelliseksi
hillitä kuohuvaa hurmaannustansa.

"Flemyngit ovat myös aatelia", sanoi hän tukahtuneella äänellä,
kääntyen pois äidistä ja siirtyen pari askelta ikkunaa kohden. Mutta
sitten hän tuli takaisin ja pysähtyi jälleen äitinsä eteen. "Minä
olisin antanut vaikka mitä, säästääkseni sinulta pahastusta tässä
asiassa..."

"Pahastusta!" keskeytti rouva kylmästi. "Mahdottomuudet eivät minua
pahastuta."

"... mutta sitä ei voinut auttaa. Hän on viehättävin olento, mitä tässä
maailmassa on milloinkaan elänyt. Ei kukaan voi vastustaa häntä."

"Kyllä ymmärrän... Ja sinun sydämesi meni heti satimeen", sanoi lady
Harrington samalla kylmällä ja kovalla äänenpainolla kuin äskenkin.

Jasper karahti punaiseksi.

"Sinä erehdyt! Moiti minua niin paljon kuin haluat, mutta älä häntä!
Pikku Dorothy on yhtä osaton kuin sinäkin näistä suunnitelmista. Hänen
kaikkena vikanaan on, että hän on niin sanomattoman suloinen!"

"Vai niin! Mutta on muitakin yhtä viehkeitä."

"Ei minun silmissäni. Sano minulle, äiti, — kun sinä menit isän kanssa
naimisiin, tuntuiko sinusta silloin, että ketään muuta saattoi verrata
häneen?"

"Sellaista ei ollutkaan olemassa."

"Ja yhtä vähän on sellaista tyttöä olemassa, jonka voisi asettaa
Dorothyn rinnalle!" huudahti Jasper. "Hän ansaitsisi olla kuningatar
— ei kukaan noista toisista ole sen arvoinen, että kelpaisi edes
kynttilää sytyttämään hänelle! Oh, äiti, äiti — ethän tahdo särkeä
sydäntäni?"

Hän oli taas tarttunut äidin käsiin ja suuteli niitä, ja lady
Harrington seisoi siinä tosin ryhdikkäänä ja kylmäkiskoisena, mutta
hän ei työntänyt häntä pois luotansa. Pyrkivätköhän rakkaat muistot
raivautumaan esille hänen sielussaan? Ajatteliko hän kauniin ja
kiihtyneen poikansa ja tämän isän sattuvaa yhtäläisyyttä? Muisteliko
hän, mitä helliä ja intohimoisia sanoja oli tulvinut huulilta, jotka
sittemmin kuolema oli kylmentänyt? Ja satakielen laulu — oliko sekin
soinut muinaisina iltoina sillä tavoin kuin se tänä kauniina toukokuun
iltana kajahteli?

Jasper yhäti tulkitsi tunteitansa kiihkeällä sanatulvalla —
mielettömällä kylläkin, ehkä, mutta kuka tietää? Onhan lopultakin
olemassa myös jotain sellaista, mikä käy yli kaiken inhimillisen
viisauden — ja kenties nuo lauselmat saivatkin syntynsä siitä...

"Soita Marshamia! Tämä kaikki tuli niin äkkiarvaamatta", sanoi mylady.
"Puhumme asiasta enemmän huomenna, kun olemme kumpikin tyynempiä." Hän
kumartui äkkiä ja suuteli poikaansa kiihkeästi. "Jasper, Jasper — sinun
on täytynyt joutua kesäyön unelmaan ja sen lumoukseen!"

Voi teitä hupsuja viisauden julistajia! Jalokivi saattaa olla
lumouksen kätkössä, kun prinssi ratsastaa löytöretkelleen, mutta
metsät yleensä avautuvat ja lohikäärmeet käyvät vaarattomiksi, kun hän
voitonriemuisena rientää eteenpäin voittaakseen rakastettunsa, joka
odottaa hänen paluutansa.

Tapahtuuko sellaista ainoastaan keijukaissaduissa?




V. SOPIMUSEHDOTUS.


Lady Harrington, joka tässä kohden edusti lohikäärmettä, makasi
valveilla koko yön. Hänen ajatuksensa liikkuivat kartanossa ja pitkän
gallerian muotokuvissa — ja hän ajatteli myös Dorothy Flemyngiä,
koulumestarin tytärtä, joka uskalsi asettua sille paikalle, missä lady
Di'n tai neiti Montagun olisi tullut istua. Mutta niin laajalti kuin
hänen aatoksensa harhailivatkin, hän näki aina silmiensä edessä toisen
kuvan — Jasperin isän, sama loiste silmissään, minkä hän oli äsken
nähnyt pojallaan, ja sama kähäräisyys aaltoilevassa tukassa.

Heilläkin oli ollut vaikeuksia liittonsa solmimisessa,
edellämainituista kartanon omistusoikeutta koskevista määräyksistä
johtuneita, Vanha sir Hugh Harrington oli loukkaantuneena kääntynyt
pois ja noitunut ja sanonut pojalleen: "Vaimosihan voipi taas kumota
kaiken!" Ja Charles oli langennut polvilleen rakastettunsa eteen
ja suudellut hänen kättänsä ja vakuutellut: "Tehkööt mitä tahtovat
kartanon suhteen, sydänkäpyseni, kunhan se vain ei eroita meitä
toisistamme!" Nuo sanat, jotka turvasivat hänen sydämensä Charlesille
ikuisiksi ajoiksi, tuntuivat nyt laajenevan sulkemaan piiriinsä
Jasperinkin.

"Koulumestarin tytär... Ei, minä en voi milloinkaan antaa suostumustani
siihen, ja kuitenkin — rakastaneekohan Jasper todellakin häntä niin
hellästi?"

Lohikäärme-parat! Heillä on aarteensa varjeltavana, ja heihin isketään
haavoja, joita kukaan ei tarjoudu sitomaan. Lady Harrington heittelehti
edestakaisin vuoteessaan. Kaikista päätöksistään huolimatta ajatteli
hän enemmän sir Charlesia kuin sir Jasperia. Viimein hän nousi ylös ja
meni eräälle kaapille, josta otti esille medaljongin; tämän sisällä oli
pienoiskuva ja ruskea hiussuortuva, ja hän suuteli sitä moneen kertaan,
kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan. Me hautaamme surumme, ja
ruohoa kasvaa niiden päälle — ja toisinaan kauniita kukkasiakin — mutta
välistä sattuu maanjäristyksiä, ja haudat aukenevat.

Aamulla juoksi Stephen äitinsä huoneeseen, pieni nukketeatteri
sylissään.

"Minä näytän tätä neiti Flemyngille. Saan kai viedä sen sinne, vai
mitä, äiti? Me annamme nukkien tanssia, jotta rouva Harriet saa
katsella."

"Sinä olet liian vanha nukkien kanssa puuhaamaan", vastasi lady
Harrington terävästi. "Ja sinun ikäisesi pojan pitäisi löytää parempaa
tekemistä kuin naisten parissa leikkimistä."

"Kyllä löydänkin", huomautti Stephen punastuen. "Minä tappelin
äskettäin nuoren Bassettin kanssa."

"Mistä syystä?"

"Hän väitti, että hänen sisarensa on yhtä kaunis kuin Dorothy, ja minä
sanoin, että se oli vale — ja me tappelimme, ja minä annoin hänelle
selkään."

Tätä kaksinkertaista Dorothyn ihailua oli lady Harringtonin vaikea
sietää, ja hänen kasvoillaan oli hyvin kylmä ilme, kun hän hetkeä
myöhemmin kutsui Jasperin aamiaishuoneeseensa. Jasper puolestaan ei
tuntenut minkäänlaista pelkoa tulevaisuuden suhteen. Ainoastaan ne,
joilla on jotakin kokemusta tiellä olevista kompastuskivistä, pitävät
niitä silmällä, ja hän ei ollut tähän asti kohdannut mitään vastuksia.
Dorothy oli ehdottomasti hänen — ja hänen äitinsä kyllä antaisi
suostutella itsensä. Hän seurasi äitiä huoneeseen ja odotti, mitä
tämä sanoisi, huolimattoman miellyttävässä asennossa nojaten toisella
kädellä pöytään. Hänen kasvoillaan ei ollut jälkeäkään levottomuudesta.
Mylady vain kiihdyksissä oli.

"Jasper", aloitti hän ja lisäsi sitten hyvin kiivaasti: "Olitko sinä
todella järjilläsi, puhellessamme eilen illalla?"

"Miks'en minä olisi järjilläni ollut?"

"Ja sinä tarkoitat oikein tosissasi vakuuttaa, että sinä — että sinä
rakastat tuota tyttöä?"

"Minä jumaloin häntä."

"Mieti tarkoin, Jasper. Oletko niin varma tunteistasi? Etkö voisi
rakastaa neiti Montagua?"

"Mahdotonta — vaikka hän olisi kuningatar ja minun suloinen Dorothyni
kerjäläistyttö. Sinä vastaisit samalla tavoin, jos olisit minun
sijassani, äiti!" huudahti nuori mies säihkyvin katsein.

"Älä sano niin, Jasper. Minä ajattelisin nimeäni ja sukuani ennenkuin
esiintyisin köyhän koulumestarin tyttären kosijana."

"Oh, äiti — Dorothy tuottaisi kunniaa herttuankin valinnalle."

"Jumalan nimessä, Jasper, säästä minua kaikilta mielettömiltä
purkauksilta!... Minun on todella täytynyt tulla vanhuuttani tylsäksi,
kun voin kallistaa korvani moiselle järjettömyydelle — ja minä en
anna mitään lupausta, muista se. Minä en lupaa kerrassaan mitään,
mutta — minä tahdon nähdä tytön. Hiljaa! Ei mitään ihastuksen
lauselmia — minä en voisi kestää sitä — mutta minä tahdon puhua
hänen kanssaan. Miten häpeäpilkku voitaisiin peittää, sitä en
todellakaan tiedä — mahdottomalta näyttää minusta, että se voitaisiin
salata. Luonnollisesti hänelle sinun vaimonasi kävisi pakolliseksi
täydellisesti katkaista kaikki suhteet omaisiinsa... Isän pitäisi
viipymättä muuttaa pois paikkakunnalta — sinun ja hänen olisi
matkustettava ulkomaille joksikin aikaa..."

"Me suostumme mihinkä hyvänsä, mihinkä hyvänsä..."

"Ja minä en lupaa mitään, olen sen sanonut... Mutta minun täytyy
puhutella häntä. Onhan mahdollista, että hän ei suostu näihin
ehtoihin... Mieletöntä kuitenkin on toivoa mitään sellaista —
eipä hän niinkään helposti taida luopua tilaisuudesta päästä lady
Harringtoniksi", lisäsi mylady katkerasti.

"Hän luopuu kaikesta, mitä maailmassa on, minun tähteni", selitti
Jasper luottavaisesti.

"Kuten minäkin teen", ajatteli hänen äitinsä itsekseen. Mutta hän ei
sanonut mitään siitä — hän vain katsoi Jasperiin ja veti soittokellon
nuorasta. "Anna valjastaa hevoset vaunujen eteen ja sano Marshamille,
että hän ajaisi koululle ja veisi minun terveiseni neiti Flemyngilie
sekä ilmoittaisi, että minua ilahduttaisi suuresti, jos hänellä olisi
tilaisuutta saapua tänne hetkeksi, koska haluaisin puhutella häntä."




VI. DOROTHYN VASTAUS.


Dorothy-poloinen! Hän oli ajatellut monenlaisia mahdollisuuksia,
mutta ei sitä, että hänen täytyisi lähteä kartanoon tässä kylmässä
komeudessa ja myladyn oma kamarineitsyt takaistuimella, jonkunlaisen
rikollisuudentunteen painaessa hänen sydäntään. Hän ajatteli kuolevansa
häpeästä, jos lady Harrington moittisi häntä kaikesta siitä, mitä
Jasper oli sanonut — eikä hän voisi paremmin kieltää hänen sanojaan
kuin unhoittaa, kuinka suloisilta ne olivat kuulostaneet hänen
korvissaan.

Hänen sydämensä pamppaili melkein kuuluvasti, kun hän näki sir Jasperin
seisovan portailla odottamassa hänen tuloaan, ja hänestä tuntui, ettei
hän edes uskaltanut kohottaa katsettaan vastaukseksi nuoren miehen
innokkaaseen kuiskaukseen aivan myladyn oven luona. Oli ikäänkuin
sumua hänen silmäinsä edessä, kun hän astui sisään kepeästi niiaten ja
pysähtyi vapisevana ovensuuhun. Jasper oli ainoastaan avannut hänelle
ja kuiskannut nuo sanat, jotka saivat hänet vielä enemmän hämilleen
kuin hän jo ennestään oli — ja sitten Jasper sulki oven ja jätti hänet
kuin turvattomaksi.

Huone oli hänelle kyllä tuttu edellisistä käynneistä, mutta nyt tuntui
kaikki kovin vieraalta. Lady Harrington oli kahdesti kehoittanut häntä
istumaan ennenkuin hän käsitti sanojen merkityksen. Hänen lähellään oli
posliininen paimentyttö — tanssiva paimentyttö, jolla oli surullinen
ja rukoileva ilme silmissään. Miksi noissa kuvissa katse on usein
surullisen moittiva, iloisesta tanssista huolimatta? Dorothy tunsi
epämääräistä sääliä tuota pientä paimentyttöä kohtaan, joka oli
tuomittu ainaiseen tanssimiseen... Mutta kesken näiden mietteiden alkoi
hän selvästi eroittaa lady Harringtonin sanat.

"... jonka minä en voi kieltää kohdanneen minua odottamattomana
iskuna. Ellen ole käsittänyt poikaani väärin, on hän jo puhunut teille
kiintymyksestä, jota hän väittää tuntevansa teitä kohtaan."

Lady Harrington tuskin tarvitsi mitään vastausta tähän, mutta hän
otti nuoren tytön rukoilevan katseen ja äkillisen punastumisen
myöntymykseksi.

"En tahdo moittia teitä, Te olette kenties ollut ajattelematon,
mutta minä käsitän, että on puolustuksia nuorelle naiselle
teidän asemassanne, ja minä otan sen kernaasti huomioon. Samalla
kertaa tahdon huomauttaa, että minun tuskin tarvitsee viitata
siihen, kuinka paljon hänen nykyinen toivomuksensa poikkeaa hänen
tulevaisuudenmahdollisuuksistaan yleensä, sillä ero on itsestään selvä."

Hän näytti odottavan vastausta, ja Dorothyn huulilta tuli todellakin
hiljainen: "Kyllä, mylady!"

Pikku paimentyttö katsoi säälivästi Dorothy parkaa "Minä tanssin, minä
— sillä minun täytyy tanssia", tuntui sen katse sanovan, "mutta maailma
on kuitenkin täynnä surua".

Lady Harrington ei ajatellut sitä, että Dorothysta tuntui kaikkein
kauheimmalta kuulla näin avoimesti puhuttavan hänen ihanasta
vastalöydetystä onnestaan, jonka auvoisuus kaikista orjantappuroista
huolimatta oli vertaa vailla. Se oli kuin pyhyyden häväisemistä. Hän
tiesi, että tämä unelma ei voinut toteutua, mutta se oli hänelle
pyhä aarre, liian kallis tuolla tavoin käsiteltäväksi. Ja nuori
tyttö puolestaan tiesi vähän siitä myrskystä, joka riehui ankaran
tuomarittaren rinnassa, tämän istuessa häntä vastapäätä, pidellen
kädessään pikku medaljonkia, jossa hän säilytti kiharatukkaisen miehen
pienoiskuvaa — muotokuvaa, joka esitti äänettömän rukouksen nuorukaisen
puolesta isän kuoltua.

Mutta mylady jatkoi järkkymättömästi:

"Minun täytyy pyytää, että te mietitte sekä omaa asemaanne että hänen.
Tällaiselle avioliitolle ei ole paremmin syntyperän kuin muunkaan
suhteen mitään puolustusta maailman silmissä. Isänne on koulumestari,
hänellä on vähäpätöinen asema yhteiskunnassa, ja minä en tiedä, onko
hänellä suhteita, jotka voisivat auttaa häntä arvokkaammalle sijalle."

Hän vaikeni taas. Dorothy oli yhä vielä ääneti, mutta hän kohotti
päätänsä ja alkoi jälleen saavuttaa malttia.

"Minun täytyy vaitiolostanne päättää että hänellä _ei_ ole sellaisia
tuttavuuksia. Teidän tulee suoda minulle anteeksi, että puhun avoimesti
ja koristelemattomasti — sellaisissa olosuhteissa, joihin nyt olemme
joutuneet, on parasta käydä suoraan käsiksi asiaan. Poikani on aivan
yksinkertaisesti hairahtanut suunnattomaan hupsuuteen, ja soveliainta
olisi kenties ollut minun lähettää kutsumaan isäänne, mutta erityiset
asianhaarat saivat minut kääntymään mieluummin teidän puoleenne
suoraan..."

"Mylady", keskeytti Dorothy matalalla ja aluksi epävarmalla äänellä,
"suokaa anteeksi, kun sanon teille, että on tarpeetonta haastaa tästä
asiasta pitemmälti. Kun sir Jasper eilen illalla puhui minulle — tuosta
asiasta — vastasin hänelle, että olisi julkeata minun vastaanottaa niin
kunniakasta tarjousta, Hän tietää, ettei minulla ole milloinkaan ollut
suostumisen ajatustakaan. Ei ole mitään aihetta enempään selittelyyn,
mylady."

Dorothyn ääni vapisi, ja väri vaihteli hänen poskillaan, mutta hän
nousi ylös päättävästi ja niiasi keveästi kuin hyvästiksi, ja hänessä
ilmeni tyyntä arvokkuutta, jonka lady Harrington täysin hyväksyvästi
pani merkille. Dorothyn sanat olivat antaneet hänelle odottamatonta
toivoa. Jos nuoren tytön oikeudentuntoon voitaisiin vaikuttaa, niin
selkkauksesta kenties selvittäisiin mutkattomasti — ja Jasper kyllä
pian tointuisi pikku vastoinkäymisestään.

"Erittäin hyvin sanottu, lapsi", virkkoi mylady ystävällisemmällä
sävyllä kuin hän tähän asti oli käyttänyt. "Te olette sillä osoittanut,
että teillä on sekä arvostelukykyä että oikeudentuntoa, ja sitä minä
en unohda. Me koetamme nyt yhdessä saada kaikki kuntoon, ennenkuin
poistutte. Olkaa hyvä ja istuutukaa vielä siksi aikaa kunnes minä
palaan."

Dorothy ei tahtonut enää istuutua paikalleen. Hänen sydämensä oli
niin täynnä; että se tuntui melkein olevan pakahtumaisillaan. Voi —
mitä olikaan hän tehnyt joutuakseen kokemaan kaikkea tätä samalla
kertaa katkeraa ja suloista, tätä surua, jota hän ei voinut toivotella
olemattomaksikaan! Hän ei kenties enää ikinä saisi vaihtaa sanaakaan
Jasperin kanssa, mutta tämä oli kuitenkin rakastanut häntä, sanonut
häntä elämäkseen, sielukseen. Mikään ei voisi ottaa häneltä pois sitä,
mikä oli ollut — ilman sitä kävisi elämä liian murheelliseksi...

Juuri silloin kuului ääniä ulkopuolelta — ääniä ja nopeita askelia.
Ovi kiskaistiin auki, ja Jasper riensi sisälle äitinsä kanssa. Myladyn
käsi oli hänen käsivarrellaan, mutta Jasper vapautui siitä ja kiirehti
Dorothyn luo.

"Armahin neiti Flemyng — rakastatteko minua?" kysyi hän suoraa päätä.

"Mutta tämähän on..."

"Suokaa anteeksi, mylady", keskeytti Jasper kääntyen nopeasti äitinsä
puoleen, "tämä kysymys koskee ainoastaan neiti Flemyngiä ja minua.
Sittemmin voi muita kysymyksiä tulla puheeksi, mutta minä tahdon nyt
vastauksen tähän kysymykseen. Ja te, sydämeni lemmitty, ette suinkaan
kieltäydy vastaamasta minulle", lisäsi hän mitä hellimmällä ja
suostuttelevimmalla äänellä.

"Minä olen sanonut myladylle, että..." sopersi Dorothy.

"Vastatkaa minulle! Minä en tahdo, että salaatte totuuden. Oletteko te
voinut sanoa, että te ette tunne mitään hellyyttä minua kohtaan, vaikka
tiedätte, että minä rakastan teitä lämpimästi, kaikesta sydämestäni?"
tiukkasi hän kiihkeästi.

"En, en, sir! Mutta..."

"No — se on riittävä vastaus. Asia ei siis ollutkaan niin kuin te
sanoitte, mylady."

"Sinä hourit, Jasper! Minä en ole koskaan tehnyt sellaista kysymystä."

"Et, mutta sinä sanoit, että hän on valmis luopumaan kaikesta. Mutta
sitähän te ette tahdo tehdä, Dorothy."

"Ei ole ollutkaan mitään, mistä luopua", selitti Dorothy, koettaen
puhua päättäväisellä sävyllä.

"Sen te sanotte vain luullen, että teidän pitää sanoa niin! Mutta minä
tiesin kyllä, että voin luottaa teihin, vaikka äitini tahtookin särkeä
sydämeni."

Hän oli niin täynnä vastakohtia — niin rakastunut, niin ärtyinen, niin
miehekäs ja samalla kertaa niin lapsellinen, että lady Harrington ei
voinut pidättyä hymyilemästä, niin pahoillaan kuin muuten olikin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Jasper taas hänen vieressään sadoin
vilkkain vastalausein, ja koko ajan sai pienoiskuva — jota hän piteli
kädessään — hänet ajattelemaan Charlesia ja tämän kaunopuheisia silmiä.
"Mitä hyvänsä — kunhan se vain ei eroita meitä!" Siitä oli jo neljännes
vuosisata kulunut, kun nuo sanat lausuttiin, ja kuitenkin hänestä
tuntui kuin se olisi tapahtunut eilen.

"Jasper, sinä käytät hyväksesi minun heikkouttani sinua kohtaan", sanoi
mylady hitaasti.

"Oh, sinusta tulee anoppien rakkakin ja parhain, etkä joudu
milloinkaan, milloinkaan katumaan suostumustasi. Dorothyni — sano
hänelle, ettei hänen tarvitse milloinkaan katua sitä."

"Mutta se voisi tapahtua ainoastaan erinäisillä ehdoilla."

"Vaadi mitä hyvänsä, mitä hyvänsä! Dorothy uhraa tietysti kaikkensa
minun tähteni, niinkuin minäkin kaikesta kieltäytyisin hänen
vuokseen... Vai kuinka, sydämeni lemmitty?"

"Hiljaa, Jasper, ja kuule minua loppuun asti", sanoi lady Harrington
kääntämättä katsettaan hänestä. "Neiti Flemyngin nykyinen asema olisi
yli pääsemättömänä esteenä. Hänen täytyy siis katkaista kaikki välinsä
menneisyytensä kanssa. Koulu on saatava unohduksiin — ja sentähden
pitää herra Flemyngin viipymättä muuttaa pois paikkakunnalta."

Tällä kertaa ei Jasper puhjennut kiihkeään mielenilmaisuun, vaan
Dorothy.

"Isäni — rakas isäni — pakotettaisiinko hänet siirtymään
paikkakunnalta? Luuletteko te, mylady, että minä uhraisin hänet
voittaakseni mitään tässä maailmassa? Oh, minua hävettää, että olen
voinut kuunnella teitä näin kauan! Hän, joka on niin hyvä, niin ylevä!
Miten tulisi hän — ja miten tulisi Harriot-täti toimeen ilman minua?
Uskoitteko te todellakin, että minä niin kelvottomasti kääntäisin
selkäni heille? Ei — en koskaan, en koskaan, mylady!"

Lady Harringtonin katse oli nyt kiintynyt Dorothyyn, ja hän silmäili
nuorta tyttöä jotenkuten ihailevasti. Tytön selitys liikutti hänen
mieltänsä, ja kuitenkin oli kenties aivan luonnollista, että hän käytti
hyväkseen täten tarjoutunutta veruketta.

"Sittenhän meillä ei ole sen enempää puhumista asiasta", hän virkkoi
kylmästi.

"Mylady!" huudahti Jasper nuhtelevalla äänellä. "Dorothy! Sinä et
tarkoita, mitä sanoit, äiti — ja te ette kuullut kaikkea, Dorothy."

"Minä olen kuullut kylliksi", vastasi Dorothy mielenliikutuksesta
vavisten. "Kuulin isääni loukattavan, ja täällä ei ole ketään muuta
kuin minä puolustamassa häntä. Pidättekö te Flemyng-sukua niin
tuiki halpana, että katsotte oikeudeksenne kohdella meitä noin
ylenkatseellisesti? Minä en ole milloinkaan tavoitellut teidän
rakkauttanne, sir!"

"Mitä? Ettekö siis tahdo uhrata mitään minun vuokseni?... Äiti — sinä
et voi tarkoittaa, mitä sanoit!"

"Minun tarkoitukseni ei ollut loukata ketään. Mutta muuten olen mennyt
niin pitkälle kuin minulle on mahdollista, Jasper. Sinulla on vapaa
valinta!"

Jasper kumartui Dorothyn puoleen ja virkkoi hiljaa:

"Olen tehnyt valintani — minä luovun kartanosta."

Dorothyn rinnassa raivosivat myrskyävät tunteet. Hän katsahti nuoreen
mieheen ja vastasi samalla ylpeällä sävyllä kuin hänen äitinsä:

"Ei saa milloinkaan sanoa Dorothy Flemyngistä, että hän on eroittanut
teidät oikeudenmukaisesta perinnöstänne. Ja muuttaminen tältä seudulta
olisi myöskin isäni hylkäämistä."

"Ette suinkaan voine rakastaa häntä enemmän kuin minua?"

"Hän on minulle niin rakas, etten jätä häntä milloinkaan."

Jasper kääntyi hänestä pois kiivaan suuttumuksen vallassa.

"Tämä on kaunista rakkautta, tämä!" mutisi hän.

"Alanpa uskoa, että olitte oikeassa, mylady — ja minä en tavoittele
sellaista sydäntä, jossa minä olen toisella sijalla."

"Olkaa hyvä ja antakaa minun mennä!" sanoi Dorothy. Hän hengitti
nopeasti ja taisteli miehuullisena kyyneliä vastaan, joiden pelkäsi
tunkeutuvan esille. Lady Harrington, joka nyt näki kaiken kääntyneen
hänen tahtonsa mukaan, katseli nuorta tyttöä mielenkiintoisesti ja
ihaillen.

Jasper sitävastoin oli kuvitellut, että Dorothy ihan lennähtäisi hänen
syliinsä, ja hän tunsi itsensä syvästi loukatuksi, kun Dorothysta
kaikki uhrautuvaisuus oli tuntunut järjettömältä. Hän tiesi itse
olevansa valmis uhraamaan hänen tähtensä hyvin paljon, ja hän oli
odottanut, että Dorothy vastavuoroon olisi tahtonut tehdä samoin.
Kenties olisi ollut enemmän kuin kuolevaiselta voipi vaatia, ellei hän
olisi ottanut lukuun omistamiansa etuja. Hän rakasti Dorothy Flemyngiä
— niin, varmastikin — mutta eikö hän ollut sir Jasper Harrington,
nuori, rikas, komea ja hemmoteltu? Kyllä tytön olisi pitänyt ainakin
antaa arvoa kunnialle, mikä hänen osalleen oli tullut!

Lady Harrington soitti, ja Jasper saattoi Dorothyn vaunuihin.
Tämä ei uskaltanut katsahtaa häneen eikä huomannut hänen syvää
jäähyväiskumarrustaan. Hyvästi, hyvästi! Palvelija kiipesi
ajoistuimelle, ja vanhat kuomuvaunut vierivät pois.

Oliko nyt tämä kaiken loppuna? Rakkaus, joka oli muuttunut vihaksi — ja
Dorothy vanhoissa vaunuissa sulamassa kyyneliin. Täällä ei nyt ollut
lohikäärmeitä eikä korpia tien sulkijoina, vaan prinssi itse kääntyi
pois. Ja niin he erosivat, ja varjot venyivät yhä pitemmiksi, ja pilviä
nousi, ja puiden välitse suhisi surullinen valitus. Hyvästi, hyvästi!




VII. KOETTELEMUKSEN PÄIVIÄ.


Myrskyn jälkeen tulee tyyntä ja hiljaista, sanovat lohduttajat. Mutta
he unohtavat, että sellainen hiljaisuus usein saattaa olla vaikeampaa
kestää kuin itse myrsky. Jokainen ankara ja vihlova suru tuottaa
sielunjännitystä. Laiva on vajoamaisillaan, mutta ken ja mikä pääsee
maihin? Hirmumyrsky raivoaa hurjana vuorenkuvetta pitkin, ja ihmiset
taistelevat suojellakseen asuntojansa. Vasta perästäpäin, kun kaikki on
ohi, hävitys tuntuu pahimmin.

Dorothylle oli ollut hyvin tuskallista lähteä kartanoon ylpeän lady
Harringtonin luo — ja sitten ajaa sieltä takaisin tietäen, että hänen
ja Jasperin välille oli äkkiä avautunut vieläkin vaikeampi juopa
kuin varempi syntyperän ja varallisuuden eroavaisuus. Mutta hänen
urhoollinen pikku sydämensä ei ollut vielä silloin niin masentunut kuin
hänen päästyänsä rauhallisen ja epäkauniin kotinsa suojaan, noiden
ilmeettömien ikkunarivien taakse, joita vaahterat varjostivat, ja
nähdessään taas pöydällään röykkiön mustetäpläisiä ainevihkoja. Tämä
hiljaisuus oli satakertaisesti painostavampi kuin mikään pyörremyrsky
olisi ollut. Se puristi surmaavana taakkana hänen sydäntänsä, kun ei
ollut ketään jakamassa kuormaa hänen kanssaan, ja se levittäytyi hänen
eteensä kuin hellittämätön painajainen loppumattomina päivinä ja öinä.

Paljon kidutusta häneltä kuitenkin säästyi senvuoksi, että hän oli
ylevämielinen ja oikeudentuntoinen. Hän ei tuntenut mitään katkeruutta
lady Harringtonia kohtaan, ja tuskin Jasperkaan hänessä herätti
moitteen ajatusta. Mitä he olivat sanoneet, se oli aivan luonnollista
heidän kannaltaan katsoen, ei voinut olla toisin. Mutta että Jasper
oli pyytänyt häntä uhraamaan isänsä, se oli jättänyt karvautta hänen
sydämeensä.

"Kuinka hän saattoi ajatella, että minä olisin uskoton isääni kohtaan,
ja kuitenkin luottaa minun uskollisuuteeni?" mietti vakaa pikku tytär
itsekseen, ja häneen koski kipeästi, että se, jota hän rakasti, oli
tahtonut houkutella häntä sellaiseen halpamaisuuteen. Mutta ei tarvitse
luulla, että herra Flemyngillä tai rouva Harriot-paralla oli mitään
ikävyyksiä hänen kärsimyksistään. Hän päin vastoin osoitti heille nyt
kaksin verroin hellää huolenpitoa, ja hän hymyili heille urhoollisesti,
vaikka olikin vakuutettu siitä, että hän omasta puolestaan ei enää
milloinkaan elämässään tuntisi myhäilyn halua.

Eräänä päivänä koulutyön päätyttyä huusi isä häntä puutarhasta. Dorothy
arvasi heti, että kysymyksessä oli jokin pula, josta hänen kanssaan
tahdottiin neuvotella, jokin selkkaus, joka hänen tuli selvittää. Hän
laski käsistään musliinihuivin, jota oli laittamassa laskoksille, ja
riensi alas portaita, ja sitten kun isä oli katsahtanut häneen hellästi
hymyillen ei hän näyttänytkään enää kiinnittävän huomiota Dorothyn
läsnäoloon.

"_O fallacem hominum spem, fragilemque Fortunam_!" kuuli tämä isän
sanovan puoliääneen. Dorothy oli tottunut näihin hajamielisyyden
kohtauksiin, jolloin koulumestarin sielu oli kiintynyt vanhoihin
foliantteihin, se kun alituiseen eli näissä. Dorothy odotti hetkisen ja
sitten hän laski kätensä kevyesti isän käsivarrelle.

"Sinä tahdoit sanoa minulle jotakin, isä — eikö niin?"

"Minäkö, lapseni? En", vastasi herra Flemyng lempeällä äänellä.

"Mutta sinä huusit minua!"

"Huusinko? Sitten oli kai jotakin — kyllä, kyllä. Kenties sisareni
tietää, mitä se oli."

"Koskikohan se ehkä poikia?" koetti Dorothy johdatella.

"Minä luulen, että se oli jokin kirje — niin, aivan oikein",
lisäsi herra Flemyng äkkiä varmistuen. "Tässä se on. Sinä varmaan
tulet pahoillesi, kun joudut eroamaan eräästä oppilaastasi — niin
herttaisesta ja lahjakkaasta pikku pojasta. Siitä minä tietenkin
tahdoin puhua kanssasi, sillä kirje saapui juuri äsken. Ja odotahan
hiukan, oli jotain muutakin, josta Evans kertoi samalla kertaa —
jotakin sir Jasperista, luullakseni — mutta se ei koskenut meitä niin
läheisesti, ja nyt se on häipynyt mielestäni."

Dorothy seisoi siinä kultareunainen paperi kädessään ja katseli
isäänsä. Hänen huulensa vapisivat.

"Se on ihan kerrassaan haihtunut mielestäni", kertasi koulumestari
hajamielisenä ja jatkoi sitten: "Barbara", — siten hän usein puhutteli
tyttäriä äidin nimellä, — "Rolston oli täällä tänä iltana ja aikoi viedä
pikku Dickin mukanaan. Se olisi paha, sillä poika on ihmeellisesti
edistynyt viime aikoina. Mutta se riippui jotenkuten vuodentulosta,
sanoi Rolston — en enää muista millä tavoin. Hän ei voi pitemmälti
maksaa pojasta, ja minä ajattelin parhaaksi sanoa hänelle, että Dick
saa kaikessa tapauksessa jäädä tänne."

"Ilman mitään korvausta?"

"Niin, lapseni, kai me silloin tällöin voimme kustantaa jonkin
ihmisystävällisen teon. Mehän saamme aina maksun nuoresta Mortonista ja
nuoresta Harringtonista..."

Dorothy piteli kirjettä hänen edessään sanaakaan virkkamatta. Herra
Flemyng otti sen ja katseli sitä ymmällään.

"Oh — sen minä olin unohtanut", sanoi hän, "mehän emme saakaan
pitää pikku Harringtonia täällä enää. Pelkäänpä toimineeni hiukan
ajattelemattomasti Dickin suhteen. Mutta jos he nyt ovat köyhiä,
lapseni — jos he ovat niin köyhiä, niin hän saanee toki tulla kaikessa
tapauksessa. Emme kai häviä siinä mitään. Ja jos häviämme, niin
varmaankin saamme siitä lopuksi korvauksen."

Lady Harringtonin kirje uhkui vilpitöntä kiitollisuutta siitä ajasta,
minkä hänen poikansa Stephen oli viettänyt koulussa, mutta hän ilmoitti
päättäneensä nyt ottaa hänet pois sieltä. Hän kiitti herra Flemyngiä
sydämellisin sanoin. Dorothy käsitti myladyn tehneen päätöksensä
sen johdosta, että hän katsoi parhaaksi katkaista kaikki suhteet
kartanon ja koulun välillä. Ja hän tunsi, että siinä todella katkesi
ketjunsilmu, sillä jos Stephen olisi jäänyt kouluun, ei ero Jasperista
olisi tuntunut hänestä niin täydelliseltä.

Eikä siinä kaikki. Paitsi suurta surua tuntui myös satoja pikku
pistoksia kohdistuvan häneen, toisarvoisia ja ilkeitä, mutta silti
paljonkin merkitseviä. Sillä maksu Stephenistä oli varsin tärkeä tekijä
heidän pikku taloudessaan, ja samalla kun he menettivät sen, jätettiin
Dick Rolston heidän armeliaisuutensa varaan. Dorothy oli menettää
kärsivällisyytensä, kun hän ajatteli Rolstonin epäluotettavaisuutta
sekä Dickin hyvää ruokahalua ja töhryisiä kirjoitusvihkoja.

Ja mitä lieneekään Evans kertonut sir Jasperista? Saisikohan hän
enää milloinkaan nähdä häntä? Voisiko hän kestää sitä näkemistä? Oi,
kyllä — hän kestäisi mitä hyvänsä, jos vain saisi tyydyttää sydämensä
kaipuuta silloin tällöin näkemällä hänet vaikkapa kaukaakin. Huomenna
oli sunnuntai, ja silloin olisi hän äitinsä kanssa kirkossa. Oh, kunhan
vain huominen päivä jolloinkin tulisi!

Ja se tulikin vihdoin — — ihana kesäpäivä kirkkaine sinitaivaineen ja
riemuitsevine leivonviserryksineen ja kukkivine orapihlajapensaineen
— ja maalaisia vaelsi joka suunnalta pientä muurinvihreän peittämää,
kaunista, kosteaa vanhaa kirkkoa kohden. Dorothy, rouva Harriet Foster
ja herra Flemyng, puolentusinan pikkupojan seuraamina, saapuivat
kirkon portille juuri kun kartanon vaunutkin vierivät sinne. Pikku
Dorothy-parka! Jos hän edes olisi voinut vajota maan alle, tai jos isä
olisi jouduttanut askeliaan! Mutta ei — hän talutti sisartaan toisessa
käsivarressa ja tytärtään toisessa, ja hän vetäytyi päinvastoin hiukan
taaksepäin, kun mylady astui ulos, ja nosti hattuaan hänelle herttaisen
kohteliaaseen tapaansa.

Stephen seurasi äitiään, punaiseen takkiin puettuna, ja Dorothyn
nähdessään koetti hän riuhtaista itsensä irti, mutta mylady piteli
häntä lujasti kädestä. Armollinen rouva hymyili ystävällisemmin kuin
koskaan tuolle oven luona seisovalle pikku ryhmälle, ilmeisesti tahtoen
osoittaa Dorothylle, että asia nyt oli täydellisesti loppuun ajettu ja
että hän, joka oli suoriutunut taistelusta voittajana ei kantanut enää
mitään kaunaa. Voittajana, niin! ajatteli nuori tyttö punastuen. Se oli
ollut tosiaan ylen epätasainen taistelu, hänen ja tuon ylhäisen naisen
kesken, jolla oli arvoa, rikkautta, kauneutta ja välkkyviä jalokiviä...
Dorothyn silmät sumentuivat kyynelistä, kun hän niiasi ja ajatteli,
että lady Harrington hymyili hänelle ja että Jasper ei ollut siellä.




VIII. LUJA RAKKAUDESSAAN.


He astuivat pieneen kirkkoon toinen toisensa perästä. Voisiko Dorothy
milloinkaan unohtaa tätä päivää? Hän oli luullut, että Jasper
mahdollisesti matkustaisi pois, ja nyt hän oli varma siitä, että niin
oli käynyt. Mutta pelkällä otaksumalla ja todellisuudella on ero, jonka
me kaikki varmaan olemme huomanneet.

Hän ei pitkään aikaan kyennyt eroittamaan tai käsittämään mitään. Hänen
sydämensä jyskytti niin rajusti, että se hänestä tuntui tukahuttavan
kaikki muut äänet, paitsi kumeata ja yksitoikkoisia sorinaa, jonka
silloin tällöin keskeytti kukon kimakka kiekuna läheisestä maatalosta.
Sitten vähitellen alkoi viuluja ja huiluja kuulua urkulehteriltä, ja
seurakunta nousi veisaamaan aamuvirttä. Se oli omituisen hullunkurinen
mukaelma kirkkomusiikista, mukana monia arkiaikaisia juoksutuksia ja
liverryksiä, mutta kesäinen aurinko paistoi niin ihanasti kirkkoon, ja
holvatusta sisäänkäytävästä näkyi ulkoa vipajavia vihreitä varjoja, ja
kaikki lauloivat täydessä hartaudessa, ja vanhan virren yksinkertaiset
sanat tuntuivat hillitsevän Dorothyn harhailevat ajatukset ja tunkevan
suoraan hänen sydämeensä.

Hän oli menetellyt oikein, ja se oli tosin käynyt hänelle kalliiksi,
mutta se oli myös tuonut mukanaan suloisen tyydytyksen, joka vähitellen
kehittyisi rauhaksi. Dorothy oli saavuttanut jalomman voiton kuin
lady Harrington, vaikka hän juuri nyt tunsi taistelun jälkeen haavan
kirvelevän. Rouva Harriot parka kietoutui häneen kiinni ja katsoi alas
veljentyttärensä pikku kasvoihin huolestunein ja levottomin ilmein.
Hän ei ollut varma siitä, että virsi oli oikea, vaikka säveleen
piti olla hänelle tuttu, eikä hän myöskään tiennyt oliko oikein,
että he veisasivat sitä seisaallaan. Samassa havaitsi Dorothy, että
Dick Rolstonin isä loi heidän taholleen vahingoniloisen katseen...
Oi niin, ehdottomasti tarvitsivat nuo molemmat vanhat Dorothyn
suojelusta! Rakkaus oli lähestynyt kaikessa tuoreudessaan, voimassaan
ja ihanuudessaan, se oli avannut sylinsä ja pyytänyt häntä tulemaan —
mutta oli olemassa toinenkin rakkaus, joka kaikessa heikkoudessaan,
vajavaisuudessaan ja tiedottomassa avuttomuudessaan vetosi häneen.
Hän oli valinnut ylevimmän rakkauden, ja eiköpä hän vähitellen oppisi
tajuamaan sen valinnan suurempaa arvoa? Mutta miksi vasta vähitellen?
Vaikka Jasper oli matkustanut pois ja lady Harrington oli voittanut
ja nuori tyttö tunsi sydämensä murtuneeksi, oli kuitenkin jo nyt
vaikuttamassa tietoisuus, että hän oli menetellyt oikein, ja vuodatti
öljyä ja viiniä hänen sydänhaavaansa.

Mutta oli tulossa jotakin, mitä hän ei ollut lainkaan odottanut. Kun
hän saapui kotia ja riensi huoneeseensa, löysi hän kirjeen pöydältään.
Miten se oli sinne tullut, sitä ei Dorothy saanut milloinkaan tietää,
mutta sitä hän ei ensiksi ajatellutkaan. Hän otti kirjeen ja suuteli
sitä, ja sitten repäisi sen auki polttavasti kaivaten joitakin
sovittavia sanoja. Kirje kuului seuraavasti:

/#
 "Taivaan tähden, neiti Dorothy, lähettäkää minulle muutamalla rivillä
 tieto, että kaikki tämä on julmaa erehdystä, sillä minä olen menettää
 järkeni, kun vain ajattelen eilistä päivää. Minun on täytynyt
 käyttäytyä aivan kamalasti, sillä muutoin ette olisi voinut hyljätä
 minua sillä tavalla. Mutta jos teillä olisi vähänkin aavistusta,
 kuinka minä teitä rakastan, niin ette saattaisi olla niin kova.
 Voiko olla mahdollista, että te ette rakasta minua kyllin paljon,
 luopuaksenne kodistanne minun tähteni, kun minä teidän vuoksenne
 luovun ainiaaksi omastani?

 "Äitini luulee, että minä olen matkustanut Lontooseen, ja olinkin
 matkalla sinne, kun en välittänyt minne menin. Mutta jokainen askel,
 joka vie minua pois luotanne, rakkakin, tuottaa minulle niin tuimaa
 tuskaa, että olen pysähtynyt Mildoniin Will Carterin tarjoilupaikkaan
 ja viivyn täällä kunnes saan teiltä vastauksen, ettekö ole taipuvainen
 edes hiukan mukautumaan sen rukouksista, jonka sydän jakamattomasti
 kuuluu teille. Dacre lähettää poikansa noutamaan teidän vastaustanne.
 Minä voisin jatkaa kirjoittamistani teille loppumattomiin, mutta
 jokainen sekunti, ennenkuin saan tietää kohtaloni, tuntuu minusta
 vähintään tunnilta. Vain yksi ainoa sana teiltä, ja minä olen heti
 jalkainne juuressa — sanokaa vain, että ketään ei saa olla meidän
 välillämme. Aivan varmaan te ette kieltäydy tekemästä yhtä uhrausta
 minun tähteni."
#/

Kun Dorothy oli lukenut kirjeen loppuun, suuteli hän sitä moneen
kertaan ja vuolaat kyyneleet vierivät sen päälle hänen silmistään.
Oli niin suloista tietää olevansa vieläkin rakastettu — ja hänhän oli
luullut, että Jasper oli karkoittanut hänet sydämestään ainiaaksi.
Dorothy Flemyng ei ollut mikään ylpeä kaunotar, joka olisi ylvästellyt
valloituksillaan ja tuntenut itsensä varmaksi viehätyksensä voimasta.
Hänellä oli päinvastoin niin pienet ajatukset itsestään, että hänestä
tuntui ihmeelliseltä, kuinka sir Jasper oli milloinkaan voinut rakastua
häneen, jotavastoin häntä ei olisi ollenkaan ihmetyttänyt, jos nuoren
miehen kiintymys olisi jäähtynyt.

Tehdä yksi uhraus? Voi, mitä itselleen kuuluvaa hän ei olisikaan
uhrannut — pelkästä kiitollisuudesta hänen hellien rukoustensa vuoksi!
Ei hän itsensä vuoksi vetäytynyt takaisin, se piti sir Jasperin tulla
oivaltamaan. Varmastikin se oli maailman epäitsekkäintä rakkautta, joka
antoi hänelle voimaa urhoollisen pikku vastauksensa kirjoittamiseen sir
Jasperille. Mutta kenties ei monikaan mies olisi käsittänyt sitä siten,
ja Jasperhan ei nähnyt hänen suudelmiaan eikä kyyneliään.

Dorothy kirjoitti täten:

/#
 "Kallis sir Jasper!

 Teiltä saamani kirje on tuottanut minulle paljon iloa, sillä minä
 pelkäsin, etten ollut ilmilausunut ajatustani niinkuin minun olisi
 tullut lausua ja että te olitte käsittänyt tarkoitukseni väärin. Olen
 hyvin kiitollinen siitä kunniasta, jota olette minulle suonut, mutta
 toivomuksenne ei kuitenkaan voi koskaan toteutua. Sillä mylady on
 aivan oikeassa siinä, mitä hän sanoi, ja minä en milloinkaan voisi
 hyljätä rakasta isääni ja täti parkaani, jotka tarvitsevat paljon
 huolenpitoa.

 Minä pyydän siis, kallis sir Jasper, ettette sen enempää ajattele
 minua, joka en ole sen kunnian arvoinen. Mutta voitte olla vakuutettu
 siitä, että lämpimiä rukouksia ja sydämellisiä toivotuksia lähettää
 alituiseen ylös korkeuksiin teidän onnenne ja menestyksenne puolesta
 nöyrä palvelijatarenne

                                            Dorothy Flemyng."
#/

Ja Dorothy piti sanansa. Hänen viattomat rukouksensa suojelivat
Jasperia ehkä useinkin viettelyksen hetkenä.




IX. ERI TAHOILLA.


Tämän jälkeen ei Dorothy kuullut sen enempää sir Jasperista, mutta
hänen sydämensä tuntui keveämmältä. Hän uskoi toisen nyt täydesti
ymmärtäneen häntä. Hänestä oli selvää, että Jasper ei enää ajattelisi
häntä — ja kuitenkin hän toivoi, että nuori aatelismies muistelisi
häntä ystävyydellä.

Hän olisi kärsinyt sanomattomasti, jos olisi tiennyt, mihin
hullutuksiin sir Jasper antautui Lontoossa — miten hän taisteli
rakkauttansa, ylpeyttään ja vihaansa vastaan — kuinka hän vannoi,
ettei enää ikinä ajattelisi Dorothya, ja epätoivon puuskassa vakuutti
lähtevänsä taistelemaan amerikalaisia vastaan, kun elämällä ei enää
ollut mitään merkitystä sen jälkeen kun hän oli menettänyt kaiken
toivon Dorothy Flemyngin voittamisesta. Hän heittäytyikin moniin
hurjiin seikkailuihin, ja Dorothyn rukoukset ne luultavasti suojelivat
häntä liialta pahalta.

Lady Harrington hallitsi kartanoa kuten ennenkin eikä millään
osoittanut, että hän olisi kaivannut vanhinta poikaansa. Ja neiti
Montagu ei tahtonut edes kuunnella kosijoitaan, vaan ajeli silloin
tällöin kartanoon ja sai kuulla osia Jasperin kirjeistä. Ja sitten hän
ajoi jälleen kotiaan suurissa kuomuvaunuissa niinkuin sinä toukokuun
iltana, jolloin Jasper ratsasti kartanoon niin voitonriemuisena
kosintansa jälkeen — ja hän ajatteli häntä huoaten joka kerta kun ajoi
yhteismaan poikki, missä oli nähnyt hänen tulevan ratsastaen onnellinen
hymy huulillaan.

Ja Dorothy teki työtä ja ahersi noiden kahden lempeän ja avuttoman
vanhuksen hyväksi, joiden tuki hän oli — ja hän piti poikia kurissa
ja taisteli urhoollisesti tukalaa köyhyyttä vastaan — ja kaikesta
huolimatta hän säilytti iloisen ystävällisyytensä ja viehkeän
kauneutensa.

Ainoastaan korkeampi voima saattoi antaa hänelle sellaista kestävyyttä,
sillä Flemyng-perhe oli kovin ahtaalla. Raskas kesä, raskas syksy
ja raskas talvi. Armelias sumu laskeutui yhä tiuhempana rouva
Harriot-poloisen hengenvoimille. Hän joutui kuukausi kuukaudelta yhä
enemmän tarvitsemaan hoitoa ja huojennusta, eikä kukaan voinut häntä
hoivata paremmin kuin Dorothy.

Kun hra Flemyng havahtui tietoisuuteen sisarensa tilasta, otti hän
sen niin raskaalta kannalta, ettei hänen tyttärensä voinut muuta
kuin koettaa johtaa hänen ajatuksiaan muuhun. Hän keksi alinomaa
pieniä rakkaudellisia kujeita ja viekkaita temppuja, jotka olisivat
voineet houkutella tarkkanäköisen katselijan hymyilemään, ellei
noissa yrityksissä ilmenevä liikuttava hellyys heruttanut kyyneliä
hänen silmiinsä. Isänsä tukena olikin Dorothyn täytynyt olla aina
äidin kuolemasta asti. Hänen lempeytensä, hänen perinjuurinen
vilpittömyytensä, hänen luottavaisuutensa ja hajamielisyytensä — kaikki
vaati tytärtä ainaiseen valppauteen hänen puolestaan. Hän saattoi
ottaa takin yltään ja antaa sen kerjäläiselle — kenties lahjoittaa
tälle päällisiksi vielä peruukkinsa — ja hän antoi pettää itseään
kuinka julkeasti hyvänsä. Kuitenkin näki ihmisten usein häpeävän, kun
olivat puijanneet häntä. Minkään pahan uskominen oli niin täydellisesti
vastoin hänen luontoaan, että kehnous ainakin sai halun näyttäytyä
paremmassa verhossa hänen edessään.

Pikku talouden täytyi tulla toimeen parhaansa mukaan. Poikien ruokahalu
[Englannissa ovat yleisiä sellaiset koulut, joissa oppilaat saavat
täyden hoidon ja asunnon. Suom.] saattoi toisinaan vallan peljästyttää
Dorothya, mutta hän oli käytännöllinen pikku taloudenhoitajatar, ja
sitäpaitsi hän hallitsi heidän keskuudessaan kuin kuningatar ja oli
kiintynyt heihin yhtä paljon kuin hekin häneen. Oli kuitenkin yksi
häiritsevä aines. Dick Rolston oli aina ollut iso, karkea ja kömpelö
poika, ja sen jälkeen kun herra Flemyng oli antanut hänen jäädä
sinne armeliaisuudesta, kävi poika melkein sietämättömäksi, etenkin
Dorothylle.

Pari suurta tappelua oli taisteltu Dorothyn tähden, mutta Dick oli
liian iso lannistettavaksi, ja toiset pojat eivät voineet tehdä muuta
kuin inhota ja halveksia häntä ja karttaa hänen vahvoja nyrkkejään.
Dorothy koetti tehokkaimmilla keinoillaan taltuttaa häntä, mutta mikään
ei auttanut. Hän napisi silloinkin kun Dorothy auttoi häntä läksyjen
lukemisessa, ja eräänä kertana hän oli niin epäkohtelias, että se
olisi nostattanut yleisen kapinan, ellei Dorothy olisi päättäväisellä
tavallaan kääntynyt häntä vastaan.

"Epäkohtelias naista kohtaan! Ettekö häpeä, sir!" sanoi hän ja katsoi
Dickiä suoraan silmiin.

Ja nuori Rolston karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan ja vaikeni.

Voi arvata, kuinka koko koulu tämän jälkeen koetti kurittaa Rolstonia,
mutta se tapahtui aina pimeässä tai etäisissä sopukoissa, sillä hänen
nyrkkinsä olivat yhtä peloittavat kuin ennenkin. Herra Flemyngillä oli
aina joku puolustus hänelle, mutta Dorothysta oli raskasta tehdä niin
paljon Dickin hyväksi, kun ei edes saanut kiitollista katsetta palkaksi
kaikesta vaivasta.

Jos Dorothylla olisi ollut enemmän elämänkokemusta, niin hän olisi
käsittänyt, että Dickiä ärsytti juuri kiitollisuudenvelan tunne. Hän
tiesi, että hänen isänsä oli puijannut herra Flemyngiä, ja hän vihasi
herra Flemyngiä, kun tämä oli antanut pettää itseään, hän vihasi
Dorothya hänen ystävällisyytensä vuoksi, ja itseään hän kenties vihasi
enemmän kuin kaikkea muuta. Rajuja myrskyjä riehui pojan sydämessä,
mutta tämä ei ollut aivan siinä tilassa kuin muut luulivat.

Silloin tällöin lähetettiin kartanosta lahjaksi metsänriistaa, mutta
muuten oli kaikki yhteys sen kanssa lakannut. Erään kerran Dorothyn
mennessä ulos isosta portista, joka taulussani sulkee tien kouluun ja
leikkikentälle, tunsi hän käsivarsiparin kietoutuvan kaulaansa. Se oli
Stephen; poika oli salaa poistunut kartanosta kotiopettajansa luota,
tullakseen näyttämään hänelle pientä laivaa, jonka hän oli laittanut
saksanpähkinän kuoresta.

Hän kertoi myös saaneensa Jasperilta kirjeen ja arpajaislipun, ja se
oli hänellä ollut jo kahdeksan päivää, ja hän sanoi mielellään käyvänsä
hakemassa, jos Dorothy halusi nähdä sen. Dorothy saatteli häntä
takaisin portinvartijan tuvalle asti pitkin kahisevien, kellastuneiden
syyslehtien peittämää tietä, jonka molemmin puolin orapihlajapensaston
marjat loistivat hehkuvan punaisina.

Sen jälkeen ei sattunut paljoakaan, mikä olisi muistuttanut noista
erikoisista unelmarikkaista kevätpäivistä. Että lady Harrington oli
kirkossa, että Jasperin hevosia käytettiin jaloittelemassa ja hänen
koiransa hyppelivät hänen ympärillään tavatessaan hänet, siinä kaikki,
mitä Dorothy tiesi kartanosta koko pitkän talven mittaan. Hän ei edes
kuullut huhuiltavan, että neiti Montagusta oli varmastikin tulossa
myladyn miniä, koska niin usein vieraili kartanossa.

Dorothyn askeleet olivat yhtä keveät kuin konsanaan, ja hänen hipiänsä
hohti yhtä puhtaana. Kukaan ei pannut merkille, ettei hän enää laulanut
ja viserrellyt ulkosalla kuten lintunen. Salliessaan ajatustensa joskus
kohdistua itseensä uskoi hän usein, että haava, jonka hän oli saanut,
oli parantumassa; mutta kun hän vähimmin aavisti sitä, saattoi joku
aivan vähäpätöinen pikku seikka elvyttää tuskan uudelleen.




X. MUUTOKSIA.


Päivät kuluivat — niinkuin ne kuluvat meiltä kaikilta — ja samoin
viikot ja kuukaudet. Kun kevät saapui, nukahti rouva Harriot ainiaaksi.
Kuolema lähestyi häntä rauhallisesti ja hiljaa, mutta juuri viimeisellä
hetkellä huudahti hän ihastuneesti: "Austin!" ja hymyili jollekulle,
jota toiset eivät nähneet.

Hänen kuolemansa aiheutti tyhjän tilan pikku talouteen — aukon, joka
herra Flemyngissä herätti jonkunlaista hermostusta, kuten Dorothy
huomasi tuntien pistoksen sydämessään. Hän pelkäsi nimittäin sen
saattavan olla samanlaisen hämäryyden enteenä kuin tädin aistit sumensi
hänen viime aikoinaan... Mutta mitään muutoksia ei tapahtunut. Ei
kuulunut mitään Jasperista, eikä mikään keskeyttänyt jokapäiväisen
elämän yksitoikkoista kulkua.

Lady Harringtonin talvi oli kuitenkin ollut vaikeampi kuin Dorothyn.
Hän oli suorastaan menettänyt vanhimman poikansa, ja hän sai tästä
surullista aavistelua, kun avasi Jasperin kirjeitä, jotka kovin
heikosti korvasivat hänen henkilöllistä läsnäoloaan.

"Herra Garrick on esiintynyt uudessa osassa..."

"Herra Burken puhe herätti yleistä tyytymättömyyttä..."

"Kerrotaan että Pall Mallilla tapahtui eilis-iltana huomiotaherättävä
rosvous..."

Kaikki tuollainen muistutti kirjoitusharjoituksen lauselmia ja saattoi
lady Harringtonin aivan epätoivoiseksi — hän kun olisi tahtonut tietää
jotakin pojasta itsestään ja verrattain vähän välitti Garrickista tai
Burkesta. Hän uskoi toimineensa parhaiten, mutta hänestä tuntui yhä
vieläkin, että pienoismuotokuvan silmät katselivat häntä soimaavasti
aina kun hän vain vilkaisi siihen.

"Kuinka olisikaan käynyt, jos kartano olisi meidät eroittanut?"
tuntuivat hänen puolisonsa silmät haastavan. "On enemmän arvoista kuin
varallisuus ja säätyasema."

Kerran hän meni jo niin pitkälle, että kirjoitti pojalleen, että
jos tämä tulisi takaisin, niin hän ei luullut pahastuvassa hänelle,
järjestipä tämä elämänsä miten hyvänsä. Kesti kauan ennenkuin vastaus
tuli ja siinä kirjeessä selitti sir Jasper, että hän ei milloinkaan
menisi naimisiin naisen kanssa, joka ei rakastanut häntä kyllin paljon
uhratakseen kaiken muun hänen tähtensä. Ja sitäpaitsi hän inhosi
kartanoa ja aikoi lähteä sotaan.

Mutta hän ei mennyt sotaan. Eräänä huhtikuun lauantaina levisi kylällä
tieto, että sir Jasper makasi sairaana Lontoossa, ja mylady oli
tilannut postihevoset olemaan häntä vastassa Mildonissa, ja hän matkasi
hoitamaan poikaansa niin joutuisasti kuin hevoset jaksoivat juosta.
Sitä oli alipuutarhuri Evansin poika kertonut, ja uutinen levisi
nopealla vauhdilla, mutta se ei ollut vielä ehtinyt Dorothyn korviin,
kun tämä ehtoopäivällä lähti asialle, josta hän ei suinkaan pitänyt,
Dick Rolstonin isän puheille muutaman kilometrin päähän koulusta.

Aina silloin tällöin oli hän jonkun verran vapaampina päivinä tehnyt
sellaisen epätyydyttävän matkan, joka ei milloinkaan johtanut mihinkään
tuloksiin. Rolston oli aina yhtä mairittelevan kiitollinen kuin Dick
oli juro ja nyrpeä, mutta aina vain oli yhtä huonot ajat ja hän luotti
herra Flemyngin lupaukseen — ja Dorothy meni tiehensä kuvaamattoman
voimattomuudentunteen valtaamana.

Hän lähti kotiin päin virran reunaa myöten. Koko matkan Belfortista
Mildoniin oli virta syvä ja leveä, ja siitä pitkin ylöspäin oli
tapana silloin tällöin lautata hiiliä, ja takaisin tullessaan toivat
lauttausmiehet puita satamapaikalle. Toisella puolen kohosi ranta
vähitellen pengerminä, ja veteen pistäysi laakeita sorakaistaleita,
joilla kasvoi paksulehtisiä ruohomättäitä. Vastapäisellä puolella oli
virran reuna leikkautunut jyrkänteeksi; siellä oli pieniä varjoisia
syvennyksiä, joiden yli puut ojentautuivat.

Dorothyn vaeltaessa eteenpäin pitkin rantaäyrästä valoi laskeva aurinko
kultahohdettaan yli seudun. Vesi kimmelteli kuin hehkuva ahjo. Ylös
virtaa lipui verkalleen muutamia hiilialuksia, nelikulmaiset purjeet
levällään, ja auringon hohde väritti nekin, niin että ne loistivat kuin
kultakangas. Tässä maailmassa on yhtä ja toista, mikä silloin tällöin
kiiltelee lainatulla loisteella ja saa ikäänkuin sädekehän ympärilleen,
vaikka se kenties itsessään on kulunutta ja rapistunutta...

Keveitä, lempeitä varjoja lankesi rantaäyrään polvekkeisiin,
lehvistöä levisi kaikkialle, kevätkukkasia kurkisteli nurmikosta,
ja pyöristyneiden polvekkeiden takana solui kullankimmeltävä virta
voimakkaan vakaana merta kohti, Dorothy poimi kevätkukkasia ja
vastapuhjenneita lehtiä ja pysähtyi katselemaan näköpiiristä häipyviä
aluksia...

Silloin hän kuuli äkkiä läheltä rysähdyksen ja huudon, joka vihlaisi
hänen sydäntään.

"Oi, minä hukun! Minä hukun!"




XI. STEPHEN HENGENVAARASSA.


Se oli Stephenin ääni, ja Dorothy syöksähti sille suunnalle, mistä
parkaisu kuului. Toisella puolella pikku syvennystä, jolta hän oli
katsellut, kohosi rantaäyräs äkkijyrkkänä vedestä. Hän kuuli oksien
katkeilevan ja rahisevan, ja yli kaiken kajahteli kimakka pojan
hätähuuto: "Minä hukun! Minä hukun!"

Dorothy oli parissa sekunnissa onnettomuuspaikalla — hän raastoi
pensaita tieltään, tähysti ympärilleen, kapusi niin pitkälle kuin pääsi
ja piteli kiinni oksista. Syvällä hänen alapuolellaan taisteli poika
vyötäisiään myöten painuneena vuolaaseen virtaan. Iso oksa, jonka
latvapuolelle hän oli kiivennyt, oli katkennut, ja silloin hän oli
tarttunut toiseen pienempään oksaan toisensa perästä, ja viimeinen oli
juuri taittumaisillaan...

Hänen pelosta vaalenneet kasvonsa olivat kääntyneet ylöspäin, vikevä
vuolle syöksyi eteenpäin hänen ympärillään, ja pieni leikkilaiva
riippui lehvistöön takertuneena, Dorothy seisoi siinä voimattomana. Hän
ehti ainoastaan käsittää pojan aseman yhdellä ainoalla kauhistuttavalla
silmäyksellä ja päästää läpitunkevan avunhuudon, kun viimeinen heikko
tukikohta jo murtui ja pienet lumivalkeat kasvot avuttomina ajautuivat
pois. Oi, kuinka tuskainen silmänräpäys! Hirveätä oli nähdä hänen
tempautuvan edemmäksi ja edemmäksi...

Mutta silloin kuului äkkiä vastaushuuto, nopeita askelia ryntäsi
eteenpäin pensaston läpi, ja Dick Rolston seisoi huimalla hyppäyksellä
hänen edessään.

"Hän on vedessä!" huusi Dorothy. "Tuolla — tuolla kaukana!"

Dick heitti takin yltään, ja silmänräpäyksessä hän syöksyi alas
äyrästä ja jokeen, uiden reippain vedoin sitä paikkaa kohden, missä
oli nähnyt vilahduksen pikku Stephenistä. Dorothy juoksi pitkin
rantaa ja huusi apua; pensaiden oksat, jotka löivät häntä kasvoihin,
puolittain sokaisivat hänet, mutta silloin tällöin hän näki kuitenkin
kullankimmeltävän joen ja siellä Dickin pään. Hän näki tämän katoavan
ja luuli auttajan uponneen, ja hän kirkui taas yhä kimakammin. Mutta
Dick kohosi uudelleen, ravisti itseään, ui edelleen kuin saukko ja
hävisi taas. Ja sitten näki Dorothy hänen vaivaloisesti pyrkivän rantaa
kohden ja tiesi, että Dick oli päässyt käsiksi Stepheniin.

Siitä syntyi kamala kamppailu. Virran voimakkuus ja avuton taakka
painoivat urheata uimaria veden alle. Päätyessään ihan lähelle rantaa
hän oli niin menehdyksissä, että sekä hän että Stephen alkoivat
lopullisesti vajota. Dorothyn hätähuuto oli kuitenkin jouduttanut pari
miestä paikalle; nämä heittäytyivät veteen ja onnistuivat suurella
vaivalla saamaan ylös molemmat pojat tajuttomina.

Siinä he nyt makasivat rantaäyräällä — vaaleaihoinen hento ja heikko
Stephen ja Dick, jonka suun ympärillä juro piirre oli teroittunut
valtavassa taistelussa veden voimaa vastaan. Miehet raapivat
korvallistaan ja katselivat pelokkaasti ihmetellen, kun Dorothy
tajuttomien viereen polvistuneena koetti kaikkia yksinkertaisia
hengenpelastuskeinoja, mitä saattoi muistaa.

"Olis parei roikottaa kantapäistä pystyssä, niin pääsis vesi valumaan
ulos."

"Ei, siit' ei olis mihkään. Otetaan saarninoksia ja laitetaan paarit,
ja sitten kannetaan ne..."

"Kantaisitteko heidät koululle?" kysyi Dorothy ja nousi nopeasti ylös.
"Se on lähin asumus täältä. Minä riennän edellä ja järjestän kaiken
valmiiksi heitä varten."

Ja Dorothy piti sanansa. Kun miehet tulivat noruvine taakkoineen
vihreästä portista sisään, seisoi hän jo ulko-ovella odottamassa.
Vuoteet ja lämpimät peitteet olivat kunnossa ja pikku Molly oli
matkalla lääkäriä hakemaan, juosten niin nopeaan kuin suinkin pääsi.

Ennenkuin lääkäri — herra Jones — ehti paikalle, oli Stephen jo
tullut tajuihinsa eikä tahtonut päästää irti Dorothyn kättä. Ja
sitten tulivat kartanosta toinen toisensa jälkeen kauhuisina juosten
taloudenhoitajatar rouva Williams, kotiopettaja herra Ardley, Evans
ja Dacre — kaikki melkein järjiltään peljästyksestä. Stephen tuntui
pujahtaneen salaa opettajansa valvonnasta ja menneen virralle laivaa
uittamaan. Me tiedämme, mikä siitä oli seurauksena. Rouva Williams
purki läähättäen kiitollisuuttaan ja oli valmis suutelemaan neiti
Flemyngiä.

"Ajatelkaa, jos mylady olisi menettänyt molemmat poikansa samalla
kertaa!" huudahti hän yhteen henkäykseen. Ensi kerran nyt Dorothy kuuli
puhuttavan, että sir Jasper oli sairaana.

"Tavattoman kallisarvoinen elämä tämä", sanoi tohtori Jones
levottomana. "Aivan erikoisen kallisarvoinen. Toistaiseksi hänen
pitää jäädä tänne, ja ehdotonta hiljaisuutta on noudatettava hänen
ympärillään. Mikään uhraus ei ole liian suuri, kun on kysymyksessä
hänen huomatussa asemassaan oleva nuorukainen."

Lääkärin näin haastaessa tunsi Dorothy sielussaan hieman
kapinallisuutta siitä, että näin suurta kohua pidettiin syyllisestä
Stephenistä, kun sitävastoin kukaan ei näkynyt välittävän koko
seikkailun sankarista, jurosta Dickistä. Mutta kun hän sitten jonkun
ajan kuluttua sai lääkärin mukanaan Dickin vuoteen ääreen, tapasi hän
siellä isänsä hellästi ja varovasti hoivaamassa poikaa.

"Olen lähettänyt Mollyn hakemaan hänen isäänsä, taatto", sanoi Dorothy
hiljaa. "Poika-parka! Poika-parka!"

"Hyvä herra Flemyng", virkkoi tohtori Jones mahtipontisesti, "suokaa
minun onnitella teitä sen suotuisan käsityksen johdosta, jonka luulen
uskaltavani lausua nuoren herra Harringtonin toipumisesta. Minulla
on aikaisemmin ollut kunnia rokottaa hänet. Äärettömän kallisarvoinen
henki, sir, äärettömän kallisarvoinen."

"Ken tietää, eikö tämä ole enemmän arvoinen kuin hänen", sanoi herra
Flemyng hiljaa ja osoitti Dickiä. —




XII. RATKAISU.


Seuraavana päivänä makasi Stephen heittelehtien kuumeessa, jonka hän
oli saanut rajusta mielenliikutuksesta ja pitkästä vedessäolemisesta.
Herra Ardley oli kirjoittanut Lontooseen lady Harringtonille. Rouva
Williams asettui koululle hoitamaan Stepheniä, mutta Stephen ei
tahtonut antaa kenenkään muun hoivailla häntä kuin Dorothyn, niin että
taloudenhoitajattaren sielläolosta ei juuri ollut hyötyä muulloin kuin
pojan toisinaan vaipuessa muutaman minuutin levottomaan uneen ja nuoren
tytön saadessa silloin kätensä vapautetuksi pienten kuumien sormien
kouristuksesta. Dorothy hiipi näinä välihetkinä toiseen hiljaiseen
huoneeseen, josta ei ollut suljettu pois päivänpaistetta, vaikka Dick
Rolston makasi siellä — kuolleena.

Niin, Dick oli kuollut — tuo juro, nyrpeä ja urhoollinen Dick-parka.

Hän ei ollut laisinkaan tullut tajuihinsa. Stephenin virotessa oli
yleensä luultu, että toinen, joka oli niin voimakas, piankin tointuisi,
mutta kova kamppailu oli käynyt hänelle liialliseksi ponnisteluksi. Hän
olisi epäilemättä voinut pelastaa oman henkensä, ja kuka tietää, mitä
taistelua hänen oli täytynyt käydä itsensä kanssa, jotta hän ei ensi
sijassa totellut itsesäilytyksen vaistoa?

Mutta hän oli tehnyt paljon suurempaa — hän oli uhrautunut
pelastaakseen toisen, ja tässä urotyössä oli Jumala ottanut hänet
pois. Mitä parempaa olisikaan voinut toivoa? Ken meistä ei tahtoisi
saada sellaista loppua, joka pyyhki pois niin paljon arvotonta?
Luuletteko ettei ollut mitään ansaita kyyneleitä, joita hänen tähtensä
vuodatettiin — herra Flemyngin ja Dorothyn ja vaatimattoman pikku
Mollyn sekä poikien, kun nämä tulivat sisään niin hiljaa yksitellen ja
katselivat hartaina Dickin kasvoja, jotka tuntuivat heistä sädekehän
ympäröimiltä...

Ja jälkeenpäin puhelivat he alituiseen ylpeydellä koulutoveristaan
Dickistä, joka oli saanut sankarikuoleman. Yksi ainoa silmäys vainajan
kasvoihin pyyhki heti pois kaikki ne muistot hänestä, jotka eivät
olleet ylevintä lajia. "Urhoollinen hän oli aina", sanoi yksi. "Ja hän
tappeli noiden poikien kanssa, jotka kivittivät koiraa", sanoi toinen,
Eikö ole jotakin ansaita sellaisia todistuksia? Ja hänellä ei ollut
äitiä. Dick-parka! Oli paljon parempi näin.

Dorothy itki katkeria kyyneliä hänen tähtensä niinä pitkinä öinä,
jolloin Stephen lakkaamatta heittelehti edestakaisin vuoteessaan ja
napisi, ellei hän heti ollut saapuvilla. Hän oli aivan menehdyksissään
kaikesta siitä, mitä hänellä oli tehtävää, ja alituisesta kaipuusta
saada kuulla, miten Jasperin laita oli. Hän tiesi, että Jasperin
täytyi olla sairaana, kenties kuolemaisillaan, ja että he eivät enää
milloinkaan saisi vaihtaa sanaakaan keskenänsä.

Rouva Williams meni joka päivä kartanoon katsomaan palvelusväen
askareita, ja herra Ardley vaelsi alakuloisena edestakaisin kartanon ja
koulun väliä. Viimein hän tapasi henkiheimolaisensa herra Flemyngistä,
ja sen jälkeen kävelivät nämä kaksi ehtimiseen vaahterain alla
keskustellen milloin minkin oppineen kirjailijan teoksista.

Dorothy istui eräänä ehtoopäivänä Stephenin huoneen ikkunassa ja
katseli melkein ihmetellen noita kahta pitkää mustaa hahmoa, joilla
oli peruukit ja kolmikolkka hatut, vakavina leikkiviä poikia ja
jäykkäpiirteistä pikku puutarhaa, missä keltanarsissit loistivat
auringon paisteessa ja vanhalla aurinkokellolla oli paikkansa.
Kenties me emme voi milloinkaan vapautua jonkinlaisesta ihmettelystä,
että muu maailma on kaltaisensa, vaikka meillä itsellämme on suuria
mielenkuohuja.

Tuossa makasi nyt Stephen sairaana ja Jasper oli kuolemaisillaan
ja Dick oli kuollut — ja kuitenkin kävi kaikki tavallista menoaan,
aivan kuin heitä ei olisi milloinkaan ollut olemassa, Elämä antaa
meille vastauksen tähän arvoitukseen — vastauksen, joka voi johtaa
lohdutukseen, — mutta kuitenkin se tuntuu aina merkilliseltä ja
oudostuttavalta, ja Dorothy nojasi päätänsä ikkunaa vasten ja vaipui
miettimään sitä. Senvuoksi hän ei huomannut, että jotakin tapahtui
portilla, eikä myöskään kuullut Mollyn pelokkaita sanoja portaissa,
mutta hän kuuli, että huoneen ovi avautui hiljaa — ja kääntyessään näki
hän lady Harringtonin seisovan siinä kasvot yhtä valkeina kuin hänen
jauhoitettu tukkansa.

"Saanko tulla sisään?" kysyi mylady kuiskaten, "Se on äiti!" huusi
Stephen, ja seuraavassa hetkessä oli äiti poikansa luona ja sulki hänet
syliinsä, Kaikki horjui Dorothyn silmissä, sillä nyt seisoi oviaukossa
joku toinenkin — se oli sir Jasper ratsastuspuvussaan — Jasper kovin
kalpeana, laihana ja muuttuneena ulkonaisesti, mutta sama ilme
silmissään kuin ennenkin.

"Oi, hän ei saa millään muotoa tulla sisään!" sanoi lady Harrington
nopeasti. "Mene estämään hänet, Dorothy!"

Hymyilikö hän todellakin? Oliko tämä unta? Mitä saattoi Dorothy tehdä?

"Oh, sir!" sopersi hän, kun äkkiä tunsi olevansa hänen syleilyssään.

"Sanokaa nyt vain, ettette vihaa minua — että annatte minulle anteeksi,
rakkahin! Onhan melkein mahdotonta, että voitte tehdä sen, mutta
jos tietäisitte, kuinka minä olen kärsinyt! Vasta sairauteni aikana
oivalsin, kuinka mielettömästi olin käyttäytynyt. Kuinka — ettekö anna
minulle anteeksi? Minun täytyy saada teidän anteeksiantonne — minun
täytyy! Ja minä luen anteeksiantoa teidän silmistänne, jotka ovat aina
olleet maailman suloisimmat."

"Maailman suloisimmat silmät." Se on vanha rakkaudenlaulu, joka aina
uudistuu. Ja katsokaa nyt tänne! Pimeässä pienessä käytävässä seisoo
kaksi rakastavaista, melkein sanaakaan hiiskumatta ylenpalttisessa
onnessaan; Stephenin vuoteen ääressä purkaa äiti sydämensä hellyyttä;
viereisessä, hiljaisessa huoneessa makaa Dick, joka on antanut
henkensä toisen pelastamiseksi. Katsokaa tätä kaikkea! Sillä Luojan
kiitos — vaikka me olemme surun painamia ja syntisiä, me saamme
tällaisesta aavistusta, mitä kerran tulee osaksemme täydellisyydessä ja
rajattomuudessa.

Vanha koulu siirtyi toisiin käsiin, kun herra Flemyng tämän jälkeen
muutti kartanoon jatkamaan lempeätä ja uneksivaa elämäänsä. Lady
Harrington osoitti hänelle aina mitä suurinta ystävällisyyttä ja
valpasta huolenpitoa. Stephen lähetettiin Westminsteriin kouluun, ja
jättäessämme sir Jasperin ja Dorothyn me näemme heidät pariskuntana
rauhallisessa kodissaan. Puut suhisevat taaskin jäähyväisiä, mutta se
ero on tuskaton.

Ja Dickiä ei ole unohdettu.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAKKAUS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.